ELÄMÄN HARHA

Runoja

Kirj.

HILJA LIINAMAA [Hilja Pärssinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

SISÄLLYS:

I

Halki harhain.
Laskevan auringon mailla.
Vaiennut harppu.
Pettu.
Kaleriorjat.
Erämaassa.
Nälkä.
Palavassa kylässä.
Muuttolinnut.
Kehrääjä.

II

Laulu kadulta.
Yön hetki.
Luumylläri.
Suurkaupungin jaloissa.
Repaleiset.
Kellarikerroksen lapset.
Iloton ilta.
Isän puhelu pojalleen.
Yksin maailmalla.

III

Ilolla tervehdän.
Sydämelleni.
Mä kiitän.
Kyynel.
Jospa vois.
Laulu kultakutreille.
Syyskuva.
Ensi lumelle.
Hymyjen lapsi.
Unelmat.
Ystäviä.
Särkynyt kuva.

IV

Vapaa Venäjä.
Meren rannalla 1-4.
Villihanhet.
Kuolemattomuutta.
Mies.
Ajatus.
Huonossa seurassa.
Yhdenvertaisuutta.
Israel ja Jehova.
Elon markkinoilla.
Luostariveli.
Eri teillä.

I

HALKI HARHAIN.

Läpi sumun, kautta humun, halki harhain tulta lyö ja salamoi. Syttynyt on hehku parhain, välkkyy uuden aamun koi. Näämme ihmeellistä unta: alla aavan taivon sinen ihmiskunta onnellinen. — Ajan kellonlyönnit soi.

LASKEVAN AURINGON MAILLA.

Laskevan auringon mailla laineen läikkyvän lailla viivyitkö hetken? Näit valohurmion täällä välkkyväin vetten päällä säteitten retken.

Kuinka ne loimusi tultaan peittäen kaupungin kultaan, kartanot, kadut, loihtien hetkeksi ilmiin kultahaavehet, silmiin kaukaiset sadut.

Aukeni päivyen radat, heijasti ikkunat sadat kultaista uomaa. Vankilat, hullujenhuoneet näytti kuin oisi ne juoneet aurinkojuomaa.

Haastoi vangit ja hullut:
oisiko päivä tullut, —
lienevi harhaa? —
Katkesi toivojen siipi.
Aurinko aleten hiipi
taivahan tarhaa.

Päivyt sammui mereen, painui jähmetys vereen; kaupunki kuoli. — Havahdut itkuhun vienoon; kulkee ylitse tienoon harmaa huoli.

VAIENNUT HARPPU.

Jo kauan helkähteli harppunen,
ja lensi laulu avaruutehen.

Se laulu kannattell siivillään
vain sydänlempeä ja hymyjään.

Se laulu lailla sadun viihtävän
pois kutsui hyörinästä elämän.

Se kutsui tähtösien karkeloon
ja poven syttynehen hurmioon.

Niin helkkyi harppu halki aikojen,
mut tuota kuunnellut ei ihminen.

Ja sitten soittanut ei harppukaan,
ja kolkko autius jo verhos maan.

Nyt miten käynevi, on hämärää,
ei ihmissilmä tähtösiä nää?

Maa puhjenneeko enää kukkasiin
ja toivo syttyneekö sydämiin?

Ei enää kaikkeuden harppu soi,
ei tähdet taivahalla vakamoi.

Ja inehmoinen side silmillään
käy yössä yksinänsä värjymään.

PETTU.

Se saapuu läpi kolkon korven, yli huuruisten soiden, ei soidessa torven, vaan hiljaa kuin aave, luurankona ilkamoiden, yön kuutamokenttiä kulkein ja katsehin julkein, elonvirrat hyytäen, tuhat tuskaa syytäen, kunis kuolee toivojen kukka ja sammuu haave ja kaiken, kaiken on hukka.

Se saapuu sydänmaille loitos, kussa kurjat on majat, elo vaikea koitos ja ankeat ajat. Kita ammollaan se uhreja halaa, lumihärmänsä vaan kuin myrkyn se valaa yli laihojen lauhkeain. Läpi himmeäin ikkunain käy kiinni hentoihin lapsihin ja vanhoihin, harmaahapsihin. Lyö isää, mi kaskea viersi, monet turmat kiersi, ja äidin valjuksi saa.

Se saapuu kuin entisaikojen ilmestys. — Jo ammoin kertoivat taatot: käy kuolon saatot sen kintereillä, ja kyyneltulvat sen teillä luo kärsimys.

Se saapuu. Jo vapisee ilma, sä kuuletko, kuin huokaukset sois? Sydänmaa on uhmaton, autio, kuin hauta se ois. Puut säikähtyy, ja arka kyy pian piilohon painaltaa; ja vienon pää painuu lintusen pienon, puron pulputus taukoaa.

