Title : Oli kerran
Satuja nuorille ja aikuisille
Author : Larin-Kyösti
Release date : September 2, 2024 [eBook #74352]
Language : Finnish
Original publication : Hämeenlinna: Arvi A. Karisto
Credits : Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Satuja nuorille ja aikuisille
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1911.
Metsän henki.
Tarina kerjuupussista.
Noiduttu tornikello.
Kiduttajat.
Matti kierosilmä.
Laulajan uni.
Indialainen legenda.
Vuohi ja pihakoira.
Tiikerikoira ja fox-terrier.
Sorsanpojasta.
Omenapuu ja koivut.
Mettinen ka kihokki.
Elämänlangat ja piimäpilkku.
Köyhältä pojalta kuoli vanhemmat, mökki myytiin ja niin läksi hän yksin maailmalle eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää, joita hän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja linnut visertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä hän oli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta hän oli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita, jonne hän kerran oli toivonut pääsevänsä.
Niin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen kirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha ukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. "Auta minua mäessä!", sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle.
"Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!", sanoi ukko.
Poika antoi ukolle reikäleivän.
Niin erosivat he ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen kirkon ohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt vielä vanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko sanoi pojalle: "auta minua, sillä minä olen kovin vanha!" Poika auttoi ukon mäelle.
Ukko sanoi: "anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole syönyt kahteen vuorokauteen."
Poika antoi ukolle reikäleivän.
Poika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli kulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle. Syvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko, hänellä oli vanha, vihreä kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu.
Hän näytti niin raihnaiselta ikäänkuin hän olisi ollut yhdeksänsadan vuoden vanha. Niin ajatteli poika.
"Poikani, poikani", valitti ukko, "tule auttamaan minua, muuten minä kuolen!"
Poika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti kaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen voiman, hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle.
"Taidan kuolla", sanoi ukko, "mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin minä tästä elvyn!"
Poika antoi ukolle ainoan leipänsä, hän ajatteli: "ei hätää mitään, koko metsä on marjoja täynnä."
Ukko söi ja virkistyi ja sitä mukaa kuin hän söi nuoreni hän ja pojasta tuntui ikäänkuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se vieras nousi ja sanoi: "kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka tulin sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi, sinä kuljet hyvien haltioiden suojassa!" Vieras otti sauvansa ja lähti astumaan. Poika lähti kulkemaan, kun hän katsoi taaksensa, oli vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti ja kun hän nyt katsoi eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannassa ison valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen mielensä tuli kovin iloiseksi, hyräillen kulki hän taas eteenpäin. Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.
"Anna mulle murunen, anna mulle murunen!", vikerteli se valkea kyyhkynen.
"Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle", vastasi poika.
"Anna mulle murunen, anna mulle murunen", vikersi taas metsäkyyhkynen.
Poika alkoi kaivaa laskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. "Minä olen sen vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", vikersi kyyhkynen.
Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.
Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea. Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita, ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori, sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen takkiin, kupeella miekka kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.
Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle sanottiin, että se oli nuori iloinen herttua, joka asui siinä nelitornisessa linnassa.
Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen, kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla ikäänkuin suurilla sineteillä suljetut, toiset kirjat olivat auki selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän alkoi lukea niitä kirjoja, niissä oli isot punaiset alkukirjaimet, joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista, joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.
Eräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia, hän näki niissä kuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja kirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin akkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse kaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä taivasta. Silloin muisti hän, kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös. Nyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla oli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään. Ja se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä punaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään. Poika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli poika ja hymyili. "Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain vaskenpiirtäjän nuorin tytär", vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi poika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella rautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja piirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia.
Kyyhkynen vikerteli: "piirrä, piirrä!" Ja poika oli piirtävinään ja tuli hyvin iloiseksi. "Katso, mitä sinulle pudotan", vikerteli taas kyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan käteen ja hän pisti sen povelleen. "Se on taikasulka", vikerteli taas se valkea metsäkyyhky, "se on metsän lahja sinulle siksi, että aina rakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise sulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja."
Niin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: "käy huoneeseen, siellä onni sinua odottaa!" Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli pois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se oli tullutkin.
Poika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla oli vanhanaikuisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon taakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka ukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään vaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli itsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta sitä hän ei voinut selittää. Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: "mitä sinä tarkastat, eivätkö ne ole mielestäsi hyviä?"
"Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin", sanoi poika hämillään.
"Onpa sinulla muka tarkka silmä", naureli ukko, "mitäpäs niistä puuttuisi?"
"Niistä puuttuu metsän puut ja taivas", sanoi poika ujolla äänellä.
"Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta", murahti ukko, "minä olen ne ihan unohtanut".
"Kuka sinä olet?", kysyi vanhus.
"Minä olen köyhän metsävahdinpoika", vastasi poika, "vanhempani kuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi edelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren neitsyeen kädeltä mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!
"Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon", sanoi ukko. "Minulla on kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia ja kaikilla on oma neitsytkammionsa mutta he eivät muista aina isäänsä,, sillä isäkin unohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää niinkuin sinä mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt." Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.
"Kukas te sitten olette?", kysyi poika.
"Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua piirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä, taivasta ja muuta semmoista!", sanoi vanhus hymyillen.
Poika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön käsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä.
"Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?", kysyi vanha vaskenpiirtäjä ja katseli ihmeissään pojan piirrosta.
"Ei minua kukaan ole opettanut", vastasi poika.
"Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien oppiini."
— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän piirteli ja raappi taas, mitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei se piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta kun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja koetti niitä jäljitellä, hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja, kirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa tyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon vaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan tytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän oli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla katsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai tietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja.
Niin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon ja hän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki kummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan viereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia aikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin otti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin unohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas työhönsä ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja hän antoi hänelle vanhoja viisaita kirjoja luettaviksi. Niitä poika nyt luki joutohetkinään ja hän tuli yhä taitavammaksi työssään.
Kun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä hänelle "en ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua täynnä hopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen kirstun saa keskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni myötäjäisinä. Minä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman tyttäreni neitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja puhu sydämesi asia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin määrännyt, että jollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni, tulee huomenna herttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun", peloitteli ukko piloillaan.
"Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?", virkkoi poika peloissaan.
"Välittää kyllä", sanoi ukko, "hän sanoi sen minulle äsken".
"Mutta jos hän jo on ollut toisen oma", sanoi poika.
"Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa", lausui ukko.
Poika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan, miten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla rakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja sen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären neitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan tyttären huulia ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: "hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut?"
"Hovin helmenneuloja", vastasi huuli.
"Mene ja sano se isällesi huomenna!", sanoi poika. Sitte meni poika alas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen.
Seuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: "minä koettelin sinua ja sinä olet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin helmenneulojan kanssa."
Poika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja varmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen töitänsä.
"Etkö sinä voi ilahuttaa minua?", sanoi herttua, "minä en enään ratsasta huvilinnaani sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut linnastani kolmeen vuorokauteen."
Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.
— Kului taas kolme vuotta, poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta, silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun. Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartioita oli joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän muisti myös metsäkyyhkysen, se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä.
"Seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", oli kyyhkynen sanonut ja nyt muisti poika kyyhkysen neuvon. Hän kulki hyräillen keskimäisen tyttären neitsytkammioon. Yöllä otti poika povestaan sulan, hipaisi sillä tyttären huulia ja kysyi: "hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut!"
"Hovipiipari!", vastasi huuli.
"Mene ja sano se isällesi huomenna!", sanoi poika.
Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.
"Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivät mene sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä hovipiiparin kanssa."
Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri, hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä. Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet ja kirkkaan sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa, sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen kotiseutunsa, hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet, hän piirsi vuorien jättiläisiä, sen metsänpeikkoja, hän piirsi, piirsi ja ikäänkuin taijan kautta syntyi vaskelle mitä ihmeellisimpiä satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka seppeleet päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa. Ja kaikin olivat ne sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä nukahti hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna tuli verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä ei koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti pojan ja sanoi:
"Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!"
"Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin", vastasi poika.
Poika vei vaskitaulut herttualle, kun hän näytti vaskipiirroksensa hovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi:
"Nämä ovat suuren taiturin työtä, minä otan sinut vanhan vaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle näillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua helmaansa, tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden purjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään palkkaa?"
"Minä tahdon pois täältä", sanoi poika.
"Odota kunnes minä palaan", sanoi herttua ja taputti poikaa olalle.
"Minä odotan kuten käskette", sanoi poika ja lähti.
Nyt kulki pojan maine kautta koko maan, ihmiset tulivat katsomaan pojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä vaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi verstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika suruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin paloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes nukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta tytärtä.
Kun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari hänet puheilleen ja sanoi: "yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti palvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen. Herttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa kanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi huomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä nuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet tottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen", uhkasi ukko piloillaan.
Poika purskahti itkuun.
"Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman tyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan", sanoi vaskenpiirtäjä.
"Minä tahdon pois", sanoi poika, "sinun nuorin tyttäresi pettää minut niinkuin pettivät toisetkin tyttäresi."
"Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän herttua", sanoi vanha ukko tekoankaralla äänellä ja hymyili itsekseen.
Seuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli tarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: "minä menen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin suostun petolliseen naiseen."
Poika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka yläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär hymyili ja sanoi: "tule tänne!"
Vakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä.
"Mikset puhu minulle mitään?", sanoi tytär.
"Mitäpä minä sinulle puhuisin", vastasi poika.
"Mikset sinä katsele minua?", sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt.
"Minä en saa, en uskalla."
"Kyllä sinä saat jos uskallat."
"Minä en tahdo."
"Mikset sinä tahdo."
Poika vaikeni.
Sitte tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: "sinä olet niin omituinen."
"Niin, minä olen tyhmä ja omituinen."
"Oletko sinä minulle vihainen?", sanoi tytär.
"En minä tiedä", vastasi poika ja katseli poispäin.
"Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua", sanoi taas tytär.
"Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain petetty, minä en usko enään sinisiin silmiin", sanoi poika ja huokasi.
"Sinä olet häijy", sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä.
"Isäsihän minua pakottaa, luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi hopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa mereen", sanoi poika.
Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois kasvonsa ja itki niin kauan ja niin rajusti kunnes nukahti kyyneliinsä.
Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan povestaan, kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi vapisevalla, hiljaisella äänellä: "hyräjä rakas, hempeä huuli, ken on sulle suuta suonut!"
Silloin aukenivat huulet itsestänsä ja ne sanoivat suloisesti hymyillen:
"Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi".
Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.
Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.
Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä ja sanoi:
"Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen, minulla ei ollut mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?"
Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäällä:
"Tule metsään, tule metsään!"
"Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!"
"Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä, kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni saakka ja piirtelen vaskeen kuten ennenkin kunnes kuolema pudottaa kaivertimen kädestäni." Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.
Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne he rakensivat itsellensä vihreän huvilan.
Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia ja hänen maineensa kulki kaukaisten maiden ja merien taakse.
Eräänä iltana istui kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan, kuinka häntä vastaan tuli kolme ukkoa.
Silloin vikerteli kyyhkynen:
"Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?"
"Kuka se ystävällinen ukko oli?", kysyi nuori vaskenkaivertaja ja katseli hymyillen vaimoansa.
"Se oli vanha metsä!", vastasi kyyhkynen.
"Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?", kysyi taas vaskenkaivertaja ja tarttui vaimonsa käteen.
"Minä olen metsän henki", vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti metsään.
Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina, se on hyvin yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui? Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.
Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma. Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään, sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä sitä pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitte oli se pussi saanut siinä vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä isäntä koskaan suuttunut vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen kerjuupussin takia; erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä kaikissa tiloissa pistelemään salakähmäisillä sanoillaan. Isäntä vain nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja suloisia lapsia, elämänhalun, työn ilon ja ikuisen onnen.
Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen. — Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli ottanut hänet paimenpojakseen ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli renkinä palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia kunnes kerran hänen isäntänsä hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän kerran oli lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon. Isäntä oli jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin hoitamaan. Ja isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon perintönä.
Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.
Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia tulokkaan toimia, hän koetti kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi sieltä yhtä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän hiipi yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se ei auttanut.
Silloin alkoi hän mielessään hautoa uutta tuumaa; hän tekeytyi nyt naapurinsa ystäväksi, mairitteli ja alkoi käydä hänen luonansa. Ja joka kerta kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella hänen aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa koko kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana kirkossa, hän kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin mutta yksin ollen hän joi. Ja kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin tekoon. Sen takia kävi hän yhä useammin naapurissa. —
Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.
Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä vaikka hänellä oli runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta mutta turhaan. Hän alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin. — Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui hän ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua häntä. Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän omaan kuoreensa ja vältteli ihmisiä. Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen ja tapahtui, että hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä tekoaan hän heti katui mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä! Tuntui siltä kuin kerjuupussin mukana olisi mennyt talon onni, rauha ja menestys. Talo alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja palvelijat muuttivat, emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta kerjuupussin katoamista. Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin isäntä; taitavasti vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka lohduttamassa.
Sellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan.
Mutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain naapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä näyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli piilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli sitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli olevansa iloinen ja onnellinen. Olihan kaikki alkanut menestyä hänen katseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot olivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen arkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli käynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää hänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa.
Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä ja silloin hän ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa, viimeisestä pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin, saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia. Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuukihan hän sen ihan selvään. Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen? Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista. Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän ja sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui taas vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä. Se alkoi liikkua häntä kohden, se näytti isolta mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon salaisen sanan ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset harjaksina. Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun ryövärin tai murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä siinä oli veripilkun jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet. Hän katseli omia käsiään ja alkoi niitä inhota. Hän muisti sen iltahämärän, jolloin hän naapurin seinältä sieppasi pussin, ihan se oli polttanut käsissä. Hän nousi taasen ja otti pussin seinältä. Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja! Turhaa pelkoa! Hän polki jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi. Aarre on aarteen ottajalla! En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!, toisti hän itselleen. Mutta kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa ääntään, tuntui huoneessa taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä alkoi ikäänkuin puutua, se tuntui lyijynraskaalta, niinkuin maneitti takertui pussi käteen vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi poltti ensin kuin nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen omat kätensä niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli todellakin noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas ja lukitsi sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän ei uskaltanut sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, oli hän kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa näki hän ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin, sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen. Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen. Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinhän, miten kerjuupussi oli kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.
Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli pihalle.
— "Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi…!"
— "Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi", sanoi toinen.
— "Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono ihminen, tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä työllä ja rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut", sanoi naapuri itkevällä äänellä.
— "Älä minua kiitä", sanoi toinen, "sinä itse olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni. Meninpä niin pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni, en saanut rauhaa ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa."
— "Minä otan hänet ottopojakseni", sanoi naapuri.
— "No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen", sanoi toinen.
— "Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen ihminen, nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien olla hyviä ystäviä?"
— "Voimme", vastasi toinen, "ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi.
Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?"
— "Ethän sinä sitä vain hävitä?", kysyi naapuri.
-— "En", vastasi toinen, "minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään. Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!"
— "Siinä pussissa on sittenkin taikaa", sanoi naapuri ihanasti hymyillen.
— "Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!", sanoi toinen.
Sitte löivät he kättä ja erosivat.
Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua, tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se vanhanaikainen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä oli vanhaa ja varmaa ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.
Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt "Kolmen kannun" ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin toimeen mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat. Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.
Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.
Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta akkunasta "Kolmen kannun" ravintolan porttia. Sitte kurkisti hän raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot raskaat kehonpainot; hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa kelloa. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit, mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä, tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.
Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitähän nyt tekisi ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä usein rakkari antoi kellonsa pantiksi "Kolmen kannun" isännälle ja vaakamestarin vanhaan perunakelloon ei hän luottanut. Mutta kyllähän hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi viini parempiin suihin.
Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, leuvasta pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta vihreän kaulahuivin yli.
Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja sanoi:
"Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ihmeineen, vuoret avautuvat, aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi."
Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin viinileilit.
Sitte alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.
Kelloseppä sanoi: "kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun kelloosi, jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello muuten se vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun kello on lyönyt kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan kirkonkellokin olisi tänä yönä noiduttu!"
Vaakamestari sanoi: "varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!, ja vilkutti silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:
"Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja klaneetit pannaan soimaani", sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.
"Niinpä niin!", sanoi vaakamestari, "kyllä klaneetit pannaan soimaan niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä."
"Väärästä äänestä!", kivahti kelloseppämestari. "Sinä väärä vaakaaja! Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka maamiehille."
"Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat."
Kelloseppä sanoi: "tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa, maalasivat yöllä koon ärräksi niin, että kirjoitus kuului: vaara maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari."
"Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin käymään, lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä."
"Älkää kinatko!", sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli kokoontunut kansaa.
"Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun torninkellosi käy aivan hullusti!", pisteli rakkari.
"En minä käännä nahkaani niinkuin sinä herra rakkarimestari, joka riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitte nyljet ne. Kerran nyljit sinä hyvän ystäväni, koulumestarin pystykorvan ja möit nahan ketunnahkana markkinoilla."
"Kettu on viisas!", sanoi rakkari silmiään vilkutellen. "Mutta kuulkaa!", huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.
Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa ynisi niin kuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi. Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät torilla kuulijat tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.
Ja niin hajosi kansanjoukko hartaana, mutta tornissa soittajat jatkoivat ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa kellotornihuoneessa. Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun kellotapulin lattialle, parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle. Vaakamestari laski pallean päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi niin, että posket pullistuivat.
Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa raskaita kehonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi muutettuaan ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena kepposestaan loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui istumaan akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitte alkoi hän soittaa vanhanaikaista minuettia ja hänen mielestään nauroi kuu kuin vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä tanssivat kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset, valkeatakkiset tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton, hän alkoi soittaa yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen kirkon seinään. Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista kimmahdellen ja kirkuen ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti tasapainon ja luiskahti ilmaan. Hän leijaili maata kohden turkki leväällään, jota tuuli pullisti. Mutta rakkarimestari ei hellittänyt huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen päähänsä pälkähti, että jollei hän soittaisi loppuun, olisi hänen oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli päästänyt huilustaan viimeisen, korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti hän pää edellä syvään kinokseen, ja huilu lakkasi soimasta, se inisi niinkuin lapsen suu, johon äkkiä pistetään tutti.
Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt. Hän selveni heti. Sitte huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin, ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he sitte alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, he kantoivat hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään kirkonkellon vetämisestään.
Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta mutta retkahti taas vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei, kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä huusi hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan, kelloseppä käski hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon mukaan. Oppipoika teki niin mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten suutaan kämmenensä selkäpuolella. Sitte käski kelloseppä hakea haavuriparturimestaria. Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen niveleen paikoilleen, mutta kaikki kellot asetti hän käymään kirkonkellon mukaan.
Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kehojaan, toiset luulivat, että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista, milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein, mene ja ota siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kaduilla keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa "Kolmen kannun" ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle, sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä oli syynä tähän sekamelskaan.
Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden ja ihmiset tyyntyivät, mutta paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneilleen, koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan määrätyllä ajalla, monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä, rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan. Kukot lauloivat väärällä ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen, moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin. Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä. Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät, että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.
Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä ajan selkkauksesta mitään.
Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan ja ihmiset pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan niin, ettei hänen ollut onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta ihan suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja uhkasi sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen, harakkana lensi hän ulos ja hölisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi sen koko kaupunki.
Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:
"Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä tiedä mitään!"
"Mitä minun sitte pitäisi tietää!", sanoi kelloseppä ihmeissään.
"Kirkonkellossa on joku vika!"
"Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!", sanoi kelloseppä änköttäen.
"Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää kirkonkellonvetäjän virkasi", varoitti koulumestari.
"Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on tapahtunut?"
"Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon."
"Mutta kuinka… en ymmärrä, käyhän se…", väitti kelloseppä.
"Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!"
"Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itse!", sanoi kelloseppä, kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka alkoivat pyöriä ympäri.
Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.
"Tosiaankin ihmeellistä!", sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.
"Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut neljäänkymmeneen vuoteen."
"Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti kirkontorniin!"
Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta, oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.
Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen kirkonkellon mukaan.
Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille, sanoi koulumestari:
"Olkoon tämä nyt opiksi sinulle, mennään nyt 'Kolmen kannun' ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen."
Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt päinvastaisesti.
Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät soittajina maita kiertämään.
Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä, silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:
"Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi, ettehän ole minulle siitä vihainen?"
"He, he, vai sinäkö se!", nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä piloillaan korvalehdestä. "Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu. Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille."
Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa "Kolmen kannun" ravintolaan juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan hyvän ystävänsä, koulumestarin kanssa.
Syrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat ilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai hän erään kesävieraan mukana tulleen, keski-ikäisen palvelijattaren, jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan mökkiin.
Isä heitti heti teeskentelynsä ja kävi laiskaksi ja raa'aksi, kärkkyili rahoja mutta vaimo ei hellittänyt, hän alkoi salassa vihata sekä miestään että poikapuoliaan. Vanhimman pojan nimi oli Matsas ja nuorimman nimi oli Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen, hän alkoi kiusata äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin. He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.
Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni ihmeellinen nukkeprinssessa asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin rantaan ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille, sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä ja sitte menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas, ja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa veljeänsä.
Pojat kasvoivat ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi, hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja sydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi karttaa häntä, hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt, mutta sitä mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat ja hän tahtoi saada valtaansa ujon nuorukaisen.
Eräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa.
"Minä olen jo tähän väsynyt", sanoi Matsas.
"Niin olen minäkin", sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti ja ne kirkuivat nälkäisinä. Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli kuolleita kaloja.
"Katsos tiiroja", huudahti Matsas, "nyt minä keksin jotain uutta!"
"Nehän kirkuvat kuin pienet lapset", sanoi Jyrki.
"Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme ole enään lapsia", sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään tiirojen lentoa.
"Me olemme jo aikamiehiä", matki Jyrki.
"Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me olisimme pahoja poikia."
"Minä tahdon olla paha!", sähähti Matsas.
"Niin minäkin, en välitä mistään", sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla äänellä melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä ja katseli arasti naapurin mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta rantakaupungista.
"Ongitaan tiiroja!", huudahti Matsas.
"En minä", sanoi Jyrki arkaillen ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina pelkäsi.
"Mikäs mies sinä olet, ei sinusta koskaan tule jungmannia ja tytöt nauravat sinulle."
"Ongitaan vaan!", sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla veljeänsä huonompi.
Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen. Sitte jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli ylpeästi liitäen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen siivet loistivat, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä, sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi. Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, tempoutui se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas yhä kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa pitkin rantakalliota, hän nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahasi kyljellään ja kauniit teräsharmaat siivet tahraantuivat mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs kalliolle.
"Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potkii", huusi
Matsas.
Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, viisas katse sammui, nytkähdys… nykäys… kuolema… naurua.
Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se vieras taidemaalari oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.
"Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän teidät mereen!" Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Mutta seuraus oli se, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitte istuivat he kauan vaijeten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja sanoi: "Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten Matsas hyvin kauas ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?"
"Lupaan", sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli taipunut hänen tahtonsa alle ja hänen rintansa sykki sillä kertaa rajummin niinkuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.
Sitte erosivat he.
* * * * *
Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti vielä kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostain ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo vieraantuivat vielä enemmän, kuilu kasvoi heidän välillään melkein ylipääsemättömäksi, he askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä puhuneet toisillensa moneen päivään, vain ruoka-aikoina he yhtyivät, mutisivat jonkun sanan toisillensa. Ja jos he joskus elostuivat, niin kiihtyivät he sanomaan toisillensa pahoja sanoja, jotka iäksi syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukko kävi yhä useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen ja kuljeskelevien souvarien seuroissa, päivät hän nukkui ja vaimo perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat öisin melua ja kirouksia tuvasta, aviopuolisot eivät tyytyneet enään myrkyllisiin sanoihin vaan alkoivat tapella. Lopulta pönkittivät he huoneiden välisen oven Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot mutta kuitenkin yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa, ja vuodet tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.
Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi mutta vielä valtavampi sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan tarkoitusta.
Kauan kinattuaan huusi mies:
"Sinä aijot minut jättää, etkö luule, että minä sen huomaan. Anna tänne heti säästökirja!"
"Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi?",, kysyi vaimo kalveten ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä säästökirjaansa.
"Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi vuoksi", sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa niin, että vesi kohisi yli purjeveneen laidan.
"Hyvä kiesus, sinä tapat minut!"
"Anna hyvällä!"
"En hyvällä enkä pahalla", valitti vaimo.
"No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!", sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta, vihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa kädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren. Kalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat. — Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen puita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. "Se oli meren kostoa", sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä ei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli vaipunut veden alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin.
Mies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien ja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka huusi hänelle jotain ikäänkuin kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. "Sekin oli meren kostoa", sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan.
* * * * *
Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin, hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän löytänyt kultakimpaleen pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat salaa, että joku toinen oli siitä saanut maksaa puhkaistulla pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja sokeri-istutuksia, tupakintaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalla, siellä tahtoi hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli kerran halpaantunut mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.
Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan oli paljon "hiirennahkoja", seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen vihaisen pistoksen, sitte muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää kalliopolkua, joka oli kuin harmaa mutkitteleva viiva. Hämärässä näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan, ne olivat kuin pyöreitä kultamarkkoja, jotka laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. Ne merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin niin, että aivoissa alkaa kummitella!, ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut napit, sitte valkean luotsinakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan ja he kulkivat käsi kädessä tanssitupaa kohden.
* * * * *
Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa. Vanhemmat karttoivat sitä paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä marjaretkiä ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta silmiltä.
Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies, hän seisahtui ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin, mökki häämöitti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis, ei siinä ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi, ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa.. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle, sillon kuuli hän askelia, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi riippui miehen huulilla, mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä, pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään — hälinää — — — ihmisiä — — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — — häpeää — uhmaa ja — vankila.
* * * * *
Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien ja harmaiden luotojen Jyrin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolasen, viileän meren hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään ristikon raudoista.
Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa väreissä. Mereltä tuli iso valkoinen höyrylaiva, ja sakea savu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso punainen savutorvi töräytti iloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa, hän ajatteli, että ehkä hän vielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella merellä. Hän matkustaisi kauas eikä hän koskaan palaisi, ehkä hän voisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaisi aivan alusta, sillä olihan hän nuori. — Silloin lensi yksinäinen tiira, näytti siltä ikäänkuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi yli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan se puhui kuin ihminen se tiira ja se puhui juuri hänelle. Se kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyristä tuntui ikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. "Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä kivellä päähän"!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen ja hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin, hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun. Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee tuhansia tuliläikkiä.
* * * * *
Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.
"Mateo, katsos kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja."
"Isabella!", vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, "älä heitä niille enään mitään."
"Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi kerran sinun kotimaasi rantamalle."
"Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat, pitäisi heittää niille ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan niitä!"
"Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän sinä voisit rääkätä minuakin?"
"Isabella… sinä et tiedä… niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä kerran tahtoisit tietää — — ‒ jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen tehnyt!"
Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät, Matsas aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitte jäi hän tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku, hän horjahti ja kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.
Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingonilosta, ne katselivat pienillä, terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella kuin voimaton lapsi. Sitte kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, nälkäisen tiiranpoikasen.
Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Laukin sekä kaikki rahansa. Oli joulu-aaton ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana. Kulkiessaan kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan mies vanha, kerjäläisukko.
"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?, kysyi ukko.
"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä hukkasin, sanoi Matti.
"Voi miestä, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista, pyysi ukko.
"Hukkasin rahanikin, sanoi Matti.
"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?
"Kyllä sen saat, sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin kuten hänen tapansa oli.
"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi", toivotti ukko ja jatkoi matkaansa haarapussi olalla.
Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen. Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä, ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.
"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen, "miksi sinä olet niin surullinen?"
"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni enkä pääse jouluksi kotiin, sanoi
Matti.
"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja, sen tiedän; sentähden minä pidän sinusta.
"Kunhan vain pääsisin kotiini, sanoi Matti.
"Katsos tätä!, sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti haarapussia.
"Minun haarapussini!", huudahti Matti.
"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:
"Piu, pau, paukkaa, haarapussi laukkaa alitse kuun, ylitse maan, vie mua, vie mua kotihin vaan!"
Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.
Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.
Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis, ja Matti juoksi jälessä. Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstantolpan kohdalla sai hän sen kiinni. Nyt se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä. Matti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:
Piu, pau, palikkaa, haarapussi laukkaa!
Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, metsät ja järvet alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa:
"Älä ollenkaan pelkää!", sanoi pieni mies, joka istui haarapussin selässä Matin takana.
"Sielläkös sinä hyvä mies oletkin!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt mennään?"
"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.
"Minun on nälkä", sanoi Matti.
"Siellä syödään", sanoi kääpiö.
Lensivät, lensivät. Pian kuulivat, miten silkkikarvainen halli haukkui Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia ja he kulkivat kievarin kultaiseen kartanoon. Katot ja seinät hohtivat helmissä ja jalokivissä, pöydällä odotti valmis ateria eikä ketään näkynyt koko talossa.
Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja sanoivat hallille hyvästit.
Ja he lensivät, lensivät ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.
Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.
Matti katseli alaspäin ja sanoi:
"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"
"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtävät kirkkoteillä", sanoi kääpiömies.
"Koto näkyy, koto näkyy!", huusi Matti täyttä rintaa.
"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies, "mutta muista Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin käy hullusti! Sinä et saa tietää, kuka minä olen."
Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen, suuri noita-akka. Matti näki kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla, ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä maata ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen kotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantiellä näki hän Laukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaittensa edessä, ja rahapussinsa löysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille ja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke ikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. — Velhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, kultakruunu päässä ajoi se kahden etusormen pituinen mies nyt pitkänä jättiläisenä hopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen niin, että valo häikäisi hänen silmänsä. Vuoren tulet tanssivat hänen silmissään niin, että hän pelkäsi tulevansa sokeaksi. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa kunnes se taas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti kotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä kutsutuinkin nyt "Matti Kierosilmäksi".
Köyhä laulaja näki unta, että hän tuli taivaaseen. Pyhä Pietari aukaisi oven ja sanoi:
"Oletko sinä nyt tyytyväinen?
"En tiedä, vastasi laulaja.
"Etkö tiedä, sinähän aina haaveksit taivaasta maan päällä?"
"Minulla ei ole täällä mitään haaveksittavaa", vastasi laulaja.
"Sinähän kärsit aina maan päällä ja lauloit, että muka olit joutanut väärälle taivaankappaleelle, sillä kaikki tuntui sinusta siellä niin ihmeelliseltä."
"Täällä tuntuu kaikki myös niin ihmeelliseltä", sanoi laulaja.
"Niin, eikö tunnu täällä kaikki ihanalta ja ihmeelliseltä!", sanoi Pyhä
Pietari itsetietoisesti.
"Ihmeellinen on tämä taivas mutta…"
"Täällä on ikuinen ilo, ikuinen soitto ja ikuinen rauha", sanoi Pyhä
Pietari hymyillen ja hyväili harmaata partaansa.
"Täällä on liian rauhallista, täällä on kaikki täydellistä, minun olisi täällä ikävä", vastasi laulaja.
"Olihan sinun aina ikävä maankin päällä, sinä sait paljon kärsiä mutta myöskin paljon iloita, sait kunniaa ja mainetta."
"Niin, mutta minä en saanut rakkautta ja minä kadotin laulutaitoni suuressa surussani", valitti laulaja.
"Viritä kanteleesi tämän suuren taivaan enkelikuoron sävellajiin, äläkä nurise", sanoi Pyhä Pietari hiukan ärtyisenä.
"Minä tahdon soittaa omaan äänilajiini", sanoi laulaja.
"Sinä et ole koskaan tyytyväinen", sanoi Pyhä Pietari.
"Minä en tahdo olla tyytyväinen, sillä minä en tahdo olla täydellinen kuten kaikki täällä ovat. Ei ole ihme, että taivaat vähitellen tyhjentyvät", sanoi laulaja.
"Sinä olet mahdoton olemaan missään!", tiuskasi Pyhä Pietari.
"Minä tahdon pyrkiä siihen, mikä on mahdotonta, täydellisyys tappaisi tunteeni."
"Mitä sinä toivot?", kysyi Pyhä Pietari.
"Jos minulla ei ole mitään toivomista, niin minulla ei ole mitään taivasta", huokasi laulaja.
"Sinä kaipasit ikuisuutta, täällä se on ijankaikkisesta ijankaikkiseen", sanoi Pyhä Pietari vakavana.
"Minä kaipaan kaipaustani, minä kaipaan kärsimyksiäni", sanoi laulaja ja laski kätensä rinnalleen ikäänkuin hän olisi etsinyt sydäntään.
"Luoja antoi sinulle suuren sydämen ja suuren kyvyn", muistutti Pyhä
Pietari.
"Minun sydämeni on särkynyt. Minä pelkään ikuista tyhjyyttä!", huudahti onneton laulaja.
"Tahdotko sinä vielä kerran elää vaikka elämä oli sinulle kova?', kysyi
Pyhä Pietari.
"Tyhjyys on pahempi kuin kuolema, kuolema ei ole mitään."
"Tahdotko sinä vielä kerran käydä läpi kaikki kärsimyksesi, tahdotko sinä elää uudestaan?", ihmetteli Pyhä Pietari.
"Minä tahdon elää!", huudahti laulaja.
"Sinä saat elää mutta yhdellä ehdolla", sanoi Pyhä Pietari.
"Pyhä Pietari, mikä on se ehto?", kysyi laulaja.
"Minä lasken sinut taas maan päälle ja sinä saat haaveksia uudestaan taivaasta mutta…
"Mutta…?", keskeytti laulaja.
"Mutta sinun täytyy unohtaa, että sinä olet ollut taivaassa", sanoi
Pyhä Pietari.
"Saanko minä takaisin laulutaitoni?", sanoi
"Täyttyköön tahtosi!", sanoi Pyhä Pietari hymyillen, nousi porttikoineron istuimelta ja aukaisi oven.
Ja laulaja otti kanteleensa ja läksi.
Pyhä Pietari katsoi kauvan hänen jälkeensä, pudisti päätään ja sanoi ikäänkuin itsekseen:
"Hän on onneton vaikka hän sai takaisin laulutaitonsa."
Mutta laulaja kulki maata kohden, koko matkan soitteli hän kanneltansa ja lauloi.
Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa asui ruhtinas nimeltä Maharatha, joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella.
Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä niin nuoria kuin vanhoja, ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin varjot itkien onnettomia omaisiansa.
Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma niistä sisälle pääsisi.
Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.
"Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja alkaisivat viljellä vainioitaan?"
Niin astui esiin Marana ja sanoi:
"Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta Himavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa, hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä, hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!°
"Nouda hänet tänne!", huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.
Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi: "sinä kutsuit minua!⁰
"Kuka on sinun Jumalasi?⁰, kysyi Maharatha.
"Meidän Herramme on tanssija, niinkuin polttopuussa piilevä lämpö vuodattaa hän voimaansa sieluun.⁰
"Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on tehnyt surulliseksi", sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja suuteli häntä korvalle.
Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän päittensä yli isoa palmuviuhkaa.
Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä lotuskukka.
"Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi tietoviisaimpieni viereen", sanoi lempeästi Maharatha.
Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.
Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen sade tohisee sen latvassa.
Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan rakkaimmaksensa.
Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen, hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen töyhtölatvoissa.
Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran tykö ja sanoi:
"Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!"
Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi pilariston, kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta Ramjan jälessä hyppi iso musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta sammakko mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.
Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut, ruusu-omenapuut levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen, missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa vanhojen palatsien raunioilla ja he näkivät sinivihreän suuren meren etelässä ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa, minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.
Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien ja kaikkialla alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.
Mutta yöllä kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti häntä hänen sydämessään eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.
Niin tulivat he valtakunnan päähän ja sytyttivät nuotionsa pienen, pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta, virran pohjasta nousi toisinaan mustia, äänettömiä poreita ja lotuskukkien alta kiiluivat vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, hän katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului samanlainen kirkaisu joka toisessa teltassa. Mutta sammakko oli kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.
Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan, mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: "Oi, minun kalleimpani, elämäni elämä, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen seassa!"
Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa solua alas virtaan.
Ja niin lähti Samudra taas länteen päin, ei hänellä ollut kiirettä eikä hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä kuiluistaan.
Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman. Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä kädellään, sitte kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren ruhtinattaren roviolle.
Valkoiseen karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa roviolle eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.
Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat ihanassa Indiassa.
Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:
"Samudra, sinä palaat yksin!"
"Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua! Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen sanan!"
"Kuule", vastasi Marana, "jotain salaperäistä on tapahtunut, musta sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit."
"Minä tiedän sen, se oli musta surma", vastasi Samudra.
"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa pagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan."
Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri laski ja sanoi:
"Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani ruumis viruu nyt kaukana vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!"
"Sinulla on bansulisi", sanoi Marana.
"Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun soittoni, minä olen unohtanut uskoni mutta minä en voi koskaan unohtaa minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani mutta en voi nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma, levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!"
Niin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.
Silloin tuli Maranan häntä sääli ja hän sanoi:
"Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua palatsiin."
"Miksi sen teit?", kysyi Samudra ja katsoi poispäin.
"Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?"
"Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi.
Mutta täällä minä en kauemmin voi olla."
Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.
Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta paikkaan, ajasta aikaan.
Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu kyökin ikkunasta.
Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki talossa sitä hyväilivät.
Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.
Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon. Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa, eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa? Musti tunsi kyllä arvonsa.
Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle, se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia piiskalla:
"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.
Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan. Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta alueelta.
Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon, mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.
Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui puoliuneen.
Vuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan selvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle laidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi veltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se seurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli, ettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta hätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja se läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin. Aivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat silmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin aidanselkää.
Musti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä tasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene, tiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan nähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä unta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se paahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen päähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan kuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti ummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja näki koiran uniaan.
Tätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan kaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista, ettei sitä kauran seasta näkyisi.
Koira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita kauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua ei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin pitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät kimmeltävien korsien seasta.
Kärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti ne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut karjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja tuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti se kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti itsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti talon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä Musti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi vuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta takaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli Musti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille nauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti peräksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää mahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi isäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo teki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä, teki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt sarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat ihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei koskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan reen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten vuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko Mustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun vuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon voittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä, päivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista taisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.
Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka, leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä. Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät, vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.
Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.
Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.
Pystykorva sanoi siitä: "se on notkea ja sitkeä."
Villakoira sanoi: "se on viisas ja varovainen."
Korvaton kiinalainen koira sanoi: "se vapisee kai vilusta."
Vinttikoira sanoi: "sillä ei ole niin hieno kuono kuin minulla."
Jäniskoira sanoi: "se vapisee pelosta."
Sylikoira sanoi: "syököhän se sokeria vai luita?"
Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: "se ei ole lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se silläkin voi heiluttaa", lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.
"Sillä ei ole häntää!", ilkkuivat kaikki koirat.
"Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se heiluttaa hännäntynkäänsä", sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat heiluttivat häntäänsä.
Eräänä päivänä tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni raastupaan nostamaan pientä palkkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan pientä luutansa.
Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.
"Voks, voks, voks!", huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.
"Voks, voks, voks!", toisti Caro kumealla äänellä. "Voks, mikä nimi se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua tunnustella!"
"Kuulenpahan täältäkin, sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.
"Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn", sanoi itsekseen pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.
"Vox merkitsee samaa kuin ääni", sanoi villakoira, jonka isäntä oli latinankielen opettaja.
"Kas kun ei se jo iske kurkkuun", sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä oli entinen merimies.
"Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla", tuumi vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.
"Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään pensaaseen", sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.
"Se syö kai vain luita", inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja haukahteli halveksivasti.
Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin luokse.
"Mitä sinä täällä teet?", sanoi Caro.
"Odotan isäntääni", sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.
"Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä haistoin jäljet… minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset kengät etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin sellaiset, joilla on hyvät kengät!"
"Vai niin", sanoi Fox.
"Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa", miettivät kaikki koirat.
"Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna se pois!", sanoi Caro.
"Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?"
"Sillä on sisua", ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen, mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. "Enkö saa tuota härnääjää hampaisiini", vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä, mutta Fox pyöri sen ympärillä niin, että Caro lopulta vilkuili vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo hampaillaan.
Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut häntäänsä.
Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät kokat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.
Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella kunnes ne lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä ja sen vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina. Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena pienen, valkean koiran kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta, Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut voimaiskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.
Kuinkahan tässä lopulta käy, miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.
Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto, se huuto kiiriskeli vastapäiseen torinkivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni yli puun-latvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä jo liikaa,, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitte hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä terävillä hampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.
Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen seisomaan pormestarin pääoven eteen, se ulisi niin surkeasti ja sydäntä vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginpalvelija ja päästi sen sisään.
Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.
Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan, sen hännänpää oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti, mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat katselivat sitä salaisella vahingonilolla.
Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi sieramissaan isäntänsä karboolinhajun, se onnahteli Caron luokse ja sanoi:
"Minä surkuttelen sinua, onko sinun näin hullusti käynyt!"
Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.
Vanha varis istui kerran yksinäisessä männyn latvassa järven rannalla.
Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.
Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui, vanha varis oksalla, joka ei liikahtanut.
"Kuka tuolla istuu?" kysyi sorsanpoika.
"Varis", sanoi sorsa-emo.
"Kuinka se on ruma."
"Älä sano niin."
"Kyllä minä olen kauniimpi!"
"Tule selemmälle", sanoi sorsa-emo.
"Kuules, nyt se rääkkyy", sanoi sorsanpoika.
"Rääkkyikö se?" sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa kohti laajaa ulappaa.
"Minä menen katsomaan", sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.
"Sinulla on ruma ääni", sanoi sorsanpoika ärsytellen.
"Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on kaunista."
"Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet."
"Varo niitä höyheniäsi!" vaakkui varis.
"Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?" sanoi poikanen.
"Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut", vakuutti varis.
"Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia vaarasta ja vahingosta", sanoi sorsa-emo. "Kun eloa korjataan, silloin sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia. Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu, tietäjä lintujen seassa", sanoi emo ja lisäsi, "tule pois, pienoiseni, aukealle, siellä rauhassa soutelemme!"
Mutta poikanen sanoi: "miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista kukaan, en pelkää minä!"
Vanha varis kertoi: "tuolla mäellä valkeassa kartanossa asuu nuori metsästäjäpoika, hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae surmaa pienen sorsanpojan.
"Miksi se surmaisi minut?" sanoi sorsanpoika.
"Siksi, että sinulla on makea liha", sanoi varis.
"Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!" ilkkui poikanen.
"Siksipä ei minua syö!" sanoi varis.
"Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista."
"Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että minä varoitan. Nyt se metsäpoika jo lähestyy pellonpiennarta. Tottele emoasi, väisty vesille!", varoitti varis.
"Mitäpä se minulle", uhitteli sorsanpoikanen.
Varis kertoi: "kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut, tahtoi nähdä sen metsäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruohoston pohjaan kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni hupakko, nyt ei ole höyhentäkään jälellä."
"Sinä puhut vain kateudesta", sanoi sorsanpoikanen, "siksi, että minun lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen."
Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.
Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.
"Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkynyt, olisin saanut emonkin", ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen reppuunsa.
Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta polkastansa mutta ei löytänyt pienen pientä untuvaistakaan.
Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: "Mikset paremmin opettanut omaasi?"
"Missä on minun pienoiseni?", kysyi valittaen sorsa-emo.
"Kartanon pienessä padassa", sanoi varis.
"Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean poikaseni", sanoi sorsa-emo ja souteli suruissaan selemmälle.
Vanha laho omenapuu seisoi keskellä puutarhaa, mutta nuoret koivut seisoivat etäämmällä aitovierellä. Niin sanoi omenapuu eräänä päivänä nuorille koivuille: "te olette kasvaneet liian nopeasti, te pimennätte minulta auringonvalon niin, etten minä voi enään kasvaa".
Koivut vastasivat: "sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo elänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä."
"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan omistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!"
Koivut vastasivat: "vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi, viime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle."
"Minunko syyni", vastasi omenapuu, "teidän syynne on, että minä lahoan ja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä lahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä."
Koivut sanoivat: "kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin. — Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin usein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka ilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta isänhän lapset karkoittivat sen kivillään."
"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua", huokasi vanha omenapuu.
"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja juovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät siitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä tahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat vitsamme."
Samassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen keskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja ja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri, joka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi poikkileikattuja orapihlaja-aitoja.
"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa enemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta."
Niin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja vilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.
Koivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi tyytyväisyydestä.
Koko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat niin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin kasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui lakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien pilaamat kukkasilmunsa.
Tuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi, että omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää koivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla orapihlaja-aitoja typistettävän.
Valittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja vietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne olisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli tyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: "siitä nyt näette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!"
Seuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri aamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko oli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin polttopuiksi.
Mutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: "jos isä olisi sahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi."
Koivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta, mutta ne eivät sanoneet mitään.
Tuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja puutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.
Eräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui äkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti, että hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: "tästä lapseni ihastuvat ikihyviksi."
Hän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne vaimoineen ja lapsineen.
Koko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin koivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä, niiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut varttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka kevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto mureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja huokasi helpoituksesta.
Puutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan ja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja, lemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista tuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska työmettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään myrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin ja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka maljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja huikaiseva kun itse päivänsäde.
Ja niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä unelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja luuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian väsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni suurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia, joita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä aavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää ja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti kuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät auringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi tuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä kohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja niiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.
Mutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja, ja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin kimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse päivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan ihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän ja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää heleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen putosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu, koska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes lentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen mesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä sen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta väsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan juopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista mitään.
"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi mettinen mielistellen.
"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi keskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä lähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.
"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot, lemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen", valehteli mettinen ja lisäsi: "mutta kuka teistä on minulle arvokkain?"
"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!", kuiskasivat kukat kaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.
Kun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni se isointa kihokkia ja sanoi: "suloinen simakukka, olen suvainnut valita sinut."
"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka ihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton lahjani!", sanoi viekas, ahne kihokki.
Mettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden istahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka kimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.
Samassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se. puristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: "tämä on erehdys, eihän täällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan."
"Sinä mettinen mettisten seassa!", sanoi kihokki, "sinä olet minulle niin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne ikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen."
Samassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka venyi venymistään.
"Mitä tämä on?", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen toinenkin jalka limaan.
"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?"
"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit", sanoi kihokki ja purki pahaa limaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui nahkeaan niljaan.
"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!", pörisi mettinen peloissaan.
"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!", ilkkui ahne kihokki ja tyrkytti tahmaansa..
"En syö, en syö!", pörisi mettinen.
"Sinä et syö, mutta minä syön nyt sinut!" sanoi kihokki ja sen karvanystyrät alkoivat kietoutua mettisen ympäri niinkuin pienen pienet karvasormet, jotka pusertuvat nyrkiksi. Nystyrät liikkuivat ja levittivät yhä enemmän liukasta nestettä niin, että mettisen koko etupuoli oli kokonaan limassa, nystyrät koettivat pusertaa mettisen limaloukkuunsa. Kauhukseen huomasi mettinen loukussa taintuneen kärpäsen ja puoleksi sulaneen hyttysen. Ja kuinka monet lienevät jo limassa jäljettömiin sulaneet! Mettinen puski pistimellään, se pörisi nyt vihaisesti, se terhensi ja temmelsi pienellä kihokin lehdellä kuin henkensä edestä. Kihokki piti puoliaan, mutta mettinen ei mahtunut syvennykseen. Mettinen kokosi kaiken voimansa, se kimmahti pystyyn, ravisti ruumistaan, ponnahti, repäisi itsensä irti limasta ja kiiriskeli suin päin tahmealta lehdeltä karhunsammaliin.
Kauan makasi mettinen sammalissa, se pyyhkieli limaa jaloistaan ja siivistään. Kaikki kihokit sen ympärillä kävivät kummallisen hiljaisiksi. Ne sulkivat toinen toisensa jälkeen kukkakiemuransa, ne nukahtivat vähitellen kaikki ikäänkuin torkkuen auringonpaisteessa.
Silloin nousi mettinen, väsyneesti se lentää liipotti vain toisella siivellään, metsään päästyään jäi se lepäämään. Vaivaloinen ja pitkä oli tämä mettisen häpeällinen paluumatka, se lensi puusta puuhun ja monta kertaa luuli se ikipäiviksi hukkuvansa hämärään metsään. Mutta se tunsi kaukaa puutarhan ruusujen, kielojen ja lemmikkien kylläisen tuoksun. Se loi siipensä taas lentoon ja jatkoi vaivaloista matkaansa. Monen vastuksen ja seikkailun jälkeen lensi mettinen vihdoin häpeissään ja samalla hyvillään puutarhaan ja vaipui raskaasti nurmelle.
Muut mehiläiset lopettivat iloisen kukkakarkelonsa ja tulivat katsomaan karkulaista.
"Minkä näköinen sinä olet, missä sinä olet ryvennyt!?", ihmettelivät mehiläiset.
Kun mettinen oli hiukan toipunut, alkoi se kertoa ihmeellisestä retkestään lihansyöjäkasvien maahan. Se lopetti kertomuksensa ja sanoi: "älkää, miekkoset, koskaan lentäkö vihreän metsän taakse, siellä on iso limaletto, letossa kasvaa kummallisia kukkia, niiden lehdillä on valemesihelmiä, ne lehdet syövät hyttysiä, kärpäsiä ja muita pieniä hyönteisiä. Kiitän onneani kun pääsin sieltä ehjin nahoin."
"Olkoon tämä opiksi sinulle!", sanoivat muut mehiläiset, "oma maa mansikka, muu maa mustikka."
Sitte jatkoivat mehiläiset taas iloista auringontanssiaan ruusujen, kielojen ja lemmikkien ympärillä.
Kaksi elämänlankaa kiipesi ylöspäin seinään kiinnitettyä nuoraa pitkin, ne kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin syleilyyn eivätkä ne huomanneet, että pieni piimäpilkku kapusi jälessä pitkin niiden hienoja varsia. Avatusta ikkunasta kuului miehen matala ja naisen heleä mutta hiukan terävä ääni.
"Kohta me näemme heidät, sanoi toinen elämänlanka kumppanilleen.
"Niin, kohta me saamme kurkistaa akkunasta huoneeseen. Onkohan sen nuoren miehen morsian kaunis?", sanoi toinen elämänlanka. "Ja hyvä?", lisäsi siihen toinen.
Kuukauden kuluttua kurkistivat elämänlangat huoneeseen.
Nuori mies istui akkunan ääressä, nuori nainen seisoi kuvastimen edessä pukuansa ihaillen.
"Kas, elämänlangat ylettyvät jo ikkunalaudalle, niin pian tämä ihana alkukesä on kulunut, mutta se on sinun ansiosi", sanoi nuori mies ja silitti sormillaan nuoria lehtiä.
Lehdet värisivät ilosta.
Toinen sanoi: "voi, kuinka morsian on kaunis!"
Toinen sanoi: "mutta onko hän yhtä hyvä kuin hän on kaunis?"
Nuori mies sanoi hellästi: "tule tänne, että saan sinua syleillä!"
Nuori nainen katsahti ensin kuvastimeen, tuli miehen luokse ja sanoi: "no syleile nyt mutta varovasti!"
"He alkavat syleillä niinkuin mekin", sanoi toinen elämänlanka.
Mies otti naisen, syleili ja suuteli häntä.
Nuori nainen huudahti: "hyi sinua, katsos,, nyt sinä rypistit pukuni!"
"Rypistinkö, minä suutelen pois rypyt", sanoi nuori mies ja suuteli naista povelle.
"Mutta nyt sinä pilasit puvun vielä pahemmaksi", sanoi nainen vetäytyen ärtyisenä pois ja alkoi kuvastimen edessä korjailla tulipunaista kesäharsopuseroaan.
"He eivät syleile niinkuin me sylellemme",, sanoi toinen elämänlanka.
"Me olemme aina yhdessä", sanoi siihen toinen.
Samassa kiipesi pieni piimäpilkku latvalehtiä pitkin ja putosi ikkunalaudalle.
"Piimäpilkku! Kas kun emme sitä huomanneetkaan", sanoi toinen elämänlanka, "se tietää onnea!"
"Onnea meille molemmille!"
"Katsos armaani, me olemme saaneet hyvän vieraan", sanoi nuori mies, nosti pienen piimäpilkun varovasti kämmenelleen ja vei sen morsiamensa nähtäväksi.
"Piimäpilkku!", huudahti nainen ja hypähti paikaltaan.
"Se tietää onnea, katsos, se kiertää kohti kihlasormusta", sanoi nuori mies.
"Hyi, tapa se, tapa se! Se voi lentää minun niskaani", sanoi nuori nainen ja polki jalkaansa.
"En minä tapa sitä, mutta jos se on sinulle vastenmielinen, niin minä lasken sen lentämään", sanoi nuori mies surullisesti, kohotti kätensä ja pudisti hellävaroen pientä piimäpilkkua. Se räpytti pieniä siipiään ja pyrähti lentoon avatusta ikkunasta.
Samassa sulkeutui ikkuna, huoneesta kuului sekavia ääniä, mutta elämänlangat eivät erottaneet, mitä nuori mies ja nainen sanoivat toinen toisillensa.
* * * * *
Kului vuosi. Nuori mies istui taas avatun ikkunan ääressä, ja nainen lepäsi hänen sylissään. Kaikki kukat puutarhassa tuoksuivat lenseän lämpöisessä suvi-yössä ja elämänlangat, jotka nyt nuokkuivat yli ikkunalaudan, sanoivat toinen toisillensa:
"Nämä nuoret ihmiset syleilevät niinkuin mekin sylellemme.”
"Tämä on heidän hääyönsä”, sanoi toinen elämänlanka.
"Mutta nainen ei ole sama, jonka näimme viime vuonna, hän on paljon hienompi ja ihanampi”, sanoi siihen toinen.
"Ja yhtä hyvä kuin hän on ihana”, sanoi toinen.
"Katsos, elämänlangat ovat tänä yönä puhjenneet valkoisiin kukkiin ikäänkuin meidän hääjuhlamme kunniaksi”, sanoi nainen ja kumartui suutelemaan valkoisia kukkia.
"Niillä on nyt valkea hääpuku niinkuin sinullakin”, sanoi mies ja antoi suuta nuorelle vaimollensa.
"Elämänlangat ovat kasvaneet jo noin korkealle, tämä alkukesä on kulunut kuin ihanassa unessa", huudahti nuori nainen, kääntyi ja silitti nuoren miehen otsaa.
Mies tuli hiukan surulliseksi ja sanoi: "noin minäkin sanoin vuosi sitten, minäkin olen kasvanut sen jälkeen, kasvanut — kokemuksessa, kunnes löysin sinut. Voitko sinä unohtaa, että minä kerran luulin rakastavani toista."
"Minä olen sen unohtanut, sillä minä tunsin ja tiesin jo kauan, ettet sinä rakastaisi koskaan ketään muuta kuin minua", sanoi nainen hellästi.
"Jo ennen kuin sinut näinkään? Niin, ehkä minä rakastin sinua ennenkuin sinut olin nähnytkään, sillä ensi kerran, kun sinut näin, tuntui siltä ikäänkuin minä olisin tuntenut sinut jo lapsuudesta saakka", sanoi mies.
"Kuinka ihmeellinen ja ihana on tämä nuori hää-yömme!", sanoi nainen säteilevin silmin.
Samassa putosi piimäpilkku elämänlangan lehdiltä kukitetulle pöydälle.
"Piimäpilkku! Se tietää onnea!", huudahti nyt nuori nainen, nosti ihan ihastuksissaan pienen punaisen valkopilkkuisen kovakuoriaisen ruusuiselle kädelleen ja silitti sitä.
"Armaani! — Voin sen nyt sanoa ilman katkeruutta. — Vuosi sitten putosi pieni piimäpilkku tämän saman elämänlangan lehdiltä, minä otin sen käteeni, silloin alkoi se kulkea kohti kihlasormusta — —".
"Koskettiko se sitä?", kysyi nainen jännitettynä.
"Ei, se kääntyi takaisin", sanoi mies hymyillen.
"Minä arvasin sen!", sanoi nainen hymyssä suin.
"Samana iltana heitti hän kihlasormuksensa lattialle", sanoi mies ja kävi vakavaksi.
"Se oli piimäpilkun ansio", sanoi nuori nainen ja silitti taas miehensä otsaa.
"Tiedätkös", huudahti mies iloissaan, "kun minä sinut ensi kerran näin, istuit sinä kaupungin puiston penkillä ja hyväilit pientä piimäpilkkua kunnes se nukahti. Siitä minä arvasin, että sinun sydämesi oli yhtä hyvä kuin sinun katsantosi oli ihana. Ihmeelliset ovat ihmiselämän tiet."
"Mutta yhtä ihmeelliset ovat pienen piimäpilkun tiet", sanoi nuori vaimo. "Ehkä tämä on sama piimäpilkku, se kävi vieraanasi vuosi sitte, ehkä se läksi etsimään sinulle uutta elämänkumppania."
"Niin, kuka luonnon salaisuuksista ottaa selvän!", sanoi mies hymyillen ja tarttui vaimon ruusuiseen käteen.
"Katsokaamme", huudahti nuori vaimo, "minne piimäpilkku nyt kulkee!"
"Mutta ethän sinä vain ole taika-uskoinen?", sanoi mies vakavana.
"Niin katsokaamme, rakkaani!", kuiskasi nainen.
Päät yhdessä katselivat he, miten piimäpilkku alkoi kulkea edestakaisin, se kulki pitkin sinisiä, hienoja suonia toisen kädeltä toiselle kädelle, toisen sormukselta toisen sormukselle.
"Mutta mehän olemme kuin suuret lapset", sanoi mies, asetti piimäpilkun pöydälle ja sulki vaimonsa syliinsä.
Nuori vaimo kallisti päänsä miehensä leveätä, vahvaa rintaa vasten ja katseli läpi ikkunan suviseen, suureen yöhön. Hieno, lempeä tuulenhenki heilutteli hiljaa elämänlankoja.
"Luuletko sinä, että kasvitkin voivat rakastaa niinkuin me", sanoi nuori vaimo ja painui yhä lähemmäksi miestään.
"Luulen, luulen, sinä minun onneni pieni piimäpilkku, mutta nyt täytyy pienen piimäpilkun nukkua", sanoi nuori mies ja irroitti kätensä.
"Niin, tämän pienen piimäpilkun pitää myöskin nukkua", sanoi nuori vaimo, alkoi hyväillä ja kutkutella piimäpilkkua, kunnes se nukahti kukitetulle pöydälle.
Samassa sulkeutui ikkuna.
"Kuulitko sinä, mitä se nuori, hyvä nainen sanoi meistä", sanoi toinen elämänlanka, kun ikkuna oli sulkeutunut.
"Kuulin", sanoi toinen elämänlanka.
Sitten värisivät molemmat ihastuksesta, sillä sellaista suurta onneniloa eivät elämänlangat koskaan olleet nähneet.