The Project Gutenberg eBook of Maalaisaiheisia pakinoita, by Ilmari Kivinen

Talvinen tarina Jyväskylän—Haapamäen radalta
Kaskisissa kaivetaan
Pitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä
Kertomus suhisevasta haamusta Iisalmen kaupungissa
Rauhansopimus Asikkalassa
Vapautta rakastava sonni
Kadonnut paratiisi
Pohjoistuulen vaikutus Tornion saunaoloihin
Naisen onni
Kemiallisia kuulumisia
Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu
Minkätähden Somerniemellä ammuttiin rakastavaisia haulikolla
Härmäläistä
Me luulemme voivamme katsoa
Kun sällit lähtivät reisulle
Kaameita luonnonilmiöitä Ullavalla
»Vaarallinen nainen» Varkaudessa
Kun riihtä tappavan härjän suu sidotaan
Spiritistisiä istuntoja Enonkoskella
Luonnollisen näköinen mustalainen Joensuun teatterissa
Minkätähden Vimpelin miehiä niin hirveästi haukotutti
Karvaiset pikkuäijät olleet suuressa vaarassa Sippolassa
Sepän lehmä
Mäntyharjun kummitus
Kenttijärveläisten karhu
Kovalle se ottaa Kuopiossakin
Ikävä väärinkäsitys
Päijänteen länsirannalta
Toltaa ja Lammi ja teiskolainen sisu
Kihlasormus
Alakuloinen kertoelma Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksestä
Kauhun yö Kajaanin »askeettisessa» kaupungissa
»Hongat nuokkuu Imatralla»
Suomen kansa on taas ampua paukutellut
Hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta
Rantasalmen indeksi
Rantasalmen ukko ja hänen 400 mk maksanut pässinsä
Nivalan seurakunta »ankaran hämmästyksen ja pelon vallassa»

TALVINEN TARINA JYVÄSKYLÄN—HAAPAMÄEN RADALTA

Kapeana, mustana nauhana ujuttautui Jyväskylän—Haapamäen rata halki Keski-Suomen viattoman valkeiden, pulmuspuhtoisten maisemien, ja pitkin tätä nauhaa ponnisteli eräs rautateillämme niin tavallisista tavarajunista kohti Jyväskylän kaupunkia.

Tavarajunat ovat luonteeltaan hiljaisia, miettiväisiä matkustajia. Niillä on tavallisesti varattuna hyvää aikaa taipaleellensa, ja kun keli on hyvä ja pyörät kunnollisessa voiteessa, sujuu matka niiltä enimmäkseen melkein huomaamatta. Niillä on aikaa ihailla luonnonkauneutta ja tuhatjärvien maan vaihtelevia maisemia, ja niillä on aikaa vaipua runollisiin unelmiin tai filosoofisiin mietiskelyihin maailmasta ja sen menosta jarrumiehineen ja asemapäällikköineen ja ratainsinööreineen sekä radan varrella olevine pitkine, ruokahalua kiihoittavine halkopinoineen. Ja jos tuollainen miettiväinen tavarajuna olisi tutustunut Hamletiin, niin voisi se kaikessa vaatimattomuudessaan pyytää saada kannattaa hänen huudahdustaan: »Horatio, taivaassa ja maass' on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan!»

On kuitenkin olemassa eräs seikka, joka saa tavarajunankin heräämään unelmistaan ja mietteistään ja palauttamaan sen takaisin arkipäiväiseen todellisuuteen. Se seikka on vastamäki .

Rautatielaitoksen ylimyksillä, pikajunilla, ja porvareilla, matkustajajunilla, ei voi olla todellista käsitystä siitä työstä ja tuskasta, mikä proletäärisellä työn raskaan raatajalla, tavarajunalla, on vastamäessä. Se on tavarajunan elämän ja maallisen vaelluksen kirous ja alati ahdistava painajainen. Asemillakin seistessään ja torkkuessaan päästää tavarajuna raskaan huokauksen edessä olevien vastamäkien muistuessa sen mieleen. Ylempiarvoiset junat pyyhältävät mäen päälle entisellä vauhdillaan sitä vain jonkin verran hiljentäen, mutta hidasliikkeisellä tavarajunalla, joka päällepäätteeksi on usein raskas kuin synti ja pitkä kuin vuosisadan molemmat puoliskot yhteensä, on siinä täysi ja hikinen työ, jonka lopuksi monesti tulee nöyryyttävä mäenlasku takaperin, juuri kun väsynyt ja hengästynyt tavarajuna on pääsemäisillään mäen päälle. Jos sitäpaitsi sattuu matkassa olemaan joku kevytmielinen ja ilkivaltainen tyhjä tavaravaunu, joka saa suuruudenhulluuden kohtauksen ja kuvitellen olevansa raiteita tarvitsematon loistoauto hypähtää pois kiskoilta, niin kysytään siinä tavarajunalta sekä kestävyyttä että kärsivällisyyttä, jos mieli saada kuormansa onnellisesti lepoasemalle.

Palataksemme takaisin lähtökohtaamme ja saadaksemme kertomuksemme punaisen langan päästä kiinni sanomme, että oli maanantai maaliskuun 22 p. 1920, kun erään pitkän, synkkämielisen näköisen tavarajunan nähtiin kiskovan raskasta kuormaansa muutaman vastamäen päälle Huttulan pysäkin lähellä Jyväskylän—Haapamäen radalla. Tavarajuna oli tavallista huonommalla tuulella, sillä lukuunottamatta sitä, että voitettavana oli raskas ja harmillinen vastamäki, tunsi se saaneensa jonkin sisällisen vamman tai revehtymän, jonka laatua se tosin ei voinut tarkemmin itselleen selvittää, mutta joka erittäin kiusallisella tavalla raasti ja pudisti sen pitkää ruumista.

Jos kiusattu veturiparka olisi voinut kääntää päätään ja katsoa taakseen, niin olisi se syvällä suuttumuksella havainnut tuon raastamisen ja pudistelemisen johtuvan siitä, että eräs riivattu, henkisesti ja aineellisesti tyhjä tavaravaunu oli siinä piileviä lurjusmaisia elkeitä ja mielitekoja noudattaen hypännyt mäessä pois kiskoilta tehdäkseen veturin työn vielä raskaammaksi. Se kulkea juhmuroi nyt kytkyistään muussa junassa kiinni roikkuen pitkin radan reunaa hyppien pölkyltä pölkylle ja koettaen potkia ne irti paikoiltaan. Omalla tavallaan se ääneen hohotti ajatellessaan, miten se tuossa tuokiossa saa koko junan pysähtymään veturin suureksi mieliharmiksi, ja miten paljon junamiehistö sitten saa juosta ja puuhata ja ponnistella ja kiroilla, ennenkuin sen on onnistunut saada vaunu takaisin kiskoille.

Mutta veturimiehet olivat onnellisessa tietämättömyydessä tästä salajuonesta ja keskustelivat yhä edelleen kaikessa rauhassa kalliista ajasta ja Saksan mullistuksista, vaikka heidän partansa, mikäli heillä sitä oli, todennäköisesti tärisikin tavallista ankarammin. Ja veturi se kiskoi hampaat irvissä, jos niin saa sanoa, kuormansa mäen päälle ruveten sitten parantamaan vauhtiaan, ja raiteilta suistunut tavaravaunu alkoi hyppiä entistä kovemmin ratapölkyillä ja alkoi huomata pilansa vähemmän hauskaksi ja kaikkien sisälmyksiensä vapisevan, ja kilometrin matkan hypittyään toivoi se, ettei olisi poistunut noilta sileiltä ja mukavilta kiskoilta, ja kahden kilometrin päässä päätti se tehdä elämän parannuksen, jos tästä seikkailusta jotenkuten eheänä selviäisi, ja kolmen kilometrin matkan jälkeen se itki ja toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään.

Veturi se vain kiskoi taakkaansa ja ihmetteli, miksi ei junamiehistö ryhdy ottamaan selkoa siitä, mikä junaa vaivasi, ja ellei erästä yhtä odottamatonta kuin rautatielaitoksemme historiassa ennenkuulumatontakin tapausta olisi sattunut, niin olisi nyt Jyväskylän—Haapamäen rata Huttulan pysäkin luona olevasta mäestä hamaan Jyväskylään saakka kuin traktorilla kynnetty. Mutta sellainen ennenkuulumaton tapaus sattui.

Hengenhätään joutunut tyhjä tavaravaunu teki epätoivoisia ponnistuksia, ja neljä kilometriä pitkin pölkkyjä kuljettuaan onnistui sen hypätä takaisin kiskoille! Niin että kun juna vihdoin saapui Jyväskylän asemalle, ei siinä mitään erikoista huomattu, ei edes tuossa tyhjässä tavaravaunussa, joka tärisyttävien kokemustensa jälkeen jälleen seisoi yhtä masentuneena kuin parannuksenhaluisenakin siivosti kiskoilla.

Eikä koko tapahtumasta olisi mitään koskaan tiedetty, ellei Huttulan pysäkiltä olisi tehty Jyväskylään ilmoitus, että mikä tohelo sinne Jyväskylään päin on kulkenut, kun kaunista ja siistiä rataa on 4 kilometrin matka revitty kuin olisi paholainen ollut siellä anoppimuoreineen tukkanuottasilla, niin että muiden junien on vaarallista kulkea paikan yli, ennenkuin rata on korjattu.

Mutta myötätuntoinen kiitollisuutemme seuraa tuota vanhaa, umpimielistä veturia, joka niin uljaasti, apua saamatta, omin voimin palautti kommunistisen tavaravaunun takaisin laillisen järjestyksen ja velvollisuuden raiteille. Kiitoksia paljon.

KASKISISSA KAIVETAAN AARRETTA

Antakaa meille lapio ja kuokka! Me tahdomme lähteä Kaskisiin aarretta kaivamaan. Sydäntämme raatelee tieto, minkä muuten jo melkein koko maa tietää, nimittäin että Kaskisissa on aarre määrätyn matkan päässä koiranraadosta, mikä on määrätyn matkan päässä hansikkaasta. Meiltä on sitäpaitsi eräs hansikas kateissa, ja me alamme epäillä, että Kaskisissa löydetty hansikas juuri on se meidän hansikkaamme. Siinä tapauksessa pidämme aarrettakin laillisena omaisuutenamme.

Eräs unennäkijä Kaskisissa nukkui muutamana yönä silmät kiinni ja suu auki ja näki tapansa mukaan unta, niin että seinät tärisivät ja ikkunat helisivät, ja unessa ilmestyi hänelle se henki, jota meidän kotipuolessamme sanottiin Unikakkiseksi, ja tämä Unikakkinen ilmoitti unennäkijälle, että aarteen käsittää se, joka lähtee ulos kaupungista vähän matkaa pohjoiseen päin ja löytää kiven, jolla on tyhjä sardiinipurkki, ja kävelee tältä kiveltä niin ja niin monta askelta eteläänpäin ja löytää paripuolen hansikkaan ja kävelee tältä paripuolelta hansikkaalta niin ja niin monta askelta eteenpäin ja löytää koiranraadon ja kävelee tältä koiranraadolta…???

Siihen se unennäkijä heräsi. Juuri silloin piti hänen herätä, kun hän oli saamaisillaan tiedon siitä, kuinka monen askeleen päässä koiranraadosta aarre oli.

Asiaan innostuneena yritti unennäkijä nukkua uudelleen toivossa saada myöskin koiranraadon ja aarteen välisen matkan tietoonsa, mutta kukko ei laula käskien, eikä aarteenhaltijaa väkisin saa ilmestymään unessa, ja koiranraadon salaisuuteen ei Unikakkinen enää selvitystä tuonut.

Se unennäkijä nousi ylös ja kertoi unensa kaupunkilaisille, jotka kuuntelivat kertomusta korvat hörössä ja juoksivat kotiinsa noutamaan kuokkia ja lapioita ja juoksivat sitten kuokat ja lapiot olalla ulos kaupungista pohjoiseen päin ja löysivät kiven ja tyhjän sardiinipurkin ja huusivat: »Ah»! ja alkoivat siitä lähtien lukea askeleitaan ja löysivät paripuolen hansikkaan ja huusivat »Oh!» ja kävelivät sydän läpättäen määrätyt askeleet eteen päin ja löysivät koiranraadon ja hurrasivat sille mielenkiihkosta vapisevin äänin ja alkoivat sitten katsella ympärilleen, eikö missään näkyisi aarrehautakumpua, mutta mitään sellaista ei näkynyt, vaan oli maanpinta kaikkialla yhtä salaperäisen sileätä, niin ettei auttanut muu kuin itsekunkin alkaa kaivaa umpimähkään koiranraadon tienoilta suopeaan sattumaan ja hyvään onneensa luottaen.

Siellä ne kaivavat uutterat kaskislaiset tänäkin päivänä, sillä aarretta ei ole vielä löydetty, ja kuka tietää, onko se sadan askeleen vai kilometrin päässä koiranraadosta? Ei sitä tiedä yksikään, ennenkuin aarre on löytynyt.

Epäuskoiset ihmiset, joita valitettavasti on melkein joka paikassa, Kaskisissakin, ovat liikkeellelaskeneet sen unennäkijää loukkaavan ja aarteenhaltiaa häpäisevän juorupuheen, ettei koko aarretta muka olisi olemassakaan, vaan että joku yritteliäs henkilö tahtoisi kiven ja tyhjän sardiinipurkin, paripuolen hansikkaan ja koiranraadon avulla saada itselleen hyvinmuokatun perunamaan, mutta moiselle arvottomalle puheelle kohauttavat Kaskisten aarteenkaivajat halveksivasti olkapäitään.

Jos meillä olisi lapio ja kuokka ja jos Kaskinen olisi lähempänä ja jollei olisi näin lämmin vuodenaika, niin liittyisimme mekin näihin aarteenkaivajiin.

Jos nimittäin kaskislaiset hyväksyisivät ulkoseurakuntalaisia työnhaluisia joukkoonsa.

PITÄISI OLLEEN TAPAHTUNUT ILMAJOEN HUISSINKYLÄSSÄ

Seisoskellut ja katsellut kauppamiestä ja hänen monipuolista tavaravarastoaan ja raapinut takaraivoaan, ja kauppias muilta kiireiltä kerjettyään kysäissyt, että pitikös sitä teille mitä, vai?

Hm, hm, se mies ryästellyt. Onkos teillä — jos niinkuin sattuisi olemaan, sitä semmoista limonaatia, niinkuin ne sanovat?

Kauppias vastannut, että onhan sitä limonaatia. Onhan meillä. Limonaatia on ja vaikka mitä. Mitä kukin halajaa. Paljonkos pitäisi olla limonaatia?

— No, mitäs… eihän sitä paljosta. Eihän se liika lihota, jollei kohtuus elätä, hehe. Jos ottaisi putelin, kun ei ole tullut ennen maistetuksi.

— Vai niin säilynyt, ettei ole ennen limonaatia maistellut, arvellut kauppias, ja avannut pullon ja pannut sen ja lasin tiskille, jossa jo ennestään ollut joku pullo, ja ruvennut taas toisia ostajia palvelemaan.

Se mies kaatanut pullosta lasin täyteen ja juonut lasin tyhjäksi ja sanonut suoraan, että:

— Ei tää oikeen hyvvää oo, mutta kun minä kerran oon maksanu, niin täytyyhän sen juora… ja näkyyväthän sitä muutkin juovan.

Välillä pysähtynyt suutaan muikistelemaan, niinkuin limonaatinjuojien tapana on, mutta sitten taas kaatanut virvoitusjuomaa naamaansa.

Siellä ollut puodissa ostoksillaan joku toinenkin mies, joka asiat toimitettuaan sanonut kauppamiehelle, että mihinkäs kauppias pani sen liinöljypullon, ja kauppias vastannut, että tuonne minä sen tiskille panin, ota sieltä.

Se mies etsinyt tiskiltä liinöljypulloaan, mutta ei löytänyt, ja sitten kauppiaskin ruvennut etsimään, mutta ei siellä tiskillä ollut muuta kuin yksi limonaatipullo, ja kauppias huomauttanut sille ensimmäiselle miehelle, että juokaa pois tuo limonaatinne, ennenkuin väljähtyy, kun on korkki auki.

Se mies sanonut, että jo minä siitä yhden pullollisen join, ja kauppias ja se liinöljyn ostaja katsoneet toisiaan vähän pitkään, ja kauppias ottanut tiskiltä tyhjän pullon ja haistellut sitä ja sanonut, että niinpähän joi sen teirän liinöljynne.

Se toinen mies saanut uudelleen pullonsa täyteen liinöljyä, ja sitten lähteneet molemmat miehet puodista, ja se limonaatin ostaja sanonut vielä mennessään sille liinöljynostajalle, ettei hän enää koskaan limonaatia osta. Juohan sitä, kun ottaa mies juodakseen, mutta malttaa tuota olla juomattakin.

KERTOMUS SUHISEVASTA HAAMUSTA IISALMEN KAUPUNGISSA

Iisalmelaiset ovat taas äskettäin toimittaneet yhden tunnetuiksi ja tunnustetuiksi tulleita pormestarinvaalejaan, ja meillä olisi kieltämättä aihetta kirjoittaa sen johdosta tälläkin kertaa muutama harkittu rivi, mutta me olemme tehneet juhlallisen päätöksen olla kirjoittamatta Iisalmen pormestarista useammin kuin kerran vuodessa, ellei joitain aivan pakottavia näkökohtia ilmene. Tämä päätös ei kuitenkaan millään muotoa estä meitä myötätuntoisesti seuraamasta Iisalmen muita rientoja.

Sivumennen voimme mainita, että samoin kuin useissa muissakin Pohjois-Suomen kaupungeissa on myöskin Iisalmessa muutamia päiviä takaperin nähty ensi kerran lentokone, jonka ilmestyminen Iisalmen taivaalle on innoittanut rakkaat virkaveljemme Iisalmen äänenkannattajassa m.m. seuraavaan lennokkaaseen huudahdukseen:

»Onhan sitä jo Iisalmessakin uuden ajan ihmeitä nähty jos joitakin: telegraahvit ja phonograahvit, telephoonit ja ihanneuunit, gramokraahvit ja votograahvit, kinematograahvit ja Enson pahvit, syykkelipyörät ja viljan lyöjät, peräruiskut ja autojen tomutuiskut, mutta tämä huhkia humiseva hykrokraahvi ensimmäistä kertaa».

Iisalmelaiset, heille suurin piirtein katsoen epäominaisella harvasanaisuudella, ovat kuitenkin karttaneet ja yhä edelleenkin karttavat puhumasta eräästä tavallista, nykyisyydessä arkipäiväiseksi lukeutuvaa lentokonetta paljon mieltäkiinnittävämmästä ilmiöstä, joka on, sikäli kuin me olemme oikein tietoomme saaneet, aiheuttanut Iisalmen kaupungissa ja ympäristössä vähintäänkin yhtä suurta mieltenkuohua kuin tuo taannoinen lentokonekin. Iisalmessa on nimittäin pitänyt peliään outo ja selkäpiitä karmiva henkimaailman ilmiö, tarkemmin tunnettu nimellä suhiseva kummitus.

Yleensä vaivaa, sikäli kuin me olemme alaan perehtyneet, haamuja ja kummituksia se pieni puutteellisuus — ikäänkuin ikiliikkujan puuttuva ratas — ettei niiden todenperäisyyttä voida aivan ehdottoman sitovasti todistaa epäuskoiselle yleisölle. Todisteluketjussa on aina joku pieni Akilleen kantapää, johon epäilijät ja pilkkaajat voivat ampua myrkyllisiä nuoliaan. Mutta Iisalmen suhisevaan kummitukseen nähden on asianlaita toinen. Sen ovat nähneet yht'aikaa melkoiset iisalmelaisjoukot, nähneet sen aivan ääreltään, niin että voivat ei ainoastaan sielunsa autuuden vaan vieläpä pormestari toivonsakin kautta vannoa, etteivät näkö- ja kuuloaistimensa ole heitä pettäneet. Asia on, niinkuin meille on täydellä syyllä huomautettu, todistettu kerrassaan ennenkuulumattoman sitovasti.

Eräänä viime elokuun pimeänä iltana palasi joukko kaupunkilaisia Peltosalmelta — lähimmältä asemalta — joiltakin juhlilta. Käveltiin tietysti pitkin rataa, mikä tosin oikeastaan on kiellettyä, mutta jota kieltoa ei pidetä aivan perustuslain pyhyydessä Iisalmessakaan.

Näin oli onnellisesti ja ilman mitään erinomaisemmattomuuksia päästy likelle Iisalmen kaupunkia, kun huvikävelijäin joukkue äkkiä tyrmistyneenä pysähtyi, sillä jonkin matkan päässä radan varrella, ojan reunalla, leijaili valkea haamu ja kuului omituista suhinaa.

Tämä ei ollut mikään jonkun unisen huvittelijan harhanäky, sillä sen näkivät kaikki yht'aikaa, ja haamu leijaili ojan reunalla, vaikka kuinka olisi silmiä hierottu.

Muutamia kauheita, jäykistäviä silmänräpäyksiä. Sitten pamaus. Ensimmäisenä tointunut nuorukainen oli nimittäin sivaltanut revolverin housuntaskustaan ja ampua pamauttanut.

Pamaus oli kaikinpuolin onnistunut ja asiallinen revolverinpaukahdus, mutta se ei tehnyt haamuun tarkoitettua vaikutusta. Se vain leijaili aikansa ja painui sitten suhisten alas ikäänkuin olisi maa sen niellyt.

Tulivat huviretkeilijät kylmässä hiessä ja auttamaton raukeus polvitaipeiden seuduilla kukin kotiinsa ja kertoivat asian, niinkuin se oli, eikä sinä yönä Iisalmen kaupungissa paljonkaan nukuttu. Ja jokainen, jolla on ymmärrystä, ymmärtänee ilman muuta, mistä kaupungissa seuraavana päivänä puhuttiin enemmän kuin pormestarinvaalista. Ja että rohkein ja seikkailunhaluisin osa kaupungin väestöä jännityksestä hytisten varustautui toivioretkelle suhisevan haamun esiintymispaikalle.

Päivä painui iltaan. Pimeni. Äänettömänä, tai korkeintaan kuiskaillen seisoo Iisalmen kaupungin urhoollisin aines läheisellä ylikäytävällä, rohkean miessuvun edustajat eturintamassa, vaimot ja lapset häntäpäässä.

Vihdoin alkaa jono hiljalleen, hyvin hiljalleen, liikahdella eteenpäin kummituspaikalle.

Suhisten kohoaa haamu ojan reunalta. Pieni, tukahtunut parahdus — joku heikommista astioista lyyhistyy tajuttomassa tilassa maahan.

Ahdistavan äänettömyyden katkaisee lopuksi urhoollisimman iisalmelaisen vavahtava huudahdus:

Jos lukijakunta olisi anteliaalla tuulella, niin se keräisi meille kolehdin, jolla voisimme yrittää lunastaa joltakin rahapulaan joutuneelta kokeilijalta Edgar Allan Poen kynän kyetäksemme tärisyttävämmin kuvaamaan tätä kysymystä seurannutta hiljaisuutta, sekä sen äänen kolkkoutta, joka vihdoin kalmankaamealla soinnulla vastasi:

Ja nyt me, mukavuuden vuoksi, jätämme ohjakset käsistämme ja luovutamme puheenvuoron iisalmelaiselle tilapäiskirjeenvaihtajallemme:

»Sinä yönä ei nukuttu senkään vertaa kuin edellisenä. Seuraavana päivänä iltapuolella, kun tohtori Brax ja kauppaneuvos Kärkkäinen kulkivat kaupungin lähellä oleville kesäasunnoilleen, kohtaa heitä ylivoimainen este. Elävä ihmismuuri sulkee tien — koko kaupunki on liikkeellä kummitusta katsomassa. — 'Sinne ei ole hyvä mennä', ilmoitetaan ihmismuurista.

Eikä kestä kauaa, kun haamu taas kohoaa ja suhisee entistä vimmatummin.
Nyt pamautettiin yhteislaukaus revolvereista, joita oli varattu mukaan.
Turha vaiva… hiljalleen leijailee haamu.

Vihdoin päästiin haamun perille, ja nyt siitä ei kukaan saa enää puhua. Iisalmelainen, tuo herttainen, suopea iisalmelainen joutuu raivon valtaan, jos joku salaisuudesta tietämätön sattuu onnettomuudekseen ottamaan puheeksi mainitut tapahtumat».

Iisalmessa on, ikävä kyllä, joku veijari, joka ansaitsee joutua kansakunnan halveksimisen esineeksi, niinkuin hän on joutunut iisalmelaisten sammumattoman vihan esineeksi. Tämä ankarasti paheksuttava henkilö oli kavalasti punonut etukäteen juonensa parin Peltosalmen juhlille menneen henkilön kanssa, ja revolverin mukaan otto oli katalasti etukäteen sovittu, samoinkuin revolverin tyhjät panoksetkin. Kaikki oli pelkkää häpeämätöntä ulkoilmateatteria, ja kummitus oli pitkään tankoon ripustettu suuri lakana. Ja kaikki ne myöhemmätkin yhteislaukauksen ampujat olivat pelkkiä häikäilemättömiä statisteja.

Viimemainituille pyydämme erikoisesti lausua halveksimisemme. Siihen yhtynee, paitsi porvarillisia puolueitamme, myöskin sosialidemokraattisen puolueen oikeisto.

RAUHANSOPIMUS ASIKKALASSA

Isännässäkö liene vika ollut vai torpparissa. Isäntä oli luonnollisesti sitä mieltä, että vika oli torpparissa ja torppari oli tietysti syvästi vakuutettu siitä, että vikapää oli yksinomaan isäntä. Luultavinta on, että tähänkin tapaukseen olisi soveltunut tunnettu vertaus padasta ja kattilasta.

Riidan aihe oli joka tapauksessa meidänkin kaukaisen maamme vaatimattomiin oloihin katsoen niin vähäpätöinen, että jos torppari olisi ojentanut tassunsa isännälle tai isäntä etukäpälänsä torpparille ja sanonut jonkun hyvän sanan, niin olisi asia ollut sillä selvä. Mutta tassua ei tarjottu eikä ojennettu käpälääkään, ja hyvää sanaa ei sanottu, ja niin tapahtui, niinkuin tällaisissa tapauksissa Suomenmaassa suuressa tavallisesti tapahtuu, että riitapuolet jättivät asiansa jollei nyt juuri kansainvälisen lakimieskomissionin niin ainakin Asikkalan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi.

Aamuhämärissä sinä päivänä, jolloin jutun piti tuleman esille, söi isäntä vankan aamiaisen, ja samoin teki torpparikin. Sitten läksi isäntä talostaan ja torppari torpastaan käräjäpaikalle, ja saapuivat sinne jokseenkin yksiin aikoihin.

Siellä oli käräjäkansaa jo koolla kaikenlaista, oikeutta etsivän Asikkalan eri kulmilta, ja isäntä niinkuin torpparikin liittyivät kumpikin omiin tuttavapiireihinsä.

Mutta sisällä käräjäsalissa istui korkea oikeus, toisessa kädessään lain miekka ja toisessa oikeuden vaakakupit, tehden asikkalaisille kohtalokkaita päätöksiä, ja jos kantaja voitti, niin valitti vastaaja, ja jos vastaaja voitti, niin valitti kantaja, ja jos tuli nahkapäätös, niin valittivat molemmat, ja tuon tuostakin tuli aina uusi tuomio ja asianosaiset käskettiin pellolle ja uusi pari sisään kuin Noakin arkkiin.

Aina kun uusi juttu huudettiin esille, tunkeutuivat isäntä ja torppari lähemmäksi ovea, mutta eipä vain tullut heidän vuoronsa. Paljon on vääryyden kärsimisen tuntua Asikkalassakin ja monta paria siis oikeuden etsijöitä. Isäntä ja torppari vetäytyivät pettyneinä takaisin koetettuaan, vaikka turhaan, siinä ohimennen musertaa toisensa silmäyksillään.

Aina korkeammalle ehti päivän kultainen kehrä Asikkalan käräjäkunnan syyskuulakalla taivaalla, saavutti puolipäivän korkeuden ja alkoi painua Tuulokseen päin. Mutta isännän ja torpparin juttua ei näkynyt ei kuulunut. Jo aikaa sitten olivat sekä isännän että torpparin keskusvirastot huomauttaneet olemassaolostaan, ja iltapäivällä alkoivat ruuansulatuskanavat pitää semmoista kurinaa ja murinaa, että syrjäisetkin sen kuulivat. Mutta järkähtämättömänä kesti vielä isäntä ja kesti torpparikin.

Silloin läksivät isäntä ja torppari yksiin aikoihin tiedusteluretkelle, että milloin se heidän juttunsa huudetaan, vai huudetaanko milloinkaan.

Saivat kuulla, että heidän asiansa on kaikkein viimeisenä sinä päivänä, ja saattaa vallan hyvin siirtyä myöhään yöhön.

Asikkalan käräjäkansa tunsi vaistomaisesti, että jotain uutta oli tulossa, ja ryhmittyi odottavaisena isännän ja torpparin ympärille.

Asikkalan käräjäkansa hälisi tyytyväisenä. Ja sana levisi; jo katsoivat toisiinsa.

Silloin voittivat isäntä ja torppari sen vanhan Aatamin ja paiskasivat kättä.

Tähän pamahdukseen vastasi käräjäkansan ilonhuuto, joka oli niinkuin vetten pauhu ja tuhansien honkien humina, ja raivokas asikkalalainen riemunauru tärähytti käräjätaloa, niin että lautakuntakin heräsi, puhumattakaan Asikkalan harakoista, jotka pakenivat Heinolaan asti.

Tähän päättyi kirjeenvaihtajan raportti tiedonantoon, että »tuomarin oli pakko vetää avonainen ikkuna kiinni, jotta nauru ja riemu ei häiritsisi sisällä olijoita».

VAPAUTTA RAKASTAVA SONNI

Me jossakin hämäläisessä lehdessä tuonnottain ohimennen huomasimme sellaisenkin uutisotsakkeen.

Ja me vaivuimme lyhyeksi hetkeksi ja oikeastaan vain alitajunnassamme mietteisiin.

Me kai ajattelimme osapuilleen seuraavaan tapaan: Kaikenlaisia niitä otsakkeitakin kirjoitetaan.

Vaikka emme nimenomaan olekaan erikoinen asiantuntija sonnimaisilla aloilla. Emme ole esimerkiksi karjanhoitokonsulentti emmekä ole koskaan omistaneet sonnia.

Mutta me olemme nähneet sonneja aidan takaa, ja me olemme pysähtyneet katsomaan sonnia rohkeasti silmiin, jos aita on ollut jumalattoman vahva ja jos sonni on näyttäytynyt luonteeltaan maltilliseksi. Me olemme myöskin nähneet sonneja isojen kartanoiden navetoissa, kihlasormus nenässä.

Me emme ole kummassakaan tapauksessa olleet huomaavinamme sonnissa erityistä ja silmiinpistävää vastenmielisyyttä vapautta vastaan. Se seikka, että sonni suostuu seisomaan sormus nenässä ja sormuksesta seimeen kiinnitettyjen vitjojen toisessa päässä navetassa, ei vielä todista mitään, sillä vaikka me uskommekin, että lukija on vapauttarakastava olento ja valmis vapauden puolesta uhraamaan henkensä ja sydänverensä ja mahdollisesti yhden prosentin omaisuudestaankin, niin pidämme me luultavana, että lukijakin pysyisi kiltisti sisällä, jos hänen nenänsä lävistettäisiin rautarenkaalla ja hänet silläkeinoin kiinnitettäisiin kamarinsa seinään.

Emme myöskään siitä kirjallisuudesta, jota olemme lukutaitoon päästyämme viljelleet henkisten aarteittemme lisäämiseksi, ole missään kohden saaneet tukea sellaiselle käsitykselle, ettei sonnin olemukseen kuuluisi vapaudenrakkaus.

Päinvastoin voisimme, jos meillä olisi aikaa ja halua tästä asiasta laveammalti lörpötellä, mainita sangen pontevia päinvastaista todistavia esimerkkejä. Mutta ei ole aikaa eikä ole haluakaan.

Tiedämme kuitenkin lukijan huonosti salatulla kärsimättömyydellä odottavan, mitä siinä uutisessa sitten oikein kerrottiin, jonka otsakkeesta me olemme saaneet aiheen näin laajaan esipuheeseen.

Eikäpä siinä sen erinomaisempia. Se vain se Torkkelin talon emäntä siellä Jämsän Hassin kylässä — lukija ehkä tunteekin — laski viime tammikuun 7 p:nä sonninsa navetasta jaloittelemaan.

Sonni haisteli ilmaa ja tuulen suuntaa, ja koska hänelle tilaisuus kerran nimenomaan oli tarjottu, niin päättipä jaloitella perusteellisesti. Täysin tietoisena siitä, että raitis ilma ja ulkoilmaliikunto ovat eduksi myöskin sonnihygienian ja jämsäläisen karjajalostusaatteen kannalta katsottuina.

Sonni siis lausui Torkkelin talon emännälle hyvästi ja kiitos seurasta sekä siirtyi kesäisille laitureilleen.

Torkkelin talonväki ja sonni on kyllä useampaan otteeseen nähty juoksemassa jonkinlaista jämsäläistä Marathonia, joka on melkoista lyhyempi olympialaista kaimaansa, mutta sonni on aina ollut Hannes ja Torkkelin kaksijalkaiset ovat jääneet toisille ja kolmansille palkinnoille.

Piakkoin saanemme kuitenkin kuulla sonnin vapaudentarinan olevan lopussa, sillä sonni on nähtävästi joutunut huonoille jäljille, ja niin yksilö kuin kansakuntakaan ei voi kauan säilyttää vapauttaan, jos se joutuu huonoille jäljille. Torkkelin talon sonni on sanalla sanoen joutunut huonoon seuraan, ja »sano minulle, kenen kanssa sinä seurustelet, niin…» j.n.e. Torkkelin sonni on äskettäin nähty Jämsän Alhonkylässä Maahisten maalla, ja hänellä on ollut kettu seuratoverinaan.

Me emme voi vaatia Jämsän Hassin kylän Torkkelin talon sonnilta, että hän olisi perehtynyt Suomen Kansan Satuihin ja Tarinoihin. Onhan niitä vielä kaksijalkaisiakin härkäpäitä, jotka eivät niitä tunne. Mutta näistä saduista ja tarinoista, jotka sadunomaisessa muodossa sisältävät loppumattoman aartehiston esi-isäimme perintätietoa ja kokemusta, käy ilmi, että sille aina, ennemmin tai myöhemmin, käy hullusti, joka — olipa hän sitten vaikka yksinäinen poikamiessonnikin — antautuu seurustelemaan ketun kanssa.

Valitamme, mutta sisällinen aavistuksemme sanoo meille, että »vapautta rakastavan sonnin» vapaus on vakavassa vaarassa.

KADONNUT PARATIISI

Kun oli tapahtunut se suuri ja tumman punan koko Suomen häveliäille poskipäille nostava paljastus, että Kemin Aatamit ja Eevat kylpivät yhdessä lapsellisessa ja eedenimäisessä viattomuudentilassa Kemin meri- ja tapulikaupungin ainokaisessa saunassa, nousi tästä tapauksesta mieltäjärkyttävä hälinä ja kauhu Kemin kaupungissa, niin että meteli kuului Laitakariin asti, ja Valkonauhan tantat panivat miehensä lujille ja kysyivät ja vannottivat heitä tunnustamaan, ovatko he myöskin rypeneet, valelleet ja loiskutelleet näissä häpeällisissä olosuhteissa, ja huusivat, että jos he olisivat tienneet… mutta mistäs he olisivat voineet tietää — paljon uppoaa asioita hämäryyteen ja tietämättömyyteen Kemin kokoisessa kaupungissa.

Ja Kemin kaupungin valtuusto kokoutui otsat kureessa neuvottelemaan, millä tavoin kautta maan tavatonta huomiota herättänyt saunakysymys olisi järjestettävä.

Sillä meidän on otettava huomioon, että paitsi saunaa, on Kemin kaupungissa myöskin elokuvat — panem et circenses siis tavallaan, ollaksemme klassillisia ja nyt oli järjestettävä niin, että samalla kuin paratiisimaisuus saunasta lopullisesti hävitettäisiin, ei myöskään kenellekään rauhalliselle, lainkuuliaiselle ja veronsa säännöllisesti maksavalle kemiläiselle tehtäisi vääryyttä, vaan että heille kullekin varattaisiin mahdollisuus jokaviikkoisiin sekä saunan että elokuvien iloihin.

Tosin on Kemin valtuustossa väkeviä ja voimallisia nimiä, niinkuin Tiura ja Kippari ja Hoiva ja Harmi ja Hirmu, mutta tuntien vastuunalaisuuden vuorenraskaan painon hartioillaan ei valtuusto ottanut niskoilleen mahdollisen epäonnistumisen vaaraa, ennenkuin oli pyytänyt lausuntoa torniolaiselta auktoriteetilta, maalari Charles Ekmanilta. Sillä Kemin valtuuston tiedossa oli, että Torniossa, jossa on kaksi saunaa, oli onnistuttu ratkaisemaan saunojen ja elokuvien ankara ja ikuinen ristiriita niin täydellisesti kuin se tässä vajavaisuuksien ja puutteellisuuksien maailmassa ihmisjärjelle ylimalkaan on mahdollista, ja yksimieliset oltiin myöskin siitä, että Charles E. jos kukaan oli omansa antamaan tästä järjestelystä kristalliselkeän selvityksen kemiläisille.

Kemin kaupungin onneksi ja menestykseksi ei tämä selvitys jäänyt myöskään tulematta, ja kun lausunto oli saatu, kokoutui valtuusto käsittelemään, pohtimaan ja päättämään asiaa.

Ja nyt ovat sauna- ja elokuvaolot Kemissä lopullisessa järjestyksessään, ja kaikki paratiisimaisuus ja muu vanhatestamentillisuus on lainsäädännöllisesti hävitetty, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi, ja elokuvien näytännöt alkavat tiistaina ja saunaillat keskiviikkona, joten ne, jotka ovat olleet tiistaina elokuvissa, pääsevät keskiviikkona saunaan, ja ne, jotka torstaina kylpevät voivat perjantaina kyynelöidä tai riemuita, kappaleen laadun mukaan, elokuvissa.

Siispä alkuviikosta on Kemin sesongin kuollein aika, koska silloin ei ole saunaa eikä elokuvia, josta Kemiin aikoville matkustajille täten huomautetaan, että he jo etukäteen tietäisivät, ettei Kemiin kannata saapua ennen tiistaita. Mutta tiistai-illasta lähtien sykkii ja pulppuaa taas elämä Kemissä viikon loppuun asti, ja matkailija, joka silloin saapuu Kemiin, tietää, että ellei hän löydä jotain etsimäänsä kaupunkilaista elokuvista, voi hän hyvällä luottamuksella lähteä tapaamaan tätä saunasta.

Kemissä tunnetaan syvää ja kunnioittavaa kiitollisuutta saunakulttuurissaan korkealla kannalla olevaa, uusia uria aukovaa ja heikompiosaisille naapureilleen tietä näyttävää Torniota kohtaan. Ja toivottavasti on meillä tilaisuus piakkoin tutustuttaa lukijakuntaa Tornion mieltäkiinnittäviin saunaoloihin.

POHJOISTUULEN VAIKUTUS TORNION SAUNAOLOIHIN

Kun olemme sanoneet aa, niin tahdomme myöskin sanoa pee ja koska olemme asiallisesti ja meille ominaisella maltillisuudella valaisseet Kemin kaupungin saunaolot, niin on yhtä luonnollinen kuin mieluinenkin velvollisuutemme täyttää sama tehtävä myöskin Tornioon nähden ja tapahtuu se mielestämme mukavasti ja vaivattomasti seuraavalla tavalla:

Olipa kerran — eikä se nyt ollut niin kerrankaan, taisi olla tänä talvena — yksi mies, joka matkusti melkein ympäri pohjoista pallonpuoliskoa, joutuen, niinkuin tämmöisille matkustajille välistä käy, kaikenlaisiin merkillisiin paikkoihin. Tämä mies myöskin yhtyi vaikka mihin, niinkuin sittapörö valitti aidanseipääseen lennettyään, ja saapui lopuksi aina hamaan Tornioon, ja katseli ympärilleen ja sanoi, että vai tämä se sitten on se Tornio, joo, joo.

Sitten se mies tarkasti kaikki Tornion merkillisyydet, joita emme voi tässä luetella, koska emme niitä itsekään tarkoin tiedä, ja tunsi sitten omituista syyhyämistä ihossaan, niinkuin sitä voi tuntea siistikin ihminen, kaikkea muuta kuin sika, etenkin oltuaan matkalla pitkähkön aikaa, ja alkoi kysellä sitä Tornion kuuluisaa kivisaunaa, joka on tunnettu hamassa toisessa valtakunnassakin, ainakin Haaparannan kaupungissa, minkä kaupungin herrasväet ahkeraan pistäytyvät kylpemässä Tornion saunassa ja etuilevat sillätavoin kurssierolla.

No, tämä matkamies neuvottiinkin sille saunalle, ja se on sitä helpommin löydettävissä, kun se on aivan Handolinin sillan päässä, tullipaviljonkia vastapäätä, ja se mies astui sisään ja teki kassalle hyvän iltapäivän toivotuksen ja pyysi saada yhden suomalaisen saunoituksen.

Kassa katsoi tähän muukalaiseen hyvin pitkään, niinkuin katsotaan ihmiseen, joka käyttäytyy epäilyttävästi tai ainakin omituisesti, ja kysyi sitten, että eikös herra ole selvillä viikonpäivistä ja eikös herra tiedä, että tänään on perjantai .

Herra sanoi tietävänsä, että perjantai on, vieläpä koko päivän, ja tottuneensa kylpemään myöskin perjantaina, kun niikseen tulee.

Kassa katsoi suoraan silmiin ja sanoi, että kyllä se tottumus on ainakin Torniossa jätettävä, sillä perjantaina eivät Torniossa saa kylpeä muut kuin naiset .

Pääsi se herra kuitenkin kylpemään, kun nöyrästi pyysi, ja vaikutti asiaan se, että hän oli muukalainen Jerusalemissa eikä tiennyt Tornion säädöksiä ja paragraafeja, mutta hyvin hiljaa varoitettiin häntä olemaan, etteivät Tornion kylpevät Susannat älyäisi, että pukki on päässyt kaalimaahan. Mutta mellakka oli kuitenkin tulla, sillä se herra oli todellakin niin varomaton, että sytytti pukeutumishommissaan savukkeen, ja pianpa alkoi sieltä täältä Tornion suuresta saunalaitoksesta kuulua kimeitä kiljahduksia, jokseenkin samanlaisia kuin porsaat päästelevät, jos niitä pistelee parsinneuloilla, ja joku huusi, että missä on herra, täällä haisee herralta! Miten lienee saunan henkilökunta sitten saanut asian valehdelluksi, niin etteivät Tornion rouvat lähteneet luonnollisesti ja alastomassa kauneudessaan juoksemaan saunasta kotiinsa, joka olisi ollut liian huomattava tapaus Tornionkin historiassa.

No, se herra kylpi hiljaa kuin hiiri, eikä mitään kamalaa tapahtunut, vaikka olikin perjantai, ja kylvettyään se herra läksi taas jatkamaan maallista vaellustaan ja joutui Ruotsin puolelle, mikä ei enää ole erikoinen ihme, jos on kerran Tornioon joutunut.

Siellä se kulki ja puuhasi siellä Ruotsin puolellakin, mitä lienee puuhannut, me emme sitä tiedä eikä sitä ole ehdottoman välttämätön lukijankaan tietää, ja joutui taas jonkin viikon kuluttua takaisin Tornioon ja meni taas saunaan. Nyt ei muutoin sattunut olemaan perjantai, vaan jokin muu päivä.

— Jaa, se on nyt sillä tavalla, että tänä päivänä ei saisi muuta kuin vihtaa hautoa ja päätä pestä, koska on pohjoistuuli .

Sen herran kasvot olivat taas samanlainen elävä kysymysmerkki kuin lukijankin kasvot olisivat olleet, ja saunan isäntä sanoi, että sehän on niin yksinkertainen ja sanan varsinaisessa merkityksessä luonnollinen juttu, koska se johtuu juuri luonnonvoimista. Jos on pohjoistuuli, niin ei voi pestä muuta kuin pään, mutta jos on etelätuuli, niin vaikka uisit ja sukeltaisit ammeessa, koska etelätuulella on vettä vaikka kuinka riivatusti. Mutta pohjoistuuli painaa veden helkkariin, niin ettei saunan pumpun imuputken pää yllä veteen asti. Herra sanoi, että eikös voisi jatkaa imuputkea muutamalla metrillä, niin että se yltäisi vedenpinnan alapuolelle pohjoistuulellakin, ja isäntä vastasi, että mutta entäs kun ei ole tullut jatketuksi, niin entäs sitten?

Isäntä ryhtyi kantamaan lunta ämpärillä ja sulattelemaan sitä, ja siten saatiin niin paljon vettä, että voitiin pestä vieraan pää.

NAISEN ONNI

Tämän kirjoituksemme päällepito on harvinaisen kaunis ja suloinen. Sitä ei taida kenkään oikeinajatteleva ja syvästi- ja terveestitunteva ihminen kieltää.

Sallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan noita hienon kauniita sanoja:

Näihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa ylimaallistakin:

Niihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin syntiinlankeemuksesta lähtien.

Emme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme avomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet. Kuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten raitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset otsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa eräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän oikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme lausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta joka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä on naisen onni.

Muutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä ainakin tuntuu siltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen — kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja kengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien tapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen vaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja ilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».

»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen aviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä, koska nyt on kysymyksessä — naisen onni ».

Tässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten lehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin, kuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on suutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain ylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:

Haapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme, että hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei edes sanonut: haa!

Hän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään teatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.

Hän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu hänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja olihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä. Yhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.

»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan, erään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon ja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen kirjeenvaihtaja.

Suutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan Haapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan puunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.

Hän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna vapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu:

»Jo nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa: ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»

KEMILÄISIÄ KUULUMISIA

Kemin kaupungin poliisikomissario käveli maaliskuisena keskiviikkona iltapuolella päivä pitkin Kemin lumisia katuja, ei kuitenkaan huvikävelyllä, vaan aivan asiallisesti, ollen tulossa kotoaan ja menossa virkapaikkaansa, joka luonnollisesti on poliisikamari, ja poliisikamari taas on siellä Palokunnantalon alakerrassa.

Siellä se on kamari ja siellä ne ovat putkatkin, jos kuka sattuu niitä tarvitsemaan.

Kaduilla vallitsi rauha ja kiitettävä kemiläinen järjestys, mutta luodessaan tutkivan poliisikatseensa erääseen porttikäytävään rypisti komissario otsaansa, mistä heti arvaamme, ettei mainitussa porttikäytävässä vallinnut täysin laillinen järjestys.

Eihän siellä nyt mitään meteliäkään ollut, kapinasta puhettakaan, mutta siellä makasi sangen avuttomassa tilassa ja ilmeisesti ensiluokan kemiläisessä humalassa eräs pitkäpartainen kaupunkilainen.

Komissario, joka tietomme mukaan on raittiusmies myöskin vakaumukseltaan eikä ainoastaan viran puolesta, synkistyi nähdessään sen surkuteltavan alennustilan, johon virkaheitto, mutta silti vielä melkoisen vaikutusvaltainen kuningas Alkoholi oli pitkäpartaisen kemiläisen palvelijansa sortanut, ja joka alennustila oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun ei mainittu pitkäpartainen kansalainen muutoinkaan ole jäsentensä puolesta täysin varustettu seisomaan lujana p—leen, maailman ja oman syntisen lihansa houkutuksia vastaan, ollen nimittäin hänen toinen jalkansa polvesta alaspäin puusta.

Koska näköalaa ihailemaan oli lähistölle pysähtynyt eräitä keskenkasvuisia pojanhölmöjä, viittasi järjestysvalta viimeksimainittuja astumaan lähemmäksi, ja kun pojanhölmöt olivat hieman hidastellen ja arkaillen noudattaneet tätä viittausta, antoi komissario heidän tehtäväkseen tuoda kelkan.

Pojanhölmöillä kaikkialla maassa on erityinen kyky hankkia kelkkoja silloin, kun kelkkoja tarvitaan, vieläpä silloinkin, kun niitä ei tarvitakaan. Kelkka siis saatiin kohta, ja sijoitettuaan pitkäpartaisen ja puujalkaisen kristiveljensä tähän hyödylliseen liikennevälineeseen niin mukavasti kuin tilaisuus myönsi ryhtyi komissario vakavasti ja päättäväisesti vetämään humalaista partahurria poliisikamaria kohti.

Täten oli jo päästy kauppias Lehdon talon kohdalle, kun matkalla tuli vastaan kokolias lumikinos, jollaiset eivät ole mitään harvinaisuuksia enemmän Kemissä kuin muuallakaan Pohjoismaissa, ja ajatellen kalliin kuormansa parasta komensi vetäjä vedettävän kohottamaan puujalkakoipeaan, jottei polventynkä kinoksen yli mentäessä viistäisi maata.

Tämä viranomaiselta taholta tullut kehoitus ikäänkuin palautti pitkäpartaisen ystävämme taivaanrannalla pyörineet hengenvoimat takaisin alhaisempiin kemiläisiin maailmoihin, ja hän kohotti vaistomaisesti koipeaan sekä huomasi samassa olonsa mukavaksi, huomasi olevansa liikkeessä ja lepäävänsä kelkassa, jota jokin voima kuljetti hyväntahtoisesti eteenpäin. Autuaallinen hymy kirkasti puujalkaurhon pitkäpartaista naamaa, ja hän kopeloi taskuaan, otti siitä taskumatin ja kaatoi kurkkuunsa pitkän ryypyn, lisätäkseen onnensa täydellisyyttä ja kohottaakseen tunnelmansa ja henkensä takaisin taivaannavalle.

Merkillinen ja harvinainen näky, kelvollinen aiheeksi vaikka William Hogarthin piirtimelle: poliisimies vetämässä kelkkaa työlään kinoksen yli ja kelkassa pitkäpartainen, puujalkainen ja onnellinen ukko kaatamassa kurkkuunsa ryyppyä.

Mutta ei ollut ketään nykyaikaista Hogarthia näkemässä. Muutamia sieluja joutilaita kemiläisiä vain, jotka huuliaan nuoleskellen seurasivat ryyppyä himokkain silmin.

Ja kun se mies oli selällään, niin se ryyppykin meni väärään kurkkuun. Pitkästä parrasta alkoi paukkua ankara yskiminen, ja komissario älysi, mitä oli tapahtunut. Ja siihen se lysti loppui.

KYLLÄHÄN MAAILMAAN ÄÄNTÄ MAHTUU

Ja kyllähän sitä ääntä pidetäänkin. Aina vain ollaan äänessä ja kiljutaan ja melutaan, ja jokainen skruuvaa kurkkuaan ja koettaa hihkaista kovemmin kuin naapuri.

Veturit viheltävät ja autot mölisevät ja puhujat karjuvat äänensä käheiksi valistuskokouksissa.

Ja Suomen kansan etunenässä käy hyvällä esimerkillä sen oma rakas pikku eduskunta, joka tuontuostakin ratkaisee asioita huutoäänestyksellä ja johon siitä syystä puolueet valitsevat suurimmat huutajansa, niinkuin asianmukaista ja viisasta on.

Me emme ole tulleet sukeltautuneeksi syvemmälle tähän kysymykseen, mutta meillä on se käsitys ja muisti, että eduskunta juuri on istuttanut huutoäänestyksen tähän karuun pohjoiseen maaperään, jossa se kuitenkin alkoi odottamattoman hyvin höystyä. Emme muista lapsuudessamme juuri kuulleemme puhuttavan huutoäänestyksestä. Ainakin lienee se pari kolme vuosikymmentä takaperin ollut melkoisen harvinaista.

Mutta sitten alkoi elämä edistyä ja uudistua, ja sitten tulivat paljon muun ohella myöskin huutoäänestykset.

Etupäässä viljellään niitä eduskunnassa, joka on saavuttanut korkean kehitysasteen tällä alalla. Huutoäänestys on eduskunnalle kuin hunajaa ja mannaa. Huutoäänestyksen tullessa säteilee koko kamari tyytyväisyydestä. Ja sen äänestys on kuin monen kosken pauhu pitkäisen jylinän säestämänä, »jossa usein kuuluu korkea ja kestävä huuto: älämölöö, ai älämölöö!» niinkuin Tammiston Kyöstin esityksestä vimmastuksen hetkellä.

Nyt on Joensuussakin, kaupunginvaltuuston viime kokouksessa, toimeenpantu huutoäänestys …

Tuntui niin oudolta, että ihan sydänalassa hylläytti. Valtuustoa kainostutti niinkuin nuorta neitosta ensimmäisissä tanssiaisissaan.

Puheenjohtaja tiedusteli, suostutaanko siihen, että asia ratkaistaan huutoäänestyksellä?

Puheenjohtaja tulkitsi vaitiolon myöntymyksen merkiksi ja lausui julki, että ne, jotka tahtovat niin ja niin, äänestävät jaa, ja ne, jotka eivät tahdo niin ja niin, äänestävät ei.

Taas avautuivat, epäinhimillisillä ponnistuksilla, muutamat suut, mutta mielenliikutus oli ylivoimainen. Se salpasi hengityksenkin.

Olisi voinut kuulla neulan putoamisen lattialle. Mutta yhtään neulaa ei pudonnut.

Vihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa saavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto kuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät korviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.

Kuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys — puheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan huuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei…»

Valtuusto hyväksyi suurenmoisella, monumenttaalisella vaikenemisella puheenjohtajansa tulkinnan.

MINKÄTÄHDEN SOMERNIEMELLÄ AMMUTTIIN RAKASTAVAISIA HAULIKOLLA

Syynä ei ollut mustasukkaisuus, vaikka kertomuksemme henkilökuntaan kuuluukin kaksi naista, joista toinen talon tytär ja toinen palvelustyttö.

Syypää oli oikeastaan se piika. Kun se pudotti avaimen kaivoon. Ja juuri vilja-aitan avaimen.

Siinä talossa oli se palvelustyttö lähtenyt kahdelle asialle yhtaikaa, ja siitähän se koko vahinko oikeastaan aiheutuikin. Läksi aittaan ja poikkesi samalla kaivolle vettä noutamaan.

Tyttö katseli, että sinne se nyt sitten meni, ja mitäs minulle nyt sanotaan, jos minä sanon, että olen pudottanut avaimen kaivoon? Mutta jollen sano mitään, niin ei kai minullekaan mitään sanota.

Illemmällä oli iltamat nuorisoseuran talolla, ja sinne läksi talon tytärkin kävellen. Ja muu väki hajosi mikä minnekin.

Isäntä jäi yksin kotimieheksi ja alkoi sitten tarkastella paikkojaan ja aikoi käydä aitassakin, mutta avain ei ollut paikoillaan.

Isäntä mutisi, että minnehän se akkaväki taas on sen avaimen pannut? On se merkillistä tuo akkaväki, kun se ei osaa panna mitään paikoilleen. Kyllä tässä maailmassa menisivät asiat sekaisin yhdessä päivässä, jollei miesväkeä olisi… mutta senkö hornaan ne nyt ovat sen aitan avaimen paiskanneet?

Isäntä etsi ja etsi kaikki sellaiset paikat, joihin voi olettaa huolimattoman naisväen jättäneen aitan avaimen, sekä suuren joukon muitakin paikkoja, mutta kun ei hänen päähänsä pälkähtänyt lähteä etsimään sitä kaikkein luonnollisimmasta paikasta, mihin sellaiset talon tavarat joutuvat, joita ei mistään muualta löydy, nimittäin kaivon pohjasta, niin ei avainta tietysti löytynyt.

Isäntä lopuksi huokasi, että totta vissiin nyt ovat rosvon —keleet varastaneet aitan avaimen ja tulevat yöllä varastamaan, ja isäntä suuttui rosvoihin ja latasi haulikkonsa ja toivoi sen olevan sellaisen pyssyn, joka yhdellä laukauksella hävittäisi kaikki rosvot maan pinnalta, tai ainakin sen rosvon, joka oli vienyt hänen aitanavaimensa.

Iltamyöhällä palasi talon tytär iltamista hevosella, sillä talon tyttärellä oli n.s. mielitietty, joka myöskin oli luonnollisesti iltamissa, ja jolla luonnollisesti oli hevonen, niinkuin talontyttärien mielitietyillä melkein aina on, lukuunottamatta toistaiseksi perin harvoja poikkeustapauksia Etelä- ja Länsi-Suomesta, jolloin talontyttärien mielitietyillä on autot.

N.s. mielitietty pysäytti hevosensa tielle tyttönsä kotitalon pihan laidassa olevan vilja-aitan lähelle, minkä jälkeen ryhdyttiin hyvästelemään ja kiittämään seurasta ja niin edespäin, mikä kaikki on jossain määrin aikaaviepää toimitusta.

Isäntä vaaniskeli kammarinsa ikkunassa murtaen mustaa haventa, ja nähdessään Pohjolan kevään yöhämärässä hevosen kuormineen sen vilja-aitan vieressä, jonka avain oli kadonnut, juoksi hän ulos ja ampui, niin että talo jysähti.

Ei hän nyt sentään onneksi aivan kohdalle laskenut, täräyttipähän vain ottaakseen varkailta pois luonnon, mutta ei henkipahaista, ja tytär parkui, että älkää hyvä isä ampuko, minähän täällä olen ja tää… tää… tää toinen.

Isäntä keskeytti tulensa, ja hänen tuleva vävypoikansa kiiruhti matkoihinsa haluamatta ainakaan vielä tällä kertaa tehdä tulevan appiukon tuttavuutta. Mahdollisesti pelkäsi hän, että tulevan appiukon haulikko oli kaksipiippuinen, niinkuin haulikot tavallisesti ovat, ja hän oli kuullut vasta ainoastaan yhden pamauksen.

»Palvelustyttöön vaikutti tämä tapaus niin tärisyttävästi, että hän heti tunnusti syyllisyytensä», ilmoitetaan meille.

Joten, koska on päästy onnelliseen loppuun, mekin voimme panna pisteen toivossa, ettei tämä yöllinen kohtaus ole vaikuttanut liian tärisyttävästi herkkähermoiseen lukijaan.

HÄRMÄLÄISTÄ

Joku lukija ajattelee otsakkeen nähtyään, että mikä lienee taas tappelujuttu.

Emme me ole tapelleet. Emme ainakaan pariin vuosikymmeneen. Emmekä mielellämme vastakaan tappele, mikäli voimme asiat rauhallisemmin järjestää. Vaikka meissäkin on porilaista verta, ja vaikka esi-isämme Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla antoivat selkään jos saivatkin.

Mutta Härmässä on kyllä, valitettavasti, taas kiihdytty. Viime viikolla. Ja suutari Oskari Pärpuumi on senjohdosta hieman hatarassa tilassa Lapuan kunnansairaalassa. »Yhdeksän reikää ihmisessä», sanoo sananparsi. Mutta Pärpuumissa on 39, joista 30 vasta viikon vanhoja.

Pohjolan kesäillan valohämyssä ja härmäläisten käkien kukkuessa tahtoivat renkimiehet Toivo Holstikko ja Antoni Taipale sisäänkäydä erääseen mieltäkiinnittävään aittaan, jonka haltijattarena oli eräs vielä mieltäkiinnittävämpi pohjolatar.

Aitan ovi oli suljettu, ja kuinka siinä sitten lienee selville käynyt, että Pärpuumi oli jo aitassa, hänkin.

Toivo Holstikko ja Antoni Taipale koroittivat vähän ääntään, jotta se voitaisiin kuulla aittaan sisälle, ja sanoivat, että olisiko Pärpuumi niin hyvä ja pistäytyisi hiukan ulos raikkaaseen, valohämyiseen Pohjolan kesäyöhön… meillä olisi vain vähän asiaa Pärpuumille.

Pärpuumi ei ollut mikään Dalai laama, joka ei millään ehdolla poistu Tibetin luostarista. Pärpuumi sanoi pohjolattarelle, että odota vähän, minä tulen heti takaisin.

Toivo Holstikko tervehti häntä puukoniskulla edestäpäin, ja Antoni Taipale teki hänelle samanlaisen tervehdyksen takaapäin, koska edessäoleva paikka ei ollut vapaa.

Pärpuumi vastasi tervehdykseen suutarinveitsellä. Lukija muistanee, että Pärpuumi oli suutari. Pärpuumi koetti tasaisella puolueettomuudella leikata sekä Taipaleen että Holstikon nahkaa, sillä nahka kuin nahka ainakin suutarin mielestä, jolla on kädessään nahkaveitsi.

Mutta samoinkuin sunnuntaimetsästäjä sanoi, ettei ole mikään ihme, jollei kaksipiippuisella pyssyllä saa sattumaan nelijalkaiseen jänikseen, niin ei tämäkään taistelu, jossa toisella puolen oli kaksi puukkoa ja neljä kättä ja toisella puolen vain kaksi kättä ja yksi suutarinveitsi, ollut tasaväkinen. Pärpuumi taisteli sankarillisesti, mutta hän taisteli ylivoimaa vastaan. Ja ylivoima voittaa nahkaveitsellä aseistetun suutarinkin, vaikka sekin on peloittava miehenvastus, etenkin jos hänellä on kiire takaisin aittaan, jossa hänelle suosiollinen pohjolatar odottaa.

Pärpuumi vaipui lopuksi voitettuna maahan. Hänessä oli 30 haavaa, kasvoissa, korvissa, pääkallossa rinnassa, käsissä y.m. paikoissa. Ja käki kukkui.

Mutta eivät voittajatkaan menneet enää aittaan. Lausuivat vain halveksimisensa pohjolattarelle, joka oli pitänyt yhtä suutaria parempana kuin kahta renkimiestä ja läksivät kotiinsa. Ja käki kukkui. Seuraavana päivänä tuli nimismies ja vei heidät.

Suutari Pärpuumi ei kuollut, koska härmäläinen suutari ei kuole tästä puukonhaavasta. Hän lepäilee sairashuoneella odotellen vuoroansa.

Tällaista sitkeähenkisyyttä tavataan kuitenkin muuallakin kuin Härmässä. Me muistamme, että kymmenkunta vuotta takaperin ammuttiin erästä tappelupukaria Satakunnassa muutamassa vilkkaassa huutokauppatilaisuudessa haulikolla vatsaan. Koko panos.

Ammuttu sanoi, että tämä on siksi vakava vaurio, että se vaatii järkiperäistä lääkitsemistä.

Eri asia on, onko vaahtera erikoisen sitkeätä puuta. Joku toinen runoilija olisi ehkä valinnut jonkin muun puun vertaukseensa.

ME LUULEMME VOIVAMME KATSOA

Kesän almanakan päivämääristä välittämättä ehtineen sille asteelle, jolloin maidon, tuoreen lihan ja kalan y.m. samankaltaisten elintarpeiden hallussaanpitäjien on syytä ryhtyä lisättyihin varovaisuustoimenpiteisiin taloudellisesti ja terveydellisesti vahingollisten pahentumistapausten välttämiseksi ja torjumiseksi.

Me emme tahdo todistuskappaleita esitellessämme uudelleen ryhtyä käsittelemään sorsapoikueen saapumista valitusretkelle Mikkelin läänin maaherran ja ylimmän poliisipäällikön tykö lääninhallitukseen sen johdosta, että eräs Mikkelin kaupungin poliiseista oli uhkaavalla esiintymisellään sanotun kaupungin kauppatorilla karkoittanut mainitun poikueen emon lentoon. Sitävastoin ei mikään estäne meitä viittaamasta maanviljelijä Pohjolaisen pihamaalla Hyvinkäällä kasvavaan koivukuuseen, jota meidän mielestämme kuitenkin voitaisiin yhtä kernaasti ja ehkäpä hiukan kernaamminkin nimittää, kutsua ja mainita kuusikoivuksi, koska lampeakaan, jossa on ahven, ei sanota Lampiahveneksi vaan Ahvenlammiksi. Kuusi näet kasvaa koivussa eikä koivu kuusessa. Suuren koivun yhden monilukuisista haarukoista muodostaa täydessä kasvuvoimassa oleva, n. 1 metrin mittainen ja useamman vuoden vanha kuusen taimi. Ken ei usko, pistäytyköön paikan päällä katsomassa, kehoittaa »Länsi-Uudenmaan» kirjeenvaihtaja.

Meistä on tämä tapaus liian pieni sellaiseksi uskonkappaleeksi, että sentakia kannattaisi vaivautua Hyvinkäälle, ellei mitään muuta asiaa sinnepäin satu olemaan. Meitä ei mikään estä uskomasta uutista sellaisenaan, osaksi siitä syystä, että me yleensä uskomme rehellisen miehen puhetta vaatimatta joka kerta erikseen papin ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan todistusta, ja toiseksi osaksi sentakia, että me etenkin nuorra miessä ollessamme olemme nähneet luonnonilmiöitä, jotka vetävät vertoja jollekin Hyvinkään kuusikoivulle. Niinpä me Taipaleella näimme kerran Hovattalan koiran, jolla oli kaksi häntää, koiranhäntä takapäässä, niinkuin tavallisillakin koirilla, ja lehmänhäntä etupäässä, suussa nimittäin. Hovattalan koira tuntui murinastaan päättäen pitävän lehmänhäntää tärkeämpänä kuin omaa häntäänsä.

Pimeällä keskiajalla olisi maanviljelijä Pohjolaiselle voinut koitua ikävät seuraukset pihapuustaan. Olisi voinut tapahtua, että se olisi viranomaisten toimesta hakattu ja pilkottu rovioksi, jolla hra Pohjolainen olisi poltettu noituudesta ja velhoudesta itselleen ruumiinrangaistukseksi ja sielun pelastamiseksi ja muille hyvinkääläisille sekä varoittavaksi esimerkiksi että mielen ylennykseksi, ollen hra Pohjolainen tällöin puettuna pitkään, tunnelmalliseen yöpaitaan ja korkean sokeritopan muotoiseen ja onnistuneilla, melkeinpä iloisen näköisillä pirunkuvilla kaunistettuun paperihattuun. Nykyisenä uskonnollisesti välinpitämättömänä aikana pääsee hän koko asiasta edes ilman sakkojakin.

Näissä luonnonilmiöissä ei ole muuta erikoisen merkillepantavaa, kuin että niistä toimitetaan uutiset lehtiin aina juuri kuumimpana vuodenaikana. Niinkuin seuraavastakin:

»Pyhämaassa Kursilan Jussin talossa on tapahtunut sellainen ihme, että kissa imettää ketunpoikasia. — Talonväki on löytänyt metsästä ladon alta ketunpesän ja kuljettanut ketunpoikaset kotiin, missä kissalta oli hävitetty poikaset. Nyt tarjottiin ketunpoikia kissalle, ja tämä hetken vieroksuttuaan ottikin nämä imetettäväkseen ja hoidettavakseen. Poikaset viihtyvät uuden äidin hoidossa erinomaisesti. — Kunpa vain eivät suureksi tultuaan söisi kasvatusäitiään», huokaa lopuksi kirjeenvaihtaja.

Tästä me voimme päätellä, että kirjeenvaihtaja on varustettuna pessimistisellä luonteenlaadulla. Pessimistille ominaista on, että jos hän näkee kissan imettävän ketunpoikasia, hän heti on valmis aavistamaan kaameaa ja veristä loppua tälle herttaiselle perheidyllille. Jos hän olisi nähnyt hiiren imettävän kissanpoikasia, niin saattaisimme mekin raapaista korvallistamme, mutta kettuun nähden on käsityksenämme, että se on parempi kuin maineensa, vaikkapa se mahdollisesti ei olisikaan aivan oikea mies paikallaan kasvatuslautakunnan puheenjohtajaksi taikka pyhäkoulun tarkastajaksi.

KUN SÄLLIT LÄHTIVÄT REISULLE

Tutustuttuamme kertomuksiin Messukylässä vierailleesta teatteriseurueesta täytyy meidän tunnustaa, ettemme oikein voi ymmärtää messukyläläisen iltamayleisön kiihtymystä emmekä saman yleisön tuhlaavasti viljelemien kiroussanojen karkeutta ja voimaa.

Asian kulkuhan on ollut — tyynesti ja kiihkottomasti sitä tarkastellessamme — seuraava:

Asianomaisella luvalla ovat nämä henkilöt ilmoittaneet toimeenpanevansa
Messukylän kunnantalolla iltaman vaihtelevalla ohjelmalla.

Jonka päänumerona on yleisöltä ihailtu 1-osainen näytöskappale »Kun sällit lähtee reisulle». Ja sitten yleinen tanssi.

Määrättynä iltana on Messukylän kunnantalolle kokoontunut ahdinkoon asti väkeä, sali täyteen ja enemmänkin, niin että osan iltamavieraista on täytynyt seisoa 5 mkan seisomapaikoilla eteisessä.

Seuratessamme edelleen rauhallisesti ja puolueettomasti tapahtumain kehitystä on meillä tilaisuus todeta, että sittenkuin reisusällit olivat ovella kantaneet pääsymaksut kaikilta niiltä, jotka saliin ja eteiseen mahtuivat, olivat he ryhtyneet ohjelman suoritukseen.

Tässä oikeassa ja asianmukaisessa tarkoituksessa oli väliverho vedetty pois näyttämölavan edestä, jolloin yleisölle on paljastunut suosittu suomalainen messu kyläläisille kaikista edellisistäkin näytöskappaleista tuttu kesämaisema oikealla ja vasemmalla kasvavine lyhyenläntine koivu- y.m. puineen ja taustalla olevine sinisine järvenpintoineen, jolla auringonsäteet kimmeltäen karkeloivat.

Messukyläläisen iltamayleisön ihailtua tätä tunnettua, mutta aina kuitenkin mielenkiintoista näköalaa jonkin aikaa kaulat kurkollaan, ovat iltaman järjestäneet reisusällit tulleet tavallisissa luonnollisissa pukimissaan, ilman teennäistä teatterivaatetusta, kasvojen maalausta, peruukkeja ja tekopartoja näyttämölavalle, ottaneet lavalla olevat matkapussit selkäänsä, luoneet yleisöön lyhyen, jollain tavoin erikoisen silmäyksen, ja poistuneet kulissien taakse.

Tämän jälkeen on Messukylän taiteenharrastaja- ja teatteriyleisö tuijottanut noin puolen tuntia edessään olevaa runollista järvi- ja metsämaisemaa, jopa tullut lopulta jonkinverran levottomaksikin, kun ei esiintyjiä ole kuulunut takaisin.

Tosin on eräs eturivissä istuva ukko, jolla on näyttänyt olevan hyvää aikaa, vakuuttanut, että kyllä kai ne sieltä tulevat, minne ovat menneetkin, mutta ovat messukyläläiset kuitenkin lopuksi nousseet lavalle ja menneet katselemaan kulissien taakse ja nähneet siellä ikkunan olevan auki, ja kuulleet, että noin puoli tuntia takaperin on pari sälliä, joilla on näyttänyt olevan jotenkin kiire, juossut kunnantalolta päin pussit selässä asemalle ja noussut sieltä pohjoiseen päin lähteneeseen junaan, joka pysähtyy ensi kerran vasta kahden tunnin matkan päässä Messukylästä.

Me, niinkuin jo alussa saimme kunnian huomauttaa, emme oikein käsitä, mitä syytä messukyläläisillä on ollut siihen hirvittävään neekerimetsästysmäiseen ja jumalattomaan kiroilemiseen, mikä sinä iltana ja sitä lähinnä seuraavina päivinä on kaikunut ei ainoastaan Messukylän kunnantalossa ja sen lähimmässä ympäristössä, vaan kaikkialla muuallakin tällä paikkakunnalla, ja joka kiroileminen, vannominen, sadatteleminen ja syljeskeleminen on ollut etupäässä kohdistettu puheenaolevien iltamien toimihenkilöitä ja heidän esittämäänsä näytöskappaletta vastaan.

Olivathan sällit luvanneet esittää: kun sällit lähtee reisulle. Ja he olivat sen esittäneet. Elleivät messukyläläiset saa sitä kalloihinsa mahtumaan, niin emme me mahda sille mitään, ja rauha heidän tomulleen. He eivät silloin paljoakaan käsitä nykyaikaisesta näyttämötaiteesta.

Sällit olivat mielestämme täyttäneet tehtävänsä kantaessaan pääsymaksut ja esittäessään näytöskappaleen. Tanssin suorittaminen ei enää kuulunut heille, vaan yleisölle itselleen.

Pyyntömme on, että messukyläläiset käsittäisivät nämä päivänselvät seikat ja säästäisivät kirouksensa tositarpeeseen tai vanhanpäivän varaksi.

KAAMEITA LUONNONILMIÖITÄ ULLAVALLA

Me emme ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota siihen riihimäkeläiseen rouvaan, emme hänen vatsaansa emmekä varpaaseensa. Ensiksikin olisi se vähän noin niinkuin sopimatonta, vaikkapa mainitusta varpaasta neljäkymmentä vuotta takaperin menikin sisään se silmäneula, joka näinä päivinä, vietettyään rouvassa täsmälleen yhtä pitkän ajan kuin Israel korvessa, on pujahtanut ulos mainitusta vatsasta. Ja mitäs tämä nyt sitten! Me tiedämme henkilön, jolta 30 vuotta takaperin meni suuri tukkimetsä kurkusta alas, eikä vieläkään ole tullut takaisin.

Mutta ne viimetorstaiset luonnonilmiöt Ullavalla ne vasta ovat poikaa. Ei sovi ihmetellä, että sanomalehdet ilmoittavat niiden suuresti järkyttäneen paikkakunnan ihmisten mieliä.

Lännestä lensi ilmassa suuri tulipallo, todennäköisesti ei kuitenkaan aurinko, vaikka sekin tähän aikaan vuorokaudesta oleskeli läntisellä taivaalla.

Tämä tulipallo teki käsittämättömästä syystä raivoisan hyökkäyksen Herlevin kylässä maanviljelijä Matti Yrityksen n.s. nykyajan mukavuutta vastaan. Jos laitoksessa sillä hetkellä sattui olemaan joku sisällä, niin joutui hän taivaallisen voiman vaikutuksesta istumaan paljaan taivaan alla, sillä tulipallo vei nykyajan mukavuuden katon mennessään ottaen samalla tämän seuraksi osia läheisten latojen katoista. Näytteet latojen katoista toimitti tulipallo aina Ullavan kirkonkylään asti, mutta sen erityisen laitoksen kattoa ei se viitsinyt riepoittaa muassaan kuin sata metriä pudottaen sen sitten maahan. Yrityksen talon väellä oli siis tilaisuus siirtää se takaisin paikoilleen, mikä etenkin näin vaihtelemien syksysäiden aikana on sikäli tärkeää, että laitos katottomana voi sateen sattuessa helposti muuttua nykyajan epämukavuudeksi.

Tämän kaamean mellakan sattuessa oli isäntä itse tyttönsä kanssa riihen luona. Nähdessään sen väkivaltaisen kohtelun, minkä esineeksi nykyajan mukavuus raivostuneen luonnonilmiön taholta joutui, ja huomatessaan tulipallon uhkaavana kääntyvän myöskin mukavuuden isäntää kohti, katsoi isäntä tilanteen vaatimusten mukaiseksi hävitä näyttämöltä ja kätkeytyä tyttärensä kanssa läheiseen ojaan.

Tulipallo pyöri ympäri ja ihmetteli, että mihinkäs se Matti nyt hävisi, ja muisti sitten, että sillä on toimittamista toisillakin tahoilla. Tämän johdosta se halveksivasti nakkasi nykyajan mukavuuden katon luotaan ja lähti tiehensä.

Ullavan kirkonkylään tämä ilmiö, jota paikkakuntalaiset syystä kyllä epäilevät itse siksi 6,000 vuotta vanhaksi pääpapaksi, ilmestyi savupatsaan muotoisena. Savupatsas saapui Asmundelan talon puutarhaan, havaitsi siellä olevan pihakeinun tarkoituksiinsa soveltuvaksi ja vei sen mennessään ilmaan. Kun meillä ei ole tietoa siitä, että se olisi palauttanut keinua takaisin, niin voi olla mahdollista, että asmundelaiset tänään ovat pakotetut keinumaan sahapukin päälle poikittain asetetulla lankulla. Jos sahapukki on kohtalaisen korkea ja lankku kohtuullisen pitkä, niin on se melkein yhtä hauskaa kuin pihakeinussakin heijaaminen.

Eräällä taholla on esitetty arvelu, että tämä ilmiö sietäisi lähempää tieteellistä tutkimusta. Me puolestamme kehoittaisimme luopumaan sellaisista aikeista, joista ei mitään hyvää lähde. Kristityn ihmisen on parasta karttaa niitä.

Sitäpaitsi ei tiedä, miten monta pihakeinua ja nykyajan mukavuuksien kattoa sillä on varastossaan heittoaseiksi tutkijoita vastaan. Kenties kokonaisia mukavuuksiakin.

»VAARALLINEN NAINEN» VARKAUDESSA

Hiljainen huokaus kohoaa rinnastamme ajatellessamme eroa maaseudun ja pääkaupungin välillä. Meillä on täällä kaikki nykyajan mukavuudet, niin että sen kuin vain vääntää tai painaa nappia taikka vetää alaspäin nuorasta riippuvasta kahvasta, niin saa valoa taikka vettä, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja monet muut käytännölliset laitokset, jotka useimmiten vielä puuttuvat maaseudulta, vaikka sitäkin on jo alettu sähköistää.

Mitä taas taiderientoihin tulee, niin on maaseutu valitettavasti vielä enemmän takapajulla, koska Helsinki on kuin suuri pesusieni, joka imee itseensä kaiken korkeimman ja ylevimmän taiteen jättäen maaseudun tulemaan toimeen omine seuranäytelmineen, rohtimisine tekopartoineen ja pahasti värisevine elokuvineen. Täällä Helsingissä taas on meillä joka päivä tarjolla kaikenlaista taidetta ja kaikenlaisia taidetilaisuuksia enemmän kuin Israelin lapsilla mannaa korvessa, niin että meidän käy välistä niinkuin Israelin lastenkin ja me ryhdymme yltäkylläisyydessämme napisemaan ja mutisemaan, että meidän sielumme suuttuu tähän taiteellisen ravinnon paljouteen. Me voimme sananmukaisesti vaikka piehtaroida taiteessa.

Välistä kuitenkin yksi tai toinen taiteellinen kiertue päättää armahtaa maaseutua ja lähteä ravitsemaan maaseutu-Latsarusta niillä taiteen muruilla, jotka rikkaan Helsingin pöydältä putoavat. Useimmiten se tapahtuu teatteriseurueen muodossa, koska Suomen kansa herkimmin tajuaa näyttämötaidetta.

Niinpä tapahtui, että Varkauteenkin muutama päivä takaperin saapui eräs tuollainen kiertue ilmoittaen esittävänsä Varkauden taidettaharrastavalle yleisölle murhenäytelmän »Vaarallinen nainen».

Varkauslaiset saapuivat joukolla tähän harvinaiseen taidetilaisuuteen, varustaen puhtaat nenäliinat taskuihinsa murhenäytelmän aiheuttamien itkukohtausten varalta, ja ennen esiripun nousemista vallitsi katsomossa harras hiljaisuus, niinkuin ainakin traagillisen murhenäytelmän edellä, ja jos kenellä oli jotakin sanottavaa naapurilleen, niin tapahtui se kuiskauksilla… ja nyt esirippu kohosi.

Minuutin kuluttua alkoi Varkauden taiteenharrastajien kasvoille levitä omituinen hymy, ja pienen ajan perästä kuuluivat jo ensimmäiset, aluksi hieman hillityt nauruntyrskähdykset.

Teatteriseurueen mielenmaltin kunniaksi on kuitenkin mainittava, etteivät nämä sopimattomat ilonpurkaukset sanottavasti tuntuneet saavan heitä sekaantumaan osissaan, ja primadonna, »vaarallinen nainen», lukea paukutti täyttä vauhtia osaansa, jonka hän tuntui lukeneen aika hyvin ulkoa, ja kappaleen murheellinen toiminta kehittyi tärisyttäviksi ristiriidoiksi; ja mitä surullisemmaksi toiminta näyttämöllä kehittyi, sitä iloisemmaksi kehittyi mieliala katsomossa, ja kaikkein liikuttavimmissa kohdissa puhkesi yleisö ukkosenkaltaiseen naurunremakkaan.

Vihdoin koko teatteriyleisö vääntelehti vastustamattoman, hysteerisen naurun kourissa, ja kun eräälle naurajista tuli pieni, mutta äänekäs vahinko, ulvoi koko sali naurusta. Ja lopuksi täytyi suurimman osan yleisöä poistua kesken näytännön, koska se pelkäsi kuolevansa naurusta, mutta jotkut lujarakenteisemmat kestivät loppuun asti nauraen, uikuttaen, nikotellen ja käsiään paukuttaen, joten teatterikiertue niitti Varkaudessa verrattoman »naurumenestyksen», jota se kuitenkaan ei liene murhenäytelmällään tarkoittanut.

Mutta vielä seuraavana päivänä kaikui Varkaudessa joka talosta väsynyt, sortunut nauru, ja se räjähti aina uudella voimalla, kun joku läsnäolijoista yritti matkia murhenäytelmän liikuttavimpia kohtia ja »vaarallisen naisen» eleitä.

On hauskaa, että maaseudullakin saadaan välistä taidenautintoa. Se on jalostavaa ja virkistävää, vaikka se välistä paneekin vatsa- ja naurulihakset liian kovalle koetukselle.

KUN RIIHTÄ TAPPAVAN HÄRJÄN SUU SIDOTAAN

A:n pitäjässä tuolla pohjoisessa päin on luonnollisesti sielunhoito järjestetty virallisesti samalle vakiintuneelle kannalle kuin muissakin enemmän tai vähemmän kristillisissä, väkilukuisissa ja vakavaraisissa seurakunnissa kirkkoherroineen ja kappalaisineen, lukkareineen ja kellonsoittajineen ja haudankaivajineen, jotka kaikki istuvat ja hallitsevat kirkonkylässä, mutta syrjäkylillä ollaan lähemmässä kosketuksessa saarnamies Mooses Makkaraisen kanssa, joka järjestää saarna- ja herätystilaisuuksia milloin missäkin kylässä ankarasti kolistellen valveille kyläläisten omiatuntoja, jotka osoittavat arveluttavaa taipumusta vaipumaan sikeään synnin horrokseen, jos väkevä hengenmies Mooses Makkarainen pitemmäksi aikaa sattuu jäämään kylässä käymättä.

Nyttemmin ilmoittavat huolestuneet seurakuntalaiset, että Mooses Makkaraisen hiippakuntaan vakinaisesti kuuluva P:mäen kyläryhmä on vetänyt päälleen Mooses Makkaraisen vihat ja joutunut kärsimään niiden seurauksista, ja vaikka me emme voikaan asiaa auttaa, niin kerromme kuitenkin syyn, koska P:mäen kyläläisille näyttää tuottavan jonkinlaista lohdutusta, että heidän kohtalonsa tulee tunnetuksi laajemmaltikin.

P:mäen kylässä on Mooses Makkaraisen johdolla tätä ennen pidetty lukuisat seurat notkuvine pöytineen ja suurine nokikylkisine kahvipannuineen, jopa välistä rusinasoppineenkin, ynnä tuottoisine kolehteineen, jotka ovat yhdessä ravintolapuolen tuottamien tulojen kanssa langenneet Mooses Makkaraiselle sen apostolisen ohjesäännön mukaan, että evankeliumin saarnaajan pitää evankeliumista elatuksensa saaman.

Ja ovat Mooses Makkaraisen ja P:mäen kyläkuntalaisten välit aina olleet mitä parhaat, jota ei suinkaan voi sanoa kaikkien paimenien ja heidän lammaskatraittensa väleistä.

Nyt, joku viikko sitten, ilmoitti Mooses Makkarainen taas tavanmukaisesti saapuvansa P:mäen kyläkuntaan repimään rikki sielunvihollisen hämähäkinverkot p:mäkeläisten sielujen ympäriltä sekä samalla pölisyttelemään turtumuksen tomua ja hankaamaan synnin ruostepilkkuja samojen sielujen pinnalta. Ja määräpäivänä matkustikin Mooses Makkarainen tyytyväisenä myhäillen kokouspaikkaan.

Sinne olikin hänen seurakuntansa jo täysilukuisena kokoutunut kuulemaan Mooses mestarinsa voimallista ja syntisen sydämen ovelle kovasti kolkuttavaa ulosantia.

Mutta kun saarnamies Mooses Makkarainen astui sisään taloon, niin havaitsi hän, että häävieraat tosin olivat saapuneet, mutta pitoja ei oltu valmistettu. Ei ollut niin minkäännäköistä ruumiillista tarjoilua tällä kertaa tultu hommanneeksi. Puhumattakaan nyt niin korkeista asioista kuin lihapullista ja rusinasopasta, ei ollut edes kahvia ja korvapuustejakaan.

Silloin aukenivat saarnamies Mooses Makkaraisen silmät suuremmiksi kuin ne koskaan olivat saarnatessa olleet, ja hän tajusi, että hänen vanha riitaveljensä sielunvihollinen, jolle hän oli niin monet kuumat löylyt P:mäenkin kylässä valmistanut, oli päässyt voitolle ja takonut P:mäen kylän kaikki kolmisensataa sielua saituuden kahleisiin. Ja hänen haamunsa muuttui, ja hän antoi ytimekkäällä tavallaan ent. laumansa ymmärtää, että heidän välinsä ovat nyt rikki, ja että hän jättää koko kylän siihen pimeyden kuiluun, johon se taimotahallaan on syöksynyt. Pimeyden pääruhtinas saa hänen puolestaan mellastaa P:mäellä, niin että häntä huiskuu ja kaviot kopisevat, hän ei pane tikkua ristiin moisen joukon puolesta, joka ennemmin saattaa sielullensa vahingon kuin uhraa sen hyväksi pari pannullista kahvia ja korillisen korvapuusteja.

Jättäen p:mäkeläiset katselemaan pitkin nokanvarsiaan kääntyi saarnamies Mooses Makkarainen ovelta ja matkusti toiseen kylään katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Me puolestamme annamme p:mäkeläisten kernaasti jäädä pannaan. Jos me olisimme olleet Mooses Makkaraisen asemassa, niin olisimme menetelleet samalla tavalla. Sillä p:mäkeläisten nahkiintuneitten sielujen parkitseminen on varmaankin siksi ikävää hommaa, ettei siihen kukaan viitsi kuivin suin ryhtyä.

Tietysti Mooses Makkarainen tässä taistelussa kuitenkin lopuksi voittaa. Riihtä tappavan härjän suuta ei niinkään vain sidota tänä sanomalehtien ja yleisen lukutaidon aikana, ja kun ei kukaan muukaan saarnamies ole halukas ryhtymään epäkiitolliseen hommaan P:mäen kylässä, niin saavat he luvan vielä tomussa ja tuhkassa konttien anoa rauhaa Mooses Makkaraiselta.

Sekä suorittaa tuntuvan sotakorvauksen ei vain kahvissa ja korvapuusteissa vaan myöskin lihapullissa ja rusinasopassa.

SPIRITISTISIÄ ISTUNTOJA ENONKOSKELLA

Lukuunottamatta sitä spiritismiä, joka on lääkeopillisella nimellään tunnettu Spiritus rectificatissimuksena ja jolla käytännöllisessä elämässä on Enonkoskellakin useita erilaisia kansanomaisempia lempi- ja hyväilynimiä, eivät enonkoskelaiset ole aikaisemmin tutustuneet siihen varsinaiseen spiritismiin, jolla on paljon kannattajia niin Englannissa kuin muissakin suurissa sivistysmaissa.

Mutta äskettäin ilmestyi Enonkoskelle hieman umpimielisen ja suljetun näköinen mieshenkilö, joka tuntui katselevan aineellisen olevaisuuden rajapyykkien tuolle puolen, ja kun enonkoskelaiset maan tapaa noudattaen kysyivät, kuka vieras on ja mistä hän tulee ja kuka hänen isänsä oli ja vieläkö vanhukset elävät ja paljonko hänellä on palkkaa, niin ilmoitti muukalainen olevansa spiritistinen meedio.

Spiritisti huomasi enonkoskelaisten tuijotuksesta lattianrakoon, etteivät enonkoskelaiset olleet vielä päässeet perille spiritismin aakkosista, jonka vuoksi hän lisäsi, että spiritistinen meedio on sellainen erikoisilla salaperäisillä ominaisuuksilla ja luonnonlahjoilla varustettu henkilö, joka saa pöydät ja tuolit liikkumaan tahtonsa mukaan.

— Ahaa! sanoivat enonkoskelaiset kirkastunein katsein, mutta lisäsivät hetken perästä, että kaikilla enonkoskelaisilla, alle vuoden vanhoja lapsia lukuunottamatta, oli samanlainen kyky. Enonkoskelaiset kertoivat liikuttelevansa joka päivä pöytiä ja tuoleja ja kysyivät, että olivatko siis kaikki enonkoskelaiset spiritistisiä meedioita?

Oikea spiritisti hymyili tällaisille lapsellisuuksille tosin hieman halveksivasti, mutta kuitenkin anteeksiantavasti, ottaen huomioon enonkoskelaisten materialistisen tietämättömyyden salaperäisistä henkimaailman ilmiöistä, ja ryhtyi laajemmin selittämään asiaa.

Hän ilmoitti, etteivät enonkoskelaiset suinkaan ole spiritistisiä meedioita, eivätkä nykyisellä kehitysasteellaan sellaisiksi koskaan tulekaan. Sillä oikea spiritisti on vain sellainen, joka voi liikutella pöytiä ja tuoleja ilman mitään aineellista kosketusta, yksinomaan henkisten voimien avulla.

Enonkoskelaiset katsahtivat silmät kunnioituksesta pyöreinä spiritistiin, mutta käytännöllisinä ihmisinä eivät he kuitenkaan voineet olla vielä kysymättä, mitä hyötyä sellaisesta tuolien ja pöytien liikuttelemisesta henkisten voimien avulla voisi olla.

Kärsivälliseen ja lempeään tapaansa jatkoi spiritisti asian selittämistä, ja enonkoskelaiset tulivat tietämään, että he spiritististen pöytätanssien ja koputusten avulla voisivat päästä yhteyteen henkimaailman ja edesmenneitten enonkoskelaisvainajien kanssa.

Nyt alkoivat enonkoskelaiset käsittää asian, ja talosta taloon levisi sana, että Enonkoskella on spiritisti, joka saa pöydät leijailemaan tyhjässä ilmassa ja manaa kuolleet enonkoskelaiset kertomaan koputuskielen avulla terveisiä ja kuulumisia Tuonelan tuvilta.

Enonkoskelaisista alkoi asia tuntua juhlalliselta, jopa peloittavaltakin, niin etteivät enonkoskelaiset mielellään liikkuneet lyhyen talvipäivän mailleen mentyä yksin ulkosalla edes omissa koti nurkissaan, koska heistä tuntui siltä kuin voisi joku jo ammoin haudattu sukulainen tai tuttava millä hetkellä tahansa pistää aavemaiset kasvonsa näkyviin nurkan takaa ja kuiskata: »iltaa!»

Mutta spiritisti kutsui joukon asianharrastajia spiritistiseen istuntoon, ja asianharrastajat kokoutuivat sekä uteliaina että pelokkaina tähän outoon ja kammottavaan tilaisuuteen.

Kun alkuvalmistukset oli tehty, ja spiritisti oli läsnäolijoille selittänyt, mitä heidän oli tehtävä, istuutui spiritisti läsnäolevien kera pöydän ympärille, ja enonkoskelaiset muodostivat meedion kanssa piirin tarttuen toistensa käsiin, jotka tuntuivat kylmänkosteilta.

Eikä ollut huoneessa muuta valaistusta kuin ulkona talvisella pakkastaivaalla loistavan kuun kalpea, haaveellinen valo.

Spiritisti ummisti silmänsä ja tuntui vaipuvan jonkinlaiseen horrokseen, ja tuskallisen äänettömyyden vallitessa, jossa jokainen kuuli oman sydämensä levottoman jyskytyksen, odottivat istunnon osanottajat sitä suurta ja värisyttävää hetkeä, jolloin pöytä alkaa itsestään kohota ilmaan, haamujen kädet hipaisevat läsnäolijoita ja näkymättömien soittokoneiden säveliä kuullaan katon rajasta.

Minuutti kului toisensa jälkeen, kunnes pöytä vähän liikahti. Jännityksestään huolimatta valppaat ja ovelat enonkoskelaiset huusivat kuitenkin heti, että mitäs te sillä jalallanne… tässä pitää olla rehellinen peli!

Spiritisti raotti väsyneitä silmiään ja sanoi, että hänen jalkansa oli vain vahingossa sattunut pöydänjalkaan.

Ja sitten taas istuttiin ja odotettiin pöydän kohoamista ja henkien koputuksia, mutta henget eivät tuntuneet olevan halukkaita rupeamaan ajatustenvaihtoon enonkoskelaisten kanssa, ja mitä pöytään tulee, niin ei se suostunut hievahtamaan millimetrinkään vertaa. Sillä oli arvattavasti hyvä olla juuri siinä asennossa, jossa se oli.

Vihdoin huokasi meedio ja avasi silmänsä kysyen, mitä kuuluu ja olivatko läsnäolijat huomanneet mitään erikoista, ja enonkoskelaiset vastasivat, että rauha kuuluu, kiitoksia vain kysymästä, eikä ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.

Näin ollen julisti spiritisti istunnon päättyneeksi ja selitti sitten läsnäolijoille niitä syitä, jotka tällä kertaa olivat ehkäisseet henkimaailman yhteyttä enonkoskelais-spiritistisen ryhmän kanssa.

Ennenkuin muutkin spiritistiset istunnot Enonkoskella olivat epäonnistuneet, totesi spiritisti, että henkimaailman on erittäin vaikea päästä kosketuksiin enonkoskelaisten kanssa, ja povattuaan Enonkosken tyttärille hyvää avio-onnea poistui hän Enonkoskelta muille, toivottavasti henkevämmille paikkakunnille.

Mutta enonkoskelaiset jatkavat kuitenkin spiritistisiä harjoituksia, ja jos paikkakunnalla ilmestyy oma meedio, niin saamme kukaties kuulla vielä kummia Enonkoskeltakin.

LUONNOLLISEN NÄKÖINEN MUSTALAINEN JOENSUUN TEATTERISSA

Mekin olemme aikoinamme ottaneet tulisieluisesti osaa Joensuun vilkkaaseen teatterielämään, vaikka siitä on jo niin pitkä aika, ettemme viitsi sitä sanoakaan.

Ja me voisimme, jos tahtoisimme, kertoa lukijoille eräitä mojovimpia teatterimuistojamme, saada lukijan nauramaan niin, että hänen housunkannattimensa katkeaisivat, eikä hän saisi ensi yönä unta.

Mutta osaksi ovat nämä muistot sitä laatua, ettei niitä aivan kaikkia voisi kernaasti esittää painetussa sanassa muuten kuin kierrellen ja kaarrellen, ja toiseksi osaksi meillä on vähän kiire juuri tällä hetkellä, sillä me olemme lähdössä tasavallan muiden ylimysten kanssa »Väinämöisellä» Hankoon, niin ettemme ehdi pitkiin juttuihin.

Juu, Joensuun teatterissa pelattiin tammikuulla erästä »Preciosa»-nimistä laulunsekaista näytelmää. Meillä ei ole kunnia tuntea tätä draamakirjallisuuden tuotetta, mutta kovin »dundeellinen» se kuuluu olevan, ja suuri mustalaisleirikin siinä on.

Joensuulaiset saivat päähänsä, että tähän leiriin olisi saatava ainakin yksi oikeakin mustalainen, ja kun Joensuunkin puolessa on kotitarpeiksi tätä tummaveristä, levotonta heimoa, niin löydettiinkin pian eräs tarkoitukseen sopivalta näyttävä mustalainen, joka oli niin mustalaisen näköinen kuin vain mustalainen voi olla.

Tästä mustalaisesta tehtiinkin sitten »Preciosan» mustalaisleirin pää-, yli- ja ukkomustalainen.

Mustalainen ryhtyi suurella asianharrastuksella ja palavalla taiteenrakkaudella harjoittelemaan osaansa, ja mikäs konsti mustalaisen olikaan esiintyä mustalaisen osassa.

Mustalaisleirin muut jäsenet olivat näitä tavallisia Joensuun valkolaisia, joiden naamat olivat jossakin määrin noetut, että hekin näyttäisivät mustalaismaisemmilta.

Sitten tuli »Preciosan» jännityksellä odotettu ensi-ilta, ja joensuulaiset vaelsivat vaimoineen ja lapsineen teatteriin.

Mustalaisleiri herätti katsojissa mieltymyksen tunteita. Tosin nämä mustalaiset esiintyivät, kävelivät lavalla ja puhuivat ja lauloivat hieman epämustalaisessa asussa, nimittäin »Simsonin ja Delilan» avohihaisissa israelilaispuvuissa, mutta menihän se mukiin niinkin, eikä pikkuseikkoihin kannata kiinnittää huomiota.

Päähuomio kiintyikin luonnollisesti itse mustalaisiin ja varsinkin siihen nimenomaiseen ukkomustalaiseen, oikeaan mustalaisten mustalaiseen, ja pian alkoikin katsomossa kuulua hillittyä sipinää:

Mustalainen suoritti osansa kunniallisesti ja oli loppuun saakka luonnollisen näköinen, vaikka hän ei ollut ensinkään noennut naamaansa.

Suljemme kunnioittavimmin tämän joensuulaisen aatteen johtaja Kaliman suosiolliseen huomioon ja harkintaan.

MINKÄTÄHDEN VIMPELIN MIEHIÄ NIIN HIRVEÄSTI HAUKOTUTTI

Vimpelin miehet olivat matkalla, ja kun sitä matkaa tehtiin ja tehtiin, niin jouduttiin siten Alajärvellekin. Ja kun pimeäkin oli tullut, niin mentiin erääseen majataloon yöksi.

Siellä sitten istuttiin ja tarinoitiin toistensa ja talonväen kanssa klo 11:n tienoille, ja sitten rupesi raukaisemaan, jonka tähden mentiin nukkumaan matkustavaisille valmistettuihin vuoteisiin.

Vimpelin miehet nukkuivat kohta kuin tukit, ja heidän kuorsauksensa oli kuin myllynkivien jyrinä. Ja sikeästi nukuttuaan heräsivät he siihen, että talonväki hääri ahkerasti tavallisissa aamuaskareissaan. Sitä keitettiin kahvit ja lypsettiin lehmät ja meijeröitiin maidot ja ruokittiin elukat, niin että sen kuin yksi vilske kävi. Eivätkä Vimpelin miehetkään, vaikka heitä tuntuikin vielä nukuttavan, viitsineet esiintyä unikekolaisina vieraassa pitäjässä ja alentaa siten Vimpelin arvoa aamunvirkkujen alajärveläisten silmissä, vaan kömpivät ylös ja pukivat ylleen ja läksivät tupaan tarinoimaan taas talonväen kanssa, samalla kuin kätevä naisihminen meni kamariin korjaamaan vierasten vuoteet, niin että höyhenet vain tyynyistä pölisivät.

Sitten keitettiin puuroa ja syötiin vahvasti, ja Vimpelin miehet istuivat rahilla takan vieressä ja haukottelivat hirveästi ja ajattelivat, että mikähän heitä tänäpänä niin nukuttaa.

Mutta syötyään puuronsa katseli talonväki ulos ikkunasta ja sanoi, että mikähän lie tänään, kun kaikki tuntuu siltä, kuin olisi maailman meno vähän luiskahtanut raiteiltaan. Noissa naapuritaloissa nukkuvat kuin karhut, ei näy mistään edes valoa vielä, vaikka ylösnousun aika olisi ammoin jo ollut. Eikä tuo päiväkään näytä rupeavan lailliseen aikaan valkenemaan. Sekin on myöhästynyt. Puhumattakaan noista perhanan päivämiehistä, jotka eivät vieläkään tule kaivontekoon, vaikka tietävät, miten kiireellistä se olisi. Ja entäs palvelustyttö! Se kun meni naapuriin yöksi. Ja nyt se siellä nukkuu ja nukkuu, eikä tule koko päivänä kotiin.

Vimpelin miehet kuuntelivat näitä puheita tylsähköinä ja haukottelivat aina vähän päästä, niin että leukapielet natisivat.

Mutta viimein sanoi majatalon isäntä, että tämähän on hittoa. Koko kylä makaa, vaikka kello käy jo yhdeksättä, eikä päiväkään ala sarastaa.

Ja isäntä katsella muljotti vanhaan uskolliseen seinäkelloon, joka rauhallisena käydä raksutteli mustalla seinällä.

Silloin se talon vanha ja yhtä uskollinen Maija-Reeta, sanoi, että mahtoikohan hän pyöritellä liian paljon noita kellonviisareita. Hän kun yöllä oli herännyt, niin oli kello pysähtynyt neljännestä yli 12:n, ja kun Maija-Reeta ei voinut tietää, kuinka kauan kello oli seisonut, niin oli hän arviokaupalla vääntänyt kellon näyttämään puoli seitsemää. Ja sen mukaan sitä sitten oli noustu seitsemältä ylös.

Kuultuaan Maija-Reetan selityksen alkoi talonväki raapia päätään, ja raavittuaan tarpeeksi asti meni talonväki vielä vähän nukkumaan, mutta koska Vimpelin miesten vuoteet jo oli korjattu, niin istuivat Vimpelin miehet edelleen rahilla siellä takan luona torkkuen ja haukotellen.

Jonkin ajan kuluttua nousi talonväki taas virkistynein mielin ylös, ja talossa syntyi jälleen toimelias touhu ja elämä, ja jo alkoi päivänrantakin vähän ruskottaa Alajärven Pynttärinniemen — vai onko se niemi? — takamailta. Ja seinäkello osoitti puolta yhtä.

Emäntä justiin hämmenti maitopataa, kun naapurissa yötä ollut palvelustyttö tuli tupaan ja ihmetteli, että täälläpä ollaan varhaisia. Kun hän juuri läksi naapurista niin kello oli vasta 5 aamulla.

Emäntä hämmenti vain maitopataansa ja vastasi rauhallisesti, että mitäpä tämä… hän on jo lehmätkin lypsänyt, ja sitäpaitsi toiseen kertaan tänä päivänä. Niinkuin kaikki muutkin työt on tehty. Ja einekin on syöty. Niinkuin näet, on siellä puuroa pöydällä, ja illalla oli perunoita, niinkuin muistat.

Ystävämme Vimpelin mies kertoo, että »piika päästi helapäisen naurun ja meni ulos, ehkä vähän meitä häpesi».

Sitten arvelivat haukottelevat Vimpelin miehet, että kai tästä mekin joudamme lähtemään, ja hetken perästä jatkoivat he puolinukuksissa matkaansa eteenpäin toisia majataloja ja toisia seikkailuja kohti. Matkallaan näkivät he, että muissakin Alajärven taloissa tehtiin jo ylösnousua, joten se oli kolmas ylösnousu, minkä he joutuivat sinä aamuna näkemään.

Vimpelin miesten suu vetäytyi nauruun heidän sitä ajatellessaan, mutta hymyn keskeytti pitkällinen haukotuskohtaus.

KARVAISET PIKKUÄIJÄT OLLEET SUURESSA VAARASSA SIPPOLASSA

Oli siis tullut jouluaatto 1922 Suomen kansalle ja Sippolan pitäjälle, ja kansa totuuden ja runon kotimaassa ja Sippolan pitäjässä oli pystyttänyt joulukuuset ja sytyttänyt kynttilät ja ruvennut heleällä äänellä laulamaan vanhoja kauniita joululauluja.

Niin myös eräässä Sippolan pitäjän syrjäkylän talossa kylän laidassa metsän reunassa oli tehty ankarat ja perusteelliset jouluvalmistukset ja hankittu runsaasti syötävää, mutta eritoten juotavaa, ei ainoastaan kotimaista, vaan myöskin Viron veljeskansan aikaansaannoksia. Ja talon lukuisat sukulaiset olivat saapuneet näihin lupaaviin joulukesteihin, ja kun hevoset oli riisuttu ja viety talleihin syömään kauroja ja heiniä, ja vieraat olivat käyneet sisälle ja asettuneet taloksi ja saaneet tehokkaat suunavaukset ja nauttineet vielä jonkin aikaa hyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä tarjottua joulukestitystä, alkoi talossa vallita jouluhumu, joka muistutti hälinää Belsasarin hovin juhlasalissa Hänen Majesteettinsa ollessa hyvällä tuulella, sillä erotuksella kuitenkin, ettei mitään irtonaista kättä ilmestynyt kirjoittelemaan tuvan seinälle mene-tekeleitä.

Ja mieliala kohosi yhä korkeammalle, ollen lopulta, ainakin orsien tasalla, ja silloin aukeni tuvan ovi, ja niitä karvaisia pikkuäijiä alkoi lappautua sisään.

Niitä tuli ensin yksi, karvainen ja pieni ja musta ja pitkäpartainen, ja sumuiset silmät alkoivat pyöriä talonväen päässä, ja meteli tuvassa vaikeni, ja sitten tuli ulkoa tunkeutuvan huurun seassa tupaan toinen pitkäpartainen ja karvainen ja musta pikkuäijä, ja kylmä hiki kohosi talon vieraitten punoittaville ja kuumille otsille levittäen niille jonkinverran viileyttä. Mutta jouluyön pimeydestä ilmestyi tuvan ovelle kolmas pitkäpartainen ja karvainen pikkuäijä, kuitenkin vaihteen vuoksi yhtä kaamean valkoinen kuin edelliset olivat olleet peloittavan mustia.

Kauhistunut talonväki vieraineen karkasi mölisten ylös ja kaatoi lasit ja aikoi ensin paeta tuvasta ikkunoista ja toisesta ovesta jättäen juhlahuoneiston karvaisten kyöpelien haltuun, ja heikoimmat vaipuivat polvilleen ja alkoivat katua syntejään ja muistella tilaisuuteen sopivia rukouksia, mutta eivät tässä hädässä saaneet kokoon muuta kuin että »lapsi olen laulavainen… viis kertaa seitsemän on kolmekymmentäseitsemän…»

Ja neljäs pieni karvainen äijä työntyi tupaan, ja koko ovensuupuoli näytti täyttyvän karvaisista, mustista ja valkeista ja kirjavista pikkuäijistä, mutta silloin eräs rohkeimmista ja eniten Viron veljeskansan virvoituksia nauttineista hyökkäsi karjuen karvaisia paholaisia kohti, ja koko talonväki vieraineen syöksyi tämän esimerkin rohkaisemana perässä ja ryhtyi häätämään pimeyden valtakunnan edustajia ulos tuvasta.

Ja hiidenväki läksi pelosta huutaen ja kaviot kopisten livistämään pakoon talonväen syöksyessä kammottavasti kiroillen ja lyhtyjä ja kirveitä ja uunikoukkuja käsiinsä temmaten ajamaan heitä takaa.

Naapuritalossa vietettiin jouluaattoa levossa ja rauhassa, kun eräs niistä pienistä koulupoika- ja tyttöjoulupukeista, jotka olivat aikaisemmin illalla kiertäneet laulellen talosta taloon ja saaneet hyvän vastaanoton ja osansa jouluhyvyyksistä, itkien ja parkuen, rohtiminen parta kyynelistä märkänä, juoksi tupaan ja rukoili, että tulkaa hyvät ihmiset auttamaan, tuossa toisessa talossa tappavat kaikki joulupukit!

Toiset joulupukit olivat sillävälin kätkeytyneet mikä minnekin. Eräs pojista oli päässyt pakoon riihen alle ja kuuli sieltä, sydän vapisten, kuinka talonväki lyhtyineen ja kirveineen ja uunikoukkuineen etsi sadatellen ja toinen toistaan kirouksilla rohkaisten karvaisia pikkuäijiä vakuuttaen, että ellei muuten piisata tapahtuvassa ratkaisevassa taistelussa, niin tuodaan kiväärit ja haulikot esille.

Mutta jo joutui apua joulupukeille naapuritalosta, mistä joukko nuoria miehiä kiiruhti paikalle pelastamaan joulupukkeja. Apujoukko tapasi talonväen vieraineen raivoissaan ja peloissaan ja hyvässä hönössä mekastamassa pihalla, eivätkä apuuntulleet tahtoneet millään saada talonväkeä uskomaan, että joulupukit olivat käyneet toisissakin taloissa ja olivat vain oman kylän nuorta väkeä.

Vihdoin saatiin talonväki senverran rauhoittumaan, että joulupukit uskalsivat ryömiä esille kätköistään ja livistää kotiinsa, ja talonväki vieraineen palasi voitollisesti sisään ryhtyen jatkamaan hetkiseksi keskeytyneitä pitojaan.

Sitten vallitsi jälleen joulurauha Sippolassa ja sen syrjäkylissä.
Ainakin ulkoisalla.

SEPÄN LEHMÄ

Tapasimme erään heinäveteläisen ja kysyimme, että mitäs sitten muuta kuuluu? Heinäveteläinen katseli arvostelevasti pöytäämme, jolla oli taiteellisessa epäjärjestyksessä pari kiloa maaseutuäänenkannattajia ja mustepullo ja liimapullo ja musteenkuivaaja ja puolitoista kynänvartta, ja sanoi sitten rauhalliseen heinäveteläiseen tapaansa, että mitäpäs sinne muuta kuin alenevien hankien humahtelemista ja renkimiesten rekilauluja. Ei ole sattunut erikoisia… sen seppä Turtiaisen lehmä kyllä putosi suohon viime kesänä, mutta sekin saatiin lopuksi ylös, niin ettei siitäkään tulisi uutista.

Se kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella rannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä lammen päästä.

Seppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että sekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi aika.

Eikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä, ja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea iskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan…?

Sepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin sepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä on sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä ja lehmä.

Pyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun sentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen ponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö tullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.

Seppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille ja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä, mutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen, ikäisekseen.

— Meneehän nyt… menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli seppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.

Mutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton tai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen kannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise nyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa mölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi kuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.

Sitten seppä taas huusi, että tulkaa auttamaan, täällä on kaksi sielua menossa, mutta ei tullut apua.

Silloin seppä näki, että jos apu vielä viipyy kymmenen minuuttia tai viisitoista, niin sitten saa sanoa hyvästi lehmälle ja terveisiä ja kiitoksia seurasta, ja vilkaistuaan levottomasti vielä kerran lehmäänsä, jolla silmät jo hyvin pahasti naljottivat päässä, läksi seppä hyppiä harppimaan mättäältä mättäälle ja kuivalle päästyään juoksemaan Ratilaisen poikien taloa kohti. Ja huusi vielä juostessaankin.

Parissa kolmessa minuutissa oli seppä perillä ja töytäisi tupaan, jossa istui puolenkymmentä miestä aivinaisillaan ja tupakoiden ja syljeskellen ja heinäveteläisiä asianhaaroja ja elinkysymyksiä käsitellen, ja joku huomautti, että seppähän se… mitäs tälle sepälle kuuluu?

Seppä oli niin hengästynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan, mutta sitten kun alkoi saada niin sanoi, että: »tiällä työ istutta niinku hele—tissä… ettekö työ kuullunna, kun minä huusin apuu, niin jotta maha oli haleta?»

Ratilaisen talon miesväki tupakoi ja syljeskeli mietteliäänä kiinnittäen huomiota sepän kuraiseen ja mutaiseen ulkoasuun, ja vihdoin joku myönsi:

»Kyllähän myö kuultiin, kun sinä huusit, mutta myö arveltiin jotta jos ois ensin käyvä saunassa ja sitten männä kahtomaan, onko sinulla mikä hätänä, kun niin kovasti huuvat…»

Seppä ilmoitti, mikä oli hätänä, ja Ratilaisen pojat ja muut miehet sanoivat että: männään sitten nostamaan se sepän lehmä, jos se on niin kiireellinen.

Se lehmä nostettiin miesvoimalla, ja henki siinä vielä oli, ja sitten läksivät Ratilaisen miehet saunaan.

MÄNTYHARJUN KUMMITUS

Koska päivät tulevat yhä pidemmiksi ja illat ja yöt sikäli lyhyemmiksi, rohkenemme kertoa asiasta lukijalle. Lukija on kuitenkin ystävällinen ja koettaa olla illalla nukkumaan mennessään ajattelematta tätä seikkaa, ettei tulisi levoton yö.

Eräässä talossa Mäntyharjun Valtolassa majaili viime joulun seudussa joitakin »eri uskon lahkolaisia» noin viikon päivät, ja olisivat kernaasti olleet kauemminkin, nähtävästi mieluimmin koko ikänsä, ellei talonväki olisi lopuksi kyllästynyt heihin ja taluttanut heitä ovelle ja potkaissut heitä ahteripeiliin ja sanonut, että lahkolaiset ovat hyvät ja menevät nyt Hiiden Pisaan eivätkä tule koskaan enää takaisin.

Mäntyharjun ja naapuripitäjien kansa kertoo, että lahkolaiset tultuaan täten ulosriepoitetuiksi ja ulkonaiseen pimeyteen heitetyiksi olisivat kääntyneet vielä kerran taloon päin ja kohottaneet kätensä ja kironneet talon ja kaikki, mitä siinä oli, kivijalasta uuninpiippuun asti. Ja ilmoittaneet, että kyllä me tämän vielä kostamme, ja kyllä te tämän vielä nahoissanne tunnette, te Belialin lapset!

Olipa tämän seikan laita kuinka tahansa, niin varmaa ainakin on, että viikon kuluttua siitä, kun lahkolaiset oli ajettu kilometritehtaalle, huomasi talonväki eräänä päivänä näkymättömän olennon kantaneen saunankiukaan keskelle talon pihaa. Kun talonväki oli katsonut tätä ihmettä suu ja silmät auki, kantoi näkymätön kiuaskivet takaisin saunaan latoen ne siellä eri nurkkiin useammiksi pikku kiukaiksi.

Lukija ja suuri yleisö suvaitkoot huomata, ettei tämä ole mitään keksittyä kaunokirjallista jännitysromaania, vaan täyttä totta. Siitä puhuu tällä hetkellä ei vain koko pitäjä ja kihlakunta, vaan koko se puoli Suomea Kotkaan asti, ja me olemme nähneet asiasta aivan vakavia mainintoja materialistisen maailmankatsomuksen omaavissa sosialistilehdissäkin. Mutta jatkakaamme kertomusta.

Kerran kun kummitus taas mylläsi saunassa, sanoi talon poika, että kyllä tästä nyt loppu tehdään, ja latasi kiväärin kovilla panoksilla ja läksi saunaan.

Saunan ovella hän jonkinverran pamppailevalla sydämellä tähtäsi sinnepäin, missä kuuli kummituksen kupsehtivan, ja kummituskin ajatteli, että jokohan tuo vietävä pamauttaa?

Mutta samalla kuuli poika näkymättömän olennon raivostuneella äänellä karjaisevan:

Ja se aikamiespoika ei ampunut toista kertaa, vaikka patruunoita olisi kyllä ollut, vaan peräytyi varsin kohteliaasti ja hyvässä järjestyksessä saunan luota ja meni sisään ja ripusti vähin äänin pyssyn seinälle ja rupesi nukkumaan ja veti peiton korkealle päänsä yli.

Kerran päivällä luuli talon palkkapiika nähneensä sen haamun ja kertoi silmät pystyssä ja änkyttäen, että »piru se on, sen ihon peite oli karvainen, ja ikenet olivat irvissä». Tätä selostusta ei kuitenkaan ole yleisemmin uskottu, vaan arvellaan palkkapiian peloissaan nähneen olemattomia.

Aikansa saunassa oleskeltuaan ja metelöityään siirtyi Mäntyharjun kummitus talon asuinhuoneisiin kantaen tullessaan pihasta havuja isot läjät tuvan lattialle ja ruveten sitten häiritsemään talonväkeä kaikenlaisilla koiruuksilla. Kun esim. talon emäntä keskellä päivää kirnusi, niin heitti rietas kirnun emännän käsistä lattialle, ja kirnuun ilmestyivät palvelijattaren törkyiset navettakengät, niin että vointekeminen jäi sillä kertaa sikseen. Ja taas toisen kerran, vähän myöhemmin, kun talon koko väki oli sisällä, ilmestyi voita lattialle, ja kaksi likaista kenkää hankasi sitä lattian pintaan.

Silloin isäntä pelosta vapisten turvautui raamattuun ajatellen, että jos jumalansana auttaisi, ja alkoi tärähtelevällä äänellä lukea sitä, mutta heti temmattiin kirja hänen kädestään ja paiskattiin nurkkaan, ja uunista alkoi tulla kiviä ja savea isännän silmille.

