SIPERIAAN KARKOITETTUNA

Muistelmia ja vaikutelmia

Kirj.

HEIKKI VÄLISALMI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

I. Ennen matkallelähtöä.
II. Hämeenlinnasta Pietariin.
III. Pietarin siirtovankilassa.
IV. Pietarista Tomskiin.
V. Tomskin vankilassa.
VI. Tomskista Narymiin.
VII. Määränpäässä.
VIII. Kuka kukin oli.
IX. Miten karkoitetut Narymissa elivät.
X. "Naapurissa" kylässä.
XI. Viranomaiset ja me.
XII. Narymista Tomskiin.
XIII. Taas uusilla asuinsijoilla.
XIV. Kotiin.

I.

Ennen matkallelähtöä.

Niitä on viime aikoina ollut pinnalla heittiöitä monenlaisia ja olioita kaikenkarvaisia istunut tärkeissä viroissa, mutta ei ole minun tielleni sattunut toista suomalaista virkamiestä, joka olisi osannut tehdä itsensä siinä määrin vastenmieliseksi kuin Hämeen läänin ent. lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpainen. Hänen sormensa oli pelissä kaikkialla, missä laittomuutta tehtiin, mutta jokaiselle oli hän valmis vakuuttamaan kuinka pyhästi tahansa, että hän oli varmasti lainkuuliaisin kansalainen koko Suomessa. Hän oli hyvä näyttelijä ja tiesi ottaa avukseen kaikki kokeneen näyttelijän temput.

Siitä on minulla vieläkin elävä muisto.

Maailmansota oli alkanut ja samalla sota hallitukselle epämieluisia kansalaisia vastaan. Strategiset suunnitelmat oli tehty, hyökkäys oli tulossa.

Allekirjoittaneen vaatimaton persoona oli joutunut viranomaisten huomion esineeksi. Hämeenlinnan poliisilaitoksessa kuului elok. 4. pistä saakka 1914 olleen yötä päivää komennuskunta vartoomassa käskyä astua autoon ja hyrrätä kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta sitä tietä oli kuitenkin luovuttu; ehkä pelättiin, että otus karkaa, vai lieneekö tuumittu, että näin rauhallisen raavaan saa käsiinsä muullakin tavoin.

Miten lie, mutta lopuksi ainakin käytettiin toista, sangen mutkatonta tapaa. Käskettiin kuvernöörin puheille ja sakotettiin — tietysti ilman tutkintoa, mitäs siinä semmoista olisi tarvinnut — roimalla summalla, ja kun kuultiin, ettei maksusta voi olla kysymystäkään, uhattiin lähettää vankilaan.

Mistä sitten sakotettiin?

Paljonko siihen aihetta tarvitsi? — Kirjoituksesta, jota minä en ollut kyhännyt, enkä edes lukenutkaan. Lisäksi oli kirjoitus ollut painettuna sanomalehdessä, jonka toimituksesta minä olin ilmoittanut eronneeni.

Ja "tuomareina" olivat kuvernööri ja edellämainittu lääninsihteeri
Holpainen.

Niin, juttu oli sitä myöten valmis ja minä hankkiuduin lähtemään asioilleni, ollakseni kunnossa vaadittaessa vankilaan astumaan.

Mutta silloin minun suotiin nähdä Hämeen läänin lääninsihteeri
Holpainen oikeassa karvassaan.

Lääninhallituksen eteisessä tuli luokseni vahtimestari ilmoittamaan, että lääninsihteeri haluaa puhutella minua.

— Ohhoh! Jopa nyt jotakin, vai itse lääninsihteeri! No, mennään sitten.

Lääninsihteerin huoneessa kohtasi minua odottamattoman liikuttava vastaanotto. Lääninsihteeri Holpainen riensi minua vastaan ovelle, tarttui molemmin käsin käteeni ja — puhkesi itkuun; ei ainoastaan kyyneleihin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.

— Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut, mutta uskokaa nyt toki kerrankin miehen sanaa , että minä olen syytön. Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän teitä sakottaisi, mutta minä olin voimaton.

Minä en voinut olla hymähtämättä. En ollut kai koskaan nähnyt tätä herraa, mutta hänen tekonsa ja merkityksensä lääninhallituksessa tunsi koko lääni. Sitäpaitsi en minä vielä ollut kerinnyt unohtaa, että pari minuuttia sitten sama herra oli istunut kuvernööriä vastapäätä, eikä ollut suutansa minun puolustuksekseni avannut, vaan päinvastoin koettanut puhua jokseenkin syyttävässä äänilajissa.

— Jättäkäämme tämä, — sanoin, — mutta koska te olette esiintynyt puolustajanani, niin etteköhän voisi laittaa niin, että minä saisin pari päivää olla vielä vapaana ja järjestellä asioitani ennen vankilaan menoani…

— Vaikka kaksi viikkoa, — keskeytti lääninsihteeri, — nyt riippuu asia minusta. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, niin ei teitä kukaan voi vankilaan viedä. Olkaa vain vapaana niin kauan kuin haluatte. Soittakaa sitten minulle, niin minä annan teille passituksen ja saatte mennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta, lohdutteli hän vielä.

— Eipä niin, kiitoksia ja hyvästi.

— Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, aivan kuin itse haluatte; vaikka kaksi viikkoa.

Minä menin. Lääninhallituksen ovella vartoi poliisi, vangitsi, vei minut asuntooni, sinne tulivat santarmit, tekivät kotitarkastuksen ja passittivat lääninvankilaan.

Minä en ollut koskaan uskonut titulus Holpaiseen enempää kuin muihinkaan mustien vuosien nousukkaihin, mutta kyyneleet tekevät aina vaikutuksensa, ja minä olin jo vähällä luulla, että tuo mies sittenkin tällä kertaa puhui totta.

Hyvä uskoni sammui kuitenkin heti, kun poliisin koura oli käsivarteeni tarttunut, sillä ei suinkaan lääninsihteeri voinut olla epätietoinen siitä, että hänen virastonsa ovella odotti poliisi samaa miestä, jonka edessä hän parhaillaan kyyneliä vuodatti.

Ja sitten vielä: samana päivänä, elok. 17:nä, ja samalla tunnilla kamppaili isäni viimeistä taisteluaan kuoleman kanssa. Tämä oli tietystikin vain kohtalokas yhteensattuma, mutta minä en saa sitä mielestäni, ja aina nostaa sen muisto eteeni näyttelijä-lääninsihteeri Holpaisen juudas-tyypin.

Minä istuin jokseenkin kolme ja puoli kuukautta Hämeenlinnan lääninvankilassa. Mutta Holpainen oli tavallaan täyttänyt lupauksensa, mikä täten hänen kunniakseen mainittakoon. Hän ei tosiaankaan valmistanut passitusta ennenkuin parin viikon perästä, mutta siihen saakka olin minä aivan yhtä visusti vartioituna — "tutkintovankina" santarmien passituksella.

Lääninvankilan oloja ei tarvitse kuvata. Viime vuosina on maamme vankiloissa istunut niin monta kansalaista, että jokainen voi niistä saada selvän joltain istuneelta tuttavaltaan. Olihan meitäkin samassa talossa yht'aikaa kokonaista seitsemän sanomalehtimiestä.

Olin juuri päässyt vapauskuvitteluihin. Neljä päivää oli jälellä, sitten saisin nähdä taas korkeana kaartuvan syystaivaan, hengittää oikein mielinmäärin kirpeätä ilmaa, tehdä työtä, mennä minne tahdon ja kulkea vapaan kansalaisen kirjoissa. Oikeastaan ei itse vapaus olekaan niin ihana kuin kuvittelu. Siihen tottuu niin pian, sillä onhan sitä kuitenkin elänyt suurimman osan ikäänsä vankilan ulkopuolella. Mutta sittenkin, niin suloista kuin vapauden kuvittelu onkin, uhraisin sen yhtähyvin mielelläni itsensä vapauden edestä.

Silloin saapui iskusanoma. Käsketään vankilan kansliaan. Eteisen naulassa riippuu poliisimestarin päällystakki. Joko taas? Vähän aikaa saanutkin olla rauhassa, joko nyt tulee jobin-posti.

Tuli. Karkoitettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi valtiollisesti epäluotettavana henkilönä.

— Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa neljä päivää valmistusaikaa, vapaaksi päästyänne heti lähdetään matkalle.

— Kiitoksia hyvin paljo! Täältä vankilasta käsin onkin erinomaisen hyvä valmistautua. — Ymmärrän, herra poliisimestari!

Ilmoitetaan vankilan tirehtöörin välityksellä perheelle ja lähimmille, mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa miten kykenevät, itsestä ei ole apua.

Sitten miettimään, millainen se Siperia oikeastaan on. Johtuvat siinä mieleen mummo-vainaan peloittelut ennen lapsena: "Siperiaan joudut, jollet ole kiltti." Jokohan tämä nyt sitten tuli kostona vanhoista pahoista teoista, ei ole tainnut aina tulla muistetuksi olla kilttikään. Ja sittenpä peri Siperia kuin perikin.

Koetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni Siperiasta, mutta häpeään on nähtävästi joutunut vanhan koulumestarin patukka. Ainoastaan mummon kylvämä tiedonsiemen on itänyt ja varttunut vehmaaksi vesaksi. Nyt sen tunnen ja tunnustan.

— Mikä se sitten se semmoinen on? — kysyin ennen, kun mummo Siperiaan karkoitteli.

— Se on semmoinen maa, jossa on vain susia ja karhuja, ja johon lähetetään kaikki pahantekijät.

Ja se on hyvin kaukana, hyvin kaukana…

Täytyi hakea kartasto kansliasta.

— Jaa'ah, kaukana on, hyvin kaukana… Tuossa on Hämeenlinna ja tuossa… tuossa Tomsk… Tomskin lääniin koko sotatilan ajaksi…

Otetaan merkki mittakaavasta kruunun sarkaiseen housunkannattimeen.
Viisituhatta kilometriä, eikä vieläkään ihan Tomskissa asti.

— Ohhoh, onpa matkaa!

Piti lähteä kansliaan ottamaan selvää, mitä tirehtööri tietää Siperiasta. Sanoi joskus jostain lukeneensa, että siellä on kevät hyvin kaunis, mutta muista vuodenajoista ei kuulunut hänkään tietävän mitään. Sen ohessa saattoi hän valistaa minua sillä tiedolla, että Siperiassa kelpaa ainoastaan kultaraha, mutta sekin varastetaan matkalla, jollei osaa hyvin piiloittaa. Täytyy ommella kultarahat paidannapeiksi. — Entäs, jos varastetaan paitakin, kuten allekirjoittaneelle kävi?

Niin, monellaisiahan sitä oli suunnitteluja, mutta niistä ei tullut sen valmiimpaa. Rahaa toi joku hyvä ystävä — velaksi — pienemmän summan, mutta kultarahaa ei hän ollut saanut, sillä Suomen Pankki ei ollut suostunut kultaa antamaan. Niinpä siinä varastetussa paidassa sitten myöhemmin ei ollut kultaisia nappeja, mistä asianomainen saalistaja älköön minuun vihastuko.

Vaikka hyvin tiesin siirtyväni vain vankilasta vankikyytiin, heräsi sittenkin rinnassa jonkunlainen vapauden tunne, astuessani ulos vankilan portista. Vaihtelu aina ilahuttaa, ja tiesinhän saavani ajaa muutaman minuutin tutun, rakkaaksi käyneen kaupungin katuja.

Mutta vapauden ilo oli lyhyt. Vankilan portilla seisoo etsivä ylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan ajuriin. Minua viedään syrjäkatuja myöten. Hävennevätkö tekoaan? Siellä täällä näkyy sentään aamuhämärässä joku kulkeva, joka kummissaan katselee poliisilla ajamista. Mahtaako hän edes aavistaa, millä matkalla ollaan, vai onko unohtanut, että tänään minun pitäisi päästä jälleen vapaitten pariin? — Joutava ajatus, mutta sekin saattaa paremman puutteessa kiusata mieltä.

Poliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Kotona käymään ei laskettu edes vartijamiehen saattamana. Jos on asiaa, niin tulkoot omaiset sinne. Pieni pimeä huone. Rehevä ylikonstaapeli, joka lotjamiehestä on kohonnut tähän tärkeään virkaan, pöllyttelee taukoamatta paperossia ja selailee vähän-väliä paksua kirjaansa, johon on merkitty monen juopuneena kaupungin sydämeen korjatun elämäkerralliset muistiinpanot. Ylikonstaapelin koko olennossa on jotain noli me tangere , koskemattomuuden ylväyttä, ja hän kohtelee tarvittavalla ylimielisyydellä alaisiaan.

Poliiseja tulee passivuorosta, toisia menee. Aina neljän tunnin päästä toistuu sama keskustelu:

— Kaikki rauhallista, herra ylikonstaapeli.

— Hyvä on, saat mennä.

Saapuu siihen komisariokin, koko paikkakunnan pahahenki. Muljauttaa voitonriemuisen katseen tuuheitten kulmakarvojensa alta: ähäs, joko tartuit, olet jo tarpeeksi rähjännytkin. — Niin, onhan sitä satuttu väliin vastakkain, hyvä naapuri, ole nyt ylpeä, mutta tulee vielä vuoro vieraallekin!

Poliiseja on kertynyt kokoon enemmältäkin. Lienevätkö tulleet katsomaan "ulkomaan eläviä" — meitä oli silloin kaksikin — vai muutenko vain virka-asioissa? Johtuu mieleen vekkuliajatus. Nurkassa on nostopuntteja, minä valitsen summamutikassa suurimmat ja näytän koko seurakunnalle ihmeitä. Vanhoja taipumuksia ei lääninvankila vielä ole jaksanut hävittää.

— Kattokaas, pojat! Kyllä näillä käsivarsilla Siperiassakin tietä raivaa.

— Kyllä, kyllä, — ääntää joku epävarmasti, mutta komisario muljauttaa vihaisesti äännähtäjään ja komentaa:

— Näyttäkää nyt meidänkin pojat, että on sitä meilläkin…

— Ei tee meiltä kukaan tuota temppua, — kuuluu nyt jo varmemmin.

— Siinä sen nyt näette, kyllä meillä voimaa on, jos tarvis tulee.

— No, käykää sitten kiinni, jos haluatte, — murahtaa komisario ja menee tiehensä.

Voimistelunäytös on suoritettu, rauha on maassa istutaan taas ja murjotetaan, ei tahdo olla minulla ja noilla toisilla yhteisiä asioita.

Tulevat omaiset. Heille on sallittu "audienssi", Siinä vanha äiti, joka on sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa Siperiaan. Kadotti samalla hetkellä puolisonsa Tuonen virran tuolle puolen ja lapsensa vankilaan. Toivoi ainoan lähimmän veriheimolaisensa pääsevän pois juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla saattamaan häntä matkalle, jonka loppua ei kukaan voi edes aavistaa. Siinä pikku poikaset äitineen. Vanhempi puhuu Siperiasta, jota hän on kuullut mainittavan, ja kysyy: — Meneekö isä nyt sinne Siperiaan? — Siperia lasten suussa. Ajan merkki! Entä pikku Esko, joka juuri ottaa ensimäisiä horjuvia askeleitaan poliisikamarin permannolla ja sopertelee ensimäisiä epäselviä sanojaan. Jätin hänet sylilapsena, lähtiessäni kesäasunnoltani päivämatkalle kaupunkiin, mutta pitempi tulikin siitä matkasta. Nyt on päästy vasta ensimäiseen virstantolppaan, tiettyä takana, edessä outoa.

