The Project Gutenberg eBook of Salojen elämää, by Lauri Soini

Karhivaaran Ontrei.
Rosvo Komulainen.
Töyrentuulastus.
Valheen apostoli.
Kertomus isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia.
Tanu ja Tommi.
Taakki ja Riitta.

KARHIVAARAN ONTREI.

Karhivaaran kylän reunimmaisessa talossa — kaukana maan kaakkoisrajalla — uinaili ukko ja akka nokisessa pirtissä, pikkutalonsa ainoassa asuinhuoneessa, myöhäisenä syysaamuna päivänrailon lehdon latvoilla sajastellessa. Lumisenvaaleana aamunkoitto loimitteli yhä avarammalle synkkään syysyöhän. Sen kajo hivuttelihe Ontrein pimeään pirttiinkin, pimeä harmeni, haaleni ja vaaleni, sen jätteet kohta kyyristyivät soppien lymyisimpiin sopukoihin.

Muissa taloissa kyllä jo tähän aikaan vuodesta ehdittiin aamupuhteella polttaa suuri kasa päreitä mustaksi hiilikasaksi pankon nurkan eteen. Mutta tässä, johon Herra ei ollut siunannut lasten suita syömään eikä pidetty työssä palkkalaisia, ei ehätetty yöllä nyökkäröimään, tuskin käytettiin valkeaa muulloin kuin illallista syödessä. Uni kulta on kulta mun, — terve nuori syötyänsä, vanha yön levättyänsä — olivat ukon enimmän hokemia sananlaskuja, ja hätäilemättä hän nukkui iltahämärästä aamuhämärään. Mutta ei uni ainakaan ollut häntä lihottanut, sillä valkeneva aamu paljasti hänen kasvonsa vuoteelta niin käppyrään kuivuneen näkösinä, niin laihoina ja mehuttomina, että olisi niitten omistajan luullut kaiken ikänsä riisitautia sairastaneen.

Laihoille miehille on taivas tavallisesti lahjoittanut lihavat eukot, ikäänkuin miehen erikoisuutta selventäväksi vastakohdaksi. Mutta oikullinen sattuma oli tässä talossa tehnyt pilkkaa taivaan määräyksistä, sillä sama valkeneva aamu paljasti vuoteelta eukon kasvot, jotka olivat yhtä kuivat ja verettömät kuin ukonkin. Ontrein eukkoa vaivasi alituinen herpaus, kolotus jänteissä ja nivelissä, puristus vatsassa ja sydänalassa. Näitten vaivojen tähden oli hänellä melkein joka viikko, päivänsä kunakin, hieroja ja kuppari kotona. Se verrytteli ensin veren suonissa virtailemaan ja sitten laski sen pois. Sillä tavalla piti parantua kaikkien vaivojen, mutta varsinkin verettömyyden…

Eukko, joka kolotuksensa käsissä ei koskaan oikein sikeää unta saanut, huomasi nytkin ensiksi että tupaan oli tunkeutunut suuri päivä, aivan harmaan hevosen kokonen. Hän viipahtihe istualleen, vetäsi kirjavaraitaiset sukansäärykset pohkeilleen ja sitasi ne kiinni läheltä polvea. Näin kotoisille kävelyille lähtiessä säästi eukko kylävirsujaan ja lähätti jalkaansa tuohikolpposet, jotka pysyivät jalassa sitelemättä. Muuten hän olikin nukkunut täysissä tamineissa, mutta kylmän aamun tähden pisti vielä ukkonsa sarkatakin ylleen karjaa einehtimään lähtiessään.

Eukkonsa mentyä keuvotti Ontrei ukki yksin lämpimässä sängyssään. Siinä päivän töitä akkiloidessaan terottui hänen katseensa näkemään ja ihmettelemään niitä kiiltävän mustia karstakukkasia, jotka sakeana kuin saran nukka riippuivat savutuvan laipiossa. Käsikin pirteytyi niin, että sormet aivan itsestään alkoivat hiljalleen tilan reunaa naputella. Tässä huvissaan tuli hän yhtäkkiä häirityksi, sillä Akuliina eukko hynttyytti pirttiin sellaista himphamppua, että olisi luullut kartanon tulessa olevan.

— No? kysyi ukko nostaen pörröistä päätään vuoteelta, ihmeissään eukkonsa kärjistyneestä äänestä.

— Käynyt on, kuka lie. Muistan kuin kaksi sormeani, että illalla panin pönkän ovelle, mutta nyt se oli poissa, Minä aion nyt mennä sisään ja äkkiä huomaan että pönkkä on poissa — —

— Ei, panisin vaikka kaksi sormea kirjan päälle, että pönkän panin. Muistan vielä, että tein sen navetalta tultuani, ettetkä sinä käynytkään ulkona sen jälkeen. Muistin sen heti pönkän poissa nähtyäni, ja jo jolahti mieleeni, että vieras käsi sen on nostanut. Silloin en enää koskenut oveen, paras on yhdessä mennä katsomaan.

— Kyllä on vieras käsi käynyt, päivitteli eukko. Näkeehän sen, kun pönkkä on poissa ovelta, maassa retkottaa pitkin pituuttaan. Ja kunpa olisi edes kesä, voisihan luulla, että elukat sen… mutta kenenkäs elukat nyt enää ulkona… Vieras käsi se on…

— Tuuli! Puhu sinä tuulesta, sinä, senkin unikeko! Niinkuin minä en nyt tietäisi, mikä tuuli on ja miten joka ilta panen pönkän!

— Mikäs se sitten… kärähti ukko puolihymyllä virsuaan kiinni sitoessaan.

— Vai "tuuli"! jatkoi eukko yhä omasta arvostaan loukkaantuneena. Tässä ei nyt muka osattaisi pönkkää panna… ja kun olisi ollut edes myrsky… mutta niin tyyni, ettei lehti liiku…

— Vai "olehan nyt"… voro se on ollut, voro varmaan, ja siltekin sinä vaan: "olehan nyt"… vaikka paita päältä varastettaisiin…

— Sinäpä sinä. Mistä tässä kuka tietää vorosta enemmän kuin muustakaan, ennenkuin katsotaan.

— Mitähän se on vienyt? En minä suotta unta nähnytkään, sitä se nyt merkitsi. Se iso musta koira, se oli ulvovinaan ja juoksevinaan… Ka, lakkiaanko se! Tuollahan tuo on kolpitsalla seulan takana. Niin, se juoksi ja tapaili ja… Ka, nuttusi on tässä minulla, jos sitä…

— Sitte se juoksi aitan alle ja sieltä katsoa tuijotti, ja sen silmät olivat niin kiiluvat kuin paran silmät…

— Vai niin, vai yöllä! nauraa kihmitti ukko, kun oli päässyt asiasta tolkulle.

— Ne kiiluivat ihan kuin paran silmät pimeässä. Mutta en tiedä miten se niin aamotti… ihan tulee mieleen Talas-Vasili. Seköhän se…

Pimeän hämärässä he tarkastelevat ympärilleen. Näyttää kuin siellä olisi yhtä ja toista liikuteltu, vaan ei huomata mitään kadonneen.

Vihdoin älyää ukko sammiossa, joka on pohjasta leveämpi ja suusta kapeampi ja jota pikkutalossa käytettiin viljalaarina — huomaa sammion jyvästössä loven, huomaa, että siitä on ilmeisesti otettu. Otettu oli, varmaan… ei vallan paljon… kenties kymmenen kappaa, ehkä Vain kahdeksinen…

Ukko ja eukko seisottuvat keskilattialle, seisovat aprikoivat ja akkiloivat. Tuskin puhuvat halaistua sanaa, vain keskustelevat utelevin, tuumailevin katsein.

— Mutta ei varmasti ole ennen varkaissa tavattu Eikä uskalla yöllä naisihminen…

Joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Saatikka sitten, jos useasti on äkätty…

Ontrein luonto nousee. Hän väräytyy pahasti, kääkertää käverästi pirttiin ja varustautuu. On valmis lähtemään, kun eukko alkaa säpertää, että lähteekö se nyt suuruksetta. Pianhan se joutuisi eikä sieltä ehdi hetikohta takaisin, tuskin puolelle päivän. Ukkeli odottaessaan kävellä kääkertää lattialla sinne ja tänne, sitte malttamatonna istahtaa penkille. Vähänväliä vilkasee pöydälle, mitä siellä jo on.

Syödä sukastuaan ja vielä viimeistä palaa pureskellen, mennä putittaa hän ovelle ja sitä kyytiään metsien taakse Talas-Vasilin luo.

Tuohtuneena hän lähenee mökkeröistä, jossa on vaan kaksi huonetta: pirtti kaltevalla aholla ja sauna, syltä neljäänne, vesinotkon reunalla alalaidassa. Tuvan edessä on vielä jonkinlainen eteinen, joka on tehty asettamalla puita rinnakkain räystästä vasten pystyyn.

Talas-Vasili näyttää rauhalliselta kuin rannan hako. Hän istuu sivupenkillä lähellä ovea ja tekee muijalleen virsua, ilmeisesti juuri unestaan heränneen näkösenä. Eukko istuu peräpenkillä ja kehrää kylänemännän villoja värttinällä. Ei näet ollut varoja rukin hankkimiseen eikä sitä ollut tottunut käyttelemäänkään. Värttinä oli siihen sijaan vanhoillekin tuttu kapine. Nuorena ollessa hän oli ollut kerrassaan näppärä sitä pyörittelemään, että se mennä viipahti aina toiselle puolelle permantoa ja niin rihmaa tuli yhdellä kiepahduksella tuvanlattian leveydeltä.

Vasilin lapset hälisivät lattialla monessa mykkyrässä. Mutta vieraan tullessa ne kapasivat nurkkaan, nykertyivät yhteen kasaan ja toistensa päitten yli pilkistelivät.

Vasili askaroi yhä virsuntekeleensä kanssa ja nostaa siitä pari kertaa vaivihkaa katseensa Ontreihin. Omituisen temmahtavasti, äänessä vivahdus ystävyyden tuntoa, pohjapaino jotakin muuta, kehottaa hän vierastaan istumaan. Eukko viipottaa yhä äänetönnä värttinäpuikkoaan.

Ontrei ei istuudu. Pikaisesti sälähtävät kiukkuisat aatokset hänen mielessään, yhtä pikaisesti ottaa hän muutamia harppausaskelia lattialle, kääntyessään kaapasee korvallistaan ja astuu Vasilin eteen. Hän katsoo Vasilia sirrittävin silmin ja kun tämä nostaa katseensa virsuntekeleestään, kysäsee hän salakähmäisesti:

Vasili jännittää silmänsä niin suuriksi kuin saa ja koettaa ne naulata Ontreita kohden, vaikkakin katse pyrkii viehkuroimaan Ontrein ympäri katon, lattian ja kaikkien seinien kautta.

Viimeiset sanat sanoo kysyjä terävästi kuin ylhäältäpäin naskalilla pistäen ja vastaaja kuin alhaaltapäin paksulla puunpäällä puukaten.

Ontrei on varma, että jälet tosiaankin olisivat näkyneet, jos Vasili olisi käynyt aamummalla eikä iltayöstä. Nähtyään että tämä väite saa Vasilin hetkeksi vapisemaan, kysyy hän ilkamoiden:

Vasilin ääni ja ilme on niin julkean ilkkuva, että Ontrei on vähältä masentua. Vasili hyörää virsuntekeleensä kanssa kuin ei muka muuta ajattelisikaan, mutta tihkipäätä vilkasee syrjäsilmällä Ontreita.

