BASILLEJA

3-näytöksinen ilveily

Kirj.

MARTTI WUORI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1913.

HENKILÖT:

Torsti Turdén , virkamies. Tuttu , hänen rouvansa. Saima Sundell , Tutun äiti. Ilta , Tutun sisar. Eulalia , Tutun täti. [Tätä osaa voi näytellä mieshenkilö.] Feedi Klinkovström , virkaheitto alikapteeni. Laila , hänen rouvansa, Tutun serkku. Tyyra , heidän 7-vuotias tyttärensä. Fiina , Turdénin palvelija. Riikka , Klinkovströmin lapsenhoitaja. (Mykkä rooli.)

Tapaus koleran aikaan pienessä huvilassa likellä erästä rautatienasemaa
Uudellamaalla.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Sievästi sisustettu huvilasali, joka samalla on ruokahuone. Perällä leveä neliosainen ikkuna, jonka kaksi keskimäistä osaa muodostaa lasiovet ulos verannalle, josta taas rappuset johtavat alas puutarhaan. Oikealla on ovi keittiön puolelle, etualalla matala ruokakaappi, taka-alalla nurkittain pieni kirjoituspöytä ja sen edessä tuoli. Vasemmalla on ovi makuuhuoneeseen, etu-alalla leposohva, pikku pöytä ja pari tuolia, taka-alalla pianino. Keskellä, kattolampun alla, on ruokapöytä tuolineen.)

(Lasiovet ovat auki. Puutarhan puitten lomitse siintää järveä. On helteinen kesäpäivä, aurinko paistaa täydeltä terältä.)

TUTTU (Loikoo leposohvalla, nenäliina viskattuna kasvojen peitoksi, rinnalla avattu kirjekuori ja kirje, jonka luettuaan hän nähtävästi on nukahtanut.)

TORSTI (Ilmestyy vihellellen verannan rappusten eteen, kotvasen katsottuaan sisäänpäin hän huutaa.) Tuttu!

TUTTU (Herää, heittää nenäliinan kasvoiltaan ja katselee ympärilleen.)
Mitä? Huusiko kuka?

TORSTI: Oletko siellä, Tuttu?

TUTTU: Olen. Mitä sulle? (Huomaa kirjeen, hypähtää istualleen ja kätkee kirjeen taskuunsa.)

TORSTI: Onko posti tullut?

TUTTU: On.

TORSTI: Oliko mitä?

TUTTU: Oli — sanomalehti.

TORSTI (Tullen verannalle ja sitte sisään): Joko olet lukenut?

TUTTU: Jo.

TORSTI: Onko mitä uutisia?

TUTTU: Lue itse!

TORSTI: En minä viitsi.

TUTTU: Et sinä viitsi mitään tehdä. Samoilet vain maita, metsiä, soutelet, ongit, syöt ja makaat.

TORSTI: Siinähän sitä onkin tekemistä — sairaita hermojaan lepuuttaakseen.

TUTTU: Hyvähän on, että siihen tyydyt.

TORSTI (Taputellen Tuttua): Tyydyn — mainiosti. Et sinä usko, Tuttu, kuinka täällä on ihanata, kuinka elämä on suloista, todellakin! Ja kuinka minä nautin täällä luonnon helmassa, kun saan olla poissa noista virkatoimista, ikävistä papereista ja — ikävistä ihmisistä varsinkin!

TUTTU: Mutta minun on täällä ikävä. Minä ikävöin ihmisiä, — seuraa.

TORSTI: On sekin makua!

TUTTU: Enhän minä jaksa sinun perässäsi juosta mäkiä pitkin. Eikä minulla ole kärsivällisyyttä istua tuntikausia onkivapa kädessä saamatta kiiskeäkäan!

TORSTI: Alkaisit jo hilloa keittää!

TUTTU: Kärpäsistäkö?

TORSTI: Vaikkapa karviaismarjaraakuloista ajanvietoksi.

TUTTU: Taitaisitpa silloin hyvinkin pian saada koleran — ajanvietoksi.

TORSTI: Ai, niin vainkin! Mitäs siitä kirjoitetaan lehdessä? Onkos basilleja jo levinnyt Helsinkiinkin?

TUTTU: Ei vielä — Jumalan kiitos!

TORSTI: Jokos sinutkin on pelko vallannut, Tuttu? Muista, että se on pahin tartunnan levittäjä!

TUTTU: Pelkäänpä hyvinkin! Paljonko pitäisi, että tuo kamala rutto tännekin leviäisi?!

TORSTI: Kolmen kilometrin päähän asemalta?!

TUTTU: Niin juuri! Pietarin—Helsingin radan varrella! Pietarissahan kuolee ihmisiä kymmenittäin, ehkä sadottainkin joka päivä. Rautatietä pitkin voi matkustavaisten muassa niitä tuota pikaa tulla tännekin.

TORSTI: Mutta Viipuriin niitä jo on tullut.

TUTTU: Joku epäiltävä tapaushan siellä jo näkyy olleen.

TORSTI: Mutta ei ole vielä kukaan joutunut basillien saaliiksi?

TUTTU: Kun sinä viitsit tuolla lailla laskea leikkiä vakavista asioista!

TORSTI: Niitä? Kuolleitako?

TUTTU: Basillejahan minä…! Aina sinä takerrut sanoihini.

TORSTI: Niinhän sinä sanoit.

TUTTU: En minä enää tahdo puhua kanssasi. (On suuttuvinaan ja käy selin istumaan Torstiin päin.)

TORSTI (Katselee Tuttua kotvan ivallisesti, purskahtaa sitte nauruun ja menee häntä hyväilemään): Voi sinuas pikku pässinpää! (Suutelee Tuttua niskaan.) Ihanko sinä siitä olet niin huonolla tuulella, ettei sinulla täällä ole muita seuraihmisiä, kuin Fiina ja minä?

TUTTU: Siitä juuri!

TORSTI: Kyllä meillä pitäisi olla lapsia.

TUTTU: Ei se minun syyni ole, ettei ole.

TORSTI: Eikä minunkaan.

TUTTU: Kenenkäs sitte?

TORSTI: Haikaran kai. Kun ei ole löytänyt meidän uunimme savutorvea, josta olisi päässyt sisälle tulemaan!

TUTTU: Kukas sinun käski ottamaan asunnon, jossa on keskuslämmityslaitos?!

TORSTI (Purskahtaa nauruun): Jopas sinä nyt sukkeluuden sanoit, Tuttu! Viisi penniä sinun pitää siitä saada. Kas tässä! (Ottaa kukkaronsa ja tahtoo antaa Tutulle viisi penniä.)

TUTTU: Mene matkaasi!

TORSTI: Onko se liian vähän? No, mitä sinä sitten tahdot sukkeluudestasi palkinnoksi? Ehkä kasvattilapsen?

TUTTU: Ehkä. (Ikäänkuin jotakin hoksaten.) Niin, sen juuri tahdonkin.

TORSTI: No, mitä lajia?

TUTTU: Kesälapsen.

TORSTI (Nauraen): Ha-ha-ha-ha! Mitäs uutta sukupuolta se sitte on?

TUTTU: Ei mitään uutta.

TORSTI: Sitte minä jo arvaan.

TUTTU: Etpäs.

TORSTI: Arvaanpas. Se on ruokkolehmä.

TUTTU (Pahastuen) Hyi! Hyi!!

TORSTI: Mikäs sitte, sano?! No, sano, Tuttu!

TUTTU: En sano, kun olet noin häjy.

TORSTI (Pyytäen, kärttäen): Sano nyt, sano! Ole niin hyvä, Tuttu! En minä sitte enää…

TUTTU: Jos lupaat, ettet suutu?

TORSTI: No, sano! En suutu, en.

TUTTU: Se on Ilta.

TORSTI: Sisaresi Ilta?!

TUTTU: Niin. Jos hän saisi tulla kesäksi tänne — minulle seuraksi, kun minulla on yksin niin ikävä?… Saako, Torsti?

TORSTI: Kylläpä sinä nyt kaukaa lähtien ja kautta rantain asiaasi ajat!
Mikäs sitte estäisi?

TUTTU: Sinä kun olit keväällä niin kovin hermostunut, ettet ketään sietänyt nähdä, ja itse pyrit tänne yksinäisyyteen, niin ei kukaan omaisistani ole uskaltanut tänne tulla enkä minäkään ole uskaltanut tätä sinulle ennen esittää. Mutta nyt kun olet näin parantunut, näin hyvällä tuulella, (heittää mielistellen kätensä Torstin kaulaan) näin hauska, iloinen ja miellyttävä…

TORSTI: So, so, riittää jo vähempikin!

TUTTU: … niin minä pyytäisin, että hän saisi tulla.

TORSTI: Kuulepas, Tuttu!

TUTTU (Kuin peläten kieltoa): Mitä niin?

TORSTI: Sanopas minulle suoraan!

TUTTU (Yhä enemmän siihen sävyyn): No, mitä niin?

TORSTI: Sinä varmaan olet saanut kirjeen?

TUTTU (Epäröiden): E… e… olen, — olen, olen.

TORSTI: Ilta ehkä sitte jo on matkallakin tänne?

TUTTU: Kyllä. Totta puhuen: — on, Torsti!

TORSTI: No, entäs äitinne?… Eikös hänkin tule?

TUTTU: Ilta kirjoittaa kyllä, että äidillä myös oli ollut vähän niinkuin aikomus, mutta…

TORSTI (Leikillisesti ivaten): … mutta ettei hän vielä oikein varmaan tietänyt, jaksaisiko…

TUTTU: Älä nyt ole pisteliäs, Torsti hyvä.

TORSTI: Totta puhuen, Tuttu, eikös anoppi…

TUTTU: Älä sano: anoppi, Torsti, minä pyydän, se on niin se on niin, se on niin — kamala sana!

TORSTI: Äitinne, minä tarkoitin, hänhän, totta puhuen, on matkalla myös, eikö niin?

TUTTU: No, totta puhuen, on, Torsti. Mutta älä nyt vain suutu. Torsti hyvä!

TORSTI: Ja he ovat kohta jo täälläkin, eikö niin?

TUTTU: Kyllä se on hyvin mahdollista, että…

TORSTI (Hieman ivallisesti iloiten ja kiekkuen Tutun ympärillä):
Ensimäisessä junassa he jo tulevat!! Ensimäisessä junassa he jo tulevat!

TUTTU: Kuinka sinä sen noin pian arvasit, Torsti?

TORSTI (Kuin edellä): Enkös arvannut, enkös arvannut?!

TUTTU: Onpas sinulla, todellakin, mainio kyky!

TORSTI: Oikein mainio kyky! Ja minäpäs arvaan vielä paljon muutakin, jota sinä, Tuttu, et arvaa.

TUTTU: Mitä niin?

TORSTI: Enpäs sano, enpäs sano! Sen sinä saat nähdä perästäpäin.

TUTTU: Nyt sinä jo olet häijy taas.

TORSTI: No, tahdotko, niin sanon?

TUTTU: Tietysti, sano!

TORSTI: Eulalia-täti tulee myös.

TUTTU: Se ei ole totta.

TORSTI: Tuleepas! Sen saat nähdä.

TUTTU: Hän ja äiti, jotka eivät ollenkaan sovi yhdessä olemaan! Sehän olisi kauheata!

TORSTI: Silloin on talomme ylösalasin, se on varma.

TUTTU: Kukas sen sinulle on sanonut, että hän tulee?

TORSTI: Minun mainio arvaamiskykyni! Eikös sitte hänestä ollut kirjeessä mitään mainittu?

TUTTU: Ei muuta kuin, että hän tätä nykyä on vierailemassa
Hämeenlinnassa.

TORSTI: Ja epäilemättä sitte aikoo vierailla monessa muussakin paikassa
Suomea niin kauan kuin kesää riittää.

TUTTU: Niinhän hän tekee — tavallisesti.

TORSTI: Tietysti hän aikoo vierailla täälläkin. Sehän on luonnollista.

TUTTU (Hieman itkusuulla): Mitäs minä nyt sille mahdan, jos hän tuleekin!

TORSTI: Enhän minä nyt sinua syytäkään, Tuttu kulta! — Mutta arvaapas, mitä minä vieläkin arvaan?

TUTTU: No?

TORSTI: Etkös arvaa?

TUTTU: En.

TORSTI: Että… että… että (matkien käheätä ja karskeata juomari-sotilaan ääntä): Feedi Klinkovström kunnioittaa meitä myöskin käynnillään kohta.

TUTTU: Se ei ole totta.

TORSTI: Ja hänen vaimonsa, serkkusi Laila myöskin.

TUTTU: Eivät tule, saat nähdä, eivät tule.

TORSTI: Ja heidän tyttärensä Tyyra.

TUTTU: Minä tiedän, että he ovat kaikki kesää viettämässä likellä
Anianpeltoa.

TORSTI: Ja sitte tulee, luonnollisesti, — myöskin heidän kuuden kuukauden vanha poikansa Osmo-Björn-Tapio.

TUTTU: Älä nyt viitsi, Torsti!

TORSTI: Ja heidän lapsenpiikansa Riikka.

TUTTU: Voi, voi, sinua!

TORSTI: Ja heidän koiransa Tuisku.

TUTTU: Lakkaa jo, Torsti!

TORSTI: Ja heidän kissansa Muisku.

TUTTU: Suus kiinni nyt! (Menee ja suutelee Torstia.) Tuossa saat muiskun, että jo lopettaisit.

TORSTI: Siinä onkin esittelylistani valmis. Niin että laita nyt vain,
Tuttu, kaikki kuntoon vieraitasi vastaan ottaaksesi.

FIINA (Kurkistaa oikeallevievästä ovesta sisään): Rouva, hoi!

TUTTU: Mitä, Fiina?

FIINA: Täällä on eräs vieras rouvasihminen, joka kysyy rouvaa.

TORSTI: Numero yks!

TUTTU: Miks'ei hän tule sisään? Miks'ei Fiina pyytänyt häntä sisään?

FIINA: Pyysinhän minä, vaan hän tahtoo ensin rouvaa yksin puhutella.

TORSTI: Kuka se on?

FIINA: Matkustavainen — kampsut sillä oli molemmissa kainaloissa ja käsissä tullessaan.

TORSTI: Eulalia-täti, ihan varmaan!

TUTTU (Fiinalle): Minä tulen. (Torstille.) Minä menen katsomaan. Jos se on hän, niin hän ei ole uskaltanut tulla sisään, ennenkuin…

TORSTI: … ennenkuin on kuullut, ettei äitisi ole täällä, niin juuri. Mene, mene! (Sysää Tutun menemään ovesta ja jää itse siitä hänen jälkeensä kurkistamaan.) Eikös olekin?! Enkös arvannut oikein?! Täti Eulalia! No, nyt menee mailma mullin mallin!! (Oikealta alkaa kuulua iloista ja äänekästä puhelua, jota Torsti kotvan kuuntelee, painaen korvaansa ovea vasten) Kas niin! Nyt hän tulee tänne. Hauska on nähdä, kuinka hän minua kohtelee. (Sieppaa pöydältä sanomalehden ja heittäytyy leposohvalle sitä lukemaan, peittyen sen taakse.)

EULALIA (Molemmissa kainaloissa ja molemmissa käsissä matkatavaroita tulee, hattu päässä ja sadetakki yllä, leveästi sisään): Ei, ei, minä kannan itse. Minä en anna niitä kellekään muille. Niissä on koko minun omaisuuteni. Mikäs huone tämä on?

TUTTU (Tullen hänen jälessään sisään): Tämä on meidän yhteinen salimme ja ruokahuoneemme.

EULALIA: Yhteinen? Hyh! Kun voi siirtää ruokapöydän verannalle ja käyttää sitä näin kesäaikaan ruokahuoneena. Minä teen sen paikalla. (Menee leposohvan luo, johon aikoo Torstin päälle laskea tavaroitaan.)

TORSTI (Kiepsahtaa ylös, huutaen): Päivää, täti Eulalia!

EULALIA (Kirkaisten ja pudottaen toisen laukkunsa lattialle): Jessus siunatkoon, hyi! Sillä lailla säikäytti! Hyi!

TORSTI: Eikös täti huomannut?

TUTTU: Minäkin luulin, että täti vain leikillään…! (Torstille) Häpeä toki!

EULALIA (Torstille): Mene matkaas! Nyt en minä sinua tahdo tervehtiäkään. (Asettelee tavaroitaan minkä minnekin pitkin huonetta.) Hyvä ettei tuossa laukussa sattunut peilini olemaan, muuten se olisi voinut särkyä ja sinä olisit saanut ostaa minulle uuden.

TORSTI (Nauraen): Sehän vain virkistää vanhaa sielua, kun pelästyy vähän.

EULALIA: Vanha sinä olet itse! (Tutulle.) No? Entäs kahvi? Valmistuuko se kohta?

TUTTU: Kohta, täti, kohta. Minä käskin jo Fiinan keittämään.

TORSTI: Mutta tädinhän piti ensin siirtää ruokapöytä verannalle!

EULALIA: Niin teenkin. Tämäkö huone tulee minun käytettäväkseni, vai?

TUTTU (Hiukan hämillään): Kuinka vain…

TORSTI: Ellei täti tahdo ottaa asuntoa ylishuoneessa.

EULALIA: Enkä tahdo. Eihän teillä hissiä kuitenkaan ole. (Osoittaen vasemmalle) Mikäs huone tuo sitte on?

TUTTU: Se on meidän makuuhuoneemme.

EULALIA: Ehkä minä otan sen, jos teillä on hyvät sängyt.

TORSTI: Eivät ne ole hääviä.

EULALIA: Minäpä menen katsomaan, minäpä menen katsomaan. Sinä valehtelet. (Menee vasemmalle.)

TORSTI: Alku on mainio!

TUTTU: Voi, voi, sitä täti Eulaliaa!

TORSTI: Ei ole muuttunut vähääkään entisestään — ainakaan parempaan päin, pikemmin päinvastoin.

TUTTU: Kunpa hän nyt löytäisi sängyissä jotakin vikaa!

EULALIA (Palaa) Sängyt ovat mainiot, patjat myös.

TUTTU (Väistellen): Meneväthän ne… näin maalla juuri mukiin.

EULALIA: Ikävä vain, että ovat puusänkyjä.

TORSTI: Ja niinkuin täti tietää, on niissä aina (nyrpistää nenäänsä)…

EULALIA: Enpäs minä huomannut!

TORSTI: On, on, on… noita pahanhajuisia, — (syrjään) kuin täti, — syöpäläisiä.

TUTTU: Mutta Torsti!

EULALIA: Nyt sinä valehtelet. Ehei! Minua et petä. Minä asetun sinne kuin asetunkin. (Alkaa kerätä kamsujaan.) Minua et petä, ehei!

TUTTU: No, Torsti, voimmehan me niinkauaksi asettua asumaan ylishuoneeseen.

EULALIA: Asettukaa vaikka minne, se on samantekevä.

TORSTI: Sama se sitte. Äiti ja Ilta asukoot siinä tapauksessa täällä.

EULALIA (Pysähtyy yht'äkkiä puuhissaan ja tuijottaa vihaisesti vuoroon
Torstiin, vuoroon Tuttuun.): Häh?! Mitä sinä sanoit?

TORSTI: Että Tutun äiti ja sisar Ilta asukoot siinä tapauksessa tässä huoneessa.

EULALIA (Tiukasti): Ja sinä, Tuttu?

TUTTU: Mitä niin?

EULALIA (Samoin): Mitä sinä sanot?

TUTTU (Arasti): Niin, ei sitte muu auta.

EULALIA: Ja sinä et sitä sanonut minulle aikaisemmin, että he tulevat tänne?

TUTTU: Eihän täti sitä kysynyt. Kysyi vain, ovatko he täällä. Sitä paitsi ovat he vasta aikoneet tulla. Enhän minä tahtonut tätiä heti tädin tultua poiskaan ajaa.

TORSTI (Tuttua puolustaen): Kiltti, hienotunteinen Tuttuni!

EULALIA: Milloinka he sitte ovat aikoneet tulla? Milloin?

TUTTU: Ell'ei mitään odottamattomia esteitä satu, niin…

TORSTI: … ensimäisessä junassa tänä päivänä.

EULALIA (Tutulle): Onko se totta, Tuttu?

TUTTU (Varovasti): On, täti.

EULALIA: Minä lähden heti paikalla takaisin. (Alkaa kerätä kamsujaan.)

TUTTU: Mutta täti kulta!…

TORSTI: Niin, täti hyvä, me emme nyt päästä, emme päästä näin rakasta, herttaista, kultaista vierasta, kuin täti on.

EULALIA: Mutta minä lähden.

TUTTU: Juuri kun täti on ehtinyt kotiintua meille?

EULALIA: Minä lähden, kuulitko, minä lähden.

TORSTI: Mutta täti ei pääse täältä nyt minnekään.

EULALIA (Pysähtyen): Kuinka niin: en pääse?

TORSTI: Täältä ei lähde koko päivänä mitään junaa minnekään.

TUTTU: Niin — ei lähde, täti.

EULALIA: Te olette molemmat — sikoja! Entäs se juna, jolla…?

TORSTI: Jolla äiti ja Ilta tulevat? Se kyllä tulee, täti, mutta ei lähde. Se jää meidän asemallemme — huomiseksi.

EULALIA: Missään tapauksessa minä en jää teille, jos te otatte heidät vastaan, kuuletteko. Saimi tahi minä, — kuuletteko?

TORSTI: Kuulen, minä kyllä kuulen.

TUTTU: Mutta enhän minä voi äitiä ja sisartani…

EULALIA: Enkä minäkään voi. Jos äitisi menee pohjoisnavalle, niin minä menen etelänavalle.

TORSTI: Tahi päinvastoin.

EULALIA: Tahi päinvastoin, niin juuri.

TUTTU: Mutta eikös täti nyt kerrankin voisi tehdä poikkeusta?

EULALIA: En, en ja en — koskaan!

TORSTI: Niin että jos täti muuttaisi pohjoisnavalle — tuonne ylishuoneeseen.

TUTTU: Ja äiti ja Ilta saisivat meidän makuuhuoneemme.

TORSTI: Täällä etelänavalla.

EULALIA (Kotvan mietittyään): Jos teillä sängyissänne todellakin on syöpäläisiä…

TORSTI: Minä vakuutan, täti.

EULALIA: Silloin minä täydestä sydämestäni jätän anoppisi…

TUTTU: Täti kulta!

TORSTI: … syöpäläisten syötäväksi, niinkö?

EULALIA: Niin juuri. Perinpohjin.

TORSTI: Minä kiitän… nöyrimmästi.

TUTTU: Kuinka kiltti täti onkaan!

EULALIA: Ensimäisen kerran mailmassa! Pakosta!

TORSTI: Tämähän oli mainio ratkaisu! Näin me saimme tädin sittenkin pitää!

TUTTU: Toivotaan, että meille nyt tulee oikein hauska… kaikille, täti kulta.

EULALIA: Toivokaa vain! Mutta minä vaadin, tämän uhraukseni kustannuksella, että minä myös saan syödä ja juoda huoneessani tuolla ylhäällä sen ajan kuin asun täällä.

TORSTI: Vaikka sitte vielä kuin täti on lähtenyt tiehensäkin.

TUTTU: Hyvin kernaasti, täti.

EULALIA: Ja missä se huone sitte on? Minä muutan sinne heti.

TORSTI: Minä tulen näyttämään. Minä saatan tädin sinne. Saanko auttaa?

EULALIA: Ota nuo kaksi suurinta laukkua! Mutta varovasti. Älä pudota!

TORSTI (Ottaen): Mikä ääretön luottamus, täti kulta!

TUTTU: Eikös täti ensin juo kahvia täällä alhaalla?

EULALIA: Hyvä! Minä teen senkin… mieliksenne.

TORSTI: Niinkauan kuin äiti vielä ei ole tullut.

EULALIA: Niin. Minä tulen kohta takaisin.

TORSTI: Me tulemme kohta takaisin.

EULALIA: Mutta ruokapöytä on muutettava verannalle — välttämättä!

TORSTI: Kuuletko sen, Tuttu?! (Menee edellä oikealle.)

TUTTU: Tehdään niin sitte, täti.

EULALIA (Ovella): Sillä en minä näin kesäaikaan suostu sisällä kahviakaan juomaan. Ja sen minä aina tahdon juoda pöydän ääressä, niinkuin tiedät, enkä kuppi kädessä ja vehnäset sylissäni. Tiedäthän sen, pikku rouvaseni?

TUTTU: Kyllä, kyllä!

EULALIA: Sillä minä tahdon nauttia sekä kahvista että luonnosta, kun minä kerran maalla olen. Eikö niin?

TUTTU: Luonnollisesti, täti.

EULALIA: Ja minun tapojani, sen sinä tiedät myöskin, ei saa muutetuiksi kukaan.

TUTTU: Eipä tietenkään, täti.

EULALIA: Niin. Nyt se on sanottu. (Ovesta mennessään.) Minä tulon, minä tulen. Torsti, vänta, vänta! (Poistuu oikealle.)

TUTTU (Seisoo ymmällään): Niin — nyt se on sanottu! — Voi, voi sentään! Kyllä Torsti nyt saa vettä myllyynsä! Turhaan minä hänelle ikävääni valitin. Ja kunpa vain olisivat tulleet äiti ja Ilta! Vaan nyt tuli täti Eulaliakin! Mikähän myrsky vielä nouseekaan? (Hoksaten.) Ai niin, — pöytä! (Aikoo mennä oikealle.)

FIINA (Tulee samassa hänelle vastaan): Tännekö se kahvi tuodaan, rouva?

TUTTU: Aioin juuri kutsua Fiinan tänne. — Tämä ruokapöytä on siirrettävä verannalle…

FIINA: Verannalle! Mitä varten?

TUTTU: Me juomme siellä kahvin.. Ja tulemme siellä tästä lähin syömään myös.

FIINA: Niinkuin ei täällä olisi hyvä ollut!

TUTTU (Joka on siirtänyt tuolit syrjään, tarttuu kiinni pöytään):
Joutuun nyt vain!

FIINA (Tarttuen myös pöytään): Tuleeko tänne sitte enemmänkin vieraita?

TUTTU: Mitäs se Fiinaa liikuttaa, jos tuleekin! (Siirtävät pöydän verannalle päin.)

FIINA: Liikuttaa se. Jos tulee, niin minä lähden takaisin kaupunkiin, rouva. Minä olen tullut tänne lepäämään ja virkistymään enkä jaksa paljoa reistailla.

TUTTU: Ei siitä nyt ole aikaa puhua. — Fiina vetää nyt pöydän ovesta ulos verannalle.

FIINA: Ei se tästä mahdu.

TUTTU: Mahtuu se. Molemmat ovet vain oikein auki! Noin. (Saavat pöydän ulos verannalle, jonne sen sijoittavat ikkunan taakse oikealle): Tässä se onkin ihan paikallaan.

FIINA (Tullen takaisin): No, kun on, niin olkoon. Sama se on minulle, missä syövät. (Kantaa pari tuolia myös verannalle.)

TUTTU: Fiina saa tuoda kahvin. Minä kyllä asetan tuolit. (Vie tuolin verannalle.)

FIINA: No… (Aikoo poistua oikealle.)

TYYRA (Jolla on kissa "Muisku" sylissä, töytää ovessa häntä vastaan):
Päivää, täti!

FIINA (Joka on saanut sysäyksen vatsaansa, pitelee sitä molemmin käsin): Siunaa ja varjele!

TYYRA: Missä täti on? Missä täti on?

FIINA: Mikä täti? En minä tiedä, kuka tätisi on? (Katsoo pitkään ja vihaisesti Tyyraan ja poistuu oikealle.)

TUTTU (Tulee peräovelle): Tyyrako siellä on?!

TYYRA: Siellähän täti on! (Juoksee Tuttua syleilemään): Päivää, täti!
Minä juoksin edellä, minä ja Muisku…

TUTTU: Ja Muiskukin on mukana?!

TYYRA: Tietysti, täti. Me tulemme kaikki. Muut tulevat kohta perässä.
Minä pääsin asemaita ruunun kyydillä.

TUTTU: Kuinka niin — ruunun kyydillä?

TYYRA: Kun emme olisi oikein sopineet yhdessä tulemaan, niin isä pyysi erään poliisikonstaapelin, joka oli tänne päin tulossa, ottamaan minut ja Muiskun rattailleen.

TUTTU: Niinkö? — No vie nyt tuo Muikku pois.

TYYRA: Minä vien sen heti puutarhaan.. Onko täällä paljon pikkulintuja?
Muisku pyytää niitä paljon mieluummin, kuin hiiriä.

TUTTU: Hyi, siihen ei saa sitä opettaa, Tyyra.

TYYRA (Leikillisesti): Täti, Muisku on niin hieno ja sivistynyt. Ei se tykkää kellarikerrosten ihmisistä; sille pitää olla yläilmoissa asuskelevia, ylhäisiä.

TUTTU: Sinäkö tuolia lailla puhut?

TYYRA: Pappa sanoi kerran niin.

TUTTU: Mutta meillä on kellarissa hienoja hiiriä, jopa rottiakin. Sen tautta — (Ottaa Tyyralta kissan.) Annapas minulle Muisku! — vien minä kissan sinne.

TYYRA (Itkuäänellä): Ei, täti, ei! Minä en anna. Siellä on niin pimeä ja kostea. Muiskun tulee ikävä. Ja minä rupean itkemään.

TUTTU: Jääköön keittiöön sitte! Minä vien sen sinne. (Vie kissan oikealle.)

TYYRA (Lakkaa itkemästä, pyyhkii silmänsä, huomaa pianinon, juoksee sen luo ja alkaa kovasti soittaa "Ukko Noakkia" tahi muuta renkutusta.)

FIINA (Vie sillä välin kahvin tarjottimella verannalle ja palaa oikealle, katsoen vihaisesti Tyyraan, tullen mennen, salin kautta kulkiessaan.)

TUTTU (Palaa). Tyyra hyvä! Älä lapsi kulta, noin kovasti soita. Sehän ihan korvia särkee. (Menee verannalle.)

TYYRA (Ei välitä kiellosta, ei ole kuulevinaan, vaan soittaa edelleen jotakin muuta vaihteeksi, mutta yhtä rajusti.)

EULALIA (Tulee oikealta): Kuka ihme täällä niin rämpyttää?

TORSTI (Joka häntä seuraa): Kas, täällä on uusi vieras. Numero kaksi. (Menee ja tarttuu Tyyraa molemmista käsistä, saaden hänen siten lopettamaan soiton): Päivää, Tyyra!

TYYRA (Tervehtien): Päivää, setä!

EULALIA: Klinkovströmin pianon klinkuttaja, — arvasinhan!

TYYRA (Tervehtien Eulaliaa): Päivää, mummo Eulalia!

EULALIA (Silmiään muljahuttaen): Mummo?! Kuka sinut näin on opettanut minua kunnioittamaan?

TYYRA: Isä.

EULALIA: Sinun isäsi on vanha tabernaakeli! Ja ettet toiste soitollasi meitä kiusaisi, panen minä pianon lukkoon. (Panee pianon lukkoon) Ja avaimen annan sedälle. (Antaa avaimen Torstille.)

TORSTI (Ottaa avaimen): Kiitos, täti.

TUTTU (Verannalta): Kahvi on valmista!

EULALIA (Torstille): Mennään, tule!

TYYRA (Päästää kamalan itkun möläkän).

TORSTI: Älä, Herran tähden, tuolla lailla huuda, lapsi hyvä!

TUTTU (Juosten sisään verannalta): Mikä ihme! Tyyra! Mitä sinä itket?

TORSTI: Täti vain lukitsi pianon.

TYYRA (Potkien äkäisesti jalkaansa monta kertaa peräkkäin): Senkin vanha — piru!

TUTTU: Tyyra! Tyyra!

TORSTI (Nauraen): Isänsä lapsi! — Tule pois, Tyyra, kahvia juomaan, tule!

TYYRA (Lakkaa itkemästä): Mutta minun pitää saada kaksi pullaa.

Saat, saat, kunhan et tuolla lailla huuda. (Vie Tyyran verannalle.)

TORSTI (Kääntyen peräovelta): Mutta nyt sinne joku ajoi pihaan.
(Juoksee salin läpi oikealle.) Varmaankin jo saapui koko
Klinkovströmin mustalaiskuorma.

LAILA (Kantaen kapalolasta sylissään tulee ovessa häntä vastaan): Tässä sitä nyt ollaan! Päivää, päivää!

RIIKKA (Seuraa, kantaen lapsenvaunuja.)

TORSTI (Käsiään levittäen, mutta peräytyen kauhusta): Siinähän todellakin!

LAILA (Joka on pitänyt Torstin sanoja tuliaistervehdyksenä): Kiitoksia!
Oli niin hauska tulla teille. Vaan minne saamme mennä lapsen kanssa?

TORSTI: Vaikka minne! Missä vaan tilaa on. Tämä on sali, tuolla makuuhuone.

LAILA: No, me menemme sinne. Riikka, vie vaunut sinne!

TUTTU (Tulee perältä): Kas niin! Täällähän sinäkin… (Tervehdys.)

LAILA: Täällä, täällä. Ja tämmöinen poika, oikea häränkyljys sylissäni!

TUTTU: No, tuo tänne, niin katsotaan! (Vie Lailan vasemmalle.)

LAILA: En tahdo jaksaa kantaakaan enään. Se juo kuin vasikka maitoa.
(Seuraa Tuttua makuuhuoneeseen.)

TORSTI (Lyö kätensä yhteen silmät taivasta kohti): Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin jumala. Juo kuin vasikka. Mitähän me muut lopulta saamme syödä?

FEEDI KLINKOVSTRÖM (Metsästäjän tamineissa ja Tuisku riimussa mukanaan tulee vasemmalta. Hän hieman onnahtelee, käyttää tummia silmälaseja, pyyhkii usein pitkiä, tuuheita viiksejään ja puhuu ja nauraa hyvin kovaäänisesti, mutta käheästi): Päivää, poikaseni! Tässä olen minäkin. (Pudistaa kovasti Torstin hänelle ojentamaa kättä.) — Feedi Klinkovström, hä-hä-hä-hä.

TORSTI: Kyllä min muistan.

FEEDI: Et sano tervetuloakaan?! Hä?

TORSTI: Sehän oli tarkoitukseni, vaikka…

FEEDI (Lyö Torstia olkapäälle): … vaikka et hoksannut samoa, senkin…

TORSTI (Kivusta irvistellen painuu toiselle sivulle): … en ehtinyt.

FEEDI: Mutta me sotilaat, me ehdimme. — No, sano sitte tervetuloa Tuiskullekin ja anna sen olla ja elää kuin se itse tahtoo! Tässä, ota ja vie se! Sen minä jätän sinun hoidettavaksesi! (Antaa riimun Torstin käteen ja asettaa metsästystamineensa salin nurkkaan.)

TORSTI: Siinä tapauksessa minä sen lasken heti irti.

FEEDI: Laske vain, mutta maksakin sitte naapurisi lampaat.

TORSTI: Vai sitä erikoisalaa Tuisku harjoittaakin?

FEEDI: Niin, siksikuin oikea metsästysaika alkaa, sinä — pukki.

TORSTI: Ja se alkaa vasta puolentoista kuukauden perästä.

FEEDI: Sitävartenpa me ajoissa tänne tulimmekin.

TORSTI: Mitäs hittoa me sen ajan sitte teemme?

FEEDI: Mitäkö? Juomme totia, poikaseni. Etkö sitä muista?

TORSTI: Niin vainkin: illasta aamuun asti.

FEEDI: Ja aamusta iltaan.

TORSTI: Ja kun konjakki loppuu?

FEEDI: Niin juomme rankkia, hä-hä-hä-hä!

TORSTI: Kuin vesikauhuiset!

FEEDI: Kuin vesikauhuiset koirat!! — Mutta missä ne muut mustalaiset ovat? Jokos ne ovat ehtineet kahvipöytään? Vai ketkä tuolla istuvat? (Osottaa verannalle.)

TORSTI: Tyyra siellä on… (huutaa) Tyyra, tule viemään Tuisku ulos!

TYYRA (Tulee, ottaa Tuiskun ja vie puutarhaan.)

FEEDI: Rouvasiko kanssa? Hä? Miks'ei hän tervehtimään tule?

TORSTI: En minä vielä naimisissa ole — täti Eulalian kanssa.

FEEDI: Mitä sanot? Onko hän täällä? Onko sekin vanha Noakin arkki jo ehtinyt tänne purjehtia?

EULALIA (Huutaa verannalta): Kyllä minä kuulan,.kyllä minä kuulen! (Tulee peräovelle.) Täällähän se Klinkovströmin särkynyt iänikuinen baasiviulu taas rämisee.

FEEDI: Niin tekee, niin tekee! Hä-hä-hä-hä! (Levittää molemmat kätensä.) No, tule syliini sitte! No!

EULALIA (Levittää myös kätensä syleilyä varten): No! No! Juokse siitä, vanha kameli, sitte Noakin arkkiin! (Hän ja Feedi lentävät toisiaan halailemaan.).

TORSTI (Syrjään): Ne löysivät: siis toinen toisensa.

(Tuttu ja Laila tulevat samassa vasemmalta.)

TUTTU (Feedin ja Eulalian yhä halaillessa toisiaan): Oi, mikä ihana näky.

LAILA: Mikä sopusointu!

EULALIA: Vanha rakkaus ei ruostu! (Tervehtien Lailaa syleilemällä):
Sinähän et ole mustasukkainen, minä tiedän sen, Lailaseni?!

LAILA: En, en ollenkaan.

TORSTI: Syytä on Lailan pitää silmänsä auki kuitenkin. Täti Eulalia on vielä kovin vaarallinen.

TUTTU: (Jota Feedi samalla kertaa on tervehtinyt): Kun Feedi
Klinkovström näkyy tädin suhteen olevan yhtä tulenarka kuin ennenkin!

FEEDI: Niin, niin, hä-hä-hä-hä!

EULALIA (Ottaen Feediä käsivarresta): Sotilaissa on ruutia. Sen tautta minä heistä pidän.

TORSTI: Ai, ai! Varokaa räjähdystä, täti!

EULALIA: Näkemiin nyt! Me menemme puutarhaan kävelemään. (Aikoo viedä
Feedin perälle.)

TUTTU: Mutta, täti hyvä, Laila ja Feedi eivät ole vielä juoneet kahvia.

EULALIA: Juokoot sitte! Minä odotan niin kauan.

TUTTU (Lailalle): Tule, Laila! Mennään!

LAILA: Se onkin maistuva nyt. (Menee perälle.)

TORSTI (Feedille): Menkäämme mekin!

FEEDI (Osottaa ruokakaappiin): Entäs se pikkanen champagne?

TORSTI: Valitettavasti — se ei ole vielä saapunut.

FEEDI: Eikö ole?! Mutta iltasella sen pitää jo olla täällä. (Menee perälle.)

TORSTI: Toivokaamme. (Seuraa häntä.)

TUTTU (Palaa samalla, menee oikealle vievälle ovelle, josta huutaa):
Fiina tuo kuppeja ja kahvia lisää!

EULALIA (Joka sillä välin on ruvennut huonekaluja sijoittelemaan mielensä mukaan): Sinulla, Tuttu, on tässä huoneessa ihan liian vähän seiniä.

TUTTU (Kuin ajatuksissaan): Niin on, täti. Jos täti panee yhden lisää, niin olen kovin kiitollinen.

EULALIA (Kummastellen): Minä puhun seinistä.

TUTTU: Anteeksi! Minä kuulin heiniä.

FIINA (Kulkee sillävälin huoneen läpi perälle, kantaen kuppeja ja tuoden lisää kahvia.)

EULALIA: Herra jestas! Joko sinä olet päästäsi sekaisin, Tuttu?

TUTTU (Kuin sekaisin): Todellakin, täti, en muista enää, mitä minun piti tehdä.

EULALIA: Juo kahvia! Se selvittää.

TUTTU: Täytyy, täytyy. Ehkä tätikin juo vielä tilkan päälle.

EULALIA: Enkä juo. Mutta minä ajattelen ensin, miten täällä oikein olisi uudelleen kaikki järjestettävä.

TUTTU: No, tulkaa sitte! (Menee perälle).

EULALIA (Jää keskelle huonetta seisomaan selin oikealle vievään oveen päin, katsellen ja miettien.)

(Verannalla äänekästä puhelua).

SAIMA SUNDELL (Astuu oikealta sisään ja pysähtyy tuijottamaan Eulaliaan, joka pitkään aikaan on kääntymättä eikä huomaa kenenkään tulleen sieltä sisään. Saima miettii kotvan; tekee liikkeen kuin aikoisi mennä takaisin, mutia samassa Eulalia kääntyy, on huudahtaa kuin pelästyneenä, vaan mykistyy ja molemmat naiset jäävät, kuin kaksi kukkoa, hyökkäävässä asennossa, silmät säihkyvinä toisiinsa tuijottamaan. Yht'äkkiä molemmat samalla kertaa kääntyvät selin toinen toiselleen ja kun Eulalia tekee pari askelta perälle päin, astuu Saima pari askelta etualaa kohti. Sitte he taas kääntyvät ja tuijottavat toisiinsa, ja näin kotvasen seisottuaan astuvat vielä muutaman askeleen syrjään, niin että Saima tulee olemaan vasemmalle vievän oven kohdalla ja Eulalia oikealle vievän oven suussa. Eulalia silloin osottaa sormella, että Saima menisi ulos perälle, Saima taas osottaa Eulalialle ovea oikealle. Samassa aukeaa oikealle vievä ovi ja Ilta astuu sisään aivan Euialian eteen ja pysähtyy myös paikalleen kuin kivettynyt.)

EULALIA (Heittää silloin päätään taaksepäin, ottaa suoran asennon ja marssii kuin sotamies peräovesta ulos. Verannalla hän kääntyy, osottaa sormellaan sisälle Saimaan päin ja purskahtaa pilkalliseen nauruun): Katso, Tuttu, kuka on tullut! Ha-ha-ha-ha-ha-haa! (Tämän jälkeen hän poistuu ylpeästi portaita alas puutarhaan.)

TUTTU (Verannalla): Äiti! Ilta! (Tulee saliin.)

TORSTI: Tulivatko hekin jo? (Tulee samoin sisään.)

(Verannalla puhelu kotvaksi lakkaa, Laila ja Feedi katsovat myös sisään, mutta jäävät paikoilleen.)

TUTTU: Terve tuloa, terve tuloa! (Tervehdys.)

TORSTI: Tulitteko sittenkin samassa junassa! (Tervehdys.)

SAIMA: Kuin Klinkovströmin joukko? Kyllä.

ILTA: Vaikka meidän heidän tähden näin täytyi odottaa asemalta päästäksemme.

TORSTI: Siellähän aina tapaa hevosia tarpeeksi olla.

TUTTU: Niin.

ILTA: Vaan nyt ei ollut… yhtään muuta.

SAIMA (Alakuloisesti): Ja toisen harmin perästä kohtasi meitä täällä heti toinen.

ILTA (Samoin): Täti Eulalia, niin!

TUTTU (Samoin): Minkäs me sille voimme?! Hän tuli aivan odottamatta.

TORSTI (Autuaallisesti): Elämässä, rakkaat ystävät, eivät harmit lopu koskaan!

SAIMA (Varmasti): Siinä sinä toden sanoit, Torsti!

ILTA (Heittäytyen Torstin kaulaan): Oi, Torsti raukka! Minun on sinua niin sääli, niin sääli! Oikein minua itkettää. Tiedäthän, kuinka paljon sinua rakastan, rakas lankoni?!

TORSTI (Taputtaen Iltaa selkään): Kiitän sinua, rakas kälyni, myötätunnosta! (Myös itkuäänellä.) Mutta sillehän ei mahda mitään, ei mitään.

SAIMA (Syleilee häntä yhdessä Illan kanssa): Minäkin otan osaa sinun onnettomuuteesi, rakas vävyni!

TUTTU (Liittyen yhteiseen ryhmään ja syleilyyn): Kuinka rakkaita, kuinka helliä ja hyviä te olette kaikki, kaikki, kaikki!

FEEDI (Ilmestyy peräovelle): Mikäs sukulaisten kohtaus täällä on, josta tuommoista pirinää ja lirinää kuuluu?! Häh-häh-häh-häh! (Ryhmä hajaantuu ja kaikki pyyhkivät silminään, eri puolille kääntyen.)

LAILA (Joka on asettunut Feedin taakse): Todellakin! Kaikki kyyneleissä!!

FEEDI (Edeten keskelle salia ja ojentaen toisen kätensä Saimalle, toisen Illalle.) Päivää sitte, ell'ette ole tulleet meidän kesäiloamme pilaamaan!

SAIMA ja ILTA (Koskettavat jotenkin kaukaa ja kylmästi Feedin käsiä kukin taholtaan, lausuen samalla kertaa): Päinvastoin, päinvastoin ihan.

LAILA (Joka tervehtii ensin Saimaa ja sitten Iltaa): Hauska tavata teitä sitte.

FEEDI: Top, top! Kuinka niin päinvastoin? Mitä te sillä tarkoitatte?
Minä vainuan siinä sotajuonta. Ettäkö..?

LAILA (Hoksaten): Niin, ettäkö…?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Niin juuri.

LAILA ja FEEDI (Yht'aikaa) Mitä: niin juuri?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Sitä, mitä te tarkoititte.

LAILA ja FEEDI (Yht'aikaa): Mitäs me sitte tarkoitimme? Mitä?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa): Kysykää itseltänne!

FEEDI: Ei, ei, ei mitään verukkeita.

LAILA: Ei, ei. Mitä me sitte tarkoitimme?

FEEDI: Minä kysyn, mitä me tarkoitimme? Vastatkaa?

SAIMA ja ILTA (Kohauttavat vain kummastellen olkapäitään.)

FEEDI (Kääntyen vuoroon Tutun ja Torstin puoleen): Mitä me tarkoitimme?
Selittäkää te!

TUTTU ja TORSTI (Jotka koko ajan ovat keskenään nauraneet): Mistä me tiedämme! Mistä me tiedämme!

LAILA (Ahdistellen Saimaa ja Iltaa): Niin, teidän pitää sanoa, mitä me tarkoitimme!

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa) Tämähän on kauheata! Tämähän on kauheata!

TUTTU: Ihan aluksi tämmöinen riita.

TORSTI: Ja aivan tyhjästä!

FEEDI: Minä tahdon vain tietää, mikä tarkoitus oli sanalla "päinvastoin". Sekö, että me pilaamme teidän kesäilonne vai päinvastoin? Kumpiko?

SAIMA ja ILTA (Yht'aikaa) Se, se, se!

TUTTU ja TORSTI: Se, juuri se!

FEEDI: No, sitte minä olen tyytyväinen.

LAILA: Niin, sitte me olemme tyytyväisiä.

FEEDI: Ja me jäämme tänne.

LAILA: Ja me jäämme tänne.

FEEDI (Kolkuttaen rintaansa): Minun sotilaskunniani on hyvitetty.

LAILA: Kaikki saavat siis jäädä tänne.

SAIMA ja ILTA: Me kiitämme.

TORSTI: Ja me myöskin?

FEEDI: Ja te myöskin.

TUTTU: Nyt on vain sovittava siitä, rakkaat vieraamme, minkä huoneen kukin perhe saa.

TORSTI: Niin, minä pyydän jo etukäteen, ettei meitä, vaimoani ja minua, ollenkaan otettaisi lukuun.

LAILA ja FEEDI: Ei, ei, tietenkään, ei.

TUTTU: Me kyllä aina löydämme paikan itsellemme.

TORSTI Vaikka heinäladossa — näin kesäaikaan.

LAILA: Tahi kanakopissa.

FEEDI: Tahi sikoläätissä, hä-hä-hä-hä!

SAIMA: Ehkä herrasväki, joka tänne on ennen meitä tullut, tahtoisi valita makuuhuoneensa ensin.

ILTA (Puoleksi syrjään): Mainituista paikoista.

TUTTU: Vapaan valinnan mukaan!

TORSTI: Mikä parhaiten sopii.

LAILA: Meidän pikku Osmo-Björn-Tapiomme nukkuu jo tuolla viereisessä huoneessa.

FEEDI: No, ehkä me sitte pidämme sen.

TUTTU: Äidille ja Illalle teemme siis vuoteet tänne.

TORSTI: Tuohon leposohvalle ja lattialle.

SAIMA: No, miks'ei?!

ILTA: Minä kyllä makaan lattialla.

FEEDI: Mutta — ei. Ei se sovi. Ei se sovi sittenkään… siinä tapauksessa, Laila…

LAILA (Hoksaten tarkoituksen): Niin, niin. Se on totta. Ei se sovi.

FEEDI: Jos tämä ovi pannaan lukkoon, niin enhän minä pääse tätä tietä yöllä ulos, jos tarvitsen. Ja minun pitää päästä. Ikkunasta en voi kavuta.

LAILA: Me siis vaihdamme, eikö niin?

TUTTU: Sehän sopii paremmin: äiti ja Ilta nukkuvat siis meidän sängyissämme?

SAIMA ja ILTA (Nyökäyttävät hyväksyvästi päätään.)

FEEDI: Top! Top! Me muutamme sängyt tänne. Meillähän on etuoikeus, eikö niin?

LAILA: Feedi, ne eivät ole rauta-, vaan puusänkyjä.

FEEDI: Sitte en niistä huoli, vaikka itse paholainen ne tänne kantaisi.

SAIMA ja ILTA: Me kyllä tyydymme niihin.

TORSTI: Sehän oli mainiota!

TUTTU: Sittehän asia on selvä.

FEEDI: Ja nyt me lähdemme kaikki kävelemään puutarhaan, eikö niin?

LAILA: Sovussa kaikki?! Tule, Ilta! (Ottaa Illan käsivarresta.)

ILTA (Kylmästi): Voimmehan mennä. (Menevät perälle.)

FEEDI: Ja sitte me kaksi. Saanko luvan? (Tarjoaa käsivartensa Saimalle.)

SAIMA (Hiukan nenäänsä kohottaen): Voimmehan mekin…

TORSTI: Sillä aikaa laitamme me täällä kaikki kuntoon.

TUTTU: Älkää nyt vain kovin pian palatko!

FEEDI: Mutta muistakaa: ensin toti ja sitte hyvä illallinen päälle!
(Menevät.)

TUTTU: Koetamme parastamme.

TORSTI (Huutaen Saiman ja Feedin jälkeen): Muistakaa vain, ettette kompastu täti Eulaliaan! (Kuuluu Feedin nauru: Häh-häh-häh!)

FIINA (Tulee puoleksi oikealta ovesta sisään): Mitäs sitä nyt illalliseksi laitetaan, rouva?

TUTTU (Epätoivossaan): Mitä vain Fiina tahtoo.

TORSTI: Ja voi.

FIINA: No, minä laitan sitte, mitä voin. Mutta minä sanon samalla, että se on viimeinen ateria, jonka valmistan.

TUTTU: Kuinka niin?

FIINA: Minä lähden huomenna ensimäisessä junassa pois.

TORSTI: Miksi niin?

FIINA: Siksi, että ruoka on lopussa ja — minun voimani myös, jos tätä menoa tulee jatkumaan. (Lyö oven kiinni jälkeensä.)

TORSTI: Joka oli todistettava.

TUTTU (Alkaa kävellä levottomasti edestakaisin huoneessa.)

TORSTI (Katsoo häneen pitkään ja ivallisesti): No, Tuttu?

TUTTU: No, mitä "no"?

TORSTI (Veitikkamaisesti): Minä toivon vain, ettei sinun ole enää ikävä. Olethan saanut seuraa nyt.

TUTTU (Itkusuin): Ja sinä kehtaatkin vielä puhua noin hävyttömästi,
Torsti!

TORSTI: Saanko minä kysyä, minne sinä aiot panna yöksi maata?

TUTTU (Tiuskaisten): Kanakoppiin, niinkuin kuulit.

TORSTI: Minä sitten valitsen heinäladon ja jätän sikoläätin jollekin mahdollisesti vielä tulevalle vieraalle.

TUTTU (Yhä enemmän hermostuen): Tämä on kauheata, tämä on kauheata!

TORSTI: Niin, kultaseni! Tämä on koleran esimakua. Basillit ovat saapuneet!

TUTTU (Heittäytyen Torstin kaulaan): Oi, jospa voisimme niistä päästä pian, pian!

TORSTI: Senhän saamme nähdä sitte!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Muutamia tunteja myöhemmin.)

TORSTI (Istuu leposohvalla.)

SAIMA (Istuu toisella puolen häntä, pidellen häntä toisesta kädestä.)

ILTA (Istuu toisella puolen, pidellen toisesta kädestä.)

SAIMA (Intomielisesti): Et usko, Torsti rakas, kuinka iloinen todellakin olen saadessani olla täällä luonanne?!

ILTA (Vieläkin intomielisemmin): Ja minä, minä vieläkin enemmän — saada istua tässä vieressäsi, puristaa kättäsi ja (heittää kätensä Torstin kaulaan) syleillä sinua täydestä sydämestäni, näin!

TORSTI (Hiukan väistellen): Minä kiitän, minä kiitän, rakkaat ystävät!
Tuntuuhan se kovin hyvältä minustakin.

SAIMA (Samaan sävyyn): Varsinkin, kun näen sinut näin tyytyväisenä ja hyvällä tuulella!

ILTA (Samaan sävyyn): Ja kilttinä ja rakastettavana meitä kohtaan!

TORSTI: Kuinkapa minä muuta voisin ollakaan?! Tämähän todellakin on niin hauskaa meillekin!

SAIMA: Oo, kuinka hienotunteinen sinä olet!

ILTA: Ei pahaa sanaakaan sinulta kuule!

TORSTI: Miksikä niin — pitäisi?

SAIMA: Älä sano! Älä sano!

ILTA: Onhan sinulla niin äärettömän paljon syytä.

TORSTI: Tehän saatatte minut ihan ymmälle.

SAIMA: Kun tämmöisen liudan vieraita näin tyynenä ja tasaisena siedät talossasi!

ILTA: Eikä sinussa huomaa hermostumista vähääkään, ei vähääkään.

TORSTI: Mutta, rakkaat ystävät, enhän minä toki raakalainen ole!

SAIMA (Suuttumuksella): Mutta sitä ovat nuo, jotka kehtaavat tällä lailla toisen talon täyttää.

ILTA (Samoin): Tällä lailla pyytämättä tulla ja kääntää kaikki ylösalasin!

SAIMA (Samoin): Ja pilata toisten ihmisten kesäilon kokonaan!

ILTA: Niin että tästä kaikesta voit vielä uudelleen sairastuakin!

TORSTI: Ehkäpä joutua hullujenhuoneeseenkin! Niin. Vaan minkäpä minä nyt sille voin? Neuvokaa te!

SAIMA: Anna heille hieno viittaus!

ILTA: Älä anna heille ruokaa!

TORSTI: Se olisi kyllä hieno viittaus!

ILTA: Mutta silloin emme saa itsekään syödä.

SAIMA: Minä laitan kyllä meille voileipiä valmiiksi ja me syömme salassa.

TORSTI: Minä pahoin pelkään, että meidän kaikkien pakostakin hyvinkin pian täytyy panna hampaat naulaan.

ILTA: Kuinka niin?

SAIMA: Onko täällä niin vaikea saada ruokatarpeita?

TORSTI: Kyllä se niin hullusti on — näin keskellä kesää.

SAIMA: Sittehän teidän on ihan sietämätöntä täällä asua?!

ILTA: Ja siinä tapauksessa täytyy se ilmoittaa kaikille suoraan.

SAIMA: Ja mekin lähdemme pois.

TORSTI: No, no, ei nyt mamman niin tarvitse pelästyä.

SAIMA: Täällähän ei muutenkaan voi liikkua askeltakaan: minne vain käännyn, niin näen tuon vanhan variksenpelättimen Eulalian käsikädessä Feedi Klinkovströmin kanssa kävelevän.

ILTA: Ja sitte vielä lapset ja koirat ja kissat — aina joka nurmella, minne vain tahtoo heittäytyä.

TORSTI: Minusta se vain on kovin hauskaa näin vähän vaihteeksi keskikesän raukeassa hiljaisuudessa.

SAIMA: Mutta minusta ei. Eulalian ja noitten muitten on lähdettävä pois. Joko he, — —

ILTA: — — taikka me.

TORSTI: Minun täytyy tunnustaa, rakkaat ystävät, että asetatte minut kovin vaikeaan välikäteen.

SAIMA: Niinkö?

ILTA: Sitä en olisi uskonut.

TORSTI: Niin, niin, ymmärtäkäähän minut oikein!

SAIMA: Et siis tiedä, kummanko joukon mieluummin tahtoisit pitää täällä.

ILTA: Heidätkö vai meidät? Kiitos, Torsti!

TORSTI: Tietenkin minä mieluummin antaisin heidän jäädä tänne — ja kuolla nälkään (levittää kätensä syleilyä varten) saadakseni pitää teidät hengissä, rakkaat ystäväni.

SAIMA (Tarttuen Torstin käteen): Vai sillä lailla. Se oli kauniisti!

ILTA (Juosten Torstin kaulaan): Nyt minä ymmärrän. Rakas, rakas Torsti!

TORSTI: Mutta, kuulkaapas!

SAIMA ja ILTA: No? No?

TORSTI: Minulla on eräs tuuma, eräs suuri suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan.

SAIMA: Ja se on?

ILTA: Mikä se on?

TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin tuo odotettu nälkäkuolema tapahtuu, täällä pitäisi saada sovinto aikaan mamman ja täti Eulalian välillä.

SAIMA (Kääntyy selin Torstiin päin, tehden äänettömiä, vihaisia eleitä.)

ILTA Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään.

TORSTI: Mutta Europan yleisen rauhan tähden — pitäisi ainakin koettaa! Ajatelkaahan: lähteä tästä maailmasta sanomatta toisilleen edes "näkemiin"!!

SAIMA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan, tiedäthän sen.

ILTA: Tiedäthän, rakas Torsti, että äiti ja täti Eulalia ovat sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin äiti joutui naimisiin isän kanssa ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi.

SAIMA: (Kääntyen yhtäkkiä): Ja minä en voi Eulalialle koskaan antaa anteeksi, että hän sanoi minun riistäneen häneltä hänen sulhasensa. Sillä se ei ole totta. Minun mies-vainajani rakasti minua eikä Eulaliaa.

TORSTI: Tietysti, tietysti, mamma. Senhän todisti se, että hän nai mamman eikä Eulalia-tätiä.

SAIMA: (Itkuäänellä): Ja se on hävytöntä, että Eulalia sitte sanoi minun jääneen leskeksi sen tähden, että häijyydelläni muka kiusasin mieheni kuoliaaksi.

ILTA: Mutta rauhoituhan, mamma hyvä. Älä nyt viitsi itkeä turhasta!

SAIMA: Minä sanon: en, en, en, en koskaan tahdo sopia Eulalian kanssa.

ILTA: Miksikä, Torsti, aloitkaan puhua tuosta asiasta?!

TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein tuon esityksen. Vaan koska se ei käy päinsä, niin eläkäämme edelleen sitte riidassa ja näyttäkäämme toisillemme torahampaita.

TUTTU (Tulee oikealta piparkakkutaikinaa vadissa hieroen): Täällähän te olette. Kuka teistä tulee vähän auttamaan minua piparkakkutaikinaa hieromaan?

TORSTI: Anna mulle!

ILTA: Vielä mitä! Minä hieron. (Ottaa vadin Tutulta.)

TUTTU: Käteni on ihan puutunut jo.

SAIMA (Joka on pyyhkinyt silmänsä): Vai leipomapuuhissa sinä olet, lapseni! Minä tulen sinua auttamaan. (Illalle) Anna tänne vati! Minä hieron. (Ottaa vadin Illalta.)

ILTA: On sinulla nyt, Tuttu parka, huolia meidän tähtemme.

TORSTI (Pisteliäästi): Oo, Tuttu on siitä niin iloinen! Hän kantaa ne niin mielellään teidän tähtenne. Eikö niin, Tuttu?

TUTTU (Hieman nolona): Niin teenkin. Kunpa vain täällä saisi kaikki, mitä tahtoo!

TORSTI: Ja tarvitsee!

SAIMA: Meitä varten nyt ei mitään erikoisempia laitoksia tarvita.

ILTA: Me tyydymme vaikka mihin.

TORSTI: Vaikka kiviin leivän sijasta, niinkö?

ILTA: Vaikka!

SAIMA: Eihän nyt toki niin hullusti vielä liene!

TUTTU: Mitä sinä nyt tuollaisia puhut, Torsti!

TORSTI: Ei sitä tiedä, kuinka vielä voi käydä. Minä ainakaan en mistään takaa. Lihaa täällä ei saa rahallakaan. Eikä kalan häntääkään ole nähty moneen päivään.

ILTA: Vaikka ihan järven rannalla asutte!

SAIMA: Mitäs te, raukat, sitte täällä olette syöneet?

TUTTU: Onhan meillä munia, voita ja maitoa ollut!

TORSTI: Kummakos sitte, että me, Tuttu ja minä, näin laihoja olemmekin?
Emmekös ole, hä? Emmekös ole kuin toistemme henkäyksiä vain?

TUTTU: Älä nyt viitsi laskea leikkiä, Torsti. Vielä pelästytät mamman ja Illankin.

ILTA: Kyllä se on totta, että olette vähän laihtuneet, kun teitä oikein katselen.

SAIMA: Ja nyt tuli näin monta suuta vielä yhdellä kertaa teille lisää!

ILTA: Ja semmoinen herkkusuu kuin Feedi Klinkovström!

SAIMA: Ja suur'syöjä kuin Eulalia!

TORSTI: Oikea syöjätär, eikö niin, mamma?

SAIMA: Ha-ha-ha-ha! Se oli oikeaan osattu!

ILTA: Hyvä ruokahalu näkyi Lailallakin olevan.

TUTTU: Tietysti matkalta tultua.

TORSTI: Toivokaamme, että ruokahalu yhä vain paranee!

SAIMA: Sinun pitää säästää voita, Tuttu! Se on turha, että Tyyra pitkin päivää syö voileipiä.

ILTA: Kova nälkä näkyy heidän Riikallaankin olevan, kun se tuolla puutarhassa karviaismarja-raakaleita yhtä mittaa syö.

TORSTI: Se ei ole niin vaarallista, kuin että Tuisku jo on ehtinyt syödä toisen kenkäni melkein kokonaan!

TUTTU: Taivas varjelkoon!

ILTA: Sehän on kauheata!

SAIMA: Mitä ihmettä ne tänne tulivatkaan samalla kertaa meidän kanssamme?!

TORSTI: Ja ajatelkaas: pikku Osmo-Björn-Tapio ja Muisku juovat maitoa kilvan niin, että huomenna tuskin saadaan enää kermaakaan kahviin.

TUTTU: Mitä sinä nyt tuosta kerrot, Torsti!

TORSTI: No, no, olkoon sitte! Minä olen suora. En tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä.

ILTA: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat!

SAIMA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä.

TUTTU: Mutta mammahan tekee työtä puolestaan otsansa hiessä.

TORSTI: Toden perään — ihan kuin hiiden myllynkiveä jauhaa!

SAIMA: Huh! Kovinpa tämä jo tuntuukin! Kukas nyt ottaa hieroakseen?

TORSTI: Minä kyllä ottaisin, mutta pelkään, että taikina katoaisi vatsaani ennenkuin siitä on kakkujakaan syntynyt.

ILTA: Minähän äsken jo tarjouduin. Antakaa tänne!

TUTTU: Minä otan taas! (Ottaa vadin Saimalta.) Mutta kuulkaa te, Ilta ja Torsti, menkää järvelle ja soutakaa uistinta! Ehkä näin illan suussa joku hauki tarttuisikin siihen!

ILTA: Ai, mennään, mennään, Torsti!

TORSTI: Ai, mennään, mennään sitte!

SAIMA: Menkää todellakin, niin teette puolestanne vähän hyötyä tekin!

TUTTU: Ja mamma tulee leipomaan vehnästä kanssani?

SAIMA: Tietysti. Mennään. Tule! Hyvästi siksi, lapset! (Menee oikealle.)

TUTTU: Näkemiin sitte! (Menee myös oikealle.)

ILTA (Heidän jälkeensä): Mutta noille muille ette saa antaa palastakaan!

TORSTI: Ei palanutta piparkakkuakaan, ha-ha-ha-ha!

ILTA: Niin juuri! Hankkikoot he itse itselleen ruokansa! (Ottaa Torstia käsivarresta.) Niinkuin me teemme. Menkäämme siis uistelemaan heti!

TORSTI: Menkäämme vain! Saa nyt nähdä, onko onni suotuisampi sinulle kuin se on ollut minulle?

ILTA (Intohimoisesti): Minä olen varma siitä. (Heittäytyen Torstin kaulaan.) Kuinka äärettömän hauska minun nyt tulee täällä olemaankin!

TORSTI (Ottaa Iltaa vyötäisistä ja pyörähyttää häntä ympäri): Ja minun, ja minun!

EULALIA ja FEEDI (Ilmestyvät samalla käsitysten verannalle ja rykäisevät merkitsevästi.)

ILTA (Riuhtaisekse irti Torstista ja luo vihaisen katseen tulijoihin.)
Hyi!

EULALIA: ja Feedi (Räjähtävät ilkeään nauruun.)

EULALIA: Vai näin täällä kuherrellaankin?!

FEEDI: Pyydämme anteeksi, että tulimme häiritsemään herrasväkeä!

TORSTI: Ei ole vaarallista. Me olimme juuri lähdössä kahden kesken järvelle soutelemaan.

ILTA (Pisteliäästi vuoroonsa): Ja voimme siis jättää herrasväen tänne käsitysten kuhertelemaan, — niinkuin herrasväellä näkyy tapa olevan.

EULALIA: Ilta on niin hyvä ja jättää pistopuheensa välttääkseen enempiä ikävyyksiä sisarensa kanssa tämän kohtauksen johdosta…

FEEDI: Jota suinkaan emme olisi suoneet edes näkevämmekään.

ILTA: Minä pyydän: olkaa niin hyvä ja menkää heti kertomaan Tutulle!
Hän on tuolla keittiössä äitini kanssa.

TORSTI: Mutta älkää, täti hyvä, missään tapauksessa unhottako sanoa, että me vielä läksimme järvelle jatkamaan kuherteluamme. Tule, Ilta, mennään! (Ottaa Iltaa kädestä.)

ILTA: Mennään! Ha-ha-ha-ha!

FEEDI (Estäen heitä): Top, top, sanon minä sittenkin.

TORSTI ja ILTA: Miksi niin? Miksi niin?

EULALIA: Järvelle soutelemaan ette nyt pääse missään tapauksessa.

FEEDI: Niin, se on turha yrittääkin.

TORSTI: Kuinka niin?

FEEDI: Laila ja Tyyra ovat vesillä veneellänne.

EULALIA: Eivätkä piankaan palanne. Näkyivät soutavan tuonne niemen taakse.

ILTA: Hyi, kuinka harmillista!

EULALIA: Eikö totta, kyyhkyseni? Niin kauhean harmillista!

TORSTI: Ja meidän kun piti yhdessä koetella kalaonneamme!

FEEDI (Salavihjauksella): Hä-hä-hä-hä! Kaikkea minä kuulenkin! Vai kalaonnea?!

TORSTI: Niin juuri. Tuttu ei tiedä, mitä hän vierailleen tänä iltana saa pöytään.

ILTA: Mutta minä juoksen rantaan ja koetan huutaa, että toisivat veneen takaisin.

FEEDI: Tee se, tee se, Ilta! Ja juokse pian! Emmehän voi ilman ruokaakaan jäädä.

ILTA: Tulethan, Torsti, kohta myöskin alas rantaan? (Juoksee perälle.)

TORSTI: Tulen, tulen — paikalla.

FEEDI: Vai ovat asiat täällä näin hullusti?!

EULALIA: Jos olisin tietänyt, että täällä tällainen puute vallitsee, niin tuskinpa olisin tänne tullutkaan.

TORSTI: Minkäs sille voi, kun ei paikkakunnallamme ole ruokatavaroita saatavissa — näin kesäaikaan. Lihaa emme ole nähneet viikkokausiin. Ja järvestäkin näkyvät kalat ihan kuin tahallaan lähteneen karkuun.

FEEDI: Luonnollisesti silloin tuotatte ruokatavaranne kaupungista. Mikä nahjus sinä olet, ettette niin paljoa ymmärrä!

TORSTI: Helppo sanoa, mutta ei se ole niinkään helposti täytettävä.

EULALIA: No, jo minä ymmärrän! Vai sillä lailla ovat asianne todellakin?! (Salaa Feedllle.) Eipä ihme, että he minusta näyttivätkin niin surkeilta ja laihtuneilta, kun tänne tulin.

FEEDI: Jaa, jaa, jaa, jaa! On se säälittävää todellakin. — Kuulehan,
Torsti, tulehan tänne! (Vetää hänet istumaan leposohvalle.)

TORSTI: Mitä niin?

FEEDI (Salaperäisesti): Kuule, jos sinä olet rahan tarpeessa, niin voin minä sinulle lainata viisi markkaa?

TORSTI: Ei, kiitos, en minä tahdo.

FEEDI: Mutta täytyyhän sinun hankkia vieraillenne ruokaa.

TORSTI: Pitkällekö me viidellä markalla pääsemme — näin monta henkeä?!

FEEDI: Enempää minulla, ikävä kyllä, ei ole sinulle tarjota. Minulla on vain matkarahat, että pääsemme takaisin.

TORSTI: Sitä parempi. Minulla ei ole itselläni tapana keltään ottaa eikä liioin myöskään kenellekään koskaan mitään antaa lainaksi.

FEEDI: Se on hävytön tapa. Mitenkäs sinä sitte, poika parka, maailmassa ollenkaan toimeen tulet?

TORSTI: Sanos muuta!

EULALIA: Kylläpä me nyt tosiaankin olemme joutuneet ihanalle kesäretkelle.

TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.

FEEDI: Eikös sinulla sitte totia olekaan tänä iltana minulle tarjota, vai?

TORSTI: Koetan parastani. Asemapäälliköltä toivon jotakin saavani näin odottamattomalle vieraalle.

FEEDI: Ja minä kun toivoin, että sinä panisit toimeen täällä hauskan skruuvi-illan, että saisin jotakin kukkaroonikin.

EULALIA (Taputtaen Feediä olkapäälle): Tässä talossa, Feedi kulta, et sinä voita mitään, sen minä jo näen.

FEEDI: Tpfyi, saakeli! Kaikellaisiin paikkoihin sitä joutuukin.

TORSTI: Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta sillehän emme mitään voi.

FEEDI: Olisit ainakin voinut minulle aikaisemmin kirjoittaa, missä viheliäisessä tilassa te täällä elätte, niin emme olisi tulleetkaan emmekä turhaan tätä pitkää matkaa tehneet.

TORSTI: Mutta ettehän tekään sanallakaan ilmoittaneet tänne tulostanne.

FEEDI: Ai, saakeli! Se jäi tekemättä.

EULALIA: Mutta se teidän olisi pitänyt tietää ilmoittamattakin.

FEEDI: Niin juuri. Sehän oli ihan luonnollinen asia.

TORSTI: Nyt siis, kun asiat ovat sillä kannalla, ei auttane muu, kuin että vieraamme saavat pitää hyvänään, mitä talolla on tarjota. Olen ollut suora. Sillä en tahdo, että kellekään tulisi mitään ikäviä yllätyksiä.

FEEDI: Mutta teillähän, näin ollen, ei ole suorastaan mitään tarjota.

EULALIA: Ei muuta, kuin anoppisi ja hänen nenäkkään tyttärensä inhoittavaa seuraa.

FEEDI: On se epähienoa, että ihmiset tällä lailla toisten ihmisten taloihin tunkeutuvat.

EULALIA: Minusta se ei ole vain epähienoa, vaan suorastaan hävytöntä.

TORSTI: Minä olen aivan samaa mieltä tädin kanssa, mutta minkäs me sille nyt voimme.

EULALIA: Kyllä te voitte, kun vain tahdotte.

FEEDI: Samaa sanon minäkin. Semmoisia ihmisiä suorastaan ei ole pidettävä talossa!

EULALIA: Onkos se kumma, että teiltä ruoka kesken loppuu, kun on sellaisia suursyöjiä, kuin Saima ja Ilta.

FEEDI: Niin, molemmat ottivat semmoisen kasan sillisalaattia eteensä päivälliseksi, ettei heitä näkynyt sen takaa ollenkaan.

TORSTI: Se on totta, että tavallisissa oloissa tämänpäiväisestä laitoksestamme olisi kahdelle hengelle riittänyt ainakin kahdeksi viikoksi ruokaa.

EULALIA: Tuttu parka!

FEEDI: Tuttu parka!

TORSTI: Sen tautta meidän on todellakin sääli, ettei meillä enää ole vieraillemme mitään tarjottavaa.

FEEDI: Ole huoleti, veli hyvä, minä alan metsästää.

EULALIA: Ja minä — kalastaa.

TORSTI: Mutta ei vain sameassa vedessä, täti hyvä, minä pyydän.

EULALIA: Siinähän ne suurimmat kalat uivat, niinkuin sanotaan, eikö niin?

FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Kyllä, kyllä, mutta niitä ei syödä.

EULALIA: Ooo-ho?!

TORSTI: Ne ovat valaskaloja. Niistä saadaan vain kalaöljyä.

EULALIA: Hyi! Sitte minä en viitsi kalastaa. Minä metsästän Feedin kanssa yhdessä. Eikö niin? Sinä tähtäät, Feedi, ja minä laukaisen?

FEEDI: Hä-hä-hä-hä! Silloin varmaan saadaan jänis.

TORSTI: Se onkin parasta, täti, sillä, niinkuin sanoin, meidän järvemme on aivan kalaton.

EULALIA: Hankkikoot siitä sitte anoppisi ja Ilta ruokansa. Me emme heille anna murustakaan.

FEEDI: Kukin pitäköön nyt huolta itsestään!

TORSTI: Minun on heitä kuitenkin kovin sääli, Feedi ja täti Eulalia.

EULALIA: Minun ei ollenkaan.

FEEDI: Ja mistä syystä?

TORSTI: Kuulkaa, täti hyvä, minulla on jo kauan ollut eräs tuuma, eräs suunnitelma, jonka kovin mielelläni soisin toteutuvan.

88

EULALIA: Ja se on?

FEEDI: Mikä se on?

TORSTI: Ajattelin, että ennenkuin heille nyt tästä johtuu ilmeinen nälkäkuolema, täällä pitäisi saada sovinto aikaan anoppini ja täti Eulalian välillä.

EULALIA: Oletkos sinä hassu?! (Kääntyy selin Torstiin päin vihastuneena.)

FEEDI: Minä en luule siitä koskaan tulevan mitään.

TORSTI: Ja minä jo niin toivoin saavani Nobelin rauhanpalkinnon!

EULALIA (Seisoen yhä selin): Minä en tahdo häntä nähdä, en, en koskaan, tiedäthän sen.

TORSTI: Siten olisimme kuitenkin yhteisesti hankkineet ruokarahat ja olisimme voineet viettää hauskan kesän kaikki yhdessä.

FEEDI: Tiedäthän, rakas Torsti, että anoppisi ja Eulalia ovat sovittamattomia verivihollisia siitä saakka, kuin Saima joutui naimisiin…

TORSTI: … ja täti Eulalia jäi vanhaksi piiaksi.

EULALIA (Kääntyen yht'äkkiä): Minä en jäänyt vanhaksi piiaksi, se ei ole totta. Minä olisin saanut miehiä itselleni vaikka kymmenen joka sormelle.

FEEDI: Se on totta.

TORSTI: Mutta täti ei huolinut, niinkö?

EULALIA: En. Sillä minä tahdoin vain Sundellin ja…

TORSTI: … ja häntä ei täti saanut.

EULALIA: Sillä hänen riisti tuo toinen variksenpelätin minulta, minulta, minulta… (Puhkeaa kovaan itkuun ja heittäytyy sohvalle.)

FEEDI: Miksikä, Torsti, aloitkaan nyt puhua tuosta asiasta?!

TORSTI: Minä pyydän anteeksi sitte! Yleisen sovun ja rauhan tähden tein vain tuon esityksen. Mutta koska se ei käy päinsä, niin… (Livistää yht'äkkiä ulos perälle.)

FEEDI (Ottaa nenäliinansa ja alkaa pyyhkiä Eulalian silmiä): Älä, älä itke, lapsi kulta!

TUTTU (Juoksee oikealta sisään leipomapuvussaan): Herranen aika! Mikä täällä on? Mikä tädille on tullut?

FEEDI: Ei mikään, ei mikään! Vähän vain lankesi ja satutti nenänsä!
Kyllä se siitä ohi menee.

TUTTU: Ja minä kun luulin Tyyran täällä itkevän. Aioin lohduttaa häntä piparikakulla, joita äidin kanssa parast'aikaa paistamme.

EULALIA: Me emme teidän paistoksianne kaipaa emmekä tahdo.

FEEDI: Niin. Ei haittaisi saada jotakin vähän tuntuvampaa vatsaamme.
Vaan semmoistahan ei teillä kuulu mitään olevan.

TUTTU: Feedi hyvä, me koetamme parastamme. Fiina tulee kohta kattamaan illallispöydän. Saatte munakokkelia.

FEEDI (Purskahtaa nauruun): Munakokkelia

TUTTU: Etkös sitä rakasta?

FEEDI: En, en. Minä rakastan vain — Eulaliaa. (Halailee Eulaliaa.)

EULALIA (Vastaten halailuun): Ooo!

TUTTU: No, jos siitä voi elää, niin ei ole hätää mitään.

FEEDI (Tarjoten käsivartensa Eulalialle): Niin, tule, armaani, mennään pois puutarhaan kävelemään.

EULALIA (Tarttuen intohimoisesti Feedin käsivarteen): Kuuntelemaan satakielien suloista lemmen liverrystä!

TUTTU (Heidän jälkeensä haaveksivasti): Onnellinen nuoruus, onnellinen
nuoruus! Se elää vain lemmen haaveistaan ja lintujen liverryksestä.
(Yht'äkkiä hoksaten.) Herranen aika! Unhotin kokonaan piparikakkuni!
(Aikoo juosta oikealle.)

TORSTI (Tulee samalla häntä vastaan ovessa): Täällähän olet, Tuttu.

TUTTU: Mikäs on hätänä?

FIINA (Tulee Torstin perässä sisään ja alkaa kattaa illallispöytää verannalle, kulkien tuon tuostakin huoneen läpi kauheassa touhussa ja itsekseen mutisten.)

TORSTI: Oletpa sinä rauhallinen, vaikka itse tiedät, ettei talossamme ole tälle vieraslaumalle kohta mitään tarjottavana.

TUTTU: Minä tarjoan vain kaikki, mitä talollamme tarjottavana on.
Saavat tyytyä siihen.

TORSTI: Entäs sitte? Sanotko, että nyt on kaikki lopussa? Nyt saavat vieraat lähteä tiehensä.

TUTTU: En. Minä pyydän kauniisti: ole niin hyvä, Torstiseni

TORSTI (Jatkaen): … ja juokse sinne, hanki sitä, toimita tätä, soita kaupunkiin j.n.e.

TUTTU: Muuhan ei auta, rakas Torsti. Minkäs sille nyt voi.

TORSTI Sinä kyllä vielä pyydät kauniisti, mutta sitä eivät tee vieraat.

TUTTU: Kuinka niin?

TORSTI: Olisitpa kuullut vain, mitä vaatimuksia heillä on. Feedin, esimerkiksi, pitää välttämättä saada totinsa tänä iltana, vaan mistä minä sen konjakin otan?

TUTTU: Se ei ole niin vaarallista.

TORSTI: Vai ei ole? Minä ainakaan en osaa kuulla tuommoista komentamista toisen talossa.

TUTTU: Lupasitko sitte hankkia?

TORSTI: Lupasin — asemalta. Ja sinne lähdenkin paikalla.

TUTTU: Mutta joudu nyt kohta takaisin, Torsti.

TORSTI: Älä odotakaan minua niin pian.

TUTTU: Mitä tarkoitat?

TORSTI: Ei ainakaan ennen auringon laskua. Tahdon hiukan levätä koko tästä sekamelskasta ennenkuin kotia palaan.

TUTTU: Mutta vieraat, ajattelehan heitä!

TORSTI: Hoitakoot nyt itse itseään! Olen jo tehnyt kaiken voitavani. Olen koettanut olla niin ystävällinen kuin suinkin. Olen koettanut sovittaa riitapuoletkin: äitisi ja täti Eulalian.

TUTTU: No? Onnistuiko?

TORSTI: Jopahan! Ei se onnistu tässä eikä toisessakaan maailmassa.

TUTTU: Tiesinhän sen!

TORSTI: Ajattelehan, mikä elämä täällä näin ollen tulee olemaan?! Toinen puoli tahtoo vain pakoittaa toisen lähtemään pois. Se tästä heidän tulostaan tänne nyt on ollut seurauksena.

TUTTU: Mutta, rakas Torsti, eihän se nyt minun syyni ole.

TORSTI: Ei tietenkään. Minun oma syyni se on, että näin olen joutunut naimisiin ei vain sinun, vaan koko sukusi kanssa.

TUTTU (Itkien): Siinä sen nyt kuulin taas!

TORSTI: Olisiko kumma, jos taas sairastuisin ja koko kesäni olisi mennyt piloille?!

TUTTU: No, aja, Herran tähden, heidät kaikki pois sitte paikalla!

TORSTI: Kepilläkö vai? Hienoja viittauksia olen heille jo antanut, vaan eivätpäs lähde. Näköjään ovat viittaukseni vielä olleet liian hienoja, etteivät niitä ole huomanneet.

TUTTU: Mitäs sitte olet heille sanonut?

TORSTI: Sen, ettei sinulla ole enää kuin munakokkelia heille tarjota.

TUTTU: Onpas vielä palvattua lampaan lihaakin vähän jälellä.

TORSTI: Vähän jälellä — niin. Mutta huomenna on Tuisku siitä jo luunkin syönyt. Jotenkin tämän olen heille sanonut, ja ettei meille itsellemme jää paikkaa, minne päämme kallistaa, sen heidän pitäisi jo itsensäkin huomata.

TUTTU: Ihanhan sinä olet kauheasti hermostunut taas, Torsti hyvä.

FIINA (Joka sattuu samalla kulkemaan huoneen läpi): Ei se kumma ole, jos tässä ihan hulluksi tulisi.

TORSTI: Niin olen, vaikka olenkin koettanut koko ajan hillitä itseäni ja tehdä pilaa kaikesta, vaan nyt en sitä jaksa — enää. Nyt tästä tulee kohta tosi jo.

TUTTU: Mitä ihmettä minä nyt sitte teen?! (Itkee jälleen.),

TORSTI: Tee, mitä tahdot! Pidä sinä nyt huoli vieraistasi! Minä lähden.

TUTTU: Minnekä sinä lähdet?

TORSTI: Asemalle — Feedille konjakkia toimittamaan. Sano niin vieraillesi, jos minua alkavat kaivata. Äläkä odotakaan minua illalliseksi kotia. Hyvästi! (Poistuu oikealle.)

TUTTU (Purskahtaa itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle): Se tästä nyt tuli! Se tästä nyt tuli!

FIINA (Joka pysähtyy katsomaan): Itkekää, itkekää! Vieraita kaipasitte, nyt ne saitte! Tuli se itku kerran lyhyestäkin ilosta!

TUTTU (Hypähtää ylös): Mitä Fiina vielä siinä tuhmuuksia puhuu?!
Pitäisi ennemmin suunsa kiinni.

FIINA: Voinhan minä sen pitää, vaan ei se ole oikein nykyajan palvelijain tapa. Sääli minun kuitenkin on vähän rouvaa, mutta herraa varsinkin!

TUTTU (Pyyhkien silmiään): No, Fiina tekee nyt vain tehtävänsä eikä turhia jaarittele.

FIINA: Tahdoin tässä sivumennen kysyä, että tähänkö saliin sitte se
Linkkuströmin perhe nukkumaan pannaan?

TUTTU: Tähän. Fiina tuo yliseltä kaikki patjat, pään-alaset ja peitteet, mitä siellä vain on. Kyllä minä sitte neuvon.

FIINA: Tuonpahan sitte. (Poistuu oikealle.)

SAIMA (Huutaa oikealta): Tuttu! Tuttu! Voi minun päiviäni! Voi minun päiviäni!

TUTTU: Taivaan isä! Unhotin sittenkin piparikakut tässä hälinässä!
(Aikoo mennä oikealle.)

SAIMA (Tulee, kantaen vadissa ihan palaneita piparikakkuja; itkusuin):
Minnekä sinä jäit? Katso nyt, mikä tuli!

TUTTU: Palaneet, palaneet kaikki! Kun et ottanut aikaisemmin ulos uunista!

SAIMA: Enhän minä teidän uuninne tapoja tuntenut. Mistä minä sen niin tuliseksi tiesin! ja itse vielä juoksit pois!

TUTTU (Purskahtaa taas itkuun): En minä viitsi mitään enää tehdä! Kaikki käy hullusti! Mitä iloa tämä nyt sitte on?! Riitaa, huutoa, toraa vain! Tämäkö nyt on meidän kesähuvimme, tämä! Y-hyyy! Y-hyyy!

SAIMA (Alkaa myöskin itkeä): Eihän tämä minunkaan syyni ole?! Eikä meitä varten olisi mitään tarvinnut leipoa. Mitä huvia tämä meillekään on, tämä tämmöinen?! Jos olisin tietänyt, niin emme olisi tänne ollenkaan tulleetkaan. Y-hyyy! Y-hyyy!

TYYRA (Tulee perältä juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa perässään): Täti, täti! Tätihän lupasi minulle piparikakkuja. Joko ne ovat valmiit?

SAIMA (Osoittaa hänelle vatia, jonka on pannut kirjoituspöydälle):
Tuossa ovat! Syö vaikka kaikki!

TYYRA (Juoksee pöydän luo, katsoo piparikakkuihin ja päästää sitte myöskin kauhean itkunmöläkän. Samalla hän kuitenkin työntää taskunsa täyteen piparikakkuja, antaa yhden Tuiskulle, alkaa itsekin niitä popsia ja poistuu koirineen kissoineen perälle.)

LAILA (Tulee perältä): No, mitäs täällä on tapahtunut? Kuulin semmoisen kauhean itkun täältä.

SAIMA ja TUTTU (Pyyhkien silmiään): Ei mitään, ei mitään!

LAILA: Kuinka ei? Tehän olette itkeneet. Onko täti Eulalia jollakin lailla suututtanut?

SAIMA: Ei suinkaan hän iloakaan kellekään ole tuottanut. Menisit katsomaan, 'kuinka hän mieheesi on takertunut, kuin kärpänen siirappiin.

LAILA: Hyvin kernaasti minun puolestani saa olla, niin saan minä sen ajan ainakin itse olla rauhassa.

SAIMA: Jassoo! No, onnea sitte!

LAILA: Mutta missäs sinun miehesi on, Tuttu? Ilta komensi meidät maalle ja odottaa Torstia soutelemaan. Hänellä oli uistin mukana: heidän piti muka lähteä kalastamaan.

TUTTU: Niin todella pitikin. Ei se minulle mikään salaisuus ollut, jos niin luulet, Laila.

SAIMA (Pisteliäästi): Ilta tahtoi näet tehdä jotakin hyödyllistä eikä vain huvitella vieraissa ollessaan.

LAILA (Itkusuuna): Kiitoksia paljon! Sitäkö varten olemmekin tänne tulleet, että näin meidän kesähuvimme pilataan kaikellaisilla pistopuheilla?! (Purskahtaa vuoroonsa itkuun): Y-hyyy! Y-hyyy!

SAIMA: Mitäs huvia meidänkään on kuulla sinun itkuas täällä?!
(Purskahtaa jälleen itkuun.)

TUTTU: Älkää nyt viitsikö! Älkää nyt viitsikö! (Purskahtaa myös kovaan itkuun.)

TYYRA (Ilmestyy peräovelle ja yhtyy kovalla äänellä muitten itkuun.)

EULALIA ja FEEDI (Näkyvät käsitysten peräovella verannan portailla.)

FEEDI (Kovin karskeasti): Mitä te mölisette täällä kaikki?

EULALIA: Mikä itku täällä on? Taivaan isä!

SAIMA (Kuultuaan Eulalian äänen lakkaa yht'äkkiä itkemästä ja marssii suorana ulos oikealle.)

FEEDI (Tullen sisälle): Mitä on tapahtunut? Selittäkää!

EULALIA (Tulee myös sisään huomattuaan Saiman poistuneen): Mistä syystä te itkette? Sanokaa! (Kaikki ovat laanneet itkemästä samalla kertaa.)

FEEDI: No, sinä, Tuttu? Sano ensin!

TUTTU (Pyyhkien silmiään): En mistään, en mistään.

EULALIA: Entäs sinä, Laila!

LAILA: En minä tiedä. Muuten vain.

FEEDI: No, entäs sinä, Tyyra?

TYYRA: Kun kaikki piparikakut paloivat! Y-hyyy! Y-hyyy! (Purskahtaa jälleen itkuun ja menee perälle.)

FEEDI: Vähät minä piparikakuistanne, mutta totia olisi jo aika saada.

ILTA (Tulee portaille, huutaen): Torsti! Torsti! Etkö sinä jo tule?

LAILA: Kuuletko, Tuttu?

EULALIA: Kuinka kauniisti kutsuu!

FEEDI (Tutulle): No, vastaa! Missä se sinun toinen puoliskosi on?
Hänhän lupasi meille totia toimittaa.

ILTA (Tullen peräovelle): Eikös Torsti ole täällä, Tuttu? Hänhän lupasi tulla kanssani uistelemaan.

TUTTU: En tiedä, en tiedä. Mitä te minulta kysytte?!

FIINA (Kurkistaa oikealta ovelta): Rouva, hoi! Jokos illallinen tuodaan pöytään?

FEEDI: Ei tuoda! Sano ensin missä herrasi on? Tule sisään, variksenpelätin!

FIINA (Tullen sisään): Missäkö herra on?

FEEDI: Niin juuri. Mitä siinä kyselet?!

FIINA (Tutun puoleen): Tietääkös rouva, missä herra on?

TUTTU: Mistä minä tiedän.

FIINA (Feedille): Ei rouva tiedä. En minäkään sitte tiedä.

EULALIA, LAILA ja ILTA (Ihmeissään toisiaan katsellen): Minnekäs ihmeeseen Torsti on mennyt?

TYYRA (Peräovelta): Setä näkyi rientävän asemalle päin.

FEEDI: Saakeli vie! Näinhän hän jätti minut ilman totia. Ensi kerran elämässäni se tapahtui.

TUTTU: Fiina tuo ruoan pöytään vain.

FEEDI: Tuo sitte munakokkelisi tänne!

FIINA: Hyvä on! Paikalla tuon. (Menee oikealle ja vie kohta ison katetun vadin verannalle.)

TUTTU: Minä pyydän: vieraat ovat niin hyvät ja käyvät syömään.

FEEDI: Tulkaa, lapset! Kai maar teidän on jo kova nälkäkin?

RIIKKA (Näkyy samassa nostavan perälle lapsenvaunuja.)

EULALIA (Tutulle): Minä olen pyytänyt, että minulle tuotaisiin ruoka ylös huoneeseeni.

TUTTU: Täti saa olla huoleti. Äiti ja minä syömme perästäpäin.

ILTA (Tutulle): Ja minä teen teille seuraa.

FEEDI (Ottaen Eulalian toiseen ja Lailan toiseen käsivarteensa): No niin, herrasväki syö siis ensin. Mennään!

EULALIA (Jutulle): Pelkään vain, ettei teille jääkään mitään jälelle — munakokkelistanne, kun ette tule yhdessä syömään.

FEEDI ja LAILA (Räjähtävät nauruun.)

TUTTU: Hyvää ruokahalua vain!

ILTA (Heidän jälkeensä): Minusta se haiskahti kovin pohjaan palaneelta.

EULALIA, FEEDI ja LAILA (Menevät verannalle, jossa Tyyrakin liittyy heidän seuraansa syömään. Riikka jää sinne vaunuineen myös.)

FIINA (Tulee samassa oikealta, paiskaten salin lattialle koko sylillisen patjoja y.m. sänkyvaatteita): Tuossa ne nyt ovat! (Levittelee patjoja.) Minnekä ne vuoteet nyt sitte laitetaan?

TUTTU: Fiina odottaa nyt edes siksi kuin vieraat ovat ehtineet syödä.

FIINA: Vielä tässä mitä? Milloinkas minä sitte itse makuulle pääsen?

(Verannalta kuuluu kovaäänistä puhelua ja nurinaa, ylinnä
Feedin ääni: "Ihan pohjaan palanut! Ihan pohjaan palanut!")

ILTA: Kuule, Tuttu! Minä olin oikeassa.

TUTTU (Fiinalle): Ihanko Fiina todellakin poltti munakokkelin pohjaan?

FIINA: Rouvan äitihän sen munakokkelin laittoi, enkä minä.

TUTTU ja ILTA (Toisiaan syleillen ja nauraen): Voi, sitä mammaa, sitä mammaa!

FEEDI (Avaten peräoven): Herrasväki on hyvä ja tulee itse syömään munakokkelinsa nyt!

FIINA: Herrasväki syö vain! Minä kyllä laitan muille uutta ja parempaa.
(Naurua.)

SAIMA (Tulee samassa oikealta, syli täynnä tyynyjä): Tässä on vielä… (Paiskaa kantamuksensa häneen selin seisovan Fiinan päälle, jota ei tyynyjensä takaa huomaa, kaataen niillä Fiinan ennen tuotujen patjojen päälle, mutta kaatuen samalla itsekin samaan kasaan.)

SAIMA ja FIINA (Huudahtaen yht'aikaa.) Herra Isä, siunaa ja varjele!

TUTTU ja ILTA (Huudahtaen myös): Siunaa ja varjele! (Auttavat Saimaa ylös.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä. On seuraavan päivän aamu.
Leposohvalla on maattu ja siinä on kokoonpantuina lakanoita, peite ja
tyynyjä. Lattialla, toisella puolella, on patja tyynyineen peitteineen.
Peräovet ovat auki verannalle.)

FIINA (Korjaa makuuvaatteita pois lattialta): Niitäkös nyt sikisi vieraita kuin syöpäläisiä ikään! Ja kaikki tässä pitäisi yhden hengen keritä tehdä: ruoka laittaa, — tyhjästä! — huoneet siivota ja heidän jälkiään korjata! Niin ovat kääntäneetkin talon ylösalasin, ettei tästä kohta itseään löydä — tästä läävästä! Mutta pois minä lähden, — ja vielä tänään, — jos ne aikovat täällä pitemmän aikaa viipyä.

TORSTI (Katsoo oikealta ovesta sisään): Fiinakos täällä on?

FIINA: Minä.

TORSTI: Onkos rouva täällä?

FIINA: Eikä ole.

TORSTI (Puoleksi sisällä): Onkos täällä ketään muita?

FIINA: Eihän noita näy. Kävelylle taisivat kaikki mennä — rantaan.
Riikka vain lapsenvaunuja tuolla puutarhassa kulettaa.

TORSTI (Tullen kokonaan sisään): Ai! (Painaen kädellään vatsaansa.) Ai!

FIINA (Katsoen kummastellen Torstiin): Mikäs herraa vaivaa?

TORSTI: Mahaa puree vähän.

FIINA: Arvaahan tuon!

TORSTI: Kuinka niin?

FIINA: Vähemmästäkin voi sairastua, oli, kun ei illallista syönyt?

TORSTI (Heittäytyy leposohvalle): Missä lienen ollut. — Ai! —
Kaivattiinkos?

FIINA: Eiköpähän. Ja missä herra lienee yönkään viettänyt, kun ei ollut tilaa kotona olla?

TORSTI: Missäs Fiina luulee?

FIINA: Asemapäällikön luona ehkä.

TORSTI: Niin olinkin. Vaan ei saa sanoa muille. Luulevat minun sieltä vielä koleran tuoneen, kun näin mahaa puree.

FIINA (Katsoo Torstiin pitkään ja silmät suurena): Voi se sieltä, todenperään…

TORSTI (Irvistellen): Onkos rouva kysynyt?

FIINA: Eikä, kun en ole vielä tänä aamuna rouvaa nähnytkään.

TORSTI: Eikö?! Missäs rouva on nukkunut?

FIINA: En sitäkään tiedä. (Kantaa makuuvaatteet vasemmalle ja palaa sitte tomua pyyhkimään.)

TORSTI: Nukkuisikohan hän ehkä vielä, jos on mennyt yliselle maata.

FIINA: Pitäisipä, todenperään, käydä katsomassa! (Katsoen perälle.)
Vaan tuollapa rouva tuleekin!

TORSTI (Hypähtää ylös): Puutarhastako?

FIINA: Niin. Riippumatto kädessä.

TORSTI: Kai hän riippumatossa on yönsä viettänytkin.

FIINA: Kaipa sitte! Kovinpa hän väsyneesti astuukin.

TORSTI: Fiina ei saa sanoa, että olen kotona. Panen hiukan maata.

FIINA: Olkoon! Voinhan tuon…!

TORSTI: Eikä missään tapauksessa saa sanoa, että olen sairas. (Juoksee vasemmalle.)

FIINA: Sama se! (Katsoo hänen jälkeensä, mutta miettiväisenä): Jokohan siihen, todenperään, tulee kolera?!

TUTTU (Tulee perältä, jättäen riippumaton verannalle.) Huomenta, Fiina!

FIINA: Huomenta, rouva!

TUTTU: Poissako ovat vieraat?

FIINA: Poissa — kaikki.

TUTTU: Kuinka kauheasti päätäni särkee. Ihan se on haleta.

FIINA: Vai on rouvakin sairas?

TUTTU: Kukas vielä sitte?

FIINA (Hoksaten): Voihan tässä kaikki jo sairaaksi tulla.

TUTTU (Kävellen edestakaisin): Ihan tämä on kauheata! Ihan tämä on kauheata! En ole nukkunut paljon ollenkaan koko yönä.

FIINA: Vilustaakos rouvaa myös?

TUTTU: Tietysti aamuyöstä tuli riippumatossa vähän vilukin.

FIINA: Ei sitä nyt enää toista yötä rouva jaksane?…

TUTTU: En. Fiina saakin nyt hoitaa vieraat.

FIINA: Minäkö?! Hyvä, jos tässä vielä muutaman tunnin itse pysyn…

TUTTU: Jääkööt sitte itsekseen! Minä menen panemaan maata! (Aikoo mennä vasemmalle.)

FIINA (Asettuen oven eteen): Ei, ei, — ei rouva sinne saa mennä!

TUTTU: Kuinka niin? Riikkahan sanoi minulle, että kaikki ovat poissa.

FIINA: Vaan ei saa kuitenkaan mennä. On kielletty.

TUTTU: Kuka? Onko herra kotona?

FIINA: En minä… Rouva panee sitte tähän sohvalle maata.

TUTTU: Mitäs tämä merkitsee? Mitäs Fiina näin salaperäinen on? Onko joku sairastunut?

FIINA: Ehkä … onkin.

TUTTU: Kuka? Kuka?

FIINA: Rouva ei nyt vain saa pelästyä.

TUTTU: Herra Jesta! Mitä Fiina nyt?!

FIINA: Minua kiellettiin sanomasta, mutta täytynee kai se kuitenkin.

TUTTU: Tietysti. Se täytyy.

FIINA: Jos on vielä vaarallistakin?!

TUTTU: Fiina sanoo pian sitte!

FIINA: Herra tuli kotiin ja meni sinne maata. Valitti vatsakipuja ja sanoi ettei häntä saisi häiritä!

TUTTU: Sanoiko hän missä oli ollut yötä?

FIINA: Sehän se juuri minuunkin iski. Asemalla sanoi olleensa.

TUTTU: Taivaan isä! Tähän aikaan!

FIINA: Niinpä niin, rouva!

TUTTU: Minä katson, nukkuuko hän! Annahan olla, — ihan hiljaa aukaisen oven. (Raottaa hiljakseen ovea ja kurkistaa vasemmalle.) Nukkuu! Kovin on kalpea.

FIINA: Varmaan häntä oksettaa.

TUTTU: Valittiko hän jo sitä?

FIINA: Taisi jo sinnepäin olla, koska näkyi niin pahasti irvistelevänkin.

TUTTU: Mitä ihmettä nyt tehdään?! Fiina hyvä, lähde hakemaan lääkäriä, lähde!

FIINA: Herra hyvästi siunaa! Vielä tämä tästä puuttui! Mistä asti?

TUTTU: Juokse asemalle kauppiaan puotiin ja soita sieltä puhelimella tohtori Väkkärälle! Pyydä heti paikalla tulemaan!

FIINA: Voinhan minä mennä, rouva, mutta kyllä minä otan samalla tavarani ja sille matkalle jäänkin. Lähden kaupunkiin takaisin.

TUTTU: Ja Fiina jättäisi tällä lailla meidät kaikki tänne?

FIINA: Koleraa ja senkin muita pasilleja lähden pakoon. Oma henki tässä maailmassa on kullekin kallein. (Poistuu kiireesti oikealle.)

TUTTU (Purskahtaa kovaan itkuun ja heittäytyy suulleen leposohvalle.)

TORSTI (Kurkistaa oikealta ovesta, mutta sulkee sen heti, kun perältä tulee esille:)

EULALIA: No?! Tuttu! Mitäs sinä täällä ulvot — heti aamuseita?

TUTTU (Nousten ylös): Voi, täti hyvä! Ihan minä pelkään pahinta!

EULALIA: Puhu suusi puhtaaksi paikalla, — minä en pelkää mitään.

TUTTU: Talossamme on varmaan jo — kolera.

EULALIA (Silmät pyöreinä kauhusta ja molemmat kädet ojossa): Ko… ko…. ko…?!

TUTTU: Torsti on pahasti sairastunut vatsakipuihin. Hän oli ollut yötä asemalla ja on tullut sieltä kuoleman kalpeana kotia.

EULALIA: Missä hän on?

TUTTU: Tuolla, tuolla makuuhuoneessa! (Makuuhuoneesta kuuluu Torstin äänekäs voivotus): Kuuletteko, kuuletteko? Nyt hän noin jo huutaa!

EULALIA: Oletko käynyt sisällä, sinä?

TUTTU: Ovesta vain kurkistin: hän oli kalpea kuin kuolema.

EULALIA: Älä mene sisään, Tuttu, älä mene sisään! Äläkä tule enää likelle minua sinäkään. (Peräytyy toiselle puolelle.) Ihan alkaa jo minunkin vatsaani purra. Täällä varmaan jo lentelee basilleja ilmassa.

TUTTU: Näinkö te minua autattekin, täti?

EULALIA: Auttakaa itse itseänne! Oma henki on tässä maailmassa kullekin kallein.

TUTTU: Niin sanoi Fiinakin, kun käskin häntä lääkäriä hakemaan. Hänkin jo päätti jättää meidät.

EULALIA: Niin teen sitte minäkin. Ei suinkaan tänne meistä kukaan jää — basillien syötäväksi ja ilman ruokaa itse.

TUTTU: Täti, täti, älkää nyt toki muille mitään puhuko! Ettehän?

EULALIA: Päinvastoin. Se on kristillinen velvollisuuteni. Sen teen heti ja menen sitte laittamaan kampsuni reilaan. (Pyörähtää ympäri ja poistuu oikealle.)

TUTTU (Lyöden epätoivossaan kätensä yhteen): Ja minä minä jään tänne ihan ypö yksin, ypö yksin!

TORSTI (Kurkistaa jälleen ovesta): Tuttu, huomenta! (Tulee sisään paitahihasillaan.)

TUTTU (Kääntyy säikähtyen): Ai! Torsti! Torsti! (Huitoo häntä pois luotaan ja takaisin huoneeseen, molemmin käsin.) Älä! Älä! Älä! Mene takaisin! Mene takaisin! Sinähän olet sairas.

TORSTI: Olen kyllä — sen verran kuin jokainen, joka ei ole yötään kunnollisesti nukkunut. En muuta.

TUTTU: Fiina sanoi, että…

TORSTI: Kuulin, kuulin — ihan kaikki. En suinkaan minä hänelle olisi kertonut, että ensin nukuin veneen kokkaan rannassa ja että, kun sitten aamuyöstä heräsin ja kylkeäni kivisti, menin ja panin maata heinälatoon.

TUTTU (Ihastuen) Sinä siis et sairas olekaan?!

TORSTI: Voihan sitä vähemmästäkin kylmettyä ja vatsapuruja saada.

TUTTU: Ja nyt luulevat kaikki, että sinussa jo on kolerabasilleja!

TORSTI: Siitä sen näet, kuinka huhut syntyvät ja kärpäsestä kasvaa härkänen!

TUTTU: Ja sen johdosta on jo täti Eulalia päättänyt lähteä.

TORSTI (Leikillisesti säälitellen): Oi, voi! Sehän olisi todellakin kovin ikävä!

TUTTU: Ja varmaan on hän jo ehtinyt muillekin kertoa sinun sairastuneen koleraan.

TORSTI: Joten luultavasti kaikki aikovat seurata hänen esimerkkiään?
Niinkö?

TUTTU: Niin, ja siten leviää tieto vielä yli koko maan…

TORSTI: Että minä jo olen kuollut?! Sinun pitää välttämättä estää se,
Tuttu! Sinun pitää heti estää omaistesi lähtö!

TUTTU: Niin. Minä lähden paikalla heitä hakemaan tänne.

TORSTI: Mitä sinä itse juokset? Lähetä Fiina! Sinähän olet kauhean väsyneen näköinen.

TUTTU: Fiinan lähetin jo lääkäriä hakemaan. Ja hän uhkasi samaa tietä mennä matkaansa, hänkin.

TORSTI: Silloin on minun juostava hänen jälessään ja palautettava hänet.

TUTTU: Jos enää kiinni saat?!

TORSTI Koetan parastani. Pidä sinä siis huoli muista, minä hoidan
Fiinan.

TUTTU: No hyvä! Minä juoksen heti. (Juoksee ulos perälle.)

TORSTI (Näpäyttää iloisesti sormiaan ja tekee pitkän loikkauksen oikealle vievää ovea kohti): Hyvä juttu, sanoi Sumeli, kun selkäänsä sai!

FIINA (Avaa samalla oven, mutta kirkaisee ja paiskaa sen jälleen kiinni nähtyään Torstin.)

TORSTI (Huutaa hänen jälkeensä.) Fiina! Fiina! Fiina tulee tänne.

FIINA (Ulkona): En minä uskalla. En minä, en minä tule.

TORSTI (Joka on saanut Fiinan käsivarresta kiinni, laahaa hänet huoneeseen): Hullukos Fiina on?! Miks'ei uskalla?

FIINA: Vielä minuun tartutatte koleran.

TORSTI: Minkä koleran? En minä sairas ole. Näkeehän, Fiina, että minä olen ihan terve.

FIINA: Ja minä jo olin lähdössä Väkkärää hakemaan!

TORSTI: Käskinkös minä, mitä?!

FIINA: Mitäs te taannoin sitte vatsaanne pitelitte ja niin pahasti irvistelitte?

TORSTI: Sekös se sitte on koleran merkki?! Olettepas te hassuja! Mutta, totta puhuen, Fiina, se se oli tarkoituskin, että luulisitte minun koleraan sairastuneen.

FIINA: Häh? En minä ymmärrä.

TORSTI: Lupaakos Fiina pitää minun puoliani, jos selitän!

FIINA: Ell'ei se vain ole vaarallista.

TORSTI: Ei vähääkään.

FIINA: No — sitte!

TORSTI: Tarkoitus oli, että liiat vieraat pelästyisivät niin, että lähtisivät tiehensä ja taloon palaisi kesärauha taas.

FIINA (Iloisesti käsiään yhteen lyöden): Herra Jesta! Herrapas nyt koko konstin keksi!

TORSTI: Eikös se olekin oivallinen vastamyrkky?

FIINA: Johan siitä yksi syöpäläinen näkyi karkuun lähtevän.

TORSTI: Ja Fiina aikoi lähteä myös?

FIINA: Olihan tuossa muutakin syytä.

TORSTI: Mutta nyt Fiina tietysti päättää jäädä paikoilleen? Eikö niin?

FIINA: Jos vain ne lähtevät, niin mikäs siinä on. Saattaahan tuon.

TORSTI: Ne ovat siis saatavat lähtemään — yksissä neuvoin,, vai?

FIINA: Koetanpahan parastani sitte. Ja miten?

TORSTI: Ensiksikin Fiina, tietysti, ei lähde lääkäriä lainkaan hakemaan.

FIINA: Mitäpä varten? Kun ei sairastakaan ole talossa!

TORSTI: Eikä vaikka joku muu vielä sairastuisi — koleraan!

FIINA: Vaikkapa niinkin!

TORSTI: Sillä Fiina voi itsekin — tarpeen tullen — sairastua koleraan.

FIINA: Sus siunatkoon!

TORSTI: No, no, ymmärtäähän Fiina mikä on tarkoitus?

FIINA: Että minunkin vielä pitää ruveta ilvehtimään! Kukas sitte talossa ruoan laittaa?

TORSTI: Koleran aikaan syödään niin vähän kuin suinkin. Parasta on olla kokonaan syömättä.

FIINA: Ell'ei sitä kovin kauan kestä?!

TORSTI: Toivokaamme, ettei kestä. Joko kolerasta tulee kuolema heti tahi basillit lähtevät hyvin pian tiehensä.

FIINA: Mitäs sitte vielä?

TORSTI: Minä siis olen edelleenkin koleraan sairastunut ja makaan tuolla makuuhuoneessa.

FIINA: Hyvä on!

TORSTI: Ja vaikka rouva kuinka väittäisi, että minä olen terve, niin Fiina väittää vain vastaan. Rouva, näetsen, lähti vast'ikään vieraitamme hakemaan vakuuttaakseen heille, etten olekaan sairas, siten saadakseen heidät tänne jäämään.

FIINA: No, kyllä minä sitte puoliani pidän.

TORSTI: Sitte on sotasuunnitelma valmis. Minä lähden taas kuolinvuoteelleni ja Fiina jää tänne vieraita vastaan ottamaan. Mutta muistakaa, Fiina, hoitakaakin nyt huushollia hyvin! Se on Fiinan edesvastuulla kokonaan.

FIINA: Kaikellaista peliä minun eläessäni on nähtäväkin!

TORSTI (Katsoen perälle): Hss! Tuollapa joku jo tuleekin. Onnea ja menestystä ja pitkää ikää meille kaikille! (Juoksee vasemmalle.)

FEEDI (Tulee puutarhasta, pyssy selässä, kantaen kuollutta kanaa,
Tuisku mukanaan): Eikös täällä ole ketään kotona?

FIINA (Tehden molemmin käsin merkkejä, että hän puhuisi hiljaa, ja viitaten vasemmalle päin): Hss! Hss! Hss!

FEEDI: Mikä nyt on? Vieläkö siellä nukkuvat? Nouskoot ylös!

FIINA: Taivaan tähden! Herra on sairas.

FEEDI: Mikä herra?

FIINA: Meidän oma herramme. Kuka sen vielä tietää? Ehkä siinä on koleraakin.

FEEDI: Älä höpise siinä!

FIINA: On kuin onkin! Ei saa huutaa.

FEEDI: No, kun on niin olkoon! En minä sitä pelkää. (Ojentaa Fiinalle kanan.) Kas tässä! Ota nyt ja valmista tämä jänis meille päivälliseksi!

FIINA: Hulluko kapteeni on?! Kanahan tämä on!

FEEDI: Hulluko sinä olet?! Jänishän se on! Ota päästä kiinni ja käännä ylösalasin, niin näet, että se on jänis.

FIINA: Hulluko te olette?! Siivet ja kaksi jalkaa!

FEEDI: Se on siivekäs jänis.

FIINA: Ja tämmöinen kirjava! Eihän jänis kirjava ole!

FEEDI: On, tähän aikaan on!

FIINA: Meidän oma kanamme. Tunnenhan minä jo sen.

FEEDI: No, kun tunnet, niin tunnet. Kiitä onneasi, etten varista ampunut ja sitä sulle tuonut. Tämän otti ja nutisti Tuisku. Kiitä sitä!

FIINA: Kyllä kai siitä herrasväeltä kiitokset saatte, kun nyt munitta jäätte.

FEEDI: Mitäs sinä sitte aiot tehdä, senkin kana?

FIINA: On kielletty huutamasta, sanoinhan jo!

FEEDI: Senkin röyhkeä! Mene tiehesi! Ulos! Ulos!

FIINA: Menen, menen. Kolera teidät sitte periköön! (Poistuu oikealle.)

FEEDI: Joka paikassa ne ovat palvelijat nykyaikaan samallaisia! — No, tule pois, Tuisku! (Aikoo mennä perälle.)

TYYRA (Tulee puutarhasta juosten verannalle): Pappa, pappa! Pois sieltä! Sedässä on kolera! Mamma sanoi, ettet saa mennä sisään. Täti Eulalia kertoi meille sedän sairastuneen. Tule, tule! (Juoksee takaisin puutarhaan.)

TUTTU (Tulee oikealta Lailan seuraamana): Mutta minä vakuutan, Laila hyvä, että se ei ole totta.

LAILA: Mutta täti Eulalia sanoi, että se on totta. Ja sen tautta hän on jo kohta valmis lähtemään pois.

TUTTU: Feedi hyvä? Sinähän olet mies?

FEEDI (Joka on pysähtynyt kuuntelemaan): Niin olenkin, tietysti.

TUTTU: Ja järkevä?

FEEDI: Se vielä puuttuisi, etten olisi.

TUTTU: Sinähän ymmärrät, että se ei ole mahdollista.

FEEDI: Mahdollista se kyllä on.

LAILA: Hyvinkin.

TUTTU: Mutta totta se ei ole, eihän?

FEEDI: Mikä niin? Mistä on puhe?

TUTTU: Tietysti siitä, että Torstissa olisi kolera.

FEEDI: Niin vakuutetaan. Niin ilmoitti tuo kananne ja meidän Tyyra.

LAILA: Anteeksi! Tyyra ei ole kana.

FEEDI: Itse olet! Enhän sitä ole sanonutkaan.

TUTTU: Mutta senhän voi Torsti itse ilmi elävänä vakuuttaa, että se ei ole totta. Hänhän oli täällä vast'ikään aivan terveenä. (Vasemmalta kuuluu Torstin voivotusta.)

LAILA: Kuulitteko?! Kuulitteko?!

TUTTU (Kauhistuen): Siellä hän onkin — jälleen.

FEEDI: Ja vakuuttaa ilmi elävänä sittenkin, että hän on sairas.

TORSTI (Sisältä): Tuttu! Tuttu! Tule tänne, tule!

LAILA: Mene, Herran nimessä, Tuttu, miestäsi hoitamaan!

FEEDI: Muuten kuolee kuin turkkilainen koira. Mene jo, mene! (Sysää
Tutun makuuhuoneeseen.)

LAILA: Me lähdemme heti pois, mekin, Feedi.

FEEDI: Me emme lähde heti pois, Laila.

LAILA: Tahdotko sinäkin sitte saada koleran ja kuolla tänne, vai?

FEEDI: Minä tahdon ensin nähdä, että hän todella on kuollut. Sitte vasta me lähdemme.

LAILA: Silloin on jo myöhäistä meidänkin lähteä. Silloin on tauti jo levinnyt meihinkin.

FEEDI: Mutta syömättä minä en lähde missään tapauksessa. Minun on nälkä. Minun on saamarin nälkä. Minä syön ainakin puoli kanaa.

LAILA: Ja mistä sen saisit?

FEEDI: Olen sen itse tuonut. Sen saamme päivälliseksi!

LAILA: Mutta heillähän ei ole palvelijaa enää. Hänkin on jo lähtenyt.

FEEDI: Häh?! Mitä sinä höpiset. Tuossahan se Fiina on.

FIINA (Kantaa Riikan kanssa lapsenvaunuja ylös verannalle ja sitte saliin.)

FEEDI (Fiinalle, häntä survaisten): No, joko on alettu kanaa kyniä?

FIINA: Älkää koskeko! Minä olen niin sairas. Minua niin pyörryttää.
Minä kaadun ihan siihen paikkaan.

LAILA: Taivas varjelkoon! Hänkin!

FEEDI (Ravistelee Fiinaa): Valehtelet, senkin variksenpelätin!

LAILA: Feedi! Feedi!

FIINA (Heittäytyy huutaen maahan): Ai, ai, ai! Nyt se alkaa, nyt se alkaa! (Makaa selällään lattialla, huitoo käsiään ja potkii ilmaan molemmin jaloin.) Kaikki, kaikki pyörii ja mustenee, mustenee ja pyörii…

LAILA: Riikka menee! Riikka vie Osmon pois! Pian, pian! (Auttaa häntä sysäämään vaunuja oikealle.)

FEEDI: Me lähdemme heti pois, mekin, Laila.

LAILA: Me lähdemme! Otamme tavaramme. (Kerää huoneesta heidän tavaroitaan minkä mistäkin.)

FEEDI (Ottaa myös osan): Kannamme ne heti pihalle.

LAILA (Jatkaa): Laitamme siellä kaikki kuntoon.

FEEDI (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme! (Menee oikealle ulos pyssyineen, tamineineen.)

LAILA (Jatkaa): Ja lähdemme tiehemme.

TYYRA (Tulee puutarhasta juosten, Muisku sylissään, Tuisku riimussa):
Lähdemmekö jo pois, äiti? Mitä on tapahtunut? (Katsoo Fiinaan.)

LAILA: Älä kysy, lapseni! Niin, me lähdemme heti tiehemme. Tule!
(Poistuu oikealle.)

TYYRA: Tuisku! Muisku! Me lähdemme tiehemme. (Seuraa Lailaa.)

FIINA (Joka on lopuksi maannut kuin kuollut, alkaa hiljakseen nauraa, nousee istualleen, sitte seisomaan ja nauraa ääneen niin, että on katketa.)

TUTTU (Tulee vasemmalta): Fiinakos täällä on? Mikäs Fiinaa vaivaa?
Minähän lähetin Fiinan…

FIINA (Yhä nauraen): Anteeksi, rouva, mutta minä sairastuin itse niin, että vieraat päättivät lähteä tiehensä.

TORSTI (Tullen myös vasemmalta): Sehän oli hyvä, ettei Fiina ennättänyt lähteä.

TUTTU: Onkos Fiina sitte terve nyt?

FIINA: Kyllähän minä…

TORSTI: Niin että Fiina nyt jää ja menee tehtäviään täyttämään?

FIINA: Mutta vielä on kaksi henkeä jälellä.

TUTTU: Äiti ja Ilta, niin. He ovat järvellä eivätkä tiedä koko asiasta mitään.

TORSTI (Puutarhaan päin): Tuoltapa hekin taitavat jo rannasta tulla!

TUTTU: Fiina menee nyt! Muuten vielä heidätkin pelästyttää.

TORSTI: Niin, niin, Fiina saa mennä. Me kyllä heistä huolen pidämme.

FIINA: No, kuinka vain. (Menee oikealle.)

TUTTU: Torsti hyvä! Jätäthän sinä äidin ja Illan ainakin?

TORSTI: Ole huoleti. Ei puhuta heille mitään.

TUTTU: No, se on kiltisti tehty.

TORSTI: Pidä siis sinä heille seuraa! Minä lähden sill'aikaa vieraita saattamaan.

TUTTU: Mene, mene! He tietenkään eivät tule meille hyvästiä sanomaan.

TORSTI: Sitäpä ei vielä tiedä.

TUTTU: Ell'eivät nyt vaan kuoliaaksi pelästy, kuin sinut näkevät.

ILTA (Tulee perältä juosten, kantaen uistimessa suurta haukea): Huomenta, Tuttu! Huomenta, Torsti! Katsokaas, minkä minä tuon! (Ojentaa kalan Torstille.)

TUTTU: Oletpas sinä koko kalamies!

TORSTI: Kalapainen täytyy nykyaikaan sanoa. Kiitos ja oikein suuri!
(Syleilee Iltaa.)

TUTTU: Siinähän meille on syötävää ensi nälkäämme.

TORSTI: Niin. Minä lennätän tämän heti keittiöön. Tuiskun, kuuleman mukaan, repimän kanajäniksen viekööt vieraat mukanaan. Ei se meille kelpaa. (Juoksee oikealle.)

ILTA: Mitä hän sanoi? Minä en ymmärtänyt yhtään mitään.

TUTTU: Kuka hänet tietää! Hänellä on aina suu täynnä hassutuksia.

SAIMA (Tulee ylös verannalte): Hoh-hoh! Huomenta, huomenta, Tuttuseni!

TUTTU (Äitiään syleillen): Mammahan jo on ehtinyt paljon tehdä tänä aamuna! Kiitos, kiitos!

SAIMA: Minähän siimaa pitelin. Minunhan se oli onneni.

ILTA: Minäpä sousin ja vedin kalan veneeseen.

TUTTU: Teidänhän se sitte on yhteinen!

SAIMA Järveenpä se olisi mennyt takaisin, ellen olisi saanut istuimeni alle piiloon.

ILTA: Ja järveen olisi mammakin sen kanssa mennyt, ell'en olisi äyskärillä päähän lyönyt.

TUTTU (Nauraen): Mammaako äyskärillä päähän löit, ha-ha-ha-ha?!

ILTA: Hyi! Haukea tietysti!

SAIMA: Oli siinä sellainen peli, että hyvä on, että hengissä taas täällä olemme.

ILTA: Katsos, missä siivossa kätenikin vielä ovat, Tuttu! Ihan naarmuissa!

TUTTU: Tule, hyvä ihminen, sitte käsiäsi pesemään, tule! (Menee edellä vasemmalle.)

ILTA: Ihan kauheata! (Seuraa.)

SAIMA (Katselee hameensa helmoja, pudistelee ja pyyhkii niitä, pyörittelee päätään ja istuutuu sitte huo'ahtaen leposohvalle, johon aikoo heittäytyä pitkäkseen.)

EULALIA (Täydessä matkapuvussa, jossa tuli edellisenä päivänä, ja laukut mukanaan astuu oikealta sisään, pysähtyen oven suuhun.)

SAIMA (Kiepsahtaa pystyyn ja tuijottaa Eulaliaan, joka taas tuijottaa häntä vastaan. He tekevät jälleen samallaiset liikkeet, kuin ensimäisessä näytöksessä, niin että Eulalia tulee olemaan peräoven kohdalla ja Saima etualalla. Näyttää siltä kun he aikoisivat jotakin toisilleen sanoa, suut liikkuvat, ilme osottaa kummastusta, mutta he vaikenevat kuin sisällisestä pakosta ja kääntyvät yht'äkkiä ympäri, joten joutuvat seisomaan selin toisiaan kohden. Heidän näin kotvan seisottuaan tulee oikealta sisään)

TORSTI (Joka kulkee nopeasti salin poikki, pysähtyy vasemmalle vievän oven kohdalle, kääntyy ja luo kummastuneen katseen selin toisiaan vastaan seisoviin Saimaan ja Eulaliaan.)

FEEDI (Tulee, kun Torsti on pysähtynyt paikalleen, hänen jälessään oikealta ja seisahtuu sille puolelle oven suuhun, luoden myöskin samallalsen katseen molempiin naisiin.)

SAIMA ja EULALIA (Tekevät yht'äkkiä samalla kertaa kokokäännöksen ja tuijottavat toisiinsa.)

FEEDI (Ojentaa silloin kätensä Torstia kohti ja lausuu tavuuttain): Hän on-kin i-han terve!

EULALIA (Ojentaa samoin kätensä Saimaa kohti ja lausuu myöskin tavuuttain.) Se on hä-vy-tön-tä!

SAIMA (Hämmästyneenä Torstiin päin): Mitä tämä merkitsee? Selitähän!
Ovatko he tulleet hulluiksi?

TORSTI (Tehden myös hämmästyneen liikkeen ja pyyhkien otsaansa, kuin hänen päänsä ei olisi selvä): Käsittämätöntä! Käsittämätöntä! Minä en ymmärrä mitään, en niin mitään.

FEEDI (Eulalialle): Meidät on tahdottu tällä lailla ajaa talosta pois.

EULALIA: Se on ollut tarkoitus. Se on selvä.

FEEDI: Ja me lähdemme.

EULALIA: Emmekä palaa koskaan enää.

FEEDI: Emmekä tahdo tietää koko suvusta enää.

EULALIA: Vaan sanomme, että se on kuollut sukupuuttoon — kolerasta. (Hän ja Feedi marssivat toisiaan vastaan ja syleilevät toisiaan, jonka jälkeen:)

FEEDI JA EULALIA (Käsikynkässä yleisöön päin, deklamolvat): Vaan me olemme siitä pelastuneet!

(Vasemmalta kuuluu iloista naurua ja Tuttu ja Ilta juoksevat sisään.)

ILTA: Mainiota! Mainiota! Mikä hassunkurinen juttu! (Hän ja Tuttu pysähtyvät nähtyään Feedin ja Eulalian,)

TUTTU (Feediin ja Eulaliaan päin): Oo! En odottanut enää…

FEEDI: Mutta me odotamme vielä.

EULALIA: Niin, me odotamme vielä.

ILTA (Joka edelleen on naurun puuskassa): Tule, äiti onnittelemaan
Torstia!

SAIMA: Mistä niin? Minä en sittenkään vielä ymmärrä mitään tästä jutusta!

TORSTI: Mistä niin, kysyn minäkin?

ILTA: Herranen aika! Hänessähän on ollut kolera. Onnitelkaamme, että hän on basilleista päässyt. (Puristaa Torstin kättä.)

SAIMA (Puristaa myös Torstin kättä): Minä onnittelen myös, vaikka … (katsoo kysyvästi läsnäoleviin)… vaikka… Aaa… aaa… aaa… minä alan jo vähän aavistaa.

TUTTU (Kuiskaa jotakin Saiman korvaan): Niin se oli.

SAIMA (Iloisesti): No, nyt minä…

TORSTI: Minä olen aivan viaton, aivan viaton!

ILTA (Heittäytyy Torstin kaulaan): Mutta usko minua, Torsti, että vaikka sinussa olisi ollut pahempaakin koleraa, niin en olisi sinua jättänyt niin pian kuin — he. (Osottaa Eulaliaan ja Feediin.)

SAIMA: Enkä minäkään.

FEEDI (Joka Eulalian kanssa on koko ajan seisonut kuin julmistunut leijona, ärjäsee): Sen minä uskon.

EULALIA: Ne oikeat kolerabasillit eivät lähdekään niin pian.

FEEDI: Juuri niin. Vaan me lähdemme, me.

(Oikealta kuuluu rähinää ja sisään töytäävät Laila, lapsi sylissä, Tyyra Muisku sylissä ja Riikka Tuisku riimussa perässään.)

LAILA: Me odotamme. Tulkaa jo!

TYYRA: Lähtekäämme! Lähtekäämme!

RIIKKA (Itkee.)

FEEDI ja EULALIA: Me olemme valmiit myös.

(Eulalia marssii ensimäisenä, häntä seuraa Feedi, sitte Laila, Tyyra ja
Riikka peräkkäin, kulkien halveksivin katsein vierekkäin asettuneiden
Torstin, Tutun, Saiman ja Illan ohitse, ja poistuen ulos oikealle.
Heidän mentyään purskahtavat jälelle jääneet hurjaan nauruun ja
pyörivät piirissä keskellä lattiaa.)

SAIMA: Hullujako te olette, lapset?! En minä jaksa. Ei enää, ei enää!
(Irtautuu muista ja heittäytyy istumaan.)

ILTA: Näin hurjan iloiseksi ja hauskaksi en olisi uskonut Torstin käyneen.

TUTTU: Eikö totta? Hänen hermostumisestaan ei näy merkkiäkään enää.

TORSTI: Ettepä tiedä, mistä minä oikeastaan näin iloitsen?

SAIMA, ILTA ja TUTTU (Yht'aikaa): No? No? No?

TORSTI: Tuttu on saanut lapsen.

SAIMA ja ILTA: Mitä? Mitä?

TUTTU (Ensin hämillään, vaan sitte hoksaten): Niin, niin! (Juosten
Illan kaulaan.) Tässä se on, minun lapseni, minun kesälapseni!

TORSTI (Myöskin Iltaa syleillen): Jota minäkin saan hyväellä, eikös niin?

ILTA (Samoin Torstia hyväellen): Niinkuin minäkin sinua, eikös niin?
Minähän rakastan sinua yhtä paljon kuin Tuttukin.

TUTTU: Hiljemmin! Hiljemmin!

SAIMA: Niinkuin käly lankoaan vain.

TORSTI: Juuri niin, mamma! (Menee istumaan Saiman viereen ja kiertää käsivartensa hänen vyötäisiensä ympäri.) Ja anopista tulee minulle kesämamma, eikö niin?

TUTTU: Ja kalatoveri samalla.

TORSTI: Sinäpä sen sanoit! Nyt emme saa kiiskejä enää niin kuin Tutun kanssa onkiessa, vaan haukia, suuria haukia ja muita suuria valaskaloja.

ILTA: Jotka minä vedän ylös vedestä.

TORSTI: Ja Fiina siivoo ja keittää.

TUTTU: Näinhän ei ole hätää enää kun sillä lailla pidätte koko talon ruoassa.

FIINA (Tulee juosten sisälle oikealta): Nyt ne lähtivät, nyt ne lähtivät! (Hoksaa vieraat ja kääntyy kasvot oveen päin peittäen suunsa kädellään.) Jessus sentään!

SAIMA: Fiinakin noin iloitsee!

ILTA: Ehkä olisi toivonut meidänkin lähtevän, vai?

TUTTU: Eihän Fiina nyt kuitenkaan lähde? Tulee kai Fiina nyt näitten vieraitten, äitini ja sisareni, kanssa toimeen?

TORSTI: Kun Fiina jo kolerastaankin näkyy kokonaan parantuneen.

FIINA (Kääntyen): Kah, jäänhän minä. Onhan sitä jo vähin ruokaakin. Ja muniakin saamme. (Nauruaan pidättäen.) Ei se meidän kanamme ollutkaan, jonka se koira toi.

TORSTI: Mikäs sitte?

FIINA: Se oli vanha täytetty pelätin tuolta hernepellolta.

TORSTI: Fiina tuo sen tänne!

FIINA: Ei sitä ole enää. Minä käärin sen paperiin ja panin sille kapteenille eväiksi, niinkuin se tahtoi. (Purskahtaa kovaan nauruun.)

KAIKKI (Lyövät kätensä yhteen ja purskahtavat myös hurjaan nauruun.)

TORSTI: Se se oli kaikista paras sittenkin!

Esirippu.