The Project Gutenberg eBook of Musta virta, by Hilja Liinamaa-Pärssinen

Takaperoisessa maailmassa.
Yön hetki.
Luumylläri.
Mun on nälkä.
Rikkurien tuonti Helsinkiin.
Laitakaupungin uusi kirkko.
Muuttolinnut.

UNHOTETTUJA

Aunuksen Okuliina.
Pelastusarmeijan yömajan ovella.
Saunamummo.
Vanha Leena.
Nuori raajarikko.
Imatran uhri.
Mummon kirje.
He ja sinä.
Köyhän joulu ennen ja nyt.
Kurjuus-siskoille.

LUONTOA

Työmies työhön mennessään.
Merikosken liepeillä.
Kesävirkistystä.
Aamuhetki Eteläsatamassa.
Ensi lumelle.
Syyskuutamossa.

ÄITI JA LAPSI

Keväisellä polulla.
Iloton ilta.
Hymyjen lapsi.
Äänestys-uurnalla.
Kohtaus äitien kokouksessa.
Proletaarilapsen kehtolaulu.
Äiti.
Kaksi kalmaa.
Kellarikerrosten lapset.
Ovelta toiselle.
Onneton matkalainen (3 runoa).
Pienoisemme.

AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN

Ystäviäni.
Huonossa seurassa.
Pahin vihollisesi.
Elon langan kehrääjä.
Yksin jätetty.
Totuuden ovella.
Helmen poimija.

MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA

KULLAN VALTA, MULLAN VALTA

Rahan kosto.
Tasaisen kehityksen miehelle.
Yksinäinen kullanhuuhtoja.
Mefisto.
Häädä ahmarit.

AJAN RUNOJA

Sairas aika.
Takatalvi.
Ajatarten kosto.
Laulu sumussa.
Herätyshetkinä.
Tervehdys.
Kaakon valta.
Kurja Europa.
Niin kauan.

VAPAUTTA KOHTI

Augiaan tallissa.
Esiripun edessä.
Taistosta — sopusointuun.
Niinkuin Simson.
Vallankumouksen uhrit.
Vapauden viesti.

KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA

Arvid Mörne:
Tää aika.
Tiilitehtaan työmiehet.
Rautatehtaan työmiehet.
Herrastalon rengit.
Latojat.
Kaikki.
Kysymys.

Alfons Petzold:
Nuori konepajalainen.
Raatajapojan tervehdys.
Kadulla.
Vapautettu.
Otto Gibale.
Talviyönä.

MUSTA VIRTA

Tietään musta virta vierii niinkuin synkkä syksy-yö halki usvaisen suomaan. Siinä pinnan alla kierii pohjavoimain tuska, työ, rynnäten ahtaaseen uomaan.

Katso salasyvä pinta pusertavi poreitaan mustina kuplina vesiin. On kuin virran musta rinta huokauksen tuskissaan tunkisi tuiman esiin.

Mutta rintehiltä uudet tulvavedet yhtyvät virtahan vierielevään. Laukee luonnon salaisuudet, syttyy syanten sykinnät koitteeseen kultaisen kevään.

Nousee vihdoin virran voima, vangitut käy irralleen vallaten synkeän suomaan. Kaatuu kansan kapinoima vääryys — alle tulvaveen. — Uutta käydähän luomaan!

TAKAPEROISESSA MAAILMASSA

Irrallaan hullut kulkevat, saa moni viisas hullun maineen. On konnat vallassa nyt vaan ja syyttömiä tyrmät täynnä. Ja syntisiksi kerrassaan nyt kristitytkin ovat käynnä. On pakanatkin hurskaammat kuin palkkapapit, orjat aineen.

Maa radaltaanko siirrähti ja siksi meni kaikki nurin? — Sairaitten ikää lääkkeillä nyt kaikin voimin jatketahan, mut missä viel' on terveitä, työn uhreina ne surmatahan. — Ja näyttää niinkuin nauraisi muut tälle, josta kärsin, surin.

Yö hunnullaan jo verhoo maan, pois aurinkoinen kiitää. Ja kivikasakaupungin ylitse siivin silkkisin yön tumma impi liitää.

Kas tuikkavain jo ikkunain hiljalleen tulet raukee. Ja moni jäsen herpoaa, uupunut raaja uinahtaa ja surun langat laukee.

Mi lohdutus, mi siunaus tuon yötär-immen suoma: Ah huolten hoiva ihana sä uni leyhä, leppoisa, jumalten suurten juoma.

Mut yössäkin
käy ryskehin
liikkuva rautahepo.
Ja aaveen lailla kidastaan
tupruttaa tehdas sauhuaan.
— Pois täält' on rauha, lepo.

Muut nukkuvat, mut raatajat yötyössä yhä valvoo. On siellä nuori äitikin, kotona pieno, rakkahin, siks' sydän surren palvoo.

Lie yöhyt tää, mut minne jää yöttären rauhan huntu? Kun niinkuin kolkko huokaus työn kulkee raskas kirous ja ahdistuksen tuntu. —

Kas tuolla vaan ei sammukaan ullakon tulen vilke. Ompeleen yli kyyryllään on siellä nainen, silmissään niin tumma taudin pilke.

Myös kapakat on valoisat, käy niissä nalja, kisa. Mut katuloilla kulkija vaeltaa vailla kotia vain yllään takkirisa.

Yö sumuillaan vain kattaa maan. Pois levottaret lymyy. — Ei unen unhokannel soi, vaan yksin horna laulaa voi, ja musta peikko hymyy.

Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin, pala leipää anna, mä näännyksiin jo uuvun. — Vuotahan lapsiparka, me kylvämme jo, pian kasvaa sarka.

Kun siemen kylvetty oli vaan, yhä lapsonen huusi tuskissaan: oi äiti, äiti, sä leipää suo, mun tappaa kalvava nälkä tuo. — Polo lapseni, totu jo vuottamahan, pian huomenna viljakin leikatahan.

Kun pellolla yleni kuhilaat, laps' itki: äiti, kai palkan saat, vähän leipää, — nälkä on pienollas'; pala anna, mä kuolen raataissas'. — Rakas lapseni, varrohan, huomenna tää vilja on ensin puitava. —

Oli vilja puitu ja laareissa. —
Yhä valitti lapsonen kalpea:
oi äiti, äiti, sä leipää suo,
mun tappaa kalvava nälkä tuo.
— Rakas lapseni, vuota hetki toki,
ma jauhatan jyvät, — polo äiti hoki.

Oli jauhot koottuna säkkeihin. Huus' lapsonen huulin värjyvin: Oi äiti, äiti, mä kuolen jo, palan leipää nälkääni annatko? — Oi vuota lapseni, huomenen tullen mä uutisleivän paistan sulle. —

Puulaatikko ja reppu noilla
on vierahilla kulkijoilla,
Venäjän tapaan mekko yllä. —
Ne miehet tunnetahan kyllä.

Puulaatikot ja reput kalkkaa,
vihaisna katukilvet pilkkaa:
"he haalii taasen 'rikkureita',
se 'isänmaallisuutta' silkkaa".

Vaan kevät-ilman tyvenessä
on jotain synkän tukehtavan.
Se painaa kuni ukkois-uhka
edellä säätä raivoavaa.

Järjestelmän tukipylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain,
temppeli tuo suuri, ylväs
nostettihin työllä orjain.

Raatoi työssä miesi, vaimo. —
Väsyi yksi, jatkoi toinen.
Saatihinpa tulos aimo,
rakennus niin suurenmoinen.

Pilviä sen torni piirtää,
komeasti kellot kaikaa,
orjain aatokset se siirtää
kohti taivahista taikaa.

Templin pyhätössä orjat
sävelissä soivan urun
taivaan unet näkee sorjat,
unhottavat maisen surun.

Unhottavat vatsan vaivan,
suonten sairaloisen lyönnin.
Mielet valtaa onni aivan
kera rippikakun syönnin.

Hartaina on kurttuposket,
kädet ristittyinä vielä.
Naisten valuu kyynelkosket
papin saarnatessa siellä:

"Ylen syönti, ylen juonti
synnin himo tääll' on paha.
Väärää myös on pahansuonti,
rikkaille siis suokaa raha.

Tyytykää ja taivahassa
tasa-arvon nähdä saatte.
Valhe asuu maailmassa,
meiltä totuus ottakaatte.

Teille jumalanne hyvyys
puuttehen ja painon antaa.
Herran aivoitusten syvyys
teidän sallivi ne kantaa."

Jatkaa pappi laverrustaan
kumaraan käy köyhä kansa,
siinä lukee rukoustaan,
siunaa sorron, sortajansa.

Vuosisadasta näin toiseen
hyssytellään mielet uneen.
Suostuu hallituskin moiseen,
näkee kansan rauhoittuneen.

Kohoo templi suuri, ylväs,
nöyryyttäjä selkäin norjain.
Järjestelmän tukipylväs,
pystytetty työllä orjain.

Yli rannan ja saaren
he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi
niin kaunihin kaaren. —

niin siellä he elää
ja lempii, ja riemulaulelonsa
niin herkkänä helää. —

olis hauskaa tälleen tää jättää vanha, haiseva pallo — eikä palata jälleen.

UNHOTETTUJA

Tunnetko Okuliinan sä ja elämänsä tarun. Hän "pitsejänsä" kaupiten vaeltaa polun karun.

Hän nuorra joutui naimisiin,
heimohon veri veti,
siit' alkoi lapsisiunaus
ja puuttehetkin heti.

Puol' ilmaiseksi raatoi mies
"Venäjän herrain" töitä.
Ja Okuliina Suomehen
läks' myymään pitsilöitä.

Ol' kuorma raskas kulkijan,
kun joka vuosi melkein
uus' syntyi pieno. — Elämä
se ruhjoi pahoin elkein.

Hän usein pitsireppuineen
kymmenet peninkulmat
tallusti talvisäissäkin
ja kesti mieron pulmat.

Ol' Okuliinan rinnassa
monasti kaihon suru,
kun muistui koti kaukainen
ja pienin, kullanmuru.

Se kantajansa rinnoilta
pois vierotettiin koito,
kun kulki äidin askeleet
ylitse rajan, loitos.

Näin neljätoista lasta sai
hän. Kuusi kuolo niitti.
Ja vaivoin leipä, suolaves'
se perehelle riitti.

Näet maata heillä vähän vain:
perunapelto niukka;
ja pellavaista, ruista
voi kasvatella hiukka.

Josp' oisi edes lehmä yks'
elättää voitu, tilkan
ois' lapset saaneet herkukseen,
nyt joi ne veden silkan. —

Ne vielä verhon puutteessa
talvella tupaan häätyi,
vain ikkunasta pilkkien,
sen ruutu kunnes jäätyi.

Näit' Okuliina muistellen
luo astui vieraan oven,
myi pitsiään ja kaihonsa
hautasi pohjaan poven.

Kaks' kertaa Okuliina tuo
vuosittain kotiin jälleen
palajaa. — Joulukynttilän
tuo kirkkaan pienimmälleen.

Ja Okuliina onnekkain
on kotonansa silloin,
kun lapset rakkaat uinuu jo,
hän yksin valvoo illoin.

Ne permannolla, säkeillä
ja ryysylöillä nukkuu.
Myös Okuliinan aatokset
ne kohta uneen hukkuu.

Kylm' on talvinen illansää, herttaisa ois' kotiliesi, mutta sen ammoin jo kadotti onneton matkamiesi.

Missään ei hälle ojenna
omainen lämmintä kättä.
Yksin on tuomittu kulkemaan
ainootta ystävättä.

Almu nälkähän hiukovaan
suodaan ja neuvot ja nuhteet.
— Yömajan kovalla penkillä
pitkät on iltapuhteet.

Laastaroiden ei tervehdy
hän, kenet kohtalo mursi.
Sortunut on hän matkamies.
Karilla elonsa pursi.

Köyryselkä, ryppykasvo saunamummo, kaikkein tuttu, kohtalonsa kerron teille, outoa ei lie tää juttu.

Kellarkerroksessa soppi, asuntonsa ahdas, josta vuokra kallis, joskin kylmä seinistä ja laipiosta huurrettansa sisään huokuu.

Raihnainen on mummo parka, tok' ei sääli "leivän herrat", työhön mentävä on yhä kuten ennen sadat kerrat.

Saunan kuumuudessa raataa, valvoakin myöhään tuolla vanhuksen on pakko aina, jos ei mieli nälkään kuolla. — Siksi köyremmäks' käy varsi.

Työ on raskas, tulo niukka, palkka kertyy pennilöinä. Kummakos jos huoliansa palvoo mummo syksyöinä.

Ummistu ei silmä illoin, kätkyeeseen katse kiintyy. — Tyttäreltä siinä lahja — Kyynel silmäkulmaan kierii, murhe vakojansa uurtaa.

Valvoo vanhus, muisteleepi muita lapsiansa noita: "Miksi kohtalotar kiroo maailmalla kulkijoita?"

Saunamummo halvin orja, kenpä huoliansa muistaa. Kukin onneansa etsii, vuosi vuoden jälkeen luistaa.

Mitä pahaa tehnyt lie vanha Leena muori, kun on hällä kurja tie, kehno ulkokuori.

Muistan Leenan nuorena,
herrastaloloissa
taisi taiten palvella. —
Nyt ei kelpaa noissa.

Silloin käynti ketterä,
puku hienonlainen.
Nyt on polo ryysyissä,
kerjäten käy vainen.

Mitä pahaa tehdäkään
mahtoi Leena rukka,
kun noin vanhuuspäivinään
peri hänet hukka.

Tiedän: Leena hikoillut
ahkerast' on ylen,
tuhatkertaa kantanut
tupaan halkosylen,

tuhatkertaa keittänyt ruuan väen eteen, pessyt pyykit, vetänyt kelkalla ne veteen.

Tiedän: Leena uurasti,
nousi puoliöiltä,
illoin valvoi, ompeli,
nukkunut ei töiltä.

Auttoi vanhaa äitiään
minkä jaksoi vähän.
Koitti vielä pennejään
saada "säästymähän".

"Kaksisataa" kokoon sai,
mutta vanhuus koitti. —
Sairaus ja suru kai
ruhjoi raukan, voitti.

Tuli vanhuus, köyhyyskin.
Leena turvaa vailla
tietä kiertää kerjurin
kylän pihamailla.

Mikä synnin turmelus häntä mahtaa painaa, kun ei tule pelastus ennenkuin on vainaa?

Kivipainossa ruhjoi jalkansa
viisitoista vuotias tyttönen.
Hänet pois he kantoi paareilla.
Kone pyörivi eellehen. —

Veri syöksyi. Kalvas on tyttönen
kuin palttina. Katsele kasvojaan,
näet riutuvan, särkyvän katsehen
kuin itkis' se nuoruuttaan.

Niin nuorra, elämän aamussa,
kun siinteli silmiin unten maan,
kovan kohtalon maata uhrina,
se ompihan kauheaa. —

Jäi ruhjottu raajarikoksi.
— Kivipainossa työ käy ennallaan,
sijan tyhjän toinen täyttävi, —
kuka tyttöä muistaakaan?

Te joille elämä hymyää aavistaa koskaan ette osaa, mit' onkaan kohtalon karvas kalkki, elämän vaiva.

Niin lasna maailman kourihin laps' hento mä hyljättiin. Ei kättä hellää, ei ystävyyttä, vaan kovat kohlut useesti syyttä, ja tuhat vaaraa ja tuhat turmaa, petetty lempi, mi uskon surmaa. — - — Te joille elämä hymyää sit' ette saata ymmärtää -.

Laps' silloin vast' olin hentonen ja voittamaton kurjuuspyörre mun raasti kuiluunsa ruhjoen ja alas, alas niin kuljetteli. Mä hoivuin hoivatta onneton, laps' säälimättömän kohtalon.

Ja siitä asti niin raskasta on ilma ollut hengittää, ja kivenä on rintaani suur' murhe painanut.

Te joilla on elämän kutsumus ja työtä ja leipää, onnea, te ette saata ymmärtää mit' on nuorra sortua, katketa.

Kakskymmenvuotisna kulkee muut ilorinnoin toivoja kohti, mut mulle hauta ois lohdutus ja Imatran kuohut kehto hellä, jonk' alla löytyis unhotus, lepo kurjalle hyljätylle.

Näin haastoi tyttönen kalpea
ja silmä kostea maahan painui.
Hän lähti. Viestinen kertoi sitten,
"Imatra uhrin on saanut jälleen".

Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.

Ystävän mä tunnen siinä,
tunnen hellän sydämen.
Tunnen toteen pyrkiväisen,
ahertavan aatoksen.

Tunnen raatajan mä vakaan,
monta kovaa taistelleen.
Näen elon murehissa
hiuksensa valjenneen.

Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —

Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.

Sulla lapsia on suuri liuta,
Kuni haamut nälässä ne horjuu.
Harmaat posket, luusto kuivettunut.
Tuoni käyskelee. On viljan korjuu,
ihmisviljaa täällä niitetään.
Onnetarta tuskin — kiitetään.

Sieluus köyhälistö katson. Tuopa
rintahani surunvuoren nostaa.
Kärsimäsi sorron mielisin mä
yhteiskunnalle ja niille kostaa,
jotka eduistansa kiistäen
sokeoina sotii, riistäen.

— Mammon jumalalle suitsutellen rikkaat palatsissaan asuu. Siedä ei he köyhää seutuvilla laisin, raatajan he hädästä ei tiedä. — Toki köyhät astui vaatimaan, oman onnens' ohjat laatimaan!

Niin vanha ja tuttu on puute, vuossatoja kestihän tuo. Ja kaihottu olojen muute parannusta ei nytkään suo.

Yhä vielä on köyhän illat
niin mustat ja murheiset.
On edessä surujen sillat,
kivut, tuskat ja kyynelet.

Mut sittenkin toinen on aika,
ja toiset on tunnelmat.
Nyt aatteen tenhova taika
urat aukovi kaunoisat.

Yli hetkisen murheen ja vaivan
ihanteiden tähtivyö
luo hohtoa. Ompi kuin aivan
jo hälvenis kurjuusyö.

Ja joskin tuskia yhä
elon kantelo soinnuttaa,
niin veljeyssoittelo pyhä
ihanaisena puhkeaa.

Uus' puhkee köyhän virsi
yli maitten ja mannerten.
Suli rinnoista talvinen kirsi,
on orjakin ihminen!

Ja vaikka on ulkona kylmä,
sydän rinnassa lämmin lyö.
Ja kirkasna loistaa silmä,
kun kutsuvi aatteen työ.

Tää joulu kaunis ja uusi
proletaarein juhla on jo.
Hymyhohdoin loistaa kuusi,
soi viihtäen kantelo.

Ja sosialismille soittaa ylistystänsä miljoonat. Uus' aika köyhille koittaa, ja orjat ne nousevat!

Siskot, on elomme autio,
astumme murhevaipoin.
Hapsemme harmenee. Kohtalo
iskee rautaisin raipoin.

Kurjuus ja pilkka päivin, öin.
Pistävä orjuus-oka.
Ilo ei valkene toimin, töin,
palkkamme kurjuus, loka.

Henkemme turtuu. Aikaiseen
vartalon kuihtumus koituu.
Lapsemme sortuvat. Hiljalleen
elomme raunioituu.

Me mitä pahaa tehty lie,
Kärsimme, synti se varmaan.
Vaiti me oltiin, joskin tie
raskas ol' elomme harmaan.

Mutta nyt alkavi aika uus',
heitämme pois unen sikeen.
Meille kuulukoon vastaisuus,
nouskaamme painosta ikeen!

Siskot, orjina kuolla ei,
voittoisa eessämme retki.
Riistäjät joskin osamme vei,
kerta lyö meidän hetki!

LUONTOA

Mit iloa on tuosta, jos onkin kirkas aamunsää ja päilyy taivon laki sinisin, valkein hattaroin ikäänkuin hymyellen…

Mit iloa on tuosta, jos meri ulappöineen liekehtii kultajuovaisna ja rantoja sen kaartaa nuo metsät vihrytlehväiset; jos leikitellen laineet päin rantaa hiljaa loiskaa poreillen kultakuplia…

Mit iloa on tuosta, jos helkyttävi leivo äärellä taivon siintoisan; jos sotka soutaa aaltoja ja lokit ilmaan kiirii, ja leijaa leuto tuuli ylitse rantain rauhaisain.

Mit iloa on tuosta, jos kaislat hiljaa huojuu ja sudenkorentoiset luo ulpukkojen liitelee ja aallon ahti soittaa.

Mit iloa on tuosta mun mustukaiseen rintaan, kun en mä kuiten liitää saa ylitse laajain ulappain tai keinuella aalloilla keralla impen' armahan.

Mit iloa on tuosta, kun täytyvi mun raadantaan päivästä päivään yhä, ja impeni mun armahain sen verrempi jo multa vei, vei multa rikkahampi.

Purot leikkivät, lehtoiset saaret ja kosken kuohuva vuo sulohetkiä mennehen ajan ne muistohon mulle tuo.

Mut muistojen sarja tummuu,
kuvat katkerat siintelee.
Näen kansan mi taisteli, kärsi,
mi puutteessa kalpenee.

Merikoski, sun kuohujas kulki
moni raataja venheineen,
toi tervoja, pettua järsi,
palas korpehen, kurjuuteen.

Nous' kaupunki, rikkaus harvain
tulos työst' oli raatajain.
Huvisaaren liepeillä tehtaat
kohos, kasvoi ja varttui vain.

Merikoski, sun liepehilläs
soi kärsimysvirret vaan,
tukahtunehet huokaukset,
kivut hallaisen nälkämaan.

Purot leikkivät, lehtoiset saaret sulomuistoja kuulla en voi, kun kansani kärsimysvirret yli kaiken korviini soi.

Ah, ollapa aaltoa välkeää ja rannan niittyä kaista ja illan ruskoa siintävää ja hieman luontoa maista.

Ah, nähdäpä kukkiva tuomipuu
ja aalloilla sorsa ja telkkä.
Ja soisipa korvaan leivon suu
ja luonnon laulelo pelkkä.

Ah, ollapa mökki punainen
ja sauna ja polku oma.
Ja ollapa kulta herttainen
ja venho aalloilla soma.

Ja saadapa sinne kaikota
pois keskeltä elämän kiistaa,
elää hiljaa onnensa saarella;
— meri, metsä antaisi riistaa.

Mut ei! Työn orjalle unelmaa lyhyt hetkikin luonnon on syliin. Hänen täytyy raataa ja ponnistaa ja kuolla kylmihin kyliin.

Aamu kirkas, keväinen.
Puiston kukat kastein helmii.
Luona marmor'impyen
kaivon suihkuvesi telmii.

Kevätaamu aikainen.
Torilla on touhu, täry.
— Rannan rautaveturein
tuprunnasta tunkee käry.

Aava meri läikkyää,
hopeinen on aallon pinta.
Kaikki huokuu elämää,
toiveikasta, kaunehinta.

Mutta halki ilmojen
kuuluvi kuin huokausta.
— Tuolla lastaa hiiliä
orjalauma, sysimusta.

Mitä? Eikö eteenpäin
kaikki ryntää ilakoiden!
Kumma kaiku iskuilla
satain kätten ahkeroiden.

Mitä? Eikö toiveikas
mieltä täytä elon taisto?
Miksi otsaan kuvastuu
huolestunut kivun vaisto?

Miksi? Haa, se on kysymys
— Kevät, valhetta sun hymy
Ammoin orjan rinnasta
kevät-ilo pakoon lymys!

Syksyn unta uinuu kukkaset. Ensi lunta talvi satelet. Puusta puuhun väristys niinkuin kärsimys hiipii hiljalleen.

Metsätiellä mä yksinäni harhaan, unten kukkaistarhaan mielin häipyä. Tapaan kellastuneet puut lumen vihmeessä, linnut laulusuut mykkinä.

Talvi, lumiasi heität, kummut peität. Kukkain ilo kalpenee. — Lunta, lunta, lunta, kuolon unta koko metsä värisee.

Syyskuutamoss' astelen puistoa, kun nurmen kattavi keltalehti. — Miten monta kaunista muistoa kova kohtalo riipiä ehti!

Syysiltana astelen tarhaamme,
kun keltalehdet karisten putoo.
Elo toiveita karsivi. — Parhaamme
se talven vaippahan kutoo.

On puistossa paljon varjoa,
paha jalka kalpeita lehtiä tallaa. —
Kesäpäiviä elo ei tarjoa,
lakastuttaen huokuu se hallaa.

Syyslehdet tallatut, maatuvat,
oli elonne unelma lyhkäsenlainen.
— Unet hyvästi! — Toivehet kaatuvat,
ylös haudoista nousevat vainen!

Soi lehdossa syksyn soitelmat. —
Moni yksilö syksyn valtahan vaipuu.
Mepä nousemme, toivojen koitelmat
on eessämme — usvat jo haipuu.

Syyslehvät kalpeat huiskailee,
paha jalka lehviä tallovi tälleen.
Mut puiston keijut ne kuiskailee:
kevät syksyä seuraa jälleen.

ÄITI JA LAPSI

On onnea, kukkia keväimen, vapaat lainehet lahdelmain, Soi ilmassa laulelo leivosen, soi elämän kantelo vain.

Ja äiti hän astuvi polkua
sulopienoset rinnallaan —
nuor' äiti ja armahat lapsensa,
— kevät näyttävi kauneintaan.

Ah kuinka on somat ne poskuet
ja jalat mi tepsuttaa. —
Miten leikkivät virrat keväiset,
ylen kaunis metsä ja maa.

Tämä onni ja kukkaset keväimen, tämä elämän runsaus oi josp' olis osana jokaisen, — eikä vaiva ja riutumus.

Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka. Tuijottaa illan hämärään, nuor' äiti, äitiparka.

Ja lattialla kehdossa
lepäilee valju lapsi.
Sen poski sinenharmaja,
iloton valkohapsi.

Kuol' isä tehtaan rattaisiin,
nyt äiti raataa päivät,
ja entisaikain muistelmiin
sulommat hetket jäivät.

Ei enää lieden ääressä
hupaisna häivy ilta,
vaan kolkkoa on elämä
kuin murheen musta silta.

Ja huokauksin katsahtaa
taas nuori äiti kehtoon:
"Pien' orpo osakseen se saa
vain ilottoman ehtoon. —

En sua koito kantanut
mä keväisehen hymyyn.
Sun huomenesi kiisi pois
pahojen pilvein lymyyn.

Mut pieno, äidin lemmellä
aatoksen' sua muistaa.
kun päivin ratas kiitävä
koneessa lankaa suistaa.

Ah, ryskehessä tehtahan
niin pitkä, pitkä olo,
ja tuhat kertaa palajan
sun luokses lapsi-polo.

Ja iltasella askeleet
mun lennättävät sieltä.
— Nyt lepää raajat väsyneet,
mut murhe murtaa mieltä.

Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäks' vain ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta."

Kutreillasi hymyn keiju vallatonna hyppii, leijuu. Silmät pikku veitikat viekkahasti nauravat. Hippasilla pikku jalka elämäsi polun alkaa.

Helmi, tytti kultainen lapsi päivänrintehen, kohdannetko perhois-elon tahi varjostojen pelon?

Minäkin noin ilakoitsin lasna, siit' on aikaa vierryt. — Varjostoihin kulki tieni, mont' on kyyneltä jo kierryt.

Hän tuli, lipun toivotun nyt kätehensä sai. Men' yksikseen ja silmästään jo kyynel vieri kai.

Hän muisti: lasta seitsemän
kotona värjöttää.
Työtönnä isä, kummakos
jos käsi väräjää.

Hän piirsi viivan. Uurnahan
se lippu putosi.
Ne kasvot, ah niin vaaleat
vain yhä kalpeni.

Hän läksi uurnan luota pois totisna, huolissaan. Oi, jospa koittais köyhille parempi päivä vaan!

Nuor' äiti, rinnalla lapsonen, niin hento ja kalvasposki. Mut äidin sydän se sylkähtää, ja rinnass' on tuskankoski.

Se koski se povessa tulvehtii,
tuhat aatosta mieleen koittaa.
"Oi siskot, jospa me voisimme
vapauden ja leipämme voittaa!"

Hän nousee, noin sanat tulvehtii
kuin ryöppy nyt huuliltansa.
Käsi lasta suojaa mi tyyntyneest'
imee maitoa emoltansa.

"Oi siskot, valohon käyköön tie, ei kestäne kurjuus yhä", — hän lausui. — Lapsonen tyyntyneest' imi äidin maitoa pyhää.

Uinuos, uinuos lapsonen, äitis on koneen orja. Kalpeaks' on käynyt hän, nuorena oli sorja.

Uinu, suurena taistelo
ankara sua vuottaa.
Sosialistiksi vartuthan,
äitisi siihen luottaa.

Uinuos, mekkohon punaiseen
äiti lapsosen käärii.
Jouda ei päivin vaalimaan,
tehtahassa kun häärii.

Proletaari-lapsosein,
sairaasti silmäsi palaa.
Katsehes viiltää sydäntäin,
kyynel vierivi salaa.

Sulje silmä ja uinahda, taistelo sua vuottaa! Sosialistiksi vartuthan, äitisi siihen luottaa!

Uhkaa pienoani kaksi kalmaa: elon kalma jäytävä ja julma, kuolon kalma luinen, tuijottava.

Tuota katson, itse voimatonna,
kuni syksykoivun hento lehti.
Tuskaani en julki huutaa jaksa.

Lapsi itseäni kallihimpi,
hänet synnytinkö surman suuhun?
— Veitsen lailla rinnassani viiltää.

Tuska rinnassa on auvon äidin, vaivoin vaikertaapi valju huuli: Ken, oi ken mun pienoani hoivaa?

Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. — Kellareissa asuvain itku on se pikkulasten.

Siell' on katse riutuva,
jot' ei helli päivän terä.
Kiviluolan lapsella
leikkitanner pihanperä.

Kävyt, sammal, kukkaset,
rannan hiekkapenkeret,
aallot loiskivaiset varmaan
soisi heille ilon armaan.

Haa, jo riittää ruikutus
parempi on kirous.
Kun ei auta ihmisvoima,
soikoon kirous ja soima.

Kirota ja itkeä täytyy kurjuuttamme tätä. — Kiviluolan lapsien yhä yltyy tuska, hätä.

Ovikellon soitto arkaileva, ujo. Poika ulkopuolia repaleinen, rujo: "pieni lantti antakaa."

Oven sisäpuolla rikkaan loisto kylläinen, sohvat, matot, seinätaulut, kukat, soitto, soololaulut, ruokapöytä notkuva. Moist' ei konsaan aavista köyhä poika kerjäläinen.

"Ovi kiinni sulkekaa!" Ulkopuolia valju poika seisoo hetken, askelensa oveen toisehen jo suuntaa.

Käsi arka kelloa koskettaa, ja katsehes' kaksi silmää tapaa. Näät hennon nuoren lapsukaisen, ja pyöreän pikku pään ja kultakutrit, — repaleisen valjun.

Sä kuulet lapsen anelun ja oppimansa sanelun. Suot lantin, oven suljet taas ja lämpimääsi palaat. —

On käytävässä hyinen sää ja pieni poika yksinään ovesta toiseen kulkee, arasti ovikelloon kajoo ja hokee anelunsa. —

On sulla pöytä katettu, mut poika rappukäytävään käy kannikkata järsimään. Ja kun on päivä huominen, soi taasen kello eteisen.

Laen rautaristikosta surumielin pilkkii päivä, katsoo alas vuotehelle pientä, viatonta lasta, sinisilmä pulmulaista.

Täällä pienen matkamiehen alkaa kova elon retki, ympärillä muurit jylhät, koppi autio ja tyhjä.

Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää.

Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa.

Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse.

Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. —

Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika!

Haa!
Nytkö vihdoinkin yhteiskunta
muistaa onnetonta lastaan,
poliisit ja tuomarinsa
pojan kimppuun kiidättääpi.
Haa!

Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh!

Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa!

Poika vilustunut tiellä vuotehelle tuosta koituu, pakkolaitoksessa koito yksin hyljättynä makaa, Äitiä hän kysyy. — Turhaan. Poissa äiti, vieras käsi, vieras silmä häntä hoivaa. Oi hän itkee, itkee, itkee taudissansa, surussansa, poika onneton. —

Kuoli! Tulkaa, katsokaa nuorta vainajaa! Lyhyt oli elon retki, iloton ja synkkä, kova. —

Yhteiskunta laitathan taas pappisi ja puoskarisi suomaan muka siunausta tomulle. — Eikö moinen ihanaa! Haa!

He tulevat piltit pienot, hajahapset leyhyy hienot, ja pieni jalka arasti tallaa.

He tulevat silmin hohtoisin
ja huulin ja poskin puhtahin.
Käsin hennoin he elämän portin avaa.

He tulevat huulin lepertävin,
hymyotsin ja tanssivin askelin,
— mut naristen aukenee elämän portti.

He tulevat luotolla lapsukaisen,
ens' askelein vasta he astuu maisen.
— Miks' portin saranat ilkeesti ulvoo?

Nousee maasta hornan henget kiilusilmin, irvistellen. Nälän, vainon, lankeemuksen, sorron, valheen, hävityksen, kateuden, vihan henget, iskee kynsin, hampainensa, iskee lihaan, vereen, sieluun, kasvoille luo kalman varjot.

Virittyypi verkkosilmut kätten, jalkain sitehiksi. Piinan, tuskan hämähäkit verenjanoisina vaanii. — Astuu eespäin jalka arka, kysyvänä silmä tähyy sinne, missä kauhistava aukee horna. —

He tulevat — — Mistä nousee tuhat kättä pienoisia hoivaamaan, tuhat kättä voimakasta suojaamahan ihmislasta, — mistä!

AJATUSTEN VYYHDESTÄ VÄHÄSEN

Mut' konsa pahimpata on onnettuutta mulla, tapansa koht' on tulla vahingonilo silmissänsä ja ruikutellen haastaa erinomaista sääliänsä…

Pien' on se vaiva mi syntyy, jos täytyy joskus olla seurassa tyhmyrein tai ilkiöiden.

Voi kera vieraan seuran huononkin niin pian tilin tehdä. Mut itsensä kanss' suorittaa niin raskas, tuskaisa on tilinteko.

Ne jotka myrkkynuoliaan hiovat vastaas' aina, niit' ellös pelkää, eivät ne sua paina.

Mut yks' on vihamies, min moni koki, mi monen sorti, painoi. — Kavahda toki sä itseäs , vain itsellensä voi vaarallisin kukin olla — Muit' ellös pelkää!

Mun on yksin niin hyvä, hyvä muistella eloni summaa. Mun on yksin niin hyvä käydä illan polkua tummaa.

Olen löytänyt tuttavan,
oma itseni unhosta nousi,
tuhat muistoa mukana sousi. —
Olen löytänyt tuttavan.

Tuli tuttava tiliä pyytäin,
tuhat mietettä eteeni syytäin.
Tuli uusin, kaunein lupauksin
ja katkerin katumuksin.

Näin yksin on hyvä, hyvä muistella elonsa summaa. Näin yksin on hyvä käydä illan polkua tummaa.

Muille ovea totuuteen aukovi vuodesta toiseen, heikoksi oman askeleen tuntee kulkuhun moiseen.

Siks' oven ulkopuolelle jää vartija siipirikko. Totuus — sen vain yllättää etsijä uskalikko.

Hohtohelmi, sua etsinyt oon kaiket ajat. Mutaa pöyhin, kuljin kumarassa aallon rajat.

Hohtohelmi, säteilysi vertaista ei mikään. — Toinen vie sun, omata en saa mä sua ikään…

MUINAIS-ROOMALAISIA KUVIA

Hän terrassillaan, Petronius ylhä, nyt astuvi yksin ja katse on jylhä. Hän ollut on Rooman käskijöitä päiviä, öitä ja riemusaatossa rikkaan hovin juopunut kovin.

Ja äsken vielä hänt' imarrus saarti, tai onkijat onnen ne kilvaten kaarti. Vaan nyt epäsuosion tähden kaikkien nähden on syrjässä. — Mennyttä maine, — häipyvä laine.

Käy terrassillaan Petronius yksin. Soi puiston linnut sulo liverryksin, ja tuoksuten huojuvi yrtit, uhkeat myrtit. — Petronion sieluhun salaa taas väsymys palaa.

Ja aivoissa vitkaan aatokset mataa. Ne kulkee vanhaa ja tuttua rataa: "Haa, johan loistoa mulle riitti, ken siitä kiitti. Jo nythän Hadeksen maille joudan, mä sinne soudan."

Ja terrassiltaan Petronius poistuu. — Mut lintuin laulut ne helkkää, toistuu. Puut, ruohot kuiskivat: "hyvä matka loppuhun jatka. Hadekseen käytävä ompi kerran narrin ja herran."

Ammehessa istuu hän, ves' on lämmin, kylpy hieno. Virtaa viini suonihin, korviin soittelo niin vieno.

Silmäluomet ummistuu,
hälveneepi mielen sumu.
Sielun silmiin kuvastuu
hovin loisto, valta, humu. —

Petronius ylimys
päätti nautinnoissa kuolla.
Mietti: "ehk' on tyhjyyttä
kuolon portin tuolla puolla."

Taitavasti valtimon
avas kirkas veitsen terä.
Sydämestä virtas pois
kuuman veren viime erä.

Siinä Hadesmatkalleen lähti kuulu roomalainen. — Mutta monta, monta jäi valtaa tavoittamaan vainen.

He istuvat soutimilla, on tylsänä silmä, ja ryppyistä otsaa hiki kattaa. Käsivartensa laihat, luiset, ne alati liikkuu ja vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. He soutaa, soutaa, galeriorjat aamusta iltaan. On mahtava Rooma ja kurjia orjat. Ken säälisi niitä? Ei kenkään!

Ne varmaan on sielua vailla, ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Te nähkää, kuinka ne raastaa, ja kahlehet varmuudeksi on jaloissansa. — Ja ilmassa viuhkaa piiska.

Yhä liikkuvat airot, ja ulvoo Adrian myrsky. Alus huojuu, hurja on ryske, ja kuolema aalloista irvii.

He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain.

Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. —

On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo.

Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — —

Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin.

Kaiken, mikä irstainta,
ympärilleen keisar' keräs.
Susihimot, käärmemiel'
yhä uusi siellä heräs.
Nero hirmutyranni
ylimpänä irstaili.

Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi.

KULLAN VALTA, MULLAN VALTA

"Nuorna silloin, muistatko, kun sä mulle puhuit pilkoin, olit rikas, rahas tuon kylvit ivahymyin, ilkoin.

Raha, 'kuollut metalli',
sitä halveksien syysit.
Viisautta palvella
silloin muka yksin pyysit.

Rahan valtaa ivasit.
Hyve tunnustukses niitti,
kuljit siten pystypäin,
ylpeyttä sulla riitti.

Mua, mua halveksit,
sepä oli syntis paha,
sit' et anteeks' saada voi,
armoa ei tunne raha.

Niinpä silloin vannoinkin
kostavani verisesti.
Kostoni se koski kai —
harvat sitä jaksaa kesti.

Kostan, köyhyydellä lyön. —
Viisaus ei kelpaa syödä,
eikä hyve elätä. —
Enkö osaakin mä lyödä?

Nuorna ilkuit, nytpä sun
sydäntäsi kipu viiltää.
Silmäs sumennehet on,
niissä tuskan kyynel kiiltää".

Rahan sielu haastoi näin. —
Uhri kalveten sen kuuli.
Tietään kulki. Tulkinnut
mietteitään ei mykkä huuli.

"Kansan lapsi", nuori mies. —
Tuhat hänen laistaan näin.
Hänpä tarkoin keinot ties,
kiivetessään ylöspäin.

Kyky keskinkertaisin,
näkö, käytös, moitteeton.
Sopeutuva oloihin.
Hänen — leipäpaikat on.

Järjestyksen, kulttuurin
nimessä hän puoltelee
rahavaltaa. — Varsinkin
kun se hyvin palkitsee.

Kannakseen hän omaksuu
"kehityksen tasaisen".
Kumousta kauhistuu,
kammoo ääntä joukkojen.

— Köyhän miehen majasta
näin vie kulku loistohon.
Kilpajuoksu matkalla
kovanpuoleinenkin on. —

Miehet nuoret, nousukkaat,
mihin hukkui henkenne?
— Kalman löyhkä täyttää maat,
tappoikohan teidät se?

"Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies.

Ilot, murheet,
vastukset ja onni
lue kasvoilta jos osannet.
Itse tiukkaan
puristan mä huulet.
Kädet kuokkaan isken rautaiset.

Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa.

Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan.

Ja mä muistan,
kuinka kytö syttyi,
poveheni tulen oudon loi.
Kauas, kauas
seikkailuun se veti.
Tulta sit' en hallita mä voi.

Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena.

Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee.

Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön.

Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie."

Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan.

Huuhtoo kultaa miesi muukalainen tuntein tuskallisin, ahkeraan. Ken ja mistä? — Yksi tuhansista matkaajista elon erämaan.

Ihmiset tietään astuu vaan ja jousensa on vireessä. Kahvassa säilän käsi noin he sotii rautahaarniskoin. Saa iskun outo — ystävä, kun eestä elon taistellaan.

Kuin mielipuolet kiistataan
vuoks' kurjain kultakolikkain.
Kun köyhät kantaa rääsyjään,
niin rikkaat liehuu silkeissään.
— Ei kenkään sääli armahtain,
kun heikot tomuun tallataan.

Kuin sokot onnen utuisen
käy inehmoiset etsintään.
Mut' koskaan, koskaan onnelaan
ei ihmisjalka astukaan.
— Ja laulun, leikin, lemmen nään
katoovan vyöryyn melskehen.

Vaan ulkopuolella näyttämön Mefisto irvess' ikenin se seisoo, lumokatseillaan tähyää kurjaa sotaa maan. — Mut miss' ois jousi jäntevin, mi surmaisi tuon ilkiön?

Kätes alinomaan hyörii, rikkautta luot. Voimallasi pyörät pyörii puutteenmaljan juot.

Nouse, voimasi jo havaa,
valtaa osuutes'.
Onnen uksesi sä avaa,
katko kahlehes'!

Notkuu elon pöytä, siitä ahmarit sä lyö! Elä kerjää, elä kiitä, kun on asees' työ!

AJAN LAULU

Tää aika on sairas ja mieletön, sekos ihmiskunnan järki. Sydän ei, käsivars' sepä valtaan nous', ja ruudit ja miekan kärki.

On aika heikko ja tarmoton,
sen kulkua kalveten seuraan, —
Jumal' mammona ihmisen verta juo
kuin kuolevan uhriteuraan.

Ja suuri, ihana ihmisyys
miten pilkattu häväisty, lyöty,
kun miljoonat pani kahleisiin
vain harvojen herruus, hyöty!

Paha aika on. — Pääsi jos kohotat,
sudet nahkahas' iskee hampaan.
Jos nöyränä vaikenet, säästy et,
väkevämpi sun kettävi — lampaan.

Pahansuova on aika ja toiveihin
heti iskevi katse kade.
Mikä suurt' on totta ja oikeaa,
siihen tähtää jo kivisade.

Ja ihmiset sokkona kompuroi.
Käy loisto ja kurjuus rinnan. —
Noin ihmiskunta se maksaa saa
oman hulluutensa hinnan!

Leikkii ilmass' syksyn ilvi, tuuli vinkuu. Taivahalla lumipilvi maahan sinkuu. Kaikkialla koleata, harmaa, kolkko elon rata.

Idän irnu metsiin uhoo
häijyt vihat.
Puita juuriin asti tuhoo,
pilloo pihat.
Lentää tupiin, ihmispoviin.
Kuolon merkit piirtää oviin.

Kalskahtaa jo kaakon kalpa,
noitain luoma.
Kätkee hyvä, säilyy halpa,
hiitten suoma.
Sydämihin kyitä ahtaa.
Korppikatse haaskaa vahtaa.

Sudet, karhut tunkee kyliin
kynsinensä.
"Mistä peitsi petoin syliin?
Elkeillensä
miten loppu langetella?" —
Sietää tuota tuumiskella.

Riehuu ilmass' syksyn ilvi,
touon jäätää.
"Miten hyinen lumipilvi
poies häätää,
miten myrsky asetella?"
Sietää tuota tuumiskella.

Tuumat toimeksi nyt pian.
Ihmisvoima
kovimmankin korjaa vian.
Sortuu soima,
tuhat sydäntä kun yössä
ponnistavi kevättyössä.

Takatalven raivotessa ponnistamme. Aurinkoa vuotellessa soihtujamme hoitelemme. Kunnes alta hangen nousee kevään valta.

Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää.

Kumaraan jo painui selät,
hapset hopeoitsi huoli,
himmeni pois silmän tuike,
suru uursi posken kalvaan. —
Hymy, ilo, rauha kuoli.

Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi.

Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin.

Astuu, astuu ajattaret
povessansa kähyt käärmeen.
Ajattaret, kostottaret
ihmisuhrin huolten huntuun
loitsee synkän surun päärmeen.

Ajatarten kostovalta
korpehen luo kirojansa.
— Vitkaan vierii ajan ratas,
valon pilkettä ei paista. —
Koston uhrina on kansa.

Mistä apu, mistä hoiva
sekasortoon yössä korven?
— Nousee joukko, jok' ei usko
sokeaan vain kohtalohon,
nousee, tempaa taistotorven.

Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana.

Ääni kaikaa, kohta havaa
kohluistansa korven väki.
Ajattaret hämmästyy, ja
elpyy elo uusi, nuori. —
Puussakin soi kevätkäki.

Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima!

Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki!

Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan.

Tien telkivät auringolta
ja valavat harmajan hyyn.
Ne sulkevat näköpiirin
ja ilmaan nostetun viirin
hämyn synkkähän syleilyyn.

Ne kasvavat sumujen vuoret
yli laajan lakeuden.
Matalalle jo pilvet putoo,
ne päittemme ympäri kutoo
sumuhunnun hallaisen.

Sumun suurien vuorten alle
jo peittyvi pienonen maa.
Ja ihminen kuihtuu, jäytyy,
yhen kuulevi käskyn: "täytyy".
— Valo, vapaus unhoon saa.

Ne kiertyvät sumujen pilvet
ylt'ympäri ihmispään.
Ne hiipii äitiin ja isään
ja nousevan nuorison sisään.
— Valo tuskin pilkkiikään.

Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö.

Oi ihminen, ihminen, vielä
hiven toivetta kipinöi.
— Toki aurinko radallansa
lie, vaikkakin piilossansa,
kai maata se ikävöi.

Kai kerta se jälleen palaa,
sumut harmajat hälventää.
Se uijahan ratansa uurtaa
yli maan, miss' ihmiset puurtaa
side silmillä, tylsänä pää.

Oi ihminen, vielä et maadu, hiven uskoa aurinkoon, hiven tahtoa, uskallusta — On loppuva yösi musta, käyt päivyen karkeloon!

Niin lämmin leyhyi tuuli ja toivoja ilma soi. Suloaatteita joukot kuuli, utuhaaveita rintaan ne loi.

Oli valtava herätyshetki.
Ihanainen hurmaus sen,
ja eessä kaunoinen retki
vapauden ja veljeyden. —

Mut yhäti yöhyen voimat
ne ilkkui hornastaan,
työns' kironsa inhat soimat
sitä joukkoa kaatamaan.

Nous' horna ja ritareikseen
maan mustat voimat pyys',
papit, piispat sotureikseen
ja santarmilaumat se syys'.

Se valmisti joukkojen piinaa
ja riisti ne paljahaks'.
Se juotteli myrkkyviinaa,
älyt himmensi sumeaks'.

Ja vastaan jos kuka empi,
se tyrmähän teljettiin.
"Olo orjana herttaisempi
kuin hirressä, eikö niin?

Sull' oisko orjana olo
niin kauhean katkeraa?
Jos herrat on siivoja, nolo
on etsiä parempaa."

Näin kuiskutti hornan kielet
ja pistivät pilkkojaan.
Oli mustana lyötyjen mielet,
kun kärsi he kohlujaan.

Mut rinnoissa liekki piili,
tulen polttava kaihoinen.
Se kyti kuin ahjossa hiili,
mi syttyvi jällehen.

— Ja taas kun horna se kerta
on väsyvä riehussaan,
niin loimuvi kahtavertaa
tuli-into joukkojen vaan.

Ja silloin ukkoisna jälleen
käy kansan voima tuo,
toteuttavi tahtonsa tälleen
ja oikeutta se luo.

Niin silloin taas kevättuulet
yli Suomeni soittelee.
Ja kiurun laulavan kuulet.
— Kesä kansalle valkenee.

Kestit turjan tuimat tuulet, idän irnut, kaakon kalmat, kestit sortajan kotoisen, pahansuovan painajaisen, kestit miesnä miehuullisna.

Ylös taistohon ylenit, katkoelit kahleitasi öiset usvat takanasi, edessäsi huomenkoitot.

Ylös! Voimasi jo tunne, nosta jalo koston kalpa, sortajasi maahan suista! Nouse, nouse!

Tuolta kaakon kalmistosta hallan huurut ylenee. Verituomioitten maasta hornan henget uhkailee.

Kaakon verikalpaa tummaa
inhat voimat liikuttaa.
Kuulkaa, idän tuuli kantaa
huuhkaimien kirkunaa.

Kaakon pimennoista pursuu
kauhistava turman kyy.
Sudet piiloistansa hiipii
ihmishaahmoon kätkeyy.

Kuulkaa, ilman ääret täyttyy
valituksin vaikeoin,
kun ne riehuu hornan voimat
hävitystä luoden noin,

hävitystä yli kaiken
minkä vaatii oikeus.
Mielivalta, vääryys sijaan,
siinä kansan "rauhoitus".

Onko kumma, jos on jälleen kansa kaikki kauhuissaan. Hornan voimain kukistusta pyhin valoin vannotaan.

Mutta kaakon rautalaivat
Europaan kun kulkee,
tuskin silloin valtaherrat
niiltä tietä sulkee.

Ei, vaan vallat kunniaksi
tulokkaalle juhlii.
Byrokratialle herrat
ylistystä tuhlii.

Sillä tavoin sivistynyt
Europa se keikkuu,
juhlii konsa käynnissä on
kansain kaulan leikkuu.

Mutta tietkää, liikahtavi
myöskin kansan mahti,
nousee joukot Europassa,
oikeuttaan vahtii.

Ja ne nousee tuomitsemaan sortoa ja murhaa. Näyttäköhön vastais-aika, ett' ei noustu turhaan.

Niin kauan kun on vapaus vain haave kaunoinen, ja rahan kahlehessa käy orjajoukon rata, niin kauan taisteltava on jokaisen kahleet katkoen, ett' elon alkais nousemus, ihana, uusi vuosisata.

Niin kauan kun on osaton työn tuloksista tekijä, on taisteltava hikeen asti. Osansa jokainen saakohon yhtäsuuren, se onnen juuren ihmisyyspeltoon kylvää ja sopusoinnun puuta nostaa.

Niin kauan kun ne vuotaa myrkkyvirrat ja kansa hukkuu hätään, tähtäämme vihaiset me nuolet nyt järjestelmään mätään, ja eestä perheen, onnen rauhan kannamme taiston kalpaa.

Ja hengen vuosisataiskahleet kirvoten kätkee, ratkee, ja ihminen käy otsin ylväin ja mielin rohkein elon arvoitusta ikuista tutkimaan ja itse lunastavi itsensä.

Niin kauan kalpaa kantakaa, kun Idässä on kansa vapaa ja rajamailla turva taattu. Yhäti taistelkaa, ei sovinnolla hiventä hievahtaa saa rivimme!

VAPAUTTA KOHTI

Yhä talli Augiaan, vartioitu rautaovin, äärillään on saastojaan, inhaa ihmiselo kovin.

Missä viivyt, Herkules,
sadun jätti verraton?
Etkö muista kuullehes'
kutsumusta Olympon?

Tulis' murtaa lukot nuo,
rikki lyödä umpiukset,
tarvittaisi virtain vuo,
kevätmyrskyn tuulahdukset.

Kansa Herkules on vaan, senpä rynnätessä hetken loka tallist' Augiaan pian ottais pakoretken.

Hitaasti umpeen vanha vuosi vieri.
Monella tuskan kyynel silmään kieri.
Mut tietkää, halki tuskien
siintävi tuike toivehen!

Hitaasti vanha vuosi vaipui umpeen.
Niin monet täällä sulki korvat lumpeen
valitushuudoilta. Ja nyt
on tuska heidät yltänyt.

He kultaan käärittyinä tyhjin povin
vapisee esiripun eessä kovin,
kun nousee se, niin jokohan
tuo heille viestit kuoleman?

Maailman mahtavat, ne tilin tekoon
vuos uusi kutsuu. Eipä onnen kekoon
he ole tuoneet korttakaan,
siks' nyt he kauhuissaan.

Hitaasti vastaisuuden aukee ovi.
Vapisee ruhtinasten, piispain povi,
heit' yhä tunti tuomion
lähenee armoton.

Häiritty rauha on korven, kontiot pois pakenee. Vihellys tehtahan torven sieluja leikkailee.

Ryskyen petäjät kätkee,
virta ne kantaa pois.
Elämän sitehet ratkee,
mistähän apua ois?

Uusien voimien vyörre
elämää valtoaa.
Tuskien tuima pyörre
uhreja ahnastaa.

Korpien usko se murtuu,
taiat uudet jo soi.
Ken ei kuule, se turtuu,
tylsänä kompuroi.

Vait! Toki joukko se tuolla
ratkovi ongelmaa.
Mieli ei sill' ole kuolla,
päivään se ponnistaa.

Elolle etsii se pohjan
uuden ja oikean,
ottaa onnensa ohjan,
luo olon paremman — —

Sopusointuhun kerta päättyy etsijän tie, joskin kyyneltä, verta matkalla vuotanut lie.

Olet sortohon syösty ja lyöty ja kahlehin kaksin sä kamppia kiertää täydyt. Ja riistäjäin hyöty työs' määrää.

Sun silmies valon ja onnen he Delilan juonin vei, ryösti. — Jäykkänä jäydyt ja tarmon ja ponnen jo hukkaat.

Sun orjana raataa pitää
ja mykkänä käydä
noin keskellä piston ja pilkan.
— Mut vaiti, jo itää
kiron siemen.

Kiron siemen juurtuvi kumma
jo pohjahan poves'. —
Joit katkeran kalkin tilkan
ja vereesi tumma
iti kosto.

Sä suljet huulesi tiukkaan ja kostoa haudot, kun herjat ne silmäsi sokas' ja pilkkansa liukkaan huus' korvaas'.

Kuin Simsonin vihlovi sulla
sydänjuuria haavat,
ne viilteli orjuus-okas
Ne arvelle tulla
ei ehdi.

Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska.

Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa.

Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti.

Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi.

Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen.

Monet kelmenivät posket,
puhkes äitein kyynelkosket. —
Hepä yhä tuleen sous!
Kymmenen jos sortui veriin,
väkivallan miekan teriin,
sata taistoon heti nous'.

Miten kauniita ne sielut! —
Ammottavat, ahtaat nielut
uhkaavana iski päin.
Muserrus ja: "lisää tuokaa
hornan henkein himoruokaa",
sorron peikko huusi näin. —

"Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi.

Kelmeni niin monet posket,
tulvi äitein kyynelkosket.
Tuhat heitä tuleen sous'.
Vaimotkin ja vanhuksetki
Nosti kumouksen hetki,
kansa näännytetty nous'. —

Veripilvet kaartaa maata, kenkään nukkua ei saata. Oisko yöhyt ohi jo, — viime uhrit surma niittää. — — Jälkipolvi, kyllin kiittää sankareita muistatko?

Heikkona kaikuu vapaussoitot, kahleita, muureja vastassa on. kaukana, kaukan' on huomenkoitot, — Oi, sinä kansani onneton!

Leipä ja vapaus, onni ja rauha
köyhiltä kaikki ne riistettiin.
Kuollut on rinnasta sopu se lauha,
toivekin lyöty on uuvuksiin.

Vapauden viestiä riemastavaa,
tuota, tuota me kaipaamme,
viestiä suurta mi väylät avaa,
väylät köyhälle kansalle.

Väylät auki ja muurit alas,
murskaksi kahleet kurjat nuo! —
Nouskosi kansani, vanno valas!
Tulevaisuutesi vapaaks' luo. —

Vapauden viestiä kuulla mä mielin
oi, sitä surren mä kaipailin!
Miksi? Ah, kerronko haikein kielin
kivuista kansani kallihin.

Kerronko orjista kuinka ne raataa,
iskujen viuhke ilmassa soi. —
Harmaja halla toukoja kaataa,
harvat loistossa hekkumoi.

Taistelu leivästä uhreja niittää,
riutuvi ihminen kahleisiin.
Mistäpä köyhälle iloa riittää.
Taakan alle hän painuu niin.

Kerronko, tuhat on tiellämme turmaa,
muureja, salpoja vastassa ain. —
"Vapauden viesti" — ah, sana se hurmaa.
— Heikkona meille se soipi vain.

Vapauden viestiä nostattavaa,
tuota, tuota me kaipaamme. — —
Köyhäin luokka hetkesi havaa.
Vapahaks' itsesi taistele!

KÄÄNNÖKSIÄ JA MUKAILLEN SUOMENNETTUJA

LEOPOLD JACOBY.

Vapaus, vapaus, immeuksi, ihmesana, aihe kaunehimpain laulujen, hurma sielujen. Siin' on lumo, kauneus, elon uudistus.

Vapaus! sen kuten immen ihanan voitat ponnistuksin. Taistellen käy tie sen herkkupöytään. Tunnet, ett' on täytymys tiesi sinne löytää.

Huonon maalin valinta, hetken hupa matala kelpaa orjalle. Läpi puutteen, uhatessa kuolon, vie vapauden tie. Tunnet, että täytyy sun pyörtehesen taistelun!

Kaikki elo pyrkii kauniiseen, sinne tähtää koko maa. Vapaus on kauneus, sitä kohti kulkeissasi olet vapaa.

ARVID MÖRNE.

Tää aika punaist' aikaa on, kun joukko kohlut kostaa vuossatain kuluessa kärsityt. Tää aika aamun aikaa on, kun sorretut jo nostaa kätensä oikeutta vaatein nyt.

Nyt työmies ilmaa ikävöi, käy tukehtavaks' soppi. Rakennust' tekemään ei saapunut. — Nyt uusi huomen hämäröi, soi vapauden oppi. — Ja huojuvat jo vanhat kaakinpuut.

Työnnämme tiilikuormia,
on kova kuumuus, käry.
Ja vaimomme käy saven sotkentaan.
Nääntyvät nuoret poikamme,
on päivät pitkään täry,
kun laituriin he raataa kuormiaan.

Ja toverimme raastaa taakkoja.
He raatain pölyssä
noin nostaa uljaan talon,
miss' sohvain samettiin
luo hohtolamppu valon,
ja jonk' on pääty ylen upea.

Mut tiilet seisoo päällekkäin,
ja talven valtaa murtaa
kautt' aikain lämpimäksi rikkaiden.
Mut meitä vihmoo vihurit,
ja rajutuiskut turtaa
talvesta asti koittoon keväimen.

He huviloissaan asuvat,
miss' tammenoksain lomiin
valelee aurinkoinen säteitään.
Tääll' orjantyössä raadetaan.
He siellä uniin somiin
hukuttaa huomenensa yhtenään.

Tääll' alahalla tupruten
lyö ihoon höyry kuuma,
ja kättä hanan polte kirvelee.
Mut ylähällä kevyttä
on päivän hupi, huuma,
kun leikkipallojaan he viskelee.

Ja ylähällä ihmiset
käy valkopurjeillansa
meritse siintävähän saarelmaan.
Mut meihin rautakatto tuo
valavi hehkuansa
ja valuu-uunit työntää lieskojaan.

He joutilaina venheissään
iloiten kisaa, laulaa,
kun vilpoiset käy merituuloset.
He kylpee meren aalloissa,
lyö laine rintaa, kaulaa.
— Mut noessapa kylpee tuhannet.

Ruokimme heille hevoset,
nuo uljaat kaarikaulat.
Ja kun he ratsastaa, me katsomme.
Helossa kesäauringon
he iskee ilon taulat
ja kiitää vihannoille kentille,
kentille, jossa odottaa
meit' orjuus-ikeet, paulat,
hitaasti vierii raskas päivämme.

Korkeelta satulastaan he
tähyää pellon tekoon,
joss' uuras joukko työssä hikoilee.
He siihen pilkka-katsehen
luo, kuni lantakekoon
mi paikallansa makaa, mätänee.

He satulassa istuen
ajavat, roiskaa likaa
jaloille paljallille kulkijain.
Mut miehet, jotka uskaltaa
miettiä, katseen pikaa
kuin säilän iskun heihin heittää vain.

Me heidän valtiotaan
saatoimme käsin kantaa,
vaan kuolon itu asui mielissä.
Me heitä palvelimme
ja maailmojen rantaa
kiers' maine mahtavien äänestä.

Olimme mustaa kansaa,
mi nääntyvi yössä vitkaan.
Se melkein heimomme ol' kukistus.
Rikkaita palvelimme. —
Nyt taistoon käymme sitkaan.
Kun emme taivu, koittaa oikeus.

Me peltosarat viljellään,
he niistä korjaa sadot.
Heill' aikaa aatoksiin. Ja ilmaa saa
he kyllin. Meillä majoina
kosteat, ahtaat ladot,
siks' elomme on tukahduttavaa.

He isänmaasta haastavat,
mi antejansa peroo,
noit' tulilimalla jakamiaan ain'.
Meit' ei se koskaan lempinyt.
Ja konsa henki eroo,
kalmiston turve isänmaamme vain.

Vapaus isäin perintö
ajoilta muinaisilta.
Sen perinnön he riisti meiltä vaan.
Me korvet pelloiks' raadettiin
hallojen seutuvilta,
sodissa hurmeemme vuos' virtanaan.

Elomme murtaa työ,
meill' eessä leipäkiista
ja leppymätön sota ainiaan.
Päin sortajia! Kunnes on
yhteistä elon riista,
ja lapsemme saa kodin onnekkaan.

Me ostimme ilmalaivan, kun aika se punervoi. Puhe kuultiin alla aivan punaviirin, mi ilmassa soi.

Punarusetit ostimme sitten
ja ruususet punaiset.
Ne keväisten tuntehitten
oli kaunihit airuet.

Punalaulelot kauas kantaa poroporvarien maailmaan. — Meist' uskaltaisiko antaa punaverensä ainoakaan.

KARL ERIK FORSLUND.

Häädätkö sä poies mun, Vietkö konnun raivatun, kun en kulje köyryseljin suutan' telji.

Puute oli leipänäin
raataissani hikipäin,
ett' ois herkukkaita kemus,
juhlaremus.

Kenpä raatoi saroillas,
perkaeli peltojas,
kylvi, kynti, helteen koki?
— Mieti toki.

Heilui vinhaan viikate,
haasiolle heinät ne
ajoin. — Puinpa viljasatoa.
— Täyttyi latos.

Rukiis myllyhyn mä vein,
jauhot toin mä yksin tein.
Keuhkoni sun säkkeis alla
nääntyi vallan.

Uunihisi pilkoin puut.
— Kaupastasi ostin muut
tarpeet — nurkumatta maksoin,
minkä jaksoin.

Jauhot, luonnon antimet,
leipä — työni tulokset
kuuluis mulle. — Niistä tarkat
kiskot markat.

Häädätkö? — Oh, vuoksi sen
että lausuin totuuden:
missä vääryys elon ohja
— hauras pohja!

Hyvästi! — Jo riittää saa.
Hakkaa metsä, hoida maa.
Mökkiini voit ottaa orjan
seljän norjan.

ALFONS PETZOLD.

Konsa hämyn auer lymyy yli mustain kattojen, konsa aamusäteet hymyy yllä ihmismurheiden, konsa rahtusenkaan verran mulle toiveet heijastaa, silloin sielus tuhatkerran tervehdyksen multa saa.

Konsa tehtaan kita inha aamusin mun nielasee, korvat täyttää jyske vinha, hihnat ilmaa viiltelee, silloin melun huumehesta saaos multa terveiset, impi, joka orjuudesta kanssani pois kaihoilet.

Yhä silmihini aukee lapsi kadulla mi puurtaa: vanhan katse, raskas, raukee, syvät rypyt otsaa uurtaa.

Laihat kätöset ja jalat,
väritön ja harmaa poski.
Niukat elon antipalat,
sopen ilma pienoon koski.

Siinä katuliikenteessä
ajelehtaa pienokainen
hevosten ja vaunuin eessä
sysittynä — säilyy vainen.

"Missä isäsi on, pieno?" —
"Isä — työssä raatamassa."
— "Missä äityesi vieno?" —
"Äiti — hän on tehtahassa."

Aurinkoiset säteet täyttää
kadun. — Minä itken hiljaa.
Yötä elämä tää näyttää,
tuho täällä kylvää viljaa.

Pitojuhlista elämän tulit, mut niiss' olit kuokkamies. Nyt vihdoin kotihin kulit, sä onneton matkamies.

Olit raihnas, ja kuolon kalpa
elos langan katkaisi.
Jo laukesi surujen salpa,
ovi vankilas ponnahti.

Lepopaikkasi ruumisvaja
ja paarit synkeät
ja sitten kalmiston maja,
johon kohta sun heittävät.

Ja siellä sä heimosi tapaat, nuo köyhät ja kärsineet. Nyt ootte te vihdoin vapaat — ei vuoda kyyneleet.

OTTO GIBALE.

Ovet suljettiin. Mun vielä minne saakka
täytyy? — Painava on uupumuksen taakka.

Vilun puistutus jo poven pohjaan viiltää.
Jäätyy jäseneni. Ilkkutähdet kiiltää.

Ilkkutähdet, sydämettömät kuin ikään
ihmispedot, joihin kosketa ei mikään.

Horjun katuviertä elottomin povin.
— Kuolla taisin jo. Yö kamala on kovin. —

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA VIRTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.