Omituinen sattuma. Kun ensimäinen poikani oppi puhumaan, istui isä vankilassa. Tosin silloin lyhyen ajan, mutta kumminkin siksi kauan, että tuo mielenkiintoinen aikakausi lapsen elämässä ehti loppuun kulua. Olin päättänyt tarkoin seurata tämän murroskauden kulkua toisen poikani elämässä, mutta toisin oli kohtalo määrännyt: minun oli määrä kadottaa koko hänen kehityksensä näkyvistäni. — Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, että alkuvauhdiksi puhun niin paljon omista asioistani, lupaan myöhemmin olla ulkokohtaisempi.

Tulivat sitten tuttavat, nimittäin ne, jotka herra ylikonstaapeli suvaitsi laskea sisään. Kaikki eivät saaneet armoa. Mikä toi karamelleja, mikä hedelmiä, ken savukkeita. Toimitustoveri — nyt jo vainaja — innokas sikaarimies, tuo viisikymmentä kappaletta mielitavaraansa. Ne kiinnittivät myöhemmin monta kertaa puoleensa vartiosotilaitten huomion, ja välistä auttoivat pulastakin, mutta siitä aikanaan.

Ja jokainen, joka kättäni jäähyväisiksi puristi, puhui tähän tapaan: "koetahan nyt jotenkin tulla toimeen"; "eiköhän tuolla mitenkuten menetelle, jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin, niin tehdään sitä ja sitä". Kukaan ei lausunut tervettä: "näkemiin ja pian takaisin". Itkettiin ja vetisteltiin ja valitettiin kohtalon kovuutta. Vieläkin muistan päivänselvästi, miten eräs työläinen ojensi kaksimarkkasen — ehkä viimeisensä — pyytäen itkien juomaan sillä rahalla vaikka teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen mielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: se ottaa uhrinsa, miehen surma se on.

Jotenkin samaan suuntaan käyvä mielipide lienee ollut vankilan vahtimestarillakin, koskapa hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani (tosin ei erinomaisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen istumiseni, nimeni kohdalle: "Vietiin Siperiaan". Hän kyllä sanoi tahtovansa jälkimaailmalle säilyttää tämän tärkeän tapauksen, mutta hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän kuittauttanut vähintään kuolemantuomion.

Entä mitä minun sitten pitäisi sanoa vankilan lääkäristä, joka oli lähdettyäni lausunut, ettei se mies takaisin tule siltä matkaltaan.

Mutta tulipahan sittenkin ja mielipiteenne häpeään saattoi. Kirjoittaa vielä, peijakas, tähän teidän kaikkien typeryyksiännekin ja vaivaa kunnon ihmisiä niitä lukemaan.

Ainoa lohdullisemmin asian ottava henkilö oli poliisivartiokonttorin päivystäjä, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: "Eläähän sitä aikuinen mies jonkun aikaa vaikka tynnyrin tappina". Hän oli leikkisä mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.

Hiljalleen painuu päivä iltaan ja saapuu lähdön hetki. Tarkoin vartioituna kuljetetaan asemalle. Katujen varrella siellä täällä tuttavia, he tervehtivät äänettöminä, mutta sellainen hyvästijättö tuntuu sitä hartaammalta. Asemahuoneen läpi kulkiessa ehtii joku puristamaan kättäni, mutta vartiosto kiirehtii, ja pian suljetaan Siperian matkalaiset sivuraiteella yksinäisen uneliaana yön pikajunaa odottavaan eristettyyn vaunuun.

II.

Hämeenlinnasta Pietariin.

Sinne olivat jääneet tuttavat ja omaiset jatkamaan iltakävelyään rauhallisen Hämeenlinnan kaduilla. Ne harvat, joilla oli ollut uskallusta tulla vaarallisia matkamiehiä katsomaan aina asemasaliin saakka, oli äkäinen komisario ajanut ulos. Koko asemalle ei jäänyt muita kuin samat santarmit, jotka olivat kolme ja puoli kuukautta takaperin kotitarkastusta pitäneet, ja aseman palveluskunta.

Samapa se muuten, sillä meidän vaunumme on hyvin kaukana asemalta. Jos vedät suljetun verhon syrjään, ei silmä kuitenkaan kanna pitkälle säkkipimeässä; jostain ehkä kaukaa kummulta tuikkaa yksinäinen valopiste. Lieneekö sähkölamppu lyseon kulmalta…

Varrotaan, varrotaan… pikajuna on myöhässä. Kuuluu vihdoin ajaa jyristävän sivutse. Jyrisee luokse yksinäinen veturi, vaunu liikahtaa ja vierii … minne vierinee… joka puolella pimeys.

Taas nytkähtää, ja vaunu lähtee liikkeelle. Sydäntä hiukan vihlaisee… kauas ollaan menossa. Taitaa hiukan vavahtaa käsi, joka vetää syrjään verhoa. Silmä yrittää tavata jotain tuttua… lyhtyjä… väsyneen asemamiehen uninen naama… mahtaa ajatella: luojan kiitos, siinä meni viimeinen juna tältä päivältä, pääsee toki nukkumaan…

Ajatteleekohan kukaan Siperian matkalaisia?

Juna alkaa saada vauhtia, ja tunnelma muuttuu. Jos olisi päivä ja näkisi tutut tienoot, säilyisi ehkä mielessä raskas tuntu, mutta nyt on musta syysyö, joka pakoittaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä ympäristössä. Se onkin vallan tavallinen. Pieni kolmannen luokan vaunuosasto, vieressä toinen luokka; siinä kuuluu matkustavan itse poliisimestari, — ylisaattaja alkutaipaleella. Meidän vaunuosastossamme on vain kolme matkustajaa ja kaikki pakollisia: me, kaksi vaarallista, ja kolmantena siviilipukuinen ylikonstaapeli, ei hänkään vapaasta tahdostaan.

Väliin tuntuu kuin olisi matkalla, tavallisella matkalla vain jonnekin Helsinkiin, Viipuriin, niin… yleensä Suomen paikkakunnalle. Mikäs ihme se on, että kolkon vankeusajan perästä äkkipäätä näin oikeaan rautatievaunuun joutuessaan alkaa kuvitella? Onhan sekin jo suuri vaihtelu.

Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallinen puheensorina, ja kaasukin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen vähälukuisiin matkamiehiin, joitten kesken ei juttu juokse.

Juna kiitää himmeästi valaistujen asemien ohitse ja painuu jälleen pilkkopimeään. Pikajuna pysähtyy vain harvoille asemille. Ei ehdi kunnolleen eroittamaan asemien nimiä, mutta toimettomina seisovat junanlähettäjät tuntuvat kaikkialla tutuilta. Tavallisella matkalla heitä tuskin olet huomannutkaan, vaikka olet nähnyt heidät monenmonituiset kerrat, mutta nyt tahtoo väkisinkin löytää tuttavat kasvot, tahtoo tarrautua kiinni jokaiseen henkilöön, joka vähänkin vanhoja muistoja herättää. Omituinen avuttomuuden tunne, joka lienee yleinen kaikilla ihmisillä, ja jonka tuntee tarvitsematta silti olla pelkuri. Ja ehkäpä pelkuri ei sellaista tunnekaan, hän säilyttää rinnassaan vain oman mielettömän kauhunsa.

Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Silloin selviää täydellisesti asema, joka tähän saakka — ehkä osittain oman tahdon pakoituksesta — on pysynyt epämääräisenä. Tuo ilmiö johtaa heti mieleen tapahtumasarjan: kotitarkastus, santarmien saattamana vankilaan, allekirjoittamattomat pöytäkirjat, tuloksettomat kuulustelut, vankeus, Siperia…

Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit. Taas kolme ja samannäköisiä kuin entisetkin. Vaihdosta olisi tuskin huomannut, jollei sitä olisi nähnyt. Mikä lienee, ettei santarmin puvusta eroita koskaan kasvoja? Ehkä senvuoksi, ettei sen puvun omistajilla ole omaa persoonallisuutta.

Keskiyö. Lahden asemasillalla kävelee poliisimestari. Hänkin tuntuu tutulta, vaikken ole miestä ikänäni nähnyt. Ehkä vain siksi, että hän muistuttaa toisen samanlaisen herran läsnäolosta viereisessä osastossa. Se toinen saapuukin kohta ja luovuttaa hyväntahtoisesti omasta osastostaan, jossa on monta välikköä, makuupaikan. Kiitollisuudella kuitataan, santarmiseura alkaakin jo kyllästyttää.

Täytyy koettaa nukkua, mutta unen päätä on vaikea löytää. Ajatukset rientävät pyörryttävää vauhtia, mutta samalla ihmeteltävän johdonmukaisina. Kummallista, miten helppoa tällaisena hetkenä on elää ajatuksissaan koko kulunut elämä, yksityiskohtia myöten. Yhdessä tunnissa kykenee käymään läpi tapaukset, joita varten on tarvittu likemmä kolmekymmentä vuotta.

Sitten tulee ajatuksettomuus. Saattaa tuntikausia maata valveilla ja tuijottaa, sivellä jotain esinettä, eikä ajatella yhtään mitään. Jos sitten koettaa kiihoittaa aivojaan toimintaan, tuntee meikein ruumiillista tuskaa, pakoittaessaan ajatustansa kiintymään johonkin niin lujasti, että sen itsekin tuntee.

Meidän vaunuumme ei junailija koskaan tule. Häntä aivan kaipaa. Jos hän edes tulisi, niin saisi ehkä kiinni jostain ajatuksesta; vaikka kuinka typerästä, sama se, kunhan loppuisi tämä tylsä tila. Mutta tässä on sittenkin pelastus. Luojan kiitos, lopultakin yksi ajatus: mahtaakohan junailija tietää, keitä tässä vaunussa matkustaa?

Se ajatus jää samanlaiseksi, yhtä alkeellisen tyhmäksi, mutta se on sittenkin ajatus, ja uni alkaa saapua.

Joltain asemalta, ehkä Kouvolasta, tulevat taas uudet santarmit. Kulkevat meidän vaunuosastomme kautta. Yksi yrittää mongertaa jotain suomeksi, mutta kun ei saa vastausta, menee edelleen. Onkohan sekin täällä vartioimassa. Meitäköhän seuraa?

Siinä taas uusi ajatus, ja sen mukana tulee uni. Unettomuutta vastaan on minulle monta kertaa neuvottu pätevänä lääkkeenä ajatuksista irtautumista, mutta minä en sitä usko. Niin kauan kuin ajatuksettomuutta kestää, pakoilee uni, mutta ajatuksiin lopulta nukahtaa.

Valkenee päivä, viimeinen Suomen päivä.

Saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän joukossaan poliisimestari Pekonen ja joku komisario. Pekosta en ollut ennen nähnyt, mutta heti arvasin, kuka oli hän. Sellaisen miehen tuntee jo naamastaan. Jos siellä olisi ollut kuuluisa Tabanos, olisin hänetkin varmasti tuntenut. Tarvitsee vain tietää sellaisten miesten teot, ja heidät heti eroittaa muista. Molemmat ovat nyt jättäneet tämän maailman, eikä vainajista saa puhua pahaa.

Ovatkohan nuokin kaikki meitä vastaanottamassa? Saapuu selitys. Saattaja-poliisimestari sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa, mutta niin varovasti, ettei kukaan sillalta huomaa. Hän oli sentään kohtelias mies, tuo poliisimestari, ja tunsi hyvin venäläiset tavat: kaikki on soveliasta, kun vaan ei kukaan huomaa. Hän se esittelikin läsnäolijat: tuo, jolla on tuommoinen harjaniekka tötterö päässä, on linnoituksen komendantti, tuo toinen kenraali sen vieressä kuvernööri, sitten muita pienempiä herroja. Ne olivat saapuneet sotaministeri Suhomlinovia vastaanottamaan. Hän matkusti samassa junassa. Valtakunnan puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaarallisimmat viholliset yhtä matkaa! Sitä sattuu sellaistakin!

Mutta ketä saattoivat santarmit, häntä vai meitä?

Sitten taas edelleen. Outoja asemia. Ei ole ollut juuri asiaa tännepäin. Muistuu mieleen vanhan työ toverin suuttumus lukiessaan sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs sinne menevät, oma syynsä, tuon toki luulisi tietävän, että siellä mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eroittaa mokoma maa muusta maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." — Niin, niin, setä hyvä, neuvoasi olen noudattanut, mutta kiinni saivat sittenkin ja ihan vielä kotinurkista, eikä olisi tainnut niitä piikkilankasikaan pidättää.

Valkeasaari. Venäjää puhuva tarjoilija saa sen edellämainitun kaksimarkkasen. Minä join teetä vanhan toveruuden muistoksi.

Santarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammatista (valtiollinen vanki), saattajista j.n.e. Olemme saapuneet siihen valtakuntaan, jonka melkein toiseen ääreen matka piti.

Valkeasaaressa vielä voi nähdä jotkut suomalaiset kasvot, ja välistä tunkeutui vaunuun omankielinen sana. Mutta sitten on kaikkialla vieras leima…

— Hyv' yötä, synnyinmaa!

Pietarissa meidän matkuettamme katsotaan pitkään. Jaksamme sentään herättää huomiota suurkaupungin vilkasliikkeisellä asemallakin. Otetaan auto, mestari mainitsee oudolla kielellä yhtä oudon kadunnimen, ja kohta riennetään suljetussa kuomissa eteenpäin.

Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja. Vilahtelevat ohi jumalattoman suuret nelipyöräiset kuormarattaat, paksut kirjavat luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies, jolla on paita housujen päällä. Venäläinen ei osaa ajaa hevosta huutamatta.

Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas… yhtä matala mieliala.

Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Kuuluu olevan Pietarin lääninhallitus. Mestari menee kansliaan papereinensa saamaan lähempiä ohjeita. Me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle henkäisemään vähän raitista ilmaa, sikäli kuin sitä saattaa raittiiksi sanoa, vaikka herkkua on sekin vankilan perästä. Pujahdetaan portista pihamaalle. Siellä on likaa aivan kasoittain. Vähän matkaa portista on ovi, jonka alkuperäistä väriä on mahdoton eroittaa, näyttää kuin se olisi katuloalla maalattu. Siinä on päällekirjoitus: sen ja sen piirin Poliisikamari. Nostetaan tavarat poliisilaitoksen käytävään, joka joskus ammoisina aikoina lienee ollut laastittu valkoiseksi. Tavarat ovat nyt siten tavallaan poliisin hoivissa, mutta täytyy usein käydä niitä katsomassa, sillä venäläisestä poliisista on hyvin heikko turva.

Ahtaan pihan toisella puolella on näköjään putka, suuren ristikkoikkunan takaa pistää avoimesta luukusta nuoren pojan kalpea pää. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö:

— Suomen herra, antakaa tupakka.

Näinköhän joku meidän maamme laiminlyötyjä lapsia? Niitä on Pietarissa paljon. Toisissa oloissa kiinnittäisi tapaus ehkä enemmän huomiota puoleensa, mutta nyt soluu se ohitse melkein huomaamatta. Silmä kääntyy lakkaamatta poliisikamariin, ja mielessä herää kysymys: joudunkohan tuonne? — Älä herra saata, sillä tuo likaisuus ei ennusta hyvää.

Vihdoin saapuu saattajamestari. Ajuriin ja kohti tuntematonta kohtaloa, jota mestari pelkää selittää, vaikka hyvin sen tietää. Ajetaan pitkin suuria katuja, sitten painutaan kuraisille syrjäkaduille. Lopulta pysähdytään ristikkoportille. Heti arvaa, että tässä on vankila.

Se on Pietarin siirtovankila.

III.

Pietarin siirtovankilassa.

Kyllä oli mies siinä talossa senkin seitsemän lukon takana. Moni narahti auki portti ja vääntyi taas verkalleen kiinni, monta poljettiin ylös porrasta, ennenkuin oltiin vastaanottohuoneessa.

Vastaanotto oli siellä sangen perusteellinen. Kaikki tavarat pengottiin ylösalaisin. Vartija oli raaka ja mahdollisimman hävyttömän näköinen. Hänelle näytti tuottavan suoranaista nautintoa tavaroitteni myllääminen. Hän levitteli eteensä jokaisen paidan ja tarkasteli kovin huolellisesti jokaista nenäliinaa. Näytti hakevan hakemasta päästyäänkin jotain sanansijaa, mutta ei ollut löytää. Lopulta keksi sentään suomalaiset nimikirjaimet nenäliinan kulmasta, pullisti silmiään ja karjaisi: "Eto germanskoje!" (tämä on saksalaista). — Jassoo, vai saksalaisena tässä pidetäänkin? — Minun venäjänkielentaitoni oli varsin alkeellinen, mutta senverran sain tolkutetuksi, että suomalainen minä olen, enkä germaani.

Sitten se vartija-peto väänsi ainoat kenkäni nurin, että puolipohjat sijoiltaan singahtivat. Rahojako lie hakenut vai mitä? Minä olin kumminkin niin typerä, että annoin rahani viimeistä kopeekkaa myöten vankilan päällikön apulaiselle, joka tässä tarkastustilaisuudessa oli päämestarina. Hän näkyi olevan kunnon mies, ja ainoastaan hänen väliintulonsa pelasti edellämainitut lahjasikaaritkin hävityshaluisen vartijan käsistä. Tämä oli nimittäin aikeissa katkaista jokaisen sikaarin kahtia, löytääkseen niihin muka kätketyt rahat.

Rinnan tavaroitteni kanssa tarkastettiin minua itseäni. Yksi vaatekappale toisensa perästä hävisi päältäni ja lopuksi seisoin paljaassa ihopaidassa. Senkin käski, armoton, heittämään yltäni, vaikka olisi luullut helposti havaitsevan, ettei sen alle kätkeytynyt mitään muuta kuin tavallisen vankan miehen maallinen tomumaja. Onneksi tuli apulainen taas väliin ja ainoan ruumiini verhon sain pitää. Koko toimituksen ajan seisoi ympärillä suuri joukko vankeja, mikä kahleissa — Venäjällä pidetään törkeämpiä rikollisia vankilassakin kahleissa, — mikä ilman, ja muuten kesti tarkastusta, joka tapahtui suuressa salissa, tuskallisen kauan.

Sitten koppiin, yksinäiseen, pieneen ja likaiseen. Heti ensi silmäyksellä huomaa, että koppi on koko joukon pienempi kuin Suomen vankiloissa. Ikkuna on alempana, mutta ei suurempi. Seinällä joku ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä, mutta minä en ymmärrä siitä mitään. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot. Pöytä, ympyriäinen tuoli, jonkunlainen hylly, seinäänlukittu sänky ja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri. Siinä kyllä on olevinaan kansi päällä, mutta se ei estä löyhkää.

Sinä iltana on jo myöhä ja niin pimeä, ettei voi kopin ikkunasta ulos kurkistaa. Pian kuuluu ankara huuto, josta tietenkään et mitään ymmärrä, mutta uhkaava avainten kalina panee hypähtämään ylös vaistomaisesti. Se on iltatarkastus. Jälkeenpäin selviää, että tarkastuksen aikana pitää seistä "smirnaassa". Koetin kerran istua, kuten monesti ennen Suomen vankilassa, mutta silloin ärjäistiin minulle niin kovalla äänellä, ettei jäänyt vähääkään halua jatkaa istumistaan. Luukku avataan, joku pää kurkistaa esiin ja katoo taas. Vähän ajan perästä alkaa ikäänkuin jostain maan alta kuulua juhlallinen laulu. Se on iltarukous, ja se on ikäänkuin pienoinen jokailtainen lohdutus kolkossa tyrmässä. Sitten saa avata sängyn ja mennä levolle.

Sähkö palaa kaiken yötä, sitä ei ole lupa sammuttaa. Arvaa sen, minkälainen yö. Ympäri haudanhiljaisuus. Silloin tällöin kuuluva vartijan yskäisy käytävällä kajahtaa kaameasti. Ensimäinen levoton yö vieraalla maalla, vieraassa tyrmässä. Niitä tulee monta vielä samallaista…

Vihdoin kuuluu ääni, se ei ole oikea ihmisääni, vaan jonkunlainen karjahdus, joka minun mielestäni voisi yhtähyvin olla jonkun haavoitetun petoeläimen älähdys, mutta se on joka tapauksessa ääni, ja se helpoittaa. On mahdoton sanoa, mikä aika on vuorokaudesta, mutta yö on vielä tai korkeintaan aikainen aamu, koskapa ei näy pienintäkään myöhäisen päivän pilkettä. Kohta kuuluu karjaisu uudelleen, nyt lähempänä, ja sitä seuraa uhkaava avainten kalina. Silloin palautuu muistoon eilinen tarkastus. Nyt seuraa siis sama juttu. Aivan oikein, vankila kuin vankila, aamuin ja illoinhan sitä Suomenkin vankilassa tarkastettiin.

Mitäpä siinä sitten muuta kuin seisomaan "smirnaassa" ja odottamaan, kunnes pää on pistänyt esiin luukusta ja kadonnut. Liekö ollut sama pää vai toinen, mikäpä ne eroittaa vieraat ihmiset, kaikki samannäköisiä!

Aamumessu! Paljo lyhempi kuin iltarukous, eikä lainkaan niin harras, mutta sittenkin kuuluu laulu kaikuvissa holveissa verrattain komealta.

Kaikki käy Pietarin vankilassa nopeassa tahdissa. Tuskin ovat aamumessun sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "hlieb, hlieb, hlieb"… leipää, leipää, leipää… Vartija siellä kulkee "konkipoikien" kanssa jakamassa leipää vangeille. Antaa ison murikan kullekin, päivän annos. "Hlieb, hlieb, hlieb" yhä lähenee, pian lentää luukku auki ja siitä pistetään oikea "ryssänlimppu", joka ensiksi vetää puoleensa sieramet. Niin, sivumennen sanoen, suuta se ei myöhemminkään erityisesti houkuttele, ja kaksitoistapäiväisen oleskeluni aikana kertyy niitä hyllylle semmoinen kasa, että huoleti voisin avata vaikka ruokatavarakaupan.

Kohta taas tuo vartija pienen jalkaankiinnitettävän harjan, jossa on mustetta ja jotain muutakin (suokaa anteeksi, mutta älkää lukeko tätä ruuan edellä tai aivan pian sen jälkeen) — täitä, mustia, kirjavia, valkeita, punaisia, herra ties minkävärisiä, mutta jalorotuisia ja hyvinvoipia. Sitä lajia on nähtävästi ollut ennenhangattujen yhteiskoppien lattialla runsaasti. Minä ymmärrän vartijan liikkeistä, että minunkin pitäisi hangata harjalla mustaksi koppini sementtilattia. Juuri mainittu lisäväki tekee kumminkin työn vastenmieliseksi, ja minä ryhdyn lakkoon. Tullessaan harjaa takaisin ottamaan huomaa vartija, ettei lattiaan ole koskettukaan, ja nostaa hirmuisen metelin. Minä en tosin ymmärrä hänen sanojaan, mutta uhkaavista liikkeistä voin päätellä, että työ on tehtävä. Ei siinä auta "nie ponimaju", eikä liioin osoitus asianomaisiin kutsumattomiin vieraisiin, — hangattava on ja äkkiä, vaikka kirvelevällä sydämellä.

Sitten annetaan toinen harja, sellainen iso varsiniekka, ja käsketään lakaisemaan. Luontoni pistää taas vastaan, mutta talossa täytyy elää talon tavalla. Minun käsitykseni mukaan olisi nimittäin pitänyt tehdä päinvastoin: ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Muste oli näet kovin iskostuvaa, jonkunlaista "puunausvahaa", joka painoi lujasti kiinni permantoon kaiken sillä ajelehtivan roskan, jommoista edeltäjäni oli jättänyt jälkeensä tuntuvasti. Minä en sentään havainnut tarpeelliseksi esittää vastalausettani, semminkään kun ei minulla ollut siihen kielellisiä edellytyksiä. — Järjestys oli muuten sama koko ajan, mutta niinhän se onkin, että siinä maassa ovat isommatkin asiat nurinpäin.

Välillä kuuluu käytävältä päin ankaraa melua ja vartijain huutoja. Mitähän lienee sekin? Olisiko jossain yhteiskopissa syntynyt tappelu leivän päällisistä? Ehkä ovat pettäneet kaupoissa kopin "vanhinta" ja tämä ryhtynyt nyrkkipelillä oikeutta hakemaan, tai olisiko aamuisessa korttipelissä joku kärsinyt vääryyttä ja alkanut neuvoa tovereilleen "hienoa käytöstä". Kuka hänen tiesi. Uusi asukas ei ole vielä tottunut talon tapoihin.

Kauan ei meteliä kestä, vartijat ovat ehkä käyttäneet jotain vähemmän kansanvaltaista menettelytapaa järjestyksen palauttamiseksi.

Aamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava käymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen reikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, — mutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen vartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita tuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä perusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo, etteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia.

Jonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "kipitok, kipitok, kipitok"… Jotain sieltä taas tulee, mitähän mahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei tunne sellaista. "Kipitok" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy suuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää ja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on hyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni. Mahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa, "tsaju, tsaju", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on ollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa noin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin yläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan?

Kipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä ensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo seuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän muutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut ruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää paastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni omalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin yhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa venäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi minun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini tilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli naapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa.

Samassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain merkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät minulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin antavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä, eikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti moneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon.

Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin vankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa, saa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään, koskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen, joka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa kelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta oma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. — Mutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin.

Pitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä viisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla. Päivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan loikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen silmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen tehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana!

Vuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä pienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen väsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen, ettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin luontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen päällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.

Tekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei ilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä on valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla räkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan suurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas?

Aurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa taas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole ollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan palleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon aikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies palaa ja millaisena palaa?…

Ymmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä mitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei lukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat Venäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä ne otat.

Olisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on istuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys…

Ei muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi, sitten taas kävellä… Viisitoista tuntia yhtämittaa… Koetat taas kurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain toinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä vahtisotamies ja osoittaa kiväärillä.

En ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran löysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen "Uutta Suometarta". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun lyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon rypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut…

Sen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä pariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti vartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa tullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: "shapka daloi!" (lakki pois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään päähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa pääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää tarpeellista kunnioitusta.

Saunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin mitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo penkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä, mutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli asianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä kai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan saunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä olin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten sanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen kylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin minä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni, sillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa tallessa — vankilan viranomaisten takana.

Kamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon, että jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi lähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla.

IV.

Pietarista Tomskiin.

Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle. Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen, että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!

Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan, ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.

Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin. Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet etappikyydillä Dwinskistä Pietariin.

Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle — yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —, mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka, parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä… Ei tietänyt sekään mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua, sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.

Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan, vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset jo minun saapuessani.

Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan — sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin, Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.

Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa" uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi. Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.

Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä kaikille mokomia kalleuksia riittänyt.

Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas tuntematonta tulevaisuutta päin.

Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua…

Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot, rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua. "Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut runsaasti.

Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt — sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan katonrajassa.

Vielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä vanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot estävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa nautintoa tarjoakaan.

Vähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella monenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa selville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian, keskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu ujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin valehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa halveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä perhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän vaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata.

Esittelenpä tässä hiukan matkaseuraa.

Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten. Sitten alkaa meidän osastomme, jonka päähän on sijoittunut, tai ehkä paremmin sijoitettu, muutamia naisia, Pietarin katunaisia, joilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät ahkerasti seuraa naisille. Keskustelua en ymmärrä, mutta kasvojen ilmeistä ja hohotuksesta päättäen on se jotain "lystiä", sellaista katunaislystiä. Yön tullen häviää pari "neitiä" sotilaitten koppiin.

Seuraavilla penkeillä on muutamia parroittuneita naamoja, joita metsätiellä varmaan pelkäisi. Kaikki ovat tottuneita istujia, olleet monet kerrat näillä matkoilla ja käyttäytyvät kuin kotonaan. Eräällä heistä on jonkunmoinen laulunääni, joskin se maailman myrskyissä on käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, ja siihen hänen vallankumoukselliset harrastuksensa supistunevatkin. Näitten roistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä. Hän on kotoisin jostain Puolasta. Hänen vanhempansa ja sisarensa ovat karkoitetut toiseen paikkaan, jonka nimeä hän ei tiedä, hänen karkoituspaikkansa on Vologdan lääni. Poika-parka ei lainkaan tiedä matkansa syytä. Venäläiset sotilaat olivat ryöstäneet hänen kotinsa putipuhtaaksi, ja sitten oli seurannut maanpako koko perheelle. — Sellaisia tapauksia kuuli karkoitusmatkalla kymmenittäin.

Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen raudanvalaja, vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa taskuvarkaan ammattia. Hänen mukanaan on latoja, joka ei myöskään liene äskettäin montakaan kirjainta hakaan pistänyt. Hän näyttää olevan raudanvalaja-taskuvarkaan kanssa hyvä ystävä; ehkä on naapuruksilla runsaasti yhteisiä kokemuksia. Tämä kirjaltaja muuten osaa joitakin sanoja suomea, ainakin tietää hän oivallisesti kaikki rumat sanat. Minä seikkaan hiukan hänen kanssaan, muutamista asioista sentään päästään tolkkuun. Meihin yhtyvät väliin toisesta päästä katunaiset lukien kolmeentoista, jolloin tulee "stopp". Latoja kuulee, mitä väkeä minä olen, ja selittää, että hänkin sekä raudanvalaja ovat valtiollisia, hän anarkisti ja naapuri kommunisti. Sangen uskottavaa, mitä tulee toisten ihmisten taskuihin!

Vieressäni toisella puolen on mustapartainen miehentappaja, hän matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, jollen väärin muista, kahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa, niin että seinät tärisee. Minä en tahdo saada unta, vaikkei minulla olekaan murhaa omallatunnollani. Kadehdin häntä!

Toisella puolella istuu vanha toisjalka lättiläinen. Hän osaa auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Siihen aikaan kun rankaisuretkikunnat samoilivat Itämeren maakunnissa, oli hän ollut täysissä voimissaan. Asunut oli hän yhdessä vaimonsa, poikansa ja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat saapuneet taloon raa'at kasakkajoukot, nähneet verevän nuorikon ja yrittäneet tätä nauratella. Nuori nainen oli vastannut yrityksiin ivalla. Silloin oli muutamia raakalaisia tarttunut häneen ja lähtenyt raahaamaan läheiseen metsään. Vaimonsa hätähuudon kuullessaan oli pellolla työskennellyt puoliso rientänyt paikalle ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli aluksi saanut nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle. Kuohahti silloin isän luonto poikansa verisen ruumiin nähdessään, ei ollut hänellä asetta kädessä, mutta ei kestänyt rautaista puristusta murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengetönnä murhaamansa nuorukaisen viereen. Verivelka oli maksettu, mutta samassa makasi kostaja itsekin ruhjottuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko läksi liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä, oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi tutkintovankila, tuomio, pakkotyö, ja nyt oli hän matkalla ikuiseen karkoitukseen. Jo tutkintavankeuden aikana oli sahattu pois rusentunut jalka, monet vuodet oli hän kainalosauvojen varassa vankilan portaita raahustanut.

Lyhyesti on tässä ukon tarina kerrottuja lyhyesti sen ukko itsekin minulle kertoi vankivaunun synkässä hämärässä. Ei ollut silmissä kyyneleitä, ei huokauksia kuulunut, vähän vain silloin tällöin ääni värähti, mutta tuuheitten, harmaitten kulmakarvojen alta välähteli outo tuli. Seisomaankin nousi vanhus välillä, suoristui koko pituuteensa, ja kuuntelijan mieleen hiipi katsellessa tuota paljon kärsineenäkin rautaista miestä ajatus: kosto elää.

