The Project Gutenberg eBook of Anja rouva, by Ilma Virtala

Olemme muuttaneet nyt tähän vieraaseen kaupunkiin, uuteen kotiin, joka luullakseni on nyt meille pysyväinen. – Tunnen itseni hieman yksinäiseksi toisinaan, kun Otto on liikkeessä ja pikkupoikani nukkuu. Ei ole vielä ainoatakaan tuttua koko kaupungissa, ei elävää sielua, joka tulisi luoksemme, lukuunottamatta talonmiestä, joka kerran päivässä, "puupukki" selässä, astuu keittiöön, sekä kirjeenkantajaa, joka tuo lehdet ja toisinaan tervehdyksen muusta maailmasta. Siksi alotankin nyt tämän pikkuvihkosen. Olkoon tämä toistaiseksi ystäväni, uskottuni, johon merkitsen päivieni pikkutapahtumat, sekä piirtelen tunnelmieni ja mielialojeni vaihdokset.

Viihdyn muuten erinomaisesti täällä ylhäällä neljännessä kerroksessa. Kaunis näköala yli kaupungin ja ulompana meren aava, sininen ulappa. Voin seurata höyrylaivan kulkua, miten se hitaasti etenee, pienenemistään pienenee ja lopulta häipyy näkyvistä, katoaa etäisen taivaanrannan taakse. Jälelle jää vain savu, joka paksuna pilvenä kelluu taivaan ja veden välillä. Joskus tunnen mielessäni kummaa kaipausta ja halua tuonne kauvaksi meren taakse, suureen, avaraan maailmaan. Tunsin tuon halun ensikerran silloin, kun katselin kotikaupunkini rannalla miten isäni tukeva matka-arkku kannettiin laivaan ja hän itse asteli jälessä, voimakkaana, reippaana ja iloisena. – Voi, kuinka minä olisin halunnut lähteä hänen kanssaan. Mutta köydet irroitettiin ja hiljalleen eteni laiva rannasta. Hän heilutti lakkiaan, seisten kannella, minä lähenin rannalla yhä enemmän vedenrajaa, kunnes äiti pyöräytti minut ympäri ja lähti viemään tyttöstään kotiin. Kuinka vastahakoisesti minä häntä seurasin, sillä mielessäni oli hämärä aavistus siitä, että isä meni eikä enää palaja. – Niin sitte kävikin. Siitä saakka on meri sielussani aina virittänyt kaihoisan halun päästä sinne, kauvaksi, jonne isäkin kerran meni. Tahtoisin nähdä Tyynenmeren aallot, minne hänen ruumiinsa laskettiin, vaikka tiedän, että hän itse ei enää ole siellä. –

Meillä oli harvinaisen hauska päivä tänään, meidän hääpäivämme toinen vuosipäivä. Pikku Paavollakin oli merkkipäivänsä, hän tuli tänään puolen vuoden vanhaksi. Siinä hän istui, tuo palleroinen, akkunan edessä pöydällä, tyynyjen varassa ja katseli kyyhkysten temmellystä ikkunalaudalla, sillä aikaa kun minä päivällistä valmistelin. Otto tuli liikkeestä tavallista aikaisemmin ja oli erinomaisella tuulella. Hän oli saanut ylennyksen. "Nyt, Anja, voimme jo ottaa palvelijan ja tehdä sinunkin elämäsi hiukan mukavammaksi kuin tähän asti." – Niin hän sanoi ja suuteli meitä molempia. Hän on niin hyvä. Meidän tähtemme hän tästä menestyksestään eniten iloitsi.

Hän kävelee! – Pikku Paavo otti tänään ensimäiset askeleensa. Otto toi hänelle pussillisen makeisia, joita parhaillaan jakoivat. Siitä tuo paapero sitte äkkiä lähti, kapusi alas isän polvelta ja tulla tallusteli luokseni sokeririnkilä kummassakin kädessä ja itsetietoinen ilme kasvoillaan. Se näytti kyllä tajuavansa hetken tärkeyden, enkä tiedä kuka meistä kolmesta eniten iloitsi, luulen että minä. – Nuo pikku jalat, joita ennen aina kapaloon kääriessäni suutelin ja jotka näyttivät silloin niin hennoilta, että tuskin uskalsi kuvitella niillä kerran asteltavan, ovat näin lyhyessä ajassa niin varttuneet. – – Miten ihanaa on omistaa tuommoinen pieni palleroinen! – Katselen häntä tässä yölampun himmeässä valossa, katselen kauvan, kuin ensi kertaa näkisin nuo pehmeät lapsenkasvot, keltaisen, silkinhienon tukan ympäröimänä, ja nuo pyöreät pikkukädet, jotka päiväkauden ovat ahkerasti ahertaneet, milloin uunista hiiliä etsien, milloin kukkaruukuista multaa kaivellen. – – On naisia, jotka eivät tunne äitiyden iloja. He säästyvät kyllä sen tuskiltakin, mutta minä säälin heidän köyhyyttään. –

Nopeasti kuluu aika. Kolme vuotta olemme jo täällä olleet ja pikkupalleroisestamme on sillävälin varttunut toimelias pikkumies. Yhdessä me liikumme kaikkialla. Kuinka me olemmekaan Paavon kanssa nauttineet tästä kesästä. Tunnemme jokaisen puiston kaupungissa ja lähistöllä. Olemme lapioineet hiekkaa merenrannalla ja soutaneet pikkuvenheellä lähisaariin. Paavo herättää kaikkien huomiota. Häntä puhutellaan, kysytään nimeä, ikää ja "sisaren" nimeä. – Eihän meidän ikäeromme niin suuri olekaan – yhdeksäntoista vuotta. – "Sinä oletkin sisareni," sanoo hän, "kun minulla ei kerran muita sisaria ole, ja voithan samalla olla äitinikin." –

Niin lapsellisen huolettomia ja iloisia ovat olleet nämä päivät.
Tahdon piirtää ne muistiin, tallettaakseni siten hituisen verran
päivänpaistetta pilvisten päivien varalle. – Onnellisia olemme olleet,
Paavo ja minä, isä vaan on vallan liian vähän saanut olla seurassamme.
Toimensa vaatii hänen aikansa liian tarkoin –

Liike kasvaa. Oton työt yhä lisääntyvät. Hän tulee myöhään iltaisin kotiin, perin väsyneenä. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä. Täällä kotonakin kulkee hän syvissä mietteissä ja harvasanaisena.

On harmaa, sateinen lokakuun päivä, alakuloisine tunnelmineen, kuten tavallisesti aina syntymäpäivänäni. Otto lähetti minulle kukan, mutta hänellä oli kiire, hyvin kiire. Hän kehoitti minun Aini-rouvan kanssa kuluttamaan iltaani niin hyvin kuin voin. Kävelimme kaupungilla, istuimme elävissä kuvissa, mutta minua ei huvittanut yhtään. – Aini-rouvalla on kolme pienokaista, mutta hän on sekä muodoltaan että käytökseltään aivan kuin nuori tyttö, ehkä hieman liiankin nuorekas. –

On toisia vaimoja, jotka ovat niin onnellisessa asemassa, että voivat työskennellä yhdessä miehensä kanssa. Niin soisin minä meilläkin olevan. Mutta se on vallan päinvastoin. Otolla on kiire, minulla on liiaksi aikaa. Jos voisin ottaa osaa hänen työhönsä en tuntisi itseäni tarpeettomaksi olennoksi, kuten nyt viimeaikoina olen joskus tuntenut.

Pikku kirjaseni! – Kauvan olet ollut kateissa. Olin jo melkein unohtanut, että yksinäisyydentunto minut kerran pani piirtelemään lehdillesi. – Nyt on yksinäisyyteni vielä suurempi kuin silloin, kolminkerroin suurempi, nyt, kun kukaan ei minua sanottavasti tarvitse. Paavo askartelee koulutehtävissään ja lopun ajastaan leikkii tovereittensa kera. – Entä Otto? – Näyttää tosiaan siltä kuin hänellä tuskin olisi aikaa huomaamaan olenko olemassa vai enkö. Mutta kaikkeen sitä sentään vähitellen tuntuu tottuvan. Ensin surin ja murehdin, itkin silmäni sameiksi, voimani uuvuksiin huomattuani, että meidän välimme alkoivat päivä päivältä muuttua. Me vieraanuimme toisillemme ja matka välillämme piteni. Me puhelemme toisillemme ystävällisesti, joskus hyväilemmekin ohimennen, mutta se tulee vanhasta totutusta tavasta. – Henki, tunne on poissa. Ensin se minuun kovasti koski! Tuntui kuin ei millään muullakaan enää olisi mitään arvoa, kuin ilman meidän keskinäistä ymmärtämystämme olisi koko maailma pimeä ja tyhjä. – Niin ensin. Nyt saatan sitä jo rauhallisemmin ajatella. Se on kerran niin. Vähitellen, aste asteelta, on se hiljaa hiipien tullut. Minä sitä en ainakaan ole tahtonut, tuskinpa hänkään. – Mistä se sitte tuli? Usein mietiskelen sitä. Alotan yhdyselämämme alusta ja muistelen jokaisen tapauksen ja käänteen, joka tämän yhdeksän vuoden aikana on ollut. Aina saan saman tuloksen. Olimme lapsia kun alotimme. Vuosien kuluessa olemme varttuneet aikuisiksi ja luonteittemme erilaisuus pistää nyt niin selvästi näkyviin, kun lisäksi kummankin kehitys on kulkenut eri teitä. Tuo hänen johtajantoimensa tempasi ensin esille hänen tavattoman tarmonsa ja kykynsä, jotka vähäpätöisestä kaupasta lyhyessä ajassa tekivät miljoonaliikkeen, mikä sitte muodostettiinkin osakeyhtiöksi. – Pian näin minä jälleen Oton sielussa tähän asti salassa piilleen ominaisuuden. – Hän tahtoo rikastua . "Meidän täytyy ajatella poikamme tulevaisuutta" – hän sanoo, mutta minä epäilen, että hänellä itsellään on kokoomisen halu. Hän riistää itsensä meiltä. Jokainen minuutti, jonka hän kuluttaa ylimääräisesti meidän kanssamme, on hukkaan kulutettu. Liike on hänelle kaikki kaikessa ja hänen päämääränään on päästä yhä useamman osakkeen omistajaksi. Vuotuiset tulomme ovat nousseet viiden, kuuden kertaisiksi, pieni, vaatimaton kotimme on muuttunut upeaksi, eikä minun enää tarvitse kääntää ja muodostella vanhoja pukujani useampaan kertaan. Otto ei ole itara, vaikka hyvin säästäväinen. – Kumminkaan en ole onnellinen enää. Paavo tuntuu tulevan häneen. Hänessä pistävät nuo ominaisuudet jo näin aikaiseen esille, kenties sen tekee isänsä vaikutus. Pojalla on pankkikirjansa ja säästölaatikkonsa. Hän osaa kieltäytyä sekä elävistä kuvista että makeisista ja – säästää rahaa. – Onhan tuo kaikki hyvää, mutta minusta on vaarallista opettaa lasta noin innokkaasti kokoamaan rahaa, se saattaa pilata luonteen, kasvattaa hänestä itaran ja ahneen. Koetanhan minäkin vaikuttaa häneen osaltani. Koetan saduillani herättää hänessä myötätuntoa ja sääliä muita kohtaan. Ehkä siitä sentään on jonkunverran hyötyä, vaikka täytyykin myöntää, ettei hän ole mieleltään herkkä, vaan kylmäverinen ja järkevä.

Olen jo kauvan ajatellut itsekseni, että Paavon pitää opetella soittamaan viulua. Toivon, että musiikki avaa hänen sielunsa tajuamaan kaunista ja jaloa. – Puhuin siitä eilen Otolle ja suureksi ilokseni lupasi hän koettaa hankkia pojalle sopivan opettajan. Paavolla itsellään on suurempi halu maantieteeseen ja laskentoon, kuin soittoon, mutta kenties tulee halu siihenkin kun päästään alkuun. –

Mutta mitähän tästä minun elämästäni tulee lopuksi. Tunnen saman mielikuvan aina useammin uudistuvan. – Me painaudumme eri haaroille, he yhdessä, minä yksin. Tekisi mieleni huutaa heidän jälkeensä, pyytää heitä pysymään luonani, kun taas huomaan, että se ei mitään hyödyttäisi. Kerran puhuin tästä Otolle; se oli heti alussa kun sain aavistuksen tuosta. Otto käsitti sen siten, että pelkään jonkun tulevan väliimme. – "Ellei puolisoiden välille synny aukkoa , ei kukaan koskaan voi heidän välilleen tunkeutua," sanoin. Mutta tätä hiljaista vieraantumista, joka tulee sisästäpäin, joka johtuu siitä, että meidän kummankin henkinen olemus on eri aineksista, että meidän ajatusmaailmamme on niin erilainen, sitä hän ei käsitä. Tahi oikeammin – hän ei tahdo vaivautua ajattelemaan joutavia. –

On taaskin kevät! – Liristen virtaa vesi katuojissa ja puistikoissa paljastuu paljastumistaan ruskeanharmaa maanpinta, jonka alla kevään voimat sykähtelevät. Yötä ei enää ole, ainoastaan pehmeä hämärä saapuu yösydännä, kunnes nousee jälleen aurinko ihanana, palavana, kuten ikuinen nuoruus. – En ymmärrä, mikä minun on; elän yhdessä luonnon kanssa nyt enemmän kuin ennen. On kuin sisässänikin sykähtelisi kevät, kuin virtailisi suonissani sen salaiset voimat. – Tunnen terveessä ruumiissani vielä nuorteaa voimaa ja sielussani kummaa herkkyyttä ja alttiutta. Saatan istua uneksien pitkät ajat avoimen ikkunan ääressä, kun raitis tuuli mereltä puhaltelee. Tuolla alhaalla kadulla on liikettä, ihmisvilinää – minä täällä ylhäällä saan olla yksin . Ei kukaan katso tänne, ei kukaan tiedä, ei välitä minusta mitään. Ainoastaan katolla kevätilojaan kuhertelevat, sulavassa lumessa ja päivänpaisteessa kylpevät kyyhkyset pistäytyvät toisinaan tänne sisälle avoimesta ikkunasta. – Meillä on yhteistä, heillä ja minulla, me iloitsemme kevään tulosta. – Olen onnellinen täällä yksinäisyydessä, melkein onnellinen, piti minun sanoa, sillä on kuin kaipaisin jotakin, on kuin odottaisin jotakin, itsekään en tiedä mitä.

On aamu. Salin kello löi juuri neljä, kun minut herätti kummallinen uni – luokseni saapui eräs entinen ystäväni kaukaisesta menneisyydestä, olin hänet jo ehtinyt unohtaa, mutta hän oli muistanut ja etsinyt minua. Tunsin minäkin heti tuon solakan vartalon, tumman, pehmeän tukan ja silmät – kuinka olin saattanut unohtaa nuo silmät! "Anja, vihdoinkin olemme taas yhdessä," lausui tuttu ääni ja kädenpuristus niin luja ja lämmin sai ihanan virtauksen värähtämään kautta olemukseni. Me katselimme toisiamme kauvan ja tuo katse herätti minussa niin ihmeellisen, sanoin kuvaamattoman, pyhän tunteen, että en tiedä miksi sitä nimittäisin.

Kun heräsin, tunsin kädessäni vielä hänen kosketuksensa. – – Ken olit, yöllinen ystäväni? Hämärästä ilmestyit, hämärään katosit. En koskaan ilmissä ole kasvojasi nähnyt, vaikka unessani muistin entisen ystävyytemme. – Niin, sinä tietenkin olit vain haihtuva unikuva, jonka yksinäisyyteni tunto mielikuvitukseni avulla eteeni loihti. Mutta kumman elävä oli tuo kuva. –

Olen toisinaan vieläkin koettanut rakentaa siltaa Oton ja itseni välille. – Niin eilenkin. Oli sunnuntai. Paavo tovereineen lähti katsomaan sirkusta ja me Oton kanssa, kumma kyllä, saimme koko iltapäivän viettää kahdenkesken. "Soita, Anja, vähäsen", hän sanoi, "saavat kiusaantuneet aivoni hetken levätä." Hän näyttäkin väsyneeltä istuessaan tuossa nojatuolissa, otsa ryppyihin vetäytyneenä. – Kunpa me vielä kerran voisimme toisiamme lähetä – ajattelin häntä katsellessani.

Soitin hänelle tutut säveleet, toisen toisensa jälkeen lauloin laulut, jotka mieleemme johdattivat menneet, onnellisemmat ajat, kun tuota erottavaa uomaa ei vielä välillämme ollut. – Lopetettuani menin hänen luokseen, istuin tuolin käsipuulle ja sivelin hänen otsaansa, poistaakseni nuo syvät vieraat rypyt. – "Milloin, Otto, on meillä taas elämä, kuten oli silloin?" – "Sitte kun meillä on niin , että voimme huoletta katsoa omaa ja poikamme tulevaisuutta", vastasi hän. – –

Siinä se taas oli, ei mitään voi muuttaa, ajattelin. Saan lohduttaa vain itseäni sillä, että kaikki käy, kuten käydä pitää, vaikka joskus tuntuu kuin menisi päinvastoin.

"Kuules, Anja", sanoi hän hetken kuluttua. "Olen saanut Paavolle soitonopettajan. Hän ei kyllä ole tässä kaupungissa vakinaisesti asuva, mutta viipyy täällä kumminkin jonkun aikaa. Se soittaja sieltä… tunnetko? Pyysin häntä huomenna käymään meillä. Etevä mies ja muutenkin hänen käytöksensä tuntuu hyvin miellyttävältä" – puheli Otto. Minä en tunne, mutta luulen että on mielenkiintoista nähdä häntä. –

Hän kävi meillä tänään, tuo soittaja. Ihmettelen sitä vaikutusta, jonka hän teki minuun. Tuossa yksinkertaisessa, vaatimattomassa olennossa oli jotakin niin miellyttävää, vaikkei hän ensi silmäykseltä tuntunut mitenkään erikoisemmalta kuin muutkaan ihmiset. Pitkä, hoikka vartalo, tietysti kähertyvä tukka, ohimoilta ja korvallisilta jo hiukan harmaantunut, vaikka kalpeat, hienopiirteiset kasvot näyttivät vielä nuorekkailta. – Entä silmät. Harmaat, surumieliset, mutta tuo lempeä katse tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka. Hämmästyin ensin tavatessamme, olinhan nähnyt hänet kerran – unissani. – Heti kävi keskustelumme vapaasti ja luonnollisesti, kuten vanhojen tuttujen. Istuin viereisessä huoneessa käsitöineni sen ajan, kuu he Paavon kanssa alottelivat. Kuuntelin pojan ensimäisiä kokeita, ja hänen äänensä pehmeää sointua kun hän pojalle puheli. Mutta äkkiä kuulen hänen tarttuvan jouseen. Sydäntäni värähyttivät jo ensimäiset vedot, aivankuin ensikertaa kuulisin viulun äänen. Sävel kasvaa, irtaantuu, kohoaa, lentää vapaana ja voimakkaana korkeuteen kuin kotka. – – –

Kuuntelen, kuuntelen henkeä pidätellen kunnes siihen vaivun ja unohdun. Minä vaellan kaukana oudoissa oloissa, liitelen, korkealla valoisissa keveissä ilmapiireissä. Niin leijailen minä unelmieni maassa kevyenä, vapaana, onnellisena. Katsahdan alas, näen hyörivät ihmiset, pyrkimyksineen, taisteluineen, pettymyksineen ja tuskineen, jotka täältä katsoen näyttävät pieniltä ja vähäpätöisiltä. Rauha ja sopusointu vallitsee täällä, jossa sielu sulaa yhteen siihen äärettömään, joka on olemuksemme alku. – –

Hän meni, mutta minusta tuntuu kuin olisi hän täällä yhä, kuin tuntisin hänen seisovan vierelläni ja katselevan minua noilla ihmeellisillä silmillään, tuolla katseella, joka herättää sielussani suunnattoman kaipuun johonkin saavuttamattomaan. – – Oi, en tiedä mitä tämä on. Oliko onni vai onnettomuus, että tapasin sinut – muukalainen?

Päivät, viikot kuluvat. Ei yksitoikkoisina kuten ennen, vaan rikkaina ja vaihtelevina. Jok'ikinen päivä on uusi, erilainen kuin muut vaikutteineen, tunnelmineen. Hän on muuttanut kaiken, tai ei oikeastaan mitään muuttanut , vaan antanut kaikelle eri valaistuksen, joten tuo yksitoikkoinen arkipäiväinen elämä on muuttunut mielenkiintoiseksi, ihanaksi. – Kaksi kertaa viikossa käy hän täällä – ne päivät ovat kuin muita kirkkaammat. Usein soittaa hän meille jotakin tunnin loputtua, sitte juomme kahvia kolmisin – Otto nimittäin on siihen aikaan aina poissa. Paavokin on hyvin ihastunut opettajaansa, vaikka hän mieluummin kuunteleekin hänen matkakertomuksiaan kuin soitto-ohjeitaan. Pian kumminkin leikkivien toverien äänet saavat hänet viekoitelluksi jättämään meidät ja rientämään puistoon. Kahdenkesken jäätyämme muuttuu keskustelumme tavallisesti syvemmäksi ja hiljaisemmaksi. Hän on suoraan ja avoimesti kertonut minulle elämästään, heikkouksistaan ja erehdyksistään, mutta minä uskon täydellisesti mitä hän sanoi opettaessaan: "Minä olen sellainen kuin olen, mutta en ole koskaan tehnyt kenellekään muille vääryyttä kuin joskus itselleni."

Me tunnemme kumpikin, että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä, vaikka emme mitään sellaista koskaan mainitse. On minulla nykyisin montakin ystävää, tahi oikeammin, minä olen monen ystävä. On useita, jotka tahtovat purkaa minulle sydämensä taakan ja uskoa salaisuutensa säilytettäväkseni. Mutta he eivät välitä minusta sen enempää, vaikka mielihyvikseni kyselevät mitä minun rauhaani tulee. Omansa heillä ovat ensimäisenä ja viimeisenä, siksi en koskaan heille paljasta sisäistäni, en laske heitä tunnelmieni maailmaan. Toisin on meidän kahden. Kun me olemme yhdessä, emme ajattele itseämme, vaan toisiamme. Miten hellän huolehtiva katse on hänen harmaissa silmissään, tehdessään tuon yksinkertaisen kysymyksen: "Miten te nyt jaksatte?" tai "Mitä teille kuuluu?" Ellei minulla heti ole vakuuttava vastaus valmiina, että olen mitä parhaimmissa voimissa, näen hänen kasvoillaan niin lapsellisen huolestuneen ilmeen, että täytyy pakostakin hymyillä, huolimatta siitä, että tiedän itsekin melkein yhtä lapsellisesti huolehtivani hänestä, vaikka osaan sen ehkä hiukan paremmin salata.

Ihmeellistä vain on miten suuresti tämä vaikuttaa minun koko olemukseeni. Olen huomannut miten kasvoni ovat kuin nuorentuneet, miten katseeni on virkeä ja askeleeni tuntuvat kevenneen. Tunnen varttuvani henkisestikin päivä päivältä, luulen, että jaksaisin kestää mitä tahansa kunhan vain joskus, vaikkapa kuinka harvoinkin, saan nähdä hänet. Toisinaan sanon itselleni: "Anja, älä petä itseäsi! On teidän välillänne jo muutakin, ei se pelkkää ystävyyttä ole, voit olla varuillasi." Mutta samalla vastaan heti: "Olipa se mitä tahansa, en tahdo sitä mistään hinnasta kadottaa".

Se tuli äkkiä, odottamatta, nousi kuin musta ukonpilvi kohoaa taivaalle keskellä armahinta kevätpäivää. – Jos se murskaa hänet, tuhotkoon samalla minutkin, kunhan vain emme tarvitseisi erota.

Otto sen uutisen toi, tullessaan liikkeestä. "Paavon soittotunnit keskeytyivät nyt ainakin tältä keväältä, opettajansa kun on sairastunut keuhkokuumeeseen ja makaa nyt sairaalassa. Hyvin huonona kuuluu olevan. Olemme jo muuttaneet maalle siksi kun hän pääsee sieltä, jos toipuukaan." Hän puhui melkein välinpitämättömästi asiasta, joka minulle oli niin tärkeä. Ensikerran tunsin kylmyyttä Ottoa kohtaan hänen tähtensä. Puin kiireesti päälleni ja lähdin ulos peittääkseni liikutustani.

Olen kulkenut kuin kuumeessa koko päivän. Vihdoinkin tuli ilta. Otto ja Paavo nukkuvat raskaasti ja minä saan ottaa esille pienen rakkaan vihkoseni, joka on jo kuin osa itsestäni. On niin hiljaista. Yölamppu luo himmeää valoaan, vapiseva käsi piirtelee paperille tuskin ymmärrettäviä sanoja. – Sieluni on poissa täältä, se on sairasvuoteella, hänen luonaan. – – – Näen kolkon, korkean sairaalan salin, jota yksi palamaan jätetty lamppu vaisusti valaisee. Hän hengittää lyhyesti, tuskaisesti, huulensa ovat tulehtuneet ja muulloin kalpeilla kasvoillaan palaa hehkuva puna. Ei näy hoitajatarta; varmaan mennyt levolle ja jättänyt hänet, luullen nukkuvan. Mutta hän ei nuku, vaan katselee ikkunasta ylös keväiselle, vaalealle taivaalle, jossa loistava iltatähti säteilee lempeätä valoaan. Näen hänen huulensa vetäytyvän hymyyn tähden huomattuaan ja minä kuulen hiljaisen kuiskeen, – nimeni – ei, kuvitteluja!

Oh, kunpa olisin vapaa nyt, en hetkeksikään luotasi poistuisi, kallis ystäväni! – – Mutta kenties tunnet sinä sielussasi jonkinlaisen pehmeän, rauhoittavan tunteen minun rakastavien ajatusteni alituisesta läsnäolosta. Olenhan luonasi, oma, kallis kaivattuni! Et näe minua, vaan tunnet miten siunaten suljen silmäsi ja loihdin sielusi unien maahan sillä aikaa kun ruumiisi taistelee tuhoisan taudin kourissa. – Minä rukoilen Sinua, Elämän Herra, pelasta hänet kuolemasta, oi säästä, säästä! –

Mitä minä ajattelen? Millä perusteilla uskallan minä sellaista pyytää. Kenties on hänelle parempi siten, eihän minulla ole oikeutta… ehkä kumminkin on – rakkauden ikuinen oikeus, vapaan, puhtaan rakkauden, joka on riippumaton inhimillisistä siteistä ja joka kutsumatta saapui kuin keväinen kiuru. Se tuli ja sieluani lämmitti kuin päivän kultainen säde puiden punertavia silmukoita, pakoittaen ne avautumaan. – Niin, minä tunnustan sen nyt itselleni, että rakastan häntä ja olen rakastanut ensi näkemältä, vaikka en sitä vielä silloin tajunnut. Usein on se tieto pyrkinyt tajuntaani meidän yhdessä ollessamme, mutta minä olen aina sen tukahuttanut, peläten tunnustaa itselleni totuutta. Mutta nyt, kun en tiedä, näenkö häntä enää koskaan, piirrän lehdillesi, pikku kirjaseni, yön hiljaisuudessa tunnustukseni, jonka sinä visusti kätket. Kallis, kallis on minulle tämä salaisuuteni, peloittava, pyhä. Se on oleva tuskani ainoinen, riemuni, onneni ihana, elämäni valo ja autuus! – Sinne hautauduit sieluni sisimpään sopukkaan, siellä saat, kipinä, kyteä kätkössäsi kunnes teet tehtäväsi, sydämeni hiljalleen tuhoat. – En mitään pyydä vastineeksi; olisi hyvä, ettet tunteistani koskaan saisi aavistusta sinä , että luottaisit minuun aina niin avoimesti kuin tähänkin asti, kuin olisin sisaresi, sydänystäväsi ja minä yksin, yksin kantaisin kuormani raskaan, vaan suloisen. – – – Mieleeni väkisinkin pyrkii kysymys: entä jos hänkin rakastaisi? – entä jos kerran avautuisi tuo kaivattu syli? – – – Silloin olen minä oleva voimakas. Olen varjeleva unelmieni maailmaa, joka todellisuudeksi muuttuneena helposti pirstoutuu, jättäen jälkeensä vain pettymyksen tunteen. – Pala siis piilossasi, tuleni pyhä! Luo lämmittävä heijastuksesi hänenkin yksinäiselle tielleen kaukaisena, tuntemattomana voimana. Kun sairaus ja yksinäisyyden tunne sydäntäsi ahdistavat, tunnet äkkiä kuin lauhan kesäisen tuulahduksen, pehmeät kädet hyväilevät polttavaa otsaasi ja sinä näet luonasi rakkautta uhkuvan olennon, jonka piirteitä et unen hämärässä erota, mutta sinusta on niin hyvää ja turvallista. – – Niin, hän valvoo ja kaihoten odottaa ja toivoo paranemistasi saadakseen kerran vielä katsoa silmiisi, rakastettuni! – Suutelen nimeäsi, jonka tähän piirsin ja toivotan sinulle hyvää yötä.

Kolme päivää on kulunut, unessako vai valveilla, sitä tuskin tiedän. Teen työni vaistomaisesti, koneellisesti, kiinnittämättä siihen vähintäkään huomiota. Aamu vaihtuu illaksi, ilta yöksi, josta jälleen kirkastuu ihana kevätaamu. Mutta minä tuskin tiedän mikä aika vuorokaudesta kulloinkin on. Sieluni on poissa, henkeni on hänen luonaan. – –

Tiedustelin äsken puhelimella hänen vointiaan. Käännettä ei ole tapahtunut, kuume on kova ja sairas hourii. – Jumalani! Kuinka äkkiä tämä hirveä onnettomuus tapahtui. Keskellä herttaisinta kevättä. Muistan nuo aamut, hänen aamunsa. Minä tunsin hänen askeleensa portaissa, kuulin ovikellon helähtävän ja huomasin käsieni vapisevan lukkoa avatessani. Silloin en sitä vielä varmasti tietänyt, mutta nyt sen tiedän, miksi vapisivat käteni, miksi värähteli sydämeni. En muista miten me tervehdimme, mutta hänen silmiään etsivät silmäni ja niistä luin minä äänettömät sanat: Kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Kuinka pitkiä ovat olleet yön tunnit aamua odotellessa! –

Me keskustelemme kaikenmoisista näköjään vähäpätöisistä asioista. Minä tiedustelen kuinka hän on nukkunut; ohi mennen vain olen sitä kysyvinäni, vaikka se olikin minulle hyvin tärkeätä, koska olin alkanut tehdä sen merkillisen havainnon, että valvoimme aina samaan aikaan. Toinen ajatuksillaan herätti toisen. Olisin niin hirveän mielelläni kertonut hänelle noista merkillisistä huomioistani, mutta pidättäydyin kumminkin siitä; tuntui kuin samalla ilmaisisin jotakin, jonka täytyy pysyä salassa. Mutta tuossa valvontakohdassa olin ehtinyt kehittyä jo niin pitkälle, että tarkalleen tiesin milloin hän valvoo ja kysyin ainoastaan saadakseni tiedoilleni vahvistusta. Olen kuullut herkkäsieluisista ihmisistä, jotka vaihtavat ajatuksia rakkaittensa kanssa tuhansien penikulmien päästä. Me varmaan voisimme niin tehdä, voisimme, jos tahtoisimme, alottaa kokeilut tietoisesti molemmin puolin. Mutta se voisi olla vaarallista, sillä tunnenpa aatosteni muutenkin liiaksi kietoutuvan hänen ympärilleen. – – Niin ajattelin, mutta vaara varmaankin on ohi, tuskinpa koskaan enää saan häntä nähdä.

Kiitos Korkeimman! Käänne on tapahtunut, toipuminen alkaa. Oi, en osaa selittää ihmeellistä, ihanaa tunnetta, joka täyttää sieluni. Hän paranee, minä saan hänet takaisin – – ei, vaan minä saan hänet vielä nähdä, siinäkin on jo kylliksi.

Lepään riippumatossa suurten koivujen välissä ja katselen meren tasaista aaltoilua. Valkohohteisina välähtelevät lokkien siivet auringon valossa ja etäällä näkyy muutamia kalastajaveneitä, jotka pullistunein purjein liukuvat nopeasti edeten ulapalle, kunnes katoavat saarien ja riuttojen taakse näkyvistäni häviten. Mutta minun katseeni on kiinteästi tähdättynä tuonne, missä meri ja taivas etäisyydessä toisiinsa yhtyvät, ja sydämessäni värisee suloinen levottomuus odottaessani milloin Oton moottorivene ilmestyisi pienenä pilkkuna näkyviini. Otto ei tule tällä kerralla yksin, vaan tuo mukanaan hänet . Täällä on raitis voimakas ilma, tänne oli Otto pyytänyt häntä viikoksi pariksi vahvistumaan. Tänään on hänen määrä tulla, itse hän tulostaan minulle puhelimella ilmoitti. Saatoin tuskin vastata, niin hurjasti löi sydämeni kuullessani hänen äänensä. Mitenkä käynee, kun näen hänet nyt ensikerran paranemisensa jälkeen. Kuinka minä jaksan kätkeä ja peittää kuumat tunteeni. – – – Kuinka minua hävettää tällainen lapsellisuus. Olenhan neljännelläkymmenellä, olen naimisissa ja mittaiseni poika on vierelläni. Hullu minä varmaankin olen! – Kumminkin on asianlaita niin, enkä toisin soisi olevankaan, sillä rikkaaksi on tämä aika muuttanut elämäni, ajatusteni maailman, ja se se on, joka on omani . Se seuraa minua, minne tahansa kulkenenkin, ja luo sisältöä tähän muuten niin tylsistyttävään jokapäiväisyyteen. Niin, sinä vieras, samalla niin tuttu ja rakas, et aavista miten paljon minulle annoit, herättäessäsi henkiin kauvan nukkuneen tunne-elämäni.

Jo näkyy vene! Tuolta se kaukaa lähenee, kasvaen pienestä pisteestä, yhä suureten ja selviten. Kuuluu pehmoisena tykytyksenä moottorin potkut, kuin sykkivän sydämen lyönnit. On kuin lähenisi elämäni onni! – Unelmia, harhakuvia, – mutta tyhjää on elämäni ilman niitä. –

Oi sitä valtavaa tunnetta, joka täyttää olemukseni, oi tätä riemua ja tuskaa! On Juhannusaatto, mutta työstä ja kiireestä huolimatta minun täytyy purkaa tunteeni paperille, muuten en jaksa. – Hän on kalpea ja väsynyt, vaan entistään kauniimpi. Tuo hymy, tuo kasvojen lempeä hyväntahtoinen ilme ja katse, tuo katse, jota en sanoillani kykene kuvaamaan, joka viihdyttää ja elähyttää sieluani, se on minulle kaikista rakkain. Mielessäni on koko ajan pyörinyt kysymys, onko hän tietänyt, onko hän hituisen verrankaan aavistanut miten paljon olen häntä ajatellut, miten monta yön hiljaista tuntia kulutin häntä muistellen. Luulenpa melkein että hänen on täytynyt se tuntea. – –

Kun vene saapui rantaan näin hänen silmillään etsivän jotakin ja kun minä astuin näkyviin, näin heikon punerruksen kohoavan hänen kasvoilleen. Niin lämpimästi hän puristi kättäni ja katsoi silmiini kuin… ei, en tahdo uskotella itselleni mitään. –

– Juhannus-ilta, ihmeellinen juhannus-ilta! Tahdon loihtia sen eteeni vielä, tahdon sen uudelleen nyt, jotta saisin sen tunnelmista edes heikon kajastuksen sinun lehdillesi, pikku vihkoseni. –

Tuuli on tyyntynyt. Meri välkkyy tyynenä monin värivivahduksin ja kaukaiset saaret näyttävät kelluvan veden päällä. Taivas hohtaa, vesi hohtaa, on kuin ijankaikkinen valkeus syleilisi katoovaisuuden maailmaa. Airon veto särkee hetkeksi veden kiiltävän kalvon ja hohtavina helminä pirahtelevat pisarat, upoten jälleen meren äärettömään, vilpoiseen helmaan. En tiedä mitä tapahtuu ympärilläni. En tiedä mitä he puhuvat, puhuvatko ollenkaan. Näen vain taivaan ja meren yhteen sulautuvan häikäisevän valon ja hänen silmiensä loisteen.

Ilta kuluu, lähemmäksi vedenrajaa painuu päivän tulinen pallo. Meri välkkyy ja säteilee yhä hehkuvammin, kuin palaisi sen povessa ikuinen lempi. Kuluu muutama minuutti, jo näyttää koskettavan kaari herkästi värisevää pintaa – – yhä alemmaksi painuu ja jo kokonaan kätkeytyy kaipauksesta vavahtelevan meren syliin. Hohtaa taivas, hohtaa ulappa tyyntä, ihmeellistä juhannusyön valoa, joka on kuin täyttyneen toiveen tuottama onni.

Me astelemme polkua pitkin kotia, kaikin kolmin. Minä käyn edellä, he tulevat yksitellen jälessä. Otto viimeisenä. Samoja teitä kulkevat aatokset meidän kahden, sen tiedän, mutta hämmästyn hiukan kun hän lausuu: "Tuntuu kuin olisin nähnyt ensimäisen juhannukseni" – aivan samoin olin minäkin ajatellut. Koko loppuyön tunsin miten hänen katseensa oli luonani ja heti kun vaivuin kevyeeseen uneen kuulin hänen kuiskaavan "Anja". Minä tunsin miten hän tuskassa heittelehti vuoteellaan, kuinka hän nousi ja käveli edestakaisin lattialla, painautuen jälleen tilalleen. Rakkaus herättää sielussani sisäisen näkemiskyvyn, jonka olemassa oloa tuskin olen ennen tietänyt. Minä tiesin yöllisen taistelusi ja painoin kasvoni vasten tyynyä, tukahduttaakseni esiin pyrkivän valituksen, meidän yhteisen tuskamme synnyttämän.

On ihmeen ihana päivä tänäänkin, ilma sellainen, jota minä eniten rakastan. Aurinko on kätkeytynyt ohueen pilveen, leuto tuulenhenkäys saa tuskin veden kalvon värähtämään. Sen särkee ainoastaan joku pikkukalanen, joka hopeanvärisenä välähtäen tavottaa tyynen pinnan yllä kisailevia hyönteisiä.

Me istumme nurmikolla, hän ja minä. Paavo ongiskelee veneessä. Me sidomme arpaheiniä, mutta asiata emme toisillemme sano. Se onnistuu joskus häneltä, joskus minulta. Tiedän, miksi hän sitoo heiniä – ja luulenpa hänenkin arvaavan mitä minä kyselen, mutta juuri se, että se pidetään niin salassa, antaa sille vielä suuremman viehätyksen. Se on kuin satua, jonka todenperäisyyttä puoleksi uskoo, puoleksi epäilee.

Miten iloista ja huoletonta on meillä nyt. Kuinka rikas on jokainen päivä, jonka me kolmin vietämme täällä. Emme malta nukkuakaan; myöhään yöllä panemme levolle, aamulla aikaiseen alotamme päivän. Olemme itaria jokaisesta hetkestä, joka täytyy menneisyyteen luovuttaa.

Panen kaulaani onnistuneen arpakokeen, käteni putoavat helmaan ja katseeni kohdistuu siintävään etäisyyteen. Äänetön huokaus pusertuu rinnastani. Oi elämä, miten paljon minulle annoit, millä olen ansainnut nämä onnen hetket!

Silmäni ovat kyynelissä, minä koetan niitä salata, mutta tunnen kädelläni hänen kätensä suloisen kosketuksen.

– Minä taas uneksin, sanon hänelle kuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen. – Minä kuvittelen, että tuon meitä ympäröivän uneliaan meren takana ei ole muuta kuin siintävää ilmaa, että kaikki rajoittuu tähän, ettei ole mitään muuta kuin tämä saari, että…

Siihen pysähdyn. En tahtonut sanoa, kuten ajattelin, että meidän ei tarvitse koskaan mennä täältä pois.

Mutta hän jatkoi puoleksi kuiskaten kuin itseksensä puhuen – "että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä." –

Oh, enkö minä sitä olisi kuullut! Mutta minut valtasi äkkiä halu kuulla se uudelleen ja vielä lisää, murtaa auki tuo salattu kätkö… oi, ei sillä tavalla! Olet oikeassa ystävä, satumaassa asuu aina pehmoinen hämärä.

Hän piteli kättäni yhä. Minun pitäisi vetää se pois, mutta en saata. Kumma raukeus herpaisee olemustani. Miten se juovuttaa tuo ilma ja läheisen apilaspellon tuoksu. Näen silmät, joiden pohjassa palaa kätketty lempi.

– Paavo, ota meidät veneeseesi, soudamme Kalliosaareen, setä ei ole vielä käynyt siellä.

Otan airot, soudan rajusti kaikin voimin. Minun täytyy koota tarmoni, minun täytyy olla voimakas, ellen ole, kuka tietää kuinka käy.

Matka reipastuttaa. Me puhelemme jo vilkkaasti ja rannassa kiveltä kivelle hypellen ilakoimme kuin lapset. Nyt on meidän noustava kalliolle. Rinne on jyrkkä ja hän ojentaa kätensä auttaakseen minua. Huomautan että hän, joka on hiljan sairastanut, pikemmin tarvitsisi apua.

Käsikädessä me kiipeemme ylös, Paavo juoksee edellämme ja ennättää perille ennen meitä. Lokit ja tiirat kirkuvat päämme päällä, ollen levottomina pesistään. Ne eivät tiedä, että ihmiset, joiden sielussa asuu suuri onni, eivät vahingoita pienintäkään elävää olentoa.

On raitis syyskesän aamu. Hän on mennyt. Mutta usein kumminkin tuntuu kuin olisi hän läheisyydessäni kulkiessani näitä rakkaiksi käyneitä polkuja, joihin jokaiseen liittyy joku muisto hänestä. Toisinaan tunnen niin selvästi hänen ajatuksensa, että tapaan itseni puolittain keskustelemassa hänen kanssaan. – – – Minä kävelen yksinäni pitkät matkat autiolla rannalla, jossa voimakas läntinen ulappa puhaltelee ja selältä syöksyvät kohisten vaahtopäiset aallot, laimeten ja murtuen vasten valkeata hietikkoa; on kuin olisi hän kanssani, astelisi vierelläni.

Jos jollekin tämmöistä kertoisin, luultaisiin varmaan, että laitani ei ole oikein. Oli miten oli, mutta parempi minun on nyt, kuin koskaan ennen. Huomasin miten tunne-elämäni uudistus vaikutti suuresti ruumiini voimiinkin. Semmoinen keveys ja joustavuus jäsenissäni! Eräänä aamuna sanoikin Paavo: "Äiti, miten sinä olet äkkiä nuortunut ja kaunistunut, kuinka sinun silmäsi loistavat!" Katsahdin peiliin, jonka hän käteeni kiidätti, ja huomasin, että kasvoni enemmän muistuttivat sitä nuorta tyttöä, joka vuosia sitte istui B. & Kumppanin konttorissa ja tilaisuuden sattuessa teki pikkukepposia tovereilleen, kuin kalpeata, hiljaista Anja-rouvaa.

Muistoni palautuu tuohon entiseen työpaikkaani, konttorihuoneeseen, jossa pulpettini sijaitsi ikkunan lähellä ja kadun toisella puolen oli suuri rauta- ja konekauppa. Muistan miten muutamana päivänä ikkunani ohitse kulki samaisen kaupan uusi apulainen, sinisilmäinen, valkotukkainen, maalaiselta näyttävä nuorukainen. Satuin vilkaisemaan ulos ja hän milt'ei pysähtyi minut nähdessään. Sen huomasi myös toverini, jonka kanssa sitte yhdessä pidimme iloa tuon pikkutapahtuman johdosta. Mutta siitä pitäen en päässyt Ottoa näkemästä. Hän oli päättänyt saada minut omakseen ja ajoi tahtonsa täytäntöön koko suunnattomalla itsepintaisuudellaan. Kuinka se sitte kävikin? Hänen tahtonsa oli voimakkaampi kuin minun: eräänä päivänä me olimme kihloissa ja vähän senjälkeen naimisissa. Olin alkanut uskoa, että rakastin Ottoa olihan hän minulle niin hyvä, parempi kuin kukaan muu. Kaikki meni hyvin ja jonkun aikaa kuvittelin olevani onnellinen, koska oikeata onnea en silloin vielä ollut kokenut. – Nyt vasta sen tunnen ja nyt olen jo sidottu.

Otto parkakin! Säälin häntä. Olisin suonut hänelle vaimon, joka olisi kuulunut hänelle kokonaan, ruumiineen, sieluineen, jakamattomana. Koetanhan minä pitää tuon lupauksen, jonka kerran lapsellisuudessani annoin, niin vaikealta kuin se tuntuneekin, koetan täyttää velvollisuudet, jotka olen ottanut, niin raskailta kuin ne toisinaan näyttävätkin, mutta sieluni on vapaa . Ei sido sitä lupaukset, ei valta, ei sido sitä oma tahtonikaan, ainoastaan rakkaus sen tekee. Siksi on niinkuin on ja siihen täytyy minun tyytyä. Toiselle kuuluu sieluni, toiselle ruumiini. Mutta ei aina ole tuo tyytyminen ja alistuminen yhtä helppoa. Päivin, kun tahdollani hallitsen ajatusteni kulkua, jaksan säilyttää tunteeni jotakuinkin intohimottomina ja viileinä, mutta öillä nousevat ne kätköistään ja tekevät tuskaisiksi nuo hiljaiset hetket. Kerrankin näin unta, että hän sulki minut syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä sykintää. Ihana onni värisytti olemustani ja herätessänikin tunsin vielä huulillani hänen suudelmiensa sulon. Nousin vuoteeltani, kävelin huoneesta toiseen sisässäni polttava tuska. Tunsin silloin, että tämä ei enää olekaan mitään lasten leikkiä, että tunteeni ovat vakavat ja syvät. Ne saattavat vetää minut mukaansa, kuten väkevä pyörre, ellen ponnistele kaikella voimallani vastaan.

Kaupungissamme on toimeenpantu iltamat työttömien hyväksi. Ohjelma on loppuun suoritettu ja soittokunta on juuri alottanut ensimäisen valssin. Pehmeät aaltoilevat säveleet värisyttävät ilmaa, hivelevät sydäntä, kutsuen esiin kätköissään uinuvan kaipaukseni. – Oi, kuinka minä nytkin kärsin! – Tuolta ulkoa paksu, syksyinen pimeys ammottaa vastaani ikkunasta, niellen täältä sisältä tulvivan voimakkaan valovirran. Tuo pimeys on kuin sisässäni asuva ikävä, pohjaton ja lohduton, johon ei sähkölamppujen huikaiseva valaistus pysty.

Soiton seasta erotan tutun äänen, joka saa minut vavahtamaan. – – – En, ole huomaavinani mitään, minun täytyy koota voimiani, ennenkuin tervehdin häntä ensikerran pitkän eron jälkeen. Kuinka tämä oli odottamatonta! Luulin hänen olleen matkoilla. En nytkään jälestäpäin tiedä mitä hän sanoi minulle, vielä vähemmin sitä mitä minä vastasin, näin vain hänen silmänsä, joista luin nyt, kuten keväälläkin: "Kuinka minä olen sinua ikävöinyt!" Enkä minä muuta kuunnellut enkä ajatellut kuin sitä. Hän puhelee vielä hetken Otolle, joka seisoo vierelläni ja sitte tunnen minä miten hänen käsivartensa kevyesti kiertyy ympärilleni ja me sukellamme pyörivien parien joukkoon.

On kuin sydämeni seisahtuisi. Tunnen miten kasvoni kalpenevat, mutta soitto korvissani kiihtyy ja minun jalkani ovat kevyemmät kuin milloinkaan ennen. On kuin säveleet meitä kannattaisivat, nostaisivat, kohottaisivat yhä korkeammalle. Kristallikruunujen valo tulvii yhä voimakkaammin. – – Ne eivät enää olekaan sähkövaloja. Keskikesän, Juhannus-illan aurinko tekee laskuaan. Me hengitämme sävelissä värisevää valoa ja tunnemme toistemme olemuksista uhkuvan rakkauden lämmön. Ylemmäksi, ylemmäksi pois, kauvas pettymysten, erehdysten karkeasta piiristä, kauvas, korkealle, missä hallitsee ääretön sopusointu, jossa valaisee ikuinen rakkaus. – – –

Mielessäni väikkyi kauvan tuo autuaallinen tunne ja minä heräsin todellisuuteen vasta yöllä vuoteessani. Sade pieksää vihaisesti ikkunanruutuja ja sisään kurkistelee paksu syksyinen pimeys. Kuulen Oton hengityksestä, että hänen unensa ei ole syvä. Kätken kasvoni tyynyyn, jotta nyyhkytykseni eivät häntä herättäisi.

Päivä menee, toinen tulee, kohta on käsillä joulukin. – Aina, yhäti on tilani sama, vaikka ajat vaihtuvat. Elän yksin hänelle. Hän on aamulla aatokseni ensimäinen, illalla viimeinen, eikä päivisin kulu ainoatakaan minuuttia etten häntä muistaisi. Hänelle omistan jokaisen hetkeni, joka hengenvetoni. Toisinaan tuottaa se tuskaa, niin polttavaa että se tekee minut ruumiillisestikin sairaaksi, joskus taas olen niin äärimmäisen onnellinen, että luulisin voivani tehdä onnelliseksi koko ympäristöni, jos vaan saattaisin jakaa toisten kanssa. Silloin en kaipaa mitään, olen tyytyväinen siihen, että hän vain on olemassa ja että minä saan rakastaa, hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä. Mutta joskus mieleni on rauhallinen ja viileä. Silloin saatan hieman pysähtyä miettimään tilaisuutta, johon olen joutunut. Olisin oikeastaan mieluummin sen tekemättä, sillä näen nyt selvästi sen mahtavan voiman, joka elämääni hallitsee ja antaa sen kohtalon käteen. Ei mikään voi sitä enää tehdä tyhjäksi, vaikka toisinaan vakuuttelen itselleni, ettei se ole mitään, ei yhtään mitään muuta kuin joukko tunnelmia ja mielikuvia, joita itse itselleni olen luonut, ilman syytä tai näkyväistä aihetta, niin että jos minä itse tuon kokoomuksen sären, on se silloin tyyten hävinnyt. Eihän sen olemassa oloa edes kukaan tietänyt.

Minun, yksin minunhan se oli omaisuuttani. Minulla on valta rutistaa kasaan koko salainen satumaailmani, itsehän olen sen luojakin. Tarvitaan vain kylmää järkeä ja tahdonlujuutta, että saakin sen tehdä, sillä se ottaa kipeätä, hyvin kipeätä, sen tiedän. – Näin toisinaan itselleni vakuuttelen, mutta en kumminkaan oikein vakavasti koskaan saata uskoa sen niin olevan. Enhän minä ole mitenkään toivonut tai etsinyt mitään sellaista, se on tullut äkkiä, odottamatta eteeni ja jo ensi näkemältä tuntui minusta kuin olisin häntä aina odottanut, kuin olisi kevät sieluuni saapunut, kuin hänen rinnallaan vasta olisin itsenikin tuntenut, kuin koko elämä ilman häntä olisi kylmä ja iloton – ja kumminkin olen näin kauvan elänyt ilman häntä ja usein tuntenut olevani onnellinenkin. Merkillistä! Olen ennen kuvitellut olevani järkevä, nyt olen siitäkin luopunut. Tunteeni, jotka uinuvat tänään, heräävät kenties jo huomenna kahta voimakkaampina, ja minun järkipahaiseni, samoinkuin tahdonvoimanikin saattavat milloin tahansa joutua voimattomiksi niiden edessä. Olen ennen kummeksunut niitä, jotka avioliitossakin ollessaan tekevät rikkomuksia, nyt en enää ihmettele ketään, nyt ymmärrän kaikkia, niitäkin, jotka ovat itseäni heikommat. Tunnen minäkin toisinaan niin kiihkeän halun omistaa hänet, että pelolla itseltäni kysyn, kuinka minun kävisi jos joutuisin koetukselle. – –

Toisinaan on minulla tunne samanlaatuinen kuin ennen pikkutyttösenä, kun olin laskemassa alas korkeata mäkeä: hirvitti katsoa alas, sydäntä vihlasi puoleksi ilo, puoleksi pelko, mennä täytyi, pysähtyä ei saattanut, kävi kuinka kävi. Joskus kävi onnellisesti, toisinaan taas kupsahdin kuperkeikkaa. Niin silloin, mitenkähän nyt? – –.

Entä hän? Ei sanallakaan ole meidän kesken koskaan mainittu siitä , on aivan kuin ei sitä olisikaan ja kumminkin se on , tuo salainen yhteiselämä sielujemme välillä. Tiedän hänenkin kärsivän ja se on minulle raskaampaa kuin oma tuskani. Kun hän kävi meillä viimeksi, olivat hänen kasvonsa tavallista kalpeammat ja silmäluomensa turvonneet. Tämä teki hänet silmissäni vieläkin rakastettavammaksi.

– En ole nukkunut koko yönä, vasta aamulla hiukan torkahdin, kenties tunnin verran, hän sanoi. Työkään ei huvita, turhaan olen yrittänyt aina uudelleen ja uudelleen alottaa. Olen palauttanut oppilaitani tunnin toisensa jälkeen, enkä tiedä, milloin tästä taas saavuttaisi tasapainonsa.

Näin hän puheli, ja minä kyselin visusti itseltäni: olenko minä syyllinen? Mutta rehellinen vastaukseni on vieläkin: en. En koskaan ole hänen tielleen asettunut, en ainoatakaan askelta ole ottanut häntä saavuttaakseni. Ainoastaan aatoksissani, silloin kun kaipaukseni ja ikäväni on käynyt liian raskaaksi, olen häntä kutsunut. Ehkä minun ei sitäkään olisi pitänyt tehdä, mutta kuka estää linnun lennon vapaan taivaan alla, kuka salpaa ajatuksen salamannopean kulun kahden ihmisen välillä, joita rakkaus toisiinsa vastustamattomasti sitoo?

Joulu! Se oli ja meni. Ihmeellinen joulu se oli, elämäni tähänastisista ihanin, kenties myöskin tuskaisin.

Meillä oli muutamia vieraita. Otto tahtoo aina kutsua kodittomia, tuttujamme luoksemme joulu-illaksi; nyt oli hän entisten lisäksi pyytänyt hänetkin. Olen laulanut tavallisesti vieraillemme illan ratoksi ja niin nytkin kävivät ahdistamaan minua pyynnöillään. Kuinka vaikeata se nyt olikaan, kun pelkäsin hänen arvosteluaan. Turhaan he olisivat saaneetkin minua pyydellä, ellei Otto olisi lähettänyt tuota kummeksivaa kysyvää katsetta. Minä alotin ja ensin tuntui kuin olisin ollut gramofooni, mutta vähitellen aloin unohtaa itseni ja ympärillä olijani, paitsi yhtä, ison palmun varjossa istuvaa yksinäistä ihmistä. Hänelle minä lauloin tunteeni hellät, lauloin sieluni pohjalla kauvan kyteneen kaipauksen. Tunsin kyyneleen vierivän pitkin poskeani, sydämeni surun valuvan ulos sävelissä. Muut sitä ihmettelivät – hän minua ymmärsi, sen tunsin.

Säveleet aukaisevat sisäisen maailmani ovet, ja minun sieluni haastelee hänelle. Tule, ystäväni, tule ja katso, mitkä aarteet olen sinulle koonnut, kaiken, mikä minussa on hienointa ja ylevintä, on sinun, mikä on kauneinta ja puhtainta, se sinulle on varattu.

Oudoksun ääneni sointua, kuuntelen sitä kuten jonkun toisen laulua; minä itse olen muualla, korkeammalla, mutta minä hallitsen tuota toista, jota käytän välineenä tunteitteni tulkitsemiseen. Tunnen hänet lähelläni, sillä minun on lämmin ja hyvä, kuten kesäilloin kun lämmin tuulonen hivelee poskiani ja levittää kukkien tuoksua ympärilleni. – – – Hän on luonani, koska minusta tuntuu kuin lapsena, kun painoin pääni äitini pehmeälle povelle. – – Pysy luonani, kaivattuni, unelmieni lemmitty, sillä tuntuu kuin tulisi yö. Me kaksi yhdessä emme pimeätä kammo, vaan käsikädessä siihen astumme ja aamun tuloa odotellen unien maat vaellamme. – – – Näin harhaili aatos, lauluni vaikeni ja minä poistuin hiljaa huoneesta, tulin omaan kamariini, jota kirkas kuutamo valaisi.

Olin huomannut hänen katseensa salista lähtiessäni. Se oli lujasti minuun kiinnitetty, tuo ihmeellinen, lempeä, puoleksi pyytävä, puoleksi vaativa, joka sanoo: "minunhan sinä olet."

Painan kasvoni vasten kylmää ikkunaruutua ja katselen huurteeseen kääriytyneitä puita tuolla alhaalla. Saadapa yhden ainoan kerran painaa rintaani vasten tuo pää ja silittää keveällä kädellä noita pehmeitä suortuvia. Hetken näin, silmänräpäyksen verran omistaa se onni, jonka kohtalo eteeni toi, vaan jonka se samalla niin armottomasti kieltää. Oi, eikö yksi silmänräpäys autuutta ole enempi kuin monta harmaata arkivuotta? Minä pyydän, elämä, älä ole julma, älä ankarasti tuomitse, jos… Oh, mitä minä ajattelen! Tämä on heikkoutta. Ei, minä olen luja ja pidän päätökseni säilyttää rakkauteni pyhänä, käsin koskemattomana sielujen yhteytenä.

Vieraani ovat poistuneet. Otto lähti heitä saattelemaan ja minä järjestelen sillä aikaa huoneissa. Sammutan valot ja pysähdyn suuren palmun viereen, josta hän hetki sitten lähti. Kuutamossa kiiltelevät kasvin rehevät lehdet ja minusta tuntuu kuin olisi hän vieläkin jossakin lähelläni.

Kuinka minä häntä ikävöin! En ole koskaan luullut että näin saattaa rakastaa! –

Kasvot käsiini kätkettyinä istun hetken. Kuulen oven avautuvan ja tunnen, että joku lähenee minua kuulumattomin askelin. – – Oliko se hän, olisiko hän kääntynyt takaisin kenties hakemaan jotain, jonka unohti lähtiessään… En uskalla katsoa, mutta tiedän , että hän se on. Se ei ollutkaan siis kuvittelua tai uneksimista tällä kertaa…

Pidän kasvoni yhä peitossa, tunnen miten hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Minä katselen häntä silmiin, joiden laajenneista teristä loistaa vastaani koko hänen rikkaan sielunsa henkevyys ja rakkaus niin suuri, että minua värisyttää siihen suoraan katsoessani. Äkkinäinen rajaton riemuntunne valahtaa ylitseni. Onni, tuo kaivattu, uneksittu, ikävöity, jonka olemassaolon ainoastaan aavistellen olin tuntenut, on tullut. Ei muuta kuin avaat sylisi ja otat! – – Hetki autuas, miten hurmaat minut ihanuudellasi, ei mikään muu maailmassa merkitse mitään tämän rinnalla! Hän on minun, minun! – – Lasken käteni noille tummille suortuville, kun samassa vetäydyn takaisin. Olenhan sidottu, olen toisen oma. Riistän auki ympärilleni kietoutuneet kädet. Ote ei ollutkaan luja, vaan kevyt ja hellä. Alas vaipuivat käsivarret ja kokoon lyyhistyneenä näin hänen jäävän paikoilleen, minun vetäytyessäni omaan huoneeseeni. – – Velvollisuus, äidin ja vaimon velvollisuudet, mitä minun onkaan täytynyt teille uhrata?

Heittäydyn vuoteelleni tuskasta puoleksi turtuneena. Kuulen hänen äänensä toisinaan kuin kaukaa, toisinaan taas kuin läheltäni, kuin sisästäni kuuluvat nuo sanat: "Anja, kuinka kauvan me saatamme tätä kestää?" – – En varmaan tiedä ajatteliko hän ne, vai lausuiko ääneen – hänen sanojaan ne vaan ovat. Kuinka kauvan, oi Jumalani, kuinka kauvan tosiaan jaksan minä tätä kestää!

Kuulen oven sulkeutuvan – kuuntelen hänen askeleitaan, jotka hitaasti ja raskaasti etenevät autiossa käytävässä. – – Oi, kuinka sydäntäni repii tuo tuska. Hän menee luotani! Kenties ei ymmärtänytkään minua. – – – Velvollisuus! Olen minäkin lapsellinen ja ennakkoluuloihin kytketty. Mikä on sitte tuo velvollisuus, joka kenties ainiaaksi sulki minulta sylin, jota niin äärettömästi olen ikävöinyt? Onko tuo lupaus, tuo elinkautinen sitoumus, jonka kerran lapsellisessa ajattelemattomuudessani annoin, ennenkuin vielä sisästäni olin löytänyt todellista itseäni, onko se kyllin pätevä pidättämään minut siinä missä olen, kun tuskissani vuodet ja kenties vuosikymmenet äänettömästi vaikeroin sen syleilyssä, joka tuon lupauksen nojalla ruumiini omistaa? Onko, vaikka sieluni, henkeni, ajatukseni, kaikki mitä minussa on puhtainta ja pyhintä, kuuluu toiselle? – – Entä hän? Miltä tuntuu hänestä tietäessään toisen omistavan sen, jonka tietää kuuluvan hänelle itselleen, kun hän levittää käsivartensa ja tavoittaa tyhjyyttä, sen sijaan että sulkisi siihen rakastamansa olennon? Onko tämä oikeutta? Eikö minulla ole, ollenkaan velvollisuuksia häntä kohtaan ja itseäni? Eikö meillä, eikö minulla ole oikeutta ottaa osaani elämältä, eikö edes olemassaoloni hinnalla? Mitä on elämä tämänlaatuinen, ainaisten kieltäymysten tuska? Olenko minä ehkä vain veltto, tahdoton raukka, jolta puuttuu voimaa katkaisemaan yhdellä vedolla ne siteet, jotka ovat onnemme esteenä? Minä tahdon olla itsenäinen, tahdon ottaa kohtaloni omiin käsiini ja näyttää, että siihen vielä kykenen. Riennän hänen jälkeensä, pyydän tänne takaisin ja selitän kaiken suoraan ja avoimesti. Mitä hän ajattelikaan minusta äsken, kun hänet luotani työnsin, kun kumminkin olen niin selvästi näyttänyt hänestä pitäväni, ainakin silmäni ovat sen sanoneet! Minun täytyy tämä korjata! Mutta – jalkani ovat niin voimattomat, että tunnen yleväni mahdoton paikaltani lähtemään. En minä voi häntä saavuttaa, en ainakaan nyt, se täytyy jättää toistaiseksi.

Minä suunnittelen ajatuksissani suunnitelmani valmiiksi, miten minä kokoan pienen omaisuuteni, otan vain sen, minkä välttämättömästi tarvitsen, en yhtään enempää. Matkustan kauvaksi jonnekin, kenties R:ään tätieni luo, sillä päivääkään en voi viipyä täällä, sen jälkeen kuin olen Otolle sanottavani sanonut. Itse pidän huolen toimeentulostani, kenenkään apua en tarvitse, kunhan vain olen vapaa. Hänelle en virka mitään toimenpiteistäni, ainoastaan sen sanon, että en ole ollut kevyt enkä epävarma tunteistani, että olen ollut sitä mitä olen näyttänyt olevani. En odota häneltä mitään, ei minulla ole mitään vaatimuksia, tahdon vain olla häiritsemättä ja jakamattomasti omistaa itseni hänelle, jolle sydämeni kuuluu. Jos hän minua rakastaa, kuten minä häntä, etsii hän minua, ottaa selville olinpaikkani ja luokseni kiiruhtaa. Mutta ellei hän sitä tee, vietän hiljaisuudessa yksinäiset päiväni, muistellen rakastettuani, unteni ystävää ja kuulun sittenkin hänelle. –

Niin minä, entä sitte täällä kotona minun mentyäni? Otto tulee työstään ja hiukan kummeksuu miten täällä on niin outoa. Hän kulkee huoneesta huoneeseen – tyhjää! – "Anja, Anja! Minne ihmeeseen hän on mennyt, hiukan tavatonta tähän aikaan." –

Palvelustyttö kutsuu päivälliselle. "Rouva on matkustanut". – "Matkustanut, miten? – Kuule tyttö, ei tänään ole aprillipäivä". Hän ei ota uskoakseen, hänen on yleensä hyvin vaikeata uskoa mitään ikävää olevan tulossa, kaikkein vähimmän sitä, että hänen vaimonsa – niin – hänen Anjansa, jonka hän on omistanut toistakymmentä vuotta, joka kärsi murisematta puutetta hänen rinnallaan noina tukalina ensimäisinä vuosina, olisi nyt, kun kaikki oli saatu parhaaseen kuntoon – lähtenyt. Hullutuksia! Hän istuu pöytänsä ääreen, on lukevinaan sanomalehteä, mutta ajatuksissaan jatkaa äskeiseen tapaan. "Missä hän oikeastaan on? Mitä tämmöinen piilosilla olo merkitsee, miksi hän ei tule päivälliselle?" Hän ei tahdo uskoa mitään erikoista tapahtuneen, mutta jossakin sisimmässään kumminkin tuntee kumman levottomuuden, joka pahana aavistuksena kuiskaa, että onnettomuus todella on nyt tullut, nyt, jolloin hän sitä vähimmän odotti. Silloin huomaa hän pöydällä kirjeen, jonka olen jättänyt ja jossa parhaani mukaan selitän syyn lähtööni. Hän repii sen auki, lukee rivin riviltä, lukee loppuun, alkaa alusta. Ei ymmärrä sen sisällyksestä mitään, sen vain käsittää että vaimonsa on rakastunut toiseen, jättänyt hänet, mutta mistä syystä? Olenko minä koskaan ollut hänelle paha, tai tyly? Eikö hän saanut täällä hallita ja tehdä kuten itse halusi, eikö hän saanut pukea itsensä mielensä mukaisesti ja minä pidin huolta siitä, että riitti? Enkö minä hänen, heidän hyväkseen ole työskennellyt itseäni armahtamatta, kuluttanut voimiani ja hermostoani? Nyt alan olla väsynyt ja tämmöinen on loppu. – "Rakastaa toista!" – Hän nauraa luonnottomasti ja säikähtäen kuulee oman äänensä oudon kai'un. Paavo tulee koulusta, rientää säikähtäneenä isänsä luo. – "Isä, mikä sinun on, olet kumman näköinen! – Missä äiti on, – äiti!"

– Mitä sinä sanoit? Äitikö jättänyt sinut, minutkin, ei ikinä! Mutta sinä olet niin kummallinen, isä, sanohan toki, mikä sinun on? – Hän purskahtaa itkuun. Otto katselee hetken tuota luonnollista, lievittävää lapsen itkua. Kätkee sitte kasvonsa käsiinsä ja nyyhkii niin, että leveät hartiat tutisevat –.

Minä en saata, minä en ikinä voi tehdä sitä. Miksi murtaisin heidän elämänsä? Jos jonkun täytyy sortua, niin mieluummin silloin sorrun itse. Minustahan se on alkuisin, tämä. Vaikka en olekaan syyllinen, ainakaan omasta mielestäni, on tämä onnettomuus kumminkin aijottu minulle, minullehan se on tullut, onnikin, joka ei suinkaan ole ollut vähäinen. – Niin, elämä, nyt vaadit sinä maksun lahjoistasi. Ota se, tässä olen, tee minulle mitä tahdot, ota kaikki, – rakkauteni sittenkin säilytän.

Mutta täytyykö minun oman olemukseni hinnalla maksaa vain tunteeni tuottama onni, enkö minä edes kertaakaan saa sulkea syliini häntä, jota rakastan enempi kuin kaikkea muuta koko elämässä? Enkö koskaan saa kiertää käsivarsiani hänen kaulaansa ja kertoa miten kallis hän minulle on? Näinkö minun täytyy hiljaiseen ikävääni kuihtua, menehtyä niin, ettei yksikään ihminen, ei edes hän tiedä mikä minut mursi. Olisiko liikaa, jos vain kerran, yhden ainoan kerran, lyhyen hetken vain, saisin tuntea, mitä on rakkaus, mitä on onni? – ja sitte, sitte käyköön kuinka tahansa.

Päätäni polttaa kuin kuumeessa, tunnen rinnassani viiltelevää kipua, tuskaisaa lemmenjanoa.

Hetket kuluvat minun taistellessani intohimoni kanssa, ja tuntuu kuin sen voima asteittain heikkenisi, talttuisi, tyyntyisi vähitellen, kuin väsähtäisi se omaan riehuntaansa ja palamalla omaa voimaansa kuluttaisi.

Aamu valkenee kohta. Jouluaamu! Rauhaa ja sovintoa soittavat kirkkojen kellot. Sitähän etsin minäkin, sovintoa, sopusointua oman itseni kanssa.

Taaskin kevät! – Vuosi on kulunut, yksi ainoa vuosi vaan, vaikka tuntuu kuin siihen sisältyisi kokonainen ajanjakso. – Rikas, ihmeellinen vuosi, jota en olisi vaihtanut kymmeneen edelliseen. Vasta nyt tulin tuntemaan elämän, tuon pyhän salaperäisen, joka levittää eteemme rikkautensa, jakelee lahjansa juuri silloin, kun vähimmin niitä osaamme odottaa. Kiitän sinua osastani; vaikkakin suru ja kaiho ovat jokapäiväisinä vierainani olleet, on kumminkin sisimmässäni ainainen, salainen onni asustanut.

En ole nähnyt häntä kertaakaan tuon illan jälkeen, enkä ole toivonutkaan nähdäkseni, sillä se vain uudistaisi molemminpuolisen tuskan. Sitäpaitsi ei minun tarvitse muuta kuin ummistaa silmäni, ja sieluni kätköstä kirkastuu kuva: kalpeita kasvoja, tummia suortuvia valaisee kuu, mutta silmistä loistaa sisäinen valo. Tunnen helmaani painuvan pään, tunnen ympärilleni käsivarsien kietoutuvan – se on hän, minun onneni, minun unelmani, minun sydämeni kaivattu, joka kerran oli minun, sen lyhyen hetken vain, – sekunnin, kenties pari. Ehkä on hän jo unohtanutkin sen, mutta hän oli minun kumminkin kerran.

Onko tämäkin kenties väärin, että näin ajattelen? Olen mietiskellyt sitä. Olen tehnyt tiliä, käynyt oikeutta oman itseni kanssa. Olen koettanut poistaa ennakkoluuloja, jotka estävät sisäisen oikeuden tunnon saamasta äänensä kuuluville. Missä määrin olen onnistunut löytämään totuutta, en varmuudella voi sanoa; sen vain olen huomannut, että etsimällä, mietiskelemällä voi saada totuuden äänen yhä kuuluvammaksi ja että ymmärrys harjoituksen kautta yhä paremmin kykenee sitä tajuamaan.

Miksi ihmiset solmivat siteitä, jotka heitä puristavat, miksi he vapaaehtoisesti tekevät lupauksia, jotka ovat pakotetut rikkomaan? Mies ja nainen lupautuvat rakastamaan toinen toistaan kautta elämän, vaikka saattaa olla niin, että eivät edes tunne mitä rakkaus onkaan, ovat vain mieltyneet toisiinsa. Vasta jälkeenpäin he ehkä rakkauden löytävät, mutta se on silloin myöhäistä, lupaus sitoo, jos he nimittäin tahtovat olla rehellisiä, muussa tapauksessa he taas pettävät toisiaan.

Herra Miettinen käy meillä toisinaan; olen huomannut, että Otto pitää hänestä enemmän kuin muista työtovereistaan. Tänään jäimme kahdenkesken, kun Otto lähti junalle saattamaan joitakin tuttujaan ja pyysi häntä odottamaan kunnes palaisi asemalta. Keskustelimme kaikenmoisista asioista, kunnes puhe kääntyi Aini-rouvaan, joka seurustelee erään nuoren ylioppilaan kanssa. Miettinen otti hurskaasti paheksivan ilmeen ja alotti:

– On sentään kerrassaan sopimatonta, suorastaan häpeällistä naimisissa olevan naisen vielä ajatella muita.

– Entä naimattoman miehen ajatella naimisissa olevaa naista? kysyin, katsoen tutkivasti häntä silmiin, sillä tiedän hänellä kerran olleen samantapaisen seikkailun. Hän punehtui, huomasi minun tietävän enemmän kuin oli luullut ja koetti tekeytyä välinpitämättömäksi vastatessaan:

– Aivan samaa sanon minäkin, virkahdin. – Te sanoitte, ettei saa ajatella muita. Tarkoititteko, ettei saa rakastaa ketään muuta kuin sitä miestä, johon on kerran vihkiytynyt, vai miten?

– Niin, sitä nyt ainakin pidetään sopimattomana ja jos minulla olisi vaimo, en tahtoisi jakaa…

Olisin taas halunnut sanoa suuni puhtaaksi. Kielelläni pyörivät sanat: "mutta suotte sangen mielellänne, että jonkun toisen vaimo kiintyy teihin". Sain kumminkin niellyksi nuo sanat ja katsellen alas Marian puistoon jatkoin rauhallisemmin:

– Kuulkaa, herra Miettinen, ajatus on vapaa, rakkaus on vapaa. Se tulee kutsumatta, kysymättä. Ei se käskien lähde, eikä pakolla jää.

Olimme hetken ääneti. Miettinen siirtyi toiseen ikkunaan ja katseli hänkin alas puistoon.

– Katsokaahan minun koivuani, sanoin hänelle, kuinka se kurkottaa nuorista silmukoista punertavat latvansa kohti akkunaani kuin tietäisi, että minä olen sen omistanut. Te saatatte sanoa, että minulla ei ole oikeutta siihen, että se ei ole minun, vaan kaupungin , kuten puistokin. Olette tavallaan oikeassa. Eihän minulla ole oikeutta hakata sitä maahan. Mutta kukaan ei kieltäne minun siitä iloitsemasta kesin talvin, aamuin illoin sitä katselemasta. Toivon sen menestyvän, kasvavan korkeaksi, muita uljaammaksi. On niitä, jotka uskovat kasvien tuntevan, jos heitä rakastetaan. Kenpä tietää vaikka koivukin minun rakkauteni tuntisi, sillä palasen sielustani sille annan, osan henkeni voimasta; siksi se kenties menestyy paremmin kuin muut. Eikö tämä koivu tavallaan ole minun?

Hän ei vastannut ja minä jatkoin: Rakastaa saa mitä ja ketä tahansa, jos ei mitään pyydä takaisin . Kun luopuu kaikesta omistusoikeudesta , vastarakkauden tavoittelusta, ei koskaan rakastettunsa tielle asetu, ei hänen läheisyyteensä pyri, vaan hiljaa, kenenkään tietämättä häntä siunaa, hyvillä ajatuksilla ja toivomuksilla häntä elämäänsä valaisee, jos kerran velvollisuudet, joista äsken mainitsitte, estävät häntä olemasta hänelle kaikki. – No, mitä arvelette, eikö sillä tavalla saa rakastaa?

– Hm, Teillä on aina oma filosofianne. Senjälkeen oli hän vaitelias ja tuntui helpotukselta, kun Otto tuli takaisin.

Minun pitäisi oikeastaan tulla enemmän tekemisiin ihmisten kanssa. Kun näin tavallisessa jokapäiväisessä elämässä joutuu kosketukseen heidän kanssaan, näyttävät he yhtäläisiltä kaikki, kuten kekonsa ympärillä hääräilevät muurahaiset: kukin pitää huolta omastaan, kukin hakee omaa etuansa ja siinä ahertavat kaikki, joskus pikkumaisina ja pahansuovinakin toinen toisilleen. Mutta kun menet syvemmälle, kun pääset milloin kurkistamaan ihmistä hänen sisimpäänsä, löydät sieltä vasta hänen oikean – itsensä, joka on kuin rakastettava, rakkautta kaipaava lapsi, ja sinä tunnet häntä kohtaan hellyyttä ja myötätuntoa. – Kunpa aina osaisi etsiä ja löytää ihmisestä tuon sisimmän, tuon todellisen ja pysyvän, sen hyvän ja jumalaisen, joka kautta aikojen säilyy, kun kuona päältä häviää.

Jouduin tänään sattumalta pistäytymään Sauramolla. Vaikka en ollutkaan tuttu rouvalle, pyysi hän minut sisälle, kenties siksi, että hänen miehensä on Oton tuttuja. Rouva Sauramo ei mitenkään herätä mielenkiintoa ulkoasullaan, niin rikkaan kauppiaan rouva kuin onkin, ollen peräti vaatimaton. Hänen kasvonsa eivät ole juuri kauniit, mutta herttaiset, ja silmissä on lapsellinen, kaihomielinen katse, aivan samanlainen kuin hänen nuorimmalla pojallaankin, tuolla seitsemännellä kiharapäällä, joka on hiljaisempi muita ja pysyttelee aina äidin lähettyvillä. Ihmeellisen hienopiirteiset, enkelimäiset kasvot tuolla kaksivuotiaalla lapsella.

Syntyi hiljaisuus. Sade rapisteli ikkunoita, taivaalla purjehtivat raskaat pilvet kuten syksyllä.

– Onkohan Jumala aikonutkin niin? jatkoi hän, että onni ei saa olla täydellinen, koska me muuten ehkä unohtaisimme Hänet?

– Olen koettanut antaa kaiken, olen toisinaan antanut melkein enemmänkin. Mitään en ole itselleni säästänyt, sen tietää yksin hän. Olen tukahuttanut povessani tuon äänen, joka hiljaa nyyhkyttää pimeinä öinä, jolloin hän ja nuo seitsemän nukkuvat. Minun mieheni on minulle hyvä, liiankin hyvä, ja niinä olen rakastanut häntä niin paljon ja vieläkin rakastan. Vaan sitä sisäistä ymmärtämystä minä kaipaan. Tahtoisin antaa hänelle senkin, mikä minussa on hienointa ja kauneinta, sielunikin hänelle antaisin, mutta hän ei voi sitä ottaa vastaan, siksi että en löydä kieltä, en löydä sanoja, joita hän ymmärtäisi. Muistan kerran keväällä, kun olimme huvilassa. Oli ihana päivä, juuri juhannuksen seutuvilla. Tunteeni olivat perin herkät ja minä ajattelin häntä koko päivän. – Nyt minä sen arvaan , nyt minä sen paljastan, annan hänen nähtäväkseen kaiken mitä olen tuntenut, ja panen hänet ymmärtämään, miten suuresti minä häntä rakastan. – Näin ajattelin ja sovittelin sanojani, jotka aijoin hänelle lausua.

Valoisana kesäyönä me sitte lepäsimme kumpikin vuoteellamme, mutta käsikädessä, katse katseessa ja minusta tuntui, että nyt me ymmärrämme… Minä puhuin päivälliset ajatukseni, puhuin niin hyvin kuin taisin, mutta kun olin lopettanut ja odotin mitä hän nyt minulle sanoisi, virkkoi hän vain:

– Mamma, kuule, suljitko sinä sen varastohuoneen oven oikein kunnollisesti? Se lukko pettää helposti – – – Mutta mamma, mamma, mikä sinulle tuli, mitä sinä itket? Mitä, hyvänen aika, oletko sairas, vai olisinko minä jotenkin sinua loukannut?

Kuulin kerran rukoushuoneella erään neidin soittavan jonkun sävellyksen nimeltä "Koti". Painoin pääni alas ja annoin sävelien luoda eteeni kuvan: Ilta hämärtyy. Tuli loimuaa takassa ja sen loisteessa leikkii lapsiparvi. Isä istuu nojatuolissa sanomalehteä lukien, äidiltä on sukankudin vaipunut helmaan ja hän katselee mietteissään lasten leikkiä. Mutta ikkunan luona, hämärän kätkössä, on linnunhäkki, josta joskus kuuluu hiljainen, ikävöivä piipitys. Sekin kuuluu "kotiin". – Soitto oli tauonnut, kuvakin katosi, mutta minä itkin, itkin itseni väsyksiin sitä vangittua lintuparkaa. Vain harvoin, harvoin saan kuulla musiikkia – voi, kuinka minä ikävöin vapautta ja säveliä! Onko se syntiä? – Minä tunnen toisen maailman, kauniin ja valoisan, jossa kaikki muuttuu ihanaksi ja hyväksi. Mutta se on suljettu; kaksi on voimaa, jotka aukovat sinne pääsyn – musiikki ja rakkaus. Rakkaus on minussa niin heikentynyt, mutta säveleet, oi! Jos puhun siitä jotain hänelle, saan saman vastauksen: Se on kiusaajan ääni sekin. Jumala odottaa meiltä vain sitä, että tunnollisesti teemme tehtävämme. – On kuin en uskaltaisi uskoa toisin, on kuin rikkoisin sillä häntä vastaan. Voi, kunpa kerran pääsisin selvyyteen, kunpa kerran ilmestyisi eteeni ihminen, joka uskaltaisi vakuuttaa, että ääni, joka sisimmässäni puhuu, on oikeassa. Silloin olisin minäkin voimakas.

Hän vaikeni ja katseensa tähyili levottomana ulos. Näin hänessä hänen sisimmän itsensä. Näin myös noissa piirteissä mahdollisuuden tarmokkaaseen päättäväisyyteen, jos kerran tulisi tarvis ratkaista. – – Kuinka kävisi, jos tulisi joku, joka rohkenisi avata häkin ja päästää vangitun lintuparan vapauteen. – Mutta sitte ne seitsemän pientä, itkevää lasta! – Voi elämää! –

Kyynelsilmin kiitin häntä luottamuksesta ja lähdin ulos sateisen illan hämärtyessä.

Mikähän minun oikein on? On kuin jokin minua öin päivin ahdistelisi, enkä voi tarkoin sanoa, onko tuo tuska ruumiillista vai sielullista, kenties kumpaistakin. Ottokin sen on huomannut ja vaatii minua käymään lääkärillä. Mitä se hyödyttäisi? Ei lääkäri kumminkaan tiedä tautini syytä ja jos tietäisikin, ei kuitenkaan kykenisi auttamaan.

Otto ja minä olemme olleet taas hiukan lähempänä toisiamme viime viikkoina. Olen lähestynyt häntä kuten ystävää, kuten hyvää isoa veljeä. Suruissani sen olen tehnyt, sillä kaipaukseni on nykyisin taas aivan sietämätön. Otto parka! Paljon on hän minun tähteni kärsinyt, kylmyyttä ja laiminlyöntiä liian paljon. Kuinka me ihmiset täällä haavoitamme toinen toistamme! – Ja minäkin, joka pyrin ymmärtämään ja rakastamaan ihmisiä, osoittamaan myötätuntoa kärsiville ja antamaan apuani onnettomille, haavoitan joka päivä sitä, joka on minua lähinnä. Enemmän ymmärtämystä ja myötätuntoa korvaamaan sitä, jota minun tulisi antaa, vaan jota en voi.

Usein yksin ollessani kuulen sanat: "Anja, kuinka kauvan me voimme tätä kestää?" Minä vääntelen käsiäni kuin ruumiillista kipua tuntien. Kuinka armotonta tämä sentään on! – Niin, rakkaimpani, minä en ainakaan tätä enää kauvan voi kestää!

Jotain on minussa kuin särkynyt, kuin kantaisin rinnassani haavaa, joka ei ota kasvaakseen umpeen. Toisinaan on kivun tunne vähäinen, joskus taas kova ja tuskallinen. En kumminkaan tahtoisi siitä päästä. Se on myöskin onneni ja salainen riemuni. Se on kallis omaisuuteni, ainoa rikkauteni, yksin minun omani. Minkä muualla muita varten teen, mutta unelmien utuiset kuvat kudon yksin itseäni varten.

Tunnen taas eläväni, minä herään kuin unesta aamusella pitkän yön jälkeen.

Hän on luonani todellisena, ilmielävänä! Saan katsoa häntä silmiin, saan kuulla hänen äänensä. Huone on puolihämärä, vaan uunissa loimuava tuli heittää punerruksen hänen kasvoilleen ja käsilleen. Keskustelumme kulkee entiseen tapaan, vain puoleksi lausumme ajatuksemme. Ei ole tarpeellista tuhlata sanoja, näin on parempi. Puhe kääntyy kuin itsestään pois tavallisista asioista ja siirtyy aloille, joista vain harvoin puhellaan, ajatusten vaihdosta sanattomasti, kyvyistä nähdä ja tuntea mitä aistimet eivät havaitse!

Niin me istuimme, en tiedä kuinka kauvan, sillä aika kadottaa mittansa silloin kun me olemme yhdessä, – tunti kaksi vierähtää kuin lyhyt hetkinen.

– Aikaa on kenties kulunut paljonkin, minun pitää lähteä ehkä taaskin matkoille, mutta olenpa missä tahansa, jos lähetätte minulle milloin ystävällisen ajatuksen, tunnen sen, – hän lausui, tarttui käteeni, piti sitä hetken omassaan, kosketti kevyesti huulillaan ja lähti. Vielä ovelta kääntyi hän ja loi minuun katseen, niin syvän ja suruisen, poistuen sitten kumarana kuin raskaan taakan alle taipuneena. Oli kuin olisi jäänyt jokin sanomatta, se, joka oli tärkein, niin, me emme kumpikaan saattaneet sitä sanoa.

Kärsiikö hän yhtäpaljon kuin minä, ehkä enemmän, kenties vähemmän. – Voi sinua kirjaseni, tuskieni, riemujeni tallettaja! Kyynelin olen lehtesi kastellut, hänelle saat sinä kenties kerran kertoa miten suuresti minä rakastin. Hänelle kerro, sitte kun minä olen mennyt, – ehkä piankin tai kenties vuosien kuluttua, mutta minusta tuntuu, että se lähenee.

Niin, elämä, tee kanssani mitä tahdot, yhtä minä vaan pyydän, yhtä rukoilen, älä särje unelmaani! Suo minun pitää se , vaikka kaiken muun ottaisit!

On hetkiä, jolloin tuo toinenkin ääni sielussani taas pääsee kuuluville: – Sinä raukka, joka pyydät, kutsut kuolemaa katkomaan siteitä, joita itse et kykene aukaisemaan, sinä heikko ihminen, etkö tiedä, että vainajat varjojen maassa kadehtivat punaisen veren lämpöä! –

Tukin korvani tuolle äänelle, en tohdi sitä kuunnella. Minä riennän ulos, etsin ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua. – Jumalani! – auta minua, pelasta, selvitä, että voisin olla kenellekään vääryyttä tekemättä.

Ensi lumi! – En voi vastustaa haluani, minun täytyy ulos. Päätän ajaa junalla muutamalle lähiasemalle. Seison vaununsillalla ja katselen pikaisesti muuttunutta ympäristöä. Eilen kesä ja nyt jo puhdas valkoinen lumi peittää vielä vihreän maan. Mieleni on kumman kevyt, on kuin tuo vasta satanut lumi olisi tuonut helpoituksen, puhdistanut, keventänyt, käärinyt peittoonsa kaiken ahdistavan ja painostavan. – Päivä paistaa niin kirkkaasti selkeältä syyskuun taivaalta. Silmiäni huikaisee valkea maa. Tuolta katolta pyrähtää lentoon lumivalkea kyyhkynen. Kuin vapautunut sielu liitelee se siintävässä ilmassa valkohohtoisin siivin. – Juna kiitää eteenpäin, mustina viivoina näyttävät ratakiskot juoksevan pitkin valkoista maata. Metsässä kulkee kuin hiljainen, kuiske puusta puuhun. Tämä on vain leikkiä, ei vielä ole talvi, eikä kohta tulekaan, eihän toki! Ei vielä ole routa kovettanut maan kamaraa ja aurinko lekottaa lämpimänä kuin kesällä konsanaan. Nuoret solakat koivut lepattavat keltaisen vihreitä lehtiään ja tummat totiset kuuset ojentelevat tuoreutuneita lehviään kuin hymyillen mielihyvissään: on niin ihanaa elää!

On kuin kaikki tuntisivat kuten minäkin. Kenties kuvittelen, ehkä näen muissa vain heijastuksen oman kylläisen sieluni onnesta. En näe tällä hetkellä varjoa en edes Tuonelan valtakunnassa, eikä minua peloittaisi kulkea rajan yli, jos sen saisin tehdä nyt, kun sieluni on valolle altis. Mutta vielä näen näillä silmilläni metsät ja maat, vielä saatan käsilläni pusertaa kiinteää ainetta, joka on ruumiini sukua, vielä hetkisen, kunnes kuulun varjojen valtakuntaan.

Vaunusta kuuluu soittoa. Vallattomat riemukkaat säveleet kertovat nuoren, voimakkaan miehen elämänilosta, joka pakostakin pulppuaa esiin häilyvän kohtalon uhallakin. – Olet oikeassa, mies. Anna soittimesi soida niinkauvan kuin vankat käsivartesi kykenevät sitä hallitsemaan – kaikkihan voi taas tuokiossa muuttua. Käytä hyväksesi jokainen hetki, joka jotakin voi tarjota, se kiitää pois, häipyy, häviää ijäisyyteen.

Sota! – Niin, se on kestänyt jo vuosikausia, vaikka minusta tuntuu kuin olisin äsken vasta kuullut sen hirmuisen sanoman, että sota todellakin nyt riehuu , että se todella vaatii joka päivä hirveän suuret määrät uhriverta ja että miljoonissa kodeissa vuotaa kyyneleet näiden uhrien tähden, jotka olivat omilleen heidän kalleimpansa. – Minä olen sen ennenkin tietänyt , mutta nyt sen vasta tunnen , ja se on jotakin aivan toista. Onhan kerätty lahjoja, onhan työskennelty punaisen ristin hyväksi, onhan sotaa toivottu lyhytaikaiseksi. Kuinka puolittaista se sentään on ollut! Kyllä me ihmiset sittenkin olemme kylmiä asioille, jotka eivät suorastaan koske itseämme, omaisiamme tai rakkaitamme.

Kun Otto tuli kotiin illansuussa, näin hänen kasvojensa ilmeestä, että jotakin oli hänellä sanottavaa.

– Nyt siitä ei enää pääse minnekään. Ystävämmekin pitää astua riveihin. Olihan sitä jo aavistettu, mutta aina kumminkin toivottu, että ehkä ei sentään tarvinne, että sotakin kenties loppuu pian, että hän sentään jotenkin säilyy. Jäytävän kylmän tunne valuu kautta olemukseni.

"Et minullekaan ole mitään sanonut." – "En, kun ei sitä oikein tahdottu uskoa, että sentään saattoi käydä sillä tavalla. Tuntuu nyt niin kummalliselta, uskomattomalta vieläkin, että hän, joka tässä aina oli kanssamme, josta niin paljon olimme oppineet pitämään, lähtee huomenna sotaan, että hänen kaukainen kotiseutunsa määrää hänelle sellaisen kohtalon, jotavastoin me muut saamme jäädä tänne koteihimme".

Puin ylleni ja painauduin ulos. Kuljen kiireisesti katua ylös, toista alas, mielessäni yksi ainoa ajatus: meidän täytyy tavata! –

Tähdet syttyvät tummalla taivaalla. Ei ainoakaan tunne herää sielussani. Kumma painostava tylsyys asuu aivoissani. Minun täytyy, täytyy tavata hänet!

Kuin aatosteni kutsumana hän tulee. Erotan jo kaukaa katulamppujen valossa pitkän kumarassa kulkevan olennon, joka lähestyy minua hoippuen, epävarmoin askelin. Näen jo ulkoapäin miten hänen laitansa on, mutta säpsähdän kumminkin tarttuessani ojennettuun käteen, ennen niin miellyttävän lämpöiseen, nyt kosteaan ja kylmään.

Hän kulkee vierelläni äänettömänä ja minä pelkään sanoa mitään, pelkään katsoa häntä kasvoihin.

Saavumme rantaan, astelemme edelleen maantielle, joka kulkee lahden ympäri. Levottomana käy loiske rantakiviä vasten ja syystuuli humisee tuhoa ennustavasti puiden latvoissa. Kelmeänä kohoaa kuu kaukaisen metsän takaa ja mustana ammottaa vielä avoin meri valkeitten rantojen ympäröimänä.

Astelemme yhä sanaa sanomatta, kävelemme aina eteenpäin kuin sopimuksesta, äänettöminä kuin peläten häiritä toista hänen raskaissa aatoksissaan.

Voi, kuinka mielelläni minä puhelisin hänelle! Aika kuluu, minuutti minuutilta vierähtää, soluu käsistä.

Nuo kalliit, kalliit viimeiset hetket! Säry sulku sielujemme väliltä, aikaa on vähän ja tämä kerta on viimeinen .

Jäntevät käsivarret kiertyvät äkkiä ympärilleni ja voimattomana värisen minä hänen sylissään. – Kuinka rajusti hän puristaa minua rintaansa vasten. En ole koskaan luullut häntä niin väkeväksi, vai onko se vuosien kuluessa kestetty ikävä, monien valvottujen öiden tuska ja hiljaisten hetkien hivuttava kaipuu, joka ryntää esiin kuin sulkunsa särkenyt tulvehtiva virta?

Hänen kasvonsa lähenevät kasvojani, hänen huulensa koskettavat huuliani. Pitkä, lämmin suudelma seuraa toistaan ja minä puserrun hervottomana hänen povelleen.

En ajattele mitään, en tajua mitään, mutta tunnen, että kaikki on nyt hyvin. Että onni, jota ikäni kaiken milloin tietoisena, milloin tietämättäni olin odottanut, oli nyt tullut ja sen ihanuus oli hurmaavampi kuin olin jaksanut kuvitellakaan. Se kantoi minua sylissään tuuditellen, kuletti sinne, missä tie satujen maahan on avoinna, missä verho tämän ja tuonpuoleisen väliltä on vedetty syrjään, missä aika ja ikuisuus yhtyvät, missä käsitteet "oikeasta" ja "väärästä" muuttuvat ja siteet katkeavat.

Kuinka kevyeltä tuntuukin nyt. On kuin kohoaisimme yhä kauemmaksi kiinteän aineen maailmasta hienoihin, puhtoisiin piireihin, valon, vapauden, sopusoinnun, maille. Minun ystäväni, kalleimpani, minun sieluni rakastettu, miksi eroaisimmekaan enää, miksi palaisimmekaan takaisin, jääkäämme tänne. Tämähän on meidän maailmamme.

Me muistelemme näitä kuluneita vuosia ja hetkiä, jolloin kaipaus tuntui raskaimmalle, jolloin kieltäymys eniten voimia kysyi. Me kerromme unia, joita olemme nähneet, joita toistemme ajatukset ja oma mielikuvitus ovat eteemme loihtineet.

– Siitä, että kuulen sinun äänesi, että tunnen huulillani sinun huultesi lämmön, että kuulen sinun sydämesi sykinnän. – Unikuva on kevyt ja hauras, kun sitä tavoitan, häviää se, mutta kun kierrän käsivarteni ympärillesi, tunnen että olet lihaa ja verta, siinä lepäät povellani pehmeänä, lämpimänä ja minusta tuntuu kuin sulkisin syliini elämäni onnen tämän ainoan kerran, ensimäisen, viimeisen kerran.

– Viimeisen, sanoit? – oi, se on totta! Hetket rientävät. Aika vaatii meidät takaisin sinne, mistä tulimme. Vielä hetki, minuutti – sekunti – silmänräpäys. Kuinka kalpeat ovat kasvosi, rakkaani, kuinka sinun kätesi vapisevat ja huulesi polttavat kuin kuumeisen. Voi, miksi en saa olla kanssasi, miksi en saa seurata mukanasi sinne, minne menet!

Tuulen puuskat kohahtelevat kolkosti alastomien puiden latvoissa ja aallot loiskuvat oudosti rantaan. Kuuluu kuin kuiskeita, salaperäisiä, pahaa ennustavia. On kuin hiiviskelisi kuunvalossa pitkiä varjoja ympärillämme. On niin kaameata, aivan kuin salaperäiset olennot vaanisivat meitä. Minä painaudun lähemmäksi rakastettuani ja vielä viimeisen kerran sulkee hän minut syliinsä ja puristaa rintaansa niin että olen vähällä tukehtua.

Minä näen, miten hän vapisee, miten hänen kasvojansa vääntää tuska, ja tunnen miten kyyneleet kostuttavat kasvojani, kun hän suutelee minua.

Nousen lähteäkseni, mutta hän pyytää niin hartaasti että vielä hetken viipyisimme. Istahdan kivelle, hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Sivelen hänen tukkaansa, annan sormieni lomitse valua noiden pehmeiden tummain suortuvain ja puhelen hiljaa viihdytellen:

– Emme me eroa, tiedäthän sen. Pitkät matkat meidät ovat ennenkin erottaneet ja kumminkin olemme vaihtaneet ajatuksia. Me tapaamme edelleenkin toisemme näkymättömässä maailmassa, joka on yhtä todellinen kuin tämäkin. –

– Minusta tuntuu joskus kuin olisi se vielä todellisempikin kuin tämä, lausuu hän hiljaa.

Ilo välähtää sielussani taaskin keskellä raskaimman surun – että hän minut ymmärsi. Semmoinen olet, ystäväni, ei ole kukaan niinkuin sinä, ajattelin.

Kohotan päätä, joka lepää sylissäni, kosketan huulillani otsaa, joka on kylmä kuin kuolleen.

Kuljemme takaisin äänettöminä, mutta mieleni on levollisempi. Mistä se tuli, juuri nyt, kun onnettomuus ja kuolema kulkivat vierellämme, en tiedä, mutta minusta ehkä tuntui, että kun hän minua rakastaa , silloin voitan kaiken, yksin eronkin tuskan. Niin luulin vielä silloinkin kuu viimeisen kerran puristin hänen kättään. – Hyvästi! – Hyvästi! –

Hymyilemme toisillemme ja eroamme reippaasti, aivankuin ne, jotka pian tietävät tapaavansa. En uskaltanut katsoa hänen jälkeensä kun hän meni, poistui luotani ja katosi pimeään. Oh, minä en tohtinut laskea ainoatakaan ajatusta valloilleen, vaan kohdistin kaiken voimani noustakseni neljänteen kerrokseen pitkin autioita porraskäytäviä. Vähän väliä piti minun nojata kaidepuuhun, jalkani horjuivat, päätäni pyörrytti ja jokin siellä syvällä sisimmässäni valitti hiljaa: hän on poissa, poissa!

En muista tuskaa tämänveroista, jota näinä päivinä olen tuntenut. Olen kuljeskellut kuin mielipuoli saamatta selville ainoatakaan ajatusta, joka hiukankaan kiinnittäisi mieltäni, että saattaisin käydä edes työhön käsiksi. Mitä ajattelevatkaan muut, enhän voi heiltäkään täydellisesti peittää sisässäni vallitsevaa sekasortoa? Että minä jäinkin tänne! Miksi en seurannut häntä? Miksi revin olemukseni kahtia. Mitä iloa on minusta enää heille täällä. Minä näen, miten oudostellen he minua katselevat kuin keksisivät he minussa oireita mielenhäiriöön – ja siltä tosiaan näyttänenkin. Jos olisin voimakas, kuten soisin olevani, olisin tehnyt jonkun päättävän teon, joko seurannut häntä jollakin ihmeellisellä tavalla, tahi kuollut hänen syliinsä. Mutta minä en sellaiseen kykene, olen heikko raukka, jolta aina puuttuu voimaa tarvittaessa. Kärsiä, kuihtua hiljaa ikävääni, sen minä osaan, mutta se totisesti ei ole suuri taito. Miksi en jo aikoja ole sanonut Otolle, etten ole enää hänen, että rakastan toista ja pyytänyt, että kumminkin eroaisimme ystävinä. Ellei hän olisi antanut anteeksi loukkausta, olisi hän kuitenkin suostunut heti eroomme. Siksi ylpeä hän on, ettei hän päivääkään olisi pyytänyt minua luonaan viivähtämään. Poikamme olisi saanut valita välillämme ja tietenkin valinnut isän, he ovat aina olleet yhtä. Hetken häiriö pesässä minun lähdettyäni ja sitte kaikki taaskin entisellään. Mutta minä pelkäsin tekeväni heidät onnettomiksi – – pelkäsin – niin semmoista se on. Mikä olikin vain siinä, että minulta ratkaisun hetkenä puuttui voimaa . Voi minua! –

Kuormani kävi päivä päivältä raskaammaksi, lopulta tuntui se ylivoimaiselta. Ei tuottanut enää helpoitusta se, että sen piirsin paperille. Minun täytyi löytää elävä ihminen , jolle kertoa, paljastaa sisäiset taisteluni, saada myötätuntoa ja lohdusta. Minun täytyi saada itkeä itseni väsyksiin asti, ei yksin, sillä pelkään yksinäisyyttä nyt, tuntuu kuin menisi järkeni sekaisin. Minun täytyi saada jakaa tämä suruni jonkun toisen kanssa. Kuka muu tuo toinen olisi ollut kuin Alina, joka niin usein oli tarvinnut minun osanottoani huolista rikkaan elämänsä varrella. Kenties hän nyt voi auttaa minua, nyt kun minä tarvitsen häntä, kerran.

Menin hänen luokseen, pyysin häntä keskeyttämättä kuuntelemaan kertomustani ja rukoilin, että hän koettaisi ymmärtää minua. Sitte kerroin minä alusta alkain, aukaisin ovet unelmieni maahan ja koetin näyttää hänelle kaiken minkä sinne olin koonnut; hänen täytyi ymmärtää miten syvä, puhdas ja pyhä oli rakkauteni, miten se oli minulle elämäänikin kalliimpi. Kerroin hänestä, meidän keskusteluistamme, miten me ymmärsimme toisiamme aina, miten me usein sanattomastikin saatoimme vaihtaa ajatuksia, vieläpä pitkien matkojen takaakin.

– Ei ole kukaan niinkuin hän, en ole vielä koskaan tavannut miestä, jota ollenkaan voisi häneen verrata. Oli vahinko, Alina, ettet tullut häntä tuntemaan, lopetin.

Ja minä olin odottanut, että hän ojentaa minulle ystävän käden, että saan painaa pääni hänen syliinsä ja suuren suruni kyynelin lieventää, ja että hän sanoo: itke, Anja, itke, kunnes kuivuvat kyyneltesi lähteet, sielusi seestyy, kirkastuu ja sinä näet, että kaikki toivosi ei vielä ole menetetty. Ole rohkea, ja reipas ystäväni, äläkä kuluta voimiasi lohduttomassa surussasi. Miettikäämme mitä sinun olisi tehtävä. – Niin toivoin hänen sanovan ja niin olisin minä hänenä sanonut. Toisin kumminkin kävi.

– Anja parka! sanoi hän surkutellen, noin sitä tunteet saattavat ihmisen eksyttää, mutta kyllä sinä siitä vielä selviydyt, selviydyt niinkin, usko vain. Olet nyt kuin unessa, ja oli hyvä, että kerroit sen minulle, että saan sinut herättää. En käsitä miten sinä häneen ihastuit, joka ei ollut edes minkään näköinenkään ja vielä kun oma Ottosi on puolta komeampi. Hänen luonnettaan en kyllä tuntenut, mutta olen hänestä sensijaan hyvin paljon kuullut ja olen sitä mieltä, että sellaista miestä ei ollenkaan voi asettaa sinun Ottosi rinnalle.

Hän kertoi sitte puheita, joita oli kuullut. Pyysin, että hän lopettaisi ja selitin, että rakastin häntä itseään, enkä hänen vikojaan ja erehdyksiään. Alina vaan jatkoi, hyvässä tarkoituksessa kyllä, sillä hänhän tahtoi minut "herättää", ja "avata silmäni rakkauden sokeudesta." Myrkkynä valui se vereeni, maailma musteni silmissäni. Tunsin rinnassani kivun kuin tikarin piston. Jos ystävättäreni tietäisi, niin varmaan hän lopettaisi – – – ei, hän jatkaa yhä.

"Taiteilijaluonne hän oli, siis samanlainen kuin muutkin. Kevyttä väkeä ovat, huikentelevia, mutta hurmata ja lumota kyllä osaavat."

– Ei hän ole milloinkaan koettanut minua lumota, ei vähimmälläkään sanalla tai teolla. Väärin sinä häntä tuomitset, minä hänet tunnen, näetkös, sinä olet vain jotain "kuullut" . Jos meitä, sinua tai minua, arvosteltaisiin sen mukaan mitä meistä joskus on kuulunut, saattaisi kuva olla aivan väärä.

Apua olin tullut etsimään, vaan täältä sitä ei lähtenyt ja ymmärsin nyt, että sitä ei lähtenyt mistään. Yksin on minun tyhjennettävä kärsimysteni kalkki. Nousin hyvästelläkseni, sillä yhä sietämättömämmäksi kävi oloni täällä. Alina vielä saattoi minut lähimpään kadun kulmaan ja puheli yhä minun vaietessani. "Ole sinä vain kuten ennenkin, unohda pois tämä mikä oli, näethän että kohtalo johdatti kaikki sinun parhaaksesi. Olipa hyvä, että joutui täältä pois, kuka tietää kuinka olisi lopuksi käynyt. Olisipa ollut sääli sinua ja Ottoakin, semmoinen kunnon mies, ei toista parempaa. Ei, koeta sinä poistaa mielestäsi joutavat haaveet ja rakasta häntä, joka on omasi ja joka on rakkautesi arvoinen."

Pääsin hänestä vihdoinkin eroon ja riensin kotiin. Heittäydyin sohvalle ja itkin, itkin kuten itkee lapsi, jonka leikin armoton, "järkevä" aikuinen katkaisi, viskeli pois kuusen ja männyn kävyt selittäen, että ne eivät ole lehmiä ja lampaita, vaan käpyjä. Mutta lapsi oli pitänyt niitä eläiminä, rakastanut ja hoitanut niitä, puhellut niille, niin, eivätkö ne hänelle silloin niitä olleet . Oh, mikä oikeastaan on totta, mikä on harhaa?

Olen tehnyt sellaista, jota minun ei olisi pitänyt tehdä. Olen aukaissut ovet salattuun maailmaan ja vienyt sinne vieraan, joka ei ollut tottunut siellä liikuskelemaan, ja seuraus oli se, että sieltä kaikkein hienoimmat ja arimmat esineet hänen raskaasta varomattomasta kosketuksestaan särkyivät. Hän ei edes nähnyt sen kauneutta, hänen aistimensa eivät havainneet sen puhdasta kuulakkuutta. Hän näki siellä aivan toista kuin minä. Kuinka vaikeata minun nyt on, sillä vasten tahtoani pyrin katselemaan asioita hänen silmillään, näkemään hänen näkemyksiään. Se sekoittaa katkeruutta murheeseeni, joka oli minulle pyhintä. Ihanaa oli häntä ajatella milloin ikävällä kaivaten, milloin yhdessäoloamme onnellisena muistellen. Hänen nimensä minä aamuisin herätessäni ensimäisenä mainitsin ja illalla uneen vaipuessani se äänettömänä huokauksena huulilleni raukesi. En koskaan antanut ainoankaan epäilyksen tai pahan ajatuksen himmentää pyhättöä, jonka sieluni sisimpään olin hänelle rakentanut. Hänelle, joka oli kaikkeni. Oh, nuo myrkylliset puheet, joita Alina-parka ymmärtämättömyydessään kertoili, nuo suusta suuhun kulkeneet, nuo ilkeät, tahraiset, pahantahtoisilla ajatuksilla tuetut. Ne kulkevat kierrellen kuin itsenäiset oliot, kuin inhottavat luikertelevat käärmeet ja takertuvat minuun kiinni kun häntä muistelen. Eikä minulla ole minne paeta. – Unelmieni maa, miksi minulta sulkeuduit?

Se oli heikkoutta taaskin! Miksi minä annan muiden itseeni vaikuttaa? Enkö minä häntä tuntenut, enkö minä ole katsellut hänen sielunsa syvimpään? Minähän sen tiedän, minkälainen hän oli pohjaltaan, tuskin kukaan muu häntä tunsikaan niinkuin minä. Mutta se on nyt onneksi ohi. Ehjänä ja kirkkaana päilyy jälleen vedenpinta, jonka hetkeksi särki sinne viskattu kivi. Taas kuvastuu siihen sisäisen maailmani ihanuus ja minun suruni on nyt tyyntä alistumista. – Niin on, kuin olla pitääkin.

Olen ollut verrattain tyynenä nämä viisi viikkoa. Joka aamu ja ilta olen sulkeutunut huoneeseeni hetkiseksi, lähettääkseni hänelle hyviä, rohkaisevia ajatuksia, ja toisinaan tuntuu kuin hän tuntisi ja ottaisi ne tietoisena vastaan. Olen melkein varma, että hän ainakin vielä on vahingoittumaton. – Joskus hekkumoin minä aatokselle, että hän tulee vielä takaisin, että minä saan painaa hänet surusta sairasta sydäntäni vasten. Oi, en uskalla ajatella sellaista onnea, sen pelkkä kuvittelukin saattaa minut huumaantumaan. Ja tiedänhän minä, että toisin käy. –

Mikä on tämä tuska! Olen varmaankin nähnyt kauheata unta, mutta en jaksa muistaa sieluni yöllisiä kokemuksia. Vilunväreet kulkevat kautta ruumiini, minua vapisuttaa tuntematon kauhu. Olen kenties sairas. Koetan maata hiljaa ja rauhoittaa itseäni, ollakseni häiritsemättä muita. Kylmä hiki valuu karpaloina otsaltani, mutta muuten on kuin olisin kuumeessa.

Suljen silmäni ja koetan nukkua uudelleen. Minä näen paksun savun sakeuttaman ilman, jonka tuokiossa leikkaa punainen lieska. Kuulen jyskeen ja tunnen maan allani vapisevan. Kuuluu rutinaa, ulvontaa ja pamahduksia..

Jo hiljenee ja etenee melske. Näen aavan, lumisen kentän, jonka yllä tähdet kylmästi palavat. Kuljen autiota seutua, kahlailen nietoksissa ja luulen olevani yksin erämaassa, kun tuulenkin voimakkaan ja raskaan huokauksen vierelläni.

Ah, hevonen siinä makaa verissään, takajalat pahoin murskautuneena kurkottaen kaulaansa. Se katsoo minuun silmissään kuvaamaton katse. On kuin anoisi se apua, pyytäisi, rukoilisi minua pelastamaan sitä. Sydäntäni särkee, mutta minä en voi mitään, en yhtään mitään. Hevonen näkee, että aijon lähteä ja jättää sen. Se päästää hiljaisen valituksen, joka muistuttaa ihmisääntä ja paksuna huuruna puhaltuu lämmin ilma sen sieraimista pakkasyöhön. En tahdo nähdä sen kuolinkamppailua, en tahdo nähdä viimeistä katsetta sen sammuvista silmistä, pois minun pitää päästä!

Minä riennän pois niin kiireesti kuin voin, mutta jalkani kompastuvat johonkin ja minä tupsahdan suulleni hankeen. Mikä se on? Ruumis, vielä puoleksi lämmin, ei, hän elää vielä, vaikka on jo milt'ei jähmettynyt maatessaan puoleksi lumeen hautautuneena. Hänen ohimossaan on haava, josta tihkuva veri yhä suurentaa punaista täplää hangella.

Mitä minä voisin tehdä tuon nuorukaisen hyväksi? En mitään! Minun täytyy jättää hänet oman onnensa nojaan.

Kuu valaisee kirkkaasti lakeutta. Näen ruumiin ruumiin vieressä, joukossa haavoittuneita, jotka vielä näyttävät elon merkkiä. Missä nousee käsi, missä kohottautuu pää. Rukoukset, tuskanhuudahdukset, voihkina ja valitukset täyttävät tienoon.

Taas kiirehdin kulkuani toivoen että vihdoinkin löydän pois tältä kauhun kentältä. Vaivaloista on eteenpäin pääsy, lumi vajottaa, jalka kompastuu.

Jo loppuu aukeama ja alkaa suuri, synkkä metsä. Ei näy kaatuneita enää. Helpotuksesta huo'ahtaen istun hangelle levähtämään, kun taaskin silmäni keksivät maassa makaavan miehen. Jo ensi silmäykseltä tunnen tuon solakan vartalon ja tummat hiukset, joiden sekaan oli nyt entistä enemmän harmaata ilmaantunut. Kasvot maata vasten hän lepäsi, mutta kivääriä pitelevä käsi oli kovin kuihtunut.

Polvistun hänen viereensä ja kosketan päätä, jonka kylmä elottomuus saa minut värisemään. – Minun kalleimpani!

Tuskani herätti minut. – Kuinka pitkä onkaan tämä yö! Kuinka hirveitä unia minun pitää nähdä! Tahtoisin nousta lopettaakseni uneksimisen, mutta pääni on raskas ja jäseneni hervottomat ja pian sukellan minä takaisin unien hämärään.

Istun taaskin kinoksessa puoleksi vajonneena pehmeään lumeen, mutta minua ei palele, sillä minua ympäröivä metsä on kuin hienon hieno, vitivalkoinen untuvapilvi. Hän on luonani. Käteni lepää hänen kädessään ja minä tunnen hänen olemuksestaan heijastuvan rakkauden sulon. Mitkään sanat eivät kykene kuvailemaan onneani saatuani takaisin kaivattuni ja juuri silloin kun luulin hänet kadottaneeni. Minä puristaudun häntä lähemmäksi, minä painaudun hänen rinnoilleen ja pyydän, että hän ei minua enää jättäisi. Hän suutelee kättäni, poskeani ja otsaani, hän katsoo hymyillen minua silmiin ja taivaalta tulvivan iltaruskon punerrus luo rusoittavan hohteen hänen kasvoilleen, jotka ovat kauniimmat kuin koskaan ennen ja silmät, ne loistavat niin, että häikäisee niihin katsoa. Koko taivaanranta hehkuu ja liekehtii ruskon purppurassa. Kinoksille valautuu ruusuinen puna ja silmäni eivät erota muuta kuin säkenöivän taivaan ja sen värejä heijastavan tasaisen valkean maan. Kuulen säveleet, niin vienot ja ihmeellisen ihanat. Käännyn ystäväni puoleen ja hän vastaa sanattomaan kysymykseeni:

– Ne soivat minun sielussani, ne soivat sinulle, Anja, joka olet ne herättänyt. Tapailin niitä viuluuni jo siellä, mutta vasta täällä sain niille muodon. –

Niin puhelee hän, mutta minun onneni on liian suuri. Rintani täyttyy ja omituinen tukehduttava tunne pusertaa sydäntäni. On kuin täytyisi minun herätä taaskin. Puserran lujasti ystäväni kättä pidättääkseni hänet luonani. Kaunis unikuva katoaa kumminkin. Aukaisen silmäni ja löydän itseni yksin vuoteessani.

Mitähän merkitsevät nämä unet? Ne eivät olleet ollenkaan tavallisia, vaan oli kuin sieluni olisi maatessani vaeltanut tuntemattomia teitä. En voi olla uskomatta että jotain on hänelle tapahtunut. Kunpa saisin siitä varman selvyyden.

Koetan päästä ajatus-yhteyteen hänen kanssaan, mutta en tiedä mikä sulkee tien. Onko hän jo mennyt? Eikö kaikkivoipa rakkaus aukaise aatokselle tietä kuoleman porttienkin lävitse? Miksi ei hänen sielunsa vapauden saatuaan lennä luokseni halki Tuonelan hämärän? Tahi ehkä se onnistuu nyt vain unessa, kenties saan nähdä pian hänet uudelleen. Älä jätä minua, ystäväni, älä jätä, kohta olen siellä minäkin. Mitä minulla on enää täällä, jos kerran sinä olet poissa!

Viikkoja on kulunut. Nyt vasta sain asiasta varman tiedon, eikä se minua ollenkaan hämmästyttänyt, siksi vakuutettu olin sisäisen tuntemukseni luotettavuudesta. Oli kenties kumminkin joku salainen toivonkipinä sydämessäni piileskellyt, koska tuntui nyt, kuin jotain minussa olisi ratkennut.

Joku toveri varmaan oli hänen taskustaan löytänyt tuon Paavolle osoitetun kortin, joka sisälsi sanat:

Varmaan oli hän tämän jättänyt taskuunsa juuri sen tapahtuman varalle, joka sitte tapahtuikin. Siitähän tiesi eloon jäänyt toveri minne hänen oli ilmoitettava. Niinpä olikin tyhjälle paikalle vieraalla käsialalla piirretty kuolinpäivä ja taistelupaikka. Pyysin Paavoa luovuttamaan kortin minulle ja olen kantanut sitä povellani kuin pyhäinjäännöstä. Elän kuin jossakin houreessa. En saata edes itkeä, mutta ohimoitani polttaa ja silmiäni särkee kummasti. Tunteeni ovat kuin turtuneet, minä en varmaankaan ole oikein selvillä mitä on tapahtunut.

Elän nykyisin kuin kahdessa eri maailmassa. Sitä ei tietenkään voi jatkua pitkälle, ja minä tunnenkin jo miten aste asteelta lähenen sitä toista samalla kuin tästä irtaannun. Tässä pidättää minua vielä ruumiissani jälellä oleva elinvoima, sekä kiintymys lapseeni, mutta siellä asuu jo henkeni, siellä on rakkauteni.

On ihmeellistä, miten minusta usein tuntuu kuin olisi hän lähelläni, erittäinkin yksin ollessani, mutta joskus myös muidenkin seurassa. Silloin olen hajamielinen, enkä tahdo jaksaa seurata keskustelua.

Mutta yöllä olen minä täydellisesti oma itseni. Se mikä päivällä on vain heikko tuntemus, on yöllä täysi todellisuus. Kun aistimieni toiminta lakkaa ja henkeni sukeltaa kaikkeuteen, silloin seisoo edessäni hän, ilmielävänä, kauniina ja nuorekkaana. Yhdessä kuljemme outoja teitä. Hän kuljettaa minua kautta ihanimpien maisemien, mitä milloinkaan olen nähnyt ja vielä herätessänikin tunnen yöllisen onneni heijastuksen.

Ruumiini on väsynyt. Tunnen rinnassani omituisen täyttävän tunteen, joka toisinaan haittaa kovasti hengitystäni. Oton pyynnöstä annoin lääkärin tutkia itseäni. "Sydän kasvaa. Se on jo puolta suurempi kuin pitäisi. Välttäkää kaikin mokomin mielenliikutuksia y.m." – – Niin, minä ymmärrän ja alan varustautua matkalle.

Otto kulkee hiljaisena, alla päin. Hän suree. Minun täytyy puhua hänelle pian – voimani heikkenevät. Ei ole helppoa alottaa, pelkään, että hänen on vaikeata ymmärtää.

Se on nyt tehty, tahi minun ei tarvinnutkaan, sillä heti kun alotin teki hän torjuvan liikkeen.

– Tiedän kaikki, olen lukenut sen kasvoistasi. En ole puhunut mitään, en ole tahtonut sekaantua ollenkaan, vaan annoin asiain mennä omaa menoaan. Toivon, etten ole sinua häirinnyt.

Niin hän puhui, hyvä, kunnon ystäväni. Paljon on varmaan sinullakin ollut yksinäisyydessä kestettävänä; sen sinulle tulevaisuus korvatkoon. Toivon, että löydät omasi sinäkin, jonka saat vapaasti omistaa. Oi, ihanaa on kuulua sille, jota rakastaa, kuulua kokonaan ja esteettömästi. – Niin, elämä, eikö sinun ole sääli minua… ei, minä en valita. – Kuinka sitä saattaa olla itsekäs, aina ne omat pyyteet tulevat esille. Ei, kaikki on hyvin niinkuin on. Tyydyn tahtoosi, Isä.

Sopusointu kodissamme kasvaa sitä mukaa kuin aika lyhenee. On kuin kaikki hiljenisi, tyyntyisi ja asettuisi ennen suuren ratkaisun tuloa. Minä koetan toisinaan olla hilpeä karkoittaakseni miesten kasvoilta tuon raskaan surumielisyyden, mutta se ei oikein ota onnistuakseen; siksi tuntuu kuin meillä nykyisin hallitseisi tuo määrätty tunnelma, on kuin kukin meistä olisi siihen viritetty, siksi me ehkä ymmärrämmekin toisemme paremmin kuin koskaan ennen.

Voimani yhä heikkenevät, mutta minä voin vielä jonkunverran liikuskella ulkona. Kun Otto on liikkeessä ja Paavo koulussa, kävelen yksinäni kaupungilla. Tunnen kummallista irtaantumista kaikesta. Olen kuin matkustaja, joka on kauvan oleskellut vieraalla paikkakunnalla, on usein ikävöinyt kotiaan ja nyt tietää lähtöhetken olevan lähellä. Hän tulee asemalle, katsoo kelloa ja on puoleksi tyytyväinen, että juna viivästyy. Rakkaaksi on ehtinyt käydä tämäkin paikka. Katse kulkee verkalleen taaksepäin sinne, mistä hän tuli. Tuossa kerran tuskitellen kuljin, pimeys piiritti, rankkasade pieksi kasvojani ja vihuri reuhtoi vaatteitani. Tässä umpihankea kahlasin, tietä etsien, enkä tietänyt, että sitä myöten juuri kuljin. Mutta paistoi se aurinkokin toisinaan. Oli ihania kesäisiä päiviä, oli kukkia tienvarsilla ja lintujen laulua ilmassa. Paljon oli hyvää täälläkin, ei kuitenkaan niin, että jäädä haluaisin, – ei, vaan kiitän hyvästä, jonka sain. Kello lyö toisen, kolmannen kerran. Hän silmäilee hyvästellen seutua vielä kerran. Juna viheltää ja syöksyy pois. Kotiin, kotiin! Oi kiiruhda, riennä! Kaiho kasvaa, kuluneen eronajan ikävä polttaa! Hän ei muistele enää sitä, mikä jää, vaan autuaasta odotuksesta väristen vuottaa hetkeä sulkeutuakseen rakastettunsa syliin.

Niin äkkiä saattaa kaikki muuttua! Muistelen itseäni kolmisen vuotta takaperin, miten raskasta olisi silloin ollut elämästä luopua. Tunsinhan minä silloinkin näkymättömän maailman olemassa olon, mutta niin vieraana ja kaukaisena sitä pidin. Aste asteelta se sitten läheni ja nyt on kuin suurin osa minusta jo kuuluisikin sinne. Kaikki siteet ovat irtautuneet. Olen valmis muuttamaan kutsun saatuani.

Olen iloinen, että tautini on enimmäkseen tuskaton; tuo täyttävä, tukehduttava tunne ei tunnu aina, vaikkakin se päivä päivältä tulee voimakkaammaksi. Koetan tuskan aikanakin pysyä tyynenä ja ajatella, että minä itse en kärsi, ainoastaan ruumiini, jonka täytyy riutua ennenkuin pääsen vapauteen. On paljon helpompi siten . Olen nähnyt muita, jotka ovat käyneet tämän saman tien. Muistan setävainajaani, joka kärsi hirveitä tuskia tautinsa tähden. Eräänä vapunpäivänä menin hänen luokseen reippaana ja elämänhalua uhkuvana. Asetin pöydälle tuomani kukkavihon ja kysyin miten yö oli kulunut. Hän katsoi minuun melkein villisti ja kivun vääristämillä kasvoillaan oli katkera hymy. "Tuskaa, tuskaa, samanlaisia ovat yöt, yhtäläisiä päivät. Onko kenenkään tarvinnut kärsiä niinkuin minun. Eikö tämä elämä ole kurjan kurjaa?"

Mitä vastasin minä, jolle elämä oli valoisa ja toiveita täynnä? Loin silmäni maahan kuin häveten, että olin ollut iloinen, vaikka tiesin hänen niin kärsivän. Siihen loppui silloin minun vappuiloni. Ukko rukka. Hän kärsi silloin, nyt on minun vuoroni ja pahin on kai vielä edessä. Kunhan vain voisin olla valituksillani häiritsemättä muiden onnea.

Hiljaa lepattaa vielä sammuva liekki. Voi kuinka toisinaan kouristaa tuota sydän parkaani – mutta varmaankin se loppuu pian. Joskus on kuin olisin jo erilläni tästä sairaasta ruumiistani ja minusta tuntuu kuin katselisin sivustapäin sen kamppailua, näen miten huulet sinettyvät ja kasvoille heruu kylmä hiki. Kohta katkeaa yhdistävä lanka ja alkaa vapaus.

Kuinka minä heitä hyvästellessäni siunaan rakasta pikkupoikaani ja hyvää, kunnollista Ottoani. Kuinka minä olen heidän puolestaan rukoillut näinä unettomina tuskan öinä. Olen hyvästellyt jok'ikisen esineen tässä kodissa, jota kerran niin valoisin toivein perustimme. Joka kappaleella on historiansa. Yksitellen me vähin varoin niitä hankimme ja joka kapineesta erikseen iloitsimme. Muistini on kirkastunut ja minä katselen elämääni alusta loppuun, selailen sitä kuin kirjaa ja alleviivaan huomattavampia paikkoja.

Jää hyvästi sinäkin, pikku kirjaseni, jonka lehdet niin usein kyynelin kastelin. Olit yksinäisen sieluni ystävä, suruni säilyttäjä, tuskieni huojentaja, kunnes kuorma keveni. En enää tunne sen painoa. Vielä on kapea pimeä sola, mutta sen lävitse jo pilkoittaa ikuinen valkeus. Jo hiljenee mainen humu ja ikuisuuksien pyhä, hiljainen soitto kaikuu korviini, kuin kaukaisen meren kohina, kuin äitini kehtolaulu – kuin ystävän kutsuva kuiske. – – Näen hämärässä ikkunakomerossa lintuhäkin. Hiilos liedessä sammuu, muut sikeimmässä unessaan nukkuvat… Jo pilkoittaa päivän ensi säde. Kuuluu liverrys niin kumman kaihoisa… Häkki avautuu, heikko ilonhuudahdus tunkeutuu kauvan ahdistetusta rinnasta ja pikkulintu parka on – vapaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANJA ROUVA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Anja rouva

ANJA ROUVA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE