SISKOSARJALLE

Satuja ja kertoelmia

Kirj.

VERA HJELT

Suomensi

Hilda Käkikoski

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava. 1894.

SISÄLLYS:

1. Koti.
2. Vanha satukuningas.
3. Metsään.
4. Paripuolet.
5. Rantalan lapset.
6. Hoidon puutteessa.
7. Sirri.
8. Samalla pellonpientareella.
9. Pikku Kaarlo.
10. Miirin kuoltua.
11. Lintuhämähäkki.
12. Pieni sanomalehtimies.
13. Elman Viaporin matka.
14. Yksi päivä »kulta-, hopea ja helmi-äidin» luona.
15. Jouluaamuna maalla.

KOTI.

On kotini köyhä ja pienoinen
Ja paljon on huolta siellä,
Mut mielelläni mä hyppelen
Sen kanervaisella tiellä.
Siell' äiti vaalivi katseillaan
Ja taatto tukevi pienoistaan.
Sopuisina siskoset häärii,
Ja auttavat toisiaan.

»Mä siunaan kotia, taattoain,
Ja äitiä, siskoloitan,
Teen työtä suureksi tultuain
Ja puuttehet vielä voitan.
Kun isäni horjuu vanhuuttaan,
Hän tukea saapi lapsiltaan.
— Oi siskoset, yksin mielin
Me kotia vaalitaan!

VANHA SATUKUNINGAS.

Monta vuotta jälkeen maailman luomisen syntyi poika, jolla oli ihmeelliset silmät ja korvat. Mihin ikinä hän loi katseensa, siellä hän näki sadun, ja hän kuuli korvaansa kuiskailtavan mitä ihanimpia ajatuksia satujen muodossa. Hän luki satuja pilvien hattaroista aivan kuin suuresta kuvakirjasta. Järven kalvo oli täynnä satukirjoitusta. Tuulen suhina kuiskaili hänelle kummallisia tarinoita, ja kun hän kulki metsässä, niin kaikki metsän elävät, sudet, karhut, linnut ja madot kertoilivat hänelle hauskoja juttuja. Yksinpä pikku muurahaisetkin pyöreässä kekosessaan tiesivät jutella hänelle monta merkillistä elämäntarinaa.

Kasvoipa sitten pojasta mies. Kun hän oli oppinut ulkoa viisikymmentä sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua, niin hän kruunattiin Satusaaren kuninkaaksi Ihannemaan mantereella. Se maanosa on niin kaukana, ettei sitä löydy edes kartaltakaan.

Satukuningas oli hyvin kiltti kuningas. Hän ei koskaan käynyt sotaa ja oli niin ystävällinen, ettei huolinut edes harakoitten takia ruutia haaskata. Kyllä hänen valtakunnassaan ruutia oli. Kaikki tynnyrit olivat täpösen täynnä kellarissa, mutta niitä ei ollut edes avattukaan, sillä ketäpäs tuo kiltti kuningas olisi ampunut, kun ei kukaan hänen vihollisekseen ruvennut?

Muutamana päivänä antoi satukuningas julistaa valtakunnassaan hauskan sanoman: »Tästälähin» — kuulutti hän — »pidetään linnan salit avoinna joka ilta kello 6, ja kaikki lapset, jotka siksi ovat ennättäneet lukea läksynsä, saavat kerääntyä piiriin valtaistuimen ympärille hauskaa satua kuulemaan». — Ja silloinkos syttyi lukemisen into satukuninkaan valtakunnassa! Ei ollut, näet, ainoatakaan läksyn lukijaa, joka ei olisi pyrkinyt satukuninkaan luo.

Ensimmäisenä iltana tuli linnaan viisisataa seitsemäntoista poikaa ja tyttöä.

— Osaatteko läksynne, pikku veitikat? — kysyi kuningas.

— Yes, yes, Teidän kuninkaallinen Majesteettinne — huusi muuan pojista, joka oli lukenut niin innokkaasti englanninkielistä läksykirjaansa, että pää vielä oli täynnä englantilaisia sanoja.

Tuo vanha viisas kuningas ymmärsi kyllä mitä merkitsivät »yes» ja »kyllä» ja »joo» — hän ymmärsi kaikkia kieliä, mitä hänen valtakunnassaan puhuttiin.

Kuningas lähti tervehtimään pikku vieraitaan ja jakeli heille namusia taskustaan. Mikä sai piparikakun, mikä sokuripalan, mikä rusinan, saivatpa muutamat paperinukkijakin. Kaikkia vieraitaan puhutteli kuningas ystävällisesti ja asetti heidät piiriin valtaistuimen ympärille. Muutamat istuivat tuoleilla, toiset jakkaroilla, mutta useimmat istuivat lattialla. Vähät siitä missä istuttiin, kunhan saatiin kuulla kuninkaan satuja!

Kas nyt! — Kaikki olivat hiljaa.

—- Kuu nousi taivaan rannalle hohtavan punaisena! — —

— — Niin alkoi kuningas satunsa.

Kun alkusanat olivat lausutut, silloin lapset istuivat henkeään pidättäen ja kuuntelivat kuninkaan kertomusta.

Kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät, ja yhä istui satukuningas linnassaan kertoellen tarinoita Satusaaren lapsille.

Hän kertoi »Melumikosta», »Prinsessa Ruususesta», »Pikku Matista», »Koivusta ja tähdestä», »Sampo Lappelillistä», »Hyrrästä» y.m. Ja sadut eivät koskaan loppuneet, hän kun osasi ulkoa viisikymmentä viisi sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua.

Joskus kuningas lauloikin satujaan. Hän lauloi niin kauniisti, niin suloisesti ja joskus niin hauskasti ja reippaasti, että lapset riemuissaan yhtyivät lauluun ja lauloivat sykkivin sydämmin satukuninkaan kanssa yhdessä.

Joskus kuningas teki sadusta leikin ja silloin lapsilla oli kaikista hauskinta. Linna monta kertaa kaikui naurusta ja käsientaputuksista, kun kuningas leikki lasten kanssa »Olli Hiihtosta» ja »Kallea ja Kaisaa».

Kerran lapset tahtoivat antaa vanhalle kuninkaalle jotain, josta hän tulisi oikein iloiseksi. Mutta mitähän he voisivat lahjoittaa kuninkaalle? — Se oli vaikea kysymys.

Lapset tuumasivat ja tuumasivat, he ehdottelivat ja neuvottelivat, ja siinä puuhassa meni monta vuotta. Ja kun ei keksitty mitään lahjaa, joka olisi kelvannut kuninkaalle, niin koko tuuma oli mennä myttyyn.

Mutta kun lapset vuosien kuluessa saivat käydä satukuninkaan linnassa oppimassa hyviä ja kauniita ajatuksia, niin he rupesivat ymmärtämään häntä yhä paremmin.

Nyt he tiesivät mikä kelpaisi satukuninkaalle lahjaksi. He tiesivät, ettei satukuningas mistään niin iloinnut kuin siitä, että lapset häneen luottavat, että he häntä rakastavat ja aina säilyttävät mielessään, mitä hän on saduissaan heille opettanut. Ja he tahtoivat hänen neuvoinsa mukaan pysyä uskollisina Jumalaa ja isänmaata kohtaan, ajatella puhtaita ajatuksia, tehdä jaloja tekoja, olla ystävällisiä ihmisille ja aina rakastaa totuutta.

He opettelivat ulkoa kaikki kuninkaan kauniit sadut ja kertoilivat niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Niin säilyi satukuninkaan ja hänen kauniitten ajatuksiensa muisto ainiaan Satusaaren nuorisossa.

METSÄÄN.

— Lapset hoi! Lähtäänpäs metsään! Ottakaa vasut mukaan! Nyt tarvitaankin aika isoja vasuja!

— Sepä hauskaa! Saammehan kiivetä puihin hakemaan linnunpesiä? —

— Ettehän toki! Varkaat ja rosvothan niin tekevät. Nehän hiipivät toisten kotiin ja ryöstävät itselleen heikkojen ja turvattomien omaisuutta.

— No sitten me kai lähdetään sieniä poimimaan. Niitähän äiti niin mielellään paistaa pannussa perunain kanssa.

— Eipä niinkään! Nyt on ollut pitkä pouta ja sieniä kasvaa vaan sateen jälkeen.

— Kuka arvaa? Meillä on paljon hauskempaa asiaa metsään.

— Ai, minäpäs tiedän! Me mennään torpan Kaisalle kahvipuita kokoomaan!

— Ei, Kaisa muoripa ei olekaan mikään aamun torkku. Hän oli jo metsässä tänäin kello viideltä. Siellä hän kulki selkä köyryssä ja taitteli itselleen kuivia risuja polttopuiksi täksi päivää. Taakka oli raskas. Huomenna lähdemme häntä auttamaan. Silloin saat, Gunnar poika, näyttää reippauttasi. Kylläpä siinä vaan oksat ritisee ja puun juuret paukkuu!

— No mutta marjaanko me sitten menemme?

— Emmepä niinkään. Äidin hillopöntöt ovat jo täpösen täynnä, vahatut paperit suulla ja nimiliput laidoissa. Ja aitassa on iso saavillinen vesipuolukoita, joita talvella syödään takkavalkean ympärillä.

— Kukaan ei ole arvannut oikein. Me lähdemme poimimaan käpyjä. Männynkäpyjä ja kuusenkäpyjä niin paljon kuin ikinä löydämme, me täytämme korit ja säkit ja tuomme monta kuormallista kotiin. Mitä enemmän, sitä parempi!

— Osan siemenkäpyjä kokoomme isälle. Hän kylvää ne maahan, josta kasvaa uusi metsä entisen maahan hakatun sijalle. Tuo nuori metsä sitten suojelee peltoja hallaöinä ja rajutuulten raivotessa. Sieltä saa isä metsän riistaa huonoina viljavuosina. Metsän kasvaessa talon arvokin kasvaa. Näin isä jättää jälkeläisilleen suuren perinnön ja edistää isänmaansa rikkautta ja kauneutta.

— Osan käpyjä me säilytämme talveksi ja annamme niiden iltaisin loimuta takkatulena. Oletteko nähneet miten komea sininen liekki niistä nousee? Ja kuinka ne levittävät iloa ja lämpimyyttä kotiin? —

Näin puheli Kyösti setä lapsille sill'aikaa kuin äiti keräsi koreja ja varusti lapsia metsäretkelle. Samalla setä käytti tilaisuutta opettaaksensa lapsia käyttämään noita lukemattomia pikku käpysiä, jotka muuten jäävät metsään mätänemään.

— Niin, ja minä tuon Essille koko korillisen »lehmiä.» Sitten hänen on oikein hauska leikkiä lehmäsillä, vakuutti pikku Tuure.

— Nyt, lapset, metsään! Yks, kaks, yks, kaks! Onko pojilla housun puntit saappaan varsissa ja tytöillä vanhat hameet yllä? Metsässä on paljon nähtävää, siellä hämähäkin verkot ja puun oksat tekevät kulun vaikeaksi. Ei ole aikaa vaatteita varoa. Ja Kyösti setä taas komensi: »vasen, oikea, yks, kaks, yks, kaks! Hän oli hauska johtaja, ja hänen pikku retkeilijä-joukkonsa riensi iloiten ja nauraen kohden suurta, rikasta metsää.

PIKKU TUUREN SEIKKAILU.

Tuure pääsi mukaan. Hän sai ensimmäisenä kantaa eväsvasua.

Tuskin oli päästy vaunuvajan nurkan ohitse, ennenkuin Tuure ehdotteli, että istuttaisiin tien viereen syömään. Olisihan tuntunut erinomaisen hauskalta syödä ulkona oikein eväsvasusta, aivan kuten päivämiehet pellolla. Se vasta olisi Tuuren mielestä ollut aika miehen tapaista.

— Sinäpäs olet mainio mies, — nauroi Elsa. — Eiväthän oikeat päivämiehetkään syö metsäeväitä kotinurkissa.

Ja niin Tuuren tuuma meni myttyyn.

— Juostaanpas kilpaa puistikkojen päähän, ehdotti Gunnar.

Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin kaikki lapset lähtivät juosta vilistämään, niin että hiekka pölysi korkealle ilmaan.

— No, no, Tuure, äläpäs sinä huoli juosta, kyllä toiset pian takaisin tulevat, huusi Kyösti setä.

Mutta Tuure ei kuullut sedän sanoja. Hänen pikku säärensä liikkuivat nopeaan kuin rummun palikat pärryyttäjän käsissä. Samassa sattui varvas kiveen ja poika meni kuperkeikkaa. Lakki lensi kahden sylen päähän tietä pitkin ja Tuuren ympärillä sinkoili voileipiä, lihanpalasia, ja paistettua kalaa. »Päivämiehenruoka» se näin Tuuren korville lenteli.

Siinäkös itkettiin ja naurettiin, kun huomattiin, kuinka voileivät olivat tarttuneet Tuuren vaatteihin. Hauskimmalta näytti se voileipä, joka oli kuperikeikkaa mennessä joutunut Tuuren kämmenen alle, niin että kolme sormea pujottautuivat leipäviipaleen läpitse. Tuure parka oli surkean sekä naurettavan näköinen seistessään siinä hajasäärin ja selkä koukussa. Itkien ja neuvottomana hän katseli kämmeniään, joihin oli muodostunut aivan kuin taikina voista ja hiekasta.

Poika talutettiin joen rannalle, jossa hän perinpohjaisesti pestiin.

Vahti koira piti hyvän huolen siitä, etteivät voileivät ja lihan palaset jääneet tielle kuivamaan.

Hän oli erittäin tyytyväinen noihin odottamattomiin herkkuihin. Vahti olikin ainoa koko seurassa, jonka mielestä tämä oli mainion onnistunut huviretki.

Tuuresta ei ollut tällä kertaa metsään menijäksi, eikä kukaan koko seurassa ollut halukas jatkamaan matkaa ilman eväitä. Päätettiin siis palata koreasti kotiin ja heittää koko retki toiseksi erää.

Paluumatkalla kokivat isommat pojat lohdutella mieliään miten parhaiten taisivat.

— Parasta oli, tuumasi Gunnar, — että tällä kertaa kävi näin nolosti. Tuure on liian pieni ollakseen mukana metsäretkillä. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla, jolloin Tuure vielä nukkuu. Silloin me astumme oikein rivakasti ja saamme työn hyvään alkuun.

— No niin, myönsi Jalmari. Olisihan voinut pahemminkin käydä. Äiti aikoi panna vasuun kananmunan kullekin. Kahdeksan kananmunaa! Kyllä siitä olisi tullut kaunis munavelli, kun Tuure olisi saanut olla kokkina ja patana vanha pärevasu.

Hst!… hiljaa! Tuumasta toimeen! Huomisaamuna klo 5!

— Kuka meidät herättää?

— Anna.

— Siitä ei tule mitään. Silloin Tuurekin herää.

— Miina sitten. Hän nousee varhain kahvia keittämään.

— Se käy päinsä. Pyydetään Miinaa.

MITÄ ORAVAT ASIASTA ARVELIVAT.

— Kuru hoi! voi Kuru poikani! Nyt olemme hukassa. Siunaa itsesi ja kuole!

— Mikä on, äitiseni? Onko koiria metsässä?

— Voi Kuru poikaseni kunpa olisivatkin koiria — kunpa olisivat vaikka susia ja karhuja! Mutta ne ovat pahempia kuin sudet ja karhut: ne ovat koulupoikia! Ne kun metsään pääsevät, niin ne tuhoavat kaikki pikku elävät. Koulupoikia minä pelkään enemmän kuin koiria ja susia ja karhuja ja — ja — ja — Kuulehan kokonaista viisi koulupoikaa. Ne minä laskin varpaillani, sillä enhän minä osaa sormillani laskea.

— Istuppas tähän oksalle, niin kerron:

— Minä olin ison kuusen alla kaarnaa nakertelemassa. Silloin kuului metsässä risahdus. Minä pakenin lähemmä juurta päästäkseni tarpeen tullessa käpälämäkeen. Minä odotin. Minä olin korvana koko orava. En uskaltanut väristäkään. Taas kuului risahdus, kuului toinen, kolmas, ja risahduksia seurasi kova melu, joka lähenemistään läheni. Melu kävi niin kovaksi, että minä luulin vihaisen härän olevan liikkeellä. Silloin mieleni tyyntyi, sillä minä tiesin kyllä voivani härän kanssa kilpaa juosta puitten latvoissa, jos niiksi tulisi.

— Mutta vieläkös mitä! Voi sydänkäpyseni, kuinka minä säikähdin! Härkä ei se ollutkaan! Kuulitko, Kuru poikani, se ei ollutkaan härkä, vaan vaan oli — viisi koulupoikaa! Minä olin kuolla säikähdyksestä. Yksi katseli minua puitten takaa ja huusi toisille:

— Kas, orava, orava! Aijai, kuinka se loikkasi. Onpa hauska saada oravanhäntä hattuunsa. Se vasta komealta näyttää…

— Niin — hän sanoi todellakin — oravanhäntä, ja minä taas hypähdin kauhistuksesta, sillä kyllä minä ymmärsin, kenen häntää hän tarkoitti. Sitten hän lähti juoksemaan ja hosui mennessään pensaita kepillä. Mutta silloin minä läksinkin käpälämäkeen. Minä hypätä kepsahdin puuhun ja pian keinuin korkeimmalla oksalla — ja oravanhännän, sen minä tietysti toin mukaani.

Sitten minä hain tuuheimmat oksat piilopaikakseni ja kätkeysin varovasti niiden keskelle. Samalla ilmestyivät toiset pojat. Ja nytkös vasta elämä alkoi. He nauroivat, puhelivat, kiipeilivät puihin ja nuuskivat ja tirkistelivät kaikkea mitä eteen sattui. Ei edes pikku muurahainenkaan saanut olla heiltä rauhassa. Ikäänkuin muurahainen olisi ollut mikään ulkomaan elävä! Ja sitten he viskasivat kepin muurahaiskekoon, jotta muurahaisparat luulisivat ison villipedon väijyvän heidän henkeään. Ja tuo muka on olevinaan hauskaa! Mahtaisikohan koulupojista olla hauskaa, jos heidän päälleen viskattaisiin joku hirviö?

