VUOREN ERAKKO

Kirj.

J. C. Heer

Suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

I.

Iltahohde kirkastaa vuoret, ja aurinko vaipuu hehkuvana kiekkona kaukaisten läntisten huippujen taakse. Hopeisena välkkyy järvi, häipyen vitkalleen sinertävään hämyyn. Sen rannoilla on tänään ollut puuhaa ja iloa, sillä viininkorjuu on nyt alkanut.

Pitkän aikaa katselin kaukoputkellani tuota muurahaishyöriskelyä, hilpeän ahkeria työväkiparvia. Nyt ovat työntekijät jo majoissansa. Kuin kiiltomadot tuikahtavat valopilkut sieltä täältä esiin. Tuolla, jossa niitä näkyy tiheämmässä, ovat kylät, ja kaukana järven päässä, missä niistä muodostuu kokonainen valovirta, on suuri St. Jakobin kaupunki. Nyt varmaankin iltakellot soivat lepoon vaipuvalle maailmalle. Tänne yksinäisyyteeni ei tunge ainoakaan, ei ainoakaan ääni. Vuorellani vallitsee täydellinen ja rajaton hiljaisuus.

Olen Feuersteinin ilmahavaintoaseman hoitaja, enkä ole riippuvainen tuolla alhaalla elettävästä elämästä. Jos kuuluisin niihin onnettomiin, jotka eivät tule toimeen ihmisseuratta, niin en olisi asettunut asumaan tänne vuorelle. Mutta tunnen ihmiset ja ihmiselämän paremmin kuin moni muu, enkä enää halua takaisin tuohon touhuun. Ne, joiden palveluksessa olen, voivat olla varmat etten karkaa täältä tieheni. Tähän asuinpaikkaan kiinnittää minut toimi, jonka olen ottanut hoitaakseni ja joka on minulle rakas, sekä ontuva jalkani, jota vihaan.

Seitsemän vuotta siitä nyt on, kun asetuin tänne erakoksi, sääreni vasta puolittain paranneena. Tuo päivä ei ollut helppo, ja haikealta tuntui yksinäisyys ensi aluksi. Usein ikävöin maailmaan takaisin niin tuikeasti, että olisin halunnut huutaa tuskani ilmoille. Kiusaaja tuli tyköni ja lausui: »Heittäy alas täältä harjalta, ja minä vien sinut maailmankaupunkeihin, jotka tenhoavina uhkuvat valoa, elämää ja rakkautta! Sana vain ja sinä käyskentelet Via Toledolla Napolin yön huumeessa, vain sana, ja edessäsi on Pariisi lemmenleikkeineen, sana taas, ja olet jälleen Kairossa pashojen ja beiein seurassa, ihailevia naisia ympärilläsi. 'Kotka!' he sinulle kuiskailevat, ja hymyilysi kiehtoo heidän mielensä ja saattaa heidät hetkeksi hairahtamaan pois hyveen polulta.»

»Kiusaaja, sinä petät!» huusin vavisten muistojen vallassa. »Voitko antaa minulle jälleen Abigailini, vaimoni, ihanimman, suloisimman olennon, joka konsanaan on maan päällä vaeltanut?» — »Hän oli katalimpia katalimmista!» pilkkasi paholainen irvisuin. Loin tuiman katseen hänen vahingonilosta loistaviin silmiinsä. »Anna hänen levätä sinisen meren rannalla sypressien varjossa, — levätä syntiänsä muistellen!» ilkkui hän. Mutta ankara katseeni saattoi hänet vavahtaen vaikenemaan. Silmäilin ontuvaa jalkaani. Ei, niiden, jotka ovat nähneet minut reippaana, onnellisena, miehuudenvoimaa uhkuvana, niiden ei pidä nyt nähdä minua säälittävänä raajarikkona. En halua enää kohottaa huulilleni pikareita, jotka kylläni saaneena olen heittänyt luotani. Raju sydän on kesyttynyt, maailmankaipuu tyyntynyt.

Nyt vain, syysauringon kullatessa vuorten huiput säteillään, käy mieleni jälleen levottomaksi ja synkäksi. Sen valtaa tunne, että tätä loistoa ja hohdetta, tätä luonnon lepoa ja autuaallista rauhaa, sen viehättävän raikasta lepoiltaa seuraa talvi, vuoriston valkoinen, säälimätön, taipumaton talvi, käsittämättömän syvä hiljaisuus, joka myrkyn tavoin jäytää elämän ydintä. Sydämeni arastelee pitkällistä, toivotonta äänettömyyttä, joka nyt alkaa tehdä tuloaan!

Kuinka voin kestää syksystä kevääseen jatkuvaa mieltälannistavaa yksinäisyyttä? Kuinka selviän hengissä tuosta lumisesta äänettömyydestä? Kas siinä kysymys!

Niinä talvina, jotka jo olen viettänyt täällä vuorellani, olen kyhännyt kokoon kaikenmoisia ilmatieteellisiä kirjoitelmia. Olen sitten aina lähettänyt ne St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen, ja sitten ne on aina painettu, ja parin asiantuntijan kehuttua niitä ansiokkaiksi ovat ne hukkuneet kirjastojen äärettömiin kaappeihin. Noista yrityksistä olen nyt saanut kylläni. Hiirten kesyttäminen olisi kiitollisempaa tehtävää. Mutta tämän talven varalta on minulla mielessäni muuan tuuma, joka minusta käy päivä päivältä yhä houkuttelevammaksi, jopa alkaa minua viehättää salaperäisellä voimalla. Etten tulisi raivohulluksi tai menehtyisi tähän kuolemanhiljaisuuteen, aion kirjoittaa elämäntarinani, luoda katsauksen menneisyyteeni, selittää miten minusta, näiden tienoiden hiljaisesta poikasesta, luontoni ja ulkonaisten olojen vaikutuksesta voi tulla seikkaileva, maita kiertelevä Ahasverus, ja miten lopuksi jouduin erakoksi tänne vuorelle.

Mutta rohkenenko luottaa siihen, että pystyn kirjoittamaan tuollaisen kirjan? — Miksikä en! Minulla on jotain sanottavaa, — siinä pääasia! Ja kenelle sitten? Itselleni! Tahdon tehdä tiliä itselleni, mutta en noille, jotka asustavat tuolla alhaalla. Ajatelkoot he minusta mitä vain haluavat! Feuersteinin ympäristön talonpojat ja paimenet nimittävät minua yksinkertaisesti »meksikkolaiseksi». Mutta huolimatta pinnalla olevasta ulkomaalaisuudesta, joka maailmaa matkaillessani ajan pitkään on ehtinyt minuun tarttua, he tuntevat että olen alkuaan tämän maan asukkaita, syntyäni heidän heimolaisensa. Sen perusteella he keksivät ja laativat juttujansa. He kertovat jokaiselle, joka vain haluaa kuunnella, minun elelevän täällä yläilmoissa maailmasta erilläni yksinäisessä toimessani sovittaakseni äkkipikaisuudessa tekemäni rikoksen, jota maallisen oikeuden käsi ei ole ulottunut rankaisemaan. He sanovat että olen syntyisin tästä vuoriseudusta ja että olen muinoin nuorena erään tytön takia kylätanssiaisissa pistänyt kuoliaaksi toivehikkaan naapurinpojan sekä sitten, päästäkseni rangaistuksesta, paennut meren toiselle puolen ja palannut tänne vuosien kuluttua, otettuani uuden nimen.

Tuo ei ole totta, en ole murhaaja enkä kullankaivaja. Sen verran vain on heidän puheessaan perää, että olen tästä maasta syntyisin ja olen saanut nimen Leo Quifort meren tuolla puolen. En halua kumminkaan todistaa kansan keksimää murhajuttua perättömäksi, siksi että se suojaa elämäni todellista salaisuutta, ja tämän pakottaa ehkä pyhä vala minut ottamaan mukaani hautaan, etten ylösnousemispäivänä esiintyisi lupauksen rikkojana ja kunnottomana olentona puhdasmielisen vainajan edessä.

Mutta vaikka käteni eivät olekaan verellä tahratut, sekaantuu kumminkin yöllisiin uniini haavojen ja arpien poltetta. Olen nauttinut nuoruuden ja elämän ylitsevuotavista maljoista, eikä olemassaolon ylevistä ja syvällisistä arvoituksista yksikään ole niin kauan ja niin valtavasti kiinnittänyt mieltäni kuin tuo ihmeistä ihmeellisin: naisen rakkaus! Miesten olennosta olen aina pian päässyt selville, — naisista en! Olen hairahdellut ja kärsinyt, muutoin en olisikaan myrskylintu, seikkailija, joka ei enää omista edes isänsä rehellistä nimeä. Mutta vielä enemmän ovat ne kärsineet, jotka ovat minua rakastaneet, — Duglore ja Abigail! Pelkään käteni, jota taivaan rajuilmat eivät ole panneet vavahtelemaan, vapisevan ja arastelevan, kun sen on kirjoitettava elämäni synkimmät lehdet. Ja kumminkaan ei luku rakkaudesta vieläkään ole loppunut!

Puhtain, viimeinen rakkauteni oli nimittäin syynä siihen, että asetuin erakoksi tänne vuorelle. Kun ajattelen sinua, Gottlobe, tunnen etten harjaantuvista viiksistäni huolimatta kumminkaan vielä ole vanhus, vaan että povessani sykkii tulinen sydän, joka yhä vielä voi uhkua rakkautta kuten nuoruuteni päivinä. Ei tosin riipukaan iästä tuo, että minusta väliin tuntuu kuin olisin vanha mies, vaan se tunne johtuu kokemuksien runsaudesta.

Seitsemän vuotta oli viime kesänä kulunut siitä, kun tämän seudun asukkaat löysivät minut tältä vuoreltani rinta korisevana, jalka pirstoontuneena maassa makaamassa. Olin sitten pitkät ajat vuoteen omana talollisen Melchi Hangsteinerin talossa Selmatt'issa, tuntien katkeraa kiukkua kipujen ja raajarikkoisuuteni takia. Silloin tuli ujo, suloinen, kolmentoistavuotias Gottlobe luokseni. Luoden minuun sydäntä hivelevän katseen, hän pani vuoteelleni kimpun aitaruusuja, ikäänkuin heräävän lemmen osoitteeksi. Tartuin hänen arkaan, ruskeaan kätöseensä, jonka hän epäröiden oli minulle ojentanut, ja kiihkeästi tarkastelin hänen tummia silmiään ja hienoja kasvonpiirteitään. »Hän se on, hän se on!» sanoi minulle pyhä tunne, ja kyyneleet kohosivat silmiini. Aluksi hän pelästyi valtavaa mielenliikutustani, mutta pian arkuus poistui, ja yhä luottavaisempana kiintyi hänen lämmin, lempeä katseensa vieraaseen, heikkoon potilaaseen. Tuo katse ja hänen vakavan viehkeä juttelunsa auttoivat minua kestämään tuikeat tuskani ja vuodattivat hoivaa runneltuun rintaani. Kiihkeä toivottomuuteni hälveni, ja minustakin tuli lauhkea lapsukainen, jonka mielen täytti kiitollisuus Jumalaa kohtaan.

Muuta en nyt enää vaadi elämältä, kuin että Gottlobeni tulee onnelliseksi!

Olinhan tosin jo saanut kylläni maailmasta, mutta kumminkin lienee etupäässä kiitollisuus taivasta kohtaan siitä, että se oli suonut osakseni vielä kerran rakkautta, aiheuttanut päätökseni asettua Feuersteinin observatoorin hoitajaksi, kun sen ensimäinen hoitaja oli joutunut kauhealla ukkosilmalla salaman uhriksi. Gottlobe käy tuon tuostakin täällä isällistä ystäväänsä tervehtimässä. Kahtena kesänä vain minun on täytynyt olla häntä näkemättä. Silloin hän oleskeli St. Jakobin kaupungissa, jonne Hangsteiner hartaan pyyntöni johdosta oli lähettänyt hänet, että tuo ujo luonnonlapsi saisi oppia jotakin uutta ja perehtyisi ihmismaailmaan. Hän palasi sieltä yhtä raikasmielisenä kuin oli lähtenytkin, mutta entistään viehkeämpänä. Nyt hän on kaksikymmenvuotias. Hänen tummat, säihkyvät, pitkäin ripsien varjostamat silmänsä kuvastavat herkkää ja ylevää mieltä. Hänessä ei ole mitään yrmeän talonpoikaisjörön Hangsteinerin kaltaista, vaan hän muistuttaa varsin paljon hienoista äitiänsä Duglorea.

Gottlobe, lapsukaiseni, ikävöin sinua! Varmaankin tuotat minulle iloa ohjaamalla syksyn viimeisinä päivinä keveät, leijailevat askeleesi tänne vuorelleni. Naurusi ja heleät laulusi kajahtelevat jälleen erakkomajassani, ja me juttelemme taas kuten ennenkin. Ja vaikka sitten lähdetkin pois, en enää pelkää talvea. Rohkeasti taistelen yksinäisyyden peikkoja vastaan, kunnes kevät jälleen palaa kukkineen ja linnunlauluineen. Kirjoittelen elämäntarinaani ja niin kuluu aikani.

Selmatt'in nuori opettaja Hannu Stünzi tuo Gottoben tänne luokseni.
Kunnon poika, tuo Hannu Stünzi!

Ikävöiden noita kahta rakasta ihmislasta nousin asumuksestani, joka on rakennettu puoleksi kallionkyljen varaan ja puoleksi sen sisään, tuulenmittarimajaan johtavaa maanalaista porraskäytävää pitkin ylös vuoren huipulle. Memnoninpatsaan tavoin soinnahteli siellä trigonometrisen signaalin rautapyramidi iltatuulessa. Kääntäen selkäni suurelle, avaralle maailmalle, joka päivällä pohjoista taivaanrantaa myöten siintävänä esiintyy katseilleni kukkuloineen ja järvineen, hedelmällisine maisemineen, kylineen ja kauppaloineen ja illoin verhoutuu tuhanten maallisten tähtösien koristamaan vaippaan, tuijotin Feuersteiniltä alas vuorten väliseen synkkään laaksoon. Kolme, neljä valopilkkua loisti minulle sieltä vastaan pimeästä. Siinä oli Selmatt'in kylä!

Kolmessa tunnissa voisi tervejalkainen ihminen hyvällä säällä laskeutua alas tuonne laaksoon. Mutta mitäpä se minuun koskee? Minä en lähde laaksoon, vaan elän ja kuolen täällä vuorellani. Vievätkö ihmiset sitten minut tuonne alas vai valmistavatko minulle haudan Feuersteinin kallioihin, se on yhdentekevää. Noina kaukaisina aikoina, jolloin tämä kansa vielä kunnioitti jumaliaan uhritulilla, oli tämä vuorenhuippu pyhäkkö, missä heidän pappinsa polttivat uhrivalkeita. Tuhannessa vuodessa ei sen pyhyys liene ehtinyt niin haihtua ettei minua voisi tänne haudata.

Selmatt'ista nousevat kävelyyn tottuneet ihmiset, kuten opettaja ja
Gottlobeni, helposti neljässä tunnissa tänne ylös.

Hannu Stünzi on todella teräväpäinen nuori mies. Hänellä on herkkä mieli ja paljon tuumia ja ajatuksia, ja varmaankin hän saisi suuria aikaan ellei vaatimaton asema ja köyhyys olisi esteenä. Opettajatoimensa ohella hän myöskin hoitaa Selmatt'in postia ja sähkölennätinlaitosta sekä tämän vuoriobservatoorin yhteydessä olevaa laaksoasemaa, ja hän on myöskin minun varusmestarini sekä Gottloben ohella ainoa olento, joka uskollisesti pitää huolta minusta ja on minuun sydämellisesti kiintynyt. Kun laviinit toissa talvena katkaisivat sähkölangan Selmatt'in ja minun välilläni, ken silloin jo parin päivän perästä henkensä kaupalla ja voimansa äärimmilleen ponnistaen kiipesi Jumalan ja ihmisten hylkäämän raukan luo myrskyssä vonkuvalle vuorenhuipulle? Hän, nuori sankarini, Hannu Stünzini! Hän toi minulle uudenvuodentervehdyksen Gottlobelta sekä viestejä maailmasta, kirjeitä ja sanomalehtiä. Sepä tuotti iloa! Sitä hyvää työtä en ikinä unohda!

Mutta aika lystikäs hän on, tuo kunnon Hannu! Hänen tarmokas katseensa kysyy: »Mikä eriskummainen mies te olettekaan, kun teille tulee niin kaukaisista maista ja niin oudoilla kielillä sepustettuja kirjoitelmia?» Mutta hänen huulensa eivät lausu julki tuota kysymystä. Hänen vaatimattomuutensa vetää vertoja hänen rohkeudellensa. Olen myöskin kuullut Gottlobelta hänen aina puolustavan minua noita verta tihkuvia epäluuloja vastaan, joita kansa on keksinyt salaperäisen menneisyyteni selvitykseksi. Mutta tietysti hänkin koettaa saada ratkaistuksi arvoituksen, johon syntyperäni kätkeytyy. Olen vakuutettu hänen alinomaa mietiskelevän, kuka oikein olen, mutta hän tekee sen uskollisella ja vilpittömällä mielellä ja antamatta talonpoikain keksimäin juttujen vaikuttaa järkevään arvosteluunsa. Ja kuinka herttaista onkaan tuo, että hän salaperäisyydestäni huolimatta milloin tahansa syöksyisi tuleen tai lumivyöryyn minun takiani. »Herra Leo Quifort!» Hänen ilmeikkäät kasvonsa suorastaan kirkastuvat hänen lausuessaan nimeni!

Rakas utelias Hannu Stünzini, Selmatt'in opettaja! Sinun tarvitsisi vain mennä koulutalostasi vastapäätä olevaan taloon, jossa Gottlobe asuu, ja talonpoika Melchior Hangsteiner voisi sanoa sinulle kuka minä olen. Mutta tuo yksinkertainen, lujaluontoinen mies ei puhuisi, hän olisi vaiti kuin vuorenseinä, eikä mikään mahti saisi häntä ilmaisemaan tuota seikkaa, joka saattaisi hänen elämänsä rauhan vaaraan. Minunkin täytyy olla vaiti Melchi Hangsteinerin takia. En rakasta tuota miestä, vaan vihaan häntä, mutta olen antanut hänen vaimovainajallensa, Gottloben kovaa kokeneelle äidille, pyhän lupauksen etten saata sekasortoa hänen kattonsa alle, en syökse häntä onnettomuuteen. Mutta on sittenkin olemassa kaksikin mahdollisuutta että nämä lehdet, joille kirjoitan tunnustukseni, kerran joutuvat sinun käsiisi, Hannu Stünzi, ja paljastavat sinulle olentoni salaisuuden. Toinen mahdollisuus on se, että kuolema saavuttaa Melchi Hangsteinerin ennenkuin minut. Silloin saisin puhua vapaasti, — mutta jumalatonta olisi, jos sen takia toivoisin hänen eroavan elämästä ennen minua. Toinen mahdollisuus on se, että annan nämä lehtiset sinetillä suljettuna viranomaisten huostaan, määräten ne jätettäväksi sinulle meidän molempain, Hangsteinerin ja minun, muutettua toiseen maailmaan. Sinulle haluaisin paljastaa elämäni!

Ei, näiden lehtisten kohtalosta en voi päättää mitään ennenkuin ne ovat täyteen kirjoitetut. Nyt tahdon vain kirjoittaa, kirjoittaa! Mutta keskiyö on jo käsissä, komeana kaäreilee hiljainen tähtitaivas yli vuorten, enkä henno kutsua vainajia esiin haudoistansa, en sinua, äiti, enkä sinua, isä, — en Duglore-parkaa enkä ihanaa Abigailia, elämäni taruolentoa, joka lepää meren rannalla sypressien varjossa! Levätkää vainajat, levätkää eläväiset!

Kaikille, jotka elävät ja hengittävät, ja ennen kaikkia sydänkäpysellensä Gottlobelle toivottaa ihania unia Jost Wildi, vuoren erakko!

»Oon näkemään luotu!
Siks' torninen tää
Mull' tyyssijaks' suotu.
Oi, ihana ain
On maailma aava
Täält' katsellen vain!»

II.

»Oon näkemään luotu!» Olen syntynyt toukokuussa, ja tullessani maailmaan punoittivat Feuersteinin kalliot aamuruskon hohteessa. Pikku poikana ollessani ei aurinko mielestäni voinut kyllin nopeasti laskeutua kallioseinämää alas laaksoon, lämmittämään niittyjen aamukasteen kostuttamia kylmiä jalkojani.

Synnyinpaikkani — nyt paljastan osan elämäni salaisuudesta — on Selmatt, olen tuon laaksokylän lapsia. Ei kumminkaan mikään noista taloista, joiden akkunoista iltaisin valontuike näkyy vuorelleni, ole lapsuudenkotini. Suuremman, muinaisen Selmatt'in, jossa elelin lapsena ja nuorukaisena, saavutti kaamea perikato. Muutoin ei minusta olisikaan tullut seikkailijaa eikä vuorimajan asukasta, joka on siinä määrin vieraantunut kotiseudustaan, että siellä on vain yksi ainoa asukas, juuri tuo Melchi Hangsteiner, joka tietää kuka oikeastaan olen.

Siis en ole Leo Quifort. Se nimi on Meksikossa saatu. Olen Jost Wildi, talollisen ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin ja hänen aviovaimonsa Ottilia Rheinbergerin poika Selmatt'in kylästä.

Vaikka ainoastaan Feuersteinin kalliot ja rotkot, huiput ja harjat erottavat Selmatt'in laakson viljavista ja tiheään asutuista kukkula- ja järviseuduista, on se kumminkin varsin erillään muusta maailmasta tuossa vuorten keskellä. Puolen päivänmatkaa kiertelee sinne johtava tie Feuersteinin syrjähaaroja ja nousee sitten parin tunnin matkan pituudelta kivisenä ja koleisena kohisevan vuorivirran Selachin rantaa pitkin ylöspäin. Kauimpana laaksossa, siinä missä maidonkarvaisten purojen tiet yhtyvät ja laakson kettujen ja vuorten gemssien polut erkanevat, kohosivat mehevän nurmikentän ympäröiminä Selmatt'in talot päivänpaahtamine leveine pärekattoineen, joille oli pantu kiviä painoksi, ja muiden rakennusten keskeltä yleni valkoisena ja solakkana punakattoinen kirkontorni.

Kotitaloni, joka sijaitsi aukean kentän varrella lähellä metsän reunassa kohoavaa kirkkoa ja muurivihreän verhoamaa pappilaa, oli kylän vanhimpia ja kauneimpia puutaloja. Sen kuistinkattoa kannattavassa hirressä oli nähtävänä kirjoitus, joka varmaankin oli ollut siinä jo kaksisataa vuotta.

»Minun on nyt talo tää,
Pian multa muille jää.
Silloin mun jo peittää multa, —
Hellyyttä siks' anon sulta!»

Siis oli minun esi-isieni joukossa ollut myöskin joku hellä- ja vakavamielinen mies. Mutta kaikkein vanhimmat sukuamme koskevat muistot liittyivät silmää kiinnittävään mahtavan suureen vaahteraan, joka puolittain vihantana, puolittain jo lakastuneena kohosi talomme edustalla olevalla kentällä, ja jonka kansa sanoi olevan yli tuhannen vuotta vanhan.

— Noina kaukaisina aikoina, jolloin miehetkin käyttivät pukiminaan hameita, kertoi kylän kunnianarvoinen koulumestari Kasper Imobersteg, — eikä pyhä reformatsioni vielä ollut puhdistanut kristillistä uskoa, asusteli Feuersteinin harjanteilla ja rotkoissa vuoriväkeä. He olivat tulisia, mutta sorjia, kauniita olentoja. Miehet olivat kookkaita ja väkeviä, naiset solakoita, sirorakenteisia ja somia, eivät juuri suurempia kuin lapset, sekä niin arkoja ja ketteräjalkaisia, ettei ihmisten usein onnistunut heitä nähdä. Mitä uskontoon tulee, olivat vuorelaiset paatuneita pakanoita, jotka juhannuksen aikoina palvelivat jumaliaan Feuersteinillä juhlimalla ja uhrivalkeita polttamalla. Juhlien lopettajaisiksi he sitten tulivat miehet puettuina punaisiin ja naiset valkoisiin hameisiin, joita eivät muulloin käyttäneet, säkkipillien soidessa ja rumpujen päristessä alas Selmatt'in laaksoon, missä karkeloivat tuon ison vaahteran alla auringon laskusta saakka sen nousuun. Oikeuden tuohon ilonpitoon, jonka kestäessä kylässä ei saanut soida ainoakaan kello, he olivat hankkineet itselleen kovana rutonaikana, ilmaisemalla laakson asukkaille, että pukinjuuri on tehoisa lääke mustaa surmaa vastaan. Mutta kun tuo pakanallinen meno ei kelvannut Jumalalle, niin hän rankaisi vuorelaisia sillä, että heidän keskuudessaan alkoi tulla puute naisista.

Nyt oli joukossa muuan nuori, kaunis mies nimeltä Wildiwäldi. Tämä oli vaahteran alla karkeloitaessa jäänyt parittomaksi. Alakuloisena hän liittyi kulkueeseen, joka auringon noustessa palasi kylästä vuorelle. »Wildiwäldi», huusi hänelle akkunasta muuan selmattilainen tyttö, joka oli noussut levolta muita varhemmin, »jos tahtoisit olla minun Wildiwäldini, niin karkeloisin joka päivä kanssasi!»

Silloin Wildiwäldi erkani kulkueesta ja meni tytön tykö, ja kun tämä, vaikka ei kuulunutkaan vuoriväkeen, oli siro ja suloinen olento, jäi Wildiwäldi hänen luoksensa kylään. Vielä ikäihmisenäkin sanoi tuo nainen, ettei koko maailmassa voinut olla toista niin herttaista miestä kuin Wildiwäldi. Hänestä polveutuu Wildin suku.

Näin kertoi koulumestari Kasper Imobersteg. Sen lisäksi olin kuullut muilta, että ne, jotka polveutuivat vuoriväestä, olivat tunnetut erityisen kuumaverisiksi, vilkkaiksi ja lahjakkaiksi olennoiksi, ja että sellaisiin sukuihin kuuluvat miehet helpommin kuin muut voittivat tyttöjen suosion ja rakkauden, ja kaiken muistinaikani oli mieleni täyttänyt salainen ylpeys siitä että olin Wildiwäldin jälkeläisiä.

Mutta isäni suonissa virtasi sukumme veri vain hitaasti ja hillitysti. Niihin aikoihin, jolloin huomioni ensin kiintyi hänen olemassaoloonsa — mikä lienee tapahtunut noin kolmannella vuodella ollessani —, oli hän jo ehtinyt täysin tasaantua. Nuoruudessaan hän kuuluu olleen vuoriston hurjimpia karkeloijia, mutta minä muistan hänet vain jörömäisenä miehenä, joka oli minua kohtaan melkein säälimättömän ankara, ja jonka mielen, niin kokokaan täytti pyrkimys hankkia rahaa ja tavaraa, että sinne vain ani harvoin pääsi pujahtamaan jokin sydämellisempi, hilpeämpi tunne. Siksi olin hyvilläni siitä, että hän, ollen kulkukauppias, talvisin oli poissa kotoa äidin ja minun tyköäni.

Selmatt'in kivitaulut ja kivikynät olivat siihen aikaan tunnettuja kautta maailman. Kullakin selmattilaisella kaupustelijalla oli esi-isiltään peritty kaupustelu-alue, ja isälleni kuului sillä tavoin Reinin rantaseutu aina Pohjanmerelle saakka. Tuskin oli lyhytolkinen, kultainen vilja saatu leikatuksi vuoripelloilta sekä kuivatuksi ja korjatuksi suojaan, kun jo tuli taulukaupan vuoro. Taulu- ja kivikynäkuorma ladottiin hevosten selkään ja kuljetettiin laakson päässä sijaitsevaan Zweibrückeniin, missä Selach laskee isompaan vuorivirtaan Balgenachiin. Tyynesti ja huolellisesti valmistautui isä koko talven kestävää kulkuretkeään varten. Lähdön edellä hänen jäykkä mielensä suli, ja äiti ja minä saimme osaksemme jonkun lempeän sanan, joka noiden ankarain huulten lausumana herttaisesti hiveli sydäntä. Karkea ruskea sarkapuku, pyöreä, pitkäkarvainen, kiiltävä huopahattu, punainen kaulaliina ja aimo nauloilla varustetut saappaat muodostivat hänen vahvatekoiset matkatamineensa. Lisäksi varustautui hän vielä rautakärkisellä ryhmysauvalla ja murmelinnahkaisella laukulla, joka kiinnitettiin vyöhön. Hänen näennäisesti hidas kulkunsa oli itse asiassa niin joutuisaa, että minun täytyi pysyä hänen rinnallansa, kun hän milloin salli minun saattaa itseänsä Zweibrückeniin saakka. Se tapahtui muutamia kertoja lapsuuteni aikana.

Kauppamatkoistaan isä ei kertonut minulle mitään. Minun ei pitänyt ruveta ikävöimään maailmaan. Tuon tuostakin hän lausuikin minulle:

— Sinulla tulee olemaan paremmat päivät kuin minulla. Voit kaiken ikäsi elellä talonpoikana Selmatt'in laaksossa!

Zweibrückenissä oltiin yötä. Seuraavana aamuna läksimme isän kanssa tähtien vielä taivaalla loistaessa Balgenachin rantaan, missä nuo selmattilaiset kauppatavarat olivat kasattuina ja lastattiin pitkiin kapeisiin veneisiin, jotka kuormansa alla melkein upposivat kuohuvaan virtaan. Siellä näki aina vain aivan uusia veneitä, sillä niitä, jotka kuljetettiin virtoja alas, ei tuotu enää ylänkömaille takaisin, vaan ne myytiin laivureille Kölnissä tai missä kaupungissa niiden lasti milloinkin oli saatu myydyksi. Isä puristi luisevalla kädellänsä kättäni niin kovasti, että olisin huutanut ääneen, jos olisin kehdannut.

— Jost, Jost, elä unohda rukoilla. Sano terveisiä äidille ja ole hänelle kuuliainen. Käyttäydy hyvin, muutoin — kun palaan pääsiäiseksi — — —

Uhkaava kädenliike täydensi hänen puheensa.

— Ja pysy terveenä, Jost!

Tuuheitten silmäripsien alta kohtasi minua tuikea katse. Tuon pikemmin tarmokkaan kuin hellän hyvästelyn jälkeen isä hyppäsi johonkin veneistä. Laivurit irroittivat ne, ja virta läksi niitä kuljettamaan. Ikäänkuin lausuakseen hiljaisessa rukouksessa jäähyväiset kotiseudulle, seisoi isä pää paljastettuna, ruskeat parrattomat kasvot käännettyinä Sellmatt'in vuoria kohden. Virran nopeasti kiidättämien veneiden yläpuolella hohtivat kaukaiset lumipeitteiset vuorenhuiput aamuruskossa. Mutta minä katsoin herkeämättä alusten jälkeen tunteen vallassa, joka melkein kohotti kyyneleet silmiini.

Olisin ylen kernaasti halunnut ruveta taulu- ja kivikynäkauppiaaksi kuten isäni, mutta hän ei ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiinkaan, joka sijaitsee kahden tunnin matkan etäisyydessä Zweibrückenistä, tasangon puolella. Enkä uskaltanut edes pyytääkään häntä sitä tekemään.

Kaukaisessa Reininmaakunnassa oli isäni nuorena ollessaan tutustunut äitiini, Ottilia Rheinbergeriin, jonka yksinkertaisessa talonpoikaiskodissa hän usein majaili. Mutta isäni vanhempien talonpoikaisaivoihin oli piintynyt usko, että selmattilaiselle miehelle voisi todellista avio-onnea valmistaa ainoastaan selmattilainen nainen, eivätkä he tahtoneet kuulla puhuttavankaan poikansa muukalaisesta morsiamesta. Mutta vanhempain itsepintaisuus saattoi tuon tuimaluontoisen, tarmokkaan miehen sellaiseen raivoon, että hän olisi tehnyt lopun elämästään ellei koulumestari Kasper olisi väkisin riistänyt häneltä asetta kädestä. Rikkoen täydelleen suhteet vanhempiinsa toi isä sitten rakastettunsa vaimonansa Selmatt'iin.

Äitini oli tosin hyvin herttainen nuori nainen, mutta kylässämme ei kukaan muu kuin isäni ymmärtänyt hänen murrettansa, ja hän puolestaan ei voinut oppia Sellmatt'in murretta kunnollisesti, ja vuorikylässä myöskin hänen raikas, viehättävä naurunsa, jolla hän aluksi oli voittanut ihmisten sydämet, menetti hopeanheleän sointinsa. Ero kotiseudusta ja omaisista oli käynyt hänelle raskaaksi, hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen enää heitä näkemättään, taivaalle kohoavat vuorenseinät, virtojen hurja kohina, selmattilaisten jäykkä, yrmeä seurustelutapa ahdistivat tuon iloisempaan ympäristöön tottuneen nuoren olennon mieltä, ja hän, jolla oli ollut niin hyvät aikeet, niin luottavainen ja hilpeä mieli seuratessaan isääni jylhään, karuun vuoristoon, huomasi aikaa myöten ettei hän ollut oikealla paikallaan Selmattt'issa. Kyläläisten parissa, jotka tosin eivät olleet hänelle vihamielisiä, mutta jotka eivät häntä lainkaan ymmärtäneetkään, hän oli muukalainen, kodistaan eksynyt lapsi, pesästä pudonnut lintunen. — Teenpä minä mitä tahansa, niin se selmattilaisten mielestä on tyhmästi, sanoi hän hymyillen, mutta samalla kohosivat kyyneleet hänen ilmeikkäisiin silmiinsä.

Varsinkin synkistyi äitini mieli talven kuluessa, jolloin laaksossamme oltiin auringonpaistetta vailla. Martin päivästä kynttilänpäivään ei aurinko enää jaksanut kohota vuorten harjojen yläpuolelle. Kun sen jälleen onnistui ensimäisen kerran tehdä se, silloin se loi kello yksitoista aamupäivällä katseensa Selmatt'in kirkon torniin »kynttilämessuaukosta», suuresta kallioportista, jonka luonto itse oli muovaellut metsän yläpuolelle vuoren harjaan. Heti kun tornin huipussa oleva kuparinuppu alkoi sädehtiä, läksimme me lapset juoksemaan kylää pitkin täyttä kurkkua huutaen: - Kynttilämessu, kynttilämessu — aurinko on palannut! — ja kyläläiset avasivat arkkunsa ja säiliönsä ja kukin antoi meille pari kourallista kuivatuita hedelmiä palkaksi ilosanomasta.

Silloin ei kukaan koko kylässä ollut niin onnellinen kuin äitini.
Hymyillen ihmeissään hän lausui:

— Siis tässäkin laaksossa toden totta vielä saa nähdä rakkaan auringon.
Jumalan kiitos!

Ja hän nousi rukkinsa äärestä, ja tuo ryhdikäs, keskikokoinen, sulavan täyteläinen olento lähestyi huoneen matalia akkunoita silmäilläkseen torninhuipussa nähtävää ihmettä. Ja kun sitten päivänpaiste tulvi sisäänkin, kurotti hän kätensä kultaiseen väreilevään valovirtaan ikäänkuin lämmitelläkseen. Katseeni hiveli hänen miellyttäviä kasvojansa, joille terve puna ja vieno surumielisyys loivat samalla vakavan ja viehkeän ilmeen.

Kärsimyksensä äiti salasi minulta ja muilta hiljaisella tavallaan, joka niin hyvin soveltui hänen olentoonsa. Mutta minä olin ajattelematon poikanulikka. — Jost, pyysi hän, — puhupas nyt vähän minun murrettani. Pikku nallikkana sinä puhuit sitä niin somasti! — Vaan minun pisti päähäni oikutella, ja uppiniskaisesti ja itsepintaisesti kieltäydyin täyttämästä hänen pyyntönsä, eikä edes hänen mielipahaa ja pettymystä ilmaiseva katseensa voinut minua taivuttaa.

Vaan kun hän kasvot kirkastuneina ja kokonaan muistojensa vallassa rukkinsa ääressä kertoeli minulle lapsuudenkodistaan, silloin istuin usein tuntimääriä hiljaa kuunnellen hänen edessään jakkaralla.

— Kalliolla Reinin rannalla kohoaa kirkon lähellä lehmusten varjossa suippopäätyinen kotitaloni. Katolla on haikaralla pesänsä. Koivet suorana, sammakko nokassaan tulee se lentäen virran ylitse poikiansa ruokkimaan. Talon edustalla on lehtimaja, jota syksyisin koristavat kullanhohtoiset viinirypäleet. Se oli meidän sisarusten lempipaikka, siltä oli kaunein näköala Reinille päin. Virralla näkyy laivoja, suuria ja pieniä, iloisesti lepattavine kirjavine lippuineen, veneet viiltävät vesiä kuin joutsenet, ja juhlapukuiset ihmiset huutavat toisilleen tervehdyksiä ja laulavat laulujaan, ja rantakalliot kaiuttelevat noita huutoja ja säveleitä.

Näin jutteli äitini ja hänen kertomustensa avulla loin itselleni viehkeitä kuvia noista kaukaisista tienoista, joista isä ei tahtonut puhua kanssani, — kuvia, jotka eivät soveltuneet isän tuumiin, vaan täyttivät vuorikylän talolliseksi määrätyn pojan mielen oudolla kaiholla ja ikävöimisellä.

Mutta äitini tunsi itsensä Selmattt'issa onnettomaksi. Hiljaa, valittamatta hän alistui kohtaloonsa, mutta hänen hilpeytensä oli poissa, hänen täyteläinen vartalonsa kuihtui jo varhain, paksu vaaleanruskea tukka oheni, ja verevien kasvojen ilme kävi väsyneeksi, alakuloiseksi. Isäni mieli katkeroitui hänen nähdessään kuinka vähäisessä määrässä kalsea todellisuus vastasi niitä vilpittömiä toiveita, jotka olivat täyttäneet hänen sydämensä heidän levottomana kihlausaikanansa, ja kuinka se näytti osoittavan hänen olleen väärässä kieltäytyessään noudattamasta vanhempiensa tahtoa. Näin ollen hänestä tuli äkämys, joka väliin myöskin teki vääryyttäkin äidille ja minulle. Ei hän ymmärtänyt rakkaudella ja hyvyydellä saada äitiä iloisemmalle tuulelle. Mutta kerran vuodessa hän setään valisti hänelle suuren ilon, ja se tapahtui hänen palatessaan pääsiäiseksi kotiin kauppamatkoiltaan. Silloin hän toi äidin veljiltä ja sisarilta terveisten ohella kukansiemeniä, ja äiti kasvatti ruukuissa: akkunalaudoilla ja pienen puutarhamme saroilla lyhyenä kesäaikana mitä muhkeimpia kultalakkoja ja neilikoita, ruusuja ja esikköjä. Ja nuo herttaiset kasvatit tuottivat hieman hoivaa »muukalaiselle», jonka sydän taisteli haikeaa taisteluaan kattomme alla.

Kun jälleennäkemisen lyhytaikainen ilo oli haihtunut, kävi isä jälleen hiljaiseksi ja äreäksi kuten ennenkin. Mutta ennen ryhtymistään maatyöhön hän tiedusteli kylässä, olisiko ehkä kuolemantapauksen, perinnönjaon tai jonkun muun seikan johdosta saatavana hyvällä paikalla sijaitsevaa pelto- tai niittymaata, metsää tai karjalaidunta, ja jos ostoon oli tilaisuutta, hankki hän kauppamatkoilla saamillaan rahoilla päivänpaisteisia, hedelmällisiä maa-alueita, jommoisia Selmatt'in kylässä oli niukanlaisesti.

Kerran hän jälleen oli saanut nuuskituksi ilmi erään ylängöllä sijaitsevan peltotilkun, ja kaupat solmittiin kylän majatalossa. Kun isäntä myöskin oi kylän leipuri, johon turvauduttiin omien varastojen milloin loppuessa kesken, satuin minä tulemaan tuona päivänä majataloon, Dugloren, koulumestarin tyttären kanssa. Hyvillään kaupasta isä huusi meidät lapset luoksensa saamaan hiukan illallista. Siinä istui pöydän ääressä harjakaisia juomassa joukko Selmatt'in talonpoikia, mustat suippolakit päässä ja savuavat piiput suupielissä, vilkkaasti ja innokkaasti keskustellen kylän asioista.

— Kuules, Klaus, sanoi muuan sukulaisemme, eräs vanha talonpoika, hieman nyrpeissään isälleni, — miksi sinä oikeastaan vaanit maita ja tiluksia kuin paholainen ihmissieluja? Haluaisi sitä väliin toinenkin saada jotain, vaan silloin sinä aina jo olet ehtinyt iskeä siihen kyntesi!

Isäni iski hänelle ylimielisesti silmää.

— Kas, serkku, vastasi hän hieman ivallisesti, — pari vuotta sitten en olisi sitä vielä sanonut, mutta nyt, kun minulla jo alkaa olla kylläksi maata ja mantua, voin ilmaista tuumani sinulle ja muille. Selmatt'in taulu- ja kivikynäkauppa joutuu hunningolle! Muissakin maissa on suuria liuskakivilouhimoita, ja muukalaiset kauppiaat tunkeutuvat muitta mutkitta niille kauppa-alueille, jotka tähän saakka ovat kuuluneet yksinomaan meille selmattilaisille. Ja tunnustaa täytyy, että he samasta hinnasta kuin me myövät hienompaa, tasarakeisempaa tavaraa. Niin menetämme me vanhimmat, luotettavimmat ostajat. Minulla on Münsterin kaupungissa Westfalenissa, likimmittäin kaksituhatta taulua myymättä. Jos voisimme löytää vuoristamme sellaisia kerroksia, jommoisia meillä ennen oli, voisimme vielä ryhtyä kilpailemaan muiden kaupitsijoiden kanssa, mutta hienompi liuskakivi on täällä lopussa, ja kaupankäyntimme on kerjäläisen tointa. Ja nyt, serkku, seuraa selitys, miksi viime tosina olen ostanut niin paljon maata. Täytyyhän pojallani ja minulla olla jotain tointa, kun taulut ja kivikynät eivät enää lyö leiville!

Isäni käänsi tarmokkaat kasvonsa puolelle ja toiselle, silmäillen ovelan ja voitonriemuisen näköisenä talonpoikia, jotka olivat kurottautuneet lähemmäksi häntä, kuullakseen. Pelästyksissään ja avosuin he istuivat hetken vaieten. Dugloren isä, koulumestari Kasper, tointui ensiksi.

— Jopa sinä pahoja ennustelet, Klaus, sanoi hän nuhtelevasti. — Selmatt'in taulut ja kivikynät kelvannevat toki ihmisille niin kauan kuin maailma pystyssä pysyy!

Mutta ei hänen puheensa kuulunut kovinkaan varmalta, ja isä nautti silmät tiirolla toisten neuvottomuudesta, nämä kun kyllä aavistivat tai tiesivät etteivät hänen arvelunsa taulukaupasta olleet tuulesta temmattuja.

Tuo vanha sukulaisemme raapaisi päätänsä ja oli laskenut piippunsa pöydälle.

— Hitto sentään, sanoi hän, — sehän olisi likimmittäin kuolemantuomio meidän kylällemme. Meitä on täällä kaksisataa neljätoista asukasta, mutta pelloistamme ja karjastamme eläisi tuskin puolikaan sataa. Jumala armahtakoon, jos meidän käy kuten Klaus sanoo! Mutta en minä sitä sentään voi uskoa!

— Uskokoon vain jokainen mitä tahtoo, vastasi isä kuivakiskoisesti.

Nyt alkoivat muut talonpojat puhua ja lausua ilmi arvelujansa. Mutta siellä oli myöskin muuan julkea ja raaka nuorukainen, joka ei kuulunut seurueeseen, vaan istui toisen pöydän ääressä pöyhkeänä kyynärpäihinsä nojaten, edessään lasi paloviinaa. Hän huusi nyt lujalla ja räikeällä äänellä talonpojille, jotka jälleen olivat vilkkaassa keskustelussa.

— Mitä te huolehditte pelloista, te selmattilaiset! Ei hätääkään! Kerran syöksähtää kumminkin koko Tafelvuori teidän päällenne, ja siitä saatte maata kylläksenne!

Ja hän säesti jumalatonta puhettansa remakalla naurulla.

— Mitä sanotkaan! huusivat talonpojat, ja nyrkit kohosivat.

Silloin nuorukainen tyhjensi lasinsa ja läksi tiehensä.

— Sehän oli vain tuo röyhkeä ilkiö, tuo kunnoton maankiertäjä! sanoivat muutamat, mutta talonpoikain kauhusta kangistuneet kasvot olivat yhä edelleen kuolonkalpeat, ja kaamea hiljaisuus vallitsi huoneessa. Mutta keskustelun alettua jälleen lausui kunnankirjuri:

— Tosinhan tuo ennustelija on vain maankiertäjä, mutta sittenkin pitäisi kunnankokouksessa kerran ottaa puheiksi, onko todella pelättävissä että Tafelvuori käy kylälle vaaralliseksi. Tuo huhuhan on kumminkin levinnyt varsin laajalle.

Siihen vastasi sukulaisemme, hurskaasti kohottaen katseensa ja huokaisten:

— Minun mielestäni sen; mitä tänään olemme täällä kuulleet, pitäisi kehottaa meitä ahkerammin käymään kirkossa. Hädässä ja vaarassa voi Jumala yksin meitä auttaa!

— Niin kyllä, vastasi isäni miettiväisesti, — Jumala — ja tukevat paalut! Meidän on tarkoin pidettävä silmällä vesisuonia Bodenin pengermällä ja louhoksessa.

Vastaukseksi nyökäytti pari talonpoikaa päätänsä. Mutta ravintolanisäntä, joka uhkeana ja hyvinvoipana seisoi vierasten edessä, lausui väkinäisesti nauraen:

— No, tämäpä alkaa kuulua hauskalta! Siis meillä on parin vuoden perästä liuskakivilouhos, josta ei kenellekään ole hyötyä, vaan johon alinomaa täytyy asetella paksuja paaluja, ettei vuori kaatua kellahtaisi kylän päälle!

Juttelusta ei tahtonut tulla loppua. Dugloren vieressä istuen tarkkasin sitä silmin ja korvin. Mutta silloin huomasi isä, että vielä olin siellä, ja sanoi tuikeasti:

— Ei poikanulikoiden tarvitse suotta istua ravintoloissa aikuisten puheita kuuntelemassa!

Juoksin nopeasti tieheni ja kuun valaisemaa kylätietä kotiin päin, ja Duglore seurasi minua. — Hyvä Jumala, kuinka minua pelottaa! kuiskasi hän huoaisten hullunkurisen vanhamaisesti. Jäähyväisittä hän juoksi kotiin äitinsä turviin.

Mutta minä en saanut mielestäni tuota mitä olin kuullut. Nyt tiesin miksi isäni ei tahtonut että minusta tulisi kivikynä- ja taulukauppias, vaan oli määrännyt minut talolliseksi, ja käsitin että hän oli älykäs mies. Mutta tuo kaikki oli kumminkin vähäpätöistä sen kaamean ajatuksen rinnalla, että Tafelvuoren liuskakivilouhos oli ainaisena vaarana Selmatt'in kylälle. Tuo tieto saattoi tunnemaailmaani jotain uutta, outoa, masentavaa. Lapsuuteni kokemuksista se kaiketi olikin enin mieltäjärkyttävä.

Ei, syvemmin vielä vaikutti minuun pari vuotta myöhemmin äitini kuolema. Jos hänen sielunsa elää jollakin kaukaisella, kirkkaalla tähtösellä, niin vieköön hiljainen yö hänelle tervehdykseni: Äiti, rakas äiti, kuinka kernaasti puhuisikaan poikasi nyt sinun kanssasi kotiseutusi kieltä! Ja kotitalosi Reinin varrella, äiti rakas, sen olen nähnyt!

Olen avannut akkunan. Yötuuli liikuttelee hiljaa tukkaani. Mutta minusta on, kuin silittäisivät armaat kätöset hiljaa päätäni, — äidinkädet!

III.

Toisella puolen valkealta ja vihreältä hohtavaa, kohisevaa Selachia, jonka ylitse suojuksella varustettu silta johti, kohosi jyrkkänä Tafelvuori, vielä mahtavamman Feuersteinin mahtava etuvarustus. Harmaana ja kolkkona yleni se siinä kuin puoleksirappeutunut jättiläislinna vilja-, pellava- ja perunapeltojen keskeltä, jotka päivänpaisteisilla paikoilla peittivät vuorenjuurta. Surkastuneita, muodottomia kuusia ja mäntyjä vain kasvaa kitusteli sen haljenneita kallioseinämiä pitkin. Vaan Feuersteinin puolessa korkeudessa katkesi Tafelvuori, päättyen ylätasankoon. Tämän reunalta silmäilivät ruskeat paimenmajat ja aitaukset kuin korkealta parvekkeelta tutusti ja ystävällisesti alas laaksoon, hohtaen auringonpaisteessa jo aamulla, kun kylä vielä lepäsi sinertävässä, viileässä varjossa. Siinä oli Bodenin laidun, joka oli paras Selmatt'issa, ja koko kesän käyskenteli siinä muhkeita karjalaumoja syötöllä.

Tafelvuoren takana, hieman laaksonpohjukkaan päin kohosi Feuersteinin korkein huippu punertavine, jättiläisurkupillejä muistuttavine kallioineen ylös taivaan siintävään korkeuteen. Siihen suuntasi aurinko aamulla ensi säteensä, ja illoin se loi vielä laajalle valoansa, kun muiden vuorien hohde jo oli sammunut. Satujen suosikki se myöskin oli, ja hän ympäröi sitä kansan mielikuvituksessa melkein pyhä salaperäisyys. Jo noihinkin aikoihin tapahtui joskus, että kesällä tuli Selmatt'iin matkailijoita, jotka vietettyään illan majatalossa yöllä nousivat vuorelle. Vaikkei sen huipulla silloin vielä ollut havaintoasemaa, oli se kumminkin kansan keskuudessa laajalti tunnettu sään ennustajaksi, eikä kukaan ryhtynyt ulkotöihin luomatta ensin tutkivaa silmäystä ylös vuorelle. Minäkin opin jo lapsena tuntemaan joukon säiden enteitä, jotka vuorokauden ja vuoden eri aikoina ovat nähtävänä Feuersteinillä, nuo keveät, pitkähköt hopeaviirit, jotka lähenevä länsituuli kiinnittää sen ylimpään kalliotorniin. Tiesin harmajan hattaran, joka aamulla näkyi sen huipulla, mutta haihtui auringossa, palaavan ukkospilvenä, joka singahutteli salamoita ylös ja alas ja levitti yli koko vuoren oudon, kaamean valon. Ja kun vuori peittyi mustiin, levottomiin pilviin, onkalot kumahtelivat ja ukkosmyrsky mylvien kuin tuomiopäivän pasuunat sitä kierteli, tarkkasin sitä jännityksessä silmin ja korvin.

Rakastin Feuersteiniä siksi että kanta-isämme Wildiwäldi oli ollut kotoisin sen kukkuloilta, ja ikävöiden saada luoda silmäyksen loitommalle maailmaan olisin halunnut kuten muukalaiset kiivetä sen huipulle, mutta selmattilaiset pitivät hieman hassahtaneina niitä, jotka olematta ammatiltaan vuoriheinänniittäjiä tai metsästäjiä nousivat ylös vuorelle, eikä isäni olisi sallinut minun tehdä itseäni syypääksi sellaiseen narrimaisuuteen.

Ylhäällä vuorella asusteli ihanuus, alhaalla laaksossa rumuus. Selachin rannalla Tafelvuoren juurella seista törröttivät vuoresta murretut harmaat liuskekivilevyt, siinä oli kasattuna louhoksesta kuljettua murua, joka joen tulvillaan ollessa heitettiin sen vietäväksi, ja varasto sileitä, mahtavia tukkeja, jotka oli uitettu jokea alas kannatuspylväiksi louhokseen. Töryn keskellä muhkeili harmaansinisellä tomulla peitettynä isolehtinen varsanjalka, jota ei voinut sietää sen villavan tahmeuden takia, ja ukonhattu näytteli komeita teräksensinisiä kukkaterttujansa. Säilytyspaikan taustassa ammotti kaksi kallioseinään epätasaisesti hakattua aukkoa, suurempi ja pienempi, jotka johtivat tuohon maanalaiseen louhokseen.

Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni vuorenkallioseinässä.

Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt. Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. — Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta, jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!

Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut tiennyt mitään pahaa aavistaa.

Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman närkästyksen vallassa huudahdin kerran:

— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!

Isän silmissä säihkyi vimma.

— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten sinä hylkiö!

Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.

Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.

Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!» Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.

Mutta joskin ihmiset vaikenivat, niin puhui vuori, varoittivat henget aika ajoin omalla kielellänsä. Ne voimat, jotka olivat pusertaneet muinoisen merenpohjan mudan kaloineen ja simpukkoineen liuskakiveksi ja voimakkain käsin kohottaneet nuo vaakasuorat kerrostumat kalteviin asentoihin, samat voimat toimivat yhä edelleen! Holveissa, joihin huolimattomat kaivosmiehet aikaisempina aikoina olivat jättäneet liian ohuet kiviset kannatuspylväät ja seinät, taittui tuon tuostakin puupönkkä, ikäänkuin satavuotinen vuorikuusi olisi ollut tulitikku vain. Louhokseen ilmestyi lähteensuonia suonia ja purosia, jotka salaperäisellä tavalla katosivat Feuersteiniltä tai Bodenin pengermältä. Tarvittiin aina muutamia miehiä ohjaamassa niiden kulkua töissänne. Mutta kuinka voisivat muutamat miehet ajan pitkään pitää puoliaan vuorenhengille! Näkymätöinnä toimivat ne väsymättömästi. Ne eivät vietä sunnuntaita, eivät nuku öisin. Niiden työpäivä kestää iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minkä ne ovat päättäneet, se toteutuu, kun määrätty aika ja hetki on tullut. Se toteutuu, toivoipa ajattelematon poikanen sitä tai ei, toteutuu mahtavasti, säälimättömällä voimalla, valtavasti!

Mutta — mitäpä minä olisin huolehtinut louhoksen takia? Mietiskelyihin vajotakseni olin vielä liian nuori, ja kernaammin kuin Tafelvuoreen kiinnitin huomioni Feuersteiniin ja sen lukuisiin valoilmiöihin. Sitäpaitsi toi nyt mieleeni uutta sisältöä tunne, joka melkein tietämättäni versoi sydämessäni, rakkaus Dugloreen, koulumestarin tyttäreen.

Hän oli siro ja kukoistava olento, joskin hieman terävähkö muodoiltaan. Hänellä oli ruosteenruskea tukka, joka oli pehmeätä kuin silkki, ja poskillaan muutamia pisamia, mutta ei sen useampia kuin että juuri niiden takia paremmin huomasi kuinka hienot ja somat hänen kasvonsa olivat. Mutta silmät oli hänellä niin suuret että väliin ei tullut tarkanneeksi tuossa soikeassa muodossa mitään muuta kuin syvällisiä, haaveksivia silmiä, joita tummat ripset varjostivat.

Mutta tuossa iässä ovat rakaudenilmaisut hieman omituiset — Voi kuinka ruma sinä olet! sanoin minä Duglorelle. — Silmäsi ovat kuin kantaniekat ja punatukkainenkin sinä olet!

Duglore rupesi itkemään ja tömisti maata pikku jaloillansa, kunnes rukoilin:

— Glore, elä ole vihoissasi! Eihän tukkasi ole tulipunainen, vaan ainoastaan hiukan punertava.

Ilman toistemme seuraa emme tulleet toimeen. Gloren herttaisessa kodissa vietin lapsuuteni viehkeimmät päivät, ja jos luonnossani oli, kuten isäni väitti, jotain hornasta kotoisin olevaa, joka piti tukahdutettaman, niin ei se ainakaan koskaan ilmennyt lempeän opettajani ja hänen suloisen tyttärensä seurassa. Koko perhe, isä, äiti ja lapset, olivat hiljaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä, joiden kanssa ollessa mielessä heräsi vain hyviä ja kauniita ajatuksia. Ja lempi, joka yhdisti minut ja Dugloren, oli puhdas ja raikas kuin vuorikukkasten herääminen lumipeitteen poistuessa.

Rakkaasta Duglorestani tahdon nyt kertoa.

* * * * *

Ei, kolmena iltana on kynäni saanut levätä.

Hannu Stünzi, nuori ystäväni Selmatt'ista, ja tohtori Wilhelm Gutleib, St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen apulaishoitaja, kävivät täällä tarkastamassa asuntoani ja koneistoa. Lukuunottamatta paria pientä vikaa, jotka ovat helposti korjattavissa, ovat maja ja nuo parikymmentä konetta monenmoisine rataslaitoksineen, joiden avulla ne itse merkitsevät minulle havaintonsa, kunnossa talvipalvelusta varten. Muonavaraston täydentäminen on myöskin alkanut. Kahdeksan kantomiestä on työssä. Neljä heistä kuljettaa kuormat Selmatt'ista äkkijyrkänteelle saakka, toiset neljä kantavat tölkit, lippaat ja laatikot ylös asuntooni. Hannu Stünzi on kuriirini. Tunnollisesti on hän täyttänyt kaikki määräykseni. Noista sadoista esineistä, jotka seitsenvuotisen kokemuksen perusteella tiedän tarpeellisiksi talven varalta, ei puutu ainoatakaan. Enimmät niistä saa keskuslaitos korvata, toiset kustannan itse. Yksinäisyydessä kaipaan monenmoisia mukavuuksia, joihin olen tottunut liikuskellessani suuressa maailmassa. Kaikki on saapunut! Uskollinen Hannu Stünzini ansaitsee kiitosta. Mutta tohtori Gutleibin kanssa riitaannuin. Valitin ettei kesän kuluessa oltu varustettu tuota Selmatt'in ja observatoorin välistä matkanpalaa, jossa laviinit voivat katkaista sähkölangan, maanalaisella sähköjohdolla, kuten meteorologisessa keskuslaitoksessa pyyntöni johdosta oli luvattu tapahtuvaksi.

— Herrojen laakso-meteorologien pitäisi kerran saada kokea miltä tuntuu olla täällä vankina lumen keskellä, kun lanka on poikki eikä saa mitään tietoja ihmismaailmasta, murisin minä.

Olin kiukustunut, ja vaaleapartaista, punaposkista nuorta tohtoria alkoi kammottaa. Hieroen silkkiliinalla silmälasejaan, joissa ei ennestääkään ollut ainoatakaan tomuhiukkaa, hän sopersi vastaukseksi:

— Tehän tiedätte, herra Quifort, tehän tiedätte että keskuslaitoksessa on otettu puheiksi meteorologisen laaksoaseman muuttaminen Selmatt'ista Tuffwaldiin, vuoristosta tasangon puolelle. Siitä olisi monta etua. Tuffwaldista vuoren huipulle johtava uusi matkailijatie helpottaisi tuuman toteuttamista. Niin pian kuin kysymys laaksoaseman paikasta on ratkaistu on uusi huolemme oleva varustaa observatori täysin luotettavalla sähköjohdolla. Mutta siksi kun tuo asia on selvillä, täytyy meidän pyytää teitä olemaan kärsivällinen, herra Quifort, — toivottavasti tänä talvena…

— Ainoa sopiva paikka laaksoasemalle on Selmatt, keskeytin minä tohtoria. — Jos sinne johtava tie ehkä lieneekin huonompi kuin Tuffwaldin, niin on se sen sijaan, päivänpuolella ollen, keväällä kolmea viikkoa aikaisemmin vapaa lumesta. Ja sitten on meillä Selmatt'issa harvinaisen luotettava, kyvykäs ja toimeensa innostunut asemanhoitaja. Näiden seikkojen perusteella pidän kysymystä laaksoaseman muuttamisesta turhana virallisena viisasteluna.

Samassa Hannu Stünzi tuli observatooriin. Hän ehti vielä kuulla kehuvat sanani, jotka kohottivat ilon punan hänen poskilleen.

Herra tohtori Wilhelm Gutleib, punaposkinen, lellimäinen kamarioppinut, läksi seuraavana päivänä astelemaan Tuffwaldiin, nenällään tomusta puhdistetut lasisilmät, yllään moitteeton päällystakki ja jalassa hienot nahkasäärystimet. Meteorologisessa keskuslaitoksessa hän on antava tiedon tekemästään havainnosta, että vuoriobservatoorin hoitaja Leo Quifort on karkeapuheinen herrasmies. Saakoon tohtori lohdutusta, mutta pidettäköön myös huolta siitä että lankani pysyy katkeamatta yli talven.

Hannu Stünzi läksi vasta kolmantena päivänä auringonlaskun aikoina. Hän on vaaleanverevä kuten tohtorikin, — mutta mikä erotus! Sen sijaan kuin tohtorin valkoverisyydessä on jotain tavattoman äitelää, kesken kehittymisen jäänyttä, suo sama ominaisuus Hannu Stünzille alkuperäisen voiman leiman. Ja mikä tarmo ilmenee hänen otsakulmiensa rakenteessa! Kuinka mieltävirkistävä on hänen silmiensä säihke! On kuin niistä tulvisi esiin luovan hengen voimaa. Sen kyllä täysin käsitän, ettei hänen toimintahaluansa voi tyydyttää kymmenkunnan lapsen opettaminen ja meteorologisen haara-aseman hoitaminen!

Nyt olen perinpohjaisesti tutkinut nuorta ystävääni ja päässyt selville siitä mitä hänen mielessänsä liikkuu. Hän on herttainen, kyvykäs ihminen!

— Herra Quifort, jos voisin järjestää elämäni mieleni mukaan, tunnusti hän minulle, — niin minusta tulisi neljästäkolmatta ikävuodestani huolimatta jonkun polyteknillisen opiston oppilas. Tunnen että insinöörintoimessa olisin oikealla alallani. Jos saisin antautua sille uralle, työskentelisin väsymättömällä innolla saadakseni jotain aikaan maan hyödyksi. Rakentaisin teitä vuorten ylitse, suojuksia laviineja vastaan, vaimentaisin ryöppyvedet, murtaisin virtojemme elävän voiman sähköksi, varustaisin kylämme valolla ja käyttövoimalla. — jotain suurta tahtoisin tehdä kotimaani hyväksi. Mutta ei linnun ole lentäminen korkeammalle siipikantoansa! Äitini on pikkukauppias Gauenbergissa, ja töin tuskin hän jaksoi kouluttaa minut opettajaksikin.

Oli liikuttavaa kuuli hänen puhuvan toiveistaan, tuumistaan, kunnianhimostaan. Pontevasti soinnahteli hänen värähtelevä äänensä, kun hän ikäänkuin sisäisestä pakosta purki minulle sydämensä, vaikka hänen sanansa olivatkin vaatimattomat, kuten sen, joka ei innostuksenkaan hetkenä unohda käytettävinään olevien mahdollisuuksien niukkuutta. Mutta niin voimakkaasti kuin hänen puheensa kiinnittikin mieltäni, en vastannut siihen juuri paljoa, ja varmaankin hän tunsi pettymystä. Ajatukseni harhailivat Gottloben tykönä, kuten aina ennenkin Hannu Stünzin kanssa sattuessani yhteen. Nuo kaksi oivallista ihmislasta ansaitsisivat kumpikin saada toisensa elämäntoverikseen. Uskollisempaa suojelijaa kuin Hannu Stünzin ei Gottlobe voisi saada. Ja kuinkapa sattuisikaan Selmatt'issa, tuossa yksinäisessä maailmankolkassa, hänen tiellensä kukaan muu hänelle aviokumppaniksi sopiva, kuin Hannu?

Johdin puheen Gottlobeen. Jutellessamme kiintyivät Stünzin vilkkaat silmät tavattoman tutkivalla katseella kasvoihini. Nähdessään että sen huomasin hän kävi tulipunaiseksi. Mutta minä naurahtelin:

— Onko nenälläni kärpänen, vai haetteko kasvoiltani jälkiä tuosta murhanteosta, josta ihmiset puhuvat?

Hän tunsi että hänen oli annettava jokin vastaus ja sopersi tuiki hämillään, rohkeasti totuudessa pysyen:

— Huomasin juuri että teidän kasvonpiirteenne suuresti muistuttavat Gottlobea. Hän on enemmän teidän näköisenne, kuin isänsä ja sisarustansa.

Ihme oli etten kupertunut tuoliltani maahan kuullessani nuo sanat. Mutta maailmaa kierrellessäni olen omistanut itselleni taidon pysyä aina ällistymättä. Se oli onneksi tuona hetkenä. Veitikkamaisesti nauraen käänsin tutkaimen häntä kohden:

— Tuo naamatieteellinen havaintonne on ilahduttava todiste mielikuvituksenne voimakkuudesta, rakas herra Stünzi, mutta koska Gottloben piirteet väikkyvät edessänne kaikkialla, yksin minun rappeutuneilla kasvoillanikin, niin sallinette minunkin puolestani tehdä huomion: te olette pahanpäiväisesti rakastunut tyttöön!

Nyt hän joutui kerrassaan hämmennyksiin.

— Rakkauteni on toivotonta, sanoi hän tuskaisesti ja synkästi, — vielä toivottomampaa kuin insinööriksi tulemiseni. Tyytyisinkin olemaan opettajana Selmatt'issa, jos vain tuo toinen toiveeni voisi toteutua. Gottlobe on kyllä minulle suopea, mutta hänen isänsä, Hangsteiner, vihaa minua kuin myyräsirkkaa, joka yrittelee hänen puutarhaansa. Ennen sain kerran viikossa käydä heillä vierailulla ja laulaa Gottloben kanssa muutaman laulun. Nyt se on lopussa. Hangsteiner on kieltänyt minulta talonsa, miksi? Siksi! sanoi hän olkapäitään kohauttaen, kun kysyin häneltä hänen ankaran kieltonsa syytä. Tuon miehen mieli on epäluuloisuutta täynnänsä. Hän ei myöskään salli Gottloben tänä syksynä tulla kanssani teitä tervehtimään.

Hannu Stünzin katse oli kerrassaan toivoton.

— Sallii kyllä, Gottloben pitää tulla tänne teidän kanssanne, vastasin minä. — Lähetän mukananne Hangsteinerille kirjeen, jossa muistutan häntä eräästä vanhasta lupauksesta.

Nyt oli nuori opettaja jälleen kovin ihmeissään.

Tiedän nyt siis että hän rakastaa Gottlobea, ja jos Gottlobe myöskin rakastaa häntä, silloin…

Hannu Stünzin lähdettyä rakentelin koko illan tuulentupia noille kahdelle ihmislapselle. Niin totta kuin olen Jost Wildi Selmatt'ista ei minkään pidä heitä erottaman, jos he rakastavat toisiaan. Hannu Stünzistä täytyy tulla insinööri ja Gottlobesta hänen vaimonsa. Minulla on keinoja murtaa Hangsteinerin itsepintaisuus, antamiani lupauksia rikkomatta.

Rakas Hannu Stünzini, sinulla on vaaralliset, uskomattoman tarkat silmät! Mutta tutkistele vain ja sommittele huomiosi kokoon parhaan kykysi mukaan, — et saa kumminkaan selville asioiden oikeata laitaa, siksi monimutkaisia ovat ne ihmiskohtalot, jotka soisivat selvitystä. Palaten noihin kohtaloihin ryhdyin kertomaan edeltäjästäsi Kasper Imoberstegistä ja hänen lapsestaan Dugloresta.

IV.

Kasper Imobersteg, Vanhan Selmatt'in koulumestari, ei ollut tuollainen terhakka olento kuin hänen seuraajansa Stünzi, vaan laviinit ja ryöppyvedet saivat hänen puolestansa rauhassa kulkea kulkuansa. Mutta hän oli hyvä, hurskas mies, joka liikaa ankaruutta käyttämättä kasvatti meitä kylän nuorisoa kurissa ja kunnossa ja jakeli meille opin alkeita. Kasvua oli hänen osakseen tullut harvinaisen runsaasti, ja ainoa seikka, joka hänessä teki epämiellyttävän vaikutuksen, olivat pitkät, hetkuvat raajat, jotka olivat antaneet aihetta väitteeseen että koulumestari Kasper oikeastaan oli luotu räätäliksi. Mutta hänen pienessä, laihassa, viisaassa päässään loistivat ruskeat, herttaiset lapsensilmät, samanlaiset kuin Dugloren. Tuolla pitkällä miehellä oli pieni, pyöreähkö vaimo, jonka käytöstapa oli niin hiljainen, että heidän lapsilla siunatussa talossansa pikemmin huomasi hänen henkisen johtonsa kuin ruumiillisen läsnäolonsa. Pysyen ruumiilliseen kehitykseensä nähden pitkän isän ja pienen äidin keskivaiheilla kasvoivat ja ylenivät lapset tavalliseen ihmiskokoon, ja suloisinna kehkeytyi vanhin heistä Duglore, isänsä ja äitinsä silmäteränä.

— »Duglore» — mikä ihmeellinen nimi se onkaan? kysyin kerran koulumestari Kasperilta. — Eihän sitä ole kalenterissakaan.

Hymyillen hän vastasi:

— Isäni, joka oli palvellut sotamiehenä Napoleonin joukoissa, antoi sen nimen hänelle. Se merkitsee että hän on saavuttava kunniaa Jumalan edessä.

Nyt tuo nimi miellytti minuakin.

Kotona yksinäisyys ahdisti mieltäni, ja kun olin syöttänyt, lypsänyt ja juottanut lehmät, salli äitini, jonka sairaalloisuuden ja yskän takia täytyi käydä varhain levolle, minun mennä viettämään illan opettajan perheessä. Ja kun sitten eräänä keväänä, kohta isän palattua kotiin, äitini elo hiljaa sammui, pidin seuraavana talvena koulumestarin asuntoa kuin toisena kotinani. Olin neljäntoistavuotias äitini kuollessa, ja Kasperin luona viettämäni illat väikkyvät mielessäni herttaisena muistona.

Selmatt oli vajonnut lumeen, joka pöyheinä patjoina peitti katotkin, kimaltaen talvi-illan tähtivalossa. Mutta muutamalla askeleella pääsin koulutalon valoisaan, lämpimään ylishuoneeseen. Siellä istui tuo seitsenhenkinen perhe puukehyksellä varustetun kivipöydän ääressä illallisella. Tullessani sisään kajahti minulle vastaan Gloren heleä nauru.

— Jost, tämä on kuorittu sinua varten!

Kädessänsä, joka valovirrassa kuulsi ruusunpunaisena, hän piti kuorittua, höyryävää perunaa. Satuani kupin sinertävää kirnumaitoa, jossa vielä uiskenteli muutama voipallero, ryhdyin syömään illallista toistamiseen, ja tunsin itseni tuossa iloisessa perhepiirissä niin turvalliseksi kuin lintu pesässään.

Vaatimattoman illallisen päätyttyä ryhtyi koulumestari Kasper, joka oli sivuammateiltaan urkuri sunnuntaisin ja puuseppä arkipäivisin, työhön höyläpenkkinsä ääressä, joka oli seinän vieressä tuossa avarassa huoneessa. Saha sorahteli, höylä liukui: taltta heitteli lastuja. Duglore ja minä olimme apuna työssä. Me liimailimme tai naulasimme kokoon taulujen kehyksiä, joita koulumestari valmisteli hämmästyttävän näppärästi. Harjoittaessaan tuota iltatoimiskeluaan hän joutui kertomatuulelle ja risteili silloin kaikkia luonnonvaltakuntia.

Hänen mielijuttujaan olivat kertomukset Feuersteinillä asustaneesta vuoriväestä.

— Vuorelaisnaiset, alkoi hän kertoa kasvot iloisina, — olivat niin arkoja ja pelokkaita, että moni metsästäjä ehti ikäihmiseksi ennenkuin hänen onnistui saada joku heistä käsiinsä. Kun tuollainen nainen huomasi että hänen oli mahdoton enää paeta, kietoutui hän nilkkoihin saakka ulottuvaan pikimustaan tukkaaansa kuin vaippaan ja kiertäytyi sen sisässä kokoon siilin tavoin. Mutta jos metsästäjä tai paimen otti tuon tukkapalleron mukaansa kotiin, silloin aukeni se hiukan, sieltä näkyivät tuliset, säihkyvät villikissansilmät, ihanat kasvot, hymyhuulet, punaiset kuin alppiruusunkukka, ja valkoiset kiiltävät hampaat. Ja nyt alkoi tuo pikku olento hartaasti pyytää ja rukoilla, että hänet päästettäisiin hetkiseksi päivänpaisteeseen. Mutta se oli vain salajuoni. Heti aurinkoon päästyään hän kiiruhti kuin gemssi vuoria kohden. Mutta jos hänen hymyilynsä ei auttanut, alkoi hän itkeä niin haikeasti että ihmisten sydämet heltyivät. Jos hänen ei sittenkään onnistunut päästä pakoon, rupesi hän raappimaan ja puremaan, teki ilkivaltaa, kiipesi seiniä ylös ja kuoli kolmantena päivänä raivohulluna. Vuoriväen laita oli näet niin, että pienet naiset olivat rajumpia kuin suurikasvuiset miehet.

Ihastuneena kuunteli Duglore silmät säihkyvinä.

— Niin minäkin tekisin, jos joku kuljettaisi minut pois Selmatt'ista. Potkisin ja huitoisin käsilläni, kiertyisin kokoon, rukoilisin armoa ja purisin, huusi hän sormet koukussa kuin olisi aikonut kapeilla kätösillään käydä vihollisen kimppuun, irvistellen ja koettaen näyttää pelottavalta, — mikä yritys tosin ei täysin onnistunut, vaan vaikutti mieltävirkistävän hullunkuriselta.

Kasper katsoi tuota lystikästä näkyä päätään hyväksyvästi nyökäytellen ja mieli peräti tyytyväisenä. Tarttuessaan jälleen höylään hän lausui:

— Niin kyllä, Duglore, me olemme uskollisia, kuten tuo vuoriväki, emmekä niiden tapaisia, jotka lähtevät tiehensä Selmatt'ista, kuten rakas ystäväni, kuuluisa hampurilainen kauppaherra Hannu Konrad Balmer, joka myöskin alkuaan on Selmatt'in poikia.

Tuo herätti uteliaisuuteni. Vaan Kasper joko ei sitä huomannut tai kiinnitti toinen ajatus voimakkaammin hänen mieltänsä, sillä hän jatkoi:

— Kerran tosin minutkin valtasi kevytmielinen pyrkimys lähteä maailmaa katselemaan. Kunnon isältäni, joka oli kuollut, oli minulle jäänyt perinnöksi pieni pääoma, ja kesäloma oli juuri alkanut. Silloin tartuin matkasauvaani ja aioin vaeltaa aina Reinin varrella sijaitsevaan suureen ja kauniiseen Baselin kaupunkiin saakka. Mutta saavuttuani Gauenburgiin kävin tervehtimässä vanhaa kelpo rouvaa, jonka luona olin asunut kaksivuotisen seminaariaikani, ja lähtiessäni hänen luotansa rauhallisten muistojen vallassa oli ilta jo käsissä. Silloin näin muutamassa kellarikerroksessa vanhain kirjojen kaupan, jota siinä ei ollut ennen ollut, ja kansilla nähtävänä olevat hinnat tuntuivat minusta huokeilta. Kiipesin sitten ylös Gauenburgin linnaan. Sieltä näin Selmatt'in punertavat vuoret. Silloin aloin miettiä mielessäni: »Miksikä läksisin niin kauas pois Selmatt'ista? Näenhän jo tästäkin palan lakeampia tienoita. Kirjoissa on kaikki kuvattu niin kauniisti. Ja vanhat kirjat ovat usein arvokkaampia kuin uudet ja kalliimmat. Ostan kirjoja ja jätän vaelluksen Reinille siksensä!» Palasin tuon vanhan rouvan luo ja vietin yön huoneessa, jossa muinoin olin asunut. Mutta aamulla olin vielä samaa mieltä kuin edellisenä iltana. Menin siis puotiin ja ostin sieltä kaikenmoisia kirjoja, jotka katsoin sopiviksi ja hyödyllisiksi vuorikylän koulumestarille: vanhan maamme historian, yleisen historian, kasvi- ja eläinopin, kaikki neljä opettavaisilla kuvilla varustetut — sen lisäksi vielä kaikenmoisia oivallisia ja huvittavia kirjoja, kaikkiaan ainakin neljä kantokuormaa. Kirjoja tutkiessani unohtui maailmankaipuu, enkä sen koommin ole käynyt Gauenburgissakann kuin yhden ainoan kerran. Se tapahtui silloin, kun rautatie sieltä St. Jakobiin avattiin liikenteellä, ja silloin sain nähdä mitä halusin: höyryveturin, joka puhkuen ja savua pursuten vetää junaa, sekä luonnontieteellisen museon, jonka perustamista ystäväni Hannu Konrad Balmer jalomielisesti on avustanut.

Kasperin hieman kuihtuneita kasvoja kirkasti sisäinen rauha.

Pyysin häntä kertomaan jotakin ystävästänsä, kauppaherra Hannu Konrad
Balmerista, josta en tiennyt mitään.

— Mutta isäsihän käy häntä tervehtimässä joka talvi, kun tulee matkoillaan Pohjanmeren rantamille, sanoi Kasper hämmästyneenä.

— Hän ei kerro minulle koskaan mitään retkiltään, vastasin minä alakuloisesti.

— Vai niin, mutta nuoruudenystävästämme hän sentään olisi voinut kertoa sinulle, sanoi Kasper äänellä, jossa ilmeni soimaus isää kohtaan.

Odotin että hän nyt alkaisi kertoa itse, mutta samassa kukkui seinäkello puoli kymmenen, ja se oli koulumestarin asunnossa merkki, joka ehdottomasti velvoitti päättämään päivän työn. Voimakkaalla puhalluksella puhdisti Kasper höylän, Fkehui tauluja saadun runsaasti kehyksiin sekä lausui sitten. — Nyt ylistäkäämme Jumalaa! — Tuo uudistui joka ilta. Sitten hän avasi harmoonin kannen, ojensi pitkät käsivartensa ja sormensa koskettimia kohden ja pitkät säärensä kohden polkimia, ja ilmoille kajahti etusoitto mahtavaan virteen:

»Ylistystä Luojan raikuu
Tähtinensä avaruus.
Hänen lemmestänsä lausuu
Kevään kukkasihanuus.
Kiitos Herran! Kiitos Herran!»

Ne perheenjäsenet, jotka vielä olivat valveilla, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen. Silloin seisoi Duglore aina niin, että voi katsoa isäänsä silmiin, ja hartaan tunteellisina sekaantuivat heidän äänensä toisiinsa. Kuin taivaasta leijaillut enkeli seisoi solakka tyttönen siinä hiljaa vartaloaan huojutellen, ja hänen hopeanheleä äänensä kajahteli soinnukkaana yli toisten. Huomaamattaan hän löi ojennetulla etusormellaan hiljaa tahtia ja heilutteli päätänsä kuin laulava lintunen, ja hänen katseessansa kuvastui elävä usko Jumalaan.

Mutta seuraavana iltana kertoi koulumestari Kasper tauluja valmistellessamme mahtavasta ystävästään Hannu Konrad Balmerista.

— Niin, hän oli toista laatua kuin me muut, sanoi hän vaatimattomasti. — Vaikka hän oli vain selmattilainen, oli hänellä edellytyksiä menestyä suuressa maailmassa. Istuimme samalla penkillä käydessämme seminaaria Gauenburgissa. Mutta sen sijaan kuin meidän muiden täytyi koota kaikki järkemme, voidaksemme työläästi seurata opetusta, oli oppiminen hänelle leikkiä vain, ja vaikeimmatkin tehtävät hän suoritti ilman päänvaivaa. »Mistä hän onkaan saanut nuo lahjansa?» me tuumiskelimme. Mutta vaikka hän oli meitä kaikkia etevämpi tiedon ja taidon ymmärryksen ja mielenkypsyyden puolesta, oli hän kuitenkin herttainen ja avulias toveri, ja jos hän halusi meiltä jotakin palvelusta, oli hänen hilpeässä hymyilyssään ja puheessaan jokin pakottava voima, niin että kukin muitta mutkitta täytti hänen tahtonsa. Puheellaan ja katseellaan hän piti meidät täydellisesti vallassaan. Silloin, vähän ennen tutkintoa, sattui paha juttu. Konrad'Balmer ei ollut miellyttänyt yksistään meitä tovereitaan, vaan myöskin erästä Gauenburgin tyttöä, Berta Wegensteiniä. Tuon rakkausjutun takia hän joutui pois seminaarista ja opettajanuralta. Tuo ripeä, uljas, uhkamielinen nuorukainen läksi maailmoille, ja pitkiin aikoihin, varmaankin kymmeneen vuoteen, ei kuultu mitään Hannu Konradista.

— Ja Berta Wegenstéinin hän tykkänään unohti! huudahti Duglore posket hehkuvina, kun hänen isänsä nyt keskeytti kertomuksensa. — Mutta sepä olisi ollut katalaa!

Innostuneena kuulemaan, mitä nyt seuraisi, unohti Duglore hetkiseksi puitteiden liimaamisen. Mutta oiva koulumestari Kasper antoi meidän odottaa ja höyläsi niin uutterasti, kuin ei enää olisi muistanut jatkoa kertomukseensa, joka hänestä kaiketi alkoi tuntua sopimattomalta meidän kuulla. Mutta pyyntöjemme ja rukoustemme hellyttämänä hän sentään jälleen jatkoi:

— Tapahtumat kehittyivät todellakin ihmeellisellä tavalla. Siis — Balmerista ei hänen pakonsa jälkeen pitkiin aikoihin kuultu mitään. Mutta kun hänen äitinsä lepäsi kuolinvuoteellaan, silloin hän palasi Selmattiin miehenä, josta jo kaukaa huomasi että hänellä oli ollut menestystä ja että hän kuului maailman ylhäisiin ja rikkaisiin. Pakonsa jälkeen Hannu Konrad oli ollut opissa eräässä kauppaliikkeessä St. Jakobissa, sitten hän oli joutunut suuren hampurilaisen kauppahuoneen palvelukseen.. Siinä toimessaan hän oli viettänyt kolme vuotta Intiassa. Kun hän jälleen palasi Hampuriin, ihastui häneen hänen isäntänsä tytär. Tämä ei suostunut menemään vaimoksi kenellekään muulle kuin Hannu Konrad Balmerille, ja appi-isän kuoltua tuli Balmerista itsestään mahtava kauppaherra, jonka laivat kyntelevät meriä.

— Tuo mies miellyttää minua, huudahdin innoissani. — Ja isä tuntee hänet ja käy häntä tervehtimässä?

— Niin tekee, vakuutti koulumestari iloisen ylpeästi. — Menestys ei ole tehnyt Hannu Konradin kopeaksi.

Mutta Duglore kohotti päätänsä katse hieman nuhtelevana ja lausui:

— Kuinka voit, isä, ylistellä häntä, vaikka hän unohti tuon gauenburgilaisen tytön, joka kumminkin oli rakastanut häntä ennenkuin hänen vaimonsa!

— No, mutta kuulepas nyt edelleen, tyynnytteli joulumestari lapsensa viehkeätä mielenkiihkoa. — Jumala on sentään ihmeellisellä johdatuksellaan kääntänyt kaikki parhain päin. Olen itse saanut seurata tapausten kulkua. Kun Hannu Konrad rikkaana herrana tuli käymään. Selmatt'issa, hän uudisti kanssani muinaisen ystävyydenliiton ja uskoi minulle kaikenmoista, mitä hänen mielessänsä liikkui. Ja kerran hän tuli iloisena luokseni. »Ajattelepas, Kasper», kertoi hän, »nyt olen suorittanut vaikean tehtävän. Olen käynyt Gauenburgissa muinoisen rakastettuni Berta Wegensteinin tykönä. Vaikka olen riistänyt häneltä elämänonnen, on hän antanut minulle anteeksi!» Mutta kun sitten hänen ensimäinen vaimonsa, jota hänen oli kiittäminen menestyksestään, kaksi vuotta myöhemmin kuoli, ja yksi vuosi vielä oli mennyt menojaan, silloin — kuulepas nyt, Duglore! — silloin hän tuli jälleen näille seuduille kysymään nuoruutensa lemmityltä, tahtoisiko hän tulla hänen ainoan lapsensa äidiksi, — ja tämä suostui. Mitäs nyt sanot? kysyi Kasper, herttaisesti hymyillen.

— Minä en olisi hänestä sitten enää välittänyt! vastasi tyttö, häneksi harvinaisen tuikeasti.

Lempeä Duglore oli ihastuttava ollessaan harmistuneena, ja koulumestarin ja minun täytyi nauraa makeasti hänen viehkeälle kiihtymykselleen.

Mutta Kasper tahtoi liittää kertomukseensa kauniin lopun. Kääntyen minuun, jota se oli enemmän miellyttänyt, hän jatkoi:

— Nyt he elävät Hampurissa, mutta eivät loistossaan ja kunniassaan kumminkaan unohda synnyinseutuaan. Kun Hannu Konrad Balmer viimeksi kävi Selmatt'issa, tuntui hänestä kirkkoveisuumme hieman liian koruttomalta. Silloin hän lahjoitti seurakunnalle urut. Tehän tunnette tuon Selachin laaksossa asuvan Dietrich Hangsteinerin, joka tukinuitolla ollessaan sai pahan vamman ja on ollut vuosikausia vuoteen omana eikä voi lainkaan liikkua. Joka jouluksi Balmer lähettää jotakin miesparalle ja hänen suurelle perheelleen. Ja kun täällä meidän tienoillamme milloin ryhdytään johonkin hyvään ja hyödylliseen yritykseen, ottaa hän siitä aina selkoa ja avustaa sitä runsain käsin. Kun innokkaat luonnonystävät perustivat Gauenburgiin museon, johon pantiin näytteille vuortemme kivi- ja kristallilajeja, kauniita ja omituisia kivettymiä, tuurakaloja, juoksiaisia ja lentokaloja louhoksestamme sekä vuoriston eläimiä, gemssi, karhu ja maakotka, silloin halusi Balmer myöskin puolestansa rikastuttaa kokoelmia. Egyptissä, Intiassa, Amerikassa olevien kauppa-asioitsijoidensa välityksellä hän hankki vieraista maista nelijalkaisia eläimiä, lintuja, käärmeitä, krokotiilejä ja kaloja ja lahjoitti ne museolle, — nelijalkaiset kauneissa näytekaapeissa ja kalkkaro- ja silmälasikäärmeen kirkkaissa lasiastioissa. — Niin, niin, ystäväni Hannu Konrad Balmer! —

»Ystäväni!» Tuo kuului kuin sydämestä tuntevalta, puoleksi tukahdutetulta ilohuudolta, eikä Kasper näyttänyt ikinä saavan kylläkseen kehutuksi hampurilaisen kauppaherran ihmisrakkautta ja ylevyyttä.

Hänen ihailunsa tarttui minuunkin.

— Hannu Konrad Balmer on minun mieleni mukainen mies ja olen vallan ihastunut häneen, sanoin lämpimästi, enkä saanut päästäni tuota kertomusta, kuinka muinoinen selmattilainen poika oli maailmassa saavuttanut menestystä.

Mutta Duglore huomasi sen ja sanoi nyrpeissään.

— Nyt sinun silmäsi, Jost, näyttävät siltä kuin aikoisit itse lähteä täältä tiehesi!

Siitä ei tosin vielä ollut pelkoa. Eihän isäni ottanut minua mukaansa edes Gauenburgiin, missä olisin saanut nähdä tuon kauniin luonnontieteellisen museon, ja ellei maailma pyrkinyt tutustumaan minuun, niin ei ollut odotettavissa että minä saisin tutustua siihen.

Koulumestarin huvittavat kertomukset, joiden aineena vielä monasti oli Hannu Konrad Balmer, auttoivat minua saamaan aikani kulumaan pitkän talven kestäessä, ja vihdoin saapui kevät ja kesä vuorillemme, ja Duglore ja minä paimentelimme taas vanhempiemme lehmiä Bodenin laitumilla Tafelvuoren yläpuolella.

Silloin läksin kerran kenenkään tietämättä yöllä ihmisten nukkuessa liikkeelle, ja maailmaa ikävöiden aloin kuutamossa kiivetä Feuersteinille. Aamutuulen hiljaa puhaltaessa ehdin huipulle, ja mieli täynnä nuoruuden tuskaa ja riemua seisoin siinä nousevan auringon loisteessa, katsellen vuoria ja maita, joilta harmaa hämy poistui suoden sijaa valolle, väreille, riemulle. Kaihoten aavistin ja tunsin silloin, kuinka paljoa enemmän elämä voisi tarjota, kuin mitä se Selmatt'issa soi minun osakseni.

Kuin olisin syntynyt auringon ja onnen lapseksi, jätti tuo valon ja elämän näkemiselle omistettu hetkinen mieleeni ylevän kaihoisan muiston. Mutta täysin hukkaan eletyiltä tuntuivat minusta päiväni noihin aikoihin sentään ainoastaan silloin, kun en ollut saanut nähdä Dugloren tummia silmiä ja ruosteenruskeita palmikoita, tuota suloiseen kukoistukseen puhjennutta olentoa, jonka liikkeisiinkin lapsellisen jyrkkyyden sijaan päivä päivältä tuli yhä enemmän viehättävää naisellista sulavuutta. En tiennyt mikä sanomattoman onnellinen poikanen isäni ankaruudesta huolimatta sentään olin elellessäni tuolla kotikylässäni ja paimenmajassani, vaan minusta tuntui jonkin arvoiselta ainoastaan se, mikä oli jotenkuten erikoista ja kuten salainen käyntini Feuersteinillä toi vaihtelua hiljaiseen, rauhalliseen elämääni.

Siitäpä syystä muuan maailman tervehdys, joka Bodenin laitumella Dugloren kanssa karjaa paimennellessamme tuli meitä hämmästyttämään, antoi minulle melkein vuodeksi ajattelemisen ja haaveksimisen ainetta.

V.

Oleskellessamme Dugloren kanssa kesäisin paimenina Bodenin pengermällä, haimme alituisesti toistemme seuraa, ja kepposten keksimisessä, leikillisessä juttelussa kuluivat nuo ihanat päivät. Mutta väliin kävimme sentään molemmat äänettömiksi. Kun vain tiesin Dugloren olevan läheisyydessäni, olin tyytyväinen, ja usein voin tuntimääriä levätä ruohostossa kyynärpäihin nojaten pää kätten varassa ja katse tähdättynä hänen ohitsensa Feuersteinin kiviseinien muodostamiin urkupilleihin ja kirkkoihin. Kuin joukko valkoisia pilvekkeitä vaelsi Selmatt'in lammaspaimenen lauma ruohopeitteisiä paikkoja hakien vuorenrinnettä pitkin, tai kiipeilivät kallioseinämillä Selmatt'in köyhimmät vuoriheinää niitellen ja heitellen saamiaan heinätukkoja penkereeltä toiselle. Ja jos ei siellä milloin näkynytkään kesätoimissaan puuhailevia ihmisiä, niin liikuskelivat ainakin gemssiparvet ruskeina varjoina kallioilla ruokaa hakien, ja petolinnut kiertelivät rääkkyen ratojansa. Mutta silmäni olivat paljosta näkemisestä ja katselemisesta käyneet niin tarkoiksi, ettei minulta jäänyt huomaamatta mikään, mikä vuorella tapahtui, ei edes murmelieläin, joka jossakin kaukana asettui istumaan takajalkojansa varaan.

— Voi kuinka ikävä toveri sinä olet! huudahti Duglore, joka istui vieressäni kukkivien alppiruusuvarpujen keskellä ja juuri oli taitavin sormin sitonut seppeleen vaaleankultaisista alppiesikoista. — Pidätkö tästä seppeleestä?

Loin siihen silmäyksen, mutta en liikahtanut paikaltani.

Hieman harmistuneena hän heitti seppeleen kauas luotansa ja huusi epätoivoisena levollisuudestani:

— Jost, mitä ajatuksia sinun päässäsi liikkuukaan! Tuo ainainen mietiskely on kauheata. Tuollaisia olivat varmaankin nuo muinoisajan pakanat, nuo vuorelaiset, jotka Jumala on tuhonnut.

Hänen puheensa sai minut nauramaan, mieleni vilkastui ja aloin viirusilmin katsella jouten istuvaa tyttöä.

— Nyt sinun silmäsi ovat aivan kuin pakanan, sanoi hän, ja ikäänkuin hänen olisi täytynyt suojella itseään katseeltani hän kohotti ruskean käsivartensa kasvoilleen, joilla hieno sametinpuna ja raitis päivetys viehkeästi yhtyivät.

- Mutta katsos, huusi hän, - tuolla tulee Melchi vuoripolkua alas! Nyt on leikki ja pila lopussa, nyt meidän täytyy olla ihmisiksi!

Keveästi ja sirosti kuin gemssi hän hypähti seisoalleen, ja pojalle, joka tallusti eteenpäin kantaen kuormallista vuoriheinää, kajahti vastaan tervehdykseksi joellus, joka Dugloren suusta soinnahti lienteänä kuin virsi.

Minä en puolestani siihen aikaan pitänyt nuoresta Melchi Hangsteinerista enemmän kuin nyt vanhasta. Mutta kuten nyt oli hän silloinkin kunnioitusta ansaitseva ihminen, ja Duglore osoitti hänelle sentähden aina erityistä ystävyyttä. Hänen isänsä oli tuo Selachin laaksossa asuva tukinuittaja-parka, joka oli pudonnut niin pahasti kallioseinää pitkin virtaan, että hänen jo monta vuotta oli täytynyt selkärampana maata vuoteessa, ja Melchi teki työtä ja raatoi uutterammin kuin kukaan aikuinenkaan koko Selmatt'issa, ettei tuon ison perheen tarvitsisi turvautua muiden apuun. Kaikki pitivät poikaa suuressa arvossa hänen työteliäisyytensä takia, ja minä myöskin, mutta lapsuudestamme saakka kestänyt molemminpuolinen vastenmielisyys ei ollut vuosien kuluessa suinkaan vähennyt, kun Melchi, kuten varmasti olin vakuutettu, rakasti Duglorea yhtä hartaasti kuin minäkin, vaikka hän vaatimatonna ja arkana salasi tunteensa, kun ei kumminkaan pystynyt kilpailemaan ylvään Jost Wildin kanssa.

Tuo tukeva, kömpelöliikkeinen poika, joka oli minua yhden vuoden ja Duglorea kaksi vuotta vanhempi, astua luntusti kesäpäivän helteessä vuoritietä pitkin ja heitti meidän luokse saavuttuaan heitti raskaan heinätaakkansa maahan, työnsi niskaan liinaisen huppukauluksen, pyyhki käsivarrellaan hien ja heinätomun kasvoistaan ja istui lepäämään, yhä vielä huohottaen rasituksesta.

— Teillä kahdella on hyvät päivät, läähätti hän, ei muuta tekemistä kuin pitää karjaa hiukan silmällä. Mukavaa elämää kuin raatiherroilla!

— Ja sinä, Melchi, sinä rasittaudut liiaksi tuollaisilla mielettömän raskailla kuormilla. Tuo kantamuksesihan painaa pari sataa naulaa!

Tuo puhe ei nyt enää kuulunut veitikkamaiselta kuten Dugloren äskeinen joellus, vaan siinä ilmeni harrasta myötätuntoa. Kehuminen pani voimakkaan pojan leveän suun vetääntymään suopeaan hymyyn, mikä hymy oli ainoa kauneuden vivahdus hänen rumassa, jo hieman vanhahkolta näyttävässä naamassaan, jota pisamat peittivät niin paksulti kuin niitä olisi luotu siihen laastilapiolla. Juttelimme nyt heinänteosta ja karjasta, jonka läkkikellojen rauhallinen kalkahtelu tuon tuostakin kuului läpi hiljaisuuden, ja järkevänä kuten aina kolmen kesken ollessamme koetti Duglore innokkaalla keskustelulla salata, että piti enemmän minusta kuin Melchi'stä.

— Katsokaa, huusi hän, — eikös tuo pilvi ole kuin äksyilevä päistärikkö, jonka selässä istuu ratsastaja, liehuva musta viitta yllään!

Ja hän osoitti notkealla kädellään musta- ja valkoreunaisia hopeapilviä, jotka hiljalleen vaeltelivat vuorenhuippujen yläpuolella.

