The Project Gutenberg eBook of Lyö sinä, minä venytän, by Eva Hirn

Epäkohtia.
Maalle, »maalle!
Kleopatra.
Lihakauppias.
Kilpailu.
Aamukävely.
Oma koti jouluna.
Taiteilijaksi syntynyt.
Uutta äitiä katsomassa.
Kylänhieroja.

EPÄKOHTIA.

Historianlehtori Sevinen oli isänmaallinen mies. Hän käytti kotikutoisia kankaita, kannatti Kalevalaseuraa, viljeli savonsuomea kodissaan ja innostui olympialaisista. Sitä paitsi hän rakasti, vastoinkäymisissä, 80-kiloista vaimoaan ja elätti niukasti kuutta kansallista lastaan.

— Milloin me saamme palkanylennyksen? kysyi rouva joka tiistai, torstai ja lauantai, jotka olivat hänen toripäiviään.

— Me emme saa vaatia liikaa valtiolta. Ajattelepas roomalaisia, kuinka he olivat alttiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja kaupunkinsa puolesta. Naiset ajattelevat aina yksilöitä, he eivät näe kokonaisuutta, vastasi lehtori.

— Tietysti minä soisin, että kaikki lehtorit koko maassa saisivat palkanylennyksen. Eikä ainoastaan Konrad Sevinen.

— Minä en usko, että roomalaiset uhrasivat lakanansa ja irtopeitteensä isänmaan alttarille. Eivät he syöneet margariinia ja silakkalaatikkoa.

— Sinä et näy tuntevan roomalaisten elintapoja enempää kuin ensiluokkalainen. Odotapas, niin minä tuon sinulle pienen kirjan, joka on aivan välttämätön sinun sivistystasosi koroilttamiseksi. Siinä on 650 sivua vanhaa sivistystä.

— Minun sivistystasooni kuuluisi pikemmin sateenvarjo tai uudet salin uutimet, huokasi Tekla.

— Sinähän raadat kesät talvet, Konrad parka. Pian sinä sytyt palamaan niinkuin huonosti voideltu kone.

— Pannaan sitten leipään puolet petäjäistä. Se on suomalaista isänmaallisuutta.

— Vai köyhä! Huomasitko ne menoarvion miljoonat, joita hallitus vaatii yksinomaan hevosen ruoaksi?

— Ne hirnuvat vammankin kauniimmin kuin nälkäiset lehtorit luokan edessä. Näillä palkoilla joutuu opetus kokonaan naisten käsiin. Onko se edullista nuorisolle, joka muutenkin on kuritonta ja hyppii jokaisen nenälle?

— Kehitys noudattaa omia lakejaan, joita me emme voi muuttaa, sanoi lehtori alistuvaisesti.

— Mutta minä nousen takajaloilleni ja aion ansaita ihmismäisen elämän meille. Tai ainakin uuden talvitakin, sanoi Tekla ja pani kädet lanteille.

— Älä! Perustatko lihakaupan vai parturinliikkeen? Minä ehdotan tanssisalonkia ajureille. Tai tarjoudu kirjoittamaan sotilaitten rakkauskirjeitä, pilkkasi lehtori.

— Minä olen lähettänyt kirjoituksen viikkolehteen ja se otettiin vastaan, sanoi Tekla voitonriemuisesti.

— Ja mitä sinä, onneton, kirjoitit? Roomalaisten lakanoista ja silakkalaatikoistako? kysyi lehtori uhkaavana.

— Sellaisesta ei saa rahaa. Minä kirjoitan kevyeen tyyliin yhteiskunnan epäkohdista.

— Niinkuin kuulit, Epäröin ensin kauan ennenkuin keksin sopivan tyylin. Nykymaailma ei siedä silkkaa moraalia. Romaanimuoto vaatii juonta ja jännitystä. Sentähden minä valitsin huumorin.

— Oletko vähämielinen, Tekla? Sehän on mahdoton ala naiselle. Historiallinen ja myöskin tämänpäiväinen totuus on, että nainen ymmärtää vain alkeellisinta huumoria. Hän nauraa kuperkeikalle tai nurinpäin vedetyille housuille. Mutta satiiri, sanaleikit, leveä pila ja nerokas huumori ovat kokonaan vieraat naisen olennolle ja tajunnalle.

— En. Rahat minä käytän Sevisen perheen hyväksi ja sentähden minä panen alle: Tekla Sevinen.

— Julkisuus pilaa naisen. Se tekee hänet itserakkaaksi ja sopimattomaksi tavalliseen kotiin.

— Sopiihan sellainen mieskin kotiin. Sinä vain pelkäät, että minä häpäisen sinun nimesi. Onko minun kahdeksanvuotinen pyhähameeni sinulle kunniaksi?

— Minun hännystakkini on yhtä vanha, alkoi lehtori, mutta nähtyään kuinka Tekla oikoi käsivarsiaao hän jatkoi nopeasti: — Mistä sinä siis kirjoitit?

— Johan minä sanoin — epäkohdista. Ja yhteiskunnan mätäpaiseista, niinkuin kätilöistä.

— Niille jaloille naisille pitäisi antaa suuret tulot. Ja yötyö olisi kiellettävä. Sitten kirjoitan hissipoikien aivoja tärisyttävästä ja silmiävärisyttävästä ammatista. Ja konekirjoittajan, sairaanhoitajattaren ja puotineidin epäkohdista.

— Täytyy kirjoittaa lasten elokuvavillityksestä, aviovaimon pitkästä työpäivästä ja kuinka perheen isää nyljetään joulun aikana.

— Lopeta jo, Tekla! Minä otaksuin, että sinun tarkoituksesi oli ansaita rahaa, eikä parantaa luonnollisia oloja.

— Rahaa minä ansaitsenkin samalla kuin palvelen kärsivää ihmiskuntaa huumorin varjossa. Ja miksen eläinkuntaakin, kun niin sattuu. Paitsi, että eläimissä ei ole rahtuakaan huumoria.

Tekla kirjoitti milloin kerkesi: kun lapset olivat koulussa, silitysraudat kuumenemassa, hammaslääkärin odotushuoneessa ja muun perheen nukkuessa. Ei ollut ihme, että tulos ei aina ollut eheää.

Mieliala kotona oli kuitenkin toivorikas. Ensimmäisellä palkkiolla ostettiin yhteinen sateensuoja perheelle ja kaasunsytyttäjä.

Lapset lukivat äidin kirjoituksia. Vanhimmat eivät olleet oikein mielissään tästä julkisuudesta, mutta nuoremmista se oli jännittävää.

Lehtori ei puhunut mielellään koko asiasta. Hän oli kuitenkin antanut sen verran myöten, että mutisi itsekseen: »Eihän humoreskien kirjoittaminen ole suorastaan häpeällistä.»

Jos jokin Teklan kirjoitus sattui hänen käsiinsä, niin hän luki sen, ellei ollut mitään muuta tehtävää. Lopetettuaan hän sanoi aina:

— Nykyjään maksetaankin parhaiten roskasta, vastasi lehtori aviomiehen tapaan ja katsoi hellästi vaimoonsa.

Mutta kirjailijan elämä ei suju kolahduksitta. Viikkolehteen tuli kirjoitus, jossa kätilöt ilmaisivat paheksuvansa Teklan tapaa kuvata heitä. Heidän sukkansa eivät olleet huonossa kunnossa, vaan päinvastoin tekosilkistä. Ja kurjuus ei irvistänyt heidän olemuksestaan. He huomasivat, että pääkaupunki halveksi heidän ammattiaan.

Tekla vastasi ja koetti selittää epäitsekkäitä vaikutelmiaan ja tosi kätilöllistä mieltään. Hän sanoi syntymättömien sukupolvien huutavan kätilöille ainakin 25 % palkanylennystä. Mutta kätilöt sanoivat, että he olisivat mieluummin ilman lisäpalkkaa, kuin että saisivat sen Teklan ilveilevän kynän avulla.

— Mitä sinä sanoit? — Miehet ovat aina sanoneet kaikki ennakolta, Tekla murisi.

— Entä miehet? Minä kirjoitin säkenöivän pirteän kertomuksen eräästä apteekkari Pullokarista. Tässä näet seurauksen, ja Tekla huiskutti kirjettä.

— Säkenöivän pirteän? oli kuin lehtori olisi saanut koulupojan kiinni lunttaamisesta.

— Luultavasti se on ollut kustantajan arvostelu, mumisi lehtori, otti
Teklalta kirjeen ja luki:

»Ellette lopeta käyttämästä nimeäni turhanpäiväisissä kirjoituksissanne, käännyn oikeuden tai miehenne puoleen. Voitteko todistaa, että joku Pullokari käyttäisi opiumia? Se on tahallista vääristelyä. Kuka teille on sanonut, että minä olen ollut rakastunut ja että minulla on keltaiset kengät? Sellaiset asiat ovat ihmisen pyhiä yksityiselämyksiä. Niinkuin myöskin väkijuomien käyttö, joka ei ole minun heikko puoleni. Itse te olette nauttinut aivoja pimittäviä ainoita.

Teklaa puistatti. Hänen mielikuvituksensa luomat henkilöt astuivat esiin kuin haamut.

— Nyt olisi ollut hyvä, jos olisit seurannur neuvoani ja käyttänyt salanimeä. Minkätähden sinä kirjoitat elävistä ihmisistä? torui lehtori.

— Minä olen keksinyt sekä nimen, että ammatin ja opiumin ja kengät ja kaiken. Ja nyt se hävytön mies alkaakin elää. Kuinka minä saatoin aavistaa, että olisi olemassa niin mahdotonta nimeä kuin Pullokari.

— Kaikki mahdolliset suomalaiset nimet ovat olemassa. Etkö voisi käyttää egyptiläisiä nimiä. Minä luulen, että Suomessa nykyjään asuu verraten vähän egyptiläisiä. Esimerkiksi: Ptolemaios tai Sesostris.

— Olisiko luonnollista kertoa apteekkari Matti Ptolemaioksesta, joka on kotoisin Rautalammilta?

— Älä kirjoita liian todenmukaisista asioista. Naiset pystyvät kuvaamaan romanttisia rakkaussuhteita tai puolipsykologisia tunneasioita. Ei sinusta ole yhteiskuntaolojen kuvaajaksi eikä parantajaksi. Etkö ole saanut kylliksesi julkisuudesta? Parempi on elää varjossa.

Minä olen lukenut teidän liikuttavan kertonurksenne puotineidistä. Minä tunnen hänet että kun me ollaan samassa liikkeessä. Hän ei ole päivänpaiste ja avulias, kuin myöskään hienotunteinen olento, semminkään alistuvainen uhri kundien oikkujen alla. Hän on panettelija ja ulkokullattu kun näkee mitä pohjalla piilee. Ja paiskasi rihmarullalaatikon juoksupojan perään sen mennessä hajalle ja sanoi ruman sanan osastopäällikölle ja hänen peessikengät maksoivat 300 markkaa johon palkka ei riitä ja olivat ne 40 numeron laivat jaloissa. Ja nyt on tullut ylpeäksi kun te nimitätte häntä »ostavan yleisön hyväksi enkeliksi». Eikä ole muuta yhtäläisyyttä kuin nimi Sylvi ja muotikauppa,

Tekla poltti kirjeen. Luultavasti oli Suomessa jossakin sopukassa aina joku olento, joka oli hänen luomiensa henkilöiden näköinen, tapainen tai nimellinen. Täytyi tottua julkisuuden tuottamaan harmiin. Ikävä vain, että Konrad pysyi nurjamielisenä hänen riennoilleen.

— Ajatteles Curie puolisoja! koko maailma ihaili heidän yhteistyötään kemian kentällä. Minäkin tahtoisin yhteisymmärrystä. — Mitä sinä nyt harrastat?

— Minä kirjoitan historialliseen viikkolehteen assyrialaisten vaunumalleista. Tässä näet erilaisten ajopelien kuvia, ja lehtori innostui selittämään.

Tekla kuunteli ja kyseli. Välillä hän silitti Konradin hiusjäännöksiä tai päästi hyväksyvän huudahduksen. Kymmenen minuutin kuluttua hän sanoi:

— Minä olen ajatellut, että karjakkojen koulutuksessa on vielä paljon epäkohtia. He ovat tavallaan välittäjiä ihmisten ja eläinten välillä. Eikö olisi edullista, jos he syventyisivät sekä eläintieteeseen että eläinsielutieteeseen? Silloin he ymmärtäisivät lehmien omituisuudet paremmin. Ruumis ei ote eläimen ainoa hoitoa vaativa osa.

— On lehmien. Maito ei tule paremmaksi, jos lehmä on enemmän tai vähemmän sivistynyt, nauroi lehtori.

— Sinä tahallasi et käsitä minua. Surullisen lehmän maito on varmaankin kitkerämpää kuin tyytyväisen. Puhumattakaan raivostuneen lehmän maidosta.

— Kuule, Tekla. Anna muitten epäkohtien olla rauhassa. Korjaa ensiksikin minun kotitakkini kulunut kaulus ja opeta Hilmaa valmistamaan kelvollista sipulikastiketta.

— Äsken sinä luulit assyrialaisten uhrivaunuja kaasukeittiöksi, lehtori sanoi halveksivasti.

— Meistä ei näy tulevan Curien tapaisia avioparia, sanoi Tekla ja lähti äkkiä pois.

»Tartume nyt kynän kun ihminen rupe kirjotaman nin ei tartte kisko ansiotoimi hisipojilta kun silmät kestä tjika kaksi ympärystä levarisa hurjan kehnosa tiaterisa nin ne ei t&vvelty hisisä kun ei myös aivot tärise ja me toivotan etä rankastus tule aikanan sen päle kun nin sano ja on hurjan hävytömästi tehty, toivo joka ihminen ja hisipoika.»

Tekla rypisti harmistuneena kokoon paperin. Samalla hän näki toisen kirjeen. Ensin hän aikoi heittää sen menemään, mutta päätti sitten lukea senkin.

»Koska olen lukenut Teidän hauskat kertomuksenne omituisista ihmisistä, niin pyytäisin nyt Teitä kirjoittamaan koulujen paheksuttavasta tavasta suosia vain hyväpäisiä oppilaita. Minulla on kiltti ja kaunis poika, joka ei tahtoisi mitenkään istua kahta vuotta luokalla. Ja kuiankin hänen täytyy syystä tai toisesta tehdä sitä kerta toisensa jäikeen. Kirjoittakaa tästä pyytää

— Hyvä, että ihminen joskus saa rohkaisevan sanan. Minun työni saa siis vastakaikua yleisön puolelta. Jopa sitä kaivataankin, sanoi Tekla ja riensi kirjoituspöytänsä ääreen.

Tämä oli epäkohta, jonka alaisena Sevisenkin pojat olivat joskus olleet. Sitä paitsi tuttavapiiristä oli saatavana valaisevia esimerkkejä.

— Astutaan tänne minun huoneeseeni. Minun vaimoni kirjailee tuolla loisella puolella. Kyllä hän tulee esiin myöhemmin illalla.

— Niin, minä olen lukenut hänen kirjoituksiaan. On kait hauskaa olla kirjailijattaren kanssa naimisissa.

— Tekla on saanut paljon tunnustusta. Hänellä on synnynnäinen huumorin lahja ja sellaiselle, pannaan nykyisin arvoa, vastasi lehtori ja vei vieraan huoneeseensa.

MAALLE! MAALLE!

— Koeta valmistua, niin että voimme lähteä maalle heti koulujen päätyttyä, sanoi lehtori Sevinen vaimolleen pitkin toukokuuta.

Lehtorin rouva hääräsi ja ahersi. Hän neuloi kesäpukuja sikäli kuin niukka kassa salli. Vanhin poika, joka lähti kotiopettajaksi kesäksi, oli saatava kuntoon. Koti oli siivottava, sillä pari huonetta vuokrattiin pois kesän ajaksi. Talvivaatteet heiluivat pihassa nuorilla ja paljastivat perheen puku-salaisuudet.

Tekla sulloi tyhjiä hilloastioita pakkalaatikkoon, kun Hilma asettui hänen eteensä kädet puuskassa ja sanoi:

— Minä en ole tottunut tällaiseen rehkimiseen. Minä muutan huomenna, ettäs on kuultu.

— Miksi Hilma ei sanonut sitä ajoissa? Ei nyt voi lähteä kesken muuttoa, kivahti Tekla.

— Yläkerran Tilta ja tirehtöörin Olka muuttavat oitis, kun herrasväki valittaa kaupungin kortteeriakin. Minä menen oikian herrasväen tykö.

— Sellaiset, joilla on kaksi palvelijaa, kun on lapsia ja lamppuratio ja kunnolliset matkatamineet, eikä emali poissa kattiloista.

— Minä en huoli Iapsipaikkaa. Pertta hankki minulle paikan herassyötinkin tykönä ja puoli tuntia Helsinkistä, sanoi Hilma lopullisesti.

— Ehkä minä voisin koroittasi hiukan palkkaa, ehdotti Tekla, sillä hän tiesi, ettei ollut helppoa saada palvelijaa, joka lähtisi huvilalle.

Teklan täytyi nyt yksin siivota huoneita ja laittaa ruokaa. Hänen työpäivänsä olivat laittoman pitkiä, ja öisin liikkuivat hänen kätensä levottomina vuoteella seuraten jatkuvaisuuden lakia.

Vihdoin hänen onnistui saada uusi palvelija lupaamalla suuren palkan.
Tiesi sitten, kuinka sen jaksoi maksaa!

Lapset olivat innoissaan ja pyörivät jaloissa. Heidän mielensä paloi maalle. Paitsi Ailin, joka oli vanhin. Hänestä huvilaelämä oli tylsää.

— Minä saan ainakin kaikki ajoissa valmiiksi. Olen ostanut uuden ilmapuntarin, puolipohjauttanut saappaani ja hankkinut kurkun siemeniä, hän sanoi.

— Minä en usko, että me voimme muuttaa ensimmäisenä päivänä. Eihän meillä ole niin kova kiire, kun ilmatkin ovat kylmät ja sateiset, Tekla sanoi.

— Sinähän olisit voinut valmistella muuttoa pääsiäisestä asti. Kuku hennoisi viivyttää päivääkään lasten maalle pääsyä. Minä osaan toimittaa tehtäväni ajoissa, kehui lehtori.

— Ethän sinäkään ole sullonut tavaroitasi kokoon. Ja huomenna on lähdettävä.

— Sen minä teen parissa tunnissa. Naiset tuhlaavat aikaa turhaan järjestelemiseen. Luulisi, ettei tällaisen armeijan liikkeellepano veisi montakaan tuntia. Meidän miehistömme on viisihenkinen, palvelija, koira ja kuormasto. Kaksi upseeria kai kykenee hallitsemaan tämän manööverin?

Lähtöpäivänä vallitsi tulinen kiire. Lehtori antoi määräyksiä ja lähetti lapsia asioille. Yksi meni maksamaan unohdetun palovakuutusmaksun, toinen juoksi ostamaan matolääkettä ja kolmas kärpäshaavin. Uusi Iita sulloi lehtorin tavaroita kokoon tämän ojentaessa hänelle kirjoja, parranajotarpeita ja kalastusvehkeitä.

Pikku Elli purki valmiiksi pakattua koria, ja Eljas seisoi nurkassa ja itki. Lehtori oli asettanut hänet sinne rangaistukseksi. Eljas oli naulannut yhteen »Ihmiskunnan historian» ensimmäisen osan ja »Robinson Crusoen» kahdellakymmenellä viidellä naulalla.

— Nyt Iitan on laitettava eväskori kuntoon. Hänellä ei ole enää aikaa auttaa sinua, sanoi Tekla.

— Mielihyvin minä suon, että Iita auttaa siima, Tekla rakas, mutta nyt minäkin tarvitsisin apua. Minkätähden te jätätte kaikki tekemättä viime hetkeen? kysyi lehtori viattomasti.

— Jos nyt olisi vain minun asiani hoitamatta, niin ei olisi lainkaan kiirettä. — Lopeta huutaminen, Eljas. Saat mennä ostamaan jodia apteekista. Meillä ei luonnollisestikaan ole sitä kotona.

— Ruskea kenkävoide on tietysti tuntematon keksintö meidän talossamme.
— Voi, Tekla, minne sinä aina katoat? Missä tämän korin avain on?

— Ei riipu. Lukitse nyt matkakapineet hiusneuloilla tai rintasoljilla, niitähän käytetään kaikkeen, Minä menen ostamaan kaulavitjoja Tellulle.

— Tekla, minulla on yksi ainoa ilo maailmassa ja se on viaton metsästys. Kadehditko minulta niitä puhtaan onnen hetkiä, joita vietän — — —

— En minä jouda kuuntelemaa» kaunokirjallisia purkauksia. Oletko sinä nähnyt hohtimia?

— En — niitä on luultavasti käytetty puurokauhana, hammastikkuna tai käherrysrautana.

Lehtori veti takin ylleen mumisten vielä eteisessä. — Tellun entiset vitjat ovat luultavasti pesutiinun vanteena tai pellinnaruna.

Valmistuksia jatkui viime hetkeen asti, mutia Tekla oli muuttanut joka kesä samoissa olosuhteissa maalle. Sentähden hän sai ihmeitä aikaan.

Tekla osti liput, pani lasten avustamana tavarat pakaasiin ja kuljetti irtoesineitä vaunuun. Iita hyvästeli saattavia Hiltoja ja Mantoja.

Lehtoria ei näkynyt ennen kuin viime hetkenä. Hän oli vienyt Tellun koiravaunuun ja syönyt piirakan ja lasillisen olutta ravintolassa.

Nyt oli kaikki ahdettu kolmannen luokan vaunuun tavaroitten ja ihmisten joukkoon höyryäväksi ja kosteaksi massaksi.

Tekla istui riutuneena paikalla, joka vastasi hänen puolta tilavuuttaan. Eväskori, kantohihnat, maitolekkeri, kasvipuristin, kukkiva pelargoonia ja monet muut tavarat olivat hyllyillä, penkeillä ja lattialla. Tekla muutteli niitä ja lapsia niinkuin tamminappuloita.

— En minä muistanut sitä enkä myöskään vetää sinun kelloasi enkä sitoa kaulaliinaasi, vastasi Tekla.

Vaunussa oli levotonta, sillä perhe huusi puhuessaan. Tekla oli kerran saanut korvataudin junamatkalla ja sen jälkeen hän tukki lasten korvat pumpulilla pienimmällekin matkalle lähdettäessä. Lehtori ei vapaaehtoisesti suostunut tähän, mutta Tekla teki sen kuin silmänkääntäjätempun, suudellessaan häntä aamulla. Lehtori ei vieläkään tietänyt, että isot pumpulitukot törröttivät hänen korvissaan rapakivenväristen hiusten reunustamina.

Aili oli yläluokkalainen ja häpesi perheen kursailematonta matkustustapaa ja sisarusten lukumäärää. Hetikin kun samassa osastossa istui Ludde Rahikainen. Tämä oli tanssikoulunaikainen tuttava ja käyttäytyi kuten kauppaopistolainen maailmanmies.

Aili siirtyi edemmäksi perheestä. Niin teki Iitakin, joka piteli hattukoteloa ja alpumia, jotka eivät olleet mahtuneet pärekoriin.

Ludde Rahikainen savukkeineen tuli puhelemaan. Sitä hän osasikin vilkkaasti ja henkevästi.

— Minä matkustan sukulaisten kanssa huvilalle, sanoi Aili toivoen, että
Ludde pitäisi Viljoa ja Väinöä pikkuserkkuina.

— Minä harjoittelen puutavaraliikkeessä vilkkaalla tehdasseudulla.
Mutta minun henkeni on yksin ja sisäistä myötätuntoa vailla, sanoi
Rahikainen ja näytti siltä kuin pinta olisi tyyni vaikka sisällä kuohui.

— Juuri sellaiselta minusta tuntuu. Minä olen yksin kuin yön tähti avaruudessa. Minun henkeni ei ole sopusoinnussa kenenkään kanssa, uskalsi Aili yhtyä.

— Väinö, älä riisu kenkiä jaloistasi, kajahti Teklan ääni vaunun läpi.
— Kuinka sinulla on pelkät varret sukissasi, missä terät ovat?

— Minun kenkäni ovat kasvaneet yöllä, niin että varpaat heiluvat irtonaisina, huusi Elli yhtä kimakasti.

— Nykyjään tapaa harvoin tyttöjä, jotka ymmärtävät luonnon tenhon. He ovat niin järkevän ihanteettomia. Te, neiti Sevinen, sitä vastoin — — —

— Oletteko, Aili-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? kuiskasi Ludde Viljon mentyä.

— Hiero vähän selkää, Aili kuului Kilin ääni vierestä. Tellu makasi viime yönä minun jalkopäässäni ja siitä saa kirp — — — ai!

— Aili ei saa mennä sinne. Varsinkaan, kun sinä olet ottanut tukot korvistasi, sanoi Otso, joka luki Tuulispäätä. Eikö totta, äiti?

— Minulla on taipumusta järkeilyyn. Kun sydämeni joskus lämpenee, niin katsoo järkeni sitä jäätävän ivallisesti. Silloin jäätyy sydänkin, niin että pinnalla heijastuvat vain haaleat tunteitten revontulet.

Tämä puhe oli jo tepsinyt kolmeen kauppakoulutyttöön ja kahteen naisopistolaiseen. Ailin se tenhosi kokonaan.

— Aililla oli kerran paise sääressä, ihka paksuimmassa — — huusi Elli etempänä, mutta vaikeni puolitukehtuneena, kun Aili painoi käden hänen huulilleen.

— Tulehan, Aili, kävelyttämään Tellua. Juna seisoo täällä parikymmentä minuuttia. Minä menen kahvia juontaan.

— Korkeimmat sisäiset elämykset minä koen metsässä, jossa luonto puhuu suoraan vastaanottavalle sielulle.

Ailin alennustila oli suuri, kun hän kulki Tellun raahaamana sähköpylväältä aseman nurkan taakse, täältä parin tappelevan koiran luo ja taas sähköpylväälle, Ravintolahuoneen oven ohi vilistäessään hän ehti nähdä Ludde Rahikaisen juovan kahvia lyhyttukkaisen tytön kanssa.

Sekin oli isän syy, että hänellä oli tällainen vanhanaikainen nuttura niskassa. Piti olla muka naisellinen!

Ailin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet ravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen hymyn.

Kun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua vastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä seuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta:

— Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen seurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa.

— Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä pakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö.

Aili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui ikkunasta ulos, penkille.

Tultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että hät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä hän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja ojensi hänet ikkunasta lehtorille.

Viereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö. Jälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut huomaavinaankaan.

Satoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa.
Heidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle.

Puolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä ei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset sukat.

— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta. Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla? Anna se Ailille.

— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari kiloa mutaa, sanoi Aili.

— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.

— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät rapaa juostessaan muitten ohi.

Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.

— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän, sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.

— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.

— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua jalallasikaan puutarhaan.

— Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä ylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se suuri ajanvoitto.

— Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa. Täällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen puolesta.

— Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et jääkään tänne.

— Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori sanoi ja veti saappaat jalkaan.

Myöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin. Riisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli takkeja, pöytäliinoja ja purje.

— Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä vain riippumatto.

Aamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona oli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui lätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana.

Iita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut pukeutua kylmän tähden.

Aili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli särkenyt koko yön.

— Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset nauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki yllä keittiön tulen ääressä.

— Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat olisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi Tekla ja raapi ruostetta padasta.

— Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei sada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa.

— Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava.
— Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä.

— Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan maaemoa ja luonnollista maaelämää.

— Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni kadehtii sinua ja omaa huvilaasi.

Lehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston selkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat.

Tekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä kymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa:

»Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin minun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät perheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia luonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.»

Illalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti, tilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä kiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat rakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun lehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa.

Neljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja tuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä mullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita lämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen. Tekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille.

En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä. Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet,

KLEOPATRA.

Monet entisajan hyödylliset ammatinharjoittajat ovat häviämäisillään sukupuuttoon. Niinkuin ruokarouvat, naimattomat kotitädit, uskotut palvelijat ja hevoset. Tätä kaikkea elävää voimaa korvaavat ruoka-automaatit, tilapäinen apu, ehkä tomunimijät ja autot.

Mutta rouva Jenny Rosenströmin täyshoitola oli muistomerkki entisiltä ajoilta. Se oli ollut samanlainen vuosikausia. Puisessa Uudenmaankadulla olevassa piharakennuksessa ei ajan vieriessä tehty muita muutoksia kuin että öljyvalaistus vaihdettiin sähköön.

Ylioppilaat, jotka söivät siellä silakkalaatikkoa ja lihapalleroita, olivat tosin eri näköisiä, kuin edellinen polvi, mutta heidän elämän otteensa ei ulottunut kuluneihin, kukallisiin plyyssimattoihin, ja miesvainajan huonekaluihin. Ruokahuoneen ristipisteiset pöytäliinat, helmikoristeinen sanomalehtisäiliö ja rouvan vuoteen kehyskaihtimet taistelivat nykyajan muoteja vastaan. Kaikki oli halpahintaisen kodikasta. — Niinkuin antimakassit — joita nykyajan nuoriso ei tunne nimeltäankään.

Mutta täyshoitolaiset olivat uudenaikaisia eteen päin pyrkiviä ylioppilaita. Kaikki muut — paitsi vanhapoika, kamreeri Salomon Höök.

Istuttiin rokan ääressä. Rouva Rosenström höysti laihaa ruokalistaa kertomalla onnettomuustapauksista. Murtovarkaudet olivat hänen mieliaiheitaan.

— Saa nähdä kuinka kauan ihminen saa pitää kotinsa rauhassa rosvoilta! huokasi hän aina lopetettuaan.

— Minä aavistan, että joku varas himoitsee jo tämän talon aarteita ja hopeita, sanoi kamreeri Höök ja työnsi alumiinilusikan suuhunsa.

— Toisilla on aina iva valmiina ja pahansuopaiset ajatukset, sanoi rouva Rosenström. Ja kun ihminen on vanha leski, niin ei välitetä kohteliaisuudesta.

— Jos tämä puhe tarkoittaa minua, niin pyydän ilmoittaa, etten minä ole vanha leski. — Saanko vähän voita? sanoi Höök.

Toisten syödessä loikoi pikimusta Kleopatra-kissa lihavana ja laiskana sohvalla. Sillä oli sopiva pesä rikkinäisten vieterien kohdalla olevassa kuopassa.

— Mistä sinä sait kissan zootomissa ollessasi? kysyi Aino Mattila veljeltään Ollilta, joka oli medisiinari.

— Minä lupasin pojalle, jonka sattumalta näin kadulla, pari markkaa ja hän hankki minulle katin. Viidessä minuutissa hän löysi ison kollin, vastasi tämä.

— Oletteko te raakalaisia? Kuinka se poika hennoi myydä rakkaan perheystävän murhattavaksi?

— Anteeksi, rouva Rosenström, mutta eilen minä tapoin teidän kotieläimenne, jonka löysin sängystäni, sanoi Salomon Höök.

— Minä en suo anteeksi, Höök. Kissa on eläinkunnan korkein olento. Se korvaa monelle perheen ja kaipuun olentoon, jota rakastaa, sanoi rouva Rosenström hämärästi. . .

— Eräs minun kurssitovereistani toi maalta kissan; se oli teurastettu ja hiukan suolattu. Toinen löysi yöllä katolta räystäskissan, kertoi ylioppilas Reuna.

— Kattokissat jaetaan harja-, räystäs- ja uuninpiippukissoihin, niiden olinpaikoista päätellen, selitti Reuna.

— Minun serkkuni otti tädiltään. Se oli vain etukäteen otettu perintö, kertoi ylioppilas Teränen.

— Tietääkö Hilma ketään, jolla olisi ylimääräistä kissaa? kysyi Aino kotiapulaiselta.

— Räntöössä on yhellä arkitehilla valkonen kissa, joka on vallan lampaan näkönen, ja sitten tuo Patra tuossa sohvassa, vastasi Hilma.

Rouva Rosenström nousi kiivaasti ja vei Kleopatran vuoteelleen kaihtimen taakse.

— Kyllä minäkin kykenen siihen, sanoi ylioppilas Teränen, joka aikoi proviisoriksi.

— Minä olen ikuisesti kiitollinen sille, joka tuo minulle elävän mirrin, sanoi Aino ja hymyili suloisesti.

— Naisia pitäisi kieltää harjoittamasta raakoja lääketieteellisiä opintoja, sanoi rouva Rosenström.

— Niin kylläkin, kun naiset tyytyvät antamaan lääkkeitä ja panemaan kääreitä otsalle, tai täyttämään lääkärin määräyksiä, Mutta eläinten sisälmysten tutkiminen ja ihmisruumiin tarkka tunteminen on epänaisellista. Sitäpaitsi naiset saavuttavat opiskelemisellaan sen, että miehet eivät elätä heitä. Onko sellainen hauskaa? kysyi rouva Rosenström.

— Minä luulen, että mies rakastaa todella vain sellaista naista, jota hän elättää ja suojelee.

— Minä en ole koskaan elättänyt niitä naisia, joita minä olen rakastanut, sanoi Höök viattoman näköisenä.

— Mitä suojelusta me tarvitsemme. Vaaroja ei ole muualla kuin merellä ja siellä ei aviomiehestä ole suurtakaan hyötyä, sanoi Aino ja otti syliinsä Kleopatran, joka laiskasti kömpi esiin kaihtimen takaa.

— Kleopatra ei ole vielä ollut kenellekään hyödyksi ja onhan sekin kissa, sanoi Höök syrjäkatsein.

— Eikä tule olemaankaan, sanoi rouva ja otti lemmikkinsä Ainolta. — Mutta se on ilo ja lohdutus, eikä kiusanhenki, niinkuin joku toinen, joka ei ole hieno, eikä tunteellinen ja joka pilkkaa ja nalkuttaa elämän varjopuolella eläviä naisia. Kissat ovat luomakunnan — — —

— Kyllä olisi suotavaa, että Kleopatrakin uhraisi jotakin tieteen hyväksi, sanoi Hara.

— Siitä uskallatte suunnitella? Jos te tuotte minulle mustan kissan, niin en ota sitä vastaan, sanoi Aino jyrkästi.

— Vaikka ei ole, niin voi syntyä, vastasi ylioppilas Teränen ja lähti huoneesta.

— Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen työpuvussanne.

— Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet esimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän paistin.

— Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison mytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle.

— Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi helposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen.

— Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä melkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana.

— Minä tarkoitin Kapmaan-rotua. Minä ostin sen merimieheltä, lisäsi
Teränen nopeasti nähtyään Ainon epäilevän katseen.

Kotimatkalla oli Teränen hyvällä tuulella. Hän arveli edistyneensä koko joukon Ainon suosiossa.

— Medisiinaritytöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja. Kannattaa uskaltaa jotakin heidän tähtensä, ajatteli hän.

Kun Aino tuli kotiin huoneeseensa, heittäytyi hän sohvalleen, mutta kimmosi heti seisoalleen. Hänen kauhukseen oli sohvatyyny naukaissut ja hypännyt maahan.

— Oletko sinä mirri-parka, tullut pestissä? Kylläpä ihmiset nyt ovat huomaavaisia minulle, sanoi Aino ja luki paperista:

»Tämän pedon minä olen metsästänyt Teille. Minä samoilin Kallion linjat ja sokkelot kuin eränkävijä. Olen kuljettanut sen kotiin takkini alla, kasvoiltani tyynenä ja rauhallisena kuin kettua kantava spartalainen poika. Ottakaa vastaan vaatimaton lahjani.

Aino nauroi ja ajattelu minähän saan kissaläheyksiä nuorilta herroilta, kuten maailmannaiset Kukkalaitteita.

Mutta ennen kuin hän ehti päättää, mitä hän tekisi uudella kissalla, soi ruokakello. Hän sulki oven ja meni ruokahuoneeseen.

Rouva Rosenström tarjosi piparjuurilihaa hoidokeilleen. Outo hiljaisuus vallitsi, ei yhtään ylimääräistä sanaa lausuttu.

— Se on ollut kadoksissa aamusta asti. — Kleopatra on poissa ja sinulla on kissa — etkö häpeä?

— Minä en tiedä mitään Kleopatrasta. Kuinka täti keksiikään sellaista? Minun kissani oli vaaleanruskea. Häntäkin oli melkein keltainen, puolustautui Aino.

— Etkö sinä naisena kärsi näiden eläinparkojen kanssa? Toinen luontokappale ei voi kylmästi nähdä toisen antavan henkensä sanaakaan sanomatta.

— Kunhan vain ei olisi värjätty Patraa, sanoi Hilma, joka tarjosi toista ruokaa.

— Silloin sitä on keitetty puoli tuntia suolan kanssa väripadassa ja hämmennetty puukauhalla, että väri tulisi tasaiseksi. — Saanko lisää vatkulia? sanoi Höök.

— Aivan elävä, raaka kissa. Tarkoitan, ettei se ollut keitetty.
Sitäpaitsi se oli vaaleanruskea. Eikö ollutkin, herra Teränen? kysyi
Aino.

— Minä en tiedä mitään. — Oletteko kuulleet Uuraan suuresta sahapalosta? puhui Teränen hätäisesti.

— Patralla ei ollut varvasta takakoivessa, sanoi Hilma. — Nyt neiti kaataa kaljaa puserolle.

— Useat kissat ovat nykyisin varpaattomia. Ne jäävät usein puolittain autojen alle, mumisi Teränen.

— Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole totta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva Rosenström.

— Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja hännänpää samanlainen, hän sanoi.

— Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen kadulle, sanoi Aino itku kurkussa.

— Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun uskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä. Siinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä.

Rouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan kanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen kävellessään.

— Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa minua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea takki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä?

— Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa hiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen.

— Tekee vaaleanruskeiksi ja hännänpään melkein keltaiseksi, nauroi Höök ja lähti huoneesta.

Ylioppilas Teränen lähti myöskin nopeasti ulos. Aino seurasi häntä eteiseen.

— Herra Teränen, teidän kissaltanne puuttui takajalan varvas — aloitti
Aino jylhästi.

— Johan minä sanoin, että se on tavallinen ilmiö. Varpaattomia kissoja on yhtä tiheässä kuin ihmisiä, joilla on liikavarpaita. Hyvästi, Aino-neiti, minulla on hiukan kiire.

— Miksei, mutta minun mielestäni teidän hiuksenne ovat paljon kauniimmat mustina.

Aino meni varovaisesti viereiseen huoneeseen. Hän katseli nopeasti ympärilleen. Huone oli Teräsen. Pesupöydällä oli pullo, jonka kyljessä oli nimilappu.

Aino aukaisi nopeasti ikkunan ja heitti pullon menemään takapihan romujen joukkoon. Sitten hän hiipi huoneeseensa ja mumisi: — Vetysuperoksidia!

LIHAKAUPPIAS.

— Santtu, annapas tälle rouvalle pari lanttua, sanoi rehevä lihakauppias apulaiselleen.

Puoti oli täynnä väkeä ja kauppias hääri iloisena ja f toimeliaana myymäläpöydän takana.

Mitä pienet kesälinnut haluavat? kysyi hän kahdelta vaaleapukuiselta tytöllä.

— Kiitoksia. Katsokaapa tätä vaakaa — se on ihme. Tuli syttyy ja sammuu, ja peili heijastaa ostajien kauniit kasvot. Vuosisatoja on uneksittu ilmalaivasta — mutta tällaista vaakaa ei rohkeinkaan ole osannut kuvitella, puheli kauppias sitoen sipulikääröä.

— Olkaa hyvä ja antakaa parempaa jauhelihaa kuin viime kerralla, keskeytti happamen näköinen nainen.

— Mitä rouva sanoo? Minun lihani on aina ensiluokkaista. Niin kuin kukkaset viihtyvät sellaisen hoidossa, joka niitä rakastaa, niin lihakin menestyy minun kaupassani. Minä vaistoan heti hyvän raavaan ja erotan pässin- ja lampaanpaistin pimeässäkin. Jauheliha sekoitettu rasvasta ja lihasta sopivan resetin mukaan, siitä tulee ihastuttavia käärylöitä, ellei menetellä huolimattomasti. Tässä on rouvalle Lihaa, joka saa teidät muistamaan tämän kevätpäivän harmaahapsisenakin.

— Minä arvasin jo, että fileetä se neiti haluaa. Parasta täytyy olla hyvälle köksälle. Onnistuivatko sukupäivälliset?

— Vai kehui! Kaikki minulle onnistuu. Minä olen Kruununhaan onnellisin mies. Elämä on ihanaa ja ihmisen tarkoitus on suuri ja jalo. — Palvella toisia ja samalla itse vaurastua — kolmekymmentäkuusi markkaa ja neljäkymmentä penniä, olkoon tasan kolmekymmentäkuusi markkaa. — Vai säilykesipulia? Nämä ovat kuin rypäleitä. Katsokaa tätä hyllyä, siinä on silmänruokaa! Vihreitä kurkkuja etikkaliemessä, punaisia tomaatteja, raparperia, retiisejä, kukkakaalia, joka on kuin morsiuspuketti ja persiljaniitty! ja kauppias teki kaarevan liikkeen kädellään, aivan kuin olisi siunannut satoa.

— Kappale luuta ja lihaa koiralle, pyysi isokasvuinen neiti, joka talutti koiraa vitjoista.

— Neiti on onnellinen, kun omistaa terveen ja kauniin koiran. Sen uskollisuus palkitsee neidin uhrautuvaisuuden. Pannaanko sille makkaraa? Kaikki, jotka elävät, ovat lihottamisen arvoisia. Nykyjään ihmiset laihduttavat itsensä surullisen näköisiksi. Mikä on seuraus? He ovat tyytymättömiä ja levottomia. Aurinko on pyöreä ja sehän on ilon ja kauneuden tunnuskuva, sanoi kauppias, jonka kasvot loistivat valaisten lihakaupan kuin pieni aurinko.

— Mutta suorat ääriviivat ovat muodikkaat, sanoi hento neiti, joka seisoi ikkunan vieressä.

— Varjelkoon niistä! Ovatko puhelinpylvään ääriviivat kauniit? Ajatelkaapas porsasta, jonka ääriviivat olisivat suorat, tai lehmää, joka solakkana horjuisi laitumella. Nuori, lihava olento on luonnon kaunistus ja ihmisten ilo. — Tässä on rouvan liikkiö — Poustisen liikkeen parasta lajia.

— Ihme, ettei tällainen arkitouhu tukahduta kauppiaan runollista mielikuvitusta, sanoi joku ostajista.

— Minun elämäni on alituista juhlaa, niinkuin nytkin, kun neiti tuli kirkastamaan lihakaupan uuteen ihanuuteen. Maksapasteija on loppunut, rouva, mutta piirakat ovat uusi korjattu painos edellisistä.

— Oikein hienon pankkiherran rouva. Herroilla on kaksi koettelemusta elämässä: matematiikka koulussa ja kassat viroissa. Pankkiherra menetti virkansa ja valoisan maailmankatsomuksen, ja rouva talousrahat ja haisunäädännahkaisen kauluksen. — Mutta onhan piirakoiden leipominen hauskaa, hymyili lihakauppias.

— Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti, hienommin sanottuna.

— Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen koko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. — Eikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää äidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä, että kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on tarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja on luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti.

— Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin on, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva.

— Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen, ja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa, mutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai Paasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa.

— Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin vastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen.

— Saattekohan te poikanne lihapuotiin, kun he ovat opiskelleet ja maistaneet herraselämää? kysyi joku.

— Herroiksihan täälläkin eletään. Vanhin poika saa parastaikaa esimakua ammatista. Hän opiskelee lääketiedettä ja leikkaa lihaa ja jänteitä ja oppii eläinten ja ihmisten ruumiinrakenteen. Sellainen kykenee erottamaan etupaistin takapaistista ja leikkaamaan irti fileen selkäluusta. — Rouvalle varmaankin kieltä? Eikö? Rouva ei ole kielevällä päällä tänään? ja kauppias nauroi makeasti sukkeluudelleen.

— Sen ihanampaa elämää ei ole. Työ on vaihtelevaa eikä kuluta aivoja. Se on siunaukseksi tuhansille. Täällä on kuin paraati, puhelin soi, lapset ja koirat vilkastuttavat myymälää ja jokainen tuo kappaleen elämästään tänne. Meillä on jännittävää kuin elokuvissa. Eilenkin kaatui makkaralaatikko ja koira sieppasi makkaranauhan ja kuljetti sen kadulle. Muuan rouva huusi nurkassa ja toinen siunaili ovella. Apulaiset kaatuivat toistensa päälle ja vetivät kaalinpäät lattialle.

— Ei täällä ikävysty eikä väsy. Minun poikieni ei ole pakko kilpailla virkauralla elääkseen ummehtunutta kamarielämää. — Annapa, Santtu, hapankaalia lehtorin keittäjälle. — Eikös teidän herranne ajattele naimista?

— Se vanhapoika ei rakasta muuta kuin kauppiaan »fransyskoja», sanoi keittäjä ja meni kaaleineen.

— Minä tulin katsomaan minun lihallista isääni, naljaili pitkä nuori mies.

— Hahhah haa, nauroi kauppias. — Se on vitsikäs poika tämä Vikke. Viepäs mennessäsi palanen syöttöporsasta kotiin. Se on ihanaa katsella ja maistella ihan niinkuin »meiän mamma» nuorena. Vahinko, ettei se saanut kehittyä yhtä pulskaksi rouvaksi… tarkoitan imisäksi, kuin meiän mamma.

— Sattuuko isällä olemaa» kassassa jokin lantti? Minulla olisi vähän menoja — tärkeitä ostoksia, kuiskasi Vikke myymäläpöydän yli.

— Kassasta ei saa ottaa ilman kuittia. Mutta kyllä tässä lompakossa on jotakin, sanoi kauppias ja pisti setelin Viken kouraan. — Isä on sekä lihallinen että rahallinen.

— Kiitoksia, isä-ukkeli. — Saanko lähettää Santun viemään kenkiäni suutarille? kuiskasi Vikke.

— Et. hyvä herra. Santtu on ammattityöläinen, hänestä tulee ensiluokan lihakauppias. Hän arvioi paistin painon punnitsemalla sitä kämmenellään, eikä erehdy laskuissa. Hänen sydämensä on laupias kuin lampaan sydän ja ruumis vahva kuin sonnin. Hyvää maatiaisrotua se poika on, häntä ei saa käyttää teidän juoksupoikananne.

— Hyvästi, sanoi Vikke nopeasti. Hän oli nähnyt ikkunasta, että muuan ylioppilasneiti aikoi myymälään, ja kiiruhti avaamaan ovea, hattu kourassa.

— Kas, hyvää päivää, herra Poustinen. Taidatte itse ostaa ruokanne? ilkkui tyttö.

— En, neiti, minä kävin vain vaihtamassa rahaa. Saanko pyytää neitiä
Fazeriin kahville?

— Kiitos — ei. Minä olen äidin asioilla, me ostamme aina tältä herttaiselta ukolta. Oletteko huomannut, kuinka valoisa hänen elämänfilosofiansa on? Tulkaa sisään juttelemaan, sanoi tyttö ja meni myymälään.

— Siitä maanviljelijät iloitsevat. Retiisitkin tulevat mehevämmiksi. Mitä neiti haluaa — kukkakaaliako? kysyi kauppias hymyillen aurinkoisesti.

— Se on suloista, silloin tomaatit kypsyvät. Tässä on Lammaspaisti, joka sopii sekä iloisille että murheellisille. Kuin myöskin sadesäällä ja poutapäivänä.

— Kahdeksantoista markkaa ja kolmekymmentä penniä, — Nyt onkin näyttämö tyhjä ja esirippu laskee. Neiti oli loistava loppu tämän päivän työlle. Hyvästi, neiti.

— Suljepa, Santtu, ovi ja peitä lihat. — Kassa täsmää pennilleen. Mene lepäämään, Santtu-ystävä, sinä olet suoriutunut loistavasti tänäpäivänä.

Kauppias riisui valkoisen takkinsa, puhdisti unohdetun kirveen ja irroitti lihamyllyn veivin.

KILPAILU.

Laiskanlinnassa istui johtaja Verneri Janhunen, keinutuolissa huojui hiljaa kamreeri Lounas ja nojatuolissa käsitöivät heidän rouvansa.

— Tällainen lauantaiehtoo on suloinen. Työ on takana, rauha ja lepo edessä, sanoi johtaja ja tarjosi savukkeen kamreerille.

— Me naiset sekä nautimme että teemme jotakin hyödyllistä. Teiltä miehiltä menee satoja tunteja hukkaan, vain poltellessa ja puhellessa. Minä teen aina käsitöitä — raitiovaunussa, lääkärin odotushuoneessa ja silloinkin kun minua hierotaan. Puhelintorvenkin minä voin kuminauhan avulla kiinnittää korvaan, joten kädet voivat tehdä työtä. Sanomalehteä lukiessani minä vatkaan kakkua ja kudon sukkaa, kun hiuksia käherretään, sanoi Helmi Janhunen.

— Niin minäkin, ja Kerttu kuunteli eilen radiota, laski algebraa ja söi maapähkinöitä samalla kertaa. Kylvyssä ja teatterissa kädet lepäävät, sanoi Elin Lunnas.

— Naiset eivät näe metsää puitten tähden. He eivät luo mitään suurta noitten ikuisten pikku näpertelyjen takia, sanoi kamreeri.

— Juuri niin. Me miehet teemme jotakin täyspitoista, tai sitten lepäämme ja nautimme. Silloin meihin patoutuu energiaa. Teistä vuotaa alituisesti voimaa ja sen lähden ei synny voimajännitystä suuriin tehtäviin, sanoi johtaja.

— Kummankin he tekevät ala-arvoisesti. Sellaisetkin rouvat, joita on lapsesta asti kasvatettu hoitamaan taloutta, ovat avuttomia kun palvelijat ovat lomalla. Vaikka minä en ole käynyt oppia, niin osaisin terveen järjen avulla valmistaa hyvän päivällisen, kehui kamreeri.

— Mitäs siinä muuta kuin sytyttää tulen, käärii takinhihat ylös ja tekee työtä keittokirjan mukaan vahvisti johtaja.

— Kuuletko, Helmi, nauroi Elin. Paremmin me hoitaisimme sänkyliikkeen, kuin te talouden.

— Ja tehtäisiinkin vähän parempia kauppoja kuin te, yhtyi Helmi edelliseen.

— Ohhoo! Vanha totuus on, että miehet voittavat naiset silloinkin, kun he toimivat naisten aloilla — niinkuin kokkeina tai räätäleinä. Mutia keskustelemalla ei tällaisia asioita todisteta. Menkää te maanantaina sänkyliikettä hoitamaan, me laitamme teille juhlapäivällisen täällä kotona. Palvelijat saavat lomaa koko päiväksi, pöyhisteli johtaja.

— Perikatoon? Niinkuin meillä ei olisi liikekykyä! Eilen minä tingin juutalaiselta sataviisikymmentä markkaa kevättakin hinnasta, sanoi Elin.

Ennenkuin kahvit oli juotu olivat kaikki yksimielisiä. Päätettiin tehdä koe. Naiset ja miehet vaihtaisivat työtä yhdeksi päiväksi, nähdäkseen kumpi suoriutuisi paremmin.

— Tutki sinä sunnuntaina keittokirjasta liha- ja kalaruokia, minä läpäisen liemet, vihannes- ja jälkiruoat, kuiskasi johtaja erotessa kamreerille.

Maanantai-aamuna näytti Helmi miehelleen, missä keittoastiat, ruokakalusto ja hopeat olivat.

— Minä olen säntillisempi kuin sinä. Tässä on liikkeen avainkimppu. Kysy neuvoa vahtimestari Kopolalta, kun joudut, pulaan, Helmi. Minä olen soittanut konttoripäällikölle, että sinä ja Elin edustatte meitä tänään.

Helmi ja Elin istuivat kumpikin pöytänsä ääressä. Toinen sommitteli sohvatyynyn mallia ja toinen siivosi miehensä kirjoituspöydän laatikkoa.

— Vastatkaa siinä tapauksessa — minkä tähden te lähetitte viisi senttiä lyhyemmät patjat, kuin oli sovittu? Tarkoitan matkustajakoti »Trissan» jousipatjoja.

— Älkää nyt viitsikö olla pikkumainen. Suomalaisethan ovat lyhytkasvuisia.

— Minä ymmärtäisin teidän vaatimuksenne, jos teille tulisi skandinaavilaisia kuninkaita — vaikka silioin ei viisi senttiä auttaisikaan. Mutta nyt tämä on vain turhaa oikkuilemista.

— Jo on hävytöntä! Sattumalta minä tiedän, että herra Lintula oli »Iloisessa leskessä» balettitytön kanssa ja teillä ei kestä palvelijat viikkoakaan ja »Trissassa» juodaan joka huoneessa.

— Minä haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta. Ja tämä ei liikuta patjoja, huusi raivostunut Lintula.

— Ellette maksa laskua, niin minä kerron rouva Lintulalle siitä balettitytöstä ja muusta, uhkasi Helmi.

— Saatte rahat, mutta kyllä minä varoitan kaikkia liikkeitä kannattamasta teitä, ja Lintula paiskasi puhelimen kiinni.

— Se asia selvisi helposti, sanoi Helmi tyytyväisenä. — Menehän, Elin, tarkastamaan kassaa. Nykyjään puhutaan paljon vaillingeista.

Elin yhdisti lukkoneulalla pakan kirjeitä ja pani ne siivottuun laatikkoon. Sitten hän ripusti täytekynän kaula-aukkoonsa ja meni myymälän puolelle.

— Sitä minä en tiedä vielä — kun suljetaan, minä lasken rahat, vastasi rouva Masula.

— Parasta, että laskette joka puolen tunnin kuluttua. Eikö olisi viisainta pitää rahat käsilaukussa. Tuossa ne ovat heikkojen ihmisten kiusauksena.

— Antakaa lasku tänne! Päivämäärä on tummempaa mustetta kuin allekirjoitus. Ja yksi i-pilkku puuttuu. Mikä teidän nimenne on?

— 30 vuotla, rokotettu vuoden vanhana, käynyt kansakoulun, tatuoitu vasempaan käsivarteen ja kuuden lapsen isä. Vieläkö muuta? murisi mies.

— Te olette asiallinen mies. Rouva Masula, maksakaa lasku, mutta ottakaa aina selkoa asiakkaista ennen kuin luotatte heihin.

— Viekää nyt rahat pankkiin. Teidän itsennekään ei tarvitse tuntea niin suurta kiusausta ja pelkoa, kun ei ole niin paljon rahaa edessänne.

— Ne on vietävä, kun kassa on laskettu sulkemisen jälkeen. Enkä minä tunne minkäänlaista viekoitusta varastaa niitä, sanoi rouva Masula punaisena kasvoiltaan.

— Älkää nyt käsittäkö sanoja niin kirjaimellisesti. Elin sanoi ja riensi myymälään, josta kuului sananvaihtoa.

— Mitä nyt? hän kysyi kahdelta herralta, jotka seisoivat vuodepeitekasan edessä.

— Tämä herra tahtoo kuusi peitettä velaksi, mutta me emme anna tuntemattomille, vastasi Blom, joka hoiti vuodevaateosastoa.

— Minä olen Albin Rentula ja minä tunnen Sihvon ja Somersalon ja Lucina
Hagmanin, sanoi ostaja.

— Minulla on eno apteekkarina siellä ja rovasti on vihkinyt minut ja lukkari ja suntio kävivät usein meillä isän isossa talossa eteläpuolella pitäjää.

— Se minä juuri olenkin, vaikka minä olen muuttanut nimeni Rentulaksi. Muistan, että Suurpekkalassa kasvoi koivuja ja leppiä ja että siellä oli kaivo, jossa oli vettä.

— Siinä oli kauniisti soivat kellot ja miehet istuivat vasemmalla ja naiset oikealla puolen käytävää.

— Jaa, tietysti silloin. — Minä takaan, että tämä herra on luotettava.
Antakaa hänelle peitteet, Blom.

— Hänkin tietää, että Suurpekkalan väki on rehellistä. Hyvästi herra
Rentula.

Elin teki kierroksen myymälässä, puheli sekä henkilökunnan että ostajien kanssa ja teki parannusehdotuksia.

Helmi oli sillä aikaa saanut Mikkelin sänkyliikkeeltä kirjeen, jossa sanottiin, että muuan helsinkiläinen liike tarjosi halvempia rautasänkyäa kuin Janhusen liike. He tulisivat kääntymään tämän toisen liikkeen puoleen.

Helmi kirjoitti heti ja puhui suunsa puhtaaksi, sekä mikkeliläiselle että helsinkiläiselle liikkeelle.

Vahtimestari Kopola tuli sisään, ja Helmi kyseli häneltä henkilökunnan asioita. Hän huomasi paljon epäkohtia, jotka hän päätti poistaa tarmokkaasti.

— Täällä puhuu rouva Janhunen. Minä olen kuullut, että herra Hanson elää rouvansa hiellä ja vaivalla —

— Te näytte olevan täys-humpuuki. Sitäpaitsi terveys ei parane, kun herra Hanson juo.

— Mutta Kopola on nähnyt herra Hansonin hoipertelevan, kaljasta ei hoiperrella.

— Kuulkaa nyt, herra Hanson, tulkaa huomenna tänne, niin saatte toimittaa tomunimemistä patjojen valmistusosastolla. Etenkin untuvaosastolla se on tarpeen.

— Tehkää parannus, herra Hanson, kunnollisen vaimonne tähden. Huomenna teidän on tultava tänne, sanoi Helmi navakasti.

— Sisään! Hyvää päivää herra Martikainen. Minä olen kuullut, että herra Martikainen on tehnyt keksintöjä. Pyytäisin teitä tekemään vielä muutamia tärkeitä pikku keksintöjä, sanoi Helmi sisään tulevalle miehelle.

— Kernaasti, tirehtöörska, mutta ei niitä niinkään tehdä käskystä, vastasi Martikainen.

— Miksi ei, kun minä ensin keksin, mitä on keksittävä. Tahtoisin patjoja, jotka ovat ilma- tai vesitäytteisiä, mutta eivät kumipäällyksisiä. Niitä olisi helppo uusia. Päällinen pestäisiin ja puhdas ilma tai vesi pumpattaisiin entisen mukulaisen sijaan.

— Vanhat patjat ovat aina mukulaisia. Toiseksi olisi hyvä keksiä sänkyihin vipulaitos, jolla voisi kohottaa pääpuolta ylös ja alas tai vivuta ishiasta sairastava ihminen seisoneen lattialle. Kolmanneksi olisi Töölöön lähetettäviin jousipatjoihin asetettava pieniä vieterejä, jotka laukeavat ja ruiskuttavat myrkkyä, niin pian kuin lutikka astuu jalallaankaan niihin.

— Nyt on niin lämmin ilma, että minun käsityskykyni ei oikein toimi, sanoi tämä anteeksipyytelevästi.

— Ehkä asiat selvenevät ajattelemalla. Onko Martikaisella muuten toivomuksia?

— Ei, ei mitään. Minä menen juoksujalkaa keksimään tirehtöörskan ehdotuksia, sanoi Martikainen vetäytyen selkä edellä käytävään.

— Olkaa varovainen. Kaikki ei ole siellä niinkuin olla pitää. Parempi olla menemättä, sanoi Martikainen ja naputti otsaansa.

— Martikainen on konstruoinut uuden vuodemallin. Päivällä se on tavallinen sohva ja yöllä siitä muodostuu kaksikerroksinen vuode. Niinkuin makuuvaunuissa, kertoi Rosti.

— Poikamies ei tarvitse suurta palkkaa, se saattaa olla vaarallistakin. Mutta jos Rosti menee naimisiin niin — — — ja Helmi nyökkäsi kehoittavasti.

— Minä satuin kuulemaan miellyttävästä naisesta, jolla on toimi ja joka rakastaa teitä.

— Kuinka niin? Hän on runollinen ja erittäin hyveellinen. Te saatte 500 markkaa kuussa lisää palkkaa ja kaksikerroksisen vuodesohvan häälahjaksi, lupasi Kelmi. — Oletteko harjoitellut korkeushyppyä, niin että pääsette yläsänkyyn?

— Siihen pääsee huononpuoleinen kolmiloikkaajakin, sillä vuoteeseen johtavat portaat. Mutta kuka se runollinen neiti on? kysyi Rosti levottomana.

— Rostia näkyy jo asia kiinnostavan. Melinda Alaheimo, konekirjoittaja, on lahjoittanut teille sydämensä.

— Vahtimestari Kopola sanoi huomanneensa sen ja hän tietää parhaiten liikkeen asiat.

— Ettäkö Melinda-neiti? Se olisi juuri hänen laistaan, sanoi Rosti pää kallellaan.

— Kopola sanoo nyt itse herra Rostille, onko totta, että neiti
Alaheimolla on tunteita häntä kohtaan.

— Ei minua, mutta herra Rostia kohtaan. 'Niin myymälän neiditkin sanovat, eikä se minua ihmetytä, sanoi Kopola ja teki liikkeen Rostia kohti.

— Minä olen ollut uskollinen Janhusen Kansalliselle sänkyliikkeeile 24 vuotta ja kolme viikkoa, mutta tämä homma on vasten luontoa.

— Olkaa levollinen. Tämä on luonnollisin asia. Aatamin ja Eevan ajoista asti. Minä ajatteien myöskin henkilökunnan onnea enkä vain liikeasioita. — Tässähän neiti Alaheimo tuleekin. Istukaa, olkaa hyvä. Meillä on asiaa teille.

— Anteeksi, minä olen tilannut aikapuhelun Turkuun, sanoi Rosti hätäisesti ja nousi tuoliltaan.

— Ensin tämä asia. Olkaa nyt rohkea, Rosti, ja puhukaa kaikki selväksi neiti Alaheimon kanssa, kehoitti Helmi.

— Voi, voi, mitä tämä merkitsee? Minä aavistan jotakin, sanoi neiti
Alaheimo ja liikehti kaarevasti.

— Mikähän tarkoitus tällä lieneekään, sanoi Rosti ja ajatteli: »Aika komea vielä, mutta vähän ylikypsä!»

— Te olette minun miesihanteen! Eetu Rosti, sanoi neiti ja siirtyi aivan viereen.

— Siitä asti kuin Valentino kuoli, en ole tavannut täydellistä hurmaajaa, mutta nyt —. Eetu, kiemurteli neiti.

— Samapa se, Melinda, sanoi Eetu ja kiersi käsivartensa neidin ympärille koettaen olla niin Valentinomainen kuin mahdollista.

Kun Helmi palasi, sai hän ilon onnitella kihlautuneita. Hän piti heille sopivan puheen ja sanoi lopuksi:

— Nyt kaksi yksinäistä ihmistä saa lohdutusta elämän ohdakkeisella tiellä, jolle rakkauden ruusut luovat valoaan.

— Voi peijakas! Se aikapuhelu Turkuun jäi nyt tämän höpötyksen tähden, sanoi Rosti ja ryntäsi ulos.

— Kiitoksia, rouva tirehtöörska, minä ja minun sukukuntani siunaavat teitä, sanoi neiti Alaheimo tunteellisesti.

— Huomispäivänä me menemme ottamaan kuulutuksen, sanoi neiti Alaheimo ja kiiruhti Rostin jälkeen.

— Minä kuulin, että Stockmannilla on viehättävä kevätpukujen mannekiini-näyttely. Sinne olisi mentävä. Minä tahtoisin nähdä uudet kenkämuodit ja heidän hurmaavat hiuslaitteensa, kertoi Elin.

— Eihän sellaista tilaisuutta voi laiminlyödä. Mehän olemmekin jo saaneet paljon aikaan täällä. Miehemme eivät varmaankaan vaadi meiltä enempää, sanoi Helmi.

— Lähdetään vain minunkin puolestani. Eiköhän Kopola voi hoitaa tätä hommaa vähän aikaa, sanoi Elin ja lukitsi laatikot.

— Meillä on liikehommia Stockmann osakeyhtiön kanssa. Kopola on hyvä ja hoitaa tehtäviä sillä aikaa, ja varokaa varkaita ja tulipaloa.

Johtaja Janhunen ja kamreeri Lounas palaavat torilta hienot nahkaiset käsilaukut täynnä ruokaa.

Johtaja muovaili voilaitteen. Hän koetti ensin luoda joutsenen, mutta siitä tuli teekannu, sentähden hän muovaili uuden voilaitteen rautasängyn muotoiseksi. Siinä oli vuodevaatteet ja peite, johon oli viilletty ranskalaisia liljoja.

Kamreeri järjesti sardiini-, lohi- ja maksapasteijalautasia. Punajuurista, porkkanoista ja persiljasta tehtiin kauniit reunakoristeot.

Pöytää katettaessa syntyi pieni kiista. Johtaja veti juomakaapista lakanan, jota hän väitti pöytäliinaksi, mutta kamreeri tahtoi vuodepeitettä pöydälle, Pitkätikku suosi lakanaa. Veitsenaluksia, korkkiruuvia ja muita pikku tarpeita ei löytynyt. Ne tilattiin talouskaupasta.

— Minä olon ostanut teeren ja ahvenia, ne ovat himoruokiani. Ryhdytään nyt heti työhön. Tämä näyttää olevan mutkikasta hommaa, sanoi kamreeri ja luki keittokirjasta: »Lintu kynitään ja siivet leikataan poikki nivelien kohdalta, sitten se kärvennetään tulella.»

— Ah, eiväthän nämä höyhenet lähde kuin yksitellen, tähän menee koko päivä, hän murisi. Minä en ole kyninyt muita kuin liiketuttavia, ja se on lapsenleikkiä tähän verraten.

— Odorapas, niin minä tuon Urhon hiusleikkuukoneen, sillä sinä keritset tuon otuksen kädenkäänteessä, sanoi johtaja.

Kamreeri toimitti tämän työn kylpyhuoneessa, jättäen höyheniä porsliiniammeeseen ja vähän joka paikkaan. Sitten hän ryhtyi kärventämään lintua kaasulla. Hän sitoi sen hiilihankoon rautalangoilla ja piti nenäliinaa suunsa edessä.

— Mitä hemmetin käryä sinä synnytät, torui johtaja, joka valmisteli parsavanukasta. Sanopas, millä pelillä minä erotan valkuaiset keltuaisista? Minä koetin lusikalla, mutta ne menivät sekaisin.

— En minä tiedä muuta keinoa, kuin että kaadat munat varovaisesti kuumaan pannuun. Valkuaiset hyytyvät ja keltuainen muodostuu käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Sellaiselta se näyttää ainakin paistetuissa munissa. — Luuletko sinä, että tätä lintua on nuijittava ja millä vehkeellä se tapahtuisi?

— Kaikki liha on nuijittava. Jos et löydä moukaria, niin tee se vaikka pyssynperällä. — Nyt minä sytytän tulen lieteen, sanoi johtaja ja tunki halkoja ja Uutta Suomea aukosta sisään.

— »Polvinivelien ympäriltä leikataan nahka auki ja jalat vedetään pois niin, että reidessä olevat suonet seuraavat jalkaa, kaulanahka leikataan auki pään luota. Nahka vedetään alaspäin, kaula katkaistaan ja ruokakupu sekä henkitorvi poistetaan.» Auta armias, tässähän sietäisi olla anatomian dosentti. Pidäpäs, Verneri, tätä aukkoa levällään, niin minä vedän sisälmykset hohtimella ulos. Mikähän näistä on sydän ja mikä kivipiira? Ne on keitettävä erikseen.

— Nyt saat tehdä ruokottomat työsi Minun on mentävä ostamaan bentsiiniä halkojen sytykkeeksi, ne pahukset eivät pala, sanoi johtaja.

— Tuolla on paloöljyä pullossa, se tekee saman viran. Tämä teeri on ommeltava kokoon ja sitä se sietääkin, kun sitä on hakattu pyssynperällä. Annapas, Verneri, neulaa ja pikilankaa.

— Sitä minä en osaa käyttää. Parasta lienee kiertää rautalanka tämän edesmenneen linnun ympärille. Nyt pata tulelle ja voita sisään. Kah, pata taisi olla liian kuuma, koska voi syttyi palamaan.

Kamreeri jäähdytti pataa vesiraanan alla ja pani sen uudestaan tulelle.
Sitten hän pani puoli kiloa voita ja linnun sisään.

— Tämä vuoka on jauhoitettava korpun muruilla, mutta minä on löydä korppuja. No, tässä on mantelileipiä, niistä tuleekin hyviä murusia. Mitenkähän minä saan ne kestämään reunoilla, Anton?

— Voitele vuoka jollakin liimalla, vaikkapa munanvalkuaisella, neuvoi kamreeri ja otti esille ahvenet nahkalaukusta.

— Hei, tässähän on liivatelehtiä. Kun niitä kastelee veteen, niin niillä voi tapetseerata vuoan sisäseinät. Raastettu sitruunankuori? Onkohan se venytetty? Myyvätköhän ne sitruunan kuoria kaupassa?

— Merkillisiä ahvenia nämä! Ne harvat suomut jotka suostuvat irtaantumaan puukolla, sinkoavat kiinni silmälaseihin. Hiusleikkuukone ei tepsi tähän tarkoitukseen. Onkohan täällä suomustamisvehjettä. Verneri? kysyi kamreeri sinkkipöydän ääreltä.

Kamreeri ajoi ahvenet huolellisesti kylpyhuoneessa. Suomut lensivät enimmäkseen ammeeseen, vain osa jäi koristamaan seiniä ja muita esineitä. Palattuaan keittiöön hän sanoi:

— Etkö ehtisi, Verneri, kyhäistä majoneesikastiketta? Minulla menee näitten elukkain kimpussa mahdottomasti aikaa. Onko teillä jäätä kotona? Sitä tarvitaan kastikkeeseen.

— Luullakseni ei Helmillä ole jäävarastoa täällä kaupungissa. Mutta minä en ehdi auttamaan sinua, hyvä, kun selviän itse. Minä toin torilta fileetä lihaliemeksi ja nyt tässä vähäjärkisessä Reinilässä lukee, että siihen käytetään — potkaa.

— Potkaa tässä sanotaan — etupotkaa. Lihaa se näkyy kumminkin olevan, eiköhän filee kelpaa?

— Taas on tuli sammunut. Palokuntalaisten ammatti on helppoa, ainahan tuli sammuu, sytyttäminen se se on poikaa, sanoi johtaja ja kaatoi paloöljyä ja lisäksi vielä Helmin denaturoidun käherrysspriin haloille.

Kun liedessä paloi vahva valkea, tahtoivat molemmat käyttää viimeistä vapaata reikää.

— Sen on oltava tulella vielä kaksi tuntia, mutta ehkä se voi olla syrjällä, sanoi kamreeri ja nosti padan kantta hohtimilla.

— Älä, ja pata on melkein tyhjä. On siinä jotakin tuhkantapaista jäljellä, sanoi johtaja, joka katsoi uteliaana pataan.

— Luita ja rautalankaa on jäljellä. Teeri on palanut. Tämähän on kuin krematorio, rämä sinun keittiösi. Onneksi minulla on ahvenet jäljellä. Ne minä saan kirkkaasti onnistumaan. Vähennetään tulta.

Vanukas oli ollut vain vähän aikaa uunissa, niin että siitä oli pelastunut noin lusikallinen keskellä palaneita syrjiä. Johtaja maisteli sitä varovasti, mutta sylki sen heti suustaan.

— Se näyttää ihmisruoalta, mutta näkö pettää. Vihannesämmä myi luultavasti voikukan varsia parsan asemesta, sanoi hän ja pyyhki kieltään pyjamaksen hihalla.

Molemmat työskentelivät ääneti jonkin aikaa. Kamreeri paistoi ahvenia ja johtaja selaili keittokirjaa. Hän haki vesikarahvin huoneestaan, kaatoi siihen kermaa ja alkoi puistella voimainsa takaa.

— Merkillinen kerma, joka ei vaahtoa, vaikka hiki vaahtoaa hiusrajassa, sanoi hän ja istuutui uupuneena puulaatikolle. — Jokin transformaatio siinä kuitenkin on tapahtunut. Katsos, Anton.

— Kermajäätelöä minä tarkoitin. Kerma on vatkattava vaahdoksi, sanotaan tässä kirotussa kirjassa. Miten sitä muuten vatkataan? sanoi johtaja ja koetti pudistaa voita ulos pullosta.

— Elin pieksää kermaa jonkinlaisella rautalankavehkeellä avonaisessa astiassa.

— Niinhän kaikki ruoat tekevät. Mikä näkyy näistä ahvenistakin, sanoi kamreeri ja käänsi kaloja.

— Mitä tässä enää ehtii, kun on vain tunti päivälliseen, sanoi kamreeri katsoen kelloa.

— Peijakas! Lihaliemi ei kiehukaan vielä ja sitä sen on tehtävä 5—6 tuntia. Tuli on joko liian kuuma tai se sammuu kokonaan.

— Nyt meillä ei ole muuta ruokaa kuin voileipäpöytä ja nämä ahvenet, huokasi kamreeri ja pyyhki rasvaa kasvoistaan.

— Se vietävä parranajokone nylki paljon lihaa suomusten mukana. Kuinka sinä uskallat ajaa partaasi sillä? Ihme, että leuassasi on niinkin paljon lihaa jäljellä.

— Kuules, Anton. Leikki on nyt kaukana. Me saamme kuulla tästä ateriasta koko elänemme ajan, sanoi johtaja synkkänä ja istuutui tuolille.

— Äh, nyt minä istuin ahvenvainajan päälle. Niitä näkyy olevan joka paikassa.

— Älä nyt kiinnitä huomiotasi pikku seikkoihin. Verner-parka. Nyt on ajateltava pelastusta pulasta. — Seurahuoneelta tai Kämpistä saa tilata valmiita päivällisiä. Tuovat vihannekset, salaatit, kahvit, juomat, kaikki tyyni, sanoi kamreeri uskaltamatta katsoa johtajaan.

Huoneet oli koristettu kukkasin, käry oli tuuletettu pois ja maukas ateria odotti ruokahuoneessa.

Johtaja meni päästämään omat lapsensa ja kamreerin Kertun huoneesta, jonne hän oli sulkenut heidät. Lapset olivat tulleet puoli tuntia sitten yhdessä koulusta.

— Tämähän on suurenmoista, sanoi Helmi, istuuduttuaan aterialle. —
Itsekö te olette saaneet tämän tehdyksi?

— Isä oli ainakin nokinen ja rasvainen, kun hän ajoi meidät eteisestä huoneeseemme, sanoi Elli.

— Ja täällä haisi ruoalle ja palaneelle ja Antonia jyski keittiössä, sanoi Urho.

-Me emme saaneet pestä käsiämme kylpyhuoneessa, se oli lukittu. Ehkä lihaliemi on keitetty siellä vesisäiliössä, nauroi Kerttu.

— Keittiö ja kylpyhuone ovat suljettuja, kunnes me ehdimme saada ne siivotuiksi. Niissä on hiukan pesemättömiä astioita ja kuoria ja sellaista, selitti johtaja ja tarjosi lohta.

Molemmat herrat kantoivat tarjoiluhuoneesta vateja ja kulhoja, jotka oli numeroitu. Näin tuli kaikki tarjotuksi oikeassa järjestyksessä.

— Erinomaisesti. Liikkeen hoito kävi meiltä yhtä hyvin kuin teiltä päivällisen valmistus, sanoi Helmi.

— Onko tämä hummerivatkulikin, vai mitä tämä on, Reinilän kirjasta? Se minun on opittava, sanoi Elin.

— Ostan sinulle huomispäivänä uuden keittokirjan, Elin. Heinilä on sekava ja sitä noudattamalla ei saa ihmisruokaa. Sinun on heti poltettava se kelvoton kirja, sanoi kamreeri.

— Ihme, että me olemme elossa, vaikka olemme syöneet vuosikausia
Heinilän ruokaa, sanoi johtajakin.

— Anton tarkoittaa, että kysyimme hiukan neuvoa muilta asiantuntijoilta, kiiruhti johtaja sanomaan.

— Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä asemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja kymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme.

Herrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen tielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät sen sisällön kallion onkaloon.

Sinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot, katkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet, molempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen.

— Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti kamreeri.

Auton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla hän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen omituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka tahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä.

Seuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle uhkaavana ja synkkänä:

— Minun on pakko koroittaa Kustaavan palkkaa, saadakseni hänet jäämään meille. Hän väittää, että keittiössä on ollut maaottelu tai painit.

— Blom kertoi, että te olitte antaneet kuusi peitettä velaksi jollekulle Luhangan miehelle. Nyt hän on ottanut selkoa miehestä, joka onkin petturi ja on hävinnyt teille tietymättömille, eikä Luhangalla tiedetä mitään hänestä, johtaja sanoi.

'— Sisäkkö väittää, että kylpyhuoneessa on ollut lintujen ja kalojen taistelu. Vesijohdot ovat tukossa suomuista ja höyhenistä. Missä keittiön matto on? kysyi Helmi välittämättä miehensä syytöksistä.

— Se kului loppuun. — Sinä olet kirjeellisesti loukannut kahta suurta liikettä ja puhelimessa kolmatta. Minä selvisin pälkähästä selittämällä sinun olevan asiaan kuulumattoman henkilön.

— Ne herrat tarvitsivat sapiskaa. Kuules — Antonilla kasvaa varmaan suomuja parran paikalla, koska parranajokone oli aivan suomuinen?

— Etkö sinä ole sitä tietänyt ennen. — Luepa tämä kirje, sanoi johtaja ja ojensi paperin Helmille, joka luki:

Saan ilmoittaa, että olen hankkinut passin Kanadaan, jonne lähden ensi tilaisuudessa. Meiinda Alaheimo on liian voimakas annos minulle.

— Hävytön mies! Karkaa ja unohtaa velvollisuutensa ja morsiamensa, huudahti Helmi.

— Minä sain hänet jäämään purkamalla kihlauksen ja siirtämällä neiti Alaheimon Porvoon haaraosastoomme. Melinda-neiti lähti — mutta Anton saa tästälähin tarkastaa sen liikkeen. Minä en lähde Porvooseen erehdyksestäkään.

— Ihmiset eivät ymmärrä omaa onneaan. — Mitä soppaa te aloitte keittää padassa luista ja rautalangoista? teki Helmi vastahyökkäyksen.

— Rouva Hansonin juoppo mies kulki myymälässä hosuen tomunimijän letkulla sekä myyjiä että ostajia. Minä ajoin hänet kotiin. Martikainen sanoi aivan selvään selkäni takana Kopolalle:

— Lopetetaan nyt tämä riita. Eikö päivällinen ollutkin onnistunut? kysyi johtaja ja otti Helmiä vyötäisiltä.

— Kyllä, rakkaani. Ja tässä saat pari satasta, jos sattuisi odottamattomia menoja lähiaikoina, sanoi johtaja ja suuteli vaimoaan hellästi.

AAMUKÄVELY.

Suuressa kaupungissa voi jokainen valita kaupan oman mielensä mukaan. Toinen pitää puheliaasta puotiapulaisesta, toinen jäykän kohteliaasta. Rouvat haluavat tinkiä, herrat kysyvät neuvoja ja tietoja tehtaista ja merkeistä. Lapset juoksevat pitkät matkat löytääkseen kaupan, jossa ei tarvitse odottaa kunnes jokainen aika-ihminen on poistunut.

Rouva Pilman oli ostanut vuosikausia arkitarpeensa samoista kaupoista. Isoja ja harvinaisia ostoksia hän valmisteli käyden kaikki keskikaupungin suuret liikkeet.

Nyt hän oli matkalla kauppahalleihin. Lähestyessään mielimyymäläänsä, jossa pitkä mies palveli pöydän takana, kuuli hän äänekästä sananvaihtoa läheisyydestä.

Rouva Pilman oli tottunut tällaiseen, sillä hallin väki joutui helposti kuohuksiin. Se lisäsi paikan vetovoimaa.

— Hyvää päivää, rouva. Mitä rouva suvaitsee ostaa tänäpäivänä? tervehti pitkä mies, nostaen hattuaan.

— Minä katsoisin pyyheliinakangasta, — mutta mikä meteli täällä on tänäpäivänä? huusi rouva Pilman. Oli vaikeaa saada ääntään kuuluville, sillä vastapäätä olevasta kaupasta kajahteleviin ääniin vastasi kaiku hallien sementtiseinistä.

— Naiset ovat huonotuulisia tänään, sanoi mies levitellen kangasta.
Omistaja neuvoo apulaistaan, joka ei osaa käyttäytyi kohteliaasti.
Katsokaa, hyvä rouva, — minä neuvon myöskin apulaistani, mutta se
tapahtuu hienotunteisesti ja sivistyneesti.

— Kaksitoista markkaa metri… Vaikka olisikin tullut kolme vuotta sitten Kuopiosta, niin siinä ajassa ei paljonkaan opi, kuu ei ole taipumuksia. Helsinkiläisten kanssa ei kuka tahansa osaa seurustella. Siihen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Minä olen itse helsinkiläinen, ja käyttäytymisen taito on minulla veressä, sanoi kauppias vaatimattomasti.

— Suokaa anteeksi, rouva, — mahdotonta. Minulla on suurimmat verot koko halleissa.

Rouva Pilman oli jo monta kertaa kuullut kerrottavan kauppiaan suhteettomista veroista, verrattuina kenkäkauppiaan mitättömiin maksuihin. Sentähden hän keskeytti:

— Katsokaa, rouva, tuota neitiä, joka näyttelee valmiita hameita, — jatkoi kauppias kääriessään rullia paperiin. Hän on ystävällinen jokaiselle, suu hymyilee ja kädet liikkuvat kuin elokuvissa. Hän on syntynyt Helsingissä. — Minä tunnen maalaiset ensi tervehdyksestä.

Rouva Pilman maksoi ja kumarsi niin suurkaupunkilaisesti kuin suinkin, toivoen ettei kauppias vaistoaisi hänen lappeenrantalaista syntyperäänsä.

— Ellan täyty katso perään, että esiinty minun afäärissä passaavasti. Jos Ella ei ole luotu julkisuuden tähden, niin Ella otta paikka sisäompelijaksi, taikka plisörskaksi taikka automaattiseinän takana seisomassa.

— Minua kiukuttaa, kun ihmiset kysyvät hintoja moneen kertaan. Ja ronaavat kaikki ylös alaisin, eivätkä osta mitään, vastasi Ella koettaen hillitä kiivauttaan.

— Mutta ei tarvis olla näsäviisas, se minä sanon Ellalle tykö. — Ja nyt meni rätinki sokin. Taas on viistoista markka hävinny pois, sanoi omistajatar penkoen kassaa.

— Joko minua epäillään varkaaksikin? Itsehän rouva tarkastaa joka kaupan. Mutta kun on köyhä, niin saa olla epäiltykin.

— En minä syytä Ellan päälle, mutta jos Ellasta olis varastettu yhtä paljon kuin minusta, niin Ella epäilisi jokaisia varkauden tähden.

— Mitä rouvasta sitten on varastettu? Minusta rouvaa on paljon enemmän jäljellä kuin minua, sanoi Ella ja nauroi härnäävästi.

— Jos Ella asettu pilkan päälle, niin saa luvan että katsoa kuka naura lopussa, Minä ajan Ellan edullista, eikä nuorten tarvis katso kokenutta ylön, vaan kääritä ympäri huonolta tiellä. Pitä olla nöyrän ja täynnä kärsimystä kundia vastaan.

— Ei hän näytä ulos kuin orja. Mutta hänen käyttäminen ja puhe ei passa publiikin eteen.

— Selvempää suomea minä puhun kuin joku muu, sanoi Ella syrjään vilkaisten.

— Jos Ella meinaa minusta, niin minä puhun tavallisen Helsingin kielen, joka on alussa luotu ruotsin kielen käyttämiseksi. Ella katso minun päälle ja oppi tiskin takana käyttäminen ja viemän itsensä oikealla tavalla. Ellalla on rumat fasongit.

— Ella ei pidä lyödä itsensä sturskin päälle. — Ja nyt tämä kassa meni sikin.

— Jos Ella käyttä itsensä hävytön, niin hänen aika ei tule pitkä afäärin päällä.

— Kyllä tästä viheliäisestä elämästä pian kuolee, kun tuosta ovestakin aina vetää.

— Pitä sitten ajatella sen päälle, että jättä minkälaisen muiston kundeille ja ihmisille.

Molemmat vaikenivat ja rouva Pilman jatkoi aamukävelyään. Hän oli nauttinut virkistävän hetken aina kiinnostavissa halleissa.

Seuraava kauppa oli sekatavaramyymälä. Lattialla oli jauho-, kahvi-, sipuli- y.m. säkkejä, vesirinkeleitä riippui seinällä ja vilkas venäläinen kauppias kumarsi ystävällisesti.

Rouva Pilman kyseli hedelmien hintoja. Hän söi joka aamu yhden omenan.
Omenat hän osti yksitellen, sillä tavalla riitti asiaa kaupungille.

— Ovatko nämä pehmeitä, varmasti pehmeitä? kysyi hän kymmenestä lajista.

— Ah, hyvä frouva, ne sulavat suussa kuin voi kuuman pliitan päällä, selitti kauppias ääntäen sanat pehmeästi.

Rouva Pilman hieroi omenaa ruskealla käsineellään yrittäen sitten purra sitä.

— Tämähän on raaka ja kova omena. Hampaat särkyvät sitä syödessä, sanoi hän harmistuneena.

— Hampaissa on vika. Minä söin kolme omenaa yhdessä minuutissa. Minun hampaani ovat täysin ehjiä, täynnä rauhanajan plombeja. — Mutta jos ei anna paikata hampaita — — —

— Mitä te minun hampaistani tiedätte? Kyliä ne kestävät, kunhan annatte hedelmiä ettekä kiviä.

— Omenat ovat prima sortti, mutta kun hampaat on ilman plonibia, niin ei jaksa purra taikinaakaan.

— Minulla on ehjät hampaat, sanoi rouva Pilman ja veti huulet tiukasti kiiltävien tekohampaittansa suojaksi. — Mutta omenat on ruudilla räjäytettävä, jos niistä on saatava pala irti.

— Minä otan puoli tiua, mutta niitten täytyykin olla tuoreita. Ne ovat minun sairaalle sisarelleni.

— Oikein prima munia, ei paljon märändyny. Mutta kipiälle tarvis antaa stämplattu sortti. Meillä ei ole nyt stämpeli kanssa.

Rouva Pilman päätti tuoda seuraavana päivänä munat takaisin, jos ne olisivat mätiä.

Hänen mietteensä kauppiaista ja heidän luonteestaan ja moraalistaan keskeytyivät, kun hänen huomionsa kiintyi kahteen nuoreen naiseen, jotka kävelivät kadun toisella puolella.

Toisella oli käärmeennahalla koristettu kävelypuku ja toisella kääpiökoira kainalossa.

Rouva Pilman meni nopeasti kadun yli ja alkoi seurata heitä. Se kannattikin, sillä näin hän sai kuulla jännittävän keskustelun.

— Kuinka sinä voit olla sellaisissa oloissa onnellinen, Lilli? kysyi koiraa kantava nainen.

— Kuinka minä en olisi? Harri on niin tavattoman uskollinen. Hän rakastaa ainoastaan minua. Ja on rakastanut jo viisi vuotta, neljä kuukautta ja kuusitoista päivää — paitsi kahtena päivänä, jolloin meidän välillämme oli syvä juopa. Minä laskin eilen. Siihen juopaan oli syynä se syntymättömän vasikan nahasta tehty takki. Muistatko, Salli?

— Minusta hän on liian paljon ulkona muitten naisten kanssa. Hän huvittelee ominpäin, sanoi Salli.

— Harri ei ole luotu homehtumaan kotona. Perhoselämä tekeekin hänet niin hurmaavaksi. Mutta tiedätkö. Salli, hän ihailee ja kunnioittaa yksinomaan minua.

— Aina. Hän sanoo, että hänen henkensä vaatii autuutta. Mutta Harrin silmissä kukaan heistä ei ole minua kauniimpi, sanoi Lilli.

— Harri ei tahdo, että minä olisin heidän kanssaan. Hän tahtoo säilyttää joutsenensa siivet valkoisina. Eikö se ole kauniisti sanottu?

— Ei mitenkään huonossa, mutta hän sanoo, että he ovat noin vähän »skrääpisiä» — ymmärrätkö? kysyi Lilli.

— Vallan mainiosti. Mutta minä en uskoisi noin sokeasti miesten puheita, He pimittävät meitä aina. Mene sinä kerran tähystelemään hänen tietämättään.

— Hyi sentään, Salli! Sitä minä en tee ikipäivinä, Harri sanoo, että tärkeintä avioliitossa on täydellinen luottamus. Sille pohjalle me olemme rakentaneet onnemme. Minä en alennu urkkijaksi. Harri halveksii syvästi vaimoja, jotka epäilevät miestensä tunteita.

— Harri sanoo, että: »Luota sinä vain mieheesi, niin et koskaan kärsi mustasukkaisuuden tuskin.» Mitä minä muista? Harri kantaa minua käsillään.

— Voi, usein! Esimerkiksi aamiaistunnilla, tai silloin kuin hän on vilustunut.

Lilli alkoi nopeasti kertoa, mitä Harri toi ulkomailta tai antoi jouluksi ja syntymäpäiviksi. — Mutta rouva Pilmanin täytyi kääntyä kotiinpäin, sillä hän oli joutunut aivan syrjään omalta reitiltään.

— Kylläpä tuo Harri on kasvattanut itselleen mukavan rouvan. Ei ole huolta yllätyksistä, ei juoruista eikä moitteista. Täydellinen luottamus vallitsee ja suojelee aviomiestä ja kodin onnea. Mutta tuosta Sallista koituu vielä käärme paratiisiin. Yllyttää maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta! Ja urkkimaan miehen elämää! On niitä monenlaisia ihmisiä!

Kun hän sitten istui vanhan sisarensa vuoteen ääressä, kutoen ainaista kudelmaansa, ei aika käynyt pitkäksi. Hän oli koonnut muistoja koko päivän varalta. Sairas sai kuulla ihmisten omituisuuksista ja maailman kieroudesta ja moninaisuudesta.

Elämä tuntui rikkaalta, vaikka hän olikin kaupungin näyttämöllä vain syrjästäkatsoja.

Kun kuvat ja muistelmat alkoivat tuntua vanhoilta, lähti rouva Pilman taas kaupungille. Siellä tulvahti elämä häntä vastaan vilkkaana ja kiehtovana. Hän kokosi pirstaleita ja tuokiokuvia kanssaihmisten elämästä ja olemuksesta. Ja se teki elämän jännittäväksi.

OMA KOTI JOULUNA.

Loma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten käyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi vihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii käytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä talossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä.

Vieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä. Suorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista, joista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon sydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi.

— Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola esiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri.

— Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa urheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö isä, mitä kymmenottelu on?

— En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä sormella.

— No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori kärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun pieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista, ja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia tähtitieteilijältä.

— Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai Olympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi innokkaana.

— Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten olisi meluttu niin paljon!

— Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä, joka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli Lauri.

Laurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti ajatella.

— Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii, että hän kuuntelisi turhia juttuja niistä.

Lähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän paperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen niemen — valtion verolippu.

Tohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään olivat yhteisiä koettelemuksia.

— Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime vuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin kauhistui suurta summaa.

— En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli tulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa kaikki asiat.

— Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että olit ryhtynyt toimenpiteisiin.

— Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä koko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita paitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia.

— On tilapäisesti, mutta aikomukseni on painattaa pieni kirjanen viimeisistä tutkimuksista. Nyt vievät verot koko summan.

— Kunpa olisikin, niin ehkä rikastuisimme. Onhan sinullakin ollut tunteita, ja kirjoittamaan olet tottunut. Hall Caine kuulun olevan kamalan rikas.

— Kaikki lukevat Hall Cainea. Esimerkiksi Vaimo, jonkas minulle annoit nimisen kirjan on jokainen sivistynyt ihminen lukenut.

— Onko se Aatamista ja Eevasta? kysyi tohtori, joka alkoi epäillä omaa sivistystään.

— Jos se on henkienmanausseura tai Jukonvirralla asustava rosvojoukko, niin maksat varmasti veromme.

— Naima, Naima! Oletko sinä tiedemiehen vaimo? Onko tuollainen roska samanarvoista kuin auringon koronan ja protuberanssien mieltäkiinnittävä arvoitus? Viime auringonpimennyksen aikana tehtiin havaintoja, joita entisaika ei voinut uneksiakaan. Nyt perästäpäin olen saanut protuberanssin spektrumin keskellä selvintä auringonpaistetta hyvin yksinkertaisin keinoin. Tahdotko, niin näytän sinulle selvät vety- ja kalsiumviivat? Kun julkaisen teokseni, niin luulen, että se herättää melko lailla huomiota.

— Sinun tunteettomat kirjoituksesi eivät koskaan lämmitä tai värisytä ilmiissydämiä.

— Auringon liekkien valovoima on kaksi sataa kertaa niin suuri kuin sähkövalon ja niiden kuumuus äärimmäisellä reunallakin tuhansia asteita.

— Me puhumme eri kieltä, Johannes-kulta. Nyt lähestyy joulu, suunnitelkaamme sen viettoa. Emmekö kutsu sinun sukulaisiasi ja Vinbergin vanhoja tätejä tänne? Meitä on silloin kahdeksantoista henkeä, ja sehän ei ole liikaa. Joulupäivänä olemme äitini luona tavallisilla päivällisillä, ja seuraavana päivänä tulevat molemmat sedät perheineen meille. Uutenavuotena…

— Niin, niin, järjestä sinä vain mielesi mukaan. Miksi minun pitää kuulla kaikkia suunnitelmia?

— Tahdon tietysti, että päätämme asiat yksimielisesti, sinähän olet isäntä talossa.

— Valitettavasti minulla on ainakin se arvonimi, itse virkaan minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä.

— Rakastathan sinä esimerkiksi lapsiasi, niin että sinun luulisi tahtovan kuulla heidän hommistaan. Kävin ilmoittamassa heidät tanssikouluun. Muistat kai, että päätimme sen jo aikoja sitten?

— Ehkä. Minä en muista sellaisia asioita muuta kuin juuri niistä puhuttaessa.

— Etkö pidä sitä tarpeellisena? Laurin käytös on huomattavan jörö, ja
Jouko on alkeellisimman kohteliaisuuden kannalla.

— Tanssikoot minun puolestani, kunhan eivät tömise täällä kotona. Periaatteellisesti en ole ajatellut asiaa, ja sen pohtiminen vaatisikin liikaa aikaa.

— Sitten kävin tilaamassa seppeleen rehtori Viljasen haudalle. Sain puolellatoista sadalla oikein kauniin ja leveät nauhat.

— Minun mielestäni halvempi olisi riittänyt. Jos Viljanen tietäisi, että hän tuottaa sellaisen menon köyhälle dosentille, niin hän varmaan tinkisi vaatimuksistaan. Muistaakseni hän ei välittänyt vähääkään kukista tai ylipäänsä koko kasvikunnasta. Hän oli mineralogi.

— Emmehän voi viedä kiviä tai läkkipeltiä hänen haudalleen. Eikä haudalla voi esiintyä saiturina, silloinhan juuri pitää ajatella, että tämä maallinen on multaa. Mitä sanot, ostaisimmeko potkurit pojille joululahjaksi? Urheilu tekee heidät reippaiksi ja terveiksi.

— Osta samalla tytöille soittokone, se jalostuttaa heidän henkeään, ja sukulaisille kirjoja, että he sivistyisivät, ja keittiöön taideteoksia, niin palvelijat kehittyvät, sanoi tohtori mennen toiseen huoneeseen.

Naima meni rauhoittuneena omalle puolelleen. Hän huomasi, että hänen miehensä oli toipunut entiselleen verokolahduksen jälkeen.

Mutta tohtori ei ollut tasapainossa. Illalla vuoteessaan hän pohti lähintä tulevaisuutta, laskien mahdollisuuksia entisten kokemusten nojalla. Perhejuhlia, lahjoja yli varojen, mässäämistä yli vatsan kestävyyden ja tieteeltä turhaan mennyttä aikaa. Rahoja pitäisi olla paljon enemmän, sillä Naima, jolla oli hellä sydän, muistaisi jokaista sukulaista ja ystävää. Hän lähettäisi jotakin talonmiehelle, puunkantajalle, postiljoonille, sanomalehtipojalle, pesumuijalle ja kaljakuskille. Itse hän saisi lahjoja, joihin ensin oli annettava rahat. Kaikki tämä nielisi verorahat, ja kuitenkin oli valtio säälimättömin velkoja, joka ei hellittänyt koskaan. Kuolemankin jälkeen se kiskoi saatavansa leskiltä ja orvoilta.

Tohtori kiemurteli levottomana vuoteellaan ajatellessaan joulurauhaa ja pyhätunnelmaa, joka häntä odotti.

Koko yön hän uneksi: Joku ajoi hiukset hänen päästään Naimalle putihkaksi, peite riistettiin keuhkotautiselle kulkurille suojaksi ja vuode hakattiin haloiksi Vinbergin tädeille, jotka sytyttivät ne palamaan protuberanssikäsikirjoituksella.

Aamulla hän heräsi kello kuudelta. Pää oli raskas kuin sanakirja ja sydän huolia täynnä.

Mutta silloin hänen aivoissaan syntyi pelastava ajatus. Pulasta voi päästä joko taistelemalla tai pakenemalla. Tohtori päätti turvautua jälkimmäiseen keinoon.

Hän kokosi käsikirjoituksensa, tohvelinsa, muutamat tarpeelliset ja useat tarpeettomat tavarat matkalaukkuun, jonka onneksi löysi vaatekomerosta.

Sitten hän pani neljä viidesosaa palkastaan kirjekuoreen, osoitti sen vaimolleen ja liitti siihen vielä kirjeen.

Minun on pakko matkustaa heti. En voi jättää enempää rahaa, sillä helmikuun verot uhkaavat, lämmitä potkureilla, jos puut loppuvat.

Jouluaattona istui tohtori mukavassa huoneessa matkustajakodissa
Mikonkadun varrella.

Hän oli viettänyt ihanan ajan suojapaikassaan. Päivittäin hän lähetti rauhoittavan kirjekortin vaimolleen, vieden ne itse asemalle, lähtevään junaan, ettei niitä leimattaisi Helsingissä.

Se olikin hänen ainoa kävelymatkansa. Loput aikaa hän oleskeli huoneessaan tehden työtä, syöden ja nukkuen.

Kukaan ei häntä ahdistanut. Puhelimet soivat muille, kirjeet eivät olleet osoitetut hänelle eivätkä vieraat keskeyttäneet ajatuksenjuoksua. Lapsia ei ollut ainoatakaan koko talossa, niin että tohtori ei muistanut koskaan olleensakaan isä.

Mutta tänä iltana alkoi entisten jouluaattojen muisto häiritä sopusointua. Kuusentuoksu tuntui melkein nenässä, ruumis kaipasi joulukinkkua ja lipeäkalaa. Lasten kirkkaat silmät ja Naiman kodikas, pyylevä olento alkoivat vetää ajatuksia yhtä voimakkaasti puoleensa kuin auringon korona.

Kello kahdeksan ajoissa hänen vastustuskykynsä murtui. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja lähti kotiin päin, haettuaan ensin varmuuden vuoksi osoitteensa puhelinluettelosta. Hän totesi muistaneensa oikein.

Avattuaan eteisen oven hän hiipi ruokahuonetta kohti. Sieltä kuului iloinen puheensorina. Oven takana hän pysähtyi kuuntelemaan. Oskari-veli puhui:

— Olitpa kiltti, Naima, kutsuessasi meidät tänne, vaikka Johannes ei ole kotona.

— Sain tänään häneltä kortin. Toivoin, että hän olisi tullut kotiin, mutta postileimasta näen, että hän näkyy yhä olevan matkoilla. Ehkä hän sillä tavalla näkee tähtitaivasta eri puolilta.

— Ainakin hän on jättänyt sinulle rahaa, kun olet ostanut niin paljon joululahjoja.

— Eipä juuri rahaa, mutta pankkikirjan hän jätti. En voi otaksua muuta, kuin että se on tarkoitettu käytettäväkseni.

— Hänellä näkyy olevan inhimillisiäkin tunteita, eikä vain taivaallisia tai astronomisia, sanoi toinen veli.

— Johannes on hyvä mies ja hellä isä, kunhan hän vain keksii oikean menettelytavan. Mutta hänen toimintaansa täytyy vain johtaa. Minä ikävöin jo häntä kotiin. Olen ostanut hänelle sukset. Ehkä hänen koukistunut vartalonsa oikenee hiihtäessä. Saaneekohan Johannes-parka kylpyäkään kiireellisiltä töiltään, sanoi Naima.

Hän riisui kengät ja sipsutti varovaisesti sukkasillaan kylpyhuoneeseen. Siellä hän aukaisi kuumavesihanan ja alkoi riisuutua.

— Tämä on tosi nautintoa. Etäällä kuuluvat lasten iloiset äänet. Naima ei vaadi minulta mitään, ja ruumis virkistyy ja puhdistuu, ajatteli tohtori ja alkoi lukea tieteellistä julkaisua, jonka hän oli ottanut mukaansa.

— Ole vaiti, onneton poika. Tule sisään ja sulje ovi, hosui tohtori ammeesta.

— Kas vain, johan tässä on tullut olluksi liki kaksi tuntia, sanoi tohtori vilkaistuaan kelloon, joka riippui samassa naulassa kuin saippua-astia.

— Minäpä tiedän jo. Sukset. Saat lahjoittaa ne salassa Oulunkylän orpokodille. Annapas tohvelit, Lauri.

Tohtori kääri kylpyvaipan laihan ruumiinsa ympäri, keräsi tavaransa ja sanoi:

— Joukon pieni huone keittiön takana on varma paikka, sanoi Lauri ja lähti näyttämään tietä.

— Tuopa minulle voileipää, annos lipeäkala» ja olutta, Lauri. — Ota suoraan keittiöstä, ettet hälytä äitiä.

Kun tohtori syötyään makasi onnellisena kapeassa puusängyssä, pari lukematonta sanomalehteä peitteellä, ajatteli hän:

— Minulla on ollut erinomainen loma tähän asti. Rauhaa ja työtä. Mutta joulu-ilta on sentään aina vietettävä kodissa. — Naima on kiltti ja säästäväinen vaimo, hän ei sille mahda mitään, että hänessä jouluvaistot heräävät, niinkuin jokaisessa naisessa.

TAITEILIJAKSI SYNTYNYT.

Kansallisteatterissa näyteltiin Romeota ja Juliaa. Eenokki Salminen, farmaseutti, istui viimeisen morsiamensa vierellä ja tarkkaili esitystä. Ensin hän istui jäykkänä ja liikkumatta, mutta vähitellen hänen piirteensä sulivat. Suu alkoi liikkua ja ruumis hätkähdellä. Polvet löivät yhteen ja ulospäin, antaen sysäyksiä morsiamelle.

— Ala nyt täällä, Eenokki, — kuiskasi tämä, käsittäen liikkeet hellyyden ilmaisuiksi.

— Katso, Ruusa, tuossa tulee Romeo. Hän on perheen verivihollisen talossa. — Eenokki vapisi niin että pitkä otsakihara heilui.

Olo kävi vieläkin tukalammaksi Ruusalle, sillä Eenokki käyttäytyi yhä omituisemmin. Pian liikkui joka jäsen, ikäänkuin näkymättömät nuorat olisivat yhdistäneet ne näyttelijöiden vastaaviin osiin. Silmät olivat pudota kuopistaan tai siristyivät kapeiksi raoiksi ja posket pullistuivat ja vetäytyivät kokoon kuin palkeet.

— Älä häiritse tunnelmaani, sanoi Eenokki alkaen ähkiä ja kiemurrella kilpaa Tybaltin kanssa, jonka Romeo oli pistänyt kuoliaaksi.

Mutta Eenokki löi rintaansa, niin että avaimet kilisivät ja laiha lompakko hypähti.

— Sinähän puhkit kuin veturi. Mene kotiin ja pane kylmä kääre vatsalle, niin poltto lakkaa.

— Ihailu uhkaa halkaista rintani. Oletko nähnyt suloisempaa olentoa kuin Julia?

— Mitä sinä minua kuljetit katsomaan, kuinka sinä puhkit Aili
Somersalmelle? Oletko nähnyt häntä arkioloissa?

— Katso Romeota! Hän kumartaa taivaallisesti, — ja Eenokki löi otsansa edessä istuvan rouvan hiuksia koristavaan kampaan.

— Älä koetakaan jäljitellä Jussi Snellmania! Sinä voit korkeintaan suoriutua rohdoskauppakumarruksesta, Pane nenäliina suuhusi, koska et osaa olla puhkimatta tuon rouvan paljaaseen selkään. Hän saa varmasti nuhan.

Tarjoilijaneidille hän kumarsi hovitapojen mukaisesti ja heitti kuluneen kukkaronsa pöydälle. Hän nautti sanomattomasti seisoessaan yleisön puolella pöytää eikä myyjän paikalla.

— Pitäkää se, te naismaailman ihanin kukka, lausui Eenokki käsi ojennettuna kattoa kohti.

— Juo, Ruusunnuppuni, ensin kupistani jotta näen, onko tuo nainen myrkyttänyt juoman.

— Minä olen teatterin lumoissa. Käyn katsomassa joka kappaletta täällä Kansallisessa ja aina joudun taiteen hurmaan. Selviän täydellisesti vasta rohdoskaupassa. Mutta täällä elän ja hengitän näyttelijöiden kanssa. Juovun taidenautinnosta ja unohdan kurjan konttoristisieluni.

—- Mitenkäs minä, joka pliseeraan hameita kahdeksan tuntia päivässä, kelpaan sellaisen miehen morsiameksi?

— Farmaseutti on sinut kihlannut keskiviikkona, jolloin edellisen teatterikäynnin huumaus oli haihtunut. Mutta minä tahdon aateloida sinut viettämällä henkisiä juhlia taiteen temppelissä. Tuletko torstaina katsomaan Molièreä? Oo, oo, se on suurenmoista!

Eenokin ääni ja liikkeet olivat peilikuvia Adolf Lindforsin tavallisesta esiintymisestä.

— En koskaan enää lähde kanssasi teatteriin, ainakaan kun sinä olet esiripun tällä puolella.

— Minäkö, joka en ole henkilö, persoona, vaan kääröjen kokoonpanija, saippuan ja hajuveden myyjä, salvojen kuningas, ikkunapaperiherttua ja kassakoneen rämpyttäjä?

— Sinussa asuu taiteen liekki ja sinä puhut runollisia lauseita, ainakin täällä teatterissa.

— »Olkaa hyvä, neiti», »viis ja seitsemänkymmentä, rouva», »kyllä tämä varmasti kestää», »letkun kumi on tuoretta», siinä pian koko sanavarastoni. Tästä on liian pitkä askel taiteen pyhättöön.

— Mitä vielä. Ida Aalberg oli ratavahdin tytär. Mutta kello soi. Istu nyt alallasi, Eenokki, muuten minä lähden kesken kotiin.

Eenokki istuikin hiljaa koko illan, sillä hänen omassa sisussaan kävi ankara myrsky.

Vielä sängyssäänkin hän vääntelehti tuntikausia. Ensin hän oli Hevospaimen, sitten Saituri ja Cyrano de Bergerac. Aamun sarastaessa Kustaa Aadolf kuollessaan löi päänsä pukkisängyn laitaan, ja siitä syntyi puolipökerryksissä Hamlet, jonka vasta herätyskello ajoi hautaansa.

Rohdoskauppa tuntui tavattoman vastenmieliseltä. Tosin puuteri, hajusaippuan ja ihomaalin tuoksu muistuttivat teatterin huumaavaa ilmaa, mutta ostajat täällä laitakaupungilla olivat ensi-illan yleisön huono vastike. Likaisten rahojenkin käsitteleminen oli inhoittavaa, etenkin kun ne eivät olleet omia.

Mutta kohtalo oli määrännyt tämän päivän Eenokin elämän käännekohdaksi.
Siihen vaikutti monta seikkaa, jotka sattuivat samalla kertaa.

Noin yhdentoista tienoilla oli myymälä tyhjä. Eenokki lämmitteli vasenta jalkaansa uunin edessä. Asento muistutti Napoleonia leiritulen ääressä. Hän alkoi ajatella itseään Napoleonina, käveli edestakaisin ja saneli sihteerille, antoi määräyksiä sotaherroille ja astui vihille Josephinen kanssa. Hän tärisytti ääntään kuin Axel Ahlberg, mutta muisti sitten, että Lindforshan on Napoleon. Hän oli tuskin saanut oikean asennon, kädet rinnan yli ristittyinä ja kihara otsalla, kun ovi aukeni ja keski-ikäinen, tavattoman hieno rouva astui sisään.

— Tässä on parasta, mitä Ranska voi tarjota, vastasi Napoleon heittäen pöydälle useita pulloja.

— Vai saksalaisia tuotteita? Voitteko vannoa pitävänne Ranskan liljoja korkeimmassa arvossa?

— Ostatteko yhden näistä, tai minä käsken sotilaitteni heittämään teidät linnan rappuja alas! — Ja Napoleonin käsi viittasi majesteetilisesti.

— Anteeksi, minä olen hiukan sairas. Taisin vähän hourailla, sopersi
Eenokki.

— Vai hourailla! Rohdoskaupassa ei hourailla sillä tavalla. Muutenkin olen huomannut, että te ette oikein syvenny tehtäväänne, ettekä anna sieluanne ja innostustanne työllenne. Rakastaako Salminen rohdoskauppatyötä? Onko tämä se elämäntehtävä, jolle uhraatte parhaat voimanne? Vastatkaa suoraan ja totisesti.

— Kuinka voi syventyä naftaliinin myymiseen, antaa sielunsa pesusienille ja innostua terveyssuolasta? Voinko rakastaa partasutia ja uhrata parhaat voimani imututeille? Sitä ei Eenokki Salmisen leimuava henki ainakaan voi tehdä.

— Sitäpaitsi ei Salminen opi oikeaa rohdoskauppakäytöstä. Hymyily on liian haaveellista, liikkeet eivät sovellu hyvin meidän huoneistoomme, kumarruksessa on aavistus tuttavallisuutta, kädenliikkeet sopisivat juutalaisliikkeeseen ja tavaroiden käsitteleminen on huolimatonta.

Eenokki Salminen oli pelännyt ja kunnioittanut esimiestään kaksitoista vuotta, mutta nyt hänen luontonsa viimeinkin nousi vastaan.

— Syynä tähän on minun korkeampi, parempi olentoni. Minua ei ole luotu kampojen ja saippuarasiain palvelijaksi tai ihovoiteitten ja kumiletkujen tuntijaksi. Minussa asuu henki, joka janoo kauneutta ja taidetta. Jätän nyt kassakoneen ikipäiviksi. Hyvästi, rohdokset ja ikkunavanu, kitti ja syndetikonpullo. Ja te, joka olette vuokrannut Eenokki Salmisen kahdeksaksi tunniksi vuorokaudessa, kuulkaa jäähyväissanani: Nyt aloitan kulkuni taiteen kuulakoita yläilmoja kohti. Laakeriseppele koristaa otsaani, ennen kuin te olette haalinut ensimmäisen satatuhantisen. Teidän nimenne on aikoja sitten unohtunut ja rohdoskauppanne kilpi revitty katuyleisön näkyvistä silloin kun lapsenlapsenne saavat lukea minun kuolemattoman nimeni historian lehdiltä.

Rohdoskauppias ojensi hänelle nopeasti suuren setelin ja saattoi kohteliaasti ovelle, tarkaten jokaista Eerokin liikettä.

Kun tämä oli mennyt, istui kalpea mies tuolissa, pyyhki hikeä päästään ja hoki:

— Kaksitoista vuotta olen ollut hengenvaarassa, ruumiinvaarassa, hengenvaarassa.

Eenokki Salmisesta tuli näyttelijä. Suuri, lahjakas näyttelijä. Hän lumosi rouvat, tenhosi neidit ja. Hän himosi rouvat ja tenhosi neidit, vaikutti voimallisesti ylioppilaihin ja herättävästi maaseutuun. Hän uudisti suomalaisen näyttämötaiteen, valoi eloa jäykistyneihin muotoihin. Hän oli kuningas ja roisto, valtiomies ja munkki, sotaherra ja hirtehinen, paimen ja ritari.

Ja Ruusa sai olla kaikkien näiden morsian. Välistä häntä kohdeltiin niin sirosti kuin Ludvig XIV:n hovinaisia, välistä taas Othello oli kuristaa hänet, kun hän sai kukan rautakauppiaalta. Kerran roisto petti hänet katalasti ja toisen kerran munkki vältti häntä kuin syntiä. Monta viikkoa hänen täytyi hoitaa Luulosairasta tai kuunnella Mefiston katalia puheita. Ruusa oli kiltti, uskollinen tyttö ja koetti siis parhaansa mukaan seurata sulhasensa hengen lentoa. Mutta vaikealta hänestä tuntui, kun Eenokki hänen syntymäpäiväkutsuissaan nimitti ystävättäriä Gaselliksi, Annansilmäksi, Tummaksi tytöksi y.m. ja kohteli heitä Linnankosken reseptin mukaan.

Kerran Ruusa istui väsyttävän työpäivän jälkeen puolihämärässä huoneessaan. Hän ajatteli rautakauppiasta, joka oli niin vakava ja asiallinen ja joka oli pitänyt hänestä monta vuotta.

— Mitä ihminen on? Vain akanana lentävä. Ja hiukan tavan mukaan on myös mentävä.

— Tietysti, Ruusa, sen vannon sinulle, ja Eenokki löi rinnanalustaansa voimakkaasti.

— Peer Gyntin tunnelmaan se ei sovi, senhän itsekin ymmärrät. Mutta ehkä kesällä. Voimme yhdistää häämatkan ja maaseutukiertueen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

— »Ei lempi leikin vuoksi», »Tukkijoella», »Nummisuutarit», ne sopivat kaikki kuherrusaikaamme.

— Kuule nyt, Eenokki Salminen. Minusta tuli farmaseutin morsian ja häntä minä ajattelen ja rakastan. Mutta mahdotonta on rakastaa koko näytelmäkirjallisuuden sankareita. Ole ainakin minun kanssani Eenokki. Silloin tiedän, että saan miehen, joka on lihaa ja verta, enkä haamun, joka puhuu Ibseniä, Shakespearea, Schilleriä tai jotakin muuta arkimahdotonta.

— Mun sisintäin et ymmärrä, Ruusa. Sen kirjoista luin, taas havaita saan: ei kenkään oo profeetta oman maan, tule syliini, Ruusa.

— En ikinä tule hullun Peer Gyntin syliin. Hän voi rakastaa Dovren ukon tytärtä tai Amitraa, mutta hameiden pliseeraajaa ei koskaan.

— Kuinka voit kaivata rohdoskauppasulhastasi? — Olen muuten elänyt suuren hetken entisessä kaupassani. Kävin siellä eilen. Astuin sisään luonnollisen arvokkaasti, kumarsin omistajalle, joka oli saapuvilla, ja pyysin ihomaalia. Hän itse antoi sitä minulla ja kysyi vointiani. Seisoimme eri puolilla pöytää, mutta minä, Eenokki Salminen, yleisön puolella kukkaro kädessä, ja hän, entinen hallitsijani, otti vastaan viisi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä ja — kiitti. Lahjoitin hänelle lipun ensi-iltaan ja hän — kiitti. Mitä sanot?

— Sanon, että kauppias, joka saa rahaa joka hetki, on yhtä hyvä kuin hullu Peer Gynt tai Hamlet. Rautakauppiaan pää on aina selvä, ja hän on aina rautakauppias, ja kun häntä rakastaa, niin…

— Aavistat oikein. Minä en lähde sinun hääkiertueillesi, en osaa näytellä ensimmäisen rakastajan vaimoa enkä seurata vaihtelevaa haamuolentoasi. Sovin paremmin rautakauppiaalle.

Eenokin silmät katsoivat haaveellisina uuninpeltiä, joka oli Ruusan pään yläpuolella.

— Sinä vaihdat esikoisoikeutesi rakkauteeni rautakauppiaan hernerokkaan. Pakosta myös mä täältä lähden, mut protesteeraan kaikkein nähden.

Eenokki veti lakin silmilleen, kääri takin tiukasti ympärilleen ja poistui sanoen:

— Kerran lähetät seppeleen haudalleni, että sinut laskettaisiin tuttavieni joukkoon.

Kauppatorin Havis-Amandan juurella seisoo mies. Hän nojaa päätänsä merileijonan kylmää ruumista vasten. Käsi on plastillisesti ojennettuna venäläisen kirkon kiiltävää sipulia kohti. Hän puhuu puoliääneen itsekseen:

— Nyt olen yksin. Olen vapautunut maan tomusta. Kulkuni käy vapaasti korkeuksia kohti. Minä olen Brand, tulisielu, joka palan ja leimuan taiteen pyhässä tulessa.

UUTTA ÄITIÄ KATSOMASSA.

Yliarkkitehti Kulomaa seisoi poikiensa huoneen ovella ja katseli ääneti temmellyskenttää.

Siellä oli sekaisin huonekaluja, vuodevaatteita, kirjoja, koneita, voimistelutelineitä, potkupalloja, monta esinettä, joilla ei luultavasti ollut mitään virkaa. Ja jokainen esine oli luonnottomalla paikalla. Pallo riippui sähkölampun vieressä, kirjat koristivat sänkyä ja räsymattoa ja voimistelutelineet olivat kirjahyllyllä. Pojat olivat yhtä luonnottomilla paikoilla. Valle istut gramofonitorven päällä ja liimasi ikkunapaperia haavalle, joka oli pohkeessa. Sevi oli kääntänyt pöydän nurinpäin ja laski laskujaan sen pohjalla.

— Siivotaan kamalasti. Mutta Hultalla oli tänä aamuna asiaa Nikulaiselle, kolmannelle linjalle, ja hän sanoi, että ei se arkkitehti nyt tule tänne nuuskimaan, kun se o» niin väärtissä sen lesken kanssa, selitti Valle suulaasti.

— Kylläpä te olettekin hoidon tarpeessa, poikaparat. Mitä Sevi on kirjoittanut tuonne pöydän nurjalle puolelle? kysyi arkkitehti.

— Minä laskin kotitehtäviä, kun ei ole paperia. Sitten minä kirjoitan sen vihkoon. Katsos isä, onko tämä oikein? Poika vei myytäväksi 89 munaa, niistä hän särki 19 ja söi 3 munaa. Paljonko hänelle jäi myytäväksi. Vastaus 70 munaa. Eikö jäänytkin? kysyi Sevi.

— Ei suinkaan se poika ollut niin pähkähullu, että söi ehjiä munia. Tietysti hän söi niistä rikkinäisistä 3. Ja miksei hän syönyt niitä kaikkia rikkinäisiä? Mutta oli se taitava peijakas, joka osasi särkeä pussista 19 kappaletta, niin etteivät kaikki menneet mäsäksi. Mitenkähän se luonnistui? Sano, isä, Sevi pyysi.

— Olkoot nyt laskut tällä kertaa, minulla on teille jotakin kerrottavaa, arkkitehti sanoi ja istuutui.

— Siitä uudesta naisestako? Onko se palvelija vai kotiopettaja vai emännöitsijä vai joku muu? kysyi Valle, joka oli kokenut kaikkia näitä.

— Anna minun nyt puhua. — Te kaipaatte hellää, epäitsekästä holhoojaa. Minä olen koettanut olla teille isänä ja äitinä, sen jälkeen kuin teiltä riistettiin oma äitinne. Olen koettanut hankkia hyviä hoitajia ja opettajia, mutta minä huomaan, että te olette monessa suhteessa laiminlyötyjä ja huonosti kasvatettuja. Sitä paitsi on kotimme kolkko ja vaillinaisesti hoidettu.

— Eilen ei Lämmitetty meidän huonettamme, ja saippua loppui, kun se oli jäänyt pesukannuun sulamaan, täydensi Valle.

— Niin, niin. Meillä on välistä parempi järjestys, toisen kerran taas kurjan kurja, riippuen siitä, minkälaista naisapua sattuu olemaan. — Mutta nyt tulee taloon herttainen nainen, joka jää tänne elinajakseen. sanoi arkkitehti ja otti pojat polvelleen.

— Älä usko sellaista puhetta, isä. Ei niistä kukaan ole kestänyt vuotta kauempaa, vakuutti Sevi.

— Onko se juuri se sama leski, jonka kanssa isä on niin väärtissä? kysyi Valle.

— Hulta käyttää aivan sopimattomia sanoja. Nyt on puhe kiltistä tädistä, josta tulee teille uusi äiti.

— Miksikä ei? Te jäätte tietysti isän luo. Uusi äiti tulee tänne asumaan.

— Mutta isä voi saada siitä paljon vastusta ja harmia, sanoi Sevi ja pudisti päätään.

— Isä pitää hänestä hyvin paljon ja toivoo, että tekin opitte rakastamaan häntä. Tässä näette hänen valokuvansa.

Kaksi vaaleaa päätä kumartui innokkaasti katsomaan hauskannäköisen, nuoranpuoleisen naisen kuvaa.

— Oliko tämä paras kaikista hakijoista? Isähän on aina sanonut, että ensi kerralla minä olen vielä tarkempi valinnassani, ja sittenkin ovat kaikki olleet kelvottomia. Onko tällä hyvät todistukset? tutkisteli Valle.

— Ettekö te saa päähänne, että nyt on kysymys äidistä eikä kotiopettajattaresta, selitti isä.

— Otetaanko sellaiset ihan ilman vaatimuksia? Eikö hänellä ole »ominaisuuksia», joita muilla täytyy olla?

— Hänellä on hyvin paljon hyviä ominaisuuksia. Hän on hellä ja oikeudenmukainen ja kaikin puolin sopiva äiti teille, vakuutti arkkitehti.

— Ah. nyt minä ymmärrän. Manta ja Hulta puhuivat eilen Kalmin leskestä, joka ei ollut leski, vaan mies oli ottanut toisen ja hyväks lykyks ei ollut lapsia, sanoi Valle.

— Te ette saa kuunnella palvelijoiden juoruja, pojat, sanoi arkkitehti ankarasti.

— Mitenkä te muuten saisitte uuden äidin. Tietysti hän on minun morsiameni, vastasi arkkitehti hermostuneesti.

— Mitä te nauratte, pojat? Jokainen, joka menee naimisiin, on ensin kihloissa.

— Isä ei ikipäivinä osaa olla kihloissa. Julinin Kustaa, se osasi. Me näimme kaikki sen temput sen entisen Alinan kanssa, sanoi Sevi.

— Ja palokuntalaiset ne osaavat oikein vehtata. Usko meitä, isä, siinä pelissä on monta mutkaa ja kommervenkkia. Yliarkkitehti ei selviä sellaisesta rinpuilemisesta. Kun on silmälasit ja vanha ja on ollut palkintotuomarina piirustuskilpailuissa. — Eheei! sanoi Valle.

— Minä kauhistun teidän puheitanne, poikaraukat. Kenen kanssa te olette seurustelleet? Nyt ei ole kysymys rimpuilemisesta, vaan rehellisestä naimisesta. Ettekö te ole iloisia, kun saamme emännän kotia hoitamaan? kysyi arkkitehti totisena.

— Emäntiäkin on niin monta sorttia. Toiset ronaavat joka nurkassa — niinkuin Hultan viimeinenkin apteekkeri. Parasta olisi pitää häntä vähän aikaa koe-äitinä, sanoi Sevi huolestunut ilme likaisissa kasvoissaan.

— Kuulustele ainakin häntä ensin. Siitä voi tulla kiusankappale meille, jos se on ihan sopimaton. — Tai äkäinen sisultaan, sanoi Valle.

— Teidän ei sovi arvostella isänne toimenpiteitä. Te olette tosiaankin hemmoiteltuja ja laiminlyötyjä lapsia. Olkaa kiitollisia, kun saatte lämminsydämisen naisen hoitamaan ja rakastamaan teitä.

— Toivon, että te olette kohteliaita ja kilttejä, niin hänen on helppo rakastaa isän pieniä pojusia, sanoi arkkitehti ja silitti poikien pörröisiä päitä.

— Kohtelias voi kylläkin olla, kun vain päättää, mutta kilttejä me ei alla pitkääkään aikaa — vaikka olisi tahtoakin, sanoi Valle.

— Kuules Valle, saihan suutarin Eemelikin uuden äidin! Ja sekös oli vinha ihminen! Löi lestillä suutariakin, ja Eemeli meni kotiin vasta iltasella ja silloin se sai nukkua matolla ja aamulla — — —

— Mitä siitä, sehän oli vain äitipuoli. Kyllähän jokainen tietää, minkälaisia ne ovat, sanoi Valle, mutta lisäsi hätäisesti katsoen isäänsä: — Eihän tästä vain tule äitipuoli? Eihän, isä?

— Sinä sitten olet lapsellinen, Valle. Tietysti se on äitipuoli. Eihän ihmisellä voi olla kuin yksi oikea ani. Mutta voihan tämä olla niinkuin se jalo nainen, joka oman henkensä uhalla pelasti miehensä lapset vesitulvan kourista. Josta kerrotaan siinä Hultan kirjassa, selitti Sevi pikkuvanhasti.

— Rakkaat pojat, älkää nyt enää tuumiko tätä. Kun tutustutte uuteen äitiinne, opitte varmastikin rakastamaan häntä, sanoi arkkitehti ja nousi.

— Minun mielestäni tämä morsian on liian komea. Mantakin sanoo, että kauniit naiset ovat epäluotettavia, sanoi Sevi, joka vielä piti kuvaa kädessään.

— Sevi, muista, kenestä puhut. Anna kuva minulle. Pyytäkää Hultaa auttamaan teitä, niin että tulette siisteiksi, kynnet puhtaiksi ja kengät kiillotetuiksi. Sitten lähdemme Oulunkylään tervehtimään uuttu äitiä.

— Kaikki tapahtumat ovat jänniä, sanoi Vallekin, mutta lisäsi, kun arkkitehti oli oven toisella puolella:

Parin tunnin kuluttua saapui arkkitehti poikineen Oulunkylään, hauskaan huvilaan.

— Asuuko se morsian täällä yksinään? kysyi Valle. — Vai onko se morsianpuoli?

— Älä nyt viisastele. — Hän asui ennen vanhan äitinsä, kanssa täällä, mutia nyt on äiti kuollut.

— Päivää Ilma. Tässä on Sevi ja tässä Valle, sanoi arkkitehti ja tervehti.

— Tepä olette juhlallisia pikku miehiä, nauroi Ilma ja kuljetti pojat sisään.

— Minä olen päättänyt rakastaa teitä ja toivon, että meistä tulee hyvät toverit, sanoi Ilma. — Einar, tuossa on sanomalehti ja savukkeet. Minä puhelen poikien kanssa.

— Me ollaan vallattomia ja melkein aina sietämättömiä poikia, varoitti
Sevi.

— Tietysti pojat ovat vallattomia ja vilkkaita, mutta kuka teille on tuota muuta uskotellut? kysyi Ilma nauraen.

— Minä en usko sanaakaan siitä. Te olette herttaisia ja hauskoja miehenalkuja. Ja nyt me liitymme vahvaan toveriliittoon. Me olemme uskollisia ystäviä, rakastamme ja puolustamme toisiamme. Ja sen päälle me syömme kukin jättiläisappelsiinin. Eikö niin? kysyi Ilma ja ojensi hedelmämaljakon pojille.

Arkkitehti katseli onnellisena lehtensä takaa pientä joukkoa, joka jutteli tuttavallisesti.

— Me tulemme varmasti viihtymään hyvin yhdessä, sanoi Ilma ja tarjosi omenia pojille.

— Omasta äidistä me en tiedetä muuta kuin valokuvan ja harmaan kivipatsaan, jossa on kultakirjaimia, sanoi Valle.

— On hankalaa tulla meille äidiksi. Me ei osata olla naisen lapsia, vaan ainoastaan isän, kun hän on tavallisella päällä.

— Sillä päällä, että hän kasvattaa meistä kunnon kansalaisia, sanoi
Sevi.

— Ja hänen täytyy rangaista omia poikiaan, vaikka hän itse kärsii, matki Valle.

— Tahdotteko lisää hedelmiä? Vei eikö teidän vatsanne sulata enempää? kysyi Ilma.

— Kun ei olo ollut äitiä, niin vatsat sulattavat vaikka mitä, ja jalat voivat olla märkiä, ja sukissa saa olla reikiä näkymättömissä paikoissa. Nikulaisen lapset ovat äidillisiä ja heitä varotaan kamalasti. Voi äideistä olla haittaakin, Hulta sanoi, että: »Kyllä teille nyt tulee huonot ajat, kun arkkitehti tuo rouvan taloon.»

— Parempi olisi, kun vihittäisiin vain vuodeksi kerrallaan, sanoi varovainen Valle.

— Te olette liikuttavia, kultaseni. Koetan voittaa teidän luottamuksenne ja sitten me olemme onnellisia koko elämän, sanoi Ilma ja syleili poikia.

— Nyt saatte mennä puutarhaan leikkimään vähäksi aikaa, sanoi arkkitehti.

Puutarha oli pian tarkastettu. Pojat kiipesivät kiviaidalle ja puihin. Heittelivät maaliin valmunnupuilla ja kiersivät onkimadon voikukan varren ympäri.

— Älähän Nostetaan tämä rahi lähemmäksi, niin nähdään, mitä isä tekee sille morsiamelle. Ikkunasta on kivaa katsella, sanoi Sevi ja alkoi raahata rahia ikkunan alle.

— Isä on ruti naurettava. Näätkös, kuinka hän antaa sen nojata rintaa vasten? kuiskasi Sevi.

— Morsian mutruilee, katso, katso. Että isä ilkeekin noin naisten kanssa! Nyt se meinaa pussata! Hoi isä! koroitti Valle äänensä: — Varo, ettei se laske korville. Niin Hulta teki apteekkarille ja huusi sille, että: »Hävetkää vanha mies.»

Arkkitehti ja hänen morsiamensa ryntäsivät ikkunan luo ja ehtivät nähdä, mitenkä kaksi säikähtynyttä silmäparia katosi näkyvistä. Pölkky oli pyörähtänyt ympäri ja pojat lensivät selälleen pehmeään multaan.

Ilma käytti tilaisuutta ollakseen äidillinen. Hän puhdisti poikien vaatteita, pyyhki mullan kasvoista, taputteli ja lohdutti.

Arkkitehti mumisi itsekseen tyytymättömänä. Onneksi eivät Vallen sanat olleet kuuluneet aivan selvästi sisään.

Kahvipöydässä sai Ilma nolot pojat pian elpymään. He puhelivat ja nauroivat kertoessaan juttuja pihalta ja Sevin luokalta. Valle ei vielä ollut koulussa.

— Eikö tämä ole onnistunut pieni perhe? kysyi Ilma katsoen hellästi arkkitehtiin.

— Minä vain ajattelen, että mitähän oikea äiti ja se majuri ajattelevat siellä taivaassa, kun me täällä vain näin juodaan kahvia. — Ja isä ja sen majurin rouva ovat kihloissa, koetti Valle selittää tilannetta.

— Hölmö Valle! sanoi Sevi. Eihän se majuri ole taivaassa. Sillä on jo toinen. — Kuka hänestä välittää?

— Vaiti, pojat. Te käyttäydytte sopimattomasti, sanoi arkkitehti ja koetti hillitä itseään.

— Me tahdotaan nähdä, kun te sanotte jäähyväisiä. Julinin Kustaa oli kiva siinä tempussa, sanoi Valle, mutta vaikeni nähdessään isän katseen.

— Älä välitä, Einar. Pojat ovat olleet äidittömiä. Kyllä minä tulen toimeen heidän kanssaan. He ovat joka tapauksessa herttaisia lapsia.

— Onkohan aivan varmaa, ettei se peruuta sanojaan? kysyi Valle, kun isä illalla sanoi hyvää yötä.

KYLÄNHIEROJA.

Elokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa viimeisen kerran.

— Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko kaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja ajjautuu hyppysii välis parannettavaks.

Hintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä jalkopäähän hieromaan.

— Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas hipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks.

— Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää. Tiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl ja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal.

— A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks. Siin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on puhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja ramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja hieroo jynttyyttää toist sattaa killoo.

— Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on kehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö vaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost?

— Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan teit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi ajotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo äkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko viholaine.

— Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä oppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot potril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii, tai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas vassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö tää pehmiää.

— Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt ei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt neljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi hänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans.

— Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o. enemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol kytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe eik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi juominklois.

— En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja perettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein ommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ tiaatterlaisii?

— Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein tiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö kuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi höi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite ihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa hänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise tila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast.

— Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele vähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei ruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot sielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja kehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt sitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras rouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee kehtoitti höit kuullessa.

— No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa tärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa juorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal.

— Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää joka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki miehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja laskettelemmaa.

— No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on keppee syntymästää ast.

— Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei teil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei kasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei kasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset.

— Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa mie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe Ierikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii autolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu ilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit niiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä mie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu.

— Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja hihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles.

— Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun minä taas tulen maalle.

— Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ ette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine, sanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa.

— Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään
Helsinkiin.

— Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit mie pistäiksen teikii kortteeris.

— Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi
Hintriikka ja istuutui kahvipöytään.

— Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo lehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli.

— Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa, sanoi emäntä ja istuutui oven viereen.

— Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja suolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt rahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie melkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa toplinkpaittoota juutalaiselt?

— Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks hinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt vällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii.

— Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä aikaa, pyysi Ada.

— Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst ast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks työ ilma kestä pystys?

— Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok panko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet.

Matkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit löytääkseen takaisin kortteeriin.

— Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä? sanoi israeliitti.

— Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin vuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten teatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa, justii ko mei kitsa.

— Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu. Ja huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän päälle.

— Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi
Hintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii.

— Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei tunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja kierteli ympäri.

— Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame neky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa pittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän hametta.

— Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna toine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti.

— Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra chic, kääntyi kauppias Adan puoleen.

— Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari.
Jääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta.

— Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas kymmene, sata vuotta.

— Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi kauppiaalle:

— Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi, juoksupoikka naura.

— Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke ilmaseks chic.

— Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei maksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen.

— Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä, sanoi juutalainen tuttavallisesti.

— Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä
Adalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana.

— Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat lapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan.

— En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel kelvata Jääske sillal.

— Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin minä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi kauppias käsiään.

— Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi palotorni hameeks.

— Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä useammassa kaupassa, sanoi Ada.

— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.

— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja miellyttävä, esitti Ada.

— A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil kasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii.

— A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil kasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii.

— Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii laaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit kui tääl on tiatterloit ja muistopassait.

Perille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan nojatuoliin ja nukahti.

— Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu
Ada herätti hänet.

— Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään hampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka virreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka.

— Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä, sanoi lääkäri.

— Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet jauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun.

— Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin kuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat.

— Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos hyö vonkuut koi pahast?

— Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen ulosottamista, lupasi lääkäri.

— Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie hoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun?

— Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie tahon valkoset ko paper ja potrat.

— Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi
Hintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä.

— Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest? Postryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius ei ottant.

— Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa elävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks tohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on.

— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.

— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel — semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie en rupia häne ratkottavaksee.

— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont vuotta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYÖ SINÄ, MINÄ VENYTÄN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.