Ontrei tähystelee, olisiko tuvassa jotakin paikkaa, jota voisi epäillä jyväpussin piilopaikaksi. Sitten hän kapsahtaa ulos, pirtin eteen pystypuista tehtyyn suojukseen.

Ontrei on kohottanut ryysykasan liepeellä olevat kylpyvastat ja leväytellyt hieman ryysyjä.

Hän tempaa pussin suusta kiinni. Mutta Vasili tarttuu kahden käden kanssa pussin perään. Riuhtoen ja reuhtoen retuutellaan pussia sinne ja tänne.

Sanoi Vasili mitä tahansa, saman vastauksen hän aina saa. Sellainen kiukuttava yksipäisyys saa hänet melkein masennuksiin.

Kappaleen aikaa reuhdottua joutuu Vasilin muija ukolleen avuksi. Kahden kammistaen he pian saavat pussin Ontreilta.

Ontrei harallakynsin tavottelee sitä takasin. Mutta kaksin käsin pitää Vasili pussia takanaan, puoliaskelia takaperin hivuttautuen. Ja akka reuhaa ja ratisee ukkonsa edessä, on aivan Ontrein silmille syöksemäisillään ja silmät repimäisillään. Niin ukko akkoineen hivutteleivat takaperin ja Antrei yrittelee päästä uudestaan pussiin käsiksi.

Asema rupeaa vihdoin Ontreista tuntumaan epätoivoiselta. Hän lakkaa pussia tavottelemasta ja kooten kaiken ryhtinsä lausuu uhaten:

Vasiliin sattuu hieman käräjäuhkaus. Sellaista hän ei ollut odottanut. Hän luuli tuntevansa vastustajansa. Hän katsoa sirrittää Ontreita, silmien sirritys kirkastuu vähitellen vahingoniloksi ja ähmäillen hän kähisee:

Ontreille tulee kiire lähtemään. Tuntuu kuin häneltä koko isännän ja miehen ryhti menisi hornan tuuttiin, jos jäisi tänne pitemmältä. Hän hujauttaa kättään ja loppuvaikutukseksi pinnistää kaikin voimin sanat:

Ja eukko räntästi tuvan perään, Ontrein menemän polun päähän. Isännän perään aholle hän syytelee:

— Vai käräjiin sinä… Mutta kyllä Vasili sinut… senkin…! Kyllä Vasili sinulle… miten mennään käräjiin! Maltahan mitä saat Karhivaaran lampaasta! Kyllä Karhivaaran Jyrki sinut suolaa. Ja Vasili kyllä pitää huolen, että asia tulee Jyrin tietoon. Ja Vasili itsekin vetää sinut käräjiin, sinä olet sanonut meitä voroiksi… milläs todistat, häh! Kuuletko… milläs todistat? Maltahan, kun joudut tuomarin käsiin, se osaa nylkeä pohatankin eikä vain köyhiä kuten sinä. Menetät maasi ja mantusi… senkin… Ja itse joudut linnaan, itse rautoja kolistelet… senkin —!

Ontrei parka mennä kuukittaa ahoa sen minkä kerkeää, mutta yhä kuuluu hänen korviinsa akan katkeamaton säksätys. Hän koettaa olla sitä kuulematta, eikähän siitä kaikesta selvää saakaan, mutta yksityisiä sanoja tunkeutuu hänen korvaansa ja korva väkivetoon keräilee niitä puoleensa. Tuntui ilkeältä mokoma löylytys, mutta ei sille viitsinyt kääntyä vastaamaan. Ei olisi mokoman akan kanssa ruvennut sanasotasille lähempääkään, saatikka sitten kaukaa aholta. Mutta ylen oli ilkeää kuulla mennessäänkin… Vasilista melkein tuntui kuin hän olisi pakeneva koira, joka on yrittänyt luuta varastaa, mutta saa pakoon juostessaan kylmää vettä niskaansa.

Vihdoin hän ehti ahon yli metsän reunaan ja akan säksätys lakkasi kuulumasta.

Hän kulki hetkisen kuin kaikesta olevaisuudesta irti revästynä. Mutta vähitellen alkoi ajatus tehdä työtään, mieleen kuvia kangastella. Hänen silmiinsä häämötteli eräs linnustusmatkansa toissa syksynä. Hän kulkee loukulta loukulle, tähtää tullessaan kaukaa, onko selkosin koholla. Jos se on lauvennut alas, rientää hän sydän rukkasen peukalossa sinne… Ja miten mukavalta tuntuikaan nähdä, kun tapasi selkosimen välissä tetren tai pyyn, ainakin oravan, joskus oikein ukkometson tai akkakoppelon. Eräs loukku oli sileällä selvällä harjun uralla, petäjikkökankaan rinteellä. Jo kauvaksi näkyi, että sen selkosin on alas lauvennut. Tästä kuitenkin kulki kylän karjaa joka päivä laitumelle, ja elukat usein kulkiessaan loukun laukasivat. Jännittynein mielin läheni Ontrei loukkua. Jopas alkoi haamottaa silmiin jotakin mustaa. Otus on… niin iso ja musta… ukkometso tietenkin. Mutta kovin on sileä ja siivetön. Musta lampaanvuona… sellainen siitä loukusta löytyi. Oli se lammas joskus ennenkin sattunut loukkuun loksahtamaan, kun metsoja varten teki mieli laittamaan loukut kovin korkeiksi. Entiset lampaat oli hän yksin saanut louheen haudatuksi. Mutta tämän oli Vasilin rähjä sattunut näkemään loukussa ennenkuin hän itse. Oli metsän polkua tulla retostanut vastaan ja ilkkunut, että "jopa taisi olla siellä pulska otus loukussa… eikä määkinyt enää?" Heti oli Ontrei luvannut Vasilille ryypyt, jos olisi vaiti. Se oli luvannut. Ryypyt oli sitte saanut. Ja vaiti oli tähän asti ollutkin.

Mutta nyt, nyt se oli uhannut ilmaista, jos häntä hätyyttelisi jyvävarkaudesta. Mitähän jos olisi mennä Karhivaaran Jyrille itse sanomaan, että hänen lampaansa… Mutta siitä menisi maksu… ja sitten epäilyksiä, kun ei ole ennen tunnustanut… ehkä koko kylä puhuisi, solkottaisi…

Eikä sitä Vasilia käräjiinkään… voisikohan sille mitään. Se on kierä mies, kyllä se osaa sykerrellä. Lemppari tiesi mitkä koukut ja mutkat se kulkisi. Sehän kuuluu ennen olleen kova käräjöitsijä, vaikka on nyt läpiköyhäksi, putipuhtaaksi paljastuttuaan ollut pakotettu ne jättämään. Lemppari sen kanssa…

Ja ne tuomarit! Ontrei tunsi mielessään pelkoa, salaista kammoa tuomareita ja käräjiä kohtaan. Eikä yksin hän, naapurit myös täällä syvimmissä rajasalon sopukoissa, varsinkin vanhan kansan miehet. Ontrei muisti nuoruutensa ajoilta niin monenmonta juttua tuomareista, miten ne olivat ottaneet lahjoja, ei ainoastaan yhdeltä, vaan molemmilta riitapuolilta. Ja sitten ne olivat sotkeneet ja velloneet, kääntäneet ja vääntäneet väärän suoraksi ja suoran vääräksi. Se kyllä oli ollut jo ennen sitä suurta sotaa ja vähän sen jälkeen. Sitten kun oli tullut tännekin Suomen laki, oli ruunu ruvennut ankarammaksi, oli vaatinut suoruutta tuomareilta eikä antanut ottaa lahjoja. Eivät muka nyt tuomarit enää ota lahjoja, eivät mutkittele eivätkä metkuttele. Mutta sepä heidät niin tarkoin tietänee, niin tyystin takaamaan lähtenee. Kuulojuttuja vaan, täällä salon sopukoissa aniharvoin tapaa sellaista, joka moisista ruunun asioista olisi latukantojaan myöten perillä. Milloin oli ruununmies käymässä, ei silloinkaan monella ollut tilaisuutta juttusille. Ja kukapa heidät ruununmiehet ja heidän sanansa takasi… lienevätkö muuttunee entisestään. Entiset kyllä tunnetaan, vanhat tarinat säilyvät ja kulkevat suusta suuhun… oma kyläkin niitä on kokenut… se ja se… sen ja sen isä tai isänisä… ne ovat olleet tuomarein puijattavina… kukapa tiesi taata ne tuomarit…

Ja miten ollakaan! Muistellessaan, akkiloidessaan ja aprikoidessaan rupeaa Ontreita niin arveluttamaan, että hän pysähtyy. Hän pysähtyy, seisoo hetken ja kääntyy sitten uudestaan Vasilin mökille. Sulaneena, lauhkeana kuin lammas hän ilmestyy pirttiin.

Hän käy istumaan jakkaralle pöydän eteen ja hetkisen tähtäilee mustaan paikkaan harmaitten housujensa polvessa, jota hän ei kuitenkaan nähnyt. Sitten hän katkasee äänettömyyden sukostelevasti puhellen:

— No, se nyt on… yritti Ontrei tuohtua, mutta asetti luontonsa jälleen. Kun pidät suusi tukossa siitä lampaasta niin… niin…

— Vai niin! Silläkö luulet pääseväsi linnasta. On sulla syitä ja kyllä niitä tiedetään…

Ontreita tuskastutti. Mitähän kaikkea se tiesikään… mahtoiko tietää ne pärepuut, joita Uuksunrannan maalta… toi…?

Kotvan mietittyään sukahti hän Vasilin korvaan, aivankuin häveten sitä hänen muijansa ja lastensa kuullen sanoa:

Tuskin annettuaan tempasi Ontrei kiireesti pois kätensä. Hän läksi rientämään kotia kohden kuin tulipaloon. Tuntui hänestä mahdottomalta saapua kotiinsa, jos Vasili joutuu tulemaan keralla.

Viime yönä oli taloa vähän näpistetty. Pahanen poikanen oli tullut illalla yöksi ja yöllä livistänyt tiehensä, vieden mukanaan puolivillaisen puvun, joka oli jäänyt naulaan pyhän jäleltä. Kulkupoikaa ei viitsitty edes jälestä ajaa, mutta kuitenkin se seuraavana iltapuhteena antoi aihetta kirjaviin rosvokertomuksiin.

— Mitä niistä nykyaikaisista rosvoista! hohhoili iäkäs isäntä. Napinvarkaita he vain ovat, turhia ihmisten mieliharmeja. Toinen mies oli ennen rosvo Komulainen, häntä todella täytyi pitää arvossa alallaan.

— Enpä tahdo hänen rosvouksistaan tarinoida, vaikka nekin olivat kyllä taitavasti toimitettuja. Hän otti paikasta, joista ei luultu mahdolliseksi. Otti rikkaalta takuusten takaakin ja antoi köyhälle keskellä kirkkomäkeä. Monta kertaa otettiin hänet kiinni, mutta aina karkasi hän vapaaksi, joko putkasta tai kulettajiltaan tiellä.

Tavattomasti pelkäsivät häntä koko maakunnan pohatat. Monissa miehin ja ruununmiesten avulla häntä kiinni jälleen tapailtiin. Mutta Komulainen käveli vaan vapaana, oleillen useimmiten omassa talossaan Kulhuan kankaalla, soitten ja korpien takana.