Me Molemmat pojat katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan. Mutta unohdin tarkata pilveä, sillä huomioni kiintyi paljon ihmeellisempään esineeseen, joka komeana liikkui hiljaa eteenpäin sinitaivaalla. Duglore huomasi sen myöskin ja huusi:

Mikä ihme. Mikä ihme!

Tuo ihme oli himmeästi loistava, kullanvälkkyvä pallo, joka kuun suuruisena leijaili kynttilämessuaukon yläpuolella. Hitaasti ja juhlallisesti se laskeutui alaspäin, katosi ilta-auringossa hohtavien pilvien taakse, tuli jälleen näkyviin niiden alapuolella, jatkoi taas matkaansa kirkkaalla taivaalla ja vaipui aina alemmas — alemmas.

— Minä en näe mitään! sanoi Melchi hieman toivotonna, voimatta käsittää hämmästystämme ja ihmettelyämme. Vihdoin onnistui minun saada hänen katseensa ohjatuksi iltaruskossa vienosti punertavaan palloon. Nähdessään sen hän hypähti pystyyn ja huusi käsivarret levällään:

— Rukoilkaamme! Kuu putoo taivaalta. Se on maailmanlopun alku!

Kuullessaan nuo sanat Duglore loi minuun hätääntyneen katseen.

— Jost, Jost, minuakin alkaa pelottaa, huokaili hän. — Jumalani, jos ei kuu enää valaisekaan yöllä maailmaa. Tahtoisin kuulla mitä isä tästä sanoo!

Avutonna kuin hätyytetty, pakoon pyrkivä otus katsoi hän minuun.

Niin, mitähän Kasper siitä sanoisi? Kuin lumottuna katsoin taivaan sineen katoavaa hohtavaa ilmiötä. Onko se kuu vai eikö se ole? Tuosta kultaisesta pallosta riippui vielä jotakin kuunsyrjän näköistä, jota eivät minunkaan tarkat silmäni voineet selvästi erottaa. Mutta kultapallokin pieneni pienenemistään eikä ollut enää päätä suurempi, sitten vain nyrkin kokoinen, ja se laskeutui yhä nopeammin. Hetkisen se lepäsi kynttilämessuaukon takana kaukaisella päivänpaisteisella kalliohuipulla ja katosi sitten näkyvistä kuin laskeva taivaankappale. Turhaan tuijotin hopeisiin pilviin ja sineen, taivaalla ei näkynyt enää tavallista enempää.

Duglore ja Melchi päästivät helpotuksen huokauksen.

— Kuu ei räjähtänyt rikki kuten pelkäsin, sanoi Melchi riemuissaan. — Olemme yhä edelleen hengissä, mutta kestämäämme tuskaa emme hevillä unohda!

Samassa hän nosti selkäänsä kuorman, jonka taakse melkein hävisi näkyvistä, ja läksi hoippuilemaan laaksoa kohden.

Tuo loistava taivaanpallo, joka oli nähty muiltakin tienoon vuorilta, antoi taikauskoisille ihmisille äärettömän runsaasti puheenainetta. Mutta kun koulumestari Kasper tuli luonamme käymään, lausui hän ilmi omat ajatuksensa asiasta.

— Jost, sanoi hän, juhlallisesti kohottaen keskisormensa, — se oli varmaankin vain Ranskasta tänne lentänyt turhuuden tekele. Ranskalaisten noiden levottomain sielujen, pitää aina puuhata jotain erikoista. Siksi ovat he myöskin keksineet mongolfiäärit eli ilmalaivat. Tuo, minkä näitte, oli varmaankin ilmalaiva. Siihen kuuluu suunnattoman suuri, silkkikankaasta valmistettu pyöreä säkki, jonka alle kiinnitetyssä pienessä veneessä valkea palaa. Niin lentää tuo kummitus kauas yli maiden ja jos ken tahtoo tehdä syntiä Jumalaa ja itseään vastaan, voi hän istua valkean viereen veneeseen ja kulkea halki ilmojen. Mutta sellaista tekevät vain kaikkein katalimmat ihmiset, ja ilmassa he helposti tulevat raivohulluiksi, niin että joko itse sytyttävät laivan tuleen tai huimauksissa hyppäävät alas ja murskaantuvat kuoliaaksi.

- Emme me nähneet tulta emmekä ihmisiä, vaan ainoastaan pallon alla sirpinmuotoisen esineen, joka tosin ehkä olisi voinut olla vene.

Silloin laahasi Kasper tullessaan seuraavan kerran meitä tervehtimään mukanaan suuren kirjan ja näytti minulle eräällä sen loppulehtiä olevaa ilmapallon kuvaa, jonka alla oli kirjoitus: »Pilâtre de Rozier ja markiisi d'Arlande nousevat 28:na päivänä lokakuuta 1783 Muetten linnan luona lähellä Pariisia mongolfiäärillä ilmaan.» Kiihkeästi tutkin nyt kuvaa ja siihen kuuluvaa selitystä ja innokkaasti myönnytellen sanoin koulumestarille:

— Nyt minäkin olen vakuutettu että tuo näkemämme pallo oli ilmalaiva. Tahtoisin vain tietää oliko veneessä ihmisiä ja missä se laskeutui maahan.

Mutta Kasper vastasi, silmät ilosta loistavina:

— Enkös ollut silloin aikoinaan oikeassa, kun sensijaan että olisin tehnyt vaivaloisen ja kalliin matkan Baseliin, ostin Gauenburgista kirjoja, joista saa hyödyllistä opetusta ja selitystä niin monenmoisiin seikkoihin.

Duglorekin sekaantui puheeseen.

— Oi Jost, sanoi hän huolestuneella ja lempeän varoittavalla äänellä, — mitä sinä välität maailman turhasta touhusta ja sen levottomista puuhista? Mitäpä se meihin koskee, minne tuo pallo jatkoi kulkuaan? Varmaankin se on saavuttanut matkansa päämäärän.

Koulumestari Kasper nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nauraen:

— Kyllä se minuun koskee! Mahtanee olla ihanaa kuin taivaassa, kun saa tuolla tavoin ilmassa purjehtia yli kylien, järvien ja vuorten. Tahtoisin Skerran tehdä sellaisen matkan noin salaa kenenkään tietämättä kuten retkeni Feuerstemille tuona aamuna, jolloin sinä, Duglore, tapasit karjani kaitsijatta.

Kauhistuneena kuuntelivat koulumestari ja Duglore rohkeata puhettani. Jos hartioihini äkkiä olisi kasvanut siivet ja olisin kotkan tavoin kohonnut ilmoille, ei heidän hämmästyksensä ja pelästyksensä olisi voinut olla suurempi.

— Jost, Jost, huusi Kasper tyrmistyneenä, — niin kauheita ajatuksia sinulla on, eikä isäsi kuritus ole saanut niitä hengiltä!

Huomasin nyt että puheeni saattoi minut tuntumaan kammottavalta noista ihmisistä, joita rakastin enin kaikista. Mutta en voinut kestää heidän äänetöntä paheksumistaan, ja niin koetin kesän kuluessa hiljaisella, lempeällä käytöksellä voittaa jälleen Dugloren ja hänen isänsä luottamuksen. Mutta talvi ehti jo tulla, tuo ihana talvi, joka oli viimeinen Selmatt'issa kotoisessa piirissä viettämämme, ennenkuin nyreys, joka aiheutui noista nuoruudenkaihoa ja mielenkiihkeyttä ilmaisevista sanoistani, oli haihtunut, ja suloinen sopu yhdisti Kasperin, Dugloren ja minut.

Kun kerran taas tulin Kasperin asuntoon ottaakseni osaa taulujen valmisteluun, huusi Duglore:

— Nyt me tiedämme milloin ja missä tuo ilmapallon matka päättyi!
Arvaapas miten sen kävi!

— Mistäpä minä sen tietäisin, vastasin välinpitämättömästi, salaten jännitykseni.

Silloin Duglore pani eteeni Gauenburgissa ilmestyvän, tienoillamme laajalti levinneen kansantajuisen kalenterin, ja katselimme sitä yhdessä. Siinä kerrottiin ettei ilmapallossa, joka oli vuoristossa herättänyt hätää ja tuskaa, ollut lainkaan ollut ihmisiä, vaan oli se päässyt karkuun eräältä ranskalaiselta sotaväenosastolta, ja kirjassa oli nähtävänä kuva siitä, kuinka metsästäjät löysivät haljenneen kummituspallon riekaleet laaksonpohjukasta, kuivuneen kuusen oksiin takertuneina.

Pettymyksen tunne täytti mieleni, enkä halunnut enää kuulla puhuttavan koko ilmapallosta. Mutta Duglore ja hänen isänsä hymyilivät sälää huomatessaan ettei minulla enää ollut mitään sanottavaa tuonnoisen ihastukseni esineestä.

Samassa kalenterissa oli myöskin koulumestari Kasperin mahtavan ystävän Hannu Konrad Balmerin kuva, ja mainittiin hän siinä »maamme huomattavien miesten» joukossa. Kasper ei saanut kylläkseen ihailluksi tuota kuvaa, ja hänen silmänsä loistivat ilosta hänen sitä minulle näyttäessään. Minusta nuo piirteet eivät kuvastaneet sellaista ylenpalttista ihmisrakkautta kuin Kasper oli kehunut ystävänsä mielen uhkuvan. Pikemmin näytti kauppaherra valkoisen poskiparran reunustamista kasvoistaan ja tuikeakatseisista silmistään päättäen olevan mies, joka halusi lausua koko maailmalle: »Minä tiedän kuka minä olen. Minä pystyn kaikkeen! Minulla on valta kaikkeen! Ken uskaltaa minua vastustaa?» Mutta omituista! Noiden kasvojen ylpeä ja säälimättömän tarmokas ilme viehätti minua enemmän kuin jos niillä olisi kuvastunut enkelinhyvyys! Usein mietin mielessäni: »Jospa vain voisi tulla tuollaiseksi mieheksi kuin Hannu Konrad Balmer!» Kun koulumestari vielä noina päivinä sai Balmerilta lyhyen, mutta herttaisen kirjeen, oli tuon vaatimattoman olennon onni ja ihastus rajaton. Parina iltana sai nyt höylä levätä, ja hän sepusti mainehikkaalle nuoruudentoverilleen kirjeen, joka oli ainakin kymmenenkertaa niin pitkä kuin hänen saamansa.

— Jost, olen tässä kirjoittanut sinustakin, hymyili hän sulkiessaan suurella huolella ja puuhalla kynttilän ääressä kirjeensä sinetillä. — Teidän täytyy. Hannu Konradin kanssa tutustua toisiinne!

Kahdesta kalenterista hän leikkasi ystävänsä kuvan, kiinnitti sen kovalle valkoiselle paperille ja varusti sen lasilla ja kukkamaalauksin koristetulla upealla kehyksellä, jonka vertaista ei vielä konsanaan ennen ollut hänen kädestään lähtenyt. Toisen kuvan hän pani omaan huoneeseensa, toisen hän lahjoitti minulle ja oli hyvillään, kun kerroin ripustaneeni sen huoneeni seinälle.

Hauskat jutteluillat saattoivat talven kulumaan nopeasti. Kasperin älykkäät kasvot loistivat ilosta, ensiksi Balmerin kirjeen ja sitten melkoisen korukehystilauksen johdosta jonka hän oli saanut. Koko innollaan hän nyt ryhtyi työhön, ja virttä vihellellen hän nyt kuin taiteilija konsanaan maalaili vihreille kivitaulunpuitteille kirjavia koristeita. Siinä versoi, hieman jäykkänä tosin, vuorikasvillisuutemme: päiväkukan kultakupukat kapeiden valkoisten kukkalehtisten reunustamina, ripsukoristeinen alppikello, pyöreähkönaamainen orvokki, punakeltaisine silmää, nenää ja suuta muistuttavine pilkkuineen. Milloin hän tahtoi panna kaikkein parastaan, hän yhdisti vielä kukat köynnöksellä ja asetteli sitä pitkin keltasirkkuja ja muita lintuja, jotka siinä istuskellessaan nokallaan järjestivät höyheniään. Toisin kerroin hän oli kukkiin nähden säästäväisempi ja maalaili sananlaskuja ja mietelauseita:

»Hiljaa hyvä työ tuleepi,
Ajatellen aivan kaunis!»

Ja hän oli vakuutettu ettei hänen uuttera työnsä menisi hukkaan, vaan että nuo elämänviisautta uhkuvat lauseet helpottaisivat jonkun nuoren ihmislapsen maallista vaellusta, sikäli kuin hyvät opetukset ja perusohjeet yleensä voivat auttaa meitä ihmisiä välttämään kompastuskiviä.

Mutta Duglore, talon aarre, alkoi päivä päivältä viehättää minua aina enemmin. Oli kuin hänen suloiset soleat kasvonsa, tummat silmänsä, ruskea kullankimmeltävä tukkansa olisivat kirkastaneet koko talon, luoneet sinne puhtauden ja ilon päivänpaistetta. Vaikka hän oli hento kuin alppikellonen, auttoi hän kumminkin toimeliaasti pientä hiljaista äitiänsä, hoiteli ympärillään pyöriviä, apua anelevia sisaruksiansa hellästi ja kärsivällisesti kuin olisi ollut heidän toinen äitinsä, ja mihin hän ikinä ryhtyi ja mitä hän tekikään, kaikki hän suoritti yhtä taitavasti ja vikkelästi. Mutta viehättävin hän minusta oli aina illoin kiitosvirttä laulettaessa, kun hänen ihana äänensä raikahteli yli maiden hartaana ja riemukkaana, ikäänkuin hän olisi ylistänyt Jumalaa jostakin erityisestä suuresta armosta.

En ollut erityisesti huomannut hänen käyttävän Aikaansa soiton oppimiseen, vaan ikäänkuin soittotaito olisi ollut hänessä synnynnäistä, hänestä kehittyi tässä suhteessa kylän taituri. Tuon tuostakin hän soitti isänsä asemesta kirkossa urkuja ja istui sitten saarnan aikana nöyränä soittokoneensa läheisyydessä lehterillä, nuoruuden ja viehkeyden edustajana talonpoikain keskellä, joiden naamat olivat kuin kivestä veistetyt. Mutta seurakuntalaiset tuumiskelivat:

— Hänen soittonsa kajahtaa pyhemmältä kuin koulumestarin itsensä. On kuin hänen kätensä herättäisivät urkupillit eloon ja ne alkaisivat itsestään ylistää Herraa!

Varsinkin Kasperia tuo kehuminen ilahdutti suuresti.

— Jos Duglore asuisi kaupungissa, niin hänestä ehkä tulisi kuuluisa taiteilija, joka voisi soitollaan ja laulullaan ylentää lukuisain ihmisjoukkojen mieltä, sanoi hän juhlallisesti. — Mutta onhan tuo ansio sekin, että hän pystyy liikuttamaan töykeiden selmattilaisten sydäntä ja herättämään heissä hartautta. Niin he kumminkin tuntevat Jumalan hengen läsnäoloa!

»Niin kylä!» ajattelin, mutta minua harmitti kirkkonaapurini Melchi Hangsteiner, joka paikaltamme kuorissa koko jumalanpalveluksen ajan kuin loihdittuna ja lumottuna tuijotti vedensinisillä, keltaisten ripsien ja kulmakarvojen varjostamilla silmillään Dugloreen, joka siinä lehterillä oli jokaisen katseltavana.

Eräänä sunnuntaina kevään saapuessa herätti Melchi ja hänen silminnähtävä ihailunsa mielessäni niin kiihkeätä suuttumusta, että se jäi sinne kytemään pariksi päiväksi. »Eihän hän vain kuvitelle», murisin minä, »että hänen toiveensa vielä joskus tulisivat toteutumaan.»

Silloin havaitsin kirkkotarhan luona olevalla niityllä keveäpukuisen olennon ja kevättuulessa ja päivänpaisteessa kimmeltävän ruosteenruskean tukan. Duglore levitti vaatteita nuoralle kuivamaan, ja huomatessaan minut kylätiellä hän huusi:

— Jost, voisit auttaa minua kiinnittämällä nuoran tuonne kauemmaksi puihin.

Kiiruhdin hänen luoksensa. En tiedä itsekään, mikä minun oikein tuli, vaan kun Duglore juuri nousi varpailleen ja kurotetuin käsivarsin kiinnitti hohtavan valkeata vaatekappaletta puristimella nuoraan, kiedoin käteni hänen notkean, hennon vartalonsa ympärille.

— Kirkkoherra näkee, rukoili Duglore pelästyneenä, — kuolleet ovat niin lähellä!

— Mitä siitä, vastasin minä kiihtyvin mielin, — tahdon nyt sinua hyväillä ja suudella!

Hän ponnisti vastaan, mutta hänen vastarinnastaan vain yllyin rohkeammaksi. Kiihkeydellä, jommoista en ollut ennen tuntenut ja joka minua samalla viehätti ja pelästytti, tein lopun hänen vastustelustaan. — Duglore, liikahdapas, jos voit! huusin puristaen tuon nuoruuden hempeyttä uhkuvan olennon vasten rintaani. Hän ei vastannut mitään, vaan puri vihastuneena hammasta. Mutta nyt teki hän kiivaan päänliikkeen ja hänen pitkä, paksu, ruosteenruskea tukkansa valahti irti, hiipaisten kasvojani, jotka olin painanut häntä kohden. Siitä hulmahtava vieno tuoksu huumasi minut. Pusersin kasvoni hänen kaulansa ja paulaliivinsä väliin, ja kuohuvat tunteeni purkaantuivat tulisiin suuteloihin. Vihdoin päästin tuon hervaantuneen tyttösen irti — ja jäin itse ihmettelemään hurjaa tekoani.

Duglore ei puhunut sanaakaan, ei itkenyt. Kuin murtuneena ja tiedotonna hän nojasi aitaan pauloittaen liiviänsä vavahtelevin sormin. Hänen kuolonkalpeat kasvonsa, joita hartioille valuneet suortuvat varjostivat, olivat kuin riutuneen näköiset. Avoauki tuijottavissa silmissä kuvastui polttava tuska, suru, haikea kuin kuolema. Tuskallinen katumus, kiihkeä huoli tytön takia sekaantui mielessäni rajun, nuorekkaan voimanpurkauksen jättämään hurmaavaan tunteeseen, — minun täytyi sanoa jotain, tehdä jotain. Lempeydellä niin hellällä, etten sellaista olisi tiennyt itseltäni odottaakaan, kohotin tyttösen riipuksissa olevan pään pystyyn. Kuin uneksivana hän mukautui vienoon hyväilyyni ja nojautui nyt puoleksi minuun silmät suljettuina.

— Duglore, kuiskasin minä pyyhkäisten suortuvat hänen kalpeilta kasvoiltaan, — minähän lemmin sinua koko sydämestäni, Duglore, — ja sinusta pitää kerran tulla vaimoni.

Silloin hän avasi tummat silmänsä kuin heräten tuskallisesta unesta, katsahti minuun, hymyili vavahtelevin huulin ja alkoi sitten, tullen täysin tajuihinsa.

— Oi, Jost, sopersi hän, — kuinka hyvin nyt puhuit! Enhän muutoin olit voinut kestää sitä häpeätä, johon olit minut saattanut. Selachiin minun olisi täytynyt heittäytyä! — Tämäpä vasta on outoa oloa!

Ja nauraen ja itkien hän nyt alkoi soperrella lapsellisen herttaisia, lemmekkäitä sanoja.

— Oi sinua, hurjaa poikaa! Olenhan jo aikoja sitten havainnut luontosi kiihkeyden! Silloinkin kun puhuit ilmapallosta, tuosta onnettomasta tekeleestä! Ja muulloinkin, usein muulloinkin! Mutta nyt kun sanot rakastavasi minua, niin minä myöskin rakastan sinua. Olenhan aina sinua rakastanutkin, vaan nyt rakastan vielä enemmin! Rakastan sinua iankaikkisesti!

Nyt hän ei enää muistanut että kirkkoherra voisi meidät nähdä ja että kuolleet olivat lähellä.

Tuosta ihanasta kevätpäivästä saakka olimme salakihloissa. Duglore iloitsi nuoresta rakkaudestamme kuin Jumalalta saamastaan kalliista aarteesta. Entistäänkin hartaampana kohosi kiitoslaulu illoin hänen huuliltaan, ja valtavasti tulkitsivat myös urut hänen sydämensä riemua. Koko hänen olentonsa henki ylevää, neitseellistä arvokkuutta, joka piti tulisen, kiihkeän luontoni kurissa ja esti minua enää toiste kohtelemasta häntä säädyttömällä tavalla. Rakkauteni avulla tukahdutin myöskin maailmankaipuuni. Isäni tahdon mukaisesti aioin viettää elämäni tyynenä ja rauhallisena talonpokana Selmatt'in laaksossa, enkä tiennyt että avaruudessa liitelevä ilmapallo voi muuttaa ihmiskohtalon.

VI.

Gottlobe ei tule vielä pitkiin aikoihin! Hangsteiner ei voi oikein hyvin, sähköttää Hannu Stünzi, vaan toivottavasti hän muutaman päivän perästä on jälleen terve. Kun vain kaunista säätä jatkuisi! Ilmassa vallitsee loppusyksyn valtava, autuaallinen tyyneys. Vaikka tosin yöt täällä vuorenhuipulla ovatkin aika kylmät ja talvea ennustavat muuttolintujen äänet, tunkevat hiljaiseen observatooriini ovat kumminkin päivät vielä ihania. Tummansininen taivas on kirkas ja pilvetön aina Montblanc'ilk ja Grossglocknerille. Monte Visolle saakka, päivänpaisteen mittarin vesikirkas lasipallo polttaa aamusta iltaan alla olevalle paperille vuodenaikaan nähden harvinaisen vahvan viirun, ilmapuntari ei liikahda, ja itätuuli leikiskelee vain hiljaa tuulenmittarin kanssa, joka tuulta tavotellen kurottaa metallikouraansa neljään eri suuntaan. Sää pysyy kauniina. Gottlobe tulee siis!

Illan tullen valtaa minut aina halu jatkaa kertomustani, ja syvennyttyäni siihen kerran en voi siitä niin helposti irtautua. kirjoitan aina aamuyöhön saakka, ja ihmettelen kuinka tuoreina ja elävinä nuoruudenmuistot ovat säilyneet mielessäni. Ihanan vanhan laulun tavoin ne hivelevät sydäntäni!

Mutta on olentoja, joita kirjoittamisintoni ei miellytä. Näihin kuuluu ensinnäkin herttainen toverini »Hiude», valkoinen koirani. Siihen aikaan kuin Melchi Hangsteinerin talossa oleskellen vähitellen aloin parata sääreni taittumisen jälkeen ja jälleen pääsin auringonpaisteessa jaloittelemaan, ostin sen hiirenpyydyksiä myyskentelevältä slovaakkilaiselta kulkukauppiaalta. Hiude seurasi minua vuorelle, ja seitsemän vuoden aikana olemme jakaneet myötä- ja vastoinkäymiset. Kun ruokavarastomme milloin kevään tullen ennen aikojaan alkoi lähetä loppuaan, olemme yhdessä nähneet nälkää, kynttiläin loputtua olemme pimeässä pitäneet toisillemme seuraa. Hiude ymmärtää ja käsittää kaikki, ja myöskin noina synkkinä aikoina, kun lanka on ollut poikki, on se ollut lohduttajani. Monenmoista on se jo saanut kokea, mutta ei vain tätä ennen kylmäkiskoisuutta minun puoleltani. Mutta nyt, kun panen tunnustukseni paperille! Ei sanaakaan, ei hyväilyä! Eilen illalla se pani käpälänsä polvelleni ja sitten kirjoituskädelleni, koettaen leikillisesti hampaillaan ottaa vihaamansa kynän kädestäni. »Pane maata, Hiude!» tuli käsky. Totellessaan ynisten se loi surumielisesti minuun ilmeikkään katseen, joka sanoi: »Oi, herra, mitä päähänpistoja sinulla onkaan!» Hiude on nimittäin älykäs kuin ihminen. Vahinko vain että sen kieli on kahlehdittu!

Samaten kuin Hiude surevat herransa välinpitämättömyyttä myöskin »Jurri», siipirikko naakka, jonka kerran heittämällä halon sain pelastetuksi ilmaan kohoovan haukan kynsistä, ja »Mii», alppipäästäinen, joka itsestään on tullut turviini ja viheltäessäni kiiruhtaa kädelleni ottamaan pähkinänsydämen sormieni välistä.

Rakkaat murheelliset ystäväni, en voi teitä auttaa! Houkutellen väikkyvät nuoruudenmuistot edessäni, Dugloreni huutaa hopeanheleällä, suloisella äänellänsä: — Jost!

* * * * *

Isä oli vaellusretkeltään palatessaan niin hyvällä tuulella kuin hänen äreällä luonnollansa oli mahdollista. Jälleennäkemisen kunniaksi menimme sunnuntaina kirkkoon, kävimme äidin hiljaisella, kukilla koristetulla haudalla, joimme majatalossa tuliaisia ja palasimme jälleen kotiin syömään päivällistä, jonka muuan naapurivaimo meille valmisti. Aterian edellä käyvällä lyhyellä loma-ajalla tarkasti isä talon joka sopukan, nähdäksensä kuinka hyvässä kunnossa kaikki oli. Kun hän makuusuojaani tullessaan huomasi Hannu Konrad Balmerin kuvan, synkistyi hänen muotonsa suuttumuksesta. Viha ja epäluulo välkähti hänen silmissään hänen kääntäessään ne minuun kuvasta, joka riippui seinällä koulumestari Kasperin valmistamassa kauniissa kehyksessä. Kiukkuisesti hän tiuskaisi:

— Mitä, mitä tämä merkitsee?

— Pidän tuosta miehestä, vastasin minä tyynesti ja miehekkäästi. —
Sinä tosin et ole koskaan kertonut minulle hänestä, vaan koulumestari
Kasperilta…

Isä ilmaisi liikkeellä ettei halunnut kuulla jatkoa.

— Huomaan salajuonia olevan tekeillä minun pettämisekseni, murisi hän kalseasti ja tylysti. — Sinä pidät Balmerista — niin, niin, — ja hän pitää sinusta!

Tähän hän keskeytti puheensa ja kiertokulkunsa. Mieli synkkänä menimme nyt päivällistä syömään, mutta minä en voinut kestää tuota äänetöntä epäsopua, vaan laskin lusikan pöydälle tinalautaseni viereen ja sanoin:

— Isä, olen jo saanut kyliäni tällaisesta elämästä. Eihän sinun tarvitse ääneti niellä vihaasi. Olen jo siinä iässä että voit keskustella kanssani.

— Vai niin, käytät heti tilaisuutta rikkoaksesi välimme, puuskui hän nousten paikaltaan. —'Voithan lähteä heti huomispäivänä Hampuriin, jos luulet menestyväsi maailmassa isäsi kirouksen seuraamana. Tietysti koulumestari sinun tahdostasi kirjoitti ja kehui sinua. Mene vain matkoihisi, heittiö!

— Isä, en tiedä lainkaan mitä koulumestari Kasper on kirjoittanut, ja vielä vähemmin tiedän mistään pyynnöistä minun puoleltani, vastasin kalpeana suuttumuksesta, hypäten pystyyn.

Silloin hän sentään hämmästyi, rykäisi sitten ja ärähti:

— Mutta minä tiedän!

— Sano, isä, mitä sitten on tapahtunut? pyysin kiihkeästi.

— No niin, sanoi hän hieman tyynemmin, — tahallani en ole kertonut sinulle, että aina saapuessani tauluineni tuonne meren tienoille toimitan Balmerille tiedon tulostani. Hän tulee silloin hetkeksi majatalooni ja minun pitää kertoella hänelle Selmatt'ista ja koulumestari Kasperista. Tuon kaiken teen varsinkin koulumestarin mielihyviksi, hieman myös Balmerin takia. Mehän olemme kaikki kolme entisiä koulutovereita. No, kun Balmer jälleen noin kaksi kuukautta sitten tuli majataloon minua tervehtimään, kysyi hän heti: »Onko totta, Klaus, että poikasi Jost on niin hyväpäinen nuorukainen?» Ja hän kertoi koulumestarin kirjeestä ja sanoi sitten: »Lähetäpä poikasi minun luokseni oppiin! Vaimonikin iloitsisi siitä!» Niin hän sanoi, ja nyt tahtoin tietää, onko tuo tapahtunut sinun tahdostasi vai ei. Tuo kuva herätti minussa epäilyksiä!

Hän silmäili minua epäluuloisesti ja lausui sitten:

— Jost, olen kerran kaikkiaan määrännyt sinut talonpojaksi. Ethän toki lähde Balmerin tykö?

Kysyvä, läpitunkeva katse kohtasi minua.

Balmerin tuuma, että menisin Hampuriin, saattoi minut niin hämmennyksiin, että mykistyin hetkeksi. »Oi, maailmaan, maailmaan!» raikahti mielessäni riemuisasti. Mutta silloin kuvastuivat eteeni Dugloren lempeät silmät, ja ojensin käteni isälle, joka jo raivostuneena yritti kääntää minulle selkänsä.

— Lupaan nyt Jumalan edessä, isä, sanoin lujalla äänellä, — että elämäni loppuun saakka pysyn selmattilaisena talonpoikana.

Vaieten puristimme toinen toisemme kättä ja katsoimme kauan kiinteästi toisiamme silmiin. Vihdoin lausui isä:

— Jost, kovuuteni on tehnyt lapsuudenaikasi raskaaksi, mutta siitä on ollut hyötyä, Luontosi on nyt taltutettu ja noudattaa järjen ääntä!

»Se ei ole kuritustesi ansio, vaan rakkauden, joka täyttää sydämeni», olin vähällä vastata, mutta huomasin liikutuksen kyyneleet isän silmissä. Sovussa niin täydellisessä, ettei sellainen ollut vielä konsanaan välillämme vallinnut, ryhdyimme jatkamaan keskeytynyttä ateriaamme, ja isä lausui lempeästi, tyynnyttyään hieman liikutuksestaan:

— Toivon, Jost, saavamme viettää yhdessä vielä monet ihanat vuodet. Kauppamatkoja en enää lainkaan tee, sillä kymmenenä viime vuotena ovat tulot tuosta toimesta huonontumistaan huonontuneet.

Käyden hetki hetkeltä yhä pirteämmäksi hän nyt alkoi puhua asiasta, joka vuoden tai pari oli ollut hänen mieluisin keskustelualueensa, nimittäin minun sittemmin tapahtuvasta naimisiinmenostani.

— Kaikki ei sentään vielä ole selvillä, Jost. Nyt tulevat vielä naimisjutut. Niissä asioissa on jo moni saanut katua kauppojansa, mutta toisaalta on totta, että »talo emännättä on kuin karja paimenetta!»

Ja sitten seurasi varovaisia viittauksia että minun pitäisi ottaa vaimokseni se, jonka hän maan tytärten joukosta minulle kerran valitsisi. Mutta se tuuma ei minua liioin viehättänyt.

— Isä, mitäs sanoisit, jos iskisin silmäni koulumestarin Dugloreen? kysyin rohkeasti.

— Dugloreen — vai Dugloreen! sanoi hän miettiväisenä päätään keinutellen. — Hitto tiesi mitä siihen sanoa. Hän on oiva tyttö, mutta — hän teki liikkeitä kuin rahaa laskien — tässä suhteessa olisi muistuttamisen varaa. Muutoin ei minulla ole mitään koulumestaria tai hänen lastaan vastaan. Dugloren soitto tänä aamuna minua myöskin miellytti. Katselehan nyt vielä kaksi tai kolme vuotta muita tyttöjä. Ehkä löydät toisen, joka sinua miellyttää yhtä paljon kuin Duglore ja on rikkaampi kuin hän. Mutta jos et sittenkään tahdo luopua Gloresta, niin, olkoon menneeksi. Tytöstä ei voi sanoa pahaa sanaa, ja Kasper on aina ollut uskollinen naapuri.

Olisin halunnut syleillä isää noiden sanojen takia, sillä ottaissani Dugloren puheiksi olin pelännyt joutuvani kovaan kiistaan hänen kanssaan, hänestä, kun muutoin raha ja omaisuus oli tärkeintä kaikesta. Ja nyt hän olikin tuumani kuullessaan pysynyt tyynenä, olipa puolittain antanut suostumuksensakin. Ja kun sitten iltapäivällä teimme pitkän kävelymatkan vuoripeltojamme pitkin, ilmeni toki kerran hiljainen tyytyväisyys hänen muutoin alati yrmeässä olennossaan.

Hiljaa ja rauhallisesti kului kevät, ja kesä saapui. Isä piti huolta pelloista ja kylvöistä, minä kuljetin, Dugloren kanssa karjan Bodenin laitumille. Väliin tuli isä sinne minua tervehtimään ja katsomaan kuinka naudat menestyivät. Jos Duglore silloin sattui hänen tielleen, sai tyttönen aina osakseen jonkun leikillisen ja suopean sanan, jommoisia kyläläiset eivät liioin olleet tottuneet kuulemaan isän huulilta. Se sai Dugloren silmät ilosta loistamaan, tuon tuostakin hän salli minun salaa suuta suikata ja kuiskaili onnellisena: — Jost, rakas Jost! — Ja minäkin luulin että Duglorelle, minulle ja isälle olisi suotu vielä monen monta ihanaa vuotta.

Alku- ja keskikesän saimme riemuita sinisestä taivaasta, päivänpaisteesta ja kukkien ihanuudesta. Bodenin laitumilla kajahtelivat paimenten riemuäänet, Duglorekin joelsi aamusta iltaan iloisesti kuin laululintunen, ja onneton ei ollut kukaan muu kuin Melchi Hangsteiner, vuoriheinänniittäjä, joka kateellisena katseli minua karsain silmin, hän kun varmaankin huomasi ettei hänen ollut kilpailemista kanssani. Mutta elokuu toi mukanaan pitkällisiä, kamaloita rajuilmoja. Salamat ja ukkoseniskut jyrähdyttelivät yhtä mittaa vuoristoa, vedenpaisumusta muistuttavaa sadetta jatkui päivämääriä, suoksi muuttuneita laidunmaita verhosi kylmänkostea sumu, ja sen haihduttua näimme kuinka Feuersteinin kallioita alas syöksyi ryöppypuroja kuin lumenlähtöaikoina. Sitten seurasi jälleen loppumaton sade, mylvien juoksivat elukat häntä pystyssä laidunta pitkin tai tunkeutuivat lähelle toisiaan vettä tippuvien kuusten suojaan, ja monasti meidän oli vaikea pitää salamain säikyttelemiä laumojamme koossa.

— Jost, jos et sinä olisi täällä, menehtyisin tänne, laski Duglore surumielisenä leikkiä ja loi minuun melkein kateellisia silmäyksiä, kun läksin viemään juustokuormaa Selmattiin.

Kylässä vallitsi huomattava levottomuus, ja koleata pilaa puhuen sanoi isäni:

— Nyt kun taulukauppa ei kumminkaan enää kannata, romahtaa koko louhos kokoon. Sieltä kuuluu suhinaa ja kumahduksia ja jyminää, ettei kukaan enää uskalla mennä sisään. Voit olla iloissasi siitä, Jost, että sinulla on älykäs isä, joka ajoissa hankki maata ja mantua. Talonpojan ammatti vie nyt voiton taulukaupasta!

Mutta kun jälleen lähestyin Bodenin laitumia, muassani huolellisesti suojeltu leipäkuorma, kiisi Duglore rankkasateessa minua vastaan, miesten huopahattu päässä ja vanha sotamiehenviitta hartioillaan.

— Sinua tarvitaan, Jost, huusi hän huolestuneena. — Kaikki täällä olevat miehet on kutsuttu työhön. Feuersteinin puolelle on muodostunut halkeama, ja vuorelta tulviva vesi on saatava estetyksi siihen virtaamasta.

Parinkymmenen miehen kanssa tein työtä koko yön lyhtyjen ja päresoihtujen valossa. Mutta ei koko kyläkään olisi saanut veistetyksi ja halkeaman poikki asetetuksi niin monta puukourua, että Feuersteinin vesivirrat olisi saatu johdetuiksi sen ylitse. Se leveni ja piteni, kokoonkutsuttu miehistö ei tainnut siihen mitään. Muutaman päivän perästä oli se jo neljännestunnin kulkumatkan pituinen. Sen reunat loittonivat toisistaan, taempi näytti kohoavan ylöspäin. Itse asiassa lienee ollut niin, että etumaisen mukana Bodenin pengermä ja tämän alla oleva Tafelvuori, mutta ihmiset ja eläimet eivät tunteneet tuota hidasta vaipumista, jonka kumminkin voi huomata monesta ulkonaisesta merkistä.

Kun aurinko pääsi pilkistämään esiin pilvien lomasta, tuli Duglore juosten luokseni.

— Ajattele, huusi hän, — meidän majamme ovelta näkee Selmatt'in kirkontornin kupukan, ja ennen sitä ei ole voinut nähdä. Tule katsomaan itse! Olen niin kauheasti pelästyksissäni!

Dugloren havainto näyttäyti oikeaksi.

— Elä ole noin välinpitämätön, Jost, vaikeroi hän. — Eikö meidän pitäisi karjoinemme palata Selmattiin?

— Mitäpä apua siitä olisi? vastasin minä. — Jos Tafelvuori syöksähtää alas, olemme kylässä yhtä suuressa vaarassa kuin täälläkin. Odottakaamme ensin tietoja Selmatt'ista.

Mutta kylästä palaavat miehet toivat uusia kauhunsanomia. Kalliomöhkäle, niin suuri kuin vaatekaappi, oli lentänyt Tafelvuorelta keskelle kylää ja tunkenut katon lävitse kirkkoon, missä se puoleksi maahan uponneena vielä oli nähtävänä kastamiskiven vieressä. Kivi oli näyttänyt ikäänkuin syöksähtävän esiin Tafelvuoren sisästä, ja sen lentäessä kirkontornin ohitse olivat kellot ruvenneet viimassa soimaan: ensin pienet vinheästi ja sitten yksin isokin kumealla äänellään. Tuo itsestään alkanut kellonsointi oli pahanpäiväisesti pelästyttänyt kyläläisiä, monet heistä olivat koonneet paraat tavaransa aikoen paeta Zweibrückeniin, ja kaksi perhettä oli toteuttanutkin aikeensa. Mutta toiset oli kunnallisneuvosto estänyt sitä tekemästä, rukoillen heitä jäämään kylään, kunnes asiaa tutkimaan määrätyt piirineuvoston jäsenet ja teknikot, jotka olivat matkalla Selmattiin, olisivat lausuneet mielipiteensä. Heidän neuvonsa mukaan tultaisiin toimimaan, ja jos todellinen vaara uhkaisi, muuttaisi koko kylän asujamisto pois, mutta ei pitäisi omavaltaisilla päätöksillä hädän ja vaaran hetkenä aikaansaada hajaannusta.

Nyt olivat piirineuvoston lähetit saapuneet. He kiinnittivät uhkaavan halkeaman ylitse paperikaistaleita. Ne vetääntyivät yhä kireämmälle ja katkesivat muutaman tunnin perästä. Vuori siirtyi siis edelleen, se luisui, kuten asianymmärtävät tiesivät kertoa, sen perustuksena olevaa vinoa liuskakivikerrosta alas. Ja neuvotteluista ei tahtonut tulla loppua.

Mutta silloin tuli lohdutus niin tutkijakunnalle, kuin kyläläisillekin. Feuerstein tuli jälleen sumusta esiin, ukkospäivinä sataneen lumen hopeoimana. Tuo hyvien säiden enne kevensi raskaat mielet, tuuli, joka oli alkanut puhaltaa idästä, karkotti yöllä sadepilvet, aurinko loi valoaan yli likomärkien vuorten. — Vaara on nyt toistaiseksi ohitse, sanottiin, — ja hyvien säiden vaikutuksesta vuoren luisuminen vähitellen lakkaa. Jumalalle kiitos, voimme rauhassa viettää kiitos-, katumus- ja rukouspäivää! — Sillä hurskaiden vuorelaisten suurin, pyhin juhlapäivä lähestyi.

Pyhäpäivän aattona läksivät teknikot ja neuvoston jäsenet laaksostamme, viettääkseen juhlaa omaistensa kanssa. He lupasivat vielä palata, ja vuorelle ja kylään asetettiin muutamia miehiä vartijoiksi. Koulumestari Kasper tuli luoksemme kertomaan mitä he olivat isäni kanssa päättäneet karjan paimentamisesta juhlapäivänä.

— Jost, sanoi hän, — sinä menet aamulla isäsi kanssa kirkkoon. Sinä, kääntyi hän Dugloren puoleen, — paimennat karjaa päivällisaikaan saakka, sitten palaa Jost, ja sinä tulet kylään.

— Entä urkujensoitto? kysyi Duglore alla päin.

— Minä soitan aamujumalanpalveluksessa, sinä iltapäivällä, vastasi koulumestari.

Duglore ei tosin ollut tyytyväinen tuohon ratkaisuun, mutta asia jäi kumminkin sillensä. Varhaisen aamuhetken hohteessa hän saattoi minua vielä kappaleen matkaa eikä tahtonut voida erota minusta.

— Minusta on kuin minulla olisi vielä jotain sanottavaa sinulle, Jost, en tahtoisi näinä vaarallisina aikoina jäädä tänne ilman sinua, virkahti hän hiljaa, vaivoin pidätellen kyyneleitään.

— Mutta lapsikulta, elä turhia huolehdi, vastasin minä. — Katsos, millainen tyyni päivä tämä on!

— Otan virsikirjani ja laulan virsiä, lohdutteli Duglore itseään ja lausui vihdoin jäähyväiset. Mutta viittoellen hän seisoi vielä pitkän aikaa vuorenrinteellä. —

— En siis aio näinä vakavina ja huonoina aikoina ollenkaan lähteä sanoi isä aamiaista syödessämme. — Muutoin ollaan kylän kohtaloon nähden jo toivehikkaampia. Nuokin kaksi paennutta perhettä ovat palanneet.

Silloin alkoivat kirkonkellot soida, kutsuen jumalanpalvelukseen. Vuoripolkuja ja kyläteitä pitkin virtaili tummapukuista kansaa kirkkoa kohden: töykeitä selmattilaisia talonpoikia ja vuoripaimenia, joihin eivät muut mahtisanat pystyneet kuin maan lakien ja uskonnon salaisuuksien, vaimoja ja tyttösiä, virsikirja, nenäliina ja tuoksuva yrtti kädessä. Lehmuksen alle kokoontuivat he vuorelta virtaavaan päivänpaisteeseen, ja vähitellen alkoi kulkue tulvia sisään avoimesta kirkonovesta. Kävelimme isän kanssa keskellä kansanjoukkoa puettuina parhaisiin pyhäpukimiimme. Ylhäällä tornissa kaikuivat kellot.

Se oli hautajaissoittoa Selmatt'in kylälle.

VII.

Mietin juuri millä sanoin kuvaisin kauheata hetkeä, jolloin tuho tapasi kotikyläni. Silloin alkoi sähkölennätinkone naksuttaa. Iloisesti ilmoitti minulle Hannu Stünzi tuovansa huomenna Gottloben luokseni. Onnen ja riemun vallassa keskeytin kertomukseni. Lepo on minua virkistänyt. Muistelmieni kirjoittaminen kysyy voimiani, ja minun täytyy varoa etten täytä virkavelvollisuuksiani vain observatoorini itsetoimivien koneiden tavoin. Aamusta iltaan näet yhtä mittaa mietiskelen, kuinka päivätyöni päätyttyä ryhdyn jatkamaan elämäntarinaani, ja kuinka vain saisin sen puetuksi ymmärrettäviin sanoihin. Koko mieleni, kaikki ajatukseni ja tunteeni ovat kiintyneet tuohon tehtävään, jonka itse olen itselleni määrännyt. Tämä tuumiskelu ja ajatusten ponnistelu on auttanut minut kestämään raskaat päivät, jolloin odottelin Gottlobea turhaan, hän kun Melchi Hangsteinerin hitaan parantumisen takia ei päässyt tulemaan.

Mutta nyt sain viettää lemmikkini ja Hannu Stünzin kanssa kaksi ihanaa päivää!

Viileänä, päivänpaisteisena aamuhetkenä nousin huipulle, muka korjatakseni muka jotakin tuulenmittarin rataslaitoksessa. Jo paljon ennen oikeata aikaa tähystelin turhaan, eikö alkaisi näkyä laaksosta päin lähenevää ihmisparia. Kellon lähetessä kymmentä raikahti Hiuteen iloinen haukunta. Sen tarkkaan korvaan lienee sattunut Hannu Stünzin riemukas huudahdus. Vihdoinkin he ilmestyivät kallionkyljen takaa näkyviin. Gottlobe, jolla oli yllään lyhyeksi sonnustettu harmaansininen villapuku, oli reippain, notkein neitonen, mikä ikinä on Feuersteinille kavunnut. Hänen käyntinsä, hänen kiipeämisensä kalliota ylös, nuortea vartalo, joka selkärepun taakan alla jänteänä yhä suorenee, joustavat liikkeet vuorisauvaa käsitellessä, — tuo kaikki oli viehättävää katsella!

— Herra Quifort! huusi hän lähestyen minua kevein askelin, ja päästäen riemuhuudon, joka ilmaisi hänen tulisen luonnonlaatunsa, hän lensi opettajan edellä luokseni ja ojensi minulle molemmat kätensä. Kun minä kohteliaana vanhana herrana autoin häntä päästämään repun selästään, hän nauroi viehättävän suloisesti ja raikkaasti sekä virkkoi:

— Tätä kohteliaisuutta en toden totta ansaitse. Te tietysti oikeastaan ajattelette että olen kelvoton olento, kun tulen nyt vasta!

Käyden sitten vakavammaksi hän jatkoi:

— Mutta en todellakaan ole voinut tulla aikaisemmin, sillä isä oli niin sairas. Mutta kuinka nyt iloitsenkaan! Olen kiihkeästi ikävöinyt luoksenne. Lupa ei ollut helposti saatavissa. Isä on aina ollut hieman itsepintainen, ja hän murisi ja harmitteli yhtä mittaa kirjeenne takia. Mutta mitäpä isän tahdosta, rasavillin mieli vuorille palaa!

Ja jälleen raikahti hilpeä nuoruudenilo ilmoille. Olisin varmaankin pusertanut lemmikkini syliini ja suudellut häntä, ellei Hannu Stünzi juuri samassa olisi tullut luoksemme tervehtiäkseen.

Tarjosin nuorille matkasta nälistyneille vierailleni observatoorissa aamiaista. Heidän ruokahalunsa oli omiansa ilahduttamaan minua. Kun palasin varastohuoneesta täyttämästä uudelleen lautasta, jolla oli ilmassa kuivattua lihaa läpikuultaviksi viiluiksi leikattuna, oli pöydälleni ilmestynyt Gottloben repusta mitä ihanin kimppu kukkasia: sametinruskeita esikkojä, astereita, reseedoja ja tulipunaisia, suuria neilikoita, jommoisia äitini muinoin kasvatti akkunallaan. Akkunoitani koristivat köynnökset metsäin ja ketojen syystuotteita. Tuoksuvain sinimarjaisten oratuomenoksain keskellä punoittivat sorvaripaatsaman kodat ja karkiaistertut, ja kuusen lehvien ja kypsäin käpyjen rinnalla hohteli hopeakurho vienoin loistein. Luonnon ylenpalttisuus ympäröi minua kalliollani, joka ei tuota ainoatakaan siemenjyvää.

— Mutta hyvät ystävät, eihän tänään ole syntymäpäiväni, huudahdin riemastuneena, nähdessäni tuon komeuden.

Iloinen nauru kajahti minulle vastaan.

— Mutta sensijaan valitettavasti erojuhla, sanoi Hannu Stünzi. — Olemme tulleet toivottamaan teille hyvää talvea tänne vuorellanne. Tosin minä puolestani sentään tulen viettämään uudenvuodenjuhlaa kanssanne, ellei tie ole kerrassaan ummessa.

- Minä sitävastoin lausun jo nyt toivomukseni, sanoi Gottlobe leikillisesti, mutta lämpöisen sydämellisesti. - Kaikkea hyvää, kaikkea mikä sydäntä ilahduttaa ja mieltä ylentää toivotan teille uudeksi vuodeksi! Lisäksi on minulla vielä toivomus, että te meitä muistelisitte, kuten me teitä yhäti ja aina muistelemme.

Vaatimattoman aamiaisen jälkeen ryhdyimme tarkastamaan observatooria, joka kolmin matalin kerroksin ulkonee suojaavasta kalliosta. Meteorologisessa työhuoneessa selitti Hannu seuralaiselleen noiden graafisten koneiden toimintaa, jotka rataslaitosten avulla vetävät piirtimillään lieriöille ja levyille viivoja, osoittamaan ilman lämpö- ja kosteusmäärää sekä painetta, tuulen suuntaa ja voimaa vuoden joka päivänä, tuntina ja minuuttina. Gottlobe osoitti suurta mielenkiintoa katsellessaan koneita, jotka yhdessä tieteellisen kirjaston kanssa täyttävät alikerran, mutta yhä suurempaa tullessaan keskikerroksessa sijaitsevaan vierashuoneeseeni, jossa minulla on joukko muistoja menneiltä ajoilta, kuten piirustuksia, pieniä maalauksia, kaikenmoisia vieraista maista tuotuja esineitä sekä kaunokirjallinen kirjastoni.

— Ja nämä ihanat maisemat te olette nähnyt kaikki tyynni ja tuollaisia ihmisiä, joilla on niin oudot kasvot ja niin kirjavat puvut? kysyi hän silmät säihkyvinä.

Mutta kun sitten avasin oven makuuhuoneeseeni, jossa on vuode Hannullekin, ja hän siellä näki yksinkertaisen valokuvan, joka esittää hänen äitiänsä nuorena, silloin hän vaikeni. Vasta hetken kuluttua hän lausui hartaan sydämellisesti:

— Äitini kiintyi myöskin hyvin teihin sinä aikana Kuin olitte meillä sairaana, herra Quifort.

Hämmästyksissään jäi hän sitten katsomaa erästä öljymaalausta.

— Tuo naisenkuva on varmaankin vain maalaajan mielikuvituksen tuote, hän lausui epäilevästi, — noin runsaasti ei kauneutta ja hyvyyttä voi tulisi yhden ainoan osaksi.

— Kyllä sentään, hymyilin minä muistojen herättämän mielenliikutuksen vallassa, — tuo kuva on itse asiassa erittäin hyvin luonnistunut. Naisen nimi oli Abigail Dare, ja hän oli minulle rakas ystävätär.

Gottlobe ja Hannu näyttivät olevan hieman ihmeissään, mutta minä vein vieraani nopeasti ylimpään kerrokseen.

— Tässä huoneessa ei ole muuta kuin arkkuja, jotka sisältävät kaikenmoista ajan pitkään kokoontunutta tavaraa, sanoin minä, — mutta täällä, Gottlobe, on sinulle varattu huone.

— Kuinka sievästi se on sisustettu, huudahti hän. — Tämä kuva esittää
Selmatt'ia ennen vuorenvierrosta?

Minä nyökäytin päätäni, mutta Hannulla oli paljon juteltavaa tuosta piirustuksesta.

— Kaikkein ihmeellisintä on, naurahteli Gottlobe iloisesti, päätettyämme kiertokulkumme, — ettei teidän vuoritalossanne juuri ollenkaan kaipaa naisen järjestävää kättä. Kaikki on somasti oikealla paikallaan.

— Niin, ei sitä suotta olla vanhapoika, ilakoin minä.

Observatoorista menimme hilpeästi jutellen ulos vuorenhuipulla kirkkaaseen päivänpaisteeseen, ihailemaan valoisaa, avaraa maailmaa. Nurmikolla istuen esittivät vieraani useita lauluja. Mutta päivällisen jälkeen Hannu Stünzi osoitti herttaista hienotunteisuutta, josta olin hänelle kiitollinen. Sanoen haluavansa käyttää hyväkseen muutamain häntä huvittavain luonnontutkimusten tekoon kaunista säätä, jota marraskuu alkajaisikseen tarjosi, hän läksi pitkälle kävelyretkelle vuoristoon, ja tuon tekosyyn avulla hän sai sopivalla tavalla minut jätetyksi Gottloben kanssa kahden. Nyt voimme vapaasti jutella kaikenmoisista asioista. Eiköhän Gottlobe olisi mieluummin mennyt Hannun mukaan? Ei, kernaasti hän jäi minunkin luokseni. Keskustelumme johti Hannu itse tolalle, sillä kaukaa läpi hiljaisen vuoriston kajahti hänen soinnukas, täyteläinen tenorinsa:

»Sä kirkas, armas tähdyt! Oi!
En saavuttaa Sua konsaan voi!»

Gottlobe kuunteli haaveisiin vaipuneena. Tuona hetkenä hän muistutti minua Dugloresta, leikkitoveristani, nuoruuteni morsiosta, mutta hänen palmikkonsa eivät ole ruosteen-, vaan kastanjanruskeat, ja hänessä voi huomata nuorteaan naisellisuuteen sulauneena vuorelaissyntyperän jälkiä. Hänen katseensa on vilkas, hänen kasvojensa kauneus on tuota henkevää laatua, joka kuvastaa mielen lämpöä, voimaa ja jäntevyyttä, ja hänen liikkeensä ilmaisevat tulista luonnonlaatua. Haluaisin nähdä tuon nuoren, ihanan ihmislapsen, kun hänen sisin olentonsa rakkauden onnessa herää täyteen eloon.

Niin, niin, Hannu Stünzi, ken saa herättää, mitä tuolla mielessä uinailee, ja Gottlobea rakastaa, se on toden totta onnellinen mies!

Kun Gottlobe huomasi kuinka ajatukseni olivat; kohdistuneet hänen olentoonsa, kohosi hänen kasvoillensa helakka puna.

— Eikö totta, tuo tähdyt, josta Hannu laulaa, olet; sinä, lapseni? sanoin hymyillen, saattaen hänet siten yhä enemmän hämilleen.

— Siitä ei koidu onnea hänelle eikä minulle, sanoi hän, luoden katseensa maahan. — Minun on sääli Hannu Stünziä, hänen elämänsä Selmatt'issa ei ole suinkaan hauskaa, ja talonpojat loukkaavat häntä tylyllä ylpeydellään. Teidän ystävyytenne, herra Quifort, on hänen ainoa ilonsa.

Hiljaa ja vienosti hän sen lausui värähtelevällä äänellä.

— No, mutta isä Hangsteiner on varmaankin hänelle suosiollinen? kysyin minä, muka tietämättömänä.

— Hän! huudahti Gottlobe. — Hänhän on opettajalle pahin kaikista ja nimittää häntä aina vain Nälkälän herraksi, ja nytkin hän keksi jos i mitä verukkeita estääksensä meitä yhdessä tulemasta Feuersteinille. Minun täytyi juhlallisesti luvata ja vakuuttaa, että keskustelisin opettajan kanssa vain aivan jokapäiväisistä asioista.

— No, oletko myöskin pitänyt lupauksesi? kysyin minä.

Hän nyökäytti päätään, hymyili ja sopersi:

— Enhän minä toki voi muitta mutkitta sanoa Hannu Stünzille — — —

Hän jätti lauseen kesken, hänen huulensa vavahtelivat avuttomasti itkun ja naurun vaiheilla.

— Et voi sanoa Hannu Stünzille että häntä rakastat, täydensin minä hänen katkonaisen lauseensa. — Sitä sinä tarkoitat, lapseni. Rakastatkos sinä sitten todella häntä niin kiihkeästi?

Punastuen hän nyökkäsi vaieten ja synkkänä.

— Jo pitkät ajat, huudahti hän sitten silmät säihkyvinä, — on hän ollut ajatusteni ainaisena esineenä. Senkin asian takia tulin luoksenne, herra Quifort. Kuolintautiaan poteissaan teroitti äitini mieleeni, etten saisi tehdä mitään elämänkohtaloani ratkaisevaa päätöstä, en mennä kihloihin neuvottelematta teidän kanssanne. Äitini piti teistä paljon ja luotti suuresti elämänkokemukseenne, jotavastoin hän tiesi isästä, että hän usein on hieman ahdasmielinen ja itsepintainen. Mutta auttaa ette tekään minua voi, sen käsitän.

Hänen tummien silmiensä säihky sammui, hänen katseensa kävi synkän toivottomaksi. Mutta minä en kyennyt puhumaan, sillä tuo, mitä hän sanoi äidistään, järkytti mieltäni.

— Nyt siellä on muuan nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka tuon tuostakin ilmestyy meille, kevensi Gottlobe sydäntään. — Tuohon mieheen on isä silmittömästi ihastunut, ja nyt he yhdessä kuiskivat ja tuumivat, kuinka mainiosti soveltuisi että tuo nuorukainen ottaisi minut vaimokseen ja tulisi meille kotivävyksi, ja isän toimeksi jäisi vain ylin valvonta. Mutta minä en pidä Böhningeristä. Ehkä hän on hyvinkin kunnollinen ja toimelias mies, mutta niin suloiseksi kuin hän koettaakin tekeytyä, pilkistää sivistymätön karjakauppias kumminkin alinomaa esiin. Mieluummin kuin hänet otan, menen palvelijaksi St. Jakobiin ja odotan Hannu Stünziä, jonka Jumala hyvyydessään toki kerran auttanee parempaan toimeentuloon. Nyt ei hänen käy rakkautta ajatteleminenkaan. Opettajana Selmatt'issa! Ei siinä toimessa liioin avioliittoa rakenneta.

Alakuloisena hän vaikeni ja painoi päänsä alas, koettaen salata esiinpyrkivää kyyneltulvaa.

Tartuin hänen käteensä ja lausuin vakavasti:

— Ei, lapseni, elä tee itseäsi vikapääksi siihen kuolemansyntiin, että pelkuruudesta tai ollaksesi; isälle mieliksi ottaisit miehen, jota et rakasta. Et saa sallia itseäsi elävältä haudata! Et äitisikään tähden!

Kyynelsilmin hän katsoi minuun, kiitollisena saamastaan tuesta..

— Mutta minä muistelen sitä, Gottlobe, jatkoin minä, — kuinka autoit minua kestämään nuo vaikeat päivät, jolloin muukalaisena makasin teidän kattonne alla sääri taittuneena ja mieli epätoivon vallassa. Muistelen kuinka viattomalla juttelullasi ja iloisella leikillisyydelläsi saatoit minut jälleen kiintymään elämään aikana, jolloin olisin ollut valmis heittämään sen luotani. Kiitokseksi siitä, lapseni, tahdon nyt tulla rakkaudellenne avuksi. Vain kevääseen saakka vielä, Gottlobe!

Hämmästynyt, lämmin katse kohtasi minua tytön tummain silmäripsien alta. Hänen povensa kohoili, vaan hän ei saanut sanaakaan esiin.

Ryhdyin jälleen puhumaan:

— Hannu Stünzi on minulle rakas, kuin olisi hän oma poikani, eikä hän saa jäädä Selmattiin laimenemaan ja veltostumaan. Tunnen hänen suuret luonnonlahjansa ja tahdon että hän pääsee toimeen, joka suo tyydytystä hänen taipumuksillensa ja ylevälle mielellensä. Hänestä pitää tulla insinööri, niin että hän voi ryhtyä maan parasta tarkoittaviin yrityksiin. Mutta sitä ennen hän ilmestyy kosijana isä Hangsteinerin eteen, ja sinusta tulee hänen onnellinen nuori vaimonsa. Mitä minä teen rikkauksillani? Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin te. Minä avaan Hannulle tien, määrään hänen käytettäväkseen pääoman, jolla hän voi kehittää nuoret voimansa.

Voimatta täysin käsittää puhettani todeksi, kuunteli Gottlobe minua kuin lapsi, jolle kerrotaan kaunista satua. Mutta vähitellen hänen silmänsä alkoivat huikeasti säihkyä. Vavisten ilosta hän tarttui käteeni ja painoi sen tulisesti viattomille huulillensa.

— Mistä tulee kaikki tämä hyvyys? sopersi hän.

— Siitä että olen hyvälle äidillesi ikuisessa kiitollisuudenvelassa, huudahdin syvästi liikutettuna, ja riemumielin olisin sanonut hänelle enemmänkin, ellei se olisi ollut vastoin valaani. Mutta suutelin häntä otsalle ja suulle, kuten isä suutelee lastansa. Käsi kädessä istuimme sitten, Gottlobe hehkuvin poskin, ja Valkoisten vuorten ympäröiminä puhuimme vielä Monenmoista, joka on liian pyhää tähän paperille Pantavaksi.

Sitten palasi Hannu Stünzi pitkältä kävelyretkeltään. Hän huomasi heti että jotain erikoista oli tapahtunut ja katsoi vuoroin minuun, vuoroin Gottlobeen, joka ei voinut salata sydämensä riemua. Vietimme virkistävän, suloisen illan, ja esitin rakkaille nuorille ystävilleni pyynnön että he sinuttelisivat minua ja toisiaan, mutta hankalasti se nyt aluksi luisui heidän huuliltansa. Toistensa suhteen he laskeutuessaan iltapäivän auringonpaisteessa alas laaksoon helpommin siihen tottunevat. Olisipa tuo jo ihme kerrassaan, jos nuo nuoruutensa voimassa ja kukoistuksessa upeilevat ihmislapset eivät paljastaisi toisillensa sydäntänsä. Keskustellessani Hannun kanssa kahden kesken yllytin häntä siihen. Leikkiä lasketellen tuumailin, että eihän hän toki palaisi laaksoon saamatta aimo muiskua Gottlobelta. Sehän ei voinut tulla kysymykseenkään.

Hän rimpuili kuin hauki koukussa.

— Teet kuin Mefisto, huusi hän, joka loitsi aina kernaimmin ihmisten eteen sen, joka tuottaa heille tuskaa siksi etteivät voi sitä saada!

Mutta juttelin hänelle rahasta, jonka omistaminen ei erityisistä syistä ei tuottanut minulle iloa, vaan jonka keväällä olin laskeva hänen käteensä, että hän sen avulla muodostaisi elämänsä mielensä mukaan.

Tietysti hän luotani lähtiessään oli suloisen, huumaavan hämmästyksen vallassa.

Nyt he toki puhunevat suunsa puhtaaksi. Toive ja rakkaus murtavat auki nuoren ystäväni vahvan hammasvarustuksen.

Mutta ympärilläni komeilivat kukat ja hohtavat hedelmät, leijailee muisto noista kahdesta ihmislapsesta, joihin olen kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani. En enää pelkää talvea, ja käteni kiitää keveämmin yli synkkäin lehtien, joita minun on kirjoittaminen. Hyvät haltijat suojaavat sitä miestä, joka sai loitsia iloa noiden nuorten mieliin.

Nyt on sielujen päivä. Nuoruudessani en tiennyt mitään tästä syvämielisestä juhlasta, mutta maailmaa kierrellessäni olen tullut sen tuntemaan. Vietän sitä tänään, muistelemalla kotikyläni Selmatt'in häviötä ja sinun kaameaa kuolinhetkeäsi, oi isäni, sekä noita monia vainajia, jotka nuoruuteni päivinä kuuluivat eläväisten joukkoon.

VIII.

Selmatt'issa vietettiin siis kiitos-, katumus- ja rukouspäivää. Tummapukuinen, mieltäjärkyttävän vakava kansanjoukko oli täyttänyt kirkon aina viimeiseen paikkaan asti. Kastamiskivellä oli nähtävänä kuusi hohtavan kirkasta tinaista ehtoollistuoppia sekä vanhat hopealla sijaillut ehtoolliskalkit ja niiden edessä tinalautasilla pyhä leipä. Mutta kastamiskiven vieressä, puoleksi maahan uponneena, törrötti kaameana ja outona, uhkaavana enteenä, tuo Tafelvuorelta syöksähtänyt kallionlohkare, joka oli niin suuri, ettei sitä ollut voitu toimittaa pois, ja katossa nähtävä hätäpikaa suoritettu paikkaus osoitti, mistä kohden se oli murtautunut sisään. Talonpoikamainen pappi oli jo päättänyt jykevän saarnansa ja seurakunta noussut seisomaan nauttiaksensa pyhää ehtoollista, ja läpi kirkon kajahti Kasperin soiton säestämänä harras, lohdullinen virsi:

»Sä huomaan heitä taivaan
Sun elos', murheesi!
Ain Luoja isän armaan
Sua mielin holhoovi!»

Veisuun aikana kiertelivät kalkit kirkonhoitajien kuljettamina kädestä käteen. Se, jonka vuoro kulloinkin tuli, keskeytti veisuunsa ja otti kolmeen kertaan aimo kulauksen. Luulen että minulla juuri oli yksi kalkeista kädessäni, kun kirkonovesta syöksi sisään vaimo, joka odotti lasta ja siksi ei ollut tullut ottamaan osaa jumalanpalvelukseen. Lujalla äänellä hän huusi:

— Te miehet ja naiset, Tafelvuoren takaa kohoaa savua ja tomua ilmaan ja sieltä sinkoilee kiviä ja kallionlohkareita!

Virrenveisuu katkesi. Kasvot kalpeina, mutta kumminkin juhlallisessa järjestyksessä tulivat seurakuntalaiset, papin lausuessa siunauksen, ulos kirkosta, ja vaimot, joista monet huutelivat lapsiaan, nyyhkyttelivät ja vaikeroivat. Mutta kirkkaasti paistoi aurinko kirkkotarhan haudoille ja kentällä kasvavan vanhan vaahteran jo hieman kellahtaville lehdille. Himmentymättömänä ja selväpiirteisenä aina Feuersteinin punertavaa huippua myöten kohosi vuoristo siinä sinitaivasta kohden. Ei mitään vaaraa nähtävänä!

Mutta kas! Tafelvuoren rinnettä alas vyöryi multaa ja kallionlohkareita, pariin kertaan kuului sieltä kuin kiväärinlaukaus, sitten seurasi kumeaa jyminää, ja kun Tafelvuori vaikeni, kohisi kaiku kirkontakaista rinnettä pitkin, ikäänkuin myrsky olisi kiitänyt kautta vuorimetsän.

Kirkkokentällä seisoi joukko miehiä.

— Kirkon taakse metsään! huusi joku, ja jo nähtiin muutamain kiitävän metsän reunaan ulottuvaa jyrkkää nurmikenttää ylös.

Silloin tuli uusi kivivyöry ja räjähdys, mutta vielä ei ollut ainoakaan kivi lentänyt Selachin yli kylään.

Mutta vuorimetsästä lehahtivat varikset vaakkuen ylös ilmaan. Tumma lintuparvi lensi kylää kohden levottomassa lennossa, kuin olisi myrsky ilmoja myllertänyt, kohosi väliin siintävään korkeuteen ja laskeutui sitten taas alas liki kattoja, kiersi kiertämistään laaksonpohjukkaa uskaltamatta laskeutua lepoon. Äkkiä valtasi levottomuus muutkin eläimet. Koirat ulvoivat kuono taivasta kohden, nuo muutamat naudat, jotka oli pidetty kylässä, ammuivat pitkään, vaikeroiden, vuohi, joka jollakin tavoin oli päässyt irti, tunkeutui vavisten meidän miesten keskelle.

— Katsokaa, katsokaa, huusi isäni, — lehmät kiiruhtavat täyttä vauhtia Tafelvuorta alas kylää kohden ja lentävät pelästyksissään kuperkeikkaa toistensa ylitse!

Ja eläinten tuska tarttui kaameana miestenkin mieliin.

— Duglore! Duglore! huusi koulumestari Kasper sydäntäsärkevällä äänellä, kasvot tuskan väänteissä.

— Minä lähden Dugloren luo, huudahdin minä tarmokkaasti.

Mutta isä sanoi minulle tuikeasti:

— Jost, sinä jäät luokseni, — ei, juokse tuonne metsään, Jost.

Hän itse kiiruhti taloomme, varmaankin pelastaakseen joitakin arvoesineitä. Käsiään väännellen hoiperteli koulumestarikin pois. — Duglore! Duglore! kuulin hänen vielä äännähtelevän. Halusin kiiruhtaa Dugloren luokse Bodenin laitumille, mutta samalla minusta tuntui että minun oli odottaminen isää ja että minun piti seurata ihmisiä, jotka pakenivat nurmikenttää ylös metsää kohden, kaikki vielä tummissa kirkkopuvuissaan. Mutta kun minulle esiintyi nuo kolme eri mahdollisuutta, jäin tietämättäni seisomaan ypö yksin kentälle kotitaloni ja vaahteran välille. Huomasin kuinka Tafelvuorelta kuuluva ryske yhä vahveni. Ilma oli vielä aivan kirkas ja näin että vuori vavahteli. Kuin kokoonrymähtämäisillään oleva jättiläisseinä se lähestyi kylää, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. — Vuori, vuori! kajahti kuin yhdestä suusta pakenevien haikea hätähuuto. Kirkossa löi kello yksitoista, mutta kuulin ainoastaan kuusi lyöntiä. Talomme ovelta huusi isä: — Jost, Jost! — sitten minusta tuntui kuin jokin repäisisi minut palasiksi. Minä kaaduin. Mutta kaatuessani näin vielä kuinka syöksyvän vuoren takaa kohosi ilmaan savu- tai tomupilviä, kuinka hurja ilmanpyörre taittoi mahtavan vaahteran ja kaatoi sen kumoon. Jäin sen suunnattoman latvan alle, oksat löivät minua kuin raipat, ja tukahduttavaa tomua tuprusi päälleni niiden välitse. Puun päälle romahteli jotakin, varmaankin ensiksi talomme katto, ja sitten seurasi ryskettä ja pauketta, kumahduksia ja jyrähdyksiä.

Noin monta eri huomiota — ja kaikki parissa silmänräpäyksessä! Luultavasti kadotin sitten tajuntani. Muⁱstan vain sitten ajatelleeni että ympärilläni oli kovin hiljaista ja että kasvoni kirvelivät lyönneistä, jotka olin saanut puun kaatuessa. Kohottaessani kättäni ylöspäin kohtasin pehmeitä lehtiä. Silloin keskeytti huokailu ja vaikeroiminen hiljaisuuden.

— Isä, isä, huusin minä.

— Jost, poikaparka, onko sinulla tuskia? kysyi hän vaivaloisesti hengittäen.

Äänen soinnista huomasin ettei hän ollut kaukana.

— Ei, vastasin minä, — mutta kuinka on sinun laitasi?

— Puunoksa tai hirsi painaa sydäntäni, en voi liikuttaa muuta kuin jalkojani. Luulen että tuho on saavuttanut koko kylän ihmisineen ja eläimineen. Ja jos sinä pelastuisitkin täältä hengissä, Jost, niin en minä enää voi sinua auttaa. On sittenkin parasta, että menet Hannu Konrad Balmerin tykö. Minun täytyy kuolla. Oi Jumalani, Jumalani!

Isän kangerreleva, vaivaloinen puhe muuttui korisevaksi rukoiluksi. Koetin haparoiden ja ryömien muutamia askeleita latvan alatse päästä hänen lähellensä, ja oksien ja lehvien välitse tavotin toki edes hänen kätensä. Hän tarttui käteeni, mutta ei puhunut enää. Hetken kuluttua huoaisten hän viimeisen kerran päästi käteni. Ympärilläni vallitsi kaamea hiljaisuus. — Isä! isä! huusin minä. Mutta en saanut vastausta. Hän oli kuollut!

Mutta hiljaisuuden keskeytti outo ääni, josta aluksi en lainkaan käsittänyt, mikä sen mahtoi synnyttää. Korlotusta! Kammottavana se läheni lähenemistään. Nyt arvasin, — syöksähtänyt vuori oli ajanut Selachin veden yli äyräitten! Hukkuminen, hukkuminen uhkasi minua! Poistuin kuolleen luota, ja kopeloituani puun oksia, loukaten useita kertoja milloin käsiäni, milloin päätäni, löysin paikan, jossa voin nousta pystyyn. Nyt pyrin ylöspäin, nousin oksalle ja kiipesin sitä pitkin. Mutta pian kohtasin tielläni jotakin, joka ei antanut perään. Se oli katto hirsineen ja päreineen. Vihdoin löysin sopivan suojapaikan puun paksujen oksien muodostamassa soppelossa. Kädet oksain ympärille kiedottuina istuin siinä. Tuon tuostakin pelästytti minua kohoavan veden synnyttämä salaperäinen ääni. Se oli saavuttanut jo kengänkärkeni, ja kuolemanpelko valtasi sydämeni. Yläpuolellani liikahteli maa huokaillen, kuin se olisi antamaisillaan perään rusentavalle painolle, täyttääksensä ahtaan hautakammion, jossa minä vielä elin. Mutta vähitellen lakkasivat nuo äänet kuulumasta; eikä vesi enää noussut. Vallitsi niin syvä hiljaisuus että voin kuulla kelloni naksutuksen taskustani. Hain tulitikkuja, katsoakseni kelloa, mutta en löytänyt. En tiennyt oliko vuoren syöksähtämisestä kulunut paljon vai vähän aikaa, paistoiko ylhäällä maailmassa aurinko, vai valaisiko sitä öinen tähtitaivas.

Tuo mielikuva herätti nuorekkaan elämishaluni kiihkeään voimaan. — Valoa, valoa, valoa! huutelin ummehtuneen, kylmänkostean ilman täyttämässä haudassani, mutta muuta valoa ei silmiini saapunut kuin se, joka levisi punaisista, sinisistä, vihreistä ja keltaisista renkaista, millä mielikuvitukseni täytti pimeyden. Minut valtasi kouristusitku, enkä tiennyt surinko omaa toivottomuttani vaiko isäni kuolemaa vai Duglorea, joka varmaan myöskin oli jossakin kallioiden alla surmattuna, vai kotikyläni kamalaa perikatoa! Jospa vain olisin kuten isäni lyhyen kamppailun jälkeen saanut erota elämästä! Mitähän saisinkaan vielä kärsiä?

Aloin lukea ulkoa rukouksia ja virsiä mitä vain osasin, muistelin kaikkia, jotka olivat olleet minulle rakkaita, ja varsinkin kohdistuivat ajatukseni hellästi ja hartaasti Dugloreen. Ehdittyäni noiden ajatusten loppuun otin lehtiä vaahterasta, joka oli niin tehokkaasti minua suojellut, pusersin ne kokoon ja pureksin niitä, ja niiden karvas maku virkisti minua. Vähitellen hämärtyivät ajatukseni, ja painautuneena oksaa vastaan nukahdin hetkiseksi. Niin luulen ainakin. Noiden tuskallisten hetkien kokemukset ovat nimittäin osaksi haihtuneet muististani ja kuvastuvat vain unennäön tavoin mieleeni niille suotuisina hetkinä.

Herättyäni panin kelloni vasten korvaani. Se ei käynyt enää! Siis oli jo toinen päivä. Vedin sen, että sen naksutus tuon tuostakin voisi minua muistuttaa elämästä, ja kun epämukava asentoni tuotti minulle tuskia, ojensin jalkani alas, tutkien miten veden laita oli. Selach lienee löytänyt toisen väylän, vesi oli poissa. Minua vaivasi nälkä ja polttava jano. Kostutin kieltäni kosteilla lehdillä, ja hain taskuistani leivänmuruja, jolloin sain käteeni veitseni. Tuo löytö ilahdutti minua, tietämättäni tarkoin mistä syystä. Liikutellakseni jäykistyneitä jäseniäni sekä poistaakseni viluntunteen ja synkät, epätoivoiset ajatukset, leikkasin puusta oksia ja silvoin ne pimeässä pieniksi paloiksi. Sitä kesti varmaankin tuntimääriä. Kirkkotakkini napitkin uhrasin tuolle leikkelemisinnolleni, jota minun ehkä on kiittämien järkeni säilymisestä. Vihdoin aloin veitseni terällä kaivella kosteata maata, sillä jotakuinkin niillä paikoin, missä olin, kulki tien alatse kivilaatoilla peitetty viemärioja. Päähäni tuli mieletön ajatus, että voisin pelastua tuota vesijohtoa myöten. Mutta veitsenterä taittui kiveen, joka sattui sen tielle.

Toivotonna kurjuudessani tyrskähdin hillittömään itkuun. Mutta — korvaani tunki ääni, joka tuntui tulevan ylhäältä ja oli kuin halkeavan puun kitinää. Kuulin metalliaseen synnyttämiä heleitä iskuja, jotka seurasivat toisiaan kolmeneljännestahtilajissa, muistuttaen riihenpuintia. Siinä oli varmasti ihmiskäsi mukana! Kiihkeä toivo täytti mieleni, ryömin tuota väliin vaikenevaa, väliin uudistuvaa ääntä kohden, sain haparoivaan käteeni ympyriäisen rautaisen esineen, päästään umpinaisen ja suippenevan putken, jonka aukko oli sivulla.

Vapisevin sormin nakutin veitsentyngällä torvea, ja kas! sain pari heleätä lyöntiä vastaukseksi. Kuin äärettömästä etäisyydestä tunki hautaani ihmisääni:

— Kuka te olette?

— Jost Wildi.

— Kuka?

— Jost Wildi!

— Oletteko te kirkossa?

— En, vaahteran alla.

— Oletteko yksin?

— Isäni on täällä lähellä kuolleena.

— Onkohan kirkossa vielä ihmisiä?

— Ei ainoatakaan!

Ihmisääniä! Oi tuota ihanaa musiikkia!

— Vielä vähän kärsivällisyyttä, kuului taas kuiskaus. — Kaivamme teidät esiin. Pankaa kätenne putken alle. Tiputamme teille paloviinaa. — Vielä kerran!

Keskustelua jatkui vielä hetken aikaa. Sain tietää että kaikkiaan oli pelastunut ainoastaan kaksikymmentäkolme selmattilaista, niiden joukossa Duglore. Muut olivat kuolleet, tai ei heistä tiedetty mitään. Niin oli myöskin Kasperin ja hänen muun perheensä laita.

— Siis kärsivällisyyttä vain, huusi joku, — vedämme putken takaisin.
Työnnämme sen vielä muissa paikoin maahan.

He kaivavat minut esiin! Tuo raikui kuin riemulaulu mielessäni, ja hetken pysyin virkeässä jännityksessä. Hartaan kiitollisena ajattelin zweibrückeniläistä seppää, joka puoli vuosisataa sitten, veljensä jouduttua laviinin uhriksi, oli valmistanut tuon putken ja lahjoittanut sen kunnalle. Kenties ei sen avulla ollut vielä koskaan löydetty ketään lumeen vajonnutta, mutta minut, minut se pelastaisi! Ja Duglore eli myös!

Oi, kuinka hitaasti, vitkastellen hetket vierivät! Olo vankilassani alkoi jälleen tuntua kammottavan tukalalta. Vaivuin kuumehoureisiin, näin kultaisen ilmapallon leijailevan taivaalla kynttilämessuaukon yläpuolella — se lensi kohden kallioseinää — Duglore syöksi siitä alas ja vaikeroi verta vuotavana kuilun syvyydessä. — Säpsähtäen huudahdin:

— Olen menettänyt järkeni! Mielikuvitusta se vain on, että tuolta ylhäältä puhelivat kanssani. He eivät kaiva minua täältä ilmoille. Olen unohdettu.

Huikeassa sekasotkussa seurasivat nyt muistot ja päähänpistot toisiaan aivoissani.

Silloin kuulin selvästi kuokaniskuja ja lapion raappinaa ylhäältä. Vaahteran latvaa peittävä katto heitettiin hajalle. Valoa! Pikemmin kuolleena kuin elävänä palasin maailmaan, ja vasta hetken kuluttua huomasin ettei Selmatt'in kylän harmaansinistä hautapaikkaa valaissut aurinko, vaan lempeä kuutamo. Ei huomioni oikein kiintynyt niihinkään, jotka ojensivat minulle kätensä vastaan, ei pelastajieni onnellisiin kasvoihin. Kun isäni esiinkaivettu ruumis kannettiin ohitseni, ei se tehnyt mitään vaikutusta mieleeni. Kysymyksiin en antanut vastausta. Minusta tuntui että olin houkkio, joka ei tiennyt nauraako vai itkeä, ja muutkin ihmiset tuntuivat minusta mielettömiltä enkä käsittänyt heidän puuhiansa.

Niin kerrassaan järkytetty oli mieleni! Luulen että tietämättäni haeksin Duglorea. Tapasin hänet Zweibrückenissä, mutta saavuinko sinne vielä samana yönä vai vasta päivänvalossa kolmantena aamuna vuorensyöksähtämisestä, ja yksinkö vai muiden seurassa, se on haihtunut muististani. Vasta muutaman päivän perästä voin jälleen tuntea surua ja iloa, mutta minusta oli kuin en koskaan enää voisi nauraa, vaan minun täytyisi viettää koko elämäni ainaisessa pelossa ja vavistuksessa.

Duglore seisoi vieressäni tummapukuisena, surun ja kärsimysten kalventamana ja varjomaisena kuin haamu. Hänen hennot sormensa puristivat kättäni, hän kohotti kyynelten himmentämät silmänsä puoleeni ja puhui murheen murtamana vapisevalla äänellä:

— Jost, he ovat kuolleet kaikki tyynni, isä, äiti ja sisarukseni. Nyt minulla ei ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!

Ensi kerran nyt jälleen voin tajuta jotakin täysin selvästi. Hellästi syleilin nyyhkyttävää tyttöä lausuen hänelle:

— Niin, Glore, pysykäämme uskollisina rakkaudellemme ja tukekaamme toinen toistamme!

IX.

Synkkää kertomustani Selmatt'in perikadosta keskeytti iloinen ääni. Sähkölennätinkone alkoi naksuttaa. Hannu Stünzi ilmoitti saapuneensa onnellisesti laaksoon Gottloben kanssa. »Tervehdykseni vuorimajan taikurille», sähkötti hän. »Entä muisku?» kysyin minä. »Niin pitkälle emme tosin vielä ehtineet», sähkötti hän vastaukseksi, »ensin täytyy saada vastustaja taipumaan sovintoon! Mutta laulelimme Gottloben kanssa paluumatkalla kuin kevätlintuset, ja Gottlobe laski hilpeästi leikkiä muutamasta miehestä, joka Zweibrückenissä ostaa ja myyskentelee nautaelukoita. Ja me rakentelimme pilvenkorkuisia tuulentupia. Mutta käsittämätön hyvyytesi tuntuu minusta kuin unennäöltä, josta pelkän herääväni. En ole myöskään vielä selvillä siitä, saanko käyttää hyväkseni ylevän jalomielistä tarjoustasi vai en. Mieleni täyttää vain huumaava ilo Kiitä että maailmassa on olemassa niin jalo ihminen. Kiitän sinua, kallis ystävä, sydän riemua tulvillaan!»

Niin, jos olisi kevät, saisit tuta taikojani, Hannu! Mutta talvi erottaa minut postinkulusta, jonka välitystä tarvitsen, saadakseni käsiini suurempia summia omaisuudestani. Sähköteitse ei asioita käy järjestäminen. Jospa toki heti olisin ryhtynyt toimeen ja antanut sinulle, Hannu, kirjeet mukaan! Mutta tuo tuuma oli itsellenikin niin uusi. Ja sitten vanhuuden epäröimiset ja vitkastelut! En ole enää tuo huimapää, joka toimi heti ensi mielijohteen mukaan. Mutta keväällä, keväällä, Hannu!

* * * * *

Zweibrückenissä tapasin Dugloren erään talonpoikaisperheen turvissa, joka osoitti kovaa kokeneelle tyttöraukalle sääliä ja rakkautta. Kun nuo kunnon ihmiset huomasivat hänen tyyntyvän minun! seurassani, pyysivät he minuakin jäämään heille ja järjestivät minulle yhden asumattomista huoneistansa.

Ensi ajat olin kuin huumaantunut, ja mielenhämmennyksessäni en edes tullut kysyneeksi Duglorelta millä ihmeen tavalla hän oikeastaan oli pelastunut. Sain tietää sen vasta kun piirineuvoston kirjuri kutsutti meidät eloon jääneet Zweibrückenin koulutaloon, merkitäksensä maan historiaa varten pöytäkirjaan pelastumiskertomuksemme.

— Istuin paimenmajamme edustalla veisaten virsikirjasta samoja virsiä kuin rukouspäivänä piti veisattaman Selmatt'in kirkossa. Silloin alkoi kuulua ryskettä ja jymyä Bodenin penkereen taustalta Päin. Kun kauhistuneena läksin hakemaan noita muutamia henkilöitä, jotka karjan takia olivat jääneet pois jumalanpalveluksesta, vavahti maanpinta. Karja ryntäsi tiehensä kylään vievää polkua pitkin, ja minä perästä. Minun jälkeeni tuli vielä muutamia muita. Mutta kun vuoren rinteelle ehdittyämme aloimme nopeasti laskeutua sitä alas, horjahti se allamme. Ensin syöksähti ulompana laaksonpohjukasta oleva osa vuorta kokoon, ja äkkiä kiisi laaksoon päin kova tuulenpuuska, joka puhalsi meidät pois tuolta vierevältä alustalta, kuin olisimme olleet kuivia lehtiä vain. Tuossa kohinassa ja suhinassa, ryskeessä ja jyrinässä menetin tajuntani, mutta jonkun ajan kuluttua huomasin olevani vakavalla pohjalla. Suuni ja nenäni olivat niin täynnä tomua että olin tukehtua. Koetin avata silmiäni, mutta se ei luonnistunut, ilmassa kun vielä lenteli ylen paljon tomua. Mutta kun sitten voin jälleen avata ne, oli jo aivan tyyntä. Kohottauduin pystyyn. Sinisen savun läpi loisti aurinko kuin himmeä läkkilevy. Käsitin että Selmatt oli tuhottu, ja huusin isää ja äitiä. Silloin tuli Melchi Hangsteiner juosten. Hänen Selachin laaksossa olevan asuntonsa luona, josta vain katto oli lentänyt pois ja seinä painunut sisään, vietin muutamain muiden pelastuneiden kanssa ensi hetket. —

Melchi kuului siis myöskin eloon jääneisiin, samaten myös muut hänen omaisensa paitsi isä, tuo selkärikko tukinuittaja, — tämä oli pelästyksensä johdosta kuollut tuhon jälkeisenä päivänä. Melchi oli myöskin toimittanut ensi avun Zweibrückenistä. Miehistö, joka oli ryhtynyt kaivamaan maata siitä kohden missä otaksui tuhotun kirkon olevan, oli maahan työnnetyn putken avulla maanantaina iltapäivällä noin kello kolmen tienoissa päässyt minun jälilleni. Muita elonmerkkejä ei raunioiden alla enää oltu tavattu. Paitsi isäni ruumista oli vielä löydetty muutamia muita murakentän reunalta. Ainoastaan pieni joukko enimmäkseen nuorempia asukkaita oli pelastunut, muutoin oli koko Selmattin asujamisto saanut surmansa Tafelvuoren lohkareiden alla. Meitä eloon jääneitä oli kaksikymmentäkolme.

Ellei ota lukuun sydämensuruamme ja kärsimyksiä, joita ihmiset tuottivat meille tahtoessaan yhä¹ uudelleen kuulla noista sataan kertaan kertomistamme seikoista, niin olomme muodostui kylläkin siedettäväksi. Kaikki osoittivat meille anteliasta osanottoa, läheltä ja kaukaa saapui meille rahaa ja muuta apua. Jalomielisinnä lahjoittajista mainittiin Hannu Konrad Balmer Hampurissa. Mutta tuo nimi ei tehnyt juuri mitään vaikutusta mieleeni. Kuin humun kautta vain tunkivat kuulemani seikat tajuntaani, oli kuin himmentävä verho olisi erottanut minut maailmasta, ja taudista toipuvan tavoin voin vain vähitellen tottua elämään. Mutta pian heräsi kumminkin itsestään mielessäni kysymys: »Mihin meidän nyt on ryhtyminen?»

Kuin täytyisi selmattilaisten orpolasten ja aikuistenkin holhoaminen tuottaa erityistä siunausta, tarjoutuivat useat arvossapidetyt perheet lähiseuduilla ottamaan yhden tai useampia kodittomaksi jääneistä huomaansa. Meistäkin, Dugloresta ja minusta, pyrittiin kilvan pitämään huolta, Dugloresta, miellyttävästä koulumestarin tyttärestä, varsinkin hänen kauniin soittonsa takia, josta ihmiset olivat kuulleet kerrottavan, joskaan eivät olleet itse sitä kuulleet. Ja tuo ihmisystävällinen osanotto herätti meidät väkisinkin tuskallisesta horrostilastamme.

Niiden monien joukossa, jotka halusivat nähdä Duglorea, toi Zweibrückenin vanha, kunnianarvoinen kirkkoherra, joka hellästi meistä huolehti, hänen luoksensa myöskin Z'binden nimiset aviopuolisot, näiden palatessa Selmatt'in laaksosta käynniltä tapaturman kohtaamalla paikalla. He olivat ihmisiä, joista heti ensi silmäyksellä voi nähdä että he olivat hyväsydämistä ja varakasta väkeä.

Rouva Z'binden tarttui äidillisen hellästi Dugloren käteen.

— Haluaisimme kysyä teiltä, rakas, kovia kokenut lapseni, ettekö tahtoisi täyttää sitä haikeata aukkoa, jonka ainoa tyttäremme jätti jälkeensä kuollessansa vuosi sitten, sanoi hän. — Miehestäni ja minusta se olisi suurin onni, mikä voisi tulla osaksemme. Perheeseemme kuuluu paitsi meitä vain kaksi poikaa. Vanhempi, joka on ylioppilas, on kaukana poissa kotoa, nuorempi käy vielä koulua ja asuu kotona. Me asumme Hagenachissa, siis tuolla missä Balgenach laskee vuorilta tasangolle. Meillä on pieni tehdas ja kaunis, puutarhan ympäröimä talo, josta aukeaa näköala Feuersteinille ja sen viereisille vuorille. Siten te jokaisena kirkkaana päivänä ikäänkuin saisitte tervehdyksen vanhasta kodistanne, Duglore, ja pitäisimme kyllä huolta siitä että uusikin kotinne teistä todella tuntuisi kodilta. Joka suhteessa perisitte tytär vainajamme oikeudet. Mitäs sanotte siihen, rakas lapseni?

Hiljaa vavisten kohotti Duglore päänsä ja loi katseen rouva Z'bindenin miellyttäviin, ystävällisiin kasvoihin, mutta sai vain nyyhkytetyksi esiin:

— Kiitän teitä!

Sitten seurasi kyyneltulva, joka esti hänet enempää puhumasta, ja tyynnyttyään jälleen hän vaikeroiden sopersi:

— Ei, en tahtoisi muuttaa Hagenachiin! Kaikkein mieluimmin palaisin jälleen Selmattiin.

— Mutta sehän ei käy päinsä, Duglore, lausui herra Z'binden ystävällisesti hymyillen, — eihän siellä ole enää yhtään ainoata asukasta.

Ja rouva Z'binden, joka lempeästi silitti itkevän tytön päätä, lohdutellen häntä hellin sanoin, jatkoi:

— Harmoonia ei teiltä myöskään tulisi meillä puuttumaan. Tiedämmehän että kaunis, hurskas laulu usein tuottaa surulliselle sydämelle enemmän lohtua kuin ihmispuhe.

Tuo näytti sentään hieman vaikuttavan Dugloreen. Herra Z'binden sanoi nyt:

— Käsitän, Duglore, että tuumamme teistä vielä tuntuu liian uudelta ja oudolta. Miettikää asiaa muutama päivä. Palaamme jälleen Zweibrückeniin ja toivomme silloin saavamme suostumuksenne. On melkein mahdotonta että kukaan voisi teille tarjota miellyttävämmän kodin kuin me.

Aviopari läksi pois, ja Zweibrückenin kirkkoherra koetti lempeästi taivuttaa Duglorea suostumaan tuohon ehdotukseen.

— Minun nähdäkseni, sanoi hän hellän houkutteevalla äänellä, — olisi kiitollisena tartuttava rakkaaseen käteen, jonka Jumala tueksi tarjoaa.

Mutta tyttö vaikeni itsepintaisesti, tykkänään murheensa vallassa.

Vasta kirkkoherrankin mentyä tuli tuohon puoleksi kivettyneeseen olentoon hiukan eloa, ja hänen kyyneltyneiden silmiensä katse vilkastui.

— Jost, sanoi hän väräjävin äänin, — käsitänhän minäkin että vaikka tosin mieluummin lepäisinkin vanhempiemme tykönä haudassa, meidän kumminkin on jatkaminen elämistä ja jollakin tavoin järjestettävä olosuhteemme. Mutta elkäämme erotko toisistamme tässä haikeassa surussamme, Jost! Minulla on muuan tuuma, ja minusta on kuin oma rakas isäni olisi unessa sen mieleeni johdattanut. Kertokaamme kirkkoherralle että olemme kihloissa ja pyytäkäämme että hän piakkoin vihkii meidät, vaikka olemmekin maantapaan katsoen hiukan nuorenlaiset avioliittoa solmimaan. Sitten lähdemme jälleen Selmatt'in laaksoon ja rakennamme lähelle vanhaa kotiamme niillä varoilla, jotka piirineuvosto meille antaa kertyneistä apurahoista, talon taikka vain vaatimattoman majasen kauniille päivänpaisteiselle paikalle, ja elämme rauhaisaa ja hiljaista elämää siellä vanhempiemme hautojen läheisyydessä. Bodenin laiduntahan ei enää ole, mutta kynttilämessun puolella, on vielä muutamia pieniä laidunalueita, jotka kyllä elättävät pari lehmää. Minusta tämän tuuman toteutuminen olisi parasta mitä voisimme toivoa.

Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi vihdoin jälleen kuin vieno ilonhohde, mutta toivoa heräsi hänen surujen synkistämässä mielessänsä. Hellästi hän tavotti käsiäni.

Mutta en voinut auttaa Duglorea.

— Tuo tuumasi tuntuu minusta kyllä ylevän rohkealta, lausuin hänelle, — mutta minulla ei ole niin paljon uskallusta kuin sinulla. Minua yhä vielä pöyristyttää, kun vain katsahdankaan Selmatt'in laaksoon päin. Jos minun täytyisi elää siellä, voimatta konsanaan vapautua noista kammottavista muistoista, niin en ikinä enää näkisi onnellista hetkeä, tulisin synkkämieliseksi, mielipuoleksi! Kerran käyn vielä Selmatt'in laaksossa. Tahdon rukoilla siellä vanhempieni ja sinun omaistesi puolesta, sitten tapahtukoon siellä mitä tahansa, — minä en voi, rakas Duglore, perustaa uutta kotia tuolle kauhujen paikalle!

Hän ei enää yrittänytkään taivuttamaan mieltäni, mutta hänen kärsiviltä kasvoiltaan sammui toivon säde. Mykistyneenä suruunsa hän tuijotti eteensä kuin lapsi, jonka lempilintu makaa kuolleena häkissään. Eikä edes hänen ehdotuksensa, että koettaisimme päästä palvelukseen samaan paikkaan, minua liioin miellyttänyt. Minäkö, Jost Wildi, rengiksi! Ja Duglore palvelustytöksi! Ylpeyteni heräsi jälleen. Ei myöskään ilmestynyt ketään, joka olisi ollut halukas ottamaan meidät molemmat palvelukseensa. Mutta kun eräs tasangolla asuva suurtilallinen, joka oli käynyt Selmatt'in laaksossa, tarjosi minulle edullista paikkaa luonansa ja puhui hevosista ja rattaista, jotka saisin huostaani, heräsi minussa halu suostua hänen ehdotukseensa. Neuvoin Duglorea puolestaan käyttämään hyväkseen Z'bindenin perheen tarjousta, huomauttaen että hän siten myöskin voisi oppia kaikenmoista, josta olisi hyötyä perustaessamme sittemmin oman kodin. Hänen oli vaikea tehdä päätös, olihan kaikki vielä niin epävarmaa eikä kysymys paikastani suurtilallisen tykönä myöskään vielä lopullisesti ratkaistu. Silloin tuli vanha kirkkoherra ilmoittamaan minulle:

— Jost Wildi, piirikunnanesimies haluaa tavata teitä. Hän kehottaa teitä saapumaan huomenna, Gauenburgiin piirikunnanneuvoston taloon. Puoli kahdeksan lähtee Zweibrückenin lähetti kaupunkiin. Silloin voitte matkustaa hänen kanssaan.

Katsahdimme Dugloren kanssa häneen suuresti ihmeissämme.

— Mitähän asiaa hänellä on minulle? sanoin minä.

— Sitä en tiedä, vastasi kirkkoherra. — Tuo kehotus tuli kirjeessä, jossa piirikunnanesimies kirjoittaa Selmatt'issa toimeenpantavasta suuresta surujuhlasta. Tulkaa mukaani pappilaan! Ehkä siellä olisi lahjoitettujen vaatteiden joukossa jokin puku, joka sopisi ja soveltuisi teille paremmin kuin tuo, joka teillä nyt on yllänne.

Kirkkaana syysaamuna ajoimme Balgenachin rantaa pitkin kohden Gauenburgia. Rattailla ajaminen, jota en ollut ennen koettanut, oli minusta hauskaa, pukuni miellytti minua, ja kun tornit alkoivat näkyä kaupungista, jota koko lapsuuteni ajan olin ikävöinyt nähdä, silloin tuntui minusta kuin olisi mielenahdistus, joka oli vaivannut minua tuosta kauheasta päivästä saakka, vähitellen ruvennut väistymään, suoden sijaa uudelleen heräävälle elämänhalulle. Ja tieto että minun nyt oli esiinnyttävä piirikuntamme mahtavimman miehen edessä, saattoi minut juhlalliselle mielelle. Mitähän varten hän oli kutsuttanut minut luoksensa?

Katsellessani vielä ympärilleni virkarakennuksen porrashuoneessa ja eteisessä, joissa riippui vanhoja miestenkuvia ja aseita, lähestyi minua viraston palvelija, jolla oli pieni hopeinen kilpi rintaansa kiinnitettynä.

— Olette varmaankin Jost Wildi Selmatt'ista, sanoi hän, — seuratkaa minua!

Seuraavana hetkenä seisoin jo vanhoilla kuvilla ja akkunamaalauksilla koristetussa huoneessa piirikunnanesimiehen edessä.

— Terve tultua, herra Wildi!

Matalalla mutta soinnukkaalla äänellä lausui tuon kookas, roteva vanha herra, joka minusta muistutti koulumestari Kasperin kuvaamista sotasankareista. Ei ihme että hän oli piirikuntamme johtomies! Luoden minuun tarmokkaan, levollisen katseensa hän silmäili minua kiireestä kantapäähän, hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. — Vuoristomme kasvattamaa lujaa ainesta! hymyili hän herttaisesti.

Maailman tapoihin tottumaton kun olin, olin varsin ihmeissäni nähdessäni miehen, jonka koko olento minussa herätti mitä hartainta kunnioitusta, puhuvan ja esiintyvän noin tuttavallisesti.

— Minulle tuottaa tyydytystä, sanoi hän arvokkaan sydämellisesti, — että saan toivehikkaalle selmattilaiselle nuorukaiselle lausua ilmi syvän surun, jota minun, kuten kaikkein kansalaistemme mielessä on herättänyt noiden kunnon vuoristolaisten turma!

Ja huomaamattani hän sai minut johdetuksi keskusteluun vuoren suistumasta ja aikaisemmista elämänvaiheistani. Tuon tuostakin hän nyökäytti päätään ja lopuksi hän kysyi:

— Lienettehän kuullut puhuttavan muinoisesta selmattilaisesta, herra
Hannu Konrad Balmerista? Tässä on häneltä kirje, joka koskee teitä!

Hän ojensi minulle kirjeen. Mutta huomatessaan etten oikein saanut selkoa tuosta epäselvästä käsialasta hän otti sen takaisin ja sanoi:

— Luen sen teille! »Rakas ystävä!» kirjoittaa herra Balmer minulle. »Vihdoinkin olen saanut lähempiä tietoja Selmatt'in perikadosta. Sanoista ei ole apua, vaan tarvitaan tositointa! Eloon jääneille tarjoan niin suuren lainan, kuin katsot suotavaksi. Tuota haudasta esiinkaivettua Jost Wildiä kohtaan tunnen myötätuntoa. Koulumestari Imobersteg ylisti viimetalvisissa kirjeissään pilviin saakka hänen luonnonlahjojaan. Kutsuhan hänet koetteeksi luoksesi. Jos hän miellyttää sinua, niin sano hänelle, että ottaisin hänet kernaasti luokseni Hampuriin, tehdäkseni hänen tulevaisuutensa hyväksi mitä vain voin. Jos hän suostuu tulemaan, teen hänestä miehen, joka tuottaa kotiseudullemme kunniaa.» Vakavasti jatkoi piirikunnanesimies:

— Tämä lyhyt keskustelu on tuottanut minulle vakaumuksen että voitte rohjeta käyttää hyväksenne ystäväni jalomielistä tarjousta. Te olette tuota oivallista, lujaa ainesta, josta elämä valmistaa tarmokkaat miehensä, ja olen sitä mieltä ettei suinkaan ole katsottava vahingoksi maallemme, jos sillä on rajojemme ulkopuolella kansalaisia, jotka kykenevät kunnostautumaan. Päinvastoin ovat he erityisenä ylpeydenaiheenamme. Mutta mitäs te itse sanotte herra Balmerin ehdotuksesta?

— Minun täytyy ensin miettiä asiaa, vastasin rehellisesti.

Tuo kuivahko vastaukseni saattoi hänet sydämellisesti nauramaan.

— No hyvä, tehkää niin, mutta toivon saavani muutaman päivän perästä vastauksenne! Nyt minulla tosin ei ole aikaa jatkaa keskusteluamme, mutta tehkää hyvin ja tulkaa meille päivälliselle. Vaimoni iloitsee saadessaan tutustua teihin, sekä siksi että olette kylänne perikadosta pelastunut henkilö, että myös sen takia että te luultavasti tulette lähtemään herra Balmerin luo. Vaimoni ja rouva Balmer ovat nimittäin ystävykset. Te ette ole vielä nähnyt Balmerin lahjoittamia näytekaappeja luonnontieteellisessä museossa? No hyvä, menette nyt niitä katsomaan. Lähetän jonkun ohjaamaan teitä sinne ja sitten päivälliselle minun asuntooni.

Palatessani Zweibrückeniin oli sydämeni tulvillaan iloa tuosta herttaisesta vastaanotosta, piirikunnanesimiehen ja hänen puolisonsa ylevästä hyvyydestä. Edessäni väikkyivät muistot luonnontieteellisestä museosta, jonka nyt vihdoinkin odottamattomasti olin saanut nähdä, Balmerin kirje soi korvissani, ja minun oli sekä omituisen hyvä että paha olla. Lapsuudestani saakka kehittymään pyrkineet elinvoimat virkosivat jälleen toimintaan. Ihanan ylevässä mielentilassa tajusin äkkiä, mikä sanomattoman suuri Jumalan lahja elämä kumminkin on. Miksi en nyt, kun kotini kumminkin oli haudattuna, läksisi ulos maailmaan, joka houkutteli minua niin ystävällisesti ja niin suurenmoisilla lupauksilla! Koko olentoni kaihosi kehittymistä ja edistymistä! Mutta entä Duglore? Sydäntäni vihloeli, tuskalliset ajatukset täyttivät mieleni, rakkaus taisteli kiihkeätä taistelua elämän- ja maailmankaipuuta vastaan.

Ihmeekseni tapasin matkan varrella vähän ennen Zweibrückeniin tuloani tuttavan, Melchi Hangsteinerin.

— Mistä sinä tulet? kysyin minä.

Hänen pisamanaamalleen levisi ovelan tyytyväinen ilme, kun hän vastasi:

— Myöskin Gauenburgista! Talonpoika, joka halusi ottaa sinut palvelukseensa, kuljetti kotiin nuo kuusi nautaa, jotka hän on ostanut Zweibrückenin lähellä olevilta laitumilta, niin autoin häntä saamaan ne Gauenburgiin ja junaan. Hän oli suutuksissaan pitkällisestä tuumimisestasi ja sanoi ettet ymmärrä panna arvoa hänen edulliseen tarjoukseensa ja kysyi, haluaisinko minä tulla hänen palvelukseensa. Minä lupasin mennä.

— Onnea siis, Melchi! vastasin huolettomasti. Mutta sydämessäni olin pahoillani tuosta ratkaisusta. Levottomin mielin tajusin, kuinka se pakotti minut Hannu Konrad Balmerin turviin.

Dugloren on varmaankin myös täytynyt tänään tehdä päätöksensä, kertoi Melchi edelleen, — kaupunkiin mennessäni tuli tuo hagebachilainen tehtailija rouvineen minulle vastaan. He ajoivat laaksoon päin.

Juttelimme vielä kaikenmoisista vähäpätöisistä asioista ja erosimme kylään saapuessamme. Mutta mitä enemmän lähestyin talonpoikaistaloa, jossa asuimme Dugloren kanssa, sitä raskaammaksi kävi mieleni.

Löysin kihlattuni istumassa syysillan nihkeässä lämmössä puiden suojaamalla penkillä talon edustalla. Hän tuijotti kädet ristissä eteensä, ajatuksiinsa vaipuneena. Nähtyään minut hän tuli minua vastaan väsyneesti ja alakuloisesti.

— Jumalan kiitos että tulet, Jost, sanoi hän, — neuvo mitä minun on tehtävä. Herra ja rouva Z'binden tahtovat vielä tänään saada minulta varman vastauksen. Ja mitä uutisia tuot Gauenburgista?

Istuuduin hänen viereensä, mutta en uskaltanut kertoa Hannu Konrad
Balmerista.

— Jost, elä salaa minulta mitään, se on kauheata! pyysi hän.

Silloin kerroin hänelle nopeasti mielenliikutuksen vallassa mitä olin Gauenburgissa saanut kuulla, mutta en sanallakaan sanonut, mitä itse siitä ajattelin. Hetken hän kuunteli silmät maahan luotuina minua levollisesti, mutta äkkiä hän kietoi kätensä kaulaani.

— Oi Jost, sinä tahtoisit lähteä! tunki kuiskaus esiin hänen povestaan. — Et voi sitä salata. Balmer tahtoo ottaa sinut minulta, ja hän kykenee kiehtomaan mielesi, sen muistan Selmatt'in ajoilta. Mutta minä en anna sinua, en anna!

Kiihkeästi takertui hän käsivarteeni. — Jost, rakas Jost! äännähti hän.

— Rakastanhan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, kuiskasin hänelle hellästi, — olet minun Dugloreni ja minä olen sinun Jostisi, olinpa vaikka maailman toisessa ääressä. Ei kukaan voi ottaa minua sinulta, ei Hampurissa eikä muualla!

— Niin, sinun Dugloresi! lausui hän hitaasti.

— Mutta noilla muukalaisilla tytöillä on myöskin silmät, ja he näkevät mitä minäkin. Kuten olet kaunein poika täällä vuoristossa, niin tulet olemaan siellä merenrannallakin. Ja sinun naurusi ja juttelusi ja haaveilemisesi miellyttää tyttöjä siellä, kuten minuakin. He näkevät silmiesi tumman säihkyn, ja heidän täytyy vastoin tahtoaankin lähetä sinua kuten hyttyset valkeata. Ja sitten tulee päivä, jolloin sinä et enää ole minun Jostini, enkä minä enää voi olla sinun Dugloresi. Mutta se sinun tulee tietää, rakas Jost, että mitä he sinulle sanonevatkaan, niin et koskaan löydä ketään, joka rakastaisi sinua hellemmin kuin minä, — Jost — et löydä uskollisempaa sydäntä!

Kiihkeinä pulppusivat puheet hänen huuliltaan. Nyt hän vaikeni. Eteenpäin kumartuneena, käsivarret polvien nojassa hän siinä istui, ja mailleen pienevä aurinko vuodatti valoaan hänen palmikoilleen ja otsalleen, kulmakarvoilleen ja ripseilleen, kiharoiden varjostamille hienoisille kasvoille, leualle, aulalle. Mutta hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, ja surupuku saattoi hänet näyttämään niin juhlalliselta, että minut valtasi kuin pyhä kunnioitus häntä kohtaan. Hänen kärsimyksensä nähdessäni olin valmis luopumaan tulevaisuudenunelmistani.

Silloin kohotti hän katseensa minuun. — Elä katso minuun niin synkästi,
Jost, sanoi hän.

— No hyvä, Duglore, en lähde Hampuriin! sanoin minä tehden väkivaltaa itselleni, ja ihmettelin itse, kuinka kylmänä, katkerana ja tuikeana tuo lupaus tuli huuliltani!

Duglore vavahti. Kuin haavoitettu otus hän hypähti pystyyn, mutta vaipui penkille takaisin. Seurasi kolea, mieltä ahdistava äänettömyys. Sitten tuli Dugloren värähteleviltä huulilta melkein soinniton kehotus:

— Jost, mene vain Hampuriin! Ehkä kadotan sinut, — mutta sinun kadottaminen ei ole läheskään niin kauheata kuin jos vielä kerran puhuisit minulle tuohon tapaan, joka saattaa sydämeni jähmettymään. Kadottaminen ei ole sen katkerampaa, kuin jos minun täytyisi kestää soimauksesi että olen asettunut onnesi tielle, — kuin jos minun ehkä täytyisi itseäni siitä soimata, — mene vain, Jost!

Viimeinen kehotus kajahti sanomattoman lempeältä ja hellältä, mutta myös rajattoman surulliselta.

»Ei, Duglore, jään luoksesi!» olisin halunnut huudahtaa. Mutta silloin kuului tieltä askeleita. Kalpeana asteli Duglore horjuen rouva Z'bindenia vastaan ja ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Tulen luoksenne Hagenachiin ja tahdon olla ahkera, uskollinen kelpo tyttärenne! sanoi hän hiljaa, mutta kuultavasti.

Nöyränä kuin palvelija hän seisoi siinä hämärissä vavisten. Mutta rouva Z'binden, joka aavisti mikä taistelu hänen povessaan riehui, sulki hänet äidillisesti syliinsä ja suuteli hänen otsaansa.

— Duglore, sanoi hän, — nyt olet meidän lapsemme, meidän rakas lapsemme!

Koetin uskotella itselleni että Duglore oli itse ratkaissut meidän molempain kohtalon, mutta mieleni pysyi haikeana ja synkkänä. Emme sinä iltana enää jatkaneet keskusteluamme. Suutelolla vain vavahtavin huulin ilmaisimme että rakastimme toisiamme, joskin tuotimme toisillemme tuskaa.

Koko yön taistelin, voitolle pääsemättä. Maailmankaipuu syöpyi huumaavan myrkyn tavoin yhä syvemmälle sydämeeni, ja minusta tuntui että tallaisin jalkoihini sen, mikä minussa oli parasta, menettäisin paratiisin, jos en noudattaisi Hannu Konrad Balmerin kutsua. Mutta aamulla olin entistä epävarmempi. Sitä enemmän hämmästyin, kun kalpea Duglore herttaisesti toivotti minulle hyvää huomenta ja alkoi puhua lähdöstäni Hampuriin, tosin hieman alakuloisesti, vaan kumminkin tyynesti, kuin päätetystä asiasta ikään.

— Millaiseksi arvelet olosi muodostuvan tuolla kaukaisessa vieraassa kaupungissa, Jost? kysyi hän aamiaista syödessämme. — Milloinkas sinua jälleen saadaan nähdä täällä kotipuolella?

Tiesin kuinka hänen täytyi hillitä tunteitaan noin puhuessaan, ja olin liikutettu siitä että hän teki ratkaisun minulle niin helpoksi.

— Arvelen, sanoin hitaasti, — että tarvitsen noin kolme vuotta oppiaikaa. Nuo vuodet vietän kovassa työssä, että opin oikein paljon. Sitten tulen jälleen kotiin ja Gauenburgissa tai jollakin muulla miellyttävällä paikkakunnalla perustamme, Duglore, oman liikkeen, ja sinä olet sillävälin myöskin Z'bindenin perheessä oppinut kaikenmoista, joka voi sulostuttaa elämäämme. Sittenhän ainakin asumme ihmisten keskuudessa, emmekä yksinäisessä laaksossa, jossa meitä ympäröisivät vain kaameat muistot, ja elämämme kuluisi sisällyksettömänä ja alakuloisesti päivästä toiseen.

Otin kädestä Duglorea, joka kuunteli vaieten, ja lausuin:

— Oikeastaanhan minut on tälle uralle ohjannut sinun oma isäsi.
Muistatko hänen kirjettään?

— Muistan, sanoi hän levollisesti. — Ja kun tämä tulee isävainajani kädestä, ja sinunkin isäsi kehotti sinua lähtemään Hampuriin, on minun helpompi siihen tyytyä. Rakkaiden vainajiemme tahdon noudattamisesta täytyy koitua siunausta, ja millaiseksi kohtalomme muodostuneekin, niin voimme kumminkin heihin vedoten puolustaa päätöstämme Jumalan ja ihmisten edessä. Se selveni minulle tänä yönä kiihkeässä rukouksessa — ja samaten moni muukin seikka. Tiedän ettet voi tehdä toisin, Jost! Se on sinulla luonnossa! Se, joka sinut täältä vie avaraan maailmaan, se on juuri se, jota sinussa niin sanomattomasti rakastan, — uljas, miehekäs rohkeutesi! Niin sallin sinun siis Jumalan nimessä lähteä ja rukoilen Jumalalta voimaa kestää eronajan!

Hän katsoi minuun vakavasti ja rauhallisesti. Sydämeni läpi kävi ajatus: »Olen mieletön, kun lähden pois tämän tytön tyköä. Mitään ihanampaa, jalompaa ja parempaa kuin Duglore en löydä koko avarasta maailmasta.» Hänen epäitsekäs rakkautensa täytti mieleni ihailulla. »Ja jos lähdet», varoitti omatuntoni, »niin ei Duglorelle kumminkaan saa julkisesti eikä salaa tapahtua mitään vääryyttä.»

Nyt keskeytin vaitiolon:

— Duglore, kirjoitan sinulle joka viikko kaikesta mitä teen ja ajattelen.

Hänen silmistään loisti ilo ja kiitollisuus.

— Oi rakas Jost, sanoi hän, — niin, kirjoittaa sinun pitää. En ollut lainkaan sitä ajatellut. Minä vastaan aina oikein pitkälti. Silloinhan on kuin puhelisimme keskenämme. Kaikki voi sentään vielä päättyä hyvin!

— Ja mitä noihin muukalaisiin naisiin tulee, kuiskasi hän hiljaa ja hellästi, — niin elä koskaan unohda, ettei kukaan rakastaisi sinua niin kuin minä, ettei ole olemassa uskollisempaa sydäntä!

— Oi Duglore, sopersin minä, — sehän on tulikirjaimilla sydämeeni uurrettu!

Kiihkeällä suutelolla suljin hänen huulensa. Käsi kädessä vaieten katsoimme syyspäivän kirkkauteen ja tunsimme sydämissämme tuon ihmeen, että kaksi ihmislasta rakastaa toisiansa kaikkein sydämellisimmin ja hartaimmin silloin kuin ero on edessä.

* * * * *

Kuinka iloitsenkaan siitä, että nuo rakkaani, Gottlobe ja Hannu, ehtivät käydä luonani! Hienoja valkoisia lumihiudepilviä leijailee lännessä, vuoret verhoutuvat, ilmapuntarin elohopeapatsas laskee nopeasti. Pian koristaa valkoinen säihkyvä kruunu Feuersteiniäni!

X.

Sataa lunta! Hiutaleet, melkein käsikirjoituslehtisteni kokoiset, liukuvat hiljaa ja salaperäisinä öiseltä taivaalta alas. Tämä tyyni lumisade erottaa minut maailmasta ja ihmisistä. Käppyrässä makaa Hiude uunin vieressä, ja Jurri, naakka, on pistänyt päänsä siiven alle. Haikea surumielisyys valtaa sydämeni. Kuinka olenkaan iloissani siitä että näiden tunnustusteni kirjoittaminen saattaa minut unohtamaan kaiken muun! Tämän illan tunnelma on juuri sopiva puhuakseni lähdöstäni kotiseudultani.

* * * * *

Mieli tyynen juhlallisena vaelsin kohden Gauenburgia, missä minun oli annettava piirikunnanesimiehelle tieto päätöksestäni.

— Olisin erehtynyt luontonne suhteen, jos ette olisi suostunut ystäväni tarjoukseen, sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja silmäillen minua kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut huvia katsella minua, suurenmoisissa matkahankkeissa olevaa nuorukaista. — Ja onnea matkalle, herra Wildi! jatkoi kunnianarvoinen vanhus soinnikkaalla, miellyttävällä äänellään. — Olkaa ahkera, olkaa uskollinen kelpo nuorukainen, niin te rakkaan, kunnioitetun kansalaisemme ohjaamana luotte itsellenne Hampurissa onnehikkaan tulevaisuuden. Jos todella aiotte muutaman vuoden kuluttua palata kotiseudullenne, perustaaksenne oman liikkeen, niin voitte luottaa minun ja piirikunnanneuvoston apuun ja suojelukseen. Teillähän on isänne perintöä pieni pääoma, ja varoista, jotka on koottu Selmatt'in perikadosta pelastuneiden hyväksi, on jäljellä korkoa kasvava pääoma. Siitä jaetaan tarpeen mukaan apurahoja, ja tekin voitte niitä saada, ryhtyessänne sittemmin omintakeiseen toimintaan… Ja jos joidenkin olosuhteiden takia jo aikaisemmin tarvitsette jonkun rahamäärän, niin kirjoittakaa siitä minulle, ilmoittaen syyn. Piirikunnanneuvosto on tutkiva pyyntönne suosiollisesti. Antakaa minun muutoinkin tuon tuostakin kuulla, kuinka menestytte, ja muistakaa aina vieraalla maalla eläessänne, että olette pienen, mutta poikasistaan hellästi huolehtivan maan kansalaisia!

Minusta oli kuin kotivuoristoni, koko maani ylenpalttisella hyvyydellä
olisi puhunut minulle tuon yleväryhtisen vanhuksen suun kautta.
Äkillisen, lämpimän mielenliikutuksen vallassa ojensin hänelle käteni.
— Ei, huudahdin, — en konsanaan unohda, mitä olen teille velkaa!
Rakkaudella ja uskollisin mielin olen aina muisteleva kotimaatani!

Silloin kunnianarvoisan herran silmissä säihkyi vieläkin lämpöisempi mieltymys, ja hymyillen hän päätti keskustelumme lausuen:

— Nyt te menette vaimoni luo, herra Wildi. Hän haluaa saada ilon pitää huolta matkavarustuksistanne. Minne tullettekin, tulee jokaisen huomata teistä että teillä on oiva kotimaa!

Nopeasti ja kuin itsestään selvisivät kaikki asiani. Piirikunnanesimiehen jäykän ylhäinen rouva haki minua varten käsiinsä parasta mitä Gauenburg voi tarjota. Rikkaan porvaritalon poika ei olisi saanut kauniimpia vaatevarustuksia matkaansa.

Uudistin niihin kuuluvan hienon, tumman puvun suuressa surujuhlassa, joka pidettiin hävitetyn kylän paikalla koko maan puolesta. Tuo kaamea päivä oli viimeinen ennen lähtöäni. Seuraavana päivänä oli minun lähdettävä Hampuriin, Dugloren Hagenachiin ja Melchin talonpojan luo, jonka palvelukseen oli lupautunut. Perikatoon joutuneen kylän kodittomat olivat saaneet turvapaikat ja joutuneet parempiinkin oloihin kuin ennen tuota mieltäjärkyttävää onnettomuutta.

Tuossa oli entinen kotikylämme kuolleineen, soran ja kallionlohkareiden peitossa, vuoriston Sodoma ja Gomorra! Missä Tafelvuori oli sijainnut sateenvarjoja muistuttavine kuusineen ja mäntyineen, onkaloineen ja lohkareineen, ja ruskeat paimenmajat ystävällisesti silmäilleet Bodenin penkereeltä alas laaksoon, siinä törrötti nyt vain kalsea, harmaansininen, sileähkö liuskakiviseinä, jota pitkin valui lokakuunpäivän lumensekainen vihmasade kylää peittävälle muralle. Feuerstein oli peittynyt pilviin.

Sorakentän keskeltä kohosi kumpu, jonka Zweibrückenistä tullut miehistö oli luonut, kaivaessaan vaahteranlatvan alta esiin minut, elävänä haudatun. Tuolle kummulle oli pystytetty mustaan verhottu saarnastuoli, ja siitä alkoi nyt Zweibrückenin vanha kirkkoherra mieltäjärkyttävän surupuheensa:

— Haikea suru on meitä kohdannut. Sata ja yhdeksänkymmentäkaksi kansalaistamme lepää tässä samaan hautaan vaipuneena!

Hän ryhtyi luettelemaan vainajien nimiä, ja jatkumistaan jatkui sarja. Laajassa piirissä ympäröivät häntä vuoristolaiset, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät heidän nyyhkytyksensä. Paljain päin seisoi tuo tumma ihmisjoukko tuulessa ja sateessa, osoittaen vainajille viimeistä kunniaa. Sorakenttä vihittiin kirkkotarhaksi, pieni neliö, jossa kaikki esiinkaivetut, niiden joukossa isäni, olivat haudattuina, varustettiin aidalla, ja kummulle pystytettiin suuri, tumma hautaristi, jossa nähtiin tuo lyhyt, sisältörikas kirjoitus: »Tässä lepää Selmatt!»

Vähitellen läksi kansanjoukko jälleen vaeltamaan Zweibrückeniin päin, me vainajien sukulaiset viivyimme vielä hetken, vaipuneina raskaisiin ajatuksiin ja rukoillen vanhempiemme ja muiden puolesta. Hellästi äitiäni muistellessani tuli nyt mieleeni, että hän varmaankin iloitsisi haudassaan, jos matkalla Hampuriin kävisin katsomassa hänen Reinin varrella sijaitsevaa lapsuudenkotiaan.

Nyt tuli Duglore luokseni.

— Jost, sanoi hän, — muuan zweibrückeniläinen on löytänyt virsikirjan, jonka myrsky vei mukanaan vuoren suistuessa. Tuuli ja sade ovat tosin pidelleet sitä jokseenkin pahoin, mutta tahdon kumminkin lahjoittaa sen sinulle. — Pane se joka ilta muistona minulta päänalaisesi alle, se suo sinulle suojaa ja minulle lohtua!

Otin tuon omituisen lemmentodisteen, ja hiljaisesti erosimme hävitetystä kotikylästämme. Minulle tuotti iloa ajatus, että joka askeleella siitä yhä enemmän loittonimme. En olisi voinut järkeäni menettämättä elää tuossa sumuisessa laaksonsopukassa. Mutta Duglore ja Melchi, jotka astelivat rinnallani, valittivat että nyt täytyi jättää vanha kotipaikkamme jänisten ja kettujen asuttavaksi, ja että metsä oli leviävä yli tienoon, missä päivänpaahtamat ruskeat majat, kivet painoina pärekatoillaan, olivat suojanneet vanhempaimme yksinkertaista elantoa.

— Minusta on kauheata ajatella ettei kotikylästäni näy illoin ainoatakaan valopilkkua, sanoi Duglore haikeasti, ja Melchi vastasi:

— Minä varmasti vielä palaan Selmattiin. Jos ei kukaan muu siellä tahtoisikaan asua, niin minä teen sen. Vuori on suistunut ja laaksonpohja varmempi kuin koskaan ennen.

»Teepä niin, Melchi», ajattelin minä, mutta Dugloren silmistä loisti harras kiitollisuus hänen kuullessaan Melchin sanat.

— Jost, oikeastaan meidänkin olisi pitänyt tehdä sama päätös, sanoi hän minulle Zweibrückenissä samana iltana, viimeisenä ennen lähtöäni.

— Auttakoon Jumala minua kestämään eronajan, nyyhkytteli hän. Melkein väkisin täytyi minun irroittautua hänen kiihkeästä syleilystään, ja hengitin helpommin, kun eron synnyttämä tunteiden kuohu oli ohitse.

Sää oli yöllä kirkastunut, auringonpaisteisena saapui vuorten takaa päivä, joka vei minut avaraan maailmaan. Vielä näin Feuersteinin hehkuvan, mutta kuljettuani jonkun aikaa rautatiellä oli se enää kuin utukuva vain tummain metsien ja siintävien kukkuloiden takana, ja kotimaani vuorijäätiköt, jotka kimmelsivät sen yläpuolella, olivat häipymäisillään taivaanrannan hohteeseen. Kun vielä kerran aioin silmäillä esi-isieni vuorta, oli se jo kadonnut näkyvistä.

Valtavat tunteet riehuivat rinnassani. »Olen oivasta maasta ja sen kunniaksi minun on käyttäytyminen uljaan, kunnon miehen tavoin. Duglore on minuun kiintynyt hurskaalla rakkaudella. Hänelle pitää minun olla uskollinen kuolemaani saakka.» Noin puhui povessani pyhä, salaperäinen ääni.

Rohkeutta, nuorukainen! Kyllä käy eläminen muuallakin, yksin Amerikassakin, sanoi minua vastapäätä istuva vanhahko herra hieman ivallisesti. Hän näytti maailmaa laajalti matkustaneelta mieheltä. Häpesin tunteellisuuttani ja noita ääniä, jotka urkujen sävelten tavoin kajahtelivat syvimmällä sydämessäni. Minähän kuuluin nyt maailmalle!

Mutta jokainen keskenkasvuinen kaupunginlapsi on enemmän perehtynyt maailman menoon kuin minä olin. Ensi kertaa kuljin rautatielläkin, ja kysymyksilläni hämmästytin ihmisiä niin, että he nauraen puolestansa kysyivät:

— Mutta mistä te oikeastaan tulette, kun ette sitä tiedä?

— Selmatt'ista!

Vuorensuistunnan jälkeen tuo nimi oli ollut jokaisen huulilla. Vastaukseni herätti osanottoa, ja vaikka häpesinkin tietämättömyyttäni, niin lohduttauduin kumminkin ajatellen ettei sentään ollut niinkään vaikeata selvitä ihmisten seurassa. Mutta ehdittyäni jonkun matkaa maani rajan toiselle puolen, kävi se sentään vaikeaksi. Ihmiset pudistivat päätään vuoristoni murteelle, ikäänkuin olisin puhunut heille vierasta kieltä, enkä minäkään ymmärtänyt heitä. Vaieten matkustin edelleen, ja mieli puoleksi toivehikkaana, puoleksi katuvaisena katselin vaihtelevia, syksyisiä maisemakuvia, kiitäessäni yhä eteenpäin iltaan saakka. Olin yötä suuressa kaupungissa ja jatkoin sitten aamulla matkaani, ensin junalla ja sitten Reiniä pitkin höyrylaivalla, valmistautuen näkemään tuntemattomia sukulaisiani, äitini veljiä ja sisaria. Lokakuun lempeä päivänpaiste kultasi leveän, mahtavan virran, pitkin sen rantoja tuli sieltä täältä esiin yksinäinen kirkko, kukkuloilla kohosivat linnat, viinimäkien keskellä hohtivat maakartanot iloisesti lepattavine lippuineen, viinitarhoissa vallitsi vilkas elämä, sillä viininkorjuu oli alkanut, — mikä hilpeä kuva oli minulle yhtä uutta nähtävää kuin iso, komea höyrylaivakin. Lämpöisin mielin muistelin äitiäni, varsinkin kun laivaan nousi joukko maalaisia, jotka alkoivat puhua rypäleistään, ostoistaan ja myynneistään. Ymmärsin heidän kieltänsä, äitini suusta oli se minulle kajahdellut lapsuuteni päivinä.

Virran varrella kohoavalla rinteellä sijaitsi hänen kotikylänsä. Hänen kertomustensa nojalla tunsin sen heti ensi silmäyksellä. Siinähän oli lehmusten varjostama kirkko kalliolla, suippopäätyinen talo, jonka harjalla haikaralla oli pesänsä, huvimaja, jossa kullanhohtavat rypäleet upeilivat lehtien keskellä.

Nousin maihin ja kiipesin rinnettä ylös, mutta talon ovi oli lukittu.
Eräs naapurivaimo, joka portaillaan kuori papuja, huusi minulle:

— Koko Rheinbergerin perhe on talon takana viinitarhassa viininkorjuulla, — ja hän tuli viemään minut sinne.

Mies, jonka helposti tunsin äitini vanhimmaksi veljeksi, otti minut vastaan lakkiaan kohottaen ja luoden minuun uteliaan, ystävällisen silmäyksen. - On kaunis, päivänpaisteinen sää, alkoi hän, luullen minua vieraaksi viininostajaksi.

—- Olen Jost Wildi Selmatt'ista, esittelin itseni.

Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.

—- Olisitte siis sisarvainajani Ottilian poika!

Tuon parikymmenhenkisen seurueen huomio kiintyi nyt minuun. Mutta enoni, noin viidenkymmenen vanha, iloluontoisen näköinen talonpoikaismies, esiintyi hieman jurosti, kunnes ehti tulla vakuutetuksi että olin todella tullut vain lyhyelle vierailulle sukulaisten luo, enkä heiltä apua saamaan.

Mutta sitten alkoi kysely. Vanhemmat kyselivät kaikenmoista äidistäni, nuoremmat, jotka eivät olleet häntä tunteneet, halusivat kuulla vuorensuistumasta, josta olivat lukeneet sanomalehdistä. Syödessä ja juodessa heräsivät sukulaistunteet. Varsinkin miellyttivät minua muutamat noista iloisista vaalea- tai ruskeatukkasista tyttösistä.

— Hän muistaa toki vielä vähän äitinsä kieltä, hihittivät he, — vaikkei tosin kehuttavan hyvästi.

Yksi tytöistä — Liesel niminen — kilisytti vallattoman ja veitikkamaisen näköisenä lasiaan minun lasiini.

— Jost, nauroi hän, — ovatko siellä sinun vuoristossasi kaikki pojat niin pulskia kuin sinä?

Kun sitten autoin tuota iloista seuruetta viininkorjuussa, ei hän lainkaan poistunut läheisyydestäni. Mutta toiset tytöt tahtoivat myöskin pitää minulle seuraa. Heistä oli kovin hullunkurista että olin voinut tulla niin suureksi ja vanhaksi näkemättä tätä ennen viinirypälettä, ja riemahdellen he huusivat: — Tuosta saat taas oikein makean, kalahtavan, Jost! — Etten vain loukkaisi ketään rakkaista serkuistani, söin rypäleitä minkä suinkin jaksoin. Mutta Lieselin sinisiin silmiin ja vaaleaan tukkaan, hänen nauruunsa ja nuorteaan uhkeuteensa hurmauduin kerrassaan. Ja hän samaten minuun!

Illalla jatkoimme samaa iloisaa menoa viiniköynnösten muodostamassa lehtimajassa värillisten paperilyhtyjen valossa, käyvää viinimehua nautiten ja pähkinöitä pureskellen ja niillä toisillemme kepposia tehden. Lopuksi kajahti viulun ja käsiharmoonikan ääni, kutsuen pareja karkeloon, ja tyttöjen keksiessä kaikenmoisia kujeita ja naamioimisilveitä kuluivat hetket. Minä en tosin ottanut osaa tanssiin, kun surin isääni, mutta Liesel kuiskaili kumminkin korvaani kaikenmoista viehättävää lorua. — Jost, jää edes pariksi päiväksi, houkutteli hän, — sinun täytyy oppia puhumaan samalla lailla kuin me ja nauramaan ja laulamaan ja — rakastamaan meikäläisten tapaan!

Mutta pyynnöistä huolimatta läksin seuraavana päivänä sukulaisteni luota, temmaten itseni irti noiden veitikkamaisten tyttösten ja rakastuneen Lieselin seurasta. Eräällä junanvaihto-asemalla kirjoitin Duglorelle ensimäisen kirjeeni, mutta en maininnut sanaakaan kohteliaista, iloisista serkuistani ja monista suuteloista, jotka Liesel täyteläisin huulin oli minulle antanut ja minulta ottanut. Häpesin haikeasti Duglorea ajatellessani, ja junan eteenpäin suhistessa mietiskelin mielessäni, kuinka muuttuva ja ihmeellinen kapine ihmissydän sentään on, ja kuinka minä, Jost Wildi, joka en ollut luullut voivani enää konsanaan nauraa, koko edellisen illan olin ottanut osaa turhanpäiväiseen ilonpitoon. Olin hiukan pelästyksissäni oman itseni takia, mutta todella murheissani en voinut olla, — sillä ilta oli sentään ollut niin ihana! Sellainen oli ehkä ollut sekin ilta, jolloin isäni menetti sydämensä. Ajatukseni kohdistuivat vanhempiini, ja sitten muistelin tuon herran sanoja, joka oli luullut minua siirtolaiseksi. Niin kyllä, käyhän eläminen muuallakin kuin meidän vuortemme keskellä!

Mutta minne olivatkaan vuoret joutuneet? Mitä minun oli sanominen tuosta avarasta, vaaleansinisestä taivaankupukasta, jota eivät vuoret olleet tukemassa, ruskeista joista, jotka kuljettivat laivoja, vaan joilla ei lainkaan näkynyt laineita, laajasta hietanummesta, jota peitti harva, kitukasvuinen mäntymetsä? — Mieli haikeana silmäilin ihmeellisiä tuulimyllyjä, jotka hidasliikkeisine jättiläissiipineen aavemaisina kuvastuivat himmenevää taivaanrantaa vasten. Hillitsin kyyneleet, jotka Duglorea ajatellessani kohosivat silmiini, ja kun matkustavaisten touhusta ja keskustelusta huomasin olevamme tulossa Hampuriin, pistin hattuuni kotoisen kuusenlehvän, josta herra Balmerin piti tuntea minut asemalla. Juna päästeli pitkällisiä vihellyksiä harmaaseen sumuun!

Mutta Hampurissa oli alun pitäin moni seikka toisin kuin olin kuvitellut ja odottanut.

Suureksi mielipahakseni ei Hannu Konrad Balmer ollut asemalla minua vastassa. Katsellessani uteliaasti ja sydän ahdistettuna ympärilleni, lähestyi minua hienosti puettu, laihahko herrasmies, joka ylen kohteliaasti paljasti kaljun päänsä. Hänen kumarruksensa tuntui minusta peräti hullunkuriselta, kun en vielä pystynyt oivaltamaan, mistä tuo erinomainen kohteliaisuus aiheutui.

— Johannes Andreesen, yksityiskirjuri, esitteli hän itsensä minulle. — Herra Konrad Balmer käskee lausua herra Wildin tervetulleeksi ja pyytää teitä tulemaan huomenna kello yhdeksän virkahuoneeseen.

»Kuinka vieraasti Balmer minua kohtelee», ajattelin, ja tuo ajatus uudistui ajaessani kirjurin kanssa valaistuja sumuisia katuja pitkin. Herra Andreesen jutteli näet monenmoista, josta ymmärsin sen verran, että olin tuleva asumaan hänen luonansa. Sitten pysähtyivät ajopelit hiljaiselle, korkeiden talojen reunustamalle kadulle. Nousimme portaita ylös. Kirkas valaistus minua häikäisi. Kirjurin asunto, joka sijaitsi kolmannessa kerroksessa, oli minusta kuin ruhtinaan palatsi, en oikein uskaltanut siellä istua, en astua. Isäntäväkeni koetti parhaansa mukaan auttaa minua kotiutumaan, mutta heidän kohtelias, juhlallinen seurustelutapansa hämmensi mieleni. Perehtymättömyyteni hienoihin pöytätapoihin saattoi minut lakkaamatta punastumaan, ja kun lukuisain uutten mielivaikutteiden masentamana saavuin huoneeseeni, uskalsin tuskin paneutua pitkäkseni vuoteelleni. Ja kun kirjurin tykönä jo oli sellaista, millaistahan silloin mahtoikaan olla itse herran asunnossa!

Kiihkeänä valtasi koti-ikävä mieleni ja sai minut ajattelemaan: »Oi, jospa olisin jälleen Zweibrückenissä tai edes sukulaisteni luona tuolla Reinin varrella!» Haikealta tuntui minusta sekin, että herra Hannu Konrad Balmer, joka sentään oli syntyänsä sehnattilainen kuten minäkin ja oli kutsunut minut luoksensa, ei edes ollut tullut asemalle lausumaan minua tervetulleeksi.

Pantuani Dugloren virsikirjan päänalaiseni alle vaivuin sentään sikeään uneen.

XI.

Arkana muukalaisena läksin kirjuri Andreesenin rinnalla ensimäiselle retkelleni tuohon meluavaan kaupunkiin. Nähdessämme ruskeavesisellä kanavalla vanhojen talojen keskellä pari lastattua alusta, sanoi seuralaiseni: — Nuo ovat herra Balmerin lastiveneitä ja pursia. — Suurena kuin tehdas seisoi siinä Balmerin liiketalosto, johon kuului useampia vanhoja ja uusia rakennuksia. Joukko ihmisiä työskenteli siellä ahkerasti kuin muurahaiset. Astelimme käytäviä ja eteisiä pitkin. Meille tuli vastaan miehiä, jotka kirjoituksilla varustettuine paperilappuineen kiiruhtivat ovelta toiselle, juhlallisina ja meistä tai toisistaan välittämättä. Kuljimme avaran huoneen läpi, missä kirjoittaen tai laskien seisoi monta kymmentä kirjuria, jotka tuskin loivat meihin pikaisenkaan silmäyksen pulpettiensa takaa. Tämän huoneen takana oli toinen pienempi, jossa herra Andreesen, kuten kertoi, yksin teki työtä, ja eräällä seuraavalla ovella oli nähtävänä nimi H.K. Balmer. Herra Andreesen katsoi kelloansa.

— Vielä kaksi minuuttia, herra Wildi!

— Sepä vasta on täsmällisyyttä, ajattelin minä.

Sisältä kuului askeleita, herra Andreesen kolkutti, ovi aukeni ja näin edessäni suuren, yksinkertaisesti kalustetun huoneen, jossa oli kirjoituspöytä, kaappeja ja paljon kirjoja. Herra Balmer, joka juuri oli tullut huoneeseen, astui muutaman askeleen minua vastaan.

— Kas, herra Wildi, matkanne on kaiketi luonnistunut hyvin? virkahti hän, ojentaen minulle nopeasti sormenpäänsä. Vastaustani odottamatta hän sitten kädenliikkeellä kehotti minua istumaan matalaan nojatuoliin, samalla kuin itse istui korkealle istuimelle. Kirjuri oli poissa. Sydämeni pamppaili kiihkeästi. Herra Balmerin kylmähkössä, tylyssä, vieraassa puheensävyssä ei ollut mitään selmattilaiselta soinnahtavaa.

— Hetkinen vain! sanoi hän, repäisi auki pari kirjekuorta, jotka sisälsivät sähkösanomia tai kirjeitä, ja antoi ne toiseen huoneeseen herra Andreesenille, lausuen hänelle muutaman sanan. Istuessani epämukavasta matalalla, pehmeällä tuolillani oli minulla sopiva tilaisuus tarkastaa koulumestarivainajan hartaasti rakastetun ystävän kasvoja, joita risteilivät lukemattomat silmien ja ohuthuulisen suun ympärillä yhtyvät rypyt ja viirut. Olin luullut että herra Hannu Konrad Balmer olisi kaunis mies, kuten piirikunnanesimies, vaan hän olikin ruma, — mutta hänen rumuutensa oli mieltäkiinnittävää laatua. Ehdottomasti saattoivat nuo ryppyjen runtelemat kasvot miettimään, mitä kaikkea ja tuo mies elämässään jo olikaan mahtanut suunnitella ja saada aikaan, ja niillä ilmeni masentava voima, vielä valtavammin kuin piirikunnanesimiehen olento.

Äkkiä hän suuntasi tuiman katseensa läpitunkevana minuun. Kun ei hän kumminkaan sanonut mitään ja tuo äänetön tutkistelu minua kiusasi, katsoin hetkeä sopivaksi piirikunnanesimiehen terveisten esittämiseen.

— Hyvä, sanoi hän kylmäkiskoisesti ja välinpitämättömästi. — Pääasia on, että te siis olette päättänyt tulla luokseni oppiin. Teidän täytyy tietysti alkaa palveluksenne alimmalta asteelta!

Tuo kuului äärettömän jokapäiväiseltä ja tylyltä. Kun hän ei puhunut
Selmatt'in murretta, arvelin että minun oli vastaaminen kirjakielellä.
Hieman ylenkatseellisesti hän sanoi:

— Jättäkää se toistaiseksi, ettehän te kumminkaan osaa nyt vielä!

Minä punastuin, olin kuin kuumilla kivillä ja toivoin itselleni lentimiä, millä paeta hänen luotansa.

— Tietysti teidän sivistyksessänne, jatkoi hän, — on joka suhteessa yllin kyllin parantelemisen varaa. Tuumin herra Andreesenin kanssa yksityistunneista, joita teidän täytyy saada. Nyt saatte ryhtyä työhönne. Toimenne on ylenevä ansionne mukaan. Toivon että osaatte mukautua oloihin, herra Wildi. Vaimoni haluaa, kun niin soveltuu, myöskin tutustua teihin, olettehan maanmiehemme!

Nyt hänen äänensä kumminkin kajahti huomattavasti sydämellisemmältä, ja minua kohtasi tuuheiden kulmakarvojen alta katse, jossa ilmeni hillittyä hyväntahtoisuutta. Se oli hyvä, sillä muutoin tuo tyly vastaanotto olisi saattanut minut toivottomaksi. Mutta nytkin minusta tuntui että olin joutunut tavattoman kovakouraisen henkilön käsiin. Mikä ääretön erotus olikaan koulumestari Kasperin kuvaaman ja todellisen herra Balmerin välillä!

Kirjuri Andreesen vei minut varastohuoneisiin, ja nyt sain tietää mikä tuo alin aste oli, jolta minun oli alkaminen palvelukseni.

Ensi työkseni tuon suuren kauppahuoneen palveluksessa minun oli yhdessä parin oppipojan ja työmiehen kanssa sullottava vuorenkorkuinen sokerikasa säkkeihin ja punnittava ne. Kun viikon ajan olin lapioinut sokeria, tuli riisin vuoro, sitten seurasivat kaakao, kahvi, kautsu, kumi ja nuo inhottavat väripuut, joista ihoon syöpyi kellervää, punaa ja sineä, — sitten oli minun jälleen palaaminen sokerin kimppuun.

Kerran viikossa herra Balmer kulki yksin tai jonkun kauppahuoneen palveluksessa olevan virkailijan kanssa varastohuoneiden läpi, pisti kätensä tuon tuostakin johonkin säkkiin ja tutki tavaraa, sitä haistellen tai antaen sen liukua sormiensa välitse. Kun hän täten kerran kulki aivan ohitseni, katsoin tilanteen mukaiseksi tervehtiä kohteliaasti. Hän nyökkäsi hieman, mutta antoi jälkeenpäin sanoa minulle ettei hän vaatinut oppipojiltaan mitään kohteliaisuutta, vaan ainoastaan että he tekivät työtä. Kerran kuulin hänen myöskin jymisevällä äänellä kiroilevan paria työnjohtajaa. — Piru vieköön moiset heittiöt! Tuolla tavoinhan paraskin kauppaliike joutuu hunningolle! — Nähtyäni hänet tuollaisessa raivossa käsitin kolean hiljaisuuden, joka vallitsi kaikkialla heti hänen ilmestyttyään jollekin kaukaiselle ovelle. Jokainen koetti häntä välttää, ja ken kutsuttiin hänen puheilleen, se pelkäsi menettävänsä paikkansa. Hänen mentyään alkoi sieltä täältä kuulua kuiskailua, mutta kukaan ei puhunut herra Balmerista, vaan ainoastaan »Hänen Mahtavuudestansa», ja niin hiljaa, kuin seinätkin voisivat kannella. Kaikkein pelokkaimmin puhui hänestä herra Andreesen, hänen yksityiskirjurinsa, maailman kohteliain mies. Hän karttoi Balmerin nimen mainitsemistakin, ikäänkuin jo siitäkin olisi voinut koitua jokin vaara, ja jos se ei ollut vältettävissä, lausui hän sen tavalla sellaisella, kuin olisi hengessänsä vielä nopeasti kumartanut herralleen. Tuon kaiken johdosta alkoi herra Balmer minustakin tuntua salaperäiseltä olennolta.

Kerran tai pari hän varastohuoneiden läpi kulkiessaan katseli askarteluani, tulkitsematon ilme kasvoillaan, mutta kulki sitten edelleen kiitoksen tai moitteen sanaa sanomatta. Mutta niin huolellisesti kuin hän minulta salasikin valvontansa, olin kuitenkin varmasti vakuutettu että hän alinomaa otti selkoa edistymisestäni. Pelkoa ei tuo ajatus kumminkaan herättänyt mielessäni, sillä tyydytyksekseni huomasin nopeasti perehtyväni tehtäviini, tiesin olevani tarkkasilmäinen havaitsemaan työnteossa edullisimman menettelytavan ja siksi arkatuntoinen, ettei esimiesteni tarvinnut huomauttaa minua kahdesti samasta seikasta. Ja olihan minulla kyllä runsaasti syytä olla herra Balmerille kiitollinenkin. Kirjuri Andreesenin välityksellä hän oli hankkinut minulle monta opettajaa. Kello neljä iltapäivällä pujahdin ulos työpuvustani, kuin perhonen kotelostaan, ja kiiruhdin pää pystyssä, nuorena herrana yksityistunnoilleni. Balmer oli kyllä oikeassa: tiedoissani oli paljon parantelemisen varaa, — mutta Dugloren isä oli laskenut niin lujan perustuksen, että sille helposti kävi lisää rakentaminen. Nuoren, tarmokkaan olennon tuorein voimin, joita ei koskaan ollut liiaksi rasitettu, vaan jotka päinvastoin olivat kaivanneet työtä, ryhdyin opiskeluihin ja selvisin niistä varsin helposti.

Kiihkeä opinhalu auttoi minut tukahduttamaan koti-ikävän, joka väliin pyrki valtaamaan mieleni, sillä niin ihania iltoja kuin koulumestari Kasperin tykönä en saanut viettää tuossa hienoutta tavottelevassa, poroporvarillisuuden perussääntöjä noudattavassa kirjurinperheessä. Ikävöin Dugloren tummia silmiä, ja olin vielä liian arka hakeakseni noita monenmoisia huvituksia, joilla suurkaupunki voi viehättää nuoren miehen herkkää mieltä.

Mutta minulle oli kumminkin alkanut edistymisen ja kypsymisen aika, ja jos Duglore olisi voinut nähdä, mikä kehitys oli tapahtunut ulkonaisessa olennossani, ja esiintymisessäni, olisi hän ollut ihmeissään. Se oli kirjuri Andreesenin rouvan ansiota. Tuo valkoverinen, siistin siisti hampuritar, jonka mielestä ulkomuoto ja seurustelutaito olivat ylen tärkeitä seikkoja, luki itsellensä erityiseksi kunniaksi, että Balmer oli pannut minut asumaan juuri hänen luoksensa, ja teki nyt parastaan saadaksensa vuorelaisensa totutetuksi kaupunkilaistavalle. Kotoa lähtiessäni ja sinne palatessani hän silmäili minua tahallisesti kauniin, mutta hieman korkealla sijaitsevan asuntonsa parvekkeelta tutkivin katsein, nähdäksensä miltä hänen holhottinsa oikein näytti tuossa hänen synnyinkaupunkinsa katua astellessaan. Sisääntullessani hän nauroi raikasta, iloisaa nauruansa, joka tavallisesti helkähti ilmoille, kun hän puoleksi tosissaan, puoleksi leileillään otti puheiksi seuraelämän temput. Hyvillä mielin hän lausui:

— Ken voisi teistä enää huomata että te tulette tuollaisesta jylhästä maasta, jossa vuoret kuin hyttysläpsät litistävät ihmiset allensa!

Joulu oli tulossa. Silloin toi herra Andreesen minulle aivan odottamattomasti herra Balmerilta ja hänen rouvaltaan kutsun saapua sunnuntaina heille päivälliselle. Tuo hämmästytti ja ilahdutti minua. Kirjurin rouva löi kätensä yhteen päänsä ylitse ja huudahti:

— Mikä kunnia, mikä kunnia, kun ei ole kutsuttu ketään edes talon vanhimmista ja korkeimmista virkailijoistakaan! Se johtuu siitä että te olette herra Balmerin maanmies!

Viehkeältä vaikuttava harmi siitä, ettei hänen puolisoaankin ollut kutsuttu, ilmeni miellyttävän pikku rouvan sanoissa. Mutta kun sunnuntai tuli, otti hän Jost Wildin ulkonaisen olennon niin naisekkaan huolellisen tarkastuksen alaiseksi, että tämä tukkukauppiaan taloon ilmestyessään voi kestää vertailun hampurilaisten porvarisnuorukaisten kanssa.

Balmerin talo, joka kiiltävine akkunoineen ja sisäänkäytävän edessä kasvavine hopeakuusineen muistutti puoleksi huvilaa, puoleksi hovilinnaa, sijaitsi Ulko-Alsterin varrella, jonka jäällä nyt Riiteli joukko soreita luistelijoita. Portilla seisoi liveripukuinen palvelija, kaksi toista seisoi kuin kuvapatsaat leveitten kiviportaitten päässä. Kaksipuolinen ovi aukeni ja nyt kokoontui pienehkö, mutta hieno seurue, naimisissa oleva poika ja tytär sukulaisineen sekä muutamia muita kutsutuita. Tervehtiessään sanoi »Hänen Mahtavuutensa» niukasti hymyillen ja kuin ohimennen minulle: — Minua ilahduttaa nähdä teidät täällä, herra Wildi! — ja sitten hän kääntyi muiden vieraidensa puoleen. Sitä enemmän minua ilahdutti rouva Balmerin sydämellinen tervehdys:

— Vihdoinkin saan tutustua teihin, herra Wildi! Olen jo kauan ollut utelias näkemään nuoren maanmiehemme!

Nuorekkaan reippaalla liikkeellä hän ojensi minulle kätensä, puhui minua rohkaistakseen muutaman sanan Gauenburgin murretta ja lausui sitten hymyillen:

— Mieheni varmaankin pelästytti teidät pahanpäiväiseksi nähdessänne hänet ensi kerran. Hänellä on tapana kohdella hieman tylysti kauppaliikkeensä palvelukseen tulevia nuorukaisia. Mutta olonne Hampurissa muodostuu varmaankin paljon hauskemmaksi kuin luulettekaan. Meidän kutsustamme olette varmaankin ymmärtänyt ja uskallan myös lausua sen julki, että mieheni on työhönne täysin tyytyväinen. Toivomme nyt saavamme tuon tuostakin nähdä teidät vieraana talossamme!

Minusta oli kuin nuo lämminkatseiset ruskeat silmät olisivat sulattaneet jääkuoren, joka tähän saakka oli minua Hampurissa ympäröinyt. Sain silmäni käännetyiksi tuosta komeasta olennosta, joka harmaantuneesta tukastaan huolimatta päinvastoin kuin herra Balmer vielä näytti melkein nuorekkaan pirteältä ja iloiselta. Kotimainen sävy hänen puheessaan ja olennossaan virkisti mieltäni kuin lämmin kevättuulahdus. Ensi hetkestä kiinnyin tuohon naiseen, jonka lemmentarinan olin kuullut Kasper-vainajalta, ja luin herra Balmerille suureksi ansioksi että hän lyhyen harhailun jälkeen oli palannut nuoruudenlemmittynsä luo.

Vaikka olinkin seurustelutapoihin nähden vielä hiukan epävarma ja pakotettu turvautumaan muiden jäljittelemiseen, vietin kumminkin tukkukauppiaan talossa erinomaisen hauskan ja mieltävirkistävän päivän. Se herra Balmer, johon nyt tutustuin, ei tuntunut lainkaan samalta ihmiseltä kuin tätä ennen tuntemani. Ankara kauppaherra, joka käskyläistensä kuvauksen mukaan enimmäkseen vain kirouksia singahutteli, oli perheensä ja tuttaviensa keskuudessa herttainen, hieno talonisäntä, jolta riitti jokaiselle ystävällinen nyökkäys, Viehättävä hymyily. Puhuipa hän aikuisten tai lasten kanssa, aina ilmeni hänen käytöksessään hellä huolenpito ja rakkaus, ikäänkuin hänen otsaansa ei vielä koskaan olisi synkistyttänyt tyytymättömyys, kuin ei hänellä olisi muuta ajateltavaa kuin niiden asiat, jotka häntä ympäröivät. Pysyteltyään aluksi kotvan aikaa ikäänkuin tahallaan minusta loitolla, hän äkkiä seisoi rinnallani, luoden minuun loistavin silmin isällisen katseen. — No, herra Wildi! — Tehden minulle muutamia vähäpätöisiä seikkoja koskevia kysymyksiä sai hän minut syrjähuoneeseen, jonka ovi oli auki, ja kun siten olimme puolittain muista erillämme, hän alkoi jutella kanssani synnyinseudustamme.

— Niin, nyt on rakas nuoruudenystäväni Kasper Imobersteg poissa, sanoi hän miettiväisesti ja silmät puoleksi ummessa. — Hän, tuo tuiki vaatimaton mies, oli ihminen, jonka vertaista ei ole monta, hellä ja uskollinen kuten vain harvat. Kun tuollaiset ihmiset kuolevat, ei minua tietysti enää liioin haluta käydä synnyinmaassani. Vähitellen vieraannun siitä.

Hän lausui tuon surumielisesti ja ikäänkuin olisi puhunut itsekseen ja antaunut kokonaan tunteittensa valtaan.

— Hänen vanhin tyttärensä elää? jatkoi hän oltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena. — Kertokaa minulle heistä jotakin!

Mitä vienoimman mielialan vallassa hän kuunteli tarkkaavasti, kun nyt kertoelin Kasperista ja Dugloresta. Sitten hän keskeytti minua.

— Vai niin, kuulitte minusta ensiksi Kasperilta ettekä isältänne. No niin, käsitän sen kyllä! Klaus, teidän isänne, joka nuorena oli reipas, hilpeä toveri, muuttui vanhempana hiukan omituiseksi. Luuletteko että minun onnistui saada häntä kertaakaan luokseni hänen Hampurissa käydessään? Ei kertaahan! Niihin aikoihin, jolloin hän tavallisesti tuli tänne, minun täytyi antaa tiedustella Vanhassakaupungissa »Kolpakkolan» majatalossa, oliko hän jo saapunut. Sitten menin häntä tapaamaan ja vietin illan hänen seurassaan.

Hannu Balmerin olennossa ilmenevät vastakohdat vaikuttivat minuun suorastaan salaperäisiltä. Tuolla lyhyellä keskustelulla, jonka hän pian päätti, palatakseen muiden vieraittensa luo, hän oli täydelleen hurmannut minut.

Hyvästiä lausuttaessa antoi rouva Balmer minulle omakätisesti käärön, joka oli sidottu kiinni nyörillä. — Ette voi arvata, mitä siinä on! nauroi hän. — Pytkäle Gauenburgin päärynäleipää. Sain niitä muutamia ystävättäreltäni piirikunnanesimiehen rouvalta, joka lähettää teille terveisiä. Tekin saatte siten jouluksi hiukan kotimaan herkkuja pureskeltavaksi!

Olin hänelle kiitollinen tuosta hienosta, naisellisesta kohteliaisuudenosoituksesta ja hänen hyvyydestään, mutta verrattomasti enemmän arvoa panin sentään lyhyeen keskusteluun, jolla herra Balmer oli minua kunnioittanut. Mieleni oli aivan hämmennyksissä palatessani sunnuntaivierailultani. Kotiväkeni kysymykseen, millaista oli ollut, vastasin riemuiten:

— Viehättävää kerrassaan!

En voinut pysyä sisällä, minun täytyi lähteä pitkälle kävelyretkelle. Kasvoni hehkuivat kuin olisi keskustelu Balmerin kanssa saattanut vereeni kuumeainetta. Ensin eteenpäin haltioissani ja sydän autuaallisena. Hän oli sittenkin sellainen, jommoiseksi koulumestari Kasper oli hänet kuvannut! Liikutus valtasi minut ajatellessani että herra Balmer, jonka enimmät ihmiset tunsivat vain itsekkääksi, tunteettomaksi kauppiaaksi, oli hakenut käsiinsä isäni, vaatimattoman taulujen kaupustelijan, yksinkertaisesta, rahvaan käyttämästä majatalosta, jutellakseen hänen kanssaan muinoisista lapsuudenpäivistä. — Tuo todisti sentään että hänen mielensä sisimmältään oli äärettömän herkkä ja tunteellinen! Koko sieluntoimintani keskittyi toivomukseen saada tuntea hänen tarmokkaan, käsittämättömän syvällisen katseensa jälleen itseäni hyväilevän. Sisäinen aavistus sanoi minulle että olin kerran tuleva varsin läheisesti hänen kanssaan tekemisiin. Ylevässä mielentilassa kiiruhdin eteenpäin Hampurin lumisia, öisiä katuja pitkin, ja Vanhankaupungin taivaalle kuvastuvat tummat tornit ja talot, akkunoista tunkeva punertava valo, joka värähdellen kimmelsi tummalla vedenkalvolla, — kaikki tuntui minusta tarumaisen viehättävältä!

Minulle alkoi nyt todellakin Hampurissa ihana aika. Kutsut Balmerin komeaan, hienon seurapiirin elähdyttämään taloon uudistuivat. Kuten itse perhe, alkoivat heidän tuttavansakin suosia minua. Hyväntahtoisesti he soivat anteeksi maalaiskömpelyyteni ja kieleni puutteellisuudet, ja minä puolestani perehdyin joltisenkin nopeaan tuohon uuteen, hienoon seurustelutapaan, joka minusta alussa oli ollut kuin ruumista ja sielua runtelevaa munatanssia. Rouva Balmer, kotimaatani edustava hyvä haltiatar, nyökkäsi minulle äidillisesti:

— Niin, niin, herra Wildi, te kehitytte oivallisesti, tuotatte meille raikkaudellanne ja kohteliaalla käytöksellänne todellakin iloa. Seurapiirissämme pitävät teistä kaikki!

Ja hänen tarmokkailla, terveen punan kaunistamilla kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja vieno ylpeys.

Mutta vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin hänen kasvojansa katselin herra Balmerin ryppyisen muodon tulkitsemattomia piirteitä. En huomannut siinä enää noita monia kurttuja ja uurteita, vaan näin siinä ainoastaan henkisen voiman ja tarmon ihanuuden, näin hyvyyden säihkeen hänen silmissään. Olin kerrassaan hurmaantunut hänen salaperäiseen olentoonsa. Voin päivämääriä olla alakuloinen ja synkkämielinen, jos hän oli keskustellut kanssani vähänkin välinpitämättömämmin ja niukemmin kuin olin odottanut, ja valtava ilo täytti sydämeni, jos hänen kasvoillaan oli kajastanut minulle aiottu hymyily tai olin ollut huomaavinani hänen sanoissaan hyväntahtoisen soinnin.

— Oli siitä sentään jotain hyötyäkin tuosta Selmatt'in vuorensuistunnasta, eikö niin, herra Wildi? sanoi hän eräänä päivänä. — Se saattoi teidät tulemaan minun luokseni. Arvelen ettette ole sitä koskaan katuva. Olkaa vakuutettu että minulla tekemieni havaintojen perusteella on teistä varsin suuret toiveet. Toimitan teille kyllä vielä paikan, joka vastaa kykyänne ja tarmoanne.

Tunsin olevani kuin nuori, tulinen ratsu, jota kannus kiihottaa, ja joka pingotetuin jäntein kiitää kohden päämaaliansa!

Onneni päivänpaistetta himmensi vain silloin tällöin muuan varjo —
Dugloren kaihoisat kirjeet!

»Rakas Jost», kirjoitti hän, »vaikka minun onkin hyvä olla Z'bindenin perheessä ja he kohtelevat minua kuin omaa lasta, niin ajattelen kumminkin sinua päivin, öin! Oi kuinka ilahdutit minua valokuvallasi! Sinä näytät siinä niin ylväältä, melkein liian uhkealta minun lemmitykseni. Se on huoneessani lasin takana. Aamulla herätessäni kohotan ensiksi lampun sinua kohden ja samaten illalla viimeksi ja juttelen hellästi kanssasi. Ei, kyyneleeni vuotavat ja minä sanon: 'Kuinka paha sinä oletkaan, Jost, kun viihdyt Hampurissa niin hyvin!' Rouva Z'binden tuottaa minulle puheillaan paljon tuskaa. Hän sanoo että olen mieletön lapsi, kun kiinnitän sydämeni mieheen, joka on niin suuressa kaupungissa vieraalla maalla. Silloin minusta on kuin sydäntäni vitsottaisiin polttiaisilla. Herra Z'binden myöskin hymyilee väliin salaa niin säälivästi, huomatessaan kuinka suuresti sinua rakastan. Siksi olen mieluummin tykkänään siitä puhumatta. Mieleni käy kumminkin levottomaksi ja synkäksi, kun näen kuinka epäileviä he ovat. Saan kärsiä paljon rakkauteni tähden, Jost. Ja kumminkin olen rakastanut sinua lapsuudestani saakka! Sen sinä tiedät, Jost. Oi, kirjoita minulle avomielisesti, miksi viihdyt niin hyvin Hampurissa! Ei, kirjoita taas kerran kuten kirjoitit alussa. Kirjoitit mielettömästi ikävöiväsi kotiin! Oi, mitään niin suloissa et sinä koskaan enää kirjoita! Unessa kurotan käteni sinua kohden. Mutta sinä purjehdit tyköäni kauemmaksi, eivätkä käteni sinua tavota.»

Kirjeiden surumielinen sointu värähdytteli syvimpiä sydänjuuriani. Tunsin kuinka rakkauteni oli ristiriidassa kunnianhimoisten tuumien kanssa, joita Balmerin isällinen hyväntahtoisuus herätti mielessäni.

Hampurin puistoissa ja Alsterlammikon varrella viheriöitsi ja kukoisti nopeasti kehkeytyvä pohjoismainen kevät. Kun eräänä sunnuntaiaamuna jouduin kävelyretkellä kauas kaupungin ulkopuolelle, väreili kevätlämpö jo yli vainioiden, joilla syyskylvös vihersi. Mieleni valtasi sama tunne kuin leivosen, joka liverryksiään raiutellen kohosi taivaan hohtavaan kirkkauteen. Olisin halunnut nousta korkeammalle, yhä korkeammalle, silmäilläkseni yläilmoista päin noita keväisiä maisemia. Kiihkeästi kaipasin vuoria. Saadakseni nauttia tunteesta että olin matkalla ylöspäin ja silmäilläkseni taas kerran pitkästä ajasta alas maailmaan, kuten muinoin Bodenin nurmikolta tai Feuersteiniltä, nousin Nikolainkirkon torniin, joka oli korkein kaupungissa. Tuossa oli nyt Hampuri viehkeänä ja elämää uhkuavana jalkojeni juuressa päätyineen ja torneineen, taloineen ja vesineen ja kattojen välitse esiinpilkistävine, kevään tuoreudessa upeilevine puistoineen! Mutta turhaan hakivat silmäni merta!

Kevät toi mukanaan vaihtelua työhöni. Sain tuon tuostakin seurata pursia, jotka välittivät tavaraliikettä varastohuoneiden ja sataman välillä, läpi touhuavan kaupungin. Väliin jouduin sisävesiä kulkevain jokialusten satamapaikoille, väliin valtamerta kyntäväin laivojen laitureille, ja moninaiset ja vaihtelevat kuvat, työmiesten huudot ja meluaminen, nostimien vingunta tavaroita laivanruumasta toimitettaessa, pienten höyrypursien käänteet ja vihellykset niiden kiertäessä merten jättiläislaivoja, — kaikki nuo ilmiöt tuntuivat minusta pian minulle tuttuun maailmaan kuuluvilta. Satamassa työskentelevien henkilöiden joukosta sain myöskin muutaman ystävän. Tämä oli Jürg Rungholt, pienen laivanvarustusliikkeen työnjohtaja. Milloin en sunnuntaiksi ollut kutsuttu Balmerille, vietin sen tuon avomielisen, leikillisen miehen seurassa, jolla oli aina runsas varasto merimiesjuttuja kerrottavana.

Usein kävelimme silloin Ottenseniin, missä hänen langollaan ja sisarellaan oli pieni puutarhurinliike. Noiden herttaisten ihmisten seurassa kului iltapäivä istutuksia katsellessa ja niistä jutellessa ja ulkona olutlasin ääressä istuskellessa, ja ehdottomasti johtivat nuo vierailut mieleeni kotiseutuni hiljaiset sunnuntait, jolloin vaeltelimme isäni kanssa vuoripeltoja pitkin, mielihyvällä katsellen viljan versomista.

Mutta enin virkistivät ja elvyttivät minua sentään ne hetket, jotka sain viettää Balmerin perheen seurassa. He omistivat tuuhean metsikön keskellä sijaitsevan maakartanon Blankenesen lähellä viehättävällä Süllberg'illä, — joka tosin kotimaani mittapuun mukaan arvostellen on vain pieni hymppylä tasangolla. Luonnon herättyä uuteen eloon matkusti Balmerin perhe joka lauantai sinne, viettääkseen sunnuntain tuossa miellyttävässä tienoossa. Olin silloin useimmiten heidän vieraanansa, enkä voisi sanoa, mikä minua kaikkein eniten miellytti, — kulku ilta-auringon kultaamalla Elbellä vaiko laaja näköala ylhäältä huvilasta tuolle järveksi laajentuneelle virralle ja joen takana hohtaville vihreille marskimaille, laivat, jotka matkalla merelle tai kaupunkiin ilmestyivät taivaanrannalle, kuin jättiläiskummitukset liukuivat huvilan ohi ja katosivat etäisyyteen, vai pohjolan hurmaavat kesäyöt, jolloin ilta- ja aamurusko melkein sulavat yhteen.

Ennen kaikkea viehätti minua tuo oleskelupaikka siksi, että siellä oli helpompi kuin koskaan muulloin lähestyä herra Balmeria, kun hän aamuisin ennen muiden vieraiden saapumista auringonpaisteessa käyskenteli huvilansa puistikossa. Noille yksinäisille kävelyretkille halusi hän näet aina minut seuralaiseksensa, jos vaikka kulkikin vain vaieten tietänsä edelleen syviin mietteisiin vaipuneena, pitkä, laiha varsi kumarassa. Jonkun ajan kuluttua alkoi sitten kumminkin keskustelu, ja kun se hänestä kävi mieltäkiinnittävämmäksi, keskeytti hän tuon tuostakin kulkunsa. Usein johti hän puheen koulumestari Kasperiin ja kotiseutuun, ja ollessaan erityisen hyvällä tuulella sekoitti hän puheeseensa jonkun sanan Selmatt'in murrettakin. Mutta en sentään voinut olla huomaamatta että kotimaan muisteleminen oli vain tilapäistä huvittelua hänelle, jonka mielen täyttivät suurenmoiset kauppasuunnitelmat, ja että kaikki mitä hän auliisti teki synnyinseutunsa hyväksi, vain tapahtui hänen päähänpistojensa ja kunnianhimonsa tyydyttämiseksi.

Hänen lausunnoissansa ihmisistä ja elämästä ilmeni usein säälimättömyyttä ja halveksumista, ja monasti kauhistuin sitä armottomuutta, millä hän arvosteli kauppaliikkeensä palveluksessa olevia luotettavimpiakin henkilöitä.

Hänen vaimonsa koetti saada hänet taivutetuksi kutsumaan kirjuri Andreesenin rouvineen joksikin sunnuntaiksi tuonne huvilaan ja huomautti että heistä täytyi tuntua loukkaavalta, kun minut, heidän hoitolaisensa, aina kutsuttiin yksin. Minäkin käytin tilaisuutta hyväkseni kannattaen nöyrästi tuota pyyntöä.

Mutta silloin lävähti herra Balmer tulipunaiseksi ja ponnahti pystyyn.

— Andreesen — Andreesen! tiuskaisi hän vaimollensa. — Täytyykö minun huvilastani tulla kauppahuoneeni palvelijoiden virkistyskoti? Ihmisiä sellaisia kuin Andreesen tarvitsee palveluksessaan, vaan heitä ei halua nähdä enemmän kuin tarpeellista on. Itse asiassa ovat minusta tuollaiset epäitsekkäät, orjamaiset olennot vastenmielisiä kuin nuo seinällä kämpivät kärpäset!

Nyt hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi tuikeasti:

— Herra Wildi, ken haluaa käskijäksi, sen on osattava pitää toisia käskyläisinään, ja osattava halveksia heitä siitä että he sallivat itseään siten kohdella. Jos ette sitä tiedä, niin ette pääse pitkälle maailmassa!

Tuossa miehessä oli yhdistettynä kaksi luontoa, toinen kammottava, halveksumista uhkuva, toinen suopean hyväntahtoinen, — ja minuun nähden hän noudatti parempaa luontoansa. Süllbergin metsiköitä käyskennellessämme hän pyrki viitoittamaan minulle tien ihanaan, vapaaseen tulevaisuuteen. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa ilmennyt ainoastaan sanoina. Vietettyämme yhdessä viehättävän sunnuntain, hän kutsutti minut luokseen työhuoneesensa ja otti minut vastaan salaperäisen näköisenä ja mitä herttaisimmasti hymyillen.

— Herra Wildi, lausui hän, — tahtoisin osoittaa tyytyväisyyttäni teidän tähänastiseen käytökseenne ja työhönne maksamalla teille melkoista paremman palkan kuin muille kauppahuoneeni palveluksessa oleville nuorukaisille ja toimittamalla teidät siten jo rahallisessa suhteessa tavallaan riippumattomaan asemaan, niin että voitte oppia omin päin rahaa käyttämään. Se taito ei ole niinkään helposti saavutettavissa, ja Hampuri suo runsaasti tilaisuutta sen oppimiseen. Nyt saatte kokeilla! Tehkääpä vaikka tyhmyyksiäkin — tuleehan niitä jokainen tehneeksi! — mutta pää pystyyn sittenkin! Tappiot, joita maailma meille tuottaa, opettavat meidät sitä hallitsemaan. No niin, olen määrännyt että teille on maksettava rahastosta joka kuukauden viime päivänä sata markkaa taskurahaa. Mehän olemme sentään aivan erinäisessä suhteessa toisiimme!

Yritin pukea valtavat tunteeni sanoihin, mutta Balmer teki epäävän kädenliikkeen ja jatkoi:

'— Minulla ei ole nyt aikaa pitempään keskusteluun, mutta yksi seikka vielä. Ensi sunnuntaina teemme huvimatkan Helgolantiin ja odotamme saavamme teidät mukaamme!

Olin autuaallisin ihminen koko Hampurissa ja iloitsin kuin lapsi. Merelle! Merelle! Ken olisi voinut uskoa että selmattilainen Jost Wildi kerran saisi nähdä meren!

XII.

Kirjoittaessani keväästä ja kesästä sirottelee talvi yhä runsaammin lunta Feuersteinin ylitse. Yö yöltä laskeutuu lumiraja vuoren kallioita, laitumia ja metsiköitä alaspäin. Tänään on se jo saavuttanut laakson, ja Selmatt'in katot hohtavat valkoisina, huomenna ulottuu tuo laaja peite jo yli koko tienoon. En voi kaukoputkellakaan erottaa missään gemssejä. Ne ovat vetääntyneet tuonne alas metsiin. Mutta nälkäiset korpit ovat tänään koirani mieliharmiksi nakutelleet tornini akkunoita. Kun se alkoi haukkua, sykähti sydämeni ilosta, sillä toivoin että jokin ihminen, kenties joku metsämies, oli tulossa!

Ei, saan tyytyä niiden olentojen seuraan, jotka entisyydestä astuvat eteeni. Tulet luokseni, sinisilmä Abigailini, tarunihana tenhottareni!

* * * * *

Ihana matka! Viimeinen loiva rantakaistale Vaipui mahtavan laajan vedenpinnan alle. Elben keltaiset vesijoukot häipyivät valtameren vihreihin laineisiin. Siinä oli nyt meri, ei tosin niin valtavana ja pelättävänä kuin haaveissani olin kuvaillut, Vaan mieltäkiinnittävän eloisana ja hurmaavan kauniina. Raikkaassa tuulessa ensivät kilvan eteenpäin tummanvihreistä aallonpohjista kohoovat vaaleaharjaiset, vaahtopäiset, pitkähköt laineet, ja näitä pitkin kiidättivät purjeet kallistuvia aluksia, joiden ympärillä kalalokit leijailivat. Ollessani kokonaan hämmästykseni ja ihastukseni vallassa, laittoivat seuralaiseni kuntoon iloiset pidot, ja eräs herroista kertoi tarinoita tulvaveden tuottamista tuhoista, saarista, kaupungeista ja kylistä, jotka meri oli haudannut alleen, kuten vuoret Selmatt'in. Silloin sukelsi kaukana vihreitten vetten keskeltä jotakin kallio- tai aavelinnan kaltaista esiin. Se alkoi värittyä ja hohti punertavana kuin Feuersteinin huippuseinät — siinä oli Helgolanti!

Saarella hajaantui seurueemme ryhmiin, toiset käyskentelivät yksiksensä, kunne vain kutakin uteliaisuus houkutteli. Minä puolestani nousin »Falmia», matkailijatietä ylös, saavuin sinne tänne käyskenneltyäni katselemiseen vaipuneena saaren koruttoman kirkon takana jyrkästi merestä kohoavalle pohjoiskärjelle, katselin lainehtivaa merta, ja seisoin siinä yhä vielä paikallani, kun vinha tuuli jo oli karkottanut sieltä pois viimeisetkin minulle tutuista huviretkeilijöistä. Mahtavina vyöryivät aallot kaukaiselta taivaanrannalta päin, kalalokit tekivät kaarroksiansa vuoroin kohoten ja laskeutuen ja kosketellen väliin siivenpäillään vaahtoisia vesiä, ja meren kohina huumasi minua valtavin sävelin. Tenhottuna kuuntelin laineiden kieltä kuten muinoin ukkosen uhmaa Feuersteinillä.

Seistessäni siinä muista erilläni kalliokielekkeellä, kuulin takanani tyttösten naurua, sirkutusta ja lörpötystä. Varovasti, kädet kiinni vaarassa olevissa hatuissa, lähestyi joukko puolikasvuisia tyttöjä, raikkaita, suloisia, vaaleapukuisia olentoja, katsellen sinisillä, ruskeilla, mustilla silmillään levotonta merta. Heitä oli parikymmentä, nuorempia ja vanhempia, ja lienevät he olleet jonkun hampurilaisen yksityisen kasvatuskoulun hoidokkaita, jotka olivat päässeet virkistysmatkalle Helgolantiin.

Silloin huomasin tyttöparvessa yhden, joka vaikutti muukalaiselta ja oli toisia vanhempi ja kookkaampi. Kuin suojaten hän oli laskenut kätensä erään pienemmän tytön kaulaan, ja toisella kädellään, josta riippui keveä, siro olkihattu, hän puolusti tuulta vastaan molempia ihania, vaaleanruskeita, muhkeita palmikottaan.

Kuin lumottuna jäin tuijottamaan häneen, — mikä kävi sitä helpommin päinsä, kun hän haaveksivan levollisena katsoi ulos merelle, pieni, uhkuva suu kaihoisasti ja janoisesti avattuna, eikä lainkaan huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui. Ihastuin hetki hetkeltä aina enemmän hänen kauneuteensa ja sorjuuteensa. Hänen profiilinsa juhlallisessa juonteessa oli tosin jotain muukalaista, mutta hänellä oli mitä kotoisimmat siniset Gretchensilmät, ja hänen ilmeikkäillä, suloisilla kasvoillaan kuvastui lempeys ja viehkeä nuoruudenraikkaus.

Tuuli puhalsi vinhemmin, ja nuoremmat tytöt kiiruhtivat ylänteen lyhytruohoisen kentän poikki kirkkoa kohden takaisin. Mutta tuo kookas neitonen viipyi vielä ja lähestyi viehättävän sulavilla liikkeillä kallionreunaa, tuulessa lehahtelevan vaaleahkon puvun keveltyessä pitkin hänen soleita jäseniään.

— Neiti Big — neiti Big! huusivat tyttöset hänelle, ja sitten yhä äänekkäämmin: — Neiti Big, tulkaa nyt jo!

Kiiruhtamatta kääntyi neitonen lähteäksensä. Sinä hetkenä yhtyivät katseemme sulaaksensa kuin sattumalta tuokioksi toisiinsa. Varmaankin hän aavisti että jo jonkun aikaa olin häntä silmäillyt, mutta hänen katseessansa ei ilmennyt paheksumista eikä rohkaisemista, ei ivaa eikä pelästystä. Hän läksi, mutta mieleeni jäi tunne että olin katsonut syvällisimpiin sinisiin silmiin, viehättävimpiin kasvoihin, mitkä Luoja konsanaan on voinut luoda. Samalla olin saanut vakuutuksen, että hän oli ylhäinen ja hemmoteltu suuren maailman lapsi.

Neljännestunniksi jäin vielä kalliolle seisomaan, sitten minun täytyi palata rannalle kokoontuvien seuralaisteni luo. Laskeutuessani ylänteeltä johtavia portaita alas näin jälleen äskeisen tyttöparven, nyt silmäilemässä hietasaarelle päin. Heihin oli liittynyt muuan herra ja nainen, varmaankin heidän opettajansa ja opettajattarensa, ja heidän joukossansa oli myöskin Big, tuo neitonen,'jolla oli niin viehättävän säännölliset kasvot ja niin ihanat silmät ja palmikot. Minulla ei ollut oikeutta häntä tervehtiä, vaan katsahdin muutaman askeleen kuljettuani taakseni, haluten muistissani säilyttää tuon viehkeän, oudon ihmislapsen kuvan, kuten muutoinkin kernaasti kokoo talteen miellyttäviä muistoja matkan varrelta.

Silloin yllätin hänen katseensa, joka oli luotu minuun levollisen tutkivana tai kysyvänä. Mutta silmänräpäys vain, ja hän silmäili jälleen muiden kanssa lakeata hietasaarta, missä kylpyvierasten pyörillä varustetut majaset seisoivat ja muutamat kylpijät temmelsivät laineiden loiskeessa, joiden vaahto sinkoili heidän ylitsensä ilmaan. Mutta tuo katse vuodatti tulta mieleeni, ja kun rannalle ehdittyäni näin tytön seuralaisineen vielä kolmannen kerran, nyt jonkun matkan etäisyydestä, rohkenin mainita eräälle meidän seurueeseemme kuuluvalle herralle jotakin hänestä.

— Tarkoitatte tuota ulkomaalaista neitiä? vastasi hän kevyesti. — Hän on kaiketi saksalais-amerikkalainen, jonka suonissa on joku pisara intiaaniverta. Mieltäkiinnittävä olento, eikö totta? Mutta pidän sittenkin enemmän hampurittaristamme!

Siihen päättyi keskustelu, ja vietettyämme vielä hetken saaren miellyttäväin asukasten ja sinne saapuneiden huvimatkailijoiden seurassa, kuljetti herra Balmerin laiva meidät jälleen Hampuriin, josta jo öiset valot tuikkivat meille vastaan.

— No, herra Wildi, mitäs sanotte Helgolannista? kysyi rouva Balmer, ollessani seuraavan kerran heillä vierailulla. — Eikö totta, meistä vuoristolaisista tuntuu hyvältä kerran vielä saada nähdä kallioltakin?

Juttelin kaikenmoisesta mikä minua oli miellyttänyt, vaan kauniista tytöstä en virkkanut sanaakaan. Mutta hänen kuvansa väikkyi alinomaa edessäni sekä työssä ollessani että joutohetkinäni, ja yllätin itseni toivomassa että vielä kerran kohtaisin häntä. Mitä varten? Sitä en itsekään tiennyt. Varmaankaan ei toivoni aiheutunut lemmentunteista, joita tuo sanaton kohtaamisemme Helgolannissa olisi vuodattanut mieleeni, vaan oli se vain kauneuden, naisellisen viehättäväisyyden kaihoamista. Rakkauteni Dugloreen ei siitä kärsinyt, ja myönsin myöskin tuon hampurilaisen herran olleen oikeassa sen suhteen, että viehättävät ja herttaiset tyttöset, jotka nuoruudenilollaan elähdyttivät herra Balmerin huvilaa, pikemmin olivat omiansa herättämään helliä tunteita, kuin tuon muukalaisen olennon harvinainen ja häikäisevä kauneus.

Mutta — mitä mielessäni lieneekään liikkunut kesä meni menojaan minun enää kohtaamattani helgolantilaista taruolentoani, ja vähitellen unohdin hänet, sitäkin helpommin kun kauneus oli kylläkin runsaasti edustettuna Balmerin perheen seurapiirissä.

Minulla oli, kuten Dugloren naisellinen aavistuskyky muuanna iltahetkenä oli saattanut hänet ennustamaan, onni miellyttää naisia. Mutta en käyttänyt hyväkseni lemmenseikkailuihin tarjoutuvia tilaisuuksia. Tulinen ja kiihkeä kun luonnoltani olin, ei tuo varmaankaan olisi ollut mahdollista, ellei mieleni olisi ollut niin tykkänään Balmerin kiehtoma. Tiesin että hän olisi käynyt mustasukkaiseksi, jos olisi kuullut minun seurustelevan jonkun naisen kanssa, kuten siitäkin, jos olisi tiennyt minun kotiseudullani omistavan rakastetun. Kuuluin — niin oli hän tottunut suhdettamme arvostelemaan — yksin hänelle — hänelle — hänelle! Ja samaten ajattelin itsekin.

Himmentymättömän auringonpaisteen tavoin kirkasti isällisen suosijani lempeä katse ja hymyily mieltäni. Olin kiintynyt tuohon salaperäiseen voimaihmiseen ihailevalla hellyydellä, jommoista nuori mies muutoin omistaa vain jumaloidulle naiselle, ja olisin empimättä antanut silpoa itseni palasiksi hänen tähtensä, jos hän olisi sitä vaatinut.

Syksyn tullen hän antoi erään virkailijoista tutkia kuinka olin perehtynyt makasiinipalvelukseen, ja sitten sain jättää varastohuoneet ja pääsin konttorihuoneustoon, jossa minua aluksi odottivat yhtä yksinkertaiset tehtävät kuin varastohuoneissa säkkien täyttäminen, — sain jäljentää kaikenmoisia papereita.

— Ja saatteko nuo sata markkaa kuukautista taskurahaa riittämään? kysyi minulta herra Balmer.

— Kyllä, erittäin hyvin, vastasin kiitollisena, — niistä riittää säästöönkin.

Vastaukseni huvitti häntä suuresti. — Oivallista, nyökkäsi hän hymyillen, — vastedes saatte sataviisikymmentä markkaa kuussa.

Minulla ei ollut mitään muita huolia kuin ne, jotka johtuivat rakkauteni ja tulevaisuudentuumieni ristiriidasta. En uskaltanut kirjoittaa Duglorelle, kuinka hyvin viihdyin Hampurissa ja kuinka oloni siellä minua miellytti, en voinut tunnustaa hänelle kiihkeästi salattua unelmaani, että kerran olin kuten Hannu Konrad Balmer ulottava yritteliään toimintani ympäri koko maapallon. Tuo olisi tuottanut hänelle vain uutta sydämentuskaa, ja sitä oli hänellä jo yllin kyllin.

»Minun ei ole täällä enää niin hyvä olla kuin ennen», kirjoitti hän. »Mitä kaikkea minun täytyykään kokea, Jost. Otto, Z'bindenin perheen vanhempi poika, joka nyt on polyteknillisessä opistossa suorittanut ensimäisen tutkintonsa, tuli kesälomalle kotiin. Tuo lempeä, vakava nuorukainen oli minusta aluksi varsin miellyttävä, mutta sitten hän alkoi minua liehakoida, ja nyt hän ei enää miellytä minua, sillä voithan käsittää kuinka vastenmieliseltä se minusta tuntuu. Sydämenihän on sinun yksin, rakas Jost! Sen sanoinkin hänelle. Mutta silloin hän katseli minua monta päivää niin surullisin silmäyksin. Herra ja rouva Z'bindenistä ei tämä tietysti myöskään ole hauskaa. He koettivat saada Otto herran järkiinsä, ja minun täytyi myöskin olla sitä kuulemassa ja sanoa etten hänestä välitä. Vaikka se onkin totta, oli se minusta kumminkin hyvin tuskallista. Hän matkusti sitten jälleen lukujaan jatkamaan, mutta kirjoitti minulle kirjeen, jonka herra Z'binden vaati minulta pois. Se sisältää paljon mielettömyyksiä. Vaikka herra ja rouva Z'binden tietävät että olen viaton eivätkä ole minulle suutuksissaan, on tämän takia kumminkin jotain koleata tullut taloomme, eivätkä välimme tahdo oikein tulla entiselleen. Kaikkein kernaimmin läksisin tieheni, ja varmaankin herra ja rouva Z'binden kernaasti suostuisivat siihen. Mutta minne? Luoksesi Hampuriin? Ei, sinne on liian pitkä matka, ja ihmiset sanoisivat minun juosseen jäljissäsi. Voi kuinka tämä on surkeata, kun emme koskaan saa puhella keskenämme! Kirjeiden kirjoittaminen on sentään vain ikäänkuin katselisin sinua avaimenreiästä. Väliin olen aivan lohduton, ja silloin minun täytyy istua harmoonin ääreen ja laulaa kuten muinoin isävainajan kanssa 'Sä huomaan heitä taivaan' ja muita virsiä. Silloin tuntuu minusta sentään siltä että sinä, rakas kaukainen Jostini, vielä kerran olet tuottava minulle suurta onnea.»

Turhamaisuudelleni tuotti tyydytystä tuo, että Duglore oli miellyttänyt toistakin nuorta miestä, ja lisäksi kaupunkilaiselämään perehtynyttä, ja uskollisuus, joka saattoi hänet niin avomielisesti kertomaan minulle kaikista kokemuksistaan, loi hänen kuvaansa, joka maailman touhussa jo monasti oli ollut häipymäisillään mielestäni, samaa viehkeyttä kuin muinoin Selmatt'in aikoina. Mutta kuinka kävisi, jos tulevaisuudessa toisin Dugloren niihin piireihin, joissa nyt elelin? Olihan rouva Balmerkin viettänyt nuoruutensa vuoristossamme ja oli kumminkin nykyisissäkin oloissaan onnellinen, esiintyi arvokkaasti ja hienosti ja kykeni täyttämään moninaiset velvollisuutensa. Mutta Duglore oli liiaksi luonnonlapsi, hän oli liian hartaasti kiintynyt synnyinseutuunsa, voidaksensa siirtyä vieraalle maalle saamatta vammaa päivänpaisteiseen, herkkään mieleensä. Hän oli äitini kaltainen, joka vieraassa maaperässä kuihtui ja kuoli. Nuo kirjeet, joissa en uskaltanut ilmaista Duglorelle todellisia toiveitani ja tuumiani, kävivät minulle rasitukseksi, mieluummin kirjoitin piirikunnanesimiehelle, jolta minun ei tarvinnut salata kuinka onnelliseksi tunsin itseni Balmerin siipien suojassa. Kauhukseni yllätin itseni ajattelemassa että rakkauteni Dugloreen oli kuin kahle, jota kuljetin jalassani, ja että olisi suotavaa että hän suostuisi menemään nuoren Z'bindenin vaimoksi. Silloin olisi minulla tie avoinna tuumieni toteuttamiseen!

Noina sekasorron synkkinä aikoina, jolloin kunnianhimo pyrki tukahduttamaan rakkauteni, uskottomuuden ääni saattoi paremman luontoni vaikenemaan, rupesin seurustelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka keuhkotautisen, vanhan kieliopettajan asemesta nyt antoi minulle ranskankielen opetusta. Ernest Leglu oli tuon heittiön nimi, jonka olennosta tosin voi huomata että hänellä oli takanaan myrskyisä menneisyys, vaan jolla oli viehättävän hieno käytöstapa ja oivat hengenlahjat, ja jonka ranska ei koskaan helkähdellyt komeammin, ollut runsaammin kokkapuheilla höystettyä kuin keskiyön alkaessa jo olla käsissä. Juomari hän ei ollut, mutta hän piti juomaloissa istumisesta, ja olipa yö kulunut kuinka pitkälle tahansa, niin hän läksi vielä taivaltamaan St. Paulin merimieskorttelia kohden vanhojen talojen välillä sijaitsevaan kahvilaan, joka oli muhkeampi muita sen kadun varrella olevia tarjoilupaikkoja. Kun Leglu ruumiinrakenteeltaan oli pikemmin naisekkaan hento kuin roteva, pidin velvollisuutenani suojaten saattaa häntä katuja pitkin, joilla usein liikuskeli juopuneita yökulkijoita, ja niin jouduin hänen seurassaan kahvilaan, joka tähän vuorokauden aikaan avasi ovensa ainoastaan tunnussanan tietäville vieraille ja näidenkin käytettäväksi luovutti vain portaitten yläpuolella sijaitsevan takahuoneen.

Inhottava ilma tulvahti vastaan tuohon suurehkoon huoneeseen tullessa. Akkunoista, joiden edessä riippuvat tummanpunaiset uutimet olivat huolellisesti suljetut, ei voinut tunkea sisään raittiin ilman lehahdustakaan, ja kituen paloivat kaasuliekit kuumassa huoneessa. Vihreiden pöytien ääressä istui joitakuita vakinaisia vieraita ja lisäksi joukko tilapäisiä, kauppamatkustajia, matruuseja ja perämiehiä sekä muutamia elähtäneitä naikkosia, yöperhosista kurjimpia, odotellen ahneudesta väristen että joku onnen suosima pelaaja tarjoaisi heille lasin voimakasta väkijuomaa päästäksensä kuulemasta heidän imartelujaan. Mutta kumminkin käyttäytyivät kaikki jokseenkin tyynesti, sillä heti kun tuossa kaikkein intohimojen kiihdyttämässä seurueessa rupesi syntymään riitaa ja jupakkaa, palautti isäntä, jättiläinen, jonka naama muistutti faunia, tarmokkaalla tavalla jälleen rauhan.

Toisista pöydistä kuuluivat korttia lyöväin hillityt huudahdukset, toisilla kalahteli arpanappula. Kukin pelaaja piti tarkasti silmällä edessään olevaa rahakasaa ja naapureitaan, ja kammottavasti ja inhottavasti vaikutti minuun tuo kuva ihmisistä, jotka kaikki tyynni näyttivät epäilevän toisiansa lurjuksiksi ja varkaiksi. Kumminkin annoin Leglun taivuttaa itseni ottamaan osaa peliin. Menetin vähän ja voitin sitten enemmän. Alkuperäisen vastenmielisyyden sijaan tunsin nyt mielihyvää siitä että olin voittanut, ja peli alkoi viehättää ja kiihdyttää minua, niin että unohdin missä inhottavassa paikassa ja seurassa olin. — Katsokaapas vain! naurahteli Leglu. Vielä pari kertaa seurasin häntä tuohon kurjuuden pesään. Mutta huumausta kesti aina vain siksi kuin jälleen olin tullut raittiiseen ilmaan. Silloin häpesin niin, että kernaimmin olisin heittänyt luotani voittamani rahan.

Mutta kerran minulle sattui onnettomuus — tai varmaankin pikemmin onni — että menetin suuremman rahamäärän kuin siihen saakka kaikkiaan olin voittanut. Palasin kotiin raivostuneena ja mieli hämmennyksissä, sillä en voinut vapautua epäluulosta että Leglu, tuo konna, oli peijannut minua väärinpeluulla. Kun nyt huoneeseeni tullessani vielä löysin hellän, vakavan kirjeen Duglorelta, valtasi minut tunne sellainen kuin Kainin, hänen surmattuaan Aabelin. Minusta tuntui kuin isäni ja kaikki selmattilaiset vainajat nousisivat minua vastaan, lyödäkseen minut, kevytmielisen olennon, nyrkeillään kuoliaaksi. En keksinyt muuta neuvoa vapautuakseni tuosta kauheasta mielialasta, kuin että kirjoitin Duglorelle hehkuvan, kiihkeän rakkaudenkirjeen.

Vastaus uhkui autuaallista riemua:

»Oi Jost, kuinka kiitänkään sinua!» kuului se. »Viime kirjeelläsi olet suonut rauhan kurjalle, kidutetulle sydämelle. Nythän uskallan sen tunnustaa sinulle. Lyhyet ja välinpitämättömät kirjeesi ovat usein tuottaneet minulle tuskaa ja kärsimystä. Viime kirjeestäsi olen sinulle ikuisesti kiitollinen, Jost, enkä enää valita enkä ole kärsimätön ja tuota sinulle raskaita hetkiä. Rakastavana ja uskollisena tahdon tyynesti odottaa mitä sinä rakkaudessa ja uskollisuudessa päätät. Raskaimpinakin päivinäni olen aina ajatellut ja nyt ajattelen luottavaisesti ja iloisesti: 'Jostini kyllä tietää neuvoa ja pitää minusta huolen!'»

