The Project Gutenberg eBook of Donatienne, by René Bazin

Ros Grignonin mökki.
Matkalle lähtö.
Matkalla Parisiin.
Perkkiö.
Ryöstö.
Viimeinen sunnuntai kotona.
Jäähyväiset.
»Café Donatienne.»
Teatterissa.
Ohikulkija.
Kesä.
Äiti.

ROS GRIGNONIN MÖKKI.

He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä, pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan varjot sulkivat heidät jo syliinsä.

Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta, peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellonlaidalla pienehkö, sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin mökki.

Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa, Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean, siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.

Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo, miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:

Louarn astui pöydän luo, käännälti kirjettä kerran pari kourissansa ja kohotti sen kohti pitkiä, laihoja, sileiksi ajeltuja korvapartakasvojansa. Käsiala ei ollut asianajaja Guillonin.

»Ota, lue, Donatienne! Häneltä se ei ole. Minä en osaa lukea näin koukeroista kirjoitusta.»

Mies sai nyt vuorostaan tähystellä vaimoansa. Vaimo luki kirjeen nopeasti ja seurasi rivejä päätänsä käännellen. Sitten hän punastui, alkoi vapista ja vilkaisi vihdoin hymyillen kyynelten kostuttamin katsein mieheensä.

Louarnin muoto synkkeni. Hänen kulmikkaat, äsken muokatun maan kaltaiset kasvonsa kuopittuivat.

»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta
Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»

Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.

»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä en enää odottanut, ystäväni!»

Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen. Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen. »Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin suoriutunut kaikesta yksin?»

»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan yllättäen!»

Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta. Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle parisilaisperheelle oikea lääkäri!

Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.

Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.

»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle. Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne olisivat kipeään tarpeeseen.»

Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän katsahti mieheensä.

Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä. Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille merille poistuvaa purjetta.

Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan pieluksen peittoon.

»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee sijaisekseni.»

»Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»

»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään», vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»

»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»

Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:

Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa, nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä jälkeisen illan. Jean oli silloinkin pitänyt häntä näin polvillansa osaamatta tulkita tunteidensa hellyyttä muutoin kuin hokien: »Vaimo! Vaimo!» — Jean ei suudellut häntä, vaan katsahtamattakaan puolisoonsa pusersi häntä sylissään ja kietoi käsiinsä voimakkain ottein olennon, joka oli vain hänen omansa. Sallien sydämensä hetkiseksi hulmahtaa erohetken hellyydestä, soperteli hän: »Oi, vaimo!» Tähän ainoaan lauseeseen kätkeytyi kaikki: hänen rakkautensa, levottomuutensa, epämääräinen mustasukkaisuutensa sekä kaipaus, joka heräsi hänen katsellessaan kaikkea sitä, mikä puolison poistuttua oli tuntuva niin tyhjältä: kehtoja, vuodetta, pöytää, vaatearkkua, yksinpä läävääkin, josta tavan takaa kuului seinähirsiin sattuvia sarvien tölmäyksiä.

He istuivat kookkaan, nokisen, aukostansa tupaan sumu-utua hitaasti huuruttavan savukourun alla.

Donatienne oli yritellyt irrottautua hänestä, mutta Jean ei hellittänyt. Silloin oli vaimonkin vallannut tuntemattoman tulevaisuuden pelko. »Tietäisinpä vain, minne sinä joudut», oli Jean lausunut. He eivät olleet selvillä matkan maalista.

Donatienne menisi ja Jean jäisi — siinä kaikki, mitä he käsittivät. He kokivat luoda jotain paikalliskäsitettä sen mukaan, mitä Jean oli kuullut kasarmissa ja mitä Ploeucin naiset olivat lörpötelleet, mutta he eivät saaneet muodostetuksi alkeellisintakaan kuvaa siitä salaperäisestä seudusta, jonne Naemin, Luciennen ja Joelin äiti päivän kuluttua oli joutuva.

Tuulenpuuska tempasi pöydälle unohtuneen kirjeen kiidättäen sitä pöytälaudoilla. Savutorven aukeamasta näki Jean taivaan vaihtaneen väriä ja seestyneen.

»Kuu kohoaa korpien ylle», lausui hän. »Kello on yli kymmenen,
Donatienne.»

He nousivat kourun alta, mies riisuutuaksensa levolle, vaimo vaaliaksensa valveutunutta pienoisinta.

Yö peitti pian Ros Grignonin ja sen uinuvat asukkaat. Kunnaikkoa ja leikattua peltoa kattavan sumun silmänteistä tuikahti näkyviin tähti tähden jälkeen, jatkaen tuikekulkuansa toisille vainioille ja toisten avarain nummien sekä laajojen lakeuksien tuville. Yhytti niin yösydän, tiet olivat taivaltajitta, akkunat luukuilla suletut. Sydämissä uupui uneen riemujen runsaus tai tuska. Raskaat leipähuoletkin olivat lepoon tuudittuneet. Vain Bretagnen niemimaata huuhtovalla ulapalla pilkoittelivat pimeässä purjehtivien laivojen tulet. Mantereella oli valitus vaimennut hetkeksi. Jean Louarninkin tuvassa oli hiljaista. Mies nukkui, vavahtaen silloin tällöin unissansa. Hänen vierellänsä oli pieni ja hento Donatienne kuutamossa kuin näkinkengän kuoresta muovailtu morsiuspukuinen nukke. Sellaisia näkee joskus Bretagnen puotipahaisissa.

MATKALLE LÄHTÖ.

Päivä ei valjennut kirkkaana. Taivasta peittävät pilvet tosin vaalenivat, mutta eivät ilmaisseet auringon kohoamiskohtaa.

Jean Louarn oli lähtenyt kotoansa liikkeelle ennen auringon nousua. Hän aikoi lainata Ploeucin kauppalasta hevosen ja tuoda Annette Domercin tullessansa. Kotona pukeutuivat Donatienne ja Naemi parhaillansa. Naemi oli alkanut autella äitiä aamuaskareissa. Tyttönen istua kyyhötti kumarana vuoteen laidalla, pörröinen tukka riippuen unisilla silmillä. Hänellä oli työ ja vaiva tasapainoa tavoitellessaan ja vetäessään sukkia jalkoihinsa sekä pauloittaessaan pukuansa.

Hän katseli äänetönnä vuoroon kutakin lastansa. Jeanin ilmoittaessa: »Kello on viisi, päivä on pian käsissä», oli äidinrakkaus äkkiä leimahtanut Donatiennessä uuteen eloon. Ajatellessaan jättävänsä nyt kolme pientä, maailmaan saattamaansa olentoa, pienimmänkin, vielä vieroittamattoman, tunsi hän sydäntänsä kouristavan. Hän tunsi heitä katsellessaan tuskaista pelkoa, ettei ehkä enää näkisikään heitä tai että joku pienokaisista olisi hänen palatessaan poissa. Kuka heistä? Hän ei uskaltanut jatkaa aavistuksiansa, sillä vaara näytti vaanivan juuri sitä, johon hän katseensa käänsi. Mietteissänsä nosti hän nukkuvan Joelin rinnoillensa.

»Naemi», kehoitti hän hiljaa, »käy heittämässä sylys olkia lehmälle.
Kuulen sen liikkuvan.»

Hän kumartui hymyilemään sylilapsellensa, jonka pienet kasvot peittyivät äidin rintoihin ja paidan poimuihin. Pienokaisen huulet alkoivat imeä innokkaasti, hellittyen vain lapsen nautinnostansa hengästyneenä levätessä. Äiti mieli huutaa hänelle ääneen: »Vie kaikki, armaani! Illalla et enää saakaan. He antavat sinulle silloin maitoa, josta et pidä. Sinä pidätkin vain oman emosi antimesta. Juo viimeisen kerran kylläksesi!» — Kun Joel nukahtaen päästi nännin huuliltansa, kutitteli äiti hänen huuliansa sormellaan yhäkin elonvoimaista juomaa hakemaan.

Huolettomana hymyillen hän laski lapsen kehtoon ja jäi katselemaan, kunnes äkkiä muisti ajan kuluvan. Naemi palasi läävästä oljenkorsia tukassaan. Donatienne riensi arkun luo. Siinä hän säilytti sekä omia että lastensa pukineita — päällysvaatteita ja karkeita liinavaatteita. Hän kääräisi nopeasti nyyttiin vanhan alushameensa, kaulaliinan, alusvaateparin ja pari päähinettänsä. Ne hän pani ruokaliinaan ja kiinnitti liinan nurkat neulalla. Muuta hän ei ottanut mukaansa, sillä seudun naiset olivat neuvoneet häntä jättämään muun kotiin, koska herrasväet tavallisesti kustansivat kaiken, mitä puuttui. Niin tekivät varattomimmatkin.

Hääräilevä Naemi pysähtyi. Voi eroittaa selvästi lähenevien kärryjen kolinan. Tulija oli Jean, joka ajaa koluutteli äsken kivettyä tiepalaa, noin kolmesataa metriä mökistä. Donatienne ehti töintuskin täydentää pukeutumistansa. Puettuna parhaaseen mustaan, poimuteltuun, avoimella valkokauluksella varustettuun asuunsa ja vaaleaan siipipäähineeseensä oli hän tiukkaan kierrettyine tukkalaitteinensa miellyttävä.

Jean astui tupaan. Hänen seurassansa oli solakka, hieman kumara tyttönen, näöltänsä tuskin viisitoistavuotias, mutta ijältänsä kuitenkin jo seitsemäntoista vanha. Tytön silmät muistuttivat päivettynyttä ihoa.

Donatienne ei vastannut. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet miltei sokaisten. Hän suuteli uinuvaa Joelia ja kehdossansa käännähtävää Lucienneä. Naemi ei käsittänyt miksi äiti itki, ja hiipi hänen luoksensa. Donatienne sulki hänet syliinsä.

»Oma, pikku rakas tyttöseni, otathan sinä siskosi hoitoosi, eikö totta? Älä loittone koskaan kovin kauas heidän kanssansa. Minä palaan pian — hyvästi!»

Hän päästi Naemin, tempasi vaatenyyttinsä ja sinisen pumpulisateensuojansa, riensi töllistelevän palvelijan ohitse pihalle ja kiipesi kärryihin. Louarn hillitsi sillä välin hevosta.

Hetkistä myöhemmin olivat he jo kummun juurella. Olkikaton alainen tuvan ovi oli kuin musta kolo, jonka keskeltä häämöitti olento, tuvassa oleva lapsi. Se hälveni samassa, Ros Grignon katosi tien mutkaan ja Donatienne näki enää vain naapuriaituuksia sekä etäämpää vieraita, outoja ketoja, puita ja kujia. Louarn näytti kiintyneen vain ajamiseen. He kiiruhtivat Ros Grignonia lähinnä olevalle rautatieasemalle. Tammien ja omenapuiden latvuksissa leijuva aamusumu oli kosteaa ja painostavaa.

Mäellä, muutamia satoja metrejä asemalta, kääntyi Jean Louarn puolisoonsa ja suuteli hänen otsaansa.

»Kirjoita minulle», kehoitti hän, »että tiedän, missä olet. Olen niin levoton sinusta, Donatienne!»

Hän ei suudellut miestänsä. Hänet oli kasvatettu ankarien perintätapojen mukaan. Bretagnessa otaksutaan odottamattoman katselijan piilevän joka pensaassakin.

Kärryt ajoivat asemalle juuri puolikymmenen-junan saapuessa Pointivystä. He ehtivät tuskin työntäytyä lippuluukulle. Mies kantoi valkoista kääröä, vaimo avasi kuluneilla kuparikolikoilla täytetyn kukkaronsa.

Kiireisinä kulkivat he odotussalin poikki, törmäillen mitättömine kantamuksinensa milloin mihinkin. Donatienne kiipesi kolmannen luokan vaunuun, jonka ovea junailija piti avoinna.

Donatienne ei kuullut häntä. Louarn näki vielä kauniiden, rusoittavien kasvojen, ruskeiden silmien ja häilähtelevien päähinesiipien vilahtavan vaunun peilikirkkaan akkunan ohitse. Liikkumattomana jäi hän asemasillalle tuijottamaan Donatienneä kiidättävää höyryhepoa.

MATKALLA PARISIIN.

Vaimoansa muisteleva Louarn palasi yksin kotiinsa. Donatienne oli ensin heittäytynyt kyynelöiden vaununsa nurkkaan, mutta, unohti pian ikävän, kuullessaan ympäriltänsä ranskalaisia ja bretagnelaisia keskusteluja tai pitkin junaa kajahtavia asemain nimien huutoja. Uusia matkustajia astui vaunuun. Donatienne tunsi heistä vielä useimmat tai voi päätellä naisten päähineistä ja miesten liivien päärmeistä sekä ommelkoristuksista, mistä maakunnasta mikin oli. Muudan Lamballepäähineeseen puettu nainen kysäsi häneltä, matkasiko hän kenties kauaskin.

»Niin. Jätin lapseni, Naemin, Luciennen ja Joelin. Kuten käsitätte, ei nuorin ole vielä suuren suuri.»

Hän jutteli tälle oudolle, osaaottavalle naiselle minkä mitäkin pienokaisistansa. Hänestä oli hupaista haastella henkilön kanssa, joka ymmärsi häntä ja oli itsekin äiti. Uusi ympäristö huvitti häntä ja aiheutti lukuisia hämmästyksiä. Hänen käsitepiirinsä oli rajoittunut tähän asti ainoastaan Yffiniacin ja Ploeucin puitteisiin. Huomasipa hän senkin omituisuuden, että eläinkunta tuli sitä voimakkaammaksi, kuta kauemmaksi Ros Grignonista kerittiin sekä että keltaohdakkeet ja orapihlaja-aitaukset olivat yhä harvinaisempia.

Remusiin oli hänen pysähdyttävä kolmeksi tunniksi. Muuan vaimo, joka oli huomannut hänen väsymyksensä ja junan tärinästä aiheutuneen huumauksen, vei hänet huokeaan aseman läheiseen ravintolaan kahville. Vaimo oli tanakka, kurttuisa mummo, hyväntahtoista ja rattoisaa ihmislajia, joka kääntyy kursailematta ja luottaen kaikkien kiltin näköisten ihmisten puoleen ja on aulis uhrautumaan omaa etuansa ajattelematta kuin sisäisestä pakoituksesta.

Yhdessä pistäytyivät he vielä kaupungin kirkossa ja puistossa. Erotessansa he jo pitivät hieman toisistansa. Lausuessaan mummolle jäähyväisiänsä aavisteli Donatienne vaistomaisesti hyvästelevänsä ja syleilevänsä samalla vanhaa, tuttua kunnon Bretagneakin. Donatienne läksi toisella junalla kuin mummo. Mummo vetisteli arvaillessaan, mitä tuosta tuntemattomasta, kauas bretagnelaiselta kamaralta uskaltautuvasta nuoresta naisesta oli tuleva.

Juna oli juossut jalavien ja tattarivainioiden reunustamien sekä omenapuukujien halkomien niittyjen poikki, kohisten nyt Sarthen ja Mayennen viljavilla seutuvilla. Donatienne painoi päätänsä ikkunalasiin ja katseli ohi vilistäviä vainioita. Se soi vaihtelua sekä palautti ajatukset muistoinensa tutuille aloille. Mutta tuskin oli kaksi kolmannestakaan pitkästä taipaleesta takana, kun jo yllätti pimeä. Aamusta alkaen näköpiirin taustalla pysytellyt punansinervä sumu piiritti nyt kaikilta haaroilta täysin höyryin matkaansa jatkavan junan. Donatienne näki häipyvän tämän viimeisenkin silmien ja ajatusten askartelun. Hän ei saanut selville levottomuutensa syytä. Heitettyänsä satunnaisiin seuralaisiinsa aran silmäyksen, käänsi hän taas nopeasti katseensa yltyvän pimeyden kattamaan ketoon. Hän laski, että näkyviä pensasaitoja oli vain neljä, sitten kolme ja vihdoin ainoastaan kapea tietä rajoittava uoma. Koettaessaan eroittaa ani harvojen, siellä täällä häämöittävien, pimeässä mataloista akkunoistaan valoa vilkuttavien asumuksien ääriviivoja, valtasi hänet halu päästä johonkin niistä, saadaksensa äkkiä tuntea itsensä turvalliseksi lämpöisissä suojissa ja rauhallisina istuskelevien ihmisten parissa.

Oli aivan pimeä. Donatienne sulki silmänsä ja ajatteli pitkää taivalta, joka oli kuljettava yöllä sekä lisäksi raiteilla, joiden pieninkin epätasaisuus aiheutti tuskallisen tärähdyksen hänen maitoa pakollansa olevissa rinnoissaan.

Silmänsä avattuaan hän näki hämyisessä lampun valossa naisen istuvan penkin toisessa päässä. Nainen varoi toisella kädellään helmassaan olevaa pientä, valkoista ja pitkulaista kääröä. Hänen hameensa oli kohoutunut hieman edestä sekä poimuutunut syvään sivuille. Hänen toisessa kädessään oli avoin sanomalehti. Hän oli yritellyt sitä lukea, mutta lehti oli luisunut vähitellen käärölle, peittäen sen miltei kokonaan.

Donatienne nousi. Hän yritteli lähetä tuntematonta vierasta useaan kertaan. Nainen nosti levotonna päätänsä. Pian tuli hänen silmiinsä lempeämpi loiste. Hän hymyili Donatiennen nuorekkaalle muodolle ja maalaispäähineelle. Oivaltaen Donatiennen sanattoman kysymyksen sysäsi hän lehden luotansa lausuen: »Se on lapseni, tytön tylleröni. Hän on nukkunut Le Maitresta, lähtöpaikastamme saakka.»

»Minäkin olen äiti», vastasi Donatienne. »Matkustan Parisiin, imettäjäksi.»

»Oh», lausui nuori nainen. »Boulevard Malesherbes! He lienevät rikkaita ihmisiä!»

Vieras vitkasteli tuokion. Sitten vastasi hän pehmein, mutta hieman hiljaisemmin äänin:

He vaikenivat molemmat. Nuo sanat olivat tavallaan heidän surullisina jäähyväisinänsä. Donatienne palasi nurkkaansa. Hän vaipui hänelle tähän asti vallan outoihin ongelmoihin, niin ettei huomannut vieraan poistumistakaan Versaillesissa. Mutta hetken vierähdettyä hän muisti kuitenkin lyhyestä, liikuttavasta keskustelusta vain parisen valtavaa, sydäntä ylpeydellä ja riemulla täyttävää sanaa: Parisin, joka läheni lähenemistänsä, ja rikkauden, joka vihdoin olisi käden kosketeltavissa. Hän oli nyt lähellä tuota suurta salaperäistä kaupunkia. Se lähetti viestinsä taivaalle heijastuvalla hohteellansa ja sadoilla, kaukaa tulikipeninä kimaltelevilla kaasuliekeillänsä. Donatiennen lävitse viilsi väristys. Hän oli merimiehen lapsi ja tunsi tavallaan esi-isiensä ja heimonsa kuumeisen kaihon, kun he laskettelivat laajoilla maailman ulapoilla ja uneksivin, seikkailujanoisin mielin hehkuivat uusien maiden näkemishalua. Hänkin jätti, niinkuin hekin, taaksensa köyhän kodin, elämän yksitoikkoisuuden ja raskaan raadannan, matkansa vapauttamana.

Asematulien häikäisemänä, vaunujen kolinan ja veturien vihellysten huumaamana, tuntematta väsymystä ja muistamatta etäistä, syrjäistä, ohdakkeita siittävää seutua, seisoi hän asemalla hymyilevänä, nuorentuneena ja kauniimpana, voimakkaan riemu- ja toivokuohun kannattamana.

Ijäkäs kamarineito otti hänet asemalla huostaansa. Heitä odottivat aseman edustalla katetut vaunut. He nousivat niihin ja asettivat Donatiennen vaatemytyn väliinsä. Donatienne vastasi hätäisesti vaunutoverinsa kysymyksiin, hellittämättä hetkeksikään katsettaan vaunun akkunasta näkemistänsä ohi soluvista pitkistä kaduista. Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli Parisi valoisa, eloisa ja meluisa. Kun he ajoivat Seinen ylitse, luuli Donatienne näkevänsä ilotulituksen, tosin komeamman kuin olisi osannut uneksiakaan. Place de la Concordella kysäsi hän Champs-Elyséehen viitaten: »Onko tuo tuolla metsää?» Hänen huomionsa kiintyi aina uusiin ja uusiin, raskaiden porttien sulkemiin taloihin. Hän seurasi niitä katsein, kunnes ne katosivat. Ne olivat vallan kuin hänen omiansa jokainen. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti ja hän tunsi astuneensa uuteen isänmaahansa. Samaa olivat epäilemättä tunteneet hänen heimonsa isätkin seikkailurikkailla retkillänsä.

Saavuttuaan kookkaasta tammiportista palvelutaloonsa ja hengitettyään portaikon vienoa kukkaistuoksua, oli hän niin säteilevän, niin kurjuutensa unohtaneen näköinen, että ijäkäs kamarineito kumartui portinvartijan akkunaluukusta lausumaan:

Samoihin aikoihin, ennen kuin aamu sarasti Bretagnen Ploeucissa, näyttäysi Ros Grignonin kummulla Jean Louarnin kookas hahmo. Hän ei ollut ummistanut silmäänsä. Hän tarttui mieluummin työhön tai samoili metsissä kuin jäi huoneeseen, joka huokui vielä Donatiennen läsnäoloa. Hetkiseksi pysähtyi hän, lapio olallansa, tuijottamaan yöhön, kuin aikomaansa askaretta ajatellen. Sitten hän huokasi ja laskeutui kummun kuvetta pelloillensa.

PERKKIÖ.

Kuusi kuukautta kului. Kevätsateet saapuivat tiheinä, tuimina kuuroina ja kostuttivat maata, takertuen hienoiksi helmilöiksi äsken nousseeseen oraaseen.

Louarn palasi metsästä. Hän oli ollut marraskuusta saakka halonhakkaajana. Työ oli nyt päättynyt ja viimeinen risukuorma oli häipynyt mutkikkaalle tielle. Aika ajoin helähti ilmassa heleä ja hento pikku kellojen kilahdus, kuin enkelien ennakkoilmoitus pääsiäisen tulosta.

Louarn asteli raivaamallaan alueella. Hän oli perkkaillut sen pensas pensaalta. Se oli hänen perkkiönsä, nummen ja nuoren metsäkulmakkeen välillä. Hän tuumiskeli Donatiennen lähdön jälkeisiä tapahtumia.

Talvi oli ollut työläs. Yksin hän oli saanut muokata maata omenapuiden väliin vehnälle ja toisen, laihaperäisen ja kivisen kaistaleen kauralle. Paljon ei tosin Donatiennekaan ollut voinut aikoinaan avuksi olla, hänen kätensä kun olivat liian hennot käsittelemään kunnollisesti lapiota. Lasten huolehtiminen oli lisäksi pidättänyt häntä tuvan seutuvilla. Mutta olipa hänestä ollut omalla tavallaan hyötyäkin. Koko Ploeucin pitäjässä ei ollut taitavampaa eikä tarkempaa kättä. Vakojen valmistuttua saattoi hän pysytteleidä pellolla kolme, viisi, jopa kahdeksankin päivää yhteen menoon. Hän kiinnitti esiliinansa kulman vyöhönsä, täytti liinan laskoksen siemenillä ja asteli pellolla hitaasti, sormet harallansa, siementen singotessa pitkinä paasmoina peltoon. Siellä, missä Donatienne oli kylvänyt, versoi tasaisin vilja.

Tänä kylvökautena oli Ros Grignonin nuori vaimo poissa. Hänen palaamisestansakaan ei vielä kuulunut, vaikka maaliskuun aurinko jo oli houkutellut vehnän vihreälle oraalle ja tattarin vaaleanpunaiselle lehdykälle. Hänen poissaolonsa painosti tuvassakin. Annette Domerc oli perin huolimaton. Hänen mielitekojansa oli vain lasten keralla laukkaileminen pitkin maita ja metsiä, omenien poimiminen sekä kyläläisten kanssa lörpötteleminen. Louarn ei ollut voinut tottua tähän julkeaan ja tympeäkatseiseen tyttöön, joka ei koskaan moitittaessa vastustellut eikä haastellut hankkeistansa, vaan laverteli kylläkin kaksimielisiä juttuja kylän naisista hänen ikäkaudellensa kerrassaan inhoittavalla tavalla.

Talvi oli työläs senkin vuoksi, että Louarn oli saanut hautoa mietteitänsä itseksensä yksinäisyydessään. Annette oli herättänyt hänessä oudostelun siitä, että Donatienne kirjoitti niin harvoin. Moniin askareihinsa kiintyneenä hän olisi itse tuskin tullut sitä huomanneeksi. Se olikin totta, vaimo kirjoitti vain joskus ja silloinkin vain lyhyesti! Louarnilla oli viimeksi saapunut kirje aina mukanansa. Usein se oli kolmen, neljän viikon vanha. Yksin ollessaan tai kun ei kukaan Ros Grignonilainen sitä nähnyt, yritteli hän luoda niistä jonkinlaista johtopäätöstä: »Rouva vei minut katsomaan kilpa-ajoja. Sellaista väenpaljoutta et ole koskaan nähnyt. Olen ollut kerran teatterissa rouvan ensimäisen kamarineidon, Honorinen kanssa». — Yhden ainoan kerran oli Donatienne lähettänyt rahaa.

Tammikuun keskivaiheilla oli neiti Penhoatin asianajaja uhannut panettaa kaiken Ros Grignonissa ryöstöön kolmen vuoden vuokran suoritukseksi. Hän sai viikkoa myöhemmin puolet vuokrarästeistä ja lupasi odottaa loppusuoritusta vielä heinäkuun loppuun. »Olisi ollut parempi, että olisit pitänyt vaimosi luonasi», oli hän huomauttanut mökistä mennessänsä. »Olisit hankkinut hänelle toimen täältä. Tiedätkö edes, missä hän on? Vaimosi on kovin nuori!» — Louarn katsahti häneen bretagnelaiselle talonpojalle ominaisin miettivin ilmein, jota kaupunkilainen tajuaa vain vaivoin. Hänen sydämeensä iskeytyi sentään epäilys ja epämääräinen levottomuus. Kipeinnä oli kuitenkin kiukku.

Mies oli ulonnut metsästä. Hän asteli nummea pitkin Ros Grignonia kohti. Ensi kertaa pisti hänen silmiinsä silloin ohdakkeiden ja väriherneiden voimakas varjo. Kun nuori metsä oli maan tasalla, olivat ohdakkeet ja väriherneet saaneet uutta versoamisvauhtia ja rehoittivat ryväspaikoissaan luonnottoman korkeina, jalkaa yli torpparin pituuden. Louarn pysähtyi ja hajoitteli rypäitä kyynäspäillänsä. Sitten hän tarkasti huolellisesti maankamaraa. Siinä tuntui yhäkin vakoja; pinta oli sulaa, halkeillutta ja hyönteisten sekä peltohiirien pöyhimää. Siellä ja täällä kohosivat vihreät väriherneet ja harmaat ohdakkeet vartevina, mehuisina ja haarakkeisina kuin puut. Ohdakkeiden varsista alkoivat vaaleat oksat jo työntyä esiin ja latvoissa lupailivat puhkeilla punakellervät nuput.

»Esivanhempamme viljelivät nummea. Jospa minäkin yrittäisin? Luulisin siitä leivän levenevän!»

Hän palasi kymmenkunnan askelta ja tarkasteli vihoittavaa vainion orasta. Hän kuvitteli, miltä pelto näyttäisi, jos nummikin olisi perattu. Ja kun hänen ajatuksensa askartelivat alinomaa Donatiennen ympärillä, tuumaili hän:

Tupaan tultuansa hän tapasi lieden luona rahilla istuvan Annette
Domercin. Tyttö viittasi pöydälle.

»Vihoviimeinkin kirje teille Donatienne rouvalta.» Joutuin viskasi Louarn rautakankensa permannolle ja kahmaisi kirjeen käsiinsä. Hän riensi ovelle. Siellä näki vielä lukea. Jolloinkin muulloin olisi vaimon kirje tuntunut hänestä kenties liian lyhyeltä.

Louarnilla oli mielestään syytä olla tyytyväinen. Suunnitelma, jonka hän juuri oli tehnyt puolisonsa hyväksi, elähytti hänen tunteitansa Donatienneen. Louarn käsitti vain yhden ainoan asian: Donatienne oli kirjoittanut! Hänen mielestään ei Ros Grignon siis ollut häipynyt. Hän käski suudella pienokaisia puolestansa.

Onnellisena pisti hän kirjeen liivintaskuunsa, palasi lasten luo ja suuteli vaatearkun luona leikkivää Naemia ja Lucienneä.

»Lapsirakkaani!» lausui hän, nostaen ensinnä toista ja sitten toista. »Äiti on käskenyt minun suudella teitä hänen puolestansa. Muistattehan te Donatienne äidin?»

Joel nukkui Annetten polvilla. Kumartuessaan suutelemaan Joelia, kuuli Jean Annetten terävän naurahduksen. Tytön pörröiset, aniharvoin päähineen alle kiinnitetyt kiharat hipaisivat hänen kasvojansa.

»Louarn rouva lähettää siis suotuisia uutisia?» uteli tyttö. »Hän palaa kai pian?»

Louarn suoristautui pitkin pituuttansa ja katseli häntä. Tyttö kohotti päätänsä ja hymyili, tähyillen Louarnia arvoituksellisilla silmillänsä. Niissä väreilivät valonheijastukset vaihdellen kuin kissan silmissä.

»Miksi luulet hänen pian palaavan? Hän ei ole lakannut vielä imettämästä», vastasi Louarn.

Annetten kasvoihin oli palannut tavallinen, tylsän tympeä ilme. Louarn tunsi vastustamatonta halua haastella jollekin harvinaisesta ilostansa. Hän vetäytyi tytöstä mahdollisimman ulohtaalle ja istuutui uunin toisella kupeella olevan vuoteen laidalle. Hän kutsui Naemin luoksensa. Lapsi oli kyllin vanha käsittääksensä häntä. Isä istutti hänet vierellensä.

»Pienoiseni», lausui Louarn lempeästi. »Mielessäni kytee uusi aije.
Nummi, näetkös!»

»Minä raivaan sen. En jätä rikkaruohon korttakaan. Teen sen vallan yksin. Minä kuokin maan ja kynnän sen syvältä. Kaiken on oltava valmiina äidin tuloon. Luuletko, että hän iloitsee nähdessään peruna- tai naurismaan? Tuumailenpa pannakin sen nauriiseen. Luuletko, että hän ilostuu, mitä?»

Hän näki Naemin silmissä ilonvälähdyksen. Niistä näytti hänelle hymyilevän rohkaisten poissaoleva äiti. Louarn salli lapsen valvoa tavallista kauemmin. Niin itseensäsulkeutunut ja hyväilyjä kartteleva kuin olikin, leikki hän nyt lapsen kanssa, kokien saada Naemia nauramaan, nähdäksensä vain kerran vielä tytön silmien säteilyn.