— Pojilla oli suuret vasulliset… tiedätkö mitä?… kuusenkäpyjä! Mitä ihmeitä nuo tekevät oravan ruualla? ajattelin minä. Jokohan koulupojatkin ovat ruvenneet käpyjä syömään?… Ja nyt tulee kaikista hirvein asia:… niin… he puhuivat jotain sellaista, että piti poimittaman kaikki kävyt metsästä takkatuleen talveksi. Kuuletko, joka ainuan käpy—py—py—sen poimivat pojat pois metsästä. Mitä me sitten saamme syödä, sinä, minä ja meidän pikku piikasemme Kurumuru, kun emme saa yhtä ainuata käpy—py—pystä ta—ta—talven varaksi?

— Voi, voi, voi, voi… kaikkien oravien täytyy kuolla… kuolla… kuolla nälkään!

Ja sitten lie molemmat itkeä tihuuttivat yhdessä.

Vielä kerran oravamuori änkytti: »joka iinuan käpy—py—pysen» ja sitten hän huokasi syvään. Oravamuorilla oli niin pieni suu, etteivät sanat sieltä aina mahtuneet oikein ulos tulemaan, vaan kovassa kiireessä rupesivat huulet tytisemään ja hän sanoi »joka iinuan käpy—py—py», kun piti sanoa »joka ainoan käpysen».

— Mikä se oli?

Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen.

"HÄRKÄ TULEE!"

— Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa, kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä!

Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista!

Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä.

Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan, se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia.

— Nyt se katsoa muljottaa tännepäin!

— Eihän toki?

— Kyl—lä, se näkee meidät!

— Nyt se tulee!

— Minä juoksen!

— Älä, älä, hst, hst, hiljaa! Henkesi uhalla pysy alallasi. Nyt ei vielä ole hätää. Hst!…

Härkä tuli yhä lähemmäs. Tuon tuostakin se heitti niskojaan, nosti päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Se haisteli sieramillaan. Se astui vähän matkaa, pysähtyi sitten, astui ja pysähtyi uudelleen ja mylvi niin, että koko metsä vapisi. Ja vihdoin… se meni koulupoikien piilopaikan ohitse. Niin, se meni todellakin ohitse! Eikä edes huomannut heitä.

Tuskin oli härkä kadonnut näkyvistä, kun koulupojat kaatoivat hiljaa kaikki kävyt vasuistaan voidakseen juosta nopeammin. Ja niin sitä mentiin niin paljon kuin käpälästä kääntyi!

Oravat puitten latvassa olivat kuulleet koulupoikien tuskan ja näkivät nyt, millä kiireellä he pakenivat metsästä. Mitään niin hullunkurista he eivät olleet koskaan nähneet. Ja he suuresti ihmettelivät.

Kurulta pääsi ensiksi nauru.

— Näetkö mitään? kysyi oravamuori.

— Koulupojat lähtevät käpälämäkeen.

— Näetkö mitään muuta?

— Näen kyllä. Nepä olivat herttaisimpia koulupoikia, mitä eläissäni olen nähnyt. Tiedätkö, äiti, he ovat poimineet käpyset meitä varten. Katsos, kuinka suuri kasa käpyjä! Viisi vasullista kuusenkäpyjä nuo kiltit pojat ovat kantaneet meille. Nyt me saamme pitää herrain päiviä koko syys-ajan. Voi sinua, äiti—tiru—lii, kun pelotit minua äsken. Sinä varmaankin kuulit väärin, mitä nuo siivot koulupojat äsken puhelivat keskenään. Sanoivatko ne todellakin, että joka ainoa käpynen piti poltettaman? kysyi Kuru.

— No en minä nyt niin tarkkaan osaa sanoa … enkä minä niin varmaan muista montako käpyä ne lupasivat jättää metsään; mutta ei suinkaan niitä pitänyt juuri jäämän… niin minä ymmärsin.

— Näetkös, äitiseni, kyllähän se on hyvä, että koulupojatkin saavat talvis-aikaan lämmitellä takkavalkean ympärillä. Ja jos kävyistä on heille hauskuutta, niin kyllähän me minun mielestäni voisimme suoda vähän heillekin ylellisyydestämme. Kyllä ne sittenkin riittävät meille sekä heille… Voi noita kilttiä, herttanterttuisia koulupoikia!

Viisi… kuule, kokonaista viisi vasullista kuusenkäpyjä talvivaroiksi!…

PARIPUOLET.

Kesy sorsa pantiin joutsenlampiin. Joutsen katseli uteliaana uutta harmaanruskeata toveriaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sorsaa. Sen vuoksi hän isosti ihmetteli.

— Olipa hauska saada seuraa yksinäisyyteensä, tuumasi joutsen.

Hän polki pari kertaa rivakasti vettä soutimillaan ja purjehti sitten hiljaa ja juhlallisesti sorsan läheisyyteen.

He eivät aluksi ollenkaan suostuneet toisiinsa. Joutsen kolhasi nokallaan sorsaa ja sorsa tarttui joutsenen pyrstösulkaan. Vihdoin joutsen lähti tiehensä ja purjehti toiselle puolen lammikkoa. Ei häntä siihen pelko pakottanut! Vielä mitä! Hänhän oli paljon suurempi ja voimakkaampi kuin tuo vähäpätöinen sorsan rääpyskä. Mutta sorsalla oli paha tapa sotkea vesi sameaksi ympärillään ja pitää itsekseen tyhjää rääkätystä, jota joutsen ei voinut suvaita. Sentähden hän lähti tiehensä.

Sorsa oli pian kuten kotonaan lammikossa ja alkoi elää siellä arkielämäänsä.

Hän rääkätti vanhaan tapaansa mutaisessa rannassa. Hän oikein kaivautui mutaan, niin että ainoastaan pyrstön kärki suorana ja kankeana liikkui veden pinnalla.

Viikot vierivät ja sorsa yhä vaan rääkätti mutaisessa rannassa ja sotki veden sameaksi ympärillään. Hänen ei koskaan tehnyt mieli uida ulommas puhtaampaan veteen. Hän oli tottunut törkyiseen rantaan ja viihtyi paraiten sellaisessa. Silmät seljällään hän tuon tuostakin sukelsi pohjaan. Hän saattoi nähdä veden läpitse. Siellä oli vesikasveja, pikku elukoita, kaloja, toukkia ja muuta hyvää. Sorsa söi niitä mainiolla ruokahalulla. Hän oli mielestään joka päivä kestissä. Alituiseen hän oli ruo'an haussa, ikäänkuin hänen vatsansa olisi ollut pohjaton. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin söi syömästä päästyään ja puhua rääkätti kaikesta mitä sattui vedestä löytämään, kaloista, sammakoista, madoista ja hämähäkeistä. Hän kertoi kuinka sukkela hän oli niitä pyytämään, miltä ne maistuivat, kuinka ne pitivät puoliaan, kun hän oli saanut ne leveään nokkaansa, kaulaansa ja kupuunsa. Sorsa ajatteli ääneensä, ja sentähden hänellä ei ollut mitään salaisuuksia. Häneltä sai kuulla jos jotakin, se nimittäin, joka viitsi seistä rannalla hänen laverruksiaan kuuntelemassa. Hän puheli enimmäkseen ruoasta, kuinka matoset kiemurtelivat vielä hänen kuvussaan tuskissaan siitä, että olivat auttamattomasti suljetut tuohon pimeään vankilaan ja muuta sen tapaista.

Nukkumiseen sorsalla ei ollut paljon aikaa. Kello viideltä hän jo veti päänsä siiven alta, ravisti vähän itseään, silitti hätimiten nokalla höyheniään ja riensi taas päivätyöhönsä — syömään nimittäin.

Harvaan ja voimakkaasti, puhtaana ja ylevänä sousi joutsen lammikon keskellä. Hän mittaeli lammen syvyyttä pitkällä kaulallaan. Joka päivä hän pesi itsensä puhtaammaksi entistään, levitti joskus valkeita siipiään ikäänkuin lentoon noustakseen, mutta vaipui takaisin… ne olivat leikatut. Hän tunsi sen. Ja sitten hän muisti muinaisia aikoja. Hänen muistoonsa heijastui meren aava ulappa, sen siintävän viheriät jäävuoret ja ystävät kaukana pohjolassa. Ja samassa hän tunsi katkeraa kaipausta ja vankina olo ahdisti hänen rintaansa. Taasen hän mittasi likaisen lammen syvyyttä, nosti kaulansa korkealle ja koetti tyytyä kohtaloonsa.

Useasti hän yritti lähestyä sorsaa. Olihan hän — paremman puutteessa — sentään seurana yksinäisyydessä. Ja olihan hän koko hauska olento, kun näki hänen tuhinansekaisessa hyväntahtoisuudessaan tirkistelevän harmaankeltaisilla silmillään. Hän oli niin suruttomasti iloinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ehkä olisikin parasta heittäytyä huolettomaksi ja elää sorsan tavalla, tuumasi joutsen.

— Ei, ei, se on mahdotonta!