Kirje järkytti mieltäni, luovuin tykkänään Leglun seurasta ja seurustelin sensijaan rehellisen kunnon Rungholtin kanssa, jonka olin satamatyössä tullut tuntemaan, ja seuraus synkistä yöllisistä seikkailuistani oli että Duglore jälleen kokonaan täytti sydämeni. Työhön ryhdyin tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Kevään jälleen saapuessa tunsin melkein hillitöntä mielen jäntevyyttä. Se oli pitkällisen, uutteran työnteon palkinto!

— Rakas herra Wildi, nyökkäsi minulle herra Balmer. — Te olette tavallisuudesta poikkeava mies, ja minulla on teidän suhteenne suuria tuumia ja toiveita. Pitäkää itsenne varuilla!

Ei ainoakaan pilvi ennustanut myrskyä!

Mutta silloin tuli välillemme kumminkin nainen — Abigail!

XIII.

Muina talvina olen usein lyhentänyt pitkiä iltojani antamalla Hannu Stünzin sähköttää observatooriini otteita sanomalehdistä ja vastailemalla samaa tietä noihin uutisiin kaikenmoisilla kokkapuheilla. Tänäkin vuonna olen tilannut hänelle muutamia lehtiä. Joka ilta naksuttaa kone. Kuuntelen välillä välinpitämättömästi ja jotain tunkee silloin aina tajuntaanikin, mutta häipyy sieltä samassa, ja mitään arvosteluja en tule lausuneeksi. Siitä on Hannuni huolissaan ja mielipahoissaan. Hän kysyi, mikä minun on, olenko sairas vai synkkämielinen. Sähkötin vastaan ettei hänen huoli vaivautua antamaan minulle tietoja maailman turhasta touhusta eikä pidä olla huolissaan minun takiani, — olin kehittymäisilläni filosofiksi. Nyt saa hän vaivata päätänsä!

Paperipakka, joka sisältää tunnustukseni, paisuu paisumistaan. Tänään avasin rautaisen lippaan, joka on ollut seitsemän vuotta lukittuna. Siinä on kirjeitä ja kuvia, muistoja muinoisilta ajoilta. Kuvat esittävät sarjaa kauneita naisolentoja. Mutta ne ovat myöhemmiltä ajoilta kuin ne, joista nyt kirjoitan. Hampurin-ajoilta on minulla ainoastaan muutamia kuvia, näiden joukossa eräs, joka esittää nuorta miestä.

Tuo nuorukainen on solakka, jäntevä ja harteva. Hänen puvussaan ei ole mitään silmäänpistävää, vaan se keveltyy somasti ja moitteettomasti. Sen mukaan, mihin kasvonpiirteisiin kiinnittää enin huomiota, voi ajatella tuon nuoren miehen olevan merikapteenin taikka myöskin taiteilijan. Nuo piirteet kertoelevat murtumattomasta tarmosta ja miehekkäästä tahdonlujuudesta, mutta samalla myöskin viehkeästä mielenvienoudesta. Vaan ennen kaikkea ne kuvastavat terveyttä ja voimaa ja vaatimattomuuden ohella voitonvarmuutta! Tuo voittoisa ilme asustaa korkealla, kaartuvalla otsalla, jota tumma, kiiltävä tukka hieman kihartuen reunustaa, se säteilee teräväkatseisista tummista silmistä.

Tuo olin minä! Mitäpäs se haittaa, jos nyt vuosien perästä sanonkin, että olin kaunis nuorukainen. Siitä on todisteena kirje, jossa muuan kuvanveistäjä, jolla nyt on kuuluisa nimi, minua hartaasti rukoilee rupeamaan kuolevan Akilleen malliksi. En täyttänyt hänen pyyntöänsä.

Tuossa on joukko pieniä kellastuneita kirjeitä. Olen saanut ne ymmärtämättömiltä puolikasvuisilta neitosilta tai nuorilta naisilta, jotka eivät olleet keksineet parempaa ajankulua ja sentähden pyysivät minua saapumaan salaiseen kohtaamiseen tai olivat miettineet kokoon muita salahankkeita.

Nyt ovat nuo kirjeet jälleen suljetut lippaaseen. Mennyttä — mennyttä! — —

* * * * *

Olin juuri matkalla Balmerin konttorista englanninkielen tunnille. Silloin huusivat Hampurin katu- ja juoksupojat: — Katsokaa, katsokaa ylös! Ilmapallo! — ilmapallo!

Siellä täällä seisoi kadunkulmissa ihmisiä vilkkaasti keskustellen ja katsoen ylöspäin ja viitaten kädellään sinistä kevättaivasta kohden. Minäkin pysähdyin, jääden katsomaan ylös. Komea kultapallo, samannäköinen, mutta suurempi vain kuin se, jonka olimme Dugloren ja Melchi Hangsteinerin kanssa nähneet kulkevan kynttilämessuaukon ja läheisten vuorten ylitse, leijaili kadulta nähtävänä hitaasti ja juhlallisesti jättiläisamppelin kaltaisena kaupungin punertavain kattojen ja mustain savutornien yläpuolella. Se ei ollut kovin korkealla ilmassa. Voi erottaa kopan ja yksin köydetkin, joilla tämä oli kiinnitetty himmeästi loistavaan silkkipalloon, ja tuossa linnunhäkkiä muistuttavassa laitteessa seisoi kaksi miestä puuhaillen jotakin.

— He heittävät hietaa pois, huusivat uteliaat katsojat. — Se on ilmapurjehtija Sommerfeldin pallo, joka aina nousee ilmaan eläintarhan luona. Pitäkää varanne, ettette saa hietaa päähänne!

Hitaasti hajaantuen kuin siemenkourallinen, jonka talonpojan käsi kylväen heittää, tuli kultasade siintävää ilmaa alas. Pallo miehineen nousi korkeammalle, ja muudan rakennuksenpääty esti minua sitä enää näkemästä. Mutta tuo näytelmä, joka johti mieleeni erityisen selvän muistelman entisajoilta, vaikutti minuun omituisen voimakkaasti, ja päätin, ellei mitään estettä sattuisi, mennä seuraavana sunnuntaina eläintarhalle katsomaan pallon ilmaannousua.

— Milloinka herra Balmer palaa Berliinistä? kysyin lauantai-iltana kirjuri Andreesenilta.

— Ei ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä, vastasi hän.

— Sittenhän saan käyttää sunnuntain oman mieleni mukaan, tuumiskelin minä.

— Niin kyllä, herra Balmer tahtoo varmaankin levätä, matkan jälkeen, myönteli Andreesen. — Hän on näinä päivinä ollut varsin jännittävässä työssä.

Siis olin selvillä sunnuntain ohjelmasta. Lauantai-iltana tuli vielä kirje Duglorelta, joka sydämellisesti onnitellen muistutti minua siitä että seuraavana päivänä oli syntymäpäiväni.

Mutta kirje sisälsi myöskin arveluttavan tiedonannon:

»Rakas Jost, nyt täytyy minun kirjoittaa sinulle, että herra Otto Z'binden on palannut kotiin. Hänen terveytensä ei siedä ankaraa opiskelua, hän näyttää todellakin väsyneeltä ja heikolta. Hän aikoo nyt olla isänsä apulaisena kehruutehtaassa ja jää kotiin. Minun täytyy siis lähteä täältä tieheni, muutoin hän alkaa jälleen minua mielistellä, ja se on yhtä ikävää minulle kuin herra ja rouva Z'bindenille. Mieleni on niin alakuloinen. Oi neuvo, rakas Jost, mitä minun on tekeminen!»

Siinä oli todellakin hyvä neuvo tarpeen. Miettien mitä vastaisin kirjeeseen, kuljin sunnuntai-iltapäivänä Holsteiniläistorin poikki kohden eläintarhaa, sen⁰ puistikoissa sitten vietin tunnin ajan katsellen keinotekoisia raunioita ja lintujen elähyttämiä lammikoita sekä seisoskellen rakennusten edessä, joissa eläimet pitivät kukin omaa iloaan ja menoaan, ja ihaellen ennen kaikkea oppineen norsun Antonin temppuja. Oli tuollainen ihana päivä, jommoisia Jumala joka kevät suo vain yhden tai kaksi. Aurinko paistoi ja peipponen viserteli, pyhäpukuista kansaa vilisi kaikkialla. Tapasin tuttavia Balmerin liikkeestä, vaan en ketään heidän seurapiiristään, sillä nämä eivät kernaasti liikuskelleet sunnuntaisin kaupungin yleisillä paikoilla. Vähitellen unohtuivat huolet, jotka Duglorén takia olivat täyttäneet mieleni.

Ilmoituslistat näyttivät tien eläintarhan vieressä olevalle kentälle, jolta ilmapallon »Saturnuksen» kello neljän aikaan piti nousta ilmaan. Soitto houkutteli liinakankaalla aidatulle paikalle, jonka yläpuolella näkyi paisumistaan paisuva puolipallo — kaasulla täyttyvä ilmapallo. Ollen hyvissä varoissa oleva nuori mies lunastin itselleni lipun, joka oikeutti paikkaan tuon laajan katsomon eturiveillä, mutta ihmeekseni näin ettei siellä ollut tusinaakaan katselijoita. Huokeammilla paikoilla oli sensijaan väkeä tungokseen saakka. Pallo, jonka kaasu jo täytti enemmän kuin puoleksi, kitisi ja suhisi salaperäisesti. Sen ylitse heitetty verkko muodosti kauneita ruutuja kankaalle, joka alapuolella vielä riippui poimuissa. Ilmapurjehtija, kaunisrakenteinen, jäntevä, notkea olento, yllään samanlainen univormu kuin laivankapteeneilla, kierteli palloaan, sitä tyynesti tarkastellen. Levollisesti hän antoi määräyksiä molemmille apulaisilleen, jotka muuttelivat verkkoon kiinnitettyjä hietapusseja aina paria silmukkaa alemmaksi. Ilmapurjehtija, jonka tukka ja pujoparta jo vivahtivat harmaalle, vaikutti tyyneytensä takia miellyttävästi. Ehdottomasti tuli mieleeni ajatus: »Tuo mies on varmaankin jo viidenkymmenen paikkeilla ja tämä on hänen kuudessadaskymmenes matkansa. Siis ei ilmapurjehtiminen voi olla niin kammottavan vaarallista!» Kuta kauemmin katselin Sommerfeldiä ja hänen puuhiaan, sitä uskomattomammalta minusta tuntui että hän olisi tuollainen seikkailija, jommoisiksi ihmisten mielikuvitus tuomitsee kaikki ilmapurjehtijat. Hän näytti minusta päinvastoin järkevyyden ja luotettavaisuuden perikuvalta.

Hänen harmaat silmänsä olivat havainneet minut. Kohteliaasti tervehtien hän kysyi, haluaisinko lähempiä tietoja pallon rakenteesta ja sen eri osista, ja jutellessaan ja selitellessään kaikenmoista hän sai tilaisuuden tehdä tuon tärkeän kysymyksen: — Haluatteko ottaa osaa retkeen?

— Se kävisi varmaankin liian kalliiksi, vastasin nopeasti. — Mitäs se maksaisi?

Hän hymyili salaa ilmeikästä, tyytyväistä hymyä.

— Vihdoinkin taas tapaan yhden noita harvoja, jotka eivät ensiksi kysy, onko henki vaarassa, sanoi hän herttaisesti. — Ajattelin heti teidät nähdessäni että te olette minun miehiäni. Teillä on katseessanne jotakin, josta me ilmapurjehtijat tunnemme vastaiset matkustajamme, herra…

— Wildi, lisäsin minä.

— Tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin lyhyt huviretki, jatkoi hän.‘ — Tunnin aikaa olemme ilmassa, ja minä lasken teidät jälleen maahan yhtä varovasti kuin talonpoikaisvaimo munakoppansa. Ja hinta? Katsokaas, herra Wildi, on ikävä asia, jos täytyy katselijain silmäin edessä nousta ilmaan matkustajitta. Jos te tulette mukaan, tulee ehkä joku toinen ja kolmaskin. Jos pidätte sen meidän keskinäisenä salaisuutenamme, niin sanomme viisikymmentä markkaa.

Katselijain joukosta kuului huutoja:

— Kello on pian viisi! Milloin nousu alkaa? Eikö teillä ole kelloa, hyvä herra?

— Kaasu on tänään vähän heikonlaista, sanoi Sommerfeld. Hän antoi merkin, ja soittokunta soitti jymisevän kappaleen, joka esti tyytymättömyyden ilmaukset kuulumasta. Lähestyen jälleen palloa hän asetti vähitellen lentoon valmistuneen silkkipallon alle puurenkaan, johon kiinnitti verkkonuoran loppupäät. Samalla hän antoi katseltavakseni suuren salkun täynnä kirjeitä ja leikelmiä sanomalehdistä. Niissä todistivat luonnontutkijat, lääkärit, sotaherrat, kauppiaat, pankkiirit, jopa muutamat naisetkin tehneensä kapteenin kanssa hyvin onnistuneita purjehdusretkiä.

— Ihmeellisen ihanaa sen täytyy olla, ajattelin minä. — Ja hinta! No, kun hinta on noin halpa, ei sitä varmaankaan voi katsoa yltiömielisyydeksi. Ja onhan tänään syntymäpäivänikin. Voinenhan pitkällisen ankaran työskentelyni jälkeen suoda itselleni erityisen huvin!

Kiihkeänä valtasi mieleni tuo ikävöiminen korkeuteen, joka oli saattanut minut nousemaan Nikolainkirkon torniin, ja halusin myös todistaa itselleni etten ollut kerskaillut vakuuttaessani koulumestari Kasper-vainajalle ja Duglorelle, että rohkenisin ilmalaivalla purjehtia siintävässä korkeudessa. Tutkin katselijajoukkoa, olisiko siellä ehkä joku Balmerin liikkeen palveluskuntaan kuuluva ahdasmielinen henkilö, joka voisi kertoa matkastani ja saattaa minut harmillisen ivan esineeksi. En nähnyt ketään!

Olin yhä edelleen kahden vaiheilla. Varmaankin olisin sittenkin luopunut seikkailuretkestäni, mutta — kuka istuikaan siinä kuin taian tuomana vähän matkaa minusta eräällä etumaisista, melkein tyhjistä penkeistä? Helgolannissa näkemäni tenhotar, puettuna viehättävän keveään kevätpukuun, kolmen muun tyttösen seurassa. Huomasin hänenkin heti ensi katseella tunteneen minut. Heti lumosivat minut jälleen nuo siniset silmät ja vaaleanruskeat palmikot. Halusin herättää hänessä mielenkiintoa. Sydän pamppailevana, mutta päättäväisesti lähestyin Sommerfeldiä, joka juuri kiinnitti suurta pajukoppaa puurenkaaseen, ja lausuin:

— Herra kapteeni, lähden mukaan.

Hänen huulensa vetääntyivät tyytyväiseen hymyyn ja hän lausui:

— Viiden minuutin jälkeen on lähdettävä!

Seisoin kopan vieressä katsellen jännitettynä viimeisiä valmistuksia, kaasujohtoletkun sulkemista ja kokoonkäärimistä ja painolastin asettamista koppaan. Tuon tuostakin loin silmäyksen ihanaan muukalaiseen. Hän oli noussut paikaltaan ja puhui nopeasti ja vilkkaasti toveriensa kanssa. Melkein näytti siltä kuin hän olisi ollut aikeissa lähteä mukaan ja tyttöset koettaneet häntä siitä pidättää.

— Nouskaa, viittasi minulle kapteeni.

Seisoin jo gondolissa. Pääni päällä rimpueli pingotettu silkkipallo kuin kärsimättömäksi käynyt ratsu, joka on pystyyn kavahtamaisillaan. Silloin lähestyi tuo solakka neitonen nopein, kevein askelin palloa, kysyi Sommerfeldiltä mitä matka maksoi, otti pienestä laukusta kultarahoja ja antoi ne hänelle ja ojensi minulle hansikoidun kätensä, pyytäen että auttaisin hänet gondoliin. Kätteni tukemana, joista piti kiinni molemmin käsin, hän teki notkean hyppäyksen. Siinä seisoi hän nyt vieressäni! Pelosta ei hänessä näkynyt jälkeäkään! Hän sanoi vain:

— Kuinka inhottavaa onkaan olla noin suuren ihmisjoukon katseltavana!

Hänen ääntämisensä oli niin huolellista ja kaunista, että hetkisen ajattelin hänen olevan kotoisin näyttämöltä, mutta tuon arvelun kumosivat hänen sanansa. Näyttelijättärethän kernaasti sallivat itseänsä katseltavan. Silmäillen huolestuneita tovereitaan, hän taputti lapsellisen vallattomasti käsiään, ja riemu säteili hänen silmistään.

Mutta Sommerfeld jutteli vielä vilkkaasti erään herran kanssa, johon huomioni erityisesti kiintyi hänen kalpeitten kasvojensa ja pitkän, tuuhean tukkansa ja partansa takia. Kapteeni kääntyi nyt nuoren ihanan matkatoverini puoleen sanoen:

— Tämä herra on erään suuren sanomalehden uutistenkerääjä, ja hän pyytää kohteliaimmin saada tietää nimenne!

Nopeasti hämmästyksestään tointuen vastasi matkatoverini kylmäkiskoisesti, hienot, nuoret kasvot hieman ankarina:

— Mitäpä nimestäni? Matka on jo maksettu ja sillä hyvä!

Sanomalehtiherran ilmaantuminen huolestutti minua hiukan. Neidin vastaus oli minusta varsin järkevä, ja aioin juuri varmuuden vuoksi huomauttaa ettei minunkaan nimeäni saisi panna lehteen, kun hän kääntyi puoleeni sanoen:

— Elkää sentään luulko että minulla yleensäkin olisi jotain syytä salata nimeäni. Olen Abigail Dare, Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulun hoitolainen.

Tuskin olin esitellyt itseni hänelle, niin soittokunta puhalsi fanfaarin, kapteeni hyppäsi gondolin reunalle, tarttui vasemmalla kädellään nuoriin, liehutti lakkiaan ja huusi: — Irti!

Ja tuo jännittävä hetki ja kauniin matkatoverini uljas olento saattoivat minut unohtamaan sanomalehtimiehen. Neitonen kalpeni tosin, kun gondoli, juuri maasta kohotessaan, hieman huojahti, mutta seuraavana hetkenä hän tarttui reippaasti päivänvarjoonsa, kurotti sen alas reunan ylitse ja liehutti sitä jäähyväisiksi seuralaisilleen.

— Olen täysin rauhoitettu, hymyili hän. — Tuollahan kelpo toverini jo istuvat vaunuissa matkalla kotiin pikku sydämet pamppailevina!

Ilomielinen leikillisyys soinnahteli hänen äänessään.

Kuin siivillä kohosi »Saturnus» ilmaan. Kenttä, jolla juuri olimme seisoneet, vaipui syvyyteen ihmisjoukkoineen, jotka vähitellen alkoivat hajaantua, hyvästellen meitä viittauksilla ja huudoilla. Kuin särkyvä pähkinänkuori aukeni meille taivaankansi, ja ihanaa oli kohota alhaalta ahtaudesta ylös laajaan avaruuteen. Sinisen, läpikuultavan höyryn takaa hohti Hampuri lammaskartanon rakennusryhmän kaltaisena, ja rakennusten välisillä juovilla vilisi kuin tummia hietajyväsiä. Ne olivat katuja pitkin rientäviä kävelijöitä. Kauempana kimmelsi Elbe ilta-auringon hohteessa hopea- ja kultakäärmeen kaltaisena sekä runollisen kaunis pala merta. Minusta tuntui meidän siinä äänettömyyden ympäröiminä hiljaa liidellen ilmojen valomerta halkoessamme kuin minulle itselleni kasvaisivat lentimet. Hurmaavana täytti mieleni olemassaolon riemu, ja juhlallisten tunteiden vallassa toivoin että tuo retki kestäisi kauan, kauan! Myöskin matkatoverini läheisyys tuntui minusta suloiselta onnelta.

Olimme jonkun aikaa seisoneet vaieten vierekkäin, kumpikin hämmästeleviin tunteisiin vaipuneina. Nyt kohtasivat katseemme toisensa. Hänen silmänsä säikkyivät lämpimästi.

— Minun täytyy kiittää teitä, sanoi hän, — siitä että esimerkillänne rohkaisitte minua lähtemään tälle matkalle. Olen tosin kerran ennen tehnyt huviretken ilmapallolla, enkä siis tunne ilmapurjehdusta kohtaan tuollaista taikauskoista pelkoa kuin ihmiset yleensä. Tein tuon retken Nizzassa isäni kanssa. Olin silloin vasta seitsenvuotias tyttönen. Se on melkein rakkain lapsuudenmuistoni, ja olen aina toivonut että tuo nautinto kerran vielä uudistuisi. Minua halutti kovin tulla ilmapallon nousua katsomaan, mutta en ollut aikonut ottaa osaa retkeen. Teidän esimerkkinne vaikutti että äkkiä päätin lähteä mukaan.

— Eikö kasvatuslaitoksessa paheksuta rohkeuttanne? kysyin minä.

Hän naurahteli:

— Tietysti siellä ollaan kauhistuneina »Bigin mielettömyydestä», ja minut esitetään selkäni takana nuoremmille tytöille epänaisellisuuden pelättävänä esikuvana, mutta se on minulle yhdentekevää. Mutta mitäs te itse sanotte äkillisestä päätöksestäni? kysyi hän luontevan kohteliaasti kuten ainakin se, joka on tottunut hienon maailman seurusteluun.

— Minusta tämä matka on niin ihmeellisen ihana, vastasin innostuneena, — että soisin kaikkein ihmisten joskus saavan viettää hetkisen korkeuden raikkaassa ilmapiirissä. Luulen että maailmassa silloin olisi paljon vähemmän pikkumaisuutta. Jokaisen mieleen jäisi jotain valoisaa, päivänpaisteista, ylevää, joka auttaisi saamaan voiton masentavista arkihuolista. Kuten itseäni, niin katson teitäkin onnelliseksi, kun teillä on ollut tilaisuus tehdä tämä retki, ettekä ole antanut turhanpäiväisten ennakkoluulojen estää itseänne siitä.

Tuo vastaus sai hänen sinisilmänsä loistamaan ja säteilemään ilosta.

— Tuo oli varsin kauniisti sanottu, nauroi hän riemuisasti.

Pian kului tuo tunti siintävässä korkeudessa.

Sommerfeld, joka äänetönnä ja suurella huolella oli hoidellut alustaan, silmäili alas syvyyteen.

— Näettekö rautatieaseman tuolla lähellä metsänreunassa? Me laskemme maahan sen vieressä olevalle niitylle, sanoi hän tyynesti.

— Ei vielä, herra kapteeni, sanoimme neiti Daren kanssa kuin yhdestä suusta, mutta hän vetäisi jo tarmokkaasti hihnaa, joka kulki pallon punakeltaiselta hohtavan sisäosan läpi. Läppä aukeni ja suhisten virtaili kaasua ulos ilmaan. Päärynänmuotoiseksi vetääntyvä »Saturnus» leijaili kenttien, metsäin ja rakennusryhmäin ylitse eteenpäin. Varovasti ja keveästi, tuntemattamme pienintäkään kolausta tai sysäystä, asetettiin meidät maahan parinsadan askeleen päässä asemasta.

— Missä vaarassa me nyt olemme olleet? hymyili Sommerfeld.

Odotimme vielä muutaman silmänräpäyksen, kunnes pallo oli tyhjentynyt vielä enemmän ja alkoi kallistua sivulle, sitten nostin joustavaliikkeisen Big Daren ulos gondolista. Hieman punehtuen hän puristi kättäni, kiitti herttaisesti ja lausui:

— Se oli ihmeellisen ihana retki, liian lyhyt vain — aivan liian lyhyt!

Tuntia myöhemmin istuimme rautatievaunussa, ja saavuimme Hampuriin yön suussa. Saatoin seuralaiseni ajopelien luo. Silloin viipyi hänen kätensä kuin väsyneesti kädessäni, ja hänen viehkeät kasvonsa kävivät vienon rukoileviksi, kun hän hiljaa lausui:

— Emmekö päättäisi vielä joskus tavata toisiamme?

— Tulkaa ylihuomenna kello kuusi illalla Kiviportin luona olevaan puistikkoon, vastasin riemastuneena. — Odotan teitä siellä.

Hän nyökkäsi. Vaunut läksivät liikkeelle ja etenivät kirkkaasti valaistuja katuja pitkin, vieden tenhottareni mukanaan. Mutta minä mietin vienon haaveellisen mielialan ja suloisen väsymyksen vallassa, etten mitenkään olisi voinut viettää syntymäpäivääni hauskemmin kuin tekemällä ilmaretken tuon kauniin ja ihmeellisen tytön seurassa.

Vaan mitä hyödyttäisi meitä jälleennäkeminen?

En keksinyt sinä iltana mitään vastausta tuohon kysymykseen. Seuraavana aamuna muistin, että minun oli pidettävä huolta Dugloresta, joka oli jälleen jäämäisillään kodittomaksi. Tuon ihanan päivän virkistämänä aloin reippaasti ja iloisesti kirjoittaa hänelle kirjettä, jossa en sentään maininnut mitään ilmapallosta enkä Big Daresta, vaan jossa neuvoin häntä ensi aluksi menemään Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten luo, joiden tykönä olimme asuneet Selmatt'in perikadon jälkeen. Lisäsin, että pian saisin varsin edullisen toimen Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, ja kysyin mitä hän siitä pitäisi, jos pyytäisin häntäkin tulemaan pohjoseen. Voisihan meillä myöhemmin toimeentuloomme nähden olla etua siitä, että olimme elelleet muutaman vuoden Hampurissa. Mutta nuo utuiset tulevaisuudentuumat panivat kumminkin ajatukseni vähän sekaisin. Nyt olikin jo aika lähteä työhön, ja kirje jäi kesken.

XIV.

Olin kirjoitushuoneessamme uutterassa työssä, ja kello kävi jo yhtätoista.

Silloin syöksähti sinne kirjuri Andreesen, kaipeana ja mielenliikutuksen vallassa.

— Herra Balmer kutsuu herra Wildiä heti luokseen, äännähti hän.

Hämmästyen ajattelin heti: »Oliko ilmaretkeilyni sittenkin tyhmä teko?!»

Tullessani tuohon vihreään huoneeseen, johon liikkeen johto oli keskittynyt, näin kirjoituspöydällä sanomalehden levällään »Hänen Mahtavuutensa» edessä. Suupielet alasvedettyinä, vihan vimma kasvoillaan hän loi minuun mulkoilevin silmin syrjäkatseen. Ottaen tuikealla liikkeellä punaisen kynän, hän merkitsi lehdestä erään kohdan paksulla viivalla ja ojensi lehden minulle.

Lukekaa! tiuskaisi hän, vaivoin hilliten itseään.

Minä luin:

»Kapteeni Sommerfeld, joka on muutamia kertoja kuljettanut ilmapallonsa 'Saturnuksen' kaupunkimme ylitse ainoastaan apulaisensa seuraamana, sai eilen ensimäiset kaksi matkailijaa mukaansa. Nuo ensimäiset ilmaretkeilijät Hampurin asujaimistosta olivat herra Jost Wildi, tunnetun kauppahuoneemme Hannu Konrad Balmerin virkailija, ja hänen toverinsa, nuori naishenkilö, jonka nimeä meidän valitettavasti ei onnistunut saada tietää. Komea matkailijatar, levollisen rohkeutensa mukaan päättäen amerikkalainen independent girl — — —»

Kirjaimet alkoivat pyöriä silmissäni. Kauhistuneena laskin sanomalehden kädestäni. Yritin puhua, mutta herra Balmer pakotti nopealla, tuikealla liikkeellä minut ääntymään.

— Pitäkää suunne kiinni! ärjäisi hän, osoitellen sanomalehteä ojennetulla etusormellaan, ikäänkuin haluten lävistää sen. Päästyään vaivoin henkeen, puhua jymisytti hän yhä vahvenevalla äänellä:

— Mitä? Minun liikkeeni virkailijat tekevät ilmapallomatkoja? Mahtanee olla sievoinen huijaamisliike, kun sitä hoitavat ilmapurjehtijat! Hyvät ystäväni saavat nauraa aika makeasti. Kuulen korvissani heidän naurunsa! Ei, ei, te nulikka, te… te… Minun liikkeeni virkailijat eivät tee ilmapalloretkiä. — Amerikkalainen independent girl! Te tuotatte minulle todellakin iloa, herra Wildi!

Halusin vastata, mutta kun vain yritinkään puhumaan, tuimistui herra Balmer yhä enemmän. Hänen raivonsa yltyi yltymistään hänen puhuessaan, hänen pullistunut naamansa kävi tulipunaiseksi, hän hypähti istuimeltaan, kulki edestakaisin, pysähtyi eteeni ja ärjyi:

— Tahdon näyttää teille, että te ette ole mikään virkailija. Poikanulikka te olette, jonka harja on paisunut ylpeydestä, tuiki tavallinen poikanulikka, jonka jälleen on nöyrtyminen, varoittavaksi esimerkiksi muille. Yksityistuntinne ovat nyt lakkautetut, ja kuukausirahoja ei teille enää makseta. Jospa vain olisin antanut teidän jäädä sikopaimeneksi Selmattiin! Joka retkeilee ilmapallolla, siitä ei ilmoisna ikänä tule kauppiasta, vaan hänestä tulee seikkailija, huijari. Niin, niin, kun teidän tulonne nyt pienenevät, niin teidän kaiketi täytynee myöskin antaa tuon amerikkalaisen 'itsenäisen tytön' mennä menojaan!

— Rohrmann— Rohrmann! huusi hän sitten, avaten konttorihuoneen oven.

Kutsuttu syöksähti sisään.

— Rohrmann, kirjoittakaa mitä sanelen:

»Selonteko sunnuntaisesta ilmapalloretkestä sisältää valitettavasti varsin suuren erehdyksen. Siinä mainittu herra Jost Wildi ei ole — vetäkää sanan alle kolminkertainen viiva — kauppahuone H.K. Balmerin virkailijoita eikä edes apulaisiakaan.»

— No niin, viekää se tuon lehden toimistoon. Jos he kieltäytyvät ottamasta sitä lehteen, niin uhkaatte heitä luotonvahingoittamiskanteella.

Virkailija lensi matkaan.

— Te seisotte yhä vielä täällä, hyvä herra! huusi »Hänen Mahtavuutensa» kalsean pilkallisesti. — Vai haluaisitte te puhua! Mutta sitä te ette saa. Työskennelkää ensin muutama kuukausi ahkeraan ja vaatimattomasti varastohuoneissa, sitten voi kenties tapahtua, että jälleen pääsette puheilleni.

Halveksivalla liikkeellä hän käänsi minulle selkänsä.

Juopuneen tavoin hoipersin tieheni. En tiedä kuinka monta ihmistä vastaan törmäsin katua eteenpäin kiitäessäni, en muista missä kuljeskelin aamusta iltaan, se vain on jäänyt mieleeni että seisoin Elben rannalla ja ajattelin: »Olisi parasta hypätä jokeen ja vapautua tästä rajattomasti häpeästä, joka minut vähitellen kiduttaa kuoliaaksi! Hän nimitti minua poikanulikaksi! Hän on tyranni, tyranni!»

Olin aivan vimmoissani ja kiukuitsin: »Enkä edes saanut sanoa sanaakaan selitykseksi ja puolustuksekseni!»

Raivoissani toivoin, että sanomalehtimies sattuisi tielleni. Silloin saisi hän aimo selkäsaunan!

Mutta vähitellen lauhtui toivoton, vihainen itkuni, ja mieleeni alkoi tulla järkevämpiä ajatuksia. Käsitin, että ilmapalloretki oli ollut ajattelematon temppu ja että sanomalehden esityksen siitä täytyi tuikeasti harmittaa herra Balmeria, varsinkin kun syyllinen olin minä, hänen hemmoteltu lemmikkinsä. Tuon kaiken käsitin. Mutta ei hänen sentään olisi pitänyt häväistä minua kaikkein edessä tuomitsemalla minut takaisin varastohuoneisiin. Se oli liikaa! Sehän oli melkein kuin minut olisi ajettu pois palveluksesta! Oi, kuinka olin rakastanut tuota miestä! Aivan kuin isää. Ei, vielä enemmän! Ja nyt hän kohteli minua noin julmalla tavalla. Hämärästi tunsin myöskin ettei ilmapalloretki, tuo ajattelematon päähänpistoni, joka tosin antaa aihetta pilantekoon, vaan ei tuottaisi hänelle mitään todellista vahinkoa, ollut syypää hänen hirvittävään raivoonsa, vaan oli sen herättänyt luulo, että olin lemmensuhteissa Big Dareen. Se oli pettyneen hyväntekijän mustasukkaisuutta, joka saattoi suojatin orjaksi ja kielsi häneltä oikeuden ihailla ketään muuta, olipa tämä vaikka nainenkin. Siinä oli asian ydinkohta. Mutta kuinka voisin saada kaikki Balmerille selvitetyksi?

Vietin tuon päivän sanomattoman kurjassa mielentilassa. Kun Sommerfeldin ilmapallo illan suussa näkyi taivaalla, kirosin sitä mielessäni. Vihdoin palasin väsyneenä ja murtuneena asuntooni kirjurinperheen tykö, jonka kohtelu nyt oli käynyt aran karttelevaksi. Liitin Dugloren kirjeeseen lyhyen loppulauseen ja lisäsin:

»Suo anteeksi, rakas Duglore, että kirje on näin keskeneräinen. Voit käsialastakin huomata, että nyt myöhemmin päivällä olen ruvennut voimaan pahoin.»

Vaikka nuo tulevaisuudentoiveet, joista olin kirjoittanut, nyt olivatkin rauenneet tyhjiin, läksin kumminkin seuraavana aamuna viemään kirjettä postiin. Matkalla mietin ristiriitaisten tunteiden vallassa, nöyrtyisinkö todella menemään jälleen makasiinityöhön. Minusta tuntui etteivät voimani siihen riittäisi. Lopputulos oli kumminkin, että minä, ylpeä, kunnianhimoinen Jost Wildi, jälleen tarjouduin entisten päällysmiesteni käskettäväksi. Minun täytyi saada toimeen sovinto Balmerin kanssa, ja ensimäinen ehto oli varmaankin taipuminen hänen tahtonsa noudattamiseen. Mutta kärsin kiihkeämpää tuskaa kuin itsellenikään tahdoin myöntää. Big Darelle antamaani lupausta en olisi halunnut täyttää. Jos asiat olisivat olleet samalla kannalla kuin hänestä erotessani, olisi ollut toista, mutta edellisen päivän kokemukset olivat tehneet hänet minulle ventovieraaksi olennoksi, joka kauneudestaan huolimatta jätti mieleni aivan kylmäksi. Äkkiä alkoi minusta tuntua epänaiselliselta, että hän ilman muuta oli päättänyt lähteä mukaan ilmaretkelle, ja rupesin epäilemään hänellä olevan seikkailijattaren taipumuksia.

Menin kumminkin Kiviportille, ajatellen, että jos emme voisikaan kauniin, salaperäisen Abigail Daren kanssa tuottaa toisillemme paljon iloa, niin voisi yhdessäolomme kumminkin hieman lieventää polttavaa tuskaani. Aikoessani juuri yhtyä ihmisjoukkoihin, jotka keväästä riemuiten vaeltelivat puistikossa, saapui tenhottareni viehkeänä ja hymyilevänä, vaaleansinisiin puettuna, ja nyökkäsi minulle jo kaukaa vaunuistaan. Pian käyskentelimme päivänpaisteisen, tuoksua uhkuvan illan sulossa kastanjain valkoisten ja punaisten kukkalatvojen alla, ja nyt tunsin sentään jälleen joutuvani hänen sanomattoman nuoruudenviehkeytensä lumousvoiman valtaan.

— Suokaa anteeksi, herra Wildi, lausui hän heti ensiksi. — Pelkään, että tuo ilmapalloretki on tuottanut teille ikävyyksiä. Arvasin sen kauppahuoneenne selityksestä, ja näen sen teidän kasvoistannekin. Olen kovin pahoillani siitä, että olin siihen syypää. Haluaisin sovittaa syyllisyyteni, vaan en tiedä miten sen voisin tehdä!

Hän hymyili veitikkamaisesti ja suopeasti, ja hänen hilpeä, sydämellinen seurustelutapansa virvoitti minua.

— Mutta kun teitä katselee, herra Wildi, jatkoi hän leikillisesti, — tuntuu sentään siltä ettei teille voisi sattua mitään vaikeutta, jota ette voittaisi aivan ponnistuksittakin. Niin on varmaan tämänkin vastuksen laita.

Nyt täytyi minun nauraa. — Kylläpä teillä on erinomainen luottamus luontoni lujuuteen! sanoin minä. — Mistä tuo oiva ajatus tuli mieleenne?

— En tiedä sitä oikein itsekään, vastasi hän luontevasti. — Teissä on jotakin voimakasta ja tarmokasta, joka saattaa ajattelemaan, että kaiken täytyy onnistua teille, ryhdyittepä mihin tahansa. Jokainen liikkeenne ja lepoasentonnekin kuvastaa tyyntä pontevuutta. Se rohkaisi minua seuraamaan teitä ilmapalloretkelle. Olin huomannut sen jo Helgolannissa, teidän laskeutuessanne »Falmia» alas. Teidän käyntinne, kun te ikäänkuin joka askeleella kasvetutte maahan kiinni, saattoi minut silloin ajattelemaan, että te olitte kotoisin vuoriseudusta, ettette aina ole ollut kaupunkilainen. Mutta ehkä minusta tuntui siltä vain siksi, että koko teidän olentonne henkii syntyperäistä voimaa.

Katsahdin hämmästyneenä Big Dareén ja vastasin:

— Ei, tarkka silmänne ei ole teitä pettänyt, olen syntyisin vuoriseudusta. Oletteko te oleskellut sellaisilla tienoilla?

— Kyllä joskus, sanoi hän, — tuon tuostakin olen vanhempineni viettänyt keskikesällä jonkun viikon vuoristossa, — nimittäin lapsuuteni ja aikaisimman nuoruuteni aikoina. Nyt eivät vanhempani enää ole elossa. Muutoin en olisikaan Hampurissa.

Hän vaikeni ajatuksiinsa vaipuen ja viittasi sitten päivänvarjollaan korkeiden kukkivien sireenipensaiden varjostamaan penkkiin sekä lausui:

— Emmekö istuisi tuonne hetkeksi? Voimme varmaankin kertoa toisillemme kaikenmoista. Saanko kuulla jotain teidän vuoristanne?

Hän hymyili suloisesti lausuessaan tuon pyynnön, ja hänen sinisilmänsä säteilivät rohkaisevasti. Mutta minä pyysin häntä kertomaan.

— Olette oikeassa, ettehän te vielä lainkaan tiedä, kuka minä olenkaan, sanoi hän hilpeästi. — Kuvailkaa mielessänne sateenvarjoa, jonka omistaja on unohtanut nurkkaan, ja jota ei käydä noutamassa. Ei, en tahdo puhua ongelmoita. Synnyin maailmaan jossakin hotellissa Välimeren rannoilla. Lapsuuteni ajan vietin vanhempieni kanssa matkoilla, ja vaelluksessani tuli pysähdys vasta ollessani jo kahdeksantoistavuotias. Silloin olin jo kadottanut äitini. Isäni, joka oli meksikkolainen, piti vanhan perintöriidan takia matkustaa kotiin. Yhdessä saavuimme Hampuriin. Mutta meri oli kovin myrskyinen. Isäni päätti tehdä matkan yksin ja jätti minut poissaoloajakseen Jenssenin ja Römerin kasvattikouluun. Mutta kun hänen neljän tai viiden kuukauden jälkeen piti tulla minua noutamaan, saapuikin hänen asemestaan tieto hänen kuolemastaan. — Olin lohduton, minulla ei ollut enää ketään, joka olisi minusta välittänyt. Omaisuuteni hoitajan, vanhan meksikkolaisen asianajajan neuvosta jäin kasvatuslaitokseen, ja olen ollut siellä jo kolme vuotta. Mitäpä voisin tehdä muutakaan? Koko maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka minusta välittäisi, vaan he palvelevat minua kaikki tyynni ainoastaan palkasta, ja jos kuolisin tänään tai huomenna, niin minulle varmaankin pidettäisiin aika komeat maahanpaniaiset, mutta ei kukaan muu vuodattaisi kyyneltäkään tähteni kuin pari herttaista pikku toveria. Olen todellakin kohtalon huolimattomasti pitelemä ihmislapsi!

Hän ei kertonut tuota lainkaan surunvoittoisesti, vaan suuren maailman tapoihin perehtyneen nuoren naisen tavoin, joka on tottunut tunteensa hillitsemään.

— Ja laitoksen johtajat sallivat teidän liikuskella kaupungilla yksin ja milloin haluatte?

— En luule siitä liioin pidettävän, naureskeli hän, — vaan olen suostunut jäämään sinne ainoastaan ehdolla, että minulle suodaan kaikenmoisia vapauksia. Minulle, joka olen viettänyt kahdeksantoista vuotta kuin mustalaiselämää, ei sovi häkkiin suljetun kanarialinnun elämäntapa. Ei, ei, sitä en kestäisi! Omaisuuteni hoitajan, tuon meksikkolaisen asianajajan, pitää maksaa vapaudestani, se on minulle yhtä välttämätön kuin ilma. Heti kun minua pyritään pakolla johonkin taivuttamaan, heräävät kaikki huonot ominaisuuteni.

— Onko teillä niitäkin, neiti? laskin minä leikkiä.

— Onpa kyllä, vastasi hän vakavasti. — En tahdo tekeytyä miksikään enkeliksi! Jos minua pidellään pahoin, voin olla ilkeä ja juonikas, oikein paha!

Sanojensa vahvikkeeksi hän antoi silmäinsä säihkätä tulta. Välähdys, tuima kuin timantin hohde, tuikahti niiden tummasta sinestä, ja valkoiset hampaat vilahtivat näkyviin kirsikanpunaisten huulten takaa. Silmänräpäyksen ajan oli Big Dare vain meksikkotar, ehdottomasti täytyi minun ajatella villipetoa, kissaeläintä, joka hyökkää esiin Amerikan metsistä. Mutta seuraavana hetkenä hän jo hymyili viehättävän herttaista ja viatonta hymyään.

— Ei, sanoi hän, — elkää liiaksi kauhistuko minun huonoja ominaisuuksiani, herra Wildi, — onhan minulla hyviäkin. Laitoksen tyttöset pitävät minusta enemmän kuin kenestäkään!

Hän näytti niin lempeältä, niin hilpeän veitikkamaiselta, että minun täytyi häntä uskoa.

Olimme molemmat hetken vaiti.

— Independent girl, — siinä on sanomalehtimies oikeassa, jatkoi hän sitten ajatuksen juoksuaan. — Sunnuntainen ilmapalloretki oli kyllä todiste »itsenäisyydestäni». En pitkiin aikoihin ole kokenut mitään niin suurenmoista, sain toki taas kerran vapaasti vetää henkeä. Tuota nautintoa haluaisin enemmänkin. Sen tiesin jo maahan laskeutuessamme. Sentähden halusin tavata teitä. Tahdoin esittää teille erään tuumani ja erään pyynnön, — tuuman, tehdä pitemmän ilmäpalloretken, ja pyynnön, että te vieraanani ottaisitte siihen osaa. Ihanaa täytyisi olla jonakin aamuna ilman uteliaita katselijoita kohota ylös ilmaan, kiitää aurinkoa kohden, koko pitkä päivä leijailla ylhäällä taivaan korkeudessa, kukoistavan maan yläpuolella, me kolmen kesken vain — Sommerfeld, te ja minä — ja vasta illalla laskeutua maahan jossakin kaukana. Pelkään vain, että minun teidän tähtenne täytyy luopua tuumastani. Asemanne estää teidät täyttämästä pyyntöni.

Mutta hän loi minuun kumminkin toiveikkaan ja rukoilevan katseen.

— Kiitän teitä, neiti Dare, mutta se ei todellakaan käy päinsä, vastasin minä aivan empimättä, tyynesti ja varmasti. — Tehkää tuo matka ilman minua. Pidän Sommerfeldiä luotettavimpana ilmapurjehtijana, mitä olla voi.

Hän nyrpisti huulensa kokoon viehättäväksi supukaksi, mietti sitten vähän ja lausui hymyillen:

— Ei, en minä lähde Sommerfeldin kanssa kahden. Ainoastaan teidän seurassanne olisi minulla kylliksi rohkeutta siihen. Jos näkisin teidät rinnallani, voittaisin pelkuruuden, joka piilee mielessäni kaiken kauneuden ja suurenmoisuuden kaihoamisen rinnalla.

Hän nousi paikaltaan.

—- Saatatteko minua vielä vähän matkaa? kysyi hän.

Aloimme kulkea Sisä-Alsterille päin.

— Miksi te pysytte tuon kauppahuoneen palveluksessa, vaikka teille suodaan niin vähän vapautta, herra Wildi? alkoi hän jälleen puhua.

Hämmästyksissäni tuosta lapsellisesta kysymyksestä vaikenin tuokion.

Viehkeä puna kohosi hänen poskilleen ja hän lausui:

— Kysymykseni taisi olla aika typerä?

— Olipa kyllä, neiti Dare, vastasin minä, ja me nauroimme molemmat sydämellisesti.

— Kuinka mukavasti te tuon sanoittekaan! sanoi hän hilpeästi, ja tuo hetki vei meidät lähemmäksi toisiamme, kuin kaikki muu mitä siihen saakka olimme puhuneet.

— Täyttäisittekö pyyntöni, jos voisitte toimia vapaasti? tutkisteli hän edelleen.

— En tietäisi mitään sen viehättävämpää, vastasin minä. —
Ilmapurjehtiminen on minusta tenhovimpia huvituksia mitä olla voi.
Rinnassamme herää pyrkimys nähdä enemmän ja yhä enemmän. Sen olen jo
kokenut. Ja sitten teidän viehättävä seuranne!

Hänen siniset silmänsä säteilivät. — Nuo sananne tekevät minut varsin onnelliseksi, hymyili hän.

Käyskennellessämme tietämme edelleen kääntyi melkein jokainen vastaantulija taaksensa katsomaan Big Darea ja hänen palmikoltaan, ja kuulimme niistä myöskin leikkiä laskettavan.

— Leikkautan ne lyhemmiksi, sanoi hän harmistuneena. — En ole lainkaan sellainen turhamainen olento, miksi minua niiden takia luullaan. Laitoksen johtajat tahtovat että antaisin niiden riippua alhaalla, mutta en aio enää välittää siitä. Haluaisin liikkua luonnon helmassa vapaasti kuten muutkin ihmiset. — Saanko vielä tavata teitä, herra Wildi?

— Olen joka ilta käskettävänänne, vastasin minä, hänen kauneutensa hurmaamana. — Olen melkein yhtä koditon maailmassa kuin tekin!

— Ylihuomisiltana samaan aikaan ja samassa paikassa, kuiskasi hän punastuen ja riemuisasti.

Seisoimme Sisä-Alsterin rauta-aidan vieressä. Alkoi hämärtää, ja tummalla metallihohteisella vedenkalvolla tekivät valkoiset joutsenet kuin unessa kierroksiansa. Siellä täällä syttyvät valot kuvastuivat veteen, varjokuvain kaltaisina kohosivat Vanhankaupungin rakennukset hämärässä ylös korkeuteen, ja vienon kevätillan elämä ympäröi meitä salaperäisine äänineen.

— Solmimme siis ystävyydenliiton, herra Wildi! Ja ensi kerralla te kerrotte vuoristossanne viettämästänne lapsuuden ajasta. On oleva varsin hauskaa kuulla siitä. Iloitsen siitä jo edeltäpäin, lausui Big Dare erotessamme.

Hän tuntui hieman haaveelliselta, ja hänen pitkä kapea kätensä viivähti hetkisen minun kädessäni. Nyt ajoi hän jo pois luotani ja katosi näkyvistäni rusottavan iltahohteen kirkastamana.

»Ystävyydenliitto!» Tuo sana soi korvissani. Mutta mitä hyötyä olisi tuosta ystävyydestä?

Kuljin kotia kohden hieman raskain askelin. Mikä hurmaavan viehättävä neitonen olikaan tuo Big Dare, kuinka ihmeellisellä tavalla yhtyivätkään hänessä nuoruudenihanuus, haavemielisyys, vapaudenrakkaus, seikkailemishalu ja hieno naisellisuus, hyvyys, luottavaisuus. Ja sitten tuo sanoin selittämätön, joka laajan, vilvakkaan ilmakehän tavoin ympäröi hänen olentoaan! Enemmän vielä kuin hänen ulkonainen viehkeytensä tenhosi mieltäni rikas henkevyys, josta hänen puheensa olivat suoneet minulle todisteita. Ainoastaan hänen sinisilmäinsä äskeinen outo välkähdys tuntui minusta vieroittavalta, ja muisto siitä häiritsi minua salaperäisen seikan tavoin, jota ei pysty selittämään eikä käsittämään. Mutta vaikka Big Dare niin ruumiillisiin kuin henkisiin ominaisuuksiinsa nähden oli kuin luotu ihastusta herättämään, en kuitenkaan tuntenut olevani häneen oikeastaan rakastunut.

Mutta häneen tutustuminen auttoi minua helpommin kestämään tuskat, joita Balmerin epäsuosio minulle tuotti, ja hänen väitteensä kukistumattomasta voimastani rohkaisi minua. Teeskentelin ylpeää välinpitämättömyyttä, kestääkseni voitonriemuiset katseet, joita kauppahuoneen virkailijat ja apulaiset loivat herransa entiseen suosikkiin, ja kirjoitin Balmerille kirjeen, jossa pyysin päästä hänen puheilleen, selittääkseni hänelle sen mitä oli tapahtunut. Luotin hänen järkevän ja hyväntahtoisen vaimonsa välitykseen. Mutta vastausta ei tullut, ja se saattoi minut yhä alakuloisemmaksi, niin että minusta tuntui onnelta että edes sain jälleen viettää illan Big Daren seurassa, joka sentään pariksi tunniksi karkotti mielestäni nuo kiduttavat ajatukset.

Hän tuli jalkaisin, yllään vaatimaton kävelypuku. Palmikkonsa oli hän kiinnittänyt ylös niskaan suureksi sykeröksi, ja hän kysyi leikillisesti:

— Rumentaako se minua kovin?

— Ei, se sopii teille oivallisesti, vastasin minä. — Se kimmeltelee ja säihkyy ilta-auringossa kuin tuli. Ja niskanne ylvään viehkeä kaarros…

— Riittää, riittää, nauroi hän iloisesti. — Ette voi keksiä mitään uusia imarteluja niiden lisäksi, joita lapsuudestani saakka olen kuullut. Olkaa huoletta, herra Wildi, minä tiedän että olen pulska poika!

Vallattomuus säteili hänen silmistään.

— Siis saan nyt kävellä kanssanne. Se on pääasia! Ja nyt juttelemme toisesta asiasta, teidän vuoristanne, lapsuudestanne! Olen iloinnut kertomuksesta, jonka toivon saavani kuulla, kuten olisin iloinnut ilmaretkestä, jos olisi ollut mahdollista tehdä se.

Toverillisena ja hilpeänä asteli hän siinä reippaasti rinnallani, ja vaikka en ollut mikään tarinoitsija enkä ollut milloinkaan liioin harjoittanut kykyäni esittää asioita yksijaksoisesti, sai hän kumminkin minut kertomaan varsin pitkälti kaukaisesta laaksokylästäni. Hänen kysymyksensä, nyökkäyksensä, rohkaisevat silmäyksensä saattoivat minut tahtomattanikin puhumaan yhä edelleen. Niin jouduimme huomaamattamme harvemmin rakennettuun uuteen kaupunginosaan ja vihdoin pieneen, kukoistavaan ravintolapuutarhaan, jossa sulotuoksujen ympäröiminä muusta maailmasta erillämme kenenkään häiritsemättä voimme jatkaa keskusteluamme. Aika lensi kuin siivillä.

— Kuinka ihmeellistä, huudahti Big Dare äkkiä kertomukseni keskeyttäen, — olenhan lukenut Selmatt'in vuorensuistumasta ja tuosta pelastuneesta nuorukaisesta. Ja nyt hän on tuossa edessäni! Tietystihän luin teistä osaaottavaisesti, vaan nyt on osanottoni vieläkin suurempi. — Täytyyhän olla haikean surullista menettää kotinsa!

Hän vaikeni ajatuksiin vaipuen, ja huokaus väreili hänen viehkeillä kirsikanpunaisilla huulillaan. Mieltäni rupesi ahdistamaan, mutta hän loi minuun lämpöisen, rauhoittavan katseen ja lausui sydämellisesti:

— Mutta teillä on sentään kerran ollut koti. Oi, kuinka kadehdin teitä sen takia! Suloisaa mahtanee olla omistaa koti ja kotimaa! Kaikki runoilijat niitä ylistävät, ja ikivanhoista ajoista näkyy niillä olleen sama viehättämisvoima. Mutta minä en tiedä mitä koti ja koti-ikävä onkaan! Minulla ei ole koskaan ollut kotimaatakaan, enkä voi siis ikävöidä minnekään, en ymmärrä Odysseiaa, tuota muinaiskreikkalaista laulua koti-ikävästä, enkä sveitsiläistä soturiparkaa, joka kuullessaan Strassburgissa alppitorven toitotuksen heittäytyi virtaan, en juutalaista, joka kuollessaan antaa kääntää jalkansa kotimaansa auringonnousua kohden! Mutta ihanaa täytyy tuollaisen rakkauden olla!

Bigin olennossa ei ollut enää jälkeäkään iloisesta, huolettomasta seuraihmisestä. Syvä ryppy oli uurtautunut hänen otsaansa kauniisti kaartuvain kulmakarvojen välille, ja surumielinen Big vaikutti mieleeni verrattomasti valtavammin, kuin äskeinen hilpeä tyttönen.

— Teidän lapsuudenmuistonne ovat kotoisin kapeasta vuorilaaksosta, minun ovat kootut kaikista maailman ääristä, sanoi hän miettiväisesti.

Tuskin minun tarvitsi kehottaakaan häntä kertomaan, hän ryhtyi itsestäänkin puhumaan.

— Vanhasta perinnöstä aiheutuva riita, alkoi hän, — karkotti isäni hänen meksikkolaisesta kodistaan. Katkeroituneena siitä ettei saanut oikeuksiansa täysin tunnustetuiksi, hän jätti käytännölliset toimet siksensä ja omisti aikansa taiteelle, joka myöskin saattoi hänet tulemaan Vanhaan maailmaan. Saksassa hän meni naimisiin nuoren näyttelijättären kanssa, ja tullessani maailmaan olimme Italiassa. Vanhempani eivät koskaan oleskelleet kauan samassa hotellissa, samassa kaupungissa. Tuon riidanalaisen perinnön tuottamat varat riittivät kumminkin hyvin tuollaiseen levottomaan kulkurielämään, jota vietimme siksi, että kalpea, sairaalloinen isäni äitini takia oli ainaisen lemmenkateen vallassa, äitini oli kukoistava olento ja hyvin kaunis, hän piti henkevistä keskusteluista, oli huvitettu taiteesta ja osasi miellyttää kaikkia, joiden kanssa joutui tekemisiin. Mutta isäni rauhattomuus riisti häneltäkin levon, me jatkoimme vain ainaista kulkuamme kaupungista toiseen, maasta maahan. Enimmiten oleskelimme Välimeren tienoilla, mutta joskus kävimme pohjoismaissakin. Isäni piirusti ja maalasi oivallisesti, mutta tuo rauhaton elämä ehkäisi hänen taidelahjojensa kehitystä, ja hänen teelmänsä jäivät enimmäkseen keskeneräisiksi. Niin vietin lapsuuteni päivät aina matkoilla ollen, aina hotelleissa, vanhempien holhoamana, jotka rakastivat toisiaan äärettömästi, vaan joutuivat usein epäsopuun. Molemmat olivat hyvin helliä minulle ja hemmottelivat minua, mutta kumminkaan en tuntenut itseäni onnelliseksi.

Kun vaieten ilmaisin liikkeellä haluavani kuulla lisää, sanoi hän katkerasti:

— Ainainen matkustelu riisti minulta lapsuudenonnen! Tuskin olin ehtinyt tottua ja mieltyä johonkin leikkipaikkaan, puutarhannurkkaan tai merenrantaan, ja tutustua muihin lapsiin, kun jo taas oli niistä eroaminen. Lopuksi minusta tuntui ettei maksanut vaivaa kiintyä mihinkään eikä keheenkään, kun siteet kumminkin kohta täytyi katkoa. Maailma ei voinut enää tarjota minulle mitään uutta eikä hämmästyttävää. Se kuvastui mieleeni jonona hotellihuoneita, ja minusta siinä ei ollut mitään muuta pysyväistä kuin vanhempani ja meidän matkakapineemme, joskus myös vuoden tai pari hoitajattareni, sittemmin kamarineitsyt ja opettajani, joita kuljetettiin mukana kylpypaikasta toiseen. Minä olin siro, hyväpäinen nukke, jota kaikki imartelivat, mutta vanhempani toivoivat että minusta tulisi ihmelapsi. Äitini tarkkasi kiihkeästi jokaista sanaani, sillä hän odotti minusta tulevan runoilijattaren, isäni puolestaan haki taiteellisuuden tuntomerkkejä jokaisesta turhanpäiväisestä piirustuksestani. Sitä he kumpikaan eivät tulleet ajatelleiksi, että lapsen, voidakseen kehittyä, myöskin täytyy saada olla hieman rauhassa omissa valloissaan. Kuinka kolealta tuntuneekin, niin olen nyt, tultuani vanhemmaksi ja järkevämmäksi, yllättänyt itseni ajattelemassa että oli oikeastaan onneksi minulle, että kadotin vanhempani niin nuorena. Heidän kummallinen kasvatustapansa olisi muutoin tehnyt minusta lopun tai saattanut minut epätoivoissani solmimaan järjettömän, ennenaikaisen avioliiton. Tulin isäni kanssa Hampuriin, mieli varsin väsähtäneenä, ja joskaan kasvattila ei voi minusta tuntua kodilta, niin tarjoaa se minulle kumminkin hieman korvausta lapsuuteni aikuisista kärsimyksistä, suoden tilaisuutta seurusteluun toverien kanssa. Tulemme erittäin hyvin toimeen toistemme kanssa, nuo puolikasvuiset tyttöset ja minä!

Hitaasti palasi Big Daren kelmeille nenänpielille jälleen eloisampi väri, ja hänen muotonsa, jolle otsan ryppy oli luonut ylevän katkeruuden ilmeen, kirkastui jälleen. Minulle hänen sanansa selvittivät monta omituiselta tuntuvaa seikkaa, ennen kaikkea tuon ripeän itsenäisyyden, joka aluksi hänen nuoruutensa takia oli minua hämmästyttänyt. Hän viehätti minua nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen hänen sanansa ja katseensa kertoeli minulle kiihkeän, taisteluita kestäneen mielen jaloudesta.

Syvään hengähtäen hän lausui:

— Lähtekäämme nyt kulkemaan kotiin päin! Ihaninta kaikesta olivat kumminkin satunne vuoriväestä! Ne ovat minusta vallan viehättäviä! Ja teidän äitiraukkanne! Vihloo sydäntä ajatellessa äitiä, joka ei ole ollut täysin onnellinen! Aioin kysyä vielä erästä seikkaa, herra Wildi. Sanoitte katselleenne ilmapalloa, joka leijaili vuoristonne ylitse, yhdessä koulumestarin tyttären kanssa. Jäikö tuo tyttö eloon vuoren suistuessa?

— Kyllä, ja me menimme kihloihin ennen lähtöäni Hampuriin, vastasin minä, vaikka sanat olivat katketa kurkkuuni. Olin tyytyväinen itseeni, saatuani ne lausutuiksi, ja iloinen siitä, että jo hämärsi, niin että punehtumiseni kävi vähemmän huomattavaksi. En nähnyt muuttuiko Bigin muoto hänen kuullessaan tuon tunnustukseni.

— Kiitän teitä tiedonannostanne, lausui hän, kylmähkö hymyily huulillaan. — Sen paremmin voimme olla ystävykset!

Saatoin häntä aina kasvattilan muhkean rakennuksen edustalle, joka sijaitsi hiljaisen, hienon kadun varrella. Hyvän toverin tavoin hän ojensi minulle kätensä.

— Tapaammeko toisemme lauantaina? kysyin minä.

— Ei, vastasi hän, — lauantaina minun on mentävä erääseen koululaisten konserttiin. Kirjoitan teille, kun jälleen saan tilaisuuden teitä tavata.

Pää pystyssä hän lähestyi nopein, kevein askelin ovea, soitti ja katosi valoisaan eteiseen. Mutta kotiin kulkiessani valtasi mieleni pelko, ettei hän enää tulisi minua tapaamaan, että olin nähnyt hänet viimeisen kerran. Tieto että olin kihloissa kävi varmaankin sentään hieman hänen tunteillensa. Olin pahoilla mielin hänen tähtensä.

Mutta enemmän tuskaa tuotti minulle se, etten saanut herra Balmerilta vastausta pyyntööni päästä hänen puheillensa. Tuo surullinen viikko lähestyi jo loppuansa. Lauantaina tuntui minusta koko päivän siltä, että jotain täytyisi tapahtua. Tapahtuikin jotain, mutta ei mitään ilahduttavaa. Illan lähetessä »Hänen Mahtavuutensa» kulki makasiinin läpi, loi katseen sinne, toisen tänne, puhui väliin yhdelle, väliin toiselle jonkun sanan, lyhyesti, virallisesti, pysähtyi minun läheisyyteeni tultuansa ja katseli työntekoani, kasvoillaan tuo tulkitsematon ilme, jolla hän ihmiset kukisti. Hänen katseensa sai käteni vapisemaan. Jumala tiesi mikä mieletön toivo minussa silloin heräsikään ja saattoi minut häntä lähestymään rukoillen:

— Herra Balmer, pyydän teitä antamaan anteeksi! En voi enää jäädä tänne makasiiniin, en kestä tätä häväistystä enää kauemmin!

Mutta noiden salaperäisten silmäin katse pysyi kylmänä.

— Voitteko kestää sitä vai ette, murisi hän kalseasti, — se on teidän oma asianne.

Tehden kopean, epäävän kädenliikkeen hän läksi tiehensä, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kuvastui sydämetön tyydytys, ikäänkuin hän olisi tullutkin vain osoittamaan minulle halveksumistaan.

Tuo uusi nöyryytys saattoi minut suunniltani. Jospa olisin edes saanut sinä iltana tavata Big Darea. Mutta hänhän oli konsertissa! Ikävöin jotakin hyväntahtoista ihmistä, joka lempeydellään olisi auttanut minua kestämään raivoni ja tuon surkean illan. Kiiruhdin satamaan hakemaan vilpitöntä Rungholtia, joka osasi niin mukavan kuivahkolla tavalla kertoa oivallisia merimiesjuttujaan. Mutta hän oli jo lähtenyt työpaikaltaan. Menin viinianniskeluun, jossa olin joskus käynyt Leglun kanssa, ja luin sanomalehtiä, mutta tiesin tunnin tai parin kuluttua niiden sisällöstä saman verran kuin ryhtyessäni niitä lukemaan. Silloin sattui korviini tuttu ääni:

— Opetteletteko te ne ulkoa? Onpa hauskaa taas kerran pitkästä ajasta nähdä teitä!

Siinähän oli Leglu, viralta pantu ranskanopettajani!

— Herra Wildi, mikä teitä vaivaa? kysyi hän vakavasti. — Te näytätte sairaalta. Menkää toki kotiin!

En suostunut sitä tekemään. Mutta kuta enemmän koetin säilyttää ulkonaisen tyyneyteni, sitä kiihkeämmin vaati sydämeni minua tekemään jonkin tyhmyyden, joka vaimentaisi tuskat. Tuo lurjus pirteine kokkapuheineen tuli juuri oikeaan aikaan! Seurasin häntä pelikapakkaan, ja siellä oli kaikki samaten kuin puoli vuotta sitten: näin hehkuvia naamoja, himokkaita naissilmiä, kuulin rahan ja arpanappuloiden kiihottavaa kilinää ja kalinaa.

En ottanut osaa peliin, sillä mielenhaikeudestani huolimatta jaksoin sentään ajatella, että pian voi tulla aika, jolloin tarvitsin jokaisen kolikkoni.

Muuan naisista ivaili minua:

— Te olette valinnut omituisen paikan mietiskelyjänne varten, herra filosofi.

Katsahdin ylös. Samassa silmänräpäyksessä näkymätön käsi sammutti huoneen kaasuliekit. Raakaääninen merimies huusi:

— Mikä sikamainen isäntä täällä onkaan?

Kapakan vieraat yrittivät nousta paikoiltaan, mutta joku kuiskasi:

— Istukaa hiljaa!

Nyt kuului revolverien naksahduksia ja sanat:

— Varokaa koskemasta rahoihin!

Äänettömänä odotti seurue lyhyen hetkisen. Silloin aukeni ovi ja ääni huusi:

— Julistan kaikki tässä huoneessa olijat vangituiksi!

Valoisassa etuhuoneessa säihkyivät poliisien kypärit ja univormut. Hämmästyneet vieraat nurisivat ja kiroilivat, ja uudelleen sytytetyt kaasuliekit valaisivat kuolonkalpeata seuruetta.

Kun meidät kuljetettiin vaunuissa hiljaisia katuja pitkin tutkimusvankilaan, oli mieleni epätoivoisempi kuin ollessani Selmatt'issa maahan haudattuna.

Kumminkin pääsin toistaiseksi jotenkin hyvällä kaupalla asiasta. Meitä tutkivat virkamiehet uskoivat selitykseni, että olin vain sattumalta joutunut muiden seurassa tuohon kapakkaan enkä lainkaan ollut ottanut osaa peliin. Aamupäivällä tuli vapauttava lupaus: — Saatte lähteä täältä! — Mutta vapauteni kahlehtien seurasi sitten:

— Teidän on sittemmin esiinnyttävä todistajana oikeudessa.

Kulkiessani noiden lukuisain kävelijöiden joukossa, joiden kaikkein kasvoille keväisen sunnuntain ihanuus loi ilon ilmeen, tunsin olevani ihmiskunnan hylkytavaraa. Minusta oli kuin suloiset suvituulahdukset olisivat tuoneet mukanansa onnettomuutta joka taholta, enkä ihmetellyt, kun rouva Andreesen otti minut vastaan kasvot itkettyneinä ja huusi:

— Jeesus, Jeesus, sitä pelästystä ja häpeätä! Olimme tuskin nousseet levolta kun kaksi poliisia tuli tänne. He kyselivät teistä kaikenmoista ja kirjoittivat kaikki muistiin. Sanoimme tietysti, että te olette ahkera nuori herra, joka vain silloin tällöin sattuu hurjalle päälle.

Hänen puhuessaan tuli kirjuri Andreesen, yllään siisti ja moitteeton pyhäpuku, kotiin kirkosta ja loi minuun arasti ja vaieten murheellisen, nuhtelevan katseen. Kuinka kadehdinkaan tuota siivoa miestä, jota en ennen ollut pitänyt oikein vertaisenanikaan, kuinka puhtoisena hän seisoikaan edessäni tahrattomassa poroporvarillisuudessaan!

Istuin sekavain ajatusten vallassa huoneessani vuoteen reunalla. Haikea alakuloisuus täytti mieleni. Valtavan voimakkaana tulvahti sydämeeni koti-ikävä. Niin kauan kuin menestys meitä seuraa, on helppo vieraalla maalla vaeltaa pää pystyssä, mutta kun perustus alkaa horjua jalkojemme alta, silloin ikävöimme kotiin kuin lapsi äidin syliin. Oi Duglore, Duglore! Olisin halunnut nojata pääni hänen rintaansa. Hänen tykönänsä olisin jälleen kotona, uskollisuutta ja rakkautta saisin siellä osakseni. Tulisen raudan tavoin poltti sydäntäni ajatus: »Olen sekoitettu, joskin vain todistajana, väärinpeluuta koskevaan törkeään oikeusjuttuun! Se tekee lopun kaikista toiveistani ja tulevaisuudentuumistani!»

Jos olisin voinut noudattaa hetkellistä mielijohdottani, olisin suin päin matkustanut kotiseudulleni. Mutta minun oli esiintyminen todistajana, enkä uskaltanut sitä ennen poistua paikkakunnalta, kun pelkäsin että siitä koituisi uutta onnettomuutta.

XV.

Myrsky raivoaa Feuersteinillä. Aaveet kirkuvat ja soittavat riemusäveleitään, toiset itkevät ja vaikeroivat. Kalliot paukahtelevat kuin tykkien laukaukset yön pimeydessä. Minusta on ikäänkuin vuorella riehuisi taistelu, jonka tuoksinaa minun ei pitäisi kuunnella. Kadotettujen valitusvirret, epätoivoisten tuskanhuudot tunkevat korviini, käyvät luihin ja ytimiin. Siitä huolimatta olen yksinäisessä vuorimajassani ehkä onnellisempi kuin ne, jotka vaeltavat kaupunkien valonloisteessa, mieli hekumallisuuden tai muiden paheiden vallassa. Ei, en soisi entisten aikojen palaavan!

* * * * *

Toivotonna toimittelin jälleen askareitani Balmerin varastohuoneissa. Mieli murtuneena ja koti-ikävän vallassa aioin kirjoittaa Duglorelle kirjeen, mutta joka kerran kun yritin sitä tekemään, minun täytyi masentuneena laskea kynä kädestäni. En voinut valitettavasti kertoa hänelle mistään asiasta avomielisesti, pelkäsinpä yksin ilmoittaa hänelle paluustanikin. Eikö tuo ilmoitus sisältäisi tunnustusta haaksirikkoon joutumisestani? Ei ollut minulle suotu kunniakasta kotiintuloa, josta olin haaveillut, en palaisi syntymäseuduilleni miehenä, joka voisi ylpeillä menestyksestään. Vaikka olo tuossa minulle jo niin tutuksi ja rakkaaksi käyneessä Hampurissa nyttemmin tuntui minusta tuiki tukalalta ja koti-ikävä runteli ja kidutti sydäntäni, niin jätin huonoa menestystäni häveten kirjeen Duglorelle kumminkin kirjoittamatta.

Tuossa haikeassa mielentilassa ollessani ilahdutti Big Dare minua muutamalla rivillä. Hän pyysi minua tulemaan Kiviportille häntä tapaamaan.

Hän tuli kuin viehkeä kevät, hilpeästi loistivat hänen sinisilmänsä.

— Minun on ollut teitä ikävä, kertoi hän herttaisesti hymyillen. —
Kävin katsomassa Sommerfeldin ilmapalloa, mutta kaipasin seuraanne.
Ja nyt lähdemme oikein pitkälle, pitkälle kävelyretkelle, niin että
ehdimme jutella oikein mielin määrin.

En kyennyt vastaamaan hänelle samaan pirteään tapaan. Siitä hän näytti joutuvan hämilleen ja kysyi arasti:

— Eikö minun olisi pitänyt pyytää teitä tulekaan. Sanokaa suoraan, herra Wildi!

— Te käsitätte minua väärin, vastasin minä. — Olen kiitollinen siitä että te ainakin vielä luotatte minuun. Mutta minulla on ollut kovia kokemuksia.

Kerroin hänelle nyt lyhyesti kaikki, Balmerin suuttumuksen, kapakassa viettämästäni illasta ja surullisesta paluustani tutkimusvankilasta.

Hän kuunteli tarkkaavasti. Hänen huulensa vetääntyivät lempeään hymyyn, ja hän kysyi lämpimästi:

— Mutta onko tuo sitten niin vaarallista? Minusta tuntuu mahdottomalta ajatellakaan teitä ilman seikkailuja. Jos olisin mies, haluttaisi minuakin luoda silmäys joka paikkaan. Olen vain pahoillani siitä ettei vapaamielisinkään tyttö voi liikuskella niin vapaasti kuin mies.

Ylimielisyys väreili koko hänen olennossaan, ja hänen silmissään säihkyi seikkailemishalu.

— Mutta se tekee lopun kaikista tulevaisuudentuumistani, vastasin minä mieli ahdistuksissa. — Päästyäni vapaaksi tuosta oikeusjutusta palaan heti vuoristooni!

Nyt kalpeni Big.

— Mitä! kajahti huuto hänen huuliltaan. — Mehän olemme tuskin vielä ehtineet tutustuakaan toisiimme. Toivoin saavani tehdä vielä niin monta hauskaa kävelyretkeä teidän kanssanne. Mutta minkä takia te matkustaisitte kotimaahanne? Eihän toki sentään kaikki tässä maailmassa riipu Balmerin suosiosta. Sanoitte hänellä olevan kyvyn vallita ihmismieliä. Sama kyky on teillä itsellännekin. Ei kenenkään tarvitse kuin katsahtaa teihin, niin hän jo luottaa teihin. Sommerfeld sanoi, että te olette erinomainen nuori mies, jota odottaa loistava tulevaisuus.

Bigin posket punoittivat innosta.

— Morsiameni takia minun täytyy palata maahani, vastasin synkästi. —
Olen velvollinen tekemään sen.

Big Päre vaikeni hämillään. Kuljettuamme hetkisen äänetöinnä eteenpäin hän lausui:

— En voi oikein kuvailla mielessäni tyttöä, joka sallii rakastettunsa lähteä vieraalle maalle ja odottaa kärsivällisesti ja luottavaisesti hänen paluutaan. Minun luonnollani se ei kävisi, ja minun täytyy siksi suuresti kunnioittaa teidän morsiantanne. Mutta vielä enemmän ihmettelen teitä. Te luovutte toiveistanne ja tulevaisuudentuumistanne, luovutte maailmasta, josta kumminkin itse sanotte että se teitä miellyttää, ja puhutte paluustanne kotimaahanne kuin jostakin, jonka välttämättömästi on tapahtuminen. Siinä kohtaa minua jälleen tuo suuri salaisuus, jonka käsittämiseen minulla ei ole edellytyksiä: kotimaan vetovoima!

Big vaikeni äkkiä. Hänen otsaansa ilmaantui tuo pieni ryppy, joka loi huolettoman tyttösen kasvoille niin vakavan ilmeen ja teki ne vieläkin viehättävämmiksi.

— Olen niin onneton, virkahti hän vaikeroiden. Teille on sentään tarjona tie palata vuoristoonne jälleen, mutta minulla ei ole mitään paikkaa maailmassa minne mennä! Minulle ei jääne muuta neuvoksi kuin lähteä Meksikkoon teidän lähdettyänne Hampurista. Mutta miten sittemmin asetan elämään, sitä en tiedä. Enhän voi koko ikääni viettää kasvatuslaitoksessa! Minun täytynee hakea käsiini Gherita, eräs muinoinen kamarineitsyeni, josta hyvin pidin ja joka nyt kuuluu asuvan Triestissä, ja hänen kanssaan lähden matkustelemaan maailmaa ristiin ja rastiin.

Pikemmin vain jotain sanoakseni kuin uteliaisuudesta kysyin:

— Mitä varten te matkustatte Meksikkoon?

— Don Garcia Leo Quifort, asianajaja, joka jo isäni eläessä hoiti omaisuuttamme, tahtoo että tulisin sinne, vastasi hän. — Hän katsoo että nyt olisi sopiva aika saada sukuriitamme toimitetuksi pois maailmasta, myymällä kaivokset, joista se aiheutui. Hän kirjoittaa iloitsevansa siitä että hänen on suotu viimeiseksi elämäntyökseen vielä lopullisesti järjestää minun raha-asiani, mutta hän haluaisi jättää asiapaperit minun omiin käsiini, kun hän, viidenkahdeksatta vuotias mies, jo on liian vanha hoitaaksensa asioitani edelleen. Tai ei hän oikeastaan kirjoita juuri niinkään, nauroi hän kalveten, — vaan hän kehottaa juhlallisesti ja pontevasti minua menemään naimisiin, niin että hän voisi jättää asiapaperit miehelleni. Mutta naimisiin meneminen, — se ei ole niinkään helppoa. Tietystihän voisin helposti saada puolison, mutta…

Hänen kasvojensa ilme kävi äkkiä salaperäiseksi. Sitten hän nauroi iloisesti ja vallattomasti ja lausui, levittäen sormensa hajalleen:

— Tietysti voisin saada joka sormea kohti yhden puolison, sillä kernaasti ne ottaisivat minut kaikkine virheineni ja oikkuineni, kun vain pääsisivät käsiksi omaisuuteeni, — mutta ei minusta ole avioliittoon. Minähän olen saanut niin nurinkurisen kasvatuksen. Ollessani vielä siinä iässä, jolloin minun olisi pitänyt leikkiä nukilla tai muiden lasten kansa, käänsin katseeni miehiin. En ollut vielä kortta korkeampi, kun jo panin pahakseni, jos he eivät kiinnittäneet minuun huomiota, jos olivat kohteliaampia äidille kuin minulle. Seitsenvuotiaana minulla oli ihailijana seitsenkymmenvuotias prinssi, jolla oli tekohampaat ja tötterötukka, vaan joka toi minulle joka aamu tuoksuvan ruusukimpun. Neljäntoistavuotiaana ylistin soneteissa haaveellista nuorta miestä, jonka piti ohjata minua saksalaisen kirjallisuuden tuntemiseen. Kun isäni sen johdosta ajoi hänet pois, päätin kuolla nälkään! Puoleentoista päivään en syönyt mitään. En muistakaan enää kaikkia tyhmyyksiä, joita olen tehnyt.

Hän nauroi hilpeästi, mutta kävi pian jälleen vakavaksi.

— Ette usko, herra Wildi, sanoi hän, — kuinka onneton tyttönen minä olin seitsentoistavuotiaana. Ikäänkuin vanhempani olisivat aavistaneet etteivät enää eläisi kauan, he tekivät parastansa saadaksensa minut naitetuksi jollekin korkeasukuiselle miehelle. Kahdesti olin jo menemäisilläni kihloihin. Mutta oikullinen itsepintaisuus — jossa sentään oli järkeäkin — saattoi minut kumminkin aina lopuksi panemaan vastaan. Nuo nuoret miehet kohtelivat minua kuin tyhmyriä, joka ei lainkaan voi arvostella mikä on totta, mikä ei. Että minulla voisi olla keskinäistä ymmärtämistä kaipaava herkkä mieli, sitä he eivät ollenkaan tulleet ajatelleiksi. Niin kävin kihlauksen ja avioliiton suhteen varsin epäluuloiseksi. Ne tuntuvat minusta olevan kuin punaposkinen omena, jota puraistessaan saa suuhunsa madon. Niiden suo kernaasti maittavan muille, — mutta itse niitä ei halua!

Ja hän nauroi taas vallattomasti.

— Odottakaapa vain, kun oikea tulee! vastasin minä, yhtyen hänen nauruunsa.

Nyt hän punastui pahanpäiväisesti, ja hetken aikaa olimme molemmat vaiti. Big ponnisteli keksiäkseen jotakin, joka saattaisi meidät tuolta vaaralliselta alalta ja pyysi:

— Herra Wildi, kertokaahan minulle jotakin morsiamestanne. Olen kovin utelias tietämään millainen teidän mielenne mukainen tyttö oikein on. Onko morsiamenne kaunis?

Istuimme pöyheällä kanervapatjalla mäntymetsikön reunassa ulkopuolella kaupunkia, joka kaukana hohteli punaisena, harmaana, sinisenä, ja oloonsa tyytyväisenä. Big silmäili minua uteliaana odotellen vastausta kysymykseensä.

Mitä liikutti Duglore, vaatimaton vuorikukkanen, häntä, komeudessa kasvanutta hienon maailman lapsosta? Mutta kun hänen sinisilmänsä itsepintaisesti minua tarkastivat, vastasin lopuksi väkinäisesti:

— En tiedä olisiko morsiameni kaupunkilaisen silmin katsoessa niin viehättävä kuin hän minusta oli kotilaaksossa eläessäni. Silloin hän oli minusta sanomattoman suloinen. Hän soitti meidän nyt hävitetyn kylämme kirkossa sunnuntaisin urkuja. Mielenhurskaus kirkasti silloin hänen kasvonsa, ja hän oli minusta aina kuin hyvä enkeli, joka suo rauhaa ja iloa ihmislapsille.

Big tuijotti eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kysyi:

— Pidättekö te hurskaista naisista?

— Vuoristossamme on tapana olla hurskas, vastasin minä. — Morsiameni hurskaus miellyttää minua, siksi että se on hänessä sisintä luontoa.

— Sitten on morsiamenne paljon onnellisempi kuin minä, vastasi Big miettiväisesti. — Katsokaas, tässäkin suhteessa on kasvatus jättänyt ammottavan aukon mieleeni. Tuossa perintöriidassa, joka katkeroitti isäni elämän, oli hänen vastustajiensa joukossa muuan pappi, hänen serkkunsa. Tuo vaikutti että hän rupesi vihaamaan kaikkea, mikä on yhteydessä kirkon tai uskonnon kanssa, ja minullekaan hän ei sallinut annettavan mitään opetusta noista asioista. En olisi koskaan tullut menneeksi kirkkoonkaan, ellemme olisi käyneet katolisissa kirkoissa tuon tuostakin kuvia katsomassa. Tuonne kasvatuslaitokseenkin isäni jätti minut sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi ottaa osaa mihinkään hartaudenharjoituksiin. Olen siis täysi pakana, ja olen lukenut liiaksi paljon sellaisia kirjoja, joissa epäuskoa saarnataan, voidakseni koskaan vapautua siitä. Mitäs te siitä sanotte, herra Wildi?

— Tuollaiset seikat riippunevat kai siitä, mitä kunkin kohtaloksi sattuu, vastasin minä. — Mutta pääasia ei varmaankaan liene mitä uskomme, vaan se että kohtelemme kanssaihmisiämme rakkaudella.

Big pudisti päätänsä.

— Tarkoitatte että hyvyys voisi korvata, uskonnon. Isäni väitti taiteen tekevän sen! Mutta ei kumpikaan ajatus ole oikea! Kuullessani puhuttavan naisesta, jossa kuten teidän morsiossanne, elävä usko on luontoa, valtaa minut kateus, vaikka itse en mitenkään voisi tulla hurskaaksi. Tunnen että hänellä on elämässä tuki, jota vailla minun täytyy olla. Eläminen vanhemmitta, kotimaatta ja uskotta tuottaa vamman mieleen. Minä, ylimielinen Big, tunnen sen usein varsin haikeasti.

Puhuessaan oli Big joutunut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hänen katkeruudessaan ilmeni hengenylevyys, joka minuun vaikutti valtavammin kuin hänen raikkain hymyilynsä. Hilpeä, komea Big ei ollut minua saattanut niin kovalle koetukselle kuin tämä vakava ystävätär, joka puheli kanssani elämän tärkeimmistä kysymyksistä ja kaikesta mikä hänen sydäntänsä ahdisti ja vaivasi.

— Ettekö sentään ole vähän kiittämätön kohtaloa kohtaan? kysyin häneltä kotimatkalla.

— Ette tiedä, kuinka vaikeata on elää, kun tietää olevansa aivan tarpeeton maailmassa! vastasi hän kiihkeällä äänellä.

Katsahtaessani häneen näin hänen silmissään kirkkaat kyyneleet.

Nuo kyyneleet vaikuttivat minuun valtavasti. Ensi kerran pyysin nyt saada häntä taluttaa. Hän suostui siihen kiitollisena. Mutta tuona iltana rupesi minulle selvenemään että kävelyretkistämme luonnonhelmassa voisi koitua vaaraa. Tunsin että minun kävisi vaikeaksi temmata Bigin kuva sydämestäni. Toivoin että eronhetki jo olisi käsissä, ohitse, — mutta samalla ne hetket, jotka sain viettää Bigin seurassa, olivat valokohdat elämässäni tuona vaikeana aikana, jolloin odotettavissa oleva oikeudentutkimus synkistytti mieleni.. Onneksi ei minun tarvinnut odottaa sitä kovin kauan. Minut kutsuttiin vielä kerran tutkintatuomarin eteen ja minulta kyseltiin kaikenmoista, johon en parhaalla tahdolla tiennyt vastata, ja muutaman päivän perästä sain käskyn saapua julkiseen oikeudenistuntoon todistajaksi. Nyt en tahtonut enää jäädä Balmerin liikkeen palvelukseen, kun nimeni oli tuleva sanomalehdissä mainittavaksi tuon törkeän oikeusjutun yhteydessä. Mitä varten soisin »Hänen Mahtavuudellensa» vielä kerran tilaisuutta tuollaiseen kammottavaan vihanpurkaukseen?

Tuskallisten, ristiriitaisten tunteiden vallassa kirjoitin entiselle hyväntekijälleni, johon katkerista kokemuksistani huolimatta kumminkin vielä olin kiintynyt kunnioituksella, kirjeen, jossa sydämellisesti kiitin hänen hyvyydestään ja pyysin päästä vapaaksi hänen palveluksestaan.

Kun seuraavana päivänä ajatuksiini vaipuneena seisoin huoneessani kädessäni Dugloren juuri saapunut kirje, jota en vielä ollut lukenut, pisti rouva Andreesen iloisesti päänsä sisään ovesta ja huusi:

— Herra Wildi! Mikä suuri kunnia! Rouva Balmer on tullut teitä tapaamaan! Hän odottaa vierashuoneessa. Mikä erinomainen kunnia!

Minä menin kasvot punaisina. Tuo raikkaan verevä, hienoinen rouva Balmer, jonka koko olento minusta ikäänkuin edusti kotiseutuani, loi minuun ensin vakavan, kysyvän katseen, vaan sitten hänen kasvoilleen ilmestyi vieno, äidillisen hellä hymyily, ikäänkuin häntä kumminkin olisi ilahduttanut tavata minua jälleen.

— Mitäs se semmoinen on, alkoi hän, — että te noin vain muitta mutkitta eroaisitte liikkeemme palveluksesta!

Mutta tuo nuhtelu ei kuulunut kovinkaan ankaralta.

— Esiinnyttyänne ensin aika huimapäänä ja saatuanne siitä vähän ankaranlaisen ojennuksen, tahdotte nyt lähteä kotiin, kotiin, tuota pikaa ja jäähyväisittä! No, tuollainen tuikea kiihkeys ei ole minulle mitään outoa. Jos jättäisin tämän asian vain mieheni ratkaistavaksi, joka on teihin pahanpäiväisesti suuttunut tuon mielettömän ilmaretken takia, saisitte kyllä ilman muuta mennä menojanne. Mutta minä en suostu siihen. Minun täytyy ajatella, mitä kotimaassa ja erittäinkin piirikunnanesimiehen perheessä ajateltaisiin teistä ja meistä, jos meille tulisi ero vihassa. Olen siitä keskustellut mieheni kanssa. Hän myöntää olevansa itsekin hiukan syypää teidän kepposeenne, hän kun on teitä hemmotellut ja varustanut teidät liian runsailla taskurahoilla. Lyhyesti sanoen: olen saanut asiat jälleen joltiseenkin kuntoon, mieheni haluaa tavata teitä. Hampurissa ette tosin voi jatkaa uraanne. Seikkailemisenne tuon amerikattaren kanssa on erottanut teidät meidän piireistämme. Mutta mieheni ehdottaisi teille paikkaa meren tuolla puolen.

Kunnioitin liiaksi tuota naista, joka minulle puheli äidillisen nuhtelevasti ja äidillisen hellästi, voidakseni olla noudattamatta hänen kehotustaan että menisin Balmerin puheille. Minusta tuntui myöskin että olisi helpompi puhua pelijutusta herra Balmerin kuin hänen rouvansa kanssa, jota häpesin tuikeasti. Lupasin siis saapua. Mutta lähtiessäni vaikealle matkalleni olin täysin vakuutettu, ettei minulle olisi tarjona mitään tulevaisuutta Balmerin palveluksessa.

Itse asiassa muodostuikin retkeni jäähyväiskäynniksi. Tapasin Balmerin pikemmin alakuloisena kuin vihastuneena.

— No, nythän te olette saanut aikaan uutta pahennusta, sanoi hän tuohon erinäiseen tapaan, joka ilmaisi hänen olevan vienoimpain tunteittensa vallassa. Kuulin siitä vasta vaimoni käytyä teitä tapaamassa. No niin, nuoruus ja hulluus — — — Itse puolestani vielä voisin antaa anteeksi seikkailunne, kenpä ei liene joskus tehnyt itseään syypääksi johonkin samantapaiseen, — mutta asemani saattaa minut riippuvaksi yleisestä mielipiteestä. Kauppahuoneen henkilökunnan täytyy olla nuhteettoman ylimmästä johtajasta alimpaan oppipoikaan, se ei saa tarjota pahansuoville mitään tilaisuutta hyökkäyksiin. En voi siis enää tarjota teille tuota paikkaa, josta olin puhunut vaimoni kanssa. Jos pitäisin teidät liikkeeni palveluksessa ja te vuosien kuluessa saisitte siinä aina korkeamman aseman, niin olkaa vakuutettu että kymmenen vuoden perästä tai myöhemmin tuo tosiseikka, että nimenne kerran on mainittu törkeän oikeusjutun yhteydessä, vedettäisiin esiin teidän ja liikkeen vahingoittamiseksi. Siis minun täytyy suostua eronpyyntöönne.

Balmerin levollinen, mielipahaa ilmaiseva puhelu saattoi minut hämmennyksiin. Oi, jospa hän jo ensi kerralla olisi puhunut minulle noin järkevästi, tai edes tuona iltana, jolloin pyysin häneltä anteeksi, niin en olisi joutunut koko pelijuttuun!

— Herra Balmer, sopersin minä, — olen äärettömän suruissani siitä etten voinut täyttää toiveitanne!

Kiihkeä liikutus melkein tukahdutti ääneni, ja tunsin ettei tuo hetki ollut Balmerillekaan helppo. Hän meni ovelle ja kysyi:

— Herra Andreesen, onko kirje piirikunnanesimiehelle Gauenburgiin jo lähetetty?

— On, herra Balmer, se lähetettiin äsken.

Balmer näytti käyvän siitä pahoilleen. Kääntyen puoleeni hän sanoi verhotulla äänellä:

— Minun täytyi tietysti ilmoittaa piirikunnanesimiehelle, että te ette enää ole minun huolenpitoni alaisena. — Siis, herra Wildi, Jumalan haltuun!

Kädenpuristus vielä, — ja välisemme siteet olivat katkaistut! Mieli huumauksissa menin tuon salaperäisen miehen luota, jonka olin sallinut täydellisemmin kuin ainoankaan ihmisen sitä ennen tehdä koko sielunelämäni itsestään riippuvaksi, ja joka sentään nyt oli jättänyt minut oman, onneni nojaan, joskaan ei aivan taistelutta, niin kumminkin minun parastani liioin ajattelematta. Tuo kirje, jonka hän oli kirjoittanut piirikunnanesimiehelle, kiusasi minua. Mitähän hän oli siinä kirjoittanut elämästäni Hampurissa? Entä jos nuo pari seikkailuani saattaisivat minut kotiseudullani huonoon maineeseen? Kuinka ankarasti arvostelivatkaan vuoristolaiseni pienintäkin poikkeamista kuivan järkevän, arkipäiväisen sovinnaisuuden tieltä! Ja jos siellä sai maineellensa tahran, niin sai sen auttamattomasti pitää kaiken elinikänsä, ei ollut toivoa että se haihtuisi ihmisten muistista kuten kaupungeissa, joissa toinen tapahtuma saattaa toisen unhoon. Levottomuuteni takia en tullut edes lukeneeksi Dugloren kirjettä, joka minulla oli taskussani. Yhtä mittaa vaivasi minua ajatus että olin velvollinen hänelle kirjoittamaan, mutta tuskissani ja häpeissäni tulevaisuudenunelmieni raukeamisesta tyhjiin jätin sen kumminkin tekemättä. Yhdestä seikasta vain olin täysin selvillä: Minun täytyi, maksoi mitä maksoi, palata kotiseudulleni, valmistaakseni hänelle vaatimattoman kodin. Siihen velvoitti minua rakkautemme ja hänen kärsimyksensä ja uskollisuutensa! Olinhan vapaa, täysin vapaa, — pari päivää vielä Hampurissa, vielä tuo inhottava oikeusjuttu, — sitten lausuisin jäähyväiset Bigille, jättäisin taakseni kaikki tulevaisuudentuumat, — ja elelisin kaiken ikäni hiljaista elämää hiljaisessa vuoristossa. Helppoa se ei olisi! Minusta tuntui kuin olisin pakotettu olemaan mukana viettämässä omia peijaisiani!

Mutta kuta lähemmäksi se päivä tuli, jolloin voin lähteä Hampurista, sitä kiihkeämmin ikävöin Bigiä. En saanut häntä enää pois ajatuksistani. Hänen viehkeä kauneutensa ja raikas, ylväs olentonsa, hänen omintakeisuutensa ja harvinainen hengenrikkautensa olivat tenhonneet mieleni voimakkaammin kuin itsellenikään uskalsin myöntää. Ajatus että meidän oli ainiaaksi eroaminen saattoi meidät tuntemaan toistemme henkistä läsnäoloa, mikä lohdutus lienee suotu ihmislapselle ainoastaan silloin kun he toivottomasti kadottavat toisensa. »Duglore tulee minulla aina olemaan», lausuin itselleni »mutta Big ainoastaan muutamia päiviä.» Ikäänkuin salainen voima olisi pakottanut minut nauttimaan elämän antimista niin kauan kuin se vielä oli mahdollista, heitin huolet luotani, ja niin kerrassaan että jätin vielä Dugloren toisenkin kirjeen lukematta.

Teimme Bigin kanssa iltapäivän auringonpaisteessa kävelyretkiä Hampurin ympäristöön ja läheisiin miellyttäviin maalaiskyliin. Oi, noita ihania hetkiä! Vieno tuuli humisi ympärillämme korkeassa ruohossa, joka upeili kesäkuun kukkasloisteen koristamana. Somiin kansallispukuihin puetut; heinäntekijät tervehtivät meitä ystävällisesti, kodikkaat puutarhat ja vanhat olkikattoiset talonpoikaistalot kutsuelivat meitä lepäämään. Bigistä oli huvittavaa nähdä, millä tarkkuudella minä seurasin talonpoikain askartelua, — kuten ainakin se, joka on ennen itse ottanut siihen osaa ja aikoo siihen jälleen ryhtyä, ja minä puolestani ihailin häntä, nähdessäni kuinka hän muutamalla ystävällisellä sanalla voitti arimpienkin talonpoikaislasten suosion, ja kuinka hän aina oli valmis leikkimään heidän kanssaan. Hän oli nuorastaan narrimaisesti ihastunut lapsiin, ja joutuessaan heidän pariinsa hän unohti minut ja koko maailman.

— Ei, ei tämä nyt ole oikein, herra Wildi, laski hän leikkiä. — Meidänhän pitäisi käyttää hyväksemme joka hetki nauttiaksemme toistemme seurasta. Enhän edes saa pyytää teitä vuoristoonne tultuanne kirjoittaman minulle kuinka siellä menestytte, sillä se voisi häiritä tulevan vaimonne mielenrauhaa. Mutta muisto minusta teillä kumminkin täytyy olla!

Hän otti taskustaan pienen valokuvan ja antoi sen minulle. Se oli kulmittain asetettu neliö, josta katsettani kohtasivat hänen haaveksivan suloiset silmänsä ja kasvonsa, tuuheiden kiharoiden ja palmikkojen keskeltä. Alle oli kirjoitettu: »Rakkaalle Jost Wildillensä Big Dare.» Vaieten kiitin häntä kädenpuristuksella. Hymyillen hän sanoi:

— Saanhan teiltä samanlaisen lahjan, kuvan muistosanoineen? ..

— Saatte huomenna, Big, vastasin minä. — Päästyäni oikeudesta tapaamme toisemme.

Hän nyökkäsi. Äänellä niin hellällä, ettei hän koskaan ollut minua sellaisella puhutellut, hän lausui:

— Toivon sydämestäni, että te tulevan vaimonne kanssa tulisitte oikein onnelliseksi. Minua teidän tulee ajatella ja te tulette ajattelemaan kuin vainajaa vain! Mutta eräässä laulussa sanotaan: »Yks' päivä vuodessa on oma vainajain!» Säilyttäkää minun kuvani, jossakin, jossa se ei voi häiritä vaimonne sydämenrauhaa, vaikkapa synkässä metsässä puunontelossa, mutta ottakaa se kerran vuodessa käteenne, silmäilkää rauhallisesti vainajaa, — ystävätärtänne Bigiä!