Seuraavana aamuna kävi hän nummeen käsiksi. Hän asettui polvinojaan ohdakkeiden ympäröimään ruohoittuneeseen ojaan, kohotti kätensä ja iski äsken teroitetulla kookkaalla puutarhaveitsellänsä sitkeään, sotkeutuneeseen, laajalatvaiseen ja tiheään pensaikkoon. Nummi tuntui vavahtavan. Vesakoissa suhisi vihuri ja pari rastasta pakeni räkättäen. Louarn kuuli lukemattomien pikkueläinten ehättävän koloistansa. Hän hymyili ja kohotti taas teränsä. Taas se kurahti samaan paikkaan, uursi yhä syvemmän uoman pensaikkoon ja singautti valkeat pirstaleet kauas ympäristöön. Louarn peräytyi, oksien rykelmä horjui, kuupertui tasapainostansa ja humahti kukkasinensa ketoon.

Lapset katselivat Annette Domercin kanssa kummulta. He taputtivat kätösiänsä. Louarn viilsi viimeiset säikeet poikki, viskasi pensaan tieltänsä, ja niin eteni nummella. Päivällisiin päästessä oli paksussa pensaikossa jo tuvan puoliskon laajuinen vaalea ala.

Sen sekä seuraavan päivän jatkoi Louarn kuin raivoten raadantaansa. Lammasnahkakintaista huolimatta vuosivat hänen kätensä verta. Vaikka hän oli tottunut elämänsä ajan ainaiseen työhön, oli hän, palattuansa hämärissä kotiinsa ja nyhtäessään sormiin painautuneita okaita, lopen uupunut. Siltäkin hän selitteli riemuiten ja ylvästellen: »Päivä oli perin raskas. Vielä viisikymmentä, ehkäpä vain viisiviidettä sellaista, niin työ on tuota tuonnempana!» Annette Domerc katsahti häneen ääneti. Naemi ei kuullut hänen sanojansa, sillä tuli oli kattilan alta sammumaisillaan. Vastauksena Louarnille olivat vain hänen omat, Ros Grignonista kaukana harhailevat ajatuksensa. Hän uudisti: »Viisikymmentä tai viisiviidettä sellaista vielä!»

Oli saapunut suvi. Ros Grignonin ympäristö viheriöitsi. Omenapuut kuhisivat täynnänsä surisevia mehiläisiä, ollen kuin suuria, pyöreitä kukkakimppuja, joita lapset suvisin sitelevät kevätesikoista. Illoin täytti köyhän tuvan hunajan tuoksu ja heleitä kukkalehtiä lennähteli leikitellen ovesta vuoteiden alle. Louarn kirjoitti vaimollensa. Vaimo ei ollut vastannut viimeisimpiin kirjeisiin ja se huoletti Louarnia. Lisäksi hän arasteli Annette Domercin aavistelevan hänen ajatuksiansa. Tyttö tuntuikin vakoilevan isäntäänsä.

Louarn kirjoitti, että cideristä näytti tulevan lupaava sato, ja toivoi
Donatiennen siitä iloitsevan sekä kiittävän hyvästä uutisesta. —
Vastausta ei kuitenkaan saapunut.

Nummiperkkiö oli edistynyt reippaasti. Kun kaurat alkoivat omenapuiden takana kellastua, oli enää vain kauempana metsän laidassa kaistale ohdaketta raivaamatta. Louarn heitti silloin veitsen ja tarttui viikatteeseen. Tähkäpäät kaatuivat vuorostansa, kuhilaiksi kohotaksensa. Tattari puhkesi miljooniin valkokukkiinsa. Hehkuvan helteiset heinäkuun päivät olivat hikoileville, kumarille leikkaajille raskaita, ja illat venyivät pitkiksi. Mutta Louarnille ne tuskin riittivätkään saapumatonta kirjettä odotellessa. Päivät pääksytyksin hän toivoi, harhaillen ehtoot töllinsä tienoilla, kunnes pimeä peitti metsät ja mannut. Donatienneltä ei ollut tullut neljään kuukauteen sanaakaan. Uteliaille kertoi Louarn kuitenkin: »Olen saanut hänestä tietoja. Hän voi hyvin.» Muuan Louarnin serkku, muna- ja höyhenkauppias, oli pistäytynyt Yffiniacista palatessaan mökissä ja kertonut Donatiennestä. Hän oli kuullut uutisen »Moulin-Hayen vanhuksilta», Donatiennen vanhemmilta. Itse ei mökkiläisraukka ollut saanut sanaakaan puolisoltansa lohdutuksekseen, hän, joka uupuneena unissansa nyyhkytteli kuumeisesti lyhyinä suviöinä.

RYÖSTÖ.

Heinäkuun lopulla saapui ryöstömies merkitsemään kirjoihinsa mökin irtaimiston neiti Penhoatin saatavasta. Turhaan oli hän viikkoa varemmin kehoittanut Louarnia suorittamaan vuokrarästinsä. Nähdessänsä miehen ja todistajat kunnaan kuvetta kohoamassa, heitti Louarn tuleentuneen uutispeltonsa leikkaamisen. Hän painoi viikatteensa varren peltoon ja läksi nummen laitaan. Siellä hän seisahtui metsänreunan viimeisimmän, mahtavan värihernepensaan luo. Siitä hän voi nähdä mökkinsä ja neljä hehtaariansa, joihin hän oli uhrannut niin paljon työtä, joiden takia kärsinyt niin kovin kurjuutta. Siinä oli kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut ja mihin hän vieläkin kohdisti toivonsa. Käsivarret ristissä hän seisoi odottaen.

Ryöstömies jätti molemmat todistajansa kummun juurelle ja läksi itse laahustamaan Louarnin luo. Risaisine takkinensa ja tahraisine huopahattuineen hän oli yhtäläinen kurjuuden kuva kuin ryöstönalainen mökkiläinenkin. Hän kompasteli vakoihin ja nosti väliin laihaa, vaalean poskiparran ympäröimää naamaansa kuin punniten aikoiko Louarn antaa hänen kahlata pellon päähän yrittämättä askeltakaan vastaan. Louarn ei hievahtanutkaan. Kun heidän välillänsä oli enää vain pari vakoa, suoristautui hän, niin että pensas tutisi. Järkyttyneenä, hammasta purren hän lausui:

»En estele sinua», keskeytti hänet Louarn. »Se on virkasi. Sanoisin kuitenkin sinulle jotain. Olet ihminen ja voit arvostella. Katsohan ympärillesi, oikealle ja vasemmalle kädellesi, kummulle asti.»

Ryöstömies vilkaisi ensin kummastellen rotevaa, muita kurjia kovin vähän muistuttavaa talonpoikaa, sekä sitten perkkiötä, josta pisti teräviä, veitsen viiltämiä juuria.

»Olen raatanut kolme kuuta tässä pensaikossa ja pannut käteni piloille. Käänny ja katso kaatamani metsän pohjaa! Tuossa on tuleentunut tattarini ja vehnäni. Laiskuudesta et voi moittia minua, mitä? Vai voitko?»

»No, niin! Olen tehnyt tämän kaiken lasteni ja Parisin rikkaissa palvelevan puolisoni vuoksi. Käsitäthän, ettei vaimoni voi sallia, että kaikki tämä myödään minulta kuin kerjurilta?»

»Se on totta, hänellä olisi syytä suorittaa velkasi», vastasi ryöstömies.

»Parahin Louarn, tänään on tiistai. Ilmoitan huutokaupan ensi sunnuntaista kahdeksan päivän perästä.»

»Rahat saat», lausui Louarn. »Minä sähkötän hänelle, ja hän vastaa varmasti.»

Hänen äänensä vapisi. Sanat »hän vastaa varmasti» kuiskasi hän miltei kyynelten tukahuttamana. Mutta hän ei itkenyt. Hän oli vain kääntänyt katseensa Ros Grignoniin, eikä vieras voinut nähdä hänen kasvojaan. Alkaessaan selailla papereitaan tunsi ryöstömies mökkiläisen karhean käden olallansa.

»Älä lue papereitasi», kehoitti Louarn. »En välitä niitä kuunnella, enkä pane niihin nimeäni. Tiedän olevani velkaa neiti Penhoatille yli omaisuuteni. Maksan muillekin kauppalalaisille, jotka ovat uskoneet minulle velkaa. Voit yksin mennä tupaan.»

»Et, sinä et tarvitse siinä minua. Ota, minkä näet ja merkitse kirjoihisi: vuode, pöytä, lehmä — — —»

»Käsken sinua, kirjoita kaikki», keskeytti hänet mökkiläinen ja viittasi kiivaasti Ros Grignoniin. »Kirjoita tuolit, pitovaatteet ja vaatearkussa oleva silkkiesiliina.»

»Kirjoita myös molemmat päähineet, jotka vaimoni osti kehruurahoillansa kuukautta ennen lähtöään. Merkitse myös katossa riippuva rukki. Olen saanut ne Donatiennen mukana. Ellei hän nyt vastaa, en — kuten käsität — voi pidättää enää itselleni mitään, tehtyäni puolestani kaikki hänen hyväksensä. Se on totta, haluaisin kuitenkin ottaa itselleni yhden ainoan esineen. Se on tuskin yhtä sydäntä suurempi.»

Ryöstömies kohautti hartioitaan. Hän alkoi aavistella, että kaiken pohjalla piili syvempi suru kuin hän toimiessansa oli tullut tuntemaan. Hän oli liikutettu. Tietämättä, mitä tehdä, poistui hän papereinensa.

»Se esine on seinällä riippuva valokuva. Kenelläkään ei ole siihen suurempaa oikeutta kuin minulla.»

Kääntymättä teki ryöstömies myönteisen eleen. Hitaasti ja vaivalloisesti hän nousi Ros Grignonin kummulle. Oven suussa seisova pikku Naemi juoksi pelosta parahtaen tupaan. Mutta Louarn harppaili pitkin askelin oikoteitse Ploeuciin.

Jo laitakylällä laittautuivat naiset tupiensa oville nähdessään Louarnin, joka näkemättä tai kuulematta, eteensä tuijottaen kiirehti ohitse. Tiedettiin, että ryöstömies oli mennyt Ros Grignoniin. Moni oli vaiti ja silmäili säälitellen Louarnia, mutta toiset, etenkin nuoremmat, laskivat puoliääneen pilaa. Juorujen, panettelun ja salaviittausten sorina yltyi hänen selkänsä takana. Donatiennestä levinneet uutiset olivat Louarnille uppo-outoja; kylässä ne tunsi jokainen ja jokaisen uteliaisuus heräsi heti Louarnin näyttäytyessä. Hän vain ei kuullut mitään. Vasta postikonttoriin kääntyvän kyläkadun kulmauksessa kuuli hän leipurin nuoren vaimon virkkavan kuuluvasti ympärillä olijoille:

Vaimonsa nimen kuullessaan säpsähti Louarn kuin unesta heräten. Hän kohdisti leipurittareen niin teeskentelemättömän hämmästyneen katseen, että rouva punastui päähineensä siipiin saakka ja pujahti puotiinsa. Mökkiläinen epäröi, pysähtyisikö. Tutut käänsivät katseensa toisaalle päästäksensä puheisiin joutumasta.

»Lapsen kuoleman!» Sanat olivat tulikirjaimina Louarnin edessä. Lapsiko kuollut? Tietenkin tarkoittivat he parisilaista ylhäisön lasta, jonka vaalijaksi Donatienneä oli tahdottu. Miksi ei Donatienne ollut siitä kirjoittanut? Ja miksi hän ei palannut kotiin, jos lapsi todellakin oli kuollut? Oliko hän kuullut oikein? Tai olisiko lapsi kuollut vallan äsken ja Donatienne siis nyt ollut kotimatkalla? Mutta miksi oli leipurin rouva nimittänyt häntä »mies paraksi»? Leipurittaren sanat olivat ainakin lähinnä totuutta. Niin, lapsi oli kuollut äskettäin. Donatienne oli ollut lapsen vuoksi vallan suunniltaan eikä voinut kirjoittaa. Ehkäpä hän oli pelännyt miehensä moitteitakin ja kirjoittanutkin muille. Moitteitako?! Oi, hän ei Donatienneä moittisi! Tiesihän hän, että Donatienne oli vaalinut lasta parhaan kykynsä mukaan. Epäilemättä tahtoi Donatienne itse kertoa onnettomuudesta sekä selittää, ettei syy ollut hänen. Kenties oli hän jo lähettänytkin tiedon tulostaan, kirjeen tai — oli hän itse kotimatkalla. Lapsi kuollut! Lapsi kuollut!

Monet mahdollisuudet myllersivät Louarnin mielikuvituksessa. Hän hylkäsi kuitenkin ne kaikki, osittain siksi, että ne sysäsivät syyn Donatiennen harteille, osittain oivaltaessaan miesten karttelevista katseista onnettomuutta. Lapsi on kuollut!

Postiluukulle kolkuttaessaan oli hän niin kalpea, että postia hoitava neiti tiedusti:

»Oh, siitä selviytyy helposti. Minunkin isältäni kirjoitettiin kerran kaikki, mutta hän hankki hyviä ansioita jälkeenpäin. Älkää ottako sitä kovin synkältä kannalta.»

Mikään maailman mahti ei olisi saanut Louarnia ilmaisemaan kamalia aavistuksiaan. Hän pälyili luukusta neitiä. Tämä oli tyyni ja ystävällinen. Louarnia lohdutti, ettei neidin kasvoista kuvastunut pilkan piirtoakaan, kun hän kirjoitti hänen sähkösanomansa:

»Ros Grignonissa on kirjoitettu kaikki ja myödään. Lähetä rahaa ja tietoja. Jean.»

Luukku sulkeutui. Louarn palasi kylän kautta katua, jonka varrella asui vain varatonta väkeä. Katu vei suoraan kaupungin ulkopuolelle.

Tuvassa ei ollut ketään. Louarnista olikin olo helpompaa, kun ei lapsia eikä Annettea näkynyt. Hän tarkasteli oliko kaikki paikoillansa ja heittäytyi sitten olkikuvolle läävän perimäiseen loukkoon. Hän oli nyt väsyneempi kuin muulloin päiväkausien ponnistusten perästä. Lehmä torkkui tyhjän soimensa ääressä. Kärpäset kuhisivat sen pään ympärillä, matalasta akkunasta pilkistihe päivänsäde, ja lankuilla, seipäillä sekä käytetyillä kanahäkeillä kasatun välikaton alla oli tukahuttavan kuuma. Louarn nukkui monta tuntia. Hän heräsi siitä, että joku kosketti kädellään hänen kättänsä. Kummastellen kohottautui hän makuultaan. Hän ei tajunnut, Annette Domercko vai Annetten sylissä oleva Naemi oli häntä koskettanut. Annette oli kisailevinansa lapsen keralla.

Annette alkoi nauraa vastenmieliseen tapaansa. Se sai Louarnin aina levottomaksi.

»Minäkö? Tulin vain ilmoittamaan, että puuro on ollut puolisen tuntia valmiina. Te nukuitte kuitenkin niin makeasti, että jäin odottamaan. Kello on jo yli seitsemän.»

Annette istui hievahtamatta. Hän pälyili Louarnia. Äkkiä hän virkkoi, kalpeita huuliansa tuskin liikuttaen:

Louarn ei vastannut. Illallista syödessäkin hän oli tavallista vaiteliaampi. Pimeässä harhaili hän sitten tupansa tienoilla. Kun hän vihdoinkin kotiutui, nukkuivat tuvassa kaikki. Pitkät, unettomat hetket kuunteli Louarn piakkoin myötävien vihreiden vuodeverhojen takaa nukkuvia. Hän kummasteli, ettei palvelijan huountaa kuulunut kuten toisten. Olipa hän moneen kertaan näkevinänsä Annette Domercin tummasta vuodenurkasta keltaisina pisteinä pälyilevän silmäparinkin.

Seuraavina kolmena päivänä oli Louarn harvoin kotosalla. Aniharvat leipäpalansakin hän pureskeli seisoaltaan. Aikansa hän kulutti kedolla, tienvarsipensaikoissa piileskellen. Useimmiten hän kuitenkin oleili Ploeuciin vievän valtatien lähettyvillä pitäen silmällä kirjeenkantajaa ja odottaen vanhaa pöhötautista eukkoa, joka kuletteli sähkösanomia kyliin ja taloihin. Eukkoa hän ei nähnyt, mutta kirjeenkantaja taivalsi useaan kertaan hänen ohitsensa, aavistamatta miten levottomasti hänen puuhiansa pensaikosta pälyiltiin. Katsahtaakohan kirjeenkantaja jo kaukaa Ros Grignoniin kuin kulkija, joka aikoo päästä pian perille ja mittaa välimatkaa lopputaipaleellaan? Kohottaakohan hän tienhaaraan tullessaan nahkalaukkunsa kantta? Kääntyykö hän mökkiin johtavien pihlajaparivaivaisten väliseen kujanteeseen? Oi, ei! Hän lönkytteli tavallista taivallustaan, katse maahan tuijottaen. Hän viipoitteli samalla tavalla näiden kuin monien muidenkin matkansa varrella versoavien porttipihlajien ohi. Hän osui onnellisten luo, sellaisten, jotka eivät ehkä häntä vartoneetkaan tai tuskin siunasivat hänen saapumistaan. Louarn alkoi toivoa näkevänsä jonkun satunnaisen sanantuojan, joka oli kenties kuullut jotain ja tiesi hänen levottomuutensa. Mutta vaunut vierivät sivuitse pysähtymättä ja jalkamiehet jatkoivat matkaansa.

Päivä päivältä tuli Annette Domerc tunkeilevammaksi. Niinä harvoina hetkinä, joina Louarn tapasi tytön, puhutteli tämä häntä aina ensiksi. Ellei Annetten katseessa olisi ollut ainainen outo kiilto, olisi voinut luulla, että hän todenteolla otti osaa mökkiläisen murheisiin ja huoliin. Kun Louarn palasi illoin kiihtyneenä kotiinsa, huokaili Annette, uskaltamatta tehdä pienintäkään kysymystä. Kernaasti läksi hän kaukaisiin taloihin, joista Louarnilla oli vielä saatavana roponen työpalkkaa. Olipa Annette mennyt niinkin pitkälle, että oli laverrellut asioita, joita Louarn ennen tuskin olisi sallinut ottaa puheeksikaan. Kaiken toivonsa kadottaneena alentui hän nyt tytön tarinoita kuuntelemaan.

»Oi», lausui tyttö, »olisinpa minä vain ollut rouvanne sijassa, niin te olisitte saanut sekä rahoja että kirjeitä.»

Lauantai-iltana oli Louarn vakuutettu, ettei Donatienne enää tule Ros Grignonin avuksi. Ilta oli Bretagnessa usein sattuvia ihania ehtoita, jolloin mereltä huokuu raikas henkäys. Taivas oli kuin sula kulta. Leppoisa tuuli lehahteli pitkinä, säännöllisinä maininkeina puiden latvoissa ja kohautteli velttoina riippuvia lehtiä. Pienoisia, kepeitä pilviä purjehti varjoa heittämättä ohitse. Oli kuin olisi voimakas, elähyttävä tuoksahdus tulvinut äärettömyyksistä maahan.

Kun Louarn saapui tupaan, huomasi Annette Domerc jotain vakavaa olevan kyseessä. Louarnin kädet olivat nyrkissä. Hänen silmissään kiehui outo kiukku.

Monet tuskaiset kuukaudet ja viimeisten kolmen päivän kuumeinen levottomuus oli tarvittu pakottamaan Jean Louarnia äärimäisyyteen: utelemaan asioita palvelijaltansa ja jättämään Donatiennen maineen toisen naisen mustattavaksi.

Annette oli odotellut isäntänsä paluuta ja valmistautunut kohtaamiseen. Hän oli pukeutunut parhaimpaan hameeseensa ja ruudukkaaseen päähineeseensä, jonka alta kellervä, piipoittava tukka tunkihe esiin. Rohkeana hän astui Louarnin luo. Louarn istuutui jakkaralle uunista vasemmalle kädelle, samalle paikalle, jossa hän oli pitänyt puolisoansa sylissään Donatiennen lähdön edellisenä ehtoona. Tyttö tuli häntä vallan lähelle, pitäen käsiänsä ristissä esiliinallaan. Heidän katseensa kohtasivat. Miehen katse oli katkera, tytön taas kaihoova ja osaaottava.

»Sanaakaan ei ole saapunut», selitti mies. »Hän ei ole vastannut.
Voitko käsittää, miksi ei? Tiedätkö ehkä sen?»

»Se on minusta samantekevää. Mutta hän? Missä hän on? Mitä hän tekee? Oletko kenties kuullut hänestä jotakin? Sinähän juoksentelet juoruilemassa.»

»Ihmiset eivät usko häneen enää hiventäkään, isäntä. He tuumailevat, että ehkäpä joku vielä laittaisi teille tarpeellisen rahasumman. Kaikki eivät ole yhtä sydämettömiä. Minullakin on varakas setä. Vielä tänä iltana voisin rientää hänen luoksensa ja tuoda teille rahat. Te saisitte jäädä asumaan edelleenkin Ros Grignoniin.»

Tyttö laski kätensä kookkaan Louarnin olalle. Tytön katse ja hymy puhuivat selvää kieltä:

Louarn nousi. Hän seisoi tytön edessä koko pituudessaan. Hän oli oivaltanut kaiken.

»Heittiö!» huudahti hän. »Minä kysyn sinulta elämäni ehdottominta asiaa ja sinä vastaat siihen noin. Sinä et tiedä mitään. Senhän aavistinkin. Mene matkaasi!»

»Niinkö?» kirkui hän pöytää kiertäen. »Heittiö voi vaimonne olla, en minä! Sen tietää joka ainoa. Lapsi on kuollut! Hän ei ole enää imettäjänä. Hän on ottanut toisen toimen —»

»Vai tahdotte te kuulla uutisia? Tiedän niitä kylliksenne. Hän majailee kuudennessa kerroksessa kamaripalvelijain ja kuskien parissa. Hänellä on harvinaisen hauska elämä. Hän kauppaa ruumistansa —»

Hän uhmaili vielä tuokion Louarnia. Louarn hapuili kiveä heittääksensä tyttöä kuin koiraa. Sitten hypähti Annette kepeästi värihernepensaan ylitse, pujahti polulle ja katosi tien mutkaan.

Hän palasi nopeasti tupaan ja tempasi Donatiennen valokuvan. Kuva oli kilpikonnankuorta mukailevissa puitteissa. Hän vetäytyi sitten ovelle ja läksi juosten laskeutumaan mäkeä. Naapuritalon pihamaalla hän huomasi kananpoikasten parissa hääräilevän sukulaisnaisensa.

»Jeanne Maria!» huusi hän aidan takaa naiselle. »Menkää Jumalan tähden lasteni luo. He ovat yksin. Huomenna myödään mökkini putipuhtaaksi ja minun on oltava yö poissa —»

Heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa hetkiseksi. Nainen älysi äkkiä silmiensä sumentuvan. Hän ei kysellyt mitään, vaan vastasi myöntäen. Tuokiossa oli Louarn jo poissa. Parilla harppauksella painui hän metsään. Hänelle oli tuttu joka ainoa perkkiö, jopa vanhat tammien kannotkin. Hän voi siten oijustaa eksymättä metsän halki.

Vaikka taivas oli vielä kullanhohdokas, alkoi hämärtää. Louarnin ainoa toveri, tuuli, tohahteli metsän autiudessa pitkinä, meren kohinan kaltaisina puuskina. Sellainen enteilee aina sadetta. Mökkiläinen painoi hatun otsallensa ja kiiti sivuillensa katsahtamatta edelleen.

Viime hetkenä, tuntiessaan orpoutensa maailmassa, pälkähti hänen päähänsä rientää Donatiennen vanhempien luo, Moulin-Hayeen. Hän oli tavannut vanhuksia vain kerran häittensä jälkeen. Heidän ja Louarnin keskinäisestä kiintymyksestä ei ollut puhettakaan. Isä, vanha merikarhu, halveksi maamyyriä, äiti paheksui syvästi sitä, että Donatiennen moinen kaunotar oli mennyt miehelään Louarnin kaltaiselle mökkiläiselle. Syvässä surussansa oli Louarn kuitenkin löytävinään pelastavan oljenkorren pienimmässäkin seikassa. Hän ei odottanut vanhuksilta raha-apua eikä tuoreita tietoja. Hyljätyn puolison povessa kehoitteli vain valtava ääni:

»Mene heidän puheillensa! Varmaankin he vakuuttavat Annetten valeet vääriksi ja kääntävät kaiken parhain päin. Nähtyänsä lapsensa pienestä pitäen, ovat he oppineet tuntemaan hänet. Mene heidän luoksensa!»

Ja Louarn meni. Metsässä tuli pilkkoisen pimeä. Paksut pilvet peittivät avoimilla taivaan paikoilla vilkkunsa virittäneet tähdet. Silloin tällöin lehahti lentoon unestansa häiriytyneitä korppiparvia. Ne leijailivat hetken ja palasivat kookkaina, tummina pilvekkeinä lepopaikoillensa. Ensi pisaroiden pudotessa tyyntyi tuuli, pimeys yltyi yhäti. Gourlayn luona risteytyy ainakin kymmenkunta tietä. Louarn erehtyi niistä. Hän kompasteli tien raiteisiin ja puiden juuriin, satuttaen tuon tuostakin kätensä povitaskun suojassa olevaan pahvikehykseen. Donatiennen kuva, sellaisena kuin se oli puitteissansa, nuorena ja kainona, säteilevin silmin, bretagnelaispäähineessänsä, loihtiutui Louarnin eteen. Nähdessänsä Donatiennen näin mielikuvituksissansa varmistui Louarnissa ajatus: mahdotonta!

Vanhuksetkaan eivät voi uskoa niitä parjauksia, joita sinusta, Donatienne, puhutaan! — Hetkiseksi häipyi Louarnin mielestä väsymys, lyijynraskaat liejuiset saappaat ja kasvoihin pieksävä sade. Mutta sitten hän taas huomasi lipeävänsä ja voi vain vaivoin laahustaa edelleen. Maa oli likomärkää, vesi valui virtana hänen vaatteistaan. Raju kuuro pakoitti hänet hakemaan suojaa metsän laidassa ontosta puunrungosta. Vilusta väristen harhaili hän Plintelin ja Plédran välisillä nummilla tai keltaohdakkeiden reunustamilla kedoilla. Aamun sarastaessa oli hän Ville-Hervyn maakartanon läheisyydessä, vallan väärällä tiellä. Huomatessaan rakennusten piirteiden näkyvän taivasta vasten, tähyili hän kellotornia tunnustimeksensa. Sellainen näkyikin Plédranista. Pian hän eroitti niittyjen harmaasta tasosta hohtavan uomankin: Urnen pienoisen joen.

Kukot olivat jo aloittaneet aamuvirtensä, kun Louarn kolkutti Urnen lietteisellä rantamalla kyyhöttävään kartanoon, paasman päässä siitä, missä joki uurtaa uransa kahden kallion lomitse, avartuu ja laskee vuoksen ja luoteen laajentamana uomana mereen. Donatiennen isä oli purjehtinut parhaat neljäkymmentä ajastaikaansa avarilla ulapoilla ja kulutteli nyt päiviänsä pyydystämällä vedenanninta joen myllertävistä pyörteiköistä. Louarn kuuli jonkun kysäisevän:

Hän ei saanut vastausta. Matalan, mustanansa savua täynnä olevan tuvan perillä päätteli Donatiennen äiti parhaillaan pukeumistansa. Hänen miehensä, bretagnelaiseen tapaan jörö, oli asettunut tulen ääreen pujoittelemaan syöttejä siimaansa. Louarn arkeutui äkkiä. Hän saisikin kenties kuulla vallan toista, kuin sydämestänsä olisi suonut. Hän tarttui tuoliin ja istuutui vanhan merikarhun luo savukourun alle. Vanhus kohotti säännöllisin välihetkin parroittuneita kasvojansa, otti viereltänsä vadista madon ja pujoitti sen koukkuun. Siima oli käärönä hänen polvillaan.

»Olen kulkenut kaiken yötä», lausui Louarn. »Antakaa minulle pala leipää.»

Vaimo pujoitti kaulaliinansa päät esiliinansa kaulustan alle, toi leipäkannikan ja vilkaisi epäluuloisesti tulen ääressä kumarana istuvaan Ros Grignonin mökkiläiseen. Vaimo oli pieni ja hintelä, rypykäs, mutta kasvonpiirteiltänsä säännöllinen.

Louarn vastasi hänelle lempeästi ja otti leivän. Hän ei katsahtanutkaan kysyjään.

Louarn toivoi jommankumman vanhuksista vastaavan: Meille hän on kirjoittanut. Hän odotti kotvan ennenkuin lisäsi:

»Oliko hänellä luonanne ollessaan tapoinansa olla mukana pyhimyskulkueissa ja huvitteliko hän halusta?»

»Kyllä», vastasi mummo. »Mutta hänen oli luovuttava niistä, tyttöparan, miehelään mentyänsä.»

»Tapoinani ei ollut vastustella hänen mielihalujaan. Hänen isänsä taas ei ollut koskaan kotona.»

»Luuletteko, että hän voisi antaa aihetta panetteluihin? Tiedätte kai, mitä ihmiset hänestä haastelevat?»

Hän tähtäsi katseensa tuvan hämyssä vanhan vaimon tummiin silmiin, jotka olivat samanlaiset kuin Donatiennenkin. Hän toivoi kielteistä vastausta. Vaimo huomautti kiivaasti:

»Jean Louarn, tunnette hänet paremmin kuin me. Tulitteko tänne soimaamaan meitä tyttäremme teoista?»

»Minkätähden tarinoitte sitten sellaista, mikä on ollut ja mennyt ennen avioliittoanne?»

»Siksi, että onnettoman päähän pälkähtää niin monia mietteitä, Le Clech muori. Tahtoisin tietää yhden asian: miksi hän hylkäsi minut?»

»Hän ei olisi tehnyt sitä, jos olisi ollut kanssanne onnellinen, Jean
Louarn.»

»Olisitte antanut hänelle samanlaisia vaatteita kuin hänellä oli nuoruudessaan.»

»Olen vaatettanut hänet kykyni mukaan. Ja minä olen rakastanut häntä sydämeni syvyydestä.»

»Te olette hankkinut hänelle kolme lasta, joita ette jaksa elättää, köyhä raukka. Luuletteko, että hän haluaa palata? Hän tietää, mikä häntä odottaisi — — —»

»Ei, sitä hän ei tiedä!» vastasi Louarn, nousten ja laskien tuskin maistamansa kannikan pöydälle. »Tarjoamanne kannikka on kovin kalliisti ostettavissa. En halua sitä. Minä poistun seudulta.»

Le Clech vanhus kiinnitteli edelleen matoja koukkuihinsa. Hän ei näyttänyt välittävän toisten puheista vähääkään. Mutta kuultuaan Louarnin viime lauseen pudisti hän päätänsä kuin tuumien: »Bretagnesta ei maksa poistua naikkosten vuoksi!» Hänen vaimonsa oli käynyt kalvaaksi. Kun suru ilmeni noin voimakkaana, herätti se heissä eräänlaista arvonantoa. He odottivat Louarnin selitystä kuin oraakkeli vastausta.