Syys koittaa. On eessä talven tulo; meni riemut ja elämän sulo. Jo kylmenee onnen haave: kotilies. Nälän nousee armoton aave kuin kuoleman viikatemies.

KALERIORJAT.

He purressansa on tylsin ilmein, ja ryppyistä otsaa hiki uurtaa. Käsivartensa laihat, luiset vain alati liikkuu, kun vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. Noin soutimiltaan ne purtta tempoo kaler'orjat aamusta iltaan, ja yllänsä siuhkavi siima.

Ja mahtava Rooma yhä orjia laumoin se aalloille ajaa. Ne varmaan on sielua vailla ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Kas tempoen jättien lailla, mi kahleita kantaa, päin vierasta rantaa he ponnistaa.

Yhä siuhkavi siima, ja vettä halkovi airot. Käy Adrian myrsky, alus huojuu, virma on viima, ja hurjana hyrsky kuin kuolema aalloista irvii.

Yö yllättää ja kalske kahlerautain vain myrskyn ulvontaan se uppoaa.

Mut orjat ne purtta kiskoo. Meri kuohujaan yhä vinhemmin viskoo, kunis ammottaa kidat hornan hautain.

Niin myrskyjen syliin sotapursi se hajoo, ja orjat ne kytketyt kahlein hätähuudoin vihlovin meren kuohuihin kera pirstojen vajoo.

Mut vielä — niin luullaan — yhä rannoilla kuullaan, miten siimat ilmassa sinkoaa. Ja vielä se nähdään sotapurren haamu, mi Adrian ärjyissä haimentaa.

ERÄMAASSA.

Aava, autio on rahkasuo,
syksyn halla usviansa luo.

Korven rämeiköllä verhonaan
kanerva ja vaivaiskoivu vaan.

Harvakselleen rintehellä on
mänty kuivettunut, alaston.

Illoin lepakot ja huuhkajat
ilman autereessa kiistaavat.

Äänetönnä lepää erämaa.
Korkealta kuuhut kumottaa.

Surunsynkkä, suur' on hiljaisuus,
niinkuin elon raskas vakavuus.

NÄLKÄ.

(Mukailtu suomennos.)

»Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun.» — »Vuotahan, lapsiparka, me kylvämme, kohta jo kasvaa sarka.»

Kun vilja varttuvi parhaillaan, yhä lapsonen huutaa tuskissaan: »Oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä, tuo?» — »Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan!»

Kun kuhilaat peittivät peltomaat, laps' itki: »Äiti, kai palkan saat, vähän leipää, nälkä on pienollas, pala anna, mä kuolen raataissas.» — »Rakas lapseni, varrohan, huomenna on vilja nyt ensin puitava.»

Oli vilja puitu ja aitassa.
Yhä valitti lapsonen kalpea:
»Oi äiti, äiti, sä leipää suo,
mun nälkä tappavi — julmaa tuo.»
— »Rakas lapseni, varrohan kunhan toki
jyvät jauhamme, — saat», polo äiti hoki.

Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus lapsonen huulin värjyvin: »Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko?» — »Oi vuota, lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän leivon sullen.»

Oli valmis leipä — mut paareilla makas lapsonen, kalman saaliina.

PALAVASSA KYLÄSSÄ.

Meni turva ihannoitu, katto päältä pään, hävityksin raunioitu peruskiviltään.

Synkeät käy syksyn tuulet
yli manteren.
Valituksen äänen kuulet
halki ilmojen.

Syksyn tuuli kuni palkein
lietsoo paloa.
Tuho vaeltavi valkein
kylän kujilla.

Syttyneenä tuli tuima
syöksee kuni vuo.
Raivoo vyörynä se huima
ihmismajan luo.

Liekkiaaltoihinsa peittää
kodin ainoan.
Taaton, lapset ulos heittää
syliin maailman.

Syttää majan, syttää toisen,
kulkee loimuten.
Kuka pysähdyttää voi sen,
panna estehen?

Raivommaksi syksyn myrsky
yhä yltyvi.
Voihkina ja itkuntyrsky
tienoon täyttävi.

Tänään kaikkialla tuhkaa,
mieli allapäin.
Epätoivo tulla uhkaa,
voiton saada näin.

Mutta huomenna jo jälleen raunioille vaan uusi, uhkeampi tälleen kylä raketaan.

MUUTTOLINNUT.

Kun kalpeni lehti, syysmyrsky soitteli harppuansa, pois silloin he ehti.

Yli rannan ja saaren
he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi
niin kaunihin kaaren.

Kun täällä on lunta,
ja huurre peittävi ikkunoita,
on kuoleman unta,

niin silloin he elää
ja lempii ja riemulaulelonsa
niin herkkänä helää.

Ah noinpa jos oisi
myös ihmispololle luotu siipi,
mi kantaa voisi

pois alhosta vaivan.
Ah ollapa meilläkin tiedossamme
maa onnekas aivan! —

Kun kurjuus ja puutos,
kiro, vaiva, vaino paisuvat yhä,
olis ihanaa muutos,

olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, lahoova pallo — eikä palata jälleen.

KEHRÄÄJÄ.

Alituiseen aivoissa kehrää ajatukset, viipyy elon vaivoissa, kiinni ilon ukset.

Mustat säikeet kierivät
yhä sukkulalle.
Kyynelvirrat vierivät
kauas maailmalle.

Kuontuu puolat sataset,
liikaa on jo noita!
Ajatusten rataset
kiertää ulapoita:

»Kuinka siellä lainetta
rakkahimmat kyntää.
Ei tuo aalto mainetta,
ohitse vain ryntää.

Kuinka myrsky heittelee,
yllättävi yöhyt.
Heikon pian peittelee
hyrskyaallon vyöhyt.»

Kohoo surun siltoja
synkeähän veteen,
ikäviä iltoja
mustan mielen eteen.

Tumma lanka katkea,
väsynyttä säästä.
Suru suuri ratkea,
painostasi päästä!

Lepää, rukki! — Parahin
miettimättä oisi. —
Aloit aamuvarahin,
seisahtaa jo voisi. —

— Kehrääjä, mi kaihtanet
vieraan ääntä kuulla:
milloin vaivan vaihtanet,
istut lepopuulla? —

Vaan ei vauhti vaimene,
yhä pyörä kiitää.
Eikä murhe laimene. —
Kaiho kauas liitää.

II

LAULU KADULTA.

Kivikova katu, mieron latu, sua tallaan mielin katkerin. Särjin unten linnan vähin erin. Maksoin elon hinnan sydänverin. — Nyt mä huudan äänin uhmaavin:

Tehtahitten käry, melske, täry, haa, te hornan voimat valtaisat! Kanteloni lyöty, tuhkaan myöty taasen elpyy, kostaa, taiat nostaa, vihan manaukset mahtavat.

Tuhat mieron tiellä uhmamieliä yli muurien jo tähyää. Kuiskii: mitä nähtiin? Tähyy tähtiin, katsoo lumouksin, kangastuksin, kuinka tuolla taivas välkähtää.

Kuinka paino suuri, kivimuuri, este vapauden, auringon, iskuistamme kaatuu, maahan maatuu! — »Harhaa se!» — Niin luulkaa, kerta kuulkaa ääntä ylösnousseen kantelon.

Yllä kaiken kurjan, hälyn nurjan kuulkaa kummallinen kuiskaus: Tilaa elämälle heräävälle! Tää vain hornan unta, ihmiskunta, sulla suurempi on kutsumus!

Kuullos, harput helää: elää, elää, siinä ihmisen on määränpää, elää vapahana, korkeana, sydän tulvillansa riemujansa. Ylös yöstä, orjat, herätkää!

Kivikova katu, mieron latu, sua tallaan mielin hehkuvin. Nostan unten linnat uljaat jälleen. Kallehimmat hinnat maksan tälleen suitsutukseen elon alttarin.

YÖN HETKI.

Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.

Kas tuikkivain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa, ja surun langat laukee.

Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: ah huolten hoiva ihana, sä uni lauha, leppoisa, jumalten suurten juoma.

Mut yössäkin
käy ryskehin
liikkuva rautahepo.
Ja aaveen lailla kidastaan
tupruttaa tehdas sauhuaan.
— Pois täältä rauha, lepo.

Muut nukkuvat, vain raatajat ne työssä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.

Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus maan kattaa raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —

Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.

Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija, vaeltaa vailla kotia vain yllään takkinsa.

Yö sumuillaan nyt kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy!

LUUMYLLÄRI.

(Mukailtu suomennos.)

Luumylläri hurskas on pohatta,
hän loihtii kammoa, kauhuja.

Hän ihmislihaa ja luuta työkseen
luumyllynsä kolkkohon kitahan syöksee.

Hän jauhaa hienonhienoksi hiljaa
työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.

Luumylläri ankarin silmineen
tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,

joka halki yön oli luona koneen,
ei lepoa saanut päivähän moneen.

Hän katsoo virkkaen teräskielin:
»Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.

Saat sormuksen sä väsynyt impi,
punarenkaan; — muita se kaunihimpi.

Tule, katso, mä välkkyvin pyörinein
sinut, tyttö, kuljetan kullaksein.»