— Big, älkää puhuko noin, mieltäni vihloo niin haikeasti, huudahdin erontuskan valtaamana. — Elävänä tahdon teitä muistella!

Hän ei uskaltanut katsoa minuun, vaan taittoi pari heinänkortta tien varrelta. Mutta sitten hän kumminkin suloisen mielenhämmennyksen vallassa loi minuun silmäyksen.

— Jost Wildi, kuiskasi hän, — oikeastaan oli onnettomuus tuo, että me kohtasimme toisemme, — me emme voi unohtaa toisiamme, vaan tulemme vuodet pitkät toisiamme ikävöimään.

— Niin, Big, sopersin minä, — se oli onnettomuus, sen minäkin tunnen sydämessäni.

Hän nauroi väkinäisesti, ikäänkuin vapautuakseen mielenahdistuksesta.

— Antakaa minulle hyvä neuvo, sanoi hän vienon leikillisesti. — Mistä saan käsiini toisen Jost Wildin? Aion nyt taas ruveta viettämään samanlaista mustalaiselämää kuin muinoin ja hakea häntä ympäri maailmaa. Ehtoni ovat: Hän ei saa olla toisen tytön oma. Mutta muutoin hänen pitää olla juuri samanlainen kuin te. Hänellä täytyy olla teidän tummat, pelottomat silmänne ja uljas otsanne, hänen naurunsa täytyy helkähtää yhtä raikkaasti kuin teidän, hänen täytyy olla voimakas, raitis, turmeltumaton kuten te! Seikkailuja on hänellä kyllä saanut olla pahempiakin kuin teillä, kun vain hänen sydämensä on vapaa!

— Te olette julma, Big, äännähdin minä. — Täytyyhän minun noudattaa kunnian ja velvollisuuden vaatimuksia, muutoin te itse ensimäisenä minua halveksisitte!

Hän ei vastannut mitään. Lähestyen polun varrella kasvavaa ruusupensasta, joka juuri oli ruvennut kukkimaan, hän yritti taittamaan muutamia nuppuja ja kukkia. Mutta ne olivat niin korkealla, että minun täytyi kiiruhtaa avuksi taivuttamaan oksat alas. Samassa hän huudahti:

— Herra Wildi, katsokaas, juuri tuon heinäkuorman yläpuolella, jolla nuo talonpojat istuvat, leijailee Sommerfeldin ilmapallo!

Silmäilimme molemmat sinisellä taivaalla entävää palloa. Bigin punahuulilla pyöri pyyntö, jonka kyllä ymmärsin, mutta johon vastatessani epäröin. Pallo tenhosi hänet jälleen, houkutellen häntä tuolle pitkälle matkalle, josta hän kerran oli puhunut. Hän tarttui nyt käteeni ja kuiskasi sitä hellästi puristaen:

— Mitä väliä sillä on, tuletteko kotiseudullenne päivää ennen tai myöhemmin! Sitäpaitsi olen jo saanutkin lupauksenne. Tehän sanoitte Alsterin varrella kävellessämme, että tulisitte mukaani, jos olosuhteet sen sallisivat. Nyt ei ole enää mitään estettä!

Huumaavana hiveli kasvojani hengähdys hänen huuliltaan, jotka olivat kuin suudeltaviksi luodut. Hänen sinisilmänsä säikkyivät onnellisina ja houkuttelevina.

Silloin, voimatta enää hillitä itseäni, pusersin tuon solakan olennon vasten rintaani.

- Minä tulen, Big, — teen tuon retken kanssasi, — mutta suutelo täytyy minun saada sinulta, sinä ihana, suloinen olento! Sinähän minut vasta olet opettanut tietämään mitä rakkaus on! Niin, tahdon nousta kanssasi ylös korkeuteen, tahdon säilyttää sinusta ihanan, ylevän, unohtumattoman muiston!

Vavisten hän salli minun suudella itseään, vienon hellästi hän painautui vasten poveani. — Tämä on varkautta, Jost, kuiskasi hän, — mutta rakastan sinua niin suunnattomasti — sanomattomasti. Enhän voi lähteä luotasi kuin halveksittuna!

Tulisella kiihkeydellä hän vastasi suutelooni ja autuaallisina antauduimme tunteittemme valtaan.

— Big, sopersin minä, — sinä suloinen olento! En voi käsittää että minun on sinusta luopuminen, enhän voi sinusta erota. Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!

Hän katsoi minuun säihkyvin silmin, kasvot kirkastettuina.

— Mitä sanotkaan? kuiskasi hän tulisesti.

— En tahtoisi konsanaan erota sinusta, sopersin minä.

— Onko se totta? kysyi hän vavisten ja kiihkeästi, ikäänkuin voimatta saada kylläänsä kuulemastaan.

— Koko elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi, toistin minä.

— Ja minä sinun! kuiskasi hän, ja intohimoiset suutelot vahvistivat sanamme.

En tiedä kuinka kauan seisoimmekaan lemmenhuumeessa tuossa ruusupensaan alla. Mutta kun jälleen jatkoimme matkaamme, nojasi Big käteeni väsyneenä, murtuneena ja tahdotonna.

— Tahtoisin nyt kuolla povellasi! hengähti hän, painaen hiljaa nyyhkyttäen ihanan päänsä olkaani vasten.

— Ja minä sinun kanssasi, lemmittyni! lausuin minä hyväillen hänen polttavia poskiansa.

Silloin päästi hän äkkiä käteni.

— Sinä minun kanssani, huudahti hän tuikeasti ja sydäntävihlovalla äänellä, silmät kaameasti säihkyvinä, — sinunhan täytyy elää — elää ollaksesi toisen oma!

Hänen kasvoilleen tuli hurjan katkera, pilkallinen ilme. Mutta vähitellen hän jälleen kävi rauhallisemmaksi. Hän alkoi puhua ilmapalloretkestä, jonka aioimme tehdä yhdessä, ja tuo keskustelu ja toivo saada viettää vielä uusi ihana päivä yhdessä vuodatti hieman hoivaa surullisiin sydämiimme.

Olin iloinen, kun jälleen saavuimme kaupunkiin.

Mutta vasta erottuamme minulle selveni täysin kuinka kiihkeä tuo intohimo oli, joka oli vallannut mielemme. Säälin Bigiä sanomattomasti hänen riuduttavan rakkautensa tähden. »Minun ei olisi pitänyt sallia sen puhjeta ilmiliekkiin», nuhtelin itseäni, »en saa enää tavata Bigiä, muutoin… muutoin…» Ja tuskallisempana vielä seurasi ajatus: »Kuinka olenkaan pettänyt Dugloren, — rakkaan, kovaa kokeneen Dugloreni!»

Ja nyt seuraavat lehdet, jotka voin kirjoittaa vain vapisevin käsin!

XVI.

Tuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi kohtalon käsi raskaana päälläni.

Tullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman suuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani. Istuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää paperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer keksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — — seikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa väärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — — — piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on ennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen on esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin raatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla että hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla herra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi käyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan Wildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu matkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen alaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin lakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»

Siihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää lankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä hitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua päätöstä.

Ja tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen ja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset lattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla kotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja muinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että lakka murskaantui.

Mutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi kädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko sitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt työtä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön? Mitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut koskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies, jonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli elinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!

Kokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon kuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni pääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle selvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää! Minut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla. Tartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle:

»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule, sillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla ja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen kuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä tilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule! Balmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään teille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä ylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua kohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta väkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»

Kiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa Balmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen ihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!

Sitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui hän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma olisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin edessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä! Lemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot täyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut siltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena, muutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni vielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän mahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta kotimaahani?

Onko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä vuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen lovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset olivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli tavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni kiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin käynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet oman onnensa nojaan!

Seuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa oikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta koskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla matkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten rasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain huoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan vastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja naisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti. Monilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä, raikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin kutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain tahtonut ikinä tulla!

Äärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme edestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä mietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka syntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan. Ikäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin esille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet avaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät uutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan seurueen.

»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun tähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi pahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy ajatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni siitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle. Olen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat minua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se tuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja rakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia myynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit. Mutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään palvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille, kunnes saisin mieluisen paikan.

»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta heräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa olimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua matkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta tuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni päätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista, hoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet terveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»

Kävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!

Kirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner oli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto on antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo heti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä ajattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on kokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on kaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja hoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan päivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin häneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän kielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin paljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin. Lisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan sinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän ajatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa, ja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään tietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen Selmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen astellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin, ja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, — mutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo raha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta — mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole mielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin välillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas Jost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai paha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin ajattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset hellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia, joka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»

Kyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava uskollinen Dugloresi.»

Minut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja hypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka vartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi merkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan niiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon, hän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin. Juuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:

— Todistaja Wildi!

Vihdoinkin!

Rinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä seurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui roteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen laivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita en tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta itse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä kerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi kysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin kuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa lausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste sekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat:

— Todistaja Wildi! Saatte poistua!

Varoitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta täytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen joutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin paljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta että viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana hetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se sisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä tuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin puistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi suojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona lammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin istunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:

— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä näin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan paikoillaan olkapäiden välissä!

Big kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa hiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt jälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee elämän iloa ja autuaallisuutta.

— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme hänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten riemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena kuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän sitten.

Ei, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.

— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut erään kirjeen.

Hän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi, jättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä houkutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin, mieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.

»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti sairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella sinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore! Minä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa. Oli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan karjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että matkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan. Mutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen palveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin hänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin, ja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»

Keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman tunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä loppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän huudahti:

— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!

Kuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja vaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni ja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui ylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa. Katkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän muistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi puolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen epätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:

— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos olisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia kuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken! Aamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin korkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja tuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja olisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei suonut sitä minulle!

Vavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa kohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja intohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni veti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka varoitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!» Hän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät silmiini ja hän pyysi kiihkeästi:

— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?

Tunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa vastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:

— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!

Hän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni itseensä.

— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!

— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen tuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.

Silloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun hehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä. Mutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta silmäyksiltä, pysähtyi Big.

— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!

Vielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun ruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat kätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa huuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus: — Jää hyvästi! — ja hän meni.

Mitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen, kaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa selvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni harhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin kumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen loppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan niin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi palata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos huomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä hänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi eivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä vain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle pettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin kanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan mukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos Duglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big Daren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat minua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!

Mikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan perehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni! Järkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen merkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti nyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen kanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.

Otin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut, panin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad Balmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi kätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen iloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää minut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän vuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla, joilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani vähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran, että voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja sillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta siistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja olin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.

Kimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos tiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla seisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe, josta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani! Heitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön asiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi, selin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään ja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin olisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui punertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen — Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi lohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni viehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät, joissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei löytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka uskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.

— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti. Hän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä huudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi päänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän vapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!

Mieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja olin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa, tunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani kiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä ole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin luoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin keinoon!

Silittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt pitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista asioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy vielä parhain päin!

— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän kyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä. Mutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan kun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas Jostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!

Vastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi luottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin rauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani tuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden muistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet. Jälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin jälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.

Mitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin kohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja morsio, kotiseutuni suojelusenkeli!

XVII.

Nyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle monenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.

Kun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta iloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.

— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin hämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan erinomaisesti.

Kehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.

— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä, sanoi hän leikillisesti.

Nyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille, ruosteenruskeille suortuvilleen.

— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä hyvinpuettuna sinun edessäsi.

Toivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua ulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä rinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua. Hänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen ja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa vienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän vielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori nainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta ikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua rukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla olisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun olisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme, sitä vakavammaksi kävi keskustelumme.

— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat huonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen huomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on kiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä, sillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön, poikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan mitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?

Hän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.

Kävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki sanottavani.

— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. — Piirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni rikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja minä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri näyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta. Nöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni etten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen edessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt heidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on ollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä maine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty häntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla. Sellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!

— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata kotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?

Huolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos olisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan vallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.

Hänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:

— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut!
Mutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset.
Jos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka on
irroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!

Vienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän siinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja tuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren turmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi tuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut palaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina ja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta tuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua viemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille matkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.

— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme Amerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan kodin.

Hän tuijotti minuun huulet verettöminä.

— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi lähteä Amerikkaan.

Ja väristys kävi hänen lävitsensä.

Nyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet. Kuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli lähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat sen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset jättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat käyden raskain, väsynein askelin.

— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt minun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi isoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata minua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka edes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa kunnollisesti.

Ja lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen kuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat ojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille. Vihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja auringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina pilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut kalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten liikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi epätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!

Tuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.

— Saata minut majatalooni, pyysi hän.

Hervotonna hän nojasi käsivarteeni.

— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin poissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!

Ehdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun huoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi kyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.

— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost, elä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.

Ja hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut käsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:

— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin enkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä luotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo ennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?

Tuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.

Vavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän tunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin Dugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla suuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti nuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat lemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei rukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli sieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin epätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään neuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän verensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten edessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin elän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan, niin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä olet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane sinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.

Suloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen, kunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.

* * * * *

Alakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan kirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En tiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten kohtaloksi, kun ne ovat valmiit.

Jos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen sinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan kivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka hänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista päivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin janoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei inhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei mikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin. Duglore isosi ja janosi onnea!

Mitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia. Kihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua luonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut kieltää häneltä mitään!

Muutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti, haikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä vierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on sairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle tilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa ääressä kehräämässä.

Pelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin käyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun tietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä kuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian. Ei, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä onnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen todellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.

Ei, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla. Haluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni toimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän! Ryhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi täällä vuorellani.

XVIII.

Hampurin katot hohtivat kesäaamun kirkkaassa auringonpaisteessa. »Nuku, Glore, lepää kärsimyksistäsi ja onnen huumeesta!» Suutelin armastani. Hän hymyili unessa ja kurotti silmät ummessa kätensä minua kohden. Puoleksi heräten hän painoi sormeni huulilleen. Se oli siunauksen toivotus päivää varten! Ovessa katsoin vielä taakseni. Niin, hymyile vain, lapsiparka! Menen hankkimaan itselleni työtä ja meille molemmille leipää, onnea, päivänpaistetta! Jost Wildillä on enemmän tarmoa ja mielenylevyyttä kuin vallanpitäjät siellä kotona luulevat. Hän tietää velvollisuutensa ja uhraa viimeisenkin veripisaransa rakastettunsa puolesta!

Kaupungin kaduilla vallitsi liike ja touhu, aamuhetken kiireellinen, raikas toimeliaisuus. Jokaisella, joka riensi noiden pitkien, korkeiden talorivien keskitse, oli päämääränsä, työnsä, velvollisuutensa, leipänsä. Tuossa suuressa kaupungissa, jossa tarvittiin niin lukemattomat kädet työhön, täytyisi sitä riittää minullekin. Tyytyväisin mielin ajattelin monipuolisia tietoja, joita olin omistanut itselleni Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, leikkasin Hampurin lehdistä ne paikantarjoukset, jotka minusta ansaitsivat huomiota, sekä ilmoituksia muutamista tuollaisista toimistoista, jotka korvausta vastaan avustavat kauppa-alalla työskenteleviä nuorukaisia, ja läksin matkaan vakuutettuna että löytäisin toimen, jonka avulla voisin valmistaa Duglorelle ja itselleni pienen onnelan.

Olin liikkeellä aamusta iltaan, kiersin kaupunkia Hohenfeldestä Altonaan saakka, käyden tarjoutumassa palvelukseen noissa lukuisissa kauppahuoneissa, jotka tarvitsivat apulaista, ja minusta tuntui kuin kauppiaat aina aluksi olisivat olleet suosiollisia minua kohtaan. Mutta niin pian kuin heidän kysymystensä johdosta olin tehnyt selkoa entisestä palveluksestani, kääntyivät asiat toiselle tolalle. — Sepä ikävää! Sille, joka on joutunut pois Balmerin kauppahuoneen palveluksesta, ei meilläkään ole paikkaa, kuului aina mielipahalla lausuttu vastaus. — Jos teillä edes olisi todistus sieltä! — Toiset taas sanoivat: — Wildi! Missäs tuo nimi onkaan näinä päivinä ollut mainittuna? — En uskaltanut auttaa heitä jäljille. Ne, jotka itsestään muistivat sanomalehtien kertomuksen väärinpeluuta koskevasta oikeusjutusta, sanoivat nuhtelevasti: — Kuinka uskallattekaan tarjoutua meille palvelukseen? Luuletteko että tänne sopii tulla suoraa päätä oltuaan oikeuden kanssa tekemisissä!

Masentuneena palasin illalla Dugloren tykö. Näytti siltä ettei minun kätteni työtä tarvittu tuossa maailmankaupungissa, ettei siinä riittänyt minulle mitään raha-ansiota. Duglore, joka ei ollut uskaltanut lähteä yksin kaupungille liikuskelemaan, oli ikävöiden odottanut minua. Koko hänen olentonsa henki hiljaista, arkaa onnea, joka tuskin uskaltaa ilmaista olemassaoloansa. Mutta kesäillan sulous vuodatti rohkeutta hänen rintaansa ja hän kävi vähitellen hilpeämmäksi.

— Jost, hymyili hän, — en ymmärrä enää, kuinka eilen, kun tuo talonpoikaisperhe täältä läksi, voin olla niin kauhistuksissani ja epätoivoissani. Tänään olen vain iloinnut siitä että olen luonasi ja ettemme enää koskaan eroa. Sinä ohjaat minua Jumalan avulla oikeata tietä!

Hellänä hyväili minua hänen tummain silmiensä katse, yhdessäolon suloisuus täytti koko hänen mielensä. Epätoivon myrskyä oli seurannut autuaallinen luottavaisuus.

Toiveet heikompina kuin edellisenä päivänä läksin seuraavana aamuna jälleen tuolle karvaalle paikanhakumatkalle. Vaellusretkelläni jouduin monelle paikalle, missä olin Bigin kanssa käyskennellyt. Entä jos hän äkkiä sattuisi tielleni? Ei, Jumalan tähden, se ei saisi tapahtua!

Duglore ja Big! Noita molempia luontoja ei käynyt toisiinsa vertaaminenkaan. Ne olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Duglore oli ylämaiden päivän kaltainen, joka kirkkaana ja rauhaisana se saapuu honkain latvojen takaa iloksi kukkuloiden ja laaksojen vienoille, viattomille kukkasille. Big oli kuin tähtimaailmoiden koristama salaperänen yö, joka käy sitä käsittämättömämmäksi, kuta runsaammin valosoihtujansa sytyttelee. Duglore oli olento, jonka sielun äärimäiseen syvyyteen voi luoda katseen, kuin kristallikirkkaan vuorijärven pohjaan, Big oli meri, jossa syvällä mittaluodilta kätketyissä kuiluissa salaisuudet sädehtivät.

Mielen ja tunnon rauhan, ne löytäisin Dugloren rinnalla!

Nuo mietiskelyt hukkuivat päivän huoliin. Minun oli jälleen vieminen Duglorelle tuo mieltälannistava viesti, ettei minulle ollut tarjona muuta paikkaa, kuin muudan tuota lajia, johon tyytyäksensä täytyy olla tottumuksen tylsistyttämä tai epätoivoon vajonnut.

Kiiruhdin tavaralaiturille ja hain käsiini nuo muutamat tuttavat, jotka siellä olin saanut niihin aikoihin, jolloin tuon tuostakin olin mukana kuljettamassa Balmerin lastialuksia. Tapasin siellä sisäsataman luona Jürg Rungholtin, tuon minulle suopean hampurilaisen, joka oli pienen laivanvarustusliikkeen työntarkastaja. Kun muutamin sanoin esitin tuolle vantteralle, leveänaamaiselle, päivettyneelle merimiehelle tilani ja kuinka suuresti olin työnansion tarpeessa, hän vastasi hyväntahtoisesti ja osaaottavaisesti:

— Olen monasti miettinyt, että millähän kannalla teidän asianne nykyisin ovat, herra Wildi. Ne ovat siis huonolla kannalla. Ja morsian lisäksi täällä! Tuhat tulimaista, teidän täytyy saada työtä mistä hyvänsä!

Tuo vakaumus saattoi hänet niin vilkkaalle tuulelle, kuin hänen levollisella luonnollaan oli mahdollista. Hän kääntyi isännistönsä puoleen ja tuli puolen tunnin jälkeen tarjoamaan minulle apulaislämniittäjän paikkaa eräällä rannikkovesiä kulkevalla lastilaivalla. Melkein häveten hän minulle tarjosi tuota alhaista paikkaa. Mutta — hukkuva tarttuu oljenkorteenkin. Tällä kertaa ei minua haluttanut olla ylväs Jost Wildi, vaan kiitin häntä ystävällisesti hänen vaivannäöstään ja sanoin että olin tuumiva asiaa morsioni kanssa.

— Tulkaa huomenna iltapäivällä morsionne kanssa lankoni luo Ottenseniin tuomaan minulle tietoa päätöksestänne, pyysi Rungholt. — Mutta nyt tuli mieleeni muuan tuuma. — Siellä on puutarhan päässä talonpoikaistalo, joka aiotaan repiä maahan, ja siinä te voisitte morsionne kanssa asua halvasta hinnasta. Lankoni ja sisarenihan pitävät teistä, ja maaelämään tottuneesta morsiostanne varmaankin olisi hauskempaa asua siellä kuin kaupungissa.

Rungholtin lämmin ystävällisyys tuotti lohtua mieleeni, ja kun hieman arasti ryhdyin Dugloren kanssa puhumaan lämmittäjänpaikasta, ilahdutti minua nähdä kuinka järkevästi hän harkitsi tuota työnansioon tarjoutuvaa tilaisuutta.

— Tosinhan minun tulee haikean ikävä, kun olet poissa, kuiskasi hän, — mutta rakkaus auttaa minut kestämään sen.

Sunnuntaiaamuna menimme erääseen Hampurin kirkoista. Jumalanpalvelus rauhoitti Duglorea ja saattoi hänet juhlalliselle mielelle. Varsinkin liikutti häntä huomio että seurakunta siellä lauloi samoja virsiä kuin kotiseudullammekin, ja kaupunki ei nyt enää tuntunut hänestä niin haikean vieraalta. Myöskin olo puutarhurin perheessä, jossa vietimme iltapäivän tutunomaisesti keskustellen olutlasien ääressä Rungholtin ja talonväen kanssa, rohkaisi häntä.

— Vaikka tuskin ymmärrän sanaakaan heidän puheestaan, hymyili hän, — niin huomaan kumminkin heidän sydämellisestä naurustaan, että he ovat hyviä ihmisiä.

Seuraus vierailustamme oli että puutarhan päässä sijaitsevasta talonpoikaismajasta, joka vihreine ympäristöineen edusti entisaikaa uusien punaisten tiilirakennusten keskellä, tuli meidän yksinkertainen, hauska kotimme, Dugloresta puutarhuriperheen apulainen ja minusta lastilaivan lämmittäjä.

Tietysti en voinut pitää tointa, jossa minun oli laivan tulisijan ääressä kestäminen melkein sietämätöntä kuumuutta, muuna kuin väliaikaisena, johon tyydyin siksi kuin parempi olisi saatavissa, vaan olinhan nyt sentään monien arveluttavien harhailujani jälkeen rehellisessä työssä, ansaitsemassa leipää itselleni ja Duglorelle. Mitäpä siis siitä, jos käsiäni monasti pakotti, hiilten lapioimisen takia, jos hehkuvia poskiani pitkin valuva hikivirta minut laihdutti luuksi ja nahkaksi, ja vaatteet väljinä riippuivat ympärilläni! Ja keskeyttiväthän tuota rasittavaa palvelusta ne onnelliset päivät, jolloin laivamme palasi Hampuriin ja sain viettää Dugloren seurassa pari tuntia tai koko illan. Lohduttaen siveli silloin lemmittyni armas kätönen otsaani, ja hänen juttelunsa sai minut unohtamaan kestämäni rasitukset.

— Alan jo vähän ymmärtää näiden ihmisten puhetta, kertoi hän. — He ovat tyytyväisiä työhöni ja kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti. Tänään olen koko päivän leikannut kukkia. Nyt meilläkin on kukkia huoneissamme. Eikös se ole ihanaa työtä? Mutta, Jost, kuinka olenkaan iloinnut paluustasi!

Hän painautui poveani vasten aran hellästi ja loi silmänsä Maahan häntä suudellessani.

— Entä koti-ikävä, Glore? kysyin hänen tukkaansa hivellen.

— Hiukan, hiukan se vielä vaivaa, tunnusti hän hiljaa, — se nyt ei ole autettavissa. Koetan kaikin voimin sitä vastustaa, Jost, mutta kun taas olit kolme päivää poissa, pääsi se voitolle. Kirjoitin Melchi Hangsteinerille pitkän kirjeen. Sainhan sen toki tehdä, armaani?

Tuo ei minua miellyttänyt. Hiukan ivallisesti sanoin:

— Kyllä se Melchi sentään asustaa jossakin sydämesi sopukassa!

Duglore punehtui ja puolustelihe:

— Muita tunteita minulla ei ole Melchiä kohtaan, kuin harrasta kunnioitusta siksi että hän jälleen on asettunut Selmattiin asumaan ja kiitollisuutta siitä ettei hän jätä kotipaikkaamme, vanhempiemme hautoja, jänisten, gemssien ja kettujen, pöllöjen ja kotkain asuttavaksi. Tuntuu niin lohdulliselta ajatella että Selmatt'in laaksossa jälleen illoin yksikin valopilkku loistaa!

— Hyvä on, Duglore, ja oikeastaanhan minunkin pitäisi olla Melchille kiitollinen, kun hän niin epäitsekkäästi auttoi sinua matkaan, laskin minä leikkiä.

— Niin, vastasi Duglore silmät loistavina, — täytyyhän meillä olla kotitienoolla joku, joka kirjoittaa meille mitä siellä tapahtuu. Eihän ihminen elää ilman yhteyttä sen seudun kanssa, missä lapsuutensa on viettänyt. En ainakaan minä. Ja kotitienoo tuntuu yhä viehkeämmältä, kun sitä vieraalla maalla ajattelee. Kuinka selvästi näenkään edessäni Selmatt'in laakson, joka puun ja pensaan, jok kuvastuu Selachiin tai viheriöi vuoren rinteellä. Työskennellessäni hiljaa puutarhassa on minusta usein, kuin kuulisin kaukaa vuoren alle haudattujen kirkonkellojen soinnin jälleen ilmassa, ja rakkaat vainajamme heräisivät eloon ja käyskentelisivät päivänpaisteisilla kukkarinteillä.

Pelästyin nähdessäni mikä loiste valahti hänen tummiin, suuriin silmiinsä, kuten aina hänen kotiseudusta puhuessaan.

— Mutta ethän kumminkaan tahdo pois luotani, Duglore? sanoin lempeästi.

— Mitä ajatteletkaan, Jost! hymyili hän minua ujosti hyväillen. — Olenhan jo sanonut, että nyt on minun kotini siellä missä sinä olet. Oi Jost, jos me vain pian saisimme niin paljon rahaa kokoon, että voisimme mennä avioliittoon. Se olisi hartain toivomukseni. Häpeen niin kauheasti!

Hän vaikeni ja painoi kasvonsa olkaani.

— Lapsi-kulta! kuiskasin hellän autuaallisena, mutta hän sopersi neitseellisen kainouden pyhän tunteen vallassa:

— Jos ainoakaan ihminen sen tietäisi, menehtyisin häpeään.

— Duglore, sanoin minä, — huomenna lähden viisipäiväiselle matkalle. Ole kärsivällinen lapseni. Kun palaan, Duglore, niin ostamme sormukset toinen toisellemme rakkautemme merkiksi. Sen verran toki ansaitsemme työllämme, että voimme ostaa toisillemme sormukset.

— Niin — niin — niin, — mikä armas Jost sinä sentään olet, riemuitsi hän minua syleillen. — Oi kuinka olen iloitseva sormuksestani ja sitä varova!

Minullekin ajatus, kuinka ihanan illan viettäisimme käydessämme sormusten ostolla, tuotti lohtua seistessäni päivät pitkät hiilitomussa valkean ääressä. Se vain tuon tuostakin saattoi minut levottomaksi, että tuleva vaimoni niin kokonaan eleli kotiseudun muistoissa. Ehkä hän taisteli kiihkeämpää ja tuskallisempaa taistelua kuin minulle tahtoi tunnustaakaan. Ehkäpä hän, kuten äitini, oli niitä naisia, jotka vieraalla maalla aina pysyvät muukalaisina mieleltään. Hellän huolen vallassa mietin vain, millä voisin ilahduttaa vuorilastani, ja melkein joka kerran kun laskimme maihin, käytin tilaisuutta hyväkseni lähettääkseni hänelle tervehdyksen.

Mutta tuskallinen rauhattomuus vaivasi minua Bigin takia. Olin luvannut hänelle valokuvani, mutta minusta tuntui kuin rikkoisin Duglorea vastaan, jos milläkään tavoin vielä Bigiä muistelisin. En voinut täyttää lupaustani.

Palatessani tältä ensimäiseltä matkaltani kiiruhdin mitä iloisimmalla mielellä Ottenseniin, varsinkin kun Rungholt tullessani oli laiturilla minulle kertonut että hänellä oli tiedossa minulle kirjurinpaikka, joka kuukauden perästä olisi saatavissa, kun sen entinen hoitaja läksisi sotapalvelukseen. Menehtynythän olisinkin, jos minun olisi täytynyt pitemmän aikaa olla lämmittäjänä. Ja nyt saisin viettää ihanan, onnellisen illan!

Mutta tullessani asuntoomme Duglore tuli minua vastaan väsynein, horjuvin askelin. Hänen äänensä kuului tuskalliselta, ja tuskin olimme jääneet kahden, niin hänen kyyneleensä tulvahtivat hillittömästi esiin ja hän huudahti:

— Oi Jost, olen menehtymäisilläni suruun!

Tahdotonna salli hän minun hyväillä itseään.

— Mutta mitä on sitten tapahtunut, Duglore, miksi olet noin murheissasi? tutkistelin minä, tarkaten kuinka nääntyneeltä hän näytti.

Kesti pitkän, pitkän aikaa ennenkuin sain hänet puhumaan.

— Olen saanut 'kirjeen Melchiltä, sopersi hän vihdoin.

— Saanko lukea sen? pyysin minä.

Hän veti rutistuneen paperin taskustaan, ja minä luin kirjeen, mieli yhä lisääntyvän raivon ja kiihkeän tuskan vallassa.

»Rakas Duglore», kirjoitti Melchi, »olin odottanut että pian jälleen palaisit kotiin, ja minusta on hyvin ihmeellistä ettet vielä ole tullut. Kirjeesi hämmästyttää minua myöskin. Täällä puhutaan Jostista paljonkin, mutta ei mitään hyvää. Olin toissapäivänä Gauenburgissa raha-asioitten takia. Samalla hankin myöskin talooni kaikenmoista tavaraa, mitä tarvitsen. Silloin kuulin jo Zweibrüokenin majatalossa, että Jost on joutunut vankeuteen väärinpeluusta.»

Nuo katalat parjaajat! huusin minä.

Duglore, joka kädet kasvoilla murtuneena istui pöydän ääressä, vaikeroitsi ja sopersi hiljaa:

— Tuikeammin vihloo sydäntäni se mikä seuraa!

Luin ja kirje alkoi vavista kädessäni.

»Laskuja selvitellessämme puhuivat piirikunnanesimies ja piirineuvoston jäsenet myös Jostista. He sanoivat että tuosta pelijutusta oli Jost sentään selvinnyt jotenkin helposti, vaan että hän muutoinkin oli käyttäytynyt niin huonosti, ettei Hannu Konrad Balmer ole voinut pitää häntä palveluksessaan. Hän on tehnyt ilmapalloretken jonkun naisen seurassa josta piirikunnanesimies sanoi että hän mahtoi olla parasta lajia. Piirikunnanesimiehellä on itsellään lehti, jossa tuosta kerrotaan. Jostilla on siis siellä ollut toinen rakasteltavana, ja siksi olen ihmeissäni kirjeestäsi. Piirineuvosto on vaatinut häntä palaamaan kotiin, mutta kun hänellä on paha omatunto, niin hän ei tullut. Jos hän nyt tulisi, niin hänen kävisi huonosti. Neuvosto ei ole suopea niille, jotka sitä vastustavat. Siitä syystä hän haluaisi lähteä kanssasi Amerikkaan. Ajattelin parhaaksi olla puhumatta siitä että sinä olit lähtenyt hänen luoksensa, sillä sinun maineesi ei saa turmeltua hänen tähtensä. Elä näytä tätä kirjettä hänelle! Olen kirjoittanut sinulle näistä asioista, että niitä järkevästi punnitsisit etkä uskoisi häntä sokeasti. Elä toki syökse itseäsi onnettomuuteen, Duglore!»

— Melchi on lurjus! tiuskaisin minä. — Mitä oikeutta hänellä on turmella onnemme!

— Oi Jost, vaikeroi Duglore haikeasti, — Melchi on varmaankin tarkoittanut vain hyvää. Se, mikä tässä on kauheata, ei ole hänen kirjeensä, vaan se että sinä todella välillä olet ollut rakkaudensuhteissa toiseen tyttöön. Se polttaa sydäntäni kuin tuli. Jost — Jost — Jost — jaksan tuskin enää elää! Minun täytyy tunnustaa sinulle totuus. Tuona iltana, jolloin sain tämän kaamean kirjeen, ikävöin epätoivoissani sinua kiihkeästi. Minusta tuntui että sinun täytyisi tuolta kaukaa minulle huutaa: »Tuo puhe toisesta lemmitystä on valhetta!» Kun tunsin avaimesi taskussani, en voinut enää kestää tuskaani, vaan menin huoneeseesi. Ajattelin että kipu hiukan vaimenisi, jos saisin pusertaa kasvoni vaatteisiisi. Silloin löysin sinulle Selmatt'issa lahjoittamani virsikirjan kannen alta valokuvan, johon oli kirjoitettu: »Abigail Dare Jost Wildillensä». Oi tämä on katkeraa, Jost, katkeraa!

Hänen puheensa tukehtui nyyhkytyksiin, ja synkkä murhe täytti minunkin mieleni. En ollut maininnut hänelle mitään Abigail Daresta, toivoen että tuo surunmalja saisi jäädä lapsiparalta tyhjentämättä.

Kauhistuneena vaikenin vielä. Silloin kuulin puutarhurin vaimon sanovan oven takana:

— Herra Wildi on tuolla sisällä morsiamensa luona, Jürg.

Rungholt kysyi siis minua. Ei, hän ei saisi nähdä Dugloreani surun vallassa. Menin ulos ja pyysin häntä tulemaan minun huoneeseeni.

— Se ei ole tarpeen, sanoi hän, — mutta minulla on teille valitettavasti tuotavana sanoma, joka on epämieluisa teille ja neiti Imoberstegille, se kun riistää teiltä molemmat joutopäivänne. Teidät tarvittaisiin huomenna kello kahdeksalta palvelukseen Hollantiin lähtevälle laivalle. Tulisitte olemaan poissa kymmenen päivää.

Ensi tunteeni oli: »En voi jättää Duglorea!» Mutta Rungholtille oli tärkeätä saada suostumukseni, ja hän lausui:

— Pitäisin myöntymistänne erityisenä ystävällisyytenä itseäni kohtaan. Meidän miehistämme on muudan sairaana, muudan muutoin estetty palveluksessa olemasta, ja olemme pahassa pulassa!

Duglore pelästyi kuten minäkin kuullessaan asiasta, mutta sanoi:

— Lupaa vain lähteä, Jost! Olisi väärin kieltäytyä tekemästä
Rungholtille tuo palvelus, hänhän on niin hyväntahtoinen kelpo mies.

Lähdimme vielä samana iltana kaupunkiin ostamaan sormukset, mutta odottamaamme onnentunnetta se ei meille tuottanut. Minua kiduttivat kalvavat tunnonvaivat, ja Duglore turvautui lohtua hakien minuun haikealla hellyydellä.

— Oi Jost, sanoi hän, — on käynyt juuri niin kuin silloin Zweibrückenissä sinulle ennustin. Olet kaunis ja miellytät naisia, ja sinulla on tulinen luonto. Olisi varmaankin ollut parempi, jos en olisi koskaan tänne tullut, mutta nyt en voi enää lähteä luotasi. Pidäthän sinä sentään enemmän minusta kuin tuosta toisesta? Minä en voi luopua sinusta. Lähdemmehän me pian Amerikkaan, Jost?

Rinnan astelimme väkijoukossa, jonka lämpöisä kesäilta oli houkutellut ulkoilmaan, ja parasta mitä mielessäni liikkui kuiskailin Duglorelle. Silloin — kuka kulkikaan tuolla joutoiltaa viettävän ihmisparven keskellä? — Big! Katse meihin kiinteästi tähdättynä, hän oli nähtävästi jo hetken pysytellyt läheisyydessämme. Hän oli puettu yksinkertaisemmin kuin koskaan ennen, melkein rahvaannaisen tavoin. Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä ja rauhaton. Siniset silmät tuijottivat minuun, ja minusta oli kuin ne kärttäisivät: — Kuvasi — kuvasi! Minut valtasi lamauttava pelko. Vaieten nyökkäsin hänelle kuin tahtomattani, kuin hartaasti rukoillen häntä menemään pois.

Silloin huomasi Duglorekin Bigin. Säpsähtäen hän kuiskasi kauhistuneena:

— Hän se on, Jost! Se on hän! Mitä hän vielä sinulta tahtoo!

Big oli kadonnut! — Olisin voinut kirota häntä tuon kohtaamisen takia. Duglore, joka kuin murtuneena nojasi minuun, lausui soinnittomalla äänellä:

— Hän rakastaa sinua, hän rakastaa sinua mielettömästi. Hän ei saanut silmiään käännetyiksi sinusta. Pelkään häntä kauheasti!

Hän vapisi kuin haavanlehti. Vaivoin sain hänet jälleen kotiin Ottenseniin. Siellä hän istui akkunan ääressä ilta-auringon valossa suruunsa vajonneena, vartalo syvään kumarassa, kädet ristissä syliin vaipuneina, kuten tuona ehtoona, jolloin olimme Zweibrückenissä talonpoikaistalon edustalla puhelleet erosta ja lähdöstäni Hampuriin.

— Hän rakastaa sinua mielettömästi, toisti hän sopertaen, — mutta en voi väistyä hänen tieltään, Jost, en voi sitä tehdä!

Hänen äänensä sointu oli kuin haljenneen kellosen. — Kuinka vaikeata onkaan sanoa se sinulle! Minusta on kuin tulisin äidiksi! En tiedä sitä niin varmasti, se on pikemmin kuin aavistusta vain. Jostini, elä jätä minua!

Painaen päänsä vasten poveani hän kuiskasi sen soinnittomasti. Mutta nuo sanat herättivät meidän molempain mielessä niin valtavan liikutuksen, että unohdimme Big Daren ja nautimme muutaman tunnin puhdasta onnea.

Raskaaksi kävi minun seuraavana aamuna lähteä tuolle kymmenpäiväiselle matkalle. Tunsin että Duglore Melchin parjauskirjeen ja Bigin arveluttavan ilmaantumisen jälkeen lohduksensa olisi tarvinnut minut läheisyydessään. Hän näki kuinka vaikea ero minulle oli, kun hän seuraavana aamuna päivänkoitteessa lämpöisää iltaa seuranneessa virkistävässä vihmasateessa saattoi minua laiturille, jonka vieressä laivani oli. Koetimme lohduttautua sillä että tuo matka oli viimeisiä, jotka meidät erottivat, kirjurintoimi kun vapauttaisi meidät noista katkerista jäähyväishetkistä. Tuntui kuin Duglore ei voisi lainkaan päästää kättäni, ja viivyin hänen luonaan siksi kuin koneenkäyttäjä tuli kutsumaan minut laivanruumaan, ja minun ehdottomasti oli ryhtyminen työhön.

Laskeuduin jo kapeita rautatikapuita alas höyrykattiloiden luo, vaan en voinut olla kohottamatta päätäni aukosta ylös, nähdäkseni kerran vielä Dugloren, lausuakseni hänelle viittauksella pikaisesti hyvästit. Siinä hän seisoi huopahattu päässään ja yllään harmaa matkaviitta, kalpeana, ajatuksiinsa vaipuneena. Viittaus vain — hymyily — katse, joka puhui rakkaudesta, uskollisuudesta, toivosta, Ja minä katosin laivan mustaan onkaloon.

Epäsiisti toimi, joka pakotti minut oleskelemaan kuumuudessa hehkuvan, kyllästymättömän uunin kidan ääressä muutamain roskaväkeen kuuluvain rivopuheisten mustain lurjusten seurassa, tuntui minusta vastenmielisemmältä kuin koskaan ennen, ja kuta loitommalle laiva ehti, sitä kiihkeämmin ikävöin Duglorea. Rotterdamista, missä laiva ensi kerran laski maihin, kirjoitin hänelle hellän kirjeen. Samalla täytin Big Darelle antamani lupauksen, että lähettäisin hänelle valokuvani ja muutaman herttaisen sanan ikuisiksi jäähyväisiksi. Vastenmielisesti kirjoitin nuo rivit, mutta en tahtonut pettää sanaani, ja halusin saada meitä lyhyen aikaa yhdistäneen ystävyyden ja lemmenhuumauksen täten johdetuksi sopusointuisaan päätökseen. Päästin helpotuksen huokauksen, kun olin saanut kuvan kirjeineen postiin jätetyksi.

Voinhan käsittää että Big oli halunnut kerran nähdä tulevan vaimoni, mutta täytyisihän hänenkin taivaan tähden ymmärtää että lemmenunelmamme oli lopussa ja pysytellä poissa läheisyydestämme. Niin kiihkeästi kuin Big olikin minuun mieltynyt, oli hän toki varmaan liian jalo, liian ylevä, häiritäksensä suhdetta minun ja sen välillä, jolla oli sydämeeni vanhemmat, varmemmat oikeudet kuin hänellä. Mutta miksi hän oli äkillisen eromme jälkeen jäänyt Hampuriin? Miksi hän ei vielä ollut lähtenyt Meksikkoon, kuten oli niin varmasti päättänyt tehdä? Oi, jos hän vihdoinkin läksisi! Säälin häntä sydämestäni. Hellin, puhtain ajatuksin olin muisteleva tuota häikäisevää taruolentoa, jonka kohtalo oli tielleni tuonut, ja rukoileva Jumalaa suomaan hänelle ihanan, rikassisältöisen elämän, — mutta jokainen sydämeni sopukka kuului nyt Duglorelle.

Lepohetkeni Rotterdamissa, tuossa vanhassa, silmää miellyttävässä kaupungissa, jolle Rein kuljettaa tervehdyksiä ylämailta, katkeroitti ikävä viesti. Sähköteitse tuli käsky, että aluksemme oli poikettava useihin kaupunkeihin, jotka eivät olleet alkuaan olleet matkasuunnitelmassamme. Tosinhan Duglore oli siitä saava tiedon Rungholtilta, mutta jälleennäkeminen siirtyi siten toiset kymmenen päivää myöhemmäksi. Joka satamasta, mihin poikkesimme, kiiruhdin postikonttoriin kysymään eikö minulle ollut kirjettä Duglorelta. Ei pienintäkään elonmerkkiä! Minut valtasi tuskallinen levottomuus. Minua vaivasi kuumeensekainen meritauti. Kotimatkalla en kyennyt hoitamaan tointani ja aloin kammota ja vihata laivaa ja merta. Minusta tuntui kuin en saisi koskaan enää nähdä Hampuria ja Duglorea. Vihdoinkin laski alus eräänä varhaisena aamuhetkenä Elben vesille. Lakea maa häämötti meille vastaan, hitaasti kului vielä muutama tunti ja me saavuimme Hampuriin.

Laivalta lähtiessäni olin täydessä kuumeessa ja hoipertelin heikkoudesta. Laiturilla tuli ystäväni Rungholt minua vastaan. Hän tarkasti minua sinisillä silmillään, huomaten huonon vointini. Mutta minä kysyin kiihkeästi:

— Kuinka morsiameni voi? Onko hän terve?

Rungholt pudisti jykeää päätänsä omituisen säälivästi ja kysyi hämillään:

— Te ette tiedä sitä vielä?

Tuijotin häneen kauhistuneena.

— Ettekö te ollut riitaantuneet neiti Imoberstegin kanssa tuona iltana, jolloin tulin puhumaan kanssanne tästä matkasta? Sisareni arveli niin olleen, jatkoi hän kiusoittavan levollisesti.

— En, mutta sanokaa mitä on tapahtunut, huusin minä kärsimättömästi. —
Onko morsiameni sairas?

Hän asetti kätensä puuskaan ja lausui:

— Hitto tiesi, jotain sentapaista se kaiketi oli! Neiti ei asu enää lankoni ja sisareni luona. Hänet vietiin sairaalaan.

— Mihinkä sairaalaan? kysyin tuikeassa tuskassa.

— Ei hän ole enää siellä, jatkoi Rungholt. — Siitä on — odottakaas — yhdeksän päivää.

— Onko hän kuollut? keskeytin häntä epätoivon vallassa.

Hän pudisti päätänsä.

— Ei! Kun sisareni meni häntä tervehtimään, hän oli jo matkustanut pois Hampurista. Koti-ikävää se oli koko sairaus! Kaikki eivät voi tulla toimeen vieraalla maalla. Muuan mies, jokin sukulainen, kävi kolme päivää sitten hänet noutamassa!

Rungholtin olennossa väreili hänen verrattomasta tyyneydestään huolimatta harrasta, hillittyä osanottoa. En saanut sanaa suustani, raukeana ja tylsistyneenä kuuntelin hänen puhettaan, ja lopuksi en enää käsittänyt mitään. Tunsin vielä kuinka kylmä hiki kohosi otsalleni, kuinka voimani pettivät ja Rungholt tuki minua vahvalla käsivarrellaan.

Tointuessani jälleen olin itse sairashuoneella heikkona potilaana.

XIX.

Tyynesti liitelevät suuret lumihiutaleet läpi ilman. Mutta Selmatt'issa raivoaa myrsky — ihmisten sydämissä! Hannu Stünzi sähköttää minulle:

»Gottlobe tuli isäänsä pakoon koulutaloon. Hangsteiner koetti pakottaa häntä lupautumaan Böhningerille vaimoksi. Kyynelten vallassa Gottlobe tuli tänne ja on täällä yhä vielä. Hän rukoilee että hänen äiti vainajansa takia puhuisit sähköteitse Hangsteinerin kanssa. Hän sanoo lähtevänsä mieluummin kotoaan ja Selmatt'ista, kuin antavansa suostumuksensa.»

Mitä oli minun siihen vastattava? Hetken mietittyäni sähkötin Hannu
Stünzin välityksellä Hangsteinerille:

»Haluaisin täällä yksinäisyydessäni jotain jouluiloa, ja sitä tuottaisi minulle tieto että kaksi minulle rakasta ihmislasta ovat onnelliset. Aja tuo karjakauppias hiiteen! Käännyn puoleesi nuoren ystäväni Hannu Stünzin puhemiehenä. Jos annat hänelle Gottloben, niin toimitan hänet sellaisiin varoihin, ettei teidän turhanpäiväinen opettajanpaikkanne hänelle enää kelpaakaan. Pari vuotta hän saa leipähuolista vapaana harjoittaa opintoja, Ja sittemmin tulee hänellä olemaan kylläksi omaisuutta voidaksensa ottaa osaa johonkin insinöörin alalle kuuluvaan suurempaan yritykseen. Gottloben myötäjäisistä pidän myöskin huolen. St. Jakobin pankissa sinulle kyllä todistetaan, että siellä säilytettävänä olevat arvopaperini riittävät lupausteni toteuttamiseen. Täytän ne, niin pian kuin jälleen käy mahdolliseksi toimittaa kirjeitä Feuersteiniltä kaupunkiin, ja pyydän sinua antamaan suostumuksesi.»

Mieli riemua uhkuvana lähettivät Gottlobe ja Hannu minulle kiitoksensa. Oi, he panevat kyllä Hangsteinerin ahtaalle ja murtavat hänen itsepintaisuutensa!

En tahdo heiltä kiitosta. Minkä teen, sen teen muistellen Duglorea, jolle olisin halunnut Amerikassa valmistaa viehkeän vaelluksen elämän keväisillä kukkaniityillä, vaan jonka päähän painoin rakkaudenmarttyyrin orjantappuraseppeleen. Jumala yksin tietää, kuinka paljon kärsimyksiä se on minulle tuottanut. Jos voin Gottlobelle ja Hannulle tasoittaa rakkauden polun, oi, silloin toivoisin että olisi olemassa toinen elämä tähtein tuolla puolen, ja että autuas Duglore saisi nähdä kuinka valmistan lapsellemme onnea.

Lapsellemme! Enhän ole vielä tunnustuksissani ehtinyt siihen kohtaan, jossa minun oli siitä puhuminen. Tein sen nyt tuskan kiduttamana muisteissani kuinka Duglore epätoivon vallassa läksi Hampurista vakuutettuna Jostinsa rajattomasta kataluudesta ja kantaen sydämensä alla autuaallisen lemmenyön hedelmää! Oi raukkaa, oi raukkaa!

No niin, nyt on lanka poikki! Juuri kiihkeästi odotteessani Melchi Hangsteineriltä vastausta Hannu Stünzin puhemiehenä tekemääni pyyntöön, jouduin erilleni rakkaistani, erilleni koko maailmasta.

Tänään on talvipäivänseisaus. Samalla on tämä ikävimpiä päiviä, mitä minulla koskaan on ollut Feuersteinillä. Turhaan koetin aamulla saada koneen käyntiin, turhaan tartuin lakkaamatta vapisevin käsin avainvipuun, se oli kuin kuolleen lemmityn henkiin herättelemistä, — kyselyjä, johon ei saa muuta vastausta kuin toivottoman vakuutuksen: kuollut — kuollut — kuollut! Noita yrityksiäni tehdessäni kohosivat melkein kyyneleet silmiini. Kiukun vallassa mietin kokoon nuhdekirjeen, jonka aioin kirjoittaa meteorologisen keskuslaitoksen herroille kiitokseksi heidän virallisesta viisastelustaan, joka oli syynä siihen ettei observatooriani varustettu täydellisellä maanalaisella johdolla. Mutta kuka toimittaisi kirjeen Feuersteiniltä kaupunkiin?! Vaan keväällä määrään ehdot: maanalainen johto tai minulle virkaero. Nyt on nähty, että lanka aina katkeaa kohdalta, jossa ei ole tiedetty vaaraa olevankaan, ja että ainoastaan täydellinen maanalainen johto voi varjella ikäviltä yllätyksiltä. Kolmannen kerran jo saan kokea langan katkeamisen, mutta näin varhain talvella ei se ole koskaan ennen sattunut. Tämäpä tulee nyt olemaan ihanaa elämää!

Eilistä tyventä seurasi kauhea myrsky. En ole tänään koko päivänä voinut akkunoistani nähdä tuumankaan vertaa asuntoni ulkopuolella olevasta maailmasta, en edes pilvien, lumen ja rakeiden mellastusta. Lumi on tehnyt akkunani läpinäkymättömiksi, pimittänyt huoneeni. Moneen kertaan olen jo käynyt puhdistamassa lämpömittarin, kosteuden- ja tuulenmittarin ilmanpäästävät suojuskopit lumesta, jota myrsky niihin ajaa. Se on melkein toivotonta työtä, ja huomenna saan sitä jatkaa. Vielä kuuluu ulvontaa, kuin kiitäisivät kadotettujen joukot ja itse helvetti majani ohitse. Huutoja ja yhä vain huutoja! On kuin jokin kammottava olento tempoisi ovia ja akkunoita ja pyrkisi väkisin sisään. Tiedän ken se on. Se on kuolema! Istuskelen valkean ääressä, jonka minun täytyy antaa palaa aamusta iltaan, ja mietiskelen haikean surumielisyyden vallassa, millaista lienee kuoleminen yksinäisyydessä. Olen ajatellut viimeistä ihmisraukkaa, joka kerran on käyskentelevä jäähtyneellä maapallolla, josta elo on sammumaisillaan. Lumimyrskyyn sellaiseen kuin tuo, joka tänään vuorilla riehuu, hän menehtyen vaipuu, kohoaa vielä kerran pystyyn, hoipertelee muutaman askeleen eteenpäin ja heittää henkensä. Silloin on kaikki mennyttä, — sukukuntamme toiveet ja odotukset, ilot ja surut, kunnia ja häpeä. Ja mikä on niiden tarkoitus ollut? —

Minä, elävänä haudattu vuoren erakko, olen onnellisempi kuin viimeinen ihminen! Minä voin vielä saada mieleeni hiukan lohtua eläinsielulta. Kun tänään alakuloisena tutkiskelin hengetöntä sähkölennätinkonetta, tuli Hiude häntäänsä liehutellen luokseni, laski päänsä polvelleni ja sanoi katsein ja liikkein:

— Oi herrani, olet pahoilla mielin! Alakuloisuutesi saattaa minut niin murheelliseksi.

Jurri, naakka, lähestyi myös vahingoittuneesta siivestään huolimatta, kiipesi olalleni ja hieroi hyväillen poskeansa minun poskeeni. Kutsuva äännähdys vielä, ja Mii, päästäinen, tuli, hyppäsi kämmenelleni ja alkoi nakertaa pähkinää. Jutellessani ystävieni kanssa tunsin ymmärtäväni tuota vankia, joka surmasi vartijansa, kun tämä tappoi hänen kesyn hämähäkkinsä.

Minkä päätöksen Hangsteiner nyt tekee? Pyyntöni että hän antaisi Gottloben Hannu Stünzille vaimoksi, hän kuuluu ottaneen vastaan hämmästyksestä ja kiukusta kalpeana. Nuoren ystäväni hän käski mennä hiiteen eikä luvannut antaa mitään vastausta sähkösanomaani. Turhaan oli Gottlobe käsiään väännellen heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja syleillyt hänen polviaan, rukoillen että hän antaisi hänen lähteä palvelijaksi St. Jakobiin. Hangsteiner ei myöntynyt mihinkään!

Se oli viimeinen tieto, jonka sain Hannu Stünziltä! Milloin voin toivoa saavani kuulla lisää? Pelkään ettei nuori sankarini voi uudeksi vuodeksi päästä tänne. Sataa liiaksi lunta. Mutta langan katkeaminen suo Hangsteinerille rohkeutta toimia vasten tahtoani. Kun yhteys välillämme on katkaistu, vapautuu hän jossakin määrin taikauskoisesta pelosta, jota tuntee minua kohtaan, ja lohduttautuu ajatuksella että kun en enää kykene antamaan elonmerkkiäkään vuoreltani, niin en myöskään voi kotkan tavoin täältä harjaltani hyökätä hänen kimppuunsa.

Mutta en tiedä mitä tekisinkään, jos keväällä saisin tietää hänen väärinkäyttäneen isänvaltaansa pakottamalla Gottloben rakkaudettomaan avioliittoon. Ei, sitä hän ei uskalla tehdä, niin kiihkeästi kuin hän minua vihaakin ja on vihannut aina nuoruudestaan saakka. Hän kuuluu niihin ihmisiin, joihin kulta vaikuttaa voimakkaimmin. Ehdotukseni johdosta hän nyt vasten tahtoaan minua hartaasti kunnioittaa. Ja sitäpaitsi hän pelkää että voisin Duglorelle antamastani lupauksesta huolimatta saattaa ilmi tuon kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen lain ja järjestyksen rikkomisen. Hänen täytyy luopua anastetuista oikeuksistaan, suodakseen minulle luontoperäiset oikeuteni. Hänen täytyy tehdä se!

Haaveilin kynää lepuuttaen ja näin Gottloben Hannun rinnalla vaeltavan läpi kevään ihanuuden autuaallisessa hääilossa. Silloin mylvähti myrsky kaameammin kuin koko päivänä. Observatoori vavahteli ja kitisi kuin tuulenpuuska olisi heittämäisillään sen syvyyteen. Selvästi kuulin vinhaan viimaan sekaantuvan naisen itkua ja valitusta ja tunkevan sisään ovesta. — Abigail! —.Kiihottuneet aistimeni herättivät mielessäni tunteen, kuin hän todella seisoisi hiukset hajalla, paljain jaloin ja repaleinen katujanpuku yllään ovellani rukoillen: »Laske minut sisään, Jost, hetkiseksi vain, minua palelee!» Veri pakeni poskiltani, ehdottomasti avasin oven. Ei ollut ketään tuolla ulkona öisessä hyrskyssä. Ja kumminkaan en voi vapautua ajatuksesta, että hän rajuilmassa itkien kulki majani ohi.

Rakas Abigail, tule istumaan valkeani ääreen! En tahdo muistella sitä, että rakkautesi kruunusta jo oli taittunut ihanin koriste, kun tulit minun, kurjan ja hylätyn olennon luo ja lausuit: Rakastan sinua — jää eloon! — Muistelen vain, kuinka laupiaana samarialaisena minua holhosit! —

* * * * *

Dugloren käsittämättömän paon jälkeen olin ensi kertaa elämässäni sairaana. Aivoni tuntuivat minusta olevan kiehuvaa rikkiä, ja monet seikat, jotka silloin tapahtuivat, olen kokonaan unohtanut Mutta yhden hetken muistan selvästi.

Näin kaameata unta. Olin harhailevinani kotivuoristossani. Mutta minulle vastaan tulevat ihmiset huusivat kaikki tyynni: »Tuo on Jost Wildi, joka on murhannut Duglore Imoberstegin». Laaksosta kiiruhdin huohottaen ylös Feuersteinille, mutta sen huipulla oli jälleen ihmisiä. »Pois, pois,» he huusivat, »sinun täytyy mennä Gauenburgiin. Siellä sinut hirtetään raatihuoneen edustalla. Olet murhannut Duglore Imoberstegin». Minne ikinä paksuinkaan tuli minulle vastaan muinoisia selmattilaisia, jotka minua murhaajaksi nimitellen karkottivat minut luotaan Gauenburgia kohden. Pyrin pakenemaan, mutta tulin aina lähemmäksi kaupunkia.

Noihin kammottaviin houreisiin sekaantui lempeä miehenääni:

— Voin vakuuttaa teille, neiti, että potilas on paranemaan päin. Saatte jäädä hänen vuoteensa ääreen, mutta puhella ette saa hänen kanssaan.

Minulle selveni että olin sairas ja että tuo ääni oli lääkärin. Koetin avata silmäni, mutta se ei luonnistunut. Kumminkin tajusin että hän läksi huoneesta ja että pehmoinen, viileä naisenkäsi kosketti polttavaa otsaani ja että kuumille poskilleni tipahti kyyneleitä, jotka eivät olleet minun itkemiäni. Minut valtasi ihana, vapauttava ajatus: »Duglore elääkin ja on luonani!» Autuaallisissa haaveissa nautin siitä ja nyt sain silmänikin auki.

»Big se onkin — ei Duglore!»

Pettyneenä suljin jälleen silmäni. Tunsin lempeän suudelman huulillani. Mutta kun ei se ollut Duglorelta, en siitä välittänyt. Mietiskelin mielessäni: »Mitenhän Big on tänne joutunut?» Mutta aivoni olivat vielä liian heikot ajattelemiseen. Vaivuin jälleen uneen ja nukuin varmaankin hyvin pitkään ja sikeästi toisesta päivästä myöhään toiseen, sillä herätessäni tuntui minusta itsestänikin, että tauti oli hellittänyt ja että olin alkamaisillani parantua. Mutta väsynyt ja voimaton minä olin, ja oltuani hetkisen valveilla alkoi minua jälleen nukuttaa. Vuoteeni ääressä istui Big, mutta ei tuo entinen iloinen suuren maailman lapsi, vaan vakava, jossa oli jotain vierasta, outoa, ja jonka sinisilmiä himmensi kuin väsymyksen, surun ja huolten varjo.

— Kuinka sinä löysit minut? kysyin välinpitämättömästi. — Mistä tiesit, että olin sairas?

Helakka puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen.

— Anna minulle anteeksi, Jost, hän kuiskasi vienosti. En voinut tulla toimeen saamatta mitään tietoja sinusta. Sain selville missä asuit, ja puutarhurin asunnossa minulle kerrottiin että sinä poikaparka olit ollut laivanlämmittäjänä, että morsiamesi oli koti-ikävänsä takia lähtenyt vuoristoonne takaisin ja että sinä olit sairaalassa. Rakkaus toi minut sairasvuoteesi ääreen, löysin sinut makaamassa hyvin rumassa huoneessa yhdessä muiden potilaiden kanssa, ja toimitin sinut tähän huoneeseen, että olisit yksin ja saisit parempaa hoitoa. Olit hyvin sairas, Jost. Muutamia päiviä lääkäri pelkäsi sinun kuolevan. Mutta kuinka synkästi sinä katsotkaan minuun!

— Jospa hän vain olisi antanut minun kuolla! vastasin tuikeasti.

— Eikö sinulle ole mieleen, että olen luonasi? kysyi Big masentuneena.

En vastannut mitään. Se saattoi hänet haikean alakuloiseksi. Hän yritti lähteä pois, mutta jäi kumminkin. Silmäni painuivat taas umpeen. Unenhorroksissa tunsin jälleen kyyneleitä poskillani ja vavahtelevain huulten painavan suutelon otsalleni ja kädelleni. Sitten Big läksi.

En välittänyt enää lainkaan Bigistä. Hereillä ollessani oli Duglore ainaisena ajatusteni esineenä. Kiihkeät myrskyt riehuivat toipilaan mielessä. Paremmin olisin käsittänyt sen, jos Duglore, lakattuaan minuun luottamasta, olisi heittäytynyt Elbeen, kuin että hän matkusti kotivuoristoomme. Kuinka voi tyttö, joka tietää tulevansa äidiksi, erota tulevan lapsensa isästä ja vieraalta maalta palata kotiseudullensa saattamaan onnettomuutensa siellä julki! Tiesihän Duglore yhtä hyvin kuin minä, millaisen häväistyksen alaiseksi sellainen nainen joutuu kovaluontoisten vuorelaistemme parissa. Ei, niin mielettömästi hän ei voinut menetellä. Hänen pakonsa tuntui kerrassaan uskomattomalta, käsittämättömältä. Oliko hän todella matkustanut kotiin? Silloin oli hän varmaan huomannut erehtyneensä luullessaan tulevansa äidiksi! Kuinka saisinkaan tuon kaiken selville! Ja entä tuo sukulainen, joka oli hänet noutanut? Olikohan se Melchi?! Tuskallisen epätietoisuuden vallassa napisin kohtaloa vastaan, joka oli antanut minun voittaa kuumeen, ja paranemiseni edistyi vain hitaasti.

Eräänä sunnuntaiaamuna tulivat Runghölt ja hänen sisarensa, puutarhurin vaimo, minua tervehtimään. He sattuivat yhteen Bigin kanssa ja olivat varsin ihmeissään ylhäisestä suojelijattarestani, joka piti minusta niin hellää huolta. Hänen mentyään kerroin heille lyhyesti kuinka meistä oli tullut ystävät.

— Tytöt joutuivat kilpailemaan, sanoa sutkaisi Runghölt suureksi hämmästyksekseni. — Varmaankin neiti Imobersteg läksi neiti Daren takia tiehensä.

Mutta hänen sisarensa pani vastaan. Eiväthän he olleet edes tunteneet toisiaan, sanoi hän. Duglore oli ollut kotoa poissa ainoastaan sunnuntaina, jolloin oli kirkossa, hän ei ollut saanut kirjeitä muilta kuin minulta, ja neiti Dare oli käynyt heidän luonaan vain kerran kukkia ostamassa, kun minä jo olin gaalassa. Runghölt oli hänen mielestään aivan väärällä tolalla.

Juttelimme perinpohjaisesti Dugloren paosta. Lauantaina hän oli saanut kirjeeni Utrechtistä ja oli ollut siitä iloissaan. Sunnuntaina hän meni kirkkoon, josta palasi vilusta väristen keskellä lämmintä kesäpäivää. Silloin noudatti puutarhurinvaimo lääkärin. Seuraavana päivänä määräsi tämä että potilas oli toinutettava sairaalaan. Duglore puhui jo silloin erosta ja kotiinpaluustaan ja lupasi hiukan toivuttuansa kirjoittaa minulle, mikä oli aiheuttanut hänen menettelynsä. Seuraavina päivinä ei puutarhurinvaimo joutanut menemään sairaalaan häntä tervehtimään, mutta lauantaina tuli muuan tuntematon mies ajurinrattailla, ja sanoen olevansa Dugloren sukulainen, hän pyysi saada hänen tavaransa.

— Hän puhui yhtä kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää murretta kuin neiti Imobersteg. Päättäen hänen kömpelöstä käytöksestään hän oli talonpoika, kertoi puutarhurinvaimo.

— Oliko tuolla miehellä pisamia? kysyin minä.

— Oli, kasvot aivan täynnä, vastasi hän, — ja hänellä oli vaaleat kulmakarvat ja liinatukka.

Niin ihmeellistä kuin tuo olikin, niin minun nyt täytyi tulla vakuutetuksi, että Melchi Hangsteiner oli noutanut Dugloren. Vaimo kertoi edelleen, että hän oli sanonut muukalaiselle menevänsä sunnuntaiaamuna Duglorea tervehtimään, vaan tämä ei varmaankaan ollut häntä ymmärtänyt. Kun hän sunnuntaiaamuna tuli sairaalaan, oli Duglore matkustanut pois muukalaisen kanssa.

Miksi oli Duglore menetellyt noin väärin minua kohtaan? Sitä mietiskelin haikean tuskan vallassa. Pyysin Rungholtin kirjoittamaan hänelle että olin sairas ja pyysin häntä Jumalan tähden antamaan minulle selvityksen kummallisen menettelynsä syistä. Kirje oli Rungholtin osoitettava Selmattin talollisen Melchi Hangsteinerin asuntoon. Kun muutaman päivän perästä itse kykenin tarttumaan kynään, kirjoitin Zweibrückenin vanhalle kirkkoherralle pyytäen häneltä tietoa, missä muinoinen lapsuudentoverini asui ja kuinka hän voi. Hänen oleskelustaan Hampurissa en maininnut mitään.

Joka päivä tuli Big luokseni, pani peitteelleni kukkivan oksan ja asetti pari ruusua akkunalla olevaan maljakkoon. Miten olisikaan minun, kodittoman, hylätyn ihmisraukan käynyt ilman häntä? Hänen ansionsa oli etten maannut samassa huoneessa ventovierasten potilaiden kanssa, ja että lääkäri ja sairaanhoitajatar hoitivat minua niin huolellisesti kuin ikinä mahdollista oli. Kenties olisinkin muutoin joutunut kuolon saaliiksi. Mutta en ollut hänelle lainkaan kiitollinen, vaan pikemmin kiukuitsin parantumisestani, joka pakotti minut takaisin elämään. Kävin synkän juroksi ja pidin itseäni ihmisenä, jolle ei ole suotu onnea eikä menestystä, ja Dugloren käsittämätön pako vahvisti luuloni, että onnen päivänpaisteinen aika nyt oli minulta kulunut loppuun ja että minun vastedes oli harhailtava synkässä pimennossa.

Itse asiassa säälin sentään Bigiä. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen minulta hellää tai kiitollista sanaa, mutta tiesin käytökseni tuottavan hänelle kärsimyksiä, ja käsitin että hän mieluummin olisi päästänyt kiihkeän pettymyksensä valloilleen ja lähtenyt tiehensä, kuin kestänyt synkkää vaikenemiseni, ja että hän jäi luokseni ainoastaan sydämensä pakottamana. Mutta mieltemme muinoinen sopusointu oli häiriintynyt, ja minut valtasi usein kiukkuinen halu rikkoa meidänkin välimme, kun kerran olin Duglorenkin menettänyt. Mutta vähitellen heräsivät vienommat tunteeni. Näin Bigin kernaasti läheisyydessäni ja katselin mielihyvällä tuota solakkaa, notkeaa olentoa, jonka suloutta lisäsi käytöstavan hienous ja herkän tunteellisuuden suoma viehkeys. Minua viehättivät nuo henkevät, hieman kalpeat kasvot, ylväs otsa ja nenä, tuuhea vaaleanruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina kaarteli ohimoita, muodostaen niskassa paksun sykerön, — mutta katselin tuota kaikkea pikemmin tavalla sellaisella, kuten katselee kaunista maalattua kuvaa, kuin lämpöisen mieltymyksen valtaamana, eikä minuun vaikuttanut syvemmin edes puoleksi hillitty harmin välähdys, nöyryytystä ilmaiseva vavahdus, joka ilmestyi hänen kasvoilleen, kun johonkin hänen ystävälliseen kysymykseensä annoin yrmeän vastauksen. Tuskin olisin liioin välittänyt siitäkään, jos hän jonakin päivänä olisi lakannut tulemasta luokseni. Hän herätti mielessäni saman tunteen kuin taivaan sini ja puiden vehreys. Kun aloin saada olla joka päivä tunnin ylhäällä, tuntui minusta tuo sini ja vehreys laimealta, — minua tuskin halutti mennä ulkoilmaan.

— Saanko lukea sinulle pari runoa, Jost? kysyi Big hiljaisen epätoivon vallassa.

Hän luki, ja Goethen »Matkamiehen iltalaulu» sai vastakaikua sydämessäni:

»Oi, mä väsähtänyt olen
Elon iloon, murheeseen!
Joudu rauha armahainen
Lohduksi mun syömmehein!»

Minusta oli kuin taikasauva olisi minuun koskenut. Pyysin Bigiä lukemaan vielä muutakin.

Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän luki ainakin tunnin ja jatkoi taas seuraavana päivänä. Nyt ei hän enää koskaan tullut ilman kirjaa. Runoilijat ja runot olivat kaikki tyynni minulle outoja. Tenhoavana aukeni minulle tähän saakka tuntematon maailma, rikastuttaen mieltäni kauniilla ajatuksilla. Herkän tuntonsa ohjaamana valitsi Big luettavaksensa aina sellaista, joka soi minulle hoivaa ja virvoitusta, ja hän esitti nuo moninaiset runot tavalla sellaisella, kuin olisi tuonut ilmi oman sisimmän olentonsa runoilijain lohdullisin, jaloin, ihanin sanoin. Vieno innostus hohti hänen sinisilmissänsä ja kasvoillansa, luoden niille ylevyyden leiman, ja viehkeän taipuisana tulkitsi hänen äänensä säkeiden sulosointua ja sisällystä. Kuuntelin haaveksien. Sydämessä, jossa kaikki elo tuntui kuihtuneen, alkoi hiljalleen elpymisen ja versomisen aika.

Nöyrästi ja vienon riemuisasti kuiskasi Big:

— Mieleni on niin hyvä, kun voin jollakin tavoin olla sinulle iloksi,
Jost!

Kiitollisesti hymyillen ojensin hänelle vaieten käteni.

Noihin aikoihin, jolloin olin heräämäisilläni henkisestä horrostilastani, sain kotitienooltani kaksi kirjettä. Zweibrückenin kirkkoherra, joka ei ollut pitänyt kiirettä kirjeeni vastaamiseen nähden, ilmoitti:

»Duglore Imobersteg asuu Zweibrückenissä ja on äskettäin mennyt kihloihin Melchior Hangsteinerin kanssa, joka asuu Selmatt'issa. Eilen he olivat luonani pyytämässä että piakkoin vihkisin heidät. Otin silloin teidän kirjeenne puheeksi. Luultavasti olisi Duglore Imobergsteg itse kirjoittanut teille, mutta Melchior Hangsteiner ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kirjeenne vastaamisesta. Suureksi mielipahakseni olette kevytmielisellä elannollanne, josta kyllä on kuultu täälläkin, vieroittanut itsestänne kotiseutunne asukkaat, yksin lapsuudentoverinnekin, kuten mainitun morsiusparin. Tervehdän teitä toivoen että Jumala on sairautenne kautta suova teille voimaa alkaa uuden, paremman elämän!»

Toinen kirje oli Melchiltä.

»Kun kirkkoherra kehotti minua kirjoittamaan sinulle, niin teen sen, vaikka olemme Dugloren kanssa päättäneet ettemme enää vastaa sinulta tulevia kirjeitä, olkootpa sitten itsesi tai muiden kirjoittamia. Duglore, joka sinun halpamaisuutesi takia olisi Hampurissa heittänyt henkensä, jos en olisi suurilla kustannuksilla noutanut häntä sieltä, ei enää lainkaan liikuta sinua. Jos lähetät kirjeitä, niin ne poltetaan avaamatta. Me pyydämme: Jätä meidät rauhaan! Onhan sinulla siellä henttusi! Kunpa kykenisit hänenkään lapsensa elättämään!»

Lopuksi seurasi vielä törkeitä herjauksia.

»Hänenkään lapsensa!» Nuo sanat kiinnittivät huomiotani, mutta en keksinyt niille mitään järkevää selitystä. Melchi oli varmaankin muutoin vain pannut ne paperille loukataksensa minua mahdollisimman tuntuvasti. Kostutin päänalaiseni hiljaisilla, kuumilla kyynelillä, muistellen lemmentarinaamme, — viattomain mieltemme ensi hehkua, sydäntemme kaihoa ja taisteluita, kaikkia noita vuosia lapsellisen mieltymyksen heräämisestä aina tuohon aamuun saakka, jolloin Duglore saattoi minut laivalle. Tuikeassa tuskassa pyrin häntä ymmärtämään ja käsittämään, mutta — en ymmärtänyt, en käsittänyt! Ei konsanaan Duglore ollut puhunut erosta, vaan sensijaan ikuisesta liitosta. Ja hän, jossa uskollisuus oli synnynnäistä, hän lähtee tiehensä melkein salakavalasti! Ja nyt tuo hämmästyttävä kihlaus! Tätä ei järkeni pystynyt oivaltamaan!

Mutta ihmisluonto on taipuisa mielikuvituksen avulla keksimään selvityksiä, jotka tekevät mahdottoman uskottavaksi, käsittämättömän käsitettäväksi. Vastoin tahtoani aloin ymmärtää Dugloren menettelyä. Hän oli huomannut erehdykseksi luulonsa että oli tulossa äidiksi. Epäilyksenä ja mahdollisuutenahan hän minullekin siitä pikemmin vain oli puhunut. Häntä alkoi kauhistuttaa Amerikka ja siellä tarjoutuva epävarma tulevaisuus. Oi, oikeastaanhan -oli Amerikkaan muutto häntä aina kiihkeästi kammottanut, kuten ainakin ihmistä, joka on sydämensä koko voimalla kiintynyt kotiseutuunsa! Hänen myöntymyksensä oli ollut lemmellemme tuotu uhri. Mutta hänen rakkautensa tuli järkytetyksi hänen löytäessään Bigin valokuvan ja havaitessaan etten ollut pysynyt hänelle uskollisena, ja ollessani poissa kiihtyi ja raivosi koti-ikävä hänen runnellussa sydämessänsä. Epätoivoissaan hän tunnusti mielentilansa Melchi Hangsteinerille, joka oli voittanut hänen hellän luottamuksensa pystyttämällä majasensa hävitetyn kotikylämme raunioille. Mutta miehen povessa, jonka täytti toivoton rakkaus ja avuton, vihlova lemmenkade, herätti hänen kirjeensä harrasta sääliä ja kiihkeitä toiveita. Hän teki sen mitä ei kukaan olisi voinut häneltä odottaa: uhrasi hopeapenninkinsä, teki pitkän matkan, saapui sairaan Dugloren luo — sankarina, jota eivät mitkään vastukset ole voineet pidättää rientämästä pelastamaan hänet petoksen pauloista ja kunnottoman miehen vallasta. Seuraa kova taistelu Dugloren povessa! Hän valitsee miehen, joka voi tarjota hänelle asuinpaikan kotoisella pohjalla, valmistaa onnea kotimaassa, ja luopuu halveksitusta heittiöstä, joka ei edes ollut pitänyt ensi lempeänsä pyhänä.

Tunnustin itselleni rikollisuuteni ja pyrin arvostelemaan asioita maltillisesti. Kaduin katkerasti, etten ollut paremmin vaalinut ja varjellut puhtoista, viehkeää vuorikukkastani, ja sydäntäni vihloi tuikeasti ajatellessani että oma syyllisyyteni ja kova kohtaloni olivat saattaneet minut menettämään Dugloren tuolle Melchi Hangsteinerille, jota en ikinä henkisiin ominaisuuksiin nähden ollut pitänyt Iikimainkaan vertaisenani. Oi, mitä tuskaa se tuo, Mutta epätoivooni ja haikeaan suruuni ei sekaantunut lainkaan vihaa Duglorea tai edes Hangsteineria kohtaan. Toivoin että nuoruuteni lempeä tähdyt saisi edelleen levittää vienoa, suloista valoansa, toivoin haavojen kasvavan umpeen kaukaisen kotilaakson huomassa. Laskien käteni ristiin lausuin hiljaiset jäähyväiset Duglorelle ja samalla synnyinseudulleni ja kotimaalleni, arvellen etten ollut niitä konsanaan enää näkevä enemmän kuin häntäkään, ja taipuen kohtalon alle luovuin siitä mitä en voinut pidättää.

Olikohan Big lemmenkateen vallassa jotenkin rikkonut Duglorea vastaan? Tämä kysymys, jonka suorapuheinen Rungholtini ensiksi oli esittänyt, tuotti minulle yhä uudelleen tuskaa, puutarhurinvaimon vastaväitteistä huolimatta. Se on mahdotonta, sanoi järkeni, mutta tuo ajatus esti minua kumminkin kiintymästä Bigiin. En myöskään uskaltanut puhua avomielisesti hänen kanssaan aiheettomasta epäilyksestäni. Enhän voinut palkita hänen hyvyyttään ja uhrautuvaisuuttaan tekemällä hänelle kysymyksen, joka sisältäisi loukkaavaa epäluuloa, missä muodossa sen ikinä lausuisinkaan.

Silloin ilmoitti meille lääkäri että voisin lähteä sairashuoneesta.

Mihin ryhtyisin nyt, kun olin vasten tahtoani jäänyt eloon ja minun oli mukaantuminen oleviin oloihin? —

Big istui nojatuolissaan. Polvillaan hänellä oli kirja, josta oli lukenut minulle ääneen. Hänen kasvoillaan kuvastui ylpeyttä, epätoivoa, surua, ja hänen sormiensa vavahtelu ilmaisi hänen levottomuutensa. Nuo siniset silmät vaativat minua puhumaan, ja istuttuamme kauan vaieten huoneeni akkunan ääressä vastakkain lausuin:

— Rakas Big! Maailmassa näkee vielä hyvyyttä sellaista, että se tuntuu kuin ihmeeltä. Olen itse saanut sen kokea. Ihme, joka on saanut minut hämmästyksiini, on sinun armahtavaisuutesi. Piireille, joissa olet ollut kaikkein ihailema ja hemmottelema suosikki, olet kääntänyt selkäsi, hoitaaksesi minua kaikkein hylkäämää, puoleksi hunningolle joutunutta poikaparkaa. Kuinka voin kiittää sinua siitä, Big?

Hänen vakaville, jännitetyille kasvoillensa kohosi vieno puna. Sinisissä silmissä hohti mitä lämpimin tunne. Lempeästi, hellästi säihkyen katsoivat ne minuun odottavaisina.

Mutta epäröin lausua sanat, joita hän odotti.

Hän painoi molemmat kätensä hehkuville kasvoillensa. Sormien lomitse vieri kyynelkarpaloita alas. Lausuen hellästi hänen nimensä koetin hiljaa irroittaa hänen toisen kätensä, mutta hän pusersi sormensa vain lujemmin vasten poskiaan, silmiään, otsaansa. Kiihkeästi hän äännähti:

— Ja sinulla ei ole mitään muuta sanottavaa minulle kuin nuo äskeiset kylmät sanat! Miksi et enää puhu siten kuin tuolla kävelyretkellämme?

Mitä katkerin sydämentuska ilmeni hänen sanoissaan.

Minut valtasi voimakas liikutus. Rakkaus Bigiin heräsi jälleen. Seisoin hänen edessään käsivarret ristissä. Vaiettuani hetken kysyin juhlallisen vakavasti:

— Big, vastaa minulle suoraan ja avomielisesti. Eikö sydämessäsi ole mitään Duglore Imoberstegiä koskevaa muistoa, joka voisi tuhota rakkautemme?

Hän piti vielä hetken kädet silmiensä edessä, ikäänkuin tutkiakseen itseänsä. Sitten hän paljasti kasvonsa, loi minuun lempeän, tyynen, hurskaan katseen ja lausui vienosti, selvästi:

— Ei, Jost!

Hän katsoi minua kiinteästi silmiin. Mieleni vapautui hämärästä epäluulostaan.

— Sitten emme enää koskaan puhu Duglore imoberstegistä, sanoin minä. — Ja nyt, Big, jos 289 suostuisit tulemaan omakseni, niin — niin toteutuisi viimeinen toivomus, joka minulla elämään nähden enää on jäljellä, sopersin polvistuen hänen eteensä tunteitteni vallassa.

Hän vaikeni hetken. Hänen kätensä tavottelivat käsiäni ja hän kuiskasi:

— Sinä et aavistakaan, kuinka mielettömästi sinua rakastan!

Katseemme sulivat toisiinsa, hiljaa veti Big minut puoleensa, minä vastasin hellästi hänen hyväilyynsä ja kiihkeinä yhtyivät huulemme. Hillitysti minä lausuin:

— Big — olet nyt ainoa onneni!

Äkkiä hänen kätensä vaipuivat veltosti alas. Hän tuijotti eteensä kuin ei olisi tuntenut mitään onnea, haikean syvä huokaus kohosi hänen povestaan ja hän alkoi itkeä katkerasti, ei onnellisen, vaan onnettoman tavoin. Tuota itkua en ymmärtänyt, käsitin vain että hän, tuo ihana olento, tahtoi omistaa elämänsä minulle!

— Jos et olisi puhunut, nyyhkytti hän, — olisin mennyt kuolemaan. Mutta nyt tahdon eloni loppuun saakka olla uskollinen vaimosi!

Hän pusersi tulisesti käsiäni, enkä tiedä vieläkään, elämään väsyneenä miehenä, kumpi minua on rakastanut enemmän, Duglore vai Abigail. Pian tuli sitten aika, jolloin sininen taivas ei minua enää vaivannut, vaan näytti minusta hymyilevän, ja vihreät puut, joita syksy alkoi värittää, minua viehättivät loistollaan ja komeudellaan. Maailma oli täynnä valoa ja hohdetta, ja päivänpaisteessa kajahteli vain silloin tällöin kuin vieno kellonääni menneiltä ajoilta, kuin huokaus, jonka meren laineet huuhtelevat rantaan, kuin kirkkotarhalta väreilevä taru: »Oli kerran kylä, jonka nimi oli Selmatt. Tässä kylässä asui Duglore niminen tyttö — — —».

Silloin kajahti Bigin hopeanheleä nauru, ja kellonsointi, huokaus ja taru unohtuivat.

XX.

Olen ajatellut koko päivän Hannua, Gottlobea ja Melchi Hangsteineriä, — eniten Melchiä. Me kaksi olemme nuoruudestamme saakka tunteneet vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan. Mutta joskin vihaamme toisiamme, niin emme silti voi sydämessämme toisiamme halveksia. Joskin hän kohauttaa olkapäitään puhuessaan minusta muille, tietää hän kumminkin etten minä kuulu tusinatavaraan ihmisten joukossa. Ja minä puolestani en voi pitää Melchi Hangsteineriä vähäpätöisenä olentona, jos kohta tuo jöröjukka onkin vain lujaluontoisen miehen irvikuva. Minusta on näet ihmisluonnon suurimpia ihmeitä, kuinka tuo kitsas selmattilainen talonpoika tehden nopean päätöksen uhrasi pari nautaa, ehkä puolet omaisuudestaan, matkusti hänelle outoon maailmaan ja pelasti tyttöraukan, joka luuli itseään rakastettunsa pettämäksi. Niin, minun on kerrassaan mahdoton käsittää, että rakastava mies vie vihille naisen, joka kantaa sydämensä alla toisen miehen rakkauden hedelmää. Minulta se jäisi tekemättä!

Kun kova- ja juroluontoinen Melchi Hangsteiner kerran heltyi tekemään tuon käsittämättömän teon, miksi ei olisi mahdollista että hän myöskin säälisi Gottloben rakkautta, hillitsisi vihansa minua ja Hannu Stünziä kohtaan ja asiaa tyynesti mietittyään lausuisi Gottlobelle: — No, ota hänet sitten!

* * * * *

Lähtiessäni sairaalasta oli kesä, joka oli tuonut minulle mukanaan niin moninaisia kokemuksia, väistymäisillään lempeän, päivänpaisteisen syksyn tieltä. Merenkin yläpuolella leijaili ilma lämpöisenä ja tyynenä. Big tahtoi että menisimme Helgolantiin, että siellä raikkaat merituulet, kävelyretket noilla teillä ja poluilla, joilla olimme tavanneet toisemme ensi kerran, parantaisivat minut täydellisesti ja antaisivat minulle jälleen entiset voimani.

Elelimme päivämme kuin lapset ja voimme liikuskella sitä vapaammin, kun saarella ei ollut enää jäljellä kuin muutamia muukalaisia. Big, jolla oli yllään viehättävän yksinkertainen villainen merimiespuku ja kiharoillaan valkoinen, kudottu lakki, esiintyi jälleen maailmanlapsena, eikä olisi voinut luulla hänen kirkkaiden sinisilmiensä konsanaan vuodattaneen kuumia kyyneleitä. Istuimme päivänpaisteessa lyhytruohoisella, harjaa muistuttavalla nurmikolla, joka peittää ylämaalla olevat jättiläishaudat, ihailimme laineiden leikkiä, kun ne syvyydestä sukeltavien valkoharjaisten hevosten tavoin syöksyivät kohden kivirantaa, ja kalalokkeja, jotka säihkyvien amppelien kaltaisina kultaisessa päivänpaisteessa leijailivat kallioitten yläpuolella. Olin haaveellisten paranemistunnelmain vallassa. Sisäinen voima pakotti minut karkottamaan luotani kaikki raskaat ja alakuloiset ajatukset ja ääni kuiskasi minulle: »Olet kärsinyt kyllin! Elä ajattele entisiä. Nauti ihanasta nykyisyydestä.» Tottelin luottavaisesti, pyrin unohtamaan, ja jos Dugloren muisto yritti synkistyttämään mieltäni, loin katseeni Bigin onnellisiin silmiin.

Ruohikossa leväten hän nääpäisi ruusunkarvaisilla hyppysillään veitikkamaisesti sormiani.

—- Voi sinuas! Kuules, nyt sinä olet minun omani!

Huumaava hellyys väreili hänen äänessään.

Hän salli minun irroittaa sykerölle laaditut palmikkonsa.

— Nyt olet sama Big kuin sinut ensi kerran nähdessäni, tarumaailmoiden tenhotar, kuiskasin minä. Mutta hänen kirsikanpunaisille huulilleen ilmestyi rukoileva hymy.

— Tahdon viettää kaiken elämäni sinun parissasi! naureskelin minä hellästi. Tiesin tuottavani Bigille mitä herttaisimman ilon muistuttaessani häntä noista kävelyretkellämme lausumistani sadoista. Mitä silloin olin hetkellisen huumauksen vallassa vakuuttanut, siitä oli tullut rakkautemme tunnuslause. Ilosta punastuen hän palkitsi minua lempeällä suutelolla.

Käsi kädessä ja poski vasten poskea istuimme vaieten ja autuaallisina saaren ylängöllä. Kaukana mannermaan puolella liiteli savupilvi hohtoisan merenpinnan yläpuolella vilkkuvien purjeiden välitse, ja haihtui hitaasti läntisen taivaanrannan äärettömyyteen.

— Siirtolaislaiva! virkahdin minä. Silloin kiintyi Bigkinkin katse valomerta halkovaan tummaan pilveen.

— Sitä tietähän mekin tulemme kulkemaan! sanoi hän hetken kuluttua, vakavailmeinen hymy huulillaan. Kerroinhan jo aikaisemmin sinulle, Jost, että omaisuuteni hoitaja Don Garcia Leo Quifort odottaa minua Meksikkoon. Sittemmin kirjoitti hän minulle vielä uudelleen, että minun välttämättömästi on sinne tuleminen, kun vastuunalaisuus ja ikä jo alkavat rasittaa häntä liiaksi. Tulethan sinä mukaan vapauttamaan minut tuosta minua uhkaavasta taakasta?

Iloisesti hän taputti käsiään.

— Tulen kyllä, Big, meidän täytyy järjestää tulevaisuutemme jollakin tavoin, vastasin minä miettiväisesti. — Mutta erään seikan sanon jo ennakolta: minä en ole niitä miehiä, jotka tyytyvät elämään vaimonsa varoista.

— Voi sinua, nyrpisteli Big.

— Olen tähän saakka aina pyrkinyt oman ansioni perusteella olemaan jotakin ja kelpaamaan johonkin, jatkoin minä, huolimatta hänen pettymystä ilmaisevasta katseestaan. — Kuten olisin tehnyt, jos olisit ollut köyhä, niin teen nytkin, vaikka olet rikas: ryhdyn työhön! Tarvitsen sitä voidakseni olla onnellinen.

Tuokion aikaa hän oli nyreissään, sitten hän huudahti riemuisasti:

— Oi sinä kelpo mies! Hän syleili minua, mutta sanoi sitten taas nureksivasti:

— Mutta tiedätkö sen, että työintosi estää minut toteuttamasta lempituumani?

— Mitä tuumia sinulla sitten on? kysyin minä ihmeissäni.

Hän vaikeni hetken ajatuksiinsa vaipuneena, mutta jatkoi sitten puoleksi arkaillen, puoleksi veitikkamaisesti:

— Tiedät, millaista lapsuuteni oli, millaista hienohkoa mustalaiselämää me vietimme ja kuinka siitä kärsin. Mutta nyt kun sinä olet lemmittyni, ikävöin jälleen noita entisiä vaellusretkiä. Juuri sinun tähtesi! Sinun kanssasi, armaani, haluaisin Meksikosta palattuamme jälleen kulkea muinoisia teitämme kaupungista kaupunkiin, maasta maahan. Mikä minusta tuntuisi yhdentekevältä, jopa vastenmieliseltäkin, jos minun pitäisi yksin nähdä se jälleen, houkuttelee minua ajatellessani että saisin sitä katsella yhdessä sinun kanssasi: Napoli, Rooma, Venetsia ja moni ihana, rauhaisa sopukka Italiassa. Lupaathan minulle, rakas Jost, että lähdet kanssani matkoille. Voithan sitten myöhemmin ryhtyä työhön!

Hänen silmänsä hohtivat kaihoisasti, hänen janoisasti avatut huulensa alkoivat sanella runoja.

— Ne ovat Mignonin lauluja, sanoi hän. — Sinä punastut, Jost, siksi ettet niitä tunne. Mitä varten? Sehän se juuri alun pitäin on minua viehättänyt, että sinussa, jolla on niin terävä äly, ei ole rahtuakaan perittyä sivistystä ja sinä siksi omistat kaikki niin raikkaan tuoreella mielellä. Sentähden haluaisin matkustella kanssasi, viedä sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta, kaunista ja ylevää, museoihin, jotka sisältävät vuosisatojen taideaarteet, ja tienoille, joiden ylitse taiteilijain teokset ovat luoneet pyhän tenholoisteen.

Koko Bigin olento oli innostuksen valloissa; houkuttelevina tulvivat puheet hänen huuliltaan.

— Puhut matkustamisesta, sanoin minä puoleksi leikillisesti, puolittain vakavana, kääntäen puheen toisaanne, — mutta lähinnä olevista asioista et virka mitään, Big. Milloinkas meidän häämme ovat?

Hän vaikeni hetken iloisten haaveiden vallassa.

— Häämmekö? kysyi hän hymyillen ja punehtuen. — Olenhan sanonut sinulle että kasvatukseni on ollut aivan pakanallinen. Kaikkein pakanallisimmat mielipiteet minulla on häätavoista. Miksi pitää uskoa meistä välittämättömälle papille, miksi ilmaista ihmisille sellaista, jonka tulee sisimmän, luonnon pyhittämän tunteen mukaan olla hetki, josta rakastavaiset yksin tietävät? Jos kaipaisin kirkon välitystä, niin valitsisin Helgolannin kirkon, jossa vihkimismenot ovat yksinkertaisimmat. Mutta tahtoisin papeista ja laeista riippumatonna vapaasti seurata sinua uskollisena vaimonasi. Eihän minulla ole koko maailmassa ketään muuta kuin sinä!

Hänen kasvoillaan kuvastui rakastavan naisen kiihkeä hellyys.

— Mustalainen! virkahdin minä vastaan. Tunteesi kunniassa, — mutta ehkäpä on olemassa käytännöllisiä seikkoja, joiden takia meidän olisi annettava vihkiä itsemme lainmukaisesti.

Sanani panivat hänet miettimään.

— No, jos niin on, lausui hän, — niin tulen kanssasi vihille. Ehkä sitten Meksikossa. Mutta arvaapas kuinka olen ajatellut häämme täällä vietettäviksi?

Hänen huulensa vetääntyivät suloiseen hymyy — Kuinka sitten? kysyin jännitettynä.

— Juhlallisemmin kuin konsanaan kukaan kuningatar on häitään viettänyt, vastasi hän katsoen minua riemuisasti silmiin. — Jost, haluaisin tyttöaikani lopettajaisiksi tehdä tuon pitkän ilmapalloretken, jota Hampurissa suunnittelimme, vaan joka tuli estetyksi. Suostuthan siihen, Jost?

— Saithan jo Hampurissa lupaukseni, vastasin minä, — mutta jos sallit minun sekaantua asioihisi, niin haluaisin kysyä: etkö ole tuhlari, Big?

— Mitäpä siitä, jos olenkin yhden päivän? nauroi hän. — Etkös sinäkin riemuitse tuosta retkestä?

— Tietysti, vastasin minä. — Eihän voi olla olemassa mitään ihanampaa kuin retki sinun seurassasi, Big, sinisessä ilmameressä.

— Mutta tunnetko myöskin jo olevasi kyllin vahva? kysyi hän sanomattoman hellästi.

— Olen terve ja täysissä voimissa, vakuutin koko sydämestäni.

Ilta-auringon vaipuessa kaukana lännessä mereen ja kullatessa laineet hohteellaan, kuljimme käsi toinen toisemme olalla saarta pitkin ja laskeuduimme sitten ylämaalta »Falmia» alas alamaalle. Tultuamme sille kohdalle, jossa katseemme olivat hartaan kysyvinä kohdanneet toisensa, pysähtyi Big, ja loimme vaieten silmäyksen toisiimme. Ehdittyämme alas rannalle meille tuli vastaan jono lapsia, jotka lauloivat helgolantilaista piirihyppylaulua. Nähdessään Bigin he sulkivat hänet piiriin ja tanssivat hänen ympärillään. Kun hän otti syliinsä majastamme isännän liinatukkaisen suloisen pikku tyttären ja suuteli häntä, silloin kajahti joka taholta riemahtelevia huutoja: - Minulle myös suukko, minulle myös! — Aina syntyi samaa iloa ja onnea, kun Big vain joutui lasten pariin! Tuo kuva vuodatti riemua sydämeeni. Olkoon hän mustalainen ja pakana, — ihminen, josta lapset pitävät, omistaa mielen jaloutta!

Mutta noita viehkeitä päiviä keskeytti synkkä hetki.

Bigin kysymyksen johdosta kirjoitti kapteeni Sommerfeld meille, meitä kihlauksemme johdosta sydämellisesti onnitellen, odottavansa meitä eräässä pienessä Pohjois-Saksan kaupungissa, jossa ilmapallo oli oleva valmiina aamujunalla saapuessamme.

Laiva kuljetti meitä Helgolannista päin Elbeä pitkin. Silloin tuli Süllbergin luona sijaitseva Balmerin huvila näkyviin syysauringon lempeässä hohteessa. Tuo näky ja heräävät muistot saattoivat minut alakuloiselle mielelle. Hampurissa tunsin itseni täydelleen onnettomaksi. Minusta tuntui kuin Duglore-parkani sielu vaikeroiden harhailisi valoa ja eloa uhkuvassa kaupungissa muinoista lempeään hakien. Olisin halunnut mennä tervehtimään uskollista Rungholtiani, mutta kun mainitsin siitä Bigille, hän vavahti pelästyneenä ja pyysi soinnittomalla äänellä:

— Elä jätä minua nyt yksin, Jost!