Jean Louarn tuijotti tuokion tuvan nurkkaan. Siellä oli ollut Donatiennen vuode silloin, kun Louarn oli sunnuntaisin saapunut tarinoimaan tytön keralla. Hän selitti sitten:

»Aamulla näihin aikoihin olen jo jättänyt Ros Grignonin. Otan mukaani
Naemin, Luciennen ja Joelin. Ette näe minua enää.»

Ukon siima putosi permannolle ja lyijypainot poukahtivat palkkeihin.
Kaikki he näyttivät vaipuneen vankkumattoman kohtalon miettimiseen. Le
Clech, joka ei ollut siihen saakka saanut suustansa sanaakaan, virkkoi
paikaltaan päkähtämättä:

»Jos et enää palaa, Louarn, olisit ainakin voinut haukata leipääni. Se oli suotu sulasta sydämestä.»

Ovelta kääntymättä jätti hän jälkeensä tänne kaikki yhteisen rakkauden mieluiset muistot.

Le Clech vanhus oli seurannut häntä kynnykselle. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hänen pieniin, punervareunaisiin silmiinsä palasi pian kuitenkin vilkkaampi välke: hän oli kuullut Urnen aaltojen loiskeesta vuoksen nousun ja tuntenut ruskolevien tuoksun. Tuuli tuo levät Roselierin, Yffiniacin ja Guettesin rannoilta.

VIIMEINEN SUNNUNTAI KOTONA.

Kellot kumahtivat sateen sumuista seestyvässä ilmassa. Ploeucilaiset parveilivat päivämessun päätyttyä kirkon ovilla äänekkäästi jutellen. Palvelijattaret riensivät kotona odottavien emäntiensä luo, ja vaimot kiiruhtivat vapauttamaan miehiään lasten katsomisesta. Kellojen kumuun sulautui puukenkien kolina, avautuvien ja sulkeutuvien ovien narina, pitkäpiimäinen puhelu ja tukahutettu nauruntirskunta.

Louarnin valtasi arkuus. Hän kiersi talojen taitse. Hän häpeili tahraisia tamineitaan, savisia saappaitaan, koko olentonsa kurjuutta. Kiirehtien hän kerkesi ketään kohtaamatta Ploeucistä Montcontoireen johtavalle tielle. Sinne saavuttuaan hän samosi veräjän ja valkopyökkikujan kautta abbé Hourtierin ovelle ja astui kolkuttamatta abbén ruokasaliin. Abbé oli ijäkäs kirkkoherra, kuin kalliosta veistetty, rantaseuduilta syntyisin. Hourtier oli juuri palannut messusta ja lepäsi olkituolissaan, nojaillen katettuun pöytään. Akkunasta tulviva kirkas valo olisi häikäissyt muiden silmiä, mutta abbén katse oli raskaiden luomien alla kirkas kuin merivesi, merimiehen vakava katse. Louarn istuutui hänen viereensä. Molempien huomasi olevan samaa kasvua, samaa rotua, milteipä samaa sieluakin.

He olivat jo kauan pitäneet toisistansa ja tervehtivät aina teillä tavatessaan, useimmiten kuitenkin sanaa vaihtamatta. Abbé ei oudostellut, että Louarn saapui uskomaan onnettomuuttansa hänelle. Hän oli kuullut jo niin monenlaista ja lohdutellut niin monta murhetta — miesten tai vaimojen kuolemaa, lasten äkillistä manalle menoa, koko miehistöjen haaksirikkoja, taloudellisia sortumuksia, petollista ystävyyttä, lemmensuruja — että hänen kirkkaaseen katseeseensa oli syöpynyt säälinilme, joka ei enää häipynyt onnellistenkaan keralla haastellessa. Säälin katse oli Jean Louarnista kuin palsamia.

»Jean», lausui abbé, »sinun ei tarvitse kertoa mitään. Se vain kiihdyttäisi surua. Älä puhu mitään! Minä tiedän kaikki.»

»Minä itse en tiedäkään mitään», selitti mökkiläinen, »ja olen kovin onneton. Kärsin miltei yhtä paljon kuin tuo ristiinnaulittu.»

Louarn viittasi pieneen, akkunan luona riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, valkoiseksi laastitun huoneen ainoaan koristeeseen.

»Rakas Louarn. Ei riitä, että olet Hänen kaltaisensa vain kärsimyksissäsi. Oletko hänen kaltaisensa myös kaiken anteeksiannossa?»

»Sitä en voi väittää, sillä mitäpä anteeksiannettavaa vaimoni olisi voinut minulle tehdä?»

»Mitä me itse teemme, ystäväni? Olemme heikkoja ja herkkiä pahaan! Voi noita nuoria naisparkojamme, jotka lähtevät parinkymmenen ijässä imettämään toisten lapsia! En sano tätä tehdäkseni sinua levottomaksi, Jean Louarn. Mutta en tunne sen surullisempaa. Kun näen sinun kotisi kaltaisia majoja, joissa mies ja lapset oleskelevat orpoina, silloin totisesti säälin poissa olevia puolisoja.»

»Te jäätte Bretagneen kotienne huomaan. Teillä on luonanne edes jotain, jota voitte rakastaa. Sinullakin oli Naemi, Lucienne ja Joel sekä peltosi leiväksi muokattavana, kun vaimosi sensijaan riistettiin äkkiä kaikesta maailmaan. Jean Louarn, kummeksitko, jos ei heittämäsi kourallinen tattaria nummellasi idä? Olen varma, että vaimosi on saanut kamppailla ja kokeilla sekä sitten vasta, vailla tukeasi, tietämättä elämän pahuudesta, horjahtanut harhaan. Jos hän joskus palaa — —»

Louarn ponnisteli vastatakseen. Kyyneleet, ensimäiset pitkän ajan perästä, kihahtivat hänen silmiinsä.

»Ei», äänsi hän, »hän ei palaa enää luokseni. Olen pyytänyt, olen rukoillut häntä. Hänestä nähden saa kaikki mennä vasaran alle.»

»Louarn», vastasi abbé, »hän on äiti. Hän voi jonakin päivänä — — Minä kirjoitan hänelle. Minä koetan, sen lupaan sinulle.»

»Tuskissani», jatkoi Louarn, »tuumiskelin: hän palaa edes lastensa vuoksi. Hän rakasti pienoisiansa enempi kuin minua. Mutta silloin olemme me jo kaukana täältä.»

»Vendéehen, abbé Hourtier. Siellä sanotaan noston aikana liikenevän työtä työttömällekin. Menen Vendéehen.»

Hänen epämääräinen viittauksensa kohdistui koko taivaanrantaan.
Vendée oli Louarnille ja hänen kaltaisillensa koko Ranskanmaa, seutu
Bretagnesta itään.

»Sitä tuumiskelinkin», vastasi hän. »Hänen valokuvansa on täällä mukanani. En tahtonut jättää sitä muille, enkä voi ottaa sitä mukaanikaan. Se murtuisi matkallani. Ajattelin pyytää, että te ottaisitte sen säilöönne. Kirjeet, jotka saatte häneltä, voitte pistää kuvan taakse, kunnes kirjoitan teille. Jos hän palaa, tapaa hän edes jotain kodistansa jäljellä.»

Hän astui uunin luo ja veti taskustaan pienen kilpikonnankuorta mukailevan puitteen kuvinensa ja asetti sen ulkonevalle uunin reunalle. Kuva oli otettu heidän häittensä jälkeisenä päivänä. Hänen karhea, arpinen kätensä koki tunkea puitteen ja kuvan väliin.

Abbé Hourtier oli noussut. Hän oli Louarnin kokoinen, mutta harteikkaampi. Molemmat jättiläiset, jotka harvoin tulkitsivat tunteitaan, syleilivät toisiansa tuokion kuin painien.

Tuona hetkenä sovittiin kai molempien miesten kesken jotain, jota ei koskaan puettu sanoiksi. Äänettöminä he erkanivat puutarhassa yhtä virallisin kasvonilmein kuin mitkä tahansa yhteisittä muistoitta tai sattumalta toisiansa tapaavat.

JÄÄHYVÄISET.

Seuraavana aamuna, varpusten virittäessä viserryksensä ja ensimäisten akkunaverhojen väistyessä aamuruskon tieltä, taivalsi Ploeucista Montcontoiriin vievää maantietä matkamies. Kulkija oli Louarn, jonka omaisuus oli edellisenä päivänä pakkohuutokaupassa myöty. Hänellä oli muassansa kaikki, mikä vielä oli hänen omaansa.

Hänen vasemmalla sivullaan asteli Naemi, kantaen myttyä käsivarrellaan; Louarn itse veti pieniä puukärryjä. Niissä uinuivat Lucienne ja Joel vieretysten. Kärryissä oli lisäksi Donatiennen kulunut kori ja perällä lapio, jonka varsi viippui tien mutkien mukaan.

Aniharva oli kauppalassa vielä valveilla. Nekään, jotka ovipielistään kulkijoita pilkistivät, eivät enää nauraneet. Onnettomuus oli nostanut mökkiläisen arvoon heidän silmissänsä.

Louarn ei puolestansa enää piiloitellut. Hän oli lähtenyt päämäärättömälle matkallensa, jolta tuskin enää palaisi. Hän oli nyt kulkuri, josta ei kukaan vastaa eikä välitä. Ne, jotka olivat olleet hänen tähänastisen elämänsä näkijöinä, säälivät häntä.

Kun Louarn oli kääntynyt leipurin kulmauksesta, pistihe puodista vaimo, kiiruhti kärryjen jälkeen ja pujautti sanaa lausumatta kookkaan leivän nukkuvien lasten väliin. Louarn tunsi kai kärryjen kuorman kasvaneen, mutta ei kääntynyt katsomaan.

Satakunta metriä siitä, juuri missä maantie lähtee Ploeucista, seisoi toinen henkilö Louarnia odotellen. Louarn asteli puutarha-aidan vartta katsettaan kohottamatta. Niin kauan kuin matkaajain tahdikas astunta ja puupyöräin kitinä kuuluivat, pysyi aidan ja valkopyökkikuistin välinen kookas varjo liikkumatta. Mutta kun pikku seurue oli häipymäisillään etäisyyteen ja peittävien pensaikkojen suojaan, kohotti abbé Hourtier nyrkkinsä kuin kiroukseen kohti päivää, joka heijasti hänen tarhansa syreenien alioksia ruusunpunaisiksi. Hän mietti kaikkea sitä, mikä oli syössyt Donatiennen turmioon, suuren, oudon maailman kaikkea mahtavuutta ja mitättömyyttä, maailman, joka oli aiheuttanut Louarnin onnettomuuden. Äkkiä hän muisti eilisen keskustelun ja kuroittikin kätensä samoovien siunaukseen.

Matkaaja oli häipynyt puiden taa. Ploeuc ympäristöinensä näytti riemuitsevan raikkaassa, ihanassa aamussa. Bretagne oli taas päässyt yhdestä kurjastansa.

MATKA.

Jean Louarn oli astellut jo useita tunteja, vetäen kärryjänsä ja kärryissä nukkuvia nuorimpia lapsiaan, Donatiennen mustaa koria, lapiota ja säälistä suotua kuuden naulan leipää. Siinä olivatkin surun ohessa kaikki kodin jätteet. Hän kiirehti kumarana, katse vastaantulijoiden päiden yli suuntautuneena, itää kohden. Hänen kapeat kasvonsa luovivat kuin laivan keula, ilmettä muuttamatta, päivässä ja tuulessa, välinpitämättöminä kaikesta, mitä oli matkan varrella.

Hän ponnisti pysähtymättä. Päivännousun aikana näkivät tienvarsivainiolla kauraa leikkaavat työmiehet hänet ja juttelivat keskenään:

»Jean Louarn, tiedäthän, se raukka, jonka koti kaupattiin Donatiennen vuoksi.»

»Hänkö? Hänen vaimonsahan oli imettäjänä Parisissa. Olen siitä kuullut. Vaimo ei palannut, eikä lähettänyt rahojakaan. Minne mies nyt matkannee?»

»Ei lähimainkaan. Mutta tartupa taas työhösi, poikaseni. Hän voisi kuulla puheesi.»

»Puvustaan päättäen on tuo taivaltaja Ploeucista, vaikken häntä tunne.
Minne pyrkinee lapsinensa?»

Pian oli hän uppo-outojen parissa. Hän oli ulonnut siitä pienoisesta piiristä, jossa hänen kyläänsä vielä mainittiin. Kukaan ei enää tuntenut häntä. Sivuuttaessa sanottiin vain:

Jean ei enää itsekään tuntenut ihmisiä eikä ympäristöään. Vainiot, nummet, metsät ja niityt eivät olleet Ploeucin pitäjää, hamasta nuoruudesta nähtyjä. Niityt tosin olivat samantapaisia, mutta toisia, ja metsät muita metsiä. Vieraita olivat tattaria kasvavat vainiotkin, joille omenapuut varjostivat pyöreitä saarekkeita. Jean Louarn oli kaihonnut uutta ympäristöä, joka ei kuvastaisi menneisyyden muistoa. Uuteen ympäristöön saapuneena hän ei huomannutkaan sen outoutta; tuska ei talttunut, ja hänen sielunsa samoili kotoisilla seutuvilla.

Hän ponnisti yhä edelleen. Hänen lyhyt takkinsa ja suuri, mustalla sametilla päärmätty hattunsa heilahtelivat askelten tahtiin. Hän oli pysähtynyt vain kerran aamulla hankkimaan Joelille uutta maitoa. Kuumuus oli painostava, ja päivällisaika oli käsissä. Äkkiä virkkoi ääni:

Oliko hän peräti unohtanut pienet maanpakolaistoverinsa? Käsittämättä mistä oli kysymys ja kuin houreista havahtuen hän katsahti vanhimpaan lapseensa. Lapsi oli seurannut häntä, tallustellen vasemmanpuoleisen pyörän vierellä. Pienokainen oli ponnistellut siksi, kunnes ei enää etemmäksi jaksanut. Hän seisoi siinä nukkuvan linnun laisena yhdellä jalalla, toinen, väsymyksestä kipeytynyt jalka koholla. Hänen silmänsä olivat suurina, tavattoman, pitkän taipaleen kuumetta kuvastaen ja hersyen kyynelkarpaloita. Jean ei sitä huomannut. Musta, kuudella kullatulla helyllä koristettu päähine — jonkalaisia Bretagnen lapsilla yhäkin on — peitti pienokaisen päätä. Päähineen alta pistihe esille vain hieno suortuva kastanjanruskeaa tukkaa, joka tavallisesti tummuu kahdentoista ikävuoden vaiheilla. Naemin surulliseen katseeseen vaihtui välähdykseksi lapsuudelle outo ilme kuin kuiskaten:

»Minulla on nälkä», uudisti hän. »Onko meidän vielä kauan käveltävä?»

Oikeastaan ei Jean Louarn ollut itsekään täysin selvillä, minne menisi. Hän vain aavisteli matkan pituutta. Hän pakeni niinhyvin ilojensa kuin tuskiensakin muistoja. Hän haki rauhaa ja unohdusta, mutta ne näyttivätkin pakoilevan häntä. Nähdessään Naemin levottoman ilmeen ja kuullessaan lapsen lausuvan: »En jaksa seurata niin kauas», katui hän äskeisiä sanojansa.

»Emme kulje koko matkaa yhteen menoon», selitti hän. »Me lepäämme.
Voimme levätä nytkin. On aika syödä.»

Muutaman askeleen päässä erkani valtatiestä ruohoittunut, miltei maantien levyinen kujanne. Sen varsilla versoi paksuja pyökkejä kaartaen holvina kujaa. Minne se lienee vienyt? Oliko se linnaan, talonpoikaistaloon vaiko vanhoille raunioille johtava puistokuja? Kauempana se polveutui, mutta katsein voi nähdä korkeiden puiden kaksoisrivin poimuttelevan maaperän nousujen ja laskujen mukaan sekä sitten häipyvän sinertävään etäisyyteen. Louarn asetti kärrynsä etumaisten puiden pimenteeseen ja nosti Luciennen maahan sekä haki käsiinsä leivän.

Tavasta, millä Louarn ahmi Ploeucin pehmeää, mainiosti paistettua leipää, voi päätellä hänenkin nälkiintyneen. Pitkällisestä käyttämisestä kuluneella veitsellään hän viilsi paloja itsellensä sekä edessään istuville Luciennelle ja Naemille. Hän ojensi palat pienokaisille milloin ystävällisin sanoin, milloin hiljaa viheltäen, kun Naemin ruskea tai Luciennen vaalea pää oli kääntyneenä toiselle taholle. Naemi oli vielä siksi pieni, että isän oli käytettävä häntä puhutellessaan joko iloista sävyä tai keksittävä asioita, joita oli perin hankala keksiä. Muuten ei Naemi olisi oivaltanut isänsä tarkoituksia. Mutta tytöllä oli jo tavaton vaisto vainuta onnettomuutta ja kääntää keskustelu siihen. Vastatessaan lapsen kysymyksiin päätteli Louarn lakkaamatta: »Hän ei saa huomata, ettei hänellä enää ole äitiä». Louarn valhetteli kuitenkin kömpelösti ja kangerrellen, joten Naemi alinomaa uudisteli samoja kysymyksiään.

Joel alkoi kitistä kärryissä. Isä mietti: »Miten osaan hoidella häntä matkalla?» Hän nosti pienokaisen syliinsä ja keinutteli häntä käsivarsillaan. Koe onnistui: tuokiossa torkahti isä lapsikolmikkoinensa, kärpästen kihistessä heidän kimpussaan, elokuun paahteessa.

Miehet mulkoilivat toisiaan. Toinen heistä istui vielä maassa, toinen oli, otteensa hellittäen, ojentautunut. Viimemainittu oli äsken laskeutunut matalista, ponyn vetämistä vaunuista. Hän oli verevä, pyöreäkasvoinen, sinisenharmaa-silmäinen ja käskevä ilmeinen. Hän auttoi Naemia nousemaan, ja hänen häikäilemätön esiintymisensä ilmaisi hänet varakkaaksi henkilöksi. Hän oli kookas ja lihava, puettuna ruudukkaisiin villasukkiin, leveisiin polvihousuihin, housujenväriseen takkiin ja olkihattuun.

Louarn luuli rikkaan herran aikovan moittia häntä siitä, että hän oli paneutunut huonosti puettuine pienokaisinensa levolle yksityiseen puistokujaan, maisemaa rumentamaan. Itsekkäällä bretagnelaisella juroudellaan harasi hän siitä syystä vastaan, mutta huomasi heti erehtyneensä. Rikas herra lienee itse ollut bretagnelaista perua ja tuntenut tällaisen ynseyden. Hän muikisti huuliansa säälistä ja katsahti miltei hellien Louarnin matkasälyjä. Sitten hän lausui nopeasti äskeiseen karheaan sävyynsä:

»Samantekevää, sanotteko nimenne tai ette. Pitäkää se omana asiananne.
Voin auttaa teitä nimestänne välittämättä. Sanokaa, haluatteko työtä?»

»Aloitin matkani vallan äsken», vastasi Louarn, »enkä ole vielä pysähtynyt missään. Mutta jos teillä on työtä —»

»Kyllä. Menkää pitkin kujaa ja sanokaa voudille, että minä laitoin teidät hänen luoksensa.»

»Sanokaa samalla vuokraajan vaimolle, että hän ottaa lapsukaisenne huoltaaksensa ja avaa teille asunnoksenne vajan.»

Hän katseli kotvan Louarnin surullisiin, harmaisiin silmiin, kohautti hartioitaan ja lisäsi:

Se olikin totta. Hän oli nähnyt ja tuntenut surun, joka ei odota enää mitään ihmisiltä.

Hetken kuluttua oli Louarn taas yksin pienokaistensa parissa. Hän levitti laihalle kämmenellensä vanhasta tupakkakukkarosta rahasäästönsä: neljä frangia neljäkymmentä sentimiä.

»Niitä ei liikoja ole», mumisi hän. »On parasta tarttua työhön heti, koska täällä kerran voi leipää lohjeta».

Työntekoon häntä ei haluttanut, hätä hänet siihen käski. Huoahtaen hän muisti, miten kernaasti hän oli viime talvena noussut aamuin askartelemaan nummelle; hän oli haaveillut voivansa luoda siten kotinsa valoisaksi, rikkaammaksi ja hauskemmaksi — hänelle, joka ei koskaan kotiutunut.

Tuokiossa tempasi hänet vastustamaton tarve puhua päätöksestään jollekin, joka puoltaisi sitä. Kun Naemi oli ainoa, joka voi häntä käsittää, kumartui hän haastelemaan hänelle. Naemi kaivoi kuoppaa piennarsammaleeseen.

Luottamus, lempeys ja mielistelty itsetietoisuus säteili lapsen katseesta. Hän oli ilmetty hymyilevä Donatienne.

»Tuumin jäädä tänne moneksi päiväksi, jotta sinä saisit leikkiä ja levätä. Haluttaako?»

»Sinä saat asua talossa, mutta minä teen työtä. Parasta kai on tarttua taas työhön, vai mitä?»

Lapsi ei käsittänyt kyllin kysymystä, eikä vastaustansakaan. Se oli kuusivuotiaan käsityskannalle liikaa. Hymy häipyi hänen kasvoistaan kuitenkin pian. Ajatuksen ja levottoman kysymyksen voi lukea hänen avoimesta silmäparistaan:

»Kas, miten hän jo osaa järkeillä!» mietti Louarn. »Häneen nähden on oltava hieman varovainen. Lapsihan kärsii kuin konsanansa aikaihminen.»

»Tulkaa, tulkaa, lapset!» lausui hän ääneensä. »Nouskaa ja taivaltakaamme tuonne. Elettävähän meidänkin on!»

He kulkivat pitkin pyökkikuistikkoa, jossa muinoin monet aseestetut miehet olivat astelleet. Oksien laajat varjot lankesivat köyhän seurueen ylle, ja kärryjen kitinä yhtyi sirkkojen soittoon. Oli tyyni, lämpöinen päivä. Sellaisia suo meri silloin tällöin Bretagnelle tattarin ja omenien heilimöimisajaksi.

Ennen elokuun myöhäistä päivänlaskua oli Louarn jo työssä. Työ oli perin yksinkertaista. Hän pisti jalkaansa puukengät, jotka ryöstömies oli sallinut hänen ottaa mukaansa. Sitten hän ryhtyi viidenkymmenen miehen keralla — samanlaisia karkean työn tekijöitä ja kulkureita jokainen — puhdistamaan pitkän poudan kuivuttamaa lampea. Työ oli aloitettu keskilammesta. Miesparvi puuhaili vielä ahtaalla alalla, usean hehtaarin syvänteessä, jossa lieju oli paikoin pehmeää ja vetistä, paikoin kovaa ja kohvaista, puunjuurien, näkinkengänkuorien ja limaisen paateen kattamaa. Kosteaan keskustaan kokoontuneet madot olivat uurtaneet uransa pohjan pintaan ja jakaneet sen viirukkoihin. Kullakin raatajalla oli työntökärrynsä, kukin työskenteli samassa liejukossa ja loi mudan eteensä parin jalan korkuiseksi kasaksi. Sitten täyttivät he kärrynsä, työnsivät ne lammin laiteelle ja kaatoivat kuormansa sinne. Joukossa oli miestä joka maakunnasta, pukuja monenmoisia, kaikkia ikäkausia ja naamoja jos jotakin lajia: sudenkuonoja, kettumaisia kasvoja, koiramaisia piirteitä, sikamaisia juonteita, jopa tiikerimäisiäkin tunnusmerkkejä. He työskentelivät tai lepäilivät mielensä mukaan, välittämättä vähääkään kookkaasta, lihavasta, teurastajamaisesta, puseroniekasta työnjohtajasta. Vaikka he olivat osuneet tänne kaikilta maan kolkilta ja vasta eilen aloittaneet ahertamisensa, tunsivat he jo toisensa. He huutelivat toisillensa, kiroilivat paksuja murrettavia näkinkenkäkerrostumia, noituivat sikamaista säätä, työnantajaa, aurinkoa. Tapettuansa mutaan madelleen ankeriaan, heittivät he sen hirnuen lapionkärjellä läheiselle niitylle. Moni heitti työnsä syytä sanomatta ja läksi tiehensä. Puutteenalaisimmat ponnistivat työssään, saaden toisten jättämän ansion.

Viimemainittuihin kuului Jean Louarnkin. Hän oli saapunut työmaalle hänelle niin ominaisin hitain askelin, lapio olallaan, tarkastellut välinpitämättömästi liejulampea sekä siinä työskenteleviä tovereitaan. Sitten hän oli vaihtanut pari sanaa työnjohtajan kanssa, saanut kärrynsä ja laskeutunut liejukkoon. Hän alkoi kovertaa konemaisen säännöllisin, varmoin ottein. Kasa kasvoi hänen edessään. Mitäpä siitä, vaikka teki tällaista työtään kauran leikkuun tai pellon kuokkimisen sijasta, kun työ oli kuitenkin kadottanut kaiken viehätyksensä, siksi että sitä oli tehtävä kaukana kodista ja leivän lunastimeksi! Onneksi ei kukaan ollut kysynyt hänen nimeään. Kukaan ei puhutellutkaan häntä. Hän voi päästää ajatuksensa ailehtimaan tässä melussa yhtä hyvin kuin maantielläkin. Muuan asia oli hänestä mieluisa: vuokraajan asunnossa oli muuan mummo ottanut lapset huostaansa ja antanut ne erään tyttösen vaalittaviksi virkkaen: »Anna, sinun on hoidettava näitä pikku raukkoja kuin omiamme. Keitä heille velliä ja laita tyttösille vuode. Pienintä saat hoidella kehdossa. Pane kehto yöksi vuoteesi viereen. Sääli lapsukaisia, joilla ei ole äitiä!» — Louarn oli näet kertonut lasten olevan orpoja, kun ei voinut tunnustaa totuutta. Hän oli näkevinään yhäkin saman talonpoikaistytön. Tyttö oli ottanut Joelin äidillisesti syliinsä, ajattelematta vaivaa, jonka tämä hänelle aiheuttaisi. Lapsilla lienee ollut hyvä olla. Louarn ei katunut tarttuneensa tarjottuun ansiotyöhön jo näin matkansa alussa.

Hän loi lakkaamatta. Katsettansa silloin tällöin kohottaessaan tunsi hän kummastuksekseen olevansa yhäkin tutuilla tanhuvilla. Lampea ympäröivän kuihtuneen keltakaislikon taustalta kohousi maa, kaikkialla katse keksi niittyjen vuoroittelevan nummien, metsäsaarekkeiden ja suurien, tuulille alttiiden pyökkipuistikkojen reunustamien lammaslaidunten kanssa. Erään sellaisen tuolla puolen olivat herraskartanon rakennukset ja vuokraajan suojat kuin saman katon alaisina, yhtä ijäkkäinä ja samasta graniitista louhittuina. Ympäristö muistutti Louarnin mielestä kuivunutta merenpoukamaa, eikä hän ollut siinä outo olio. Kotiseudun kaltainen ei luonto tosin kaikessansa ollut, mutta sama sydäntä sitova voima siinä sittenkin oli. Sama vuoksen ja luoteen mukana heräävä ja tyyntyvä tuulikin tohisi. Niin, häntä ympäröi vielä kodin ilma. Louarn luuli, että se kenties kannustaisi häntä kestämään elämän kamppailua.

Ensimäisen päivän pääte tuli. Pimeä yllätti yhtäkkiä, ja lammikosta sekä lähiniityltä kiiriskeli sumua. Sammuvassa illassa näytti seutu niin synkältä, autiolta ja villiltä, että se järkytti Louarnia. Lapioonsa nojaten hän katseli, miten rusko haaleni pyökkien yllä ja haipui runkojen taa. Kaukana lännessä, päivän laskumailla oli jossakin pimeässä kummulla kyyhöttävä mökki, toisen perheen asuinmaja. Toisen! Louarn parka! Se oli sinua lähempänä kuin luulitkaan! Lapsikin olisi päätynyt päivässä sinne. Tattarin tuoksu tulvi sieltä tänne saakka. Toiset senkin nyt saalistaisivat! He ovat nyt sinun sijallasi. He laskeutuvat levolle sinun vuoteellesi. Kas, etkö näekin tuolla Ploeucin metsää, ja tuossahan on nummesikin? Näihin aikoihinhan avausi illoin mökkisi ovi rasittuneelle raatajalle ja sinä näit tuvan, tulen, puolison, kehdot, kaiken, joka antoi elämälle jotakin arvoa. Louarn parka! Paenneiden päivien suudelmat muuttuvat muistoissa vertavuotaviksi haavoiksi, pistävässä pimeässä herähtää huoli huomisesta ja sarasteessa katoaa anteeksiantamisen kyky.

»En voi jäädä tänne kauemmaksi», tuumi Louarn. »Tämä muistuttaa minulle liiaksi kotia.»

Hitaasti käänsi Louarn päätänsä. Rantaruohikosta huomasi hän lituskanenäisen työmiehen, »boulognelaisen». Mies pukeusi parhaillansa työn ajaksi heittämäänsä siniseen pumpulipuseroon.

Bretagnelainen kohautti kookkaita hartioitansa. Mies poistui pian, pitäen käsiään housujensa taskuissa, niin että yläosa housuista muistutti hametta. Jean huomasi, että eri tahoille häipyvät haamut olivat hänen tovereitansa. Viimeisenä vääntäysi hän lammikosta ja pyyhki kätensä sekä kenkänsä ruohotukkoon. Hän läksi lapsiansa tapaamaan, nukahtaaksensa sitten ladon oljilla.

Viikko vierähti samaan tapaan. Kahdeksantena työpäivänä oli ilma paahtava ja hiostava. Lehdet alkoivat nuutua ja ihmiset ärtyivät. Muutamia päiviä sitten oli »boulognelainen» jälleen yritellyt kiusoitella yksin aterioitsevaa, aina totista Jean Louarnia. Louarn oli hänestä entistään synkempi ja vaiteliaampi. Kun hän ei saanut Louarnia suuttumaan — hän ei näet tiennyt Louarnista varmuudella mitään — kävi hän kiusanteossansa kekseliäämmäksi.

»Kaverit», huusi hän, »työ on pian puolessa. Ihanaa! Enpä totisesti aio itkeä lietteikköä sen enempää kuin vierustoverianikaan. Tämä bretagnelainen on kai murhannut miehen, kun on aina noin äreä. Jollei vain hänen vaimonsa — — —»

»Sinä et ärjyisi noin äkäisesti, jos se olisi totta», ilkkui toinen.
»Katsokaahan kaikki —»

Mutta »boulognelainen» ei ehtinytkään lausettansa lopettaa. Louarn oli lennättänyt lapion kädestänsä, kiskaissut nahkavyön uumeniltansa ja lyönyt kerran, pari kämmeniänsä vastakkain kamppailun merkiksi. Hänen vartalonsa näytti tuokiossa venähtäneen. Hän levitti sylensä ja seisoi päätänsä pitempänä vastustajaansa, joka oli asettunut nyrkit rinnalla ja katse kiukkua kiehuen puolustusasentoon. Syntyi äänekäs meteli, »hyvä» -huutoihin sekausi äkeitä ärjähdyksiä:

Sitten syntyi hiljaisuus. Liejuisella taistelutantereella odotti puolisensataa miestä jännittyneenä, verta vainuten. Heidän odotuksensa ei ollut pitkällinen. »Boulognelainen» ponnahti pää kumarassa bretagnelaisen kimppuun tölmätäksensä tätä vatsaan. Louarn livahti sivuaskeleella syrjään ja siten väisti väijytyksen. Samassa hän kumartui, iski kouransa vastustajansa vyötäreihin ja kohotti hänet maasta kuin rautakourin, ponnahutti hänet olkapäällänsä ilmaan, viiputti kerran kolmisen koholla — jolloin kuului kolme kimeää kirkaisua — sekä singautti »boulognelaisen» äkkiä päistikkaa mutaan. »Boulognelainen» jäi kellottamaan liejunaamaisena viiden metrin päähän lammen rannasta.