Alettiin otaksua sen johtuvan pitäjän nimismiehen pehmeydestä, sillä hän oli ylen hyväluontoinen, pieni ja hinterä mies. Ja vihdoin tuli maakunnan pääkaupungista suuri ja muhkea virkaherra rosvo Komulaista vangitsemaan.

Se suuri ja muhkea virkaherra saapui pienen nimismiehen luo, kuusi kovasti asestettua miestä mukanaan.

Pieni nimismies mietti hetken vakavasti. Sitte hän reippaasti sinkosi seisoalle.

— Lähdet yrittämään ja päästät voron käpälämäkeen… sanoi hän salamyhkäisesti.

— Huhutaan, ettet tahdo häntä kiikkiin, ja siksi hän muka kävelisi vapaana.

— Sepä perhanaa! Mutta tahdotko sinä ottaa katsoaksesi, mitä minä tahdoin ja voin ? Lyötkö vedon?

Vihdoin veto lyötiin. Pieni nimismies otti pahasen pojan kuskikseen ja ajoi samalla korven ja suon läpi rosvo Komulaisen taloon.

Seisottivat hevosensa pihalle ja pieni nimismies astui tupaan. Rosvo
Komulainen istui tupansa penkillä piippua polttaen.

— Asiani on sitä laatua, että laki on määrännyt minut Komulaista kiinni ottamaan, sanoi nimismies tyynesti kuin konsanaan tavallisen asian.

— Ja sitte minua on syytetty, että olen kelvoton virassani, kun en ole voinut, ehkenkä tahtonutkaan ottaa sinua kiinni.

— Minä olen köyhä mies, lukuvelkoja vielä maksamatta ja neljä lasta jo elätettävänä, piakkoin tullee viides. Olen onneton, joudun mieron tielle, jos minut erotetaan virastani siksi, että olen sinusta saanut niin voittamattoman vastustajan.

— Onko totta, ettei vallesmannilla ole kuin seitsemän miestä mukanaan? kysäsi hän kyytipojalta.

— Olkaa rauhalliset! viittasi Komulainen miehille. Tämä nimismies on tullut minua kiinniottamaan ja minä katson olevani velkapää lähtemään hänen mukanaan.

Alakuloinen, kunnioittava ilme kasvoillaan vaipuivat roistot istumaan. Komulaisen vaimo keitti kahvia, pannusta tarjottiin nimismiehelle ensin ja sitte koko joukolle.

— Tiedän, etten siltä tieltä pian palaa. Siksi olisi ennen lähtöä vähän selvitettävä asioitani.

— No, tervetuloa sitte! Olisit kyllä päässyt nyt yhdessä hevosessa, mutta eihän sille mitä voi, jos asiat vaativat.

Pieni nimismies ajoi kotiinsa. Siellä oli se suuri, muhkea virkaherra odottamassa.

— Kyllä on viisainta, että heti lähden miehineni. Komulainen on jo tietysti taipaleella ja ehtii iltaan toiselle puolelle maailmaa. Kaikkia joitakin, että heittäysin narriksi!

— Mene vaan, jos tahdot ettei Komulaista saada kiinni koskaan! sanoi pieni nimismies.

Kun pieni nimismies pani virkansa ja kunniansa takaukseksi, suostui suuri virkaherra vihdoinkin vielä iltaan asti odottamaan.

Ja illalla kymmentä minuuttia vailla seitsemän seisoi rosvo Komulainen nimismiehen virkahuoneessa.

Komulainen aikoi istuutua, mutta huomasi suuren virkaherran, jonka näkyi tuntevan.

— Onneksenne olikin, etten kysynyt. Olisin ollut vaikeammin pyydystettävä, jos tiesin tuon herran täällä olevan.

— Kyllä olisitkin suorasukaisemmin joutunut kouriini, jollei tämä nimismies…

— Mutta sen sanon, keskeytti Komulainen virkaherran, että vaikka olenkin katsonut olevani velvollinen antautumaan kiinni nimismiehelle, niin en ole velvollinen tuon herran vankina pysymään. Siis…

— Jos tahdot, niin minä toimitan sinut kaupunkiin, tämä herra voi ottaa pysyäkseen syrjässä, ehdotti nimismies.

— Ei mitään neuvotteluja roistojen kanssa, sanoi virkaherra. Hän avasi oven viereiseen huoneeseen, ja hänen viitattuaan astui sieltä sisään kuusi asestettua miestä rautoja kolistellen.

Komulainen ojensi heille kätensä ja niihin pistettiin käsiraudat. Kaikista kohdin raudotettuna hänet sulettiin tyrmään ja ovelle asetettiin kaksi aseellista vartijaa.

Mutta aamulla oli tyrmä avoinna ja vanki poissa vartijoineen. Ei Komulaisen talosta eikä koko tienoolta häntä löydetty, ja pohatat saivat edelleen vavista häntä peläten.

Parin päivän perästä palasivat kadonneet vartijat. Mutta heiltä oli vaadittu vaitiololupaus, ja he olivat oppineet, ettei Komulaiselle antamaansa lupausta käy rikkominen.

Korvenkainalon mökin perhe lopetti puolipäiväsensä, johon kuului leipää, perunoita, suolasärkeä ja sinertävää piimäsintua palanpainimeksi. Syötyään pyyhkäsi isä Taneli puukkonsa housunsa reiteen ja työnsi sen vasemmalla lonkallaan riippuvaan tuohituppeen. Sitte hän nousi, pisti piippuun ja piippu hampaissa meni pitkälleen karsinassa olevaan sänkyyn. Äiti Eeva meni perästä, puukkasi Taneliaan menemään sinnemmäksi seinäviereen ja painautui hänen kylkeään vasten. Taneli asetti piippunsa penkille sängyn päänpohjiin, ja kohta alkoi kuulua karsinasta hänen nenänsä tohina, jota säesti Eevan vienokkaampi sihitys.

Hinttu, torpan tytär, korjasi ruuanjätteet tuvan oven takana olevaan ruokamöksään, tarttui sitten virkkauskoukkuun ja näpläsi peukaloa kintaaseen, jota hän veli-Malkkiaan varten valmisti. Malkki, joka kahdeksantoista vuotta sitten oli ristitty Malakiakseksi, meni hänen luokseen peräikkunan alle istumaan ja katseli mielihyvin siskonsa näppäröitä sormiliikkeitä ja kirkkaita silmiä. Ja sisko heitti häneen niin ystävällisen silmäyksen, jotta oikein mieltä hiipoi.

Pilvinen talvipäivä alkoi hämärtyä, ja läheinen kuusikko kuumotti ikkunaan niin tumman surulliselta, niin surullisen kaamealta Valkosen hangen yllä. Se kuusikko kiersi aivan aitaa myöten puolet mökin pienistä pelloista, jotka korven kainaloon painautuneina muodostivat siihen kaarevan loven. Itäpuolella liittyi kuusikon reunaan solakkavartinen riukukoivikko, jonka juurella matala näreikkö oli kasvanut ainoastaan leveydelleen. Ja leveäin lehvien latvat painoi hanki peittoonsa, siten muodostaen pyöreitä, valkoisia lappalaiskotia.

Ikkunan edessä istuessaan kuulivat sisarukset ulkoa äkillistä hohinaa ja kohinaa.

— Töyriä! huudahti Malkki, joka ensiksi oli ehtinyt tarkkaamaan. Hän huudahti niin hiljaa, etteivät töyret kuulisi, mutta huudahdus oli kumminkin niin kärjistynyt, että se herätti nukkuvat sängystä. Koko torpan väki riensi korvenpuolisesta ikkunasta kurkistelemaan.

Isohkoina mustina pilkkuina näkyi harmahtavaa taivasta vasten aika parvi töyriä läheisten korpikoivujen oksilla. Ja toisia lentää havitti parhaallaan mökin ylitse kylästä päin. Ne oli nähtävästi jostakin säikäytetty liikkeelle ja nyt etsivät rauhallisempia olinsijoja täältä sisäsalolta. Kaikki ne kertyivät läheisten korpikoivujen latvoihin, kuvasteleivat siinä kuusikon latvojen ylitse mökin asukkaille, nokkivat urpuja ja kuikistelivat kaulaansa kuin yösijaa etsien.

Ja miten tavattoman paljo niitä vielä oli! Ikkunasta kurkistelevan mökinväen tyyneys katosi ja heidän päiväjärjestyksensä meni mullin mallin. Miesväellä oli vielä ollut aikomus mennä metsätöihin ennen täyden pimeän tuloa ja naisväen olisi täytynyt lehmä ja lammas illastaa. Mutta nyt ei hennottukaan ulos liikahtaa, hartain silmin tähdättiin vain ikkunasta suurta töyriparvea, kaikinmokomin varoen vierasten häiritsemistä.

Malkki jäi ikkunan luo vartioimaan, mihin töyret puista laskeutuisivat. Taneli tarkasteli päreorret ja kun siellä ei ollut riittävästi päreitä, alkoi hän ovensuusoppeen sulamaan tuoduista pärehaloista kiskoa lisää kiireimmän kaupalla. Kiskomansa päreet työnsi hän heti kuumaan uuniin kuivamaan.

Malkki yhä tarkasti vartioi ja Hinttukin nosti vähänväliä silmänsä virkkauksesta katsoakseen töyriparvea, joka rauhallisena yhä urpuja nokiskeli. Siskollisen katseensa hän muisti tähdätä Malkkiinkin ja sanoa, ettei Malkki ole ollenkaan hyvä, jollei töyrirahoilla tuo hänelle pukukankaan pumpuliloimia. Malkki varotti lyhyimmittäin Hinttua olemasta samallainen kuin entinen poika, joka metsällä jäniksen nähtyään unohtui niin kuvittelemaan mitä tekisi jäniksen nahkalla, että unhottikin ampumisen ja jänis nauraen juosta puputti tiehensä.

Joku töyristä oli lehahtanut lentimilleen ja toiset yksitellen irtautuivat jälkeen. Vitkan verkkaan ne liipottelivat viistoon alaspäin korven reunamitse, painautuivat kuusikon ja koivikon rajamaille ja katosivat koivikon juureen.

Koivikon juurella, matalain lumisten näreitten katveessa ne olivat tietyssä tallessa. Vartija pääsi pois paikaltaan ja naisetkin tohtivat jo mennä ulos ilta-askareilleen.

Miehet ottivat suksensa kesäteloiltaan tuvan parvelta ja varustivat molemmat sujakat, mutta tukevat seipäät. Suksien varvasremmejä laitellessa ja muuten varustautuessa ehti jo tulla pimeä. Mutta kiirehtimättä söivät miehet iltasensa, istuskelivat yhä ja odottivat.

Vihdoin miehet lähtivät liikkeelle. Ottivat rovion päreitä kainaloonsa kumpikin ja astuivat pimeään yöhön, lykkäsivät lylyt lumelle ja pellon yli hiihtää sujuttelivat valkosen hangen pumpulipintaa myöten. He suuntasivat koivikkolehdon laitaan kauvas paikasta, johon töyret olivat laskeutuneet, ja lehdon laitaa myöten hiljalleen, äänettöminä hiihtäytyivät lähemmäksi synkässä, pilvisessä yössä.