Tietämättämme miksi, olimme edellisten päiväin autuaallisesta onnellisuudesta joutuneet äänettömän alakuloisuuden valtaan. Toimittelimme muutamia ostoksia ja vietimme sitten hitaasti kuluvat hetket, jotka olivat jäljellä siksi kuin iltajunalla voimme lähteä matkaan Sommerfeldin tykö, asemahuoneen pimeimmässä nurkassa, istuen vierekkäin toisiimme painautuneina, kuin olisimme pelänneet välillemme voivan tulla jotain vierasta. Muisto! Vain silloin tällöin keskeytti jokin välinpitämätön, vaivoin keksitty sana hiljaisuuden. Puistatus kävi Bigin lävitse.

— Mikä sinua vaivaa, lemmittyni? kysyin minä.

— Jost, sanoi hän voimatta hillitä tuskaansa ja mielenliikutustaan, — en voi olla muistelematta sinun entistä morsiantasi!

Siis meillä oli molemmilla sama ajatusten esine.

— Jost, kysyi hän, — rakastitko sinä kovin tuota tyttöä?

Minä vavahdin ja vastasin melkein kiivaasti:

— Emmekö ole sopineet, ettemme enää koskaan puhuisi Duglore
Imoberstegistä? Haluatko kiusata minua, Big?

Hänen sanansa olivat saattaneet minut mitä huonoimmalle tuulelle ja minä jatkoin:

— No hyvä, jos välipuheemme ei enää ole voimassa, niin haluaisin minäkin kysyä jotain, Big. Kuinka sinä uskalsit mennä puutarhurin tykö, jonka luona minä asuin? Täytyihän sinun pelätä tapaavasi siellä Duglore Imoberstegiä? Olen jo usein uteliaasti miettinyt tuota asiaa.

Kauhusta kalpeana hän tuijotti minuun. Sanaakaan vastaamatta hän istui hiljaa, jäykkänä kuin marmorikuva. Kauniisti kaartuvien kulmakarvojen välille oli uurtautunut ryppy, joka loi hänen kasvoilleen niin kärsivän ja samalla niin ylevän ilmeen, ja hänen silmissään näkyi tuo hänen syntyperästään muistuttava välkähdys. Sydäntäni vihloi haikeasti.

— Oletko loukkaantunut, Big? kysyin minä.

— Olen, vastasi hän tuikeasti, luoden minuun halveksivan katseen. — Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle. En toiminut noina päivinä järkevän ihmisen, vaan mielipuolen tavoin. Jos rakastat minua, niin elä muistuta minua siitä!

Ehdottomasti katsahdin ympärilleni, eikö kukaan kuullut keskusteluamme. Mieltäkarmiva tuska ilmeni Bigin sanoissa, ja kiihkeä sääli valtasi minut äkkiä. Soinnittomasti lausuin:

— En tiedustele sinulta enää koskaan mitään, joka koskee eroaikaamme
Hampurissa!

— Niin, elä tee sitä enää koskaan, Jost! sanoi hän tuskalloisesti.

Silloin junamme saapui suhisten asemasillan viereen, junankuljettaja kehotti nousemaan vaunuihin. Pitkällä yöllisellä matkalla sovimme taas täydelleen ja tunsimme voimakkaammin kuin koskaan ennen olevamme kumminkin kaksi valtavan rakkauden yhdistämää olentoa. Varhain seuraavana aamuna, tähtien vielä tuikkaessa, saavutimme kaupungin, jossa kapteeni meitä odotti. Hänen apulaisensa oli meitä vastassa asemalla ja vei meidät kaasutehtaan lähellä olevalle niitylle. Bigin määräysten mukaisesti oli Sommerfeld jo suorittanut kaikki valmistukset ja pitänyt huolta siitä että lähtö voi tapahtua pikaisesti ja katselijoitta.

— En tosin voinut uneksiakaan Hampurissa, että vielä kerran saisin kuljettaa teidät molemmat halki ilmojen, lausui hän kunnioittavasti tervehtien, — mutta on vanha kokemus että ne, jotka kerran ovat kohonneet siintävään korkeuteen, haluavat uudistaa lentoretkensä.

— Mutta tästä ei saisi tulla retkeily maanpinnan läheisyydessä, vaan haluaisimme tehdä pitkän matkustuksen kautta yläilmojen, herra kapteeni, sillä tämä on häämatkamme, sanoi Big, ja hänen kasvojansa kirkasti puoleksi vallaton, puoleksi vakava hymyily.

Kohta senjälkeen lausui kapteeni:

— Neiti Dare, herra Wildi! Antautukaamme Jumalan haltuun, — nouskaa veneeseen!

»Saturnus», jonka nousua yökaste hidastutti, kohosi vitkalleen, mutta tasaisesti kohden kiiltokiven tavoin hohtavaa kointähteä. Synkkä ilta Hampurissa oli unohdettu, Big oli hillityn riemun, suloisen onnen vallassa.

Meidän yhteiseen elämänuraamme tuo ihana retki vaikutti varsin ratkaisevasti.

* * * * *

Pyhäkellot soivat alhaalla ihmismaailmassa! On Jouluaatto! Vaikka tiesin etten voisi tänne kuulla niiden ääntä, vietin kumminkin Hiuteen seurassa illan ulkona. Hankikinoksilla, jotka kohoovat aina majani kattoon saakka, mellastelin minä jalkarampa mies. Päivänseisauksen myrskyjä seurasi sininen taivas ja kova pakkanen. Feuerstein oli iltapäiväauringon loisteessa verrattoman ihana talviunelma, koskemattoman puhtauden kuva. Ei edes linnun siipikään ole sipaissut jälkeä lumeen.

Aurinko laski varhain veripunaisena tummansiniseltä iltataivaalta. Kuolonkalpeina ja tuimina seisoivat vuoret vihertävässä hämyssä, silmäillen uusikuuta, kirkkaasti loistavaa Venusta ja Jupiteria. Jo olivat ne muuttumaisillaan haamuiksi vain, kun äkkiä keltaista, punertavaa valoa tuikahti esiin niiden lumiharjakkeista, tulta, joka näytti virtaavan vuorenhuippujen sisästä, ikäänkuin ne olisivat hehkua täynnänsä. Kolmasti uudistui tuo ilmiö, valaisten yhä uudelleen synkät laaksot.

Mutta olisin kernaasti luovuttanut muiden katseltavaksi kuun, Venuksen, Jupiterin ja tuon hehkun, jos sensijaan olisin kaukoputkellani saanut nähdä loistavan joulupuun tuolta laaksosta tai edes valopilkun Selmatt'ista. Mutta koko ihmismaailman kätkee minulta talviusma, tyhjältä ja kuolleelta näyttää ilmojen valomeressä hohtava maapallo, ja minusta tuntuu kuin unennäöltä, että noiden sumujoukkojen alapuolella olisi lämpimästi sykkiviä sydämiä.

Oi, haluaisin nyt vaeltaa läpi suuren kaupungin, kuten teimme Bigin kanssa parina jouluiltana, kuulla kellojen ja pasuunain äänen torneista, na iloisten äitien ja isäin kiiruhtavan kotiin joululahjoineen ja tarkata kuinka köyhinkin, jolla ei ole varaa ostaa joulupuuta, ottaa torille pudonneen kuusenoksan ja kiinnittää ullakkokamariinsa ehdittyään siihen ainoan kynttilänsä tuikkamaan.

Big! Haluaisin vielä kerran käyskennellä kanssasi tuona iltana, sinä pakanatar — sä jouluenkeli! Muistelen tuota muutamaa jouluiltaa merellä. Soitettiin hurskaita virsiä, korkealla mastossa säteili joulupuu. Silloin käännyit sinä kapteenin puoleen lausuen:

— Eikö tuolla alhaalla ole kahlehdittuna mies, joka murhanteon takia tulee jätettäväksi viranomaisten haltuun? Rauha maan päällä! Päästäkää hänet hetkeksi kannelle, viettämään joulua minun ja mieheni kanssa!

Niin sinä puhuit. Murhaaja itki ilosta, kuullessaan että oli olemassa ihminen, joka jouluiltana oli ajatellut häntä armahtavaisella mielellä, söi kanssamme illallista ja kertoi meille äidistänsä.

Vaikka vietänkin observatoorissani joulua yksin, en tee sitä kumminkaan suruisin mielin. Sydämelleni tuottaa hoivaa mieluisa ajatus. Kun Gottlobe ja Hannu ovat menneet naimisiin, kuten Jumala suonee Hangsteinerin vastarinnasta huolimatta tapahtuvan, enkö silloin laskeutuisi alas täältä vuoreltani, elääkseni rauhallisena vanhuksena tuolla laaksossa, sytyttäen vielä monet joulupuut iloksi riemuitseville lapsenlapsille?

Mutta se seikka jää tulevaisuuden ratkaistavaksi.

Voimakkaampana täyttää tällä hetkellä mieleni toivomus että ilma olisi huomenna kirkas aina laaksonpohjaan saakka. Varhain iltapäivällä palaavat Selmatt'in kirkkomiehet, jotka aamuhämärissä ovat lähteneet Zweibrückeniin, laaksotietä kotiin. Olen utelias näkemään, ketä siellä silloin vaeltaa. Siitä voin tehdä johtopäätöksiä, millä kannalla asiat ovat Hangsteinerin talossa. Kunpa vain edes yleensä saisin kaukoputkellani nähdä ihmisiä, seurata heidän toimiansa! Se olisi nyt ainoa toivoni!

Vietän pyhää juhlaa! Minulla ei ole joulukuusta, ei joulukynttilöitä loistamassa, ei ole ilosta säteileviä lastensilmiä, mutta avaan pullon jaloa kreikan viiniä, tuntien kiitollisuutta noita herttaisia ihmisiä kohtaan, jotka sen ovat lähettäneet. Muuan St Jakobissa asuva perhe toimituttaa minulle nimittäin joka vuosi ensimäisenä päivänä elokuuta korin viiniä tänne vuorelle. Muutama vuosi sitten he oleskelivat vuoristossa huvilassa. Heidän poikansa aikoi yhdessä parin muun nuorukaisen kanssa eräälle korkeimmista ja vaarallisimmista alpinhuipuista. Isä, joka oli kerran käynyt Feuersteinillä, sähkötti minulle: »Mitä arvelette säästä?» Jos olisin luottanut vain koneisiin, olisin helposti voinut vastata: »Kaunista säätä jatkuu.» Mutta silmäilin ympärilleni avaruuteen ja näin siinä jonkunmoista väreilyä, epämääräistä valopilkkujen vaeltelua. Ilmaretkiltäni tunsin tuon ilmiön. Minä sähkötin: »Ennen vuorokauden kuluttua kovia rajuilmoja.» Kolme nuorukaista, niiden joukossa tuon perheen poika, luopuivat ennustukseni johdosta rohkeasta yrityksestään. Toiset kolme eivät välittäneet varoituksestani, vaan nousivat vuorelle. Seuraavana päivänä he joutuivat siellä rajuilman uhriksi, Siitä saakka tuo perhe on joka vuosi tapahtuman vuosipäivänä, ensimäisenä päivänä elokuuta, lähettänyt minulle viiniä, lausuen parilla sanalla ilmi kiitollisuutensa siitä että olin neuvollani estänyt heidän poikansa vuorelle nousemasta ja pelastanut hänen henkensä.

Voin siis tuota viiniä nauttiessani lohduttautua sillä etten Feuersteinin havaintoaseman hoitajana palvele yksinomaan suurta meteorologista taulustoa. Se tuntuisi yhtä turhanpäiväiseltä kuin moni muu seikka tässä maailmassa. Ei, minulla on syytä uskoa, että sääennustukseni ovat muulloinkin kuin tuossa yhdessä tapauksessa tuottaneet ihmisille todellista hyötyä. Se ajatus tekee toimeni minulle rakkaaksi ja suo minulle voimaa kestää vaivalloisessa virassani.

Kohotan lasini lausuen:

— Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa! Maa ja tähtitaivas ylistävät hänen tekojansa. Rakkaus, joka yhdistää ihmisen ihmiseen, johto, joka kunkin yksityisen elämän juoksussa ilmenee, ovat hänen ihmeistänsä käsittämättömimmät! Kunnia olkoon Jeesukselle Kristukselle! Kiitän sinua siitä että olet suonut meille ihmisraukoille joulun, muistojuhlasi, joka saattaa meidät ylentämään mielemme korkeammalle. Täytä sydänten ikävöiminen! Auta meitä ettemme enää eläisi kuin villit. Suo rauha maan päälle! Rauha, rauha! Kansat tarvitsevat sitä yhtä hyvin kuin jokapäiväistä leipää. Joka heitä sotaan yllyttää, on rikoksentekijä. Ja ihmisille hyvä tahto! Lausun kiitokseni teille, jotka menneinä aikoina olette totuuden polkuja hakeneet, niillekin, joiden nimet ovat unhoon vaipuneet. Mutta nyt eläväiset! Jatkakaa heidän työtänsä, hakekaa, tutkikaa, etsikää uusia edistyskeinoja! Mutta elkää sentään pettäkö itseänne! Tosin pystytte tutkimaan aivosolujen salaista elämää ja ottamaan selkoa kaukaisinten auringoiden kokoonpanosta, ja teidän viisautenne on ylitsevuotavainen. Mutta onko ihmiskunnan elämä myöskin saanut jalomman, leiman, täyttääkö ihmismielet ylevä harras onnellisuus? Melkeinpä sitä saa hakea lyhty kädessä Diogeneen tavoin. Mitä on kaikkialla nähtävänä? Mielenhaikeutta niin hökkelissä kuin palatsissa! Teidän ylväissä kaupungeissanne kituvat yhä edelleen lapset, joilta on ryöstetty lapsuudenaika, harhailevat kaupanalaiset naiset, kaikkialla näkee rahan hallitsevan mieliä, väkivallan ja tunnottomuuden olevan ohjissa. Teitä vastaan todistaa tyttö, joka säälistä surmaa vastasyntyneen pienokaisensa, teitä vastaan todistavat vaimot, jotka mätänevin rinnoin sairaaloissa kituvat. Teitä vastaan todistavat hulluinhuoneet ja vankilat, joita teidän yhä täytyy laajentaa. Rikoksentekijä vaikeroi kopissaan: »Miksi ei kukaan minua veljellisesti lähestynyt koettelemuksen hetkenä?» Mielipuoli lausuu hampaitansa kiristäen: »Minulla oli vaimo, kaksi kukoistavaa lasta, ystävä. Ystävä tuhosi omaisuuteni ja vietteli vaimoni.» Ihminen syyttää toista ihmistä, ja luontokappaleiden valitus kohoaa taivaalle. Olen kauhusta jähmettyen nähnyt kuinka vaikeroiva kili temmattiin emän utareilta ja nyljettiin elävältä, että naiset saisivat kidutetun eläimen nahasta sen hienompia sormikkaita. Vapisevin sydämin kysyin silloin: »Onko olemassa Jumalaa» ja epäilys valtasi mieleni. Vasta oman elämäni tarkastelu on saattanut minut jälleen luottamaan Kaikkivaltiaan voimaan. Mutta en halua enää laskeutua täältä alas näkemään noita sydäntävihlovia kuvia. Jos sen tekisin, täytyisi minun koko sydämeni voimalla huutaa ihmiskunnalle: »Vähän enemmän kykyä käsittää lähimäisen tarpeita, hänen onnenkaipuutaan, hänen salattuja tuskiaan. Enemmän hyväntahtoisuutta kanssaihmisiämme ja vieläpä eläimiäkin kohtaan! Se olisi ihanampi sivistyksen voitto kuin pohjois- tai etelänavan saavuttaminen. Kaiken mikä elää ja hengittää tulee olla teille pyhää! Sen käsittäminen olkoon tulevan sukupolven suurin kunnia!»

Ei, en haluaisi laskeutua alas Feuersteiniltä ruvetakseni apostoliksi. Minäkin olen palvellut intohimoja, ja jokainen voisi nauraa minulle ja sanoa: »Sinäkin saarnailet, sinä vanha synninorja, joka syöksit nuoruutesi lemmityn onnettomuuteen, etkä edes voinut tuottaa lohtua vaimollesi Abigailille hänen haikeissa tuskissansa!» —

Kohotan lasini ja puhun:

— Joulun takia, joka kuin tulevaisuuden enteenä hetkeksi tuo maailmalle rauhan, tahdon uskoa sukukuntamme siveelliseen kehitykseen, sen tulevaisuuteen, sen kunniaan! Katson kuten Mooses vuorelta luvattuun maahan, — ei, syvyydestä kohotan käteni, ylitsevuotavin sydämin tervehdän tulevien sukupolvien kukoistavaa kulkuetta. Heidän puhtoisella otsallansa kuvastuu jumalankaltaisuus. He ovat niin ihania, heidän katseensa on niin uljas. Heidän ihanuutensa, heidän vapautensa on — hyvyys!

XXI.

Vietin jouluaaton luoden yksinäisyydessäni itselleni haavekuvia maailmasta. Juhlapäivät menivät hiljaisesti menoaan. Oli oiva sää, mutta ei lintukaan liikahtanut, ja Selmatt'ista en nähnyt jälkeäkään. Mitäpä jää minulle muuta neuvoksi kuin ryhtyä jälleen jatkamaan elämäntarinaani!

* * * * *

»Saturnus» leijaili halki ilmojen. Solakka varsi paksuun viittaan käärittynä seisoi Big vieressäni, katselimme allemme jäänyttä tiheään rakennettua kaupunkia tummine torneineen. Tuskinpa lienee ainoakaan silmä tarkannut' yksinäistä kulkuamme. Nuo muutamat varhain sytytetyt valopilkut, jotka johtivat kaupungista, näyttivät etenevän meistä nopeasti.

— Meillä on navakka koillistuuli, lausui Sommerfeld, keskeyttäen hiljaisuuden. — Kuljemme junan nopeudella mantereelle päin. Ylemmäksi kohottuamme kulkee »Saturnus» vielä nopeammin.

Tummasta taivaankupukasta tulivat tähdet loistavampina esiin. Mutta nyt saavutti kohoava alus aamun valovirran. Idässä sädehti aurinko rusopilvien ympäröimänä. Sen loimu kirkasti paljon, ja koppaa kannattavasta renkaasta tulvahti alas hohde, kuin olisi silkki liekehtinyt. Koko aluksemme väritti tuo hehku. Nyt valahti se yli Bigin ihanan varren. Hän seisoi levollisena ja juhlallisena. Ihastuksissaan hän huudahti:

— Niin, tästä nyt tulee se suurenmoinen retki, josta alinomaa olen haaveillut, että saisin sen tehdä sinun kanssasi, armaani!

Katsahtaessaan alas syvyyteen hän kumminkin säpsähti.

— Kuljemmeko me meren ylitse? kysyi hän nopeasti.

— Syysaamun sumua se on, kuiskasin hänelle, ja hänen pelkonsa sai hänet hymyilemään.

Auringon voimakkaat säteet imivät kankaalle paneutuneen kasteen ja laajensivat kultapallon. Suhisten virtasi siitä ulos kaasua, ja kondorin voimalla kohosi »Saturnus» puhtaampaan ilmapiiriin.

— Olemme Montblanc'in korkeudessa! lausui Sommerfeld aneroidiä tarkastaen, ja hänen teräksenharmaat silmänsä kiintyivät tutkivalla, ihailevalla katseella Bigiin.

Mutta Big vastasi tyynesti:

— Korkeammalle, herra kapteeni, yhä korkeammalle, kunnes herra Wildi kieltää!

Vaieten nautimme avaruuden äärettömyydestä, valosta, ja sanomattomasta hiljaisuudesta, joka on yläilmoissa täydellisempi kuin tuhatvuotisissa kaupunginraunioissa. Big viittasi kädellään kohden tummansinistä taivaankantta, jota pallomme hipaili. Päivänvalosta huolimatta tulivat pienet sirot tähtöset esille asunnoistaan ja silmäilivät uteliaina ihmisparia, joka uskalsi kulkea heidän akkunoidensa ohitse.

— Eikö ole ihmeellistä, Jost, ajatella että meitä kahta ihmistä, jotka niin kaikesta sydämestämme toisiamme rakastamme, ei yhdistä elämään muu kuin nuo köydet, jotka kiinnittävät veneemme palloon? Eikö sinustakin täällä paremmin ja selvemmin kuin tuolla alhaalla tunne että kuulumme yhteen?

Minä vastasin hänelle. Silloin pelästyi hän ääneni outoa sointua.

— Niin kumealta ja kaukaa se kuuluu kuin haudasta! sanoi hän.

Hän loi pelästyneen katseen äärettömyyteen, jossa valo ja pimeys meitä ympäröivät ilman mitään väliasteita. Hänen huulensa vaalenivat, hän horjahti. Annoin Sommerfeldille merkin että hän laskisi alemmaksi. Big lepäsi puoleksi tajutonna sylissäni. Avatessaan silmänsä hän kuiskasi:

— Voimani olivat loppumaisillaan. Mutta sinä olet voimakas Jostini!

Nöyrästi taipui naisen ylpeys ihailemaan miehen voimain suuremmuutta.

Alemmaksi laskeutuneena kiisi »Saturnus» maisten sumujen hopeakenttien ylitse. Ainoastaan gondolia kannattavain köysien vinosta asennosta, silkkiverhon kitinästä ja hiljaisesta sihinästä huomasi että kuljimme eteenpäin huumaavaa vauhtia.

— Kuljemme melkein suoraan etelää kohden! sanoi kapteeni silmäillen kompassia. — Kun tähän vuodenaikaan tuskin tarvinnee odottaa varsin suuria lämpömäärän vaihteluita, niin on mahdollista että pallo kannattaa iltaan saakka.

— Ihanaa! huudahti Big. — Koko laajan Saksanmaan poikki! Niin juuri olin haaveksinutkin.

Sommerfeld siveli hyvillään pitkää, kapeaa, harmaata partaansa.

— Se olisi minulle yhtä mieluisaa kuin teillekin, neiti, hymyili hän, — sillä siten pääsisin talvikortteeriini Baierin ylämaille tarvitsematta tehdä pitkää vaivalloista rautatiematkaa. Tämä retki on viimeinen, jonka teen tänä vuonna. Iloitsen päästessäni taas perheeni tykö.

— Oletteko te sitten naimisissa, herra kapteeni? kysyi Big uteliaasti.

— Minulla on vaimo ja kaksi tytärtä, vastasi Sommerfeld. — He asuvat pienessä huvilassa muutamassa baierilaisessa pikkukaupungissa.

— Omituista, nauroi Big sydämellisesti, — kuinkahan minä olin saanut päähäni että ilmapurjehtijan välttämättömästi täytyisi olla naimaton mies! Eikö teidän vaimonne kesäisin ole yhtä mittaa huolissaan teidän tähtenne?

— Ei, neiti, vastasi Sommerfeld, joka jutellessaan koko ajan piti silmällä ilmapallon liikkeitä. — Vaimoni tuntee minut varovaksi retkeilijäksi. Olen jo likimmittäin kolmekymmentä vuotta ollut tässä toimessa, eikä retkilläni ole vielä koskaan sattunut mitään varsinaista onnettomuutta. Tosin sentään, — kerran Wienin luona eräs nainen taittoi säärensä, kun hän varoituksistani huolimatta maahanlaskiessamme hyppäsi gondolista liian aikaiseen.

— Kertokaapa, kapteeni, olkaa hyvä, matkoistanne ja retkistänne, pyysi
Big. — Teidänhän on täytynyt nähdä äärettömän paljon ihanaa ja kaunista!

Yhä edelleen alustaan silmällä pitäen alkoi Sommerfeld jutella retkistään mieltäkiinnittävällä tavalla, joskin luontonsa mukaan hiukan sotilaallisen niukkasanaisesti. Lyhyin piirtein hän kuvasi meille kaukaisia maita ja niissä tekemiään ihmeellisiä matkoja sekä retkiin osaaottaneita henkilöitä.

Mutta hurmaavan ihana oli tuokin retki, josta paraikaa nautimme. Hopeakentän alta, jota pitkin leijaili »Saturnuksen» peilikuva ja varjo, alkoi kuin himmeän levyn takaa näkyä kyliä ja maakartanoita, kiemurtelevia virtoja, lukinverkkolankoja muistuttavia katuja ja teitä. Siintävinä lepäsivät ne tuolla alhaalla, kuin merenpohjaan vajonneina. Silloin pirstaantui hopealevy kuten järven jää kevättuulessa. Haavemaiseen unikuvaan tuli eloa ja liikettä. Hopeapirstaleiden lomitse väikkyivät kirkasväriset maisemakuvat. Maa paljasti rakkaat äidilliset kasvonsa.

— Niin, hänen lapsinansa me sentään aina pysymme, riemahteli Big. —
Jost, eikös tämä retki ollut mainio keksintö?

Nauttien syvyyden vaihtelevista kuvaelmista kuuntelin Sommerfeldin juttelua. Hän kertoeli puutteenalaisesta nuoruudestaan ja kuinka hän Münchenissä oli tullut ranskalaisen ilmapurjehtijattaren apulaiseksi ja sitten huomatessaan tuon naisen toimessaan viettävän huoletonta, ihanaa elämää, oli päättänyt antautua samalle uralle, jonka päätöksen sitten, monet vastukset voittaen, myöskin toteutti.

— Ja onko se tuottanut teille tyydytystä? kysyin minä.

— On kyllä, vastasi hän levollisesti. — Rakastan tointa, joka tuottaa minulle perheineni hyvän toimeentulon ja vanhuudenvaraa myöskin. Olen vain pahoillani siitä, että muutamain ilmapurjehtijain kevytmielinen menettely on saattanut koko ilmapurjehduksen yleisön silmissä väärään valoon. Ilmapurjehtija, seikkailija, tuulihattu merkitsevät monen mielestä samaa. Mutta ilmapurjehtiminen ei suinkaan estä noudattamasta sovinnaisuuden perusohjeita, vaan on sen arvossapitäminen aina kuulunut olentooni. Mutta ennen kaikkea olen karttanut uskaltaa liikoja, enkä ole antanut kuuluisintenkaan ammattitoverieni pilkan, että olen vain huviretkeilijä, houkutella itseäni seikkailuihin. Siinä olen tehnyt oikein. Missä he ovat, nuo maankuulut retkeilijät? Toinen toisensa jälkeen he ovat joutuneet perikatoon mielettömillä retkillä merien yläpuolella tai yläilmoissa. He kerskailivat tiesi Jumala millä tieteellisillä ansiotöillä, mutta noiden onnistumattomien ilmamatkojen tulos oli vain lisääntyvä epäluulo ilmapurjehtimista vastaan, liioiteltu käsitys retkeilyn vaarallisuudesta. Minä en ole koskaan puhunut loruja retkieni tieteellisestä arvosta, mutta sensijaan olen pikimmittäin kolmenkymmenen kesän aikana näyttänyt toteen, että ilmapurjehdus tunnollisen ohjaajan johdolla tarjoaa melkein vaarattoman ja mitä miellyttävimmän tilaisuuden nauttia avaran maailman ihanuudesta. Olen sivistyneiden piireissä hankkiinut ilmapurjehdusurheilulle suuren joukon luotettavia suosijoita. Siitä olen ylpeä!

Järkevä tapa, millä Sommerfeld jutteli itsestään ja toimestaan, miellytti minua suuresti, ja kuuntelin häntä varsin tarkkaavaisena.

— Jost, huudahti Big nauraen, — sinun pitäisi myöskin ruveta ilmapurjehtijaksi.

Bigin pilan kuullessaan Sommerfeld loi minuun tutkivan katseen.
Molemmille vastasin nauraen:

— Niin, ei se olisi niinkään vihon viimeinen toimi, johon haluaisin ryhtyä.

— Katsopas vain tuonne, huudahti Big, viitaten avaruuteen, missä katsettamme kohtasivat yhä ihanammat näytelmät. Kuin keveäsiipiset jättiläislinnut, kuin maisten järvien pinnalta kohonneet valkoiset laivat ja saaret nousivat maata himmentäneen hopealevyn pirstaleet ylös taivaan sinivirtoihin, ja »Saturnus» liiteli halki pilvien ihmevaltakunnan. Ne ympäröivät meitä kuin parvi karkeloivia enkeleitä, joiden pitkien pukimien laahuksia reunusti kultapaarre. Yhä vaihtelivat niiden muodot, ja niiden välillä ammottaviin onkaloihin syöksyivät valovirrat kuin vuoriston ryöppyvedet, lumi- ja jäävyöryt. Vaan kuilujen pohjalla häämötti mieltälämmittävänä ihmisten asuma maailma. Mutta missä pilviseinä oli tiiviimpi, siinä peilaili aurinko, ja joka taholta meille nyt säteili auringoita vastaan, ja sateenkaaret liittivät pilven pilveen.

Kas, siinähän pallommekin kummitteli! Risaisen usmajoukon seinämää pitkin kiisi »Saturnuksen» varjo aavelaivan kaltaisena. Sädekehän ympäröiminä lensivät päämme ja vartalomme varjot pilviä pitkin. Me kuljimme huimaavaa vauhtia! — Jost! huudahti Big ihastuksissaan, ja kas! lähellä ja kaukaa toistivat vienot äänet nimeni. — Big! vastasin minä, ja pilvien kukkuloilta ja onkaloista huudettiin meille: — Big! — En tiedä itsekään, kuinka silloin tuli mieleeni joeltaa kuten muinoin Feuersteinin kukkuloilla, kun Dugloren kanssa riemahdellen toisiamme tervehdimme. Kaikkialta kajahti minulle joellus vastaukseksi. Mutta valtavina heräsivät muistot tuskaa tuottaen povessani.

— Uudelleen, Jost! riemahteli Big. Hänen kasvoillaan säteili hilpeä innostus. Hän hymyili hurmaavasti, lähensi suunsa korvaani ja kuiskasi kiihkeästi:

— Jost, jos voisit suostua siihen! Haluaisin tulla ilmapurjehtijan vaimoksi! Sinä uljas Jostini!

Tuo ei ollut enää pilaa, vaan Big lausui ilmi sydämensä hartaan toivomuksen. Ilmapurjehdus oli saattanut hänet haltioihinsa, ja hänen silmänsä säihkyivät lumoavina.

Oliko Sommerfeld kuullut hänen kuiskauksensa? Hän loi minuun vaieten läpitunkevan katseen, sitten hän lausui:

— En yleensä hevillä kehota ketään ryhtymään toimeeni. Mutta teillä, herra Wildi, on menestymisen edellytykset, tarmoa katseessa ja tarmoa mielessä. Olisin ylpeä, jos saisin ohjata teidät alalleni!

Vastasin hänelle kieltävästi, mutta lumouksiin oli ilmapurjehdus minutkin saanut. Vaieten tuijotin eteeni. Valkoisten saarten kaltaisina jäivät pilvet taaksemme avaruuteen, mutta »Saturnus» laskeutui hitaasti alempiin ilmakerroksiin, ja kodikkaana lähestyi meitä maa, hohtaen yhä kirkkaammin värein. Linnat ja kylät loistivat päivänpaisteessa, ja me kuljimme hopeanhohteisen virran ylitse, jonka pintaa laivat kyntivät. Kaukana häämöttivät metsämaisemat tummina varjoina vaaleata taustaa vastaan. Mainen elämä tervehti meitä tutuin äänin. Kuului veturin vihellys ja kellonsoittoa muutamasta kaupungista. Kouluista rientävät lapset huomasivat pallomme ylhäällä ilmassa. He liehuttivat lakkejaan, kuulimme heidän riemuhuutonsa ja pyyntönsä: — Laskekaa täällä maahan, tehkää hyvin! — ja kaduilla syntyi hyörinää kuin muurahaispesässä, johon on pistetty keppi. Mutta kaupunki jäi jo taaksemme. Muuan talonpoika, joka perhekuntineen työskenteli pellollaan, havaitsi aluksemme. Tuikeasti hän kiirehti kaikkia, ihmisiä ja hevosia rattaineen rientämään kotia kohden, kuin olisi itse paholainen siinä tulla kiitänyt ilmojen halki.

Onko minun rupeaminen ilmapurjehtijaksi vai ei? Ajatuksiin vaipuneena silmäilin ulos avaruuteen. Mutta Sommerfeld oli sillävälin valmistanut meille oivan virvoituksen, keittänyt teetä, sammuttamattomalla kalkilla, jolle oli vettä valanut. Kunnioittavaisena hän kääntyi morsioni puoleen lausuen:

— Olen täyttänyt kaikki määräyksenne, neiti!

Ruokakopasta tuli nyt esiin kaikenlaisia herkkuja ja pullo kuohuvaa, tulista ranskanviiniä.

— Enkös ole ollut oiva emäntä? laski Big ylpeillen leikkiä. Mutta laseja kilisyttäessämme hän nauraen loi minuun kiihkeän katseen ja lausui:

— Tuokoon tämä malja mieleesi oivan päätöksen!

Ilmapurjehtijaksiko? Outo ajatus, mutta täysin Bigin uljaan, ennakkoluuloista vapaan mielen mukainen! Ei, rohkeutta ei minulta puuttunut tuohon toimeen. Olinhan auringon, valon, ilmojen lapsonen, joka jo varhain oli tottunut avaruuden korkeuteen ja laajuuteen, taivaan näkemiseen. Olivathan silmäni Bodenin laitumilla paimennellessani, jolloin tarkkasin kaikkea mitä Feuersteinin kallioilla tapahtui, harjaantuneet tarkoiksi kuin petolinnun. Virtailihan suonissani esi-isieni vuorelaisten hurjaa verta, joka oli minut yllyttänyt jättämään kotimaani ja saattanut minut Hampurissa seikkailuihin, vähällä vienyt minulta hyvän maineenkin. Olin mies, joka ei pelännyt vaaroja, vaan jolla oli haava sydämessä ja joka tarvitsi unhoa.

Ja ajatuksiini sekaantui kiihottavana Bigin säihkyvä katse. Mustalaistyttöseni halusi viettää kulkurielämää. Minä puolestani ikävöin maailmaa näkemään, mutta en halunnut olla tyhjäntoimittaja, joka elää vaimonsa varoista. Ilmapurjehdus soisi meille kummallekin mitä halusimme, matkustelua ja työtä.

»Saturnus» jatkoi matkaansa iltapäivän auringonpaisteessa. Ilma ja maa tarjosivat runsain määrin ihanintansa nähdäksemme. Lähestyimme suloisia kukkula- ja vuorimaisemia, riensimme niiden ylitse ja jätimme ne taaksemme siintävään etäisyyteen. Sommerfeld, joka silmäili karttojansa, mainitsi tuon tuostakin jonkun nimen:

Thüringerwald! Kronach! — ja äkkiä: — Mainin latva!

Luodessani katseen virtaan, tulin äkkiä ajatelleeksi että »Saturnus» kuljetti meitä muinoista kotimaatani kohden. Oi, jos saisin luoda ainoankaan silmäyksen Selmatt'in laaksoon, nähdä miten Dugloren laita oli!

Ei, en sittenkään voinut ruveta ilmapurjehtijaksi! Povessani vallitsi vielä voimakkaana kotiseutuni katsantotapa, vaatimattomissa oloissa viettämäni lapsuuden muistelmat. »Elä tee sitä, elä tee!» rukoili isäni haudassaan. »Jost, Jost, enkö ole kurituksillani saanut luontoasi taltutetuksi!» Ja koulumestari Kasperin vilpittömillä kasvoilla kuvastui haikea mielipaha: »Jost, sinä hillitön Jost, jota olen rakastanut kuin omaa poikaa, eikö siinä jo ole kevytmielisyyttä ja jumalattomuutta kylliksi, että olet riistänyt Duglorelta hänen elämänonnensa? Nyt tahtoisit vielä kuljettaa ilmalaivaa, tuota paholaisen tekelettä, läpi korkeuksien!» Ja kaikki surmansa saaneet selmattilaiset vaikeroivat haudassaan: »Jost Wildi, meidän pitää maata täällä kallioiden alla, ja sinä haluaisit nousta ylös pilviin!»

Sekavina täyttivät ajatukset mieleni.

Mutta aluksemme kiisi edelleen ihanan syyspäivän loisteessa ja hohteessa. Kyliä ja kaupunkeja ilmestyi tiellemme, ne näkyivät pienoiskoossa allamme, pienenivät yhä vielä ja jäivät taaksemme. Vuoriryhmät auringon kultaamine huippuineen seurasivat toinen toistansa. Laajoista, tiheistä metsistä nouseva kosteus saattoi »Saturnuksen» laskeutumaan, se leijaili yli vihreän, kimmeltävän metsän, hipailipa tuuheita kuusiakin, jotka kohisivat allamme kuin myrskyssä. Metsäotukset, jotka aukioilla olivat rauhallisina olleet laitumella, kiisivät pelästyneinä tiehensä. Mutta taivaanrannalla, jota kohdin kuljimme, nousi näkyviin vihreitä vuorenhuippuja. »Saturnus» jännitti vielä kerran lentimensä ja lensi iltataivaan kirkkauteen.

Mikä ihme! Valkoisena ja haamumaisena siinsi jotain kaukaisten kukkulain takana. Haavekuvako vai kangastus? Välkkyvinä häämöttivät kaukaisimmasta etäisyydestä hohtoiset Alpit! Kohottaen päänsä iltaruskoon, korkealle yli maisen ympäristönsä, ne lähestyivät meitä kuin vanhat isät ja äidit, jotka ovat valmiit lausumaan tuhlaajapojan tervetulleeksi kotiin.

Eiväthän ne tosin olleen Selmatt'in vuoria, vaan kumminkin lumihohtoisia huippuja ja harjoja. Lumottuna ja tuskan vallassa tuijotin tuohon kaukaisuudessa kajastavaan loistoisaan ilmiöön. »Kotimaani, kotivuoristoni!» riemahteli sydämeni rajattoman ilon vallassa. Minusta oli kuin hellät äidinkädet olisivat minua hyväilleet. Hillittömän valtavana täytti koti-ikävä koko olentoni, soinnahdellen mielessäni kuin lapsuudessa kuultu laulu, vaikeroiden voimakkaana kuin urkutorven ääni: Oi Jost — Jost — Jost!

Siinä minä seisoin, kädet pallon köysiin puristettuina, purren hampaat yhteen ja vavisten.

»En saa palata kotiin!» Tuo ajatus vavahdutti sydäntäni kuin ruoskanisku. »En saa palata, — en itseni tähden, kun olen kirjoittanut sinne erokirjeen ja minua siellä halveksitaan. En saa palata kotiin, sillä en saa riistää Duglorelta sitä rauhan hitusta, jonka hän ehkä on saavuttanut Hangsteinerin rinnalla. En voi sinne palata Biginkään takia, joka nyt tulee vaimokseni. Hän ei ole hiljaisten vuoriseutujen lapsonen, hän on suuren maailman lapsi ja minä, Jost Wildi, olen koditon mies! Mitäpä siis siitä, jos minusta tuleekin ilmapurjehtija, seikkailija? Ilmojen, auringon, pilvien valtakunnassa, matkoilla halki maailman ihmeellisten kukkatarhojen löydän unhoa!»

Vienosti hyväillen hiveli Bigin poski kasvojani. Hänen katseensa haki huolestuneena silmiäni.

— Armaani, huudahti hän pelästyneenä, — läksimme tälle retkelle liian pian sairautesi jälkeen. Sinähän olet kuolonkalpea!

— Olen taistellut kovan taistelun, vastasin synkästi. — Big — ruvetkaamme myrskylinnuiksi!

Kaukaiset hohtavat huiput katosivat vihreiden vuorten taakse. Niiden viimeinenkin hehku sammui. Mitäpä ne säteillään tervehtisivät miestä, joka ei saanut palata kotimaahansa!

Bigin silmissä loisti innostus.

— Jost, sinä uljas Jostini, kuiskasi hän, — olenhan aina tiennyt, ettet sinä ole vähäpätöinen mies. Kotkina me kiidämme yli avaran maailman!

— Olkaa varuillanne, laskemme maahan, keskeytti Sommerfeld hänen hellät puheensa.

— Herra kapteeni! Otatteko minut oppilaaksenne keväällä Meksikosta palattuamme? kysyin Sommerfeldiltä.

Hän koetti salata ylpeän, onnellisen hymyilynsä, mutta hänen teräksenharmaat silmänsä loistivat ilosta. Kiihkeästi hän puristi kättäni.

— Terve tuloa, herra Wildi! Näen varmaankin edessäni miehen, josta tulee taituri minun alallani.

Iltahämärissä laskimme maahan kodikkaan kylän läheisyydessä Baierin ja
Itävallan rajaseudulla.

Päiväksi jäi Sommerfeld kanssamme lepäämään tuohon vuorten juurella sijaitsevaan miellyttävään sopukkaan, ja ystävyydensiteet lujenivat entisestään. Sovin hänen kanssaan, kumminkaan varmasti sitoutumatta, että keväällä Meksikosta palattuamme tulisin hänen tykönsä ilmapurjehdusoppiin ja sitten seuraisin häntä kesän ajan hänen matkoillaan.

Jost Wildi, joka ei enää ollut vuoripaimen eikä ollut voinut tulla kauppiaaksi, oli tulevan vaimonsa hartaalla suostumuksella valinnut elämänuransa, uran, joka ei edes kuulunut yleistä arvonantoa nauttiviinkaan. Tuossa hiljaisessa maailmansopukassa antautui Big omakseni kuten kotkatar antautuu kotkalle. Kuin lapset rakentelimme rakkaan, suloisen vaimoni kanssa tuulentupia tulevia vaellusretkiämme varten.

— Entäs jos minä syöksyisin alas, Big? laskin minä leikkiä.

— Oi, silloin tahtoisin kuolla kanssasi! Ehkäpä se olisikin ihanin kohtalo, minkä voisin toivoa itselleni, lisäsi hän ajatuksiin vaipuneena, tuo vakava ryppy otsallaan.

En voinut käsittää onnellisen vaimoni synkkää puhetta. Mutta myöhemmin, paljoa myöhemmin tuli se jälleen esiin muistini sopukoista. Samalla kertaa muistin myöskin hänen kuumat kyyneleensä Hampurin sairaalasta lähtiessäni sekä tuon haikean huudahduksen Hampurin asemalla. Me olimme ilmapurjehduksen avulla tavottelevinamme maailman riemua, mutta itse asiassa haimme unhoa ja lohtua — niin Big kuin minäkin!

Nopeasti kului kuherrusaika. Sitten meidän täytyi vakavasti ryhtyä miettimään Meksikon matkaa. Mutta tuo merentakainen maa teki tyhjäksi ihanalla retkellämme tehdyt päätökset ja on syynä siihen, ettei koskaan ole kuultu puhuttavan Jost Wildi nimisestä ilmapurjehtijasta.

* * * * *

Valtavan komeana vallitsee talvi täällä vuoristossa. Yöllä on pakkasta tosin viisikolmatta ja kolmekymmentäkin astetta, mutta aamulla, noin yhtätoista käydessä, koboltinsinisellä taivaalla hehkuva aurinkoinen saavuttaa sellaisen voiman, että observatoorini kattokourussa sulava jää alkaa kitistä. Keveästi puettuna voin mennä ulos huipulle kävelemään, mutta varjolasit ovat ehdottomasti tarpeen tässä valomeressä liikuskellessa.

Lämpöisä ilma toi minulle tervehdyksiä elon mailta! Iloinen käpylintuparvi, joka liiteli tänne alhaalta vuorimetsästä, lensi Feuersteinin ylitse ja hangelta löysin myöskin jähmettyneen, mutta vielä hengissä olevan sitruunaperhosen. Mistä tulet sinä, perhoparka, auringon pettämä kevään sanansaattaja? Toin sen observatooriin. Täällä saa se lämmön ympäröimänä heittää hyvästinsä elämälle!

Tänään voi nähdä alas Selmattiin. En nähnyt kumminkaan kaukoputkellani ketään sen asukkaista, en Hannua, en Gottlobea, mutta silmiäni kohtasi hämmästyttävä näky. Noin kahden tienoissa tuli muukalainen käyden laaksoa pitkin ja meni Hangsteinerin taloon, mistä palasi kello kolmen aikaan. Ajattelin ensiksi tuota karjakauppiasta, joka Gottlobea kosiskelee, mutta kävijä oli vanhanpuolinen herrasmies. Mietiskelin ken hän voisi olla, ja minusta tuntui luultavalta että hän oli Zweibrückenin lääkäri, ja että Hangsteiner on kovasti sairaana.

Huolia laaksossa, huolia vuorella! Minua kiusaa epätietoisuus, voiko Hannu täyttää lupauksensa ja tulla uutenavuonna luokseni. Kun ei tuo kirottu itätuuli olisi häiritsemässä loistavan, päivänpaisteisen maiseman rauhaa! Mutta se tupruttaa hienon hienoa lentolunta hopeanhohtoisina pyörteinä ilmaan. Se ajaa sen kohden vuorenhuipun kiviseinää ja kiinnittää sen kalliokielekkeisiin kauniisti kaartuviksi siiviksi, jotka kasvavat päivä päivältä. Tarkastelen niitä huolissani ja jännityksellä — tai oikeastaan jo toivotonna kohtalooni mukautuen. Hannun on mahdoton niitä kiertää tai tunkea niiden lävitse, eikä hän saa sitä edes koettaakaan, se saattaisi hänet mitä suurimpaan hengenvaaraan!

Jost Wildi, valmistaudu viettämään uudenvuoden juhlaa yksin, kuten jouluakin! Mutta kuinka paljoa enemmän tyydytystä minulle tuottaisikaan hetkisen juttelu Hannun kanssa, kuin kaikki vuoriston komeus ja loisto! Ryhdyn viimeisen kerran tänä vuonna kirjoittamaan elämäntarinaani, jossa nyt seuraa luku: Matka Meksikkoon.

* * * * *

Välikannenmatkustajina, jotka päästäkseen niin vähillä kustannuksilla kuin suinkin, tyytyvät mahdollisimman vähäiseen palvelukseen, olimme Dugloren kanssa aikoneet matkata meren toiselle puolen perustaaksemme siellä kättemme työllä itsellemme kodin. Nyt olin sinne matkalla Abigailin kanssa, enkä ollut varaton siirtolainen, joka kohtalon armahtavaisuuteen luottaen tekee viimeisen ponnistuksen, hankkiakseen itselleen ja nuorelle vaimolleen toimeentulon. Ylellisyyden ympäröimänä matkustin kuin rikas herra konsanaan noille kaukaisille seuduille, ottaakseni haltuuni omaisuuden, joka lain ja oikeuden perusteella oli minulle tuleva, vaikk'en ollut pannut rikkaa ristiin sen hankkimiseksi enkä tuntenut niitä, jotka olivat maan onkaloista sen päivän valoon toimittaneet. Ja vierelläni istua nojasi ylväs, ihana vaimoni, ja jokainen sana, minkä hän lausui, joka katse, minkä hän minuun loi, kertoeli hänen valtavasta rakkaudestaan.

Tuo olosuhteitteni äkillinen muuttuminen tuntui minusta liian suurelta, melkein kaamealta onnelta. Tuon tuostakin valtasivat mieleni omituiset ajatukset. Kun jokin siirtolainen uteliain ja kateellisin silmäyksin etukannelta katseli ensi luokan matkustajain komeata elämää, heidän huvitteluaan ja lemmenleikkiään, silloin oli minusta kuin nuo kasvot minulle lausuisivat: »Sinä olet Jost Selmatt'ista! Et sinä sinne kuulu! Meidän joukkoomme sinä kuulut!» Ja kun tummapintainen lämmittäjä pisti päänsä esiin porrasluukusta saadakseen siemauksen raitista ilmaa tai kulauksen vettä, silloin vavahdin: »Nyt ne tulevat noutamaan minut jälleen tuohon kammottavaan toimeen.»

Vähitellen totuin kumminkin kuulumaan niihin, jotka elelivät höyrylaivalla kuin uhkeassa linnassa, viettäen aikansa viileissä kammioissa, komeissa saleissa tai huviteltoissa. Nuo parisataa meille vierasta henkilöä, jotka yhdessä meidän kanssamme matkustivat meren toiselle puolen, olivat niin huolettomia ja iloisia kuin olisivat elelleet mukavassa hotellissa tai kotona maatilallaan. He käyskentelivät jutellen muhkeissa suojissa, katselivat korkeista peileistä kuvaansa, laskivat leikkiä, nauroivat, lukivat ja kirjoittivat; he joivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ryhtyivätpä karkeloimaankin, kun laivan soittokunta sävelin siihen kehotti. Karkeloiden he kulkivat syvän, salaperäisen meren ylitse, jonka laineita laiva ähkyen lakkaamatta kynti monen tuhannen hevosen voimalla.

Olimme jo heti matkan alussa Bigin kanssa tutustuneet muutamiin matkatovereistamme. Huomiomme oli kiintynyt erääseen hintelään, mutta harvinaisen kauniiseen vaaleaveriseen pikku poikaan, joka mustaihoisen palvelijattaren vartioimana leikki kannella. Ei ollut tarpeen kuin katse, hymyily Bigin puolelta, Ja hän riensi luoksemme, sieppasi lakin päästään, ojensi Bigille kätensä ja alkoi jutella kanssamme kuin olisimme olleet vanhat ystävät, kertoen olleensa vanhempiensa, jotka omistivat maatilan Kuballa, vierailulla näiden kotimaassa Saksassa. Ensi kerran aterialla ollessamme meitä vastapäätä istui taiteilijapari Berliinistä. Mies oli hollantilainen, nainen itävaltalainen. Jonkun aikaa keskusteltuamme he kertoivat kuinka olivat jo pitkät ajat turhaan puuhailleet saadaksensa kotimaistaan asiakirjat, jotka olisivat tarvinneet voidakseen asuinpaikallaan solmita avioliiton. Nyt heidän kärsivällisyytensä oli loppunut, ja he olivat matkalla Doveriin, missä aikoivat vihittää itsensä Englannin lain mukaan, jonka nojalla voi muutamassa tunnissa saada solmituksi kaikkialla pätevän avioliiton.

Huomasin Bigin kuuntelevan erityisen tarkkaavasti heidän kertomustaan. Ensimäisten harmahtavan valkoisten englantilaisten kalkkikallioiden ruvetessa näkymään hän kysyi:

— Kuinka kauan laiva viipyy Doverissa?

— Kahdesta kuuteen, vastasin minä.

— Jost, sanoi hän, — jos suostut siihen, niin vihitämme sillä ajalla itsemme. Tiedäthän millaiset mielipiteet minulla on näistä asioista, mutta ehkä meksikkolainen holhoojani ajattelee toisin.

Pian laski laiva maihin.

Yrittäessämme lähteä satamasta tuohon mustahkoon, vanhanaikaiseen kaupunkiin, tervehti meitä arvokkaan näköinen vanha herra.

Kysyin häneltä virastoa, jossa vihkimisemme piti tapahtua.

Silloin hän kumarsi vielä kunnioittavammin ja vastasi kohteliaasti hymyillen:

— Voin palvella teitä, olen jo samassa asiassa palvellut muutamia satoja pareja.

Hän vei meidät Linnankadun varrella sijaitsevaan virastoon, ja siellä määrättiin vihkiminen tapahtuvaksi kello puoli viisi. Menimme ravintolaan, jonka isäntä tarjoutui toiseksi todistajaksi. Todistajien seuraamina lähestyimme vihreätä vihkipöytää, ja kahden juhlallisen virkamiehen edessä lausuimme englantilaisen vihkivalan. Panin sormuksen Bigin vasempaan käteen, me saimme vihkimätodistuksen, ja juhlallisuus oli lopussa. Nyt juuri saapui myöskin berliiniläinen taiteilijapari virastoon. He olivat varsin hämmästyksissään nähdessään meidän toimineen nopeammin kuin he itse, ja he lausuivat meille mitä sydämellisimmät onnittelut.

Nyt oli Big siis ulkonaistenkin lakien mukaan vaimoni.

— Rouva Abigail Wildi, kuiskasin minä hänelle. Ylpein, kirkastetuin katsein hän vastasi:

— Oi kuinka siitä iloitsen! —

Taivasta ja vettä! Ei, usein peittyi meri sumuun, mutta seurasihan sitten taas kirkastakin säätä. Nopeasti kului aika matkalla, sitä nopeammin kun Bigin kanssa käytimme enimmän aikamme hyödylliseen työskentelyyn. Aamupäivin hän opetti minulle espanjankieltä, jota oli oppinut isältään ja osasi joltisenkin hyvin, iltapäivällä luimme Humboldtin oivallisia kuvauksia Meksikosta ja sen kansoista, tehden parastamme tutustuaksemme Bigin esi-isien maahan, jonka hän lapsena jo oli kerran nähnytkin. Bigin toivomus oli myöskin, että saksalaiset runoilijat kävisivät minullekin tutuiksi ja rakkaiksi kuten hänelle. Heine viehätti häntä suuresti, mutta kun minä en tuntenut edes klassikoitakaan, luki hän minulle enimmäkseen Schillerin tai Goethen teoksia. Väliin kokoontui pieni joukko kuulijoita hänen henkevää esitystään kuulemaan, niiden joukossa ehkä myöskin jokunen, joka vain halusi käyttää hyväkseen tilaisuutta ihaillakseen hänen ilmeikkäitä kasvojaan.

Mutta hänen uskollisin ihailijansa oli pikku Fritz, tuon Kubassa asuvan Saksalaisen pariskunnan poika Tuo kirkassilmäinen, älykäs, sairaalloisen vilkas lapsi pyrki alinomaa Bigin seuraan ja kävi hieman rauhallisemmaksi vasta saadessaan pitää kiinni hänen kädestään tai hameestaan.

— Kertokaa minulle jotakin, olkaa hyvä! rukoili hän niin vienolla äänellä ja niin liikuttavin ilmein, että hänen pyyntönsä täytyi täyttää. Mutta vähitellen hänen ihailunsa alkoi harmittaa vanhempia. Tylysti kielsi isä häntä Bigiä lähestymästä. Mutta kiihkeäluontoinen lapsi sai suonenvetokohtauksen ja piehtaroi huulet vaahdossa, huutaen Bigiä.

Tämän silmissä välähti tuo timantinhohteen kaltainen säihke. Vavisten hän kärsi poikasen kanssa.

Koetin häntä lohduttaa ja rauhoittaa. Mieli lämpöisen liikutuksen vallassa hän vastasi:

— Jost, et tiedä, kuinka rakastan lapsia, ja tätäkin poikaa, jossa on enemmän sielua kuin ruumista! Minkätähden? Siksi että luontoni vaatii korvausta siitä, mitä vailla olin lapsena. Kerroinhan jo sinulle että silloin seurustelin aina vain aikuisten kanssa, ettei minulla ollut sisaruksia, ei leikkitovereita, ja että minulta siten riistettiin lapsuuden suurin onni. Vaellusvuosieni lopulla oli aika, jolloin minusta tuntui tuiki vastenmieliseltä ajatella naimisiinmenoa. Ja millaisia olivatkaan nuo miehet, joita tunsin! Sinuahan en tuntenut! Ylhäisiä houkkioita, imartelijoita, tyhjäntoimittajia ne olivat kaikki tyynni! Mutta tuohon vastenmielisyyteen sekaantui aina toinen tunne: »Jos en mene naimisiin, en myöskään saa onnea omistaa lapsia!» Lasten takia olisin melkein voinut suostua ottamaan miehen, jota en rakastanut. Siitä näet kuinka heitä rakastan!

Hermostunut poikanen oli jo rauhoittunut mustaihoisen palvelijattaren sylissä, mutta Big tulkitsi yhä edelleen tunteitaan. Hillityllä kiihkeydellä pulppusivat puheet hänen huuliltaan:

— Jost, nyt kun sinä olet rakas mieheni, on minulla enää se ainoa sydämentoivomus lausuttavana kohtalolle, että se soisi meille lapsia. Sinun lapsinasi, omina lapsinani niitä rakastaisin! Vaimon suurin onni on se, kun hän rakastavaisena saa lahjoittaa voimakkaalle, ylevämieliselle miehelle lapsia ja kasvattaa heidät voimakkaiksi, yleviksi ihmisiksi. Sitä onnea haluaisin kokea!

Tuo tunnustus, jonka hän hellästi kuiskaillen lausui, sai hänen poskensa suloisesti punoittamaan. Riemuisasti säikkyivät hänen silmänsä. Kun hän nyt ikäänkuin jo äitiyden onnen kirkastamana vaikeni, tuntui hän minusta jumaloimista ansaitsevalta olennolta. Mutta kumminkin äkkiä muuan päähänpisto saattoi minut hymyilemään, enkä voinut olla kysymättä:

— Big, mehän aiomme ruveta ilmapurjehtijoiksi. Kasvatammeko me sitten lapsemme pallonkopassa?

Hän huomasi myös, kuinka hänen molemmat hartaimmat toivomuksensa olivat ristiriidassa keskenään, ja nauroi kanssani. Mutta hetken kuluttua hän vastasi herttaisesti ja vakavasti:

— Ei, jos meille suodaan lapsia, niin emme rupea ilmapurjehtijoiksi. Kasvatamme ne jossakin hiljaisessa maailmansopukassa, niin että niillä on koti kuten kaikilla onnellisilla lapsilla.

Koko hänen sisin olentonsa soinnahteli hänen sanoissaan.

— Olen samaa mieltä, Big, vastasin minä. —. En niin välttämättömästi haluakaan ilmapurjehtijaksi, vaan tyydyn mihin toimeen tahansa, kun minun vain ei tarvitse olla tyhjäntoimittaja, jolla ei ole maailmassa mitään päämäärää eikä tehtävää.

Innokkaasti juttelimme edelleen tulevaisuudestamme. Kultaisena ja komeana vaipui aurinko alas aaltoihin. Aamulla kohtasivat katsettamme jälleen uudet kuvat, tuoden mieleemme uutta sisältöä. Bigin pieni ystävä oli voittanut vanhempainsa vastarinnan ja riippui jälleen hänen kädessään ja hameessaan. Olimme jo olleet viikkokauden matkalla, 'ja New Foundlandin tuulet puhalsivat kylmästi yli laivan kannen, ja Sandy Hookin vuoret todistivat meidän olevan Uuden maailman läheisyydessä. Nopeakulkuinen alus toi laivaamme luotsin, kirjeitä ja sanomalehtiä. Mekin Bigin kanssa saimme kirjeen I Don Garcia Leo Quifort, Bigin omaisuudenhoitaja, kirjoitti kuinka hän iloitsi saadessaan nähdä meidät Meksikossa.

New Yorkissa oli meidän laivamme tulon ja Havannaan menevän laivan lähdön väliä viisi päivää. Katselin noiden kalpeiden yankeiden puuhaa, näin heidän kiihkeytensä ja voitonhimonsa, opin tuntemaan amerikkalaista elämää, jonka tunnuslauseet ovat: »Time is money! Aika on rahaa» ja »Help yourself! Auta itse itseäsi!» — ja nyt aloin jo hieman tyytyä Dugloren kohtaloon. Kuinka rajattoman onnettomaksi olisi tämä kuumeentapainen, mutta sydäntä jähmettävä elämä hänet tehnyt! Hänen oli kotona parempi olla!

Eräässä New Yorkin hotellissa meillä oli Bigin kanssa lähtömme edellisenä päivänä ainoa kiista, minkä muistan ihanan avioliittomme ajalta. Järjestelin juuri matka-arkkuani. Silloin Big tuli terveydestä kukoistavana kotiin käytyään pikaisesti tekemässä jonkun ostoksen Broadway-kadulla.

— Neljännestunnin olin vain poissa ja minun tuli jo sinua ikävä! tervehti hän luoden silmäyksen kapineihirii.

— Mikä repaleinen kirjanen sinulla siinä on? Kas, sehän on virsikirja!

Hän piti kädessään kirjaa, jonka Duglore oli minulle lahjoittanut erotessamme Selmatt'issa. Uteliaasti ja kiihkeästi hän selaili sitä.

— Tämähän on ollut sinun entisen rakastettusi oma! huudahti hän punehtuen. — Tässä on hänen nimensä! Jost, saanko minä hävittää tämän kirjan? Eihän se ole edes puhdaskaan, siinä on multa- ja vesipilkkuja.

— Anna sen olla! pyysin minä.

Hän laski sen halveksivalla liikkeellä kädestään. Kerroin hänelle kuinka ihmeellisellä tavalla se oli pelastunut vuorensuistunnasta.

— Tuolla turmapaikaIla lahjoitti Duglore sen minulle. Se oli ainoa muisto, mikä hänelle oli jäänyt kodistaan. Hän pyysi minua illoin panemaan sen päänalaiseni alle. Sen piti suojella minua maailman vaaroilta!

— Amuletti siis! tiuskasi Big tuikeasti. — Vihaan tuota kirjaa! Saanko heittää sen tuleen?

Hän tarttui siihen jälleen.

— Ei, Big, vastasin minä vakavasti, — anna se minulle! Osoita nytkin samaa mielenylevyyttä, jota sinussa aina olen ihaillut!

— Etkö siis voi minun tähteni tehdä tuota pientä uhrausta? lausui hän kalpeana mielenliikutuksesta.

— En, Big, vastasin minä päättäväisesti. — Pyyntösi on järjetön. Hän, joka lahjoitti tuon kirjan minulle, ei ole konsanaan tehnyt sinulle eikä minulle mitään pahaa, etkä siis voi katsoa tulleesi loukatuksi, joskin säilytän sen. Mutta minä halveksisin itseäni, jos nyt jättäisin sen oikkusi uhriksi. Aion siis yhä edelleen säilyttää tuon pienen muiston nuoruuteni rakkaudesta.

Bigin silmät kyyneltyivät hänen nähdessään kuinka järkähtämätön päätökseni oli. Hän loi minuun katkeran, nuhtelevan katseen ja läksi huoneesta pää pystyssä, loukatun kuningattaren elein. Mutta niin helposti kuin hän hetkeksi voikin joutua suuttumuksen valtaan, ei hän suinkaan ollut pitkävihainen. Hetken kuluttua hän palasi ja toivotti minulle sitten sydämellisesti hyvää yötä, ja kiista ei jättänyt hänen olentoonsa muuta jälkeä kuin pariksi päiväksi vienon vakavuuden ja surumielisyyden ilmeen, joka teki varsin viehkeän vaikutuksen. Hänen rakkautensa kävi vain entistä hellemmäksi, hänen luontonsa vaati miehen, joka rohkeni joskus vastustaa hänen oikkujansa ja toivomuksiansa. Kirjaa emme enää maininneet. Vasta myöhemmin, vasta vähän ennen Bigin äkillistä kuolemaa, selveni minulle hetkenä, joka oli hänen ja minun elämäni katkerimpia, että olisi ollut onneksi meille kummallekin, jos olisin hänen tähtensä luopunut Dugloren viattomasta lemmentodisteesta.

XXIII.

Ihanaksi muodostui kolmipäiväinen matkamme sinistä Golfvirtaa pitkin »Washingtonilla», höyrylaivalla, joka vei meidät New Yorkista Havannan kautta Veracruziin. Floridan niemimaa näkyvissämme kuljimme Bigin kanssa, jonka hilpeys jo jälleen oli palannut, edestakaisin laivankannella, eikä väsymys vallannut meitä vielä yösydännäkään, niin lumoavan kauniit olivat tuon eteläisen meren tarjoamat kuvat. Mustan paarivaatteen kaltaisena lepäsi ulappa edessämme. Kuu nousi ja vuodatti kuin maljakosta merenkalvolle vienoa valoaan. Ylhäällä tuikki tähtimaailma, loistavampi ja rikkaampi kuin kotoista taivasta koristava, alhaalla valkimoivat aallot, noidantuli loi tenhovaloaan yli vetten ja upea kellanpunertava viiru väritti taivaanrannan. Täysin valkoisin purjein läheni meitä laiva ja ensi ohitsemme. Vienon lämpöiset olivat ilman henkäykset.

Minä kuiskasin Bigille:

— On olemassa muutakin ihanaa kuin ilmapurjehtiminen!

Huokaus kävi hänen huultensa yli ja hän vastasi:

— Elkäämme sentään unohtako Sommerfeldin kanssa tekemäämme sopimusta!

Päivää myöhemmin tulivat Kuban vuorenhuiput näkyviin. Havannassa erosimme Fritzistä, Bigin hartaasta pikku ihailijasta. Vihdoin saavutimme myöskin merimatkamme päämäärän, Veracruzin sataman. Nouseva aurinko purppuroi Pico de Orizaban lumipeitteisen huipun ja Cofre de Peroten kraaterin, kaukana taivaanrannalla siinsivät tarumaisina Kordillerit.

Rannassa meitä odotti mieluisa yllätys. Don Garcia Leo Quifort oli lähettänyt Bigin sukulaispiiriin kuuluvan nuoren miehen, don Joaquin Ribeiran, yhdessä palvelijan kanssa meitä vastaan, ohjaamaan meidät maan pääkaupunkiin. Mitäpä hyödyttäisi koettaakaan kuvailla unohtumattomia tunnelmia, joita mielessämme herättivät nuo troopilliset maisemat, tulomme ylänkömaille ja Meksikon kaupunkiin!

Notaari ja asianajaja don Garcia Leo Quifort, joka asui kaupungin päätorin »Zocalon» varrella, otti meidät vastaan tuohon ritarimaisen herttaiseen tapaan, jota hänen kansansa ylhäisö seurustelussaan noudattaa. Avosylin tuli tuo vanha, mutta vielä hyvissä voimissa oleva herra Bigiä vastaan, sulki hänet syliinsä, taivutti ylvään, miellyttävän päänsä häntä kohden, suuteli häntä otsalle ja syleili häntä uudelleen.

— Armas lapseni, lausui hän, — olette kehittynyt niin ihanaksi kuin odotinkin, saadessani kannella teitä käsivarsillani yhdeksänvuotiaana tyttösenä. On suurin iloni saada kerran vielä nähdä teidät, te vanhuuteni onni!

Ja jälleen seurasi syleily. Viehkeän veitikkamaisena mukautui Big noihin riemunpurkauksiin, nähdessään etten minä pannut pahakseni hellän juhlallista vastaanottoa, jonka vanhus hänelle valmisti. Kääntyen sitten minun puoleeni kehuskeli don Quifort Abigailin valintaa, ryhtyäkseen sitten jälleen vilkkaasti etelämaalaisen kukkaskielin ylistämään vaimoani, joka jo lapsena oli häntä ihastuttanut.

Tuo puoleksi isällinen, puoleksi ritarillinen hellyys, jota ylväs don Quifort korkean ikänsä perusteella katsoi olevansa oikeutettu osoittamaan Bigille, sai meidät tosin usein nauramaan hänelle salaa, mutta notaari oli oiva mies, joka parhaansa mukaan koetti tehdä olomme Meksikossa mahdollisimman miellyttäväksi. Vietimme viikkokausia kuin ainaisessa juhlahumussa. Milloin oli mentävä katsomaan härkätaistelua, milloin teatteriin, milloin 'vierailulle Bigin sukulaisten tykö, jotka maantavan mukaan osoittivat meille hienoa vieraanvaraisuutta, lahjoitellen meille hevosiakin, joilla opimme ratsastamaan, vaan karttoivat puhua siitä, jota varten oikeastaan olimme sinne tulleet. Se kaiketi aiheutui siitä, että he vanhan perinnön takia kaikki tyynni olivat hieman riidassa keskenään. Vihdoin sain tietää sen verran, että hopeakaivos, jota riita koski, sijaitsi Marfilissa vuoriteollisuuskaupungin Guanajuaton lähellä Kordilleerien alarinteellä. Kaivoksesta, josta Big omisti kuudennentoista osan, oli hyvissä varoissa oleva kaivosyhtiö tarjonnut hyvän hinnan, ja juuri ymmärtäväisimmät noista monista meksikkolaisista omistajista olivat sitä mieltä, että olisi edullisinta myydä se, se kun oli huolimattoman isännöitsijän hoteissa. Mutta sukulaisten välinen epäluottamus esti asian tulemasta lopullisesti ratkaistuksi. Vähitellen alkoi joutenolo, johon vasten tahtoani olin pakotettu, käydä minusta liian rasittavaksi, ja päätin mennä tutustumaan omin silmin kaivokseen, sekä läksin Bigin kanssa, joka ei tahtonut jäädä yksin don Quifort'in luo, kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan kaivostienoolle. Parin päivän perästä saavuimme syvänteen yläpuolelle rakennettuun silmää miellyttävään Guanajuaton kaupunkiin ja viehättävässä vuoriseudussa sijaitseville Marfilin kaivoksille, joista meidän kaivoksemme oli tuottavimpia.

Don Quifort'in suositukset toimittivat meille pääsyn kaivokseen. Elävästi johti se mieleeni Selmatt'in liuskakivilouhoksen. Pyhän neitsyen kuvan ohitse kuljetti meidät ruskeaihoinen, soihdulla varustettu oppaamme suuria, leveitä kivilaattoja pitkin avaroihin käytäviin, joiden hiljaisuutta tuon tuostakin keskeyttivät ohitsemme hiipivien kääpiömäisten olentojen laahustavat askeleet. Laskeuduimme aina syvemmälle tuohon varmaankin vuosisatoja vanhaan kaivantoon, hengittäen sen ahdistavan kosteata ja lämmintä, epäterveellisillä kaasuilla täytettyä ilmaa.

— Mutta hornaanko me olemme matkalla? kysyi Big, pikemmin tuskallisesti kuin leikillisesti.

Kuljettuamme yli tunnin saavuimme tuon kammottavan onkalon syvyydessä sijaitsevalle työpaikalle. Muutamain soihtujen heikossa, koleassa valossa näimme joukon täysin alastomia olentoja, satakunnan intiaaneja, teräväkärkisillä työaseilla kiveä kolhimassa. Elämää kuin helvetissä! Juuri kun katseemme yritti kiintyä tuohon kuvaan, kajahti peräytymisen merkki. Nyt seurasi välähdys ja huumaava pamahdus! Työpaikka oli täpö täynnä kiiltäviä malmipalasia. Työnjohtaja piti silmällä kappalten punnitsemista ja arvioimista, ja kuormankantajat läksivät niitä kuljettamaan noita kammottavia käytäviä pitkin, joita myöten me olimme tulleet, kaivoksen suulla oleviin amalgaamihuuhtomoihin. Mutta kuormankuljettajat, joiden laahustavat askeleet tullessamme olimme kuulleet, olivat lapsia, väärävartaloisia, käyräselkäisiä intiaanipoikia ja -tyttöjä, joista nuorimmat olivat seitsenvuotisia. Muutamain vanhusten valvonnan alaisina ottivat he kukin täytetyn säkkinsä, ja äänettömän, haikean kurjuuden kuvana läksi kulkue liikkeelle, kadotakseen pimeisiin käytäviin.

Big vaikeroi tuskasta nähdessään tuon mieltävihlovan näyn. Puoleksi tajutonna nojasi hän minuun.

— Tällä tavoin on siis se rikkaus hankittu, jota tähän saakka olen niin huolettomasti käytellyt, huudahti hän. — Sitä tahraa kidutettujen, rajattomasti onnetonten lasten veri!

— Mutta näinhän on aina ollut, selitti oppaamme, joka ei voinut käsittää vaimoni mielenliikutusta.

— Mutta muutos pannaan toimeen niin pian kuin kaivos joutuu yhtiön haltuun, joka voi ottaa käytäntöön vuoriteollisuuden uusimmat apuneuvot, vastasin minä, itsekin kauhistuksissani. — Koneet korvaavat noiden kiusattujen lasten työn.

Big loi minuun ihailevan katseen, kuin nuo sanani jo Olisivat tuottaneet hänelle helpotusta. Värähtelevin äänin hän rukoili:

— Jost, tee sitten kaikki voitavasi saadaksesi kaivoksen myydyksi. Minä koetan puolestani puhua don Quifort'in kanssa. Noiden kurjain pikku olentojen kuva vainoaa minua päivät ja yöt, kunnes se on tapahtunut!

Olimme äkkiä saaneet ylevän tehtävän suoritettavaksemme. Kirjoitin kapteeni Sommerfeld'ille etten luultavasti palaisi kevääksi, ja sain häneltä vastauksen, jossa hän tosin pahoitteli tuumamme raukeamista, vaan vakuutti täysin käsittävänsä päätökseni. Hänen kirjeensä saapuessa olin jo täydessä työssä saadakseni toimeen kauppasopimuksen kiistelevien meksikkolaisten ja kaivosyhtiön »Valencian» kesken. Meksikkolaiset, heidän etunenässään don Quifort, luottivat »hampurilaiseen kauppiaaseen», kuten minua nimittivät, enemmän kuin lähimpiin kotimaisiin sukulaisiinsa, yhtiön edustajat puolestaan olivat hyvillään löydettyään vihdoinkin miehen, jonka sanaan voivat vedota, ja toukokuussa oli sopimus hyväksytty. Big riemuitsi:

— Ja koneet, jotka tuottavat lapsiraukoille vapauden, ovat myöskin mainitut siinä?

— Ei, Big, täytyi minun tunnustaa meidän molempain mielipahaksi, — sitä en ole voinut saada toimeen! Mutta toivon että minun onnistuu myöhemmin tehdä loppu tuosta intiaanilasten rasittamisesta. Luopukaamme ilmapurjehdustuumistamme, minulle on jätetty toimeksi sukulaistesi edustaminen tässä asiassa, ja kaivosyhtiö on tarjonnut minulle edullista tointa palveluksessaan.

Kyynelet kohosivat Bigille silmiin ja hän lausui:

— Oi, minä en pidä Meksikosta! Nyt tiedän mitä koti-ikävä on, ja ikävöin Eurooppaan. Olen jo iloinnut niin kovin sinne palaamisestamme!

Vaiteliaana hän taisteli muutaman päivän sisäistä taistelua ja oli sitten tehnyt päätöksensä. Vienon iloisesti hän lausui minulle:

— Jost, me jäämme tänne! Tiedän, että sinä olet onnellisin sellaisessa yleistä arvonantoa nauttivassa toimessa kuin tuo sinulle tarjottuun. Luultavasti voit siinä myöskin parantaa noiden kiusattujen intiaanilaisten tilaa, ja sitten, Jost, — lahjoittanee kohtalo toki meille itsellemme lapsen!

Harras luottamus säteili hänen silmissään, ja minä kiitin häntä tuosta hartainten toivomusteni hienotuntoisesta oivaltamisesta.

Minulle kävi sydämen asiaksi saada tuo toimi. Se saattaisi minut jälleen uralle, jolta Hannu Konrad Balmerin epäsuosio oli minut syössyt, soisi minulle arvossapidetyn aseman ja vapauttaisi minut nöyryytyksestä, jota tunsin vaimoni varoista eläessäni, vaikka hän. puolestaan tosin olisikin iloisesti kuin lapsi lahjoittanut minulle vaikka koko runsaan omaisuutensa. Kunnianhimoiset tulevaisuudentuumat liittivät minua kaivosyhtiöön, joka antoi minun tuta luottamustaan. Silloin, menestykseni ollessa korkeimmillaan, minulle ilmestyi vastustaja, nuori vaatelias meksikkolainen, tuo don Ribeira, joka oli ollut Veracruz'issa meitä vastassa. Hän tavotteli myöskin tuota haluamaani tointa, ja enimmät Bigin sukulaisista tuumiskelivat: »Miksikä suosisimme muukalaista? Miksikä emme mieluummin omaa kansalaistamme?» Mieleni yltyi tuosta yhä kiihkeämmäksi käyvästä kilpailusta, ja oiva paikka, joka saattaisi minut riippumattomaan asemaan, tuntui minusta yhä houkuttelevammalta.

— Olisi tarjona yksinkertainen keino päästä voitolle don Ribeirasta, selitti minulle don. Garcia Leo Quifort, joka jo yksistään Bigin isällisenä ihailijanakin tahtoi avustaa minua runsaalla elämänkokemuksellaan. — Ruvetkaa Meksikon alamaiseksi! Luopukaa nimestänne Wildi, joka ei kajahda hyvältä meksikkolaisten korvissa ja aina ilmaisee vieraan syntyperänne! Minä tarjoan teille oman nimeni, joka ranskalaisesta alkuperästään huolimatta on enin arvossa pidettyjä tässä maassa.

Kääntyen Bigin puoleen hän lisäsi:

— Minulle tuottaisi iloa vanhoilla päivilläni, jos te, herttainen lapseni, haluaisitte omistaa itsellenne jalon nimeni.

Big vastasi nopeasti:

— Itse asiassahan on jokseenkin sama, onko nimenämme Wildi vai Quifort.

Nauraen lisäsi hän sitten:

Kahden kesken ollessammehan sinä kumminkin aina tulet olemaan rakas Jostini — Jost Wildini! Jos siis voit saada tuon paikan muuttamalla nimesi, niin tee se, Jost!

Tuo seikka, joka Bigistä, suuren maailman lapsesta, tuntui niin vähäpätöiseltä, riisti minulta öitten unen ja kaiken mielenilon. Paikan olisin kyllä halunnut saada, mutta luopuisinko kotimaastani, tulisin meksikolaiseksi! No niin, mitäpä merkitystä olikaan minuun nähden tuolla merentakaisella, hävitetyllä vuorikylälläni, joka oli lapsuudenpäiviäni suojannut. Duglore takia, jonka rauhaa en saanut häiritä, täytyisi minun kumminkin karttaa sitä kaiken ikäni. Ja entä kotimaani? Kaivoin esille kotiinpaluukäskyn sisältävän tylyn, kaamean kirjeen, jonka piirikunnariesimies ja piirineuvosto olivat minulle Hampuriin lähettäneet, enkä päästänyt povessani kuuluville vanhan kotimaani vienoa rukousta: »Elä hylkää minua!» Koetin keinotekoisesti ylläpitää mielessäni tuikeaa vihan ja uhman tunnetta ja ajattelin ilkkuvalla tyydytyksellä, kuinka piirikunnanesimiestä ja piirineuvostoa harmittaisi, kun hän, jolle he olivat vääryyttä tehneet, vapaaehtoisesti hylkäisi kansalaisoikeutensa. Mutta vihlovat omantunnonsoimaukset rankaisivat minua tuosta ajatuksesta.

Rehellisen, esi-isiltä perityn nimeni kadottaminen, se oli vaikeinta! Se tuntui minusta olevan liian vaikeata! Rakkaudella ja ylpeydellä olin aina ollut kiintynyt tuohon nimeen »Jost Wildi»,' joka muistutti tarumaisesta esi-isästäni Wildiwäldistä. Niin monivaiheista kuin elämäni olikin ollut, nimeni kunniaa en ollut tahrannut millään häpeällisellä teolla! Nimeni tuntui minusta olevan kuin osa omasta itsestäni, tunsin että siitä luopuessani muuttuisin, toiseksi ihmiseksi. Enkä suinkaan paremmaksi. Ainiaan täytyisi minun hävetä isäni ja esi-isieni muistoa. Minusta oli kuin riistäisin tuolla teollani isältäni haudan levon, kuin täytyisi Feuersteinillä asustaneiden vuorelaisten haamujen minulle huutaa. »Kirous, kirous ja häväistys tulkoon hänen osaksensa, joka on kieltänyt syntyperänsä!»

Silloin tuli luokseni kaivosyhtiön johtaja don Moreno, meksikkolaistunut belgialainen.

— Te olette meidän miehemme, lausui hän, pyrkien tekemään lopun avomielisesti ilmaisemista epäröimisistäni. — Haluaisimme saada käyttää harvinaiset lahjanne hyväksemme. Mutta ennen kaikkea tahtoisimme tarjoamalla tuon oivan paikan teille, estää velttoa meksikkolaista ainesta yhtiöömme tunkeumasta. Mutta tunnemme nuo täkäläiset suvut! Suostukaa myönnytyksiin, jotka tyydyttävät heidän liioiteltua kansallisylpeyttään. Tehän olette nyt Uudessa maailmassa. Mikä Vanhassa maailmassa tuottaisi vaikeuksia, käy täällä varsin helposti. Mitä merkitsevät kansalaisoikeudet ja nimi? Tunnette kaiketi käytännöllisten roomalaisten sananparren: »Missä menestyt hyvin, siellä on isänmaasi!» Ja siitä me kyllä pidämme huolta että te ja teidän vaimonne viihdytte ihanassa kaivosseudussamme. Ja onhan ihmisellä kyky kotiutua kaikkialla ja tottua uusiin oloihin. Minäkin olen todiste siitä. Minä olen tehnyt, mitä teidän nyt olisi tehtävä. Näyttääkö siltä, kuin sitä katuisin? Nimi! Se on kuori, mies itse on sydän! Tuottakaa hyödyllisellä toiminnalla, nopealla edistyksellä Quifort nimelle kunniaa, ja se käy teille pian rakkaaksi.

— Aiotteko lakkauttaa lastentyön meille kuuluneessa kaivoksessa? kysyi
Big, joka oli kuunnellut keskusteluamme.

Don Moreno kumarsi.

— Hyvä rouva, hymyili hän, — teidän puolisonne ensimäisiä miellyttäviä tehtäviä tulisi olemaan neuvotella yhdessä meidän kanssamme, kuinka tuo yhtä vanhanaikainen kuin julma tapa saataisiin sopivilla koneilla korvatuksi.

Vaieten loi Big minuun rukoilevan katseen.

Tuona hetkenä voitti minut kiusaus, minä lankesin Haikeasti häveten tunnustan: saadakseni edullisen paikan luovuin kotimaastani ja nimestäni! Sinisilmien vienon rukouksen hämmentämänä tein itseni syypääksi suureen mielettömyyteen. Don Morenon mentyä tuli katumus. Mutta liian myöhään! Voimakkaalle Jost Wildille, joka tiesi menettävänsä nimensä, kohosivat kyyneleet silmiin, ja vihlovaa tuskaa, joka minut valtasi, ei liioin voinut vaimentaa Bigin hyväilevä lohdutus eikä ajatus että ehkä voisin tehdä jotain noiden kurjain intiaanilasten hyväksi. Tiesin nyt että myöntyessäni olin menetellyt Esaun tavoin, joka möi esikoisoikeutensa herneruuasta, tiesin kadottaneeni jotakin, joka on ihmiselle yhtä arvokas kuin maa, jolla hän käy, kuin ilma, jota hän hengittää.

Ennenkuin vielä olin täysin ehtinyt tajuta mitä olin tehnyt, sain lupaukseni perusteella tuon paikan Marfilissa, ja don Garcia Leo Quifort, joka lapsellisena kuin rakastuneet vanhukset ainakin iloitsi siitä, että Big nyt tulisi saamaan hänen nimensä, hankki pyytämättäni tarvittavat meksikkolaiset asiakirjat.

Mutta elämäni kammottavimpia päiviä oli se, jolloin sain Gauenburgista virallisen kirjelmän, että nyt olin laillisesti erotettu kansastani ja isänmaastani. Tuossa asiakirjassa oli vielä kerran nimi Wildi. Myrskyiset tunteet riehuivat rinnassani, tunsin olevani katala poika, joka on lyönyt äitiään kasvoihin, ja vavahteleva sydämeni todisti minulle että se, joka tahtoo kostaa isänmaallensa, satuttaa pahimmin omaa itseänsä. Nyt olin muukalainen maailmassa. Mutta tiesin jo että kerran oli tuleva päivä, jolloin polvistuen lähestyisin kotimaatani rukoellen: — Suo anteeksi uskottomalle pojallesi! —

Päivät ja vuodet kuluivat — ja se hetki tuli.

Kun kohtalon oikku meidät jälleen heitti Vanhaan maailmaan, ja jo hylätyt tuumat toteutuivat, saattoivat pätevät syyt minun pitämään Meksikossa saamani nimen. Mutta en kehottaisi ketään esimerkkiäni seuraamaan! Siitä koituu elämään ainainen ristiriita, kun on Jost Wildi, ja nimenä on Leo Quifort.

* * * * *

Uudenvuodenaatto! Kun kellot, joiden ääntä en voinut kuulla, keskiyöllä soivat laaksossa, valaisin observatoorin bengaalitulella ja laskin huipulta hiljaiselle tähtitaivaalle raketteja, kolme jäähyväisiksi vanhalle vuodelle, kolme tervehdykseksi uudelle. Nuo merkit huomattiin, ja sieltä täältä kohosi Feuersteinin juurella sijaitsevista kylistä vastaukseksi tulilentureita ilmaan, tuomaan minulle ihmisten uudenvuodentoivotuksia. Enin ilahduttivat minua Selmatt'in laaksosta annetut valomerkit. Ajatukseni olivat koko ajan luonanne, Hannuni ja Gottlobeni. Vieköön tämä vuosi rakkautenne lopulliseen voittoon! Pamppailevin sydämin harkitsen sitä kysymystä, rakas Hannu, saammeko huomenna puristaa toinen toisemme kättä! — —

Turha toivo! — Jo vähän jälkeen yhdeksän näin Hannun yhdessä useampain miesten kanssa kiipeävän jyrkännettä ylös ja pysähtyvän lepäämään ylempien yhä äkkiviettoisempien kallioiden eteen. Viittailimme toisillemme, mutta emme saaneet selvää toistemme huudoista, etäisyys oli liian suuri. Näin myöskin kuinka miehet varustautuivat köysillä, tangoilla ja tikapuilla taisteluun siipimäisiä lumikinoksia vastaan, mutta kalliot ovat siksi pystysuoria, että ne estivät minut näkemästä itse tuon sankarillisen kamppailun. Vietin tuntimääriä tuskallisessa jännityksessä. Ei elonmerkkiäkään! Silloin en enää voinut odottaa toimetonna. Minä jalkarampa koetin laskeutua laaksoa kohden mennäkseni heille vastaan — — —

Ei, en saata kuvata tuota odotuksen ja levottomuuden päivää! Kello kolmen aikaan tulivat miehet jälleen näkyviin alempana vuorella. Heidän käyntinsä ilmaisi alakuloisuutta. He viittailivat, levähtivät ja läksivät astumaan kotiinpäin. Hannu, joka aamulla oli ollut etumaisena, kulki nyt jäljempänä toisia. Tuon tuostakin hän pysähtyi katsomaan Feuersteinille. - Hämäriin saakka seurasin katseilla heidän väsynyttä kulkuansa. Kun he katosivat näkyvistäni, kävi mieleni sanomattoman murheelliseksi ja synkäksi.

Niin, Hannu, meidän olisi pitänyt saada puhella keskenämme, sinun minun kanssani ja minun sinun kanssasi, ja tervehdys Gottlobelta olisi virkistänyt mieltäni.

Ja entä nyt? Ei jääne erakolle muuta neuvoksi, kuin kärsivällisenä kestää tämä suuri pettymys, tyytyä tällaiseen surulliseen uudenvuodenpäivään ja kirjoittaa — kirjoittaa!

* * * * *

Uskottomuuteni isänmaatani kohtaan ei tuottanut minulle eikä Bigille mitään onnea. Tuo meksikkolainen unelma kesti vain niin kauan että ehdin täysin käsittää sen seikan, että nyt olin Leo Quifort nuorempi. Kun esitin itseni jollekin tuolla nimellä, kuristi kurkkuani, ja ajattelin häveten: »Kuinka valhettelinkaan, Jost Wildihän minä olen!» — Mutta vähitellen tottui korvani tuohon uuteen nimitykseen, ja kun kotimaan vaihdon ja nimenmuutokseni tuottamat kärsimykset olivat hieman vaimenneet, kävi olo Marfilissa minulle varsin mieluisaksi. Työskentely kauppa-alalla oli minulle mielenmukaista tointa, ja me asuimme varsin kauniilla paikalla. Pieni huvilamme sijaitsi upealla kukkulalla, kaikkialla ympäristössä näkyi muiden vuoriteollisuuden palveluksessa toimivien virkailijoiden somia maakartanoita, ja alhaalla ihanassa laaksossa virtasi kirkas joki. Raikkaasta vuori-ilmastosta huolimatta ympäröivät meitä kauniit puutarhat, ja kuten muinoin Selmatt'issa sain silmäillä ylös korkeille, jylhille vuorenhuipuille, jotka vuodattivat ruusunhohdetta ja lumenvälkettä yli kukoistavan laakson.

Oli hetkiä ja päiviä, jolloin minusta tuntui etten ollut maksanut paikastani liian kallista hintaa, jolloin jo hengitin helpommin ja olin täysin vakuutettu että kotiutuisimme tuossa vuoriseudussa ja elämämme alkaisi kulkea rauhallista uraa. Kun tuollainen onnentunne kerran jälleen täytti poveni, valtasi minut halu kirjoittaa Hannu Konrad Balmerille antaakseni hänelle tiedon asiain käänteestä ja ilmoittaakseni hänelle kuinka muinoinen Jost Wildi hampurilaisten seikkailujensa jälkeen nyt kumminkin oli saavuttanut mieluisan toimialan, joskin uhraamalla sydämensä aarteita. Sain hämmästyttävän ystävällisen vastauksen. Balmer kirjoitti olevansa varma että minä uusissa olosuhteissani olin luova itselleni ihanan tulevaisuuden, ja mitä tekemiini uhrauksiin tuli, ei minun pitänyt niitä surra, sillä kaikki edistys oli maksettava sydänverellä. Kirje, joka myöskin sisälsi kohteliaan tervehdyksen rouvalleni, paransi mielessäni kirvelleen haavan ja tuntui minusta olevan kuin takeena siitä että olomme Marfilissä kävisi onnekkaaksi.

Ja miksikä ei niin olisi ollut? Big näytti myöskin tyytyneen siihen että hänen esi-isiensä maa nyt tulisi meidän kotimaaksemme. Mielenkiinnolla hän luki esityksiä Meksikon ihmeellisestä löydöstä ja valloituksesta, levottomista oloista, jotka viime aikoihin saakka olivat siellä vallinneet, ja kun tilapäisillä matkoilla näimme muutamia noista hämmästyttävistä muistomerkeistä ja kaupunkien raunioista, jotka todistivat kukistettujen alkuasukasten korkeasta sivistyksestä, lisääntyi hänen innostuksensa yhä.

— Isäni ei kertonut minulle mitään noista seikoista. Mutta nyt luulen että opin rakastamaan maatamme! lausui hän. — Tuntuuhan täällä kumminkin runouden ja taiteen hengähdys!

Valitettavasti nuo ihastuksen tunteet eivät varsin usein uudistuneet Bigin mielessä. Henkevyytensä, sivistyksensä ja maailmantuntemuksensa takia oli hän Marfilin hienoston lemmikki, mutta hän loukkasi usein noiden meksikkolaisten herrain ja naisten kiihkeää ylpeyttä vertaamalla heidän maatansa Italiaan, joka silloin aina uuden kotimaamme vastakohtana sai ylistyksiä osakseen. Siitä huomasin, kuinka hän kumminkin salaa ikävöi Eurooppaan. Ja monasti oli Bigini vakavalla, hyvin vakavalla mielellä.

— Olepas jälleen tuollainen vallaton, reipas, hilpeä lapsukainen, kuin olit Hampurin ympäristössä leijaillessamme, rukoilin minä.

— Jost! äännähti hän hellästi minulle vastaukseksi, — ja aina kun työstä väsyneenä palasin viehättävään kotiimme, hän riensi minua vastaan riemahdellen: — Jost Wildi! Jost Wildi! — ilahduttaakseen minua tuolla rakkaalla vanhalla nimellä. Mutta hänen poskillaan näkyivät kyynelten jäljet.

Vaimoni ikävöi lasta! Tosinhan minunkin sydämeni toivomus olisi ollut että leikkivä poika tai tyttönen lähemmin yhdistäisi meidät uuteen kotimaahamme, mutta niin suruissani kuin Big en voinut olla siitä ettei tuo toivo ollut täyttynyt. Hänen surunsa oli niin haikea, ettei hän siihen sanoin koskenut. Vain kerran värähti hänen huuliltaan kiihkeän intohimoisesti:

— Kuinka kadehdinkaan tuota kerjäläisvaimoa, — hänellä on lapsi!

Muutamia viikkoja myöhemmin, lähellä joulua, joka oli töinen, minkä Meksikossa vietimme, yhtiömme kaivoksessa tapahtui kova onnettomuus. Muuan irlantilainen, jolla oli vähäpätöinen insinöörintoimi hoidettavanaan, joutui ennen aikojaan lauenneen räjähdyspanoksen uhriksi.

-— Hän ei jätä jälkeensä ketään muuta kuin kaksivuotisen lapsen, kuulin työväen sanovan. Lapsi-raukka! Äskettäin se kadotti äitinsäkin!

Menin katsomaan lasta, aikeissa jättää sen Bigin huostaan, mutta epäröiden otin sen mukaani. Tuo pikku olento oli ruma, ei kuin luuta ja nahkaa ja sairaalloisen näköinen.

Tässä tuon sinulle joululahjan! sanoin minä ojentaen arasti Bigille tuon säälittävän olennon.

Hän mutisti suutansa sen nähdessään, mutta pian pääsi naisellinen armahtavaisuus kumminkin voitolle, ja kun lapsen sameisiin silmiin ilmestyi ilonhohde, sen nähdessä pienen joulupuun, oli se voittanut Bigin rakkauden. Maud — se oli pienokaisen nimi — sai osakseen niin hyvän hoidon kuin olisi ollut oma lapsemme, mutta vahvistumaan ja sievistymään se ei silti ruvennut, vaan sen ainoana kauneutena oli kiitollinen katse, jolla se vaieten palkitsi sille osoitetun hyvyyden. Seuraavana syksynä alkoi se sairastella. — Yleistä heikkoutta! sanoi lääkäri olkapäitään kohauttaen. Big teki kaiken voitavansa pelastaakseen kuolemasta pienokaisen, joka oli liian heikko voidakseen elää. Hänen uhrautuvaisuutensa oli liikuttavan väsymätön, mutta kun joulu jälkeen saapui, lepäsi Maud joulupuun vieressä pienessä arkussaan.

Tuo itsessään vähäpätöinen kuolemantapaus, joka oli ollut odotettavissakin, järkytti Bigin mieltä kaamealla ja käsittämättömällä voimalla.

— Toivokaamme että Maudin seuraajana saamme vielä nähdä oman, häntä viehkeämmän lapsen, lohdutin häntä, hänen tuijottaessaan kalpeana eteensä.

Silloin hän hypähti pystyyn, kasvot tuskasta vääntyneinä.

— Mitä ajatteletkaan, Jost, sopersi hän. — Minäkö saisin oman lapsen, kun vieraatkin lapset kuolevat niin pian kuin niihin kosken! Tiedän, että jokaisen lapsen, johon minä kiinnyn, täytyy kuolla!

Kuin kouristuksissa taapäin taipuneena hän seisoi siinä toivottoman kauhun kuvana.

— Olet itse sairas, kuinka mieleesi muutoin voisi tulla noin kauheita ajatuksia, sanoin minä.

Hyväilyni vaimensivat hänen tuikeata tuskaansa, ja se purkaantui helpotusta tuottaviin kyyneliin.

— Olet oikeassa, Jost, olen kovin sairas, nyyhkytti hän puristaen kättäni vavahtelevin sormin.

Sydän levottomana kutsutin etevän lääkärin. Hoidettuaan Bigiä muutaman viikon hän lausui lopullisena neuvonaan:

— Jos rakastatte vaimoanne, niin palatkaa hänen kanssaan Eurooppaan.
Täällä ei hänen järkytetty mielensä rauhoitu!

Se oli ukkosenisku kirkkaalta taivaalta! Tyhjiin raukeaisivat nyt kaikki tulevaisuudentuumani! Taistelin kovaa taistelua. Olinko vaihtanut kotimaiset kansalaisoikeuteni ja nimeni meksikkolaisiin, jättääkseni näin pian jälleen tämänkin maan, jossa olin aikonut luoda itselleni oman maailman, ja lähteäkseni umpimähkään avaraan maailmaan? Sitäkö varten olin tuonut Bigille tuon pienen olennon, että se riistäisi minulta rauhan esimaun, jonka kiihkeillä taisteluilla olin voittanut?

Kaksi seikkaa oli sentään, joiden takia™kävi helpommaksi tyytyä kohtalooni. Halvauksen kohtaamana lepäsi mies, joka Bigin takia jalomielisesti oli tarjonnut minulle nimensä ja aina minua tukenut pyrkimyksissäni, kuolemaa odottaen vuoteellaan, toinen puoli ruumista rampana, ja monet Bigin sukulaisista, jotka ennen olivat olleet minulle suosiollisia, käänsivät minulle selkänsä, syyttäen minua että kaivoskauppaa tehtäessä en muka ollut tarpeeksi valvonut heidän etujansa, vaan ainoastaan tavotellut nykyistä oivaa paikkaani. Muutaman päivän perästä olivat epäröimiseni lopussa. Tapasin Bigin, Goethen runot edessään, rajattoman mielenliikutuksen vallassa. Sormi kirjan lehdelle laskettuna hän tuijotti eteensä ja huudahti pelästyksestä huomatessaan että häntä tarkkasin.