Louarn käännähti vikkelästi toisiin työmiehiin. Nämä olivat ryhmittyneet riitatoverien ympärille, kohottaneet lapionsa ja paljastaneet puukkonsa.

Mutta kukaan ei uskaltanut astua esiin. Bretagnelainen huohotti. Savisia kouriansa pudistellen, joka jäsen jännitettynä hän vartoi uutta vastustajaa.

Huomatessansa, ettei kenkään uskaltanut uhmailla hänen voimakkaita käsiänsä, tarttui hän lapioonsa ja läksi väistyvän miesjoukon keskitse.

»Minne aijot?» kysyi työnjohtaja. Hän oli katsellut kamppailua kuin hauskaa näytelmää ja tarttui taas ohjaksiin. »Minne menet? Ojenna käpäläsi kaverillesi »boulognelaiselle» ja palatkaa sitten puuhiinne jokainen.»

Mutta Louarn astelikin lapioinensa äänettömänä puiden siimeikköön vuokraajan asunnolle.

»Minä jatkan matkaani!» päätteli hän itseksensä. »En kärsi heidän puhuvan hänestä. Hän on alati kintereilläni. Arvasivatkin onnettomuuteni! Minun on kaikottava kauemmaksi.»

Kun hän oli ilmoittanut aikeensa, saanut kaiken matkavalmiiksi sammalkasvuisen kiviholvin edustalle, nostanut Joelin ja Luciennen kärrypahasiin ja oli kohottamaisillaan hattuansa hyvästiksi, huomasi hän nuoren, kauniin lapsenhoitajan seisovan huoneessa itkien. Tyttö katseli hellästi pienokaisia. Hän oli ansainnut ne ystävälliset jäähyväiset, joita Naemi ja Lucienne hänelle viittoivat. Hän olisi ollut iloissansa, jos hänen hoitelemansa Joelkin olisi osannut jotakin hyvästiksi sanoa.

Louarn ei voinut vaimentaa kohoavaa kainoa kaipaustansa. Hän harkiskeli: »Tuo tyttö ei olisi heitä hyljännyt, jos olisi ollut heidän äitinsä.» Louarn tukahutti kuitenkin tämän syntisen toiveensa ja hyvästeli vanhaa, kynnyksen luona seisovaa talonpoikaisvaimoa sekä tarttui kärryjensä aisoihin. Pihalle kuuluivat kotvan aikaa miehen raskaat ja lapsen kepeät askeleet sekä kärryjen kitinä. Etäisyydessä ne vihdoin vaikenivat.

Illalla yöpyi Louarn toiseen, tylympään taloon. Häntä esteltiin, kun oli muka tullut niin myöhään, mutta ei poiskaan ajettu. Talonpojat eivät sulkeneet häneltä latojansa, kun pelkäsivät hänen kostoksi joko pistävän talon tuleen tai ryhtyvän muuhun tihutyöhön. Voipa syynä olla säälikin ja armelias mielenlaatu, joka Ranskan maaseuduilla pimeän tullen avaa monet ovet osattomille. Seuraavanakin iltana, vieläpä sen viikkoakin, sai hän suojaa. Hän kulki kohti itää kysymättä keneltäkään taipaleensa teitä tai matkansa maalia. Hän selitti vain: »Menen Vendéehen perunan nostoon». Yksinkertaisille, oppimattomille utelijoille tämä tiedonanto riittikin. Vendée, toisin tulkiten laaja, aurinkoinen ranskalainen maa, on ollut alati Bretagnen niemimaalaisille rikkauden ja runsauden kehtona.

Sää pysyi edelleenkin suotuisan kauniina. Louarn matkasi tavallisesti pari kolme päivää yhteen menoon ja pysähtyi sitten työhön johonkin taloon. Aamuisin kuului aina jostakin puimakoneen kolke. Louarnin tarvitsi vain astua esiin ja kysäistä: »Saanko työtä?» joutuaksensa koneen kimpussa hääräilevien miesten ja naisten, miltei hääjoukon suuruiseen laumaan otetuksi. Ja niin kiire kuin taloissa tavallisesti olikin valmistettaessa suunavausta kaikille noille työvoimille, otettiin lapset kuitenkin lempeästi vastaan. Aina oli joku, joka joutaessaan joko kernaasti tai vastahakoisesti keitti heille velliä ja pesi pienimmän niukat vaatevarat. Nähdessänsä kärryt asettuivat miehet miltei poikkeuksetta kielteiselle kannalle, mutta naiset taipuivat, ottivat heidät huostaansa ja varoivat, etteivät lapset eksyneet koneiden hihnoihin ja hampaisiin. Koskaan he eivät Louarnin lähtiessä olleet osoittamatta Joelia:

»Hän kuolee teiltä, mies parka. Saatte nähdä, kunhan huonot ilmat yllättävät. Rintalapsen kanssa ei ole kulkeminen maita ja mantereita.»

Joskin lapset liikkuivat hyvin hitaasti, olivat he edenneet tiellänsä melkoisen matkan. Louarn kartteli kyläpaikkoja mahdollisimman paljon, osaksi häpeillen, osaksi sen tähden, että niissä oli vaikea vastailla ihmisten kysymyksiin. Pelkäsipä hän poliisiakin, tuntiessansa kyllin tarkoin vakiintuneen asutuston epäluulon kaikkia kulkureita kohtaan. Nähdessänsä kylien luona huomautuksen: »Kaikenlainen kerjääminen on täällä kielletty», valitsi hän aina kiertotien. Vaikkei hän kerjännytkään, tiesi hän, etteivät ihmiset luottaneet hänen työnhaluunsa ja että hän oli kulkuri, epämääräinen köyhtyneiden kurjien, varkaiden ja lurjusten luokkaan luettu olento. Sen luokan jäsenillä on joko syystä tai syyttä huono maine. Häntä alettiin epäillä yhä enemmän, kuta oudommiksi seudut päivä päivältä kävivät.

Hänen asunsa herätti pian huomiota. Ihmiset oudostelivat hänen sinistä, mustalla sametilla päärmättyä takkiansa, suurta hattua, laajoja ja riekaleisia puolivillaisia housuja — ihmiset olivat näillä seuduilla jo ammoin luopuneet vanhanaikaisista puvuistansa. Maisematkin muuttuivat. Kylvämättömät kedot olivat saviperäisiä. Bretagnessa ne olivat olleet punansinervää tuhkaa tai kuin jauhettua suolaa. Kukat olivat väistyneet vihanneksien tieltä. Viljelemättömät, omistajattomat niityt, lehdiköt ja maakaistaleet olivat harvinaisia. Tuulen jättämää jälkeä tuntui tuskin ollenkaan ja kumarain jalavain sijalla suoristausi tammia tiheämmässä. Maakamaran kalliopohja ei pilkistänyt enää esille ja joet eivät pursuilleet puristuneina kapeisiin uomiinsa. Luodetuuli oli menettänyt mahtinsa, sillä vilja aaltoili korkeimmillakin kukkuloilla lakoilematta. Tattari oli hyvin harvinainen, keltaohdake oli poissa, kanerva häipyi ja mintun tuoksu täytti ilman. Suolaista, ihmisluontoa seikkailuihin liekuttelevaa merituulta ei tuntunut; tuuli tohahteli puuskittain, maalitonna ja sen humina oli hapuilevaa ja hajanaista.

Louarn käsitti vaistomaisesti heittävänsä näinä päivinä jäähyväisensä jollekin tutulle. Hän taivalteli hitaammin ja tarkasteli ympäristönsä luontoa mielenkiintoisena. Hän oli näkevinänsä vanhojen taivallustoveriensa tienohelta olevan katoamaisillaan.

Näinä hitaina vaellusaikoina saavutti hänet sade. Se tuli rajuna. Suojaa saadaksensa hän majoittui tienvarsiojaan metsäisellä seudulla ja työnsi kärryt molempine pienokaisinensa onton, vielä vihoittavia vesoja versovan kannon alle. Naemikin sukelsi sinne peittyen vesakkoon. Louarn itse istua kyyhötti syrjemmällä maahan tuijottaen. Hän odotteli kuuron ohimenoa. Mutta rajuilma vain yltyi, myllertäen myrskynä heidän ympärillään. Suojapaikasta ei tuokion kuluttua ollut enää turvaa. Oja täyttyi pian, kostuneet vesat läpäisivät veden ja likomärät vaatteet liimautuivat olkapäihin. Louarn huomasi Joelin kangistuvan kylmyydestä. Hän riisui takkinsa ja pani sen lasten peitoksi. Oi! Ilma kävi yhäkin kolakammaksi ja pienet kätöset kylmemmiksi. Koettaessaan kotvan kuluttua kärryjen laidalla riippuvaa Joelin kättä, käsitti isä, että pienokainen oli saanut kuumeen. Hän jätti takkinsa pienokaisten peitteeksi, veti kärryt ojasta tielle ja palasi valtamaantielle. Vastoin tapaansa päätti hän anoa apua lähimmästä kylästä. Sairaustapauksiin tottumattomana menetti hän malttinsa nopeammin kuin mikään äiti olisi tehnyt. Naemi kahlasi hänen sivullansa liejussa, hame korvilla. Sade valui niin valtavana, etteivät he eroittaneet seutua tienvierusaitoja ulommaksi. Louarn pohti vain yhtä ja samaa: »Saisinpa vain apua pienoiselle!»

Hänen hakemansa kylä oli heille outo nimeltäänkin. Vihdoinkin kolmen neljännestunnin kahlaamisen jälkeen he näkivät tienohessa kosteita kattoja lätisevässä sateessa.

»Pian saat lämmitellä, pikku Naemi», lausui Louarn, »ja minä koetan saada vuoteen pikkuveljelle. Hän on kuumeessa.»

Louarn miltei juoksi. Likomärät housut takertuivat hänen polviinsa. Muutamasta akkunasta tähysteli pari naista lokaista tietä ja taivasta. Taivaalla näyttivät aurinko ja pilvet kamppailevan. Huomatessansa Louarnin ja nähdessänsä hänen aikovan tulla taloon, vetivät naiset uutimet akkunan eteen. Pariin kertaan yrittivät kärryt taloon, mutta palasivat taas valtatielle. Toisen talon portailla koki naishenkilö häädellä luudalla asuntoonsa ajautuvaa vettä. Ensi silmäykseltä tajusi vaimo, että matkue vetoisi häneen. Vaaraa vainuten huusi hän:

»Minulla on lapsi itsellänikin», kiljasi vaimo. »Suoriutukaa siitä muualle!»

Seuraavassa, valtatiestä loitompana olevassa talossa työskenteli uuras puuseppä. Hänen yläruumiinsa näytti väliin katoavan, väliin kohoavan valtavassa kaariakkunassa. Kun Louarn pysähtyi epäröiden, maksaisiko vaivaa ponnistella puusepän puheille, vilkaisi tämä syrjäsilmäyksellä seurueeseen. Puusepän kasvoille lehahti mielihyvän ilme: hän oli mielissänsä työskenneltyänsä vuodet läpeensä, ollessansa nyt suojassa sateelta ja tallustellessansa pehmoisessa lastukossa. Hän ei tahtonut millään tavoin loukata laihaa, synkkää ja kalpeaa kulkuria, kun tämä kysäisi:

»Kaikkinainen kerjääminen on kylässä kielletty, ystäväni», vastasi puuseppä.

Hänen kasvonsa olivat kuin eläkkeen saaneen sotilaan: punakat, pyöreät, pitkän piikkiparran kaartamat ja kuin posliiniin maalatut.

»Epäilemättä tarttuvassa taudissa?» huusi joku puolihämärästä puodista. »Varo, Aleksanteri! Mistäpä tietää, minkälaisen maleksijan kanssa joutuu tekemisiin!»

Hän kääntyi Louarniin. Louarn kumartui kärryihin ja kohotti kostein käsin Joelin ja Luciennen sinistä takkipeittoa. Satoi edelleenkin. Suojaavan peiton pimenteestä pistivät esiin Luciennen hymyilevät, eloisat kasvot, mutta Joelin kasvot olivat vahankaltaiset. Lapsi lepäsi liikkumattomana.

Puuseppä pusersi merkitsevästi huuliansa. Hän oli jo ennenkin nähnyt sylilapsen kuoleman.

»Kylässä on kaksikin lääkäriä», selitti hän. »Yrittäkää niitä. Toinen on hieman vanha, mutta ei mikään ilkimys, vain — — —»

»En etsi lääkäriä», keskeytti Louarn. »He eivät huolisi lasta hoitoonsa. Haen paikkaa, jossa hän saisi vuoteen levätäksensä.»

»Onhan se sellainenkin, mutta vain seutukuntalaisille varattu.
Käsitättehän? Jos sinne korjattaisiin kaikki kulkurit — — —»

Louarn laski takaisin takin lasten ylle. Nyrkkiä puiden ärjähti hän sateen piestessä kasvoihin:

»Sydämettömät ihmiset! Minne mielitte minut häätää? En voi sallia lapseni kuolevan keskelle maantietä!»

»Sydämetön voitte itse olla! Kuka käskee teidän kiertää kerjäämässä, vieläpä lapsillenne, muka sääliä saadaksenne? Menkää matkaanne! Teidän tapaisenne tiedetään ja tunnetaan.»

»Sanoppa, saapastelija», virkkoi äkkiä käheä ääni läheistöstä, »missä kirjasi ovat!»

Suuri, karhea, korkearyhtinen ja mahtisanainen mies mulkoili bretagnelaista. Bretagnelainen käänsi varovasti kärrynsä matkaansa jatkaaksensa.

»Niin, missä ovat kirjasi? Sinä et vastaa. Niitä ei ehken olekaan? Seuraa neuvoani ja tallustele tiehesi! Teet parhaiten puittaessasi pakoon. Heti!»

Neljännesmies naurahti itsetietoisen ylenkatseellisesti. Hän tunsi olevansa virkamies, joka seuraa sääntöjänsä pilkusta pilkkuun, tietää omistavansa mahtia ja on unohtanut sekä Kristuksen että Kristuksen opin. Hän ei jättänyt koskaan kysymättä: »Missä ovat kirjasi?» Kysymystä seurasi aina sama tulos: köyhtynyt kulkuri riensi tiehensä ja päästi siten kunnan riekaleistansa sekä läsnäolostansa. Tämäkin taivaltaja teki toisten tavoin. Ensin hän yritteli yrmistellä, mutta kun huomasi sen turhaksi, pelästyi, tempasi aisat loasta ja laittausi taipaleelle. Neljännesmies nauroi, kädet taskuihin työnnettyinä. Jean Louarn suoristautui kuitenkin taas äkkiä. Oman lapsen kuoleman näkemisen kauhu oli ajanut veren hänen kasvoistansa. Hänen säihkyvät silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa. Hän harppasi katuojasta ja kumartui käsiänsä väännellen puodin akkunaan. Nojaten vatsallansa akkunan kamanaan kumartui hän koko varrellansa kohti puuseppää. Seppä herkesi höyläämästä.

Tuska sai hänet unohtamaan kaikki muodollisuudet ja hän sinutteli puuseppää.

»Sanon sen sitten sinulle», jatkoi Louarn. »Tule mukaani. Tule heti! Olen ihminen, kuten sinäkin. Minullakin oli kerran kotini ja kontuni, nyt ei mitään enää!»

Puuseppä ei ollut koskaan kuullut sellaista syvää äänensävyä, todellista tuskaa ja ihmisrakkauteen vetoamista. Ahtaasta tunnealastansa huolimatta hän vavahti. Hänen sisäinen liikutuksensa ilmeni käden liikkeissä, kun hän tarrasi lastukasaan, kuin veljen kättä pusertamaan. Tietoinen tahto oli kuitenkin päätöksen tekoon taipumattomampi ja kaihti kadulla kuuntelevia todistajia.

Kun Louarn ei saanut vastausta ja näki edessänsä vain vanhan, liikkumattoman, valkoisissa höylänlastuissa seisovan kumarapään työmiehen, vetäytyi hän nopeasti akkunasta ja lähti jatkamaan matkaansa.

Pienet kärryt alkoivat taas vieriä ja kitistä. Louarn oli kuitenkin kahlannut vain noin tuhat askelta, kun kuuli jonkun takanansa koettavan saavuttaa häntä. Louarn ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän otaksui tulijan neljännesmieheksi, joka mieli kyyditä kulkuria kylästä. Samassa laskeusi käsi Louarnin sateen turruttamalle olalle ja rinnalla pysytteleivä mies lausui:

Hän kiirehti edellensä, edes katsahtamattakaan mieheen, jonka apua hän oli hetki sitten anonut kuin hullu.

»Miten on laitasi, mies parka?» uteli mies taas. »Läksin työstäni sinua auttamaan. Mitä haluat?»

He olivat jättäneet kylän taaksensa ja tallustelivat likomärkää tietä, puuseppä kumarapäisenä, kuin haikean tunnustuksen kuuntelemiseen kumartuneena, Louarn tavalliseen tapaansa kurotetuin kauloin. Molempia valeli milloin puuskitteleva, milloin vaimeneva sadekuuro. Bretagnelainen alkoi silloin puhua, hiljaa kuin kuiskaillen sanoja purjehteleviin pilviin. Väliin, äänen uhatessa pettää ja Donatiennen nimen lausumista arkaillessansa keskeytti hän kertomisensa ja harppasi ääneti kymmenisen askelta.

»Osanani on ollut onnettomuuksia, joista en voi jutella», alkoi Louarn. »Usko minua, syy ei ollut omani. Minä raadoin, en tehnyt kenellekään pahaa ja minulla oli oma mukava mökkini. Nyt taivallan tässä kotini jätteet mukanani. Pikku Joelkin kuolee — kohauta takkia ja koettele poskea. Hän kuolee, jollet opasta minua armeliaan henkilön luo, joka ottaisi hänet hoitoonsa. Tiedätkö ketään sellaista?»

Puuseppä pysähtyi tuokioksi tuumiskelemaan ja ympärillensä pälyilemään.
Sitten sanoi hän:

He kääntyivät vasemmalle kädelle, ylävämmälle puuttomalle mäelle. Mäki oli männikköinensä kuin kaistale kaukaista Bretagnea. Parin pilven pielitse pilkisti päivänsäde ja valaisi ohimennen vetistä maata.

»En voi ottaa mukaani muita kuin tämän vanhimman ja kävelyänsä aloittelevan Luciennen. Mutta työtä saatuani ja ansaittuani rahoja haen Joelin ja korvaan hoitokulut. Sen lupaan sinulle.»

»Niin väittävät kaikki kulkijat. Kukaan heistä ei enää naamaansa näytä», vastasi puuseppä.

Mies alkoi luottaa Louarniin tämän kertomusta kuunnellessansa. Hän pilkisteli piikkipartoinensa tuon tuostakin veräjillä; hän haki jotakin. Sade oli lakannut, ilma lauhtunut. Maa höyrysi. Työläiset riensivät sateen keskeyttämää raadantaansa lopettelemaan. Puuseppä tunsi ensi katseella kastanjoita keräilevät, heinäniityillä haravoivat ja tienohessa paimentelevat miehet, mutta ei pysähtynyt. Vihdoin, sateen yhäkin seestyttyä, näki hän muutamalla pellolla pari naista. Naiset eivät huomanneet häntä. Hän huusi heitä nimiltä. Hän näytti heille ros-grignonilaisissa pikkukärryissä lepäävää kuumeista lasta ja selitti heille asian.

»Minä vastaan miehestä», lisäsi hän lopuksi. »Tehkää niinkuin hän haluaa.»

He tingiskelivät hoitokustannuksista. Heidän keskustellessansa kumartui nuorempi naisista kärryihin, kohotti lapsen syliinsä, painoi sen povellensa ja sanoi:

Hetkistä myöhemmin läksi Louarn talosta. Joel oli jäänyt sinne.
Kulettuansa parikymmentä askelta kehoitti Louarn Naemia:

Louarn ei ollut ilmaissut Naemille suunnitelmaansa. Hän näki Naemin palaavan iloisena, astui sitten puusepän luo, paljasti päänsä ja kiitti muutamin sanoin. Lopuksi hän kysäisi:

Puuseppä oli alakuloisempi kuin Jean Louarn. Hän ei saanut liikutukseltansa sanaakaan suustansa, vaan viittasi sormellansa itään. Louarn läksi kahden lapsensa kerällä laskeumaan mäkeä.

Hän riensi nopeammin ja yhä nopeammin, taaksensa katsahtamatta koko päivän. Hän keskusteli ääneensä ympäristönsä kanssa. Puille hän puheli: »Näittekö, mihin puolisoni minut pakoitti?» Hän purki vihdoinkin suuttumuksensa sanoiksi. Kiukku ei ollut koskaan kiehunut hänessä niinkuin nyt. Hän syytti kaikesta Donatienneä ja pani vaimonsa niskoille kokemansa, vieläpä kokematta olevatkin kärsimyksensä. Hän sanoi: »Kurja vaimo! Minun on ollut pakko luopua lapsestasi! Pienokaisesi itkee, miehesi harhailee koditonna, eikä Naemi paralla ole jalkineitakaan!» Kylliksensä itkettyään hän lopetti: »Mutta vaimohan ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea minulle on sattunut. Hän olisi kai kotiutunut, jos olisi oivaltanut aiheuttamansa kurjuuden.»

Tietämättänsä taivalteli hän yhäkin pakoon Bretagnen äärimäiseltä rajalta.

Seuraavina päivinä hän ei nähnyt enää viljelemättömiä seutuja ja sai juoda viiniä varakkaissa maataloissa, niissä, joissa hänet otettiin vastaan. Kukaan ei kysynyt hänen kotipitäjäänsä, mutta jokainen pysytteli hänestä loitompana. Hän sai kuulla sanottavan:

»Köyhästä, pitkin maita maleksivasta ja varastelevasta kerjurista ei ole mihinkään. Te bretagnelaiset olette kiintyneet nummiinne ja omenapuihinne niin, että vain epatoimmat teistä tarttuvat kerjurisauvaan.»

Hän sai harvoin enää yösijaa ja makuupaikkaa. Hän sai nukkua sikolätissäkin. Pari kertaa piti hänen maksaa yösijasta, ei ainoastaan majatalossa, jonne kylmä hänet pakoitti, vaan maataloissakin, jotka soivat heinälatonsa hänelle. Ihmiset muuttuivat sydämettömiksi. Koleat ilmat koittivat ja yöt olivat kylmiä. Louarn oli luullut kaiken muuttuvan matkaa myöten, mutta niin ei käynytkään.

Vaeltava kulkuri muisteli joskus menneitä aikoja. Hän ei tietänyt tarkoin, missä oli, vaan koetteli arvioida matkan määrää astelemansa ajan mukaan: seitsemän, kahdeksan, yhdeksän viikon. Arvio ei onnistunut. Turhaan hän yritteli hankkia taloista työtä. Laihtuneella kulkurilla ei uskottu olevan voimia siihen. Kun hän kysäisi: »Onko perunan nostoa?» vastattiin hänelle: »On kyllä, mutta me nostamme perunamme itse.» Joskus ei hänelle edes vastattukaan. Silloin mietiskeli mies: »Minä en kai ole vielä Vendéessä. Maaperä ei ole täällä kotoista pohjaa parempaa.»

Usein myllersivät hänessä riettaat mietteet. Toisin ajoin hän tuumiskeli kiinnittää kiven kaulaansa ja loiskahtaa johonkin lampeen, toisin ajoin taas — ja muita mietteitä useammin — herpasi hänet ennen niin vieras siveellinen heikkous. Hän katui, että oli menetellyt oikein ja rehellisesti. »Mitä olen voittanut», mietiskeli hän, »lempiessäni vain vaimoani? Miksi en menetellyt kuten hänkin, pilaa ja pilkkaa tehden? Nyt maleksin vain maita ja mantereita, kurjempana kuin ne kerjäläiset, joille muinoin almuja annoin. Saan huolehtia yksin yhteisistä lapsistamme. Voin olla kiitollinen, jos saan oikaista itseni yöksi jonkin ladon oljille! Olisinpa tämän kaiken vain aavistanut! Olisinpa vain aavistanut!» Hänen mieleensä muistuivat Annette Domercin kaksimieliset viittaukset, hänen korvissansa kajahteli tytön nauru ja hän oli näkevinään tytön pälyilevät silmäykset. Ne olivat iskeytyneet hänen sydämeensä salaisina myrkkypistoina.

Hätäisesti hääti hän aina tuollaiset ajatukset luotansa ja kärsi niiden takia omantunnon tuskia. Hän oli avun ja tuen tarpeessa. Heikkoina hetkinänsä hän suuteli Naemia ja Lucienneä kymmenin kerroin ja hellitteli heitä ylen kaunein sanoin, houkutellaksensa lapset nauramaan. Sillä pienoisten nauru oli isälle syntien anteeksianto. Pienokaiset alkoivat oudostella näitä käsittämättömiä hellyyden puuskia, jotka muina hetkinä yhä harvenivat.

Jean Louarn matkasi mäeltä mäelle, kulki kuoppaisia teitä, samosi läpi metsien ja kylien kaakkoa kohti. Hän oli saapunut näin Mayenneen ja hänen oikealla kädellänsä oli Ernée, vasemmalla Grand-Jouan. Hän kummasteli tällöin suolaisten merituulien tuntua. Hän oli näet lähennellyt sitä laajaa laaksouomaa, joka ulottuu Ranskan sydämeen. Tietämättänsä oli hän lähempänä merta nyt kuin keskivaiheilla matkaansa.

Eräänä lokakuun ehtoona oli hän astellut väsyksiin saakka. Sade, joka saapui lauhan tuulen tuomina pitkinä kuuroina, sotki tiet yhä likaisemmiksi ja lätäkköisemmiksi. Hänen ajatuksensa askaroivat juuri alkaneessa kylvöajassa. Huomaamattansa koukisti hän kätensä kylvämään olematonta viljaa, kätensä, jolta oli ainaiseksi siementen käsitteleminen kielletty. Hän hellitti hetkiseksi kärryjensä aisat, mutta tarrautui niihin taaskin. Ilma enteili myrskyä. Louarn oli nälissänsä, Naemi nälissänsä ja nälkä ahdisti Lucienneäkin. Noustessaan äärettömiin etäisyyksiin huippuansa häivyttävää mäkeä, huomasivat he sen korkealla käännekohdalla pienoiselta pajukorilta kuumottavan, vaappuvan öljyvaatekattoisen työvaunun. Päivä lähenteli laskuansa. Päivä oli muutoin noita omituisia aikoja, jolloin auringon kulusta ei tarkoin tiedä, milloin ja mihin se ratansa päättää. Pienehköt pilvettömät keitaat peittyivät tuokiossa taivaalla ajelehtivaan sumuun, vaaleten hieman työvaunun yllä. Vaunut häipyivät häipymistänsä. Suojaavaa kattoa tai ihmisolentoa ei ollut; kaikkialla vain tummaa, äsken muokattua peltomaata. Peltojen välissä oli viinimaita, joiden lukuisuus oli Louarnin matkalla viime viikkoina lisääntynyt.

Viiniviljelysten tuolla puolen, muutama metrisatanen huipusta, versoi pari nuorta tammea. Lehdet, sammal, sienet, sanajalat ja pehmeä maa näyttivät siellä imevän sadetta. Louarn päätteli: »Minä menen sinne. Puut suovat tosin vain hataran suojan, mutta onhan siellä puuta kiehauttaakseni keiton. Lapset kaipaavat jotakin, lämmittävää.»

Hän tarvitsi sinne saapuaksensa hyvänkin neljännestunnin. Päästyänsä metsikköön kapeata polkua pitkin, asetti hän kärrynsä miilumiesten polttamalle aukeamalle. Viivyttelemättä hän veti kärryistä esille vanhan padan, vesipullon ja viisi suurta, lahjaksi saatua naurista. Naemi kyykistyi kuivimman puunrungon suojaan, nosti sisarensa sivulleen ja alkoi kuoria nauriita. Isä läksi etsimään kuivia risuja.

Kahden jäätyänsä alkoivat tyttöset nauraa. Heidän naurunsa kajahti huoletonna kuin lintujen liverrys sateessa ja hämyssä läheiselle tielle. Isäkin kuuli sen. Hän oli edennyt heistä vain hiukan ja kuljeskeli puolikaaressa lähistössä. Lasten naurua kuullessaan oli Louarnin viimeinenkin mielenlujuus lopussa. Lapset eivät käsittäneet, että oltiin Bretagnen rajoista ulohtaalla, samoamassa yhä kauemmaksi kohti kylmää, lemmetöntä maailmaa, ja että talvi oli tulossa ja heidän elämänsä epätietoisuus sekä satunnaisten olinpaikkojen epävarmuus enenemässä päivä päivältä. He eivät tienneet mitään kuristavasta kuoleman ja pelon kauhusta, joka hiipii yön yltyessä metsistä, saaden onnellisimmankin olennon itkemään.

Louarn palasi vihdoinkin lastensa luo tuoden kahmalollisen tuoreita varpuja ja puristetussa kädessään kourallisen sammalia.

Pata oli laitojaan myöten täynnä vettä ja neljään osaan lohkaistuja nauriita. Louarn keräsi kiviä liedeksi, sulloi saaliinsa sinne ja sytytti tulen tulitikulla, jonka hän oli ottanut säilöstä vanhasta sarvisesta nuuskarasiastaan. Puut eivät ottaneet tulta. Liedestä tuprusi vain savupilvi, häipyen samassa kosteaan, kiusoittavaan sumuun.

»Meidän on saatava kuivia lehtiä», selitti Louarn. »Ota sinä, Naemi, tikut, minä etsin lehtiä. Tulee kolea yö, lapsi parat.»

Hän puheli hatuttomin päin, tukka sateen lioittamana ja tähyillen itäilmoihin, jossa pitkä, kellertävä käärmeikäs juova kiemurteli taivasta. Se oli viimeinen valo maan ja raskaiden, hiljaa kulkuaan keinuvien pilvien välillä. Siellä kaukana, Louarn, siellä oli sinulla muinoin yön yltäessä kirkas, toisen tekemä tuli, siellä tervehtivät sinua avoimet armaat kädet!

»Ei!» mumisi hän, »en halua enää milloinkaan katsoa sinne päin, en koskaan enää! — Tulee kylmä, pikku raukat», jatkoi hän ääneen.