Lähemmäs päästyään sytyttivät molemmat tulen päreihinsä. Päretuohukset loimottelivat kirkkaasti pimeässä yössä, valaisten loistavan kehän ympärilleen, jota vastaan kaukaisempi yönpimeys näytti sitä synkemmältä. Tuohukset kädessä painautuivat miehet koivikkoon, jonka solkevat riukurungot ja matalat lumipeittoiset näreet loistelivat ja välkkyivät öisten tulien valokehässä kuin sadun ihana unelma, sitäkin ihanammalta tuntuen synkän yökehän keskeltä, josta luminen metsä runkoineen ja oksineen yhä hämärämmän salaperäisenä, yhä pimeämmän kammottavana häämötti, kuta kauvemmaksi koetti tirkistää. Valokehänsä keskellä painautuivat miehet yhä syvemmälle metsään, kulkivat kuusikkoon, palasivat koivikkoon jälleen. Ja koivujen ja kuusten lehvät muodostivat yllä katoksen, joka tuohusten valossa näytti aivan läpipääsemättömältä.

Yhtäkkiä sieppasi Malkki tuohuksensa oikeasta kädestä vasempaan ja sivalsi seipäällä pehmeään hankeen.

Hän oli huomannut hangessa reiän ja reiän ympärillä siipien jälkiä, joita töyri oli räpyttänyt hankeen kaivautuessaan.

Mutta Malkki ei ehtinyt sitä ylös penkoa, sillä vieressä alkoi hanki liikkua. Jo pelmahti lumi, jo vilahtivat koirastöyren mustat siivet… mutta samalla iski Malkki seipäällään ja töyri nyykistyi hangelle hiukan siipiään liikutellen.

Nyt alkoi hanki liikahdella yhtaikaa useammasta kohden, täältä tasaisen sammalaukean kohdalta, tuosta koivun juurelta ja tuolta lumisen näreen levien läheltä. Mutta samalla joutui Tanelikin seipäineen hätään pojalleen avuksi, yhdessä he lyödä huimivat teiriä seipäillään minkä kerkesivät, yhden löivät kuoliaaksi nukuksiinsa hangen sisään, toinen oli parhaallaan uutostaan ylös selvittäytymässä, kun sai seipäästä, kolmas surmautui puskeuduttuaan näreen sekaviin oksiin uuttonsa lähellä…

Ne töyriparat, jotka onnistuivat selviytymään ylös uutoistaan ja lentimilleen lähtemään, eivät siltä monikaan henkeään saaneet säästetyksi. Niitten silmät, vasta unesta auenneina, huikenivat näkemättömiin punertavan kirkkaassa, väräjävässä päretulen valossa. Kuin päättömät kanat ne voivat lentää suoraan surmaan sauvaa kohden, kentiesi tulen häikäiseminä sitä kohden sohotellen.

Tuossakin joku parhaallaan pelmahtaa hangesta esiin ja hätäisesti lähtee lentämään. Heti kohta lyö siipensä ohkaseen aisakoivuun, jotta tuuskahtaa hankeen. Ei ehdi uudestaan siivilleen nousta, kun jo seiväsmies lyö nirrin pois.

— Tuossa harmaa naarastöyri lentää ylävitalikkoon, satuttaa itsensä koivun runkoon, mutta tapautuu taasen lentimilleen maahan putoomatta. Ylemmäksi, valokehän ja pimeän rajamaille päästyään se lentää suoraan sakeaa koivun latvaa kohden, siivittää, siivittää, rupisteleiksen oksien välissä, koettaen päästä läpi, koettaa tapautua oksalle istumaankin, mutta ei tavota tasapainoa. Oksissa sokkeloidessaan lintuparka väsyneenä taasen irtautuu ja siivillään kannatellen hiljaa laskeutuu maata kohden. Siellä on mies, kurkottaa jo vastaan seipäineen ja lyö linnun maahan.

Aniharvat töyristä sattuivat osumaan oksien aukkoihin ja selvisivät selville ilmoille. Mihinkä asti ne lienevätkään hädissään lentäneet, lienevätkö enää tohtineet pysähtyä yötään viettämään…

Mutta kun yöllinen hyökkäys, sissiretki nukkuvaan perheeseen oli päättynyt ja Taneli ja Malkki saaliinsa kokoon keräilleet, oli heillä neljättäkymmentä töyrtä kaikkiaan. Koivuisilla taakkavitsoilla he kantoivat otukset kotiinsa.

Kotiväki oli koko ajan tähystellyt ikkunasta, nähnyt miesten sytyttävän soihtunsa koivikon laidassa, nähnyt heidän menevän metsään ja nähnyt tulien vilkkuvan puitten lomitse. Uteliaalla odotuksella näkivät he sitten tuliroihujen punertavan kirkkaina pilkkuina lähenevän pilkkosen pimeässä yössä, ja ilosella ihailulla ottivat he kotona vastaan kelpo metsästäjänsä.

Kun töyret seuraavana päivänä vietiin kylän kauppiaalle, saatiin niistä 2 mk 10 penniä parista. Se oli paras ansio yhtenä yönä, minkä Korvenkainalon mökin miehet olivat milloinkaan ansainneet.

Nimismies tulla pölähti keskellä kaunista suvisunnuntaita Hevosahon lautamiehen pihalle. Jalkapatikassa hän tuli siltavoudin kanssa, seisahti hieman eteisen edessä ja vilkasi tuvanikkunaan, ovatko nähneet hänen tulonsa. Sitte hän istahti eteisen penkille ja pyyhiskeli hikeä otsaltaan.

Pian joutui siihen lautamies ja vei vieraan kamariin. Emäntä puolestaan oli rientänyt puuhiin kahvipannuineen.

Vaihdeltua alkupakinat ilmasta, vuodentulon toiveista ja sensellaisista, alkoi nimismies hienosti viittailla tulonsa syyhyn. Tai ei hän siihen oikeastaan viittaillut, hän koetti kopeloida isännän mieltä, että hän johtuisi sen ilmaisemaan. Mutta isäntä ei puolestaan ollut niinä miehinäänkään, että ottaisi ymmärtääkseen.

Vihdoin nimismies kävi suoraan asiaan, sanoi tiellä tavanneensa miehen, joka oli kertonut, että Hevosahon lautamies tahtoisi häntä kaikella mokomin tavata.

Lautamies ihmetteli. Sillä ei hänellä ollut mitään asiaa, saatikka sitte niin tärkeää, että olisi vartavasten nimismiestä taloon kutsunut.

— Mitäpä sillä tein sellaisessa tapauksessa… enhän näet osannut tällaista mitenkään aavistaa.

— No, joo… suoraan sanoen hän tosin näytti vähän reuhkaloisen näköseltä, Hoikahko, pitkänpuoleinen, vaatteet yleensä reuhallaan yllä, pitkähkö tukka, kasvoiltaan laihahko… Sen tulin erityisesti huomanneeksi, että suu oli suuri, pitkät huulet olivat ulospäin rempallaan.

Nimismiehen kuvailua kuullessa alkoivat lautamiehen silmät käydä sennäkösiksi kuin niistä olisi ollut jotakin väkipakolla ulos puhkeamaisillaan. Alkoi käydä kovin silminnähtäväksi, että hänen oli vaikea pidättää nauruaan.

— Apostoliksi häntä on sanottu kinkeristä alkaen toistakymmentä vuotta sitte, jolloin rovasti itse hänelle sen nimen antoi.

— Valheen apostoliksi häntä nimitetään ja syystäkin. Vai pyöräytti se…

— Vai pyöräytti se nimismiestäkin, pahuus. Hän se sitte on oikein ammattivalehtelija. Monen hän on narrannut seisoalleen, kuten sanotaan. Tahkolan ukko oli hänestä kerran kannellut rovastille ja rovasti kinkerillä nuhdesaarnaa hänelle pitäessään tuli sanoneeksi sanat, jotka siitäpäivin ovat olleet hänen liikanimenään. Ja harvoin haukkumanimi sen paremmin paikalleen osuu. Hän saa valeitaan uskomaan kenen tahansa, usein niin pitkälle, että monasti tekevät hänen juttujensa tähden pitkiä narrinretkiä.

— Sepäs kumma mies pitäisi saada puhutellakseen. — On tainnut mennä kylille nyt, koska kerran on tullut vastaan.

Samassa talon emäntä, kuulu ketterästä kahvinvalmistuksestaan, avasi oven ja työnsi tytärtään sisään kahvitarjottimen kanssa. Hehkuen hämin punasta, joutuessaan niin äkkipäätä herrojen eteen, niiasi tyttö kahvia tarjotessaan niin syvälle, että oli polvet vähällä lattiaan lysähtää.

Kahvia juodessaan sattui isäntä silmäämään ikkunasta kujalle heilimöivän ruispellon ylitse.

Isäntä kiirehti kujan veräjälle ja huusi Mikon jälkeen. Mikko tuli luo ja isäntä pyysi sisään. Mikko meni, ilmeisesti muistamattakaan äskeistä valettaan. Tavallisesti hän ei huomannut mitään pahaa tehneensä, vaikka valehteli niin, että korvat liikkuivat. Valehteleminen lienee ollut hänelle todellinen henkinen tarve, sillä hänellä oli vilkas mielikuvitus, kekseliäs ja ilonen mieli ja hyvä puhelahja… täytyihän hänen saada lahjakkuuttaan johonkin käyttää… Monta kertaa hän taisi valehdella huomaamatta itsekään pistävänsä lipokasta…

— Hyvää päivää! sanoi hän nimismiehelle, heittäen äkkiä hattunsa pois ja hyvin syvään kumartaen. Hän istahti vaatimattomasti tuolille oven suuhun ja nökötti siinä niin levottoman ja kiireisen näkösenä kuin olisi heti asiansa toimitettua pois kiirehdittävä. Odotellessaan hän katseli ja hypisteli hattuaan.

— Joo, alotti nimismies. Sinä Mikko kuulut olevan kova mies valehtelemaan. Haluaisinpa kuulla jonkun keksinnöistäsi. Hökäsepäs nyt kuullakseni paras valeesi, ehkäpä päästät parikin… saat kapan rukiita…

Mikko tuli ensin pettyneen ja sitte suuttuneen näköseksi. Hän nousi ja lähtöä tehden kysäsi:

— En jouda, sanoi Mikko totisena, nyt mitenkään joutaviin jaarituksiin.
Hyvästi vaan!

— No, maitahan nyt, ehkä emäntä tuo kupposen kuumaakin, asetteli lautamies.

— Sanoi, sanoi Konttilahden pellonpääläisten saaneen viime vuorokausina kaloja niin etteivät ehdi siivota ja suolata…

— Niin, ja sentähden kuuluivat myyvän tavattoman huokealla, melkein kun vaan joku vie kalat nätänemästä…

Mikko oli niin kalanahnaan näköinen, etteivät toiset hennoneet pitemmältä häntä viivyttää. Hän sanoi kiirehtivänsä hakemaan konttia kotoaan ja sitten kala-apajalle.

Mikon kotikylästä oli Konttilahteen pari vanhaa ruotsinvirstaa, mutta kirkolle oli molemmista kolmatta peninkulmaa. Nimismies oli mielissään, että oli juuri sattunut tälle puolelle pitäjästä näin kalaisena aikana. Kaloista oli ollut niin kova puute koko kevätkesän, että se mies, joka nyt ensiksi joutui apajalle. Toimitettuaan asiansa, ajoi nimismies Pellonpäähän kalakauppoja tekemään.

Nimismies yritti suutahtaa. Mutta pian muisti hän kohtauksen laadun Mikon kanssa ja nauroi enemmän kuin oli koskaan nauranut. Ja nauramalla muutkin nauroivat, kun kuulivat Mikon uuden metkun.

— Ollapa nyt se mies täällä, niin pitäisi hänelle mitattaman koko tynnyri rukiita, sanoi nimismies.