Hän nosti kaulaansa, löi siipiään. Ja taas muistui hänen mieleensä tuo halpamielinen pahantekijä, joka otti hänet kiinni kun hän avuttomana, jalat kiinni jäätyneinä, makasi avannossa kaukana jäämerellä. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla siellä kuin uida rämpiä sorsan kanssa täällä ravirapakossa. Vankina olo lammessa oli hirmuisempaa kuin kuolema lumen ja myrskyjen keskellä kuohuvissa meren aalloissa; siellähän oli hänen kotinsa. Sieltä olivat väkivallan tekijät tuoneet hänet tänne ja leikanneet siivet, jottei hän enää koskaan voisi nousta pilvien tasalle ja etsiä kotia, tuota verratonta, vapaata ja laajaa kotia.

Ei mikään eläin ollut hänen mielestään niin julma kuin ihminen, jolla itsellään oli koti, joka itse osasi kaivata, rakastaa ja toivoa… eikä kuitenkaan antanut hänelle vapautta.

Aikojen kuluessa oli hän kerran toisensa perästä koettanut lähestyä sorsaa, mutta joka kerta oli hän vastenmielisyyden tunteen valtaamana vetäytynyt takaisin lammelle. Mutta mitä useammin hän sorsaa lähestyi, sitä kauemmin hän viipyi hänen seurassaan. Lopulta hän tottui törkyyn, rääkätykseen, sammakkoihin ja hämähäkkeihin. Ja niin sorsasta ja joutsenesta tuli ystävykset.

He rääkättivät yhdessä päivänpaisteessa. He lavertelivat, riitelivät toisinaan ja söivät yhdessä.

Niin vierivät vuodet.

Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä. Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä.

Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana. Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja… kuoli surusta.

Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:

»Ken joutsen jalo on luonnoltaan,
Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»

RANTALAN LAPSET.

Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa.

Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin pöydälle hyvä kalakeitto.

Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit.

Lapset kasvoivat suuriksi.

Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja siihen se jäi.

Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa.

Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia hauskoja asioita… kirja vaan tuntui niin ikävältä.

Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta?

— Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu.

— Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi.

— Aijai, saanko minä laivan?

— Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta.

— Mitäs sinä sitten tahdot siitä?

— Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat laivan? Osaatko? Sano!… Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen, etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin kaarnalaiva on omasi.

— Mitäs minun pitää sitte huutaa?

— Huuda ja itke oikein täyttä kurkkua siitä, että minun täytyy lukea läksyä, niin äiti ehkä antaa minun heittää sikseen koko lukemisen. Hän ei koskaan jaksa kuulla huutoa silloin kuin hänellä on paljon työtä. Alappas porata nyt, niin saat laivan vaivastasi… Siinä on punainen purje ja lippu ja mastot ja kaikki.

Eeva teki työtä käskettyä. Hän huutaa porasi täyttä kurkkua, ja lopuksi hän itsekin luuli, että hänellä oli jotakin itkettävää. Äiti juoksi tuon tuostakin sisälle lohduttaakseen tyttöään, mutta mikään ei auttanut.

— Mikähän nyt on tyttöön tullut, kun se niin veljeään säälii? ihmetteli Anna itsekseen. Hän vuoroin suuttui, toisin vuoroin leppyi, mutta kun puolisen tuntia oli kulunut ja tyttö yhä vaan itkeä nyyrytti, tuskastui hän ja ajoi molemmat lapset ulos ovesta.

Eeva ja Santtu juosta vilkelsivät järven rantaan.

Kaarnalaiva oli nyt Eevan oma.

Santtu aikoi opettaa uutta kapteenia laivaa kuljettamaan. Hän kääri ylös housun lahkeensa ja latoi laivan täyteen kahvikupin palasia, kuusenkäpyjä, lastuja ja kaikellaista muuta kallista tavaraa.

Sitten hän kahlasi kauas rannasta vetäen laivaa perässään ja toi sen taas takaisin kiven luokse satamaan »ulkomaanmatkalta», joiksi Santtu kahlausretkiään nimitti.

Pikku Eeva koetti kääriä ylös hameitaan ja kahlasi hänkin vuoroonsa laivoineen aivan niinkuin oli nähnyt ison veljensä tekevän. Hän meni yhä syvemmälle. Santtu heitteli rannalta kiviä järveen näyttääkseen, että laiva pysyi pystyssä, vaikka laineet loiskivat.

Molskis!

Molskis!

Loiskis! Läiskis! Niin pani vesi, kun kivet sinkoilivat laivaa kohden. Joskus tuli monta kiveä yhtaikaa. Vesi lainehti, laiva keikkui aalloilla ja kallisarvoinen lasti oli vaarassa.

Molskis!

Sepäs oli aikamoinen kivi. Kapteeni pelästyi ja putosi istuilleen järveen. Päätä vaan näkyi veden pinnalta. Vesi oli joutunut kovaan liikkeeseen ja laiva keikkui rantaa kohden hyökkylaineitten ajamana. Santtu auttoi Eevan vedestä. Hame pantiin päivänpaisteeseen kuivamaan ja muut vaatteet, niin märkiä kuin olivatkin, saivat jäädä tytön ylle, sillä eihän äiti niitä näkisi, kunhan vaan saataisiin kuiva hame päälle. Niin ajattelivat lapset.

Vihdoin tuli nälkä, ja nälkä ajoi lapset kotiin. Alla päin palasi kaarnalaivan uusi kapteeni ensimmäiseltä purjehdusretkeltään.

Mutta laiva oli hänestä soma ja mieluinen. Se oli nyt hänen iki omansa ja hän kantoi sitä itse kotiin rannasta. Santtu ei koskaan ollut antanut hänen kantaa laivaa, kun se oli hänen omansa.

Voin oli äiti kirnunnut valmiiksi ja puuro höyrysi liedellä. Lasten herahti vesi kielelle ja he riensivät heti pienine kivivatineen äidin luo ja pyysivät puuroa padasta.

— Eipäs anneta, sanoi Anna muori. Jokos luit läksysi? — Jokos kirnusit maidon? »Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.» Ei puuro olisi tullut keitetyksi eikä isän housut paikatuiksi ilman työtä. Kunkin tulee visusti tehdä tehtävänsä.

Lasten pettymys oli suuri.

Santtu haki nyrpeillä mielin kirjansa penkin päästä. Mutta nyt vasta lukeminen tuntuikin vaikealta, kun oli yhtaikaa kolme vihollista voitettavana: läksy, nälkä ja laiskuus.

Hiki tippui Santun otsasta ja suupielet vavahtelivat mielipahasta. Nyt poika huomasi, ettei tässä enää ollut apua kepposista. Läksyn täytyi mennä päähän, ennenkuin puuro sai suljua suuhun.

Uuuuuu! Uuuuuu! ui, ui, ih, ih, ihhh! uuuu!

Se oli Eevan itku. Hänen mielestään sopi vielä hiukan porata kaarnalaivan edestä, koska sitä näkyi tarvittavan. Kukapa tietää, vaikka äiti nytkin väsyisi itkuun ja antaisi puuroa. Auttoihan se temppu aamullakin.

Mutta nytpäs ei itkusta ollut apua. Äiti haki luudan nurkasta ja lupasi antaa Eevalle »koivujuustoa».

Kyllä Eeva tunsi vanhastaan, miltä »koivujuusto» maistui. Siksi hän vapisi, kuni haavan lehti, nähdessään äidin lähestyvän iso vitsa kädessä.

Santtu oli jähmettyä kauhusta, sillä hän huomasi, että nyt lähestyi… hirmuinen hetki.

Mitä tehdä?… Santtu ei saanut rauhaa istuallaan. Hän nousi penkiltä, istui taasen ja nousi uudestaan. Omatunto käski häntä tunnustamaan äidille, että hän oli syyllinen. Toinen ääni kielsi häntä puhumasta. Mutta omantunnon ääni pääsi voitolle. Santtu juoksi äidin luo ja huusi itku kurkussa:

— Äiti, äiti! Älkää lyökö Eevaa; minun se on syyni… ihan kokonaan!

Hän heittäysi Eevan viereen ikäänkuin suojellakseen pikku siskoaan. Hän ei jaksanut nähdä Eevaa lyötävän hänen tähtensä.

Nyt Santtu tunnusti koko aamullisen asian äidilleen. Hän kertoi, miten Eeva oli hänen pyynnöstään ruvennut itkemään, miten hän oli pudonnut järveen, istunut märkä paita yllä, kärsinyt nälkää ja saanut mielipahaa hänen tähtensä. Santtu pyysi ja rukoili, ettei äiti löisi Eevaa, vaan antaisi anteeksi, ja sitä pyytäessään hän itki katkerasti.

Tällä kertaa jäi »koivujuusto» maistamatta, mutta rangaistus tuli kuitenkin toisella lailla. Paha tuo aina pahan palkan. Pikku Eeva sairastui vilustumisesta. Santtu pelkäsi hänen kuolevan ja siitä hän itki katkerasti, kun tiesi itse olevansa syyllinen siskonsa sairauteen. Hän olisi kymmenen kertaa mieluummin suonut itse olevansa kipeänä. Kun Santtu yöllä kuuli Eevan yskivän, silloin nousi hän vuoteeltaan, hiipi hiljaa Eevan luokse ja antoi hänelle vettä juoda. Rantalan tuvassa oli suru ylimmillään, kun Eeva makasi kuumeessaan kuoleman kielissä.

Mutta tauti menikin ohitse.

Se ilta, jolloin Eeva ensin sairastui, oli ollut merkillinen ilta. Äiti oli puhunut kauniisti lapsille. Kaikki olivat menneet levolle ja hiljaisuus vallitsi tuvassa. Silloin nousi pikku Eeva vuoteeltaan ja kätki jotain paitansa poimuihin. Hän hiipi veljensä vuoteen viereen ja kuiskasi:

— Santun laiva!

Suuri märkä kaarnan kappale putosi sänkyyn Santun peitteen alle ja Eeva juoksi takaisin vuoteelleen.

Laiva oli saanut vanhan omistajansa takaisin.

HOIDON PUUTTEESSA.

Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli.

Sere oli vaan kuusivuotias.

Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä.

— Kaak, kaak, äänteli kana pihalla.

Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona, kun sisässä oli niin ikävää.

Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan.

Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään, niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli hiirien takia pannut sen korkealle.

Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle.

Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa.

Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan.

Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle.

Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja… putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle.

Pekka huusi hirveästi.

Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan niin kuin nyt.

Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus.

Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä.

Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut, ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat.

Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa.

Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen. Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin. Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan.

Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen sänkyynsä hyrräämään.

Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle.

Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa. Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella tavalla.

Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta. Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä.

Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän omaa ansaitsemaansa leipää.

Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta, joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut 25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä. Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta» ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan käsityötunneilla koulussa.

Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille.

Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa.

SIRRI.

Heikin kanarialintu asui isossa rautalankahäkissä eteisen pöydällä.
Linnun nimi oli Sirri.

Oli kevät.

Sirri visersi ja varpuset kuuntelivat ulkona ikkunalaudalla. Siellä oli koko parvi kotivarpusia.

Sirri hyppeli häkissään, nokkasi väliin siemenen kupista, kastoi nokkansa veteen ja lauloi laulamasta päästyään; väliin se pani päänsä kallelleen ja visersi hiljaa suruisan säveleen.

Kukaan ei käsittänyt, mitä Sirrin viserrys merkitsi, mutta Heikin mielestä oli luonnollista, että siinä piili joku ajatus, ja sen vuoksi hän koetti tarkoin kuunnella lintunsa laulua. Hän piti paljon Sirristä, ja siksi hän tahtoi oppia ymmärtämään sen kieltä. Helppoa se ei ollut. Vähä väliä Heikki ja Sirri ymmärsivät väärin toisiaan. Kun Sirri visersi vettä kylpeäkseen, niin hän sai hampunsiemeniä tahi sokeripalan, ja kun hän pyrki häkistä hetkeksi lentelemään, niin Heikki toi hänelle ruohoja.

Muutamana päivänä Sirri visersi tavallista suruisemmin. Oli aivan kuin se olisi valittanut kohtaloaan. Heikki kuunteli Sirrin viserrystä ja koetti selittää sen merkitystä.

Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta, jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit.

Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa.

Heikki raotti häkin ovea.

Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja… pujahti ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?!

Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään.

Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä ruokasalissa.

— Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin.

Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle. Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata, sokeroitua pannukakkua.

Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä… ja sitä eivät mitkään herkut voineet palkita.

Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan yläruutu oli auki?

Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä.

Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa.

Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle toisiaan ja… nukkui.

Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu vaikeni metsässä.

— Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla. Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle, muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää.

SAMALLA PELLONPIENTAREELLA.

Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta, milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään kedolle kuolemaan.

Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja voimaa.

Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun päivänkukka joskus ennusti toivoa toivottomalle, uskoa sille, jolta puuttui uskallusta, rakkautta jollekin, joka oli rakkautta vailla, silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa oikea tahi väärä.

Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat sitä ymmärsivät.

Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että tämä vavahteli hermostuneena.

Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.

Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen, jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan, teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.

Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.

Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.

Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella, sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne. Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin puolin eduksi.

Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen, sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.

Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen odottaa syksyn halloja.

PIKKU KAARLO.

Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä oli kasvaa isän pituiseksi.

Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa, läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen.

Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs katsomaan.

— Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin!

Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen välissä.

Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta.

— He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä.

Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra. Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa! Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä keikahti pystyyn.

Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa, että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia.

— Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista, vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea mies, ajatteli Kaarlo poika.

Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot joukot maantiellä.

Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa. Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta:

— No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle?

— Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta on lähtenyt tukka päästä?

— Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet.

— Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet.

Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta … huolet, mistähän niitä saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?… Kuinkahan Kaarlo voisi saada itselleen huolia?

Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän nähtiin myötäänsä juoksemassa.

Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin tallirenki sanoi:

Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän.

Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa.

Mutta — hiukset eivät lähteneetkään!

Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä silmäillen ja lausui äidille:

Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun.

Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi niin mielellään mennä!

Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä, sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on.

Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei tullut kaljupääksi niinkuin isä oli.

MIIRIN KUOLTUA.

Kissa nukkuu nurmikolla.
Nyt on hiirten hauska olla.
Hiirimuori piipottaapi:
»Nytpäs aittaan mennä saapi,
Viedä voit ja juustot sieltä
Kysymättä Miirin mieltä.»

Hiirivaari harmaanuttu,
Miiri vainaan vanha tuttu
Hiipii luokse hiljaisesti:
»Kuolikos tuo totisesti?
Vai lie viekas väijymässä
Kynnen kärjet käppyrässä?»

Pois on Miiri elämästä,
Hiiren lasta väijymästä,
Kynnen kärjet kangistuivat,
Vanhat vihat unhottuivat.
Nuoret hiiret luona Miirin
Asettuupi pieneen piiriin.

Hiiren lapset lystiksensä
Lauloi laulun Miirillensä:
»Nuku, nuku, Miiri kulta,
Elon päivät päättyi sulta.
Paljon meitä vahingoitit,
Isänkin sä joskus voitit.
— Nyt ei Miiri meitä haittaa,
Rientäkäämme kohden aittaa!»

LINTUHÄMÄHÄKKI.

Oli kerran lintu, joka lensi niin korkealle kuin siivet kantoivat. Hän liverteli pilvien tasalla ja hänen laulunsa oli iloisaa, sillä rinta oli täynnä riemua.

Talvisin hän asui etelän lehdoissa ja kevään tultua hän liiteli yli aavain merten pohjolaan kesää viettämään. Siellä lintu rakensi pesän itselleen, ja hänellä oli toveri, samallainen kuin hän itsekin. Nuo kaksi olivat erittäin hyvät ja uskolliset ystävät.

Niin he liitelivät monta vuotta yhdessä yli merien ja maitten.

Oli kerran kevät. Ilma etelässä lämpeni ja päivät kävivät helteiseksi. Silloin lintujen mieli taas alkoi palaa pohjolan vilpoisiin havumetsiin. He odottivat tuulen tyyntymistä, sitten päättivät lähteä matkalle. Vielä yhden yön halusivat he levätä rauhassa ja nukkuivat samalla oksalla kastanjapuun latvassa.

Yö pimeni. Silloin hiipi pitkin puun runkoa hämähäkki. Se oli nyrkin kokoinen ja myrkyllisempi käärmettä. Tuo oli lintuhämähäkki, joka elää etelän metsissä. Ääneti ja hitaasti kulki se pitkillä jaloillaan, se kohosi yhä korkeammalle, kunnes oli päässyt latvan huippuun. Sieltä alkoi se laskeutua oksalta oksalle sitkeätä limaista lankaa pitkin, jota kehräsi laskeutuessaan. Sillä oli sadat silmät, joilla se ahnaasti vaani saalista. Se tarkasti joka oksan, ja samalla sen verenhimo kiihtymystään kiihtyi. Vihdoin hämähäkki huomasi nuo kaksi, jotka nukkuivat pää siiven alla.

Se laskeutui niitä kohden salaa ja varovasti, kuin rosvo ainakin, sieppasi toisen linnuista ja kietoi ruman ruumiinsa hänen ympärilleen. Hämähäkki puristi kahdeksan karvaista jalkaansa niin lujasti linnun ympärille, että hän tuskin ennätti värähtää tuskasta… Ja sitten hämähäkki alkoi työnsä.

Hän imi, kunnes linnun sydänveri oli ehtynyt.

Mutta tämä oli tapahtunut niin nopeaan, että lintu tuskin, ennätti herätä tuntoihinsa. Hän kuoli uneksien uudesta keväimestä, ihanammista lauluista tuolla puolen pilvien, metsistä, meristä ja laaksoista, ihanimmista, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.

Toinen lintu kaipasi kauan ja katkerasti toveriansa. Vihdoin alkoi hänkin nähdä ihanaa unta uudesta keväimestä; ja sitten hän ei enää tuntenut kaipausta.

Mutta hämähäkki hiipi yhä edelleen lehdoissa väijyen saalista. Ei hän oikeastaan ollut paha, tuo hämähäkki parka, mutta hän oli nälkäinen, suunnattoman nälkäinen, ja ruokahalu kasvoi syödessä. Sääli hämähäkkiä, joka ei ymmärtänyt paremmin, vaan sammutti janoaan pikkulintuin verellä.

PIENI SANOMALEHTIMIES.

Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v. 1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon.

Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta siitä ei isä ollut millänsäkään.

Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan.

Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin mielestä niin kaunis.

Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte», »Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja ja muotojen vivahduksia.

Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä, mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II. Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi.

Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä.

Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi:

— Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf?

— Minä se olen.

— Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano!

— Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku
»Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan
Tapani Lagerlöfiksi.

Hän näytti olevan aika poika.

Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä koulussa pitää Tapanin nimen.

Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen.

Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja koettivat arvata, mikä se olisi.

— Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku.

— Ei, tokasi muuan suuri poika joukosta, — nahjukset »lunttaavat», kun eivät parempaa ymmärrä. Kelpo pojat eivät ikinä lunttaa.

— Sitten ne varmaankin polttavat tupakkaa, tuumasi muuan pikku narikka.

— Ne polttavat, ne polttavat, huusivat pojat yhteen ääneen.

Pikku narikan olisi tehnyt mieli yhtyä tuohon tupakkaseuraan. Hän osti salaa rasiallisen paperosseja Tapania ja Kaarloa varten. Mutta nämäpäs eivät huolineetkaan pikku toverinsa lahjasta, vaan toruivat häntä aika lailla ja käskivät pysymään poissa mokomine tyhmyyksineen.

Kello löi 3.

Viimeinen koulutunti oli päättynyt. Pojat riensivät ulos luokkahuoneista.

— Hyvästi!

— Terveeksi Niin huusivat pojat toisilleen ja lähtivät aika kyytiä kotiin päin.

— Kello kuusi minun luonani eikö niin?

— Hyvä on! sanoi Kaarlo ja niin ystävykset erosivat.

Määrätyllä tunnilla he taas yhtyivät.

— No, tämäkö nyt on se »Patrulli», josta sinä puhuit, veliveikkoseni? sanoi Kaarlo.

— Tämä juuri. Ja nyt se tekee temppujaan. Se aika taikuri, kuten näet, katsohan.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone, kun Tapani painoi pientä nappia, joka oli kiinni pikku koneessa hänen pöydällään. Siitä juosta ritisi paperiarkille oikeita sieviä painokirjaimia rivi toisensa perästä, samaan tapaan kuin sähkölennätinkoneesta.

— Tämä on meidän kirjapainomme, sanoi Tapani. — Nyt ei meidän enää tarvitse käsin kirjoittaa »Salaisuutta». Onpas muhkeata toimittaa oikein painettua sanomalehteä. Toiminimi »Tapani Lagerlöf ja kumpp.», eikö se ole komeata. Sinä saat olla osakas minun kanssani. Minä vastaan painokustannuksista ja sinä paperista. Tästä tulee oikea kirjapaino.

— Nytpä sopisi antaa poikien nähdä »Salaisuus», tuumasi Kaarlo.

— Sopisipa niinkin. Minä olen ajatellut, että »Salaisuudesta» voisi vähitellen tulla konventin sanomalehti. Silloinhan muutkin pojat voisivat siihen kirjoittaa, ehdotti Tapani.

— Olkoonpa niinkin. Vaikka hauska sitä »Salaisuutta» on ollut näin kahden keskenkin toimittaa.

Niin oli asia päätetty.

— Saanko minäkin vähän naputtaa? — Annas, minä painan itselleni nimikortin.

— Niks, naks, niks, naks! pani kone Kaarlon käsissä.

Pikku koneesta ilmestyi nimi » Kaarlo Mikael Lindstedt ». Kaarlon mielestä ei hänen nimensä ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta. Hän painoi isän, äidin ja kaikkien siskojensa nimet sekä leikkasi ne irti nimikortin muotoon. Olipa se hauskaa!

— Patrulli! Mistä sinä tuolle otukselle noin sukkelan nimen sait?

— Niin katsos. Se soveltui mielestäni siitä syystä, että minä jo vuosikausia olen käydä »patruleerannut» säästörahat taskussa siinä toivossa, että kerran saisin tällaisen kirjoituskoneen. Olen koonnut kaikki joulurahat, marjarahat, namusrahat ja kaikki isän lähettämät taskurahat, ja niin minä vihdoinkin sain summan kokoon. Isä pani eilen puolestaan parikymmentä markkaa lisäksi. Muuten ei kaupasta olisi tullut mitään isoon aikaan. Viisikymmentä markkaa on aika summa koulupojalle, kirjoitti isä. Mutta hän antoi kuitenkin sen mitä puuttui, sillä hän oli niin iloissaan minun todistuksestani keväällä. Ja isälle on mieleen, että minulla on hyödyllistä toimintaa väliaikoina. Isän ei yleensä ole kukkaron nauhat kovin kireällä, kun tämän tapaisiin asioihin rahoja tarvitaan. Kaupassa on tällaisen koneen nimi Sampo, mutta Patrulli kuuluu niin hauskalta ja merkitsee sitä, että koko kirjapainon saattaa joskus ottaa kainaloonsa ja patikoita toistensa luoksi, jos sikseen tulee. Muuten minusta on hauska antaa omille kapineilleni omat nimet. Sinun isäsi esim. antoi sinulle Kaarlon nimen, koska sinä olit hänen poikansa. Ja minun isälläni ei ollut siinä mitään sanomista.

— Olkoonpa sitten Patrulli. Sehän on niin sinun tapaistasi, sanoi
Kaarlo.

— Huomenna meillä on lupaa koulusta. Silloin alamme oikein painotoimet.
Tuletko tänne kello yhdeksältä? kysyi Tapani.

— Mitä me ensiksi painamme?

— Yhden numeron »Salaisuutta» tietysti.

Seuraavana päivänä Tapani Lagerlöf kumppaneineen työskenteli ahkerasti kirjapainossaan Fredrikinkadun varrella. He vuoroin kirjoittivat ja vuoroin painoivat sekä suorasanaisia kappaleita että runoja.

Tässä saatte nähdä ensimmäisen sivun toveruksien sanomalehteä:

SALAISUUS
N:o 12. 1894.

Toimituspaikka: Fredrikinkatu N:o 8.
Vastaava toimittaja: Tapani Lagerlöf
Ilmestys-aika: Lehti ilmestyy milloin ikinä itse tahtoo.

ILMATIETOJA:

Helsinki Jouluk. 8 p.
Hyvä lumipallo-ilma.
Mainio tuuli jääkelkoille.
Erinomainen luistinkeli.

RAHA-ASIOITA.

Löydetty tyhjä kukkaro. Oikea omistaja saa periä sen koulun löytökaapista.

PÄIVÄLISTA.

Juna lähtee k:lo 8, vieden mukanaan kaikki ne onnelliset, jotka pääsevät pyhäksi kotiinsa.

MATKUSTAVAISIA.

H.M. Kuningas Talvinen, Lucia-rouva ja kaikki pipari-kakkuporsaat.

Helsingistä Jouluk. 8 p. 1894.

SUURI MERIKÄÄRME.

Kauan on koetettu tappaa tuota suurta merikäärmettä sanomalla sitä laivamiesten ankaksi. Mutta mitä pitää tästä käärmeestä ajatella?

Monelta varmalta taholta olemme kuulleet, että käärme on
useita kertoja ollut näkyvissä. Kerrankin se näyttäytyi
Hyväntoivonniemen ja S:t Helenan välillä.

Muutamat vakuuttavat, että se on hirveän pitkä, että sillä on selässä neljä paria eviä ja ruumis on sillä muka keltaisen viheriä; vatsapuolelta on se vaalea. Pää sillä on kuin koiralla, otsa metrin levyinen.

Löytyykö siis todellakin valtameressä suuri merikäärme? Onko tuo kummallinen elävä läkkikala, onko se hai, vai liekö se sittenkin vaan — ankka?

PÄIVÄN UUTISIA.

— KOULUT päättävät lukukautensa Lussiajuhlalla jouluk. 15 p.

— TAPATURMA. Kaksi jääkelkkaa törmäsi yhteen eilen Hernesaaren luona. Yhteentörmäys syntyi siitä, että molemmat yrittivät kääntyä liian äkkiä, kun olivat tulleet lähelle isoa railoa. Ei yhtään ihmistä kuollut.

— KOLERA kuuluu lakanneen tekemästä tuhojaan Pietarissa.
Omenain syönti ei enää ole kielletty.

HUVEJA.

Tuoreita leivoksia Ekberg'illä.

Yhteisluistelua illalla, jos ilma on kaunis.

KOKOUKSIA.

Konventtikööri! Harjoitus k:lo 6 j.p.p. koulutalossa.

KIRJALLISUUTTA JA TAIDETTA.

Jouluksi on ilmestynyt kirjakauppaan:

»Suomalainen kuvakirja», kuvat piirtänyt Venny Soldan-Brofeldt, sanat kirjoittanut Juhani Aho. Joka joulupukin ostettava.

Kun ihmiset näkivät Tapani Lagerlöfin »Salaisuuden», niin he ennustaen kysyivät: — Saa nähdä, tuleeko tuosta pojasta vielä suuri sanomalehtimies? Ja toiset vastasivat: »perästä kuuluu!»

Se vaan on varma, että leikistä usein tosi tulee.

ELMAN VIAPORIN MATKA.

Oli kaunis kevätpäivä monta vuotta sitten. Kello oli kaksitoista ja aurinko helotti korkealla taivaalla. Sieltä se katseli ystävällisesti lämpimällä silmällään pikku lapsia, jotka leikkivät Runebergin esplanaadissa.

Pienokaisilla oli mukanaan lapiot, haravat, pallot ja muut leikkikalut. Olivatpa nuketkin päässeet mukaan. Siinä istui Elman nukki Marjattakin parhaimmassa hameessaan. Hänellä oli korvamyssy päässä ja oikean suutarin tekemät kengät jalassa. Marjatta istui nukenvaunuissa ja katsoa töllisteli silmiään räpyttämättä isoa keltaista aurinkoa. Silloin alkoi Marjatan poskia kuumottaa, mutta punehtumisen taitoa ei kukaan ollut hänelle opettanut. Marjatta oli erittäin tyyni ja tasainen pikku neiti, joka ei laisinkaan ujostellut, kun joku vieras häntä puhutteli, ja jos hänelle kertoi jonkun salaisuuden, niin hän ei kertonut sitä kellekään.

Elma piti paljon Marjalasta, mutta pitikö tämä pikku neiti itsekin itsestään, sitä ei kukaan tiennyt.

Antti oli alkanut hevosleikin, »Pitkä Leena» oli ajajana, ja neljä suurta tynnyrin vannetta vieri eteenpäin leveällä käytävällä. Niitä ajoivat Jenny, Eeva, Oskari ja Anna.

— Heleijaa! Palloukko tulee! huusivat lapset yhteen ääneen. Ja koko joukko kerääntyi palloukon ympärille lapioineen, haravoineen, nukkineen ja muine tavaroineen. Ja silloinpa kuului nauru ja riemu palloryssän ympärillä!

Pikku Elma oli muitten joukossa.

— Piuuuu, piuuuuu, pani muuan palloista, kun ilma virtasi ulos reijän kautta. Sellainen ääni oli Elmalle mieleen. Hän katseli isoilla sinisillä silmillään halukkaasti noita koreita palloja, jotka keinuivat niin hauskasti tuolla ilmassa. Hän huusi ihastuksesta, nousi varpailleen ja kohotti pieniä valkoisten lapasten sisälle kätkettyjä kätösiään ilmaan niin pitkälle kuin käsivarret ylettyivät.

Vieras herra kulki ohitse. Hän kääntyi katsomaan ja pysähtyi. Vieras herra huomasi, kuinka hartaasti pikku Elma halusi palloa. Silloin hänessä heräsi ystävällinen ajatus ja hän osti pikku Elmalle suuren punaisen pallon ja kiinnitti sen tytön peukaloon, jottei se leijaisi tiehensä. Mutta Elma ei osannut tyytyä siihen, mitä sai. Hän pyysi niin herttaisen somasti, että »setä» antaisi hänelle enemmän palloja. Hän hyppi ja huitoi käsillään innokkaasti ja hauskasti ja tavoitteli palloja ilmasta.

Tuon pienen kaksivuotiaan innostus sai »vieraan sedän» hyvälle tuulelle. Hän pyysi palloryssää lainaamaan hetkeksi pallokimppuaan Elmalle.

Kimpussa oli ainakin pari sataa palloa: vaaleanpunaisia, tummanpunaisia ja sinisiä. »Vieras setä» sitoi palloihin kiinnitetyn nuoran Elman vyötäisille.

Mutta mitä tapahtui?

Pallot alkoivat kohota ja pikku Elma kohosi mukana. Pallot nousivat yhä korkeammalle. Ihmiset esplanaadissa näkivät, miten pikku Elma potki jaloillaan ja ojenteli pieniä lapasiin kätkettyjä kätösiään maahan päin, mutta mikään ei auttanut. Pallot leijasivat kohden pilviä ja Elma mukana.

Siinä seisoivat nyt »vieras setä», »Pitkä Leena», Marjatta ja kaikki pienet leikkitoverit katsellen, kuinka Elma hiljaisen tuulen kannattamana purjehti ilmojen halki Viaporia kohden.

»Vieras setä» oli neuvoton, kaikki kaupungin isät ja äidit olivat neuvottomat.

Millä keinoin saisikaan Elman ilmasta, kun ei tikapuista ole apua?

Siinäkös alkoi juoksu ja neuvotteleminen! Koko kaupunki oli liikkeellä etsimässä jotain viisasta ihmistä, joka keksisi keinon, millä Elman saisi takaisin maan pinnalle.

— Joutukaa… pian, pian! huudettiin poliiseille. — Ottakaa Elma kiinni, muuten tuuli vie hänet vaikka Saharan erämaahan, tai putoaa hän mereen ja hukkuu!

Mutta poliisit pudistivat päätään neuvottomina. Heille oli vanhastaan tuttua, että ihmiset olivat valmiit vaatimaan, että heidän piti temmata vaikka kuu taivaalta. Mutta silläkin on omat vaikeutensa, tuumasivat he.

Kaikki viisaat ihmiset kutsuttiin kokoon. Siellä olivat kaikki neuvosherrat neuvottelemassa: siellä oli todelliset ja nimelliset valtioneuvokset, siellä oli kanslianeuvokset, kunnallisneuvokset, kamarineuvokset, hovineuvokset y.m., mutta yksikään ei ollut kyllin neuvokas keksiäkseen keinoa Elman pelastamiseksi.

— Nyt se laskeutuu!

— Ei, se nousee taas!

— Se laskeutuu, se laskeutuu! huusi kansanjoukko, ja kaikkialta kuului huutoa ja vaikeroimista.

Silloin tunkeutui pikku Elman äiti esille kansanjoukosta. Hän ei huutanut eikä vaikeroinnut. Hän riensi eteenpäin kautta väentungoksen ääneti, kalpeana ja nopeaan, aivan kuin olisi hänellä ollut siivet. Ja kummallista — kukaan ei kysynyt, ken hän oli, mutta kaikki väistyivät hänen tieltään. Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta nuo suuret väkijoukot antoivat hänelle tietä.

Isossa talossa asuivat tarkk'ampujat. He olivat saaneet nimensä siitä, että osasivat ampua niin tarkasti. He olisivat voineet tähdätä vaikka neulan nuppiin, jos se olisi asetettu maalitaululle. Heidän luoksensa meni äiti ja pyysi heitä tulemaan pyssyineen pelastamaan hänen lastansa.

Pallot nousivat ja laskeutuivat vuoron perään. Kesti siis kauan aikaa, ennenkuin Elma saapui Viaporiin, jossa äiti jo toivon ja epätoivon vaiheella tarkk'ampujan kanssa lastansa odotti.

Pyssy oli ladattuna. Tarkk'ampuja odotti sopivaa hetkeä. Se tulikin. Luoti vihiäsi ilmaa. Se puhkasi ylimmäisen pallon. Hän ampui ampumistaan. Joka laukauksella särkyi pallo, ja Elma laskeusi yhä alemma, ja samalla kohosi äidin rinnasta palavat rukoukset taivahille. Ja kun viimeinen luoti oli lauaistu, saattoi äiti ilosta väristen jo sulkea syliinsä pikku Elman.

Elma oli pelastettu.

Kun viisaus oli ollut neuvottomana, oli rakkaus keksinyt keinon.

Elma vietiin höyrylaivalla Viaporista kotiin. Hän oli uupunut ja nukkui koko matkan. Herättyään pienokainen tuskin muistikaan purjehtineensa ilmassa Viaporiin. Ei hän ainakaan tiennyt kertoa matkastaan, ei sääskistä, kärpäsistä, linnuista eikä muista huvimatkailijoista, jotka hänen kanssaan olivat purjehtineet Runebergin esplanaadista Viaporiin.

YKSI PÄIVÄ »KULTA-, HOPEA- JA HELMI-ÄIDIN» LUONA.

Lapsi tiedätkö, kuinka kaunista on tulla vanhaksi, hyvin vanhaksi?

Minä olin kerran hänen luonaan, jonka kasvoihin aika on uurtanut syviä vakoja.

Hän on kaunis, sillä hän on viisas ja hyvä, ja hänellä on keväinen sydän, joka ymmärtää sinua.

Kenties sinä tunnetkin hänet. Kun hän oli nuorempi, niin lapset nimittivät häntä »kulta-, hopea- ja helmi-äidikseen», ja vanhana häntä sanottiin »kulta-, hopea- ja helmi-mummoksi». Niin rakas hän oli lapsille ja lastenlapsille.

Hän asui kaukana maalla suuressa talossa. Talon ympärillä oli kaunis metsä, jossa linnut lauloivat ja oravat hyppelivät oksalta oksalle. Tuolla tummanvihannassa sammalistossa kasvoi tuhansittain kauniita kukkia, ja lineain vieno tuoksu virtaili kauas kautta komean havumetsän.

Minä pysähdyin silmäilläkseni luonnon suloutta, hengittääkseni kukkain tuoksua ja kuullakseni metsän puhuvan.

Tiedätkö, lapsi, että metsäkin osaa puhua? Mutta sitä puhetta ymmärtääksemme meidän täytyy hiljaa kuunnella.

Kerran minä kuulin tuulen kuiskaavan jotakin puille, ja samalla puut suhisten vastasivat tuulelle.

Silloin minä lausuin niin hiljaa, etten luullut kenenkään sitä kuulevan:

— Mitähän tuo haapa tuolla haastelee?

— Iltatuulahdus lähenee! vastasi haltia takanani.

— Iltatuulahdus? Mikä se on? kysyin minä.

Haltia hymyili ystävällisesti. Hän pani sormen suulleen ikäänkuin sanoakseen: ole hiljaa, hyvin hiljaa, niin saat kuulla.

Minä seisoin venhelaiturilla pienen järven rannalla ja kuuntelin yhtä tarkkaan kuin haltia.

Silloin alkoi veden kalvo karehtia hiljaisen tuulen henkäyksestä, keveät aallot vierivät poikki järven pinnan, venheet rannalla liikahtivat paikaltaan ja koko metsä suhisi aivan kuin olisi joku siellä hengittänyt. Hetkisen kuluttua tuuli laski levolle ja luonnossa oli kaikki hiljaa.

Haltia katsoi minuun ja minä häneen.

Hän otti pienen suippolakkinsa päästään, piti sitä molemmissa käsissään ja seisoi kotvasen aikaa paljain päin, vaiti ja vakavan näköisenä…

Se oli iltatuulahdus, joka tuli lausumaan hyvää yötä metsälle! Ne puhuvat toisinaan niin kummallista kieltä keskenään, sanoi haltia.

Ja sitten hän taas hymyili minulle, nyökäytti päätään ja katosi metsän pimentoon. Minä seurasin häntä nähdäkseni, minne haltia kiiruhti. Hän riensi metsäpolkua pitkin niin nopeaan, että minä tuskin pysyin hänen perässään.

— Älä mene! Jää minun luokseni! rukoilin minä, sillä minä pidin paljon haltiasta.

Taasen haltia nyökäytti päätään ja hymyili niin ystävällisesti, etten ikinä sitä unohda.

— Älä pyydä minua viipymään, minun täytyy joutua — »hänen» luokseen!

Kenenkä luokse? kysyin minä.

— Hänen luoksensa, vanhuksen luokse tuonne suureen punaiseen taloon. Minä olen hänen ystävänsä. Kun iltatuulahdus on käynyt lausumassa hyvää yötä metsälle, silloin minun työpäiväni on päättynyt ulkona, ja sen jälkeen minä vartioitsen taloa »hänen» nukkuessaan. Se on minun tehtäväni elämässä. Tiedätkö, mitä saattaa tapahtua, ellei tarkoin täytä velvollisuuksiaan? Sen kerron toiste kun tavataan. Ja tämän sanottuansa haltia riensi entistä nopeammin kapeata metsäpolkua kartanoon päin.

Silloin minun sydämmessäni heräsi ystävällinen tunne niinkuin ainakin, kun on tavannut jonkun hyvän olennon. Ja haltia oli hyvä. Sen minä huomasin silloinkin, kun hän sanaakaan sanomatta katsoi minua.

Minä juoksin kaikin voimin, ettei haltia pääsisi näkyvistäni.

Tiedätkö, mitä hän teki?

Hän raoitti kaikkia ovia. Hän pisti päänsä vanhan Maijan tuvan ovesta sisälle, kurkisti Anna Liisan, Leenan ja renkien asuntoon ja tarkasteli joka huoneen talossa. Sitten hän juoksi heinälatoon katsomaan, ettei tallirengiltä ollut jäänyt tulta nurkkiin. Hän käväisi tallissa taputtamassa Pelleä ja Pollea. Navetassa hän lausui hyvää yötä lehmille ja vasikoille ja porsaille sekä nyökäytti päätään lampaille karsinassa.

Sieltä haltia meni suureen punaiseen taloon, jossa »hän» asui, juoksi huoneesta huoneeseen ja katsoi, että kaikki oli järjestyksessä yötä varten.

»Hänen» huoneessaan haltia viipyi kauan. Hän kurkisti joka nurkkaan, asetteli kapineet hyvään järjestykseen yöpöydällä, astui sitten varovasti ovea kohden, pysähtyi ovensuuhun ja katseli ympärilleen. Sitten hän taas otti suippolakkinsa päästään, kuten äsken metsässä, seisoi hetkisen ääneti ja kukaan ei tiedä, mitä haltia silloin ajatteli.

Sitten hän katosi ovesta.

Myöhään iltasella tuli haltia minun luokseni.

— Älä pelkää, jos yöllä kuulet torven toitotusta, sanoi hän. — Palovahti kulkee täällä ympäristöllä kaiken yötä ilmoittaen torvellaan ajan kulua.

Tuo kiltti pikku haltia oli ajatellut, että minä yöllä säikähtäisin palovahdin torvea, ja siitä syystä hän oli kiiruhtanut minua varottamaan.

— Viivy luonani hetkinen, rukoilin minä taaskin.

Ja haltia istuutui huoneeseeni.

HALTIAN KERTOMUS.

— Minä lupasin kertoa sinulle, mitä saattaa tapahtua, jos unohtaa velvollisuutensa, alkoi haltia.

— Muutamana iltana vuosia sitten paloi tuolla alakerrassa iloinen takkavalkea. Tulinen kekäle putosi pehmeälle matolle. Kukaan ei nähnyt sitä ja haltia oli poissa.

Matto alkoi kyteä. Huone oli täynnä savua ja koko talo liekkien vallassa. Tuli paukkui ja humisi; liekit loimusivat korkealle pilviin. Kaikki riensivät ulos huoneista. Ei mitään saatu pelastetuksi. Seinähirret ryskien katkeilivat. Myrsky heitteli palavia kekäleitä rakennuksesta toiseen ja kuumuus oli hirvittävä. Renkitupa paloi, talli paloi, vaunuja paloi, vanhan Anna Liisan tupa paloi. Viisitoista rakennusta paloi sinä yönä poroksi, ja hän, vanhus, katseli surullisena hävityksen kauhistusta.

Vihdoin hän poistui ja meni saunaan lepäämään. Se oli ainoa huone koko talossa, joka oli liekeiltä säilynyt.

Kun minä saavuin kotiin ja näin tulipalon, näin huoneet poroksi palaneina, niin että ainoastaan tulisijat seistä törröttivät synkkinä rauenneitten raunioitten keskellä, silloin minä ajattelin: tämä on minun syyni! Minä en ollut valkeata vaalimassa. Haltian sormi ei ollut kekälettä sammuttamassa, silloin kun se matolle putosi. Minä olin sinä iltana juossut omilla asioillani enkä ollut pitämässä silmällä sitä, mitä kukaan muu ei huomaa.

Se on minun elämäntehtäväni, ja sen minä olin laiminlyönyt.

Nyt minä juoksin »hänen» luotaan Anna Liisan, vanhan Maijan ja tallirengin luo, kävin Pellen ja Pollen tykönä, jotka olivat laitumella metsänreunassa ja pyysin sydämmeni pohjasta anteeksi kaikilta, jotka olivat tulipalon kautta joutuneet kodittomiksi. Silloin »hän» otti minun pääni molempien käsiensä väliin ja katsoi minua silmiin…

Minä ymmärsin, mitä hänellä oli mielessä!

Vuoden kuluttua hän oli saattanut kaikki entiselleen.

Silloin täällä veistettiin, muurattiin ja maalattiin. Kaksikymmentä uutta rakennusta kohosi palaneitten sijaan. Tuo suuri rakennus ja kaikki nuo punaiset tuvat valkoisine nurkkineen ja ikkunalautoineen ovat hänen rakennuttamiaan. Me teimme ripeästi työtä. Minä kävin tuvasta tupaan hänen asioillaan, katsomassa että jokainen sai kotinsa entistään paremmaksi, että ovet tehtiin lujat ja seinänrakoset tilkittiin tarkasti. Kun minä istuin hajareisin katonharjalla nauloja takomassa, niin sydämmeni suli liikutuksesta. Minä ajattelin: en koskaan, en iki maailmassa lähde pois vanhuksen luota illan tultua…

Ja tätä kertoessaan haltia itki haikiasti.

Minä ojensin käteni lohduttaakseni häntä, mutta samassa hän hypätä ponnahti paikaltaan aivan kuin pallo ja riensi nopein askelin herättämään palovahtia, joka oli nukkunut istualleen.

Kello oli kaksitoista.

Samassa kuulinkin juhlallisen torventoitotuksen kartanolta.

Palovahti oli hereillä.

Seuraavana päivänä matkustin pois.

Ja vaunuihin astuessani näin haltian istuvan kuskipenkillä.

Hän saattoi minua kappaleen matkaa. Vaunut pysähtyivät. Haltia hyppäsi alas.

Hyvästi! huusi hän minulle. Älä koskaan unohda velvollisuuksiasi, pieniä enemmän kuin suuriakaan. Ole uskollinen! Silloin voit hiljaisella mielellä, ilman levottomuutta odottaa elämän »iltatuulahdusta».

Hän heilutti iloisesti pientä suippolakkiaan ja katosi koivujen väliin.

JOULUAAMUNA MAALLA.

Lumitähtien sankka sarja
Se peittävi mustan maan.
Yks' tähtönen pilven alta
Se tuikkivi yksin vaan.

Se aamun tähtenä loistaa:
Jo mennyt on jouluyö,
Ja kansa se Herraa kiittää,
Ja temppelin kello lyö.

Se kutsuvi nuoret, vanhat
Iki lemmen lähteellen.
Jo täyttyvi toivolla mieli
Myös kulkijan uupunehen.

Sinä, Herra, Sä yksin tiedät,
Ken nöyrä ja vilpitön lie:
Suo rauhasi siunaus sille
Ja valkeuteesi se vie!