Hän läksi etsimään kuivia lehtiä. Naemi koki vuorostaan sytytellä tulta ja nauroi, kun se ei onnistunut. Kosteat kuurot sammuttivat tulen tuokiossa. Naemin lapsekas nauru kiiri lähimetsään.

Äkkiä hän lakkasi nauramasta. Isä, joka oli kolmisenkymmenen metrin päässä, kuuli hänen puhuvan. Hän ei nähnyt häntä, sillä pilvet olivat saenneet ja oli pimennyt. Naemi puheli — mutta kenen kanssa? Ei ainakaan sisarensa. Lapset eivät lavertele keskenään samassa äänilajissa kuin keskustellessaan aikaisten kanssa. Hän puhelee autiossa metsässä, vastaa hiljaa kysymyksiin. Tuuli ei ollut Louarniin päin, eikä isä eroittanut sanoja. Kun hän uteliaisuudesta kyyristyneenä läheni lapsiaan, sykytti hänen sydämensä suuttumuksesta. Jos vieras vain on kulkuri, tappelee hän tuntemattoman kanssa! Miksi? Siksi että — että hän on kieltänyt Naemia puhuttelemasta sellaisia ja siksi, että viha ja suru myllersivät tänään rinnatusten isän povessa. — Louarn kääntyi, puristi lehtiä kourissaan ja astui äänetönnä esiin. Kolme olentoa oli kumartuneena nuotion luona, kaksi pientä ja kolmas kookas. Hän kuuli äänen kehoittavan:

»Naemi, älä anna!» huudahti Louarn. »Minä kiellän.» Hän seisoi kookkaana ihan heidän lähellänsä. Fosforiliekki leimahti parin leveähkön kämmenen suojassa. Nopeassa kirkkaassa valossa kajastuivat hetkiseksi sateisesta yöstä voimakkaat ja lujapiirteiset kasvot, hohtaen punertavina pimeää taustaa vasten. Olento oli nainen. Hän oli katsellut myös Louarnia ja lausui:

»En!» ärjäsi Louarn. »Mene matkaasi! En halua mihinkään tekemisiin kanssasi!»

He olivat tuskin pari metriä toisistaan. Molemmat olivat samaa kokoa. Nainen oli kumartunut Louarnin kiellosta vähääkään välittämättä virittämään valkeata. Sankan sauhun seasta leimahti padan alta liekki ja levitti loistettaan ruohostoon, istuviin lapsiin ja naisen kasvoihin. Nainen istuutui maahan ja pälyili sieltä naureskellen bretagnelaista. Naurussa oli omituinen häikäilemättömyyden, varmuuden ja uteliaisuuden sävy.

Naisella oli valtava, kutrikas, musta, päälaelle kiinnitetty päähineetön tukka. Hän katseli kotvan äänetönnä Louarnia. Tuli tuikutteli iloisesti. Sitten nousi nainen sulavin, pehmein liikkein. Hänen puheessansa oli vallan toinen, Louarnin sisimpään hipuva sävy, kun hän katsettaan hellittämättä huomautti:

»Sano, laitanko liemen? Joka päivä? Niin kauan kuin viihdymme yhdessä?
Näethän, ettet voi vaalia noita lapsia yksin!»

Louarn ei vastannut, vaan loittoni lieskan hohteesta hämyyn muka lisää polttopuita poimimaan. Poistuessaan tuijotti hän naiseen silmää räpäyttämättä. Tulen heijastuksessa näytti nainen nuorelta ja voimakkaalta, mutta rumalta.

Palattuansakaan ei Louarn lausunut sanaakaan. Hän jäi syömään naisen laittamaa lientä. — — —

Kolmen päivän perästä laskeutui seurue nelihenkisenä samaista tietä. Naisella, harhailevaan vaeltajaan liittyneellä kulkurilla, joka oli joko häädetty jostakin maantiematkueesta tai laskettu äskettäin ojennuslaitoksesta, oli vaatemytty kainalossaan. Pikku Naemi piiperteli hänen kintereillään, arkana, helmuksiin hakeltuneena ja puolittain juosten, ettei jäisi jälelle. Nainen asteli nopeasti, ahteessa kevenneitä kärryjään lykkäilevää Louarnia odottelematta. Louarn kuljetti näet Lucienneä kärryissä kuten ennenkin. Mies oli entistä synkempi eikä enää leperrellyt lapsillensa. Hänen katseestaan oli kadonnut nöyrän hyväntahtoinen tuikahdus. Se ei elähtynyt edes seuralaiseksi otettua naistakaan silmäillessä. Nainenkin näytti olevan Louarnista välittämätön. Taivalsihan vain ojan parrasta huolettomin ryhdein ja vaaniskeli maanteille tottuneen vaeltajan tavoin urkkien ympäristöään. Kun tien ohessa oli hedelmäpuutarha, puikahti hän aidan ylitse poimimaan omenoita, päärynöitä tai viinirypäleitä. Louarnin tarvitsi vain viitata, niin nainen alkoi heti askaroida lasten kanssa, antoi niille ruokaa, kanteli hankalimmat matkat tai korjaili pienokaisten pukuja ja kuluneita sukkia pysähdyspaikoissa. Hän ei ollut kovin kärkäs avunantoon, vaikkei vastustellutkaan. Lakkaamatta hän pureskeli valkoisilla hampaillaan heinänkortta.

Nelihenkinen matkue laskeutui sanaa lausumatta hiekoitettua tietä: Louarn Lucienneä lykäten keskellä, nainen vasemmalla puolen ja Naemi hänen liepeissänsä. Oli ihana päivä; säteilevä päiväpaiste tuntui tulvivan siunaten syksyn saaliille. Viiniköynnös kierteli harvojen koiranheisipuu-, happomarjapensas- ja humala-aitojen kupeilla. Miltei kaikkialla koottiin viinisatoa; uuden viinin tuoksu tulvi kummuilta viinitarhojen alisiin poppeleihin ja pajuihin. Louarn ei ollut koskaan ennen tunteilut sitä voimakasta tuoksua, joka leijailee kuukausikauden Ranskan lämpimimpien maakuntien kukkuloiden yllä. Hän oli huumasta miltei pyörtyä. Mutta kun länsituuli aika ajoin viillytti ilman, kohotti Louarn kuihtuneet kasvonsa kohti taivasta tervehtien tuulta vanhana tuttuna matkatoverinansa. Rakkaat mietteet ja tunteet silloin palasivat.

Tien viimeiseen mutkaan pysähtyi kulkuri. Hänen alati vaiti-olevat huulensa kuiskasivat yhden ainoan sanan:

Hänen edessään oli niitty, laakea kuin maantiekin, ja sen tuolla puolen lainehti leveä joki. Se oli majesteetillinen kuin bretagnelaiset merenpoukamat, jotka vilkkaiden purojen suista kamppaillen laajenevat kallioiden keskeisiksi lahdelmiksi. Joellakin oli oma hiekkarantansa, omat lahdelmansa, vuoksensa ja luoteensa ja se laajeni länteen. Louarn, jota ei ollut mikään matkan varrella syvemmin liikuttanut, uudisti syvin henkäyksin:

He jatkoivat matkaansa, astellen niityn poikki. Kosteiden sumujen ja äsken puserretun viinin sekainen tuuli tohisi joelta heihin. Louarnin silmät säteilivät, kimallellen virtaavan veden kaltaisina. Loiren nimi ei tulkinnut hänelle hauistakaan. Hänen ajatuksissaan askaroitsi vain saniaisella merenrannalla nouseva ja pakoova vesi. Sen tuolla puolen, päätteli hän, lienee vihdoin Vendéekin. Mutta äkkiä kouristi hänen rintaansa ajatus: hän oli nyt poistumaisillansa ijäksi Bretagnesta. Hän hidasti käyntiänsä ja laahusteli kalpeana ääneti niittyä. Hänen oli mentävä tuon mereksi mainitsemansa ja hänelle todellisena merenä kuvastuvan ulapan ylitse, astuttava ylitse rajaviivan, jonka poikki ei maanpakoon mentäessä enää silleen palata.

Nainen ei tajunnut Louarnin tulista tuskaa. Mutta kun Naemi samassa sattumalta sivuutti isänsä, tarttui isä hänen käteensä. Lapsi huudahti:

Mutta Louarn katsoikin lasta, pikku Naemia, ja niin lempeästi, että Naemi oudostui sekä silmäsi isäänsä tarkkaavaisena ja ikäänkuin tiedustaen: »Mitä minä mahdoinkaan tehdä?»

Niitty, jota pitkin he taivalsivat päin Loiren tuulta, oli lähellä Varadesia, mutta jokseenkin kaukana kylästä ja sillasta. He riensivät rannalle, sillä Louarn oli nähnyt muutaman miehen valmisteleivan siellä soutamaan joen ylitse. Hän huusi miehelle ja pyrki mukaan. Mies katseli pientä matkuetta mielenkiintoisena. Kuten miltei kaikki joenlaaksorahvas oli hänkin varakas ja piti puutetta puolittain syntinä.

»Ainahan miestä on autettava mäessä», tuumi mies. »Mutta minulla on kiire. Kehoittakaapa kuhnailevaa vaimoanne joutumaan!»

Kuullessaan sanan »vaimoanne» hätkähti Louarn niin voimakkaasti, että soutaja alkoi nauraa. Hänen herkkuinaan olivat viini ja valkea leipä, eikä hän tarvinnut paljon syytä nauraakseen. Louarnin kumppali keräili sieniä niityltä hameensa helmukseen. Louarnin huudosta huolimatta hän löntysteli hitaasti kumartuen tuon tuostakin illalliseksi aiottua saalistaan lisäilemään. Vaimon lähestyessä virkkoi airoonsa nojaileva talonpoika naisen ruokkoamatonta asua ja pörröistä tukkaa katsellen:

»Hiiden huonoa ammattia tuo ainainen matkanteko! Siitä ei rahaa kuonnu!
Lähtekäämme!»

Vastaamatta astuivat he matalaan veneeseen. Kärryt ja kamsut sijoitettiin siihen myös. Louarn istuutui Naemin kanssa keulatuhdolle. Hän tarttui taas tyttösen käteen ja puristi sen kouraansa.

Hän ei lausunut sanaakaan eikä vilkaissutkaan lapsiinsa. Hänen katseensa harhaili vain kimaltelevalla vedenkalvolla, jossa vene liukui virran viemänä. Hän jäi tuijottamaan sinne, missä Loire häipyi sinertävään etäisyyteen.

Naemi oli riemuissaan tällaisesta tuutimisesta: hänen ei tarvinnut kävellä ja hän kulki kuitenkin eteenpäin. Keskellä joenuomaa tunsi tyttönen isän käden kouristavan kiinteämmin. Hän näki isän kasvoihin kohouneen kärsivän ilmeen, vaikkakin isä oli kääntyneenä puolittain poispäin hänestä, kohti päivässä kauas silmänkantamattomiin päilyilevää leveää uomaa.

»Lapsoseni», lausui hän hiljaa, »muistuuko mieleesi mitään, suurta vettä silmäillessäsi?»

Louarn viittasi kädellään. Naemi seurasi katseellaan hänen kätensä suuntaa, mutta pudisti sitten päätään.

»Minä», jatkoi isä hiljaa, »muistan meren, sellaisena kuin se on
Yffiniacin luona ja Guettesin rantamalla. Muistatko sinä sen?»

Hän yritti sanoa: »sinä ja sinun äitisi Donatienne olitte mukana.»
Hän hillitsi kuitenkin mielensä, painoi päänsä rintaansa vasten.
Pienokainen kuuli hänen kuiskaavan:

Isä ei hievahtanut ennenkuin toiselle rannalle tultua. Silloin hän nousi veneestä ja kiitti muutamin sanoin soutajaansa, joka kiinnitti veneen ketjuilla ja poistui nopeasti. Louarn jäi seisomaan hiekkarannalle pajupensaiden luo ja katselemaan joelle. Hän tajusi vain yhden seikan: kaukana olevan Bretagnen, jota hän katseli viimeistä kertaa.

Hän oli niin kiintynyt katselemaan — hetki sitten kulkemaansa niittyä, viiniviljelyksiä, maanteiden viiltelemää vihannuutta, kaikkea kauas luodeilmoihin laajenevaa, vieläpä jotain, jonka hän oli näkevinään kaiken tuon takaakin — että Naemi sai olla omin päinsä ja seuraajatar estelemättä ehättäytyä koreinensa, kärryinensä edelle. Nainen sadatteli häntä ääneensä. Louarn vain seisoi liikkumatta. Hänen sielunsa samoili taas kotimailla. Kahlitsemattomana se kiiteli Louarnin vastustelemisista välittämättä sinne, missä hän oli kärsinyt niin paljon. Vain tunteakseen ainaista tuskaansa! Hetki oli jäähyväisten heittoa. Hän syventyi siihen vallan kuin tuntien vain yksin koko maailmassa tuon seudun, jossa hän oli perheensä pienessä piirissä elämänsä elellyt. Jäähyväistensä syyn ja synkeyden tiesi hän yksin.

Sitten hän kääntyi seuraamaan kysyjää, onnetonta olentoa, samotakseen hänen kanssansa yhä kauemmaksi kohti Ranskan sydäntä. — — —

»CAFÉ DONATIENNE.»

Oli vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun Donatienne oli jättänyt miehensä ja lapsensa Ploeucin pitäjän Ros Grignonin mökkiin, astuakseen parisilaiseen palveluspaikkaansa, ja seitsemän vuotta siitä, kun Jean Louarn oli poistunut puolisonsa vuoksi köyhtyneenä, pettyneenä ja toivottomana Bretagnesta sekä painautunut taipaleelle Vendéehen, tielle, joka johtaa kaikkialle. Donatiennellä oli nyt Parisin laitakaupungissa Levallois-Perret katujen kulmauksessa kahvila »Café Donatienne».

Kahvilassa jäähdytteli Donatiennen hänelle tarjoamaa sikurikahvia muudan vieras. Hän ei ollut tavanmukaisia kahvilavieraita. Hän nojaili kyynärpäin pöytään, kumartuneena kuppinsa ylitse, josta höyry huuruili hänen sileäksi ajellulle leualleen ja värittömiin viiksiinsä. Eteensä tuijottaen hän konemaisesti hämmenteli lusikalla mustaa nestettä. Hänen kasvojensa lihakset riippuivat velttoina. Mies lepäili. Hänen harmaanvihreissä silmissänsä, joita valo vastapäätä olevasta ikkunasta voimakkaasti valaisi, asusti heikko hymy. Hän tunsi siinä istuessaan olonsa mukavaksi ja huolettomaksi. Hän katseli alimpia akkunanruutuja verhoavien pikku uudinten ylitse sumuun. Varhaisemmilta tunteikkaammilta päiviltään periytyneen vaiston pakoituksesta katsoi hän kuitenkin velvollisuudekseen virkkaa silloin tällöin sanasen satunnaiselle tuntemattomalle emännälleen, vaikkei tämä kertaakaan osunut hänen näköpiiriinsä. Donatienne istui selin valoon, miltei selkä ruudussa kiinni, huoneen vasemmalla sivustalla ja kutoi mustaa sukkaa; samaa näpertelyä oli hän sormiellut siitä ammoisesta ajasta asti, jolloin hän vuotteli naisten parvessa illoin Yffiniacin rannalla vuoksea ja vuoksen kanssa ulapalta palaavia veneitä. Hän työskenteli miltei tajuamattaan, pysähtyi silloin tällöin ja tarttui taas ääneti työhönsä. Hän oli kiintynyt kutomiseensa yhtä vähän kuin vieras katusumun katselemiseen. Hän tuumiskeli vain, että vieras oli perin väsyttävä ja nautti kahviaan hirmuisen hitaasti. Hänen, Donatiennen, olisi ollut oltava jo ammoin päivän ostoksilla. Maitokauppiaat palailivat jo tyhjine peltiastioineen.

Katsellessaan miestä tarkemmin näki Donatienne hänen karheiden kasvojensa olevan korkeille rakennuspaikoille paahtavan päivän syövyttämät. Kasvojen uurteissa oli kalkin pölyä, joka väliin irtautui ja putosi kahvi kuppiin. Kumpikaan ei ollut kovin kärkäs vastaamaan. Veltosti ja haluttomasti vaihdetut sanat aiheuttivat kuitenkin heidän tietämättään elämän käänteentekevän hetken.

»Niin», vastasi muurari, »onhan nyt marraskuu. Meidän ammatissamme on se vuoden kuolleinta aikaa. Jään kotiini Limousiniin maaliskuuhun saakka. Tunnetteko kenties Gentiouxin seutua?»

»En, minä en poistu milloinkaan Parisista. Onko kotiseudullanne kaunistakin?»

»Eipä juuri. Tiedättehän, ettei missään ole kaunista, ellei siellä joku ole odottelemassa.»

Donatienne haukotteli ja kutoi taas vastaamatta pari silmää. Hän toivoi hartaasti vieraan vihdoinkin poistuvan.

Vieras kallisti kovan huopahatun peittämän päänsä kuppia kohti, tarttui kuppiin molemmin kourin ja siemaisi tilkan.

»Kaunista siellä ei ole», jatkoi hän, »mutta onhan se omaa kotiseutua. Tapaahan siellä ainakin tuttujaan ja kuulee kuka on kesän kuluessa haudattu, kuka vihitty ja kuka syntynyt. Palatessani pyytää minua moni kummiksi.»

»Meillä on lapsia, jos minkä nimisiä — Marie, Julie, Hortense, Pierre,
Constant, Leonard ja mitä kaikkia lienevätkin.»

Nainen oli ponnahtanut samassa seisoalleen. Sukankudin kädessään riensi hän kiiluvin katsein miehen luo. Pirteä, tummapukuinen pikku nainen ei ollut enää väsähtäneen näköinen. Hänen vielä eloisat, silmien seutuvilta hieman kurtistuneet kasvonsa olivat lehahtaneet punaisiksi.

Mies koki kaalimaista sukankudinta kantavaa, käskevään eleeseen ojentunutta kättä, mutta nainen vetäisi sen kärsimättömästi pois.

»Älkää suuttuko, en tahtonut teitä loukata! — Niin, olenpa todellakin tavannut Joel nimisen poikasen.»

»Katsokaa minua! Teidän täytyy muistaa! Nimi herättää mielenkiintoani! Näettehän, että kertomuksenne on minulle perin tärkeä. Tunsin sen nimisen lapsen. Missä hän asuu?»

»Jonkun matkaa kodistani, Gentiouxista — ehkä viisi, kuusi peninkulmaa paluutietä — nimeä en tarkoin tiedä — suuren maantien mutkassa. Näimme hänet, muudan toverini ja minä, sivu kulkiessamme viime maaliskuussa. Astelimme jalan asemalle. Muistan pienen poppelien ja pensaiden ympäröimän puutarhan. Poika leikki siellä. Toverini viittasi poikaan ja sanoi: 'Poika on Joel niminen ja on muutaman kivilouhimolla raatavan miehen poika; he ovat tulleet tänne Bretagnesta.'»

»Bretagnesta! Sanoiko hän varmasti Bretagnesta? Oi, ette saa valehdella minulle! Älkää tehkö niin! Minun on saatava tietää. Älkää pettäkö minua!»

»Naemi», lausui Donatienne. Hänen äänessään oli uneksiva väre, vallan kuin olisi hän nähnyt Naemin edessään. »Oliko lapsukaisia muitakin?»

Hän hellitti miehen käsivarren. Hänet oli tukahduttaa hillitön mielenliikutus ja hän avasi tahtomattansakin tuntemattomalle sisimpänsä. Hän oli onneton, huomattuaan toiveensa turhiksi. Hän oli niin arkipäiväisyydestään järkyttynyt, että lisäsi:

»Luulin ensi huimauksessa löytäneeni omaiseni. — Minulla oli kolme lasta, joista en tiedä, missä he ovat — en kerrassansa mitään — käsitättekö? Pienin oli Joel niminen. Hän oli lapsistani poika, toiset olivat Naemi ja Lucienne. Eikö totta, minä hätäilen suotta?»

Hän selvitti kutimensa, koki nauraa ja vetäytyi pois. Mies joi kahvinsa ja katseli häntä kupin laidan ylitse tutkien. Vieras oli päässyt surullisen salaisuuden jäljille. Hän kärsi nähdessään tuollaista tuskaa, joka oli niin lähellä, ja kuitenkin niin salaperäistä. Äiti lapsinensa — hän oli näkevinään heidän leikkivän yhdessä. Sitten ero. Hän ei olisi mistään hinnasta raatsinut tehdä tuolle naiselle kysymyksiä. Hän muisti kuitenkin samantapaisia sattumia ja hänen mielensä valtasi epämääräinen säälin tunne. Hän lopetti hitaasti kahvinsa. Donatienne vetäytyi äskeiselle istuimelleen ja ryhtyi katsettaan kohottamatta kuin tajuttomana työhönsä. Hänen luomensa vapisivat huomattavasti.

»En, olen täällä vain urakoitsijan asioilla kipsivalajan luona. Mutta minä tunnen tuttavistanne monta. He ovat tarinoineet teistä.»

»Heistä ei ole nyt väliä. Mutta kun aiotte viipyä kotonanne kotvan, niin ottakaapa tarkempi selko tuosta Joelista. Keväällä pistäydytte palattuanne kertomassa minulle kaikesta. Tahdotteko?»

»Tulen varmasti, Donatienne rouva. Pakeillenne pistäytyminen ei ole uhraus eikä mikään.»

Mies otti liivinsä taskusta viiden soun rahan ja viskasi sen marmoripöydälle. Hän oli taas entinen reipas raataja.

»On muutoin hieman hassua, että meillä siellä on köyhä kulkurijoukko teidän kotiseudultanne — tehän olette bretagnelainen? Ette kai pane pahaksenne? Hyvästi!»

Valkopuseroinen vieras poistui kahvilasta. Hänen hartiansa, lyhyttukkainen päänsä ja korviin painuva kalkkiin tahrautunut hattunsa häipyivät oviaukkoon ja hoippuivat hetken pikku uudinten ylitse näkyvässä katusumussa. Donatienne tähyili etääntyvää olentoa, kunnes näki hänen häviävän kuin suuren Parisin ahmaisemana. Donatienne tuijotti edelleen sinne, minne mies oli häipynyt. Maidon valkeassa ilmassa sivuitse sukeltavat vaunut rikkoivat kuitenkin hänen mielikuvansa. Hän rypisti kulmiansa. Samoin oli hän tehnyt pikkutyttösenäkin saadaksensa vanhempiensa luona tahtonsa täytetyksi. Ja vanhemmat olivat myöntyneet aina. Elämä ei kuitenkaan ollut yhtä taipuisa.

Donatienne poistui sisäsuojaan, ahtaaseen keittiöön, otti korin ja kiirehti kahvilan kautta kadulle. Hän oli jo tarttunut ovenripaan, kun nariseva ääni hänen takaansa tiedusti:

Donatiennen eloisissa kasvoissa kuvastui taas kärsimätön ilme.
Joutuakseen ja päästäkseen selityksistä sanoi hän nopeasti:

Mies laahusti keskilattialle, vedellen linttaisia punaisia nahkatohveleitaan. Hänen asunaan olivat tummansiniset, keltapäärmeiset housut ja uumilla pussina pullottava yöpaita. Kaulusta oli auki ja siitä pistihe esille paksu kaula pingoittuneine pöhösuoninensa; kireän ihon alta näki veren suonissa sylkyttävän. Mies lienee muinoin ollut komea. Mutta laiskurius oli hänet kangistanut; sileäksi ajeltu naama vaaleine kulmakarvoineen oli kovin täyteläinen, karvaiset kädet liian lihavat ja luomet riippuivat raskaina silmillä, joissa valveilla olo ja uni ottelivat keskenään.

Donatienne alkoi nauraa hermostuneesti, kikattaen kovemmin ja kiivaammin kuin tahtoikaan. Hänen pilkallisesta ilmeestään, kiihtyneestä ja halveksivasta ryhdistänsä sekä puhdaspiirteisenä säilyneen päänsä asennosta pilkahti tuokioksi tuttu, harvinaisen kaunismuotoinen bretagnetar.

»Niin, sinä kumarruit häneen päin, kuuntelit häntä ja tartuit hänen käsivarteensa. Älä kiellä. Minä näin kaikki portailta.»

»Luuletko, että teen tiliä sinulle sanoistani? Oh, en! Olemmeko me vihityt, mitä? Mitä arvelet?»

Mies hapuili tuolia iskeäkseen sillä. Donatienne hellitti korin kädestään ja hyökkäsi uhkaajansa kimppuun, asettuen pystypäisenä, taistelunhaluisena ja kiukkuisena tämän eteen.

»Lyö!» tiuskasi hän. »Ken estää sinua? Tapa minut, ole hyvä! Elämä kerallasi ei ole hauskimpia. Minä inhoan sitä, käsitätkö? Sinuakin! Tee, mitä mielit! Mitä odotat? Älä kuitenkaan luule, että minä tottelen sinua ja teen sinulle tiliä teoistani ja puheistani. Sinulle, miehelle, joka elät minun kustannuksellani!»

Sitten muuttui hän väsyneeksi, ränstyneeksi naiseksi. Sellaiseksi hän oli piakkoin muodostuvakin. Puoliavointen huulien välistä huomasi, että toisesta leukapielestä puuttui hammas. Toiset hampaat olivat valkoiset, hienot ja kiiltävät. Silmät kimaltelivat kuin lakkapäälaineen läike.

»Sanon sinulle kerran vielä: olen kyllästynyt sinuun, sinulla ei ole käskemismahtia minuun. Sen saat nähdä jonakin päivänä vielä!»

Tuli hetkisen hiljaisuus. Molemmat miettivät kysymystä: »Minne sinä sitten aiot mennä?» sekä samalla mahdottomuutta erota toisistansa ja synnistänsä. Donatienne tunsi hipuvansa taas jo kauan totuttuun, entiseen ala-arvoiseen asemaansa. Keskustelua jatkamatta hän kääntyi ja läksi.

Tultuaan kadulle ja nähdessään Levalloisin talot edessään, oli hän kiihtynyt ja kiihtymystäkin onnettomampi. Hän oli täysin tietoinen toimitettavista asioistaan sekä siitä, että hänen oli sitten palattava kotiinsa. Hän oli elänyt jo ohi sen ikäkauden, jolloin itsensä hillintä helposti horjuu, ja vaikka hän koki karttaa kaikkea sekä entisyyttä muistuttavaa että tulevaisuuden haaveihin houkuttelevaa, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän aavisteli sisimpänsä suurta kurjuutta. Hän ei liene huomannut sitä koskaan selvemmin kuin juuri tänä aamuna.

Odottamaton keskustelu limousinilaisen muurarin kanssa sekä riita rakastajan kanssa, nehän olivat ilmeinen kurjuuden kuva ja samalla katkerana huomautuksena siitä yksinäisyydestä, jota hän oli viettänyt siitä saakka, kun —

Hän asteli allapäin kattoja ja seiniä kostuttelevassa, katukäytäville hiipivässä sauhunsekaisessa sumuhuurussa, jota viemärit, eläimet ja ihmiset imivät itseensä ja taas pulputtivat povistansa takaisin. Hän ei kuullut maitokauppiattaren kysymystä: »Haluatteko tänään maitoa, Donatienne rouva?» eikä tuonnempaa tervehtivää hedelmäinmyyjätärtä, joka eli kolmine lapsinensa puutteellisissa oloissa ja silloin tällöin katseli kateellisena kahvilan rouvaa, jolla ei ollut perhettä, vaan jota kaupunginosa pikemmin piti rikkaana.

Vastoin tapojaan asteli Donatienne katua sivuillensa pälyilemättä.
Hänen mielessään myllersi vain ainoa ajatus: lapset.

Hän oli muistellut lapsiaan aina murhemielin. Ensi aikoina Ros Grignonista lähdettyään itkeskeli hän usein ja mainitsi sydämensä syvyydessä Naemia, Lucienneä ja Joelia. Enimmin hän kuitenkin kaipasi ehkä nuorintaan. Hän oli sitä lähtiessään imettänyt. Parisilainen suojatti sai alinomaa ajatukset häneen. Donatienne muisti poikansa pehmoiset pikkuhuulet. Ne olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän oli painanut huulia sydämelleen. Ne kaipasivat lakkaamatta ravintoa ja äidin antamaa uutta elämää. Oi, olisipa pikku Joel, Jumalan lahjoittama lapsi, ollut hänen luonaan, saisipa hän suudella niitä toisia, vaikkapa joka toinen päivä tai kerran viikossakaan! Donatienne tunsi, että pienoiset olisivat suojanneet hänet monista houkuttelevista huveista, kaikesta nykyisestä viettelyksestä ja ala-arvoisista esimerkeistä. — Monet kerrat oli hän ensimäisissä ajatusten ja puolittaisten lankeemusten omantunnontuskissaan huudahtanut mielessänsä: »Pienokaiseni, pelastakaa minut!» He olivat kuitenkin liian loitolla. Vieraalla imetettävällä lapsella ei ollut samaa suojelevaa voimaa. Bretagnetar raukkaa vaanivat vaarat kaikkialta, eikä hän ollut valmistautunut vastustamaan niin monta vihollista.

Hänen naistoverinsa ensimäisessä palveluspaikassa Rue de Monceaun varrella eivät olleet kaikki siveellisesti sortuneita. He käyttivät kuitenkin vapaata puhetapaa ja pitivät luonnollisimpina seikkoina sitä, mitä Donatienne piti syntinä. Ne palvelijoista, joilla ei ollut rakastajaa, väittivät vain omaavansa otollisimmat avioliiton edellytykset. He eivät haikailleet mitään ja toimivat vain omaa etuansa silmällä pitäen. Monet heistä olivat Donatienneä sukkelampia ja nokkelampia sekä puhuivat kaikesta nenäkkäästi ja mahtaillen. Donatienne kuunteli heitä kärkkäästi, erittäinkin kun he, hänen herkkäuskoisuuttansa hivellen, kehuivat: »Tiedättekö, bretagnelainen, te olette kerrassaan kaunis noissa silkkinauhakkeissanne ja Ploeuc-päähineessänne. Ihmiset kääntyvät teidän ohikulkiessanne katsomaan.»

Hän tiesi sen sangen hyvin. Naiset imartelivat häntä päästäkseen hänen suosioonsa. Hänellä oli sitäpaitsi suuri palkka. Imartelu ja suosio ovat usein tärkeinä tekijöinä huolimattomien palvelijain parissa. Miehet ylistelivät häntä vieläkin enemmän ja kokivat yksissä neuvoin syöstä hänet turmioon. Hän oli niin nuori, niin ajattelematon, turhamainen ja huvinhaluinen! Komeus oli hänelle onnea. Hän huumautui ja herpaantui. Päivä päivältä herpautui hänen vastustuskykynsä keskellä rahaa, hienon hienoja vaatteita, silkkiä, nauhoja ja pitsejä, salaisia ja julkisia viettelyksiä. Suurkaupunkien houkuttelut eivät vaimene päivin, eivät öin, vaan hurmaavat mielen, sokaisevat silmät ja häikäisevät järjen ja sydämen — heikon sydämen.