Rytörinteen isäntä kävellä kääkersi levotonna pihallaan, emännän keittäessä kodassa piimäjuoksutosta aamiaiseksi. Isännän päässä kiehui ja kihisi, siellä tempoi kuin kaksi eri kättä, joista toinen käski, toinen kielsi…

Lempsatti sentään, että juuri tänään pitikin olla näin kirkas päiväpaiste, heleä heinäpouta… Sataa, sataa suhuttaa ensin koko viikon, toistakin… rupeapas sitte ja paiskaa pouta pyhäksi! Ei näytä olevan sateesta pelkoakaan, heleän kirkas on kauttaaltaan sininen taivas… ei hattarata näy taivaalla eikä toisellakaan… tasainen on taivas kuin silkka vesi… että vaikka veneellä soutaisi…

Ja heinät ovat hajallaan Notkoperän niityllä… toista pielesalaa on hivelletty heinikkoa kellelleen! Enin osa niistä on ruolla lämpenemässä ja ummehtumassa, osa hajallaan luokoutumassa mehuttomiksi. Tänään nyt olisi päivä sellainen, ettei muuta kuin löisi ruot hajalleen ja niitospäitä vähän kohottelisi, niin illalla saisi niitetyt heinät rutikuivina pielekseen…

Hyvä olisi heiskata heinien kanssa, jollei olisi pyhä… Mahtaisikohan Ylitalon Ukko olla niin äkänen, että vihastuisi siitä, jos näin tärkeää työtä tekisi sunnuntainakin? "Mitä suurin tarve ja ristillinen rakkaus vaatii, ei se ole kielletty. Sentähden… mitenkäs se nyt olikaan… sentähden… ai, niin… sopii kyllä parantaa sapattina ja auttaa härkää ulos kaivosta." Niinhän siinä katkismuksessa… Tarve tässä tietysti on, sillä tarvitseehan karja talvella heiniä… mutta lieneekö sentään suurin tarve? Ja mitenhän… vaatineeko ristillinen rakkaus, että sopivana poutapäivänä, vaikka se olisi sunnuntainakin, korjattaisiin karjalle heiniä talveksi? Härkää saa nostaa kaivosta… härkä on karjaa… tottahan Jumala rakastaa yhtäpaljo lehmiä kuin härkiäkin, että molempia saa turvata kuolemasta… Papit sallivat, että karjaa ruokitaan sunnuntainakin… mutta millä talvella ruokitaan, jollei kesällä rehua korjata… ja ainoana poutapäivänä viikon perästä…

Alkoi isännästä tuntua siltä, että tänään täytyy mennä heiniä hajottelemaan ja kouhottelemaan, olipa se sitte hyvin tai pahoin. Hän kynsäsi korvallistaan ja meni emännän luo kotaan. Häneltä piti kysyä asiasta… mutta arveluttavalta alkoi sekin tuntua. Ei se eukko, joka sunnuntaisin niin hartaasti veteli virsiään, mitenkään antaisi myöntymystään sellaiseen syntiin. Kauhistuisi vaan niin, ettei tulisi mitään koko aikeesta. Paras on pitää omana salaisuutenaan, menipä sitte tai oli menemättä. Renkiä ja piikaa on kyllä mahdoton saada niitylle emännän tietämättä. Mutta voihan itse mennä… jos mennäkseen… ja ehkäpä voi hakea iltapuoleen muitakin avuksi, kun heinät kerran on hajalla ja kuivina. Isäntä jätti emännälle sanomatta ja kysäsi vaan:

— Kylillä… kirkk'aikana! Olisit vaan kotona. Luettaisiin päivän epistola ja evankeljumi, palkolliset saisivat olla mukana.

— Sitte iltapäivällä käyt, jos käydäksesi olet, etkä menisi keskellä kirkk'aikaa…

— Voi sinuakin! huokasi emäntä. Ennen lasna ollessani eivät vanhemmat laskeneet minua pyhäpäivinä illoillakaan mihinkään eivätkä käyneet itse muualla kuin seuroissa ja kirkossa. Niin ne heränneet ennen… mutta pois häviää nykypäivinä usko ihmisistä, synnin ja suruttomuuden uneen vaipuvat nuoret, vieläpä vajoavat vanhatkin, jotka toki ennen enemmän Herraa pelkäsivät.

Emäntäkin tuli pian perästä, kantaa kelletellen höyryävän padan tupaan ja asettaen pankolle. Piika toi leivät, kalakupin ja piimätuopin pöytään, emäntä ammensi piimäjuoksetoksen kahteen suureen puukuppiin, joista toisesta söi isäntä ja emäntä, toisesta renki ja piika. Ilman pitempiä puheita syötiin aamiainen ja sitte heittäydyttiin ruokalevolle.

Salokylän miesväen tavallinen kotijärjestys oli sunnuntaisin seuraava: ensin yölepoa aamiaisille asti, sitte osaksi ruokalepoa, osaksi päivän epistolan ja evankeliumin lukemista puolisille, lopuksi kyläilyä iltaan. Naiset ja kirkkoväki tästä järjestyksestä tekivät poikkeuksen. Naisten tuli hoitaa karja ja laittaa ruoka perheelle sunnuntaisinkin.

Rytörinteen perhe vaipui syötyään pian ruokauneensa. Mutta isäntää ei nukuttanut. Äänetönnä hän keturoi penkillä pöydän päässä, ja hänen ajatuksensa kiersivät ahkerasti Notkoperän niityllä. Samalla hän kuulosteli tarkkaan, milloin nukkuvain nenien sihinä kohoaa kylliksi varmaan asteeseen. Lopulta hän kepsahti hiljalleen ylös ja asteli ulos.

Ruokatuvassa hän leikkasi leivästä pari viipaletta, pani niitten väliin suuren sären ja tunki käärön taskuunsa. Piimää olisi pitänyt ottaa… mutta leili on hellillä niin keihkeällä paikalla, että emäntä sen poissaolon heti huomaisi. Voihin samaten tulisi iso näkyvä lovi… ja emäntä kyllä muistaa tarkkaan mistä itse on milloinkin vuolassut… Samapa tuo… yhdeksi puoliseksi syö vaikka hapankaalia, kuten reppulaisten kotimaassa… elettiin sitä ennenkin, vaikka syötiin vain pelkkää pettua…

Kuin varkain putitti isäntä Notkoperän niitylle. Perille saavuttua… kaikki epäilykset haihtuivat kuin tuhka tuuleen… ukko heiskui ja huiskui kuin tulipalossa. Ravakasti tarttui hän heinärukoon sylin, puistaa reuhotti tarmonsa takaa, jotta hajosivat vainen heinät puolelle jos toisellekin. Niin hän kulki ruolta ruolle ja löi ne kaikki hajalle kuivalle niitylle, heleään päiväpaisteesen. Tottapa heistä sitte selviäisi, jollei muuten, niin kokoileisi iltapäivällä kantorukoihin, ainapahan toistekin pielestetyiksi tulisivat.

Ruot hajotettuaan kohotteli ukkeli niitospäät niityn laiteella, palasi sitte aamullisille jälilleen, haravan kera käännellen niitä luokoja, jotka aamulla oli ruoista hajottanut.

Niinpä olikin päivä jo kallistunut hieman iltavinoon, ja heinämies tökkäsi haravan varren niittyyn pystyyn. Mutta elähän mitä… ei se vedellyt… pois oli kiireimmän kaupalla otettava! Se oli taika: kun haravan piit olisivat yläällä pystyssä, repisivät ne ilman pilvet riekaleiksi ja silloin tulisi sade kastelemaan kuivat heinät. Pilviä tosin ei näkynyt nyt… mutta taika on taika… ei sen verkonsilmät näy… pilvi voisi heti tulla hankailemaan haravan piihin… Ja isäntä asetti haravansa kiveä vasten, piit kiveen päin…

Hehheh… olipa ruvennut raataminen luissa tuntumaan. Pielespohjalle puoliselle nyt… kalaa ja leipää… sitte jatkamaan heti taas… kalaa ja leipää… saahan toki sentään vettä lähteestä palanpaineeksi. Solkeva oli koivikko aivan niityn laiteella, varjoillaan tahtoo haitata heinien kuivamistakin lähellään. Tarvitsee vaan vitasta puukolla viiru sileään tuoheen… puun ollessa jäkäliä ja rovellaan longahtaa tuohilevy irti melkein itsestään…

Pielespohja oli siellä vähän sinnempänä niityn laiteella, samaisen koivikon varjossa. Isännän takki riippui sen lähellä vesan korvuksilla. Vierelle pisti metsästä ensin kallion kieleke, pyöreäpäinen kuin hiomalla kulutettu. Hiiden pojat kuuluivat sen ennenvanhaan kuluttaneen… olivat kakarat siinä mäkeä laskeneet tulenlieskaisilla vieteripyörillään. Nykyisin sitä sileää kalliota käytti kesäisin heinäväki ruokapöytänään…

Tuohesta lippiä tehden, taitellen levyä nurkille, läheni isäntä pielespohjaa hiljalleen. Vain silloin tällöin jouti hän lipintekeleeseensä katsomaan… täytyi sen kahden puolen katsella myös jalkoihinsa sammalmättäiseen niittyyn, ettei kompastuisi… viereltä ja kauvempaakin kihtoivat näkökehään hämärämpänä hajallaan olevat heinät tuoden mieleen huolta ja hoppua. Alkoi arveluttaa, ehtiikö hän ennen yökasteen tuloa panna heiniä ruolle, joko pitänee juosta taloon hakemaan lisäväkeä… Mutta mitähän se eukko silloin… hän joka lukiessaan ja veisatessaan on huolitellen muistutellut miestään kylän käynnistä… mitähän se hohkailisi, jos tietäisi työssä olleen… alkaisi vielä puhua helvetistä, sen hiiloksista ja paistinvartaista… hitto hänestä kuulkoon… karmi selkää jo ajatellessakin. Kyllähän sen Ylätalon ukon kanssa aina sopii, aina miesväestä selviää, mutta akkojen ja paholaisten… niitten kanssa selviäminen on hullumpaa…

Kuin salama, kuin pitkäsen tuli ja leimaus välähti jotakin isännän silmään, kuitenkaan ääntä kuulumatta. Kirkas valokehä luisuu kallion kielekkeellä, metsän varjon keskellä… väräjävä valokehä… kehän keskellä mies… kirja, suuri kirja kädessä. Himmeästi välähti mielessä, että se ehkä on joku kyläläinen, mutta se ajatus haihtui oikein selvenemättäkään. Se käänteli kirjanlehtiä ja liikutteli suutaan. Kuuntelemattakin kuuli isäntä äänen kuin tuulen hyminän:

— Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän ja kaikki askarees toimittaman, mutta seitsemäs päivä on sinun…

Silloin isäntä hervahti niitylle puoleksi polvilleen, puoleksi istualleen ja painui pökerryksiin.

Kun hän jälleen kuontui kohottamaan päätään ja uskalsi puolella silmällä tirkistää kallion kielekkeelle, ei hän nähnyt siellä mitään outoa enään. Valokehä oli vielä jonkillainen… päivä paistoi pyöreän lehvienloman lävitse… takki riippui vesan korvuksilla… mutta mitään tavattomampaa ei näkynyt. Isännästä tuntuikin, että silloin kun hän oli nähnyt oudon miehen autereisessa, väräjävässä valokehässä ja hänestä oli alkanut tuntua kuin hän irtautuisi kaikesta muusta tätä näkyä katsoessaan, että hänestä oli silloin näyttänyt mies kirjoineen päivineen yhtäkkiä katoavan, haihtuvan kuin henki konsanaan, juoksematta pois, nousematta pilviin tai vajoomatta kallioon allansa…

Rytörinteen isäntä tunsi aivan lamautuvansa kammosta. Ei häntä haluttanut ruoka, ei töihin meno tullut enää mieleenkään. Vaistomaisesti otti hän takkinsa oksalta ja syvästä syyllisyyden tunnosta väristen alkoi astua kotiinsa.