— Mitä sinä sureksitkaan, Big-parkani? tutkistelin minä.

Hän katsahti minuun avuttomasti ja hämmennyksissään ja rukoili:

— Jost, jätä minut hetkeksi yksin!

Mutta huomatessaan kiinteän katseeni hän lausui sopertaen, mutta kumminkin ymmärrettävästi:

— »Syy kaikki kostetaan maan päällä!» Kauhistuen silmäilin häntä kysyvästi. Tuo kaamea epäluulo, joka oli tullut mieleeni Hampurin sairaalassa ollessani, heräsi jälleen. Mutta tutkivat silmäykseni saattoivat hänet kokonaan suunniltaan. Kiihkeästi hän puhui:

— Jost, ajattele noita kidutettuja kaivoksessa! Miksi täytyi isäni jättää maansa ja Ahasveruksen tavoin kiertää maailmaa? Miksi olen minä hedelmätön vaimo? Siksi että meitä seuraa noiden rääkättyjen intiaanilasten kirous, joiden tuskilla rikkautemme ovat hankitut! Kohtalon lakeja emme pysty käsittämään, mutta minulle alkaa selvetä sen oikeudenmukaisuus. Johtajat sanovat että lasten tilaa on parannettu. Ken tietää, onko se totta? Teidän koneidenne pitäisi saapua ennen kolmen vuoden kuluttua. Luultavasti ne eivät ole täällä vielä viidenkään vuoden perästä!

Hän puhui intohimoisella, mieltäjärkyttävällä kiihkeydellä. Koko hänen olentonsa vavahteli ja hänen silmänsä välkähtelivät.

Sydämessäni pyysin ylevämieliseltä vaimoltani törkeätä epäluuloani anteeksi.

— Big, tahtoisitko että palaisimme Eurooppaan? kysyin liikutettuna.

Hämmästyneenä hän jäi sanojani kuuntelemaan. Vienon suloinen hymyily levisi hänen kalpeille, henkeville kasvoilleen.

— Tahtoisin, Jost! tuli kuiskaus kuin syvältä hänen sydämestään, ja hän nojasi päänsä olkaani.

— Sommerfeld kirjoittaa minulle, jatkoin minä, — että tämä purjehduskausi on hänen viimeisensä. Rupeammeko hänen oppilaiksensa?

— Tehkäämme niin, Jost, sopersi Big kuin hurmaantuneena sanoistani. —
En ole ollut koskaan niin autuaallinen kuin sinun kanssasi ilmapallossa!

— Ja oletko sitten jälleen iloinen Bigini, kuten muinoin Hampurin aikoina?

— Koetan unohtaa että maailmassa on olemassa niin surkeata kuin nuo pienet kaivosorjat, kuiskasi hän, — ja ajatella vain sitä kuinka sanomattoman hyvä sinä minulle olet, oma Jostini. Tiedän että sinä mieluimmin jäisit Marfiliin, — mutia Euroopassa olen jälleen oleva sinun iloinen vaimosi. Sen olen sinulle velkaa!

Hän katsoi minuun silmin, jotka loistivat kuin auringot.

Vihlovin sydämin olin tehnyt päätökseni, mutta enhän koko maailmassa omistanut muita kuin Bigin, ja rakastin vaimoani ylitse kaiken.

Huhtikuun alussa läksimme Guanajuaton kaivostienoosta matkustaaksemme Eurooppaan, minä kiihkeämmän tuskan vallassa kuin Big voi aavistaakaan. Luopuessani paikastani Marfilissa luovuin myöskin viettämästä tavallista arkielämää, joka itse asiassa olisi ollut enin mieleni mukaista. Ivatakseni kohtaloa, joka ei ollut sallinut Marfilissa suunnittelemieni tuumien toteutua, hieman myöskin luontaisten taipumusteni tyydyttämiseksi sekä rakkaudesta vaimooni rupesin nyt ilmapurjehtijaksi.

Rakas Hannuni! Ei ole koskaan ollut Jost Wildi nimistä ilmapurjehtijaa, mutta sensijaan kyllä Leo Quifort niminen. Kuuntele, mitä maailmalla on hänestä kerrottavaa! Vaikka se helposti unohtaa, elää kumminkin vielä laajoissa maissa ja lukuisissa kaupungeissa runsaasti ihmisiä, jotka muistava tuon sointuisan nimen. He sanovat sinulle: »Hän oli varovaisimpia ja rohkeimpia ilmapurjehtijoita, mitä on ollut. Hänellä oli hurmaavan ihana vaimo. Hieno taiteilijapari se oli, joka ei konsanaan antanut aihetta panetteluihin. Ei puuttunut naisia, jotka salaisin, kuumin katsein rukoilivat tuon ylvään kapteeni Leo Quifort'in suosiota, ei miehiä, jotka olisivat uhranneet kunniansa, saadaksensa Big Quifort'ilta rohkaisevan hymyilyn. Kapteeni suoriutui naisten tulisista silmäyksistä kohteliailla pilapuheilla ja yksi ainoa kopea katse Big Quifort'in silmistä masensi miehet siinä määrin, etteivät he enää toiste uskaltaneet häntä lähestyä. Ei konsanaan mies eikä nainen kyennyt järkyttämään tuon avioparin keskinäistä uskollisuutta. Mutta eräänä kesänä meksikkolainen ilmapurjehtija kumminkin retkeili yksin. Siihen keksittiin kaikenmoisia selityksiä. Kapteeni itse ei koskaan kajonnut noihin moniin juttuihin, joita laadittiin Big Quifort'in katoamisesta ja hänestä itsestään, vaan kävi aina salaperäisemmäksi.»

Tähän tapaan sinulle, Hannuni, kerrotaan, jos suurissa kaupungeissa pyydät tietoja Leo Quifort'ista. Miksikö ilmapurjehtijana en jälleen nimittänyt itseäni entisellä rakkaalla niinelläni Jost Wildi, vaan pidin tuon vieraan nimen Leo Quifort, jota en koskaan ole voinut oikein sietää? Minua hävetti ajatellessa että entisillä kotiseuduillani ehkä joskus saataisiin tietää että minä, kunnianarvoisen talonpojan ja kivitaulukauppiaan Klaus Wildin poika, Selmatt'ista syntyisin, olin joutunut seikkaiiijain ja mustalaiselämää viettäväin taiturien säätyyn. Mutta Bigilleni olin tehnyt suurimman hyväntyön minkä voin.

Ilmapallossa käy monenmoista unohtaminen, ja tuo elämämme, joka oli vapaata kuin lintujen, vapautti Bigin mielen synkistä ajatuksista, jotka Marfilissa olivat häntä vaivanneet. Hän piti lupauksensa. Hänestä tuli jälleen iloinen vaimoni, hilpeä suuren maailman lapsi, joka aina herätti ihmisissä mielenkiintoa, voitti heidän suosionsa ja ihailunsa. Iloinen vaimoni? Mietin haaveksien, onko tuo totta.

Vienosti suhisevat sypressit meren rannalla.

* * * * *

Nyt tiedän varmaan että muukalainen, jonka näin pari kertaa kulkevan Selmattiin päin ja katoavan Hangsteinerin taloon, oli Zweibrückenin lääkäri, ja jo toissa aamuna aavistin että Hangsteiner, sairastettuaan jonkun aikaa, on kuollut. Talossa kävi tummapukuisia ihmisiä. Eilen illalla ei ollut enää epäilemisen varaa. Koruttoman kirkon vieressä, joka nyt sijaitsee muinoisen komeamman paikalla, kaksi miestä kaivoi hautaa lumeen ja multaan.

Tuo talvinen kuva järkytti mieltäni niin voimakkaasti, että annoin näiden lehtisten levätä. Minua kammotti elämän katoavaisuus. Nopeasti järjestin monet asiat, jotka eivät kuollessani saa jäädä sattuman varaan, suljin sinetillä kirjeet, jotka sisältävät varallisuuttani koskevia tiedonantoja, ja poltin joukon inhimillisen heikkouden ja intohimon todisteita, — sarjan valokuvia ja kirjeitä, joiden antajat ja lähettäjät eivät olleet nimeltänsä Duglore eikä Abigail.

Vaikka emme olleet ystäviä, olisin suonut Hangsteinerille pitemmän elämän. Kuolema on poistanut vihankaunan, joka meitä erotti. Tänään olin mukana hänen maahanpaniaisissaan. Kun arvelin hetken tulleen, menin tumma juhlapuku ylläni ulos huipulle, ja kun laaksossa mustapukuinen ihmisparvi, selmattilaiset ja joukko zweibrückeniläisiä, saattoivat vainajan viimeiseen lepoon, seisoin talviauringon loisteessa pää paljastettuna. Ajatuksissani kuuntelin hautauspuhetta, jonka piti Zweibrückenin kirkkoherra, tämä kun hoitaa kirkolliset tehtävät tuossakin pienessä kylässä, ja sitten pidin itse äänettömän puheen. Kirkkoherran puheeseen verraten se oli siinä suhteessa ansiokkaampi, että siinä sydämellisellä hartaudella mainittiin se ainoa ylevä teko, joka koristi tuon juron ja ahdasmielisen selmattilaisen talonpojan elämäntietä. Tuo teko, Dugloren pelastaminen suuresta hädästä, ei kotiseudulla koskaan tullut tunnetuksi. Hampurin synkät tapahtumat pysyivät avioparin salaisuutena, ja lapsen syntyessä he elivät ypö yksin Selmattissa. Ken olisi välittänyt heidän lemmenseikkailuistaan? Hangsteiner ei sallinut vaimonsa, jonka niin työläästi oli itselleen voittanut, joutua häväistyksen alaiseksi. Lapsen synnyttyä hän meni Zweibrückeniin viranomaisten puheille ja lausui: »Minulla olisi ilmoitettavana lapsi syntyneitten luetteloon ja kansalaiskirjaan merkittäväksi. Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner Selmatt'ista, äiti on Duglore Hangsteiner, syntyisin Imobersteg.»

»Sen isä olen minä, Melchi Hangsteiner!» Noilla sanoilla teki Melchi itsensä syypääksi rikokseen lakia ja oikeutta vastaan. Vilpitön Duglore ei ollut miestään siihen kehottanut, mutta suuressa tuskassaan hän vaieten salli tämän siten täyttää Hampurissa alkamansa rakkaudentyön. Ne sanat pelastivat hänen kunniansa ja ilman sitä hän olisi menehtynyt. ne lahjoittavat hänelle mielen rauhan ja levon.

Hän toipui tuskistansa ja kiitti taivasta että se oli pelastanut hänet kurjuuden kuilusta, johon minä olin hänet syössyt.

Minun ei käy heitä soimaaminen. Ellei tuo selmattilainen talonpoika olisi tehnyt uhrautuvaista päätöstään, olisi Duglore varmaankin syöksynyt Elbeen, ennenkuin minä olisin palannut laivamatkaltani ja voinut tehdä tyhjäksi turmiota tuottavat ja rikolliset salavehkeet, joita rakkaudenhuumeessa toimiva nainen hänen tuhoksensa solmieli. Siitä syystä tuntuu minusta kuin kohtalo Hangsteinerin teolla ei olisi osoittanut armahtavaisuutta ainoastaan Duglorelle, vaan myöskin minulle, ja tuo teko suurenmoisemmalta kuin se rakkaudentyö, jonka minä suoritin tuodessani Bigin Meksikosta jälleen Vanhaan maailmaan.

Hangsteiner antoi Gottlobelle joka suhteessa samanlaisen kasvatuksen, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa, eikä kukaan ole koskaan epäillyt ettei tyttö olisi hänen esikoisensa. Maailma tyytyy uskomaan mahdottomintakin, kun se vain todistetaan virallisilla papereilla. Se uskoi muitta mutkitta senkin että minä, Leo Quifort, olin meksikolainen. No, vuorelaisten jälkeläisenä sentään ehkä muistuttanenkin etelämaalaisesta! Mutta kuinka voivat ihmiset luulla Gottlobea Hangsteinerin lapseksi? Ei olisi pitänyt olla tarpeen kuin silmäys Dugloren nuorempiin lapsiin, ja Selmatt'in laaksossa kävijöiden olisi pitänyt joutua hämmästyksiinsä Gottloben tulisen syvällisistä silmistä. Ei kukaan muu hämmästynyt kuin Hannu, — käydessään viime syksynä luonani Feuersteinillä. Se seikka saattoi minut rakastamaan tuota nuorta miestä entistä enemmän.

Melchi Hangsteiner! En heitä sinua haudassasi ainoallakaan kivellä. Vihasi minua kohtaan olen aina käsittänyt. Mutta olet käyttäytynyt käsittämättömän jalomielisesti Duglorea kohtaan. Olet ollut Gottlobelle uskollisena isänä, ja kun sentään olit vain ahtaissa elämänoloissa vanhennut selmattilainen talonpoika, annan anteeksi että sinä — kenties varallisuuden houkuttelemana — koetit pakottaa lapseni zweibrückeniläisen karjakauppiaan vaimoksi. Kepeät mullat haudallesi vaimosi lepopaikan vieressä, iankaikkinen valkeus valistakoon sinua!

Noin puhuin vuorenhuipullani kovan mielenliikutuksen vallassa itsekseni, vainajalle hautauspuhetta pitäen. Kun näin surevain pienen joukon katoavan lumipeitteiseltä kirkkotarhalta laakson syvyyteen, palasin jälleen observatooriini, ja nyt vasta uskalsin miettiä mitä seurauksia Hangsteinerin kuolemasta olisi Gottlobeen, Hannuun ja minuun nähden.

En voi sitä kieltää, Hangsteinerin kuolema on sentään luonut raikkaan ilonsäteen synkkään talviseen yksinäisyyteeni. Hannun ja Gottloben rakkautta ei ole enää mikään uhkaamassa, ja minua ei enää sido Duglorelle antamani raskas lupaus. Saan puhua, saan kirjoittaa, ilmaista Hangsteinerin perhettä koskevan salaisuuden ja epäröimättä laskea käsiisi tunnustukseni, oma Hannuni! Niin käyn siis lujalla, rauhallisella mielellä kertomaan synkistä hetkistä, mieltäjärkyttävistä päivistä, jotka tarinassani seuraavat.

XXIV.

Toukokuun keskivaiheilla minusta tuli Sommerfeldin oppilas. Ilma, auringonpaiste, ilo ne tuovat hoivaa sairaalle sydämelle! Hartaalla, riemuisella innostuksella seurasi Big edistystäni uudessa toimessani. Kunnes kuolema sulkee väsyneet silmäni olen muistava hänen loistavat kasvonsa, iloisen ylpeytensä, kun hän seisoi rinnallani kopassa, ohjatessani »Saturnusta» ensi kertaa omin päin ylös ilmoille.

Kun Sommerfeld syksyn tullen tykkänään luopui ilmapurjehduksesta, asettuakseen viettämään rauhaisaa elämää Baierin ylämaille, kalastus ja metsästys huvinaan, silloin ostimme me häneltä »Saturnuksen», sekä osoittaaksemme hänelle kiitollisuuttamme että myös siksi että siihen erityisesti luotimme. Mutta ennenkuin läksimme sillä ulos maailmaan, vietimme hauskan talven Pariisissa. Kaiken ilmapurjehdusta koskevan oppitaidon, mikä suinkin oli saatavissa, hankin itselleni tuossa kaupungissa, jossa sataa vuotta aikaisemmin oli nähty ensimäisen ilmapallon kohoavan lentoon, ja joka siitä pitäen oli ilmapurjehdukseen nähden ollut johtavassa asemassa. Äärettömiä toiveita oli liittynyt tuohon ensimäiseen ilmalaivaan, tuohon siivekkäänä syntyneeseen lapseen, jonka piti ihmiskunnalle avata tie korkeuden maailmoihin. Mutta jo opiskelijana tulin huomaamaan, mikä oikullinen tekele ilmapallo, jota kokonainen vuosisata ei ollut kyennyt taltuttamaan sanottavasti tottelevaisemmaksi, oikein on, kuinka vaillinaisesti tuon ilmojen lelun retkiä käy edeltäpäin arvaaminen. Mutta mitä ilmapurjehdustieteen ja ilmapurjehduksen tekniikan alalla oli opittavaa, sen opin, ja suoritin ranskalaisten mestarien tykönä ilmapurjehdustutkinnon.

Mutta ilmapurjehtimistaito on pikemmin luonnonlahja kuin opittavissa oleva asia. Minulla oli tuo lahja, ja tiesin ja tunsin että retkieni onnistuminen riippui siitä, ja Bigin kiihkeät katseet lisäsivät yhä innostustani.

— Tämä on meidän poikasemme! riemuitsi hän »Saturnusta» silmäillen.

Ensimäisen retkeni varsinaisena ilmapurjehtijana tein Marseillesta käsin, joka kaupunki oli minulle tykkänään, ja Bigillekin jokseenkin outo. Sitten käännyimme kohden Italiaa, jonka kaupungit ja rannikot olivat jättäneet Bigin mieleen melkein koti-ikävän tapaisen tunteen, ja syksyllä päätimme käydä Triestissä, että Big siellä voisi hakea käsiinsä muinoisen palvelijattarensa Gheritan, johon hän oli ollut hyvin kiintynyt, ja koettaa saada hänet kamanneitsyeksensä.

Kun emme olleet pakotetut elämään säkistä suuhun, harjoitimme tointamme tyynellä arvokkaisuudella varoen kaikkea, mikä voisi meille antaa seikkailijain leiman, ja karttaen hankkia houkutuksilla alukseemme matkustajia. Sentähden tapahtui alussa usein, varsinkin kun jossakin kaupungissa nousimme ensimäisen kerran ilmoille, että saimme tehdä retkemme kahden kesken. Mutta mitäpä siitä? Rauhallisesti johdin minä pallon täyttämistä keskellä uteliasta katseli ja joukkoa, jonka läsnäolo minusta aina oli hermostuttavinta toimessani, vaan johon mukauduin saadakseni siten osan melkoisista ilmaannousukuluista kuitatuksi. Big, josta oli vielä kiusallisempaa kuin minusta olla katseltavana, seurasi valmistuksiani jonkun naapuritalon akkunasta, jos se kävi päinsä, ja tuli nousupaikalle vasta viime hetkenä, poskillaan vieno punehdus, mutta ryhti arvokkaan vakavana. Kaikkien huomio kiintyi silloin häneen: — Ken on tuo komea nainen? Lähteneekö hän mukaan? — Mutta ihmisten hämmästelevästä ihailusta välittämättä hypähti hän, kuten lähtiessämme Hampurissa ensimäiselle retkellemme, minun avustamanani miellyttävällä liikkeellä koppaan, ja kun »Saturnus» nyt kärsimättömän ratsun tavoin läksi liikkeelle, hyvästeli hän tyynesti kansanjoukkoa päivän varjoansa veltosti liekuttamalla. »Ken on tuo rohkea nuori nainen, joka nousee ilmapallon gondoliin levollisesti kuin tavalliseen veneeseen!» Koko kaupunki mietti tuota kysymystä, ja minun tyynen tarmoni ohella oli meidän etupäässä kiittäminen Bigin miellyttävää olentoa siitä, että retkiämme seurattiin mielenkiinnolla ja luottamuksella ja me rupesimme saamaan alukseemme matkustajia.

Mutta ihanimmat matkamme olivat kumminkin aina ne, jolloin Bigin kanssa kahden nousimme kesäiseen ilmavirtaan. Hän luotti sokeasti taitooni, oli retkillämme onnellinen kuin lintunen eikä menettänyt rohkeuttaan, jos milloin jouduimmekin odottamattomiin seikkailuihin.

Ensimäinen näistä, pikapurjehdus rajuilmalla, sattui meille noustessamme ilmoille Firenzessä.

Äkkiä noussut tuuli läksi kuljettamaan meitä Apenniinien poikki. Olimme väliin maanpinnan lähellä, väliin pilvissä, joiden läpi salamoita singahteli, väliin pilvien yläpuolella, ja kohiseva myrsky teki maahanlaskemisen mahdottomaksi, sillä joko olisi kiinnihakaantunut ankkuri rikkoutunut tai sen köysi katkennut tai pallokangas repeentynyt palasiksi. Yö saapui. Kuu tuli esiin aavemaisista pilvistä, mutta hetken perästä meitä ympäröi entistä synkempi pimeys. Nojasin pääni kopan reunaan ja koetin näköäni jännittämällä saada selville, minkälaatuinen allamme oleva seutu oikein oli. Big riemuitsi rinnallani luonnon raivoa pelkäämättä: — Jost, myrskylintuni! — Keskiyöllä heitin laahusköyden alas, että se hidastuttaisi »Saturnuksen» kulkua. Vihdoin onnistui maahanlasku. Mutta turhaan kutsuelin torventoitotuksilla vuoripaimenia luoksemme ohjaamaan meidät jonnekin yömajaan. Olimme pakotetut viettämään yön ulkona »Saturnuksemme» vieressä. Vasta aamun hämärtäessä lähestyivät meitä varovasti muutamat paimenet. He olivat kyllä nähneet pallon, se kun pariin erään oli joutunut kuunvaloon, kertoivat he, mutta he olivat luulleet, että se oli ilmestyskirjan peto, joka nyt oli tulossa tuhoamaan sarvillaan maailman. Big, joka ei hetkeksikään ollut menettänyt hyvää tuultaan, vasasi heille raikkaalla naurulla!

Kolme päivää puhui koko Firenze nuoresta meksikkolaisesta ilmapurjehtijaparista ja heidän yöllisestä seikkailuretkestään. Lukuisat herrat ja naiset kävivät meitä tervehtimässä hotellissamme, saadakseen lähempiä tietoja matkastamme tai kuulustellakseen vointiamme. Bigin herttainen luonnollisuus ja henkinen itsenäisyys viehätti heitä, ja monet, jotka tullessaan olivat kohdelleet meitä hieman alentuvasti, olivat lähtiessään päässeet selville siitä, että olivat alkuaan arvioineet meidät hiukan liian vähäpätöisiksi. Meille alkoi saapua kutsuja hienoihin seurapiireihin, vaikk'emme sitä olleet mitenkään tavotelleet, saimme uusia tuttavia ja seuralaisia retkillemme, ja kun vihdoin jätimme Firenzen, silloin ei tahtonut tulla loppua kädenpuristuksista, jälleennäkemistoivotteluista, kukkasista, joita Bigille ojennettiin.

Se toi mieleen rohkeutta! Melkein vaikeuksitta perehdyimme uuteen toimeemme ja kotiuduimme mitä erilaisimmissa ylhäisissä seurapiireissä. Ei kukaan olisi tuntenut Leo Quifort'ia, jonka kieli- ja seurustelutaito näyttivät osoittavan hänen kaiken ikänsä maailmaa matkustelleen, Jost Wildiksi, muinaiseksi selmattilaiseksi, ja tuo nimeni kaksinaisuus, joka vei ihmiset harhaan, tuntui Bigistä vain huvittavalta ja antoi hänelle alinomaa aihetta leikinlaskuun. — Jost — Jost — Jost Wildi! huusi tuo veitikka, niin pian kuin olimme ihmisten seurasta päässeet asuntoomme kahden kesken, ja upottaen tulisen katseensa silmiini hän kysyi hyväillen:

— Jost, vietätkö yhä vieläkin mieluimmin elämäsi minun parissani?

Mieluimmin elin hänen parissansa! Mitä välitin minä noista monista ihanista naisista, italialaisista ja muista, joiden kanssa ilmapurjehdus saattoi meidät tekemisiin, ja heidän viehättäväisyydestään, jonka suhteen lisääntyvä ihmistuntemus teki minut yhä epäilevämmäksi? Big pysyi silmieni suloisimpana nautintona, Big, herttainen toverini, johon olin kiintynyt syvimmillä sydänjuurillani, suloinen, viehkeä vaimoni, joka hellällä kädellään karkotti pilvet otsaltani, tuo kaikesta pikkumaisuudesta vapaa olento, johon minua yhdisti mielten sisin sopusointu, mitä täydellisin keskinäinen ymmärtäminen.

Mutta keskellä maailman iloja ja huolimatta rajattomasta rakkaudestani Bigiin, tuli mieleeni väliin äkkiä Dugloren kuva, kuin olisi hän rauhattomana sieluna arasti entänyt ohitseni. Yksin ilmaretkillänikin tuo tapahtui.

Kerran ihmeellisen ihanana syyskuun iltana riippui »Saturnus» hiljaa kuin amppeli Napolin yläpuolella lienteässä sinessä, joka loi yli maan ja meren, Caprin saaren, rannikkokallioiden, valkoisten huvilain, kaukaisen vuoritaustan ja suitsuvan Vesuviuksen vienon salaperäisen värityksen. Big lepäsi taljalla, jonka olin levittänyt hietasäkkien ylitse. Hetken aikaa olimme vaienneet. Kun loin jälleen katseeni tuohon siron huolettomasti lepäävään olentoon, oli hän nukahtanut. En häirinnyt häntä, vaan iloitsin vain nähdessäni, että »Saturnus» tuntui hänestä yhtä varmalta kuin lapsesta kehtonsa, ja ajatuksiini vaipuen silmäilin ulos yöhön. Silloin näin edessäni surulliset suuret tummat silmät! Sanomaton surumielisyys valtasi minut siinä tähtitaivaan alla seistessäni. Mutta uinailevan huulilta kuului valitus ikäänkuin hän tuskallisesti olisi tuntenut, kuinka ajatukseni olivat kiintyneet ensi lemmittyyni. Kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, sanoin minä:

— Olet nähnyt pahoja unia, lapseni!

Hymyillen vastasi hän vavahtelevin huulin:

— Minä uneksin intiaanilapsista Marfilin kaivoksessa!

Napolissa meillä oli suurin menestys, minkä ensimäinen ilmapurjehduskautemme toi muassaan. Ensimäinen ilmapallomatkustaja, joka meille siellä ilmaantui, oli nuori, kaupungin hienostoon kuuluva napolitar, kiihkeä olento, joka oli hartaasti kiintynyt Bigiin. Laskeutuessamme alas kuljetti alus meidät pinjan latvaan keskellä Camaldolin kenttiä, mutta nuori rouva oli niin ihastuksissaan, että saapui parin päivän perästä puolisonsa ja erään toisen pariskunnan seurassa ottamaan osaa uuteen retkeen. Ilmoitin tuolle pienelle seurueelle, että »Saturnus» luultavasti tulisi kulkemaan Napolinlahden poikki, ja vuokrasin pienen höyryaluksen »Firenzen» seuraamaan matkamme suuntaa. Sadat kaukoputket olivat tähdätyt meitä kohden, kun »Saturnus», jonka matkustajat olivat vallan haltioissaan, läksi kulkemaan peilipintaisen lahden yli, jolla vilisi souto- ja purjealuksia, kohden Storre vuoria. Vähitellen hidastui sen kulku melkein täysin tyynessä ilmassa. Ilta lähestyi, ja oli tarjona vaara että yö yllättäisi meidät, jos pyrkisin lahden toisella puolen valkoisena hohtavaan Sorrentoon. Annoin siis pallon hiljaa laskea lähelle merenpintaa. »Firenze» lähestyi, sen miehistö tarttui ankkuriköyteen ja kiinnitti sen laivaan, joka lähti kuljettamaan ilmassa leijailevaa »Saturnusta» jälleen kohden Napolia, missä tuhannet valopilkut meitä tervehtivät vienon syysillan hämärään verhoutuvain vetten takaa. »Firenzen» ja »Saturnuksen» saapuessa yhdessä satamaan, kohottivat rannalla seisovat kansanjoukot ilmoille loppumattomia ilohuutoja, kiitollisina tuosta näkemästään ihmeestä, merellä tapahtuneesta ilmapallon ankkuroimisesta. He liekuttivat lakkejansa ja huusivat napolilaisen helposti kiihtyvällä innostuksella: — Evviva Leo Quifort! — Noista eläköön-huudoista en tosin liioin välittänyt, mutta »Saturnus» oli nyt lumonnut koko kaupungin, ja toinen onnellinen retki seurasi toistansa.

Lokakuussa läksimme Triestiin, missä Big halusi käydä tervehtimässä vanhempainsa muinoista palvelijatarta, Gheritaa, saadaksensa hänet palvelukseensa. Meni päiviä ennenkuin meidän onnistui päästä hänen jäljillensä. Löysimme hänet vihdoin onnellisena aviovaimona asumassa viehättävällä maatilalla, joka sijaitsi rannikkojyrkänteellä, neljännestunnin matkan etäisyydessä kaupungista. Nyt ei tosin voinut olla puhettakaan että hän jättäisi miehensä ja lapsensa seuratakseen meitä muille maaimoille, mutta oli liikuttavaa nähdä millaista iloa jälleennäkeminen tuotti noille molemmille nuorille naisille, ja minuakin miellytti Gherita, joka nyt iloisan kiitollisella mielellä rupesi miellyttävin piirtein kuvaamaan Bigiä lapsena ja kertomaan pikku juttuja noilta ajoilta. Samaten miellyimme myöskin hänen kotiinsa, jota koristivat tuuheat vehreät pinjat, laakeri- ja öljypensaat, hedelmäpuut ja viiniköynnökset.

— Jos meilläkin olisi lapsia kuten Gheritalla, Jost, lausui vaimoni, ihastuksissaan vanhan tuttavansa onnesta, — niin mekin rakentaisimme tänne itsellemme huvilan! Ei silti, että Triest kaupunkina minua erikoisesti viehättäisi, mutta pidän Gheritasta, ja hänen miehensä ja ruskeakiharaiset poikansa miellyttävät minua ja tienoo on harvinaisen kaunis: ylt'ympäri etelän rehevyyttä, edessä välkkyvä meri, missä valkoiset purjeet hohtavat, ja melkein rajaton näköala, omansa vaivuttamaan haavemietteisiin.

Big kävi joka päivä tervehtimässä Gheritaa. Hän hemmotteli hänen lapsiansa, jotka riemahdellen riensivät hänelle vastaan, ja seurustelu älykkään, ilomielisen italiattaren kanssa täytti hänen mielensä nuoruuden raikkaudella, niin että hän kävi tyynemmäksi ja iloisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä puolestani tein purjehduskauden lopettajaisiksi kolmen triestiläisen herran kanssa pitkän retken kolean Karstvuoriston ja Krainin ja Steiermarkin vehreiden kukkulain ylitse aina Neusiedlerjarven lakeille rantamille saakka. Palatessamme Triestiin juttelimme Bigin kanssa aikeestamme jättää tuon kaupungin, lähteäksemme viettämään talvea Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa.

— Kuinka, herra Quifort, ja te, arvoisa rouva, lausuivat seuralaisemme, — aiotteko lähteä tienooltamme näkemättä Miramarea viehättävine puutarhoineen, tuota linnaa, jonka niin läheiset surulliset muistot yhdistävät kotimaanne Meksikon uudempaan historiaan?

Kiitokseksi »Saturnuksella» tekemästään hauskasta matkasta he panivat toimeen iltapäivä- ja ilta-huviretken Miramaren ja Duinon linnoille, ja osanottajiksi ilmaantui myöskin muita herroja ja naisia.

Eteläisen maiseman hedelmillä koristettu rannikkoalus oli tuskin ehtinyt pujottautua satamaa täyttävien laivojen välitse väljemmille vesille, kun jo nuo molemmat linnat syysauringon kultaamina hohtivat meille vastaan vuorten reunustamasta Adrianmeren pohjukasta. Heleät viulunsävelet, sulava mandoliininsoitto lyhensi matkaamme välkkyvän meren ylitse. Big säihkyi iloa ja hyvää tuulta.

Noustessamme rannalta Miramaren valkoiseen haavemaiseen linnaan, ryhtyi meitä opastamaan herttainen vanhus, erään ilmaretkeemme osaaottaneen herran isä, ja hän kertoi meille synkistä muistoista, jotka liittyivät tuohon laineiden huuhtelemalla kalliopenkereellä sijaitsevaan linnaan. Mieltäkiinnittävän elävästi, kuten se, joka itse on ollut tapahtumain todistajana, ja säestäen esitystään italialaisen kiihkeillä liikkeillä, kuvasi hän meille kuinka Maksimilian Habsburgilainen, tuo ponteva, ritarillinen ruhtinas, ja hänen nuori kaunis vaimonsa Charlotta Belgialainen läksivät viehättävästä linnastaan tavottelemaan kunnianhimonsa päämäärää, Meksikon keisarinkruunua.

— Katsokaa, arvoisa rouva, tässä nousi tuo onnea säteilevä Pan veneeseen, joka vei heidät »Navarraan», valtamerenlaivaan, jonka mastoissa jo liehuivat Meksikon liput käärmettä tappavine kotkineen. Rannikon asukkaat peittivät keisarin ja keisarinnan kukkastulvaan. Kun tykinlaukaukset jymähtivät jäähyväisiksi, ei ollut kyyneletöntä silmää, ja onnentoivotukset kajahtivat kauas yli meren. Te tiedätte, mille kauhealle tolalle asiat sitten kääntyivät. Neljä vuotta oli vain kulunut, kun keisari Maksimilian makasi ammuttuna kukkulalla kapinoivien meksikkolaisten sotilasjoukkojen keskellä ja keisarinna Charlotta mielipuolena suljettiin belgialaiseen luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä. Pahin onnettomuus on sentään oma syyllisyys, ja tuon naisen täytyy tunnustaa itselleen, että hän juuri etupäässä oli yllyttänyt arkkiherttuaamme noihin verisiin Meksikon seikkailuihin.

Huomasin kuinka syvästi Miramaren murhenäytelmän kuvaus vaikutti Bigiin, ja kuinka hänen täytyi koota voimansa salataksensa mielenliikutuksensa puutarhoja pitkin iloisesti liitelevältä seurueelta. Hän oli liiaksi suuren maailman ihminen antautuakseen muitten nähden tunteidensa valtaan, mutta kun kenenkään meitä tarkkaamatta voimme hetken puhella kahden kesken, kuiskasi hän minulle kiihkeästi:

— Tuskin kestin kuulla tuota kertomusta Maksimilianista ja Charlottasta. Se saattaa liian kaameasti tuntemaan kohtalon rajatonta säälimättömyyttä. Voiko enää ollenkaan iloita elämästä? Minusta on kuin joka puun takana väijyisi turma, kuin aurinkoinen päivä verhoutuisi mustaan harsoon, tuntematon voima synkistyttäisi kidutusta uhaten vuoret ja meren, kaiken maailman. Mitä oli tuokin Charlotta rikkonut? Hän olisi tahtonut nähdä miehensä onnen kukkuloilla, kuten jokainen nainen miehen, jota jumaloi! Pitääköhän minun vanhassa Duinon linnassa jälleen kuulla yhtä mieltäjärkyttävä kertomus?

Ei, Duinon mahtavaa, vanhuudesta harmaata linnaa, joka korkealta kallioharjalta kohoten silmäili yli tumman veden, ei tuntehikkaan Bigini tarvinnut pelätä. Tuosta uneen vaipuneesta linnasta ei mikään ylväs pari ole lähtenyt uhkarohkeisiin pyrkimyksiinsä sortumaan. Me nautimme vain hurmaavasta tunnelmakuvasta, minkä maisema tarjosi. Linnan synkkiä torneja, joita ei päivänpaistekaan kykene kirkastamaan, kallioita, joita pitkin teräväokainen agavi kiipeilee, kiertelivät valkoiset vesilinnut ja tummat korpit, kuvastuen karehtivaan merenkalvoon, joka maneettiparvien valaisemana hohti monivärisenä. Rauhaisa nykyhetken elämä ympäröi kaikkialla kaukaisten vuosisatojen jykevää muistomerkkiä.

Mutta Bigin oli lumonnut eräs toinen kuva, lähellä olevat Tybeinin linnan rauniot.

— Toivoisipa todellakin olevansa maalaaja! huudahti hän. — Sinisestä merestä ylenee kolea, pysty suora kallio, jota vain murenemaisillaan oleva riutta kiinnittää mantereeseen. Ylhäällä kalliolla kohoavat kaaret, tornit, portit. Heleä taivaan sini virtailee niiden lävitse. Tuohon kuvaan kuuluisi vielä naisolento, joka käsivarsi muurin varassa nojaisi leukaansa käteensä, silmäillen haaveksivana kauas merelle. Siinä saisi yksin tunnelmankin puolesta valmiin aiheen taululle, jonka nimeksi tulisi »Sadun aarre».

Vanha triesteläinen herra, joka kuunteli hänen puhettansa mielihyvällä, nyökkäsi ja lausui:

— Nuo rauniot ovatkin suoneet sadulle ainesta!

Mutta silloin noutivat veneet meidät jo maihin. Seurue asettui leveälatvaisten tärpättipuiden alle illalliselle, ja runsas tunti kului siinä aterioidessa ja pilanteossa. Kun jonkun matkan etäisyydessä odottava laivamme kimeillä vihellyksillä ilmoitti lähtöhetken lähestyvän, herätti se yleistä mielipahaa. Iltarusko punoitti jo taivaalla, ja laivamme liukuessa paluumatkalla noiden korkealla kalliolla ylenevien raunioiden ohitse, vuodatti se torneille, kaareille ja porteille kuin tulen ja veren hehkua. Big ei saanut silmiänsä käännetyiksi tuosta synkän ihanasta kuvasta.

— Te annoitte, arvoisa rouva, näille raunioille oikean nimen, nimittäessänne niitä »sadun aarteeksi», lausui vanha triestiläinen herra kääntyen puoleemme. — Ei ainoakaan kalastaja uskalla lähestyä näitä kallioita. Väliin kuutamolla kuuluvat laineet kallion juurella kohisevan niin surunvoittoisesti, että jos kalastaja sen kuulee, hän sairastuu ennen kolmen päivän kuluttua eikä enää konsanaan parane entiselleen. Kansa on antanut tuolle salaperäiselle ilmiölle nimen il sospir' del mar' meren huokailu.

— Tybeinin kalliolinnassa piti asuntoa ritari Ulrikki. Äskettäin vihittynä nuoreen vaimoonsa Jugundaan, sai hän käskyn lähteä sotaan turkkilaisia vastaan. Altaanilla istuen purki Jugunda kaihonsa harpun säveliin. Nuori, tummapintainen, kaunis kalastaja kulki veneellään ohitse, laski soutimet lepoon, unohti verkkonsa jääden säveleitä kuuntelemaan, ja hänen tummain silmäinsä katse kiintyi Jugundaan. Silloin valtaa nuoren vaimon rikollinen halu. Ehkäpä Ulrikki herra jo onkin kuollut ja kuopattu. Hän heitti köysiastuimet kalliota alas mereen. Silloin oli nuorukaisen rauha mennyttä. Hän sousi rantaan, kiipesi astuimia ylös ja suuteli Jugundan samettihameen lievettä. Mutta linnaa vartioitsi uskollinen vouti. Mieli haikeana hän varoitti Jugunda rouvaa. Mutta tämä pani asian leikiksi ja sanoi: »Elkää toki luulko, että ruskeapintaisen kalastajan takia pettäisin korkean herrani ja puolisoni!» Mutta hän houkutteli yhä vieläkin nuorukaista ja sanoi: »Miksi suutelet vain ruusunhohteisia sormiani, suutele toki mieluummin punaisia huuliani!»

Big teki liikkeen, kuin olisi halunnut päästä kuulemasta sadun jatkoa, mutta hänen kävi kuten minunkin: taitavan kertojan esitys viehätti meitä, ja kohteliaisuus herttaista vanhaa herraa kohtaan pakotti meidät kuulemaan hänen kertomuksensa loppuun saakka.

— Ritari Ulrikki palasi odottamattomasti vieraalta maalta, jatkoi seuralaisemme. — Voudin tullessa portilla häntä vastaan, oli hänen ensi kysymyksensä: »Kuinka voi armas puolisoni, jota kaiken aikaa olen rakastavaisena ikävöinyt?» Mutta vouti yritti salaperäisenä puhumaan: »Herra — — —» Silloin keskeytti häntä ritari: »Elä vain puhu pahaa vaimostani, joka sodan kärsimysten jälkeen on oleva ilonani!» Rakkaus ja epäluulo taistelivat hänen sydämessään. Mieli kiihkeänä riensi hän Jugundaa tervehtimään. Kun hän tuli vaimonsa huoneeseen, oli tämä tosin yksin, mutta huoneen taustassa kahisi esirippu. Ulrikki herra jähmettyi kauhun vallassa, mutta Jugunda hymyili kalveten: »Oi, rakas herrani, uunista virtaava ilma siellä vain liehuttaa muurikomeron uutimia.» Ritari vastasi synkästi: »Jos niitä vain tuuli liikutti, niin en tahdo niitä kohottaa. Mitä niiden, takana on, sen hautaamme tuonne komeroon, muuraamalla sen umpeen. Jos suostut siihen, niin olet uskollisena puolisonani oleva sydämeni ilo ja onni!» Jugunda vastasi siihen: »Miksi en suostuisi siihen, että tuo vetoinen komero muurataan umpeen?» Julma tyydytyksen hymy huulillaan huusi ritari ulos kartanolle: »Vouti, muurarit tänne!» Muurarit tulivat ja muurasivat yötä päivää, kunnes komero esirippuineen oli jäänyt kiviseinän taakse. Jugunda ihmetteli nuorukaisen uskollisuutta, kun tämä valittamatta kärsi kuoleman hänen tähtensä, ja hän luuli voivansa kantaa tuon salaisuuden.

— Kauheata, kamalaa! ähkyi Big.

— Taru on kohta lopussa, vastasi kertoja.

— Kolmeen päivään ei muurin takaa kuulunut mitään. Mutta sitten tunki sieltä esiin vaikeroiva äännähdys: »armaani!» Aavemaisen hiljaa ja heikkenemistään heikennen kuului tuo vaikeroiminen yhdeksän yötä peräkkäin, sitten seurasi kuulumaton valitushuuto, kuin nuoren sydämen murtuessa, ja sitten ei enää muuta kuin ruumiista eronneen sieluparan huokauksia, vienoja kuin tuulen hengähdys. Jugunda joutui kauhistuksiinsa. Hän pyrki kirveellä musertamaan muurin, mutta kivet eivät väistyneet. Huokaus vielä, — silloin heitti tuo onneton kirveen kohti nukkuvaa puolisoaan, — uusi huokaus — ja hän heitti linnaan palosoihdun, polttaaksensa sen surmattuine isäntineen, — taas huokaus — ja hän syöksyi mereen, ja sinne vyöryi palava linnakin huokauksineen. Vuosisata toisensa jälkeen menee menojaan, mutta yhä kuuluu, kalastajia turmioon saattaen, läpi laineiden tuo huokailu — il sospir' del mar' — kertoellen salaisuudesta, joka ei saanut tulla päivän valoon.

Bigiltä ei kertoja saanut mitään kiitosta. Kuin murtuneena istui hän vaieten. Mutta herttainen vanha herra pelästyi hänen kalpeuttaan ja lausui kuin puolustautuen:

— Arvoisa rouva, elkää antako sadun vaikuttaa liian syvästi mieleenne. Tämä tarinahan vain tahtoo kansan mielikuvituksen keksimässä runollisessa muodossa lausua ilmi sen vanhan totuuden, että salattava teko murjoo ja tuhoaa naisen sielun!

Saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi, vapisi Big kuin olisi itse kuullut tuon meren huokailun.

Silloin kajahtivat viulun ja mandoliinin sävelet sulavan tulisina yli värillisillä lyhdyillä koristetun laivan. Muutamat nuoret alkoivat karkeloida, ja äkkiä tuli vapisevaan, puoleksi jähmettyneeseen vaimooni uutta eloa. — Jost, huudahti hän, unohtaen kaiken varovaisuuden, — tanssi minun kanssani!

Muutama tahti vain, ja oli kuin sähkövirrat olisivat tuoneet hehkua tuohon komeaan, notkeaan olentoon, ja hänen silmänsä välkähtelivät säihkeellä. Koetin tyynnyttää häntä, mutta tuo hurja, outo kiihkeys, joka joskus tuikahti esiin hänen sielunsa sisimmistä sopukoista, oli nyt saanut hänet valtoihinsa. — Onko tuo meksikkotar velhotta? kuului kuiskaus, joka ei ollut aiottu minun korvilleni. Olin suuresti mielipahoissani Bigin takia, joka posket hehkuvina kuin kuumeessa, tukka puoleksi hajallaan, tanssi kuin bakkantitar, kuin olisi hän saanut kuohuvaa myrkkyä suoniinsa. Ilomielinen seurue kohotti lasinsa, juodaksensa jälleennäkemistä toivottaen erojaismaljan. Riemahdellen huusi Big: — Elämä ja rakkaus eläkööt! — ja kilisytti lasiansa minun lasiini, mutta niin hillittömällä liikkeellä, että sen jalka katkesi ja se vieri kantta pitkin mereen. Silloin pelästyi hän vallatonta käytöstään ja joutui pahoin hämilleen.

Seuraavana päivänä hän houraili kuumeessa. Lääkäri arveli syyksi kovaa vilustumista. Hänen vavahtelevat huulensa toistivat lauseita edellisen päivän kertomuksista:

»Hänet suljettiin mielipuolena luostariin, jossa hän saa viettää kaiken ikänsä — — Il sospir' del mar' — — Kautta vuosisatojen jatkuu tuo huokailu, saattaen kalastajia turmioon — — —» Kuinkahan oli selitettävissä tuo, että kerrotut tapahtuma, jotka eivät muiden mieleen jättäneet mitään syvää jälkeä, Bigiin vaikuttivat noin valtavasti.

Mutta hän oli noita tarmokkaita olentoja, jotka kykenevät aina uudelleen jännittämään voimansa ja toipumaan. Uskollinen Gherita hoite1i häntä hellästi, omistaen enemmän aikaansa hänelle kuin perheelleen, ja niin päästiin voitolle kuumeesta. Lähestyessäni eräänä aamuna Bigin vuodetta, hänen huulillaan väreili suloinen hymyily.

— Täytyyhän minun jälleen parantua, kuiskasi hän, — sinun tähtesi, rakas Jost! Lupasinhan Helgolannissa, että veisin sinut näkemään kaikkea mitä maailmassa on suurta ja kaunista, käyskentelisin kanssasi taiteen pyhiä tenhomaita!

Bigin sairastumisen takia, joka herätti mielessäni kaikenmoisia synkkiä ajatuksia, ei tuo ensimäinen ilmapurjehduskautemme päättynyt niin sopusointuisasti kuin olin toivonut, mutta sitä seuraava, taidenautinnolle omistettu talvi, jonka vietimme Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa, toi mukanaan sarjan ihania onnenpäiviä, joiden muisto herättää sydämessäni haikeaa ikävöimistä. Enemmän ylevää elämännautintoa kuin moni saa kokea koko matkallaan kehdosta hautaan, tuli silloin osaksemme. Minä puolestani nautin täysin siemauksin! Niin ei tosin ollut Bigin laita. Hänellä oli sydämessään kalvava huoli, joka riisti häneltä kaiken rauhan.

XXV.

Sää on muuttunut. Föön on valloillaan vuoristossa. Kallioiden lumisiivet ovat katkenneet, laviinit vyöryvät Feuersteiniä alas. Valkoisten vesivirtain kaltaisina ne syöksyvät läpi tummain vuorimetsien, jotka jo ovat vapautuneet lumesta. Alhaalla laaksossa muodostuu vihreälle vivahtavia päiviä, järven jää alkaa käydä keväisen sinertäväksi, ja kaupunki, joka sijaitsee kaukana sen toisessa päässä, näkyy niin selvästi, että voin kaukoputken avulla laskea sen savupiiput.

Mutta nuo pettävät kevään enteet eivät ilahduta minua, olemmehan vasta tammikuun keskivaiheilla. Saa kulua ainakin kahdeksan viikkoa, ehkäpä yhdeksän tai kymmenenkin, ennenkuin kukaan ihminen voi päästä tänne luokseni. Kukaan ihminen! Hannu, minä tarkoitan.

Hangsteinerin 'kuoleman jälkeen on minua kiusannut muuan outo ajatus. Pelkään että hän käyttäen hyväkseen kuolevan salaperäistä valtaa, on järkytetyltä Gottlobelta vaatinut lupauksen että hän luopuu Hannusta. Useinhan kuolemaisillaan olevat henkilöt, vaikka heillä jo on iankaikkisuus edessään, tuntevat turhamaista halua hallita vielä haudan takaa, kuolinhetkellään vaatimiansa lupauksen ja valojen avulla, sitä pientä maailmaa, jossa ovat eläneet.

Jos Hangsteiner olisi tehnyt itsensä sellaiseen tekoon syypääksi, täytyy minun paljastaa Gottlobelle elämäni salaisuus. Hänen täytyy saada vapaasti vallita sydäntänsä!

Eikö jokaisella ihmisellä ole pyhä oikeus saada tietää sukujuurtansa? Näin kysyn itseltäni toisena hetkenä, mutta toisena taas: Miksi nostattaisin tunteiden myrskyn hänen povessaan, ellei hänen elämänsä onni sitä ehdottomasti vaadi? Aavistamatta mitään siitä, kuinka kohtalo on erottanut toisistaan hänen todelliset vanhempansa, on hän tähän saakka elellyt rauhallisena ahtaassa kotilaaksossaan ja ajattelee minua ainoastaan hellänä isällisenä ystävänään. Toisaalta ei hänellä ole suinkaan sellainen lapsellisen yksinkertainen luonto, että tuo uusi käsitemaailma voisi saattaa hänet vaaraan. Siksi on hän perinyt minulta liiaksi voimaa. Sana vain, ja hänen sydämensä puhuisi puhuttavansa!

Oi, jos kerran vain saisin kuulla Gottloben huulilta tuon suloisen nimen: »isä!» Se on viimeinen maallinen toivomukseni.

* * * * *

»Saturnus» oli laskeutunut talvilepoon. Mutta minulle aukeni kauneutta kaihoavan vaimoni rinnalla ihana elämänkenttä. Vuosisatojen taide tarjosi aarteensa nautittavaksemme. Käyskentelin Bigin kanssa läpi Venetsian ja Firenzen palatsien, kirkkojen ja museoiden, ja vastaanottoinen kun olin, kuten ainakin se, johon kaikki vaikuttaa uutuuden viehätyksellä, toivat näkemäni ikuisen kauneuden ilmaukset mieleeni runsaasti uutta sisältöä ja minulle kävivät tutuiksi nimet, joilla on kunniakas sija ihmiskunnan pyhissä kirjoissa. Iloisen luontevasti ja tuhlarin anteliaisuudella soi Big minulle innostavaa virikettä nauttimansa taiteellisen kasvatuksen runsaudesta. Kuuntelin häntä katse kiitollisena häneen kiintyneenä. Mikä ihana olento hän olikaan! —

Joulukuun keskivaiheilla tulimme Roomaan, missä asuimme Piazza del Popolon läheisyydessä, pitäen palvelijattaren avulla omaa taloutta. Tuossa viehkeässä, hienossa kodissamme lueksin monenmoisia tieteellisiä teoksia, joista minulla ilmapurjehdukseen nähden voi olla hyötyä, omistin osan ajastani yhdessä Bigin kanssa kaunokirjallisuudelle, ja joka päivä teimme kävely- tai huviretken. Illat vietimme konserteissa, teatterissa tai kutsuissa. Meidän ei tarvinnut nähdä vaivaa tuttavien hankkimisesta, ihmiset pyrkivät itsestään tutustumaan meihin. Osaksi se kaiketi oli minunkin ansiotani, mutta vielä enemmän se riippui vaimoni kauneudesta ja huomiota herättävästä olennosta, sekä tarumaisuuden leimasta, jonka ilmapurjehtijan toimi elämällemme soi. Lukuisissa pidoissa olimme me juhlavieraat. Niille, jotka uteliaina olivat odottaneet saada nähdä mustalaistapojamme, tuotimme pettymystä noudattaen tarkoin ylhäisen seuraelämän sääntöjä. Emme myöskään sallineet heidän tunkea liian syvälle salaisuuksiimme, ja niille, jotka halusivat kuulla jotka aikaisemmista vaiheistamme ja kotimaastani, kerroimme hymyhuulin jonkun jutun Meksikosta.

Eräässä nuorten taiteilijain näyttelyssä osti Big koristaaksensa kotiamme muutamia pieniä tauluja ja luonnoksia ja herätti ostajana taiteilijain huomiota, hän kun arvostelijain kiitoksesta tai moitteesta välittämättä valitessaan ostettavansa tuosta runsaasta taulujoukosta noudatti ainoastaan omaa varmaa kaunoaistiansa. Nyt saimme kutsuja toiseen ateljeeriin toisensa jälkeen, emmekä viihtyneet missään niin hyvin kuin taiteilijain parissa, noiden ihmeellisten ihmisten, joilla tuskin on pikari viiniä kuivan leipäpalansa kostukkeeksi, vaan jotka iloisina kuin lapset odottavat sen suuren päivän tuloa, jolloin heidän nimensä on kulkeva suusta suuhun ja maine heille hymyilevä. Noissa piireissä liiteli nyt Big, itsellensä ja muille iloksi, päivänpaistetta mieliin tuoden. Taiteilijat pitivät arvossa hänen sattuvia huomautuksiaan ja arvosteluitaan heidän valmistelunalaisista tauluistaan ja kunnioittivat häntä herttaisena suosijattarenaan, joka tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla kiinnitti heihin taiteenystävien huomion. Niin, suostuipa hän myöskin erään nuoren ruotsalaisen pyyntöön, että tämä saisi maalata hänen muotokuvansa kevätnäyttelyyn.

Noihin aikoihin, kun hän iltapäivisin istui mällinä taiteilijan luona, kuljin muutamana kylmänkoleisena päivänä synkän mahtavan Castello Sant' Angelon ohitse yli kaikkea tunnelmaa puuttuvan Tiberjoen. Ikävöiden hieman vuoriston valoisaa, hohtoisaa, valkoista talvea lumisine kuusineen, iloitsin samalla ajatellessani, kuinka illalla istuisimme Bigin kanssa kahden takkavalkean ääressä. Silloin — olinko kuullut oikein? — korvaani sattui kotoinen ääni! Edelläni kulki kaksi nuorta miestä, jotka innokkaasti tuumiskellen mikä asento olisi heidän mallilleen edullisin. Siis myöskin taiteilijoita! Asia, josta he keskustelivat, ei minua huvittanut, mutta heidän puhumansa kieli sai sydämeni jännitettynä pamppailemaan. Nuorempi heistä, jonka liehuvan viitan alta luonnossäilytin pisti esiin, puhui Gauenburgin ympäristön kansanmurretta niin sievistelemättä, ettei minun selmattilaismurteeni olisi tarvinnut arastella vertailua, toisen käyttämä murre kuului hienommalta, vaan tuntui sekin olevan kotoisin samoilta tienoin. Oi kuinka suloiselta kajahtikaan korvissani vuoristoni karkea kieli! Kuin poikanen, jonka vieras soittoniekka on sävelin hurmannut, niin että hän kaikki unohtaen seuraa hänen jälkiään, niin seurasin minäkin melkein tietämättäni noita kahta nuorukaista. He kääntyivät kapealle vanhalle kadulle, minä perästä. He katosivat vaatimattoman näköiseen juomalaan. — Lisää kotimaani kieltä, rukoili sydämeni tunteita tulvillaan, ja kuljettuani pari kertaa Cavallo nero'n ohitse — se oli juomalan nimi —, menin minäkin sinne.

Se oli noita yksinkertaisesti sisustettuja roomalaisia juomaloita, joiden ainoana ansiona on niissä tarjotun tumman punaviinin hyvyys ja ja huokeus, mutta kotimaastani olevat nuoremmat taiteilijat näkyivät valinneen sen tapaamis- ja juttelupaikakseen. Ensin seitsen-, sitten yhdeksänlukuisena istui seurue heitä pyöreän pöydän ympärillä, edessään pitkäkaulaiset pullot ja niiden keskellä vaskinen ratsastaja, jokin muinaisajan sankari, joka kantoi pientä isänmaamme lippua. Kotoinen sydämellisyys ilmeni noiden nuorten miesten puheessa ja koko käytöksessä. He juttelivat työstään ja opettajistaan, mutta kun kirjeenkantaja tuli sisään ja tarjoilija pani heidän eteensä pöydälle pakan sanomalehtiä, vaikeni keskustelu. Jokainen silmäili oman paikkakuntansa lehteä. Sitten seurasi kysymyksiä: — Tahtooko ken »St. Jakobin Päivälehden?» Kuka tahtoo »Gauenburgin Ilmoituslehden?»

— Minä! olisin halunnut huutaa. Leuka hieman surumielisessä asennossa peukaloon nojattuna, kuuntelin vaieten uudelleen alkavaa keskustelua, joka kohdistui kotimaan päivänuutisiin ja pieniin valtiollisiin tapahtumiin. Nyt sain tietää että tuo nuori mies, joka puhui niin oivallisesti Gauenburgin murretta, oli piirikunnanesimiehemme veljenpoika. Hänen äänensä herätti povessani samanlaista kaihoa kuin alppitorven toitotus, joka houkutteli soturiparan Strassburgin vallitukselta Reiniin. Missä oli nyt kotimaatani kohtaan tuntemani viha? Kaikkein mieluimmin olisin istunut maanmiesteni hauskaan piiriin mielin määrin puhumaan lapsuuteni kieltä. »Jost Wildi, olet Leo Quifort, meksikkolainen!» varoitti järjen ääni. Kun ensimäinen noista huorista miehistä hankkiutui lähtemään pois, annoin minäkin tarjoilijan arvioida, paljonko olin juonut viiniä edessäni olevasta pullosta, ja mieli muistojen järkyttämänä läksin kulkemaan kohden kotia, missä Big jo jonkin aikaa oli odottanut minua illalliselle.

— Minäkin tahtoisin nähdä maanmiehiäsi, laski hän leikkiä, — ja kuulla tuota murretta, joka niin hiveli mieltäni. Sopiikohan säätyläisnaisen mennä Cavallo nero'on aterioimaan?

— Kaiketi siellä voinee saada valkoisen liinan pöydälle. — Illallisen otamme roomalaiseen tapaan itse mukaamme ja tilaamme isännältä ainoastaan hänen oivaa viiniänsä.

Bigiä miellytti tuuma. Mutta kun sitten kävimme jjuomalassa, tuntui se hänestä isäntineen ja vieraineen hieman liian yksinkertaiselta, ja hän tuli sinne myöhemmin vain enää pari kertaa ja antoi minun käydä siellä yksin tunteilleni tyydytystä hakemassa. Mainitsematta mitään kansallisuudestani, vietin ystävyyden perusteella joka viikko yhden illan maanmiesteni piirissä, ja seurustelu noiden nuorten, pontevasti eteenpäin pyrkivien, mutta samalla ilomielisten ihmisten kanssa tuotti minulle monet ihanat hetket, jolloin sain kuin salaisessa turvapaikassa täyttää mieleni kotoisilla tunnelmilla. Varmaankaan en olisi voinut vastustaa halua ilmaista syntyperääni, ellei minua siitä olisi pidättänyt tuo tuskallinen ajatus, että minun täytyisi tämän isänmaallisen nuorison edessä haikeasti hävetä uskottomuuttani.

Vähällä piti, etteivät he itsestään päässeet salaisuuteni perille. Gauenburgilainen, jolla oli harvinaisen tarkka havaintokyky, huomautti kerran — Eikö teistäkin herra Quifort'in puheessa soinnahda jotain, joka saattaisi otaksumaan hänenkin olevan kotoisin jostakin sieltä meiltäpäin.

Pari herroista nyökkäsi myöntävästi, mutta minä vastasin nopeasti hämmästyksestäni tointuen.

— Teidän havaintonne on ymmärrettävissä. Olen itsekin monasti huomannut, että kun toimeni takia joudun kuulemaan niin monia eri kieliä, ehdottomasti tulen jäljitelleeksi niiden ihmisten puheensävyä, joiden kanssa olen tekemisissä, varsinkin, jos he minua erityisesti miellyttävät. Havaitsemanne seikka todistaa, kuinka täydellisesti olen kotiutunut teidän piirissänne.

Sanani olivat toisten mieleen, keskustelu jatkui, syntyperäni jäi tulematta ilmi. Senjälkeen pidin tarkemmin vaarin kielestäni ja keksin myöskin tekosyyn, jonka nojalla voin epäluuloa herättämättä lukea muinaisen kotimaani lehtiä. Hartaasti hain niistä tuota ainoata sanaa: »Selmatt»! Mutta turhaan! Tuossa kaukaisessa laaksokylässä ei varmaan tapahtunutkaan mitään kertomisen arvoista, ja jos olisikin tapahtunut, ken olisi lähettänyt uutisen siitä sanomalehtiin?

Jo kultasi kevätaurinko ikuisen kaupungin kupukat, jo pukeutuivat sen ympäristöt vihreään, houkutellen pitemmille huvimatkoille, ja kävelyretkillämme juttelimme Bigin kanssa seuraavan kesän ilmapurjehdusmatkoista. Käytyämme muutamana lämpimänä iltapäivänä katselemassa Villa Borghesen kokoelmia ja puutarhoja, menin illalla taasen kerran Cavallo nero'on ja pelästyin melkein sisään tullessani. Taiteilijain piirissä kajahti kotoinen nimi »Feuerstein» kaikkein huulilta. Aiheen siihen oli antanut muuan sanomalehtikirjoitus: »Ilmahavaintoaseman perustaminen Feuersteinille.» Sopivan hetken tultua luin ahnain silmin tuon kirjoituksen.

»St. Jakobin meteorologisen keskuslaitoksen perustaminen». alkoi se, »on herättänyt maassamme uutta harrastusta ilmakehän ilmiöiden vaarinottamiseen. Samalla on se ajatus voittanut alaa että meteorologisten tutkimusten tieteellisiin ja käytännöllisiin tuloksiin nähden olisi suurta hyötyä keskuslaitoksen lisäksi perustetusta meteorologisesta vuoriobservatoorista. Helposti ymmärrettävissä on, että korkealla vuorenhuipulla sijaitseva havaintoasema tarjoaisi monta etua. Ilmakehän ilmiöt ovat siellä varhemmin havaittavissa ja esiintyvät voimakkaampina kuin laaksossa, jotapaitsi siellä tehdyt havainnot suovat luotettavamman perustuksen yleisten ilmasuhteiden arvostelemiselle, kuin vaarinotot laaksoasemilla, missä paikalliset ilmavirrat vaikeasti arvioitavine vaikutuksineen tuottavat hankaluutta. Nämä syyt johtivat tuumaan, että havaintoasema sijoitettaisiin Feuersteinille, tuolle alppijonostamme erillään olevalle vuorenhuipulle, mutta sen toteuttamista näytti heti kohtaavan este: Mistä löydettäisiin mies, joka omaten aseman hoitamiseen tarvittavan tieteellisen sivistyksen, suostuisi viettämään vuosittain neljä, jopa likimmittäin kuusikin kuukautta kammottavan talvisen yksinäisyyden ympäröimällä kalliohuipulla?

»Tuo rohkea mies on nyt löydetty! Hän on Gabriel Letzberger Gauenburgista. Tuota nykyisin viidenkolmatta vuotiasta miestä kohtasi nuorukaisena se onnettomuus, että tauti pahasti rumensi hänen kasvonsa. Tämä seikka saattoi hänet vetäytymään yksinäisyyteen opiskelemaan omin päin, ja samaa elantotapaa jatkaa hän vieläkin, asuen muista erillään pienessä talossa lähellä kotikaupunkiansa. Kuullessaan puhuttavan uuden observatoorin perustamisesta, hän tarjoutui sen hoitajaksi. Oli yhdentekevää, kirjoitti tuo nuori mies, jolla luonnontieteen alalla kuuluu olevan perusteelliset tiedot, jos hän eläisikin vielä hieman täydellisemmässä yksinäisyydessä kuin ennen, kun hän vain saisi riittävästi kirjoja käytettäväkseen.

»Gabriel Letzbergerin kiitosta ansaitsevan päätöksen johdosta ryhdytään läheisessä tulevaisuudessa observatooria rakentamaan, ja kysymys laaksoaseman paikasta on myöskin jo ratkaistu. Siitä kilpailivat Tuffwald vuoren pohjoispuolella ja Uusi-Selmatt sen eteläpuolella. Gauenburgin piirineuvosto suositteli jättämässään anomuskirjelmässä Selmattia. Tuo hitaasti uudelleen kansoittuva laakso oli koulun tarpeessa, mutta lapsia oli vielä siksi vähän, ettei voitaisi rakentaa koulutaloa ja ottaa opettajaa, ellei tämä samalla saisi sivutointa laaksoaseman hoitajana. Noiden seikkojen perusteella luopui Tuffwald kilpailusta. Kevään saavuttua observatoorirakennus veistetään ja laaditaan kokoon tuolla uutta eloa versovalla vuorensuistuntapaikalla, sitten se pannaan hajalle ja toimitetaan ylös vuorelle, ja lokakuussa on se oleva valmis Gabriel Letzbergerin käytettäväksi. Onnea rakennukselle ja rohkealle miehelle!»

Siihen päättyi kirjoitus.

Elämä kulki siis edelleen kulkuaan entisellä kotipaikallanikin. Salaperäinen Feuerstein, jonka onkaloissa esi-isäni olivat asustelleet, pääsi arvoon ja kunniaan! Milaisissahan oloissa Duglore eleli? —

Pyysin maanmiehiäni minun varaltani säilyttämään syksyyn ne lehdet, jotka sisälsivät jotakin Feuersteinin observatoonsta. Selitykseksi mainitsin, että olin l luultavasti viettävä seuraavankin talven vaimoni kanssa Roomassa, ja että kun meteorologia oli ilmapurjehtijalle niin läheinen ala, niin olin varsin utelias kuulemaan lisää tuon uuden havaintoaseman perustamisesta.

Bigin iloksi nuori ruotsaIainen maalaaja sai kevätnäyttelyssä paljon kiitosta hänen kuvastaan, joka myöhemmin joutui meidän haltuumme, ja ensimäinen talvemme Roomassa jätti jälkeensä mitä miellyttävimmän muiston.

Toisen purjehduskautemme retket kuljettivat meidät Tonavanmaiden suurten kaupunkien kautta ja päättyivät Konstantinopolista käsin tehtyyn matkaan yli Kultaisen Sarven tarumaailman, Bosporin puutarhain ja Marmarameren linnain. Niin onnellista tosin ei ollut, että toimiamme olisi suosinut ainainen päivänpaiste. Ikävät maalliset kokemukset sekaantuivat usein runollisuuteen, jota yläilmat elämällemme soivat. Väliin oli kaasu niin heikkoa, että pallo täyttyi kovin vitkalleen, väliin niin tuiki huonoa, ettei sen avulla käynyt lainkaan kunnolleen ilmaan kohoaminen, kaksi matkustajaa, jotka olivat suorittaneet etukäteen vain osan kulkumaksusta, karkasivat tiehensä melkoista loppuosaa suorittamatta. Mutta vaikeinta oli aina noiden monien ehtojen täyttäminen, joita viranomaiset asettivat, ennenkuin antoivat luvan ilmaannousuun. Silloin oli minulla jälleen täysin syytä olla kiitollinen Bigille, kunnon toverilleni. Hymyily vain, herttainen pyyntö huuliltaan, ja ovet, jotka olivat olleet suljeta, aukenivat, virkamiehille, jotka eivät olleet pystyneet mitään käsittämään, selvisivät asiat äkkiä, mikä oli ollut tuiki mahdotonta, muuttui hänen tenhovoimansa vaikutuksesta mahdolliseksi. Hän väitti minulla olevan erityisen kyvyn vaikuttaa ihmismieliin, mutta itse asiassa oli hänen ansiotaan, että idän kaupungeissa hienoimmankin ylhäisön talot olivat meille avoinna. Olisimme voineet viettää talven Konstantinopolissa varakasten kauppiaiden ja pankkiirien, turkkilaisten hallitusvirkamiesten, pashain ja beiein seurapiireissä, mutta olimme yhtä mieltä siitä, ettei missään voinut viettää niin ihanaa elämää kuin Roomassa, ja kun entinen mukava asuntomme Piazza del Popolon varrella oli jälleen saatavissa, matkustimme Ateenan kautta, missä minun oli tehtävä sopimuksia seuraavan kevään retkiä varten, rakkaaksi käyneeseen talvimajaamme.

XXVI.

Eräänä kylmänä, koleisena iltana, kohta Roomaan tulomme jälkeen valtasi minut halu mennä Cavallo nero'on maanmiehiäni tapaamaan.

— Minun tulee ikävä yksin kotona, laski Big leikkiä, — tulen kanssasi sinne kapakkaan illallista syömään.

Mutta taiteilijain pöytä oli tyhjä.

— Herrat eivät tule tänä iltana, sanoi tarjoilija, joka iloisella ilmeellä oli osoittanut tuntevansa meidät entisestään, — he ovat viettämässä maanmiestensä kanssa suurta isänmaallista juhlaa, jota varten ovat viikkomääriä piirustaneet ja maalanneet kuvia. Mutta herrat ovat antaneet minulle talletettavaksi sanomalehtiä teitä varten. Tässä ne ovat.

Illallista syödessä kerroin Bigille Feuersteinin obserrvatoorista ja nuoresta miehestä, joka tieteen tienraivaajana oli asettunut asumaan tuonne yksinäiselle kalliohuipulle. Ei ollut minulla silloin hämärintäkään aavistusta, että minusta kerran oli tuleva hänen seuraajansa!

Selailimme lehtiä ja minä syvennyin lukemaan kuvausta observatoorin avajaisista, jotka oli vietetty syyskuun viimeisenä sunnuntaina meteorologien ja muiden asianharrastajain läsnäollessa.

»Tuffwaldista ja Selmatt'ista kiipesimme kuun ja tähtein valossa vuorta ylös», kertoi kirjoituksen laatija, »enimmät kuljettaen muassaan kirjalahjaa Gabriel Letzbergerille. Yhdeksän aikaan aamulla oli likimmittäin satalukuinen ihmisjoukko kokoontunut huipulle. Tuo puolittain kallioiden sisään sijoitettu rakennus sai kaikilta kiitosta osakseen. Erinomaisen lujatekoisena seisoo se siinä huipullaan, silmäillen alas laaksoon, varustettuna kestämään tuulta ja tuiskua kautta epämääräisten aikojen. Sen tarkastamiseen kului tunti, sitten kokoonnuttiin sen edustalla olevalle pienelle kentälle, ja taivasalla pidetyllä jumalanpalveluksella vihittiin talo toimeensa. Tuffwaldin nuori, harras kirkkoherra piti saarnan tekstistä: 'Valkeus tulee vuorilta' ja sulki laitoksen Jumalan huomaan.»

Luin edelleen jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Silloin pelästytti minua Bigin huulilta kuuluva hiljainen valitusääni. Sanomalehti oli pudonnut hänen vapisevista käsistään, hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja kuolonkalpeat. Raukealla äänellä hän pyysi:

— Pyydä palvelijaa toimittamaan vaunut ja vie minut kotiin. Voin pahoin!

Ken välittäisi noista vanhoista sanomalehdistä? Otin ne siis mukaani, ja kun olin saanut Bigin kotiin ja toimittanut hänelle lääkärin, ja hän vihdoinkin oli vaipunut uneen, rupesin vielä yösydännä lukemaan tuota lehteä, joka oli niin kovin järkyttänyt hänen mieltänsä. Se sisälsi useampia lukuja pitkän kuvauksen syksykäynnistä Feuersteinillä, ja harvennetuilla kirjaimilla oli painettu: 'Käynti Uudessa-Selmatt'issa.' Katseeni kiisi palstoja pitkin. »Kuinka nopeasti aika kuluukaan! alkoi muuan kappale. »Kahdeksan vuotta sitten, tuon kaamean vuorensuistunnan tapahduttua, kiersi Selmatt'in nimi maita, mantereita. Mutta pian joutui tuo laakso, missä niin monet ihmiset olivat surmansa saaneet, jälleen unohduksiin. Nyt kun Selmattiin on sijoitettu Feuersteinin vuoriobservatoorin yhteydessä oleva laaksoasema, tulee se jälleen, tunnetuksi Feuersteinille aikovien matkailijain läpikulkupaikkana. Valitettavasti tuossa pienessä kylässä, johon vähitellen on kohonnut viisi asuinrakennusta, ei ole majataloa. Mutta yksityiset matkailijat saavat ystävällistä suojaa Hangsteinerin perheessä, jonka kunniaksi on luettava, että tuo yksinäinen laaksonpohjukka jälleen on saanut asutuksensa.»

Nyt se tulee! Sydämeni pamppaili haljetaksensa. Ei, ensiksi kuvattiin laveasti iltapäivä-kävelyretkeä vuorenvieremä-alueella, jonka Uuden-Selmatt'in asukasten väsymätön ahkeruus oli muuttanut viheriöitseväksi kedoksi, missä ainoastaan siellä täällä möhkäle muistutti kaameasta tapahtumasta. Mutta sitten seurasi jatko:

»Vietimme hauskan illan Hangsteinerin perheen keskuudessa, ja talon emäntä, Selmatt'in muinoisen opettajan tytär, jonka opimme tuntemaan suurta kunnioitusta ansaitsevaksi ja hurskaaksi naiseksi, kuvaili meille hiljaisella, herttaisella tavallaan tuon pienen kyläkunnan elämää, lausuen ilmi hartaan ilonsa siitä että Selmatt oli saanut koulutalon ja opettajan.

»'Olin jo huolissani tyttäreni takia, joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta', lausui hän, 'ja arvelin että meidän täytyisi lähettää hänet kouluun Zweibrückeniin. Nyt saa hän nauttia opetusta Selmatt'issa. Siksi kuin hän tulee suuremmaksi, saamme varmaankin myös pienen rukoushuoneen. Koulun saanti oli suuri etu meille, ja meillä on syytä olla kiitollisia hallitukselle, joka aina tekee parastansa kehittääksensä Sehnatt'ista pienen itsenäisen kyläkunnan.'»

'Joka maaliskuussa täyttää kuusi vuotta!' Sydämeni oli pakahtua mielenliikutuksesta! Luin kumminkin kuvauksesta vielä yhden kohdan:

»Rouva Hangsteiner suostui pyyntömme johdosta soittamaan pari virttä vierashuonetta koristavalla harmoonilla. Gottlobe, tummasilmäinen, veitikkamainen olento, vanhempi perheen molemmista lapsista, asettui kukoistavana kuin alppiruusu seisomaan äitinsä viereen, kohotti heleän lapsenäänensä, ja virsi 'Ylistystä Luojan raikuu Tähtinensä avaruus' täytti tuon yksinkertaisen asunnon hartaudella. Isä Hangsteinerin karmeilla kasvoilla kuvastui hiljainen onni, rauha täytti kaikkein mielet ja ehdottomasti tulimme kysyneeksi itseltämme: 'Missä on enemmän päivänpaistetta ja onnea, tässäkö hiljaisessa laaksossa vai meluavassa kaupungissa?'»

Ei, jatkosta en enää välittänyt. Istuen kirjoituspöytäni ääressä ja painaen pääni vasten käsivarsiani antauduin tuskani valtaan. Kaikki oli sekaisin mielessäni, en kyennyt käsittämään muuta kuin tuon yhden seikan: Hän on minun lapseni — minun lapseni! Niin kuluivat hetket helpotusta tuottamatta, ja muistot runtelivat tuikeasti sydäntäni. Silloin tunsin lempeän kädenkosketuksen.

— Jost, rakas Jostini! kuiskasi Big, joka oli tullut luokseni paljain jaloin, valkoinen yöpuku yllään.

— Kuinka varomaton sinä olet, toruin minä — Sinähän olet sairas. Mene levolle ja jätä minut yksin.

— En ole sairas, sanoi hän vakavasti ja alakuloisesti, — vaan minuun teki niin tuskallisen vaikutuksen tuo, että sinun muinaisella kihlatullasi on lapsia, ja minä en ole voinut lahjoittaa sinulle ainoatakaan. Mutta Jost, suon tuon onnen paremmin hänelle, kuin kenellekään muulle naiselle maan päällä!

Nuo Bigin sanat vaimensivat katkeraa tuskaani. Mutta minne joutuikaan iloinen talvi, jonka olimme toivoneet saavamme viettää Roomassa? Nuo harvat huvit, joihin otimme osaa, seurustelu taiteilijain kanssa, käynnit ikuisen kaupungin taideaarteita katselemassa, kaikki tyynni oli sisällyksetöntä touhua, ja maanmiehenikin huomasivat minussa tapahtuneen muutoksen. Minua kiusasi kiihkeä halu kirjoittaa Duglorelle, mutta luovuin aina jälleen tuosta ajatuksesta. Rakastin lastani, sitä tuntematta, mutta muistin, etten voinut tehdä mitään sen hyväksi. Tuo häilyvä epäluulo, joka oli Hampurin sairaalassa hidastuttanut paranemistani, kaikki silloiset kysymykset ja kärsimykset palasivat jälleen. Mutta Bigin sanat: »Mies, joka vähänkin käsittää naisen luontoa, ei nöyryytä häntä pakottamalla häntä puolustautumaan asioihin nähden, jotka kuuluvat rakkauden alalle.» Salasin siis häneltä synkät mietiskelyni, varsinkin kun syystä kyllä arvelin hänen olevan lempeän kohtelun tarpeessa ja ankaran tai varomattoman sanan voivan saattaa hänet jälleen tuon surumielisyyden valtaan, joka oli Marfilissa tehnyt tyhjäksi tulevaisuudentuumani.

Dugloresta ja hänen lapsestaan Gottlobesta emme enää puhuneet Bigin kanssa. Hän näki, että minä kärsin, ja hänellekin tuo Selmatt'ista tullut tieto tuotti tuskaa. Oli kuin meidän välillämme olisi ollut näkymätön seinä, jonka takaa rakastavaisina toinen toisemme kättä turhaan tavottelimme. Ei nuhteen sanaa kuulunut Bigin huulilta kalsean, levottoman käytökseni johdosta, mutta hänen katseessaan kuvastuivat kiihkeät kärsimykset, ja hänen hellyydessään oli jotain haikeata. Yhä useammin hän läksi kotoa, haluamatta saada minua mukaansa. Kysyväin silmäysteni johdosta hän sanoi: — Menen köyhiä tervehtimään! — Tuo ei minua hämmästyttänyt, sillä antelias oli Big aina ollut, ja runsain käsin oli hän avustanut köyhiä taiteilijoita sekä muita puutteenalaisia ihmisiä. Mutta nyt alkoi hän jo aamuhämärissä lähteä ulos kaupungille. — En saa unta, ja pidän pimeästä, tuulesta, yksinäisyydestä tuolla kaduilla, selitti hän. Mutta minusta tuntui kuin noissa salaperäisissä puuhissa olisi piillyt jokin vakava vaara.

Kun hän taas kerran hiljaa kuin varas ja puettuna huonoimpaan, vaatimattomimpaan pukuunsa läksi asunnostamme ulos aamukylmään, silloin en enää kestänyt säälin ja levottomuuden tunnetta, joka täytti mieleni. Seurasin hänen jälkiään, kuin lemmenkateen valloissa oleva mies, joka pyrkii pääsemään selville vaimonsa teistä.

Tuo hämärässä nopeasti edelläni kulkeva olento riensi tähän sikaan tyhjänä Via del Corsoa pitkin ja katosi Sant' Ignasion kirkkoon. Aamumessua varten sytytettyjen vahakynttiläin punertavassa valossa polvistui hän, painaen päänsä alas, kalpeana kuin haamu, korinttilaisen pilarin viereen ja oli niin kokonaan hartauteensa vaipunut, ettei edes huomannut minua, vaikka menin aivan lähelle häntä. Tuo näky järkytti syvästi mieltäni. Mutta kun hän vielä messun jälkeen meni rippituoliin, kumartui kohden seinäkomeroa ja pusersi kasvonsa puuristikkoa vastaan, silloin valtasi minut haikea kiukuitseva tuskantunne. Tuona hetkenä olin vakuutettu, että synkkä salaisuus ja kalvavat tunnonvaivat rasittivat vaimoni mieltä.

Odotin häntä kirkon ovella. Minusta oli kuin täytyisi sydämeni seisahtua. Bigistäni, Hampurin päivinä tuntemastani hilpeästä pakanattaresta, oli tullut hurskas, syntejänsä nöyrästi katuva vaimo! Ihana Bigini, jonka vapaamielinen ennakkoluulottomuus oli saattanut minutkin vapautumaan nuoruuteni ahdashenkisestä katsantotavasta ja arvostelemaan olemassaolon korkeimpia kysymyksiä ja arvoituksia vapaammalta näkökohdalta, turvautui nyt salaperäiseen huumaukseen, mitä soivat liekehtivät vahakynttilät, liehuvat suitsutusmaljat, laulavat kuoripojat, rukoilevat papit! Bigini rippituolissa! Se ei ollut Dugloren liikuttavaa, lapsellista hurskautta, se oli kuolettavasti haavoittuneen epätoivoa. Mihinkä kammottavaan rikokseen olikaan vaimoni tehnyt itsensä syypääksi, hän, jonka sydän muutoin oli hyvyyttä täynnänsä?

Tultuaan ovesta ulos hän yritti kiiruhtaa nopeasti ohitseni ja säpsähti pelästyneenä, kun hiljaa toivotin hyvää huomenta.

— Miksi tulit jäljestäni, Jost? huudahti hän tuiki häpeissään, kuten se, joka on saatu kiinni jostain salaisesta teosta.

Yhtä hännilläni minä sopersin:

— Pelkäsin, että voisi tulla aamu, jolloin et enää palaisikaan luokseni. Olin levoton tähtesi.

Hän vaikeni. Vasta kotimatkalla hän huokaisi ilmoille:

— Minä rukoilin lasta!

Nyt oli tullut päivä, jolloin minun oli puhuminen vaimoni kanssa avomielisesti siitä mikä rasitti meidän molempain sydäntä.

— Salaat minulta jotakin, Big, lausuin hänelle kotiin saavuttuamme tyynen vakavasti. — Sinua ahdistaa huoli, jota minä en tunne. Mielesi halajaa haikeasti vapautusta siitä. Mutta ei ole sopusoinnussa menneisyytesi kanssa se, jos uskot murheesi, öittesi kyyneleet papeille, sinulle täysin oudoille ihmisille. Enhän kiellä sinua hakemasta lohtua uskonnosta, jos se voi tuottaa rauhan rintaasi. Mutta Big, oma armas Big-parkani, elä unohda, että nainen löytää parhaimman hoivan sydämellensä turvautumalla häneen, jota rakastaa. Mikä huoli sinua ahdistaneekin, niin on minulla etuoikeus luottamukseesi! Paljasta siis minulle sydämesi! Koetan ymmärtää sinua ja käsittää käsittämättömintäkin — ja antaa anteeksi, jos anteeksiantoa tarvitset!

Big oli poissa suunniltaan vaipunut sohvalle. Peittäen tuskan vääntämät, sääliä herättävät kasvonsa käsillään, hän kuunteli minua vaieten. Tunsin että sanani tunkivat syvälle hänen sydämeensä. Taisteltuani hetken sisällistä taistelua, ryhdyin jälleen puhumaan:

— Tahdon tulla sinulle avuksi lausumalla ensiksi itse erään tunnustuksen. Big, tuo Gottlobe, joka tulee maaliskuussa kuusivuotiaaksi, on minun lapseni!

Turhaan odotin hämmästyksen, kauhistuksen huudahdusta. Väristys vain kävi tuon tuskaansa jäykistyneen olennon lävitse, hänen vapisevien sormiensa lomitse vain tunki vaikeroiva äännähdys:

— Jost, minä tiesin sen!

— Big, mistä sinä sen tiesit? kysyin minä kiihkeästi ja rukoilevasti.

Kauhistuneena hän hypähti pystyyn, vavahtelevin huulin hän yritti puhumaan, mutta ei puhunut. Kuolonkalpeana vaipui hän sohvalle takaisin. Kuului nyyhkytyksiä, jotka olisivat liikuttaneet kivenkovaa sydäntä, ja vihdoin sopersi hän, kädet yhä kasvoilla, vaivalloisesti esiin:

— Jost, rakas Jost, elä hylkää minua! Miksi en olisi voinut aavistaa ja käsittää että se oli sinun lapsesi? Sen kauheampaa on, että meidän avioliittomme on lapseton. Tuo vastakohta voi lopuksi saattaa vapaauskoisenkin epätoivossaan turvautumaan kirkkoon!

Mitä kaikkea puhuikaan nyyhkytteleva Big-parka minulle tuona hetkenä! Mutta rikostansa hän ei voinut tunnustaa, ja minä aloin jälleen uskoa epäilleeni häntä syyttömästi. Säälin kotkatarta, joka salaperäisellä tavalla oli joutunut siipirikoksi. Kiitollisena hän osoitti minulle orjattaren nöyrän arkaa rakkautta, mutta sydämeni ikävöi kiihkeästi ja haikeasti sitä Bigiä, joka Hampurissa oli keväisenä taruolentona, hilpeänä ja huolista vapaana astellut rinnallani.

Ja kevät saapui jälleen, seitsemäs siitä, jolloin hurmauksen ja tuskan vallassa olin lausunut hänelle tunnustukseni: »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!»

Joskaan Selmatt'issa, muinaisessa kotikylässäni, ihmiset eivät puhuneet siitä, että louhos kerran oli tuottava kylälle perikadon, antoivat näkymättömät vuorenhenget kumminkin tuon tuostakin merkkejä että olivat työssä ja toimessa. Nuo vuorenhenget, ne eivät nukkuneet öisin, eivät viettäneet lepopäivää! Kuten he kalliossaan, niin toimii ihmispovessa vallanpitäjänä omatunto, ja kun oikea hetki on tullut, tuo se kätketyt salaisuudet päivän valoon.

Tuo hetki tuli Bigillekin — silloin hän puhui!

* * * * *

Kertoessani eilen illalla rakkaan vaimoni Abigailin tuskista, jotka veivät hänet kuolemaan, ryhtyivät tuulet kaameaan tappeluun. Föön, lempeän etelän poikanen, huusi riemahdellen: — Minä pystytän kevään lipun tälle harjalle! — Mutta koillisesta saapuva vastustaja kirkui pilkallisesti: — Vaan minäpä kukistan sinut! — Molemmat he noutivat apujoukkoja itselleen. Ei ole sitä tuulta, joka ei viime yönä olisi riehunut täällä vuorellani. Kuin parvi villipetoja ne kiisivät vuorta pitkin, iskivät toisiinsa, ottelivat tuikeasti, pyrkivät saamaan toinen toisensa hengiltä.

Anemometri, itsetoimiva tuulimittari piirsi mitä kummallisimman koukeroviivan ja merkitsi nopeuden aina 160 kilometriksi tunnissa. Mutta nyt on taistelutantereella jäljellä ainoastaan voitolle päässyt koillistuuli.

Mutta taistelun tuhotyöt jäävät observatoorini ja minun vahingokseni. Se ei ole sittenkään rakennettu niin vahvaksi ja kestäväksi kuin luultiin silloin kun se vihittiin toimeensa pikimmittäin puolitoista vuosikymmentä sitten. Föön on temmeltäessään vikuuttanut sen kattoa. Nähdessäni juuri viehkeää unta Egyptin pyramideistä ja kuningasten haudoista, herätti minut outo ääni. Ensi hetkenä minusta oli kuin olisin kuullut observatoorin vierestä ammuttavan tykillä tuohon taistelun tuoksinaan. Mutta kohta huomasin, että jysähdykset synnytti seinää vastaan lätkähtelevä kattopelti. Nousin vuoteeltani tutkiakseni heti tuota vammaa. Mutta oli mahdotonta astua askeltakaan ulos, föön olisi heittänyt minut alas Tuffwaldiin. Varhain aamulla, tuulten raivon hieman lauhduttua, otin selkoa niiden aikaansaamasta vahingosta. Seinää ja kattoa yhdistänyt kattolevy oli nähtävänä lumikinoksessa parin sadan askeleen päässä asunnostani ja sen ympärillä sinne tänne irrotettuina koko joukko raskaita, paksuja kattopäreitä, jotka se oli temmannut mukaansa. Yksi noista parruista, jotka kulkevat katon poikki ja kannattavat painoksi asetettuja kiviä, on katkennut, ja katossa on aina seinän ylitse ulottuva aukko, josta voi silmäillä ullakon sisälle. Koko päivän olen sitä paikkaillut, ja liiasta rasituksesta pakottaa nyt jalka pahaistani!

Tilani ei, Jumala paratkoon, ole kadehdittava. Lanka poikki, rikkinäinen katto tuulen uhrina! Paljon apua ei paikkauksestani liene. Kunpa toki edes Hannu tietäisi majani kurjasta tilasta!

Koleasti viuhuu koillistuuli. Tässä ovat edessäni lehtiset, joille olen uskonut elämäni tarinan. Ja nyt kerron vielä Abigailin viimeisestä onnen unelmasta, toivosta päästä syyllisyydestä ja tuskasta, taivaan laupeudesta, jolla se pyrki pelastamaan rakkaan vaimoni.

XXVII.

Etelässä teki kevät tuloaan ja toi hoivaa huoliimme. Voimme jälleen ryhtyä harjoittamaan vapaata, ihanaa tointamme. Roomasta kävi tiemme ensiksi Ateenaan. Sinisenä hymyili siellä taivas, mantelikukat punersivat säleistöissä, ja »Saturnus» valmistautui liitelemään yli Akropoliin ihanan tarumaailman. Mutta meillä oli alun pitäin huono onni. Muuan veljespari ja heidän kaksi ystäväänsä, kaikki neljä nuoria tukkukauppiaita, olivat syksyllä ilmoittautuneet osanottajiksi keväällä toimeenpantavaan ilmapalloretkeen, mutta peruuttivat lupauksensa meidän saavuttuamme. Kaupunki oli taloudellisessa ahdinkotilassa, joka äkkiä oli käynyt entistään tukalammaksi, ja he itse olivat liiaksi pinteessä voidaksensa ajatella ilmapurjehdusretkeä. Toivoen saavani viime hetkessä joitakin muita matkustajia, ryhdyin kumminkin toimiin saadakseni pallon täytetyksi. Mutta kaasujohdon ahtauden takia valmistui se vasta illan suussa matkaan. Noustessamme Bigin kanssa matkustajitta ainoastaan kolmeksi neljäsosaksi täytetyllä »Saturnuksella» ilmoille, kultasi jo mailleen; menevä aurinko meren kalvoa.

Keveä tuuli kuljetti meitä vuoristoa kohden, ja täysikuu kohosi taivaanrannalta, vuodattaen valoaan keväiseen hämärään. Tähystelin sopivaa maihinlaskupaikkaa, rautatieaseman tai ainakin suuremman kylän lähellä olevaa kenttää, mutta sellaista ei piakkoin tullut näkyville. Kuutamossa kajasti allamme harvaan asuttu karu kukkulamaisema. Illan viileys saattoi pallon kutistumaan yhä enemmän kokoon. Saadaksemme sen pysymään korkeudessa heitimme pois painolastin, ja päätimme oltuamme noin kaksi tuntia matkalla laskeutua alas pienen laaksokylän luona, kun ei ollut tarjona mitään sopivampaa paikkaa. Vuorenrinteelle yöpyneet lammaspaimenet olivat jo huomanneet meidät, ja heidän hämmästyneet huudahduksensa kuuluivat alhaalla kulkevaan palloomme.

Silloin saapui suhahdus korviimme! Alhaalla kuului kiväärinpauketta!
Nuo mielettömät ampuivat »Saturnusta»! Ja heitä oli useampia.
Kauhistuneina kurotimme ulos kuutamoon liehuvia valkoisia liinoja
ja huusimme heille, ettei ilmalaiva tuottaisi heille mitään vaaraa.
Turhaa! Napsahdellen tunkivat luodit päämme yläpuolella silkkipalloon.

— Kyyristy alas koppaan! huudahdin Bigille.

— Ei, vastasi hän, outo väike silmissä, — tahdon olla yhtä suuressa vaarassa kuin sinäkin!

Pyrin yläpuolelle luotien kantoväliä. Painolastin olimme jo heittäneet pois, mutta sivalsin ankkurin köyden poikki. Toinen sivallus vielä, ja ankkuria seurasi alas köysivarastomme, kopan reunalla riippuneessa säkissään. Lakkini, viittani, koneet, kaikki kapineet, mitä ilman voin tulla toimeen, lensivät syvyyteen. Velttona kohosi »Saturnus» tuntuvasti korkeammalle, eivätkä luodit sitä enää saavuttaneet. Mutta — se pysähtyi ja alkoi taas vaipua hitaasti alaspäin. Luoti suhahti ohitsemme ja lensi palloon.

— Big, ylös verkon köysiin! Koppakin on uhrattava!

Kurotin käteni ylös tueksi vaimoni jalalle ja katsoin ylös hänen tarttuessaan köysiin, joissa koppaa kannattava rengas riippui. Hämärästä huolimatta havaitsin silloin hänen kasvoillaan oudon uljaan ilmeen. Kauhea aavistus vihlaisi mieltäni. — Jost, elä katkaise köysiä — minä pelastan sinut! huusi hän. Hyppäsin kopan laidalle ja polvistuin sille, puristautuen vasemmalla käsivarrellani kiinni yhteen koppaa kannattavista köysistä ja pitäen oikealla kädelläni toisesta. Bigin povesta kohosi kuin kuolinhuokaus. Yön sinertävässä hämyssä hän siinä solakkana leijaili ilmassa, toinen käsi vain enää verkosta pitäen. Hän irroitti kätensä, putosi — mutta rautakourin tartuin häneen, pidätin hänet, tempaisin syliini ja veneeseen.

Pingotetun pallon olisi tuollainen sysäys puhkaissut. Tyynin mielin ei kenkään olisi silmänräpäyksen aikana saanut niin monta seikkaa harkituksi ja suoritetuksi. Toinen mies ei sijallani olisi voinut sellaisin jättiläisvoimin pidättää putoavaa. Mutta ihmeellisintä kaikesta — emme hetkeksikään joutuneet pois suunniltamme! »Saturnus» jatkoi kulkuaan, vuoroin nousten, vuoroin laskien, Big oli vaipunut polvilleen. Mutta hän hypähti pystyyn. kietoi kätensä kaulaani ja painautui vasten rintaani sopertaen:

— Siis kuolkaamme yhdessä, Jost!

Nyt olivat voimani jo niin lopussa, etten kyennyt irroittautumaan hänen syleilystään. En tiedä kuinka kauan tuota seikkailua kesti, pariko minuuttia vain vai neljännestunnin, meistä oli kuin olisimme viettäneet tuossa tuskassa kokonaisen pitkän yön! Emme enää tehneet mitään vaarasta pelastuaksemme. Sylitysten odotimme luotia, joka oli tuottava meille yhteisen kuolon. Silloin huomasimme laukausten harvenevan. Ampuminen lakkasi tykkänään, ja ennenkuin olin koskenutkaan pallon kaasuläpän hihnaan, olimme maassa.

Ei ainoatakaan ihmistä näkyvissä! Mutta kas tuolla! Vanha, kumaraselkäinen mies lähestyi meitä rukoillen armoa kylänsä puolesta. Paimenet eivät olleet tienneet, että on olemassa niin ihmeellisiä esineitä kuin ilmalaivoja, ja pelko ja taikausko olivat saattaneet heidät alustamme ampumaan. Pian kiiruhti muuan poikanen esiin ja kertoi kerskaillen, että hän yksin oli arvellut, että tuo ilmassa hohtava pallo voisi olla ilmalaiva. Hän oli tiennyt sellaisia käytettävän sodassa vakoilemista varten. Hänen valitustensa johdosta oli lakattu ampumasta. Nyt pyysi hän palkintoa. Arkoina saapuivat myöskin paimenet, jotka olivat palloamme ampuneet, ja nuo lampaannahkoihin puetut, pörröiset, tuimannäköiset olennot olivat vallan kauhistuksissaan varsinkin siitä, että heidän luotinsa olisivat voineet surmata naisen. Auliisti he auttoivat meitä »Saturnusta» tyhjentämään ja laatimaan kuntoon poiskuljettamista varten. Ja he hakivat käsiinsä sieltä täältä kuutamon valaisemasta tienoosta nuo esineet, jotka kovassa hädässämme olimme heittäneet pois kopasta. Aamulla olimme saaneet ne kaikki takaisin, mutta koneista olivat muutamat turmeltuneet.

Nukkumisesta ei tuon kaamean retken jälkeen voinut olla puhettakaan. Mutta vasta muutaman tunnin kuluttua kykenimme täysin tajuamaan, miten kauhistuttavat nuo kestämämme seikkailut olivat olleet. Big nyyhkytti povellani:

— Jost, miksi et antanut minun kuolla tähtesi?

— Mieletön lapsi, nuhtelin minä, luuletko sitten todellakin, että olisin voinut elää tuollainen muisto mielessäni? Minä kiitämässä ylös kuin nuoli — sinä maassa musertuneena! Päästyäni maan pinnalle olisin hakemistani hakenut paikkaa, joka oli imenyt veresi, ja kuolo olisi meidät jälleen siinä yhdistänyt!

Mieli järkytettynä puhelimme edelleen noista koleista muistoistamme. Bigin kouristuksentapainen itkukohtaus lieveni hiljaiseksi valitukseksi, josta erotin vain sanat: — Kuinka kernaasti olisinkaan kuollut sinun tähtesi!

Tarkastaessani seuraavana päivänä ilmapalloamme näin että luodit olivat puhkaisseet silkkiin yhdeksäntoista reikää, ja koppaakin olivat ne hipaisseet. Leikkasin varalla olevasta pallokankaasta ympyriäisiä paikkoja, jotka liimasin ja neuloin reikien kohdalle. Nyt pidettiin myös asiasta virallinen tutkinto. Mitäpä oli tekeminen noille typerille paimenraukoille, jotka uudelleen ja yhä uudelleen lankesivat edessämme polvilleen ja kädet taivasta kohden kohotettuina rukoilivat armoa? Läksimme runneltu ilmapallo mukanamme pois Kreikanmaalta, joka ei ollut tuottanut meille mitään onnea, ja matkamme kävi nyt Välimeren poikki.

Eikö todellakaan mitään onnea? — Oli kyllä! Koko mieleni täytti ajatus, kuinka rajattomasti Big minua rakastikaan, koska oli ollut valmis empimättä uhraamaan henkensä minun vaarassa olevan henkeni pelastamiseksi, ja oltuani kadottamaisillani vaimoni tunsin nyt jälleen kuinka sanomattoman kallis hän minulle oli. Mietteisiin vaipuneena hän seisoi yksin laivan laiteen ääressä. Lähestyin häntä hellänä kuin vastarakastunut. Käsi hänen vyötäreellään ja poski vasten hänen poskeaan silmäilin yhdessä hänen kanssaan meren loistavaa sineä ja juoksiaisten iloisesti leikitsevää parvea. Silloin kohosi heikosti lainehtivasta merestä vihreänä sädehtivä rantama etelän puolella esiin.

— Faaraoiden maa, huomautin Bigiä.

— Mitähän se meille suonee! virkahti hän kuin itsekseen.

Minulle soi Egypti joukon retkiä, jotka olivat ilmapurjehtija-aikani ihanimpia, ja vaimolleni taivaan vakuutuksen, että hänelle olisi ylevämpi tehtävä tarjona, kuin mielettömästi syöstä alas ilmapallosta pelastaaksensa miehensä hengen.

Viestit seikkailustamme Kreikanmaalla olivat ehtineet edellämme meren ylitse, ja Aleksandrian ja Kairon lehdet olivat innoissaan tulostamme. »Ensimäinen ilmapallo, joka Egyptissä nähtiin, ranskalainen sota-alus, joutui Abukirin taistelussa maineettomasti perikatoon», kirjoitettiin niissä, »eikä menestys ole aina seurannut niitäkään ilmalaivoja, Jotka myöhemmin ovat kaupungeissamme onneaan koettaneet. Mutta nyt odotamme luoksemme erinomaista ilmapurjehtijaparia. Jo muutaman aikaa on uljaan ilmapurjehtijakapteenin Leo Quifort'in ja hänen yhtä ihailtavan puolisonsa nimi ollut jokaisen huulilla. Tuo nuori ilmapurjehtijapari on tullut Meksikosta Vanhaan maailmaan kohottaakseen ilmapurjehdusurheilun jälleen arvoon ja loistoon, jota vailla sen muutamain sivistyneitten ilmapurjehtijain kiitettävistä ponnistuksista huolimatta, jonkun aikaa on täytynyt olla. Ilmapurjehduksen suosijat tietävät kertoa ihmeellisiä seikkoja tuon nuoren kapteenin kylmäverisyydestä ja taitavuudesta, eikä heitä edes ihmetytä, että hän, yhdessä viehättävän puolisonsa kanssa, palasi voittohikkaana myöskin taistelustaan noiden taikauskoisten kreikkalaisten paimenten kanssa. Maahanlaskemiseenkin nähden, joka on ilmapurjehduksen vaikein temppu, on Leo Quifort saavuttanut mitä täydellisimmän mestaruuden. Samalla sirolla varmuudella, jolla hän laskeutuu yläilmoista käsin valitsemalleen nurmikentälle, ohjaa hän aluksensa merellä kulkevaan laivaan, vaikkapa pieneen kalastajaveneeseenkin! Ja kuten päivällä, niin yön pimeydessäkin! Tuo seikka on jo antanut aihetta arveluun, olisiko kapteenin silmäin rakenteessa ehkä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, kuri synkimmässä pimeydessäkin voi huomata aluksestaan jokaisen pienimmänkin maanpinnan epätasaisuuden, jokaisen sähkölennätinlangan, joka estää maahanlaskun onnistumasta.»

Nuo ylenpalttiset kehumiset saivat minut sydämestäni nauramaan, mutta
Big yltyi intoihinsa ja virkkoi:

— Mutta siinä on kyllä paljon tottakin. Epäilen, onko koskaan ollut olemassa toista niin varma ilmapurjehtijaa kuin sinä, Jost!

— Ei, vasta nyt seuraa se mikä totta on, vastasin minä, viitaten siihen paikkaan lehdessä, joka koski häntä.

»Samaten kuin kapteeni Quifort», kirjoitettiin siinä, »ansaitsee myöskin hänen rohkea puolisonsa mitä hartainta kiitosta. Matkustajat Italiasta ja Itävallasta, Tonavanmaista ja Turkista kuvaavat kaikki tyynni samalla ihastuksella tuota nuorta ja kaunista, hienosti sivistynyttä ja henkevää naista. Katse vain hänen kasvoihinsa — ja pelokkaimmatkin miehet saavat luottamusta 'Saturnukseen', ja naisista, jotka eivät ennen ole ajatelleetkaan rohjeta nousta ilmalaivaan, tulee ilmaretkeilijöitä. Aina on rouva Abigail Quifort noilla ihanilla retkillä yläilmojen valtakunnassa tarjonnut vieraillensa oivan esimerkin ilomielisyydellään, hilpeällä ja henkevällä seurustelullaan, samaten kuin rohkealla levollisuudellaan, kestävyydellään ja kärsivällisyydellään, j kun on ollut kysymyksessä otteleminen myrskyn kanssa tai maahanlaskeminen asumattomassa tienoossa. Lausumme tuon erinomaisen ilmapurjehtijaparin tervetulleeksi Egyptiin, ja kun he kuulemamme mukaan ovat herättäneet yhtä suurta ihastusta seuraelämässä liikuskellessaan, kuin retkillä ilmojen valtakunnassa, toivomme niidenkin, jotka eivät aio nousta 'Saturnuksen' gondoliin, valmistavan heille sydämellisen vastaanoton.»

Todellakin korvasi oleskelumme Aleksandriassa ja Kairossa meille Kreikanmaalla kärsimämme vastoinkäymiset. »Saturnus» pyöreine paikkoineen herätti molemmissa kaupungeissa suurta mielenkiintoa. Mitä runsaimmat kohteliaisuudenosoitukset tulivat osaksemme, saimme lukuisasti matkaajia ylhäisistä seurapiireistä, ja toinen ihana retki seurasi toistansa. Näen vielä edessäni nuo tuhatlukuiset katselijajoukot, jotka tungeskelivat Kairon Esbekieh-puistossa ilmaannousuamme odotellen, kaupungin, jommoisena se kuvastui ylös alukseemme. Sininen Niili kiertelee hymyilevää Gesirehin saarta, valkoisina hohtavat Mokatam-vuoren linnoitukseen vieväin pengermien katokset, kimmeltävinä kohoovat moskeijain minaretit ylös korkeuteen. Eteemme leviää Choubran hedelmällinen alue, sieltä täältä kohtaa silmäämme mehevän vehreyden keskeltä viljavainio, arpanappulain kokoisina häämöttävät erämaan rajalla pyramidit.

Mutta syynä siihen, että muistot Egyptistä kuvastuvat mieleeni niin päivänpaisteisina, ei ole ulkonainen menestys, joka siellä retkiäni seurasi. Ei! Mutta noina ihanina viikkoina oli kuin Big olisi vapautunut jostakin, joka jo pitkät ajat oli synkistyttänyt hänen mielensä ja riistänyt häneltä rauhan. Yllätin usein vaimoni autuaallisissa haaveissa, ja hänen sinisilmissään säihkyi jälleen tuo hilpeä veitikkamaisuus, joka Hampurin keväisessä ympäristössä käyskennellessäni oli minua ihastuttane. Joko vihdoin, vihdoinkin? Olikohan tuohon onnelliseen käänteeseen syynä Sommerfeldin kirje, jossa hän lausui ilmi ilonsa pelastumisestamme Kreikanmaalla sekä suuresta menestyksestämme Egyptissä tai Marfilista saapunut tieto, että inhottavan lastentyön kaivoksissa nyt korvasivat koneet? Tosin nuo molemmat kirjeet olivat tuottaneet Bigille sydämellistä iloa. Mutta tuon riemastuttavan muutoksen syy oli syvemmällä! Oli kuin laupias Jumala itse olisi tahtonut pelastaa ihanan vaimoni hänen suuresta tuskastaan ja lahjoittaa hänet elämälle takaisin.

Tehtyämme joukon onnistuneita ilmaretkiä, kieltäytyi Big äkkiä lähtemästä mukana matkaan. Se tuntui minusta sitäkin kummallisemmalta, kun tuuli lupaili meille ihanaa retkeä yli pyramidien, ja matkustavaisten joukossa muuan nuori nainen selitti lähtevänsä mukaan ainoastaan jos saisi vaimoni seurakseen yötä varten, jonka aioimme viettää erämaassa beduiiniteltoissa. Tuossa viehkeässä olennossa, joka oli kietonut baskilaisen harson siron päänsä ympärille, ei ollut mitään muuta suurta kuin mustat silmät ja halu lähteä mukaan, ja tyttönen polki harmistuneena jalkaansa, kun Big pätevää; syytä esiintuomatta iloisennäköisenä koetti päästä matkaa tekemästä. Minäkään en käsittänyt vaimoni oikkua. Mutta hän naurahteli vain veitikkamaisesti. Vihdoin hän pyyntöjemme hellyttämänä kumminkin nousi alukseen, jota vieno tuuli alkoi kiidättää Heliopoliin miellyttävän tienoon ylitse. Vehreät kentät jäivät taaksemme, ja matkustajain riemuhuutojen kaikuessa ensi »Saturnus» laskevan auringon loisteessa sfinksin ja pyramidien ylitse, ja allamme häämötti keltainen erämaa hietavuorineen ja -laaksoineen, joita tuuli oli laatiellut mitä oudoimpiin muotoihin. Pyramidit, nuo nelituhatvuotiset muistomerkit vielä näkyvissämme laskimme maahan, ja istuimme sitten lämpöisenä yönä jutellen telttojen edessä, jotka olimme tilanneet beduiineilta. Kaukaa kuului hieman koleana sakaalien ulvonta.

Mutta Big, jolla oli telttatoverinaan tuo nuori neitonen, käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta saadaksensa minut erilleen muusta seurueesta. Kiihkeän hellänä hän painautui vasten poveani, epäröi vielä silmänräpäyksen ja kuiskasi sitten kasvot onnen kirkastamina:

— Jost, minun ei olisi tänään enää pitänyt lähteä mukaan. Tämä oli viimeinen ilmapalloretkeni, toivottavasti aivan viimeinen! Unelma, joka vuodet pitkät on täyttänyt mieleni, toteutuu, rukoukseni on kuultu. Olen saanut riemukkaan vakuutuksen kantavani lasta sydämeni alla. Nyt elän kokonaan sille!

Liikuttavan harras, nöyrä autuaallisuus säteili hänen kasvoillaan, ja erämaan tähtitaivaan alla nautin minä elämäni puhtaimmista tunteista, järkytetyin mielin, unettomana onnesta, sovinnollisena elämää ja maailmaa kohtaan, ja suloisissa haaveissa odotin että aurinko nousisi, valaistakseen riemuretkeämme Kairon kaupunkiin.

Kaikki ajatuksemme ja tulevaisuudentuumamme kohdistuivat nyt lapseemme. Erosimme Egyptistä kuin onnea tuottaneesta tarumaasta, ja Oranissa minä keskeytin ilmaretkeilyni jo varhain syksyllä, voidakseni omistaa kaiken huolenpitoni vaimolleni. Ehdotin Bigille, joka eleli kokonaan onnellisissa unelmissaan, että viettäisimme talven Pariisissa ja odottaisimme siellä lapsen syntymistä. Sillävälin antaisin minä rikkiammutun »Saturnuksen» asemesta rakentaa uuden, kauniimman ilmapallon, joka hänen kunniakseen saisi nimen »Big Quifort».

— Ei Jost, elkäämme miettikö uuden ilmapallon hankkimista, vastasi Big katse hartaan rukoilevana — vaan hakekaamme asuinpaikaksemme rauhaisa sopukka, jossa voimme tarjota lapsellemme palan maata, missä leikkiä, ja kodin. Luopukaamme lapsemme hyväksi kunnianhimoisista ilmapurjehdustuumistamme! Ja synnytyshetkenäni en tahdo olla vierasten ihmisten tykönä Pariisissa, vaan uskollisen, hellän Gheritani luona Triestissä. Varmaankin on siellä vuokrattavana jokin pieni huvila öljymäen rinteellä.

Saimme vuokrata pienen huvilan, ja Gherita oli ihastuksissaan siitä että saisi hoitaa rakasta muinoista vaitijatartaan. Joulun aikoina matkustimme Napolista, missä viimeksi olimme asuneet, itävaltalaisella höyrylaivalla Triestiin, Big ylevän rohkean, toivehikkaan mielialan vallassa. Mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa olivat kumminkin vain kuin iltarusko kukoistavan, hedelmöittävän kevätpäivän jälkeen, jota seuraa kukan ja hedelmän tuhoava hallayö.

Mitä auttoi Big-parkaani, että hänen pyyntönsä oli jouluillaksi vapauttanut syvällä laivanruumassa makaavan murhaajan kahleista ja antanut hänelle hetkeksi ihmisarvon takaisin, mitä auttoi häntä että hän hyväntekijänä kierteli Triestin kurjimpia kaupunginosia ja polvistui kirkoissa rukoillen lapsensa puolesta? Kun keväimen ensi nuppujen puhjetessa hänen synnytyshetkensä lähestyi, oli hänen mielensä jälleen lannistunut, synkkäin aavistusten vallassa.

* * * * *

Olen peräti alakuloisella mielellä! Kirjoittaessani elämäni tarinaa, kalvaa myrsky väsymättömästi kattoani, päre toisen jälkeen lentää tiehensä. Paikkaukseni ei kestänyt paljoa. Tänään olen jälleen ollut aamusta varhain myöhään iltaan katolla työssä. Työskennellessäni siellä rasituksesta hikisenä alkoi jäätävä itätuuli minua ahdistella. Kylmetyin aika lailla, ja tunnen etten ole enää muinoinen voimakas Jost Wildi. Sen lisäksi olen tehnyt pelästyttävän huomion. Kun illan suussa aioin panna uunin lämpiämään, huomasin että puuvarastoni on niukanlainen. Se oli syksyllä yhtä suuri kuin muinakin vuosina, mutta olen tänä talvena huomaamattani käyttänyt lämmittämiseen enemmän puita kuin ennen, sillä yhä uusien muistojen houkuttelemana olen usein yksinäisyydessäni jatkanut näiden tunnustusten kirjoittamista puoliyöhön, jopa aamuunkin saakka. Jos nyt tulisi kova pakkanen, joutuisin pahaan pulaan. En voisi säästää halkoja pistosten takia, joita tunnen rinnassani, ja jonkun ajan kuluttua minun täytyisi alkaa lämmittää uunia observatoorin huonekaluilla, mitä ilman vain voisin olla. Ihania kokemuksia odotettavissa! Myrsky tuhoaa katon, vartija polttaa talon kaluston ja seinät ja pystyttää lopuksi vuoren huipulle punaisen hätälipun! Sitä en olisi halukas tekemään! Ja voitaisiinkohan minulle edes toimittaakaan apua? Tietysti uskollinen Hannuni tekisi yliluonnollisia ponnistuksia, mutta on sitten olemassa mahdollisuus, että minun täytyy yksinäisyydessä vähitellen menehtyä puoleksihävitetyssä majasessa. Siksi on mieleni niin tuiki synkkä. Ennen kaikesta järkyttää sitä kumminkin se, että minun nyt on elämäntarinaani liitettävä Big-paran tunnustus.

Hänen syyllisyydestään lankeaa toinen puoli minun osalleni.

* * * * *

Kun autuaallisen vaimoni ja minun oli päättäminen, missä kaupungissa odottaisimme oman lapsemme ensimäistä, suloista hymyilyä, ei meidän olisi pitänyt valita Triestiä. Tosinhan siellä asui uskollinen Gherita, joka iloissaan siitä että jälleen sai palvella muinoista käskijätärtään, melkein unohti pitää huolta omasta kodistaan, miehestään ja lapsistaan, ja vuokraamamme pieni huvila sijaitsi viehkeän linnunpesän kaltaisena tuulelta suojatulla, alati vihreällä rinteellä. Mutta puutarhaamme huuhtelevan sinisen lahden takaa kohtasi katsetta Duinon silmääkiinnittävä, synkkä kalliolinna, ja kun muinoiset tuttavamme tulivat meitä tervehtimään; juttelivat he noille linnoille tekemästämme huvimatkasta sekä iloisesta karkelosta paluumatkalla, ja kuinka Bigin tulisuus silloin oli saattanut hänen kauneutensa ilmenemään täydessä ihanuudessaan. Näin kuinka nuo hilpeässä keskustelussa esiinkutsutut muistot järkyttivät vaimoni mieltä, jonka tyynen toivehikas äidinilo oli niin kokonaan täyttänyt. Tuntikausia hän nyt istui akkunan ääressä, silmäillen ulos merelle, joka hohteestaan ja hymyilystään huolimatta tiesi kertoella Belgian Charlottaan synkästä kohtalosta ja jonka laineissa sospir' del mar' väreilee. Tuota lahdelmaa katsellessaan painoi Big ihanan päänsä alas, ja hänen kasvoiltaan häipyi onnen heijastus kuin sammuva auringonsäde. Lähestyin häntä iloisesti tervehtäen. Hän heräsi syvistä mietteistä ja hänen äänensä haikea hellyys muistutti minua äitivainajastani, kun hän pyysi: »Jost, poikaseni' puhupas nyt taas kerran muutama sana minun kotipuoleni kieltä.»

Noina synkkinä aikoina hän varmaankin, mieli Miramareen ja Duinoon liittyväin muistojen vallassa, kirjoitti tunnustuksensa, kuinka oli rikkonut Duglorea, muinoista morsiantani vastaan. Siinä ovat nämä sanat: »Kuten Belgian Charlotta olisi halunnut nähdä miehensä keisarinistuimella, niin toivoin minäkin näkeväni sinun, puolisoni, jota niin sanomattomasti rakastan, saavuttavan korkeimman elämänonnen. Mutta nyt, kun lastamme odotteessani tuo salainen pahateko polttaa sydäntäni tulillekin tavoin, en tahdo olla Duinon kauhean Jugundan kaltainen. Pelkään että lapseni syntymä vie minut kuolemaan. Silloin tulee sinun tietää rikokseni. Ei edes sekään ajatus, että kiroat minua haudassani, ole minusta niin kammottava, kuin kuoleminen syntiäni tunnustamatta.»

Luin Bigin tunnustuksen, sydän vihlovaa surua täynnänsä, ennen hänen eroamistaan elämästä. Hän itse pyysi synnytystuskiaan kärsiessään minua avaamaan kirjeen, joka sisälsi sen.

Nuo tuskat kestivät koko päivän ja yön. Pitkä kaamea yö oli kulunut puoliväliin, Kärsin yhdessä Bigin kanssa. Kuuma kyynelpari vieri pitkin hänen polttavia poskiaan.

— Jost, en kestä enempää, auta minua — vaikeroi Big. — Elä pelästy pyyntöäni! New Yorkissa näin matka-arkussasi pienen kirjan. Se oli Duglore Imoberstegin virsikirja. Hän oli antanut sen sinulle amuletiksi. Et suostunut siitä luopumaan. Mutta minä pelkään tuota tomuista kirjaa, joka seuraa sinua kaikkialle. Jost, tuon salaperäisen amuletin takia en voi täyttää naisen vaikeinta velvollisuutta. Se lamauttaa voimani. Jost, rakkauteni ja kärsimysteni tähden, — toimita se pois talosta — ja minä synnytän sinulle lapsemme!

Annoin kirjan Gheritalle, että hän veisi sen kotiinsa. Kuinka ihmeellinen olikaan tuo Bigin kiihkeä pyyntö! Kaameana hiipi mieleeni aavistus, että viaton kirjanen, joka hänen voimansa lamautti, oli hänelle muistutuksena salaisesta rikoksesta, josta omatunto häntä soimasi, — ja aloin käsittää kaikki.

Hetkisen ajaksi hän näytti vapautuvan epätoivostaan. Mutta äkkiä hän huusi:

— Miksi olet niin kalpea, miksi katsot minuun niin tyrmistyneenä, Jost?

Vaikeroiden ja vavahtelevin sormin hän raastoi ihanaa tukkaansa, joka kuin vaaleanruskea vaippa valui alas hänen hartioilleen. Mutta kohta hän kavahti istualleen. Sekavain suortuvien takaa tuijottivat hänen sinisilmänsä kauhistuneena eteensä kuin olisivat nähneet aaveen, hänen suloiset kasvonsa vääntyivät, ja kouristuskohtaus sai hänen käsivartensa nytkähtelemään.

— Mitä minun täytyykään kärsiä, Jost! Se, mikä minua kiduttaa, ei ole tuo pieni kirja, kirkaisi hän, — vaan minä tiedän, minkätähden kärsin. Duglore Imoberstegin takia minä en voi lastani synnyttää!

Hän läähätti tuskallisesti. Sitten seurasi kimakka huuto:

— Jost, Jost-parka, olen rikkonut Duglore Imoberstegiä ja äitiyden pyhyyttä vastaan!

Minusta oli kuin maa olisi vavahtaen haljennut allani ja helvetin myrkylliset liekit syöksyneet esiin. Voimatonna vaipui Big takaisin patjalle, valittaen ja nyyhkyttäen ja itkien yhtä katkerasti kuin muinoin Hampurin sairashuoneella kihlautumisemme jälkeen. Mutta tämä itku oli sisällisen vapautumisen itkua! Kun vavisten ja saamatta sanaa esiin vaivuin hänen vuoteensa ääreen, ojensi hän minulle vavahtelevan, kylmän hien peittämän kätensä.

— Jost, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, nyyhkytti hän kuuman kyynelvirran huuhdellessa hänen poskiaan. — Tässä on pienen lippaani avain. Lipas on tuolla viereisessä huoneessa. Mene, lue mitä olen kirjoittanut, mutta elä lue sitä minun nähteni! Mene, Jost! Anna anteeksi, jos voit antaa! Mene — — —

Sanat katkesivat hänen hehkuville huulilleen. Mutta sisälliset tuskat pakottivat tuon voimattoman, kidutetun olennon jälleen pystyyn. — Mene; rukoili hän. — Mene lukemaan!

Hoipersin viereiseen huoneeseen ja avasin vavahtelevin sormin norsunluusta veistetyn muinaismeksikkolaisen lippaan. Siinä olivat nuo Bigin rakkaalla käsialalla kirjoitetut lehtiset, mutta kirjainten terävähköt muodot todistivat tuskasta ja mieIenliikutuksesta, joiden vallassa kirjoittaja oli ollut. Maailma oli mustenemaisillaan silmissäni, vaan kooten viimeiset voimani kykenin kumminkin lukemaan vaimoni tunnustuksen.

»Sanomattoman rakas mieheni», kirjoitti Big, »jo Helgolannissa hurmasivat minut sinun tummat silmäsi, ylväs nuoruutesi, voimakas raikkautesi. Sydämeni oli tulvillaan riemua nähdessäni sinut jälleen Sommerfeldin ilmapallon luona. Itkien muistelen tuota viehättävää retkeä sekä sitä seuraavia ihania iltoja, joiden suloa ei häirinnyt mikään muu, kuin pettymys saadessani kuulla että sinulla oli jo kotiseudullasi kihlattu. Tunsin silloin, että minun pitäisi lopettaa seurustelumme, mutta en voinut, — oli kuin salaperäinen voima olisi minua vetänyt puoleesi.

Käsittääkseni rikokseni, muistele noita Hampurissa viettämiämme ikuisesti unohtumattomia päiviä! Muistele tulisen mielettömiä suuteloitamme! Muista, kuinka kolea oli eromme Hampurin oikeushuoneiston edustalla! Hoipersin tyköäsi kuin tajutonna. Tuo ainoa ajatus täytti mieleni: 'Nyt olen ainiaaksi menettänyt Jostini!' Mitä siitä välitin, että kasvatuskoulun johtajat, Jenssen ja Römer, jotka jo monta kertaa olivat varoittaneet minua seurustelemasta kanssasi, karkottivat minut luotansa? Elin hotellissa, uskaltamatta ilmaista kenellekään ainoallakaan sanalla sitä, mikä poltti sydäntäni kuin liekki. Minun olisi pitänyt ja minulla oli aikomus lähteä Meksikkoon, mutta en voinut erota siitä paikasta, jossa elit, ilmasta, jota hengitit. Mielettömästi sinua ikävöiden kuljin aamusta iltaan yksin pitkin kaupungin katuja, toivoen näkeväni edes pukimesi liepeen, jalkasi jäljen kadulla. Kaikki turhaa! Kysyin eräältä poliisilta, kuinka saisin selville asuntosi. Muutaman päivän perästä hän ilmoitti sen minulle, ja minun onnistui saada kaikenmoisia tietoja sinusta ja silloisesta morsiamestasi sukkelapäiseltä poikaselta, joka oli tuon puutarhurin palveluksessa, jonka tykönä te asuitte, ja aamuisin kuljetti rattaillaan kukkia kaupunkiin. Jost, Jostini, jota jumaloin, halpana laivanlämmittäjänä! Tuo ylevämielinen mies, joka oli minulle lausunut: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' oli vajonnut halvimpaan toimeen, mitä satamakaupunki voi tarjota. Vihdoin, vihdoin näin sinut jälleen. Talutit morsiantasi ja uskalsit tuskin tervehtiä minua hänen tähtensä. Silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni! Mielessäni liikkui ajatus, että lopettaisin päiväni ja määräisin sinut perillisekseni, niin että voisit morsiamesi kanssa tulla onnelliseksi. Mutta voimakkaammin vielä vaati sydämeni minulle itselleni elämän- ja rakkaudenonnea! Korvissani kaikuivat ja raikuivat sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!' Tunsin haikeata sääliä sinua kohtaan, ja sydämeni kuiskaili minulle että ainoastaan velvollisuudentunto liitti sinut tuohon tyttöön, joka oli tullut Hampuriin kiinnittämään sinut ainaiseksi vaatimattomiin oloihin, että olit joutumaisillasi lupauksen uhriksi, jonka olit antanut kokemattomana nuorukaisena kaukaisessa kotivuoristossasi ja jota nyt salaa äärettömästi kaduit. Nyt heräsi minussa mieletön ajatus, että minun täytyisi sinun sitä aavistamattasikaan hankkia sinulle vapautesi jälleen, silloin kiiruhtaisit sen tykö, joka oli valmis auttamaan sinut onnen kukkuloille. Niin toimin mielipuolen, enkä järkevän ihmisen tavoin, ja tein rikoksen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan.

Oli lauantaipäivä. Tuo puutarhurin apulaispoika oli kertonut minulle, ettei laivasi varmaankaan palaisi Hampuriin ennenkuin kahden viikon perästä. Jenssenin ja Römerin kasvatuskoulusta toimitettiin minulle jäähyväiskirjeesi ja valokuvasi, jotka olit lähettänyt Rotterdamista. Kirjeen, jossa vain kiitit entisestä ystävyydestä, mutta et puhunut mitään jälleennäkemisestä, olisi pitänyt saada minut järkiini. Mutta kuvasi pani kaikki mielessäni sekaisin. Suutelin sitä lukemattomat kerrat ja rakkaita kasvojasi katsellen tein seuraavana yönä kauhean päätöksen. Seuraava päivä oli sunnuntai. Silloin menisi Duglore Imobersteg, joka muutoin aina oli kotosalla, Ottensenin kirkkoon.

Minä menin sinne myöskin, yhdyin rukoilevien joukkoon ja huomasin kuinka kauheasti morsiosi minut nähdessään pelästyi ja ikäänkuin jähmettyi tuskasta. Papin rukouksesta kuulin ainoastaan sanat: 'Elä saata meitä kiusaukseen, vaan pelasta meidät pahasta!' Mitä se minua liikutti? Minähän olin pakana! Kiihkeästi toistin mielessäni sanasi: 'Kaiken elämäni tahtoisin viettää sinun parissasi!'

Jumalanpalvelus oli lopussa. Pyhäpukuinen kirkkoväki virtaili ulos, ja lähtiessäni kirkosta huomasin kuinka morsiamesi pyrki minua pakenemaan, mutta olin jo hänen vieressään.

— Neiti, pyysin minä, — saisinko puhua muutaman vakavan sanan
kanssanne.

Hän pysähtyi. Molemmat kiihkeän mielenliikutuksen vallassa odotimme
vaieten ihmisjoukon loittonemista.

- Että annatte Jost Wildille hänen vapautensa takaisin, vastasin minä kalveten, mutta päättäväisesti. - Hän rakastaa minua enemmän kuin teitä ja tuntee itsensä onnettomaksi siitä, että on teihin kahlehdittu!

— Ei, Jostini ei tunne itseään onnettomaksi siitä että on minun omani! sopersi hän vavahdellen.

Tässä on kirje Rotterdamista, jatkoin minä. — Te tunnette käsialan.

Katse vain ja hän kirkaisi:

— Katala Jost! — Mutta en voi sittenkään luopua Jostista, neiti, rukoili hän. — Tulen synnyttämään hänelle lapsen!

Silloin pujahti huulilleni tuo saatanallinen vastaus:

— Mutta minä kaiketi ennen kuin te!

Silmät, joiden puoleksi sammunutta katsetta en voi koskaan unohtaa, tuijottivat minuun. Valitushuuto huulillaan hoipersi tuo onneton luotani pois päivänpaisteiselle tielle!»

Kirje, joka sisälsi tuon kaamean tunnustuksen, putosi kädestäni.
Masentavaan suruuni sekaantui nyt vihaa, raivoa. Ensi tunteeni oli:
Sinä Amerikan metsien villipeto, joka olet raadellut Dugloreani, nyt on
sinun saatava surmasi miehesi kädestä.

Astuin askeleen kohti huonetta, jossa Big vaikeroi tuskissaan. Silloin kuulin oven takaa hänen sydäntävihlovan valituksensa: — Lapseni, lapseni, armahda minua! — ja Gheritan rukoukseen korotetun äänen. Ei, nyt ei ollut oikea hetki vaatia rikollista ankaralle tilinteolle. Tulin järkiini. Otin kirjeen lattialta ja luin kauhun vallassa edelleen.

»Kysyt minulta», kirjoitti Big, »kuinka voin tehdä itseni syypääksi noin kauheaan petokseen viatonta Duglore Imoberstegiä kohtaan. Toimin mielenkiihtymyksen vallassa, joka esti minua tuntemasta sääliä uhriani kohtaan ja tajuamasta tekoni kataluutta, kuin unessakävijä, joka epäröimättä lähtee astelemaan katonharjaa pitkin. Olinhan täysin vakuutettu taistelevani vain sinun onnesi puolesta, sinä sydämeni lemmitty!

En ollenkaan ihmetellyt, kun ilkityöni tuotti minulle ulkonaista menestystä ja pääsin valitsemasta pakenisinko Meksikkoon vai surmaisinko itseni syöksymällä veteen. Puutarhuripoikanen ilmoitti minulle Duglore Imoberstegin lähteneen kotipuolelleen ja sinun olevan sairashuoneella lavantaudissa ja ettet ollut enää morsiantasi tavannut. Nyt oli minulla jälleen tilaisuutta lähestyä sinua. Nuo kaksi kirjettä, jotka sait kotipuoleltasi, eivät ilmaisseet mitään, ei mikään enää erottanut meitä, ja istuessani sairasvuoteesi ääressä tunsin sokeudessani kiitollisuutta kohtaloa kohtaan, joka oli sallinut kauhean tekoni tapahtua.

Vitkalleen vain seurasi herääminen noista kiihkeän mielettömistä haaveista, jotka olivat hämmentäneet oikeuskäsitteeni ja saattaneet minut luulottelemaan itselleni, että olin tehnyt jalon ja ylevän teon sinua kohtaan. Sairaalassa alkoi todellisuus hiukan häämöttää mieleeni, huomatessani että olit kiintynyt Duglore Imoberstegiin paljoa voimakkaammin kuin koskaan olin ottanut uskoakseni. Se oli syynä haikeaan tuskaani, kyyneleihini kihlautuessamme! 'Olen hankkinut itselleni mahdollisuuden elää Jostini rinnalla uhrilla, joka on suurempi kuin onni', vaikeroin sydämessäni. Pyrin estämään tuota tunnetta valloilleen pääsemästä. Mutta Hampurin asemalla — muistat kyllä tuon synkän illan — täytyi minun äkkiä jälleen ajatella tyttöä, joka surun murtamana oli paennut kotiseudulleen. Selvästi kuin todellisuudessa näin edessäni nuo silmät, joissa kuvastui tuska, kaamea kuin kuolema, nuo verettömät kasvot! Hellyys, joka vetää toista naista toisen puoleen, kiihkeä sääli onnetonta kohtaan, epätoivo oman itseni tähden täytti sydämeni. Minusta tuntui, että minun oli lähdettävä luotasi, Jost! Mutta tuona hetkenä vain alkoivat ne tuskat, joita rikollisuuteni oli minulle tuottava. Kaikkein kaameimmiksi kävivät ne, kun avioliittomme ei näyttänyt suovan minulle vaimon ihanimpien toiveiden tyydytystä. 'Minäkö lapsen, lausuin itselleni, lapsen! Kuinka voin toivoakaan saavani lapsen! Duglore Imoberstegille lausumallani valheella olen loukannut pyhintä luonnossa, äitiyden salaisuutta. Hedelmättömyyden kirous kohtaa sitä naista, joka rikollisesti on teeskennellyt umpun pyhää versomista!' Minussa herasi, vaikka olin pakanan tavoin kasvatettu, ihmissielun pelättävin ihme, omatunto, ja se täytti mieleni tuolla masentavalla tuskalla, joka esti lempemme tuottamasta hedelmää.»

Bigin tunnustusta jatkui, jatkui yhä.

»Sinä muistat tuon Duglore Imoberstegiltä saamasi pienen kirjan, jonka näin sinulla New Yorkissa. Käsitinhän, ettet tahtonut luopua nuoruudenlempesi viattomasta todisteesta, mutta tuo kirja herätti minussa kauheata pelkoa joka kerran kun sen näin taikka vain muistinkaan. Se oli minusta kuin Duglore Imoberstegin syytös minua kohtaan, silmin nähtävänä. Olihan hetkiä, autuaallisia öitä, jolloin sinun povellasi unhotin kasvavat tuskani, ja kulkuretkillämme läpi maailman vaimenivat ne usein päiviksi, viikoiksi, ja sallivat minun nauttia varastamastani onnesta, mutta äkkiä kohtasi minua jälleen sallimuksen uhkaus. Luin Goethen runoelmia. Silmiäni kohtasivat sanat: 'Syy kaikki kostetaan maan päällä.' Avasin Schillerin teokset. 'Ei elo aarre kallein inehmon', kajahti sieltä minulle vastaan, 'Mutt' rikollisuus kurjuus suurin on!' Runoilijat vakuuttivat minulle vain samaa, mitä tunsin omassa povessani, ja elämä kidutti minua monenmoisilla tavoin. Ajattele kalpeata pikku Maudia. Siis vieraatkin lapset menehtyivät käsissäni. Ajattele tuota vanhaa triestiläistä herraa, joka lausui nuo mieltäjärkyttävät sanat: 'Salattava teko murjoo ja tuhoo naisen sielun!' Ajattele Roomaa! Olin yhä vielä lohduttautunut sillä heikolla toivolla, että Duglore Imoberstegin sanat, että hän synnyttäisi sinulle lapsen, olivat olleet hätäpuolustusta ja yhtä valheellisia kuin minun singahuttamani vakuutus: 'Minä kaiketi ennen kuin te!' Silloin sain käsiini tuon sanomalehden. Mitä merkitsi tuo vähäinen lohdutus, että hän oli kaukaisessa kotilaaksossaan saavuttanut hiukan onnea, sen kauhistuttavan tiedon rinnalla, että olin mielettömällä teollani riistänyt sinulta lapsesi ja lapselta sen isän. Rikosta oli seurannut toinen rikos!»

Niin, sen tunsin nyt minäkin. Noiden kärsimysten, noiden rikosten syynä, jotka Bigin kirje sydäntäsärkevällä tavalla kertoi, olivat minun kiihkeät sanani »Kaiken elämäni tahdon viettää sinun parissasi.» Minä olin ensiksi pettänyt Dugloren hillittömänä uskottomuuden hetkenä, minun petoksestani oli Bigin rikollinen teko johtunut, ja tuo, joka jo vuosia sitten oli riistänyt vaimoltani mielenrauhan, täytti nyt kaameana minunkin mieleni. Masentavan selvästi käsitin nyt oman syyllisyyteni, ja sydämeni vaikeroi: »Dugloreni, Duglore-parkani!» Tuo tunne karkotti hurjan vihan, jota olin tuntenut Bigiä kohtaan, mutta en voinut sittenkään mennä heti hänen luokseen ja lausua: »Kaikesta sydämestäni suon sinulle anteeksi!» Ei, sitä en voinut, — liian voimakkaasti oli tuo kaamea tunnustus järkyttänyt mieltäni, liian tuikeasti tunsin kohtalon raskaan käden kurituksen. Kiihkeästi kärsien ja sisäistä taistelua taistellen luin Bigin kirjeen loppuun. Se päättyi noihin sydäntävihloviin sanoihin: »Luulin lapseni olevan taivaan sanansaattajan, joka ilmoittaisi rikokseni annetun anteeksi. Mutta kuta enemmän sen syntymisen hetki lähenee, sitä varmemmaksi käy vakuutukseni, että elämäni valhe on vievä minut lapsineni kuolemaan. Tuska, mieletön tuska vaivaa minua, ja pelkästä pelosta olen jo kuolemaisillani. Anna minulle anteeksi kaikki teeskentelyni, Jost, ja auta minua haudan tuolla puolen kantamaan rangaistukseni, auta minua, Jost, rajattoman rakkauteni takia. Olisinhan niin mielelläni kuollut sinun tähtesi, rakas, rakas mieheni!»

Aamurusko kirkasti huoneen, linnut puissa heräsivät laulamaan. Pyrin lähtemään vaimoni vuoteen ääreen, lausuakseni hänelle armahtavaisen sanan, joskaan en kykenisi anteeksiannosta puhumaan. Silloin kajahti huuto! Gherita tuli minulle vastaan uupuneena valvomisesta ja jännityksestä.

— Hän elää, mutta lapsi, herra Quifort — se syntyi kuolleena.

Nähdessäni Bigin jälleen tuon kauhean tunnustuksen jälkeen, hän nukkui voimattomana sikeää, rauhallista unta. Hänen vieressään lepäsi sirorakenteinen kuollut poika.

Hänen vuoteensa ääressä koin vaikeroivin sydämin tuota kurjuutta, jonka rikollisuus vuodattaa yli kaiken maailman, ja sanomaton sääli saattoi minut toivomaan, ettei Big enää heräisi syvästä unestaan. Tiesin, että hän avaisi silmänsä ainoastaan kuollakseen.

* * * * *

Kynä vaipui alas vapisevasta kädestäni. Koko yön vietin tuskallisissa haaveissa. Kuljin jälleen Bigin kanssa entisiä teitämme kautta maiden ja kaupunkein, joihin lentoretkemme meidät veivät, ja alinomaa täytyi minun ajatella, kuinka elämä olisi meille hymyillyt, jos hän olisi voinut tulla vaimokseni saamatta tuota vihottelevaa haavaa sydämeensä. Edessäni leijaili hänen kuvansa sellaisena kuin hän oli ollut rakkautemme ja avioliittomme ihanimpina hetkinä, tuo jaloluontoinen olento, joka suurenmoisina lahjoineen näytti olevan kutsuttu levittämään ympärilleen yksinomaan riemun päivänpaistetta. Mutta vaimoni ihanan kuvan eteen tuli himmentäen toinen, itkevä Duglore, hurskas viaton Dugloreni, jolta oli ryöstetty elämänonni. Ei, en halua enää kuvata yön kärsimyksiä! Aamulla olin täyttä totta sairas, ja vain suurella vaivalla olen tänään voinut hoitaa tehtäväni. Miksi ei saanut olla toisin, Big-parkani? Miksi? — —

Mutta masentunutta mieltäni odotti melkein huutavan iloisa lohdutus. Illan suussa alkoi sähkölennätinkone naksuttaa! Ensi hetkenä pelästyin, luullen jo olevani kuumehoureiden vallassa. Mutta naksutus oli suloista todellisuutta, ja minulle, ihmeissäni kuuntelevalle, ihanaa elämän musiikkia. Kone oli käynnissä, paperikaistale liikkui kynän alla, joka piirteli kirjaimia ja sanoja. En tarvinnut niitä lukea, korvani ne tulkitsi vavahtelevalle sydämelleni. Uskolliselta Hannultani nuo viestit tulivat. Kun viimeiset föönmyrskyt olivat sulattaneet vuoristosta joukon lunta, oli hänen käynyt mahdolliseksi saada selville langan katkeamiskohta, eikä hän ollut tyytynyt ennenkuin Gauenburgista lähetettiin laaksoon asianymmärtäviä työmiehiä, jotka laittoivat johdon kuntoon. Niin hän kertoeli. Kiitän sinua, rakas Hannuni!

Keskustelin varmaankin tunnin ajan. Hän ja Gottlobeni voivat hyvin. Hän antoi minulle ilahduttavimpia tietoja mitä vain voin saada, Hangsteinerin muisto täyttää nyt mieleni mitä sovinnollisimmilla tunteilla. Kuoleva on tehnyt mitä tuskin uskalsin toivoakaan. Hän kutsutti Hannun ja Gottloben vuoteensa ääreen ja antoi suostumuksensa heidän avioliittoonsa. Ja vielä enemmän! Kamppaillen jo kuoleman kanssa hän antoi Hannulle lyhyesti tiedon Gottloben syntyperästä. Nuori ystäväni tietää että minä olen Jost Wildi Selmatt'ista ja Gottloben isä. Omantunnon ääni sekä oveluus, joka ohjasi Hangsteineriä vielä kuolemankin lähetessä, saattoivat hänet ilmaisemaan nuo seikat. Hän ei tahtonut, että hänen todellisten lastensa perintö pienenisi Gottloben takia, sentähden hän sanoi Hannulle, ettei Gottlobe ollut perivä häneltä mitään, vaan että hän kerran oli saava minulta suuremman perinnön, kuin mitä hän itse voisi hänelle jättää. Siinä syy, miksi hän paljasti tuon salaisuuden. Se oli, lukuunottamatta tuota tekoa, joka luo kirkastavan valonsa yli hänen elämänsä, retkeä Hampuriin Duglorea pelastamaan, järkevintä, mitä Hangsteinerin heikolla ajulla konsanaan oli keksitty tehdä tai puhua. Toukokuussa tuo nuori, autuaallinen ihmispari saa viettää häänsä. Hannu ilmaisee nyt Gottlobelle varovasti hänen syntyperänsä salaisuuden. Iloitsen siitä sydämeni pohjasta, mitä hellimmät tunteet vetävät minua lapseni puoleen, ja mieleni täyttää riemuisena vakuutus, että meidät isänä ja tyttärenä tulee yhdistämään harras rakkaus. Runsaasti siunausta, runsaasti onnen päivänpaistetta ja sydämen rauha tulkoon osaksenne yhteisellä elämänpolullanne! Mutta häihinne toukokuussa tahdon laskeutua alas laaksoon, näkemään tyynen, valtavan riemun kasvoillanne!

Gottlobe sähkötti itse minulle tervehdyksensä! Sydämellisin sanoin hän tiedusteli kuinka laitani on, kuinka olen kestänyt pitkällisen yksinäisyyteni. He olivat Hannun kanssa olleet kovin levottomia tähteni. Kiihkeän onnen vallassa, kun nyt jälleen voimme vaihtaa ajatuksia, vastasin minä: »Voin varsin hyvin.» Itse asiassa minun olisi pitänyt sanoa juuri päinvastoin. Mutta laivankapteeni ei puhu kernaasti siitä, että hänen aluksensa on uppoamaisillaan, ja vielähän ehdin toiste tunnustaa tilani. Siitä vain olen iloissani, että elämäni kuvaukset jo ovat valmistuneet niin pitkälti. Tahdon kiiruhtaa kirjoittamaan ne loppuun, vaikka niillä nyt, rakas Hannu, Hangsteineriltä saamiesi tietojen jälkeen, ei sinuun nähden ole suurta merkitystä.

Mieli lohdullisempana elämältä tänään saamani hilpeän tervehdyksen jälkeen jatkan nyt alkamaani synkkää lukua, kertoakseni vielä kuinka Abigail tunnustuksensa tehtyään meni yksin kuolemaan, meni kuolemaan ehdittyään tuskin yhdeksännenkolmatta ikävuotensa päähän ja ollen vielä silloinkin, surun murtamana, rikostansa surevana olentona, hurmaava nainen, jonka ainoakaan ihminen ei olisi uskonut voivan olla syyllinen niin kaameaan sydämettömään tekoon. Mutta rakkaus ja mielenhurmaus… Ei, en tahtoisi vaeltaa elämänpolkua enää toistamiseen alusta! Pelkäisin aina tuota ihmisluonnon kiihkeyttä, joka sekasorron hetkenä voi saattaa jaloimmankin harhaan — ja syöstä hänet sanomattomaan kurjuuteen.

* * * * *

Big, Big-parkani avasi silmänsä vain erotakseen vitkalleen elämästä. En koskaan lausunut hänelle lievintäkään nuhteen sanaa tuon kauhean teon johdosta, jolla hän oli Duglorea vastaan rikkonut. Nuhteet soveltuvat vain elämän arkioloihin. Kun kohtalon kostava käsi on syössyt rikollisen epätoivoon, silloin vaikenevat itsestään muiden syytökset. Sydän säälistä vavahtelevana istuin vaimoni vuoteen ääressä. Vaikeroiva huoahdus kävi yli hänen huultensa, ja hän avasi sinisilmänsä ja sopersi heikolla äänellä:

— Ja et ole paennut tyköäni, Jostini, paennut kauas merten taa! Miksi et sinä hylkää minua?

Suudellen hänen otsaansa lausuin mieli syvästi järkytettynä:

— Olenhan yhtä syyllinen kuin sinäkin! Tahdon auttaa sinua kantamaan kuormaasi, rakas Big-parkani!

Hänen vapisevat sormensa tavottelivat kättäni. Voimattomin huulin painoi hän sille suutelon ja äännähti:

— Kiitän sinua, Jost!

Haikea itku väreili hänen suunsa ympärillä.

Triestin öljymäki komeili täydessä kevätloistossaan. Jokaisesta kivenkolosta versoi elämää esiin, leivonen raiutteli liverryksiään yli maan ja meren, ja pian avasivat ruusutkin umppunsa. Mutta hitaasti edistyi Bigin paraneminen, ja ulkonaista laatua se vain oli. En vielä silloinkaan, kun jo sain viedä hänet ulos puutarhaan, uskaltanut koskettaa tuota kaameata seikkaa, joka kumminkin vaati koskettamista, vaan johon oli kajoaminen niin hellävaraisesti, että sairas, haavoittunut sydän sen sietäisi. Vaimoani, jonka voimat eivät tahtoneet ottaa palatakseen, vilutti keskellä lämmintä päivänpaistetta, etelän keväimen kukoistus ja loisto tuotti hänelle tuskaa, ja pahinta kaikesta — hän vavahti arasti minun häntä lähestyessäni. Tuikealla tuskalla tunsin, kuinka tuo ajatus, että tiesin hänen rikoksestaan, häntä kidutti ja riisti häneltä mahdollisuuden elää edelleen, ja kuinka hänen mielensä synkkenemistään synkkeni. Muuta ei Bigini elämältä enää pyytänyt, kuin tilaisuutta mennä kuolemaan!

Kuinka voisin häntä auttaa, hänet pelastaa? Mieleeni tuli ajatus, että kirjoittaisin Duglorelle monen anoen häneltä anteeksiantoa meille molemmille, Bigille ja minulle, ja olin vakuutettu, että Duglore hurskaan sydämensä yltäkylläisyydestä soisi meille lohdutuksen, joka vaimentaisi Bigin tunnonvaivat ja tuottaisi meille mahdollisuuden nauttia puhtaampaa onnea kuin siihen saakka.

Ryhdyin kirjoittamaan elämäni vaikeinta kirjettä. Muuta ei se tullut sisältämään kuin tuon tärkeimmän asian, kuinka olimme Bigin kanssa häntä vastaan rikkoneet, ja mitä Big oli katuvaisena tunnustanut haikeana kärsimysten hetkenä. Siihen vain vielä lisäsin, että olimme vaimoni kanssa valmiit mihin uhrauksiin tahansa Gottloben hyväksi. Ulkonaisista elämänoloistamme en maininnut mitään, pyysin vain että hän lähettäisi vastauksen postista noudettavana kirjeenä Jost Wildille Triestiin. »Nöyrästi lasken vaimoni kohtalon sinun käsiisi, sinä haikeata vääryyttä kärsinyt Duglore», lopetin kirjeeni, »armahda häntä ja vapahda hänet hänen sanomattomista kärsimyksistään!»

Sieluntuskat lisäävät ihmisen aistien valppautta. Luulin kirjoittaneeni tuon kirjeen aivan salaa Duglorelle, mutta hän arvasi hankkeeni. Hän istui kanssani puitten alla huvilamme pienessä kukkatarhassa, kasvoillaan surujen suoma ylevä leima. Hänen sinisilmiensä synkän haaveksiva katse oli kiintynyt lahdella välkkyviin valkeisiin purjeihin. Äänettömyyden katkaisemiseksi juttelin retkistä, joita sittemmin olimme tekevät kautta maailman.

— Mitä hyödyttää matkustaminen? vastasi hän. — Minä jään mieluummin
Gheritan tykö. Itseään pakoon ei kumminkaan pääse!

Hän painoi päänsä alas toivottoman tuskan vallassa.

— Olet kirjoittanut kirjeen entiselle morsiamellesi, Jost, puhui hän tuskin kuultavasti, — tiedän sen, vaikka en ole nähnyt sinun kirjoittavan, sillä tunnen mitä ajattelet ja tuumit ja teet, ja tiedän että mitä sydämellisin sääli sinut saattoi sen kirjoittamaan.

Hänen kelmeä kätensä hyväili kättäni.

— Kiitän sinua, Jostini! Mutta elä lähetä tuota kirjettä. Se vain saattaa jälleen sekasortoa hänen mieleensä, ja minulle ei armeliainkaan vastaus voi tuottaa apua.

Hänen päänsä vaipui yhä alemmaksi ja hän vaikeroi toivottomasti.

Jouduin hänen sanoistaan hämmästyksiini ja haikealle mielin.

— Mutta mitä meidän sitten on tekeminen, Big-parkani, lausuin minä, — jollakin tavoinhan meidän on saatava sopusointua elämäämme!

Big tuijotti eteensä. — Jost, sanoi hän hiljaa, — et ole koskaan käsittänyt naissydäntä, jos voit uneksiakaan, että toinen nainen voisi antaa toiselle anteeksi rikosta sellaista kuin tuo, jonka olen tehnyt Duglore Imoberstegiä kohtaan. Sinulle, nuoruutensa lemmitylle, hän kyllä antaa anteeksi, mutta minulle ei konsanaan. Jos hänen huulensa voisivatkin sitä vakuuttaa, hänen sydämensä ei tee sitä koskaan, ei koskaan!

Epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.

- Niissä piireissä, joita sinä tunnet, puhuin minä kiihkeän vakuuttavasti, — ei ehkä ole naisia, jotka suovat anteeksi vihollisilleen, mutta tuolla kaukaisessa vuoristossa elelevä muinoinen morsiameni kykenee rakkautensa voimasta sen tekemään. Tunnen Dugloren. Sana vain minun puoleltani, ja hän suo turmeltumattoman ja hurskaan mielensä yltäkylläisyydestä sinulle rauhan.

Big vavahti: — Joskin Duglore Imobersteg antaisi minulle anteeksi, niin ei Jumala koskaan anna! lausui hän tuskaisesti hampaitaan kiristäen.

Mutta kaamea pelko, joka valtasi minut nähdessäni hänet noin täysin murtuneena, toi huulilleni niin vakuuttavia ja sydämellisiä sanoja, että hän sentään minua kuunnellen hieman kohotti päätänsä.

— Oi sinua armasta, laupiasta miestä! kuiskasi hän puristaen hiljaa käsiäni, ja kuin heikko toivon säde olisi jälleen valaissut hänen synkkää mieltänsä hän lausui:

— Lähetä siis kumminkin tuo kirje entiselle morsiamellesi. Sano hänelle että polvistun epätoivoisena hänen jalkojensa juureen ja tahdon tulla hurskaaksi ja lempeäksi kuten hän, jos hän koko sydämestään suo minulle anteeksi.

Vaieten painoi Big päänsä vasten poveani. Vienosti, rukoilevasti hän äännähti:

— Jost, tahtoisin elää vielä vähän aikaa luonasi!

Minun varma vakuutukseni että vastauksena kirjeeseemme saapuisi anteeksianto Duglorelta, herätti Biginkin povessa luottamusta. Hän salli minun puhua ihanista päivistä, jotka meitä jälleen odottivat, ja palkitsi toivehikkaat sanani kiihkeällä hellyydellä. Mutta kun viikko oli mennyt menojaan eikä kaihoisasti odottamaamme kirjettä kuulunut, joutui hän jälleen kolean surumielisyyden valtaan. Ympäristölleen välinpitämättömänä, synkkiin haaveisiin vaipuneena hän istui jossakin sopukassa ja pudisti päätänsä, kun yritin lausumaan lohdutuksen sanan. Aavistin että vapaaehtoinen kuolema houkutteli häntä voimakkaammin kuin koskaan ennen, ja kehotin Gheritaa pitämään hänestä mitä tarkinta huolta.

Alakuloisena palasin jälleen tyhjin käsin kaupungista. Silloin hypähti Big pystyyn mielipuolen elein. — Hän ei vastaa, huudahti hän, — nyt näet sen itse, Jost, sellaista rikosta kuin minun ei mikään nainen eikä mikään Jumala anna anteeksi!

Kun ei seuraavana aamuna vieläkään ollut tullut vastausta Duglorelta, en olisi enää uskaltanut lähteä kuoloon ikävöivän vaimoni luota, ja pyysin siksi postissa että kirje saavuttuaan heti toimitettaisiin minulle kotiin. Luottaen Dugloreen yhtä varmasti kuin ennenkin, mutta suuresti huolissani Bigin takia, tulin ulos postihuoneistosta. Silloin kiiruhti minua vastaan Gheritan lähettämä sanansaattaja. — Rouva Quifort, kertoi hän hengästyneenä, — on lähtenyt pois kotoa eikä kukaan tiedä minne!

Vavahdin kuolettavasti kauhistuneena. Minne, sen kyllä tiesin, en vain mitä tietä! Pian, mutta kumminkin liian myöhään pääsin rautatieasemalle hänen jäljillensä. Mitä ohuimmassa kesäpuvussa, vain päivänvarjo kädessään oli hän lähtenyt Nabresinan kautta Venetsiaan päin. Käsitin kaikki! Duino, kalliolinna taruineen, huokailevina laineineen! — sima oli tie, jonka epätoivoinen Big-parkani oli valinnut. Turvauduin sähkölennättimeen. Liian myöhäistä!

Ei ainoakaan ihminen ollut näkemässä, kun vaimoni syöksyi kalliolta siniseen mereen. Mutta kun parin tunnin kuluttua saavuin paikalle, veivät minut kalastajat kalliokielekkeelle. Sen reunalla oli siro päivänvarjo ja kesähattu, keveä kuin lukinverkko. Annoin noiden ruskeapintaisten miesten soutaa itseni kallion alapuolella oleville vesille ja silmäilin kiihkeästi kirkkaita laineita. Rauhallisesti kulkivat maneetit, meren amppelit, tietänsä edelleen. Silloin lähestyi jotain valkeata laineiden tuudittamana, silloin kohosi kuin viimeistä tervehdystä lausumaan veden kalvolle notkea kätönen. Kalpeat kasvot! —

Iltahetken hiljaisuudessa valmistin kalastajien avulla alukseemme vuoteen, mihin laskimme vaimoni ruumiin. Miehet paljastivat päänsä, polvistuen rukoilemaan ja katselivat aroin katsein kuollutta.

— Taivaan herra, tuota kauneutta! Kuinka nuori vielä! Minkähän tähden hän meni vapaaehtoisesti kuolemaan. Olikohan hän avionrikkoja?

Noin kuiskailivat kalastajat toinen toiselleen.

— Ei, uskoton vaimo ei hän ollut, — hän oli rakastanut liiaksi. Se oli hänen rikoksensa. Se on annettu hänelle anteeksi!

Kalastajaviitalla hän lepäsi. Iltarusko loitsi viimeisen elonhohteen hänen suloisille kasvoilleen, joita kirkasti kärsimyksensä loppuun kärsineen rauha, ja vaaleanruskeat suortuvat verhosivat kuin viittaan hänen solakan vartensa. Hänen kylmä kätösensä käteeni suljettuna lepäsin polvillani hänen vieressään ja itkin:

— Big, tenhottareni, suloinen vaimoni, herttainen toverini, miksi läksit luotani?

Paperikaistale, jonka hän oli kätkenyt povelleen, antoi vastauksen:

— En voinut elää. Suutelen ja syleilen sinua, armas mieheni!

Lämpöinen keväinen kuutamoyö levitti salaperäisen tunnelmansa yli maan, meren ja taivaan. Silloin veimme veneellämme vaimoni hiljaa kaupunkiin.

Pyrkien kohtalon tarkoituksia itselleni tulkitsemaan istuin koleihin mietteisiin vaipuneena murtunein mielin pienessä huvilassamme, valvoen Bigin ruumiin ääressä, kuten monasti olin valvonut hänen luonaan »Saturnuksessa» hänen uneen vaivuttuaan. Aamu tuli. Silloin soi ovikello. Lähetti postista!

— Herra Quifort, sanoi hän, — minulla on teille tuo herra Jost Wildille osoitettu kirje, jota niin monta kertaa olette postissa kysynyt.

Se sisälsi Dugloren vastauksen, ylevämielisen, hurskaan naisen vastauksen.

»Rakas Jost!» kirjoitti hän. »Kirjeesi pelästytti kovin minua ja miestäni. Vastaus on vähän viipynyt, kun Hangsteiner ei ensin tahtonut että kirjoittaisin. Mutta selvittelin hänelle niin kauan, mikä meidän velvollisuutemme kristittyinä on, kunnes hän antoi myöntymyksensä. Hän ottaa itse tänään kirjeen mukaansa Zweibrückeniin. Siis, rakas Jost — annan sinulle anteeksi nuoruutesi huikentelevaisuuden. Minun on helppo antaa se anteeksi, koska minulle on tuottanut suurta lohtua, ettet ollut niin rikollinen kuin me Hangsteinerin kanssa luulimme. Sydämessäni puhuikin aina ääni sinun puolestasi. Iloitsen siitä, että se oli oikeassa. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta, Jost! Unohda Hampurin tapahtumat ja ajattele kuten me itse, että vanhin tyttäremme on Hangsteinerin lapsi. Pidä talomme rauhaa kaiken ikäsi pyhänä! Tämän esitti Hangsteiner ehdoksi, luvatessaan että saisin kirjoittaa. Anna mukanaseuraava kirje vaimollesi. Pitkällisten taistelujen jälkeen olen nöyrtynyt Jumalan tutkimattoman tahdon alle. Rauha olkoon meille kaikille! Amen ja tervehdys! Duglore Hangsteiner.»

Kirje Bigille kuului:

»Rouva Wildille. Hänen tähtensä, joka meidät vapahti ristinkuolemallansa, annan teille anteeksi. Annan teille anteeksi koko sydämestäni. Kuten kristityn tulee, olen tutkinut itseäni. Mielessäni ei o® enää rahtuakaan vihaa teitä kohtaan, tyynnyttäköön tämä totuudenmukainen vakuutukseni jälleen mielenne ja saattakoon onnea sydämeenne. Silloin on se oleva minulle itsellenikin sisäisen rauhan tuottajana. Jumala siunatkoon teitä ja Jostia.»

— Kuuletko, kuuletko, Big-parkani!

Kumartuneena kukkasten keskellä lepäävän kuolleen vaimoni ylitse nyyhkytin kuin lapsi. Big-raukkani ei kuullut!

Mutta ennenkuin läksin pienen triestiläisen ystäväpiirini ympäröimänä viemään vaimoani lahden toiselle puolen, kätkeäkseni hänet sypressien varjoon, kevään tuoreutta uhkuvan maan poveen, panin Dugloren kirjeen hänen povellensa. Big on löytävä sen ylösnousemispäivänä.

Bigin kuoltua ei mieleni enää kestänyt oleskelua Triestin lahden synkkäin muistojen läheisyydessä. Vain muutaman kerran kävin enää hänen haudallansa. Minusta tuntui joka kerran kuin minun täytyisi kaivaa hänet jälleen maasta esiin. Sitten tuli hiljainen iltahetki, jolloin siellä lausuin jäähyväiset. Ihanana hohti maa ja meri aina kauas laguuneille saakka. Minä rukoilin: »Rakas Jumala! Jos profeetat ovat oikeassa ja on tuleva päivä, jolloin enkelisi maailman toisesta äärestä toiseen pasuunallansa kutsuvat tuomiolle, haudat aukenevat ja meri antaa kuolleensa, ja meidän kaikkien täytyy tulla pelättävien kasvojesi eteen, armahda silloin, rakas Jumala, kalpeata Abigailia! Muista, että puolet hänen rikoksestaan kuuluu minulle. Anna siitä niin paljon minun osakseni, ettei Abigailin ja minun tarvitse erota toisistamme. Karkota meidät valtakuntasi äärimäiselle rajalle, mutta suo meille se lohtu, että saamme vaeltaa yhdessä!»

Taitoin vihreän oksan sypresseistä, jotka suhisevat vaimoni haudalla, ja läksin kulkuretkelle maailmaan. Olin kuten ennenkin meksikkolainen ilmapurjehtija Leo Quifort, mutta kartoin niitä kaupunkeja, joissa oli tunnettu Bigini ja »Saturnukseni». Uuden palloni nimi oli »Kondori». Sillä matkaillen jouduin aina Tiflikseen ja Teheraniin saakka. Rauhatonna kuin Ahasverus retkeilin yksin läpi kolmen maanosan, minusta tuli yhä rohkeampi ilmapurjehtija, ja sain lopuksi melkein taikauskoisen vakuutuksen, ettei minulle voisi sattua mitään tapaturmaa. Ilmapurjehtija Leo Quifort'ille ei sitä koskaan sattunutkaan, vaan vasta kotiin palaavalle Jost Wildille.

Että jouduin takaisin nuoruuteni laaksoon, esi-isieni vuorelle, se kävi kuin itsestään. Tästä kotiinpaluusta tahdon vielä kertoa sinulle, Hannu. Silloin olet kuullut elämäni tarinan. Alku ja loppu liittyvät toisiinsa.

Nuku Dugloren armeliaisuuden puhdistamana, suloinen Abigailini, nuku sypressien alla meren rannalla, lepää rauhassa päästyäsi elämäsi salaisesta, haikeasta tuskasta. Ehkä miehesikin pian menee levolle! Itätuuli runtelee haurasta kattoa, pakkanen yltyy ja samaten pistokset rinnassani.

XXIX,

Abigailin haudalta erotessani oli mieleni tykkänään rakkaudensurun murtama. Maailmaa matkustellessani opin entistä enemmän tarkkaamaan ihmisten intohimojen temmellystä, heidän hairahduksiansa, syyllisyyttään ja tuskiaan. Oliko tuo, mitä Big oli rikkonut Duglorea vastaan, niin peräti kuulumatonta? Ei, se oli jokapäiväinen tapahtuma ihmiselämässä ja tuhannen tuhansissa eri muodoissa se yhä uudistuu kaikkialla avarassa maailmassa.

Kuinka monet välittävätkään, jos vain saavat ulkonaisesti kunniansa pelastetuksi, kiihkeän luontonsa rikkomuksista, uhrista, jonka jättivät jälkeensä kuolinhaavoissa kitumaan! Mutta Abigail, joka toivottoman intohimonsa sokaisemana ei enää voinut erottaa oikeaa väärästä, vaan teki pahan teon ja alkoi halveksia itseään, kärsi syyllisyytensä takia sanomattomia sieluntuskia. Näin kärsii ainoastaan ylevämielinen nainen petetyn, kidutetun kanssasisarensa tähden! Tuo vakuutus auttoi minua hieman lohdullisemmin mielin ajattelemaan hänen rikollisuuttaan ja varhaista, vapaaehtoista kuolemaansa.

Olin käynyt epäluuloiseksi tulista luontoani kohtaan ja ajattelin, että pysyttelisin kaiken ikäni naisista erilläni. Mutta olin kumminkin vielä liian nuori pitääkseni elämän yltäkylläisyyden ympäröimänä tuon oivan päätökseni. Onni — tai onnettomuus — olla naisten lemmikki seurasi minua vaimoni kuoleman jälkeenkin. Mistä se johtui? Olihan niissä suurkaupungin piireissä, joissa seurustelin, yllin kyllin soreita, hienoja miehiä, joilla oli taitava käytöstapa ja jokaisella valmiina sopiva sana. Kenties menestykseni aiheutui ammatistani. Naisten mieliin tehoo se, mikä on tavallisuudesta poikkeavaa, ja heitä miellyttää miehen rohkeus, vaikkapa se olisikin vain luontoperäistä laatua. Jos minä en heistä välittänyt, välittivät he sensijaan minusta. Minut nähdessään he punehtuivat tai kalpenivat. Jokaiselta riitti minulle suopea hymyily, säihkyvä silmäys. Kaikki he minulle tunnustivat, että olennossani oli omituinen tenhovoima, ja ne jotka eivät sitä sanoneet, ne kirjoittivat sen minulle pienissä tuoksuvissa kirjeissä. »Kotka!» alkoivat nuo kirjeet. Kernaimmin uskoin niitä, jotka minulle kertoelivat, ettei heitä ollut lumonnut tahdonlujuuteni, ei silmieni säihky eikä ylpeä kylmäkiskoisuuteni, vaan vieno haaveellisuus, joka kuvastui kasvoillani, kun luulin olevani suojassa muiden katseilta. Se oli se taikavoima, joka saattoi naisten katseet ja toiveet minuun kiintymään. Ihmiset olivat myöskin kuulleet kerrottavan, että minulla oli ollut ihmeellisen ihana vaimo, mutta itse en koskaan siitä puhunut enkä maininnut menneisyydestäni mitään. Niin runsaasti kuin täysistä maljoista nautinkin rakkautta, en koskaan hukannut omaa itseäni. Rakensin ympärilleni varustuksia, ajattelin Duglorea, enkä koskaan käyttänyt hyväkseni kunniallisen naisen hetkellistä mielenhairahdusta, — ajattelin lastani, joka kukoisti kaukaisessa vuorikylässä, enkä koskaan loukannut viattomuutta sanoin tai teoin. Siitä olen iloinen.

Salainen toivoni oli, että minua noiden monien naisten joukossa kohtaisi joku, joka minua lempisi yhtä hellästi kuin Abigail, — ei, jossa rakkauden hellyyteen yhtyisi hänen henkensä ylevyys, sillä viheliäistä on rakkaus, ellei mielten viehkeä sopusointu vie voittoa siitä, mikä siinä on aistillista. En löytänyt enää toista Abigailia. Aloin kohdella kiivaasti ja oikullisesti naisia, jotka minua rakastivat, ja minun kävi itsenikin heitä sääliksi nähdessäni heidän pettymyksensä. Se oli maailmaan kyllästymistä. Talven käytin hiljaisiin tutkimuksiin, ja jouduin ohjattavan ilmalaivan tenhopiiriin. Yritykseni osoittivat minulle kykyni riittämättömyyden. Uhrattuani niihin osan omaisuudestani luovuin niistä. Tulin huomaamaan, että ohjattavan ilmalaivan keksiminen on ihmiskunnalle varsin vähäpätöinen asia tämän vakavan kysymyksen rinnalla: Mikä on korkein täydellisyyden ja onnellisuuden määrä, jonka ihmiskunta voi saavuttaa, ja kuinka sen saavutamme?

Elämä on kova koulu, ja ilmapurjehtijana sain ajattelemattomien seikkailujen ohella, joita joka kerran kaduin, viettää myöskin monta kaamean raskasta hetkeä. Ei ole tilasi kadehdittava, Hannu, jos nouset matkustajan kanssa pilvien yläpuolelle ja hän ilmojen ylärajalla sytyttää tulitikun saattaaksensa pallon räjähtämään, — ja sinä huomaat saaneesi kuljetettavaksi rikollisen mielipuolen, joka aikeensa tyhjiin rauettua ottaa esiin revolverin, jolloin sinun täytyy aseettomana kopassa taistella hänen kanssaan hengestäsi. Joskin sinun onnistuu tuoda hänet kahlehdittuna jälleen maahan etkä ole saanut mitään vammaa, vavahduttaa tuo muisto vielä jälkeenkinpäin monasti sydäntäsi. Olen ilmapurjehtijana aina ollut valmis rohkeasti kohtaamaan kuoleman, mutta mielipuolen uhriksi en halunnut joutua. Tuona päivänä, jolloin olin pakotettu ryhtymään kaksintaisteluun yläilmoissa, muistui mieleeni, ettei etupäässä luontainen taipumus ollut saattanut minua valitsemaan ilmapurjehtijan tointa, vaan pikemmin rakkaus Abigailiin ja toivo saada Dugloren muisto tukahdutetuiksi. Rupesin mietiskelemään, eikö talonpoika, joka kuten Hangsteiner saattaa autioksi tuhotun maapalan jälleen viljavaksi, täytä arvokkaampaa elämäntehtävää, kuin ihailtu ilmapurjehtija. Aloin ikävöidä hiljaista arkielämää, ja tuo Gabriel Letzberger, joka oli asettunut yksinäisyyteen Feuersteinin havaintoaseman hoitajaksi, ei tuntunut minusta tehneen niinkään tyhmästi.

Vähitellen aloin kuunnella vain puolella korvalla »Kondorin» ja sen kapteenin ympärillä keimailevain naisten hempeitä puheita. Sensijaan iloitsin saadesssani katsoa uteliaisiin lämpöisiin lapsensilmiin, ja aina heräsi silloin mielessäni valtava kaiho saada nähdä kotivuoristossa elelevä lapseni. Onkohan se enemmän minun vai lempeän Dugloren näköinen? Näkyyköhän sen silmissä vuorelaissyntyperän jälkiä? Enkö saa ainoallakaan rakkaudentyöllä tyydyttää kiihkeitä isäntunteitani? Niin haaveksin usein »Kondorin» koppaan nojaten keskellä matkavalmistuksia vieraiden kaupunkein viliseväin katselijajoukkojen ympäröimänä.

Olin kuudennellaneljättä ikävuodellani ja tunsin saaneeni kylläkseni maailmasta. Pariisin ylitse, jossa olin viettänyt talven, leijailivat jo alkukevään valkoiset pilvet Vienon koti-ikävän houkuttelemana tuumiskelin tehdä kiertomatkan kautta Alankomaiden ja saksalaisen Reinin varrella sijaitsevien kaupunkein, aina kotiseutuni ylänkömaille saakka. Syksyllä sitten tekisin muukalaisena matkailijana retken tuonne, minne mieleni paloi, pitäisin varani että saisin tervehtiä lastani, ja kun olisin saanut katsoa sitä silmiin ja ehkä myöskin kaukaa vielä kerran nähnyt Dugloren, sitten ei enää olisi olemassa Leo Quifort nimistä ilmapurjehtijaa. Kun Dugloren takia en voisi jäädä synnyinseudulleni, aioin palata meren toiselle puolen Marfiliin, missä minulla vielä oli muutamia hyviä tuttavia, ja siellä sitten viettäisin ikääni edelleen jossakin yhteiskunnallisessa toimessa.

Mutta lopullista päätöstä en ollut noihin tuumiin nähden vielä tehnyt. Silloin saapui minulle suureksi ihmeekseni kirje St. Jakobista. Eräs noista maanmiehistäni, joihin olin tutustunut Roomassa, muisti vielä minua. St. Jakobissa pidettävän suuren teollisuusnäyttelyn toimikunnan puolesta tiedusteli hän minulta, millä ehdoilla suostuisin kesän aikana näyttelykentällä nousemaan ilmoille ilmapallollani, jota olisi käyttäminen kahlepallona.

Vapaaseen ilmapurjehdukseen tottunutta ei kahlepallo miellytä. En suostunut kernaasti panemaan kahleisiin kaunista »Kondoriani». Mutta kotitienoon vetovoima teki lopun empimisestäni. Lyhensin aikaisemmin suunnittelemaani kiertoretkeä, tein sopimuksen St. Jakobin kanssa, ja saavuin toukokuussa hyvissä ajoin ehtiäkseni rauhassa suorittaa tarpeelliset valmistukset meksikkolaisena Leo Quifort'ina isänmaahani.

Kansalleni muukalaisena nautin kumminkin riemusta sykkivin sydämin kotimaani elämästä. Olkoonpa niinkin, että tuon elämän sävyssä on jotain tuimaa, — minun mieltäni se hiveli kuin kaukaisina lapsuudenpäivinä kuultu viehkeä laulu, jota kauan on turhaan ikävöinyt kuulla jälleen. Mitä minussa oli Jost Wildiä, se heräsi horroksistaan autuaalliseen iloon. Ja kumminkaan ei St. Jakob ollut varsinainen kotipaikkani. Selmatt'in laaksossa olisin vasta oikein kotona!

Tuntimääriä vietin järven rannalla, silmäillen yli sen sinisen pinnan kohden etelää, tervehtäin käsin ja sydämin, mieli tunteita tulvillaan esi-isieni vuorta, Feuersteinin vapaata harjaa, ja sen takana kohoovia sanomattoman ihania lumipeitteisiä huippuja, jotka sädehtivät yliluonnollisessa väriloistossaan. Rinnassani kajahtelivat suloiset, pyhät sävelet. Valtavimmin ne soinnahtelivat kolmantena ehtoona ennen näyttelyn avaamista vuorten loistaessa iltahehkun kirkastamina. Kaupunki ja järvi olivat jo häipyneet sinertävään hämyyn, mutta Feuerstein loimusi kuin liekissä. Tuon hehkun keskeltä havaitsin jotain kimmeltävää. Observatoori! Silloin valtasi minut sama tunne kuin sveitsiläisen, joka Strassburgissa kuuli alppitorven äänen. Miksikä odottaisin syksyyn?

Ei, minun täytyi ennen näyttelyn avaamista nousta Feuersteinille. Huomenna jo! Tuo ajatus liikutti kiihkeästi mieltäni. Kaihoisan onnen vallassa vietin unettoman yön ja seisoin varhain aamulla jo tuntia ennen laivan lähtöä hohtavan järven rannalla. Kotiin! Kotiin! Aioin nyt mennä laivalla järven toiselle puolen, kävellä sieltä Tuffwaldiin, syödä hieman myöhästyneen aamiaisen, nousta Feuersteinille ja levättyäni tunnin ajan observatoorissa saapua hämärissä Selmattiin. Salaa katselisin sisään akkunoista Hangsteinerin valaistuun asuntoon, missä lepoillan rauha vallitsisi, painaisin mieleeni lapseni kuvan, kuuntelisin. Dugloren ja Gottloben harrasta laulua. Siunaus huulillani heistä hiljaa erottuani palaisin yön aikana Zweibrückeniin, nousisin aamulla junaan ja alkaisin seuraavana päivänä työni näyttelyssä.

Aamu oli luonnottoman tyyni ja lämmin. — Vuoret olivat eilen illalla niin tavattoman kauniit, tuumiskelivat matkustajat laivassa, — tulee pian säänmuutos.

Niin, sen minäkin ilmapurjehtijana kyllä tiesin. Mutta ukkosilma oli minulle juuri edullinen Selmatt'issa käyntiäni varten. Ilmapurjehtijana olin kokenut paljon vaarallisempia seikkoja kuin hiukan salamoimista ja jyrinää. Mieleni täytti vain tuo yksi tunne, hillitön halu päästä näkemään, mitä kaihosin. Illalla, illalla! riemuitsi sydämeni. Päivällisen aikoina olin jo ehtinyt Tuffwaldista päin nousta Feuersteinin puoleen korkeuteen, vuorimetsä ja laitumet, joilla karjaa käyskenteli, olivat jo jääneet taakseni. Ilma tuntui tukahduttavan painostavalta kalliopolkua käyskennellessäni, ja käännyin mieli ahdistuksissa katsomaan taakseni miltä tienoo näytti. Tuhat tulimaista, näytti pahemmalta kuin olin aavistanutkaan! Kaameassa, oudossa valaistuksessa vaikuttivat vuoret kuin jähmettyneiltä, mutta kiihkeitten tunteitten! vallassa unohdin kaiken varovaisuuden! Tuollahan oli observatoorin majanen, joka kutsueli suojaansa. Astelin edelleen.

— Te tulette tavattoman vaarallisena päivänä, tervehti minua hämmästyksissään observatoorin hoitaja Gabriel Letzberger. — Meillä on odotettavissa ennen tunnin kuluttua kauhein ukkosilma, mitä tässä vuoristossa on vuosimääriin ollut. Koneet toimivat tuiki levottomasti ja ennustavat maanjäristystä.

Letzbergerillä oli tosin, kuten lehdet olivat kertoneet, taudin runtelemat kasvot, mutta hän oli viisas, sivistynyt mies, ja sanottuani hänelle että olin ilmapurjehtija Leo Quifort, jouduimme vilkkaaseen keskusteluun.

— No, sittenhän te tunnette kaikki ilmakehän salaisuudet, hymyili hän vaatimatonna, — olen aina mielihalulla lukenut teistä.

— Ja minä samaten teistä, vastasin minä. Mitäs te sanotte siitä, että minä tänään vielä aikoisin Selmattiin?

Lepäsin matkasta väsyneenä, mutta pian ei meitä enää haluttanut jatkaa keskusteluamme. Rajuilma lähestyi kammottavan nopeasti, lännessä oli ilma sysimusta, vain kaukana idässä oli vielä valoisaa. Pian kiinnitti koneiden huikea levottoman koko huomiomme. Sähkö virtaili läpi observaoorin, se kitisi katossa ja lattialla, ruumistamme karmi kuin olisivat muurahaiset juosseet pitkin ihoamme, näin sen säihkyvän ulos Letzbergerin vahvarakenteisista hampaista, ja koneet kalkahtelivat ja leimahtelivat. Vaaleten minä kysyin:

— Kuinka on ukkosenjohdattimien laita?

— Ne ovat oivalliset, vastasi hän yhtä kalpeana kauhusta, — mutta sellaiselle koetukselle kuin tänään ei niitä ole koskaan ennen pantu. Jumalan tähden, herra Quifort, lähtekää täältä, me olemme mitä suurimmassa vaarassa!

Samassa silmänräpäyksessä täytti observatoorin häikäisevä valovirta. Salama vyöryi kuin pallona maassa. Minusta tuntui kuin minulta olisi reväisty nahka selästä ja sormet kädestä, kuin kasvojani olisi kärvennetty hehkuvilla pihdeillä. Mutta seisoin paikallani tajuntaani menettämättä. Nyt olikin tuo ilmiö jo ehtinyt ohitse, eikä se ollut sytyttänyt edes observatoorin seiniä. Mutta se oli sulattanut koneista metalliosia ja jättänyt jälkeensä tukahduttavan rikinhajun. Letzberger oli vaipunut polvilleen. Kun kiiruhdin hänen luoksensa, näin että hänellä oli ohimossaan pienen pieni palohaava, josta oli vuotanut pisara verta. Hän hengitti vielä, mutta heikosti. Puhua ei hän enää voinut, hänen katseensa sammui.

En tiedä, halusinko ilmoittaa Selmatt'issa tuosta tapaturmasta vai pyrinkö vain pois sähköiseltä vuorenhuipulta, missä salamat sinkoilivat, liekit leimahtelivat. Läksin kuolleen luota, kiiruhdin vuorta alas, mutta jouduin äkkijyrkänteellä ilmaa pimittävän lumimyrskyn keskelle. Silloin astuin salaman häikäisemänä ja suunniltani kauhusta harhaan, liukahdin lumipeitteiseltä kalliolta alas, tartuin käsin kallion kielekkeeseen saamatta tukea jaloilleni, päästin taas irti ja soluin rajuilman pimittämää kiviseinämää alas. Oltuani tuntimääriä tiedotonna virkosin ja huomasin, että minulla oli peitteenä hieno kerros äsken satanutta lunta. Kaikkialla ruumiissa oli minulla vammoja, vaan ennen kaikkea huomasin tuikeista kivuistani, että vasen jalkani oli poikki. Väliin tiedotonna, väliin tajuissani vietin yöni kovissa tuskissa, ukkosen jylisemistään jylistessä. Monenmoiset ajatukset risteilivät päässäni. Minut, joka olin säilynyt vahingoittumatonna taivaan myrskyjen temmellyksessä, oli tapaturma saavuttanut kotilaaksoni vuoripolulla, jota ei liioin pidetty vaarallisena kulkea. Mieleni syvimmästä sopukasta kohosi nyt esiin ajatus: »Niin kostivat minulle esi-isieni henget, joille Meksikossa kävin uskottomaksi.» Mutta lohtua suoden seurasi toinen ajatus: »Selmatt'in maata tämä on, jolla lepään kipujani kärsien!» — Jää hyvästi, ilmapurjehdus! St. Jakobin kahlepalloa saa ohjata ken haluaa!

Aamu alkoi hämärtää. Ryömin, vetäen jälkeeni pirstoutunutta jalkaani, käsilläni tien varrelle. Löytäisiköhän minut joku? Kyllä varmaan! Kun Letzberger ei enää lähettäisi sähkösanomia eikä antaisi vastausta, täytyisi laaksoaseman hoitajan lahtea Feuersteinille ottamaan selkoa asiain tilasta. Kauhean hitaasti kuluivat hetket. Vihdoin, kellon lähetessä yhtätoista, kuulin koiran haukuntaa. Vaivoin onnistui minun kohottautua puoleksi istualleni. Neljä miestä, niiden etunenässä Gauenburgin nykyinen opettaja, joka oli täällä sinun edeltäjäsi, Hannuni, lähestyi minua ja löysi minut. Kun tiesin heille sanoa niin olevan kuin he olivat aavistaneet, että observatoorin hoitaja oli salaman surmaamana asunnossaan, toimittivat he ensiksi minut, vielä puoliksi hengissä olevan, alas laaksoon.

— Suoraa päätä Zweibrückeniin, pyysin minä, sillä tahdoin säästää Duglorea näkemästä minua jälleen. Mutta miehet eivät ottaneet korviinsakaan mieletöntä pyyntöäni, vaan tuumiskelivat:

— Me viemme hänet Hangsteinerille. Eihän kenelläkään muulla
Selmatt'issa ole vierasvuodetta!

Kun uudelleen ja yhä uudelleen menin tiedottomaksi, täytyi minun tahdotonna antaa tapahtua mitä tapahtui. Varmaankin olin tajuton saapuessani veriviholliseni asuntoon. En muista sitä hetkeä.

Mutta liikutettuna olen aina muisteleva, siksi kuin kuolon kaihi katseeni himmentää, niitä lempeitä, rauhallisia naisenkasvoja, jotka ilmestyivät yksinkertaisen, kodikkaan kamarin ovelle, tuota vaatimatonta talonpoikaisvaimoa, joka varovasti lähestyi vuodettani, kumartui minua kohden ja kysyi: — Herra, söisitteköhän vähän lihalientä? — Silloin alkoi lusikka vavista hänen kädessänsä. Kuin olisi nähnyt ihmeen tapahtuvan, huudahti hän hiljaa: — Taivaan tähden, sinähän se olet, Jost, — minun Jostini!

Hän kohotti kalvenneet kasvonsa ja suuret tummat silmänsä taivasta kohden, kuin pyytäen tukea jumalaltaan.

Duglore sai minun takiani vielä kerran kovaa kokea. Peläten läheisyydestäni vaaraa koituvan, murisi ja pauhasi Hangsteiner pahasti siitä että olin hänen talossaan. Mutta olin siksi sairas, ettei hän voinut heittää minua sieltä ulos. Näimme toisemme ensi kerran, kun jo käydä hoipertelin kahden sauvan nojassa. Silloin oli jo Dugloren armeliaisuus ja rakkaus ehtinyt selvittää kaiken, mikä olisi voinut saattaa sekasortoa suhteisiimme, Niin epäluuloinen kuin Hangsteiner yleensä olikin ihmisiä kohtaan, vaimoonsa luotti hän kuin pyhimykseen. Ken ei olisi luottanut Dugloreen? Tunsithan sinäkin, Hannu, hänet vielä, ja näit millä hellällä kunnioituksella ja ihailulla häntä Selmatt'issa kohdeltiin. Tavatessani noin ihmeellisissä olosuhteissa tuon naisen, joka oli joutunut maailmankaipuuni uhriksi, kirkasti hänen äidillisen armaita kasvojaan vielä vieno sulous, kuin nuoruuden viime tervehdys, mutta hänen ruosteenruskeassa tukassaan näkyivät ensimäiset hopeahiukset. Surumielisenä lausuin itselleni: »Minä niihin olen syypää!» Mutta hänen lämminkatseisissa silmissään kuvastui rauha, jota eivät mitkään maalliset taistelut voineet häneltä riistää. Tuo rauha oli minulle pyhä. Tunsin Duglorea kohtaan nöyrän kunnioittavaista rakkautta, jommoista ei ainoakaan nainen vielä ollut mielessäni herättänyt, ja tuo yksinkertainen talonpoikaisvaimo lahjoitti minulle hurskaan, puhtaan sydämensä yltäkylläisyydestä monet aarteet, joita suuren maailman naiset eivät ole voineet minulle antaa. Ottaissani puheeksi menneisyyden synkät hairahdukset, kuvastui Dugloren vastauksissa aina tuo maailman ja kuoleman vallat voittava voima, minkä omistaa naismieli, jota nuoruudesta saakka on elähdyttänyt elävä usko Jumalaan.

Jo ensi päivinä vuoteeseen joutumisestani oli hän tuonut luokseni Gottloben, meidän lapsemme! Hän oli hillityn tulinen, ujon viehkeä tyttö, jolla oli vuoriväen jälkeläisten säihkyvät tummat silmät ja koko olennossaan tuota kauneutta ja voimaa, jota luonto suo vain todellisen lemmen lapsosille. Mutta ujous, arkuus ja umpimielisyys poistui, mikäli päivät ja viikot vierivät, ja niiden sijalle tuli herttainen leikillisyys ja rajaton hellyys vierasta, sairasta miestä kohtaan. Veitikkamaisuus säihkyi hänen silmistään hänen lausuessaan tuiki vakavasti:

— Te ette saa enää lähteä täältä pois, herra Quifort! Jos sitä yrittäisitte tehdä, niin pingottaisin köyden yli laakson, ja sen ylitse te ette pääsisi!

Hänen suloinen juttelunsa ja luottavainen katseensa sai minut unohtamaan tuikeat kipuni.

Mutta Hangsteiner rupesi huolehtimaan ja kävi kateelliseksi nähdessään kuinka lapsi yhä enemmän minuun kiintyi. Kun voin jo jälleen vähän kävellä, istuimme kerran Dugloren kanssa, iltaruskon taivaalla hohtaessa, pienellä penkillä talon edustalla. Siinä oli edessämme pienine, kypsyväin laihojen peittämine peltotilkkuineen eloon elpynyt kotikylämme, jossa vain yksinäinen, korkea hautaristi oli muistuttamassa tuhotusta vanhasta kylästä.

— Jost, hymyili ystävättäreni herttaisesti, — tee täällä, missä lapsuutemme päivät vietimme, sovinto menneisyyden kanssa!

Hän pyysi, että niin kauan kuin Hangsteiner eli, en saattaisi mitään sekasortoa Gottloben mieleen, en häiritsisi lapsen takia heidän talonsa rauhaa. Suuri oli velkani Duglorelle, ja hänen tahtonsa oli minulle pyhä. Käteni hänen kädessään annoin lupauksen että olin vaikeneva. Ja ettei Jost Wildin nimi muistuttaisi nuoruudenrakkaudestamme noita harvoja ihmisiä, jotka olivat siitä tienneet, pysyin kotivuoristossanikin meksikkolaisena Leo Quifort'ina.

En halunnut enää takaisin maailman touhuun ja hyörinään. Kun ei ilmaantunut ketään surmansa saaneen Gabriel Létzbergerin paikalle, asetuin minä, rampa, joka en enää juuri muuhun kelvannut, observatoorin hoitajaksi esi-isieni vuorelle. Tein sen rakkaudesta Jumalaa kohtaan, joka hyvyydessään oli sallinut minun päästä sopuun nuoruuteni lemmityn kanssa, tein sen rakkaudesta suloiseen lapseeni ja rakkaudesta siihen maahan, jonka kansalaisoikeudet niin kevytmielisesti olin hukannut. Kotoiset vuorenhenget lienevät jo minulle leppyneet, ja myöskin sinä, koulumestari Kasper. Mutta kansani tuntee minut vain »meksikkolaisena», salaperäisenä, outona olentona, ja nyt kun ei enää mikään minua velvoittaisi salaamaan nimeäni Jost Wildi, haluan tuskin enää paljastaa syntyperäni salaisuuden. Kauan en varmaan tuota nimeä kantaisikaan, — sen sanovat minulle pistokset rinnassa! Hannulle on Hangsteiner selvittänyt kaiken. Toivon, että sinäkin, Gottlobe, olet lukeva elämäni tarinan ja antava minulle anteeksi, kuten äitisikin on antanut. Kypsyneenä naisena on sinun se luettava! Kun vain sitä ennen saisin kuulla huuliltasi tuon rakkaan sanan »isä»! —

Luopuminen maailmasta ei tuottanut minulle kovin kiihkeitä taisteluja. Elämän seikkailujen ja myrskyjen jälkeen tuntuu yksinäisyys puhdistavalta ja jalostavalta. Myöhemmin olen vain kerran viettänyt päivän tuskallisen mielenliikutuksen vallassa. Se oli kolme vuotta sitten, kun en voinut osoittaa viimeistä kunniaa rakkaalle Duglorelleni, joka sortui äkilliseen tautiin. Autuaaksi hän silti tuli. Minusta tuntuu kuin olisi kovaa kokeneen Dugloren elämänpolku ollut helpompi vaeltaa kuin kalpean Abigailini.

Sentähden tahdon seista sinun rinnallasi, herttainen toverini, suloinen vaimoni. Millainen tuo tuntematon maa lieneekin, joka häämöttää kuolon kolkkojen porttien takana, — olen siellä sinun omasi, rakas Abigail!

Tähän päättyy elämäni tarina! Amen — amen — amen.

* * * * *

Ei, vielä viimeinen lehti! Kolme päivää on kulunut. Sillävälin on kattooni muodostunut avoin reikä, pakkanen on yltynyt, puut ovat loppumaisillaan, ja pistosten lisäksi vaivaa minua kova kuume. Hannu sähkötti minulle tulevansa lauantaina luokseni ja viipyvänsä täällä sunnuntai-iltaan saakka, sää oli suotuisa hänen tuumansa toteuttamiseen. Silloin tunnustin hänelle hädissäni miten laitani on. Hannu tulee tänään, muutamain miesten kanssa noutamaan minut alas laaksoon. Olin aina ajatellut, että odottaisin kuolemaa paikaltani väistymättä, kuten edeltäjäni Gabriel Letzberger. Arvokkaampaa se tosin olisi, mutta ennenkuin suljen silmäni kuolon uneen, tahtoisin vielä kerran katsoa lapseni, Gottlobeni, silmiin. Kun viimeinen hetkeni on tullut, pitää Hannun ja hänen painaa silmäluomeni umpeen. Te tulette kanssani laaksoon, te eläimeni, jotka yksinäisyydessäni olette pysyneet minulle uskollisina, yksin sinäkin, päästäiseni, pikku »Mii». En ole unohtanut teitä testamenttiani laatiessani. Olen nyt lähtöni edellä järjestänyt kaikki asiani, laittanut observatoorin mahdollisimman hyvään kuntoon, olen vetänyt itsetoimivain koneiden pitkäänkäyvät kellolaitokset ja antanut Hannun lähettää St. Jakobin meteorologiseen keskuslaitokseen ilmoituksen, että toimeni jää hoitajatta.

Vielä muuan pikku seikka. En tiedä ken asettuu jälkeeni asumaan observatooriin, joka nyt kenties ainaiseksi menettää tähänastisen hoitajansa. En siis tahdo jättää jälkeeni mitään pahennusta tuottavaa, vaan otan pois seinältä vuoteeni yläpuolelta muinaispersialaista alkuperää olevan lauselman, joka minua usein on lohduttanut, vaan joka voisi nuoresta mielestä tuntua masentavalta.

»Auliisti sulle aarteitaan
Jos maailma lie kannellut,
Sua onni lempilapsenaan
Kenties ei silti vaalinut.
Ja jos sä aarteet maailman
Taas menetit, sä muista vain,
Ett' ajallinen tavara
Ei suremista kannata!»

Sellainen on tuo lauselma.

Elämä ei varmaankaan ole paljon enempää kuin matka »Saturnuksella». Mutta kiitän sinua, rakas äiti, että olet sen minulle lahjoittanut, ja sen mukana rakkauden onnen ja kärsimykset. Kun maailmat kerran hukkuvat, silloin on vielä kautta tyhjän avaruuden soinnahteleva satu: Oli kerran ihme — nainen! Ihmeellisintä naisessa oli hänen rakkautensa. Niin hyvässä kuin pahassa hän oli maan ja tähtitaivasten käsittämättömin arvoitus!

Hannu tulee! Iloitsen sanomattomasti siitä että saan nähdä Gottloben, mutta kyynelsilmin ja mieli syvästi järkytettynä eroan observatooristani ja Feuersteinistäni!

* * * * *

Jost Wildin elämäntarinaan on Hannu Stünzi vielä liittänyt yhden lehden:

Me noudimme hänet kuolintautia potevana! Gottlobe, joka oli saanut tietää kaikki, kumartui kuolevan ylitse. — Isä, kuiskasi hän, — isä! — Hämmästynyt hymyily kirkasti sairaan kasvot. Hän aukaisi tummat, yhä vieläkin kauniit silmänsä ja kietoi kätensä Gottloben ympärille. — Lapseni! vastasi hän autuaallisena. — Isä! toisti Gottlobe. Katse kirkastettuna hän erosi elämästä. Te Selmatt'in vuorikukkaset, kukoistakaa, kukoistakaa hänen hautakummullansa! Kerran Jost Wildin sydän kantoi vihaa hänen kotimaatansa kohtaan, mutta verrattomasti voimakkaampi kuin hänen vihansa oli hänen rakkautensa.