Kummituksen elämöimistä on käynyt katsomassa suuret ihmisjoukot, jotka voivat vakuuttaa kaiken tämän ja paljon muuta todeksi, ja jollei lukija vähemmällä usko, niin matkustakoon itse Mäntyharjun Valtolaan, kyllä siellä talo neuvotaan. Spiritisteillä olisi myöskin tässä kiitollinen tilaisuus, jonka pyydämme täten kiinnittää heidän huomioonsa.

Hengenmiehiäkin on pyydetty manaamaan häijyläista, ja piispallekin kerrotaan kirjoitetun, mutta mikään ei ole auttanut. Talonväki on kuluneen talven aikana saanut nukkua niukasti, kun jyrinä ja meteli on alkanut klo 7 i.p. ja kestänyt puoleen yöhön, tuonne klo 11—12 korville. Talon isäntä on nyt aikeissa myydä talonsa, jossa ei oikea omistajakaan rauhaa saa, mutta toinen asia on, onko hänen helppo saada ostajaa.

No mitäs te nyt tähän sanotte? Voitte näin matkan päästä sanoa sitä taikauskoksi, mutta menkääpäs sanomaan sitä Mäntyharjun Valtolassa, niin saatte näkymättömästä, mutta erittäin anteliaasta kädestä vasten pläsiänne savea ja poroa ja ryöttöisiä navettalapikkaita.

Mutta tulipa eräänä iltana taloon kaksi reilua reisusälliä pyrkien taloon yöksi, ja isäntä vähän melankoolisesti sanoi, että kyllähän hänen puolestaan saa yötä olla, mutta kun vieraat näkyvät olevan vieraspaikkakuntalaisia eivätkä tiedä asianlaitaa, niin kertoi isäntä, että niin ja niin se nyt on ja että kyllä täällä tulee yörauha häirityksi, niin vierailta kuin talonväeltäkin.

Reisusällit nauraa hehettivät ja katsahtivat toisiinsa, että oikeinkohan tuo tosissaan puhuu, ja selittivät sitten hyväntuulisesti, »etteivät he pelkää piruja eivätkä puruja».

No, he jäivät siis yöksi. Ja kun he olivat vähän aikaa olleet vuoteella, alkoi tulla tuhkaa heidän jalkoihinsa.

Silloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!» ja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja silloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä loukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää piruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä talosta.

Ja oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi kalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun Valtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut loisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta ovelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää sinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa kuutamoyössä.

Ja välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi joku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.

Josta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta praakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.

KENTTIJÄRVELÄISTEN KARHU

Pari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään eräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti tupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven selkosella.

Seuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti asestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi eräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.

Nämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti, mutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita vastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin että puut metsässä rytisivät.

Miehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi taakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui myöhäiseen iltaan.

Nähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa, huusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja poikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.

Mutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään uudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän ympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja muiden kenttijärveläisten puolesta:

— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen… teillä ei ole siihen mitään oikeutta — se on meidän karhu!

Karhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs heistä sanoi matalalla äänellä:

— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti. — Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me olemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi sinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.

Karhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla vahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui paikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin kaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.

Tämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin kuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi tuimasti:

— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne… tulin vaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.

Se sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva kenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei karhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään maksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».

— En minä nyt sitä tarkoittanut! sanoi se kenttiläinen halveksivalla äänellä ja oli edelleenkin vihaisen näköinen. — Mutta jos te olette nyt peljättäneet sen meidän karhun rajan toiselle puolen, niin vaadin minä teille edesvastausta!

Kenttiläiset seisoivat nyt uteliaassa piirissä karhunhiihtäjien ympärillä, mutta tasavallan sotilas, jonka ei ole lupa pelätä pirujakaan, ei ainakaan pienempiä, hymyili vain ja kehui tuntevansa »lakipykälät», mihin vihainen karhunpeljätyskorvauksen karhuaja ylpeästi vastasi tuntevansa hänki »omansa».

Neuvotteluja jatkamalla päästiin kuitenkin lopulta jonkinlaiseen sovintoon, eivätkä kenttiläisetkään sitten enää puhuneet vahingonkorvauksesta, vaikka heidän oma rakas karhunsa juoksikin ryssän rajalle päin, niin että pakarat hetkuivat.

Tästä asioiden suotuisammasta käänteestä rohkaistuneena ehdotti nyt eräs hiihtomiehistä, että perustettaisiin eräänlainen yhtiö ja solmittaisiin yhteinen liitto karhun tappamiseksi, koska kerran kaikki ovat ajaneet samaa karhua, mutta se vihaisesti katsonut mies sanoi valittavalla äänellä, ettei hän voi suostua siihen, koska se on niin pieni ja laiha karhu, painaneeko enempää kuin 50 kiloa, eikä niistä rahoistakaan tulisi miestä päälle kuin vaivaiset 100 mk. Ei se vetele.

— Niin, menkää te vain kotiin, sanoivat kenttiläiset, kyllä me pidämme huolen siitä karhusta, ja ne viisi miestä läksivät hiihtämään takaisin asuinsijoilleen ja neuvoivat lähtiessään kenttiläisiä, että jos saatte taas sen karhunne kierrokseen, niin rakentakaa aita sen ympärille ja pankaa aidanseipääseen taulu, mistä vieraat näkevät, että se on teidän karhunne. Sen parempi, jos merkitsisitte ne karhunne omistajien merkeillä niinkuin porotkin.

Kenttijärveläiset kuuntelivat näitä hyväntahtoisessa, mielessä annettuja neuvoja äänettöminä lausumatta niistä edes kiitoksia, minkä jälkeen he läksivät etsimään karhuaan ja kuuluvatkin löytäneen sen.

Mahdollisesti ovat he sen aidanneetkin, niinkuin kylässä käyneet vieraat neuvoivat.

KOVALLE SE OTTAA KUOPIOSSAKIN

Ensi viikon perjantaista lähtien ei asunnottomiksi jää kuin 133 perhettä, yhteensä 635 henkilöä, siis ei edes Naantalin väkilukua vastaava määrä.

Nämä 133 perhettä saattavat tietysti mennä päiväksi Kallavedelle ahvenia onkimaan — siellä Kurkiharjun puolessa on hyviä ahvenpaikkoja, me voimme omasta kokemuksestamme suositella niitä — ja yöksi voi ripustaa riippumaton Puijon tukeviin puunrunkoihin. Kesä siis kyllä menee, etenkin jos hankkii riittävästi sateenvarjoja. Syksyllä on sitten aika ajatella, miten talveksi järjestytään.

Saimme jo huhtikuun loppupuolella Kuopiosta kirjeen, jossa valitettiin, että »Kuopiossa on isännät pahemmassa, kuin pulassa, sillä vuokraajat ei anna isännille hetkeksikään rauhaa, vuokraajat kulkevat useimmiten salaisi, niinkuin striin, eli viinan kauppiaat».

Meille on kerrottu seuraava kaameaa valaistusta kuopiolaisiin asunto-oloihin luova tapaus, joka vakuutetaan todeksi.

Eräs kuopiolainen talonisäntä istui kaikessa rauhassa nojatuolissaan lukien sanomalehteään ja maistellen kahviaan, kun ovikello kilahti, ja sisään astui vähän hengästyneen näköinen laiha mies, joka katseli silmät karrillaan ympärilleen, hiipi varpaisillaan isännän luo, vilkaisi vielä kerran ympärilleen, etteihän vain kukaan olisi kuulemassa, ja kuiskasi sitten kiihkeästi isännän korvaan:

— Älkää nyt tuossa… kyllähän te sen ymmärrätte! Ikävä juttu tietysti, mutta saanhan minä sitten hänen huoneistonsa? Eikö niin, annattehan te sen minulle? Kyllä minä maksan, mitä vain haluatte. Hyvä, kiltti isäntä, saanhan minä sen N.N:sen huoneiston?

— Niin, mutta eihän se ole vapaakaan, mutisi isäntä. — N.N:nen asuu siinä. Mitenkäs minä sitä…

— Jassoo, eikös se vielä olekaan…? Mutta heti kun se tapahtuu, niin ilmoitattehan minulle?

Ja laiha mies hiipi varpaisillaan ulos ovesta iskettyään vielä lähtiessään isännälle merkitsevästi silmää salaisen yhteisymmärryksen vakuudeksi.

Isäntä palasi päätään raapien nojatuoliinsa ja ajatteli, että olikohan se hullu vai mikä?

— Tämä on se ja se, kai isäntä tuntee minut? Se oli surullinen tapaus, mutta sattuuhan sitä maailmassa sellaistakin. Jaa, jaa… tuota noin, saankos minä nyt hänen huoneistonsa?

— No minkä helkkunan huoneiston nyt sitten taas? huusi isäntä kärsimättömänä.

— Niin, eilenhän se kuului varmasti uhanneen hirttää itsensä… ajattelin soittaa jo eilen illalla, mutta arvelin, että on parempi lykätä tähän päivään, jotta ennättää saada asiansa kunnolla valmiiksi. Koettakaa nyt jollakin sopivalla tavalla kiirehtiä sitä… mitäs se lykkäämisestä paranee? Ei pidä koskaan lykätä huomiseksi sitä, minkä voi tänä päivänä tehdä. Sitten kun se on tapahtunut, pyytäisin minä teitä vuokraamaan hänen huoneensa minulle…

Isäntä ripusti kuulotorven paikoilleen. Hänen pintaansa karmi. Tämä oli kamala asia.

Käveltyään hetken aikaa edestakaisin levottomana huoneessaan läksi isäntä ulos ja meni soittamaan N.N:sen ovikelloa.

— Pä… päivää, mutisi isäntä. — Tuota… mitähän kello nyt on — mi… minun kelloni on seisattunut.

— Kuinkas olette muuten voinut?… Kun ei ole tässä muutamaan päivään tavattu…

— Jassoo, jaha… se on hauskaa, kun voi hyvin… no hyvästi nyt sitten taas.

Kun isäntä palasi omaan eteiseensä, seisoi siellä tuntematon synkän näköinen mies päällystakin kaulus pystyyn käännettynä ja ruskeasta paperista tehty käärö kainalossa.

— N.N:nen ei siis ole vieläkään hirttänyt itseään? tiedusteli synkkä mies karmealla äänellä.

— Se on sikamaista! sanoi synkkä mies kolkosti. — Mitä semmoisesta on, että ensin lupaa eikä sitten pidä sanaansa! Minä ajattelin, että ehkä sillä ei ole sopivaa nuoraa. Sitä olisi tässä paketissa, ja voisitte pistää sen johonkin näkyvälle paikalle hänen portaisiinsa, että hän sen helposti huomaa. Mutta minä tahdon sitten hänen huoneistonsa! Tulen aamulla tiedustelemaan, mitä tänne kuuluu…

IKÄVÄ VÄÄRINKÄSITYS

On tapahtunut eräälle ukolle, jonka nimi ja kotipaikka saavat jäädä mainitsematta.

Sen ukon luona oli joku viikko sitten muutamia kalastusmatkalla olevia kaupungin herroja yötä, ja illallisen jälkeen heitättivät herrat kuumaa vettä ja sekoittivat siihen sokeria ja jotakin mehustetta, joka vaikutti väkevästi sokerijuomaan.

Sitten herrat törisivät keskenään myöhäiseen yöhön kaikenlaisia asioita ja uutisia, ja ukko, joka myöskin sai pari lasia mehustettua sokerivettä, kuuli yhtä ja toista herrojen puheista.

Herrojen lähdettyä seuraavana aamuna määräsi ukko väelle talon työt, mutta itsellään ei hänellä tällä kertaa ollut aikaa ottaa niihin osaa.

Hän nimittäin valjasti hevosensa ja läksi ajamaan salolle päin, jossa kylän viinankeittäjäin tyyssija oli, ja kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi, oli hänen rattaillaan täydellinen viinankeittokalusto, jonka hän oli saanut lainaksi ammattimieheltä.

Emäntä siunasi ja läiskäytti kämmeniään yhteen, mutta ukko vain naureskeli viisaan näköisenä.

Ja sitten hän ryhtyi ankaralla touhulla viinankeittoon saunan kodassa, eikä ajatellut muuta eikä puuhannut muuta kuin sitä asiaa.

Merkillisintä oli, ettei hän yrittänytkään sitä millään tavalla salata. Naapurit, jotka olivat kuulleet hänen hommistaan, pistäytyivät ohikulkiessaan taikka suorastaan asian alkaen kodan ovella ja totesivat, että niin se on kuin maine kertoo, ja huudahtivat, että mitäs juutasta sinä nyt olet ruvennut tekemään, ja kunhan et vain keittäisi itsellesi rettelöä, ja kun et edes tee salassa niinkuin muut ihmiset.

Ukko vain naureskeli ja maisteli keitoksiaan ja lisäsi puita pannun alle ja vastasi, että mitäs tämä nyt sitten muka on? Enhän minä muuta kuin viinaa keitän! Itselleni ja perheelleni. Keitän viisi litraa nokkaa kohti, mutta sitten se saa riittääkin. Eikä tämä mikään salainen asia ole. Julkisestihan minä tätä teen, ja saatte sen kertoa muillekin, että viinaa minä keitän, ja hyvää siitä tuleekin.

Naapurit vetäytyivät ällistyneinä takaisin ja pudistivat mennessään päätään. Ja ajattelivat, että on se niinkuin hullu, mutta ei se toisekseen löylynlyömältäkään tunnu.

Seuraavan viikon maanantaina seisoi se ukko sitten kirkonkylässä nimismiehen vastaanottohuoneessa. Hän ei kuitenkaan ollut saapunut sinne käskettynä, vaan omasta aloitteestaan.

Ja se ukko pyöritteli virttynyttä hattureuhkaansa ja oli vähän huolestuneen näköinen ja sanoi:

— Minä läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, että mitenkäs sitä nyt tehdään, kun sitä viinaa tulikin liian paljon?

— Keitinhän minä, ja hyvää siitä tulikin. Mutta enhän minä osannut sitä ihan litralleen etukäteen laskea, niin että sitä tuli yli sen laissa myönnetyn määrän.

— He he, tietäähän sen toki herra nimismieskin, ettei sitä saa keittää kuin viisi litraa henkeä kohti, mutta nyt kun minä sen mittasin, niin sitä tuli melkein kahdeksan litraa joka päätä kohti, vaikka otettaisiin se pienempi renkipoikakin lukuun.

Nimismies ryhtyi tutkimaan tarkemmin asiaa, ja ukko selitti, että niinhän ne kalareisulla olevat herrat keskenään juttelivat, että on tehty kieltolakiin espanjantaudin tähden semmoinen poikkeus, että jokainen saa kotonaan keittää omiksi tarpeikseen niin ja niin monta litraa perheenjäsentä kohti. Mutta sitä ei saa muille luovuttaa eikä myydä. Ja minä kun aina olen ollut rehellinen mies ja laillisuuden kannalla, jatkoi ukko, niin minä en ruvennut salaamaan sitä, että tuli vahingossa liikaa, vaan läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, miten sen ylimääräisen kanssa lain mukaan on meneteltävä.

Nimismies raapi partaansa. Sitten hän sanoi, että kyllä te nyt olette väärinkäsityksessä. Ne herrat ovat puhuneet siitä uutisesta, joka aikoinaan oli lehdissä, että Amerikassa olisi sellainen poikkeus kieltolaista myönnetty. Olkoon sen todenperäisyyden laita miten tahansa, niin varmaa on, ettei se ainakaan Suomea koske. Kun olette silminnähtävästi toimineet yksinkertaisuudessanne, niin en minä tahdo tästä juttua nostaa sillä ehdolla, että heti kotiin palattuanne hävitätte viinankeittovehkeenne ja kaadatte koko keitoksen maahan tai järveen.

Yksi murheellisen näköinen ukko läksi kymmenen minuutin kuluttua ajelemaan allapäin kirkonkylästä kotiansa kohti.

PÄIJÄNTEEN LÄNSIRANNALTA

Terveisiä täältä. Täällähän me juuri nyt olemme. Lukijaa ei ehkä huvita saada siitä tietoa, mutta meitä suuresti huvittaa ilmoittaa se kuitenkin lukijalle. Meillä on, niinkuin lukija toivottavasti on lopulta tullut havaitsemaan, sellainen vitsikäs luonnonlaatu. He he he!

Täällä on myös vietetty Johannes Kastajan kaulanleikkauksen vuosipäivää. Juhannusaattona naapuritalon miehet — naisia ei isäntäväkeen kuulukaan, ja miehet ovat kaikki sitäpaitsi veljeksiä — hakkasivat juhannuskoivut ja koristelivat niillä kotitalonsa ja komensivat orjattarensa lämmittämään saunan, ja ryhtyivät sitten viettämään keskikesän suurta juhlaa kylpemällä ja ryyppäämällä. Se ei tietysti ollut laillista, mutta sellaistakin voi sattua, eikä se ollut meidän vikamme.

Veljekset kylpivät, mutta eivät kuitenkaan lyöneet alkoholilla löylyä niinkuin Jukolan veljekset — maailma viisastuu sittenkin, vaikkakin hieman hidastellen.

Aapo — hänen nimensä oli todellakin Aapo — kylpi ja ryyppäsi itsensä vajaassa tunnissa niin kypsäksi, että mainitun ajan kuluttua kömpi kylpyvasta kainalossa ja aivan aivinaisillaan tupaan, missä asettui kiukaalle nukkumaan ja pani kylpyvastan päänsä alle.

Mutta toiset veljet hummasivat edelleen saunan lauteilla ollen sangen iloisia, kunnes heitä rupesi harmittamaan, ettei muu osa Suomen kansasta ensinkään aavistanut, kuinka hauskaa heillä oli.

Tämän puutteen parantamiseksi lähetettiin nuorin veljeksistä noutamaan saunaan talon kaikki pyssyt ja ampumatarpeet. Nuorin veikko juosta kippasi sisään ja toi sylyksellisen pyssyjä ja patruunoita, ja kaikki veljekset — tuvan kiukaalla nukkuvaa Aapoa lukuunottamatta — latasivat pyssynsä ja tanssivat täydellisessä ja ihanteellisessa alastomuuden tilassa ja laulaen, loikkien ja tuliaseitaan tahdissa heilutellen kolme kertaa saunan ympäri.

Sitten he pysähtyivät. Heidän kasvoilleen palasi ankara hämäläinen vakavuuden ja syvemmän elämänkäsityksen ilme.

He kohottivat pyssynperät paljaille, punertaville ja hikisille olkapäilleen, tähtäsivät taivaalle hyvin tarkasti ja laukaisivat yhteislaukauksen. Ja toisen ja kolmannen ja neljännen, ja ylipäätään niin kauan kuin patruunoita riitti.

Ja jylisevä kaiku vastasi joka kerta Päijänteeltä ja metsäisiltä vaaroilta.

Vanhimman jälkimmäinen veli puhkesi kyyneleihin ja todisti, että elämä on murheen astia, ja ettei ole mitään pysyväistä Päijänteen länsirannalla, koska patruunat juhannusyönäkin loppuvat kesken, mutta vanhin veli huomautti, että onhan kellarissa vielä 3 kpl kantopommeja, ja ne paukahtaisivat varmastikin vielä kovemmin kuin pyssynrämät, ja koko Suomen paljon kärsinyt kansa iloitsisi.

— Juu, varsinkin jos ne laukaistaan kaikki yhtä aikaa, lisättiin neljännen veljen taholta.

Tietysti noudettiin kellarista ne kolme kantopommia. Aatamillisessa juhannusasussa olevat veljekset tanssivat näiden kunnioitettavien ja ajanmukaisessa uudisviljelyksessä hyödyllisten pikku velikultien ympärillä juhlallisen piiritanssin, minkä jälkeen kantopommit pistettiin erään pihamaalla olevan kiven alle ja sytytettiin yhtä aikaa.

Istualleen pudonneet veljekset kömpivät sittemmin ylös pehmeästä ja kotoiselta tuoksahtavasta peltomullasta, pyyhiskelivät maa-emon merkkejä asianomaisista paikoistaan ja olivat vakuutetut siitä, että se oli paukku, joka vissiin kuului kauemmaksikin.

Sitten he palasivat pihaan ja myönsivät, että kivi, jonka alla kantopommit olivat olleet, oli lentänyt hiiteen, eikä ainoastaan kivi, vaan myöskin kaikki talon ikkunat. Osa niistä sitäpaitsi puitteineen.

Veljekset sanoivat, että olipas se, ja ryhtyivät jälleen tanssimaan paratiisimaista piiritanssia kiven kohdalle syntyneen kuopan ympärillä, mutta eräs veljeksistä, joka muisti, että Aapo kukaties oli jäänyt osattomaksi yhteisestä ilosta, pistäytyi tupaan tiedustelemaan.

Aapo nukkui luonnollisessa ja paljaassa viattomuuden tilassa tuvan kiukaalla, kylpyvasta päänsä alla.

Velihopea ravisteli Aapoa, kunnes sai hänet avaamaan toisen — vasemman — silmänsä.

Velimies tempasi kylpyvastan Aapon pään alta ja kylvetti Aapoa kuiviltaan, kunnes Aapo jälleen avasi vasemman silmänsä.

Juhannuspäivän aamuna alkoivat veljekset juoda kaljaa ja piimää ja asettaa uusia ikkunoita paikoilleen, ja matkustaessamme eilen etelään päin tältä mukavalta paikkakunnalta alkoi talon koillispää jo olla kutakuinkin asuttavan näköisessä kunnossa.

TOLTAA JA LAMMI JA TEISKOLAINEN SISU

Länsi-Teiskossa on Näsijärven rannalla laivasilta. Se on yli 30 vuotta ollut siinä. Sen nimi on Toltaa. Se on nimittäin rakennettu Toltaan talon ja samannimisen lahden rantaan.

Myöhemmin on Toltaan talosta erotettu Lammi niminen kievaritalo. Se on lähellä laivasiltaa. Se tahtoo ristiä laivasillan omaksi kaimakseen.

Kesällä 1922 Lammi pystytti sillan kulmaan taulun, jossa oli: »Lammi». Sillan toiset osakkaat sanoivat Lammille: olla kiltti ja ottaa pois se nimilauta.

Kokoutuivat sillan osakkaat ja sanoivat: eipä se näytä ottavan sitä
Lammiaan pois. Valittiin uskottu henkilö ottamaan pois uusi nimilauta.
Uskottu henkilö meni laiturille, sylkäisi kouraansa, kiskaisi Lammin
kyltin irti seipäästä ja heitti lepikkoon.

Seuraavana päivänä ilmestyi seipääseen uusi valkea lauta. Mustilla kirjaimilla oli siihen maalattu:

Valtuutettu osakas meni sillalle, nyhtäisi laudan irti, heitti sen lepikkoon ja sylkäisi.

Seuraavana päivänä oli seipäässä uusi lauta. Siihen oli maalattu: »Lammi». Ja uskottu mies meni, repäisi sen irti, taittoi polveaan vasten ja heitti lepikkoon.

Lammi kutsui poliisin. Sitten Lammi antoi uskotulle miehelle haasteen kihlakunnanoikeuteen »ryöstöstä». Oikeus tutki ja harkitsi ja antoi vasikannahkapäätöksen. Sitäpaitsi sanoi oikeus, että osakkaiden enemmistöllä on oikeus pystyttää sillalle haluamansa nimi ja heittää muut nimet lepikkoon. Niin tuli syksy ja talvi ja uusi kesä. Laivaliike alkoi, ja sillalla oli nimi »Toltaa».

Mutta Lammillakin oltiin vielä elossa. Sieltä soudettiin paikalle, mutta ei noustu sillalle, vaan pysähdyttiin sen viereen. Järveen iskettiin seiväs laivasillan viereen. Seipääseen kiinnitettiin suurella munalukolla valkoinen lauta, johon oli maalattu mustilla kirjaimilla: »Lammi».

Oikeuden päätöksessä oli näet puhuttu vain laiturista, mutta järvestä ei oltu mitään mainittu.

Sitten tuli laiva. Ja kun laiva oli taas lähtenyt laiturista, avattiin munalukko ja vietiin nimikilpi kotiin.

Seuraavana aamuna vähää ennen laivan tuloa lukittiin »Lammi» järvessä olevaan seipääseen. Laivan lähdettyä irroitettiin nimilauta taas ja vietiin kotiin.

Näin tapahtui kauan aikaa. Kunnes tämä jokapäiväinen homma ja
»Lammi»-laudan edestakaisin soutaminen alkoi raukaista soutajia.
Silloin meni eräs perheen jäsenistä Kaikkarin kauppaan. Hän osti 5
markalla viistuumaisia ja naulasi niillä »Lammin» järviseipääseen.

— Siellä on taas se »Lammi», sanoivat toiset osakkaat keskenään. He olivat närkästyneen näköisiä. Sitten he järjestivät säännöllisen päivystyksen, kenen on kulloinkin vuorostaan tuhottava nimikilpi järvessä olevasta seipäästä.

Sitten souti se, jolla oli ensimmäinen vuoro, seipään luo, repi laudan irti ja tuhosi sen.

Seuraavana aamuna oli seipään nenässä uusi lauta, mutta siinä sama vanha »Lammi».

Seuraavana päivänä… niin, lukija ehkä voi jo itsekin sanoa, mitä seuraavana päivänä tapahtui. Ja sitä seuraavina.

Toiminta jatkuu, eikä kukaan voi sanoa, loppuuko se ja milloin, vai onko nyt syntynyt ikuinen taistelu.

Naulatehtaiden kauppamatkustajia kehoitetaan poikkeamaan ohikulkiessaan
Kaikkarilla.

KIHLASORMUS

Tämä on kertomus karjakon sulhasen kihlasormuksen oudosta ja eriskummallisesta kohtalosta Kalajoella.

Tämä on hyvin harvinainen ja säälittävä tapaus. Ainoastaan kylmä ja tunteeton ihminen voi nauraa sille.

Meitäkin se tosin ensin nauratti, mutta sitten me ajattelime, miltä sulhasesta ja morsiamesta mahtoi tuntua, ja silloin meitä pyrki itkettämään. Me olemme nimittäin niin kovasti herkkä ja tunteellinen.

Kalajoella on kiertävä ja nuhteeton karjakko, joka on elämänsä keväimessä, syntynyt 1898, ja terve ja moitteeton talollisen poika, syntynyt 1900, ja niinkuin kokenut ja kirjallisuutta viljellyt lukija arvaa, niin mielistyi talollisen poika sydämestään, sielustaan ja mielestään iloluontoiseen kiertävään karjakkoon, ja asiat kehittyivät sitten luonnollista rataansa suotuisaa ratkaisua kohti.

Ja valat vannottiin elokuun kuutamossa, ja kultaiset kihlasormukset ostettiin ja oltiin kaikinpuolin onnellisia, niin että se sivullisiakin hytkäytti, niinkuin tapana on, ja Kalajoen väkäleukaisilla juoruakoilla oli taas pohtimista.

Viime lauantaina menivät sitten karjakko ja hänen sulhasensa kuulutuksille, ja ajoivat Kalajoen pappilaan niin että liinakkovarsan harja huiski ja häntä viuhki, ja kun asia oli selvillä, lähdettiin iloisin ja keventynein mielin ja kihlasormusten kauniisti kimallellessa laskevan auringon riutuvissa säteissä ajamaan takaisin kotiin.

Ja kotona jatkettiin ilonpitoa ja oltiin leikillisiä ja vallattomia, ja säteilevä morsian veti kultaisen sormuksen kultansa vasemman käden nimettömästä ja leikki sillä ja katseli sulhasensa nenänykeröä ja sai hauskan päähänpiston ja sanoi arvelevansa, että sormus mahtuisi juuri parahiksi sulhasen nenänpäähän.

Eikä sulhasen auttanut muu kuin taivuttaa päänsä taaksepäin, niin että nenä tuli kohti taivasta, ja morsian ryhtyi iloisen hälinän vallitessa asettelemaan sormusta sulhasen nokan päähän, ja sitten kun sormus oli siihen painettu, katsoi karjakko tätä humoristista näkyä sydämensä pohjasta nauraen ja keksi vertauksen omalta alaltaan ja kysyi:

— Ha ha ha! nauroi sulhanen. — Ha ha… hats… ätsh… klotsh… klukk… prätsh… voi taivas sentään… krätsh…!

— Jestas, mikä sulle tuli? Ja mihin sormus katosi? huusi karjakko pelästyen.

— Se putosi minun suuhuni, ja minä vahingossa nielaisin sen! huusi sulhanen syöksähtäen kalpeana ylös. — Nyt se karvastelee ja krahnaa ruokatorvessa… hyvä isä… kraa… kraa… krakakk… ei se tule ylös… kraukk… sinne se meni…

Ja lääkärille sitä lähdettiin, vieläpä paljoa hurjempaa vauhtia kuin äsken pappilaan.

— Jahah, sanoi lääkäri, vai sormuksen te nielaisitte. No koetetaan nyt tätä konstia.

Lääkäri antoi sormuksennielijälle kuvottavia lääkkeitä, ja sulhanen huusi: yök… yök… mutta turhaan. Sormus ei tullut ylös.

— No, ei tarvitse hätäillä, sanoi lääkäri, — Tallessapahan se siellä on. Eivät sitä ainakaan varkaat ensi yönä varasta. Ja luonto tekee tehtävänsä. Jollei sormus satu eksymään harhateille, niin tulee se kyllä neljänkolmatta tunnin kuluessa jälleen päivänvaloon. Passatkaa vain päälle…

Seuraavana päivänä kuulutettiin kirkossa ensi kerran kristilliseen avioliittoon talollisen poika ja karjakko.

Mutta sulhasen kotona vallitsi jännitys, ja nuori pari oli antautunut kullankaivajan alalle…

ALAKULOINEN KERTOELMA PIEKSÄMÄEN ETELÄKULMAN SONNIYHDISTYKSESTÄ

Pahamaineiseen, itaraan ja ahneeseen, mutta meille taloudellisesti kannattavaan tapaamme pyydämme taas mankua ja lainata naapurien vasikkaa kyntääksemme sillä saviliejuista perunamaatamme. Antakoot sen meille taas tämän kerran anteeksi veli Kaukoranta ja hänen »Länsi-Savonsa», josta olemme varastaneet tiedot Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen lyhyestä, mutta iloisesta ja kauniista elämästä sekä murheellisesta, varhaisesta ja valitettavasta kuolemasta.

Lehahtipa joltakin tuulensuunnalta lentämään karjanhoidon kohottamisaatteen ja suomalais-kansallisen sonnimielisyyden henki ja saapui suurella siipien havinalla erääseen kylään jonnekin Pieksämäen eteläkulmalle.

Tarttui silloin ukkoihin halu takertua maitotaloudellisiin asioihin ajanmukaisuuden ja eteenpäin ja ylöspäin pyrkimyksen katsannossa, ja kun oli poltettu monta piipullista ja töpeksitty useita syvämietteisiä sylkäyksiä, niin päättivät he keskenään, että ensimmäinen ehto on sonniyhdistys.

Kirjoitettiin tämän johdosta karjanhoidon ammattimiehelle, että tulla ja neuvoa, ja ammattimies tuli.

Ammattimies tuli ja puhui. Te olette aivan oikealla jäljellä, sanoi hän. Ihmiskunnan kehitys alkoi vanhasta Aatamista, ja karjakannan kehitys, myöskin Pieksämäen eteläkulmalla, alkaa sonnista. Siis on perustettava sonniyhdistys. Se on ajan tunnus. Se on se suuri silta, josta runoilija ennustaa ja joka kokoaa yhteen Väinämön heimon, jonka lapset nyt ovat hajallaan kuin tuulispäässä hapset.

Ja ammattimies pyyhkäisi salaa hihansuullaan kosteuden silmäkulmastaan ja rykäisi ja kysyi: onko se siis kansan tahto Pieksämäen eteläkulmalla, että perustetaan sonniyhdistys?

No silloin se alkoi sujua, ja ammattimies valmisti tyytyväisen hälinän vallitessa yhdistyksen perustamiskirjat ja pani sitten kynän ja paperia pöydänkulmalle ja sanoi, että tähän kirjoittavat nyt nimensä ne, jotka sonniyhdistykseen liittyvät, ja ukot niistivät vuoronperään ja kävivät piirtämässä nimensä.

Mutta, sanoi ammattimies, sonniyhdistyksen niinsanoaksemme pääkappale on sonni. Se on nyt hankittava, ja se on hankittava hyvä. Hyvä sonni on ylevä subjekti ja jaloin kaikista luontokappaleista, mutta huono sonni on alapuolella kaiken arvostelun, ja kolmen markan räätäli tekee kuuden markan vahingon.

Uusi sonniyhdistys kysyi, eikö ammattimies, jolla oli järkiperäinen kouluutus ja taiteilijan silmä sonnimaisia luonnonihanuuksia tajuamaan, ottaisi hankkiakseen myöskin sonnin. Olen tekevä, vastasi ammattimies, toivotti onnea, menestystä ja jalorotuisia vasikoita ja matkusti pois.

Ammattimies osti sonnin ja lähetti sen Pieksämäen eteläkulmalle, ja kun sonni saapui paikkakunnalle, marssi sonniyhdistys in corpore sitä vastaanottamaan lausuen sen tervetulleeksi ja katsellen sitä ihailunsekaisella kunnioituksella, sonnin mulkoillessa vastaan epäluuloisen näköisenä.

Ja sonniyhdistyksen johtokunta käänteli komeaa urosta ja huudahteli ihastuksesta ja sanoi, että se on niinkuin joku taideteos taikka muu maisema, ja ettei mitään näin viehättävää eikä mieltäylentävää ole koskaan ennen Pieksämäellä nähty.

Silloin saapui tilaisuuteen erään yhdistyksen jäsenen emäntä liittyen miesten piiriin ja alkaa katsella uutta sonnia ankaran ja arvostelevan näköisenä. Ja kun hän sitten huomasi omankin ukkonsa olevan toisten ukkojen joukossa, siirsi emäntä ankaran ja arvostelevan katseensa viimeksimainittuun ja kysyi, että mitäs sinä teet täällä? Vai luuletkos, että meidän karjamme tulee kuulumaan tähän yhdistykseen?

Niin ukko, joka oli hiukan urhoollinen toisten ukkojen joukossa, vastasi, että sehän se on tarkoitus, mikäs sitten, ja emäntä huusi, että vai ukot tässä alkavat määrätä akkaväen valtakunnasta, kuin on navetta, ja ei ikinä, ja tuommoinen sonni sitten, sarveton mullikka, tuokaapas vain lähellekään meidän karjaamme, niin meidän sarvipäät lehmät seivästävät sen siihen paikkaan, on niillä sen verran hyvää makua ja aistia ja oman arvon tuntoa.

Emäntä meni, niin että hameenhelmat läiskivät, ja hänen ukkonsa näytti nieleskelevän jotakin ja tahtovan jotakin sanoa, mutta ei saanut sanotuksi mitään, vaan läksi äänettömänä ja pää painuksissa kävelemään kotiinsa päin lapikkaanpohjien pannessa alakuloista lits… lats… vetisellä tiellä.

Mutta sonniyhdistyksen muut jäsenet seisoivat masentuneina katsoen hänen jälkeensä ja huokasivat sitten sanoen, että on se tuo akkavalta kamala asia, kuka oikein sen alle joutuu, niinkuin tuo naapurikin, hyvä mies. Se on sitten niin ikävää, että oikein.

Seuraavana päivänä saapui se ukko hämillään ja kiusautuneen näköisenä sanoutumaan irti sonniyhdistyksestä mutisten, että kun ei se eukkokaan sitä hyväksy, ja sonniyhdistyksen muut jäsenet katselivat häneen sääliväisesti ja sanoivat, että minkäs sille sitten… pyyhkäistään vain nimi pois kirjoista.

Sitten kului eräitä päiviä, ja sitten ilmestyi toinen ukko, hänkin hämillään ja kiusautuneen näköisenä lapikkaanvarsia oikoen ja huomauttaen, että yhä se vain sataa, ihme ja kumma mistä sitä riittää… olisi semmoista asiaakin, että jos pyyhkäistäisiin minun nimeni pois niistä sonniyhtiön papereista… emäntä kun sanoi, että ei meillä ruveta sellaisiin…

Ja senjälkeen tuli kolmas ukko ja neljäs, ja jokainen toinen toisensa perästä.

Muutamia päiviä takaperin nähtiin Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen sonnin kävelevän sateentuhjakassa kuraista tietä pitkin saattamaan lähetetyn naisihmisen perässä rautatieasemalle päin ammattimiehelle palautettavaksi.

KAUHUN YÖ KAJAANIN »ASKEETTISESSA» KAUPUNGISSA

»Saan kunnioittaen ilmoittaa Kajaanissa muuten eletyn tavattoman hiljaista askeettista elämää, vaikka sattuikin välikohtaus — —», kirjoittaa meille eräs Kajaanin laihtuneista ja luisevista, ankarapiirteisistä askeetikoista.

Se välikohtaus, josta nyt koko Kajaanin yhteiskunta pöyristyneenä puhuu, oli semmoinen, että eräät henkilöt, joilla oli käytettävänään hyvä ja komea auto, olivat tahtoneet panna kajaanilaiset askeetit ja lihansakiduttajat pienelle nykyaikaiselle koetukselle nähdäkseen, olisivatko he oikeita pyhimyksiä myöskin kiusauksen hetkellä, vai olisiko veljeskansan perunaliemellä voimaa muuttaa maallisia nautinnolta karttavat kajaanilaiset tanssiviksi dervisheiksi. Tässä luvattomassa tarkoituksessa olivat mainitut 6,000 vuotta vanhan kiusaajan asiamiehet lastanneet autoonsa joukon kanistereita ja ajoivat vuorokauden pimeimpänä aikana, puolen yön korvissa, viime tiistaita vasten keskelle kaupunkia.

Mutta Kajaanin poliisilaitos, joka oli saanut hajua asiasta, valvoi yön pimeydessä. Se ei nähtävästi oikein luottanut sen suojelukseen uskottujen porvareitten siveellisen selkärangan taipumattomuuteen viettelyksen tässä muodossa livahtaessa heidän keskuuteensa. Se päätti levittää suojelevat siipensä vanhurskaan unessa kuorsaavien kajaanilaisten ylle ja poistaa ajoissa kiiltävät läkkipeltiset kiusausvälineet, etteivät Kajaanin askeetit syvissä ja ylevissä mietteissään ja katseensa ollessa sisäänpäin kääntyneenä kukatiesi kompastuisi niihin ja jalkaansa ja sievää nykerönenäänsä lankeemuksessa loukkaisi.

Tapahtui siis, että kun salaperäinen auto puoliyön hiljaisella hetkellä pysähtyi erään talon edustalle Kajaanin hyvämaineisessa ja ylistettävässä kaupungissa, poliisit ja sotilaat, ampuen peloittavia varoituslaukauksia, niin että nurkat paukkuivat, piirittivät auton ja ottivat haltuunsa sen sekä siinä olevat viettelijät, lukuunottamatta päämestaria itseään, jota on poliisinkin vaikea saada kiinni ja joka hulmahtaen haihtui pimeyteen, jättäen luultavasti jälkeensä asiaankuuluvan tulikiven katkun.

Sattuipa silloin, aivan samaan aikaan, kulkemaan naisineen katua pitkin jonkin matkan päässä tästä sotaisesta melusta kaksi enemmän tai vähemmän askeettista kajaanilaista, toinen suurempi ja lihavampi, toinen pienempi ja laihempi. Ja kun noin kadunkulman päästä alkoivat laukaukset pamahdella, otti se suuri ja lihava porvari jalat alleen ja läksi melkoisesta painostaan huolimatta uskomattomalla ripeydellä juoksemaan kohti kotiaan, minne saapui siunaillen ja hengästyneenä, mutta muuten ehjin nahoin.

Mutta se laihempi, joka oli ennenkin ruudinsavua haistellut, päätti pysyä naisten suojelijana ja seisoa tässä luotituiskussa järkähtämättömänä kuin hyvän silliaamiaisen syönyt Sandels, ja hänen onnistuikin aluksi rauhoittaa naiset.

Ankaran ammunnan kauhistuttamatta syöksyi nimittäin viereisestä talosta kadulle häntä suorana musta kissa , joka ilmeisesti oli siinä anteeksiannettavassa harhaluulossa, että tämä sota ja meteli oli suunnattu juuri sitä kohtaan ja että poliisi- ja sotilasosaston tarkoituksena oli tehdä kaamea loppu sen mustasta elämästä.

Tämä kissa, joka kajaanilaisen syysyön pimeydessä ja pyssyjen paukkeessa näytti kirjeenvaihtajamme nimenomaisen tiedonannon mukaan erehdyttävässä määrässä pirun näköiseltä, etenkin koska se kooltaan oli suurempi kuin tavalliset luonnolliset kissat, syöksyi pökerryksissään keskelle tuota pientä ryhmää, jolloin naiset päästivät kimakan hätähuudon ja lähtivät karkuun. Mihin saakka he juoksivat, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta otaksutaan heidän pysähtyneen »jossakin Purolan takana».

Koko Kajaanissa oli yöuni mennyttä. Kajaanin askeetit eivät näiden järkyttävien tapahtumien jälkeen voineet enää nukkua, vaan istua kököttivät valveilla, toiset lukien herättävää kirjallisuutta, toiset pannen pasianssia tai pistäen ehkä pieneksi Mylly-Matiksikin.

Aamun sarastaessa tulivat askeetit ulos erakkomajoistaan, haukottelivat ja kysyivät, mitä oli tapahtunut ja oliko paljon kaatuneita ja haavoittuneita. Kuultuaan, että pirtukuorma vain oli joutunut suojelusenkeleitten käsiin, säpsähtivät Kajaanin askeetit, jupisivat jotakin, että vai niin, vai niin… ja jäivät pitkin nenänvarttaan tuijottaen raapimaan korvantaustojaan.

»HONGAT NUOKKUU IMATRALLA»

Ja luonto näyttää huokaavan. Hongat nyökyttelevät murheellisina latvojaan, ja luonto huokailee imatralaisten kekkaloimista. Sillä luonto on pohjaltaan vakava, vaikka välistä puhutaankin »luonnon leikistä». Luonto voi kyllä hymyillä, mutta eivät edes kaunokirjailijat väittäne, että luonto nauraisi, hohottelisi ja hahattelisi ja päästäisi suuremmassa tai pienemmässä määrässä kaksimielisiä sukkeluuksia.

Lauantaina joku viikko sitten meni erääseen Imatran yleisistä saunoista kolme miestä kylpemään.

He olivat päättäneet kylvettää itsensä sekä sisällisesti että ulkonaisesti, ja he lätkivät vuoronperään vettä kipasta kiukaalle ja pirtua pullosta kurkkuunsa erehtymättä kertaakaan sekoittamaan kiuasta ja kurkkua toisiinsa.

Löyly kohosi sekä saunassa että miesten päässä, ja siinä oli sellainen mökä kuin kaksinkertaisessa löylyssä voikin syntyä. Saunottaja pisti päänsä ovesta sisään ja huusi, että jollette ja niin edespäin, ja kylpijät vastasivat, että sun rilikuti tilikuti j.n.e.

— Nyt se meni hakemaan poliisia! kuului huutoja saunan muista osista, ja nämä kolme miestä tulivat vakaviksi ja sanoivat, että mentiin nyt.

Kylpijät juoksivat pimeyteen pulloineen, eikä ollut heillä aikaa kokoilla verhoja yllensä.

Kymmenen minuuttia oli sauna tyhjänä. Kolme alastonta miestä kuunteli pimeässä nurkan takana, mutta ei mitään kuulunut.

— Se vain sä-säikytteli, nikottelivat kuuntelijat vihdoin, ja otettuaan muutamia rohkaisuryyppyjä päättivät he palata takaisin lämpimille lauteille.

Koska asia oli kiireellistä laatua, juoksivat miehet heti ikkunan ääreen ja hyppäsivät ulos ikkunasta pimeyteen, missä kuului vain honkien humina ja Imatran ikuinen, mahtava pauhu. Vaatteita ei ollut aikaa ottaa mukaan, mutta pullot he tietenkin tempasivat lähtiessään. Pitihän entinen jätkäkin, joka avattu pullo kädessä putosi laiturilta mereen ja vaipui pohjaan kuin kivi, peukaloaan pullon suulla siihen saakka, kunnes hänet oli saatu nostetuksi takaisin laiturille.

Imatran »maalle sulle kiusatulle» voitonvirttä laulaessa juoksi kolme alastonta miestä edellä ja poliisit perässä läpi metsien, yli kivien, kantojen ja piikkilankojen. Pullotkin jo putosivat, mutta pakolaisilla ei ollut aikaa ruveta niitä etsimään, mistä huomaamme todeksi Petöfin sanat, että vapaus on ihmiselle sentään kaikkein kallein.

Sitten ne alastomat miehet katosivat. Niitä ei näkynyt missään. Moni on ennenkin kadonnut Imatralla, niin ettei häntä ole näkynyt missään, mutta poliisit arvelivat, etteivät nämä miehet olleet kadonneet samalla tavalla. Poliisit eivät ruvenneet etsimään heitä vedestä Imatran alapuolelta, vaan etsivät heitä itsepintaisen uutterasti maalta Imatran yläpuolelta.

Ja maalta ne lopuksi löytyivätkin. Metsästä läheltä Imatran asemaa, missä he lymyilivät puitten takana edelleenkin alastomina, niinkuin kolme häveliästä Aatamia. He olivat ennättäneet jo jäähtyä ja kuivaa ilman lakanoita ja hierontaa.

Esivalta laski kouransa triumviraatin paljaille olkapäille, minkä jälkeen lähdettiin kävelemään uusia kohtaloita kohti.

SUOMEN KANSA ON TAAS AMPUA PAUKUTELLUT

Vaihtelevalla menestyksellä. Välistä tulee oikein mestarilaukauksiakin, välistä taas menee ampu vähän vikaperäksi.

Niinpä tapahtui Ranualla, että metsämies ja poromies Vähäkuopus oli haulikkoineen metsää samoilemassa ja äkkäsi lihavan koppelon maassa mäntypuun juurella. Vähäkuopukselle tuli kiire lataamaan tuliluikkuansa, joka ei sattunut olemaan panostettu. Metsämies tunki kiireesti patruunaa paikoilleen, mutta se takeltui jotenkuten eikä tahtonut mennä piippuun. Koppelokin siinä alkoi jo levottoman näköisenä mullistella unisia silmiään, että mitäs se Vähäkuopus siinä häärää ja kunhan ei sinulla vain olisi pahat mielessä?

Siinä hötäkässä tuli Vähäkuopus temmanneeksi puukon tupestaan ja, ehtimättä tarpeeksi pohtia toimenpiteen kaikkia puolia ja mahdollisia seuraamuksia, napauttaneeksi puukon päällä patruunan päähän, nallin kohdalle.

Pyssy silloin laukesi, mutta väärinpäin, ja Vähänkuopuksen näkö ja kuulo olivat sitten jonkin aikaa sekaisin, niin ettei hänen ollut aluksi helppo saada selville, mikä hänen aistimuksistaan oli näköä ja mikä kuuloa. Otsaan sattunut hauli vei mennessään viipaleen otsanahkaa, ja patruunan peräpuolisko sekä puukko matkustivat yhdessä omin päinsä metsään, eikä niitä ole sen jälkeen nähty, enempää kuin sitä lihavaa koppeloakaan, joka myöskin otti ja läksi pois. Vähäkuopus itse oli muutamia päiviä ollut vähän huonokuuloinen, mutta alkaa nyt taas olla ennallaan.

Muolaan Pölläkkälässä taas on ollut mainitsemisen arvoiset vanhan hevosen tappajaiset.

Erään talon ikäloppu hevoskoni oli päätetty päästää työteliään elämänsä vaivoista paremmille laidunmaille kuin mitä Muolaan Pölläkkälässä on tarjottavana, ja oli päiviltäpäästämistilaisuutta saapunut läsnäolollaan kunnioittamaan eräitä läheisyyteen sattuneita mieshenkilöitä, jotka uteliaina ryhmittyivät muutaman askeleen päähän nähdäkseen, mitä konkari muka meinaa, kun saa tällin pläsiinsä.

Se arvoisa kansalainen, jolle ylipyövelin virka oli uskottu, katseli hetkisen uhriaan, kohotti sitten aseensa ja tähtäsi nelijalkaista työn raskaan raatajaa, joka puolestaan ei tuntunut olevan paljon milläänkään, pureskelihan vain kuluneilla hampaillaan heinätukkoa aavistamatta, että se oli tarkoitettu hänen viimeiseksi suupalakseen Muolaan Pölläkkälässä ja koko tässä maailmassa.

Sitten mestauksen toimittaja painoi liipasinta, tuli välähti ja tanner tärähti ja hevonenkin vähän värähti.

Ja eräs talollisenpoika, joka oli kuulunut teloitustoimikuntaan, päästi pahan möläkän, sillä hän oli saanut kuulan reiteensä. Vanhalla konilla oli suuret ja lujat luut, ja eräästä sellaisesta luusta oli kuula nähtävästi kimmonnut talollisenpojan koipeen.

Täytyi ryhtyä kiireellisiin toimenpiteisiin haavoittuneen saattamiseksi sairaalaan, koska verenvuoto oli ankara. Paikalle kutsuttiin auto, joka läksi viemään epäonnistunutta hevosentappajaa 65 kilometrin päässä olevaan Viipuriin.

Kun autonkuljettaja oli saanut haavoitetun sairaalaan ja palannut takaisin kotimaahansa Muolaan Pölläkkälään, näki hän mestauspaikan ohi ajaessaan sen ammutun hevosen kaikessa rauhassa syömässä pellolla, joten se ilmeisesti voi olosuhteisiin nähden paljon paremmin kuin kuolemantuomion täytäntöönpanijoihin kuulunut talollisenpoika.

HILJAINEN MURHENÄYTELMÄ SYKSYISELTÄ MAASEUDULTA

Maaseutu lepää harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen rapistessa sammaloituvassa pärekatossa.

Ja siellä maaseudulla pitäjässä muutamassa, kaukana pääkaupungista ja raitiovaunuista ja aseman tornin valoasäteilevästä kellosta, uinuu myöskin kauppias hra Kaskunen, joka päivisin välittää pitäjäläisilleen kaikenlaisia tavaroita ankaraa oikeamielisyyttä noudattaen ja ollen kaikkien, vieläpä kilpailijoidensakin keskuudessa rehdin miehen maineessa.

Nyt puheenaolevana yönä näki hän unta, että hän oli joutunut kaupunkiin ja Saarisen piirustaman pilvenpiirtäjän kohdalle, joten siis hänen unensa liikkui pikemminkin Amerikan kuin Euroopan mantereella, ja pilvenpiirtäjän katolta heittelivät poikaviikarit teräviä lentokonepiilejä kohti hänen päätään. Hän koetti paeta vaaraa, mutta niinkuin unessa usein käy, ei hän päässyt hievahtamaankaan, vaikka kuolemaa uhkaavat teräsnuolet hipoivat hänen jo harmaantumisen oireita näyttävää päätään, kunnes eräs niistä ilmeisesti viuhui suoraan hänen päätään kohti. Kauhu herätti Kaskusen todellisuuden rajoille. Hän hieroi silmiään ja tunsi mielihyvää sen johdosta, että oli vain nähnyt unta, sekä kääntyi toiselle kyljelleen. Mutta samassa kuului hänen korviinsa omituista liikettä, ikäänkuin olisi joku liikutellut ovia rakennuksen toisessa päädyssä.

Kaskunen piti luonnollisena asiana, että ovien liikuttelija oli syystuuli, joka nykyisin liikuttelee kaikkea, mitä tuuli yleensä saa liikkumaan, niin maalaisoloissa kuin kaupunkipaikoissakin. Hän yritti siis päästä jälleen unenpäästä kiinni.

Mutta silloin oli hän kuulevinaan ikäänkuin teräksen helinää ja herkisti uudelleen tarkkoja korviaan. Epäilyttävää liikehtimistä kuului edelleenkin samalta suunnalta, jonka johdosta kauppias nousi ylös, pukeutui välttämättömimpiinsä ja hiipi hiljaa sisätietä myymälähuoneistoonsa tarkastamaan, olisiko jollakin ja minkälaista asiaa hänen puodissaan tähän epätavalliseen puotiaikaan.

Myymälässä ei näkynyt mitään silmiinpistävää, mutta kuitenkin hätkähti kauppias Kaskunen jonkin verran, sillä hänestä kuulosti siltä, kuin olisi myymälän lattialuukku narissut. Hänen kädessään olevan lampun liekki lehahti. Hän tarkasteli lähemmin lattialuukkua. Sen alta kuului selvästi kolinaa. Mitä on kenelläkään kolistelemista minun puotini lattian alla syksyllä 1923 klo 12 yöllä? ajatteli kauppias Kaskunen. Sitten otti hän naulalaatikosta suuren rautanaulan ja pisti sen salvan reikään. Lattialuukku tuli tämän yksinkertaisen toimenpiteen kautta tehokkaasti varmistetuksi kaikkia alhaaltapäin suunniteltavia yrityksiä vastaan. Kaiken mahdollisen varmuuden vuoksi lukitsi hän lattialuukun vielä vahvalla munalukolla.

Sitten katseli kauppamies ympärilleen ja näki, että myymälän oven lukko oli murrettu auki. Hän sulki sen sisäsalvalla, katseli tiskien alle ja laatikoitten ja säkkien taakse ja ajatteli, että jos joku on puikahtanut häntä piiloon kellariin, niin kyllä se siellä pysyykin niinkauan kuin hän tahtoo, sillä myymälän lattia on tehty vahvoista palkeista, ja pienistä ilmanvaihtoreijistä ei mikään kissaa paksumpi olento voi päästä ulos.

Kaskunen istui loppuyön myymälässään tarkaten miettiväinen ilme kasvoillaan lattialuukkua.

Aamun sarastaessa avasi hän myymälänsä, mutta ei lattialuukkua. Hän puheli ostajien kanssa vilkkaasti sateesta ja muista juoksevista asioista sekä kävi kauppaa tunnetulla taidollaan. Silloin tällöin vilkaisi hän vaistomaisesti kellarinluukkuun.

Päivemmällä jotkut paikkakuntalaiset kertoivat, että kaksi pitäjänkiertäjänuorukaista oli kateissa. Niin olivat kadonneet kuin sauhu. Ei kukaan tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.

— Vai niin, sanoi kauppias Kaskunen ja vilkaisi taas salavihkaa permantoluukkuun.

Kun kertojat olivat menneet pois ja myymälässä oli hiljaista, kuuli Kaskunen parkua kellarista. Kauppiaan vakavia kasvonpiirteitä valaisi hetkiseksi omituinen hymy.

Lattian alta kuului viimein kovaa mölinää. Kauppias meni ulos ja huusi ilmanvaihtoreiästä: »hiljaa, muuten tulee vallesmanni!» Möly vaikeni.

Kauppias myi koko päivän. Sitten sulki hän myymälänsä oven ja laski kassan. Sitten lähetti hän noutamaan poliisia ja kadonneiden poikien isiä. Poliisi tuli ja isät tulivat.

Pojilla oli nälkä. Olihan siellä ravintoaineitakin, siirappia ja suolaa, huomautti kauppias.

Toimeenpantiin kenttäoikeus. Kauppias sanoi, ettei hän halua jatkaa juttua, vaan jättää sen kenttäoikeuden käsiteltäväksi.

Kenttäoikeus aloitti heti toimintansa. Päätöksen toimeenpano jätettiin isien tehtäväksi. Kauppias oli ennustanut oikein. Kun asian käsittely oli päättynyt, ei pojilla ollut ensinkään kylmä.

Ja maaseutu lepää edelleenkin harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen ropistessa sammaloituvassa pärekatossa.

RANTASALMEN INDEKSI

Laillisen edesvastauksen uhalla kielletään täten kenenkään antamasta työtä, asuntoa ja ruokaa Rantasalmen indeksille, kuin myöskään millään muulla tavalla luonaan hyysäämästä mainittua indeksiä, joka on kadonnut kotipaikaltaan Rantasalmelta jättäen jälkeensä joukon selvittämättömiä asioita.

Sitä tai niitä henkilöitä, jotka mainitusta indeksistä jotakin tietävät, pyydetään ensi tilassa ilmoittamaan asiasta Rantasalmelle tai lähimmille poliisiviranomaisille.

Asianomaiseen aikaan syksyllä julistettiin eräässä Rantasalmen pitäjän kylässä kansakoulunopettajan paikka auki.

Mutta kun palkkaan kuuluvat tavalliset luontaisedut tällä koululla olivat puutteelliset, luvattiin maksaa opettajalle niistä korvausta rauhanaikaisen taksan mukaan, kerrottuna indeksillä.

Opettaja saatiin, ja pianpa alkoi sitten koulusta kuulua tavaamisen ja lukemisen jyräkkä.

Äskettäin kääntyi opettaja johtokunnan puoleen huomautuksella, että työmies on palkkansa ansainnut.

Aivan varmasti, myönsi johtokunta. Siitä ei tule riitaa. Tässä on palkka tämän verran, ja sitten tulee vielä korvausta niistä yhteisen ja suuren Luontoäidin antimista, lehmälaitumista ynnä muista. Se olisi rauhanaikaisten tavallisten taksojen mukaan niin ja niin paljon — se tuntuu vähältä, mutta annahan kun kerromme höyräytämme sen indeksillä… on se mukava tuo indeksikin. Se on niitä nykyajan keksintöjä, niinkuin lentokoneetkin ja muut langattomat lennättimet. Ja langatonhan se on indeksikin, ha, ha, kun nyt sitten vielä keksittäisiin langaton ompelukonekin…

Johtokunta piti semmoista leppoisen ja pilvisen syyspäivän puhetta ja kaiveli laatikoitaan ja sanoi, että missäs se sitten se indeksi on? Sitähän tässä juuri tarvittaisiin.

On se nyt kumma paikka, sanoi johtokunta. Numeroita on käytettävissä rajattomasti ja kertomataulukin osataan — onhan tässä sitäpaitsi opettaja kaiken varalta — mutta kun ei löydetä indeksiä!

Johtokunta lohdutti kuitenkin opettajaa, että eipä hätää mitään. Hätä pannaan säkkiin ja säkki lättiin, hi hi… kysytään kunnanvaltuuston indeksiä. Kyllä kunnanvaltuustolla indeksi on, kuinkas se tulisi ilman indeksiä toimeen?

Valtuuston puheenjohtaja sanoi, että jaa, indeksi… niinpä tietenkin.
Kyllä te kohta indeksin saatte.

Vihdoin kohotti hän päätään, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi, että niin tämä on kuin jotakin romaania — koko Rantasalmen indeksi on kateissa! Ei näistä papereista ainakaan sitä löydy.

Johtokunta palasi kotiin. Kurainen tie läiskyi kengänpohjien alla, ja varikset raakkuivat pellolla aidan takana pahaenteisesti.

— Noilla se on, noilla variksilla, aina oma indeksinsä, mutta meillä ei ole mitään indeksiä, ajatteli johtokunta surunvoittoisesti.

— Kananhäntä löytyi, mutta ei mitään indeksiä, murisi johtokunta huonotuulisesti. — Ei ole indeksiä minkäännäköistä koko Rantasalmella.

— Kyllähän sitä täytyy koettaa, huokasi johtokunta. Jos tarkastaja tietäisi jotakin indeksistä.

— Ei ole, lieneekö koskaan ollutkaan, vastasi johtokunta vähän alakuloisessa sävyssä.

— No en minäkään tiedä teidän indekseistänne mitään, ilmoitti tarkastaja. — Mitäs sinne Rantasalmelle muuta kuuluu?

Kun johtokunta palasi puhelimesta, pyörähtelivät silmät vähän levottomasti johtokunnan päässä.

Rantasalmelainen johtokunta se siellä hätäpäissään tiedusteli indeksiään.

— Ei, hyvät ystävät, vastasi Savonlinnan poliisi. — Ei meillä itsellämmekään mitään indeksiä ole. Vielä vähemmän me Rantasalmen indekseistä tiedämme.

Johtokunta soitti poikki ja istuutui sitten pyörittelemään peukaloitaan tuijottaen synkän näköisenä ulos ikkunasta.

— Ei, vastasi johtokunta istuen peukaloitaan myötäpäivään pyörittäen ja tuijottaen ulos ikkunasta.

— Mitäs sitten tehdään? kysyi opettaja. — Minä taidan nyt jäädä ilman palkkaa?

Se vain katseli kalseasti ulos ikkunasta ja alkoi pyörittää peukaloitaan vastapäivään.

Saa sitten nähdä, onko siellä varastossa jotakin vähän käytettyä, mutta vielä hyvässä kunnossa olevaa indeksiä Rantasalmelle lainattavaksi.

RANTASALMEN UKKO JA HÄNEN 400 MK MAKSANUT PÄSSINSÄ

Eräällä viimeisistä kulkuvuoroistaan ajoi, niinkuin lehdet ovat asiallisesti ja tyhjentävästi kertoneet, höyrylaiva »Leppävirta II» karille.

Laivalla oli paljon matkustajia, mutta vain yksi pässi, joka ajatteli, että kaikessa sitä ollaan, niinkuin nyt esimerkiksi tässä »Leppävirta II:ssa». Mutta ei se sentään puhunut mitään, mullisteli vain pässimäisiä silmiään.

Tämä pässi ei matkustanut yksin ja oman onnensa nojassa. Sen uusi isäntä ja uusi emäntä ja isännän ja emännän lapset olivat mukana. Koko perhe niin sanoaksemme, pässiä myöten.

Rantasalmelainen isäntä oli käynyt toisella paikkakunnalla pässin ostossa, koska hänen luottamuksensa Rantasalmen pässeihin oli horjahtanut. Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ei edes pässikään. Hyvän pässin oli rantasalmelainen mielestään ostanut, ja hyvän hinnan oli hän siitä myös maksanut. Ja nyt matkusti hän pässeineen ja vaimoineen ja lapsineen tyytyväisin mielin takaisin kotimaahan Rantasalmelle. Eikä ajatellut muuta kuin pässiään. Hän katseli pässiään ja ajatteli, että siinä se on vasta pässi, ei ole koko Rantasalmen kihlakunnassa näin etevää ja luonnonihanaa pässiä, ja pässi katseli häntä ja ajatteli, että mikähän äijä sitä sinäkin oikein olet ja kuinkahan sinun kanssasi mahtaa tulla toimeen? Sillä isäntä tiesi pässin arvon tarkalleen ja markalleen, mutta pässi ei vielä tiennyt isäntänsä arvoa, kun ei ollut hänestä mitään maksanut. Hän ei aavistanut, millaisen helmen isäntien ja pässinomistajien joukossa kohtalo oli sille lahjoittanut.

Tästä syntyi tietysti, niinkuin aina, aikamoinen mökä ja meteli ja hätä ja hälinä. Matkustajat luulivat, että laivan pohjassa on ladon oven kokoinen reikä, ja että muutaman hetken kuluttua vain joukko kuplia vedenpinnalla osoittaa »Leppävirta II:n» ja sen matkustajain viimeistä märkää leposijaa…

Hän vain hyppäsi tempaamaan kaksi korkkivyötä, joista toisen hän sitoi pässin ympärille ja, kun aikaa vielä oli, toisen omille vyötäisilleen.

Ja sitten hän asettui rauhallisin mielin pässinsä viereen odottamaan tapahtumien kehitystä.

Laiva ei kuitenkaan uponnut, koska sille ei ollut tullut mitään pahempaa vauriota.

Sitten he alkoivat keventynein mielin katsella ympärilleen ja äkkäsivät pelastusvyöllä vyötetyn rantasalmelaisen ja hänen yhtä hyvästi varustetun pässinsä ja keräytyivät tämän vakavan ja asiallisen parin ympärille nauramaan ja räkättämään ja munimaan savolaisviisautta, ja kysyivät, että miksikä sinä varustit pässin pelastusvyöllä, mutta et akkaasi ja lapsiasi?

Mutta se Rantasalmen ukko loi vakavan katseen näihin tyhjänpuhujiin ja huomautti, että kyllähän niitä aina akkoja ja lapsia saa, eivät ne maailmasta kesken lopu, eivät ainakaan Rantasalmelta, ja lisäsi:

— Luulettako työ… kun oon juur'ikkään ostana niin hyvän pässin, jotta semmosta ei oo koko Rantasalamen kihlakunnassa — vai oottako millonkaan nähnä näin hyvännäköstä pässii? — ja maksana tästä neljäsattoo markkoo…

Ja pässi loi kiitollisen ja hyväksyvän silmäyksen isäntäänsä ja mäkätti:

NIVALAN SEURAKUNTA »ANKARAN HÄMMÄSTYKSEN JA PELON VALLASSA»

Se vanha mato ja pimeyden pääruhtinas, jonka yleisessä käytännössä ei ainoastaan hevosmiesten vaan myöskin jalankulkijain keskuudessa oleva suomalainen nimi on liian karkea tässä hiotussa ja hienotunteisessa esityksessä lausuttavaksi, näyttää viihtyvän huonosti omassa valtakunnassaan. Antaa enimmäkseen vierailunäytäntöjä täällä maanpinnalla ollen erityisesti mielistynyt pohjoismaihin. Ruotsin lehtien tietämän mukaan on se viime aikoina pitänyt pahaa mökää Pohjanlahden toisella puolen useissa Norrlannin kirkoissa, ja nyt on se, ennenkuin jääesteet ovat tehneet yli purjehtimisen vaikeaksi, siirtynyt tälle puolen. Emme kuitenkaan lausu sitä tervetulleeksi. Toivoisimme, että se menisi matkaansa. Se saa vain aikaan levottomuutta ja epäjärjestystä. Mielestämme on tämän parantumattoman rettelöitsijän vierailu sitäkin röyhkeämpi, kun se on asettunut tällä kertaa Nivalaan, itse pääministerin kotipitäjään. Se tuntuu meistä tahalliselta uhmailulta, ettemme käyttäisi pahempaa sanaa. Pyydämme saada esittää jyrkän vastalauseemme.

Asia on muutoin täyttä totta ja aivan vakavaa laatua, joten mekin tahdomme käsitellä sitä vakavassa hengessä. Siitä on »Vaasan» viime maanantain numerossa pitkä ja asiallinen uutinen, missä kirjeenvaihtaja ilmoittaa, että »seurakunta on joutunut ankaran hämmästyksen ja pelon valtaan».

Eräänä yönä joku viikko takaperin huomattiin komeiden valojen loistavan
Nivalan kirkosta. Kirkko säteili kuin juhlavalaistuksessa.

Kirkon lähellä asuvat seurakuntalaiset tunsivat kylmän väristyksiä ja vetivät peiton korviinsa sekä koettivat nukkua, mutta uni oli paennut. Kun he vähän ajan kuluttua kurkistivat uudelleen peiton reunan yli ja vilkaisivat ikkunasta kirkkoon päin, loisti kirkon ilotulitus edelleen himmentymättömällä voimalla.

Mutta hetken kuluttua kuului pimeästä porstuasta kopinaa, ja ovelle jyskytettiin, jolloin kauhu valtasi mielet, ja jokainen ajatteli, että nyt »se» pyrkii tänne.

Onneksi oli tulija vain naapurin isäntä, joka pyrki sisälle tärkeän asian tähden, ja hänellä oli kivääri kädessä ja hän sanoi, että niinkuin näette, on tässä jotain outoa ja eriskummallista. Nyt jos koskaan on lähdettävä. Mies talosta ja kaksi parhaasta.

Vähän ajan kuluttua eteni kirkkoa kohti tumma miesjoukko, jonka ytimenä olivat kylän pelkäämättömimmät isäntämiehet ja joka oli varustettu kivääreillä ja ampumatarpeilla sekä kansallisilla aidanseipäillä. Se ei rientänyt juoksumarssissa, vaan liikkui olosuhteiden vaatimalla varovaisuudella kohti temppeliä, joka säteili kaameaa, kylmää ja kirkasta valoa.

Mennessä päätettiin koettaa ottaa paholainen elävänä kiinni. Siitä syystä ammuttiinkin kirkon edustalle tultua ilmaan eräitä yhteislaukauksia, niin että ikkunat helisivät. Odotettiin, että vihattu ja rietas olento ampumisen kuullessaan hyppäisi hätääntyneenä ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys, jolloin Nivalan riuskat ja paholaista pelkäämättömät isäntämiehet karkaisivat yksimielisesti hänen niskaansa, antaisivat hänelle eräitä tuntuvia ja hyvin ansaittuja naksauksia aidanseipäistä sekä köyttäisivät hänet ja veisivät riemusaatossa vanginkuljettajan tai nimismiehen haltuun passitettavaksi maaherran käsiteltäväksi irtolaisuudesta, luvattomasta kirkkoon tunkeutumisesta sekä pitkäaikaisesta ja osittain menestyksellisestä Suomen kansan sielujen pyydystämisestä.

Vihdoin Nivalan rohkeat isäntämiehet tunkeutuivat ladatut kiväärit sojossa ja aidanseipäät pystyssä sakariston kautta kirkkoon.

Vanha herra oli sammuttanut valot ja lähtenyt nukkumaan tai, mikä on luultavampaa, piileskeli.

»Todellinen kammo on nyt vallannut seurakunnan», ilmoittaa kirjeenvaihtaja, »sillä odotetaan, että se yöllinen juhlavalaistusten pitäjä voi kirkosta löytää ihmisasuntoihin».

Ehdottaisimme puolestamme, että Nivalan ukot luopuisivat yltiöpäisestä aiheestaan ottaa paholainen elävältä kiinni. Se pääsisi luultavasti kuitenkin karkuun. Mikäli olemme kuulleet, ei se pysy muuta kuin pullossa, jos korkki on lujasti kiinni, ja sen pulloonpujottaminen saattaisi käydä liian vaikeaksi. Ja onkohan Nivalassa enää pullojakaan?

Ampukaa se! Se on sen kyllä ansainnut. Mutta älkää ampuko nahkaa arvottomaksi. Ampukaa se taitavasti ja siististi ja lähettäkää se Helsinkiin täytettäväksi ja yliopiston kokoelmiin asetettavaksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALAISAIHEISIA PAKINOITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.