Kotonaan kertoi hän emännälleen ja muille kyläläisille ihmeellisen näkynsä Jumalan miehestä, joka oli lähetetty häntä varottamaan sapatinrikkomisesta ja muusta synnistä ja pahennuksesta. Kuulijat kauhistuivat, ihmettelivät ja siunailivat. Erittäin kauhistui ja siunaili Rytörinteen emäntä, joka heränneessä kodissa oli nuoruudessaan Herran pelvossa kasvatettu. Hän rukoili miehensä puolesta hartaimmat esirukouksensa ja neuvoi häntä menemään papin luo saadakseen siltä synnit anteeksi ja siunauksen pahanvaltaa vastaan.

Mies meni, tunnusti syntinsä ja kertoi Herran antamasta varotuksesta siinä ihmeellisessä näyssä.

Pappi ei puhunut mitään näystä, hienosti hän vältteli myös määrittelemästä, miten suureksi synniksi isännälle hänen pyhätyönsä luettanee… vaikka isäntä koettikin siitä selvyyttä saada. Pappi kehotti vaan yleensä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa ja vaeltamaan nuhteettomasti Herran edessä.

Rytörinteen isännän heinät saivat olla Notkoperän niityllä yökasteen ja seuraavain päivien sateitten alla, kunnes ne auhtuivat ja ummehtuivat piloille eivätkä olleet olkienkaan verosia syötäviä karjalle talvella. Mutta Rytörinteen isäntä oli tullut uudeksi ihmiseksi, ja kaikki jotka hänen kertomuksensa kuulivat ja uskoivat, tulivat uusiksi ihmisiksi ja vahvasti uskoivat pääsevänsä kuoltuaan taivaaseen, jossa ei tarvitse kyntää eikä tehdä heinää talveksi karjalle, vaan ristissäkäsin veisataan virsiä ja vietetään ijäistä sapattia.

Ja tämän kertomuksen isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia, vaan jolle lankeemuksensa koitui ylennykseksi… sen olivat sen aikuiset eläjät kertoneet lapsilleen ja he taas lapsilleen ja lastenlapsilleen, kunnes se on yhteisen kansan ojennukseksi tähän kirjaan kirjotettu.

Tahdoin kerrankin nähdä Aholan Tanun kotoisissa oloissaan, kun olin kerran urennut sille puolelle pitäjästä. Tahdoin tavata tuttavaani Tanua, joka oli paikkakuntansa arvokkain mies, piirin esimies ja suuri maanviljelijä, jonka talous oli parhaimmassa kunnossa ja työväellä vakava toimeentulo.

Tapasin Tanun laajalta kesantopelloltaan ojalinjoja kepittämästä. Tervehdittyämme hän istui kivelle, kopisti piipustaan porot lapikkaansa kantaan ja vakavin liikkein tukki tupakkaa piippuun.

Monet olivat ne kertomukset ja kokemukset, joita olin häneltä kuullut, mitenkä hän katovuosina oli kuntalaistensa asioita ajanut, kulkenut hätäleipänäytteitten kanssa aina senaatin neuvospöydän edessä, miten taistellut nimismiestä, kuvernööriä ja muuta virkavaltaa vastaan, etteivät ne enää viitsineet kulkea tietä hänen pihansa kautta, vaan kiersivät aidantaitse ahoja myöten näillä mailla liikkuessaan, miten oli mahtavan apteekkarin sysännyt suohon kunnan varoja kavaltamasta, miten kouluja puuhannut ja muuten seutunsa edistystä ja valistusta ajanut. Hän oli niistä kertonut värähtämättomällä tyyneydellä, kerskaamatta tai kainostelematta, vakavalla oman arvonsa tunnolla.

Nyt hän tuijotti totisena eteensä, korkean otsan alta syvältä tähtäävillä silmillään. Sitte kohotti päätänsä kuin nousten pois mietteittensä syvyydestä.

— Tuolla se on kahdenkymmenen vuoden työ, sanoi hän vakavasti viitaten suurelle suoperkiölle lännessäpäin, laskeutuvan auringon alla. Siellä on ollut monta ukkoa ojalla, monta miestä kuokkimassa ja kuusikkoa kaatamassa ja monen miehen lapsille sieltä leipääkin leviää. Nyt kyntävät siellä kauraa ja sänki aiotaan heittää heinänkasvuun.

Laajana levisi sieltä tasaperäinen perkkiö iltaruskon hohteessa. Perällä vilahti vahva ruislaiho juurikkakasojen välissä ja tännimmäisellä rannalla olivat rengit kyntämässä neljän hevosen kanssa. Ihanasti kiteilivät ja väreilivät auringon säteet tuoreessa suomurassa, ne kirkastivat myös kyntäjät hevosineen, kirkastivat juurikkakasat ja versovan nurmen perkkiön laiteella.

— Tuossa koillispuolella on pellon alla jo parina syksynä ojitettu jäkikköniittyä ja ensi syksynä täytyy ojittaa lisää. Siitä näkyy kattamalla tulevan oivaa niittyä, kun kylvää siihen timoteitä ja apilasta.

Sieltä näkyi ojitettu ala niityn eteläpäästä, vaan paljo oli vielä jäkikköä ojittamattakin. Ojittamattoman kohdan hämärryttivät pellon ja niityn rajalla kasvavain koivujen varjot, joitten pisimmät huiput venyttyivät vinoon niityntakaiselle kanervikkoaholle asti.

— Tähän kesantopellolle on saatava ojat ennen juhannusta, kun ennen heinäntekoa miehet joutavat ojalle.

Tanu oli siihen kepittänyt joukon suuria ojarivejä ja yhden rivin pää oli jatkumassa keskellä peltoa. Tanulle oli kyllin työtä vedellessä viivoja, toiset miehet saivat ne työksi tehdä.

— Tuonne koivujen kaartamalle rantakummulle aiotaan rakentaa koululle oma talo. Ensi talvena vedetään hirret ja keväällä ryhdytään rakennustyöhön.

Kumparetta ympäröivät ritvakoivut touhottivat Särkilahden rantaäyräällä. Olin näkevinäni siinä sorean rakennuksen, jonka punanen seinä valkosine ikkunalautoineen kuumotti itäistä ilmansuuntaa vastaan. Näin iltapäivällä heijastelisivat läntisen auringon säteet kirkkaasti koulutalon ikkunoihin, ja jos idästä milloin ukkospilvi nousisi, paistaisi päivä koulun ylitse pimeää pilveä vastaan, loihtien kirkkaan liitonkaaren sen palteihin.

— Tuo Särkilahti olisi saatava kuivatuksi, niin siihen tulisi paljo niitynlisää koko kylälle. Kun kaikki kylän isännät ryhtyisivät puuhiin Kolikonjoen pohjaa madaltamaan, niin pian se Särkilahti kuiviin kurahtaisikin. Kolikonjoen putous siten tosin tasottuisi, ettei siinä enää pyörisi Salmelan kauppamiehen mylly. Mutta Särkilahden tilalle tulee niittyä viiden kuuden myllyn edestä koko kylän hyväksi, ja kauppamiehen ei myllynsä tähden käy kieltäminen Kolikonjokea laskemasta.

Silmäsin lahdelle. Se häämötti siellä lehtirantojensa välissä, niin lienteän, lempeän ja sopusointusen näkösenä. Tyynen tyynessä kalvossa riippuivat takimmaisesta rannasta alkaen alaspäin tummalehväset kuuset ja hennosti vihertävät koivut, ja tännimmäisestä rannasta syöksi ilta-aurinko lahden rauhalliseen sydämeen kirkkaan, suuren sädekeihään, joka upposi sen läpi tuonnimmaiseen rantaan asti.

Tulisiko tosiaankin tapahtumaan, ettei siinä kerran lahtea enää olisi.
Tuon ihanan kuvastimen sijalla öllöttäisi silloin paljaana musta mura…

Pellonveräjältä kuului silloin veräjäpuitten romahdus ja tempasi huomioni puoleensa. Kun Tanu oli rypistänyt kulmainsa kaarekkeet silmiensä peitoksi, ettei niitä päivä häikäsisi, ja katsoa tuijottanut hetkisen tulijaan päin, ilostuivat hänen kasvonsa, kun hän saneli:

— Sieltäpä tuleekin mies, joka on ollut eturivissä mukana tämän talon viljelyksille perustuksia laskemassa. Sen miehen kanssa olemme jo toistakymmentä vuotta olleet yksissä leivissä ja tehneet yhteisiä töitä, meillä hän on ottanut eukonkin ja elättää pulskasti puoltakymmentä lastaan. Hän on meillä itsepäisin mies ainakin minun jälkeeni ja kaikin puolin muutenkin miesten paraita. Työssä hän on jäykempi kuin kukaan, eikä yleensä muutenkaan tuulen heilutettava. Siitä meillä on tahtonut riita pyöriä, ettei se mieli panna vanhinta poikaansa kansakouluun, mutta ehkä se jo ensi syksynä taipuu…

Tanakasti ja topakasti astui Tommi Karrinen luoksemme peltoa myöten. Multa pölähteli hänen ympärillään, kun hän tuli, ja lähettyään hän toivotti:

Hän tervehti meitä rautaisella työmiehen kourallaan, pyyhkäsi hikeä otsaltaan hihaansa ja sanoa jutisti:

Tommin tukkiessa isännän tarjoomasta kukkarosta tupakkaa piippuunsa, saneli isäntä minulle:

— Tämän Tommin jälet tuntuvat kaikessa siinä mitä tässä näkyy työn tuloksia. Hän oli rakennusmestarina, työnjohtajana ja kirvesmiehenä, kun tuolta entisestä Kivikkolan mökistä muutettiin tähän ja ruvettiin rakentamaan taloa viljelyskelposempain maitten keskelle.

Entisen mökin paikka näkyi pohjosesta päin mäeltä vesakkojen ylitse. Nurmeksi jätetyllä peltomaalla tököttelivät vielä suuret, pyöreät kivirauniot, joihin kivet oli muinen auran tieltä kasattu. Mökin tuvanuuni tökötti vielä pystyssä keskellä harjua, ja alempana notkon reunassa, vanhan koivun luona törrötti vanha, honkanen vesivipusin.

Tanu ja Tommi istuivat rinnatusten saman sileän kiven reunalla; minä istuin pienellä paadella heitä vastapäätä. Tupakoidessaan Tanu kysäsi:

— Muistatkos, Tommi, miten tälle samalle paikalle toistakymmentä vuotta sitte ruvettiin pellontekoa alottamaan?

— Tässä kasvoi silloin tuuhealehvänen kuusikko, ja tuossa kartanon kohdalla oli isompi aukea, josta joka syksy poimittiin tavattoman paljo puolukoita.

— Niin, ja sinä sanoit, että siihen tehdään talo ja muutetaan pois
Kivikkolasta.

— Kuka tuota olisi uskonut, että muutetaan kylmään metsään valmiiksi sulatetuilta sijoilta. Mutta ei Tanu ole koskaan työtä säikähtänyt.

— Ja Eteläahosta tuli tienoon etevin talo, josta on hölmöläisten elämä kaukana, mutta tehdään työtä toimella ja ohjataan asiat kunnollisesti.

— Niinpä niin… toimella ja kunnollisesti… saneli Tanu matkien. Muistatkos miten kävi, kun ruvettiin perkkaamaan tuota suota, jossa nyt kauraa kyntävät?

— Silloin sinä sanoit puuhaa kerrassaan päättömäksi. Sanoit, että ehtii miljoonan kertaa päivä näreen kiertää, ennenkuin se maa siemenensäkään antaa takasin.

— Mikä tuosta olisi luullut viljamaata tulevan… kun päälle astui, niin hutkahti polvea myöten rimpiin.

— Ja niinpä sieltä mies lähtikin käpälämäkeen ensimmäistä aamua työssä ollessaan.

— Etkö vainen? Kaupunkiin lähtiessäni sinut sinne neuvoin. Sinä olit kuitenkin ennen aamiaista jo vetäytynyt sieltä takasin ja sanonut emännälle, että "kyll'en rupea siellä tarsimaan, vaikka siihen paikkaan työ loppukoon."

Tommi koetti olla hymähtelevinään, vaikka häntä harmitti, kun aikamies kehtasi aina mokoman jutun vetää esille.

— Emma oli sanonut, ettei hän osaa pakottaa siellä olemaan, mutta ei osaa neuvoa poiskaan tulemaan. Ja oli kehottanut, että olehan nyt siellä, kun se ukon juurikka kerran on käskenyt, vaikk'et tekisikään mitään. Sinä olit mennyt takasin ja ruvennut ojaa lapioimaan. Ja kaupungista palatessani sitä jo oli kymmeniä syliä.

— Joo, äänsi Tommi hyvillään, kun juttu sittekin oli saanut niin hyvän lopun.

— Joo, siinä oli, äänteli Tommi jäykän mahtavasti. Siinä ei auttanut metsänpelko, siinä auttoi työ vaan. Se minun on aina jäänyt mieleeni, kun sinä kepitit kerran yhtä ainoata ojansijaa koko aamurupeaman.

— Ja sinä ihmettelit, että onko tuo nyt ojansijan kepittäminen niin kirpuntappamista…

— Turhalta minusta näytti, sillä poikana ollessani olisi ojaa jo sillä väellä kaivettu, kun sinä käytit kepittämiseen. Silloin sai oja, mikä niitä kaivettiinkin, mennä minne mieli teki, kaukaa jo lähdettiin kiveäkin kiertämään.

— Muistatkos, kun kerran talvella, ollessasi suolla aidaksia halkomassa, olit sinne eksynyt?

— Joo, muistan kyllä. Olisi pitänyt joutua kylpemään, mutta en muistanutkaan pitää vaaria kuusten lehvien tummenemisesta, kun kuukin nousi jo iltapäivällä paistamaan, ettei oikeaa yötä tullut. Oli jo iltapuhdetta koko mokoma kulunut, kun läksin hiihtämään. Hiihdinkin päin hongikkoa…

— Ja kotona oli jo vastat saunassa haudottu, kun Emma alkoi ihmetellä että missäs Tommi on. Pelkäsin, että olisit lyönyt kirveellä jalkaasi, lähdin hiihtämään ja saavuin puirokseesi. Huutelin ja etsin, vaan kun ei kuulunut, aloin hieman kiukustuneena hiihdellä puiroksen tienoilta, tirkistellen sinne ja tänne. Latusi näin menevän, läksin sitä seuraamaan ja huutelin, hohoilin. Vihdoin sinun öykähdyksesi kuului kaukaa suon ja hongikkokankaan rajalta ja siinä hiihtää suhuutellen ja näreen oksia risahdutellen tulla ryhmit vastaan.

— Sieltä minä tulin, ja olihan silloin kuutamo, sanoi Tommi muistuttaakseen tavattoman seikkailunsa valosampaa puolta.

Tommi nousi seisoalleen ja Tanu läksi mittaamaan jyviä hänen säkkiinsä. Vakavina astelivat he peräsukkaa taloa kohti ja minä astuin jälessä, mieli täynnä heidän sinne sullomiaan kuvia. Ja minusta tuntui niin tanakalta astua näitten miesten jälestä, joilta juuri olin kuullut palasen historiallisia tapahtumia, meidän kansamme historiaa, niin "tavallista", mutta tärkeätä.

Särkilahden pohjukan ympäri pois talosta kulkiessani palasivat mieleeni Tanun aikeet sen kuivattamisesta. Tuntui haikealta ajatella, että se hävitettäisiin pois siitä päilymästä. Sijalle levenevä niittykin kuvastui mieleeni mustana mutalikkona, jossa rujotti ijänikuisia honganhakoja, särentokeita ja muuta rytöä ja jossa hakojen tokeitten välissä hyppelivät kuolintuskissaan elämänehtonsa kadottaneet välkkyväsuomuksiset ja punasilmäiset säret, poikkijuovikkaiset ja neulaolkaiset ahvenet, pitkähampaiset hauvet, leveät säyneet, sukkelat salakat, limaiset matikat, kivipäiset kiiskinpurakat ja muut aaltojen asujamet…

Ei sentään ole syytä pelätä… tietäähän sen hyvin, että Tanu aluksi saa koko kylän vastaansa, kun rupeaa lahden kuivattamisesta puhumaan. Lahtea kuivataan verkalleen, vaaksan verta kesässä, kyllä sieltä ehtivät kalat pois uida… vieläpä pohjakin kamaroitua, nurmettua ja kukittua ennenkuin kaikki on kuivana.

Vihtakannan keväisellä pellolla, jota parhaallaan siemennettiin, oli vilkasta elämää. Piika veteli sitkamia pitkävartisella hiilikoukulla ja isäntä kylvää huiskutteli ohranjyviä lämpimään maahan, kävellen edestakaisin sitkainten välillä. Renki-Taakki kynti siemenet maan poveen, ja nuorempi renki oli kynnöksellä harjavakoja sileiksi karhitsemassa.

Taakin vako kulki parhaallaan suuren kiviraunion ohitse. Raunion viereen oli jäänyt kyntämätön pälveke, jota penkoakseen Taakki kiskoa kinnisteli auraa takasin ja noitua pomitti laiskalle ruunalleen. Isäntä kulki juuri sivutse kylväen ja muistutti:

Taakki oli vähäkuuloinen. Hän seisatti hevosensa, meni isännän luo ja käänsi häneen päin oikean korvansa, jolla paremmin kuuli.

Hän hiljensi ääntänsä sanoessaan tavanmukaisen mahtisanansa, samalla kuin pihlajainen vitsa huiskahti.

Ruuna ei ollut lyönnistä viitosinaankaan. Tottapa se tiesi, että Taakilla kyllä pihlajaiset vitsat riittävät, niitä kun on hänellä pientarella kokonainen kopare varattuna. Tanakasti astua töngötti ruuna, ja tanakasti astui Taakki auran perästä, päätäänkään syrjään kääntämättä.

Nuoremman rengin hepo astua lietsoi kuin vimmattu ympäri peltoa, jotta heiskui vain pieni pää, pelmusi tuuhea harja ja valkuaiset silmistä vilahtelivat. Oksakarhi piti sellaista rätinää ja pärinää, että koko pelto tuntui vapisevan, ja päiväpaisteessa kuivanut multa pelmusi sakeana pilvenä. Karhin piitten pärinää kuullessaan hepo yhä kiihdytti käyntiään, ettei pitkältä ehtinyt porhaltaa, ennenkuin rupesi höyryämään. Renki jätti heponsa levähtämään ja istuutui pientarelle tupakaksi pistämään.

Tupakkaa pannessaan hyräili hän laulua, jonka oli kuullut kylän talokasnuorisolta, jotka kuuluivat nuorisoseuraan. Se kyllä tuntui kovin vieraalta ja kylmältä, ei ollenkaan reki- ja piirilaulujen veroiselta, mutta lauleli häntä leikikseen, kun kerran kuuli muittenkin laulavan.

Taakkikin vaon päähän päästyään seisatti heponsa, painoi auran multaan ja tuli tupakalle.

Taakki meni sarkatakkinsa luo, joka oli jäänyt kotvan matkan päähän kynnöksen kohdalle, aidan tukiseipäässä riippuessaan. Takin taskusta hän kaivoi letkuvartisen piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa ja täytteli piipun visakopan kessunrouheilla. Sitten istahti hän pientaren reunalle, huokasi ja sanoi:

Taakki käänsi pois päänsä, osottaakseen, ettei hän välitä laulusta, jossa ei lauleta tytöistä eikä edes akoistakaan. Hän piti paljo koko siitä sukupuolesta, mutta ei juuri voinut kehua itse olevansa pidetty, lieneekö sitten syy ollut siinä, ettei kelvannut laisinkaan tyttöjen kanssa kuiskuttelemaan. Tupakoidessaan alkoi hän hyräillä jotakin omaa lauluaan, joka laulettiin yhtä pyöreällä nuotilla kuin sanatkin olivat. Sitte hän oli hetken vaiti ja kysäsi:

Taakki istui hiljakseen ja mietti. Sitten hän alkoi tuumailla, ikäänkuin itselleen:

— Mutta kohta se kykenisi rengiksi, ettei tarvitsisi kovin monta vuotta elättää. — Eikö se sopisi ottaa? kysyi Taakki nuorempaan renkiin kääntyen.

Pekka herkesi äänettömäksi ja mietteissään unhotti piippunsa sammuksiin. Sitten havahti hän kaivamaan sen pohjasta aarteet pois, kopisti ne vasemman käden kuoppaan ja oikean käden hyppysillä nosti sievästi asianomaiseen paikkaan. Kun hän oli ne vielä kielellään painanut tiiviisti ikenen ja poskilihaksen väliin, oli kaikki taasen aika mukavasti, kun vaan tuontuostakin sylkäsi liian mehun pois. Hän ripusti kukkaron, jonka sisälle pisti piipun, aidan vitsaksen tyveen ja läksi kyntämään.

Lauvantai-iltana kylvyn jälkeen olivat piiat pukeutuneet punaraitaisiin alushameihinsa ja kylvyssä punakoituneina menneet aittaansa nukkumispuuhiin, odottamaan talon hiljenemistä ja sitten hiljaista koputusta ja sukkelasanaisia pyrkimispuheita oven ulkopuolella.

Vihtakannon nuorempi renki meni lahden rannalle saunan luokse seisoksimaan. Häneen yhtyi siinä pari muutakin kylän nuorukaista, ja he tekivät suunnitelmia, mihin mennään, pyrkimään tyttöjen aittaan vai johonkin saunaan kortille. Heidän siinä seisoessaan viittasi nuorempi renki nauraen pihaan päin.

Taakki sieltä vain pilkisteli porstuan ovesta ulos ja hiipi sitten varovasti rappusille. Siinä hän jälleen pitkäkaulaisena kuikisteli kaikille suunnille, asteli varovasti portille ja läksi juosta kehveltämään, jotta takinhelma vessahteli kahtaanne käsin.

— Vai naima… Siellä Aholan aitan perässä on kivi, ja sillä se Pekka kuuluu istuvan ja tupakoivan. Kun aikansa istuu, kuuluu menevän tuvan penkille nukkumaan.

— Onhan hempukkansa lähellä kumminkin. Oli se kerran koettanut aittaankin, sunnuntai-iltana. Piippunsa hammasluulla oli sommitellut ovea ja hokenut: "Tytöt, tytöt, auvaskaa, saatte vehnästä!" Aholan piiat oli nauraa tirskuen kuunnelleet, miten se oli kertonut kirkolla vehnästä ostaneensa ja nyt tarjoisi. "Riitta, tule sinä!" oli Taakki sanonut lopulta, kun ei yleinen kehotus auttanut. Riitta olikin mielitellyt avaamaan, mutta toiset olivat kieltäneet.

Sunnuntaina puolisen jälkeen seisoi Taakki pihalla, nosti kätensä kulmilleen ja katsoi aurinkoon. Sitte hän tuli pihamaan nurmikolle nuoremman rengin luo.

— Vieläkös mitä! Olisitpas ollut viime kesänä katsomassa, kun minä soudin kirkkovenettä. Poltti niin, että olisi silakka seinällä paistunut. Vaan kun minä vetelin, niin vesi kiehui kuin puuropata ja kaksi airoa katkesi.

— No… kun se niin mennä leputteli. Menin minä perästä, mutta en sitte kuitenkaan luokse asti…

Taakki vilkoi hämillään kysyjään. Hän olisi mielellään sanonut aittaan vieneensä, mutta toisella näytti olevan ketunhäntä kainalossa.

— Tuolla vaan Takapellon pientarella. Maanantaina oli Riitta siellä tunkioita hajottamassa ja minä kyntämässä.

Hän nousi ja läksi kehveltämään rantaan, jossa joukko muitakin kyläläisiä odotteli suuren kirkkovenheen tuloa.

Auringon kallistuttua iltavinoon, lehmänlypsyajan lähetessä tulla nytkytteli kylän suuri, kaksitoistasoutuinen kirkkovenhe lahden pintaa myöten. Taakki meni kivilaiturin kärelle seisomaan, katseli airojen nopeaa välähtelemistä ilta-auringossa ja venheen laituriin saavuttua otti sen kokasta kiinni.

Joukko suoltui venheestä laiturille Taakin vieritse. Mutta Taakki tähysteli vain, milloin sieltä tulee Riitta. Se solutteleiksen vähitellen muun joukon mukana kokkaa kohden, ja Taakin suu meni mukavaan hymyyn, kun hän katsoi Riitan pehmeää nousemista kivilaiturille. Se astui niin mukavasti venheen reunan ylitse, jolloin hame vähän kohosi ja punakirjavat sukanvarret näkyivät.

Taakki astua juppasi rannasta kylän raitille puolenkymmenen sylen päässä Riittaa seuraten. Hän ei kääntänyt päätään, tuskin silmäänsäkään räväytti, kun tähysteli miten mukavasti se Riitta kävellä leputti. Vihtakannon veräjällä erosi Riitta Aholaan menevälle tielle ja Taakki nousi aidan selälle istumaan nähdäkseen Riitan menevän.

Vihtakannon väki oli Raivioniityllä heinässä, ja Riittakin oli siellä haravoimassa. Niittomiehet vetelivät kumoon valkotupsuista luikkaheinikkoa, ja muu väki kokoili luokoja latoon.

Taakki kantoi rukoja. Jollei kellään ollut rukoa valmiiksi haravoituna, meni hän nuoremman rengin luo tupakoimaan ja yksinkertaisesti juttelemaan. Tupakoidessaan ja jutellessaan katseli hän alta kulmiensa Riittaan, joka kääri luokoja suuriksi sylyyksiksi ja nosteli sylyykset rukoon. Kun oli hetkisen niin katsellut, pani hän päänsä kallelleen ja kysyi:

Taakki meni Riitan luo ja pisti takkavitsansa hänen rukonsa alle. Ruon valmistuttua nosti Riitta vitsan tyven Taakille, yksistä tuumin he kiinnittivät vitsan ruon ympäri ja Taakki kantoi sen latoon. Suuri oli ruko, jotta pohja melkein maata viisti ja Taakin jalkaterät vain alta näkyivät. Mutta tanakasti se Taakin hartioilla meni latoon.

Naisväki oli lyönyt tuumansa tukkuun, voisivatko tehdä niin suurta rukoa, ettei Taakki kantaa jaksaisi. Eivät saaneet syntymään sellaista, että Taakin olisi täytynyt tielle tipauttaa. Ihan leikillään menivät latoon suurimmatkin kannannoiset.

Vihdoin he koettivat viimeistä keinoaan. Leveän ruonpohjan laittoivat, Riitta painautui siihen pitkäkseen ja toiset kantoivat heinäsylyksiä katteeksi. Taakille hilattiin naisjoukolla ruko selkään ja hän alkoi sitä kantaa nitistää. Jopa alkoivat pojan polvet ruveta linkkua lyömään. Kantoi hän kuitenkin rukoa niin kauvan, että ehti niityn halki kiemurtelevan monikoukeroisen puron partaalle. Siinä parista rinnakkain pannusta puusta tehtyä siltaa ylitse mennessä Taakin jalat lipenivät ja hän pulskahti puroon rukoineen päivineen.

Mutta mitenkäpä Taakki kaikki huudot kuuli! Hän kömpi pois purosta ja katseli rukoa puron reunalta. Verkkaisasti hän sitten tarttui takkavitsansa tyveen ikäänkuin nostamisaikeissa.

Taakki töllisteli ympäri niittyä ja kun ei Riittaa näkynyt, tarttui hanakasti takkavitsan tyveen.

Tyynesti, mutta varmasti veti hän ruon puron partaalle ja verkalleen reposteli sitä sitten levälleen. Kovin rehevään nauruun kävi Taakin suu, kun ruosta paljastui Riitta ja märkänä ja yltäpäältä heinillä karvottuneena seisoi hänen edessään niityllä.

— Että mitenkä… kysyi Taakki pannen kätensä korvan kuulolieriön levikkeeksi.

— Että kyllä sinä olet kelpo poika! uudisti Riitta lempeän reippaasti nauraen.

Ja siitä pitäen koetti Taakki koko illan pysytellä Riittaa niin lähellä kuin mahdollista. Vaikka toisilla olisi ollut ruko jo valmiina, vedätti Taakin mieli Riitan luo, odottamaan hänen rukonsa valmistumista. Siinä sai aina Riitalle jotain sanotuksikin.

Renkien aitan ovi aukeni ja Taakki pisti sieltä pyöreät kasvonsa näkyviin. Hän haukotteli ensin siinä oven edessä, astui sitten kynnyksen ylitse ja istahti sen edessä portaalle olevalle vanhalle jauhinkiven puolikkaalle.

Muu väki oli taasen kirkossa, Taakki ja Riitta vain taloa vartioimassa, Riitta oli Taakin nukkuessa kävellyt lahden rannoilla ja nyhtänyt sieltä vihkon arpaheiniä, istunut nurmikolla tuparakennuksen päässä ja solminut arpaa sen asian päälle, että vieläkö hän pääsee naimisiin, jota oli lähes parikymmentä vuotta odottanut kuin kurki suon sulamista. Sen jälkeen kuin se poika hänelle syntyi, olivat hänen naimistoiveensa alkaneet käydä hyvin harmaiksi. Mutta nyt oli arpa luvannut hyvää. Vaikka hän oli ottanut kymmenkunnan paria arpaheiniä, aivan rehellisesti pannut ne keskeltä vetosolmuun ja päät solminnut parittain yhteen, laisinkaan tietämättä miten ne liittyvät, oli keskisolmun jälleen avattua vapautunut koko suuresta heinätukusta yksi ainoa rengas, johon jokainen heinä oli tarttunut muodostamaan isoa ikuisuuden ympyrää. Hänen toivonsa oli siis toteutuva ja hän kävellä lepersi hyvin iloisella mielellä kartanolle.

Taakin huomattuaan kynnyksellä istumassa, teki hän käännöksen ja tuli istumaan nurmikolle lähelle aitan ovea.

— Joko se jalka otti pohjaan? kysyi hän puheen aluksi hennostelevalla äänellä.

Taakki kuuli vaan, että se sanoi jotakin jaloista ja pohjasta. Hänestä oli hyvin kiusallista, kun ei sitä kuullut, mutta vaikeaa oli kysyäkin. Hän kallisti korvansa Riittaan päin ja kysyi ikäänkuin satunnaista huomaamattomuuttaan anteeksi pyytäen:

Ja Taakki kertoi, mitenkä hän kerran kirkolla käydessään veteli niin, että vesi kiehui kuin puuropata ja kaksi airoa katkesi.

— Hyvähän se olisi, sanoi Taakki hiljaisella äänellä ja katseli alta kulmainsa Riittaan.

Riitta istui kotvan aikaa odottavan näkösenä, nousi sitten ja asteli tupaan. Taakki huomasi, että se ovella sisään mennessään hieman pysähtyi ja vilkasi jälelleen. Ja Taakille tuli taas silloin yhä selvempänä mieleen, etteiköhän se sittenkin ole mukavinta mennä Riitan kanssa yksiin leipiin. Taakista tuntui että kyllä hänen pitää koettaa, olisiko toinen tuumaan suostuvainen.

Hän käveli hetkisen pihamaalla yhä asiaa miettien ja pistäysi sitten tupaan Riitan perästä. Riitta istui kangaspuitten istuinlaudalla ja kampasi tukkaansa. Pulska sillä oli vielä tukka, ja se peitti koko yläruumiin valuessaan soreina suortuvina kaulalle, olkapäille ja hartioille. Taakki aikoi mennä ja leikkisästi kapasta vähän hiusten peittämää kaulaa, mutta rinnassa kukkui epäilyksen ääni sellaisena sekamelskana, että hän menikin vaan kangaspuitten nurkan luokse istumaan ja pisti siinä tupakaksi. Tupakoidessa tapasi hänet uusi leikkiverisyyden puuska ja hän pisti sormensa kankaanniisien väliin, vipuuttaen sitä kuten kissanpojalle, jota narrataan hiirenpyytämistä leikkimään.

Riitta vilkasi tukkaansa palmikoidessaan Taakkiin ja hänen silmänsä vilahtivat niin somasti.

Riitta rykäsi, kaiketi aikoen yrittää. Taakki älysi samalla ikkunasta, että kirkkoväki nousee jo rannasta taloon.

Riitta oli epäröivinään, vaan Taakki sukellutti kullatun hopeasormuksen hänen helmaansa.

Kirkkoväki tuli samassa tupaan. Emäntä tullessaan kysyi Taakilta osanottavasti:

Hän hymyillä myhäili katsomatta Riittaan, mutta kuitenkin niin, että
Riitan piti se huomata.

Palkollisten pestausajan lopulla oli Taakkia ja Riittaa jo kolme kertaa kuulutettu.

Eräänä päivänä ruokalevolta noustuaan istui Taakki kovin miettivän näköisenä tuvan sivupenkillä. Mietittyään meni hän isännän kamariin, pani lakkinsa vierelleen; arveli, tuumaili ja kysäsi:

— Eipähän sitäkään. Vaan tässähän tuota on yhdeksän vuotta palveltu, niin tottahan tuo menee vielä kymmeneskin.

— Pitääpä lähteä kyntämään, sanoi hän sitte ja mennä kellutteli ulos. Hän alkoi rukiin sänkeä kääntää nurin, ja olisi kyntänyt kahden miehen edestä, jos olisi ruunansa saanut kulkemaan.

Kekriviikolla toi hän Riitan luokseen asumaan. He asettivat sänkynsä
Vihtakannon ovensuunnurkkaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALOJEN ELÄMÄÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Salojen elämää

SALOJEN ELÄMÄÄ

SISÄLLYS:

KARHIVAARAN ONTREI.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE