The Project Gutenberg eBook of Veikeitä juttuja pienille lapsille, by Rudyard Kipling

Miten Valas sai nielunsa.
Miten Kameeli sai kyttyränsä.
Miten Sarvikuono sai nahkansa.
Miten Leopardi sai täplänsä.
Norsunlapsi.
Renkutus Vanhasta Kenguru-Ukkelista.
Vyötiäisen syntyminen.
Miten ensimmäinen kirje kirjoitettiin.
Miten aapinen tehtiin.
Krapu, joka piti merta leikkinään.
Kissa, joka kulki itsekseen.
Perhonen, joka polkaisi.

MITEN VALAS SAI NIELUNSA.

Olipa kerran, oi Rakkaani, valtameressä Valas, ja se söi kaloja. Sille kelpasi kaikki. Se ei jäänyt kysymään, oliko kalan nimi monni vai tonni, silakka vai salakka, siika vai silli, made vai makrilli, merihevonen, merihärkä, merimiekka vai meritähti. Kaikki koko meren kalat se poika pisteli poskeensa. Loppujen lopuksi koko mereen jäi vain yksi kala, ja se oli pieni Ovela Kala; se ui hiukan takapuolella Valaan oikeata korvaa, jotta voisi pitää varansa, jos Valas sattuisi suuttumaan. Kun näin kaikki kalat oli syöty, nousi Valas pystyyn pyrstölleen ja sanoi:

»Hankipa minulle muutama», käski Valas ja pieksi pyrstöään, niin että meri vaahtosi.

»Yksi on kerrallaan tarpeeksi», sanoi Ovela Kala. »Jos uit viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, niin sieltä löydät lautalta istumasta haaksirikkoisen merimiehen, jolla ei ole muuta kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinä et saa unohtaa housunkannattimia, Rakkaani) ja tuppipuukko. Mutta totuuden nimessä minun täytyy sinulle sanoa, että se mies on äärettömän neuvokas ja älykäs.»

Silloin Valas läksi uimaan ja ui kaikin voimin viidennellekymmenennelle pohjoiselle leveysasteelle ja neljännellekymmenennelle läntiselle pituusasteelle, ja sieltä se tosiaankin löysi lautalta istumasta yksinäisen merimiehen, jolla ei ollut yllään muuta pukua kuin siniset hurstihousut, housunkannattimet (sinun on erikoisesti muistettava housunkannattimet, Rakkaani) ja tuppipuukko; istuessaan hän polskutteli varpaitaan vedessä. (Hänellä oli äitinsä lupa polskutella; muuten hän ei olisi milloinkaan tehnyt niin, sillä hän oli äärettömän neuvokas ja älykäs mies.)

Silloin Valas avasi suunsa niin ammolleen, että se ulottui melkein sen pyrstöön saakka, ja nieli haaksirikkoisen merimiehen ja lautan, jolla hän istui ja hänen siniset hurstihousunsa ja housunkannattimet (joita sinä et saa unohtaa) ja tuppipuukon. Se nieli ne lämpimään, pimeään sisäiseen ruokakaappiinsa ja lipoi huuliaan — ja pyörähti sitten kolme kertaa pyrstöllään.

Mutta kohta kun merimies, joka oli äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, huomasi varmasti olevansa Valaan lämpimässä, pimeässä sisäisessä ruokakaapissa, rupesi hän hyppimään ja nyppimään ja loikkimaan ja koikkimaan ja soikkimaan ja kolkuttamaan ja kalkuttamaan ja paukuttamaan ja poukuttamaan ja ryskyttämään ja jyskyttämään ja kiskomaan ja viskomaan ja naputtelemaan ja taputtelemaan ja tanssimaan oikeata merimiespolskaa juuri sellaisella kohdalla, missä niin ei olisi pitänyt tehdä; ja Valas tunsi olonsa varsin tukalaksi. (Oletko unohtanut housunkannattimet, Rakkaani?)

Silloin Valas huusi alas omaa kurkkuaan pitkin sille haaksirikkoiselle merimiehelle:

»Eikö mitä!» vastasi merimies, »minulla ei ole kaukaisinta aikomustakaan tulla ulos. Vie minut ensin kotirannalleni, niin sitten voimme keskustella.»

»Sinun on parasta viedä hänet kotiinsa», sanoi Ovela Kala Valaalle. »Enköhän minä taitanut varoittaa sinua, että hän on äärettömän neuvokas ja älykäs mies?»

Valas rupesi uimaan; se ui molemmilla evillään ja pyrstöllään niin kovaa kuin nikotukseltaan jaksoi. Lopulta se näki merimiehen kotirannikon ja hyökkäsi puoliksi maalle ja avasi suunsa ammolleen ja sanoi:

»Riihimäki, viisitoista minuuttia! Toijalaan matkustavat muuttavat junaa!» Ja juuri kun se sanoi »muut», niin merimies astui maalle sen kidasta.

Mutta Valaan uidessa merimies, joka tosiaankin oli erikoisen ja äärettömän neuvokas ja älykäs henkilö, oli puukollaan vuollut lautan neliömäiseksi ristikoksi ja sitonut sen lujasti housunkannattimillaan (nyt tiedät, mikset saanut unohtaa housunkannattimia) ja vetänyt tuon ristikon tiiviisti Valaan nieluun, niin että se kerrassaan takertui kiinni! Sitten hän lausui seuraavat säkeet, jotka, ellet ole niitä kuullut, toistan tässä:

Ja merimies astui rantahiekalle ja meni kotiin äitinsä luokse, joka oli antanut hänelle luvan polskutella varpaitaan vedessä; ja hän meni naimisiin ja eli onnellisena koko ikänsä. Niin Valaskin, joka läksi takaisin merelle; mutta sen nieluun juuttunut ristikko, jota se ei voinut kakistaa ulos eikä myöskään niellä vatsaansa, esti sitä syömästä muita kuin pieniä kaloja; ja se on syynä, miksi valaat eivät tänäkään päivänä syö miehiä eivätkä naisia eivätkä poikia eivätkä pikkutyttöjä.

Pieni Ovela Kala meni tiehensä ja piiloutui päiväntasaajan kynnyksen alle. Se pelkäsi Valaan vihastuneen.

Merimies otti tuppipuukon mukaansa, ja marssiessaan valkoista hiekkaa hänellä oli yllään ne siniset hurstihousut. Housunkannattimet hän oli jättänyt jälkeensä ristikkoa pitämään. Ja siihen tämä tarina loppui.

MITEN KAMEELI SAI KYTTYRÄNSÄ.

Tämä on nyt seuraava kertomus, ja siinä kerrotaan, miten Kameeli sai kyttyränsä.

Aikojen alussa, kun maailma oli vielä ihan uusi ja nuori ja eläimet juuri rupesivat tekemään työtä Ihmiselle, oli eräs Kameeli, joka eli keskellä Tuulista Erämaata, ja sitäpaitsi se oli Tuulenpieksäjä itsekin. Se söi varpuja ja okaita ja tamariskeja ja maitoruohoa ja kaikenkaltaisia muita kasviksia, ja se pureksikin niin äärettömän laiskasti; ja kun joku sitä puhutteli, niin se sanoi kurkkuäänellä: »Kyt!» Juuri »Kyt!» eikä mitään muuta.

Heti maanantai-aamuna sen luokse tuli Hevonen, jolla oli satula selässä ja kuolaimet suussa, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, lähde pois ravaamaan niinkuin me muutkin.»

Pian tuli sen luo Koira, jonka suussa oli keppi, ja sanoi: »Kameeli, oi Kameeli, lähde pois hakemaan ja kuljettamaan tavaroita niinkuin me muutkin.»

Pian sen luo tuli Härkä, jonka niskassa oli ies, ja sanoi: »Kameeli, oi
Kameeli, tule kyntämään niinkuin me muutkin.»

Päivän päätyttyä Ihminen kutsui Hevosen ja Koiran ja Härän yhteen ja sanoi:

»Kolme, oi te Kolme, olen kovin pahoillani teidän puolestanne (sillä maailma on niin uusi ja nuori), mutta tuo erämaan Kytyttäjä ei voi tehdä työtä, muuten se olisi ollut täällä meidän luonamme alusta pitäen. Minun täytyy jättää hänet aloilleen, ja sitä korvataksemme teidän on tehtävä kahta vertaa enemmän työtä.»

Nuo Kolme suuttuivat tästä kovin (sillä maailma oli ihan uusi ja nuori, ja työtä oli paljon), ja he pitivät kokousta Erämaan laidalla; ja siihen tuli Kameelikin pureksien kaktusta äärimmäisen laiskasti ja nauroi niille vasten naamaa. Sitten se sanoi kurkustaan: »Kyti» ja meni tiehensä.

Pian sen jälkeen siihen tuli Henki, Kaikkien Erämaiden hoitaja, tomupilveen kietoutuneena (Henget matkustavat aina sillä tavalla) ja keskeytti niiden Kolmen kokouksen ja pohdinpidon.

»Kaikkien Erämaiden Henki», sanoi Hevonen »onko oikein kenenkään laiskotella, kun maailma on niin uusi ja nuori?»

»Hyvä», sanoi Hevonen, »sinun Tuulisen Erämaasi keskellä on eräs eläin, jolla on pitkä kaula ja pitkät jalat ja joka ei ole pannut kortta kekoon sitten viime maanantain. Hän ei tahdo ravata.»

»Fjuu!» vihelsi Henki. »Se on minun Kameelini, kautta kaiken Arabian kullan! Mitä hän sanoo?»

»Hän sanoo: Kyt! kurkkuäänellään», vastasi Koira, »eikä hän tahdo hakea eikä kuljettaa tavaroita.»

»Hyvä juttu», virkkoi Henki. »Minä annan hänelle kyttyä, jos olette ystävällisiä ja odotatte hetkisen.»

Henki verhoutui tomuvaippaansa ja suuntasi matkansa Erämaan poikki. Hän tapasi Kameelin äärettömän laiskana katselemasta kuvaansa lätäkön pinnasta.

»Pitkä ja lörppö ystäväni», sanoi Henki, »mitä ihmettä minä olen kuullut, että sinä muka et halua tehdä työtä, vaikka maailma on niin uusi ja nuori?»

Henki istuutui maahan leuka käden nojassa ja rupesi tuumimaan Suurta Loihtua, sillä aikaa kuin Kameeli katseli omaa kuvaansa lätäkön pinnasta.

»Sinä olet antanut noille Kolmelle lisätyötä sitten maanantaiaamun vain äärettömän laiskuutesi vuoksi», virkkoi Henki ja jatkoi leuka kädessä Loihtunsa ajattelemista.

»En sanoisi tuota enää sinun sijassasi», huomautti Henki. »Ehkä saat vielä joskus sanoa sitä liiankin usein. Lörppö, tahdon, että rupeat töihin.»

Ja Kameeli sanoi uudelleen kurkustaan: »Kyt!» mutta tuskin se oli niin sanonut, kun se näki selkänsä, josta se oli hyvin ylpeä, turpoavan ja paisuvan suureksi veltoksi kyttyräksi.

»Näetkö tuon?» kysyi Henki. »Se on sinun oma kyt-tyräsi, jonka itse olet toimittanut selkääsi. Tänään on torstai, ja sinä olet laiskotellut maanantaista lähtien, jolloin työ alkoi. Nyt sinun on aika panna toimeksi.»

»Se on tarkoituksella tehty», vastasi Henki, »koska sinä olet menettänyt kolme päivää. Nyt sinä kykenet syömättä tekemään kolme päivää työtä, sillä voit elää kyttyrästäsi; sinun ei pidä milloinkaan sanoman, etten minä ole mitään tehnyt sinun hyväksesi. Lähde pois Erämaasta ja mene niiden Kolmen luo ja ole kiltti. Kytkyttele nyt vain itsellesi!»

Ja Kameeli kytkytteli itselleen ja läksi pois ja yhtyi niihin Kolmeen. Ja siitä päivästä lähtien kameelim pukuun on aina kuulunut kyttyrä; mutta se ei ole milloinkaan tavoittanut niitä kolmea päivää, jotka se menetti maailman alussa, eikä se milloinkaan ole oppinut olemaan kiltti.

MITEN SARVIKUONO SAI NAHKANSA

Olipa kerran eräällä asumattomalla saarella Punaisen meren rannikolla muuan Parsilainen, jonka lakista auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina. Eikä tällä Punaisen meren Parsilaisella ollut muuta kuin lakki, veitsi ja leivinuuni, sellainen kapine, jota sinun ei milloinkaan pidä mennä sormellasi koskettelemaan. Ja eräänä päivänä hän otti hienoja vehnäjauhoja ja vettä ja rusinoita ja luumuja ja sokeria ja muita aineita ja leipoi itselleen kaakun, joka oli läpimitaltaan kaksi jalkaa ja kolme jalkaa paksu. Se oli kerrassaan Oivallista Ravintoa (juuri se on Taika), ja hän pisti sen uuniin, sillä hänen oli lupa paistaa siinä uunissa, ja hän paistoi, paistoi sitä, kunnes se oli aivan ruskea ja lemusi äärettömän hempeältä. Mutta juuri kun hänen piti ruveta sitä syömään, tuli rannikolle saaren Kokonaan Asumattomasta Sisämaasta muuan Sarvikuono, jolla oli sarvi nenällään, kaksi porsaansilmää ja hyvin vähän käytöstapoja. Niinä aikoina Sarvikuonon nahka oli tiiviisti sen ympärillä; kurttuja ei ollut missään. Se näytti aivan Nooakin arkin Sarvikuonolta, mutta oli tietenkin paljon isompi. No niin, sillä ei ollut käytöstapoja silloin, eikä sillä ole nykyäänkään, eikä niitä milloinkaan opikaan. Se sanoi: »Mitä-äh!» ja Parsilainen jätti kaakkunsa ja kiipesi palmupuun latvaan, eikä hänellä ollut muuta yllään kuin hattunsa, josta auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina. Ja Sarvikuono kaatoi uunin kuonosarvellaan ja kaakku vieri hiekkaan; Sarvikuono seivästi sen sarveensa ja söi sen ja meni häntäänsä heilutellen takaisin autioon ja Aivan Asumattomaan Sisämaahan, joka rajoittuu Mazanderanin ja Sokotran saariin ja päiväntasaajan seutujen kallioniemiin. Silloin Parsilainen kipusi alas puusta, asetti uunin jaloilleen ja lausui seuraavan säkeistön, jonka, ellet ole sitä ennen kuullut, tahdon sinulle toistaa:

Ken kaakun multa varastaa,
Se rangaistuksen kovan saa,
Ett tärähtelee koko maa.

Sillä viittä viikkoa myöhemmin kulki pitkin Punaista merta lämpöaalto, ja jokainen riisui vaatteensa. Parsilainen otti lakin päästään; mutta Sarvikuono otti yltään nahkansa ja kantoi sitä olkapäällään tullessaan rannikolle kylpemään. Siihen aikaan sen nahka oli napitettu kolmella napilla vatsan alta ja näytti sadetakilta. Sarvikuono ei virkkanut sanaakaan Parsilaisen kaakusta, sillä se oli syönyt sen kokonaan; eikä sillä ollut mitään käytöstapoja sen enempää kuin nykyään tai tulevaisuudessakaan. Se kahlasi veteen puhallellen ilmakuplia kuonostaan ja jätti rannalle nahkansa. Heti paikalla Parsilainen kiiruhti sinne ja löysi nahan, ja silloin hän hymyili hymyä, joka kiersi hänen kasvonsa kaksi kertaa. Sitten hän tanssi kolmasti nahan ympäri ja leipoi kämmeniään. Sitten hän meni leiriinsä ja täytti lakkinsa kaakunmurusilla, sillä hän ei milloinkaan syönyt muuta kuin kaakkua eikä milloinkaan lakaissut leiriään. Hän pudisti sitä nahkaa ja rutisti sitä nahkaa ja hankasi sen nahan ja hinkkasi sen nahan aivan täyteen vanhoja, kuivia, kovia ja kutittavia kaakunmurusia ja palaneita rusinoita, niin monta kuin siihen suinkin saattoi tarttua kiinni. Sitten se kiipesi palmuunsa odottamaan, kunnes Sarvikuono nousisi kylvystä ja pukeutuisi.

Ja Sarvikuono tekikin niin. Se napitti nahkansa kolmella napillaan, ja siltä tuntui samalta kuin sinusta, kun olet saanut näkkileivän murusia vuoteeseesi. Sitten sitä halutti raapia, mutta kutitus vain paheni; sitten se heittäytyi makaamaan hiekalle ja pyöriskeli pyörimästä päästyäänkin, ja joka pyörähdyksellä kaakunmuruset kutittivat yhä hirveämmin ja hirveämmin ja hirveämmin. Silloin se juoksi palmun luo ja rupesi ankarasti kyhnyttämään kylkeään sitä vasten. Se kyhnytti niin kauan ja ankarasti, että se kyhnytti nahkaansa ison repeämän hartioittensa yli ja toisen repeämän ruumiinsa alaosaan, missä nappien paikka oli (mutta se kyhnytti napitkin pois), ja se kyhnytti monta muuta repeämää jalkoihinsa ja sitä suututti hirveästi, mutta kaakunmuruset eivät välittäneet sen vihasta vähääkään. Ne olivat nahan sisäpuolella kutittamassa. Silloin se läksi kotiinsa hirvittävän kiukkuisena ja kauhean revittynä; ja siitä päivästä lähtien jokaisella sarvikuonolla on suuria repeämiä nahassaan ja hyvin paha sisu noiden sisäpuolella olevien kaakunmurusien takia.

Mutta Parsilainen kipusi alas puusta, pisti päähänsä lakin, josta auringonsäteet heijastuivat enemmän kuin itämaalaisen kirjavina, pani kokoon leivinuuninsa ja läksi pois kohti Orotavoa, Amygdalaa, Anantarivon ylänköjä ja Sonaputin rämeikköjä.

MITEN LEOPARDI SAI TÄPLÄNSÄ.

Niinä päivinä, jolloin kaikki oli juuri äskettäin alkanut, oi Rakkaani, eleli Leopardi eräässä seudussa, jota nimitettiin Ylä-Veldtiksi (Veldtiksi sanotaan Etelä-Afrikassa kaikkia puuttomia kallioisia tasankoja, mutta tämä oli Ylä-Veldt). Muista, ettei se ollut Ala-Veldt eikä Väli-Veldt eikä Pensas-Veldt eikä Synkkä-Veldt, vaan yksinomaan paljas, kuuma, aurinkoinen Ylä-Veldt, jossa oli hiekkaa ja hiekanvärisiä kallioita ja yksinomaan hiekankeltaisia ruohomättäitä. Sirahvi ja Seepra ja Hirvi ja Antilooppi ja Puhveli elelivät siellä, ja ne olivat yltä päältä aivan hiekankeltaisenruskeita; mutta Leopardi oli kaikkein hiekkaisimmankeltaisimmanruskein — harmaankeltainen kissan näköinen peto, jonka jokainen karva sointui Ylä-Veldtin yksinomattain keltaisenharmaanruskeaan väriin. Tämä on hyvin paha asia Sirahville ja Seepralle ja kaikille muille; Leopardi saattoi näet väijyä jonkun yksinomaan keltaisenharmaanruskean kiven tai ruohomättään suojassa, ja kun Sirahvi tai Seepra tai Hirvi tai Oinas tai Antilooppi tuli lähelle, niin sen tapana oli äkkiä hypätä esille ja lopettaa heidän hypähtelevä elämänsä. Sillä oli tosiaankin sellainen tapa! Niin, ja sitten oli myöskin jousella ja nuolilla aseistettu Etiopialainen (siihen aikaan hän oli yksinomaan harmaanruskeankeltainen mies), joka eleli Ylä-Veldtissä Leopardin kanssa; nämä kaksi metsästelivät yhdessä — Etiopialainen jousellaan ja nuolillaan, Leopardi yksinomaan hampaillaan ja käpälillään — kunnes Sirahvi ja Hirvi ja Seepra ja Oinas ja Antilooppi ja Kvagga ja kaikki muut eivät tietäneet missä hypähdellä, oi Rakkaani. Ne eivät tosiaankaan tietäneet!

Pitkän ajan kuluttua — kaikki elivät niin tavattoman kauan niinä aikoina — ne oppivat karttamaan kaikkea, mikä näytti Leopardilta tai Etiopialaiselta; ja pikkuhiljaa — Sirahvi aloitti, koska sen jalat olivat pisimmät — ne läksivät pois Ylä-Veldtistä. Ne hyppivät päivän toisensa jälkeen, kunnes saapuivat suureen metsään, joka oli yksinomattain täynnä puita ja pensaita ja juovikkaita, pilkullisia, resuisia ja risaisia varjoja, ja siihen ne piiloutuivat; ja toisen pitkän ajan kuluttua kun ne puolittain seisoivat siimeksessä ja kun puiden läikehtivät varjot lankesivat niiden selkään, tuli Sirahvi täplikkääksi, Seepra tuli juovikkaaksi ja Hirvi ja Antilooppi tulivat tummemmiksi ja saivat puunkaarnaa muistuttavia pieniä aaltomaisia harmaita juovia lautasilleen; ja niinpä, vaikka niitä saattoi kuulla ja vainuta, saattoi niitä nähdä sangen harvoin ja silloinkin vain, jos tarkasti tiesi, mistä katsella. Niillä oli hurmaavat olot metsän erinomattain sikinsokoisten varjojen keskellä, sillä välin kuin Leopardi ja Etiopialainen juoksentelivat pitkin yksinomattain harmaankeltaisenpunertavaa Ylä-Veldtiä ihmetellen, minne heidän aamiaisensa, päivällisensä ja välipalansa olivat kadonneet. Ja lopuksi he nälkiintyivät niin, että söivät rottia ja koppakuoriaisia ja kalliokaniineja, ja molemmilla, sekä Leopardilla että Etiopialaisella oli mahassa Paha Kolotus. Sitten he tapasivat Paviaanin — koiranpäisen, haukkuvan Paviaanin, joka on Etelä-Afrikan Ehdottomasti Viisain Eläin.

»Voitko sanoa, mikä on alkuperäisen eläinkunnan nykyinen kotipaikka?»
(Tämä kysymys tarkoittaa aivan samaa kuin Leopardinkin, mutta
Etiopialainen käytti usein pitkiä sanoja. Hän oli täysikasvuinen.)

»Riista on mennyt Etelä-Afrikasta toisia täpliä hakemaan; ja minä neuvon sinua, Leopardi, hakemaan toisia täpliä niin pian kuin mahdollista.

»Hieno juttu, mutta minä tahtoisin tietää, minne alkuperäinen eläinkunta on muuttanut.»

»Alkuperäinen eläinkunta on liittynyt alkuperäiseen kasvikuntaan, koska oli jo aika muuttaa; ja minä neuvon sinua, Etiopialainen, tekemään muutoksen mahdollisimman pian.»

Tämä saattoi ymmälle Leopardin ja Etiopialaisen, mutta he läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja lopuksi, monen monituisen päivän perästä he näkivät suuren, korkean, mahtavan metsän, joka oli täynnä erinomattain viirullisia ja pilkullisia ja laikullisia ja täplikkäitä ja keinuvia ja huojuvia ja horjuvia ja pyöreitä ja puikeita ja soikeita ja suikeita varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin näet, miten kauhean varjoinen se metsä oli).

»Mitäs tämä?», virkkoi Leopardi. »Tämähän on niin erinomaisen hämärä ja niin täynnä pieniä valon palasia?»

»En tiedä», sanoi Etiopialainen, »mutta tämän pitäisi olla alkuperäinen kasvikunta. Minä vainuan Sirahvia, kuulostelen Sirahvia, mutta en näe Sirahvia.»

»Tämä on metkaa», sanoi Leopardi. »Eiköhän se mahda johtua siitä, että juuri olemme tulleet auringonpaisteesta. Vainuan Seepraa, kuulostelen Seepraa, mutta en näe Seepraa.»

»Odotas vähän», sanoi Etiopialainen. »Viimeisestä metsästyksestä on pitkä aika. Ehkä me olemme unohtaneet, millaisia ne ovat.»

»Palturia!» puuskahti Leopardi. »Muistan ne tarkasti Ylä-Veldtistä, varsinkin niiden ydinluut. Sirahvi on viitisen metriä pitkä, yksinomattain punertavankullankeltamen päästä kantapäihin; Seepra ei ole puoltatoista metriä, ja se on yksinomattain harmaan vaaleanruskea päästä kantapäihin.»

»Hm», sanoi Etiopialainen katsellen alkuperäisen kasvikunnan sikinsokoisia varjoja. »Silloin niiden pitäisi näyttää tässä hämärässä paikassa samoilta kuin kypsät banaanit savustushuoneessa.»

Mutta nepä eivät näyttäneet. Leopardi ja Etiopialainen metsästivät koko päivän, ja vaikka he vainusivat ja kuulivat niitä, niin he eivät kuitenkaan nähneet niitä milloinkaan.

»Herran tähden», virkkoi Leopardi iltateen aikana, »odotetaan pimeän tuloa. Päivällä metsästäminen on suorastaan häpeällistä.»

Niinpä he odottivat pimeän tuloon, ja silloin Leopardi kuuli jonkun nuuskivan tähtien välkkeessä, joka valui juovikkaana oksien läpi, ja se hypähti ääntä kohden; olento haisi Seepralta ja tuntui Seepralta, ja kun Leopardi iski sen kumoon, niin se potkaisi kuin Seepra, mutta sitä ei voinut nähdä. Silloin Leopardi virkkoi:

»Ole rauhassa, oi muodoton olento. Aion istua pääsi päällä päivän valkenemiseen, koska sinussa on jotakin, jota en ymmärrä.»

»Olen iskenyt olentoon, jota en voi nähdä. Se haisee Sirahvilta, ja se potkii kuin Sirahvi, mutta sillä ei ole mitään muotoa.»

»Älä siitä huoli», sanoi Leopardi. »Istu sen pään päällä aamun tuloon — niinkuin minäkin. Niillä ei ole muotoa kummallakaan.»

Niin he istuivat lujasti niiden päällä, kunnes aamu vaikeni ja Leopardi sanoi:

»Sen pitäisi olla yksinomattain punertavankullankeltainen kiireestä kantapäähän, ja sen pitäisi olla Sirahvi; mutta se on täynnä pähkinänruskeita läiskiä. Mitä sinun ruokalistallasi on, veli?»

»Sen pitäisi olla erinomaisen herkullisenharmaanruskea päästä kantapäähän, ja sen pitäisi olla Seepra; mutta se on täynnä mustia ja purppuranpunaisia juomuja. Mitä kummaa sinä olet tehnyt itsellesi, Seepra? Etkö ymmärrä, että jos olisit Ylä-Veldtissä, niin sinut näkisi puolentoista penikulman päähän? Sinulla ei ole muotoa.»

»Niinpä kyllä», vastasi Seepra, »mutta tämä ei ole Ylä-Veldt. Etkö näe?»

»Näen kyllä nyt», sanoi Leopardi. »Mutta en nähnyt sinua eilen. Mistä se johtui?»

He laskivat Seepran ja Sirahvin irti; Seepra meni muutamien pienten orjanruusupensaitten luo, joiden välitse auringonsäteet tunkeutuivat juovikkaina, ja Sirahvi meni muutamien korkeitten puiden juurelle, joiden lehvien lävitse aurinko paistoi pilkullisena.

»Katsokaa nyt», sanoivat Seepra ja Sirahvi. »Tästä se johtuu.
Yks-kaks-kolme! Ja missä teidän aamiaisenne on?»

Leopardi tuijotti ja Etiopialainen tuijotti, mutta he näkivät vain juovikkaita varjoja ja läikällisiä varjoja, mutta eivät jälkeäkään Seeprasta sen enempää kuin Sirahvistakaan. Ne olivat kävelleet pois ja piiloutuneet varjoisaan metsään.

»Hih! Hih! Hih!» nauroi Etiopialainen. »Tuo temppu on oppimisen arvoinen. Ota siitä oppia, Leopardi. Sinä näytät tässä pimeässä paikassa aivan hiilisankoon heitetyltä saippuahangolta.»

»Höh! Höh!» sanoi Leopardi. »Hämmästyttäisi sinua kovasti se tieto, että sinä tässä hämärässä paikassa näytät hiilisäkin kylkeen pistetyltä sinappiläastarilta?»

»No niin, tyhjä leukailu ei tuo päivällistä», sanoi Etiopialainen. »Pääasia on, että me emme sovi taustaamme. Aion seurata Paviaanin neuvoa. Hän sanoi, että minun pitää muuttaa; ja kun minulla ei ole muuta muutettavaa kuin nahkani, niin aion muuttaa sen.»

»Hienoksi mustanruskeaksi, jossa on hiukan purppuraista ja joka vivahtaa liuskakiven siniseen. Kun on sellainen väri, niin on helppo piiloutua kallionkoloihin ja puiden taakse.»

Sitten hän heti paikalla muutti nahkaa, ja Leopardi kiihtyi entistä enemmän; se ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt miehen muuttavan nahkaa.

»Mutta kuinkas minun käy?» kysyi se, kun Etiopialainen oli pannut viimeisen pikkusormensa uuteen hienoon mustaan nahkaansa.

»Seuraa sinäkin Paviaanin neuvoa. Hän kehoitti sinua hakemaan toisia täpliä.»

»Niinhän olen tehnytkin», vastasi Leopardi. »Minä läksin heti hakemaan toisia täpliä. Läksin heti sinun kanssasi tälle täplälle, mutta en ole hyötynyt täältä mitään.»

»Oh», sanoi Etiopialainen, »Paviaani ei tarkoittanut Etelä-Afrikan maa- ja metsätäpliä. Hän tarkoittaa sinun nahkatäpliäsi.»

»Ajattele Sirahvia. Tai jos pidät viiruja parempana, niin ajattele Seepraa. Ne kumpikin ovat aivan tyytyväisiä pilkkuihinsa ja juomuihinsa.»

»Maltahan mielesi», varoitti Etiopialainen. »En haluaisi lähteä metsästämään ilman sinua, mutta minun täytyy, jos sinä itsepintaisesti tahdot näyttää kuin olisit auringonruusu tervatun aidan vierustalla.»

»No, otanpa sitten täplät», sanoi Leopardi, »mutta älä tee niitä liian arkipäiväisen suuriksi. En tahdo näyttää Sirahviita — en ikinä.»

»Teen ne sormieni päillä», vastasi Etiopialainen. »Nahassani on paljon mustaa jäljellä. Pysyhän paikoillasi!»

Etiopialainen painoi kaikki viisi sormeaan yhteen (hänen, uudessa nahassaan oli paljon mustaa jäljellä) ja paineli Leopardia kaikkialle, ja mihin nuo viisi sormea koskettivat, siihen jäi viisi pientä mustaa merkkiä, jotka kaikki olivat yhdessä. Voit nähdä ne jokaisen Leopardin nahassa, Rakkaani. Muutamin paikoin sormet luiskahtivat, ja merkit tulivat vähän tahraisia, mutta jos tarkasti katsot mitä tahansa Leopardia, niin näet, että pilkkuja on aina viisi — viiden paksun mustan sormenpään jäljet.

»Nyt sinä totisesti olet kaunis!» sanoi Etiopialainen. »Sinä voit maata paljaalla maalla ja näyttää piikivikasalta. Sinä voit maata alastomalla kalliolla ja näyttää kivimöykyltä. Sinä voit maata lehtevällä oksalla ja näyttää lehtien siivilöimällä auringonpaisteelta. Ja sinä voit maata keskellä polkua näyttämättä miltään erikoiselta. Ajattele sitä ja kehrää!»

»Mutta jos minä olen tätä kaikkea», virkkoi Leopardi, »niin mikset sinäkin ottanut pilkkuja?»

»Oh, pelkkä musta on neekerille paras», vastasi Etiopialainen.
»Lähdetään katsomaan sitä herraa, jonka nimi on
Yks-Kaks-Kolme-Missä-Teidän-Aamiaisenne-On!»

No niin, silloin tällöin saat kuulla aikaihmisten sanovan: »Voiko etiopialainen eli musta mies muuttaa nahkaansa ja pantteri eli leopardi pilkkujaan?» En luule, että edes aikaihmisetkään viitsivät toistaa niin yksinkertaista lausetta, elleivät Leopardi ja Etiopialainen olisi jo kerran tehneet niin — vai mitä arvelet? Mutta ne eivät tahdo muuttaa enää milloinkaan uudelleen, Rakkaani. Ne ovat aivan tyytyväisiä muotoonsa.

NORSUNLAPSI.

Kaukaisina, ylen kaukaisina aikoina Norsulla, oi Rakkaani, ei ollut kärsää. Sillä oli mustanpuhuva, pullea turpa, saappaan suuruinen, jota se saattoi jauhaa puolelta toiselle, mutta se ei voinut poimia sillä mitään esineitä. Olipa siihen aikaan Norsu — uusi Norsu — Norsunlapsi — joka oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta, mikä merkitsee, että se teki hirvittävän monta kysymystä. Ja se eli Afrikassa ja täytti koko Afrikan kyllästymättömällä uteliaisuudellaan. Se kysyi pitkältä tädiltään Kameelikurjelta, miksi tämän pyrstösulat kasvoivat juuri niin, ja sen pitkä täti Kameelikurki läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla kaviokynnellään. Se kysyi pitkältä sedältään Sirahvilta, mikä oli tämän nahan tehnyt laikulliseksi, ja sen pitkä setä Sirahvi läimäytti sitä kovalla, kovin kovalla sorkallaan. Ja kuitenkin se oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se kysyi leveältä tädiltään Virtahevolta, miksi tämän silmät olivat punaiset, ja sen leveä täti Virtahepo läimäytti sitä leveällä, kovin leveällä räpyläsorkallaan; se kysyi karvaiselta sedältään Paviaanilta, miksi meloonit maistuivat juuri sellaisilta, ja sen karvainen setä Paviaani läimäytti sitä karvaisella, kovin karvaisella kämmenellään. Ja kuitenkin se oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta! Se teki kysymyksiä kaikesta mitä se näki tai kuuli tai tunsi tai haistoi tai kosketti tai maistoi, ja kaikki sen sedät ja tädit läimäyttelivät sitä. Ja kuitenkin yhä vieläkin oli täynnä kyllästymätöntä uteliaisuutta!

Eräänä kauniina aamuna keskellä päiväntasausta teki tuo kyllästymätön Norsunlapsi uuden hienon kysymyksen, jota se ei ollut milloinkaan ennen vielä tehnyt. Se kysyi:

Silloin jokainen sanoi: »Sshhsh!» kovalla ja uhkaavalla äänellä, ja kaikki pieksivät sitä viipymättä ja lakkaamatta pitkän ajan.

Kun selkäsauna vihdoinkin oli loppunut, meni se Kolokolo-linnun luo, joka istui keskellä orjanruusupensasta, ja sanoi:

»Isäni on läimäyttänyt minua, ja äitini on läimäyttänyt minua; kaikki tätini ja setäni ovat läimäyttäneet minua kyllästymättömän uteliaisuuteni takia. Ja kuitenkin minä yhä tahtoisin tietää mitä Krokodiili syö päivälliseksi!»

»Mene suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, ja ota selko.»

Seuraavana aamuna, kun päiväntasauksesta ei ollut mitään enää jäljellä, tämä kyllästymätön Norsunlapsi otti puolisen sataa kiloa banaaneja (pientä lyhyttä punaista lajia) ja puolisen sataa kiloa sokeriruokoa (pitkää purppuraista lajia) ja seitsemäntoista melonia (vihreätä ratisevaa lajia) ja sanoi koko rakkaalle perheelleen:

»Hyvästi. Aion lähteä suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman
Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, tiedustelemaan mitä
Krokodiili syö päivällisekseen.»

Ja ne kaikki pieksivät sitä entistä enemmän jäähyväisiksi, vaikka se pyysi äärettömän kohteliaasti niitä lopettamaan.

Sitten se läksi matkaan hiukan palavissaan, mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja heitellen kuoria pitkin maita mantereita, sillä se ei voinut niitä noukkia.

Se vaelsi Graham's Townista Kimberleyhin ja Kimberleystä Khaman maahan, ja Khaman maasta se meni koilliseen koko ajan syöden melonejaan, kunnes se lopuksi tuli suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvoi kuumepuita, aivan niinkuin Kolokolo-lintu oli sanonut.

Nyt sinun on tiedettävä ja ymmärrettävä, oi Rakkaani, että siihen viikkoon ja päivään ja tuntiin ja minuuttiin asti ei tämä kyllästymätön Norsunlapsi ollut milloinkaan nähnyt Krokodiilia eikä tietänyt lainkaan, miltä sellainen näytti. Kaikki johtui vain sen kyllästymättömästä uteliaisuudesta.

Ensimmäinen olento, jonka se tapasi, oli kallionlohkareen ympärille kietoutunut Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta oletteko nähnyt sellaista olentoa kuin Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»

»Olenko minä nähnyt Krokodiilia?» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme musertavan ylenkatseellisesti. »Mitä muuta haluat kysyä?»

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi, »mutta voisitteko ystävällisesti ilmoittaa, mitä se syö päivällisekseen?»…

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme irtautui hyvin nopeasti kallion ympäriltä ja läimäytteli Norsunlasta suomukkaalla, juomukkaalla pyrstöllään.

»Tämäpäs kummaa», sanoi Norsunlapsi, »sillä minun isäni ja äitini ja setäni ja tätini, puhumattakaan minun toisesta tädistäni, Virtahevosta, ja toisesta sedästäni, Paviaanista, ovat kaikki läimäyttäneet minua minun kyllästymättömän uteliaisuuteni takia — ja otaksun, että tässä on sama juttu.»

Sitten se sanoi hyvin kohteliaasti hyvästit Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle ja auttoi tätä kietoutumaan uudelleen kallion ympärille ja läksi vaeltamaan vähän palavissaan, mutta ei lainkaan ällistyneenä, syöden meloneja ja viskellen kuoria pitkin maita mantereita, koska se ei voinut niitä poimia, kunnes saapui suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita ja astui johonkin, jota se luuli puunrungoksi.

Mutta se olikin Krokodiili, oi Rakkaani, ja Krokodiili vilkutti silmäänsä — tällä tavoin!

»Anteeks'», sanoi Norsunlapsi erittäin kohteliaasti, »mutta oletteko sattunut näkemään Krokodiilia näillä sekalaisilla seuduilla?»

Silloin Krokodiili vilkutti toista silmäänsä ja nosti pyrstöään puoleksi mudasta; ja Norsunlapsi vetäytyi takaperin äärimmäisen kohteliaasti, sillä se ei tahtonut enää saada läimäyksiä.

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili. »Miksi kysyt sellaista asiaa?»

»Anteeks'», sano Norsunlapsi äärimmäisen kohteliaasti, »mutta isäni on minua läimäyttänyt, äitini on minua läimäyttänyt, puhumattakaan pitkästä tädistäni Kameelikurjesta ja pitkästä sedästäni Sirahvista, jotka osaavat potkaista niin hirveän kovasti, niinkuin leveä tätinikin, Virtahepo, ja karvainen setänikin, Paviaani, ja myöskin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme suomukkaine, juomukkaine pyrstöineen juuri täällä rantaäyräällä, joka läimäyttää kovemmin kuin kukaan niistä; ja jos teilläkin on samat aikomukset, niin ilmoitan, etten enää halua saada läimäyksiä.»

»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »sillä minä olen Krokodiili», ja se vuodatti krokodiilinkyyneleitä osoittaakseen, että se puhui aivan totta.

Silloin Norsunlapsen henki salpaantui ja se huohotti ja polvistui rannalle ja sanoi:

»Teitä juuri minä olen etsinyt kaiket päivät. Tahdotteko olla ystävällinen ja kertoa mitä te syötte päivälliseksenne?»

Silloin Norsunlapsi pisti päänsä lähelle Krokodiilin haisevaa, luisevaa kitaa, ja Krokodiili tarttui sen pieneen turpaan, joka siihen viikkoon, päivään, tuntiin ja minuuttiin asti ei ollut ollut saapasta isompi, vaikkakin paljon hyödyllisempi.

»Luulen», sanoi Krokodiili — ja se sanoi sen hampaittensa välitse, kas näin — »luulen, että tänään aloitan Norsunlapsesta!»

Tästä Norsunlapsi ällistyi kovin ja sanoi puhuen nenänsä kautta, — näin —:

Silloin tuli Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme luikertaen rantaäyräältä ja sanoi:

»Nuori ystäväni, ellet nyt heti ja tämän iankaikkisen pilkun päällä vedä niin kovaa kuin voit, niin minun mielipiteeni mukaan tuo sinun nahkatilkkupalttooseen puettu tuttavuutesi» (ja tällä se tarkoitti Krokodiilia). »kiskoo sinut tuonne kuultavaan virtaan, ennen kuin ennätät sanoa morjens.»

Silloin Norsunlapsi istuutui pienille pakaroilleen ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa rupesi venymään. Ja Krokodiili piehtaroi vedessä ja pieksi sen mahtavalla pyrstöllään vaahdoksi, ja sekin veti ja veti ja veti.

Ja Norsunlapsen turpa venyi venymistään; ja Norsunlapsi jännitti kaikki neljä pientä jalkaansa ja veti ja veti ja veti, ja sen turpa venyi venymistään; ja Krokodiili ponnisteli pyrstöllään kuin airolla ja sekin veti ja veti ja veti, ja jokaisella vedolla Norsunlapsen turpa piteni — ja se koski niin kamalasti!

Sitten Norsunlapsi tunsi jalkojensa liukuvan, ja se sanoi turpansa läpi, joka oli nyt melkein puolitoista metriä pitkä:

Silloin Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme tuli rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen takajalkojen ympärille ja sanoi: »Ajattelematon ja kokematon matkailija, meidän täytyy nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, niin minun vaikutelmani on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva pansaroituine yläkansineen» (ja tällä oi Rakkaani, se tarkoitti Krokodiilia) »lopullisesti turmelee sinun tulevaisuuden urasi.»

Sitten se veti ja Norsunlapsi veti, ja Krokodiili veti; mutta Norsunlapsi ja Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme vetivät kovemmin; ja lopuksi Krokodiili laski Norsunlapsen turvan, ja silloin syntyi sellainen loiskahdus, että se kuului Limpopon suusta sen latvoille asti.

Silloin Norsunlapsi istuutui äärettömän kovasti ja äkkiä; mutta ennen kaikkea se oli tarpeeksi huolellinen sanoakseen kiitoksia Kaksiväriselle-Python-Kallio-Käärmeelle, ja sitten se kiiruhti huolehtimaan vedetystä turpa raukastaan ja kietoi sen viileisiin banaaninlehtiin ja viillytteli sitä suuressa sinivihreälle vivahtavassa siivottomassa Limpopossa.

»Anteeks'», vastasi Norsunlapsi, »mutta minun turpani on venynyt aivan muodottomaksi, ja minä odotan, että se kutistuisi.»

»Saatpa odottaa kauan aikaa», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.
»Jotkut eivät tiedä omaa hyväänsä.»

Norsunlapsi odotteli siellä kolme päivää turpansa kutistumista. Mutta se ei lyhentynyt ja sitä paitsi tämä odotus ja katseleminen teki sen kierosilmäiseksi. Ymmärräthän, oi Rakkaani, että Krokodiili oli vetänyt sen turvan aivan samanlaiseksi kärsäksi, jollainen kaikilla norsuilla on tänä päivänä.

Kolmannen päivän illalla tuli kärpänen ja pisti Norsunlasta hartioihin, ja ennen kuin tiesikään, oli Norsunlapsi kohottanut kärsänsä ja lyönyt kärpäsen kuoliaaksi.

»Etu numero yksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Et olisi voinut tehdä tuota entisellä rasvaturvallasi. Koeta nyt syödä jotakin.»

Ennen kuin tiesikään mitä oli tehnyt, oli Norsunlapsi ojentanut kärsänsä, reväissyt ison tukon ruohoa, tomuttanut sen etujalkojaan vastaan ja pistänyt sen suuhunsa.

»Etu numero kaksi!» sanoi Kaksivärinen-Pytthon-Kallio-Käärme. »Tuota et olisi tehnyt entisellä rasvaturvallasi. Eikö sinusta aurinko paista kuumasti?»

»Palstaapa kyllä», vastasi Norsunlapsi, ja ennen kuin tiesikään, oli se ottanut mutamöhkäleen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopon rannalta ja heittänyt sen päänsä päälle, josta muodostui viileä mutamyssy sen korvien taakse.

»Etu numero kolme!» sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme. »Et olisi tehnyt tuota entisellä rasvaturvallasi. No, miltä sinusta tuntuisi läimäys?»

»Miltä sinusta tuntuisi läimäytellä jotakin toista?» kysyi
Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme.

»No niin», sanoi Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme, »uuden kärsäsi huomaat pian läimäyttelemiseen hyvin sopivaksi.»

»Kiitoksia», sanoi Norsunlapsi, »pidän sen mielessäni; ja nyt aion lähteä kotiin koettelemaan sitä rakkaisiin sukulaisiini.»

Sitten Norsunlapsi läksi kotiin Afrikan halki vallattomasti hypellen ja heilutellen kärsäänsä. Hedelmiä tahtoessaan se poimi niitä puusta, sen sijaan että olisi niinkuin ennen odottanut niiden putoamista. Ruohoa halutessaan se repi sitä maasta, sen sijaan että olisi laskeutunut polvilleen niinkuin ennen. Kun kärpäset sitä purivat, niin se katkaisi oksan ja käytti sitä kärpäshuiskana; ja hellepäivinä se teki itselleen uuden viileän mutamyssyn. Kun se Afrikan läpi vaeltaessaan tunsi olonsa yksinäiseksi, lauloi se kärsänsä läpi ja sen ääni oli kovempi kuin kokonaisten torvisoittokuntien. Se teki pienen mutkan matkallaan vain tavatakseen leveän Virtahevon (joka ei ollut sukulaisia) ja se pieksi Virtahevon vain vakuuttautuakseen, että Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme oli puhunut totta sen uudesta kärsästä. Se käytti myöskin osan ajastaan poimiakseen meloninkuoria, joita se oli Limpopolle mennessään sirotellut pitkin maita mantereita — sillä se oli Siisti Paksunahkainen.

Eräänä pimeänä iltana se palasi rakkaitten sukulaistensa luo, ja kiersi kärsänsä kerälle ja sanoi:

»Tulehan tänne saamaan selkääsi kyllästymättömän uteliaisuutesi takia.»

»Pyh», sanoi Norsunlapsi. »Enpä luule, että te tiedätte juuri mitään selkäänantamisesta, mutta minä tiedän ja näytän teille.»

»Oi banaanit!» sanoivat nämä, »missä sinä olet oppinut tuon tempun, ja mitä sinun turvallesi on tehty?»

»Sain uuden Krokodiililta suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-joen rannalta», vastasi Norsunlapsi. »Kysyin mitä se söi päivällisekseen, ja se antoi minulle tämän.»

»Niin näyttää», vastasi Norsunlapsi. »Mutta se on hyvin käytännöllinen», ja se nosti karvaisen setä Paviaanin yhdestä karvaisesta jalasta ja heitti hänet ampiaispesään.

Sitten tuo paha Norsunlapsi pieksi pitkän aikaa kaikkia rakkaita sukulaisiaan, kunnes he joutuivat aivan palaviinsa ja tulivat hyvin hämmästyneiksi. Se kiskaisi irti pitkän tätinsä Kameelikurjen pyrstösulat; se tarttui pitkän setänsä Sirahvin takajalkaan ja veti hänet orjantappurapensaan läpi; se huusi leveälle tädilleen Virtahevolle ja puhalsi vettä korvaan, kun tämä otti vedessä ettonettaan; mutta se ei sallinut kenenkään koskea Kolokolo-lintuun.

Lopuksi olot kävivät niin sietämättömiksi, että sen rakkaat sukulaiset läksivät kiireesti toinen toisensa jälkeen suuren sinivihreälle vivahtavan siivottoman Limpopo-virran rannalle, jolla kasvaa kuumepuita, hankkimaan uusia kärsiä Krokodiililta. Niiden palattua kukaan ei enää toistaan läimäytellyt, ja siitä päivästä lähtien, oi Rakkaani, kaikilla Norsuilla, jotka näet, kuin myöskin niillä, joita et näe, on aivan samanlainen kärsä kuin tällä kyllästymättömällä Norsunlapsella.

RENKUTUS VANHASTA KENGURU-UKKELISTA.

Kenguru ei aina ole ollut sellainen kuin nykyään, vaan Erikoinen Eläin, jolla oli neljä lyhyttä jalkaa. Se oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian kalliopengermällä ja meni pikku jumala Nqan luo.

»Tee minusta erilainen kuin kaikista muista eläimistä tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian kalliopengermällä ja meni keskimmäisen jumalan Nquingin luo.

»Tee minut erilaiseksi kaikkia muita eläimiä; tee minut myöskin erikoisen kansanomaiseksi tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Kenguru oli harmaa ja villainen, ja sen ylimielisyys oli rajaton: se tanssi eräällä Keski-Austraalian hiekkapengermällä ja meni suuren jumalan Nqongin luo.

»Tee minusta kaikkia muita eläimiä erilaisempi; tee minut kansanomaiseksi ja ihmeelliseksi juoksijaksi tähän iltaan kello viiteen mennessä.»

Nqong kutsui Dingon — Keltaisen Dingo-Koiran — aina nälkäisen, auringossa tomunkarvaisen, ja osoitti sille Kengurua. Nqong sanoi:

»Nousehan, Dingo! Näetkö tuon herrasmiehen, joka tanssii kuin tulisilla hiilillä? Hän tahtoo tulla kansanomaiseksi ja eteväksi juoksijaksi. Dingo, tee hänet sellaiseksi!»

Juoksuun läksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, irvistäen kuin hiilisanko — juoksuun jälkeen Kengurun.

Juoksuun läksi ylpeä Kenguru neljällä pienellä jalallaan — aivan kaniinin näköisenä.

Se juoksi läpi aavikon; se juoksi välitse vuorien; se juoksi läpi suola-allasten; se juoksi läpi kaislikkojen; se juoksi läpi sinisen liejun; se juoksi läpi kaktuksien; se juoksi, kunnes etujalkoja kolotti.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, nauraen kuin rotanloukku, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi — juoksi jäljestä Kengurun.

Yhä juoksi Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli. Se juoksi läpi rautapuiden; se juoksi läpi sinivalvattien; se juoksi läpi pitkän ruohon; se juoksi läpi lyhyen ruohon; se juoksi kautta Kravun ja Kauriin kääntöpiirien; se juoksi, kunnes sen takajalkoja kolotti.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira— nälkäisempänä entistään, irvistäen kuin länkipari, joutumatta lähemmäksi, joutumatta kauemmaksi; ja ne tulivat Wollgong-joelle.

No, siellä ei ollut siltaa, ei siellä ollut lauttaa, eikä Kenguru tiennyt, miten päästä yli; silloin se nousi takajaloilleen ja hyppäsi.

Se hyppäsi läpi maiden; se hyppäsi läpi mantereiden; se hyppäsi läpi
Keski-Austraalian aavikoiden. Se hyppäsi kuin Kenguru.

Aluksi se hyppäsi yhden metrin; sitten se hyppäsi kolme metriä; sitten se hyppäsi viisi metriä; sen jalat kasvoivat sitkeiksi; sen jalat kasvoivat pitkiksi. Sillä ei ollut aikaa virvoitukseen eikä vilvoitukseen, ja se kaipasi niitä kovasti.

Yhä juoksi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — hyvin villinä, hyvin nälkäisenä, ihmetellen mistä kummasta Vanha Kenguru-Ukkeli oli keksinyt hyppynsä.

Se näet hyppeli kuin sirkka, kuin herne kattilassa tai kuin uusi kumipallo lastenkamarin lattialla.

Etujalat se nosti maasta ja hyppäsi takajaloillaan; tasapainoa se piti hännällään; ja se hyppi yli Darlingin vuoriketjun.

Yhä juoksi Dingo — uupunut Dingo-Koira nälkäisempänä entistään, äärettömän villinä ja ihmetellen, milloin Vanha Kenguru-ukkeli seisahtaisi.

Maahan istui Dingo — Vaivainen Dingo-Koira — aina nälkäinen, auringossa tomunkarvainen; riiputti kieltään ja läähätti.

Maahan istui Kenguru — Vanha Kenguru-Ukkeli — pisti hännän alleen kuin lypsyjakkaran ja sanoi:

»Etkö ole kiitollinen Keltaiselle Dingo-Koiralle? Miksi et kiitä häntä kaikesta mitä se on hyväksesi tehnyt?»

»Hän on ajanut minut lapsuuteni kodista; hän on ajanut minut säännöllisistä ruoka-ajoistani; hän on ajanut minut muodostani, jota en enää milloinkaan saa takaisin; ja hän on laskenut törkeätä leikkiä jalkojeni kustannuksella.»

»Ehkä olen erehtynyt, mutta etkö pyytänyt minua tekemään sinut kaikkia muita eläimiä erilaisemmaksi, jotta tulisit hyvin kansanomaiseksi? Ja nyt kello on viisi.»

»Niin», sanoi Kenguru. »Toivon, etten olisi pyytänyt. Luulin sinun tekevän muutoksen manaamalla ja loihtimalla, mutta tämä on käytöllistä pilaa.»

»Pilaa!» huudahti Nqong kylvystään sinisestä liejusta. »Sanopa vielä sillä tavoin, niin vihellän Dingon juoksemaan takajalkasikin poikki.»

»Älä», sanoi Kenguru. »Pyydän anteeksi. Jalat ovat jalkoja, eikä sinun tarvitse muuttaa niitä, niin kauan kuin minä voin estää. Tarkoitin vain selittää Sinun Ylhäisyydellesi, etten ole sitten aamun saanut suupalaakaan ja olen aivan tyhjä.»

»Niin», sanoi Dingo — Keltainen Dingo-Koira — »minäkin olen samassa tilanteessa. Minä tein hänet erilaiseksi kaikkia muita eläimiä, mutta mitä siitä minulle tippuu?»

Niinpä ne jäivät Keski-Austraaliaan, Vanha Kenguru-Ukkeli ja Keltainen
Dingo-Koira, ja kumpikin sanoi:

VYÖTIÄISEN SYNTYMINEN.

Tämä, oi Rakkaani, on eräs toinen kertomus noilta ylen kaukaisilta ajoilta. Aivan niiden aikojen keskivaiheilla oli eräs Pistävän-Piikikäs Siili, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden kuorietanoita ja muita sellaisia elukoita. Ja sillä oli ystävä, Vitkallisen-Vankka Kilpikonna, joka eleli samean Amazon-joen äyräillä syöden salaattia ja muuta sellaista. Sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?

Mutta myöskin ja samaan aikaan, noina ylen kaukaisina aikoina, oli Pilkukas Jaguaari, joka sekin eleli samean Amazon-joen äyrämillä; ja se söi mitä vain sattui saamaan kiinni. Kun se ei saanut kiinni saksanhirviä ja apinoita, niin se söi sammakoita ja koppakuoriaisia; ja kun se ei tavoittanut sammakoita ja koppakuoriaisia, niin se meni Emä Jaguaarin luo, ja tämä kertoi sille, miten voi syödä siilejä ja kilpikonnia.

Se sanoi Pilkukkaalle Jaguaarille monta monituista kertaa, viskellen viehättävästi häntäänsä:

»Poikani, kun löydät Siilin, niin sinun on vieritettävä hänet veteen, ja silloin hän oikenee, ja kun saat kiinni Kilpikonnan, niin sinun on käpälälläsi kaivettava hänet irti kuorestaan.»

Eräänä kauniina iltana kävellessään samean Amazonin äyräillä Pilkukas Jaguaari tapasi Pistävän-Piikikkään Siilin ja Vitkallisen-Vankan Kilpikonnan istumasta kaatuneen puunrungon alla. Ne eivät voineet juosta pakoon, ja niinpä Pistävän-Piikikäs kiertyi kerälle, koska se oli Siili, ja Vitkallisen-Vankka veti päänsä ja jalkansa niin syvälle kuoreen kuin saattoi, koska se oli Kilpikonna; ja sitä myöten kaikki oli oikealla tolalla, Rakkaani. Eikö niin?

»Kuulkaahan nyt», sanoi Pilkukas Jaguaari, »sillä tämä on hyvin tärkeätä. Äitini sanoi, että kun tapaan Siilin, on minun kieritettävä hänet veteen oikenemaan, ja kun tapaan Kilpikonnan, on minun kaivettava käpälälläni irti hänet kuorestaan. Kumpi teistä nyt on Siili ja kumpi Kilpikonna? En näet, vaikka pilkkuni menisivät, osaa arvata.»

»Oletko varma siitä, mitä äitisi on sanonut?» kysyi Pistävän-Piikikäs
Siili. »Oletko aivan varma? Ehkäpä hän sanoikin, että kun oikaiset
Kilpikonnan, niin sinun täytyy kuoria hänet vedestä kaivolla, ja kun
käpälöit Siiliä, on sinun vieritettävä hänet kuorelleen.»

»Oletko varma siitä, mitä äitisi on sanonut?» kysyi Vitkallisen-Vankka
Kilpikonna. »Oletko aivan varma? Ehkäpä hän sanoikin, että kun kastelet
Siilin, niin sinun on vieritettävä se käpälääsi, ja kun tapaat
Kilpikonnan, niin sinun on kuorittava häntä, kunnes hän oikenee.»

»En luule, että hän sanoi aivan niin», vastasi Pilkukas Jaguaari, mutta hän tuntui hieman hämmentyneeltä. »Olkaa ystävällisiä ja sanokaa uudelleen vähän selvemmin.»

»Kun kaivat vettä käpälälläsi, niin sinä oikaiset sen Siilillä», sanoi
Pistävän-Piikikäs. »Muista se, sillä se on tärkeätä.»

»Mutta», sanoi Kilpikonna, »kun käpälöit tapaamistasi, niin vierität sen Kilpikonnaan kaivolla. Kuinka et sellaista ymmärrä?»

»Te teette minun pilkkuni kipeiksi», sanoi Pilkukas Jaguaari, »ja sitäpaitsi en ole pyytänyt neuvojanne. Halusin vain tietää, kumpi teistä on Siili ja kumpi Kilpikonna.»

»Enpä sanokaan sitä», virkkoi Pistävän-Piikikäs. »Sinähän voisit kaivaa minut irti kuorestani, jos sinua huvittaisi.»

»Ahaa!» sanoi Pilkukas Jaguaari. »Nyt tiedän, että sinä olet
Kilpikonna. Luulit, etten tahtoisi! Mutta minäpä tahdon.»

Pilkullinen Jaguaari iski pehmeällä käpälällään juuri samassa kuin Pistävän-Piikikäs kiertyi entistä tiukemmalle kerälle, ja tietysti Jaguaarin pehmeä käpälä oli heti piikkejä täynnä. Vielä pahempi juttu oli, että se iski Pistävän-Piikikkään kauas, kauas puiden ja pensaiden väliin, mistä oli liian pimeä sitä löytää. Sitten Pilkukas pisti pehmeän käpälänsä suuhunsa, ja tietysti piikit pistivät vielä enemmän. Heti kyetessään taas puhumaan se sanoi:

»Nyt tiedän, ettei se lainkaan ollut mikään Kilpikonna. Mutta» — ja sitten se raapi päätään piikittömällä käpälällään — »mistä minä tiedän, että tämä toinen on Kilpikonna?»

»Mutta minä olen Kilpikonna», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Äitisi oli aivan oikeassa. Hän sanoi, että sinun oli kaivettava minut kuorestani käpälälläsi. Aloitahan.»

»Minuutti sitten sinä et sanonut, että hän sanoi niin», valitti Pilkukas Jaguaari imien piikkejä pehmeästä käpälästään. »Sinä sanoit, että hän sanoi jotakin aivan muuta.»

»No niin, otaksutaan, että sinä sanot, että minä sanoin, että hän sanoi jotakin aivan muuta, niin ei se minun mielestäni tee mitään muutosta; jos hän näet sanoi mitä sinä sanoit minun sanoneen hänen sanoneen, niin se on juuri samaa kuin jos minä sanoin mitä hän sanoi sanoneensa. Jos toiselta puolen luulet hänen sanoneen, että sinun oli oikaistava minut kaivolla, sen sijaan että käpälöisit minut viereen kuorella, niin en voi auttaa sitä, vai mitä?»

»Mutta sinä sanoit, että tahdoit minun käpäläni kaivavan sinut kuorestasi», virkkoi Pilkukas Jaguaari.

»Jos muistelet tarkasti, niin huomaat, etten minä ole puhunut mitään sellaista. Sanoin, että sinun äitisi sanoi, että sinun oli kaivettava minut kuorestani», sanoi Vitkallisen-Vankka.

»Mitä tapahtuu, jos teen niin?» kysyi Jaguaari nuuhkien nenäänsä äärettömän varovaisena.

»En tiedä, sillä minua ei ole milloinkaan aikaisemmin kaivettu kuorestani; mutta kaikessa luottamuksessa voin kertoa, että jos haluat nähdä minun uivan tieheni, niin sinun tarvitsee vain vierittää minut veteen.»

»En usko», sanoi Pilkullinen Jaguaari. »Sinä olet sekoittanut kaikki asiat, jotka äitini käski minun tehdä niille asioille, joista sinä kysyit, olinko minä varma, ettei hän ollut sanonut, kunnes en tiedä, seisonko päälläni vai pilkullisella härmälläni; ja kun sinä nyt juttelet jotakin, jota minä voin ymmärtää, niin siitä tulee entistä pahempi sotku. Äitini käski minun vierittää toisen teistä veteen, ja kun sinä näytät nyt niin haluavan kastumista, niin minä luulen, että sinä et tahdo kastua. Siispä hyppää sameaan Amazoniin ja äkkiä!»

»Varoitan sinua! Äitisi ei tule hyvilleen. Älä sano hänelle etten minä sanonut sinulle», varoitti Vitkallisen-Vankka.

»Jos sanot vielä sanankaan siitä, mitä äitini sanoi..» vastasi Jaguaari, mutta hän ei ollut vielä lopettanut ajatustaan, kun Vitkallisen-Vankka levollisesti sukelsi sameaan Amazoniin, ui veden alla pitkän matkan ja nousi toiselle rannalle, jossa Pistävän-Piikikäs oli sitä odottamassa.

»Hädin tuskin pääsit pakoon», sanoi Pistävän-Piikikäs. »En pidä
Pilkukkaasta Jaguaarista. Mikä sinä sanoit olevasi?»

»Sanoin hänelle rehellisesti, että olin rehellinen Kilpikonna, mutta hän ei uskonut sitä, vaan pakotti minut hyppäämään jokeen nähdäkseen, että minä olin se, joka minä olin, ja hän ällistyi kovasti. Nyt hän on mennyt mammansa luo. Kuunnellaanpa!»

He kuulivat Pilkukkaan Jaguaarin kuljeskelevan kiljuen puiden ja pensaiden välissä omalla puolellaan Amazonia, kunnes äiti saapui.

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä äärettömän monta kertaa, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Mitä sinä olet nyt tehnyt, jota ei olisi pitänyt tehdä?»

»Minä kaivoin jotakin, joka sanoi tahtovansa, että minun käpäläni kaivaisi hänet ulos kuorestaan, ja nyt minun käpäläni on täynnä piikkejä», sanoi Pilkukas Jaguaari.

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä äärettömän monta kertaa, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Käpäläsi piikeistä näen, että sen on täytynyt olla Siili. Sinun olisi pitänyt vierittää hänet veteen.»

»Minä tein niin sille toiselle olennolle; ja hän sanoi olevansa Kilpikonna, ja minä en uskonut häntä, ja se olikin aivan totta, ja hän on sukeltanut sameaan Amazoniin, eikä hän tahtonut tulla takaisin, ja minulla ei ole mitään syömistä, ja minusta meidän olisi parasta muuttaa kortteeria. Nämä täällä samean Amazonin rannalla ovat liian viekkaita minulle raukalle!»

»Poikani, poikani!» sanoi hänen äitinsä kerran toisensa jälkeen, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Kuuntele nyt sanojani ja pidä mielessäsi. Siili kiertyy kerälle, ja sen piikit pistävät joka suunnalle. Siitä tunnet Siilin.»

»En pidä tästä vanhasta rouvasta tippaakaan», sanoi Pistävän-Piikikäs suojapaikassaan suuren lehden alla. »Mitähän muuta hän mahtaa tietää?»

»Kilpikonna ei voi kiertyä kerälle», jatkoi Emä Jaguaari viehättävästi viskellen häntäänsä. »Hän vain vetää päänsä ja jalkansa kuoren suojaan. Siitä tunnet Kilpikonnan.»

»En pidä tästä vanhasta rouvasta lainkaan — en lainkaan», sanoi Vitkallisen-Vankka Kilpikonna. »Pilkukas Jaguaarikaan ei voi unohtaa näitä ohjeita. Ikävä juttu, ettet osaa uida, Pistävän-Piikikäs.»

»Älä muuta puhu», sanoi Pistävän-Piikikäs. »Ajattelin juuri, miten parempi olisi, jos sinä osaisit kiertyä kerälle. Nyt ollaan totisesti pahassa pulassa! Kuuntelehan vain Pilkukasta Jaguaaria.»

Pilkukas Jaguaari istui samean Amazonin äyräällä imien piikkejä käpälästään ja toistellen itsekseen:

»Kierry ei, mutta ui — Vitkan-Vankka, hän se on! Kiertyy kyllä, muttei ui — Pistin-Piikki, hän se on!»

»Hän ei tuota unohda, ennen kuin sunnuntaita on koko kuukausi peräkkäin», sanoi Pistävän-Piikikäs. »Pidä koholla leukaani, Vitkallisen-Vankka. Koetan opetella uimaan. Siitä voi olla hyötyä.»

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka; ja hän piteli koholla
Pistävän-Piikikkään leukaa kun Pistävän-Piikikäs potkaisihe sameaan
Amazoniin.

»Sinusta tulee vielä mainio uimari», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Jos sinä nyt vähän purat minun selkälevyjäni, niin koettelen puolestani, mahtaisiko kiertyminen onnistua. Siitä voi olla hyötyä.»

Pistävän-Piikikäs auttoi purkamaan Kilpikonnan selkälevyjä, niin että vääntelemällä ja taivuttelemalla itseään Vitkallisen-Vankan tosiaankin onnistui hiukkasen kiertyä.

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Mutta minä en ponnistelisi enempää vähään aikaan. Sinä olet aivan musta kasvoiltasi. Ole ystävällinen ja vie minut vielä kerran veteen, niin harjoittelen tuota sivuvetoa, jota sinä sanot niin helpoksi.»

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka. »Vähäinen harjoittelu tekee sinusta oikean valaan. Jos nyt vaivaudut purkamaan taka- ja etulevyjäni pari reikää lisää, niin koetan harjoitella tuota hurmaavaa taivutusta, jota sinä sanot niin helpoksi. Eiköhän Pilkukas-Jaguaari mahda hämmästyä!»

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs aivan märkänä samean Amazonin vedestä. »Vakuutan, että voisin luulla sinua aivan omaksi sukulaisekseni. Kai sanoit kaksi reikää? Vähän ilmehikkyyttä lisää, pyydän, äläkä pärski niin kovaa, tai pilkukas Jaguaari kuulee meidät. Kun olet lopettanut, niin minä koetan tuota pitkää sukellusta, jota sinä sanot niin helpoksi. Eiköhän Pilkukas Jaguaari mahda hämmästyä!»

Ja sitten Pistävän-Piikikäs sukelsi, ja Vitkallisen-Vankka sukelsi hänen sivullaan.

»Suurenmoista!» sanoi Vitkallisen-Vankka. »Hiukan enemmän huolta hengityksen pidättämiseen, ja sinä voit ruveta majailemaan samean Amazonin pohjassa. Nyt koetan harjoitella tuota takajalkojen kiertämistä korvien taakse, jota sinä sanot varsin hauskaksi. Eiköhän Pilkukas Jaguaari mahda hämmästyä!»

»Suurenmoista!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Mutta se rasittaa vähän liikaa sinun selkälevyjäsi. Ne ovat nyt kaikki toistensa päällä, sen sijaan että liittyisivät toisiinsa kyljittäin.»

»Oh, se on harjoituksen tulos», sanoi Vitkallisen-Vankka. »Olen huomannut, että sinun piikkisi näyttävät sulavan yhteen, ja sinä rupeat muistuttamaan kuusenkäpyä, sen sijaan että ennen olet näyttänyt okaiselta kuin kastanjanhedelmä.»

»Rupeanko?» kysyi Pistävän-Piikikäs. »Se johtuu veden liottavasta vaikutuksesta. Oi, miten Pilkukas Jaguaari mahtaakaan hämmästyä!»

He jatkoivat harjoituksiaan, kumpikin auttaen toistaan aina aamun tuloon; ja auringon noustua taivaanlaelle he lepäsivät ja kuivailivat itseään. Ja sitten he sanoivat, että he kumpikin olivat aivan erilaisia kuin ennen.

»Pistävän-Piikikäs», sanoi Kilpikonna aamiaisen jälkeen, »minä en ole sama kuin eilen, mutta luulen, että vielä voin huvittaa Pilkukasta Jaguaaria.»

»Sitä samaa minä juuri ajattelin», vastasi Pistävän-Piikikäs. »Minusta levyt ovat suunnattoman paljon hienommat kuin piikit — puhumattakaan uimataidosta. Oi, kuinka mahtaakaan Pilkukas Jaguaari hämmästyä! Mennään häntä etsimään.»

Ennen pitkää he löysivät Pilkukkaan Jaguaarin, joka yhä hoiteli eilen illalla vahingoittunutta käpäläänsä. Hän ällistyi niin, että pyllähti kolme kertaa peräkkäin yli oman pilkukkaan häntänsä.

»Hyvää huomenta!» sanoi Pistävän-Piikikäs. »Miten sinun suloinen ja viehättävä äitisi jaksaa tänä aamuna?»

»Hän jaksaa hyvin, kiitoksia vain», vastasi Pilkukas Jaguaari, »mutta sinun on suotava anteeksi, ellen nyt juuri tällä hetkellä voi muistaa nimeäsi.»

»Se ei ole kohteliasta sinun puoleltasi», sanoi Pistävän-Piikikäs, »varsinkin, kun eilen tähän aikaan koetit käpälälläsi kaivaa minut kuorestani.»

»Mutta sinulla ei ollut kuorta. Ei muita kuin piikkejä», vastasi
Pilkukas Jaguaari. »Kai minä tiedän. Katso vain käpälääni!»

»Minun sinä käskit hypätä sameaan Amazoniin hukkumaan», virkkoi Vitkallisen-Vankka. »Miksi olet niin epäkohtelias ja huonomuistinen tänään?»

Sitten he molemmat kiertyivät kerälle ja vierivät Pilkukkaan Jaguaarin ympäri, kunnes hänen silmänsä pyörivät kuin kärrinpyörät hänen päässään.

»Äiti», se sanoi, »tuolla metsässä on tänään kaksi uutta eläintä, ja toinen, josta sinä sanoit, ettei se osaa uida, ui, ja toinen, josta sinä sanoit, ettei se osaa kiertyä, kiertyy. Ja ne ovat nähtävästi tasanneet keskenään piikkinsä, sillä molemmilla on kuori yli koko ruumiin, sen sijaan, että toinen on ollut sileä ja toinen piikikäs; ja sitäpaitsi ne kiertävät alituista ympyrää, ja se tuntuu oikein ilkeältä.»

»Poikani, poikani!» sanoi Emä Jaguaari kerran toisensa perästä, viehättävästi viskellen häntäänsä. »Siili on Siili eikä voi olla muu kuin Siili, ja Kilpikonna on Kilpikonna eikä voi muuksi milloinkaan muuttua.»

»Mutta se ei ole Siili, eikä se ole Kilpikonna. Se on vähän kumpaistakin, mutta minä en tiedä sen oikeata nimeä.»

»Lorua!» sanoi Emä Jaguaari. »Kaikilla on oma nimensä. Minä nimitän sitä 'Vyötiäiseksi', kunnes keksin oikean nimen. Ja minä jätän sen rauhaan.»

Pilkukas Jaguaari seurasi äitinsä esimerkkiä, varsinkin siinä suhteessa, että jätti ne rauhaan; mutta kummallisin juttu, oi Rakkaani, on se, että siitä päivin ei kukaan ole samean Amazon-joen rannalla nimittänyt Pistävän-Piikikästä ja Vitkallisen-Vankkaa miksikään muuksi kuin Vyötiäiseksi. Siilejä ja Kilpikonnia on tietenkin muilla paikoilla (muutamia on minun puutarhassani), mutta tuota oikeata vanhaa ja älykästä lajia, jonka kilvet ovat limittäin toistensa päällä kuin kuusenkävyn suomut ja joka jo ylen kaukaisina aikoina eleli samean Amazon-joen rannoilla, on aina nimitetty Vyötiäiseksi, koska se oli niin kekseliästä.

MITEN ENSIMMÄINEN KIRJE KIRJOITETTIIN.

Olipa kerran, kauan sitten, eräs Neoliittinen mies (Neoliittinen on Taikasana, jolla tarkoitetaan Myöhempää Kivikautta). Hän oli Alkuperäinen ja asui nokkelasti luolassa, ja hän pukeutui hyvin vähiin vaatteisiin, eikä hän osannut lukea eikä kirjoittaa, eikä hän halunnutkaan, ja kun nälkä häntä ei ahdistanut, oli hän hyvin onnellinen. Hänen nimensä oli Tegumai Bobsulai mikä merkitsee: »Mies-joka-ei-liikuta-kinttujaan-kiireesti», mutta me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Tegumaiksi. Ja hänen vaimonsa nimi oli Teshumai Tewindrow, mikä merkitsee: »Rouva-jolta-kysymykset-eivät-lopu», mutta me, oi Rakkaani, nimitämme häntä lyhyyden vuoksi Teshumaiksi. Ja hänen pikkutyttärensä nimi oli Taffimai Metallumai, mikä merkitsee: »Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä», mutta minä aion nimittää häntä Talliksi. Ja hän oli Tegumai Bopsulain kaikkein rakkain, ja hän oli oman äitinsä kaikkein rakkain, eikä häntä piesty puoliksikaan niin paljon kuin hänelle olisi ollut hyväksi; ja he kaikki kolme olivat hyvin onnellisiäa Heti kun Taffi oppi juoksentelemaan, meni hän joka paikkaan isänsä Tegumain kanssa, ja joskus he eivät tulleet kotiin ennen kuin olivat nälissään, ja silloin Teshumai Tewindrow tapasi sanoa:

»Missä ihmeessä te molemmat olette olleet, kun olette tulleet niin hirvittävän likaisiksi? Totisesti, rakas Tegumai, et ole paljon Taffia parempi.»

Eräänä päivänä Tegumai Bopsulai lähti majavarämeen läpi Wagai-virralle keihästämään toutaimia päivälliseksi, ja Taffi lähti hänen mukaansa. Tegumain keihäs oli tehty puusta, ja sen päässä oli hainhammas, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt saada ainoatakaan kalaa, hän katkaisi sen sattumalta lyödessään liian kovaa joenpohjaan. He olivat monen monituisen mailin päässä kotoa (tietysti heillä oli välipala mukanaan pienessä pussissa), ja Tegumai oli unohtanut ottaa varakeihään mukaansa.

»Tässä on mainio kalapata!» sanoi Tegumai. »Ja minulta menee puoli päivää tämän keihään korjaamiseen.»

»Kotona sinulla on suuri musta keihäs», sanoi Taffi. »Anna minun juosta takaisin luolaan pyytämään sitä äidiltä.»

»Liian pitkä matka sinun palleroisille jaloillesi», vastasi Tegumai. »Voisit muuten vielä pudota majavarämeeseen ja hukkua. Meidän on koetettava parsia paha parhaan kykymme mukaan.»

Hän istuutui ja otti pienestä nahkaisesta työkalulaatikosta poronjänteitä ja nahkaviiluja ja isoja möykkyjä mehiläisenvahaa ja pihkaa ja rupesi korjaamaan keihästä. Taffikin istuutui loiskutellen varpaitaan vedessä ja nojaten leukaa käteensä ja ajatteli hyvin pontevasti. Sitten hän sanoi:

»Kuulehan isä, on kaamean haljua, että sinä ja minä emme osaa kirjoittaa, eikös olekin? Jos osaisimme, niin voisimme lähettää viestin uudesta keihäästä.»

»Taffi», sanoi Tegumai, »miten usein olen sanonut, ettet saa käyttää tuollaista siansaksaa! 'Kaamean haljua' ei ole kaunis sanontatapa — mutta olisipa tosiaankin mukavaa, jos voisimme kirjoittaa kotiin.»

Juuri silloin tuli eräs Muukalainen jokea pitkin, mutta hän kuului erääseen kaukaiseen heimoon, tewaralaisiin, ja hän ei ymmärtänyt sanaakaan Tegumain kieltä. Hän seisoi rantaäyräällä ja hymyili Taffille, koska hänellä itselläänkin oli pieni tytär kotona. Tegumai otti vyyhden poronsuonia ja rupesi korjaamaan keihästään.

»Tulepas tänne», sanoi Taffi. »Tiedätkö, missä äiti asuu?» Ja
Muukalainen sanoi: »Um!» — hän oli näet, niinkuin tiedät, tewaralainen.

»Tyhmyri!» sanoi Taffi polkaisten jalkaansa, sillä hän näki parven hyvin suuria toutaimia nousevan virtaa juuri nyt, kun isä ei voinut käyttää keihästään.

»Älä vaivaa aikaihmisiä», sanoi Tegumai, joka paikkasi keihästään niin innokkaasti, ettei hänelle ollut aikaa kääntyä.

»En vaivaakaan», vastasi Taffi. »Haluan vain hänen tekemään mitä haluan hänen tekemään, mutta hän ei tahdo ymmärtää.»

»Älä sitten vaivaa minua», sanoi Tegumai, ja hän jatkoi poronsuonien jännittämistä suu täynnä irtonaisia jänteenpätkiä.

Muukalainen — hän oli oikea tewaralainen — istuutui ruohoon, ja Taffi näytti hänelle mitä isä oli tekemässä. Muukalainen ajatteli: »Tämä on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän polkee minulle jalkaa ja hän irvistelee. Hänen pitää olla tuon ylhäisen Päällikön tytär, joka on niin suuri, ettei hän ole minua näkevinäänkään.» Sitten hän hymyili yhä kohteliaammin.

»Niin», sanoi Taffi, »tahdon, että sinä menet minun äitini luo, sillä sinun jalkasi ovat pitemmät kuin minun ja sinä et putoa majavarämeeseen, ja pyydät häneltä isän keihästä — sen, jossa on musta kädensija ja joka riippuu lieden yläpuolella.»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajatteli: »Tämä on hyvin, hyvin ihmeellinen lapsi. Hän viittoo käsillään ja huutaa minulle, mutta en ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Mutta ellen tee mitä hän tahtoo, niin pelkään tuon ylpeän Päällikön, Miehen-joka-kääntää-selkänsä-vieraille, vihastuvan kovasti.» Hän nousi ja kiskaisi suuren tuohenkappaleen koivusta ja antoi sen Taffille. Hän teki niin, oi Rakkaani osoittaakseen, että hänen sydämensä oli yhtä valkoinen kuin tuohi ja ettei hän aikonut mitään pahaa; mutta Taffi ei ymmärtänyt lainkaan.

»Ohoo!» huudahti hän vihdoin. »Nyt käsitän! Sinä tahdot saada äidin osoitteen, vai mitä? Luonnollisesti minä en osaa kirjoittaa, mutta voin piirtää, jos vain saan jonkun terävän puukon. Ole hyvä ja lainaa hainhammas kaulaketjustasi.»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ei sanonut mitään; silloin Taffi ojensi pienen kätensä ja tavoitteli hänen kaulastaan kauniista helmistä, siemenistä ja hainhampaista tehtyä kaulanauhaa.

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) ajattelu »Tämä on kovin, kovin, kovin ihmeellinen lapsi. Kaulaketjuni hainhammas on taikahain hammas, ja minulle on aina sanottu, että jos joku luvattani koskee siihen, niin hän heti paisuu tai halkeaa. Mutta tämä lapsi ei paisu eikä halkea, ja tuo mahtava Päällikkö, Mies-joka-tarkasti-hoitaa-tehtävänsä, joka ei vieläkään ole ollut minua huomaavinaan, ei näytä lainkaan pelkäävän, että hän paisuisi tai halkeaisi. Minun on parasta olla vielä kohteliaampi.»

Sitten hän antoi hainhampaan Taffille, joka heittäytyi pitkälleen maahan ja heilutteli jalkojaan ilmassa, niinkuin muutamat ihmiset piirustussalin lattialla, kun he aikovat piirtää, ja hän sanoi:

»Nyt piirustan oikein nätin kuvan! Voit katsella olkani yli, mutta et saa töykkiä. Ensiksi piirrän isän kalastamassa. Se ei ole aivan hänen näköisensä; mutta äiti kyllä tuntee, sillä olen piirtänyt keihään poikki. No niin, nyt piirrän toisen keihään, jonka isä tahtoo, sen, jossa on musta kädensija. Se näyttää pistävän isää selkään, mutta se johtuu siitä, että hainhammas luiskahti eikä tämä tuohenpala ole tarpeeksi iso. Tämä keihäs sinun pitäisi tuoda; sitten piirrän kuvan itsestäni selittämässä asiaa sinulle. Hiukseni eivät ole noin pystyssä, mutta on helpompi piirtää tällä tavalla. Nyt piirrän sinut. Minun mielestäni sinä olet oikein kaunis, mutta en osaa piirtää sinua kauniimmaksi, niin ettet saa loukkaantua. Oletko loukkaantunut?»

Muukalainen (ja hän oli eräs tewaralainen) hymyili. Hän ajatteli: »Jossakin on suuri tappelu tekeillä, ja tämä erikoinen lapsi, joka on ottanut minun taikahampaani, mutta ei paisu eikä halkea, käskee minua hakemaan heimon tuon suuren Päällikön avuksi. Hän on suuri Päällikkö tai muuten hän olisi jo ollut huomaavinaan minut.»

»Katsohan», sanoi Taffi piirtäen hyvin kovasti ja melkein raappien, »nyt olen piirtänyt sinut ja pistänyt sinun käteesi sen keihään, jonka isä haluaa, jotta muistaisit, että sinun on se tuotava. Nyt näytän, miten löydät äidin osoitteen. Kuljet eteenpäin, kunnes tulet kahden puun luo (nämä ovat ne puut) ja sitten menet yli kallion (tämä on se kallio) ja sitten joudut majavarämeeseen, joka on majavia täynnä. En ole pistänyt tähän kaikkia majavia, koska en osaa piirtää majavaa, mutta olen piirtänyt niiden päät, etkä niistä muuta näekään, kun kuljet rämeen läpi. Muista, ettet putoa siihen! Sitten luola onkin aivan rämeen takana. Se ei ole niin korkea kuin kalliot tavallisesti, mutta minä en osaa piirtää mitään pieneksi. Tässä ulkopuolella on minun äitini. Hän on kaunis. Hän on maailman kaunein äiti, mutta hän ei loukkaannu, vaikka hän näkee, että olen piirtänyt hänet näin rumaksi. Häntä ilahduttaa, kun minä osaan piirtää. No niin, siltä varalta, että unohtaisit, olen piirtänyt sen keihään, jonka isä tahtoo, luolan ulkopuolelle. Se on oikeastaan sisäpuolella, mutta kun näytät kuvaa äidille, niin hän antaa sen sinulle. Olen piirtänyt hänet kädet ylhäällä, sillä tiedän, että hän ilahtuu nähdessään sinut. Eikö tämä ole suloinen kuva? Ja oletko sinä ymmärtänyt oikein, vai pitääkö minun vielä kerran selittää?»

Muukalainen (ja hän oli tewaralainen) katsoi kuvaa ja nyökytteli innokkaasti päätään. Hän sanoi itsekseen: »Ellen hae tälle suurelle Päällikölle apua, niin hänen vihollisensa, joita tulee keihäät kädessä joka puolelta, tappavat hänet. Nyt ymmärrän, miksi suuri Päällikkö ei ollut minua näkevinään! Hän pelkäsi, että hänen vihollisensa ovat piilossa pensaikossa ja näkevät hänen antavan sanoman minulle. Senvuoksi hän käänsi selkänsä minulle ja antoi tämän viisaan ja ihmeellisen lapsen piirtää tämän kauhean kuvan, joka kertoo hänen vaikeuksistaan. Minä menen hankkimaan hänen heimoltaan apua.» Hän ei kysynyt Taffilta osoitetta, vaan kiisi pois tuulen lailla pitäen tuohenkappaletta kädessään, ja Taffi istuutui ylenmäärin tyytyväisenä.

»Mitä sinä olet hommaillut, Taffi?» kysyi Tegumai. Hän oli korjannut keihäänsä ja heilutteli sitä varovaisesti sinne tänne.

»Omia pikku toimenpiteitäni, isä-kulta», vastasi Taffi. »Ellet kysy mitään, niin saat kaiken tietää vähän ajan kuluttua, ja sinä hämmästyt. Et tiedäkään, miten hämmästyt, isä! Lupaa, että hämmästyt!»

Muukalainen — tiedätkö, että hän oli tewaralainen? — juoksi kuva kädessä monta mailia ja aivan sattumalta hän huomasi Teshumai Tewindrowin luolansa ovella juttelemassa muutamien Neoliittisten rouvien kanssa, jotka olivat tulleet Alkuperäiselle välipalalle. Taffi oli hyvin Teshumain näköinen, varsinkin kasvojen yläosan ja silmien puolesta, niin että Muukalainen — aina vain puhdasverinen tewaralainen — hymyili kohteliaasti ja ojensi Teshumaille tuohenkappaleen. Hän oli juossut kovaa, niin että hän huohotti, ja hänen jalkansa olivat raapiutuneet risukoissa, mutta hän yhä koetti pysytellä kohteliaana.

Kohta kun Teshumai näki kuvan, kirkaisi hän kuin mikäkin ja hyökkäsi Muukalaisen kimppuun. Muutkin Neoliittiset rouvat iskivät hänet maahan ja istuivat hänen päälleen kuusi rinnakkain, ja sillä aikaa Teshumai jauhoi hänen hiuksiaan.

»Se on yhtä ruma kuin tämän Muukalaisen nenä», hän sanoi. »Hän on pistänyt minun Tegumaini täyteen keihäitä, ja peloittanut Taffi-paran, niin että hiukset seisovat aivan pystyssä; eikä hän tyydy siihen, vaan tuo vielä minulle tämän hirvittävän kuvan työstään. Katsokaa!»

Hän näytti kuvaa kaikille Neoliittisille rouville, jotka kärsivällisesti istuivat Muukalaisen päällä.

»Tässä on minun oma Tegumaini käsi poikkinaisena; tässä keihäs pistää hänen selästään; tässä mies pitää keihästä valmiina pistämään; tässä toinen mies tuo keihästä luolasta, ja tässä on koko joukko ihmisiä» (ne olivat oikeastaan majavia, mutta ne näyttivät pikemminkin ihmisiltä) »jotka hyökkäävät Tegumain kimppuun takaapäin. Eikö tämä ole järkyttävää!»

»Kauhean järkyttävää!» sanoivat Neoliittiset rouvat, ja he täyttivät
Muukalaisen hiukset mudalla (mistä hän ällistyi kovasti) ja he
rummuttivat kumahtelevia Heimorumpuja, ja kutsuivat koolle kaikki
Tegumain heimon päälliköt.

Hetmanneineen ja Dolmanneineen ja kaikki Negukset ja Woonit ja Akhoondit sekä Warlockit ja Angekokit ja Dshudshu-miehet ja Bonait ja muut, jotka päättivät, että ennen kuin pää katkaistaisiin poikki Muukalaiselta, oli hänen heti paikalla vietävä heidät virralle ja näytettävä, mihin hän oli piiloittanut Taffi-paran.

Tällä välin Muukalainen (huolimatta siitä, että hän oli tewaralainen) oli todellakin tuskaantunut. He olivat hieroneet hänen tukkansa mutaa täyteen; he olivat kieritelleet häntä terävillä piikivillä; he olivat istuneet hänen päällään kuusi rinnakkain; he olivat muksautelleet ja moksautelleet häntä, kunnes hänen henkensä oli salpautua; ja vaikka hän ei ymmärtänyt heidän puhettaan, oli hän aivan varma, että ne nimet, joilla Neoliittiset rouvat häntä nimittivät, olivat kaikkea muuta kuin naismaisia. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, kunnes koko Tegumain Heimo oli kokoontunut, ja sitten hän johdatti heidät Wagai-virran rannalle, ja he tapasivat Taffin tekemästä kaulaketjua päivänkakkaroista ja Tegumain huolellisesti keihästämästä pieniä toutaimia korjatulla keihäällään.

»Hyvä, oletpa ollut sukkela!» sanoi Taffi. »Mutta miksi sinä toit noin paljon ihmisiä mukaasi? Isä kulta, tässä on se hämmästys. Oletko hämmästynyt isä?»

»Kovin», vastasi Tegumai; »ja se on pilannut koko kalastukseni tältä päivältä. Miksi koko arvoisa, rakastettava, suloinen, siisti, rauhallinen heimo on täällä, Taffi?»

Ja niin olikin. Ensimmäisenä käveli Teshumai Tewindrow ja Neoliittiset rouvat pitäen lujasti kiinni Muukalaista, jonka hiukset olivat mutaa täynnä (vaikka hän oli tewaralainen). Heidän jäljestään tulivat Ylipäällikkö, Varapäällikkö, Sijais- ja Apulaispäälliköt (kaikki aseistettuina hampaita myöten), Hetmannit ja Sadanpäällysmiehet, Platoffit plutoonoineen, Dolmannit detashementteineen, Woonit, Negukset ja Akhoondit järjestyneinä jälkijoukoksi (kaikki aseistettuina hampaita myöten). Niiden jäljestä tuli koko Heimo arvonmukaisessa järjestyksessä alkaen niistä, jotka omistivat neljä luolaa (yhden kutakin vuodenaikaa varten) ajokasporon ja kaksi lohiputousta, aina läänitysmaaorjiin, jotka olivat puoleksi oikeutetut puoleen karhuntaljaan talviöinä ja seisomaan seitsemän metrin päässä nuotiosta, ja lopuksi tulivat orjat, joilla oli oikeus pitää kaluttua ydinluuta kilvessään. (Eikö se ollut komea kulkue, Rakkaani?) Kaikki siellä olivat rehennellen ja meluten, ja he pelottivat jokaisen kalan kahden mailin päähän, ja Tegumai kiitti heitä sujuvalla Neoliittisella puheella.

Sitten Teshumai Tewindrow juoksi suutelemaan ja halailemaan Taffia; mutta Tegumain Heimon Ylipäällikkö tarttui Tegumaita niskavilloihin ja ravisti häntä ankarasti.

»Herran tähden!» sanoi Tegumai. »Päästä minun niskavillani. Eikö ihminen voi katkaista toutainkeihästään ilman että koko maailma hyökkää hänen niskaansa? Te olette kiusallista väkeä.»

»En usko, että olette tuoneet kuitenkaan isän mustavartista keihästä», sanoi Taffi. »Ja mitä olettekaan tehneet suloiselle Muukalaiselle?»

He olivat mukiloineet häntä kaksittain ja kolmittain ja kymmenittäin, kunnes hänen silmänsä tuijottivat aivan tylsinä. Hän saattoi vain läähättää ja osoittaa Taffia.

»Missä ovat ne pahat ihmiset, jotka ovat sinut keihästäneet, rakkaani?» kysyi Teshumai Tewindrow.

»Ei täällä ole ketään», vastasi Tegumai. »Ainoa vieraani tänä aamuna on ollut tuo vaivainen veitikka, jonka te olette melkein läkähdyttäneet. Hullujako te olette vai viisaita, oi Tegumain Heimo?»

»Hän toi kauhean kuvan», sanoi Ylipäällikkö, — »kuvan, joka kertoi, että sinä olit keihäitä täynnä.»

»Mi.. o… ehkä minun olisi pitänyt paremmin selittää, että minä annoin hänelle sen kuvan», sanoi Taffi, mutta hän ei tuntenut oloaan oikein mukavaksi.

»Sinä!» huudahti Tegumain Heimo yhteen ääneen.
»Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä! Sinäkö?»

»Taffi-kulta, pelkään, että olemme joutuneet pieniin ikävyyksiin», sanoi hänen isänsä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja silloin ei Taffi enää pelännyt.

»Selitä! Selitä! Selitä!» sanoi Tegumain Heimon Ylipäällikkö ja hyppi yhdellä jalalla.

»Tahdoin Muukalaista hakemaan isän keihästä, ja senvuoksi tein tuon piirroksen», sanoi Taffi. »Ei ollut useampia keihäitä. Oli vain yksi keihäs. Piirsin sen varmuuden vuoksi kolme kertaa. En voinut auttaa, että se näytti pistävän isää selkään — tuohenpalasessa ei ollut enempää tilaa; ja nuo olennot, joita äiti sanoo ihmisiksi, ovat majavia. Piirsin ne näyttääkseni hänelle tien rämeen läpi; ja minä piirsin äidin luolan suulle ihastuneena katselemaan Muukalaista, koska hän on niin mainio mies, ja minun mielestäni te olette maailman tylsin kansa», sanoi Taffi. »Hän on hyvin mainio mies. Miksi olette voidelleet hänen hiuksensa mudalla? Peskää hänet!»

Kukaan ei sanonut mitään pitkään aikaan, kunnes Ylipäällikkö purskahti nauruun; sitten Muukalainen (joka lopuksikin oli tewaralainen) nauroi; sitten Tegumai nauroi, kunnes hän vaipui vatsalleen rannalle; sitten koko Heimo purskahti kovaan ja äänekkääseen nauruun. Ainoat nauramattomat ihmiset olivat Teshumai Tewindrow ja muut Neoliittiset rouvat. He olivat hyvin kohteliaita miehilleen ja sanoivat yhtämittaa: »Idiootti!»

»Oi Pieni-huonotapainen-persoona-jonka-pitäisi-saada-selkäänsä, sinä olet tehnyt suuren keksinnön!»

»En minä sitä tarkoittanut; tahdoin vain isän mustavartisen keihään», vastasi Taffi.

»Älä huoli. Se on suuri keksintö, ja joskus sitä tullaan sanomaan kirjoittamiseksi. Nykyään se on vain kuvakirjoitusta, mutta niinkuin tänään olemme nähneet, kuvat eivät aina ole oikein ymmärrettäviä. Mutta tulee aika, oi Tegumain Lapsi, jolloin me teemme kirjaimia — kaikki kaksikymmentäseitsemän kappaletta — ja me osaamme lukea yhtä hyvin kuin kirjoittaa ja silloin voimme tarkasti, erehtymättä, sanoa mitä tarkoitamme. Peskööt Neoliittiset rouvat mudan Muukalaisen tukasta!»

»Se ilahduttaa minua», sanoi Taffi, »sillä vaikka te olette tuoneet Tegumain Heimon jokaisen muun keihään, olette kuitenkin unohtaneet isän mustavartisen keihään.»

Silloin Ylipäällikkö huusi ja sanoi ja lauloi: »Taffi-kulta, kun ensi kerralla kirjoitat kuvakirjeen, niin sinun on parasta lähettää sen mukana mies, joka voi selittää mitä kirje tarkoittaa. Itse puolestani en välitä, mutta seuraukset ovat hyvin pahat muulle Tegumain Heimolle, ja niinkuin näet, se hämmästyttää vierasta.»

Sitten he ottivat Muukalaisen (Tewarista kotoisin olevan syntyperäisen tewaralaisen) Tegumain Heimon jäseneksi, koska hän oli gentlemanni eikä nostanut melua siitä mudasta, jota Neoliittiset rouvat olivat hieroneet hänen tukkaansa. Mutta siitä päivästä tähän saakka (ja luulen, että vika on Taffin) sangen harvat pikkutytöt ovat mielellään opetelleet lukemaan tai kirjoittamaan. Useimmat heistä mieluummin piirtävät kuvia ja leikkivät isänsä kanssa — aivan niinkuin Taffikin.

MITEN AAPINEN TEHTIIN.

Kaksi viikkoa sen jälkeen kuin Taffimai Metallumai (nimitämme häntä edelleenkin Taffiksi, Rakkaani) oli tehnyt tuon pienen erehdyksensä isän keihään ja Muukalaisen ja kuvakirjeen ja kaiken suhteen, läksi hän taas kalaan isänsä kanssa. Hänen äitinsä olisi tahtonut hänen jäävän kotiin auttamaan vuotien ripustamisessa kuivausseipäille heidän Neoliittisen luolansa ulkopuolelle, mutta Taffi livahti isänsä matkaan hyvin aikaisin, ja sitten he kalastelivat. Pian Taffi rupesi tirskumaan, ja hänen isänsä sanoi:

»Mutta eikö se ollut huvittavaa!» vastasi Taffi. »Etkö muista, miten
Ylipäällikkö pullisti poskiaan ja miten hullunkuriselta meidän mainio
Muukalainen näytti mutaisine hiuksineen?»

»Muistan kyllä», sanoi Tegumai. »Sain maksaa kaksi porontaljaa — kaksi pehmeätä, reunuksilla koristettua porontaljaa — Muukalaiselle kaikesta mitä olimme hänelle tehneet.»

» Me emme tehneet mitään», vastusteli Taffi. »Emme me, vaan äiti ja Neoliittiset rouvat — ja muta.»

Taffi otti ydinluun ja istui hiirenhiljaa kymmenen kokonaista minuuttia, ja sillä välin hänen isänsä kiskoi hainhampaalla tuohta. Sitten ei Taffi enää voinut pitää suutaan kiinni:

»Isä, olen ajatellut salaista yllätystä. Lausu joku ääni — mikä tahansa.»

»Kelpaa», vastasi Taffi. »Sinä näytit aivan toutaimelta, jonka suu on auki. Sano se uudelleen, ole hyvä.»

»En aio olla hävytön, en lainkaan», vastasi Taffi. »Tämä on osa sala-yllätys-ajatustani. Sanothan , isä kulta, a h ja pidät suutasi auki ja lainaat tuota hammasta. Aion piirtää toutaimen, joka pitää suutaan ammollaan.»

»Etkö huomaa?» vastasi Taffi piirtäen tuohelle. »Tästä tulee meidän oma pieni salainen yllätyksemme. Kun minä piirrän avosuisen toutaimen nokeen luolan perälle — jos äiti ei huomaa — niin se muistuttaa sinua tästä ah-äänestä. Sitten me voimme leikkiä, niinkuin minut olisi heitetty pimeyteen ja yllättäisin sinut tuolla äänellä — niinkuin tein majavarämeellä viime talvena.»

»Todellako?» sanoi isä sillä äänellä, jota aikuiset käyttävät, kun he kuuntelevat tarkasti. »Jatka, Taffi.»

»Äh!» huudahti Taffi. »En osaa piirtää koko toutainta, mutta voin piirtää jotakin, mikä muistuttaa toutaimen suuta. Tiedäthän, miten ne seisoivat päällään mutaan uppoutuneina? Hyvä, tässä on vaatimaton toutain (voimme kuvitella, että se on kokonaan piirretty). Tässä juuri on suu, ja se merkitsee: ah.»

»Ei hullumpaa», sanoi Tegumai ja raapusti itseään varten omaan tuohenkappaleeseensa, »mutta olet unohtanut viiksisäikeen, joka riippuu sen suun poikki.»

»Ei sinun tarvitsekaan piirtää siitä muuta kuin suuaukko ja viiksisäije sen poikki. Silloin tiedämme, että se on juuri toutain, koska ahvenilla ja taimenilla ei ole viiksisäijettä. Katsohan tätä, Taffi.»

»Minä jäljennän sen», sanoi tyttö. »Mutta ymmärrätkö, kun näet tämän ?»

»Täydelleen», vastasi hänen isänsä. »Ja nähdessäni sen missä tahansa minä hämmästyn, aivan kuin sinä hyppäisit puun takaa ja sanoisit ah!»

Nyt sinun pitää muistaa, Rakkaani, että Tegumai Bopsulain kielessä y lausuttiin niinkuin meillä j; Tegumai siis äänsi: » Jah !»

»Hm», sanoi Taffi. »Se on sekalainen ääni. Loppupuoli on ah-toutaimensuu; mutta miten me piirrämme alkupuolen? Ye-ye-ye jaah! Ya!»

»Se muistuttaa paljon toutaimensuu-ääntä. Piirtäkäämme joku toinen osa toutainta ja yhdistäkäämme ne», sanoi hänen isänsä. Hänkin oli innostunut.

»Ei. Jos ne yhdistetään, niin silloin minä unohdan. Piirrä se erikseen.
Piirrä pyrstö. Jos se seisoo päällään, niin pyrstö tulee ensiksi.
Luulen muuten, että osaan piirtää häntiä helpommin», sanoi Taffi.

»Sattuva huomautus», sanoi Tegumai. »Tässä on toutaimen pyrstö ye-ääntä varten.»

»Muista, etten minä osaa piirtää yhtä hyvin kuin sinä, isä. Eikö menettele, jos piirrän vain hännän haljenneen osan ja pistän pienen viivan siihen, missä ne yhtyvät?»

»Se on hyvin helppo», sanoi Taffi. »Sinun suusi on pyöreä kuin muna tai kivi. Siis joku muna tai kivi voi merkitä sitä.»

»Et aina löydä munia tai kiviä. Meidän on piirrettävä ympyrä, joka suunnilleen muistuttaa sellaista.»

»Voi miten lystiä!» sanoi Taffi. »Miten monta äänikuvaa me jo olemmekin saaneet kokoon! No, isä, lausu taas jotakin.»

»Ssh!» sanoi hänen isänsä rypistäen otsaansa, mutta Taffi oli liian innoissaan sitä huomatakseen.

»Mh, mitä?» kysyi hänen isänsä. »Tarkoitin, että olin ajatuksissani enkä tahtonut tulla häirityksi.»

»Sama ääni juuri, aivan sama. Saman äänen käärme tekee, kun se on ajatuksissaan eikä tahdo tulla häirityksi. Tehdään ssh-ääni käärmeestä. Kelpaako tämä?»

»Kas tällä tavalla», jatkoi hän. »Tämä on toinen salayllätys. Kun piirrät sihisevän käärmeen pienen takaluolasi ovelle, jossa sinä korjaat keihäitäsi, niin minä tiedän, että sinä ajattelet kovasti; ja minä tulen sisään ihan hiirenhiljaa. Ja jos sinä piirrät sen puuhun joen rannalle, kun olet kalastamassa, niin minä tiedän, että sinä tahdot minun kulkevan ihan, ihan hiirenhiljaa, jotteivät rannat tärisisi.»

»Aivan oikein», sanoi Tegumai. »Tässä leikissä on paljon enemmän asiaa, kuin saatat ajatellakaan. Taffi-kiltti, olen huomannut, että sinun isäsi tytär on keksinyt hienoimman asian, mikä ikinä on keksitty siitä pitäen, kuin Tegumain heimo otti käytäntöön hainhampaat keihäittensä kärkiin piikiven asemesta. Uskon, että me olemme keksineet maailman suurimman salaisuuden.»

» Ya luonnollisesti, ja se tarkoittaa myöskin jokea — niinkuin Wsgai-ya — Wagai-joki.»

»No, katsohan nyt!» sanoi hänen isänsä. »Otaksutaanpa, että näet tämän piirrettynä jonkin majavarämeessä olevan seipään kylkeen?» Ja hän piirsi näin (YO).

»Toutaimenpyrstö ja pyöreä muna. Kaksi ääntä sekoitettu! Y o, huono vesi», sanoi Taffi. »Tietysti minä en juo tuota vettä, koska tiedän, että se on pahaa.»

»Mutta minun ei tarvitse olla lainkaan lähellä tuota vettä. Voin olla penikulmien päässä metsästämässä ja kuitenkin…»

»Ja kuitenkin olisi aivan samaa, kuin jos sinä olisit siinä huutamassa: 'Mene pois, Taffi, tai saat kuumeen!' Kaikki tuo on toutaimenpyrstössä ja pyöreässä munassa! Voi isä, meidän täytyy pian päästä tästä kertomaan äidille!» ja Taffi tanssi hänen ympärillään.

»Ei vielä», virkkoi Tegumai, »ei ennen kuin olemme päässeet hiukan pitemmälle. Katsotaanhan! Yo on huonoa vettä, mutta so on tulella keitettyä ruokaa, eikö niin?» Ja hän pursi näin (SO).

»Niin. Käärme ja muna», sanoi Taffi. »Se merkitsee siis, että ateria on valmis. Jos näet sen piirrettynä puuhun, niin tiedät, että on aika tulla luolalle. Niin minä tekisin.»

»Kyllähän sinä tulisit!» sanoi Tegumai. »Mutta olet oikeassa. Odotahan hiukan; tässä on pieni hankaluus. So merkitsee 'tule syömään', mutta sho tarkoittaa kuivaussalkoja, joihin me ripustamme taljoja.»

»Inhoittavat vanhat kuivausseipäät!» sanoi Taffi. »Minua vihoittaa, kun pitää auttaa äitiä ripustamaan noita raskaita, kuumia, karvaisia nahkoja niille. Jos sinä piirtäisit käärmeen ja munan, ja minä luulisin sen tarkoittavan päivällistä ja tulisin metsästä kotiin ja huomaisinkin, että minun pitäisi auttaa äitiä ripustamaan nahkoja kuivausseipäisiin, niin kuinka silloin kävisi?

»Sinä olisit äreä ja tekisit äidin samanlaiseksi. Meidän on tehtävä uusi kuva sho -ääntä varten. Meidän on piirrettävä täplikäs käärme, joka sihisee: 'sh-sh', ja kuvitella, että sileä käärme sihisee vain: 'sss'.»

»En ole varma, osaisinko pistää nuo täplät», sanoi Taffi. »Ja ehkä sinä olisit niin kiireissäsi, että jättäisit ne pois, ja minä luulisin, että on so , kun onkin sho , ja äiti saisi minut kiinni joka tapauksessa. i! Minusta on parempi piirtää nuo hirvittävät korkeat kuivausseipäät itse, ja tehdä asia aivan selväksi. Pistän ne heti sihisevän käärmeen jälkeen. Katsohan!» Ja hän piirsi näin (SHO).

»Ehkä tuo on varminta. Kyllähän nuo muistuttavat meidän kuivausseipäitämme», sanoi hänen isänsä nauraen. »Nyt minä teen toisen äänen, jossa on käärme- ja kuivausseiväs-äänet. Sanon: shi . Se merkitsee Tegumain kielellä keihästä, Taffi.» Ja hän nauroi.

»Älä tee minusta pilkkaa», sanoi Taffi, joka muisti kuvakirjettä ja
Muukalaisen hiuksiin hierottua mutaa. »Piirrä sinä se, isä.»

»Emme tällä kertaa välitä majavista emmekä kallioista, vai mitä?» sanoi hänen isänsä. »Piirrän suoran viivan keihästäni varten.» Ja hän n piirsi näin (SHI).

»Pyydän, ettet jatka, isä. Se tuntuu niin epämiellyttävältä. Anna tulla enemmän ääniä. Me olemme päässeet pitkälle.»

»Mm-hm!» sanoi Tegumai tuijottaen eteensä. »Otetaan shu . Se merkitsee pilveä.»

»Shu-shu-u-u-u!» sanoi hänen isänsä. »Se kuulostaa samalta kuin tuo pyöreä muna-ääni ohennettuna.»

»Ehkä piirrämme pyöreän ohuen munan ja kuvittelemme, että se on sammakko, joka on paastonnut vuoden.»

»E-ei», sanoi hänen isänsä. »Jos me piirrämme sen kiireesti, niin voimme erehtyä ja luulla sitä oikeaksi pyöreäksi munaksi. Shu-shu-shu! Sanonpa mitä on tehtävä. Me avaamme pienen reiän sen toiseen päähän osoittaaksemme, miten O-ääni vuotaa ohueksi. Tällä tavalla.» Ja hän piirsi näin (U).

»Voi, kun siitä tuli hyvä! Paljon parempi kuin laiha sammakko. Jatka», sanoi Taffi käytellen hainhammastaan.

Hänen isänsä jatkoi piirtämistä, ja hänen kätensä vapisi kiihkosta. Hän jatkoi, kunnes oli piirtänyt tämän (SHUYA).

»Älä katsele muualle, Taffi», hän sanoi. »Koeta, voitko saada selville mitä tämä merkitsee Tegumain kielellä. Jos voit, niin me olemme keksineet Salaisuuden.»

»Käärme — seiväs — särjetty muna — toutaimenpyrstö ja toutaimensuu», sanoi Taffi. »Shu-ya. Pilvi-vesi (sade).»

»Tietysti», sanoi hänen isänsä. »Ja minä puhuin sinulle siitä sanomatta sanaakaan, eikö niin?»

»Kyllä. Luulen, että olisin ymmärtänyt sen pian, mutta sadepisara sai minut aivan varmaksi. Nyt muistan sen aina. S h u-y a merkitsee sadetta, tai että sade on tulossa'. Mainiota, isä!» Hän hypähti pystyyn ja tanssi isänsä ympärillä. »Otaksutaan, että sinä olet lähtenyt ulos ennen minun heräämistäni ja piirtänyt shu-ya nokeen seinälle, ja silloin minä tiedän, että sade on tulossa ja panen päähäni majavannahkaisen hilkan. Kylläpä äiti hämmästyy!»

Tegumai hyppäsi pystyyn ja tanssi. (Isätkin tekivät sellaista siihen aikaan.)

»Enemmän vielä! Enemmän vielä!» huusi hän. »Jospa minä tahtoisin kertoa, ettei sada kovasti ja että sinun on tultava luokseni joelle, niin mitä silloin piirrän? Sano se ensin Tegumain kielellä.»

» Shu-ya-las, ya maru . (Pilvivesi loppuu. Joki tule luokse.) Kovin monta uutta ääntä! Minä en ymmärrä, miten voit niitä piirtää.»

»Mutta minä voin — minä voin!» sanoi Tegumai. »Seuraa nyt mukana hetkinen, niin sitten lopetamme tältä päivältä. Shu-ya on selvä, vai miten, mutta tämä las tekee kiusaa. La-la-la !» ja hän heilutti hainhammastaan.

»Sen lopussa on käärme ja käärmeen edellä toutaimensuu — as-as-as .
Puuttuu vain la-la », sanoi Taffi.

»Tiedän sen, mutta meidän on tehtävä la-la . Ja me olemme maailman ensimmäinen kansa, joka sitä on yrittänyt, Taffimai!»

»Hyvä juttu», sanoi Taffi haukotellen, sillä häntä rupesi väsyttämään. »Eikö las merkitse katkaisemista tai lopettamista yhtä paljon kuin loppumista?»

»Kyllä», vastasi Tegumai. » Yo-las merkitsee ettei äidin sammiossa ole vettä keittämistä varten — varsinkin silloin, kun minä olen menossa metsälle.»

»Ja shi-las merkitsee, että sinun keihääsi on poikki. Jos olisin vain ajatellut sitä, sen sijaan että piirtelin typeriä majavankuvia Muukalaiselle!»

» La! La La! » lallatteli Tegumai heilutellen kulmat rypyssä piirrintään. »Oh, mikä kiusa!»

»Olisin piirtänyt shi -sanan hyvin helposti», jatkoi Taffi. »Sitten olisin piirtänyt keihääsi aivan poikkinaisena — näin!» Ja hän piirsi. (L).

»Siinäpä se», sanoi Tegumai. »Nyt on la selvä. Se ei ole minkään muun merkin näköinen.» Ja hän piirsi näin (LAS).

»Nyt ya . Jaa niin, senhän me olemme jo tehneet. Sitten maru. Mum-mum-mum. Mum sulkee suun, eikö niin? Siis on piirrettävä suljettu suu tähän tapaan.» Ja hän piirsi. (M).

»Sitten avonainen toutaimensuu. Siitä tulee ma-ma-ma ! Mutta mistä r r r r r -äänne, Taffi?

»Se kaikuu karkealta ja ratisevalta, aivan samalta kuin sinun hainhampaasi, kun se leikkaa lankkua kanoottia varten», sanoi Taffi.

»Sinä tarkoitat teräväpäistä tähän tapaan?» kysyi Tegumai. Ja hän piirsi (r).

»Juuri niin», vastasi Taffi. »Mutta me emme tarvitse kaikkia noita hampaita; kahta vain.»

—»Minä pistän vain yhden», sanoi Tegumai. »Jos tästä meidän leikistämme tulee sitä, mitä ajattelen, niin sen parempi jokaiselle, mitä helpommaksi ne teemme.» Ja hän piirsi.

»Nyt olemme saaneet sen», sanoi Tegumai seisoen yhdellä jalalla.
»Piirränpä ne kaikki riviin niinkuin kalat vitsakseen.»

»Eikö olisi parempi pistää pieni tikku tai joku sellainen jokaisen sanan väliin, etteivät ne töykkisi toisiaan ja tunkeilisi niinkuin olisivat toutaimia?»

»Oh, jätän kyllä pienen kolon sitä varten», sanoi hänen isänsä. Ja hän oli niin innoissaan, että piirsi ne kaikki yhtä mittaa uudelle suurelle tuohenkappaleelle. (SHU YA LAS YA MARU)

»Riittää tämän päivän osalta», sanoi Tegumai. »Näytät muuten olevan väsyksissä, Taffi. Älähän huoli, pienokaiseni. Pääsemme loppuun huomenna, ja sitten meitä muistetaan vielä vuosia senkin jälkeen kuin isoin puu, minkä näet, on hakattu polttopuuksi.»

Sitten he menivät kotiin, ja koko illan Tegumai istui tulen toisella puolen ja Taffi toisella piirrellen ya- ja yo- ja shu- ja shi-merkkejä nokeen seinälle ja hihittäen keskenään, kunnes rouva Teshumai Tewindrow sanoi:

»Pyydän, älä välitä», sanoi Taffi. »Se on vain meidän salainen yllätyksemme, äiti rakas, ja me kerromme sinulle kaiken, kohta kun se on valmis; mutta ole ystävällinen, äläkä kysy sitä nyt tai muuten minun täytyy kertoa.»

Siispä hänen äitinsä huolellisesti vältti kysymästä, ja aikaiseen seuraavana aamuna Tegumai meni rannalle ajattelemaan uusia äänikuvia, ja noustessaan vuoteesta Taffi näki, että luolan ulkopuolella olevan suuren vesisammion kylkeen oli liidulla piirretty: Ya-las (vesi on lopussa tai loppumassa).

»Mmm», sanoi Taffi. »Nämä kuvaäänet ovat pelkäksi kiusaksi! Sama kuin jos isä itse olisi tullut sanomaan, että äiti tarvitsee lisää keittovettä.»

Hän meni lähteelle asunnon taakse ja täytti sammion ämpärillä; sitten hän juoksi joelle ja veti isäänsä vasemmasta korvasta — siitä, josta hän sai vetää ollessaan kiltti.

»Tulehan nyt tähän, niin piirrämme loput äänikuvat», sanoi hänen isänsä, ja he saivat äärettömän jännittävän päivän, maittavan välipalan ja kaksi tanssileikkiä muun lomassa. Kun he tulivat T-kirjaimeen, niin Taffi sanoi, koska hänen nimensä samoin kuin isän ja äidinkin alkoi sillä, niin oli piirrettävä jonkunlainen perheryhmä käsi kädessä. Se oli mukava piirtää kerran tai kahdesti; mutta kun se oli piirrettävä kuusi tai kymmenen kertaa, niin Taffi ja Tegumai piirsivät sen hutiloivammin, kunnes T:stä oli lopuksi jäljellä vain pitkä laiha Tegumai, joka ojentaa käsiään pitääkseen Taffia ja Teshumaita.

Monet muista kuvista olivat aluksi liiankin viehättäviä, varsinkin ennen välipalaa; mutta kun niitä oli piirretty uudelleen ja uudelleen tuohenkappaleelle, niin ne muuttuivat yksinkertaisemmiksi ja helpommiksi, kunnes lopuksi Tegumaikin sanoi, ettei hän voinut huomata mitään virhettä niistä. He käänsivät sihisevän käärmeen toisin päin z-äännettä varten osoittaakseen, että se taakse päin kääntyneenä sihisi pehmeämmin ja vienommin; E:tä varten he piirsivät sivukuvan hypistelevistä sormista, koska se esiintyi kuvissa niin usein; ja B:tä varten he piirsivät Tegumain Heimon pyhän Majavan, joka Tegumain kielellä on Beshawar; ja koska N oli ruma nenä-äänne, piirsivät he sitä varten neniä, kunnes aivan väsyivät; ja he piirsivät ison hauen suun ahnetta Ga -ääntä varten; ja he piirsivät uudelleen hauen varustettuna takana seisovalla keihäällä kovaa, kiukkuista Ka -äännettä varten; ja he piirsivät kappaleen väärää Wagai-virtaa tuota viehättävää Wa -äännettä varten; ja niin poispäin ja niin poispäin ja niin edespäin, kunnes olivat piirtäneet kaikki ne äänikuvat, mitkä he halusivat, ja silloin oli aapinen valmis.

Ja vuosituhansien kuluttua ja hieroglyfien ja demoottisen ja niloottisen ja kryptiläisen ja kufulaisen ja doorilaisen ja joonilaisen ja riimukirjoituksen ja kaiken mahdollisen jälkeen (sillä Woonit ja Negukset ja Akhoondit ja Perintötapojen Säilyttäjät eivät milloinkaan jättäneet rauhaan hyvää asiaa, kun sattuivat sen näkemään) tuo vanha hieno helppo ymmärrettävä aapinen — A, B, C, D, E ja koko loppujono — pääsi taas puhtaassa muodossa esille kaikkien Rakkaitten opittavaksi, kun ovat ennättäneet tarpeelliseen ikään.

Mutta minä muistan Tegumai Bopsulain ja Taffimai Metallumain ja Teshumai Tewindrowin, hänen äiti kultansa, ja nuo vanhat ajat. Ja niin tapahtui — juuri niin — kauan sitten — ison Wagai-virran rantamilla!

Ensimmäisiä tehtäviä, johon Tegumai Bopsulai ryhtyi sen jälkeen kuin hän ja Taffi olivat saaneet aapisten valmiiksi, oli taika-aakkos-kaulaketjun laittaminen kaikista kirjaimista; sitä oli tarkoitus säilyttää Tegumain temppelissä iankaikkisesti. Koko Tegumain Heimo toi kauneimmat helmensä ja kalleutensa, ja Taffi ja Tegumai kuluttivat kokonaista viisi vuotta kaulaketjun järjestelemiseen. Nauha oli tehty hienoimmasta ja vahvimmasta poronjänteestä, joka oli kiedottu ohueen kuparilankaan.

Jos aloitetaan yläpäästä, niin ensimmäinen helmi on vanhaa hopeata, joka kuului Tegumain Heimon ylipapille; sitten tulee kolme mustaa simpukkahelmeä; sitten savihelmi (sininen ja harmaa); sitten nystyräinen kultahelmi, saatu lahjaksi eräältä heimolta, joka puolestaan oli saanut sen Afrikasta (mutta oikeastaan se oli Intiasta peräisin): seuraava on pitkä sileäsivuinen afrikkalainen lasihelmi (Tegumain Heimon sotasaalista): sitten kaksi savihelmeä (valkoinen ja sininen), toinen pilkullinen, toinen pilkullinen ja viirullinen; sitten kolme jonkun verran särkynyttä meripihkahelmeä; sitten kolme savihelmeä (punaisia ja valkoisia), joista kaksi on pilkullista, ja iso keskimmäinen on koristettu ripsulaitaisella kangaspalasella. Sitten alkavat kirjaimet, ja jokaisen kirjaimen välissä on pieni vaaleahko savihelmi, johon kirjain on toistettu pienoiskoossa. Tässä ovat kirjaimet:

B on Tegumain Pyhä Beshawar (Majava), joka on piirretty vanhalle norsunluukappaleelle.

G on puukappaleelle maalattu mustalla. (G:tä seuraava helmi ei ole savea, vaan pieni näkinkenkä. En tiedä minkävuoksi.)

I on pitkän, käsin hiotun simpukan sisäpuoli. (Sen hiominen vei
Tegumailta kolme kuukautta.)

L on hopeainen katkennut keihäs. (K:n pitäisi seurata J:tä tietenkin, mutta kaulaketju katkesi kerran ja se liitettiin uudelleen väärin.)

N on palanen niin sanottua porfyyria, jolle on kaiverrettu nenä.
(Tegumailta meni viisi kuukautta tuon kiven kiilloittamiseen.)

P ja Q puuttuvat. Ne katosivat kauan aikaa sitten eräässä suuressa sodassa, ja heimo korjasi kaulaketjun kalkkarokäärmeen kalistimilla, mutta P:tä ja Q:ta ei milloinkaan löydetty. Siitä syntyi Tegumain Heimon keskuuteen sananlasku: »Sinun pitää muistaa peesi ja kuusi!»

W on kiemurainen kappale helmiäistä, joka löydettiin suuren helmisimpukan sisältä ja sahattiin hiekkaan ja veteen upotetulla langalla. Taffilta vei puolitoista kuukautta sen kiilloittaminen ja reikien poraaminen.

X on hopealangasta, jonka keskestä yhdistää hiomaton granaattikivi.
(Taffi löysi granaattikiven.)

Z on kellonmuotoinen agaattikivi, jossa on Z:n muotoisia juomuja. Z-käärmeen he tekivät kaivertamalla tuon pehmeän kiven erästä juovaa ja hieromalla siihen punaista hiekkaa ja mehiläisvahaa. Juuri kellon suussa näet savihelmen, jossa Z-kirjain toistuu.

Siihen ne kirjaimet loppuvat. Ä:tä ja Ö:tä ei Tegumain kielessä ollut.
Eräs toinen heimo keksi ne vasta paljon myöhemmin.

Kaulaketjun seuraava helmi on pieni pyöreä vihertävä kuparimalmikappale; seuraava on hiomaton turkoosikappale; sitten hiomaton kultapala (niin sanottua vesikultaa); seuraava on melonin muotoinen savipallo (valkoinen ja viheriäpilkkuinen). Sitten tulee neljä litteätä norsunluukappaletta, jotka pilkkuineen muistuttavat dominonappuloita; sitten tulee kolme kovin särkynyttä kivihelmeä; sitten kaksi pehmeätä ruostesyrjäistä rautakappaletta (luultavasti taikakapineita, koska ne ovat niin kuluneen näköisiä); ja lopuksi hyvin vanha afrikkalainen helmi, joka näyttää lasiselta — sininen, punainen, valkoinen, musta ja keltainen. Sitten tulee silmukka, joka kiinnitetään toisessa päässä olevaan suureen hopeanappiin, ja siinä kaikki.

KRAPU, JOKA PITI MERTA LEIKKINÄÄN.

Kauan sitten, jo ennen etäisiä aikoja, oi Rakkaani, tuli Varsinaisen Alun aika; se tapahtui niinä päivinä, jolloin Vanhin Loitsija järjesteli kaikki asiat kuntoon. Ensin hän järjesteli Maan, ja sitten hän järjesteli Meren, ja sitten hän kutsui kaikki eläimet leikkimään. Ja eläimet sanoivat:

Toinen toisensa jälkeen hän otti kaikki nelijalkaiset ja linnut ja kalat ja sanoi kullekin, mitä oli leikittävä.

Mutta illansuussa, kun ihmiset ja eläimet käyvät rauhattomiksi ja väsyneiksi, tuli paikalle Mies (Omine pienine tyttärineenkö?) — Niin, omine pienine rakkaine tyttärineen, joka istui hänen olkapäällään; ja Mies sanoi:

»Hoi, Aatamin Poika, tämä on Varsinaisen Alun leikki, mutta sinä olet liian viisas tähän leikkiin.»

»Niin, olen liian viisas tähän leikkiin, mutta laita niin, että kaikki eläimet ovat minulle alamaisia.»

No niin, heidän keskustellessaan Krapu Pau Amma, joka juuri odotti vuoroaan, hypähti sivuun ja pujahti mereen sanoen itsekseen:

»Tahdon leikkiä omaa leikkiäni syvällä vedessä enkä milloinkaan tahdo totella tätä Aatamin Poikaa.»

Kukaan muu ei nähnyt sen poistuvan kuin pikku tytär, joka nojautui miehen olkapään ylitse. Ja leikki jatkui, kunnes kaikki eläimet olivat saaneet ohjeensa; sitten Vanhin Loitsija pyyhkäisi tomun käsistään ja läksi kiertämään maailmaa katsoakseen, miten eläimet leikkivät.

Hän meni Pohjoiseen, oi Rakkaani, ja hän tapasi Koko-Maailman-Norsun kaivamasta torahampaillaan ja polkemasta jaloillaan hurmaavaa uutta puhdasta maata, joka oli järjestetty sitä varten.

» Payah kun », vastasi Vanhin Loitsija; se on: »Aivan oikein.» Ja hän hengähti suurille kallionkärjille ja multakummuille, jotka Koko-Maailman-Norsu oli kasannut, ja ne muuttuivat suuriksi Himalajan Vuoriksi, jotka voit nähdä kartastasi.

Hän meni Itään ja tapasi Koko-Maailman-Lehmän laitumelta, joka oli järjestetty sitä varten, ja se nuolaisi koko metsän kerrallaan ja nielaisi sen ja istuutui märehtimään.

» Payah kun », vastasi Vanhin Loitsija, ja hän henkäisi niille paljaille läiskille, jotka se oli syönyt, ja niille paikoille, johon se oli asettunut makuulle; edellisistä tuli suuri Intian erämaa ja jälkimmäisestä Saharan erämaa, jotka voit nähdä kartastasi.

Hän meni Länteen, ja tapasi Koko-Maailman-Majavan rakentamasta majavapatoa isojen jokien suihin, jotka olivat järjestetyt sitä varten.

» Payah kun », vastasi Vanhin Loitsija, ja hän henkäisi kaatopuille ja seisovalle vedelle, ja niistä tuli Floridan ruohonevat, jotka voit nähdä kartastasi.

Sitten hän meni Etelään ja tapasi Koko-Maailman-Kilpikonnan räpyläjaloillaan kaapimasta hiekkaa, joka oli järjestetty sitä varten, ja hiekka ja kallionlohkareet kiisivät ilman läpi ja putosivat kauas mereen.

» Payah kun », vastasi Vanhin Loitsija, ja hän hengähti hiekalle ja kallioille, jotka olivat vierineet mereen, ja niistä tulivat koko maailman ihanimmat saaret Borneo, Celebes, Sumatra, Jaava ja muut Malaijien saariston saaret, jotka voit tarkemmin katsoa kartastostasi.

»Ei», sanoi Mies. »Kerran päivällä ja kerran yöllä meri nousee Perak-joelle ja ajaa makeanveden metsään, niin että taloni kastuu; kerran päivällä ja kerran yöllä se virtaa jokea alas ja vetää kaiken veden jäljessään, niin ettei jää muuta kuin mutaa jäljelle ja kanoottini jää kuivalle maalle. Oletko sinä käskenyt sen leikkiä sellaista leikkiä?»

»Katso!» sanoi Mies, ja hänen puhuessaan kohosi meri Perak-joen suusta päin ajaen jokea taaksepäin, kunnes se peitti penikulmittain synkkiä metsiä ja tulvi yli Miehen talon.

»Tämä on väärin. Lykkää kanoottisi vesille, niin menemme etsimään sitä, joka pitää merta leikkinään», sanoi Vanhin Loitsija.

He nousivat kanoottiin, ja pikku tytär tuli heidän mukaansa; ja Mies otti krisinsä — käyrän, aaltomaisen puukon, jonka terä loisti kuin liekki — ja he meloivat pitkin Perak-jokea. Sitten meri rupesi vetäytymään taaksepäin, ja kanootti ajautui Perak-joen suusta ohi Selangorin, ohi Malakan, ohi Singaporen aina Bintangin saarelle aivan kuin sitä olisi langasta vedetty.

»Hei, nelijalkaiset, linnut ja kalat, jotka otin käsieni väliin Varsinaisessa Alussa ja opetin leikkimään kunkin omaa leikkiään! Kuka teistä pitää merta leikkinään?»

»Vanhin Loitsija, me leikimme sitä leikkiä, jonka sinä opetit meille — me ja meidän lapsenlapsemme. Mutta kukaan meistä ei leiki merellä.»

Silloin Kuu nousi suurena ja täyteläisenä meren yli, ja Vanhin Loitsija sanoi kyssäselkäiselle vanhukselle, joka istuu Kuussa kehräten ongen siimaa, jolla hän jonakin päivänä toivoo saavansa maailman kiinni:

»En», sanoi Kalastaja, »minä kehrään lankaa, jolla jonakin päivänä otan maailman kiinni, mutta minä en leiki merellä.» Ja hän jatkoi lankansa kehräämistä.

Onpa Kuussa myöskin Rotta, joka aina puree poikki vanhan Kalastajan langan, kohta kun se on valmis, ja Vanhin Loitsija sanoi sille:

»Minulla on liian kiire purressani lankaa, jota vanha Kalastaja kehrää.
Minä en leiki merellä.» Ja se jatkoi langan puremista.

Silloin pikku tytär ojensi pienen pehmeän, ruskean käsivartensa, joka oli koristettu valkoisista raakunkuorista tehdyllä rannerenkaalla, ja sanoi:

»Oi Vanhin Loitsija! Kun isäni puheli sinun kanssasi Varsinaisen Alun aikana, ja minä kumarruin hänen olkansa ylitse, ja kaikki eläimet opettelivat leikkiään, meni eräs eläin kavalasti mereen, ennen kuin sinä olit opettanut sille sen leikin.»

»Miten viisaita ovat pikkulapset, jotka näkevät ja osaavat olla vaiti!
Miltä se eläin näytti?»

»Se oli pyöreä ja se oli litteä, ja sen silmät olivat varsien päässä, ja se kulki sivuttain, ja sen selkä oli vahvan kilven peittämä.»

»Miten viisaita ovat pikkulapset, jotka puhuvat totta! Nyt tiedän minne
Pau Amma on mennyt. Anna airo minulle!»

Sitten hän otti airon; mutta airoa ei tarvittu, sillä vesi juoksi edelleenkin ohi kaikkien saarien, kunnes he tulivat paikalle, jota nimitettiin Pusat Tasekiksi — Meren sydämeksi — missä on suuri luola, joka johtaa maailman sydämeen, ja siinä luolassa kasvaa Ihmeellinen puu, Pauh Janggi, joka kasvaa taikakaksoispähkinöitä. Silloin Vanhin Loitsija pisti käsivartensa olkapäätä myöten syvään lämpimään veteen ja Ihmepuun juurien alla hän kosketti Krapu Pau Amman leveätä selkää. Ja Pau Amma sukelsi kosketuksen tuntiessaan syvemmälle, ja meri nousi niinkuin vesi nousee pesumaljassa, kun pistät kätesi siihen.

»Ahaa!» sanoi Vanhin Loitsija. »Nyt tiedän kuka on pitänyt merta leikkinään.»

»Kerran päivällä ja kerran yöllä menen hakemaan ruokaa. Kerran päivällä ja kerran yöllä palaan takaisin. Jätä minut rauhaan.»

»Kuule, Pau Amma. Kun sinä lähdet luolastasi, niin meren vedet juoksevat Pusat Tasekiin ja kaikkien saarien kaikki rannat tulevat kuiviksi ja pikkukalat kuolevat ja Raja Moyang Kaban, norsujen kuningas, saa jalkansa mutaisiksi. Kun sinä menet takaisin ja istuudut Pusat Tasekiin, niin meren vedet nousevat ja puolet pikkusaarista hukkuvat ja Miehen talo joutuu veden valtaan ja Raja Abdullah, krokodiilien kuningas, saa suunsa täyteen suolaista vettä.»

»Enpä tietänytkään, että olin niin tärkeä. Tästä lähtien lähden ulos seitsemän kertaa päivässä, ja vedet eivät milloinkaan saa olla rauhassa.»

»En voi antaa sinulle sitä leikkiä, joka oli tarkoitettu sinua varten, Pau Amma, koska sinä livahdit minulta pakoon Varsinaisen Alun aikana; mutta ellet pelkää, niin tule ylös keskustelemaan siitä.»

»En pelkää», sanoi Pau Amma, ja se nousi meren pinnalle kuunvaloon. Maailmassa ei ollut ketään niin suurta kuin Pau Amma — sillä se oli kaikkien Krapujen Kuningaskrapu. Ei tavallinen Krapu vaan Kuningaskrapu. Sen mahdottoman kilven toinen kylki kosketti Sarawakin rannikkoa, toinen kosketti Pahangin rannikkoa, ja se oli korkeampi kuin kolmen tulivuoren savu! Noustessaan ihmepuun oksien läpi se raastoi irti erään noita suuria kaksoispähkinöitä — taikavoimaa sisältäviä kaksisydämisiä pähkinöitä, jotka tekevät ihmisen nuoreksi — ja pikku tytär näki sen kelluvan kanotin vieressä ja otti sen käteensä ja rupesi kaivelemaan sen pehmeätä sydäntä pienillä kultaisilla saksillaan.

»No», sanoi Loitsija, »teehän Loitsu, Pau Amma ja näytä, että tosiaankin olet tärkeä.»

Pau Amma pyöritteli silmiään ja heilutteli jalkojaan, mutta ei voinut muuta kuin nostattaa merta, sillä vaikka se oli Kuningaskrapu, niin se ei kuitenkaan ollut muuta kuin Krapu, ja Vanhin Loitsija nauroi.

»Etpä loppujen lopuksi olekaan ylen tärkeä, Pau Amma», sanoi hän. »Annahan minun yrittää», ja hän teki Loihdun vasemmalla kädellään — juuri vasemman kätensä pikkusormella — ja katso, Rakkaani, Pau Amman kova sinisenvihreänmusta kilpi putosi niin kuin kuori putoaa kookospähkinästä, ja Pau Amma oli muuttunut pehmeäksi — yhtä pehmeäksi kuin ne pienet kravut, joita joskus löydät rannalta, Rakkaani.

»Oletpa totisesti ylen tärkeä», sanoi Vanhin Loitsija. »Pyydänkö tätä
Miestä viiltämään sinua krisillään ? Lähetänkö Raja Moyang Kabanin,
norsujen kuninkaan, paloittelemaan sinut torahampaillaan? Vai kutsunko
Raja Abdullahin, krokodiilien kuninkaan, puremaan sinua?»

»Minä häpeän! Anna takaisin kova kilpeni ja anna minun mennä takaisin Pusat Tasekiin, niin en nostata merta hakeakseni ruokaa kuin kerran päivällä ja kerran yöllä.»

»Ei, Pau Amma, minä en anna sinun kilpeäsi takaisin, sillä sinä kasvat suuremmaksi ja ylpistyt ja vahvistut ja ehkäpä unohdat lupauksesi ja tahdot vielä kerran pitää merta leikkinäsi.»

»Mitä minun on tehtävä? Olen niin iso, että voin vain piiloutua Pusat Tasekiin ja jos minnekään muualle menen näin pehmeänä, niin hait ja valaat syövät minut. Ja jos menen näin pehmeänä Pusat Tasekiin, niin vaikka olisinkin turvassa, en milloinkaan voisi lähteä ruokaa hakemaan ja niin kuolisin nälkään.» Sitten se heilutteli jalkojaan ja voivotteli.

»Kuuntele, Pau Amma», sanoi Vanhin Loitsija. »En voi antaa sinulle sitä leikkiä, joka oli tarkoitettu sinua varten, koska sinä livahdit minulta pakoon Varsinaisen Alun aikana; mutta jos haluat, niin voin tehdä jokaisen kiven ja jokaisen kolon ja jokaisen meriruohotukun kaikissa merissä turvalliseksi Pusat Tasekiksi sinulle ja sinun lapsillesi iankaikkisiksi ajoiksi.»

»Hyvä on, mutta en valitse vielä. Katsohan, tässä on mies, joka puheli kanssasi Varsinaisen Alun aikana. Jos hän ei olisi kiinnittänyt sinun tarkkaavaisuuttasi, niin minä en olisi väsynyt odotukseen ja juossut pois ja kaikki tämä ei olisi tapahtunut. Mitä hän tekee minun hyväkseni?»

»Jos haluat, niin minä teen Loihdun, joka tekee sekä syvän veden että kuivan maan sinun ja lastesi kodiksi — niin että voit piiloutua sekä maalle että mereen.»

»En valitse vielä. Katso, tässä on tyttö, joka näki minun karkaavan
Varsinaisen Alun aikana. Jos hän olisi puhunut siitä, niin Vanhin
Loitsija olisi kutsunut minut takaisin, eikä kaikki tämä olisi
tapahtunut. Mitä hän tekee minun hyväkseni?»

»Tämä pähkinä, jota syön, maistuu hyvältä. Jos tahdot, niin teen Loihdun ja annan sinulle tämän saksiparin, hyvin terävän ja kovan, niin että sinä ja sinun lapsesi voitte tällä tavoin syödä kookospähkinöitä kaiket päivät, kun nousette merestä maalle. Sinä voit myöskin kaivaa Pusat Tasekin itsellesi näillä saksilla, kun kiveä tai koloa ei ole lähistöllä; ja kun maa on liian kovaa, voit näiden samojen saksien avulla nousta puuhun.»

»En valitse vielä, sillä näin pehmeätä kuin minä eivät nämä lahjat voi auttaa. Anna takaisin kilpeni, oi Vanhin Loitsija, niin sitten leikin sinun leikkiäsi.»

»Annan sen takaisin, Pau Amma, yhdeksitoista kuukaudeksi vuodessa; mutta jokaisen vuoden kahdenneksitoista kuukaudeksi sinä muutut pehmeäksi jälleen, jotta sinä ja sinun lapsesi muistaisitte minun loihtutaitoni ja olisitte nöyriä. Minä näen, Pau Amma, että jos sinä voit liikkua veden alla ja maalla, niin sinä tulet pöyhkeäksi; ja jos sinä voit kiivetä puihin ja särkeä pähkinöitä ja kaivaa koloja saksillasi, niin sinä tulet ahnaaksi, Pau Amma.»

Silloin Vanhin Loitsija teki Loihdun oikealla kädellään, kaikilla oikean kätensä viidellä sormella, ja katso, Rakkaani, Pau Amma pieneni, pieneni, pieneni, kunnes lopulta vain pieni vihreä krapu ui kanootin sivulla huutaen pienen pikkaraisella äänellä:

»Anna sakset tänne!» Ja tyttö nosti sen pienelle ruskealle kämmenelleen ja asetti sen kanootin pohjalle ja antoi sille saksensa, ja se heilutteli niitä pienissä käsivarsissaan ja availi niitä ja sulki niitä ja naksutteli niitä ja sanoi:

»Voin syödä pähkinöitä. Voin murtaa näkinkenkiä. Voin kaivaa koloja.
Voin kiivetä puihin. Voin hengittää kuivaa ilmaa ja voin löytää Pusat
Tasekin jokaisen kiven alta. En tiennytkään, että olin niin etevä.
Kun ?»

» Payah kun », sanoi Vanha Loitsija, ja hän nauroi ja antoi sille siunauksensa; ja pikku Pau Amma hypähti kanootin laidan yli veteen; ja se oli niin pikkarainen, että se saattoi piiloutua maalla kuivan lehden varjoon tai meren pohjalla kuolleen näkinkengän alle.

»Kyllä», sanoi Mies. »Mutta nyt meidän on mentävä takaisin Perakille, ja sinne on rasittava matka meloa. Jos olisimme odottaneet, kunnes Pau Amma olisi mennyt takaisin Pusat Tasekiin, niin vesi olisi itsestään vienyt meidät kotiin.»

»Sinä olet laiska», sanoi Vanhin Loitsija. »Sinunkin lapsesi tulevat laiskoiksi. Heistä tulee maailman laiskin kansa. Heitä tullaan nimittämään Malaiskoiksi — laiskaksi kansaksi», ja hän ojensi sormensa Kuuta kohden ja sanoi: »Oi Kalastaja, tässä on mies, joka on liian laiska soutaakseen kotiin. Vedä hänen kanoottinsa kotiin langallasi, Kalastaja.»

»Ei», sanoi Mies. »Jos minusta tulee laiska koko iäkseni, niin anna meren tehdä minulle työtä kaksi kertaa päivässä iankaikkisesti. Se säästää melomista.»

Ja Kuun Rotta lakkasi puremasta lankaa; ja Kalastaja laski lankaansa, kunnes se kosketti merta, ja veti koko syvän meren eteenpäin ohi Bintangin, ohi Singaporen, ohi Malakan, ohi Selangorin, kunnes kanootti suhahti takaisin Perak-joen suusta sisään.

» Payah kun », vastasi Vanhin Loitsija. »Pidä vain huolta meren vetämisestä kahdesti päivässä ja kahdesti yössä, niin että tämän laiskan kalastajan ei tarvitse meloa. Mutta varo, ettet vedä liian kovaa, muuten teen sinulle Loihdun niinkuin Pau Ämmälle.»

Siitä päivin on Kuu vetänyt merta ylös ja alas ja saanut aikaan sen, jota me nimitämme vuorovedeksi. Joskus Kalastaja vetää liian kovaa, ja silloin on tulvavuoksen aika, ja joskus hän vetää liian hiljaa, ja silloin on matalan vuoksen aika; mutta melkein aina hän on huolellinen, sillä hän pelkää Vanhinta Loitsijaa.

Miehestä ja hänen pikku tyttärestään syntyi kansa, jota vieläkin nimitetään malaiskoiksi, mutta useammin kuitenkin malaijeiksi.

Entä Pau Amma? Rannalle mentyäsi voit nähdä, miten Pau Amman pikkulapset tekevät itselleen pieniä Pusat Tasekeita jokaisen kiven ja ruohomättään alle; voit nähdä niiden heiluttavan pieniä saksiaan, ja muutamissa paikoin maailmaa ne tosiaankin elävät kuivalla maalla ja nousevat palmupuihin ja syövät kookospähkinöitä, aivan niinkuin tyttö lupasi. Mutta kerran vuodessa kaikkien Pau Ammojen täytyy luopua kovasta kilvestään ja tulla pehmeiksi — jotta ne muistaisivat, mihin Vanhin Loitsija kykenee. Ja silloin ei ole kaunista tappaa ja ajaa Pau Amman pikkulapsia takaa vain siksi, että vanha Pau Amma oli tyhmänylpeä kauan, kauan aikaa sitten.

Niinpä niin! Ja Pau Amman pikkulapset eivät pidä siitä, että ne otetaan pienistä Pusat Tasekeistaan ja kannetaan pärekorissa kotiin. Siksi ne nipistävät sinua saksillaan, ja se on sinulle aivan oikein!

KISSA, JOKA KULKI ITSEKSEEN.

Kuuntele ja seuraa tarkasti mukana, sillä tämä sattui ja tapahtui ja oli, oi Rakkaani, silloin kun kesyt eläimet olivat villejä. Koira oli villi ja Hevonen oli villi ja Lehmä oli villi ja Lammas oli villi ja Sika oli villi — niin villejä kuin villi voi olla villi, ja‘ ne vaelsivat villissä yksinäisyydessään pitkin Vetisiä Villejä Viidakoita. Mutta villein kaikista villeistä eläimistä oli Kissa. Se kulki itsekseen, ja kaikki paikat olivat sille yhdentekevät.

Tietysti Mieskin oli villi. Hän oli peloittavan villi. Eikä hän alkanut kesyyntyä, ennen kuin tapasi Naisen, ja tämä sanoi, ettei hän halunnut elää Miehen villillä tavalla. Nainen valitsi kostean lehtikasan asemesta miellyttävän, kuivan luolan nukkumista varten; hän sirotteli puhdasta hiekkaa lattialle ja viritti iloisen tulen luolan pohjukkaan; ja sitten hän ripusti kuivuneen villihevosennahan häntä alaspäin luola-aukon eteen ja sanoi:

»Pyyhi jalkasi astuessasi sisään, ystäväiseni, nyt me rupeamme pitämään taloutta.»

Sinä iltana, rakkaani, he söivät villiä lammasta, joka oli käristetty kuumilla kivillä ja maustettu villillä ruoholaukalla, ja villisorsaa, joka oli täytetty villillä riisillä ja villillä ajuruoholla ja villeillä koriandereilla, ja villin härän luuydintä ja villejä kirsikoita ja villejä grenadilloja. Sitten mies paneutui levolle tulen ääreen, tyytyväisempänä kuin konsanaan, mutta nainen jäi istumaan kammaten hiuksiaan. Hän otti lampaan lapaluun — ison litteän lapaluun — ja katseli siinä olevia kummallisia merkkejä; sitten hän heitti enemmän puita tuleen ja loihti. Hän teki maailman Ensimmäisen Laulavan Loihdun.

Vetisissä Villeissä Viidakoissa kokoontuivat kaikki villit eläimet katsomaan kaukaa kajastavaa tulenloistetta, ja ne ihmettelivät mitä se mahtoi merkitä.

»Oi Ystäväni, oi Viholliseni, miksi Mies ja Nainen ovat tehneet tuon suuren tulen tuohon suureen luolaan, ja mitä vahinkoa siitä on meille?»

Villi koira kohotti villiä kuonoaan ja vainusi käristetyn lampaan hajun ja sanoi:

»Minä menen sinne ja katselen ja tarkastelen ja kerron, sillä luulen, että se on hyvää. Kissa, tule mukaani.»

»Enkä!» vastasi Kissa. »Minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. En tahdo lähteä mukaasi.»

»Sitten emme enää ole ystäviä», sanoi Koira ja juoksi luolalle. Mutta kun se oli juossut jonkun matkaa, sanoi Kissa itsekseen:

»Kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. Miksen minäkin menisi ja katselisi oman mieleni mukaan?» Ja se hiipi Villin Koiran jäljestä hiljaa, hyvin hiljaa ja kätkeytyi paikkaan, josta se saattoi kuulla kaiken.

Kun Villi Koira oli ehtinyt luolan aukolle, nosti se kuivunutta hevosen nahkaa kuonollaan; ja haistoi käristetyn lampaan ihanaa hajua. Nainen, joka katseli lampaan lapaluuta, kuuli sen tulevan ja nauroi sanoen:

»Tässä tulee ensimmäinen. Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mitä haluat?»

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo, mikä se niin hyvälle haisee
Villeissä Viidakoissa?»

Silloin nainen otti käristetyn lampaan luun ja heitti sen Villille
Koiralle ja sanoi:

Villi Koira kalusi luuta, ja se oli parasta, mitä se milloinkaan oli maistanut, ja se sanoi:

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista. Auta miestäni metsästyksellä päivisin ja vahdi tätä luolaa öisin, ja minä annan sinulle käristettyjä luita niin paljon kuin haluat.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli. »Tuo on hyvin viisas nainen, mutta ei niin viisas kuin minä.»

»Oi Ystäväni ja Ystäväni Vaimo, minä autan Miestäsi metsästyksessä päivällä ja yöllä vahdin luolaanne.»

Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään. Mutta se ei puhunut kenellekään mitään.

»Sen nimi ei enää ole Villi Koira vaan Ensimmäinen Ystävä, koska se on oleva ystävämme iankaikkisesta iankaikkiseen. Ota se mukaasi mennessäsi metsälle.»

Seuraavana iltana nainen leikkasi suuren sylillisen tuoretta, vihreätä ruohoa ja kuivasi sen tulen loisteessa niin, että se haisi vasta niitetyltä heinältä ja istuutui luolan aukolle ja punoi hevosennahasta riimun; sitten hän katseli lampaan lapaluuta — litteätä leveää lapaluuta — ja loihti. Hän teki maailman Toisen Laulavan Loihdun.

Villeissä Viidakoissa kaikki villit eläimet ihmettelivät, minne Villi
Koira oli joutunut, ja Villi Hevonen polkaisi kaviotaan ja sanoi:

»Minä menen ja katselen ja kerron, miksei Villi Koira ole palannut.
Kissa, tule mukaani.»

»Enkä», sanoi Kissa. »Minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät. En tahdo tulla kanssasi.»

Mutta kuitenkin se seurasi Villiä Hevosta hyvin hiljaa ja kätkeytyi paikkaan, josta se saattoi kuulla kaiken.

Kun Nainen kuuli Villin Hevosen tulevan kompastellen pitkään harjaansa, nauroi hän ja sanoi:

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, et sinä tullut tänne Villin Koiran, vaan tämän mehevän ruohon takia.»

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, taivuta villi pääsi ja pidä sitä, jonka sinulle annan ja sinä saat syödä tätä ihmeellistä ruohoa kolmasti päivässä.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »tuo on taitava nainen, muttei niin taitava kuin minä.»

Villi Hevonen taivutti villiä päätään ja Nainen solautti sen kaulaan punotun riimun ja Villi Hevonen hengähti naisen jalalle ja sanoi:

»Oi minun Valtiattareni ja Valtiaani Vaimo, tahdon palvella sinua ihmeellisen ruohon takia.»

»Ahaa», sanoi Kissa, joka kuunteli, »sepäs hyvin typerä Hevonen.» Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessä. Mutta se ei puhunut kenellekään mitään.

»Sen nimi ei ole enää Villi Hevonen, vaan Ensimmäinen Palvelija, koska se tulee kantamaan meitä paikasta toiseen iankaikkisesta iankaikkiseen. Ratsasta sen selässä, kun menet metsästämään.»

Seuraavana päivänä Villi Lehmä meni luolalle villi pää korkeasti koholla, jotteivät sen villit sarvet olisi tarttuneet villeihin puihin, ja Kissa seurasi ja kätkeytyi, ja kaikki kävi aivan samoin kuin ennen, ja Kissa puhui samoin kuin ennen; ja kun Villi Lehmä oli luvannut antaa Naiselle maitonsa ihmeellistä ruohoa vastaan, meni Kissa takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään aivan samoin kuin ennen. Mutta se ei puhunut kenellekään mitään. Ja kun Mies ja Hevonen ja Koira palasivat metsältä ja tekivät samat kysymykset kuin ennenkin, niin Nainen sanoi:

»Sen nimi ei ole enää Villi Lehmä, vaan Hyvän Ravinnon Antaja. Se antaa meille lämmintä, valkoista maitoansa iankaikkisesta iankaikkiseen, ja minä hoidan sitä, kun sinä ja Ensimmäinen Ystävä ja Ensimmäinen Palvelija olette metsällä.»

Seuraavana päivänä Kissa odotti saadakseen nähdä, menisikö joku muu Villi Eläin luolalle, mutta kukaan ei liikuskellut Vetisissä Villeissä Viidakoissa, niin että Kissa meni sinne yksin; se näki Naisen lypsävän lehmää, ja se näki tulen valoa luolasta, ja se haistoi lämpimän, valkoisen maidon hajun.

»Villi Eläin Villeistä Viidakoista, mene takaisin Viidakkoon, sillä minä olen palmikoinut tukkani ja olen pannut taikakalun pois, emmekä me tarvitse ystäviä enempää kuin palvelijoitakaan luolaamme.»

»En minä ole ystävä enkä palvelija. Olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja minä haluan päästä luolaanne.»

»Sinä olet Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat sinulle yhdentekevät. Et ole ystävä etkä palvelija. Niin sanoit itse. Mene matkoihisi ja kulje itseksesi kaikilla yhdentekevillä paikoillasi.»

»Enkö saa tulla luolaan? Enkö milloinkaan saa olla lämpimän tulen ääressä? Enkö milloinkaan saa juoda lämmintä, valkeata maitoa? Sinä olet hyvin viisas ja hyvin kaunis. Sinun ei pitäisi olla paha edes Kissalle.»

»Tiesin olevani viisas, mutta en tiennyt olevani kaunis. Teen sopimuksen kanssasi. Jos jolloinkin sanon sanankin ylistykseksesi, saat tulla luolaan.»

»Niin ei tapahdu milloinkaan», sanoi Nainen. »Mutta jos sanon kaksi sanaa ylistykseksesi, saat istua luolassa tulen ääressä.»

»Niin ei tapahdu milloinkaan, vastasi Nainen, »mutta jos sanon kolme sanaa ylistykseksesi, niin saat juoda lämmintä, valkeata maitoa kolmasti päivässä iankaikkisesta iankaikkiseen.»

»Muistakoot luola-aukon Verho ja luolassa palava Tuli ja Maitoruukut, jotka ovat tulen luona, mitä Viholliseni ja Viholliseni Vaimo on sanonut.»

Ja se meni takaisin läpi Vetisten Villien Viidakoiden, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään.

Illalla Miehen, Koiran ja Hevosen palattua metsältä ei Nainen kertonut mitään sopimuksesta, jonka hän oli tehnyt Kissan kanssa, sillä hän pelkäsi, etteivät he siitä pitäisi.

Kissa meni kauas, kauas pois ja kätkeytyi villiin yksinäisyyteensä pitkäksi aikaa, kunnes Nainen unohti sen. Vain yölepakko — pieni ylösalaisin kääntynyt Yölepakko — joka riippui luolan seinällä, tiesi Kissan kätköpaikan, ja joka ilta se lensi Kissan luo ja kertoi kaikki, mitä tapahtui.

»Luolassa on Pikkulapsi. Se on uusi ja punainen ja paksu ja pieni, ja
Nainen on siihen hyvin ihastunut.»

»Se pitää esineistä, jotka ovat pehmeät ja kutittavat sitä», sanoi Yölepakko. »Se pitää mielellään lämpimiä esineitä käsissään, kun se nukkuu. Se pitää siitä, että sen kanssa leikkii. Kaikesta sellaisesta se pitää.»

Seuraavana iltana Kissa kulki läpi Vetisten Villien Viidakoiden ja kätkeytyi luolan läheisyyteen aamuksi, jolloin Mies ja Hevonen ja Koira menivät metsälle. Naisella oli sinä aamuna hyvin kiirettä ruoanlaitossa ja Lapsi huusi ja esti häntä. Sentähden hän kantoi sen luolan ulkopuolelle ja antoi sille käteen piikiviä, jotta se leikkisi niillä. Mutta kuitenkin se huusi yhä.

Silloin Kissa ojensi pehmeän käpälänsä ja taputti lapsen poskea, niin että Lapsi rupesi jokeltamaan iloisena ja Kissa hieroi itseään sen paksuja polvia vastaan ja kutitti lihavan leuan alle hännällään. Ja Lapsi nauroi, ja Nainen kuuli sen ja hymyili.

Silloin Yölepakko — pieni ylösalainen Yölepakko — joka riippui luolan sisäänkäytävän seinässä sanoi:

»Oi Emäntäni ja Isäntäni Vaimo ja Pojan Äiti, Villi Eläin Villeistä
Viidakoista leikkii niin ystävällisesti Lapsesi kanssa.»

»Siunattu olkoon se Villi Eläin, kuka se lieneekin», sanoi Nainen suoristaen selkänsä, »sillä minulla oli paljon tekemistä tänä aamuna ja se oli minulle hyödyksi.»

Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä putosi kuivunut hevosennahka alas — ropsis! — sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen; ja kun nainen nosti sen ylös, niin katsoi — Kissa istui tyytyväisenä luolassa.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »minä täällä olen, sillä sinä olet sanonut sanan ylistyksekseni ja nyt minä voin istua luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta vielä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

Nainen oli hyvin vihainen ja nipisti huulensa tiukasti yhteen ja rupesi kehräämään.

Mutta Lapsi huusi, kun Kissa oli poistunut, eikä Nainen saanut sitä vaikenemaan, sillä se potki ja huitoi ja tuli aivan mustaksi kasvoiltaan.

»Oi minun Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »katkaise pätkä langasta, jota kehräät, ja sido se rukin pyörän napaan ja laahaa sitä yli lattian, niin näytän sinulle Loihdun, joka saa lapsen nauramaan yhtä suuriäänisesti kuin se nyt itkee.»

»Teen niin», sanoi Nainen, »sillä en tiedä, mihin muutenkaan ryhtyä — mutta en ylistä sinua.»

Hän sitoi langan pätkän pieneen savesta tehtyyn rukinnapaan ja veti sitä yli lattian, ja Kissa juoksi sen jälestä ja iski sitä käpälällään ja heitti kuperikeikkaa sen yli ja viskeli sitä yli päänsä ja laahasi sitä mukanaan takajaloillaan ja oli pudottavinaan sen ja iski siihen taas kiinni, kunnes Lapsi alkoi nauraa yhtä kovasti kuin se äsken oli itkenyt ja konttasi Kissan jälkeen ja peuhasi pitkin luolaa, kunnes väsyi ja asettui makaamaan Kissa sylissään.

»Nyt», sanoi Kissa, »minä laulan Lapselle niin että se nukkuu tunnin». Ja se alkoi kehrätä korkeasti ja matalasti, matalasti ja korkeasti, kunnes Lapsi vaipui sikeään uneen. Nainen hymyili katsellessaan heitä molempia ja sanoi:

»Se oli ihmeellinen työ. Täytyy todellakin myöntää, että olet taitava, oi Kissa.»

Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä Tulesta nouseva savu laskeutui katosta alas — puh! — sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen; ja savun haihduttua — katso! — Kissa istui tyytyväisenä aivan tulen ääressä.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »tässä olen minä, sillä sinä olet sanonut toisen sanan minun ylistyksekseni, ja nyt minä voin istua lämpimän tulen ääressä luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta vielä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

Silloin Nainen tuli kovin, kovin vihaiseksi ja päästi tukkansa irralleen ja pani enemmän puita tuleen, ja otti lampaan lapaluun esiin ja alkoi tehdä Loihtua, joka estäisi häntä sanomasta kolmatta sanaa Kissan ylistykseksi. Se ei ollut Laulava Loihtu, se oli Hiljainen Loihtu ja lopulta luolassa oli niin hiljaista, että pikkuruinen hiiri ryömi nurkasta esiin ja juoksi poikki lattian.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »onko tuo hiiri osa loitsuasi?»

»Uijui! Hush! Ei suinkaan!» sanoi Nainen ja hän pudotti luun ja hyppäsi tulen luona olevalle jakkaralle ja nosti hyvin nopeasti tukan ylös, sillä hän pelkäsi hiiren alkavan ryömiä sitä pitkin.

»Ahaa», sanoi Kissa, joka katseli, »eipä taitaisi olla vahingoksi, vaikka söisin hiiren?»

»Ei», sanoi Nainen palmikoiden tukkaansa, »syö se pian, niin olen sinulle kiitollinen.»

»Paljon kiitoksia! Ei Ensimmäinen Ystäväkään osaa pyytää hiiriä niin vikkelästi kuin sinä.»

Samassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä oi Rakkaani, tulen luona oleva Maitoruukku meni kahdeksi kappaleeksi — rats! sillä se muisti Kissan kanssa tekemänsä sopimuksen, ja kun Nainen hypähti jakkaralta katso! — silloin Kissa latki lämmintä, valkoista maitoa, jota oli toisessa ruukun puolikkaassa.

»Oi Viholliseni ja Viholliseni Vaimo ja Viholliseni Äiti», sanoi Kissa, »minä tässä olen, sillä sinä olet sanonut kolme sanaa ylistyksekseni, ja nyt minä saan juoda lämmintä, valkoista maitoa kolmasti päivässä iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta yhä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen, ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

»Oi Kissa, sinä olet yhtä viisas kuin ihminen; mutta muista, ettei sopimusta ole tehty Miehen ja Koiran kanssa, enkä tiedä, mitä he tekevät palattuaan kotiin.»

»Mitä se minua liikuttaa?» sanoi Kissa. »Jos minulla on sija lämpimän tulen ääressä luolassa ja saan maitoni kolmasti päivässä, en välitä siitä, mitä Mies ja Koira tekevät.»

Illalla Miehen ja Koiran tultua metsältä Nainen kertoi koko jutun sopimuksesta, ja Kissa istui sillä välin hymyillen tulen ääressä. Silloin Mies sanoi:

»Niin, mutta se ei ole tehnyt mitään sopimusta minun kanssani eikä kaikkien jälkeeni tulevien kunnon Miesten kanssa.»

Sitten hän riisui molemmat nahkasaappaansa ja otti pienen kivikirveensä (siinä oli kolme) ja haki puunkappaleen ja piilun (siinä oli viisi), ja hän pani ne riviin ja sanoi:

»Nyt me teemme oman sopimuksemme. Jollet pyydystä hiiriä ollessasi luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen, niin minä heitän sinua näillä viidellä esineellä, milloin vain sinut näen, ja niin tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Miehet.»

»Ahaa», sanoi Nainen, joka kuunteli, »tuo on hyvin ovela Kissa, muttei niin ovela kuin Mieheni.»

»Minä pyydystän hiiriä, ollessani luolassa iankaikkisesta iankaikkiseen; mutta yhä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

»Ei minun läsnäollessani», sanoi Mies. »Ellet olisi sanonut noita viimeisiä sanoja, olisin pannut nuo esineet pois iankaikkisesta iankaikkiseen, mutta nyt heitän sinua molemmilla saappaillani ja pienellä kivikirveelläni (yhteensä kolme) milloin hyvänsä sinut tapaan. Ja niin tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Miehet!»

»Odota hiukan. Se ei ole tehnyt mitään sopimusta minun kanssani ja kaikkien jälkeeni tulevien kunnon Koirien kanssa.»

»Jollet ole hyvä Lapselle minun ollessani luolassa, iankaikkisesta iankaikkiseen, niin minä ajan sinua takaa, kunnes saavutan sinut, ja kun olen saavuttanut sinut, puren sinua. Ja niin tekevät kaikki minun jälkeeni tulevat kunnon Koirat.»

»Ahaa», Nainen sanoi, joka kuunteli, »tuo on hyvin ovela Kissa, muttei niin ovela kuin Koira.»

»Minä olen hyvä Lapselle ollessani luolassa niin kauan kuin se ei vedä minua hännästä, iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta yhä vielä minä olen Kissa, joka kulkee itsekseen ja kaikki paikat ovat minulle yhdentekevät.»

»Ei minun läsnäollessani», sanoi Koira. »Ellet olisi sanonut noita viimeisiä sanoja, olisin sulkenut suuni iankaikkisesta iankaikkiseen; mutta nyt ajan sinut puuhun, milloin hyvänsä sinut tapaan. Ja niin tekevät kaikki jälkeeni tulevat kunnon Koirat».

Sitten mies heitti molemmat saappaansa ja pienen kivikirveensä (yhteensä kolme) Kissan perään, ja Kissa juoksi ulos luolasta ja Koira ajoi sen puuhun; ja siitä päivästä lähtien, oi rakkaani, kolme kunnon Miestä viidestä heittää aina jollakin kapineella Kissaa, milloin he vain tapaavat sen, ja kaikki kunnon Koirat ajavat sen puuhun. Mutta Kissa täyttää myös osansa sopimuksesta. Se tappaa hiiriä ja on hyvä Lapselle, ollessaan sisällä, juuri niin kauan kuin Lapsi ei vedä sitä liian kovasti hännästä. Mutta kun se on tehnyt tuon kaiken, niin joskus, kun kuu nousee ja yö saapuu, se on Kissa, joka kuljeksii itsekseen ja kaikki paikat ovat sille yhdentekevät. Silloin se menee Vetisiin Villeihin Viidakoihin tai nousee Vetisiin Villeihin Puihin tai Vetisille Villeille Katoille, viskellen villiä häntäänsä ja vaeltaen villissä yksinäisyydessään.

PERHONEN JOKA POLKAISI.

Tämä, oi Rakkaani, on kertomus — uusi ja ihmeellinen kertomus — kertomus Maailman Viisaimmasta Hallitsijasta Suleiman-bin-Daoudista — Salomosta, Daavidin pojasta.

Suleiman-bin-Daoudista on olemassa kolmesataa viisikymmentä kertomusta, mutta tämä ei ole mikään niistä. Tämä ei ole kertomus Hyypästä, joka löysi veden, eikä myöskään Harjalinnusta, joka suojeli Suleiman-bin-Daoudia helteeltä. Se ei ole kertomus lasisesta katukivityksestä, ei rubiinista, jonka sisällä oli sokkelokäytävä, eikä myöskään Balkisin kultaisesta aitauksesta. Tämä on kertomus Perhosesta, joka polkaisi.

SuIeiman-bin-Daoud oli viisas. Hän ymmärsi, mitä nelijalkaiset sanoivat, mitä linnut sanoivat, mitä kalat sanoivat, ja mitä hyönteiset sanoivat. Hän ymmärsi mitä kalliot sanoivat syvällä maan alla, kun ne ähkyen nojautuivat toisiansa vasten. Hän ymmärsi mitä puut sanoivat, kun ne suhisivat aamutuulessa, hän ymmärsi kaiken, ja Balkis, hänen pääkuningattarensa, Maailman Kaunein Kuningatar Balkis oli melkein yhtä viisas kuin hän.

Suleiman-bin-Daoud oli mahtava. Hänen oikean kätensä keskimmäisessä sormessa oli sormus. Kun hän kiersi sitä kerran, niin kaikki maahiset ja henget tulivat maan sisästä täyttämään hänen käskyjään. Kun hän kiersi sitä kahdesti, niin haltiattaret tulivat pilvistä täyttämään hänen käskyjään, ja kun hän kiersi sitä kolmasti niin kuolon enkeli Azrael tuli puettuna vedenkantajaksi ja kertoi hänelle uutisia kolmesta maailmasta, yläpuolisesta, alapuolisesta ja tästä.

Kuitenkaan Suleiman-bin-Daoud ei ollut ylpeä. Hän kerskaili sangen harvoin, ja jos hän siihen joskus erehtyi, niin hän katui jäljestä päin. Kerran hän päätti syöttää kaikki maailman eläimet yhden päivän ajan, mutta kun ruoka oli koottu, nousi syvältä merestä eräs Eläin, joka hotkaisi kaiken kolmena suupalana. Suleiman-bin-Daoud oli aivan ällistynyt ja sanoi: »Oi Eläin, kuka sinä olet?» Ja Eläin vastasi; »Oi kuningas, olkoot sinun päiväsi lukemattomat! Olen pienin kolmestakymmenestä tuhannesta veljeksestä, ja meidän kotimme on meren pohjassa. Me kuulimme, että sinä aioit ruokkia maailman kaikki eläimet, ja veljeni lähettivät minut kysymään, milloin päivällinen on valmis.» Suleiman-bin-Daoud oli entistä ällistyneempi ja sanoi: »Oi Eläin, sinä olet syönyt kaiken muonan, jonka minä olin varannut maailman kaikille eläimille.» Silloin Eläin virkkoi: »Oi kuningas, olkoot elinpäiväsi loppumattomat, mutta voitko todellakin sanoa tätä ateriaksi? Siellä, mistä minä olen kotoisin, syö jokainen kaksi kertaa noin paljon vain välipalaksi.» Silloin Suleiman-bin-Daoud heittäytyi kasvoilleen ja huudahti: »Oi Eläin! Aioin tarjota tämän aterian osoittaakseni, miten suuri ja rikas kuningas minä olen, enkä senvuoksi, että todellakin tahtoisin olla eläinten kuningas. Nyt olen häväisty ja se on minulle aivan oikein.» Suleiman-bin-Daoud oli todellakin viisas mies, Rakkaani. Hän ei näet milloinkaan unohtanut, että kerskaileminen on typerää; ja nyt minun tarinani oikein alkaa.

Hänellä oli monen monta vaimoa. Hänellä oli yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vaimoa paitsi Suunnattoman Suloista Balkista. Kaikki he elivät suuressa kultaisessa palatsissa, joka oli keskellä ihanaa suihkulähteillä koristettua puutarhaa. Hän ei oikeastaan olisi välittänyt yhdeksästäsadastayhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vaimosta, mutta niinä aikoina jokaisella oli niin monta vaimoa, ja kuninkaan oli otettava niin monta juuri osoittaakseen, että hän oli kuningas.

Jotkut vaimoista olivat kauniita, mutta jotkut suorastaan hirvittäviä, ja nuo hirvittävät torailivat kauniitten kanssa ja tekivät nekin hirvittäviksi. Mutta Balkis, Suunnattoman Suloinen, ei riidellyt Suleiman-bin-Daoudin kanssa. Hän rakasti kuningasta liian paljon. Hän istui huoneessaan Kultaisessa Palatsissa tai käveli Palatsin puutarhassa ja oli oikein suruissaan kuninkaan puolesta.

Tietenkin jos Suleiman-bin-Daoud olisi halunnut kiertää sormustaan ja kutsua luokseen nuo henget ja maahiset, niin nämä olisivat voineet loihtia nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän toraisaa vaimoa erämaan valkoisiksi muuleiksi tai vinttikoiriksi tai omenansiemeniksi; mutta Suleiman-bin-Daoud ajatteli, että sellainen olisi ollut kerskailua. Kun he siis torailivat liikaa, niin hän vain käveli ihanassa palatsipuutarhassa ja toivoi, ettei olisi milloinkaan syntynyt.

Eräänä päivänä, kun he olivat torailleet kolme viikkoa — kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän naista yhdessä — Suleiman bin-Daoud läksi tapansa mukaan rauhaa ja lepoa etsimään. Appelsiinipuiden keskellä hän tapasi Suunnattoman Suloisen Balkisin, joka oli hyvin pahoillaan, koska Suleiman-bin-Daoud oli niin tuskastunut. Ja hän sanoi kuninkaalle:

»Oi, herrani ja silmieni valo, kierrä sormustasi ja näytä näille Egyptin ja Mesopotamian ja Persian ja Kiinan kuningattarille, että sinä olet suuri ja hirmuinen kuningas.»

»Oi valtiattareni ja elämäni ilo, muista Eläintä, joka tuli merestä ja häpäisi minut maailman kaikkien ihmisten edessä, koska olin kerskaillut. Jos minä nyt kerskailisin näille Persian ja Egyptin ja Abessinian ja Kiinan kuningattarille vain sen vuoksi, että he ovat tuskastuttaneet minua, niin ehkä minut häväistäisiin vieläkin pahemmin.»

Suunnattoman Suloinen Balkis kysyi: »Oi herrani ja sieluni aarre, mitä aiot tehdä?»

»Oi valtiattareni ja sydämeni lohtu, jätän edelleenkin kohtaloni näiden yhdeksänsadanyhdeksänkymmenen yhdeksän kuningattaren käsiin, jotka kiusaavat minua alituisella torailullaan.»

Sitten hän meni liljojen ja ruusujen ja vahvatuoksuisten inkiväärikasvien sekaan, kunnes hän tuli suuren kamferttipuun luo, jota nimitettiin Suleiman-bin-Daoudin Kamferttipuuksi. Mutta Balkis piiloutui pitkien kurjenmiekkojen ja pilkullisten bambujen ja punaisten liljojen sekaan kamferttipuun taakse, niin että hän oli lähellä sydämensä rakastettua, Suleiman-bin-Daoudia.

»Ihmettelen sinun julkeuttasi, kun tuolla tavalla puhut minulle.
Etkö tiedä, että jos minä polkaisisin jalallani, niin koko
Suleiman-bin-Daoudin palatsi ja tämä puutarha heti häipyisi
olemattomiin kovalla ryminällä?»

Silloin Suleiman-bin-Daoud unohti yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän vaivalloista vaimoaan ja nauroi Perhosen kerskumiselle, kunnes kamferttipuu vapisi. Ja hän ojensi sormensa ja sanoi: »Pikku mies, tulehan tänne!»

Perhonen oli hirveän peloissaan, mutta sen onnistui leijailla Suleiman-bin-Daoudin kädelle ja siipiään leyhytellen tarrautua siihen. Suleiman-bin-Daoud kumarsi päätään ja kuiskasi hyvin hiljaa: »Pikku mies, sinä tiedät, ettet kaikella polkemisellasi saisi taipumaan edes ruohon lehteä. Mikä sinut sai kertomaan tuon hirvittävän valheen vaimollesi? Epäilemättä hän on vaimosi?»

Perhonen katsoi Suleiman-bin-Daoudiin ja näki tuon maailman viisaimman kuninkaan silmien vilkuttavan kuin pakkasyönä tähdet, ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja pyöritteli päätään sanoen:

»Oi kuningas, elä iankaikkisesti. Hän on vaimoni; ja sinä tiedät, millaisia vaimot ovat.»

»Jollakin tavalla heitä on pidettävä järjestyksessä», sanoi Perhonen, »ja hän on toraillut minulle aamusta alkaen. Sanoin niin tyynnyttääkseni häntä.»

»Toivottavasti se tyynnyttää häntä. Mene vaimosi luo, pikku veli, ja kuunnelkaamme mitä hän sanoo.»

Takaisin lensi Perhonen vaimonsa luo, joka oli suunniltaan hermostumisesta erään lehden takana; vaimo sanoi: »Hän kuuli sinua! Suleiman-bin-Daoud kuuli sinun puheesi!»

»Kuule!» virkkoi Perhonen. »Tietysti hän kuuli minun puheeni. Tarkoitin juuri sanani hänen kuultavakseen.»

»Hyvä», virkkoi Perhonen pyristellen siipiään varsin tärkeän näköisenä, »näin meidän kesken, rakkaani — tietenkään en voi vahingoittaa häntä, koska palatsi on maksanut joukon rahaa ja appelsiinit ovat juuri kypsymäisillään — hän pyysi, etten polkaisisi, ja minä lupasin, etten sitä tekisi.»

»Ihanaa!» sanoi hänen vaimonsa ja istuutui aivan rauhoittuneena; mutta Suleiman-bin-Daoud nauroi pahan pikku Perhosen häpeämättömyyttä, kunnes kyyneleet valuivat poskia pitkin.

Suunnattoman Suloinen Balkis seisoi puun takana punaisten liljojen seassa ja hymyili itsekseen, sillä hän oli kuullut kaiken puheen. Hän ajatteli: »Jos olen viisas, niin voin suojella herraani noiden riitaisten kuningattarien kiusaamiselta»; ja hän ojensi sormensa ja kuiskasi hiljaa Perhosen vaimolle: »Pikku nainen, tulehan tänne.» Ilmaan kohosi Perhosen vaimo, hyvin peloissaan, ja tarrautui Balkisin valkoiseen käteen.

Perhosen vaimo katsoi Balkisiin ja näki Suunnattoman Suloisen Kuningattaren silmien loistavan kuin metsälampien tähtikirkkaana yönä ja se piristi rohkeuttaan molemmilla siivillään ja virkkoi:

»Oi, kuningatar, ollos rakastettava iankaikkisesti. Sinä tiedät millaisia miehet ovat.»

Ja kuningatar Balkis, Seeban Viisas Balkis, pisti käden suulleen piiloittaakseen hymyään ja sanoi: »Pikku sisko, minä kyllä tiedän.»

»He ärtyvät kaikesta», sanoi Perhosen vaimo leyhytellen nopeasti siipiään, »mutta meidän täytyy tehdä heille mieliksi. Ne eivät tarkoita puoliakaan siitä, mitä sanovat. Jos miestäni miellyttää uskoa, että minä uskon, että hän voi hävittää Suleiman-bin-Daoudin palatsin polkaisemalla jalkaansa, niin se on minusta yhdentekevää. Hän on kaiken unohtanut jo huomenna.»

»Pikku sisko», virkkoi Balkis, »olet aivan oikeassa; mutta jos hän vielä rupeaa kerskailemaan, niin tartu hänen sanaansa. Vaadi häntä polkaisemaan ja katso mitä tapahtuu. Me tiedämme mitä miesväki on, eikö totta? Hän saa suuren häpeän.»

Taas lensi Perhosen vaimo miehensä luo, ja viiden minuutin kuluttua ne torailivat pahemmin kuin milloinkaan ennen.

»Muista!» sanoi Perhonen. »Muista mitä voin tehdä, jos polkaisen jalkaani!»

»En usko hituistakaan sinun jutuistasi», vastasi Perhosen vaimo.
»Minusta olisi sangen hauskaa nähdä. Koetahan polkaista.»

»Lupasin Suleiman-bin-Daoudille, etten niin tekisi», sanoi Perhonen, »enkä voi rikkoa lupaustani.»

»Ei syntyisi mitään, vaikka koettaisit», väitti vaimo. »Et kykenisi taivuttamaan edes ruohonkortta polkemisellasi. Uskallan vaatia sinua polkaisemaan», sanoi se. »Polkaise! Polkaise! Polkaise!»

Suleiman-bin-Daoud, joka istui kamferttipuun alla, kuuli jokaisen sanan, ja hän nauroi enemmän kuin milloinkaan ennen koko elämänsä aikana. Hän unohti kaikki kuningattarensa, hän unohti Eläimen, joka oli tullut merestä, hän unohti kerskailunsa seuraukset. Hän nauroi iloisesti. Balkis, joka seisoi puun takana hymyili, koska hänen sydämensä rakastettu oli niin iloinen.

Pian Perhonen, hyvin hikisenä ja pöyhkeilevänä lepatteli takaisin kamferttipuun varjoon ja sanoi Suleimanille:

»Hän vaatii minua polkaisemaan! Hän tahtoo nähdä mitä tapahtuu, oi Suleiman-bin-Daoud! Tiedän, etten voi sitä tehdä, ja nyt hän ei milloinkaan enää usko sanaakaan minun puheistani. Hän nauraa minua koko ikänsä.»

»Ei, pikku veli», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »hän ei naura sinua enää milloinkaan», ja hän kiersi sormusta sormessaan — vain pikku Perhosen vuoksi, ei kerskaillakseen — ja katso! neljä valtavaa henkeä nousi maan sisästä!

»Orjat», sanoi Suleiman-bin-Daoud, »kun tämä herrasmies sormellani» (siinä tuo julkea Perhonen näet istui yhä) »polkaisee vasenta etujalkaansa, niin viekää minun palatsini ja nämä puutarhat hirvittävällä ryminällä kadoksiin. Kun hän polkaisee uudelleen, niin tuokaa kaikki huolellisesti paikoilleen.»

»No, pikku veli», sanoi hän, »mene takaisin vaimosi luo ja polkaise niin kuin mielesi tekee.»

Pois lensi Perhonen vaimonsa luo, joka yhä huusi: »En pelkää! En pelkää! Polkaise! Polkaisepas! Polkaise!» Balkis näki neljän suunnattoman hengen kumartuvan puutarhan neljään nurkkaan, ja hän taputti hiljaa käsiään ja sanoi: »Vihdoinkin Suleiman-bin-Daoud tekee Perhosen takia sen, minkä hänen jo aikoja sitten olisi pitänyt tehdä itsensä tähden; kylläpä nuo riitaiset kuningattaret pelästyvät!»

Silloin Perhonen polkaisi. Henget nykäisivät äkkiä palatsin ja puutarhat tuhannen penikulmaa ilmaan; syntyi kauhistuttava ryminä ja kaikki muuttui mustaksi kuin muste. Perhosen vaimo lepatteli pimeydessä huutaen: »Oi, olen jo kiltti! Kadun puhettani! Vie vain puutarha takaisin, rakas mieheni, niin minä en milloinkaan väitä sinua vastaan.»

Perhonen oli melkein yhtä pelästynyt kuin vaimonsakin, ja Suleiman-bin-Daoud nauroi nim, ettei hän muutamiin minuutteihin saanut henkeä tarpeeksi kuiskatakseen perhoselle: »Polkaise uudelleen, pikku veli. Oi maailman suurin loihtija. Anna palatsini takaisin.»

»Niin, anna hänen palatsinsa takaisin», sanoi Perhosen vaimo, joka yhä lenteli pimeydessä kuin koi. »Anna hänen palatsinsa takaisin, ja päästä meidät näistä hirveistä taikatempuistasi.»

»Hyvä, rakkaani», sanoi Perhonen niin karskisti kuin osasi, »näet nyt mihin nalkutuksesi on vienyt. Tietenkin minusta on aivan yhdentekevää — minä olen tottunut tällaisiin asioihin — mutta osoittaakseni suosiotani sinulle ja Suleiman-bin-Daoudille tahdon laittaa asiat paikoilleen.»

Sitten hän polkaisi vielä kerran; siinä silmänräpäyksessä henget laskivat kolahduksenkaan kuulumatta palatsin ja puutarhat paikoilleen. Aurinko paistoi tummanvihreiden appelsiinilehtien läpi, suihkulähteet solisivat vaaleanpunaisten egyptinliljojen keskellä, linnut jatkoivat laulamistaan, ja Perhosen vaimo asettui paikoilleen kamferttipuun alle räpytellen siipiään ja huohottaen:

Suleiman-bin-Daoud saattoi tuskin puhua naurultansa. Hän nojautui puuta vastaan aivan uupuneena ja nikotellen, ja hän heristi sormeaan Perhoselle ja virkkoi: »Oi suuri taikuri, mitä minua hyödyttää saada palatsiani takaisin, jos tapat minut nauruun?»

Samassa syntyi hirvittävä meteli, sillä nuo kaikki yhdeksänsataayhdeksänkymmentä yhdeksän kuningatarta juoksivat palatsista huutaen ja kiljuen ja kutsuen pikkulapsiaan. He syöksyivät isoja marmoriportaita pitkin suihkulähteen luo, sata aina rinnakkain, ja viisas Balkis meni ylhäisesti heitä vastaan sanoen:

»Mikäkö meillä on hätänä? Olimme kaikessa rauhassa kultaisessa palatsissamme, niinkuin tapamme on, kun palatsi äkkiä katosi, ja me jäimme istumaan tiheään ja meluisaan pimeyteen; ja kävi kova ryminä, ja henget ja maahiset liikkuivat pimeydessä! Se on meillä hätänä, oi ylin kuningatar ja me olemme äärimmäisen hätäytyneitä tästä hädästä, sillä se oli kova hätä, erilainen kuin mikään hätä minkä olemme tunteneet.»

Silloin Balkis, suunnattoman suloinen kuningatar — Suleiman-bin-Daoudin kaikkein rakkain — Seeban ja Sabian ja Eteläisen Kuvavirran Kuningatar — hallitsijatar Zinnin erämaasta Zimbabwen kaupunkeihin — Balkis, melkein yhtä viisas kuin maailman viisain Suleiman-bin-Daoud itsekin, sanoi:

»Oi kuningattaret, ei tämä ole mitään! Eräs Perhonen on tuskastunut vaimoonsa, koska tämä riiteli hänen kanssaan, ja meidän herraamme Suleiman-bin-Daoudia on huvittanut opettaa tuolle torailijalle hiljaa-puhumista ja nöyryyttä, sillä niitä pidetään hyveinä Perhosten vaimojen keskuudessa.»

»Meidän palatsiamme ei ole voitu reväistä juurineen niin kuin sipulia niin pienen hyönteisen takia. Ei! Suleiman-bin-Daoud on varmasti kuollut ja se, minkä kuulimme oli maanjäristys ja auringonpimennys.»

He tulivat alas pitkin marmoriportaita sata aina rinnakkain, ja kamferttipuun alla uupuneena naurusta näkivät he Maailman Viisaimman Kuninkaan Suleiman-bin-Daoudin keinuttelevan perhosta kummallakin kädellään ja he kuulivat hänen sanovan:

»Oi ilmassa leijailevan veljeni vaimo, muista tämän jälkeen mukautua kaikessa miehesi tahtoon, muuten voit ärsyttää häntä polkaisemaan uudelleen; sillä hän on sanonut, että hän on tottunut tähän taikaan, ja hän on erittäin suuri noita — sellainen, joka varastaa kokonaisen palatsin Suleiman-bin-Daoudilta itseltään. Menkää rauhaan, pikku väki!» Ja hän suuteli niiden siipiä, ja ne lensivät pois.

Sitten kaikki kuningattaret paitsi Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Loistava Balkis, joka seisoi hymyillen syrjässä — heittäytyivät kasvoilleen ja sanoivat:

»Jos nämä asiat ovat tehdyt vain senvuoksi, että Perhonen oli riitaantunut vaimonsa kanssa, niin mitä tapahtuisikaan meille, jotka olemme kiusanneet kuningastamme huutamisella ja torailemisella kaiket päivät.»

Sitten he verhosivat hunnuilla päänsä ja panivat kädet suulleen ja sipsuttivat takaisin palatsiin aivan hiirenhiljaisina.

Silloin Balkis — Suunnattoman Suloinen ja Ylhäinen Balkis, meni punaisten liljojen läpi kamferttipuun siimekseen ja laski kätensä Suleiman-bin-Daoudin hartioille ja sanoi:

»Oi herrani ja sieluni aarre, iloitse, sillä olemme antaneet Egyptin ja Abessmian ja Persian ja Intian ja Kiinan kuningattarille suuren ja muistettavan opetuksen.»

Ja Suleiman-bin-Daoud, joka yhä katseli auringon valossa kisailevia perhosia sanoi: »Oi valtiattareni ja autuuteni jalokivi, milloin se on tapahtunut? Minä olen näet leikitellyt erään perhosen kanssa aina puutarhaan tulostani asti.» Ja hän kertoi Balkisille mitä oli tehnyt.

»Oi herrani ja elämäni hallitsija, olin piilossa kamferttipuun takana ja näin kaiken. Minä juuri sanoin perhosen vaimolle, että hän vaatisi miestään polkaisemaan, koska toivoin, että herrani huvikseen tekisi jonkun suuren taian ja että kuningattaret näkisivät sen ja pelästyisivät.»

Ja hän kertoi mitä kuningattaret olivat sanoneet ja nähneet, ja ajatelleet. Silloin Suleiman-bin-Daoud nousi istuimeltaan kamferttipuun alta, ojensi käsivartensa, iloitsi ja sanoi:

»Oi valtiattareni ja päivieni sulostuttaja, tiedä, että jos olisin tehnyt taian kuningattariani vastaan vain ylpeydestä tai suuttumuksesta, niinkuin valmistin tuon aterian kaikille eläimille niin varmasti olisin saanut häpeää. Mutta sinun viisautesi avulla minä tein taian leikillä ja pikku Perhosen vuoksi ja katso! Se on myöskin vapauttanut minut kiusallisten vaimojeni kiusoista! Kerro, oi sydämeni sydän, kuinka tulit niin viisaaksi?»

Ja kuningatar Balkis, suloinen ja korkea, katsoi Suleiman-bin-Daoudm silmiin ja pani päänsä hiukan kallelleen niinkuin Perhonen ja vastasi: »Ensiksikin, oi herrani, koska minä rakastan sinua; ja toiseksi, oi herrani, koska minä tiedän mitä naisväki on.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEIKEITÄ JUTTUJA PIENILLE LAPSILLE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.