Ja neidon tempovi huumeinen
nyt viuhke pyörien, hihnojen. —

Hätähuuto vihlova, toivoton. —
Punasormuksen sai morsion.

Ja neidot toiset ne kauhuissaan
punakihloja katsoi. — Kehräs vaan.

Luumylläri hurskas on pohatta,
ei heikkoa, hentoa armahda.

SUURKAUPUNGIN JALOISSA.

Pääsi päällä sumuvuoret piettää taivahan. Toivot täällä hukkuu nuoret elon vaivahan.

Syksy musta, kolkko puisto, tulet sammuu pois. Lohdutusta menneen muisto miten tuoda vois?

Kuni veitsi vain se leikkaa sydänjuuria. Taittui peitsi, löit sä veikkaa turman onnella.

Täällä yksin voittajalle päivyt paistelee. Pettymyksin kulkevalle kuilu aukenee.

Sumupilvet raskahasti kaiken kietovi. Ivan ilvet kamalasti vilhuu vastaasi.

Keltalehti maahan putoo, lokaan tallataan. Turmas ehti, noin se kutoo sulle verkkojaan.

Hornan väet täällä, tuolla, teljet tuhoisat. Muut sä näet voitonpuolla, — itse uppoat.

Ihmishaamu kuni haaksi harhaat ruoriton. Valkee aamu, ainiaaksi kohtaat kurimon.

Puiston rantaa laineet tummat lyövät synkät niin. Kuohu kantaa viestit kummat: vaivuit syvyyksiin.

REPALEISET.

Kunne kuljen, kussa käyn, yhä kohtaan saman näyn: repaleinen ryysynuttu, kurjuustaru suruntuttu.

Hohtavainen talvisää,
kiteet kiiltää, noit' en nää.
Koittehessa talviaamun
nään vain laahustavan haamun.

Kadun loisto, mitä liet?
Minne kantajas sä viet?
— Tuost' en huoli, katseen näin ma
sairahan, sen valtaan jäin mä.

Touhu toivorikas — sen
ohi kuljen, arkaillen.
Elon usko — murhe vei sen. —
— Muistan nutun repaleisen.

Suuri, kaunis kaupunki,
kuink' on kylmät katusi.
Repaleiset rivein pitkin
siellä näin, mä — kuljin — itkin.

KELLARIKERROKSEN LAPSET.

Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. Kellarissa asuvain itku on se pikkulasten.

Siellä katse riutuva,
jot' ei helli päivän terä.
Kiviluolan lapsella
leikkitanner pihanperä.

Kävyt, sammal, kukkaset,
rannan hiekkapenkeret,
aallot loiskivaiset varmaan
soisi heille ilon armaan.

Haa, on turhaa ruikutus,
tuolta soi jo kirous.
Vaan ei auta itkun voima
eikä kirous ja soima.

Paljon maassa onnea, loistoa ja elämätä. — Kiviluolain lapsilla yltyvi vain puute, hätä.

ILOTON ILTA.

Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka; tuijottaa illan hämärään nuor' äiti, äitiparka.

Ja lattialla kehdossa
lepäilee valju lapsi.
Sen poski sinenharmaja,
iloton valkohapsi.

Kuol' isä tehtaan rattaisiin;
nyt äiti raataa päivät,
ja entisaikain muistelmiin
sulommat hetket jäivät.

Ei enää lieden ääressä
hupaisna häivy ilta,
vaan kolkkoa on elämä
kuin murheen musta silta.

Ja huokauksin katsahtaa
taas nuori äiti kehtoon:
»Pien' orpo osakseen se saa
vain ilottoman ehtoon. —

En sua, koito, kantanut
mä keväisehen hymyyn.
Sun huomenesi kiisi pois
pahojen pilvein lymyyn.

Mut pieno, äidin lemmellä
aatoksen' sua muistaa,
kun päivin ratas kiitävä
koneessa lankaa suistaa.

Ah ryskehessä tehtahan
niin pitkä, pitkä olo,
ja tuhat kertaa palajan
sun luokses, lapsi-polo.

Ja iltasella askeleet
mun lennättävät sieltä.
— Nyt lepää raajat väsyneet,
mut murhe murtaa mieltä.

Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäksi ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta.» —

ISÄN PUHELU POJALLEEN.

Mun isän rautarattaineen he murjoi ammoin. Niin aukes kuilu kurjuuteen vain tuskan kammoin.

Taas hetken päivää pilkotti,
sain armaan, sulon.
Ja toivehissa lempeni
näin suven tulon.

Mut tehdas ryösti omaltain
pois posken pohteen.
Sai sinisilmät siellä vain
sairahan hohteen. —

Sä synnyit. — Äitis väsynyt
jäi syliin tuonen.
Iäksi sammui hymyilyt
ja syke suonen.

Nyt työhön yksin taivallan
ja yksin palaan.
Mies — surun kätken katkeran
mä sydänalaan.

Sait elon aamun ankaran,
vois olla toisin!
Ah jospa uuden maailman
ma luoda voisin.

Taas aatokseni vauhdin saa,
kun sinut tapaan.
Mä tahdon henkees puhaltaa
nyt hehkun vapaan.

Sinussa jääköön kytemään
vihani valkeet. —
Käy koston tulet liekintään,
kun lietsoo palkeet. —

Laps, polvellani istu vain ja leiki hetki. On isäs orja — raadantaan taas hällä retki.

YKSIN MAAILMALLA.

Isä yksinänsä harhaa maailmalla töissä. — Eipä talven öissä unta saa hän; tähtitarhaa tähyy silmä kaihossaan. — Koti kaukana on vaan.

Muistuu mieleen vaimon nuoren kirkassilmää kaksi, aatos ankeaksi käypi alla tuskan vuoren. — Entä lapset? Hymyjään milloin isä nähneekään? —

Tuolla tehdas — tuossa katu, köyhän miehen matkalatu. — Kodin tähtöstä ei näy; — sydän kivikovaks käy!

III

ILOLLA TERVEHDÄN.

Ilolla tervehdän jokaista aatosta, mi syttää sydämet, jotka nukkui untaan. Se salamana yötä häikäisee ja lankee valheen valtakuntaan ja herättää ja hämmästyttää.

Ilolla tervehdän jokaista säkenöivää sanaa, min hehkumieli julki linkoo. Se kaikkehen, mi lahoo, mätänee kuin säilä kuolettava sinkoo ja ainiaaksi kuoloon manaa.

Ilolla tervehdän jokaista tekoa, mi vastaisuuteen kuin kiila sitkas ponnistaapi. Sen eessä repee kaikki kelvoton, ja terve sijahan vain saapi, niin elo siirtyy uomaan uuteen.

Ilolla tervehdän mä uskoa, mi siirtää vuoret ja elävöittää kasteen lailla, saa vihannaksi elon aavikon ja yhdistävi mielet nuoret jo käymään aamunkoiton mailla.

SYDÄMELLENI.

Ah sydän ikinuori, taivaan laina, min hehku valostavi elon tieni, muu onnen osani jos liekin pieni, sun tähtes jumalia kiitän aina.

He varmaan siunasivat äityeni, myös hellin katsahtivat minun puoleen, jos kuinka joutunenkin vaivaan, huoleen, niin rohkeasti sykkää sydämeni.

Kun vaihtuu suvi, talvi; elon rata käy tietään mutkallista yllätyksin, niin liikut, sydämeni, värähdyksin;

mä elän, maailma jos miltä näyttää, ja vuolas virta suoneni mun täyttää; on murhe, ilo, kaikki ihanata.

MÄ KIITÄN.

Te elättekö, suuret jumalat, kuin muinen, kannatteko valtikkaa, kun iskee ukkonen ja salamat ja talven maille, suvi vaeltaa; myös kohtaloni johditteko? Niin nyt teille puhkeen kiitoksiin

vuoks toivehitten täyttymättömäin ja kaihojen ah aina kyteväin ja kangastusten, joita tavottamaan en väsynyt ma kuolohoni hamaan, päämäärän vuoksi, jota saavuttaa en konsaan, konsanaan mä saa.

On haava povessani polttava, ja ruhjoo ristiriita sielua. — Mä kiitän tuskaa jäytäväistä, syvää, eloa kiitän yhä ylentyvää. Mä kiitän, etsijän kun osan sain, inehmo, — pisarainen vain.

KYYNEL.

Kyynel, tukahduksiin hiljaa heityit, sielun salauksiin häivyit, peityit. Puhjennut et esiin, poveen kierit, vaivuit, sydänvesiin syviin vierit.

Kyynel, vuotta monta noin sä elit. Tuskaa pohjatonta piilottelit, kunnes helmyeksi saivat kitees, laukes ainaiseksi raskaat sitees.

Kyynel, vaivoissansa sinuun, rinta kätki kalleintansa, ihaninta. Siks' on pyhä palo säihkylläsi, käyt kuin taivaan valo kätköstäsi.

JOSPA VOIS.

Ah jospa vois kaikota pois,

pääskynä heijata siinnossa satehen kaaren, perhona leijata kummuilla terhensaaren,

helmenä aaltoihin hukkua, iäksi nukkua, piillä simpukan lailla sointujen mailla!

Ah jospa vois!