Perikato läheni puolessa vuodessa valtavin askelin. Hän ei kirjoittanut enää miehellensä. Tiedettiin, että Donatiennen mies oli halpa turpeentonkija. Louarn parka! Puolisosi oli parhaana päänä sinulle naureskelemaan palvelijain päivällisaterioilla tai heidän juodessaan teetä taloudenhoitajattaren huoneessa illoin herrasväen poissa ollessa ja jonkun kysyessä:

»Onko totta, Donatienne, että te olette kuokkinut peltoa ja leikannut viljaa? Miehenne lienee suorastaan sydämetön! Mielisinpä nähdä hänen muotokuvansa. Onko teillä sitä, sanokaa! Näyttäkää sitä meille!»

Jokainen jaaritteli samaan tapaan. Naiset surkuttelivat hänen monia lapsiansa — kolme pienokaista viidessä vuodessa — ja päivittelivät hänen entistä elämäänsä, jota hän olisi toisissa oloissa iloiten ihastellut.

Kamaripalvelijat, kuskit ja tarjoojat, sekä hänen herrasväessänsä että toisissa talon kerroksissa palvelevat, kiemailivat hänelle mikä mitenkin. Hän viehätti heitä nuorekkaalla pirteydellänsä, kauniilla puvuillansa ja samalla kertaa ujostelemattomalla ja häveliäällä käytöksellänsä. Hän kuului heistä vieraaseen heimoon, mainioon rotuun, hänellä oli rikas mielikuvitus, hän oli hieman raju ja turhamainen, naureskeli enemmän kuin muut, mutta oli pohjaltaan heitä toisia kummallisempi omatessansa paljoa paremman entisyyden. Hän ei sallinut likeistä lähentelyä ja häntä kohdeltiin imettäjän asemassansa arvonannolla, mieliteltiin lahjoilla ja hän asui herrasväen kerroksessa. Hän oli poikkeusasemassa ja ainaisen liehittelyn esineenä.

Niihin aikoihin menehtyi lapsi outoon tautiin. Donatienne itki. Hän oli murheissaan ja kauhuissaan. Hänen kohtalonsa oli nyt kääntyvä. Hän oli väsynyt eikä saanut imettää. Kului muutama päivä. Totutteleidäksensä imettämisestä sai hän hyväntahtoisuudesta jäädä herrasväen huoneistoon asumaan. Eräänä ehtoona kutsui rouva hänet puheilleen. Sureva äiti raukka haasteli lapsivainajansa hoitajalle ja ruokkijalle ystävällisiä säälin sanoja. Huoltaja oli saanut näet sijan lapsen äidinkin sydämessä. Äiti oli vaalea, kalpea mustapukuinen nainen. Hän lausui lopuksi:

»Donatienne, haluattehan jäädä luoksemme, eikö niin? Voisin teille tulkita siten kiitollisuuteni lapsivainajani hellästä hoidosta. Bretagnelaisenne kotonanne voisivat kenties jaaritella teille jos mitä onnettomuudestamme. Ette kai halua itsekään kernaasti kurjuuteenne takaisin, lapsi parka? Jos tahdotte tulla toiseksi kamarineidokseni, voin pitää teidät palveluksessani. Mutta te ette voi asua enää samassa kerroksessa kanssamme.»

Nuori rouva luuli tekevänsä todellisen armeliaisuuden teon. Hän luotti menettelynpä oikeudenmukaisuuteen. Hänen elämänkatsomuksessansa oli köyhyys suurin onnettomuus. Hän olisi ollut miltei enkeli, jos olisi ajatellut asemassansa toisin. Sitäpaitsi olivat hänelle miltei täysin tuntemattomat ne olosuhteet, joissa palvelusväki eleli kuudennessa kerroksessa kello kymmenen jälkeen illoilla. Hänellä ei ollut, yhtä vähän kuin monella muullakaan, tilaisuutta tarkastaa palvelijain elämää. Rue de Monceaun kadun kauniissa kartanossa ei todellakaan tarjoutunut mahdollisuutta majoittaa palveluskuntaa isäntäväen läheistöön. Se ei ollut yleisenä tapanakaan. Mutta sen syy lankesi lisäksi arkkitehdeille, talonomistajille ja naapureille, jotka menettelivät samalla tavalla. Tonttimaiden hinnat olivat huimaavan kalliit eivätkä tulot riittäneet oman talon ostamiseen. Syynä oli myös se luokkaero, jonka tietämättömyys, luottamattomuus ja viha olivat virittäneet isäntäväen ja palveluskunnan välille. Molempien keskinäiset suhteet olivat horjuvia ja hapuilevia. Oli olemassa myös onneton luulo, ettei kenkään ole vastuussa muista kuin omasta itsestään. Donatiennen turmioon oli tekijänä hänen viisikolmattavuotinen nuoruutensa, joka ei vielä koskaan ollut ehtinyt järkeillä sellaisesta, josta hänen äitinsäkään ei ollut hänelle koskaan huomauttanut. Ja Donatiennen tuhosi turmio.

Donatienne tunsi täydelleen kuudennen kerroksen likaisen käytävän ja ohuiden seinien suojaamat ullakkokomerot, paperitukoilla tukitut kaiverretut reiät, naurun, kaksimieliset puheet, tungettelun ja teattereista tai kahviloista öisin palaavien miesten koputtelut, salaiset kohtaukset, koplat, mustasukkaisuuden, sovitun merkin mukaiset raollensa jätetyt ovet, sähkökellojen kilinän ja niiden aiheuttamat kymmenien miesten kiroilut ja jonkun naisen alakertaan kiitäminen sekä alakerran kuosinmukaiset, muodollisuuksissansa kaavamaiset ja meluun ja rähinään päättyvät vastaanotot ullakolla.

Hän tuli harvinaisen komean, livreepukuisen, hävyttömän ja naismenestyksestänsä mainitun palvelijan rakastajattareksi. Palvelija tarinoi ja tuomitsi isäntäväkeänsä kahdeksankolmatta ikävuotensa varmuudella ja tuntemuksella, kehiteltyänsä noita kykyjänsä viisitoista vuotisella palvelusajallaan Parisin eri piireissä. Hän kopeili valloituksestaan. Samoihin aikoihin saapuivat Louarnin pyytelevät kirjeet tietoinensa perhettä uhkaavasta perikadosta. Donatienne ei uskonut tietoja. Hänen rakastajansakin väitti: »Hän kirjoittelee tuolla tavoin saadakseen sinut sinne, tai houkutellakseen sinulta rahoja!» Donatienne ei lähettänyt Louarnille ropoakaan eikä itsekään matkustanut Ros Grignonin avuksi. Pari viimeistä Louarnin kirjettä salattiinkin häneltä. Alinomaa sanottiin sitten Donatiennelle: »Näethän! He ovat sinut unohtaneet ja valhetelleet kodistasi Bretagnessa! Eiväthän he enää kirjoitakaan kertaakaan!»

Niihin aikoihin anoi hän, kuvaavaa kylläkin, lupaa luopua bretagnelaispäähineestään. Sen riisuminen oli samantekevää: hän ei ollut enää imettäjänä, liikkui aniharvoin ulkona, eikä tarvinnut puolestaan puvuillansa enää esittää vieraille talon komeutta. Hän kääri siis parista röyhelletystä valkeasta musliinipalasta Ploeucin kuosiin kurotut kolme päähinettänsä ja karkeasta villakankaasta poimutellun pukunsa nyyttiin, käyttämättä niitä enää. Hän hankki hattuja, alkoi kähertää tukkaansa ja kiinnittää sen korkealle päälaellensa — muuttuen yleisen muodin mukaiseksi. Donatiennen ulkonainen asu vaihtui kauttaaltaan. Tarvittiin perin tarkkaa silmää tuntemaan tuosta pienestä hienosta, pirteästä, säteileväsilmäisestä, hermostuneesti naureskelevasta ja huolettomasti hymyilevästä kamarineidosta entistä bretagnetarta.

Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät. Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat, lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun, pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.

Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti: »Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa, Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta: »Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen lapsinensa.»

Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei ollut saanut sanaakaan Louarnilta.

Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä — tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta. Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille ystävilleen:

»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä, virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»

Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla, jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja heikkoudesta kieroon katsovin silmin.

Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista. Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta. Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi. Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan. Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.

Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.

Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa, palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa, esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä rauhaa.

Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina, kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut, laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta. Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!

Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus, levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti! On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut vallan varmaan —»

Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi. Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.

Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.

Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla, jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.» Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:

»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita. Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana teatteriin, mitä?»

Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua olutlasillisesta.

Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui, kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.

Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän. Mistä nyt saan hänet käsiini?»

Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä? Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys, mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet. — Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti, etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava — kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä? Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.

Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli: »Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he ovat.» —

TEATTERISSA.

Kahvilan sivuhuoneessa syödyn päivällisen jälkeen Donatienne pukeutui. Joskin hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, oli hän puna- ja mustasulkaisessa hatussaan ja harmaassa turkiskaulurissaan miellyttävä. Hänen käyntinsä oli kepeä ja viehättävä. Hänen pienien käsiensä työn karheuttaman ihon peittivät käsineet. Mies vei hänet nopeasti mukaansa. Naapurivaimot, joiden silmältä eivät välttyneet kaupungin kadun yhtä vähän kuin maaseutujenkaan tien tapaukset, tuumailivat: »Lyön vetoa, että he ehättävät taas teatteriin. He ansaitsevat runsaasti rahoja. Vaimo vain houkuttelee miestään hupeltamaan ne kaikki. Vaimo ei välitä muusta kuin huvittelustansa.»

Bastien Laray tepasteli voitonriemuisena ja julkeana Donatiennen vierellä. Hän oli napittanut takkinsa leveälle rinnallensa. Hänen kaulaliinassaan upeili väärennetty jalokivi. Hän koki hyvittää aamullista raakuuttaan, sillä hän oli huomannut, että Donatiennen vihassa virketyissä sanoissa oli tosipohjaa, ja tiesi Donatiennen voivan livahtaa syytä sanomatta tiehensä. He nousivat raitiovaunuun ja olivat tuokiossa bulevardeilla. Kello oli yhdeksän seuduilla.

Heidän astuessaan valaistuun permantosaliin oli kappale jo alkanut. Kaikki nauroivat. Näyttämöltä lausutut sanat saivat katsomosta vastakaikua ja hymy helmeili niidenkin huulilla, joiden oli noustava laskeakseen Donatiennen seuralaisinensa ensi rivin aitioon. Bastien Laray kiintyi heti näyttämön tapahtumiin. Samaa syventymistä toivoi Donatiennekin, irtautuaksensa aamusta asti vaivanneista itsepäisistä ajatuksistaan. Häntä huvitti teatteri ja hän oli tuhlannut palvelusaikanaan suurimman osan palkastansa »saadaksensa nauraa näytelmille», kuten hän sanoi. Kokenutta teatterissa kävijää ilmaisikin hänessä kaikki: varmuus hänen astellessaan seuraajansa edellä paikalleen, puoliääniset »anteeksi», hänen eleensä järjestäessänsä vasemmalla kädellään pukuansa, istuutuminen ja salin tarkastelu ennen näyttelijöihin vilkaisuakaan.

Sitten hän nojaili käsivarsin nukkakangasreunanojiin ja koki keskittää huomionsa näyttämöön ja naurua houkutteleviin sanoihin. Hänen korviinsa kajahti kuitenkin vain sisällyksettömiä sanoja, ytimettömiä epämääräisyyksiä, häntä liikuttamattomia ääniä. Hän kuuli kuin kaukaisina kuohuhyrskyinä muita, kenenkään lausumattomia ja tajuamattomia sanoja: Naemi, Lucienne, Joel. Ne sisälsivät koko hänen elämänsä murhenäytelmän, eikä hän voinut niitä vaientaa paremmin kuin voi kädellään estää solisevaa lähdettä pulppuamasta. Teatteri ei saanut häntä ajatuksista irroitetuksi. Hän pälyili orkesteria, aitioita, pukuja. Sisäinen syvä huoli ei tahtonut tuudittautua. Pikemmin tunsi hän oman olentonsa ja ympäristönsä koreuden vastakohdan virittävän tuskaansa. Pian oli hänellä tukalaa ja hän kääntyi rakastajaansa kehoittaaksensa: »Lähdetään kotiin!» Mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, huomasi hän aitiossa Bastien Larayn vieressä istuvan nuoren, punaposkisen naisen. Nainen kuului samaan alaluokkaan kuin hänkin. Naisella oli mukanaan parivuotinen lapsensa. Lapsi nukkui äidin rintaan nojaten, vaalea pää äidin olalla. Poika hengitti tasaisesti. Väliin liikahti pikku ruumis kuin uneksien, mutta jäi sitten taas liikkumattomaksi.

Nainen istui niin likellä reunakaidetta ja kappaleeseen syventyneenä, että Donatienne tuli ajatelleeksi: »Kunhan hän ei vain pudottaisi pienokaista! Hänen tarvitsee vain hieman hellittää otettansa, niin poika vierähtää alas ja ruhjoutuu! Tuo pieni viaton olento on kerrassaan kaunis!» Hän katseli poikaa pitkään, niin kauan, että lapsen äitikin sen vihdoinkin huomasi ja käsitti katsojankin olevan äidin. Donatienne hymyili naiselle surunvoittoisesti ja mietiskeli: saisinpa tuon pienokaisen polvilleni, niin se helpottaisi sydäntäni. Hän ei kuitenkaan ilmaissut toivettaan. Toinen oli taas kiintynyt katselekaan kappaletta, jota esitettiin näyttämön maailmaa mukailevilla lankuilla. Donatienne istui edelleenkin lapseen kääntyneenä ja tunsi kalpenevansa kuin sydänjuuriin saakka haavoittuneena. Teatteri, puheet ja nauru olivat kaukana hänestä! Ja hänen vierellänsä istuva mies, joka ei aavistanut sisäistä selkkausta, tuntui Donatiennestä niin vieraalta kuin hän todellisuudessa olikin! Henkisin katsein näki Donatienne vain menneiden päiviensä kuvia, joita hän oli kokenut vuosikausina karkoittaa, mutta jotka tänä iltana ilmestyivät voittamattomina ja sydäntä järkyttävinä. Hän näki kivikkokummulla kyyhöttävän Ros Grignonin mökin, tattari- ja ruispellot kahtena kummun juurella juoksevana valkojuovana ja kauempana kuulsi hänelle nummi ja tuulessa tohahteleva metsä. Hän näki tuvan vuoteinensa, kehtoinensa ja läävään vievän oven. Hän näki lapsikolmikkonsa, joka halaili häntä hänen pellolta palattuansa. »Rakkaani, missä te olette? Elättekö te todellakin?»

Kodissa oli kaikki myötynä. Toiset perkasivat nyt laihaa peltoakin, jossa Louarn oli voimiansa mitellyt. Kaikki oli loppunut. Donatienne ei toivonut entiseen elämäänsä palaamista. Mutta teatterissa istuessaan hän käsitti entistä elävämmin, että hän oli lapsistaan erotessansa nuoruutensa ymmärtämättömyydessä luopunut ainaisesta ilostaan. Hän olisi ollut lastensa edessä tällä haavaa vallan vailla puolustusta.

»Oi, lapset, lapset! Miten voivatkaan emonne erota teistä muutoin kuin kuoleman kaataessa? Tein suuren hulluuden pyrkiessäni palvelukseen Parisiin! Ja sitäkin suurempi hulluus oli jäädä tänne saatuani vapauden matkustaa. — Kaihoan teitä polvilleni ja kätösiänne hyväilemään minua! Kärsimykseni ovat kauheat!»

Hänen tuskansa oli niin ilmeinen, että vilkkaasti pöhöisen naamansa kääntänyt Bastien Laray kysäsi:

»En maksanut pääsylippuasi hapanta naamaa nähdäkseni. Mitä haluat sitten?»

Lähellä istuva nuori äiti oli kuullut heidän kiistansa. Hän hyväili lastansa ja liekutti häntä pehmoisin liikkein sylissään. Sitten hän näki hansikoidun käsiparin epäröiden ja hapuillen ojentautuvan lastansa kohden ja ääneen pyytävän:

Donatienne oli kalpea. Nuori nainen huomasi hänen puhuvan totta ja sääli häntä.

Naisnaapurien iloksi ja miesten harmiksi oli nuori äiti ojentanut lapsen vastustelevan Bastien Larayn selän taitse Donatiennelle. Miehet murahtivat: »Hiljaa, naiset!» Nuori äiti oli kuitenkin hieman levoton. Hellitettyään käsistänsä sinivalkoisen mekon ei hän voinut enää kiintyneenä kuunnella eikä katsoa näytelmää, vaan miltei katui auliuttaan. Hän hymyili edelleen, ettei olisi epäkohtelias, mutta pälyi alinomaa Donatienneen. Donatienne laski lapsen polvillensa ja sulki pojan äidillisesti syliinsä. Liikahtamatta ja painunein päin katseli hän nukkuvaa lasta. Hänen lävitsensä värähti vavahdus — ei ilon tunne, vaan surun ja omantunnon soiman — eikä hän saanut tyyneyttänsä palautetuksi.

»Tarpeeksi tuhmuuksia!» äännähti Bastien Laray. »Anna tuo nulikka takaisin ja lähtekäämme!»

Donatienne ei vastannut, vaan nosti pienen lämpöisen olennon huuliensa tasalle, epäröi hetken kuin häpeillen tai kuin pitäen itseään arvotonna aiettansa toteuttamaan, ja suuteli sitten nopeasti punaista poskea.

He palasivat kello yksi yöllä pieneen asuntoonsa Levalloisiin. Laray oli väsynyt ja tyytymätön sekä paneutui sanaakaan lausumatta levolle. Donatienne riisuutui vitkastellen. Hän puuhaili huoneessa viivytellen. Hän olisi laskeutunut sinä yönä levolle mieluimmin lattiamatolle tai nojatuoliin. Huomatessaan rakastajansa nukkuvan, laskeutui hänkin levolle, mutta niin kauas kumppanistansa kuin mahdollista. Hän itki kauan.

Siten sai katumus jalansijaa Donatiennen elämässä. Mutta hänen surullansa ei ollut suuria seurauksia. Sekin vaimeni monien muiden murheiden tavoin viikkojen vieriessä. Salaisuutta ei tuntenut kukaan. Äiti parka koki häivyttää mielikuvansa ja rauhoittautua sillä, ettei tuo levottomuutta lietsonut sanansaattaja palaisi enää koskaan. Talvi oli ohitse ja maaliskuun aurinko alkoi sulatella talvisia pilviä. Avatessaan aamuisin kahvilaansa tähyili Donatienne miestä, joka oli luvannut palata.

Miestä ei kuulunut. Vasten tahtoansakin tunsi Donatienne pettymystä. Tehdessään tulta ja keittäessään kahvia hän ajatteli alinomaa hylkäämiänsä olennoita. Hänen suurimpana surunaan oli, ettei hän voinut kuvitella, miltä hänen lapsensa nyt näyttivät. Hän ei tuntenut heidän katsettansa, ei kuullut heidän puhettansa eikä nähnyt heidän hymyänsä. Millähän nimellä he nimittäisivät häntä? Kuinka kookkaita he lienevät ja millaisissa puvuissa kulkenevat?

Tuo kaikki kiihdytti häntä, kunnes ensimäiset kahvilavieraat saapuivat pelastamaan häntä hänen kiusallisista mietteistään.

OHIKULKIJA.

Kaukana Parisista ja vieläkin kauempana Bretagnesta on laaja aaltoileva tasanko.

Tasangon pohjoispäästä kohosi korkea vuoriharjanne miltei pystysuorana ilmoihin, näköalan sulkien. Harjanteesta haarautui länteen ja itään matalampia vuorenselkiä. Tasanko oli siten kuin kori reunaminensa. Keväisin se vihoitti vehreänä ja kesän päättyessä kuivuneen pajukon ruskeana. Pilvien ajelehtimisesta voi päätellä tasangon laajuuden. Myrskysäillä purjehti pilvi puolessa päivässä kadoksiin sen yltä. Tasankoa alinomaa tähystelevillä paimenilla oli uinaileva katse. He paimentelivat lammas- ja sikalaumojaan vuoriharjanteiden perkaamattomilla palstamailla, joissa syvät lammikot kimaltelivat kanervanummien ja ruispeltojen välillä. Tasangon kylät olivat kaukana toisistaan. Selkeällä säällä voi ne eroittaa etäältä punaisine tiilikattoineen. Kirkkojen pienet, neliskulmaiset suippopäiset tapulit olivat liian matalia näkyäksensä. Seutu oli Ranskan sydämessä, niin lukuisien ja laajojen vainioiden, niittyjen ja maapalstain keskellä, että meri- ja vuorituulet tuntuivat siellä vain vaimeina henkäyksinä. Kesäinen aurinko tulehdutti seudulla vehnän keskenkasvuisena ja näivetti usein hedelmät vihantina.

Mäeltä mäelle kiipeiltyänsä laskeusi tie tasangolle vaatimattoman asumuksen kupeitse. Kartanossa oli kaksi vanhan, ränsistyneen ja halkeilleen tiilikaton kattamaa suojaa. Katolla virui tomua ja sinne lennähtäneet kuivuneet lehdet vaihtelivat väriänsä vuodenaikojen kanssa. Aitauksesta näkyi kaali- ja porkkanalavoja, lammikko sekä kauempaa kaivo ja lemmikkiä kasvavia kukkapenkereitä. Kolmiomaista aluetta ympäröi tiheä vihreä pensasaita; aidassa oli kuuden metrin korkeudelta latvottuja poppeleita, joiden oksia talon asukkaat käyttivät sytykkeinä. Siinä kaikki. Ulohtaammalla oli maa jaettu leveisiin niitty-, pelto- ja kylvöheinäsarkoihin. Läheisyydessä ei ollut ainoatakaan asumusta; pensasaidan päitse vei vain oikealle kädelle maantieltä polku, pujotellen puolen kilometrin päässä olevaan, puiden ja puutarhojen välitse pilkoittavaan kylään.

Maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kolea. Tuuli tohisi sinipunervalta vuoriharjanteelta ja ujutti tullessaan tasangolle loppumattomalta näyttävää sakeaa sumuvaippaa. Sumupilvi oli painunut jo viikon päivät eteläilmoihin. Silloin tällöin pistihe pilveen aukeama ja parvi päivänsäteitä sukelsi valaisemaan tasangon kulmaa. Yksityiskohdat kuvastuivat siellä silloin kirkkaina: karjalauma, vierivät vaunut, ojien ja rinteiden kupeet, kirkontornin kullattu kukko tai tuuliviiri. Niittyjen ja puusikermien vaaleista värivivahduksista huomasi kevään koittaneen ja oksien silmukoiden auenneen. Mutta tuuli ja taivas eivät tietäneet kevään merkeistä. Tuuli riuhtoi ja pieksi kosteita liinavaatteita, joita muudan tyttönen kiinnitti aitauksen sisälle tien oheen. Hän oli huuhtonut pesun tiestä kauempana olevassa puutarhan lammikossa, pannut vaatteet käsikärryihin ja kiinnitti huuhteistansa kappaleen kerrallaan: paitoja, nenäliinoja, housuja ja keittiöpyyhkeitä. Hän levitteli liinavaatteet nuoralle ja kiinnitti ne pitimillä. Nuora oli pingoitettu puutarhalavojen suuntaisesti talosta tielle asti. Tuuli pullisteli paitoja, niin että hihat hulmusivat; nenäliinat ja pyyhkeet pieksivät toisiansa liehuen. Lapsi jatkoi vakavin ilmein talon oven luota aloittamaansa työtä.

Tyttönen ei ollut kookas, mutta kuitenkin solakka ja sulavavartaloinen, tavallisia talonpoikaistyttöjä hienompi. Tyttösen huomaamatta tarkasteli häntä sillä hetkellä mielenkiintoisena joku. Tarkastelija oli työmiehen asussa oleva mies; hänellä oli karkea, huonosti sopiva tumma vaatekerta ja kulunut, leveäkupuinen hattu. Hän kantoi olallansa keppiin pistettyä, vaaleaan puseroon harsittua myttyä. Mies oli matkannut tasankoa myöten ja hänen suuret rasvanahkasaappaansa olivat yltäyleensä savessa. Hän samosi päin puhuria. Kasvot olivat punakat ja kipakassa säässä kihoilivat silmistä vedet. Huomattuansa noin sataisen metrin päässä puutarhasta tyttösen, oli hän hidastanut käyntiänsä, asteli verkalleen ja pysähtyi väliin kuin väsyneenä huoahtamaan. Vitkastelu ei kuitenkaan ollut väsymystä. Mies mieli vain tyyten tarkastella taloa, puutarhaa ja talon asukkaita. Hän koki karttaa pienen pesijättären huomiota.

Tyttösen huomio olikin kokonaan kiintyneenä työhön. Hän tuli ja meni, kumartui ja nousi, eikä kulkija eroittanut hänen kasvojansa, jotka väliin olivat kääntyneinä toisaalle, väliin peittyneinä vaatteiden taa tai häipyneinä vaatteita kiinnittävien käsivarsien suojaan. Tyttösellä oli lyhyehkö hame. Hameen alta näkyivät hoikat jalat. Jaloissa oli tytöllä sukat ja puukengät. Sukat olivat olleet uusina punaiset, mutta sitten vanhuuttaan vaalenneet ja käyneet parsituiksi. Hame ja liivi olivat mustat. Tytön asuun kuului vielä pumpulinen esiliina, äsken lopetetussa pesussa rypistynyt ja kastunut.

Mies pysähtyi pensasaidan kulmaukseen, viitisentoista askeleen päähän. Hänen tyynissä kasvoissaan asusti mielenliikutus, sillä halkeilleet, paksut huulet hepattivat ja suupielet vääntyivät. Hän tunsi tytön, hän oli nähnyt hänet vuosi sitten talon edustalla. Tyttönen läheni aitaa ja tietä. Hänen vartalonsa ja juonteensa olivat hienopiirteiset, silmät olivat mustat, silmänripset pitkät, suu pieni — vallan kuin Donatiennellä —, iho kalpea, leuka kapea. Hän oli surullinen ja umpimielinen. Tuuli hulmautti hänen hamettansa eteenpäin ja irroitti kiharoita kasvoille. Tumma, kastanjanruskea tukka törrötti edelleen korkeana ja vakavana pikku kypäränä päälaella. Paremmassa puvussa hän olisi ollut kuin kaupunkilainen hienotar. Parin sadan neliömetrin laajuisella pihatolla ei ollut muita. Oli sittenkin — viisi- tai kuusivuotinen poikanen ovensuussa.

Mies muisti lupauksensa pistäytyä paluumatkallaan puhelemassa kaukaa tulleiksi kerrottujen ihmisten kanssa ja Parisiin päästyään käydä kertomassa tietonsa. Hän oli nyt menossa kauas vuoriharjanteelle, junalle. Hän oli muutaman metrin päässä tytöstä, joka parhaillaan kiinnitti suurta, rannukkaista pumpulipaitaa nuoraan. Kolea tuuli tarrautui sitä heti hulmuttelemaan. Mies rykäisi tullaksensa huomatuksi. Lapsi säpsähti ja peräytyi, hellittämättä kuitenkaan nuoraan pistettävää pidintä. Hän katsahti pensasaidan päitse tielle ja näki vaeltajan. Mies oli laskenut myttynsä ojan pientareelle ja pyyhki takin hihan takamuksella kasvojansa. Hän ei ollut pahansuovan näköinen ja tyttöhän oli omalla alueellaan aidan takana. Tyttö jäi seisomaan siihen. Mies koki puhua niin pehmein äänin kuin mahdollista:

»Saman tekevää! Antakaa sitten lasillinen vettä. Olen, nähkääs, janoissani.»

Vastaamatta katseli tyttö häntä vielä kerran vakuuttuaksensa, ettei mies vain ollut konnamainen kulkuri. Sitten hän silmäsi arasti kylää kohti. Nopeasti kääntyen hän vastasi vakavin ilmein:

Silmänräpäyksessä oli hän kiitänyt tupaan ja kaapannut sangosta vettä sekä palasi kantaen ojennetussa kädessään äärillänsä olevaa vesilasia. Vesi poreili sinertävinä kuplina.

Mies heitti hattunsa, joi veden yhdellä siemauksella, ja ojensi lasin tytölle aidan ylitse.

Tyttö otti ojennetun lasin ja jäi seisomaan. Hänen hämmästyksensä kasvoi ja nuorien kasvojen ilme kävi levottomaksi, miltei vihaiseksi.

»Harva neidittelee minua, mutta nimeni on todellakin Naemi. Mistä te sen tiedätte?»

»Näin teidät viime vuonna mennessäni tästä ohitse Parisiin. Ettekö muista?»

»Toverini tutustutti minut taloonne. 'Tässä talossa asuu muualta tullutta väkeä', sanoi hän. 'He ovat kaukaa kotoisin. Talossa on Joel niminen poika'. — Onko se totta?»

»Mitä se teihin koskee?» kysäsi tyttö. Tietämättä täysin miksi, tunsi hän rauhoittuneensa ja nauroi reippaasti.

»Sitten he eivät ole niitä», mutisi mies päätänsä pudistellen. »Sepä oli ikävää!»

»Jatkakaa vain matkaanne», kehoitti tyttönen työhönsä tarttuen. »Minun on saatava pesu kuivamaan. Jos minut tavattaisiin tästä lavertelemasta kanssanne, saisin aika läksytyksen!»

Muurarista oli vastaus »neljä» kuin henkilökohtainen pettymys. Hän voi siis kertoa Levalloisin kahvilattarelle vain pettyneensä, tuolle vilkkaalle, kauniille, lapsiansa hellästi rakastavalle naiselle. Hän oli näkevittään naisen itkevän ja lausuvan: »Miksi tulittekaan luokseni! Ennen käyntiänne en enää toivonutkaan ja nyt palaatte te taas riistämään senkin toivovähän, jonka itse minussa herätitte.» Muurari oli helläluonteinen ja lapsekas. Hän katsahti tyttöseen. Tyttönen pälyili yhä epäillen häneen ja levitteli toisia liinavaatteita kaalimaalle, kun nuoralla ei ollut enää tilaa. Tyttösen ja toisen naisen yhdennäköisyys oli niin huomattava, ettei kulkija tarttunutkaan aikomuksensa mukaan sauvaansa ja myttyynsä lähteäkseen tiehensä.

»Ette saa pahastua, pikku Naemi, ettekä luulla minua maantiemaleksijaksi, joka loruilee kaikkien kanssa aitojen ylitse, eikä kerro aina kauniita juttuja. Olen näiltä seuduilta, Gentiouxista. Ihmiset tietävät periytyväni kunniallisesta perheestä. — Tulin puhelemaan kanssanne syystä, jonka kerron teille.»

Naemi oli kohoutunut varpaillensa nähdäkseen paremmin puhuttelijan; hänen suunsa oli raollaan ja sieramet mielenliikutuksesta valkeina. Matkamies mietiskeli: »Hän tietää jotakin!» Hän huomasi tyttösen hellittävän käsiliinan. Tyttönen oli aidan toisella puolella vallan kulkijan edessä ja kysäisi miltei tuskaisesti:

»Kas niin», vastasi mies, käsittäen joko suuren surun tai riemun riehahtaneen lapsessa. »Ennenkuin vastaan, on minun tiedettävä monta seikkaa. Älkää poistuko — älkää vapisko! — Sanoittehan teitä olevan neljä sisarusta?»

»Kyllä, olin tullessamme viisivuotinen ja muistan matkan hyvin. Minä kuljin jalan, toisia vedettiin kärryissä.»

Tyttönen rypisti otsaansa ja epäili ilmoittaa sydämensä salaisuutta. Vielä kerran hän koetti saada varmuutta, oliko tuo kulkija todellakin niin sääliväinen ja asiaan innostunut kuin tekeytyi ja oliko tuo mies hyvä ihminen. Hänessä oli puolittain lasta, puolittain naista, kun hän kumartuen kuiskasi nopeasti:

»Baptisten äiti on täällä. Hän ei ole minun äitini. Äitini sanotaan myötättäneen omaisuutemme Bretagnessa, tahtomatta palata. Hän oli matkustanut imettäjäksi rikkaiden lapselle. Sittemmin häntä ei ole kenkään enää nähnyt.»

Tyttö alkoi itkeä. Kyynelöivin katsein hän tähysti miehen pään ylitse puiden latvuksiin. Kenties näki hän siellä Donatienneksi nimittämänsä naisen kuvan. Sitten hän sulki silmänsä sekä nyyhkytti ja hymyili samalla kertaa mielikuvallensa.

»Sitten hän ei ole unohtanut meitä, kuten väitetään. Minä tiesin sen.
Minä olin siitä varma. Minä rakastin häntä. — Onko hän vanha?»

»Kertoessani hänelle, että seudullamme oli Joel niminen poika, tahtoi hän tietää enemmän. Kerroin hänelle kaikki tietoni ja hän huudahti: ‘Minä olen heidän äitinsä!' Ehkäpä hän jättäisi Parisin ainaiseksi, jos hän vain saisi luvan —»

»Hyvä Jumala! Ei, hän ei saa tulla!» sanoi tyttönen pelästyneenä. »Sanokaa hänelle terveisiä minulta, Naemilta. Sanokaa, että olen nähnyt hänet unissani, että mainitsen häntä rukouksissani — siskoni ovat siihen liian pieniä, käsitättehän. — Mutta palata hän ei saa! Minä sen soisin, mutta toiset eivät sitä koskaan sallisi!»

»Isäni ja se toinen. Puhellessansa äidistä he toivovat hänen kuolevan tai vakuuttavat, että äiti on jo kuollut, parjaten molemmat äitiä monin tavoin. — Minua, joka en tahdo sanoa tuota toista 'äidiksi', he toruvat, ja hän löisikin minua, jos voisi. — Voitte kertoa Donatienne-äidilleni, etten vietä aina hyviä päiviä. — Oi, en ajattele enää muita kuin häntä! — Minä en kerro kenellekään tietäväni hänen elävän. En, sen vakuutan teille. Sanokaa, missä hän asuu!»

Mies otti kuminauhalla kiinnitetyn kuluneen, pehmeäkantisen muistikirjansa, kyhäsi sen lehdelle osoitteen, irroitti lehden ja ojensi tytölle. Naemi katsahti taas kylään päin sanoen:

»Baptisten äiti palaa! Hän on tuolla! Te ette voi häntä nähdä. Minä tunnen tien ja tiedän, että tulija on hän. Hän meni Luciennen kanssa kylään ostamaan kivihiiltä. Älkää jääkö tänne! Kun hän saa isän suututetuksi, on isää vaikea hillitä. Isä palaa myös tuokiossa louhimoita. Jollette te ole poistunut, saan minä selkääni, ja kenties te —»

Hän viittasi maassa olevaan sauvaansa, kumartui, tarttui myttyynsä ja lausui hattua heilauttaen:

Pikku tyttö raukka oli niin liikuttunut ja itki niin katkerasti, ettei voinut puhua. Hän teki vain myönteisen eleen ja viittasi polulle. Huomatessaan viivytelleensä kumartui hän kiireisesti levittelemään jäljellä olevia vaatteita kuivamaan.

Muurari läksi. Naemi kääntyi pian katsomaan rinteelle kohoavaa miestä. Rinteen laella oli kalkkikallioita ja Louarnin louhimopaikka. Nuoruutensa täydellä sydämellä seurasi hän sanantuojaa, joka oli uskonut hänelle sellaisen salaisuuden ja joka omin silmin oli nähnyt hänen äitinsä. Työnsä päätettyään unohti hän työntää käsikärryt vajaan. Mies jatkoi matkaansa mäellä, ollen kuin musta siirtyvä täplä vaalealla tiellä. Tuuli kävi koleammaksi. Laaja tasanko, autio ja sumuinen, pimeni. Taivaanranta tuntui liikehtivän lähemmäksi.

Naemi vavahti ja kiirehti kohottamaan käsikärryjä rientääksensä pihaan.
Ääni jatkoi:

»Saapa isäsi taas hieman ravistella sinua! Saat tanssia! Olen viipynyt pari tuntia, eikä pesu ole tällaisessa tuulessakaan kuivahtanut!»

Lapsi oli jo vetäytynyt vajaan, eikä kuullut mitään. Tuuli vaimensi puolestaan puhetta. Se kohotteli kattotiiliä ja alkoi vinkua taloa ympäröivien latvottujen poppelien oksissa. Mutta Naemi ei päässyt pälkähästä. Kyläpolulta pujahti maantielle nainen ja avasi pensasaidan veräjän. Hänellä oli seurassaan hento, vaalea, hieman lyyhäävä tyttönen. Nainen oli kookas, hartiakas syöjätär, joka haki keltaisine silmineen ja läpitunkevine katseineen lakkaamatta riidanaihetta. Hänen käsivartensa päättyivät tavattomiin kouriin, joilla hän näytti voivan otella väkevimmänkin miehen kanssa. Seutulaiset sanoivat naista »Louarnskaksi», sillä tämän sattumalta matkallaan kohtaamansa naisen kanssa Louarn eli nyt yhdyselämää siitä saakka, kun nainen oli ilmestynyt tien poskesta yksinäisen kulkijan luo ja tarjoutunut tekemään tulta ja keittämään lientä illalliseksi. Naemi muisti sen hyvin. Hän olikin tapahtuman ainoa todistaja ja voi sanoa: »Minulla oli Bretagnessa toinen äiti.»

»Vetelys!» jatkoi nainen Naemin saavuttua sisähuoneeseen. »Laitatko liemen? Pata ei ole vielä liedellä! Perunoitakaan et ole saanut kuorituiksi! Mitä sinä sitten olet tehnyt?»

»Ensin! Ensin tulee isäsi tuokiossa kotiin ja minä sanon hänelle, että sinä olet tyhjäntoimittaja kakara.»

Lucienne toi säkillisen kivihiiliä ja korillisen äsken silitettyjä päähineitä. Viimeisenä vääntäysi Baptiste, kuoriskellen lasisirpaleella pajunoksaa.

»Äiti», lausui Lucienne, »kivihiilet ovat tässä. Mutta anna nyt Naemin tehdä jotakin. Nyt on hänen vuoronsa.»

Naemi oli sillä kertaa loukkaantuneempi kuin koskaan ennen. Sydämensä syvimmässä oli hänellä vakuutus, ettei todellinen äiti olisi milloinkaan puhunut eikä menetellyt kuin tuo nainen. Sen sijaan, että olisi tuokiossa totellut, hän riisui esiliinansa ja vastasi:

»Sen voitte itse tehdä! Haluan muuttaa kuivaa ylleni. Olen likomärkä ja ahertanut enemmän kuin te.»

»Kurja epatto, etkö tottele! Sinä hangottelet vastaan! Sinä uhmailet minulle!»

Hän koukistihe ja sieppasi puukenkänsä sekä sinkautti sen nahkahihnasta Naemia kohti. Kenkä hipaisi tyttöä, poukahti huoneen kaukaisimpaan kolkkaan ja putosi permannolle.

Pelästynyt Baptiste pillahti parkumaan äitinsä kanssa kilpaa. Samassa sulki oviaukon pitkä, hoikka olento.

Murhe, säistä riippumaton raskas raadanta, puuttuva itseluottamus ja ihmisvieronta olivat muovailleet toiselle maaperälle juurrutetun bretagnelaisen kuin puusta veistetyksi köyhyyden kuvaksi. Hänen luonnostaankin pitkä naamansa oli venähtänyt, alaleuka riippui rinnalla, halkeilleet huulet olivat puoliavoinna kuin ainaisessa valituksessa, kasvojen alaosassa oli kuin lakkaamattoman avunhuudon juonne, posket olivat ohuet, parrattomat, nenänahka pingoittunut, kulmakarvojen alla suuret, tummat, väsymyksen ja kyynelten kyntämät kuopat ja kuopissa tuskin näkyvät silmät. Pimeässä varjossa kuulsivat hänen silmänsä ruskeina, mutta sattumalta loisteeseen satuttuansa olivat ne ainoat valoisat kohdat koko kasvoissa: ne olivat harmaansinervät, kapeihin kalastussatamiin hyrskivän, myrskyvaahtoisen meren väriset. Jean Louarnilla oli ollut muinoin takin kauluksen tasalle leikattu tuuhea tukka, mutta se oli kadottanut ulkoilmassa värinsä. Sama ilma oli ahavoinut hänen ihonsakin. Hänen rintansa oli painunut ja ryhti oli etukumara. Hänessä ei ollut enää rahtuakaan nuorekkuutta. Hän talutti kädestä noin kahdeksanvuotista, verevää, somaa lasta, Joelia. Joel oli palannut jo kauan sitten Bretagnen rajalla olevasta talonpoikaistalosta, jossa häntä oli hoidettu. Hän oleskeli enimmäkseen isän mukana vuoriharjanteella louhimossa.

Tavalliseen tapaansa oli Louarn raatanut koko päivän talon läheisellä harjanteella — metsättömällä mäellä, jossa vain parvi surkastuneita tammia maatalaahaavine oksineen oli elähdyttämässä alastomuutta. Mäen harjalla kohosi linnamainen vaaleanpunainen kallioryhmä, jonka maantie leikkasi kahtia. Siinä oli louhimo, josta Louarn oli saanut viikoksi työtä, risteiltyänsä Ranskassa seitsemän ajastaikaa ansiota hakien. Viikko oli venynyt tänne asti. Vaativampiin töihin pystymättömänä ja siten tuomittuna elinajaksensa ajatuksettomaan, ruumiilliseen raatamiseen, hän louhi kalliota paljaan taivaan alle koverretussa rotkossa. Päivänpaahde ja tuuli tunkivat sinne kuin saareen salamoiva laiva. Hitaasti iskeskeli hän hakkuriansa louhimon marmoriseinään, joka muistutti maantieltä nähden suurta lihaleikkelettä. Työ oli raskasta ja palkka jokseenkin vaatimaton. Onneksi oli työssä seisahduksia sangen harvoin. Laskeutuessansa hämärissä kolmisenkymmenen louhimokumppaninsa kanssa kohti kylää, ei Louarn pistänyt silmiin parvesta kenties muiden erikoisuuksien kuin kulmikkaan vartalonsa ja pienen päänsä sekä vesilinnun tapaisten levottomien ja nopeiden pään liikkeitten vuoksi. Bretagnelaisella oli vankkumattomien ja rauhallisten kallioiden keskelläkin vielä muinoinen levoton, harhaileva katseensa. Katse ei löytänyt lepoansa mistään, ei Ploeucin peltoja muistuttavia vainioita vaaniessansa eikä siellä täällä harjanteella kimaltelevia, hänelle meren muistoon lennättäviä lampia katsellessa, eipä edes silmäillessä läheistä tai tuonnempaa kuumottavaa kylää. Hän ei ollut kotiutunut tänne vuosien vieriessäkään ja oli mielestään yhäkin samanlainen, kaikkien karttelema, toisten tuskin kärsimä kulkurivieras kuin matkansa ensi aikoinakin. Häntä ei kiinnittänyt tänne sen parempi side kuin munallekaan, eikä kukaan puolestansa kiintynyt häneen.

Totisesti, suru oli asustanut hänessä kauan! Tänä koleana maaliskuun iltana kotiutuessansa ja tavatessansa kaikki joko kyynelissä kylpemästä tai kiukusta kiljumasta, tunsi hän surunsa tavallista syvemmin.

»Vai niin», virkkoi hän, kokien silmiänsä siristäen nähdä äitinsä puukenkää pimeässä hapuilevaa Baptistea, »taaskin tappelu!»

»Hän ei tee töitänsä, kun jätän hänet kotiini» narisi vaimo. »Minä inhoan hänen laisiansa ihmisiä. Hän on hienotar, kielikello, neiti, joka ei tuota sinulle rovonkaan hyötyä, Louarn! Hän ei ole laittanut edes lientäkään valmiiksi!»

Viitisen minuttia mellasti raaka, kiivas ääni savuttuneiden kattopalkkien alisessa tuvassa. Louarn neljine lapsineen kyyhötti painuvan päivän valossa hievahtamatta, odottaen vaimon vihdoin sulkevan suunsa vanhimman tytön parjaamisesta.

»Pyydä anteeksi äidiltä! Tee tuli, kun ei liemi liene vielä valmiina.
Me odotamme.»

Seurasi silmänräpäyksen vaitius. Sitten syöksähti Naemin suusta selvästi ja nopeasti:

Voimakkaalla kädellänsä esti Louarn vihastuneen vaimon hyökkäämästä uusin lyönnein tilittämään noita sanoja. Huomatessansa sen, kohdisti vaimo parjaustulvansa Louarniin:

»Sinä sallit hänen loukata minua, Louarn, sinä puolustat pentuasi. Olen saanut kyliäni kurjuudestasi ja tästä köyhyyden ja kateuden kunnottomasta maasta. Täällä ei kenkään suo sinulle silmäystäkään. Sinä et avaa suutasi koskaan, et vastaa, et pidä puoliasi, sinua kohtelevat kaikki kuin koiraa. Minä olen saanut tarpeeni, paiskaan oven kiinni ja lähden tieheni sinun ja sikiöittesi luota.»

Vaimo mutisi vielä jotakin. Tiehensä lähtemisen sijasta hän raapaisi tulitikkuun tulen ja sytytti risukimpun. Äänettömyys ja loimahtava liekki viihdyttivät lapsia. Louarn ei kuitenkaan uskaltanut puhutella Naemia, peljäten kiihdyttävänsä vaimon vielä kiehuvampaan kiukkuun, vaan veti luoksensa Joelin ja alkoi silitellä pojan ruskeita kiharoita. Tämä hellyydenosoitus ilahdutti häntä; hän silitteli siten mielestänsä menneisyyttänsä. Isän ilme ei ollut siltä muuttunut. Tavalliseen verkkaisaan tapaansa hän siveli känsäisellä kädellänsä kutrista päätä. Valossa kimaltelivat kutrit kultapäärmeisinä. Naemi nojasi ikkunaan ja oli katselevinaan yöhön, poppeleita ja pilviä. Pilvet purjehtivat matkaansa lakkaamattomana sakeana sumupeittona. Päivänlaskussa vain ruskotti kirkkaammin.

Louarn ei ollut enää sama nuori, lempivä puoliso kuin silloin, jolloin hän suri suuresti Ros Grignonista sekä synnyinseudultansa Ploeucista Parisiin palvelukseen lähtenyttä vaimoansa. Hän ei ollut enää likimainkaan sama mies, joka poissaolevasta puolisostaan levottomana toivoi viikon viikolta tulemattomia tietoja ja perkasi nummea paisuvan leivän toivossa sekä saadaksensa kotinsa valoisaksi ja juhla-asuiseksi palaavalle puolisollensa. Hän ei ollut enää vuokrastaan ja kaupatusta rihkamastaan hätäilevä torppari eikä koditon ja maaliton, vain nälkänsä tajuava kulkuri, joka eräänä aamuna oli lähtenyt lapsikolmikkoinensa kohti Vendéetä, tietä, joka johtaa Bretagnesta, mutta harvoin Bretagneen takaisin. Kauan sitten oli viha vaimentanut lemmen. Louarn ajatteli puolisoansa vain syyttääksensä. »Kaikki on hänen ansiotansa. Kurja vaimo! Kunniaton äiti!» Louarn syytti, että vaimo oli hänet köyhdyttänyt, hyljännyt ja alentanut nykyiseen kurjaan ja rikolliseen elintapaan. Vanhan Bretagnen pojassa ei ollut vielä vaimennut uskonnollinen tunne, ja joskin hänen omatuntonsa oli ajan ollen samaisen elämän käsissä turtunut, tunsi hän vielä sisäistä pakkoa puolustautua itsellensä. Hän teki sen poissaolevaa, uskotonta ja arvotonta Donatienneä soimaten. Louarnin myllertävässä mielessä sekaantui vihdoin kaikki, tuskakin, heikkouteen, ja hän puheli tavallisimmin: »Minulla ei ollut onnea osanani!»

Mutta kun ihminen ei koskaan pääse pakoon omia salaisimpia ajatuksiansa, oli Louarnkin iloinnut nähdessään Naemissa Donatiennen kuvan. Tytön hienot piirteet, nukkemainen juonne suun ympärillä ja äänen kaiku muistuttivat Donatienneä. Tytön sydän vain ei ollut niin herkkä kuin äidin.

Kun Donatiennen nimi oli niin äkkiä ja aavistamatta pujahtanut maanpakolaisen kotiin, oli Louarn ollut tavallista vaiteliaampi. Illallisen jälkeen — naisen sammutettua takkatulen, tiuskittua viereisessä suojassa hitaasti riisuutuville Joelille ja Baptistelle sekä poistuttua lukitsemaan kana- ja kaniinitarhaa — katseli Louarn salaisella ylpeydellä Naemia ja Luciennea. Tytöt toivat puutarhasta kuivaneita liinavaatteita. He panivat hurstit, liinat ja paidat laskoksille, kannettuansa ne vasemmalle olallensa korkealle kuormitettuina tupaan. Ulkona oli pilkkoisen pimeä. Tuvan perällä paloi savuava lamppu. Kun Naemi astui tässä hämyssä liinakuormineen, hiukset hajallaan ja nelitoistavuotiaalle ominaisine nauruineen ja leikinlaskuineen tupaan, näki Louarn mielikuvituksessaan ilmeisen kuvan hänestä, jonka nimen hän taas oli kuullut kajahtavan.

Muistot tempasivat hänet mukaansa niin valtavina, että hän hetkisen katseli käsiänsä, noita Donatiennen vuoksi kauan sitten nummella arpeutuneita käsiparkojansa ja lausui:

Hän seisoi siinä kumarruksissaan, säteilevin silmin, niin Donatiennen kaltaisena, että Louarn hyrskähti itkuun.

Yö toi tullessansa viihdytyksen viattomuudelle, syyllisyydelle, vihalle ja katkeruudelle. Yhden ainoan nimen vuoksi tasapainostansa järkkyneet ihmisraukat valtasi vuorollansa kunkin väsymys.

Viimeisenä nukahti kapeaan, valkoiseen puusänkyynsä Luciennen vierelle, sisäsuojaan Naemi. Hän oli kätkenyt päänalaisensa alle paperin, jossa oli äidin osoite, äidin, joka oli niin etäällä ja jonka hän oli näkevinään häämöittävän, muistellessaan varhaisinta lapsuuttansa. Väliin hän kuiskasi:

»Äiti, luulin sinua kuolleeksi. — Sinä elät! Tahtoisin nähdä sinut taas! Oi, miten ikävöin sinua! Mutta sinun näkemisesi on mahdotonta! Tuo toinen tappaisi sinut! Hän on niin paha! Donatienne äiti, saisinpa sinut silmänräpäykseksikään vuoteeni viereen, suudellakseni sinua! Sitä ei kuulisi kukaan!»

Hän kuulosti vuorenharjanteelta tasangolle syöksyvää tuulta, joka puissa, lehdissä ja pensasaidassa täytti salaista elähyttävää ja virkistävää tehtäväänsä.

Ajatuksissaan hän näki vielä miehen, joka oli iltapäivällä astellut aidan luo. Hän kertasi mielessänsä miehen sanat ja lasketteli muististansa koko keskustelun vallan kuin kysymyksin ja vastauksin varustetun katekismuksen. Missähän mies nyt lienee? Luultavasti oli hän noussut Parisin junaan ja kiisi nyt kaukana. Hän vei mukanansa salaisuuden: hän oli nähnyt Naemin.

KESÄ.

Mies oli todellakin täysin höyryin kohti Parisia kiitävässä junassa. Hänkään ei nukkunut. Hän lojui kolmannen luokan vaunun penkillä pohtien, miten menettelisi. Naemin lapsellinen, levoton ja vihdoin syvästi järkkynyt olento kuvastui hänen eteensä. Hän vertaili tytön kuvaa, mikäli muisti, Donatienneen, voidaksensa varmuudella päätellä: »He ovat kieltämättä äiti ja tytär.» Hän harkitsi käyntinsä mahdollisia seurauksia, jos pistäytyisi Levallois-Perretissä. Kiihoittunut äiti, joka oli mielenliikutuksesta vapissut, kiitäisi luonnollisesti päätä pahkaa Limousiniin. Häntä ei pidättäisi mikään. Kivenhakkaajan kodissa syntyisi sellainen mellakka, joista lehdet joka päivä painavat otsakkein: »Perhedraama, mustasukkaisuuden aiheuttama.» Tyttönen oli oikeassa: Donatienne ei saanut sinne palata. Parempi jos estäisikin palaamasta. Olisiko otollisinta olla hiiskumatta enää koko jutusta? Joka tapauksessa ei ollut kiirettä. Äitihän tiesi jokseenkin varmasti lastensa elävän. Hän ei voinut palata miehensä ja lastensa luo. Voisipa olla vaimolle onneksikin, että koko juttu päättyisi tähän. »Muutoin en aseta ketään vaaralle alttiiksi, jos en sinne menekään», päätteli mies lopuksi. »Minulla ei ole mitään velvollisuuksia tuota ihmistä kohtaan ja minähän päästän hänet monista huolista! Minä en mene hänen luoksensa!»

Mies oli perin varovainen. Hän olisi ollut vallan onneton aiheuttaessaan selkkauksia. Hän palasi työhönsä, unohtaen Donatiennen.

Mutta sydänkesä säteilee yli Ranskanmaan. Se pistäytyy paahteinensa siihenkin työläiskaupunginosaan, jossa Donatienne päiviänsä puuhailee. Donatienne ei toivo enää elämältä mitään ja kokee uskotella, ettei tuo satunnainen kahvilavieras olekaan koskaan hänen lapsiansa tavannut. »Hän valehteli», tuumii Donatienne, »tai on hän tavannut toisen Joelin eikä enää palaa.» Donatienne tajuaa voivansa uhrautua lapsillensa, kunhan tietäisi, missä he ovat. Hän tuuditteleikse kuitenkin sillä, ettei hänellä enää ole mitään mahdollisuutta saada tietoja heistä, vaan että hänen on harmaannuttava kaikkeen kyllästyneenä kurjuudessansa.

Päivä paistaa sillekin Ros Grignonin ympäristöalanteelle, jossa Louarnin nimi ei elä enää edes muistonakaan. Se paahtaa Ploeucin metsikköä, jossa lukemattomat lehdet lepattelevat tuulessa. Eksyneet lokit kuulevat metsän kohinan, luulevat huojuvaa saloa mereksi ja heijaavat hetkisen epäröiden, kunnes kohauttavat siipensä uuteen lentoon kohti ulapan rantaa.

Päivä paahtaa sitäkin kenttää ja tupaa, jossa majailee Bretagnen kulkuri parka. Harjanne ja louhimo saavat säteensä nekin.

Harjanteen huipulla, korkean, kellertävän, pystyn kalliomuurin juurella, vyöryneessä hiekassa ja kivisohjussa seisoen raataa Louarn, iskien terävällä hakkurilla seinään. Rauta kalahtaa kiveen ja kimpoaa takaisin. Kalliopadassa on niin paahteista, että raatajia seuranneet koirat pakoilevat päivää, hakien maantien varsilta viileää paikkaa. Mutta miehet louhivat leipänsä lunnaiksi. He hakkaavat, määrämatkan päässä toisistansa, jyrkän kallion juurella kiveä laakeiksi levyiksi ja tähyilevät kivilinnastansa tasankoa. Tasangolla vallitsee syvä hiljaisuus; ihmisiä ja koko luontoa painostaa paahde. Seutu on yhtä autio ja äänetön kuin lumiaavikko. Rautahakkurien kalke kajahtaa yksitoikkoisena ja terävänä kuin sirkan soitto.

Kello oli kolme illalla, kun kamala huuto keskeytti louhimon arkiäänet. Hajautuneet miehet kohottivat mäen alta katseensa, nähden tomupilven kiirivän ilmoihin, kuin vehnäriihen puimisesta. Louhimolta kylään laskeutuvaa maantietä kiirehti sitten kuusi miestä. He viittoivat, kaksi tai kolme heistä kiljui eroittamattomia sanoja. Paareilla he kantoivat tiedotonta ja verissänsä viruvaa miestä.

Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Miehet jatkoivat matkaansa. Haavoittuneen kasvot olivat kirkkaassa paisteessa kalkin valkeat; eräs miehistä oli taittanut tien viereltä pari sananjalan lehteä sairaan kasvoille päivän säteiden suojaksi. Levähdellen hoippuivat kantajat mäkeä. Haavoittuneen työtoverit seisoivat ryhmissä louhimon laella katsellen onnettoman kuljettamista. Kantajat itkivät: heidän silmistänsä kihosi kyyneleitä sekoittuen kasvojen hikihelmiin.

Tultuansa vilpoisemmalle varjopaikalle, kääntyivät kantajat oikealle kädelle, avasivat pienen veräjän ja astuivat Louarnin pihaan.

Kahtaalta kajahti naisten kirkaisu. Naemi kiisi kurotetuin käsin,
»Louarnska» kauhun kirous huulillansa kantajien kimppuun.

Kantajat häätivät naisia ulohtaammalle. Nainen kiljui: »Tällaista sattuu vain meille! Onnettomuudet ovat ainaisena osanamme!» Miehet veivät toverinsa taloon ja laskivat hänet sisemmän suojan vuoteelle akkunan luo. Vuodeverhoista lankesi vihertävä varjo Louarnin kasvoille.

Nuori, kalpea ja teräväkasvoinen, pystyviiksinen mies vetäytyi Naemin tieltä lausuen:

»Minä riennän hakemaan lääkäriä, Naemi neiti. Hän sanoo, onko toivomista. Minä joudun kolmessa neljänneksessä. Olkaa huoletta, minä en kuhnustele.»

»Tapaus oli seuraava: Paahteella rakoilee väliin kallio. Louarn ei ehtinyt väistää. Halkeama lohkesi harjulta asti, neljän metrin korkeudelta, hänen jaloillensa. Minä kaivoin hänet sieltä esiin. Hän oli miltei kauttaaltaan hautautunut. Aluksi hän huusi avoimin, suurin silmin, sitten on hän pitänyt ne suljettuina. Hän ei ole liikahtanut enempää kuin kuollut. Eikö niin, miehet?»

Hän hyvästeli päätänsä nyökäyttäen, pisti hatun päähänsä ja läksi hakemaan lääkäriä. Toiset työmiehet vahvistivat hänen kertomuksensa oikeaksi. Nähdessään Naemin ja Luciennen itkevän sekä kuullessaan kamarin kynnyksellä kyyhöttävien poikasten huutavan isäänsä, purivat miehet huuliansa. He vakuuttivat vuorottain kuin säälien ja selitellen:

Pian poistuivat heistä muut paitsi vanhin, joka auttoi naista tiedottoman Louarnin riisumisessa. Veri virtasi ainakin paristakymmenestä paikasta, valuen vatsasta saakka polviin. Haavat olivat ammottavia, lihanmurskaa, kiven siruja, tomua ja vaatteiden riekaleita täynnänsä.

Pimeän tullen pysähtyivät vaunut tielle. Louarn oli herännyt tainnoksista ja valitellut lakkaamatta pari tuntia.

Louarnia hoiteli pari vaimoa, mutta häntä, jonka kanssa hän oli seitsemän vuotta viettänyt yhdyselämää, ei ollut vaimojen joukossa. Vaimot olivat kyläläisiä ja olivat rientäneet tänne tapaturmasta kuultuansa. »Louarnska» oli kärsimättömänä ja suunniltansa tuosta lakkaamattomasta voivotuksesta. Hän oleskeli ulkosalla muka lääkäriä vartoen. Hän keksi asiaa kylään ja pistäytyi vain ovella, painaen nyrkillä kulmiansa ja hokien: »En jaksa kuunnella tuota!» Sitten hän sukelsi taas pois.

Hän avasi veräjän ja näytti tietä paksulle, jäntterälle, vireälle miehelle. Mies ei ollut koskaan liikkunut näillä seuduilla ja oli eksynyt tiellä.

»Eipä ollut helpointa osua tänne! Näin karu ja autio seutu! Missä hän on? »

Lääkäri läksi huoneeseen, jota valaisi liesilieska — keitettiin näet perunoita illalliseksi. Lieskan loisteessa näki lääkäri vuoteella viruvan laihat, sileäksi ajellut, tuskan vääristämät kasvot ja tuskaisesti tuijottavat palavat silmät. Avoimilta, kaariksi jäykistyneiltä huulilta kuului lakkaamatta sama valitus: »voi, voi!» pitentyen tuskan kiihtyessä.

Haavoittuneen huulilta parahti tuskanhuuto. Ovipieleen painautunut lapsineljikkö pujahti vajaan. Lapset eivät enää kärsineet kuulla sydäntäsärkevää valitusta ja tuskaa.

Veriset kääreet ja erään työtoverin lainaaman, haavoittuneen polville pannun, mustaa verta valuvan mekon lääkäri poisti nopeasti. Toinen vaimoista näytti tulta, toisella oli vesikulho. Mustatakkinen lääkäri kumartui keskivuoteen ylitse. Louarnin kasvoista kihoili hikipisaroita; hänen silmänmunansa vääntyivät, niin että väliin näkyi vain valkuainen. Keskeytymätön voivotus täytti huoneen ja loittoni yöhön, yli tuleentuneelta vehnältä tuoksuvan kuuman kentän.

Noin tunnin toimiskeltuansa suoristihe lääkäri ja vastasi kuin ensi kerran kysymyksen kuullen:

»Ei, luullakseni hän jää henkiin, mutta jalat menettävät kaiken tarmonsa.»

Vaimo kurottihe askelta lähemmäksi. Hän oli onnettomuudessansa raaka ja hävytön — tulikoe, joka ilmaisee sielun sisimmän.

»En kokonaan», vastasi lääkäri silmäillen käsiinsä kuin pesukulhoa ja saippuata hakien.

»Vai niin, hän siis on mennyttä miestä! Kuka meille nyt hankkii
elannon? Etkö näe, että täällä on neljä lasta? Kaikki on siis mennyttä!
Jos olisit pistäytynyt pohatoihin, olisi kaulasi laulanut toisin.
Luuletko, että minä tulen toimeen vaivaisen keralla?»

Vähääkään välittämättä puhuttelijastansa antoi hän asiallisia ohjeita ja lupasi palata. Hän ei maininnut kuitenkaan määräpäivää — lääkärien tavallinen tapa pitkällisissä ja toivottomissa sairastapauksissa.

Hän poistui yksin pikku puutarhan kautta. Veräjällä hän tapasi hennon olennon. Naemi kysäisi:

Pieni, pullea mies puhkui pitkin puutarhakäytävää. Hän oli väsynyt päivän ponnistuksista ja tuolla sisällä viettämästänsä tunnista, jossa ummehtunut ilma oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa ja haihtui nyt yöilmaan. Lääkäri hätkähti pysähtyen, ollen valmiina vastaamaan ynseästi. Naemin äänestä ja hienoista, valkeaa veräjää vasten kuvastuvista piirteistä hän käsitti, että kysyjä oli loukkautuneen, tuomitun tytär.

»Tyttöseni», vastasi lääkäri, »pelkäänpä, että saat työskennellä hänen puolestansa.»

»Olen sen jo miettinytkin», vastasi ääni. »Täytän pian neljätoista. Haen palveluspaikan itselleni ja lähetän ansioni hänelle. Minä olen voimakas.»

»Minä palaan huomenna varmasti», vastasi lääkäri avaten veräjän. »Tulen päivällisten paikkeilla.»

Lääkäri asteli hevosensa luo. Se oli ollut sidottu perin huolimattomasti ja kalusi tienvierus-ojassa. Viitisen minuttia häilähtelivät vaunulyhdyt loisteinensa tammien välissä tiellä. Sitten ne häipyivät näkyvistä.

Seuraavana aamuna päivän koitteessa nousi Naemi levottoman yön vietettyään vuoteeltansa, raoitti kamarin ovea ja kurkisti sinne. Valitukset olivat vaimenneet yöllä hetkiseksi, mutta alkoivat nyt taasen, heikkoina, väsyneinä ja läähättävinä. Naemi huomasi isän haluavan juotavaa. Molemmat kylän naiset olivat poistuneet kello yksitoista illalla, mutta luvanneet palata. He eivät olleet vielä saapuneet. Naemi pukeutui lyhyeen mekkoonsa ja tarjosi sairaalle tilkan maitoa. Isään oli tullut kova kuume. Hän lienee tuntenut tyttärensä, mutta ei hymyillyt hänelle.

Naemi aavisti vaaran suurenneen. Siltäkin tuli hänen, kuten ennenkin aamuisin, virittää pesään tuli, paahtaa tukehduttava huone yhäkin kuumemmaksi ja häiritä sairaan silmiä valolla.

Naemi pistäytyi hakemaan kaniinitarhan kupeelta turvetta. Turve ei liekinnyt niin paljon kuin puu. Nähtävästi oli kai »Louarnska» pistäytynyt samalle asialle, sillä hän ei ollut huoneessa.

»Kylässä kai», vastasi Naemi. »En ole nähnyt enkä kuullut häntä noustuani.»

»Se on mahdotonta», arveli toinen naisista. »Kauppapuodit eivät ole vielä auki.»

»Sitten hän lienee lähtenyt louhimolle korjaamaan isän työkaluja», vastasi Naemi. »Hän säilyttää kaiken.»

Lääkäri palasi ja sitoi haavat. Hän poistui päätänsä pudistellen ja mutisten käsittämättömiä, huonoenteisiä sanoja. Mutta »Louarnskaa» ei kuulunut, ei edes ruoka-aikoinakaan kello kaksitoista, kaksi ja kolme. Isä houraili yhä heikompana. Äidin etsintään louhimolle ja kylään lähetetyt Lucienne ja Joel palasivat ilmoittaen, ettei »Louarnskaa» ollut kukaan nähnyt.

Toinen sairasta hoitelevista naisista — tanakka, viiksiniekka mummo — arveli:

»Ei», vastasi toinen. »Saadessaan kuulla, että mies oli noin sairas, oli hän vallan toivotonna. Huomasin päivän selvästi, ettei hän ajatellut loukkautunutta, vaan omaa itseään. Naemi pienoiseni, älä pahastu, mutta luulenpa, ettei hän kotiudu koskaan enää.»

Vaimo katseli häntä hämmästyneenä. Naemi ei itkenyt. Mutta illan tullen kävivät lapset levottomiksi. Lucienne ja Joel — jotka uskoivat olevansa »Louarnskan» lapsia — itkeskelivät kysellen: »Missä äiti on?» Baptiste, joka näki heidän itkunsa, laukkasi ympäri huonetta huudellen: »Äiti, missä sinä olet? Missä olet, äiti?» Yksitoistavuotisen, kahdeksan- ja kuusivuotisen ikävällä kaipasivat he häntä, kunnes uinahtivat.

Sinä yönä valvoi Naemi isän vuoteen äärellä sydänyöstä sarasteeseen. Pimeässä oli niin yksinäistä ja yössä leijaili unelmia ja epäilyksiä sekä tulevaisuuden tuumia. Ne liehuivat hänen lähettyvillänsä samoin kuin muinoin kaareilivat ohdake- ja väriherne- sekä tattarivainioilla hänen esi-isiensä ympärillä, samoin kuin ne kerran peloittelivat, lohduttelivat ja tyynnyttivät hänen näköistänsä toista naista tämän ollessa kauan kumartuneena lastensa kehtojen luona. Kuumeen kuluttama, näivettynyt ja nyt toistamiseen hyljätty mies, hänkin oli ollut kerran nuori ja hautonut haaveitansa unettomina öinä. Mies nukkui nyt, mutta hänen untansa keskeyttivät puistatukset, valitukset ja kuumekuvat. Naemi katseli häntä ja luuli sairaan väliin haastelevan juuri hänelle, mutta huomasi sen pian hourailuksi. Huonetta katsellessaan tuumiskeli tyttö tulevaisuuttansa, silmätessään sairasta hän muisti lapsuutensa ja sen kauan sitten sattuneita seikkoja. Kenties kohtasivat he toisensa ajatuksissaan menneitä muinaisia aikoja miettiessänsä, kenties johti heitä huomaamatta sama muistojen sarja. Toinen houraili, toinen kyyhötti ajatuksissaan pientä päätään kätösiinsä nojaten. Heidän välillänsä oli lamppu. Silloin tällöin äänsi Naemi hiljaa sanasen, syvää äänettömyyttä ja ulkona tohisevaa tuulta vaimentaakseen. Hän ei muistanut enää isä raukkansa nuoruuden kasvoja. Hänen katseittensa edessä olivat kuitenkin: mäellä kyyhöttävä mökki, ulkoilman kirkkaus ja tuvassa vallitseva hämäryys, lehmä ja Joelin kehto. Lehmä käänsi hyväntahtoisen katseensa oven auetessa. Joelin kehtoa oli hän pienenä keinutellut köydestä.

Hän koki koota noita ja muutamia muita kuvia, jotka muodostivat kaiken hänen onnensa. Hän oli vakuutettu, että isällä oli yhtä onnelliset muistot noista ajoista. Isä näytti nukkuvan, mutta kärsi ilmeisesti. Silloin halutti Naemia kuiskata tuolle koviin tuskiin ja kuumekuviin kahlehditulle, kiinteiden kasvojen takaiselle vangitulle sielulle sanoma ulkonaisesta maailmasta. Hän pingoitti huulensa tavallista hermostuneemmasti ja äänsi hiljaiseen huoneeseen selvästi yhden ainoan sanan:

Hän odotti jännittyneenä. Kuumeiset kasvot eivät elostuneet, niistä ei pilkahtanut iloa eikä surua tuon toivottoman sanan kuuluessa.

Vielä kerran kajahti vavahtaen yön hiljaisuudessa äidin nimi, naisen, jota isä oli lempinyt ja jota tytär lempi. Haavoittuneen silmäluomet kohosivat hieman. Naemi ehti kuitenkin käsittää niiden alaisen katseen, sairaan ja harhailevan sielun vastauksen. Hänestä oli katseessa soimausta ja huulet tuntuivat tuokioksi värähtävän: »Vaiti! Älä mainitse suurimman onnettomuuteni nimeä!»

Tuskat vakasivat kuitenkin heti isän koko olennon; silmät sulkeutuivat, posket kävivät kuoppaisemmiksi ja kivusta vääntyneen suun seutuville levisi kuoleman kalpeus.

Naemi istui yhäkin unelmiinsa vaipuneena. Sarasteessa, heikon valon tunkeutuessa ikkunaluukkujen halkeamista huoneeseen, meni hän poppeleihin ja kedolle päin olevan ikkunan luo ja nojautui selin huoneeseen, ikkunapenkkiin, ettei isä älyäisi hänen salaisuuttansa.

Hitaasti hapuillen sanoja ja koettaen saada kirjeensä luonnolliseksi kirjoitti Naemi »Rouva Donatiennelle.» Viimeksi hän kirjoitti ohikulkijalta saamansa osoitteen.

Hän odotteli, kunnes oli jo valoisa päivä, ja antoi sitten kirjeensä ohiajavalle munakauppiaalle vuorenharjanteella olevaan postilaatikkoon pantavaksi. Kauppias pysähdytti laihan hevosensa.

Kauppias tavaili kirjeen osoitteen. Se ei herättänyt hänen huomiotansa, sillä hän saapui toisilta seuduilta, eivätkä Louarnin perheen asiat kuuluneet häneen. Heidän puutarhansa oli vain tienvieruskeitaana hänen matkallansa. Mutta Naemi oli kirjettä antaessaan lennähtänyt punaiseksi, vallan kuin lemmenkirjettä ojentava. Hän oli pannut pieneen kirjekuoreen kaiken toivonsa ja kaikki unelmansa sekä kyhännyt kuorelle suurin, säännöllisin kirjaimin: »Rouva Donatiennelle.» Nähdessään sitten kauppiaan kärryjen pienenevän ja vihdoin häipyvän, koki hän kuvitella kirjeen tuottamaa tulosta. Kauanko viipyi kirje matkalla? Luultavasti vain vähän aikaa. Naemi ei ollut koskaan astunut jalallansakaan junaan. Ohi puuskuttavan rautahevon hän oli kuitenkin nähnyt. Hän tiesi kaikkien höyryharjaisten junien kiitävän Parisiin kiireisesti. Missä oli hänen äitinsä? Missä noista monista, kylän talojen tapaisista kartanoista hän asusti? Donatienne oli seisovinansa tiilikivikynnyksellä ja kutoi sukkaa kylän naisten tapaan; hän avasi kirjeen: »Tämä on Naemi tyttäreltäni. Meille on sattunut tapaturma!» Mitä sitten seuraisi, siitä ei tyttönen päässyt selville. Hetkien häipyessä oli hän vain tuskallisen levoton.

Illan tullessa kasvoi hänen levottomuutensa. Hän ei jaksanut enää kärsiä valittamatta eikä nähdä sairaan kärsimyksiä. Hän jätti hetkiseksi hyväsydämiset sairaanhoitajattaret kahden ja viittasi Luciennelle ja Joelille. Ovella kysyi Lucienne häneltä hiljaa:

Sisar nosti sormen suullensa. Hän asteli etunenässä aitauksen poikki. Hänen kintereillänsä kiirehti karkeampi ja kömpelömpi, vaalea, punaposkinen Lucienne sekä viimeisenä kiharakutrinen Joel olkahihnalla kiinnitettyine housuinensa. He riensivät peräkkäin maantielle ja kääntyivät sieltä vasemmalle, mäenahteelle.

Sisarukset saapuivat mäelle. Vanhimman sydämessä asustaa täyden naisen huoli, nuorempien vain lasten hetkessä haihtuva suru. He eivät lausu sanaakaan toisillensa. Joel poimiskelee silkkiäismarjoja pölyisistä pensaikoista. Louhijain hakkurit kalkkavat. Louhimolla uurastetaan loukkautuneettakin. Tammet hoikkenevat ja harvenevat kukkulalle kiivetessä. Siellä pistää kallioryhmä suurimpana silmään. Tie on hankala kulkea. Naemi rientää louhimon lävitse päästä päähän. Kallion suojaisilla ulkonemilla olevat, kuin kiveen liitetyt louhijat huutavat hänelle kaukaa:

Naemin pieni pää hieman ylpeänä ylenevine leukoinensa pudistuu kieltäen. Hän jatkaa kulkuansa pysähtymättä. Hän ei voi puhua: hänen sydämensä puhuu liian äänekkäästi. Hän sukeltaa solaan, jossa tienä on vain kallioleikkaus. Solan takaa loivenee mäki väriherne- ja sanajalkapeitteineen pohjoista kohden. Hänet voi nyt nähdä vain Joel ja Lucienne. Kummissansa ja hämmästyksissänsä utelee Joel: »Minne me menemme?» Mutta Naemi samoaa vain, saapuen vihdoin sinne, missä maa pistäikse alla olevaan laaksoon niemekkeenä. Sieltä on seutuun laaja näköala. Naemi on heitellyt täällä monet kerrat kiviä syvään, puiden lainehtivia latvuksia sakeanaan olevaan syvänteeseen. Hän on istunut täällä useasti joutilaana äärettömiä puusaarekkeita, peltoja, kylvöheinikoita ja niittyjä katsellen. Ne leviävät vasemmalle ja niiden yllä parveilevat pilvet. Tänään hän katselee vain kapean laakson tuolla puolen kohoilevaa pohjoista vuoriharjannetta ja käärmeilevää tietä. Tie väliin katoaa, väliin pujahtaa piilostansa ja sulautuu vihdoin hiekkasiruiseksi. Siinä on suuri maantie, joka johtaa täältä näkymättömälle rautatieasemalle. Tietä tulevat ne harvat matkailijat, joilla on asiaa näille maille. Nuoremmat siskokset ovat seuranneet Naemia tänne. Päivä on painumassa ja kultaa näköalan viimeisillä säteillänsä.

»Paimenen lammaslaumoinensa. — Mutta hän on kaukana. Tuleeko tohtori tätä tietä?»

Hän painaa päivettyneet kasvonsa ja päivässä kultana kimaltelevat kutrinsa vanhimman sisarensa kapeihin, huolekkaihin kasvoihin. Vanhin vastaa:

Hänen puheensa on pehmeää, hänen katseensa on keskittynyt kauas etäisyyteen, hän on niin vakava, että nuoremmat uskovat häntä ja kokevat hekin tähyillä äitiä, joka tulee kaukana tiellä.

»Ei kai hän ole vanha?» kysyy Lucienne. Saman kysymyksen oli Naemikin tehnyt.

»Ei ollenkaan. Hänen täytyy tulla. Ellei hän saavu, olemme me hukassa, lapset.»

He eivät käsitä, miksi he ovat hukassa. Mutta he tulevat levottomiksi ja heidän silmiinsä kihoavat kyyneleet. On pian pimeä. Tie on jo katseen kantamiin harmaa. Äitiä ei kuulu.

Pienokaiset väsyvät samaa paikkaa pälyillessänsä. He alkavat leikkiä ruohoilla ja kivillä. Naemi tähystää yksin. Hänen toista poskeansa valaisee painuva päivä. Hän ristii kätensä esiliinansa alla. Hänen sanansa sekoittuvat iltatuulen suhinaan: »Tule, äiti! Tule takaisin!»

Hämy kattaa kauttaaltansa laakson; vuorenharjanteen tietäkään tuskin eroittaa. Silloin Naemi kääntyy. Hän on niin surullisena, että nuoremmat sisarukset silmäävät häntä kumpikin taholtansa ja tarttuvat hänen käsiinsä rauhoittuaksensa. Kolmisin he palaavat kotiinsa. Louhijat ovat lähteneet, päivä on päättynyt. Louarn lepää yhä kuumeessa. Naiset väittävät, ettei hän jää eloon.

Seuraavana päivänä palasivat Naemi, Lucienne ja Joel samalle paikalle, vieläpä seuraavanakin. Neljäntenä päivänä ei Naemi enää tullut. Hän oli menettänyt toivonsa.

ÄITI.

Mutta silloin oli nuori nainen matkalla heidän luoksensa. Hän oli saanut kirjeen vasta samana aamuna, sillä munakauppias oli unohtanut tämän kallisarvoisen paperin puseronsa taskuun. Outona oudoilla mailla matkasi nainen nyt rataansa, kyyhöttäen kumarruksissansa, käsi poskella, kolmannen luokan vaunun nurkassa.

Hänen ajatuksissapa askaroi painavimpana: miten astuisi hän heidän eteensä? Mitä hän vastaisi heidän kysyessänsä: »Äiti, missä olet ollut?» He eivät uskoisi, jos hän sanoisi: »Ja kuitenkin olen rakastanut teitä aina!» Häneen ei luotettaisi, hänen oma synnyttämänsä liha ja veri inhoisi häntä joskus, häntä painostaisi seitsemän vuoden suuri synti, ja pienokaisten suudellessa hänen otsaansa, kalvaisi tuo synti yhäkin! Hänen olisi elettävä omantunnontuskissa ja odotettava miehensä kostoa ja katkeria syytöksiä! Hänen oli palattava muinaiseen, sairauden yhäkin synkentämään surkeuteensa! Hänen oli tartuttava taas muinoisiin, entistä raskaammilta tuntuviin askareihinsa, vailla nuoruuden rohkeaa mieltä ja joustavuutta. Tuollainen tulevaisuus! Ja sittenkin hän kiisi suoraan sen syliin!

Hän oudosteli matkalle lähtöänsä eikä käsittänyt enää omaa itseänsä. »Miksi tein sen? Lennän onnettomuuteni syliini Kaikki koituu vain kurjemmaksi!»

Juna oli kiitänyt jo monta tuntia tietänsä. Aurinko paahtoi hänen nurkkaansa. Se lähenteli jo laskuansa ja säteet sattuivat kaltevina kuin tuulessa taipuva viljan korsi. Hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin oman tuskansa.

Niin, miten oli hän voinut päättää noin nopeasti? Lakkaamatta hän toisteli muistostansa aamun pienimpiäkin tapauksia. Paljonko lienee silloin kello ollut? Puoli kahdeksanko? Niillä vaiheilla — ehkä enemmänkin. Hän oli ollut juuri lähdössä ostoksillensa. Vastoin tapaansa oli hän pukeutunut olkihattuunsa. Muulloin kulki hän kaupunginosassaan avopäin. Tulee kirjeenkantaja. Kirje. — Hän ei tunne käsialaa. — Hän avaa, lukee. — Kahvilassa ei ole ketään — onneksi! Hän saa suudella paperia kymmenen, kaksikymmentä kertaa. Naemi on kyhännyt kirjeen ja anoo apua! Hän ei epäröi hetkeäkään, eikä tuumiskele. Naemi on hädässä, Naemi anoo apua! Hänen on matkustettava, on nähtävä lapsista vanhin, hänen näköisensä, painettava hänet sydämellensä, saatava heidät kaikki ympärillensä, tunnettava heidän kätösensä kaulallaan. — Tuollaisen onnen kuvitelmakin oli niin valtava, että Donatienne riensi kamariinsa, avasi kaapin ja kaivoi sen ylimmältä hyllyltä liinaan ommellun, tomusta harmenneen mytyn.

Hän kiirehti kahvilaan, sieppasi kassan avaimen ja sulloi kaikki kassan rahat taskuunsa. Muu sai jäädä miehelle. Donatienne ei ollut varas. Laraylle jäi paljon enemmän kuin hän olisi voinut vaatiakaan. Ilon ja pelon hullaannuttamana hyppäsi Donatienne lähimpään raitiovaunuun ja sitten junaan.

Matkan jatkuessa hän alkoi toivoa yhä hartaammin, ettei juna ehtisikään koskaan perille. Hän oli kiitävinään perikatoonsa. Matkan maalin lähestyessä paisui hänen pelkonsa ja jokin hänessä jarrutti tehtyä päätöstä vastaan. Hän oli kuin vapaaehtoisesti vangiksi antautuva, joka ottelee oman itsensä kanssa ja mielii viime hetkellä väistyä. Parisiin paluu ei johtunut hänen mieleensäkään. Se elämän osa oli jo eletty. Hän oli orjuudestansa vapautunut. Miksi antautui hän sitten uuteen orjuuteen? Helppohan oli poistua junasta mille asemalle tahansa ja kotiutua johonkin kylään. — Hän elättäisi aina itsensä jotenkuten.

Donatienne tiesi, ettei matkan maaliin ollut enää kuin muutama pysähdyspaikka, sillä päivä läheni laskuansa. Kaikki kimalteli kultana. Kanervikkojen ja laidunten peittämillä ylänkötasangoilla kimaltelivat lammikot kuivine kaislikkoinensa kultajuomuina tummien, sinipunervien rantojensa suojassa. Auringon laskiessa olisi hän pääteasemallansa. Donatienne nousi kolmasti junan seisahtuessa, kurotti kätensä myttyänsä ottaaksensa ja päätti päättämällä poistua junasta jonnekin, jossa vain tulevaisuuden pelko ei olisi ollut painostamassa. Mutta jokin pelkoa voimakkaampi esti hänet pakenemasta. Hän kuuli kolmasti, vallan kuin meren mylvinnän näkymättömästä maanalaisesta luolasta huutamana nimet: Naemi, Lucienne, Joel. Hän muisti hameensa rintamuksiin kätkemänsä kirjeen joka ainoan sanan: »On sattunut onnettomuus. Isältä musertuivat tänään jalat. Hän valittelee ja kenties kuoleekin. Oi, äiti, jos saat kirjeeni, palaa hänen luoksensa, palaa Naemin luokse!»

Päivä painui yhä. — Juna pysähtyi, junailija huusi aseman nimen, Naemin kirjeessä mainitun kylän.

Asemasillalle astui junasta myttyä kantava yksinäinen nainen. Vaunut lähtivät taas liikkeelle. Junan häivyttyä tiedusti nainen tietä ja jäi vastauksen saatuansa seisomaan asemasillalle niin kalvaana ja liikkumattomana, että asemapäällikkö uteli: »Oletteko sairas?» Nainen pudisti päätänsä. Hän ei vain kyennyt enää levottomuuttansa hillitsemään eikä liikahtamaan.

Rautatievirkailija ei häntä käsittänyt ja poistui. Nainen seisoi hievahtamatta monta hetkeä. Päätöstänsä uusimatta, minkään ilmaisematta sielun taistelua tai voittoa, otti hän ensi askeleen, tyytyen kohtaloonsa. Se oli hetken epämääräinen tahdonilmaus, miltei vaistomainen teko, jonka syyt olivat etäisessä entisyydessä. Pieninkin, hitainkin, epäröivin ja ilottomin uhraus elävöittää kuitenkin sielua. Donatienne tunsihe voimakkaammaksi poistuttuansa asemasillalta. Hän kääntyi vasemmalle ja hoki: »Teen tämän vain tavatakseni taas pienokaisiani!» Ajatus saada kärsiä heidän vuoksensa riemastutti hänen sydäntänsä. Hän kiirehti käyntiänsä. Hänen edessänsä oli vuoriharjanne ja pölyn seassa auringon punaama ääretön tasanko. Hänen oli mentävä sinne.

Tultuansa jonkun matkaa asemalta avasi hän autiolla tiellä myttynsä ja otti siitä mustan, sametilla päärmätyn, poimutetun hameen — saman, joka oli ollut hänellä hänen Parisiin saapuessaan — sekä pari Ploeucin musliinipäähinettä, jotka muistuttivat alppiorvokkeja. Hän valitsi päähineistä toisen. Kangas oli vaalennut ja kurtistunut. Hän poikkesi pienestä veräjästä kedolle ja pukeutui siellä entiseen bretagnelaiseen asuunsa. Parisilaispukunsa hän kääri myttyyn.

Sitten hän jatkoi matkaansa. Päähineen siivet hivelivät mukavasti hänen ohimoitansa.

Donatienne kiipesi harjanteelle ja alkoi laskeutua tasangolle. Hetkisen hän koetti arvailla arkana, mikä taloista olisi oikea. Hän oli päättänyt astua sen ovesta sisään. Hän nousi mäelle, sille, jota jyrkät kalliot sivusivat ja jonka ahteessa pienoinen asumus oli. Hän ei sitä tiennyt. Seutu oli hänelle vallan vieras. Pysyäkseen rohkeana alkoi hän arvailla kuka kolmesta hyljätystä tuntisi hänet ensin tai tuntisivatko he häntä ollenkaan.

Hän kuuli hakkurien kalkkeen. Tien vieressä leikki pieni poika, järjestellen kiviä kartioksi. Se oli Baptiste.

Tapaturman satuttua olivat louhijat ottaneet hänet huostaansa. He hakivat hänet aamuisin, antoivat hänen käydä kylässä pikku asioilla, palkiten hänet liemilautasellisella. Donatienne oli sivuuttamaisillansa pojan.

Poika käänsi puhuttelijaan nelikulmaiset kasvonsa ja säteilevät silmänsä. Ne eivät olleet koskaan katselleet uinaillen Bretagnen merta.

Donatienne katseli laaksoon. Ahde oli hämyssä hänestä sangen syvä.
Poika jatkoi:

»Eikö ole totta? Sanokaahan, miehet, enkö minä ole Louarneja, Baptiste
Louarn? Hän ei usko minua.»

Poika katsahti häneen ylpeästi kuin vastausta vartoen. Mutta vieras olikin käynyt äkkiä kalpeaksi. Poika omisti isänsä kalvaat kasvot.

Hänen entisyytensä uumenista, koko hänen heimonsa muinaisuudesta tunkeutui äkkiä avun parahdus kohti korkeutta. Vaistomaisesti hakivat hänen silmänsä ympäristön vihreydestä ristiä — niitä on Bretagnessa joka tienristeyksessä — jonka juureen hän olisi sydämen tuskissansa voinut lyyhistyä kerjäävine rukouksinensa. Mutta ristiä ei näkynyt.

»Opasta minua, poikaseni. He ovat erehtyneet. Äitisi on palannut.
Olenhan minä tässä.»

Poika ei käsittänyt häntä. He laskeutuivat rinnakkain mäkeä. Poika viittasi sormellansa poppeleiden välistä pilkoittavaan kattoon. Donatienne ei huomannut hänen viittaustansa, vaan tuijotti eteensä suurin, avoimin silmin. Vapisevilla huulillaan hän imi ilmaa.

Baptiste ei kuullut naisen sanoja, vaan luuli vieraan maininneen Naemin nimen. Hän selitti:

»Hän tulee tuokiossa. Vanhin sisareni saapuu aina vastaani heti minut nähtyänsä.»

He olivat saapuneet mäen ahteeseen. Louarnin asumuksen aita ja tuulessa lepattelevat poppelien lehdet näkyivät. Veräjä oli auki. Luonto imi äänetönnä viileyttä. Baptiste vihelsi. Puutarhan toisesta päästä viittoili hänen viestiinsä innokkaana nuori naisolento, aikoen rientää saapujan luo. Mutta samassa hän hätkähtikin. Hänen silmänsä suurenivat. Hän oli huomannut Baptisten vierellä hennon, kalpean, vielä nuorehkon, vieraan seudun naisten päähineessä olevan naisen.

Naemi epäröi silmänräpäyksen. Tukahduttaen äänekkään huudahduksensa riensi hän äänetönnä ja rohkeana, kohotetuin katsein onnensa luo. Sydän oli tuntenut silmiä nopeammin äidin.

Hän sulki silmänsä — sekä onnesta että tuskasta — Naemin ehtiessä likemmäksi. Hän seisoi kivikuvana, kun tytär sulki hänet syliinsä. Tyttären huulilta tulvivat äidin kauan kaihoamat sanat:

»Äiti, isä on parempi! Hän on tuntenut aamusta saakka meidät. Kuume on alennut! — Oi, äiti, en uskonut sinun enää tulevan!»

Oli miltei pimeä. Puutarhassa oli äänetöntä. Mutta joku voi saapua. Äiti irtautui kietovista kätösistä ja väisti syleilystänsä töin tuskin lakkaavan lavertelevan tytön. Hän laski hermostuneesti sormensa Naemin huulille, peläten kuulevansa niiltä kiusallisen kysymyksen.

»Älä utele», lausui hän. »Olen aina rakastanut teitä sydämeni syvyydestä. Palaanhan luoksenne. — Näytä minulle tietä!»

Arkaillen ja ylpeillen tarttui tytär äitinsä käteen ja johti hänet pystypäin sekä kevein askelin kaalimaan ja lammen ohitse taloon.

Huoneessa ei ollut lamppua sytytetty. Heikko päivän kajastus heijastui ikkunasta vinottain isän vuoteelle, häipyen huoneen synkkyyteen.

Kylän naiset istuivat akkunan luona. Joel ja Lucienne leikkivät permannolla pimeässä. Sairas uinui.

Kukaan ei ollut alussa huomannut Naemin kintereillä tullutta Donatienneä. Huomaamatta hän hiipi vuoteen luo. Louarnin kasvot olivat varjossa; vaimon kasvoja valaisi päivä. Kylän naiset kuiskailivat sitten: »Kuka hän on?» Siivekäs päähine painautui sairaan kasvoja kohden. Donatienne katseli Louarnia. Ja paljon rikkonut, paljon kärsinyt puoliso tunsi sillä hetkellä ainakin sääliä. Hän näki kuihtuneet, tuskaiset, vanhentuneet, surun ja työn uurtamat kasvot. Hän oli nuo kasvot muovaillut omalla teollansa, miehensä hylkäämisellä. Hänen huulensa vavahtivat.

Naemi oli vetäytynyt sivulle, äitinsä rypytetystä hameesta kuitenkin pidellen, ja kuiskasi hiljaisessa huoneessa yhden ainoan sanan:

Louarn kohotti luomiansa. Unen ja unohduksen kätköistä keskittyi hänen sielunsa vitkaan silmiin. Katse näytti hämmästyvän bretagnelaista päähinettä, harhaili hetken toisaalle ja palasi taas Donatienneen. Louarnin ruumista puistatti vavahdus ja pari kyyneltä kierähti poskea pitkin.

Kyyneliä oli kierähtänyt samaa uraa niin useita, että ne nopeasti valahtivat kasvoilta.

Heidän sanansa olivat valjut kuin päivän valo. Louarnin katse syveni.
Se näytti suuntautuvan sielun sisimpään tuskaan.

»Myöhään palaat!» virkkoi hän. »En voi sinulle enää tarjota muuta kuin kurjuutta.»

Donatienne tahtoi vastata. Mutta sairaan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui voimatonna patjalle. Uni voitti hänet.

Donatienne kääntyi huoneeseen. Hän huohotti kuin itkuun purskahtamaisillaan. Kylän naiset olivat nousseet.

Naemi talutti hänen luoksensa epäröivän ja vastustelevan Joelin ja Luciennen. Turhaan hän vakuutti heille: »Hän on äitimme, oikea äitimme.» Lapset eivät tunteneet Donatienneä ja pelkäsivät häntä. Donatiennen syleiltyä livahtivat he pakoon, piiloutuen pimenteeseen.

Pöydällä palavan kynttilän valossa näki, ettei pikku bretagnetar ollut voinut pidättää kyyneliänsä, vaikkei sallinutkaan niille ylivaltaa. Seisoessansa siinä Naemin rinnalla oli hän kuin hieman vanhempi, huolekas sisko. Hän huokasi syvään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DONATIENNE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.