LAULU KULTAKUTREILLE.

Niin kauan päivän esti kolkko muuri, ja autius vain kesti, suru suuri.

Kuin varjo päivin elin,
öitä valvoin.
Mut onni seisoi selin,
turhaa palvoin.

Nyt katsahtaissa pienoon
päivä hymyy,
ja luokse kolkon tienoon
onni lymyy.

Tuo kultakutrein väike
onhan aivan
kuin suviaallon läike
unheeks' vaivan

ja viaton sen somuus lumousta, min tieltä onnettomuus häipyy musta.

Mä elon arvan vajaan
olin saanut. —
On pienon tullen majaan
murhe laannut.

Taas, sydän, irroittuvat ilmaleijas, ja aukee unikuvat, taivas seljas.

SYYSKUVA.

Niin mykkä on valkokoivu, ei lehvät laulaen soi. On raskas aaltojen siinto, ei kaislikko hymytä voi.

Lymys aurinko alle pilvein,
ja usvassa itkee maa,
ja rannikon lintu rukka
puun oksalla vaikertaa.

On hiljaisuus niin synkkä,
sydän kauhistukseen jää,
kun murheen musta purje
yli ulapan häämöttää.

Ja kaukaa kärsimysmajat
nyt sieluhun kangastaa,
sadat nousevat kurjuuskuvat,
ja tuskasta huokaa maa.

Maa kaunehin maailmassa,
miks' noin olet onneton,
miks' raukoilla rantamillas
yhä vaiva valtias on?

— Kysy ellös, turhaa se oisi.
Ei kenkään vastaa, ei. —
Niin synkkä on valkokoivu,
syys vihreän vaipan jo vei.

ENSI LUMELLE.

Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta, talvi, satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.

Metsätiellä mä yksinäni harhaan. Unten kukkatarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.

Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.

HYMYJEN LAPSI.

Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.

Helmi, tytti kultainen, lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhos-elon vaiko varjostojen pelon?

Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.

UNELMAT.

Te unelmat niin rakkahat, sulohaavehet armaat. Paras sielustain eli teissä vain, elonpäivät kun kiisivät harmaat.

Nyt uhkaako
käsi raskas jo? —
Liki varjo on musta.
Hätä silloin ois
mun paeta pois
ja etsiä lohdutusta.

Te unelmat niin rakkahat, yhä siivillänne mua kantakaa, kunis laukeaa elon maisen hauras jänne.

YSTÄVIÄ.

Kun Hiljallensa milloin eloni vierii rata, mun unhottaa he silloin. Mut konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä…

SÄRKYNYT KUVA.

Kuvas nostin alttarille, uhrit suitsuttelin sille, ihastelin katsein, runoin, sädekehykseen sen punoin.

Itse pyhättööni hiivit,
sädekehän rikki riivit,
mureniksi iskit kuvan,
— hävityksees annoin luvan.

Vielä kiittelenkin sua. —
Joudat sitten unhottua. —
Vasta valhejumaloita
kaukaa karttelen mä noita.

IV

VAPAA VENÄJÄ.

Ovat syttyneet tähdet läpi korkean siintävän taivaan Tulet tuikkavat miljoonittain laen kuultavan yllä!

Jo hohtavat hanget, lumikitehet kirkasna säihkyy lakeuksilla laajoilla noilla ja juhlivi aarniometsät hopeaisessa helmivyössä.

Nyt taivahan valojen silta ja metsä ja maa ne juhlaa, juhlaa pitää. Ja tyyntyvi aavikon tuuli, soi ilmojen hartaus-urut pyhävirttään.

Noin koskaan syttynyt tähdet
ei Pohjolan yössä.
Noin koskaan ei hohtanut hanget
maan äärestä toiseen
kuin nyt, kun vuossataiskahleet
Itä murtaa.

Noin koskaan ilmojen urut ei soineet. Noin koskaan aavikon tuuli ei lepohon mennyt kuin nyt, kun Venäjä herää ja suurena, vapaana kohoo!

Nyt Pohjolan yöstä se rientää tähtien soihtu ja vapaata Venäjää tervehtää.

MEREN RANNALLA.

1.

Eespäin vierivi virta, oma sen uurtama uoma, muitten ei valmiiksi luoma.

Eespäin kuohuvi koski,
jokainen pisara elää,
rientämysriemusta helää.

Eespäin järvien laineet
odotustuskaisna kovin
rientää sykkivin povin.

Eespäin meressä aallot
kulkevat riehussa myrskyn,
nostaen pinnalle tyrskyn.

Eespäin! elämän laulu aaltojen keskeltä kajaa, pisarat toistansa ajaa. —

2.

Kuinka onkaan ihanainen meri, kun se levotonna kuohuu, kiehuu esiin pohjavetten ponnistaissa, taistohaluisna sen povi riehuu.

Aaltoin kuohupäisten huminasta
kaikuu valtalaulu suuren hetken,
jolloin elämä on täyteläisin
vaeltaen vauhdikkaisen retken.

Joka aalto huutaa: joudu, joudu,
tahi paikallesi tuohon taannut!
Nyt on aika rientää riemumielin,
jos liet aikoinasi maassa maannut.

Noin sä kuohujen näät kohoavan,
elon valtalaulun kumman kuulet.
— Yllä taivas siintää sinipilvin,
puhaltavat raikkaat aamutuulet.

Elää meri, joka pisarassa piilee rantain kuvastamat taulut, piilee kaiho uusiin näkemyksiin, — puhkee vapauden valtalaulut.

3.

Käy rynnäten vaahtoharjat meren pintaa. Noin tuskien, riemujen sarjat ne vellovi rintaa.

Käy kuohuen pohjavoimat
syvänteistä.
Noin nousevat tunnon soimat,
saa muurina seistä.

Käy voimaansa villiä laulain
pisaraiset.
Noin suurta on katkoa paulain
pois langat maiset!

Käy päivähän pärskyt ne tuolla
ja hukkuu.
Noin hetkinen hehkua, kuolla
kuin kupla, mi nukkuu!

Ei kuolla, nukkua lainkaan!
Iät elää!
Iki-elämän mistä mä sainkaan?
— Meri helää!

4.

Kera aaltojen venhomme lennä, päin kaukorantaa jo ennä, josta siintävi aamun koi, pois ahtailta rantamilta sinivihreä, vilpoinen silta vie, tuuli kun ilmassa soi.

On uljasta, pelkoa vailla, lokin lentävän kulkea lailla, sydän nuorena riehahtaa. Me etsimme untemme nientä, mitään siellä ei ahdasta, pientä, kaikki kaunista, sointuisaa.

Meri, harppua soita sä meille, kun kuljemme toivojen teille päämääränä onnen maa. Sitä nähty ei koskaan ennen, nyt löytöretkelle mennen ken henkensä uskaltaa?

Kuka kanssamme purtensa suuntaa päin päivyttä, kaukaa mi puuntaa yli ankaran aallokon. Päämäärä voi kaikota yhä, tää riento, riento on pyhä! — Kuka urhea, uljas on?!

VILLIHANHET.

Kun huokuu raskaasti hallasuo ja laiho rinteillä vavahtaa, kun pohjan taivas jo loimun luo, he silloin lentohon havahtaa.

He tänne saapuivat palvomaan
suv'öitten herttaista hohtoa.
Taas syksyn tullen he etsii vaan
aurinkoaavoille johtoa.

Niin ilma siintävä, kuulas on,
mut maassa kuoleman harmaus.
He tuolla nousee jo lentohon,
uus' aukee untensa armaus.

He parvin pilvihin kiidättää
ja muistaa palmujen väikkehen.
Suon kylmä aavikko alle jää,
hyy kahlii järvien läikkehen.

He talven helmaan ei jäädä voi,
ei syksyn kourissa itkeä,
kun lämmön maista jo kutsu soi
ja kantaa siipensä sitkeä.

He lentää, uuvu ei yksikään
ei heissä hentoa, heikkoa.
Niin suurta, vapaata siivillään
on taivon ääriä leikkoa. —

On hallasuo yhä huurussaan, ja mättäät usvahan vaipuvat. Mut taivon kaukaisen rantamaan he parvi parvelta haipuvat…

KUOLEMATTOMUUTTA.

Uhkaa se mullalla sielusi maataa, kurjalla kullalla aattehet kaataa.

Uhkaa se katkoa
henkesi lennon,
julmasti ratkoa
haavehen hennon,

elävän paulita vankilan hautaan, ihmisen naulita ristinpuu-lautaan.

Turman sä torjutko,
estätkö juonen?
Taikka jo horjutko
helmahan tuonen?

Horjunet. — Haavehet
kuitenkin lentää,
nousee kuin aavehet,
elohon entää.

Helmasta aikojen
aattehet herää,
voimalla taikojen
tekevät terää.

Jälleen ne välkkyvät
taivahan ruskot.
Jälleen ne hellyvät
innot ja uskot.

Tähtien piirit ne
tuiketta jakaa.
Korkeella viirit ne
maassa mi makaa.

Kestänet. — Puhkeaa tomuskin kukkaan. Unelmat uhkeaa, menneet ei hukkaan.

MIES.

Inhalaisen iskuin lyömä martahaksi maahan kaatuu miesi, salavainon syömä. — Luuletko: hän maahan maatuu?

Ei! Jo laukee tahdon salpa,
tulvana nyt vierii voima.
Terästyypi järjen kalpa
tahdon tarmon aateloima.

Nousee, häväistykset häätää,
aukoo viisauden uksen.
Suojamuuriksensa säätää
ihmisyyden, valistuksen.

Pakenevat pahansuovat
aateloidun miehen mieltä,
niinkuin öiset varjojuovat
hiipivät pois päivän tieltä.

Moni kysyy, ihmettelee: mistä rintaan rautavalli? — — Sydän siellä sykkäelee, joka sorrantaa ei salli.

AJATUS.

Sä kun sytyt, herää hengen valo, uusi ihminen. Syttyy sieluun palo tulen ikuisen.

Sä kun sytyt, näämme erhetyksen tuhatvuotisen, mielten hämmennyksen, paljon hulluuden.

Sä kun sytyt,
arvottomaks' kääntyy
valheen palvelus.
Ohje uusi sääntyy;
riento, kutsumus.

Sä kun sytyt, elon tarkoitustaan etsii ihminen, tahtois yöhön mustaan heittää sätehen — — —

HUONOSSA SEURASSA.

On pieni vaiva, mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden.

Mut se on onnetonta, jos jääpi yksikseen ja silloin tuntee, ett' ompi tyhmyrin tai konnan alhaisen seurahan syösty. —

Niin pian vieraan seuran huononkin voi tilittää ja jättää silleen. Mut itses kanssa tili raskahin, se tuottaa tuskaa äärimmilleen.

YHDENVERTAISUUTTA.

Ihannetta etsit, houkka, täällä löytämättä. Sydämiä kalvaa toukka, kahle käärii kättä.

Aukee tuonen tupa jäinen,
ihanteesi tapaat:
kuningas ja kerjäläinen
säädystään on vapaat.

Makaa tasa-arvon unta viisahat ja hullut. Haa — jo untes valtakunta vihdoinkin on tullut.

ISRAEL JA JEHOVA.

Kävi turmelus Israelissa, rikos, rutsaus täytti maan. Pyhä suitsutus synagogissa oli valheuhria vaan.

Papit palveli mammonaansa
osan orvoilta ryöstäen.
Päämiehet valtikkaansa
piti ikeenä ihmisten.

Niin Jehovan välkkyvä miekka
se sinkosi huotrastaan.
Ja vapisi Juudaan hiekka,
oli kansakin kauhuissaan.

Ja huulilta profeettainkin
soi tuomion toitotus:
»Nyt täyttyvi uhkaus lainkin,
syvä näät oli lankeemus.»

Mut kuinka lie käynyt sitten,
toki virkosi kansa ja maa.
Läpi Jehovan tutkaimitten
taas alkoi se ponnistaa.

Myös nousivat rikos ja riehu,
sudet entiset irralleen;
synagogissa uhrien liehu,
tekohurskahat temppuineen.

Noin Israel kiihtyi humuun, vihan villin aukesi tie. — Mut Jehova häipyi sumuun sen jälkeen nähtykö lie? —

ELON MARKKINOILLA.

On elon markkinoilla tungos, tohu ja kiihkeätä vaihtokaupan kohu. Myös sekalaista väki, mistä tietää, ken veijari on, luottoa ken sietää?

Ja kukin päänsä, sydämensä kamat
tuo tarjolle, on tuottehet ne samat,
joit' ompi kaupiteltu sataisvuosin,
jos liekin saanehet ne uuden kuosin.

Mut kuinka kilvataan, niin tyhjä tasku on tulos, vararikko, jälkilasku. Pää, sydän särkyneet; ja mieli musta vain vartoo tuonen oven avausta.

LUOSTARIVELI.

Paha enne: mustat kortit vastaisuuteen katsoessa. Tiellä muurit, rautaportit, mieli murheen kahlehessa.

Näki unta lemmen häistä, syleillä sai rintaa jäistä. — Lohdutusta poven haavat munkkikammiossa saavat.

Eessä pyhän Madonnan, jumal'äidin suloisan kieltää koito maailman.

Syttää tulet kynttilään,
ilot kieltää elon tään. —
Riutuu suureen ikävään…

ERI TEILLÄ.

Vastakkaisin käypi tiemme: Sinä kuljet pintapuolla, minä mielin elää, kuolla syvänteissä — siksi liemme, saman emon lapsukaiset, vieraita kuin muukalaiset.

Sinä päiväperhon lailla leikiten käyt elon mailla. Mua veren kutsu ajaa käymään kumman kuilun rajaa. Erilaiset täällä tiemme; — mitä iäisyyteen viemme?