Ja niin vakuutti ukko itsekin: tilille ne näistä vielä kerran joutuvat, ei ijäti vuoda ilmaiseksi viaton veri, monta on ollut pimeätä päivää, mutta pian päivä pilkoittaa.

Kunnia sinulle, ukko, vankilassa harmenneelle Päivän pilkoituksen olet nähnyt! Lienetkö päässyt hävitetyn kotisi raunioille?

Niin, ja sitten se juutalainen, joka vei minun tupakkani. Hän on vanhanpuoleinen mies ja ruikuttaa yhtämittaa. Milloin on hänellä mikin vaiva, ja hän juo vähitellen kaikki minun kamferttitippani, niin että minä lopulta, kun itsekin tarvitsisin, olen ihan ilman. Hän mutisee vähän päästä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin, ja tuontuostakin käy mankumassa joitakin etuja vartiostolta, luvaten minkä mitäkin hyvää, tavallisimmin kuitenkin sikaareja, jotka minä saan hyväntahtoisesti luovuttaa. Vastalahjaksi antaa hän silloin tällöin vaatepussistaan sokerinpalasen, joka ei suinkaan likaisuudessa anna perään säilytyspaikalleen. Juutalainen sanoo itsellään olevan suuren "Gasthausin" (hotellin) Dwinskissä, mutta joku samanpaikkakuntalainen selittää, että siinä "gasthausissa" viipyvät vieraat korkeintaan vain yön. Kuka hänen tietää? Monta on miestä matkalla ja monenlaista.

Tämä juutalainen perusti "osuuskunnan" matkalla ja rupesi itse sen toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille kaikille jaettiin kymmenen kopeekkaa vuorokaudessa muonarahaa, sillä sitten sai elää niinkuin parhaiten osasi. Juutalainen älysi oloihin nähden tuottavan liikeyrityksen, keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan, päivittäin kymmenkopeekaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston seuraavalla suurella asemalla (vartijaston välityksellä tietysti). Kymmenkopeekaisia kertyikin Moseksen jälkeläiselle koko joukko, sillä jokainen tietenkin halusi käyttää vaatimattoman päivärahansa mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta "osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen oli jostain syystä unohtanut yhteisoston tekemättä. Tämän johdosta alettiin hänen liikemiesperiaatteitaan epäillä, hän menetti luottamuksensa, ja "osuuskunta" hajaantui.

Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista, mylläri Liivinmaalta, jota hyvä tuuli ei koskaan jättänyt, ja Moskovassa muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui synkkämielisyyteen, väliin taas kertoili koko hauskoja kaskuja. Molemmat olivat harvoja kunnon miehiä koko seurassa. He matkustivat Tobolskin lääniin ja jäivät pois junasta Tjumenissa, mutta konttoristin tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkoitettujen tulvan vuoksi oltu otettu vastaan Tobolskin kuvernementissa, vaan siirretty Tomskiin, josta hän oli joutunut Kargassokin kylään kuudenkymmenen virstan päähän Narymista.

Vaunun toisessa osastossa oli paljo väkeä, mutta se oli sangen liikkuvaa, lyhytmatkaista, kotiseudulleen lähetettyjä irtolaisia. Melkein joka asemalla poistui sieltä joku ja tuli tilalle uusi. Sinne emme juuri kurkistaneet me pitkämatkalaiset. Ainoastaan kerran, kun toiselta puolelta kuului naisen huutoa, pistäysimme katsomaan. Sotamies — vartija — siellä retuutti nuorta tyttöä, joka vain köyhyyden takia oli joutunut tähän kyytiin. Konttoristi sanoi sotamiehelle kovan sanan ja tämä luopui aikeistaan.

Meidän osastomme asujamisto pysyy samana, Vologdasta vain on tullut katunaisten sijaan uusia.

Vaikea on sanoa, millä tavalla aikaa vaunussa kulutettiin. Tuskinpa millään, se kului vaan. Tällaiselta matkalta muistaa koko joukon henkilöitä, muistaapa tapahtumiakin, mutta ehkä sittenkin on suurin osa aikaa mennyt niin jälkeä jättämättä, ettei sitä muista eläneensäkään.

Jos outo olisi yht'äkkiä astunut vaunuumme, olisi hän varmaankin voinut tehdä huomioita ja eroittaa eri tyypit paljoa selvemmin kuin vaunun vakinainen matkamies. Minun käsityksessäni sulivat eri henkilöt yksitoistapäiväisen matkan aikana niin yhdeksi kokonaisuudeksi, että lopulta olisin tuskin jaksanut sanoa, kuka kukin oli. Vihdoin viimein olivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulajahuligaani niin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon miehet, konttoristi ja mylläri, muodostivat myös melkein yhden konttoristi-myllärin, ja useammista ilonaisista, vaikkakin ne usein vaihtuivat, tuli myös yksi ja sama rivonaamainen olento. Selvemmin eroittautuivat muista vain "gasthausin" ovela juutalainen ja muuan muhamettilainen, josta ei ole tässä ennen tullut mainituksi. Hänellä oli muhamettilaisen tavallinen myssy päässä ja hän luki ahkeraan rukouksiansa, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä mahdollisimman uskollisesti kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Tuskinpa hän puuhassaan onnistui, ja luulen hänen kääntyneen monta kertaa Permiä, Vjatkaa tai Jekaterinburgia kohti, mutta suokoon Allah hänelle sen erehdyksen anteeksi. Kokemuksestani voin todistaa, että vankivaunussa sekaantuu muussakin kuin ilmansuunnissa. Minäkään en tiennyt edes päivistä, enkä aina ollut selvillä siitäkään, oliko päivä vai yö.

Vankivaunussa saa myös "kipitokia" jokaisella asemalla. Useammalla matkamiehellä on teekannu mukana, ja teetä juodaan runsaasti. Kuumaa vettä hakemaan emme itse pääse, mutta vartijasto toimittaa auliisti asian. Ilman teetä ei vankeja Venäjällä koskaan pidetä, joskin ruoka usein on niukkaa. Suuremmilla asemilla saa ostaa ruokatavaraakin, — jos on rahaa. Ja useimmilla sitä on. Joka kerta vartijaston vaihtuessa toimitetaan tavaroitten tarkastus ja haetaan rahaa ankarasti, mutta muuna aikana ei sotamies lainkaan ihmettele, jos joku pistää hänelle setelin kouraan ja käskee ostamaan jotain. Silloin ei hän enää ota rahaa takavarikkoon, kun kerran asianomainen on ollut niin ovela, että on osannut sen häneltä tarkastuksessa piiloittaa. Hän vain ostaa pyydetyn tavaran ja tuo lopun takaisin, ehkä ottaen pienen prosentin vaivoistaan.

Sama on tupakanpolton laita. Pietarin vartijasta vielä antaa vapaasti polttaa, mutta sittemmin — luultavasti jo Vologdasta lähtien — on tupakanpoltto kielletty. Joka nurkasta tupruaa kumminkin savu, ja vaunu on sitä sinisenään. Poltetaan muka salaa. Kerran en ehtinyt piiloittaa paperossiani sotamiehen kulkiessa ohi. Tämä kääntyi puoleeni vihaisena: miksi poltat minun nähteni ? — Kun hän ei vain näe suoraan vetävän, niin ei sitten hätää, savu ei haittaa mitään. Meikäläisen on vaikea tottua tällaiseen silmänpalvelukseen. Paljoa parempi on antaa vartijaston vanhimmalle sikaari, ja sitten saa tupruttaa niin julkeasti kuin haluttaa.

Hyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja milloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat osanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia, syövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi kielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan. Tarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani verrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee hyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan omaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina kun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin käteen, ja hän painaa laukun kiinni.

Vaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta, kuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko maasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa omallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut sinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin lukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi, kaksi, kolme… Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole väliä.

Vjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät tavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun ja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa kestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun, yhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto toimittaa "kotitarkastuksen", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken perästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha, ja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet sotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä saattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja epäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä, mutta ei salli enää laulaa.

Kuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu vartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko ajan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen kieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella suuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan tule. Meidän pitää sentään aina odottaa "smirnaassa". Loppumatkalla siirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka juna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen ei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus myöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri kysyi rekeen noustessani:

— Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman?

— Onko hinnalla eroa?

— Ruplan enempi huudon kanssa.

— No, ajetaan sitten huutamatta.

Mutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa, toinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa.

Permistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan oikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen aliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen vuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin useamminkin. Kysymykset ovat seuraavat:

— Mikä on sukunimesi?

— Etunimi?

— Isännimi?

— Minne menossa?

— Mistä?

— Onko kruunun tavaroita?

Ja lopuksi: "stupai", mene matkaasi!

Minun nimeäni ei hän osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski; jotain siis puolalaiselta haiskahtavaa.

Hän kiroilee niin rumasti kuin vain venäjäksi voi kiroilla, ja koettaa tökeröllä komentavaisuudella ylläpitää arvokkuutta. Koko muu vartijasto koettaa seurata päällikkönsä esimerkkiä ja olla mahdollisimman hävytön. Tavarat tutkii se tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu miellyttämään, yrittääpä vielä repiä vaatteenikin, kun epäilee niihin olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä saavat toverit mokoman puuhan estetyksi.

Niin, nyt onkin meillä vaunussa jo oikeita tovereita, valtiollisia. He ovat tulleet Vjatkasta meidän vaunuumme, heitä on kaikkiaan yhdeksän, kuusi sosialidemokraattisen Puoluetoimikunnan jäsentä Pietarista ja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki ovat he istuneet vankilassa melkein vuoden ja iloitsevat kuin lapset päästyään edes jonkunlaisiin muuttuneisiin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen karkoitukseen; sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, jonka vuoksi tämä tuomio heidän mielestään on erityisen lievä. Riemuissaan ovat pojat, eivätkä sano viipyvänsä kauaa karkoituspaikalla. Joko tulee vallankumous heidät vapauttamaan tai sitten sodan loputtua karkaavat ulkomaille. Yksi heistä puhuu saksaa. Hänen kanssaan luistaa juttu hyvin. Pitkiä öitä lyhennetään keskustelulla sikaarinsauhun renkaina kierrellessä. Ehditään siinä kahlata ummet ja lammet monien pitkien päivien ja vielä pitempien öitten vaihdellessa.

Eräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on ehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä ja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta vaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen, silmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun puvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän nimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei kansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan. Hän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä.

Mutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä laisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä paranneta.

Ainoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt nuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja hyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka vuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja toisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että toisinaan tahtoo syntyä tappelu.

Tjumenissa poistuvat saksalainen konttoristi ja mylläri. Minä olin juuri siihen aikaan sairaana, toisen kerran matkan kuluessa. Täi oli tullut takkiin, kuten Hämeenlinnan lääninvankilan vahtimestari oli ennustanut, jo kohta vankivaunuun tultua. Nyt niitä oli jo vilinänään, eikä ihmekään, sillä vaunu tuntui olevan näitä ruunun syöttiläitä tulvillaan. Muistan erään vanhan ukon, jonka selkä oli niin täynnä mainittuja otuksia, ettei kankaan väriä eroittanut.

Sairautta oli jo kestänyt monta päivää, nyt oli se paranemassa. Aamulla Tjumenista lähdön jälkeen tunsin itseni koko virkeäksi. Silloin saapui luokseni muuan hammaslääkäri, josta myöhemmin tuli minun — rahattoman ja ruuattoman — hyvä henkeni. Hän oli kuullut Irkutskiin matkustavilta sosialidemokraateilta, että vaunussa oli suomalaisiakin, eikä malttanut olla heti tulematta tekemään tuttavuutta. Minä tarjosin hänelle sikaarin, ja tämä oli niin suuri tapaus hänen vankivaunu- ja vankilaelämässään, että hän vielä parin vuoden perästä tavatessamme siitä puhui. Hän kulki pitkän tovin edestakaisin vaunussa, ennenkuin raatsi sikaaria sytyttää. Hammaslääkäri oli virunut neljä viikkoa Tjumenin vankilassa. Hänet oli karkoitettu Tobolskin kuvernementtiin, mutta kuvernööri ei ollut ottanut vastaan, vaan lähettänyt lopulta naapurikuvernementtiin, Tomskiin. Muuten eivät hänen asiansa tainneet olla niinkään huonot, sillä hänellä oli ainakin ruokaa, jopa tupakkaakin aivan riittävästi. Vaimonsa nimittäin matkusti mukana, tietenkin vapaana, ja toimitti hänelle jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaikkea hyvää. Sama oli laita yhdeksän pietarilaisen. Erään heistä vaimo piti ruuassa koko seurueen. Monta kertaa katselin himokkain silmin heidän ruokiaan ja minussa heräsi melkein peto. Ainakin olisin lopulta ollut valmis varkaisiin, mutta sairastuin parahiksi, ja niin jäi synti tekemättä.

Omskiin saavuin vielä niin heikossa kunnossa, että olisi ollut tarpeen päästä hevoseen. Hevoskyytiä ei kuitenkaan "pistouvattu", ja niin piti laahustaa jalkaisin kahden miehen välissä yhdeksän virstan pituinen matka asemalta vankilaan. Läpi koko kaupungin kulki surullinen saattue, etunenässä vanginpukuiset pietarilaiset y.m. matkan varrelta kertyneet raudoissa ja me muut "vapaammat" jälessä. Kaupunkilaiset eivät sentään sen pahemmin töllistelleet, luultavasti olivat tottuneet sellaisiin kulkueisiin. Joku ulkokullattu poroporvari-fariseus sentään pysähtyi ja teki ristinmerkin. Ehkä löi hän rintoihinsa ja sanoi: minä kiitän sinua Isakin ja Jakobin jumala, etten ole yksi heistä!

Heräsi siinä sähköllä valaistuja katuja kulkiessa ajatus, että saisipa elää tällaisessa kaupungissa, niin kestäisi mielellään karkoituksenkin. Oikein kävivät kateeksi itävaltalaiset sotavangit, jotka ilman vartijaa vapaina kaduilla käyskentelivät. Heidät oli otettu vangiksi ase kädessä, meidät koottu rauhallisista majoistamme ja työmme äärestä, mutta nähtävästi me olimme vaarallisempia.

Ja mitä varten tuo yhdeksän virstan vaellus?

Viettääksemme muutaman tunnin, syvimmän yön, Omskin vankilassa, sillä ei ollut vielä aamu ehtinyt valjeta, kun me jo olimme matkalla takaisin asemalle. Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla asemalla muutama tunti liikaa? Lojuimmehan me siellä sittenkin melkein koko seuraavan päivän. Mutta ne reklementit, — niitä on Venäjällä paljon ja nurinkurisia. Aamulla pääsin sentään matkalaukkujen päälle hevoseen, kun tekeydyin ontuvaksi, mutta pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Minä palelin ankarasti ja kuume kohosi taas, mutta mitäpä puhua tällaisista ikävistä asioista…

Omskista olisin saanut hammaslääkärin pussista syödäkseni kuinka paljo tahansa ja oikein maukkaita aineita, mutta ei maittanut — ja se oli pahempikin juttu.

Yhdennentoista päivän iltana Pietarista lähdön jälkeen saavuimme Tomskiin. Taas pitkä kävelymatka asemalta vankilaan. Tulimme perille, mikä missäkin kunnossa, mutta kaikki tyytyväisinä, sillä lähenimme matkamme määrää ja pääsimme vankilaan oikein vakinaisemmin. Vankivaunun perästä on sekin lohdutus.

V.

Tomskin vankilassa.

Tomskissa oli vastaanottotarkastus verrattain lievä, se tuntui ennustavan hyvää.

Ilo loppui kumminkin lyhyeen, kun minut parin, kolmen toverin kanssa teljettiin koppiin, jossa oli viisikymmentäyhdeksän asukasta. Koppi oli kauhean pieni ja tuollainen lauma miehiä, kaikki rikollisia, nähtävästi juuri parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Siinä oli miestä vaikka minkänäköistä, yhteensä toistakymmentä eri kansallisuutta, joukossa kiinalaisia, tatareja, kalmukkeja, kirgiisejä, ostjakkeja, mustalaisia.

Kohta tuodaan sisään illallinen. Sen päältä syntyy navakka tappelu, jonka aikana me vastatulleet jäämme päältäkatsojiksi, vaikka vaarassa olemme sittenkin saada päihimme. Jokaisen aterian päällisiä syntyi muuten samallainen nujakka. Minun vatsaani kurni nälkä, mutta nähdessäni, millaista ruoka oli, ei tehnyt mieli mennä joukkoon. Miehiä oli kuuteenkymmeneen, mutta ruoka tuotiin koppiin kolmessa astiassa. Ei siinä siis ilman tappelua saanutkaan lusikkaansa kuppiin.

Lika on kopissa aivan armoton, kaikki tekevät luonnolliset tarpeensa aivan silmien edessä, eikä minun tarvitse huomauttaa, millä tavoin se vaikuttaa pienen kopin ilmaan.

Kopissa ei sovi istumaan — pitkälleen heittäytymisestä puhumattakaan —, ensi kerran makaan eli paremminkin torkun seisoallani seinää vasten. Tavaroitaan täytyy vartioida huolella, muuten joutuvat ne tullattaviksi — ja joutuivat ne sittenkin kaikesta huolimatta. Monta kapistusta hävisi tässä kopissa jäljettömiin, eikä siinä ollut varaa peräänkysyä, olisi saattanut saada vielä selkäänsä.

Kopissa on "vanhin", — jollainen muuten on jokaisessa venäläisessä yhteiskopissa, — tavallinen vanki hänkin, ehkä jollakin tavoin kunnostautunut vankilan päällystön silmissä. Hänen pitäisi olla kopissa jonkunlaisena järjestysmiehenä, mutta hän näkyy käsittävän tehtävänsä sangen omaperäisesti, koskapa on aina ensimäisenä miehenä tappelemassa. Hän on liikemieskin. Jokaisessa vankilassa annetaan erinäisiä viranomaisille kirjoitettavia anomuksia varten valmiita kaavoja, joista anomus syntyy verrattain vähällä vaivalla. Näitä kaavakkeita jaetaan ilmaiseksi, mutta "vanhin", jonka tehtävänä jakaminen on, ottaa niistä maksun. Mitään taksaa ei hänellä ole, vaan saa jokainen maksaa varallisuussuhteittensa mukaan. Sivutoimena on hänellä varastaminen. "Vanhin" on tottunut istuja, hän on hyvin selvillä kaikista talon tavoista ja käyttää aikansa vaatimattoman pääoman kokoamiseen. Ennen on hän pitänyt viinakauppaakin, mutta nyt on siitä tullut loppu, sillä tavaraa ei luovuteta jälleenmyyjille. Hän suojelee omaisuuttaan suurella huolella, makaa aina sukka jalassa ja kukkaro sukassa. Mutta sukastakin, kuulemma, voidaan varastaa.

Se oli perikuvallinen rikolliskoppi, jossa me vietimme seisovillamme kokonaisen vuorokauden. Seuraavana aamuna pääsi jo yksi meistä toiseen asuntoon, mutta vasta illalla tuli meidän toisten vuoro. Kolmannessa kerroksessa olivat valtiolliset saaneet kuulla että alhaalla varkaitten parissa on muutamia heidän tovereitaan ja vaatineet meidän vapauttamistamme mokomasta ryöväriluolasta. Illalla myöhään avautui ovi ja me astuimme ulos varkaitten suureksi suruksi, sillä meiltä olisi vielä löytynyt koko lailla varastamista. Jos entistä menoa olisi jatkunut, olisimme pian väsyneet ja saaneet sanoa lopuillekin tavaroillemme ikuiset hyvästit.

Uudessa kopissa on olo siedettävämpi. Sekään ei kyllä ole suuruudella pilattu ja on siinäkin viisineljättä miestä, mutta siivottomuus ei ole niin silmäänpistävä. Siellä on ainakin kuusi valtiollista ynnä senlisäksi muita kunnon ihmisiä, ennen mainittu hammaslääkäri ja eräs saksalainen insinööri, — sanoo olevansa Kruppin asetehtaiden agentti —, jolla on palvelijakin mukanaan, hänkin karkoitettu, muuan saksalainen nuorukainen. Nuori mies hoitaa insinöörin taloutta, tekee ostokset, pitää huolen puhtaista vaatteista, hammasvesistä j.n.e. Vihollisvaltain alamaisilla on muuten paljo vapaampaa kuin meillä, heidän tavaroitaan ei juuri koskaan tarkasteta, korkeintaan kysytään vain aseita. Rahanpuutekaan ei insinööriä vaivaa. Kerran vetäisi hän paidankauluksestaan satalappusen ja lähetti palvelijansa ostoksille vankilan puotiin. Sellainenkin laitos useissa Venäjän vankiloissa on, eikä hullumpi olekaan, vaikka hinnoista helposti huomaa, ettei sen puodin tarvitse kilpailua pelätä.

Kopissamme yleensä vallitsi sopuja rauha. Kolme puolalaista huligaania, jotka alituiseen pelasivat korttia, vain silloin tällöin nostivat tappelun, kun eivät muulla keinoin saaneet asioitansa selviksi. Heitä ensin varoitettiin aivan lainmukaisesti kolme kertaa kuuluvalla äänellä, ja kun ei siitä ollut apua, annettiin pojille oikein "komppanian polska", jonka jälkeen he viettivät hiljaista ja säädyllistä elämää. "Vanhimpana" siinäkin kopissa oli voro — sellaista luottamustointa ei valtiollisille uskotakaan —, mutta hän ei ollut pikkumainen ja pelkäsi valtiollisia. Hänessä oli parturin vikaa, ja hän siivoili linkkuveitsellä meidän enemmän tai vähemmän ruokottomia naamojamme.

Tyypillisin kaikista koppimme asukkaista oli muuan ammattirosvo Varsovasta. Hänellä oli aito puolalainen nimi, jonka kaikkia kerakkeita venäläisetkään eivät voineet irvistämättä lausua, ja kimakka naisen ääni. Joskus iltahetkinä huvitti hän seuraa kertomalla ammattisalaisuuksiaan. Hänen erikoisalansa oli ollut naiseksi pukeutuneena pyydystellä ja puhdistaa juopuneita upseereja. Parikymmentä kertaa oli hän istunut telkien takana, vaikkei ollut vielä kovinkaan vanha, mutta vitsa oli väännetty nuorena, eikä Venäjällä varkaita koskaan kauaa linnassa pidetä. Tämä samainen herra myöhemmin Narymissa tuli hulluksi — tai lieneekö tekeytynyt? —, otti nimekseen Nina Petrovna, pukeutui naisen vaatteisiin ja vietti häitä jonkun suurisukuisen sulhon kanssa, kunnes viranomaiset lähettivät hänet Tomskiin mielisairaalaan. Pian hän sieltäkin palasi ja hävisi sittemmin näköpiiristäni.

Oli meillä siellä pari oikein alkuperäistä Israelinlastakin, jotka kolme kertaa päivässä pitivät oikein perusteellisen jumalanpalveluksen, kummallakin kamalan kirjava viitta hartioillaan. Välillä hoitelivat he kirjevaihtoaan pyydellen vähänväliä "ein Buch Papier". Minne lieneekin niin usein kertynyt kirjoittelemista?

Sitten siellä oli meidän joukossamme muuan vanha ukko, joka ei koskaan lähtenyt kävelylle, sillä hän oli vanhuuden heikko ja vaivaloisesti pysyi jaloillaan. Vakoilemisesta epäiltynä oli hänet sentään karkoitettu, vaikka tulikin usein mieleen ajatus, että kovin on sitten kehuttu saksalainen vakoilu huonosti järjestetty, jos tuommoisiakin täytyy apuna käyttää. Tämä ukko kertoi äitinsä, jonka nimi oli ollut Grönroos, olleen kotoisin Turusta, ja kehui ukko itsekin lapsuudessaan osanneensa ruotsia. Nyttemmin oli hän lapsuutensa ruotsin unohtanut niin perinpohjin, ettei muistanut muuta kuin "min skål, din skål och alla vackra flickors skål" sekä muutamia säkeitä "sjung om studentens lyckliga dar", jota sanoi äitinsä usein laulaneen.

Tässä uudessa kopissa kuluu aika sangen hyvin. Siellä saan minä ensimäisen järkiperäisen opetuksen venäjänkielessä ja kaksiviikkoisen kurssin jälkeen alan solkata jokapäiväisiä sanoja koko hyvin. Jotkut taitavat saksaa ja heidän kanssaan kulkee juttu väliaikoina aika vilkkaasti. Kaikkien mieltä kiinnittää sotakysymys ja jokainen on utelias tietämään, miten meidän maassamme sotaan suhtaudutaan, minkä sotivan vallan puolella on meidän myötätuntomme. Minä selitän, etten voi antaa tarkkaa kuvaa näistä asioista, koska olen istunut jokseenkin sodan alusta saakka vankilassa, enkä nähnyt edes sanomalehteä, mutta oman harkintani mukaan eri valtiollisten ryhmien mielipiteitä koetan selittää ja uskon osaavani verrattain lähelle totuutta. Muutamat ovat käyneet Suomessa ja kertoilevat vilkkaalla tavallaan muistelmia maastamme. Kaikki ovat siihen kovasti ihastuneita, mutta näistä asioista mahdollisesti tuonnempana.

Tomskin vankilassa oli olo verrattain vapaata. Melkein koska hyvänsä pääsi käytävään kävelylle, saipa pistäytyä naapurikoppiin vieraisillekin. Pari kertaa kävin erään valtiollisista syistä vuoden vankeusrangaistusta kärsivän lääkärin sellissä alakerrassa. Tämä tohtori oli luultavasti sangen lievä valtiollinen, koskapa hänen oli onnistunut voittaa koko vankilan päällystön jakamaton suosio. Hänen koppinsa muistutti enemmän hienon herrasmiehen työhuonetta kuin vankilan koppia. Se oli kalustettu huolella ja maulla, ja tohtorilla oli oma palvelijansa. Itse pukeutui hän erinomaisen hienosti ja kulki aina parta huolellisesti ajeltuna ja viikset käherrettyinä. Häntä sanottiin miljoonanomistajaksi ja ehkäpä tämä seikka selittääkin hänen suosionsa vankilassa. Rahalla kyllä sellaisessakin paikassa saa mitä tahansa, vieläpä niin paljon vapauttakin kuin suinkin vain mahdollista.

Vartijan kautta saa pientä vaivanpalkkiota vastaan sanomalehtiä. Tomskilaisissa lehdissä näin minä uutisia itsestäni. Niissä tosin kerrottiin, että olin saapunut Pietariin, vaikka minä itse asiassa silloin jo olin istunut kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkun päivän perästä tiesivät samat lehdet minun saapuneen Tomskiin Jos uutiset olisivat pitäneet paikkansa, olisi minun täytynyt Pietarin ja Tomskin väli matkustaa lentokoneella.

Venäläiset toverit lukivat Tomskissa ahkerasti. Vankilan kirjastossa löytyi koko joukko arvokkaita teoksia. Eräällä oli kädessään Hauptmannin kootut teokset, toinen tutki Lassallea, kolmas Kautskya j.n.e. Minä en voinut olla ihmettelemättä, että siperialaisessa vankilassa saattaa löytyä tuollaisia kirjoja, mutta naapurit huomauttivat, että vankiloissa niitä juuri onkin, muualta sellaiset kirjat vaarallisina takavarikoidaan. Venäjällä ei kukaan tiedä, mikä kirja on takavarikkoon otettava, mikä luvallinen. Jokainen santarmi ja poliisi ottaa sen, mikä ei häntä miellytä.

Muistuu tässä mieleeni muuan Leo Deutschin juttu. Kerran vankilaan joutuessaan oli hän pyytänyt sisäasiainministeriltä lupaa saada ottaa mukaansa Marxin "Kapitaalin". Silloin oli ministeri kysynyt:

— Mitäs se Deutsch meinaa, kun aikoo ottaa mukaansa vieraan kapitaalin?

Marx-suku on Venäjällä tunnettu kauppiassuku…

Mutta monissa vankiloissa on Marxin "Pääoma", samoinkuin monia muitakin arvokkaita kirjoja. Valtiolliset selittävät tämän ilmiön. Useimmat valtiolliset vangit haluavat vankilaan tuoda mieleistänsä luettavaa. Se heille sallitaan, mutta takaisin ei vankilasta kirjoja anneta, vaan liitetään ne vankilan kirjastoon.

Ruoka vankilassa oli kehno, mutta täytyi siihenkin tyytyä, sillä luonto vaati omansa, ja sairaudestani olin täydellisesti toipunut. Oli otettava käytäntöön erään naapurin neuvo: "kunnon sialle kaikki kelpaa". Joskus oli kiiskisoppaa, se tahtoi jäädä koskematta, ja vastaan pani likainen lihakokkarekin sopassa, mutta nieltiin sekin hengen pitimiksi. Kerran kävelyllä näimme lihakuorman. Liha oli hirveän näköistä, luultavasti mädäntynyttä. Kulki koira kuorman luokse, haistoi ja — meni tiehensä. Muuan koppitoveri tuli luokseni ja huomautti: katsokaa, koiralle ei kelpaa, mutta meidän täytyy syödä, totta kyllä, meillä onkin huonompi hajuaisti. Ruokahalua ei ollut omansa lisäämään se seikka, että keittiö ja astiain pesupaikka olivat käymälän välittömässä yhteydessä. Joskus ikimuistoisina aikoina oli siinä välillä luultavasti ollut seinä, mutta sen oli ajan hammas järsinyt, eikä ollut tullut suottapäiten uutta rustatuksi.

Jonkun ajan perästä koitti sentään parempi aika ruokapuolen suhteen. Hammaslääkäri alkoi taas saada vaimoltaan eväitä. Hän oli hyvä mies ja antoi lähimäiselleenkin. Paljo ei toki hennonut vieraan tavaraa ottaa, mutta aina sentään pahimpaan nälkäänsä. Tupakantuskaa autettiin mahorkalla, jota oli useammalla, ja väliin saatiin hammastohtorilta oikein paperossikin. Sokeria ja teetä oli jokaisella ja auliisti he niitäkin puutteenalaisille jakelivat.

Kävelyllä sai nähdä aina kerrallaan enempi väkeä. Siellä oli lättiläinen Karl Petrovitsh, joka tulkitsi minun ja erään sotilaanpuvussa kulkevan sosialidemokraatin välisiä keskusteluja. Tämä viimemainittu oli ollut puolitoista kuukautta kasarmissa mobilisoituna, ja sitten yhtenä kauniina päivänä lähetetty Siperiaan niine hynttyineen. Siellä käyskenteli muuan reserviluutnantti, joka viime aikoina oli toiminut sanomalehtimiehenä Kievissä, vänrikki ja nuori kimnasisti, joka vapaaehtoisesti seurasi karkoitettua äitiään kautta vankiloiden. Siellä eräs paksu juutalainen komersantti vilautti minulle Suomen viisimarkkasta — tervehdys kaukaisesta kotimaasta. Siellä oli kunnon umanilainen kauppias Werner, jonka ainoa vika oli se, että hänen isänsä oli Saksassa syntynyt ja että kotikaupungissa oli hänen asekauppansa venäläinen sotaväki ryöstänyt tehden hänestä, rikkaasta miehestä, melkein keppikerjäläisen. Siellä astuskeli asemapäällikkö, jonka rouvan hattupiirustusta santarmit olivat pitäneet sotasuunnitelmana, ja monta muuta. Komeaturkkisen saksalaisen herran rinnalla kulki köyhä työmies ohkaisissa tamineissaan. Ei ollut siellä säätyeroa, eikä puuttunut Babelin kieltensekoitusta.

Siellä Tomskin vankilassa minä vietin jouluni ilman kuusia ja kynttilöitä, enkä aavistanut, että samallaisia tulee vielä kaksi perästä.

Uudenvuodenaattona (u. l.) lähetettiin kaksiviikkoisen oleskelun perästä Tomskista edelleen. Minä olin koko ajan pelännyt, että joudun johonkin varkaiden seuraan, mutta onneksi ei niin käynyt. Samasta kopista seurasi mukanani kolme valtiollista ja hammaslääkäri, naapurikopista edellämainittu Werner y.m., joten minulla oli siis ihmisiäkin mukanani.

VI.

Tomskista Narymiin

Vankila oli vankivaunun perästä ollut toivottu levähdyspaikka, mutta kyllästyyhän sitä rusinasoppaankin. Kahden viikon kuluttua halutti jo taas toista kyytiä. Syöpäläiset ahdistivat vankilassa niin, että nahka oli verillä. Toivoi pääsevänsä raittiimpaan ilmaan, missä ei tarvitsisi nähdä joka aamu pitkiä rivejä miehiä paita kourassa tarkkoina kuin aarteenhakijat. Ja kyllä me lopulta raitista ilmaa saimmekin melkein yli tarpeen.

Meitä oli yksikolmatta miestä, kun me Uudenvuodenaattona marssimme pitkin Tomskin katuja isprawnikan konttoriin. Me olimme kaikki tottuneet ankaraan vartioimiseen ja senvuoksi tunsimme itsemme nyt yhden ainoan urjadnikan (maalaispoliisin) saattamina melkoisen vapaiksi. Urjadnikka käveli pitkän matkan päässä, eikä liioin häirinnyt meitä tungettelevaisuudellaan — mitäpä hän, kun oli yksin yhtäkolmatta vastaan. Jotkut pujahtelivat siinä matkan varrella puotiin ostoksille, enkä malttanut minäkään olla seuraamatta esimerkkiä, vaikkei minulla ollut kopeekkaakaan rahaa, mutta olihan se sittenkin niin komeaa oikein omana miehenään käväistä puodissa, jollei muuta, niin ainakin katselemassa toisten ostoksia. Sitä muuttuu väliin aikuinen mieskin lapseksi uudestaan!

Vankilassa oli taas ollut tavanmukainen mahdoton kiire toimittaa meidät taipaleelle. Samoin aluksi isprawnikan luona kiirehdittiin ja touhuttiin, vaikka me siinä talossa saimme viettää kokonaisen päivän, aamusta iltaan. Itse herra isprawnikka suvaitsi saapua vasta tuossa yhden korvissa, vaikka hänen virkatuntinsa piti alkaa kymmeneltä, mutta venäläisen taantumusajan virkamiehen ei sopinut olla täsmällinen, ettei vain "respekti" olisi hävinnyt. Kansa saa odottaa ja karkoitetut samoin. Lopulta, päivän iltahämäräksi kääntyessä, kutsuttiin meidät kansliahuoneisiin. Sinne mennessämme ei meillä kellään ollut varmaa tietoa, minne me mahdamme joutua. Poliisiputkan seinään oli muuan pari päivää ennen vankilasta lähtenyt toveri piirtänyt seuraavan "jälkisäädöksen": "meidät lähetettiin Ilinoon, seuraava 'partia' tulee mahdollisesti myös sinne". Me olimme tiettävästi seuraava "partia". Ilinoonko mekin? Kellään ei ollut aavistustakaan, mikä se sellainen Ilino on, missä päin ja miten pitkänmatkan takana, mutta siellä oli jo tovereita, ja sekin oli koko suuri lohdutus.

Kansliassa kirjoitutettiin nimi puoleen tusinaan paperiin, joiden sisällöstä minulla ei vielä tänäkään päivänä ole käsitystä, eikä liene kanssamatkustajillanikaan, sillä aikaa ei annettu noihin asiakirjoihin tutustumiseen. Jotkut joukostamme saivat vaaterahaa 18 rpl. 43 kop. ja poistuivat kaupungille ostoksille. Jonkun ajan kuluttua palasivat he sieltä komeisiin turkkeihin käärittynä — siihen aikaan sai Tomskissa 12—13 ruplalla muhkean lampaan tai poronnahkaturkin. Minä ja muutamat muut jäimme ilman ja isprawnikka ajoi meidät ulos, kun menimme rahaa vaatimaan, vaikka me olimme kuitanneet summan, samalla kuin olimme kirjoittaneet toistenkin "dokumenttien" alle.

Sitten luettiin meille pitkä jono pykälöitä, joissa kuulemma selvitettiin meidän velvollisuuksiamme ja oike… — jaa, tosiaankin, oikeuksista ei muistettu mainita mitään — ja teroitettiin päähämme, että isprawnikka on meidän päällikkömme niin kauan kuin "valtiollista epäluotettavaisuuttamme" kestää. Lopuksi julistettiin, että asemapaikaksemme on määrätty Ilinon kirkonkylä, jonne on Tomskista matkaa siinä viidensadan virstan vaiheilla. Seinään ”jälkisäädöksensä” kirjoittanut toveri oli siis aavistanut oikein.

Vihdoinkin, tehtyämme lähtöä täsmälleen puoli vuorokautta, pääsemme illan kuutamossa matkalle. Aluksi meitä sijoitetaan kuusi henkeä isoon, kahden hevosen vetämään rekeen. Sitä komeutta kestää kumminkin vain kaksitoista virstaa, seuraavalle asemalle, jossa yövytään. Pakkanen oli jo illalla koko navakka, yöllä oli se vielä kiihtynyt, niin että aamulla oli jo 40° Reaumuria (50° C). Käärin tiukemmin ympärilleni vanginviitan, joka minulle oli toisten hartaitten pyyntöjen johdosta Tomskissa luovutettu, ja painaudun rekeen. Ei ole siinä kovin häävi istua, mutta ei maitakaan istuminen liioin, sillä pakkanen ei anna rauhaa. Täytyy tuontuostakin nousta juoksemaan reen perässä lämpimikseen. Sellaista juoksua se sitten oli melkein koko viidensadan virstan taival, mutta niin minä säilyinkin melkein paremmin kuin monet "turkkilaiset", jotka kankeilta pukimiltaan eivät kyenneet tekemään samaa temppua ja valittelivat pysähdyspaikoissa jalkojaan. Kolmannella pysähdysasemalla olin minä tunkenut päälleni kaikki vaatteet, mitä suinkin oli mukanani, ja joka kerta yökortteerissa nyljin minä toisten vilpittömäksi iloksi, kuin klowni sirkuksessa, senkin seitsemän nahkaa. Koko ajan — yhdeksän vuorokautta — pysyi pakkanen yhtä ankarana, ja kovaa se oli, koskapa otti jalkoihin, vaikka minulla oli viisi paria sukkia ja saappaitten päälle vielä neulottu säkki, jonka toverit minulle eräässä yökortteerissa ostivat.

Paleltuneita neniä ja poskipäitä oli paljo, jokaisessa pysähdyspaikassa lisääntyi laastaroitujen naamojen luku. Niin oli monen naamataulu — minunkin — kirjava kuin pakanamaan kartta.

Ihmeellisesti sitä ihminen kaikkeen tottuu. Aluksi tuntuu vallan mahdottomalta ajatellakaan koskaan ehjin nahoin suoriutuvansa viidensadan virstan hevosmatkasta, sillä semmoisiin ei Suomessa ole tottunut. Meillä jo parinkymmenenkin kilometrin hevosmatkaa nureksitaan. Ensimäinen "asemaväli", 12 virstaa, tuntuu ijäisyydeltä, ja kuullessaan, että seuraava on puolta pitempi, kuvittelee sen kestävän tuomiopäivään saakka. Ja kyllä se kestääkin, jollei nyt aivan sinne saakka, niin ainakin hyvin lähelle. Aluksi ei muuten reen perässä juokseminenkaan ole kovin hauskaa puuhaa, mutta siihenkin perehtyy, ja lopulta ravaa kuin marathonjuoksija.

Tomskista, kuten sanottu, lähdettiin oikein parilla ja suurella reellä, joka kaikesta huolimatta kuudelle matkalaiselle ja kyytimiehelle oli liian ahdas, mutta seuraavalla asemalla pistettiin puikkoihin jo yksi hevonen ja samaa jatkui sitten matkan loppuun saakka. Muutenkaan ei matkanteko ollut varsin ihanteellista, ahtaaseen työrekeen sijoitettu kolme henkeä, ei siinä liian mukavasti istunut. Muutamilla asemilla olivat vielä rekiinsä jostain ihmeestä keksineet niin pieniä koreja, ettei kolme miestä niissä tahtonut mitenkään pysyä. Ylipäänsä ovat reet Siperiassa varustetut suojasiivillä, mikä sikäläisiin teihin nähden onkin vallan välttämätöntä, mutta korireet tavallisesti olivat ilman, joten kaiken muun hyvän lisäksi sai joka sadan metrin päästä pyörähtää kelpo kuperkeikan lumikinokseen. Tällainen sukelteleminen on paukkuvassa pakkasessa vähemmän miellyttävää.

Parin päivän perästä sujuu matkustaminen kuitenkin jo koko hyvin. Kuperkeikat eivät enää merkitse mitään, eikä lainkaan ihmettele, vaikka tapaakin itsensä metsästä halkopinon vierestä. Suurin osa matkueen hevosia on nimittäin ilman ajajaa, se on Siperiassa tavallista. Tällainen kuskiton hevonen on ennen käynyt halkopinolla ja tien tuntien katsoo sopivaksi poiketa lyhemmälle tielle. Täytyy tarttua ohjaksiin ja hetken päästä ajetaan taas laajemmalle ladulle ja tavataan huhuilevat kyytimiehet.

Kun hevoset juoksivat valtoinaan toinen toisensa perässä, tökkäsi aisanpää sangen usein etumaisessa reessä istujia selkään. Aivan täytyy ihmetellä, ettei kertaakaan mennyt pääkuoresta sisään.

Ainoa, joka koko seurueesta ajoi reilusti, oli urjadnikka. Hänellä oli aina kolmivaljakko ja komea reki, jossa hän lojui väliin aivan poikkiteloin. Meidän joukossamme oli sentään sivistyneitäkin ihmisiä, ja kävipä kateeksi tuo tyhmä mies, joka ei osannut kirjoittaa muuta kuin häthätää nimensä, tuskin sitäkään oikein.

Tällaisissa oloissa odottaa aina jännityksellä kylää. Vaikka nuhjottaakin reessä umpisokkelossa, tuntee kylään saapumisen jo muutamia päiviä matkustettuaan — niin sanoakseni — ruumiissaan. Reki alkaa omituisesti täristä, se on pettämätön merkki. Jokaisen kylän lähettyvillä ja kylän raitilla on nimittäin tavattoman suuret määrät jäätyneitä hevosenkakkaroita, joitten ylitse liukuessaan reki antaa istujalleen varman enteen kylän lähestymisestä. Matkatoveritkin ovat nähtävästi tehneet saman havainnon, sillä huudahdus: kylä! ilmaisee, että hekin tuntevat kylään tulon.

Useimmiten ottavat asujamet meidät "etapilla" matkustavat suopeasti vastaan. He ovat tottuneet näkemään sellaisia matkalaisia, varsinkin juuri siihen aikaan. Joskus sentään pysyy ovi kolkutuksista huolimatta suljettuna, paitsi kylänvanhinten luona, joissa on varsinaiset asemapaikat ja joissa siis "viran puolesta" täytyy avata. Kaikki eivät kuitenkaan mahdu yhteen yökortteeriin, vaan täytyy matkue sijoittaa neljään, viiteen eri paikkaan. Välistä sattuu niinkin, että aluksi otetaan tylysti ja epäilevästi vastaan, mutta hetken kuluttua alkavat kalseat katseet lauhtua ja juttu juosta isäntäväen kanssa. Meidän edellämme oli kulkenut samallaisella kyydillä mustalaisjoukkue, jolle kelpasi vieras tavara, ja se oli pilannut meidänkin maineemme.

Päivisin kokoontuu muutamille asemapaikoille runsaasti väkeä katsomaan saksalaisia, kuten he sanovat. Suuri on heidän ihmetyksensä, kun suurin osa "saksalaisista" puhuu puhtaasti heidän omaa kieltään.

Yleensä ei asemapaikoilla ole paljoakaan tilaisuutta silmäillä ympärilleen. Päivisin vähän sulatellaan jäätyneitä jäseniä ja ryypätään teetä, ja kun hevosia on vaihdettu, painalletaan eteenpäin. Yöpaikkoihin tullaan taas niin myöhällä, ettei juuri, väsynyt kun on, tee mieli lähteä öiseen pakkaseen paikkoja katselemaan. Senverran kuitenkin ehtii ympärilleen silmäilemään, että yleiskäsityksen siperialaisesta kylästä saa.

Siperiassa ei juuri koskaan tapaa yksinäisiä taloja, vaan ovat ihmiset kaikkialla ryhmittyneet kyliin. Ehkä se on tapahtunut osaksi luonnon ankaruuden vuoksi, mutta on siihen toinenkin tärkeämpi syy, nimittäin yhteinen elinkeinojen harjoittaminen, joka vieläkin on suureksi osaksi tapana. Pohjois-Siperiassa ovat kylät — suuremmat ainakin — aivan kuin yhteisestä sopimuksesta sijoitetut kolmenkymmenen virstan päähän toisistaan. Luultavasti ei niitä perustettaessa virstoja laskettu, otettiin vain sellainen välimatka, jonka hevonen hyvin yhdellä syötöllä juoksee — siihen viittaavat monet ostjakkien kielestä peräisin olevat nimitykset; vasta myöhemmin, hallinnon järjestelyn jälkeen, kun talonpoikiin ulotettiin kyytivelvollisuus, määrättiin kylänvälien virstamäärä enemmän tai vähemmän summamutikassa, sillä — niin väitetään — tähän päivään saakka ovat ainoastaan sudet välimatkat tarkalleen mitanneet.

Kaikki siperialaiset kylät sijaitsevat aivan jokien rannoilla, mikä johtuu tietenkin siitä, että kalastus ammoisista ajoista on ollut pääelinkeinona. Vanhemmilla kylillä on melkein poikkeuksetta ostjakinkieliset nimet, kun taas myöhemmin perustetut ovat saaneet nimensä venäläisten perustajiensa mukaan, kuten esim. Kusmino (perustaja Kusmin), Lukabskoje (perustaja Lukawskoi) j.n.e. Ennen asuivatkin ostjakit koko Pohjois-Siperiaa, mutta venäläisen siirtolaisasutuksen tieltä siirtyivät he sittemmin kauemmaksi metsäseutuihin tai ylemmäksi jokivarsille, jossa asuvat "jurtissaan" (paimenmajoissaan), tullen vain tarpeen vaatiessa kyliin entisille asuinpaikoilleen.

Siperialaiset kylät ovat kaikki melkein kuin saman asemakaavan mukaan rakennettuja. Niissä on yksi tai kaksi leveämpää raittia ja sitten muutamia eräänlaisia "poikkikatuja". Sama on laita talojen, nekin ovat aivan kuin samasta piirtimestä lähteneitä. Ainoa erotus on siinä, että suuremmissa kylissä löytyy jo kaksikerroksisiakin. Yhteisenä tunnusmerkkinä on nelitaitteinen lautakatto ja huonejärjestys, jonka mukaan ensimäisenä on pirtti ja sen perällä kamaripöksä. Suuremman kylän varakas talonpoika rakentaa sentään väliin kaksikin kamaria ja, jos talo on kaksikerroksinen, yläkertaan vielä pari erillistä huonetta, joihin usein johtaa aivan erikoinen sisäänkäytäväkin.

Siperialaiselle järjestykselle tunnusmerkillistä on, että melkein jok'ainoassa talossa johtaa sama sisäänkäytävä asuinrakennukseen, talliin ja navettaan, sikäli kuin viimemainittuja nimityksiä voidaan käyttää, hevosten ja lehmien suojat kun ovat vain jonkunlaisia katollisia aitauksia ilman lämpimänpitäviä seiniä. Arvaa sen, minkälainen puhtaus tästä likeisestä yhteydestä ihmisten ja elukkain välillä on seurauksena. Pihamaa onkin tavallisesti aivan sietämätön likalätäkkö kesällä ja talvella oikea lantatunkio. Ihmiset vielä lisäävät osaltaan siivottomuutta, sillä yhdessäkään talossa ei ole käymälää. Haju on luonnollisesti sietämätön. Jos ei talon ulkopuoli vastaa siisteyden alkeellisimpiakaan vaatimuksia, niin ei sisällä ole sen kehuttavampaa. Pirtissä tai keittiössä — miksi häntä sanoisi — majailevat kanat talvella, ja siellä, missä sianhoitoa harjoitetaan, ovat siatkin kaukaloineen keittiön itseoikeutettuja vuokralaisia. Muutenkaan ei puhtaus ole häävi.

Vaikkei Siperiassa luulisi olevan hirsien puutetta, sillä kylät ovat säännöllisesti rakennetut jokivarsilla olevien havupuupyörtänöitten vierille ja jonkun kilometrin päässä muutenkin aina havumetsää löytyy, ovat vain talojen ulkoseinät hirsistä, sisäseinät sensijaan yksinomaan laudoista. Yhdessä talossa saattaa väliin olla kolmekin isäntää, semminkin jos nämä ovat veljeksiä.

Kylänraiteilla vallitsee myös tukeva siivottomuus. Hevoset ja lehmät kulkevat vapaasti niillä talvellakin, eivätkä tietysti voi olla varustamatta niitä asianomaisilla jätteillään. Keväällä lumen sulattua kaalataankin sitten hevos- ja lehmänlannassa polvia myöten. Likaisuutta omansa lisäämään on myös sellainen tapa, että liika lanta, kun se alkaa eläinaitauksien kattoa hipoa, vedetään jokivarsille keväisen tulvaveden huuhdeltavaksi. Siperian pohjoisosissa ei ole minkäänlaista maanviljelystä, joten tuolla maamiehen "kullalla" ei ole hituistakaan arvoa. Mutta jos sattuu niin hullusti, ettei tulva kohoakaan odotettuun korkeuteen, jäävät kasat rannalle odottamaan seuraavaa tulvaa tulevan vuoden aikana kertyneine lisineen.

Lantaan muuten on siperialainen nähtävästi hyvin ihastunut. Vahingossakaan ei hän kuljeta sitä kovin kauaksi asunnostaan ja sillä hän vuoraa talonsa kivijalan syksyllä talvipakkasten varalle.

Nämä huomiot saa toistaa jokaisessa kylässä, johon matkan varrella poiketaan, ja niitä poikettavia ehtii sellaisella taipaleella olla verrattain paljo. Tie seuraa koko matkan Ob-jokea tai sen sivuhaaraa Ketiä. Muutamin paikoin leviää joki useitten kilometrien laajuiseksi. Rannat kasvavat vain pientä lehtimetsää, ainoastaan aniharvoin tapaa silmä jokirannoilla havupuita, kuusia ja petäjiä, pienoisena pyörtänönä, ja vielä harvemmin sattuu matkamiehen katseen ulottuville sedripuumetsän, Siperian ylpeyden, tumma varjo. Joskus ikäänkuin sattumalta pujahtaa tie komeaan koivikkoon ja silloin heti palaa mieleen Suomen jäisenkirskava koivumetsä, jossa tiuku niin iloisesti laulaa. Mutta tämä yhtäläisyyden tuoma tunnelma haihtuu pian, sillä tie solahtaa taas jäälle, vaivaiskoivikkoon tai laihaan lepikkoon.

Monasti tuskin eroittaakaan, milloin tie seuraa jäätä, milloin maata, sillä niin suuri on yhtäläisyys. Koko tuolla pitkällä taipaleella ei nimittäin katse kertaakaan kohtaa mäkeä tai kukkulaa, vaan kaikkialla leviää yhtä tasainen aro, määrätön lumiaava. Jäämereltä suoraan puhaltava pohjoinen viima kirmaa aroa pitkin, kiidättäen edellään keveää pakkaslunta. Helposti sukeutuu tästä pohjatuulen leikistä täydellinen lumimyrsky, jonka valtaa eivät mäet ja metsät valtatien varsilla ole estämässä. Silloin on matkamiehen turvauduttava lähimpään kylään säänpitoon, sillä Siperian lumimyrskyjen kanssa ei ole leikkimistä.

Niin, yhdeksän päivää vuoroin hevosten perässä ravattuani, vuoroin reessä värjötettyäni saavuin Ilinoon. Seurueesta oli lähes puolet tippunut matkan varrelle. Toiset olivat sairastuneet, toiset — niitten joukossa hammaslääkärikin — olivat isprawnikalta ostaneet karkoituspaikakseen Narymin alueen "keitaan", Kolpashewon kirkonkylän. Emme olleet koko matkalla liioin koettaneet arvailla, minkälainen tuleva asuinpaikkamme mahtoi olla. Pitkä vankeus ja "etappi" olivat hermomme siinä määrin tylsyttäneet, että meistä oli samantekevää, mihin päädymme, kunhan vain pääsisimme lepoon ja — saunaan. Pitkän matkan varrella oli näet mukaan tarrautunut niin monta kutsumatonta vierasta, että niistä oli mahdollista päästä täyteen pesäeroon ainoastaan "uudestisyntymisen" kautta saunanlöylyn suosiollisella avulla.

Viisi entistä koppitoveria oli Ilinossa jo odottamassa. Aitovenäläisen tavan mukaan vaihdettiin suutelot, ja tuossa tuokiossa istuimme höyryävän tuliais-teen ääressä. Ennen saapuneet olivat jo ehtineet majoittua, ja seuraavana aamuna oli minutkin järjestetty kahden toverin, armenialaisen ja grusialaisen, kanssa yhteen "boksiin".

Siihen määrin ponnistuksia oli omituinen matka vaatinut, että minun heti uuteen kortteeriin päästyä oli turvauduttava vuoteeseen. Lepoa ei kuitenkaan suotu, sillä jo hyvissä ajoin seuraavana päivänä saapui vartijapoliisi ilmoittamaan, että minut oli erehdyksessä tuotu tänne ja että tämä tällä tavoin harhautunut "kolli" oli viipymättä palautettava "oikealle omistajalleen", s.t. s. Narymin pristaville. Mainitussa paikassa olimme me yöpyneet pari päivää sitten, mutta silloin ei minulle mainittu sanaakaan sinne jäämisestä. Mainitunlaiset erehdykset olivat muuten sangen tavallisia, saipa joku onneton välistä matkustaa parisataakin virstaa liikaa.

Minä koetin osoittaa poliisille, ettei terveydellinen tilani ole tyydyttävä, enkä minä lainkaan ole itse halukas korjaamaan tätä erehdystä, vaan tyydyn aivan mielelläni tähänkin kylään, kunhan vain jätätte minut rauhaan. Mutta ei auttanut minun, eikä kunnollisesti venäjää taitavien toverienikaan puhe; poliisi oli itsepäinen ja sanoi, ettei hän voi ottaa vastuulleen minun sinne jäämistäni, vaan on hänen toimitettava minut Narymin pristaville vielä saman päivän kuluessa. Samalla lohdutti hän minua sillä tiedolla, että Narym on kaupunki ja siellä on sairashuonekin, niin että sopii paremmin potea.

Onneksi oli saattajapoliisi kunnon mies ja onneksi me ajoimme parilla, joten minä saattajani hyvin peittämänä ja puolitolkuttomana reen pohjalla maaten en sanottavasti tuosta kolmenkymmenen virstan paluumatkasta kärsinyt, vaikka pakkasen sanottiin kohonneen 55° Reaumuria (Celsiusta noin 65°). Sen muistan, että ilmaa ei lainkaan voinut hengittää, se salpasi hengenkäynnin, täytyi maata peittojen alla hievahtamatta.

Iltapimeässä saavuimme Narymiin, josta sitten oli tuleva minulle liki kaksivuotinen tyyssija. Kotvan aikaa myöhempään sain kuulla, että alkuperäisesti aiotun karkoituspaikan vaihdos oli tullut isprawnikalta postitse, ja se oli merkitty saattajan kirjoihin Narymissa, vaikkei tämä ollut sitä hoksannut. Minä ihmettelin, mistä tämä vaihdos oli johtunut. Myöhemmin vasta huomasin, että levottomimmat ainekset siirreltiin vähitellen ulkokylistä Narymiin pristavin välittömän silmälläpidon alaisiksi. Olkoon miten tahansa, mutta syytä minulla ei ole moittia isprawnikan toimenpidettä.

VII

Määränpäässä.

Aivan samallainen on näky, saapuipa Narymiin etelästä tai pohjoisesta, idästä tai lännestä. Joka suuntaan alkavat ensiksi näkyä kirkot, joita on kolme, kaksi kaupungissa ja yksi hautausmaalla, vaikka ne tietenkin eri ilmansuuntiin näkyvät hiukan eri järjestyksessä. Lähemmä tultua rupeavat häämöttämään aitosiperialaiset talorähjät. Missään suhteessa ei Narym eroa edelläkuvatuista siperialaisista kylistä. Sama tylsyys, elottomuus ja siivottomuus, vaikka Narymia kutsutaankin vaativaisesti kaupungiksi. Jostain vanhemmasta maantieteestä olen nähnyt, että Narymissa pitäisi olla tuhat asukasta. Ehkä on joskus ollutkin, mutta nykyään on "kaupungin" asukasluku huomattavasti pienempi ja pienenee vuosi vuodelta. Kaupunki-nimitys johtuu sangen varhaisilta ajoilta, jolloin lienee ollut aikomus tehdä Narymista Pohjois-Siperian kaupan keskus. Sellaista siitä ei kuitenkaan ole tullut, eikä tulekaan, sillä mitäpä merkitystä voi olla kaukaisen, puoliasumattoman kolkan kaupalla. Narym on tuomittu vähitellen kuihtumaan omaan mitättömyyteensä, jollei ehkä joskus kapitaali jaksa ulottaa valtaansa tähän erämaan kolkkaankin liikenneverkkojaan sinne levittämällä.

Melkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat Narymin "kaupungin" valtaväylät. Karkoitetut ovat antaneet niille kuvaavat nimitykset: "Suuri hevosenkakkarakatu" ja "Pieni hevosenkakkarakatu", mitkä oivallisesti vastaavat tarkoitustaan. Katujen pääasiallisina kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimemainittuja siperialainen talonpoika näkyy erityisesti rakastavan. Hevosia kulkee kadulla ihan laumoittain neljääkymmentä astetta hipovassa pakkasessa, niitä kulkee yötä päivää, sillä yksinomainen heinäruoka pakottaa ne yhtämittaa avannolle juomaan. Yhtä tyytyväisinä marssivat myös lehmäjonot Narymin katuja kesällä kuin talvipakkasellakin. Ei niille tarvitse ajajia, eikä kaitsijoita, itse ne avantonsa löytävät ja täytettyänsä tarpeensa tallustelevat taas kotiin heiniään pureskelemaan. Ja koiralaumat, ne ovat sulassa sovinnossa toisten luontokappalten, yksinpä lehmienkin kanssa.

Joka puolelta ympäröi Narymia vesi, eräs aivan lähellä virtaavan Ob-joen haara, jolla ei ole mitään erityistä nimitystä, paikkakuntalaiset kutsuvat sitä vain nimellä "protok" (puro). Joka kevät tulvii "protok" vahvasti yli äyräittensä ja silloin on enemmän kuin puolet Narymia veden alla ja kaduilla liikutaan veneillä. Useamman talon portaitten pieleen sidottuna on silloin vene ja melkein voi ikkunasta suoraan uimaan hypätä.

"Kaupungin" vanha kirkko, joka on rakennettu v. 1823, seistä törröttää täpärällä jokiäyräällä. Joka vuosi uurtaa tulvavesi sen perustuksia löyhemmiksi, ja paikkakuntalaiset odottavat sen milloin tahansa sortuvan Vellamon syliin. Pitempiin aikoihin ei sitä enää ole käytetty, se seisoo vain yksinäisenä, rappeutuneena ja hyljättynä, lähenevää kolkkoa kohtaloansa odotellen.

Paikkakuntalaiset kertovat, että Narym ennen on ollut suurempi, mutta jokitulvat ovat vieneet osan taloja läntiseltä rannalta, missä uoma on laajempi ja tulva niin ollen valtavampi. Saattaa olla varsin mahdollista, sillä nykyäänkin näyttää siltä, että sen rannan äärimäiset talot ovat verrattain lähellä tuhoaan.

Kuten jo edellä on mainittu, ei Narym ulkonäöltään lainkaan eroa siperialaisista kylistä. "Rakennustyyli" on aivan sama, eikä yhtään komeampaa, kaupunkilaisempaa rakennusta huomaa. Ei siis n.s. nähtävyyksiä. Jonkunlaisena poikkeuksena on "kaupungin" etelälaidassa seistä rähjöttävä kummituksentapainen kaksikerroksinen kivirakennus, jota ajan hammas on arveluttavasti kalvanut. Kukaan ei varmasti tiedä sen ikää, vaan kaikesta päättäen ei se ole vallan eilisen päivän tuotteita. Ainoa, mitä varmuudella tämän talon kohtalosta tiedetään, on se, että siinä on joskus vietetty sangen iloista elämää. Puolan kapinan jälkeen (v. 1863) oli Narymiin karkoitettu joukko rikkaita puolalaisia aatelismiehiä. Nämä olivat vuokranneet mainitun talon, järjestäneet siihen klubin, pitäneet illatsuja, juominkeja ja sensemmoisia, koettaen niin neuvoin "tappaa aikaa" ja huojentaa karkoituksen kolkkoutta. Sittemmin on talo joutunut ihan rappiolle, sen jätteet omistaa nykyisin muuan paikkakunnan kauppias.

Sanoin, etteivät Narymin asumukset millään tavoin eroa kylämökeistä. Sama on asianlaita sisäpuolenkin. Yhtäläinen on sielläkin siivottomuus ja sekamelska. Samallaisia tunkioita ovat pihat, kaikkialla silmää ja keväällä ynnä kesällä myöskin nenää koetteleva likaisuus. Ainoastaan parissa talossa, joissa asuu "intelligenssi", on käymälä; ylipäänsä vieriskelevät ihmisten ja eläinten jätteet pitkin pihoja, ja kun liikkuminen alkaa käydä mahdottomaksi, vedetään enintä jokirannalle tulvaveden huuhdontaa odottamaan.

Edellä on jo osoitettu, ettei Narymilla ole minkäänlaisia edellytyksiä kaupungiksi. Jonkunverran tavaranvälittäjiä on siellä aikojen kuluessa asustanut, mutta enimmäkseen palvelee Narym vain läpikulkupaikkana Tomskiin taivaltaville hevosjonoille, joita tulvii sinne joka haaralta ja joissa usein on 30—40 hevosta, ajajana vain pari miestä ja ehkä joku naishenkilö tai poikanen lisäksi. Siperialaiset hevoset ovat kilttejä ja tottuneet tallustamaan toinen toisensa jälessä ilman ohjaustakin. Kuormina on kalaa ja metsänriistaa. Narymissa tehdään sopimuksia kauppiaitten kanssa takamatkarahdista ja painutaan edelleen puolisentoista kuukautta kestävälle matkalle.

Kaupunkia muistuttavia laitoksia ei Narymissa juuri ole. Jonkunlainen kaupunkihallitus on kyllä olemassa ja kaupunginpää myöskin, joka valitaan samaan tapaan kuin kylissä kylänvanhin. Hänellä on apunaan muutamia "valtuusmiehiä", jotka sitten hoitelevat "kaupungin" asioita sen verran kuin sellaisen kylän asioissa on hoitamista. Itse "pormestari" on talonpoika, joka hädintuskin osaa nimensä kyhätä, ja hän sitten hankkii itselleen kirjurin, joka tavallisesti on ulkopaikkakuntalainen ja kirjoituksen taitava mies. Pari kertaa vuodessa kutsutaan koolle "kaupungin" asujamet päättämään tärkeimmistä juoksevista asioista. Lain mukaan pitäisi sellaisten kokousten olla julkisia, mutta esim. allekirjoittanut, joka kerran yritti uteliaisuudesta läsnäolollaan kunnioittaa sellaista kokousta, käännytettiin ovelta takaisin sangen ystävällisesti ilmoittamalla, että tullaan me toimeen ilman sinuakin. Eivätkä kaupunkilaiset välittäneet lakiin vetoamisestakaan, sanoivatpahan vain yksikantaan, että mene matkaasi niine lakeinesi, ei niitä täällä meillä tarvita. Eikä tarvittukaan.

Kaupunkioikeutta ei ole, vaan ratkaisee paikkakuntalaisten riidat rauhantuomari, joka pari kertaa vuodessa matkustaa 350 virstan päässä sijaitsevasta asuinpaikastaan Moltshanowon kylästä Narymiin käräjiä pitämään. Pari kertaa seurasin minä rauhantuomarin oikeudenjakamista ja ihmettelin, miten paljo juttuja hänellä oli ratkaistavana. Käräjöimisen konstin näkyvät narymilaisetkin osaavan, vaikkeivät he muusta maailmasta juuri mitään tiedäkään.

Hallitusmahtia edustaa pristaw — vastaa jossain määrin meidän nimismiestämme —, joka samalla on koko laajan, puolen Suomen kokoisen, Narymin alueen ylin poliisimies. Hänellä on suuri joukko poliisivartijoita ympärillään ja hän on piirissään peräti suuri herra. Hän matkustaa — silloin kun matkustaa, sillä useimmiten saavat asiamiehet vaivautua hänen luokseen — aina kolmella hevosella ja edellä ajaa poliisi valmistamassa kaikkia tarpeellisia asianhaaroja herransa mukavuudeksi.

Vaikka pristawilla onkin määrätyt vastaanottotunnit, ottaa hän puheilleen silloin kun suvaitsee olla niin armollisella tuulella. Sellaisen miehen edessä täytyy moukan esiintyä selkä nöyränä, sillä asetusten mukaan on hän "hänen korkeutensa".

Valtiomahtia muistuttaa vielä ruunun rahakonttori, joka on samalla paikkakunnan ainoa pankkilaitos. Sinne sopii viedä säästönsä korkoa kasvamaan, mutta siperialainen talonpoika kätkee mieluummin rahansa "kiven alle", kuin antaa niitä herrojen huostaan, sillä herroista hänellä on — niin alamainen ja nöyrä kuin hän niiden edessä onkin — hiljaisessa mielessään kovin huono käsitys.

Aikaisemmin jo tuli mainituksi, että Narymissa on sentään sairaalakin. On se, mutta vähällä kerran piti, ettei sekin jäänyt olematta. Loppui näet ruunun avustus eikä uutta annettu, ja niin oli sairaalakysymys saada varsin onnettoman ratkaisun. Aivan viime tingassa "kaupunginisät" sentään myönsivät laitoksen ylläpitoon tarvittavan määrärahan ja sairaala jäi häätämättä. Onneton sentään, ken tuohon laitokseen joutui, sillä sairaala oli niin mahdoton kaikin puolin, että siellä olisi luullut terveenkin sairastuvan. Kaksi pienenpuoleista huonetta ainoastaan oli sairaitten käytettävänä ja ne olivat aina täynnään. Siellä makasivat vaarallisia tarttuvia tauteja sairastavat ja lievemmin kipeät sekaisin. Öisin loikoi senlisäksi lattialla potilaitten omaisia, jotka olivat siellä tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sillä sellaista ei talon puolesta kustannettu. Tohtori oli ja hänellä apuna naisvälskäri, mutta he olivat tavattavissa ainoastaan pari tuntia päivässä, muina aikoina ei heitä tahtonut saada käsiinsä hakemallakaan. Tohtori oli muuten tavallisesti keskeytymättä matkoilla, ja vaikka hänet joskus olisi tavannut kotosallakin, ei hän ymmärtänyt mitään muuta kuin koirankasvatusta.

Kätilö meidän kylässämme oli myös ja "oman virkansa ohella" hoiti hän — apteekkarin tehtäviä. Muuten ei apteekki juuri vaatinutkaan erityistä ammattitaitoa, sillä se oli enimmäkseen täynnänsä — tyhjää. Hyvin usein tapahtui — sen olen omassa persoonassanikin kokenut —, että tohtorin määräämää lääkettä puuttui ja silloin annettiin muuta, pääasia vain, että sairas jotakin sai mielihyväkseen. Sellaisen matkan taakse ei hevillä saatu lääkevarastoja, semminkin sota-aikana, jolloin sitä tavaraa niin paljon tarvittiin toisella taholla. Syytä oli myös sairaalan hoitajissa, ja joka kerta kun he itse sairastuivat, pakenivat he kiireen kaupalla Tomskiin terveyttänsä palauttamaan.

Postikonttori meillä myöskin oli, ja postin olisi pitänyt saapua säännöllisesti kerran viikossa. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Talvisin oli siinä suhteessa parempi. Väliin se silloinkin kyllä myöhästyi lumiesteiden takia jonkunverran, mutta ei sittenkään niin pahasti kuin kesällä. Obia kulkevilla laivoilla ei ollut mitään säännöllisiä kulkuvuoroja, enemmän kuin määriteltyä päätepaikkaakaan. Välistä ne menivät edemmäksi ja viipyivät matkallaan kauemmin, välistä taas tekivät lyhemmän taipaleen. Minkäänlaisia laitureita ei niillä myöskään ollut, vaan pysähtyivät kuin Forssan juna joka talon kohdalle, mihin oli matkustajia tai tavaraa. Ollen siipilaivoja, jommoisia aina jo'illa käytetään, kulkevat ne matalassa ja saattavat hyvin päästä maarantaan missä hyvänsä. — Posti saatiin kesäisin monta kertaa vasta kahden viikonkin kuluttua.

Ylläolevan lisäksi on otettava huomioon, että Narym syksyisen ja keväisen kelirikon aikana on kaksi kuukautta kummallakin kertaa kokonaan erotettuna muusta maailmasta. Silloin ei sinne pääse millään keinoin ja postikin pysyy tulematta. Tavallisesti sattui vielä niinkin, että sähkösanomalaitos, joka kaupungissa on jonkun aikaa postikonttorin yhteydessä toiminut, piti tapanaan tehdä lakon juuri kelirikon ajaksi. Siihen oli sillä kyllä syynsäkin, sillä johtolankapylväät oli pystytetty syksyllä routaiseen maahan, minkävuoksi ne aina maan sulaessa ja routiessa tuuskahtelivat nurin. Välistä oli sähkösanomalaitos seisauksissa kuukausimääriä yhtä perää.

Posti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia lajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan lähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi aikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen vitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa kahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman puute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto. "Intelligenssi" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin postimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä verran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia asioita, joita ei kuule jokamiehen suusta.

Huolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka kuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään selkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut jakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet visusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan sähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta sähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja sieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta ilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin kuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten hyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin apulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan toisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme karkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa.

Hämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty arpaa?

Asiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat seitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat kirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä "syyllisiä" oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.

Narymin "intelligenssia" edustavat pristawi — saanut nuoremman aliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari — molemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki, jonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli.

Sellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin "kaupunki", suuren karkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime vuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten yhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien palstoilla ja tuo "jumalan hylkäämä paikkakunta" on saavuttanut eräänlaisen kuuluisuuden.

Narymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella leviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä täällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa aroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee äärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen, joka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön. Sumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi suun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä voi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan kuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen kirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan. Siperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä, turvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä muutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas onneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella.

Siperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen kauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin ja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta vastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin. Tosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia jäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo ehdottomasti mieleen Topeliuksen "Jäänlähdön Oulunjoesta", mutta sittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka antaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen.

Ja muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa. Siperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa tavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta. Eikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille näyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille kukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan kainostelemaan.

Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään naapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja ikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa myöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat sorsaparvet.

Menee ohi tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja lauluton kuin kevätkin, ja tavallisesti hirmuisen kuuma ja tautinen. Joka paikassa on pilvenään moskiittoja ja hyttysiä, jotka pureskelevat kasvosi tuntemattomiksi, jollet verhoudu tiheään harsoon. Arolla kasvaa miehenkorkuinen ruoho, aurinko kiertää melkein lepäämättä korkeaa rataansa ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu.

Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan. Jo lokakuun alkupäivinä sataa yli arojen valkean peitteen, joka ei enää sula, ja joka on Siperian kamaran oikea verho. Ja talonpoika huokaa: luojan kiitos, ei ole enää sääskistä vastusta!

Niin siellä pohjoisessa jokirannoilla kylien lähettyvillä. Ehkä on toista etelässä ja siellä, missä ikimetsät humajavat viitisenkymmenen virstan päässä rannasta. Ehkä siellä alkuheimojen syrjäisillä asuntomailla luonnon vaihtelut ovat valtavammat, mutta sinne ei valtiollisella vangilla ole asiaa.

VIII.

Kuka kukin oli.

V. 1915 kesällä, jolloin karkoitettujen tulva oli suurimmillaan, asui Narymin alueella yli 3,000 karkoitettua. Niitten joukossa oli seuraavien eri kansakuntien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, litvalaisia, tatareja, turkkilaisia, saksalaisia, itävaltalaisia (monta eri kansallisuutta), juutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia, mustalaisia, armenialaisia, grusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia, amerikalaisia ja serbialaisia. Mahdollisesti vielä muitakin, joista en ole onnistunut saamaan selkoa. Mutta johan noistakin syntyy täydellinen Babelin sekoitus.

Jos missä kaksi tai kolme kokoontui, niin melkeinpä siinä oli aina kahta tai kolmea kansallisuutta. Kerran oli meillä kommuuni, jossa kävi kymmenen henkeä päivällistämässä, ja niistä kertyi kahdeksan eri kansallisuutta.

Suuresta karkoitettujen laumasta oli ainoastaan pieni osa n.s. valtiollisia.

Mikä on sitten valtiollinen karkoitettu?

Venäjän rikoslakia valmistettaessa on pidetty hyvää huolta siitä, että valtiopetosta koskevia pykäliä on mahdollisimman paljo ja mahdollisimman venyviä. Venäläiselle taantumukselle, joka rikoslainkin on säätänyt, oli tärkeätä päästä helposti jokaiseen vähänkin epäilystä herättävään henkilöön käsiksi. Venäjällä ovat viimeiseen vallankumoukseen saakka olleet kiellettyjä kaikki n.s. vallankumoukselliset puolueet, t. s. sosialidemokratinen ja sosialistivallankumouksellinen puolue, olipa kiellettyjen luokassa vielä kadetti- eli kansanvapauden puoluekin, vaikka viimemainittua koskeva kielto oli enemmän näennäinen. Tuskinpa löytynee tapausta, että siihen puolueeseen kuulumisesta olisi rangaistu. Sensijaan sosialidemokratit ja sosialistivallankumoukselliset, jos heidät voitiin todistaa mainittujen puolueiden jäseniksi, selitettiin valtiopettureiksi ja tuomittiin pakkotyöhön 4—15 vuodeksi tai lieventävien asianhaarojen vallitessa, s.o. sitovien todistusten puutteessa, elinaikaiseen karkoitukseen. Mutta Venäjän voimassaolevan rikoslain mukaan seuraa niillekin, jotka ovat pakkotyörangaistuksen kärsineet, Siperiaan karkoitus loppuiäkseen.

Vain tällaiset, tuomion kautta karkoitukseen joutuneet, ennen olivat valtiollisia karkoitettuja, edellyttäen nimittäin, että heidät oli tuomittu mainittuihin puolueisiin kuulumisesta, eikä rikollisina, joille kyllä rikoslain mukaan saattoi seurata sama kohtalo.

Mutta kuuluisa P. A. Stolypin, Venäjän hirmuvallan ehkä tyypillisin edustaja, huomasi rikoslaissa tuntuvan puutteen. Mihinkä joutuivat ne, joita vastaan ei saatu minkäänlaisia todistuksia? Heidät tietenkin piti vapauttaa ja laskea jatkamaan turmiollista vaikutustaan näännytetyn kansan keskuudessa.

Sellainen ei voinut käydä päinsä ja Stolypin keksi keinon tämän tukalan asiaintilan auttamiseksi. Hän puuhasi n.s. hallinnollisen karkoitusjärjestelmän. Sen mukaan annettiin sisäasiainministeriölle valta karkoittaa hallinnollista tietä kaikki hallitukselle epämieluiset henkilöt määrävuosiksi Siperiaan. Tämä oli olevinaan jonkunlainen parannusjärjestelmä. Muutamien vuosien — 2—5 vuoteen — kidutuksen kaukaisilla karkoituspaikoilla piti muka taltuttaa satimeen joutuneen hallitusvastaiset aivoitukset. Lieneekö Stolypin sentään itsekään uskonut tähän "reseptiinsä", vaikka yleisön silmänlumeeksi sellainen juttu liikkeelle laskettiin?

Stolypinin toimesta Venäjän ensimäisen vallankumouksen jälkeen v. 1905 tehtiin Narymista hallinnollisesti karkotettujen asuntoalue.

V. 1915 alussa oli koko Narymin alueella 186 valtiollista karkotettua, mutta huomattava on, etteivät silloin vielä lähimainkaan kaikki olleet saapuneet. Saman vuoden kesällä lienee Narymin alueella ollut kaksikin kertaa mainittu määrä, koskapa itsessään Narymissakin oli silloin seitsemäänkymmeneen valtiolliseen. Tämä luku ei kuitenkaan kauan pysynyt niin suurena, sillä jo mainitun vuoden syksyllä siirrettiin osa valtiollisia Moltshanowon alueelle ja v. 1916 vaihteessa alettiin valtiollisia karkoitettuja ottaa sotapalvelukseen. Kesällä v. 1916 oli valtiollisten lukumäärä supistunut pariinkymmeneen, joista Narymissä oli vain muutamia heikkoja ja sairaita.

Kaikkien valtiollisten karkoituksen syy oli sama: heidät oli vangittu, koetettu haalia todistuksia heitä vastaan, ja kun ei löydetty, karkoitettu hallinnollisessa järjestyksessä. Sotatilan julistamisen jälkeen oli karkoittaminen vieläkin helpompaa, sopi lähettää vain ilman mitään sotatilan ajaksi.

Valtiollisten joukossa oli useita sangen kokeneita vallankumoustaistelijoita. Muistan erityisesti muutamia:

Pjotr Ivanowitsh Woevodin asui Narymissa vaimoineen ja tyttärineen. Hän oli jo kuudentoista vanhana — vallankumouksen perästä vapaudessaan viidenkolmatta — joutunut neljäksi vuodeksi linnavankeuteen erään vallankumouksellisen puheen johdosta. Sittemmin oli hän elänyt laittomasti, t. s. väärällä passilla useat vuodet, istunut tuontuostakin vangittuna, mutta aina vapautunut. V. 1910 oli hänet karkoitettu Narymin alueelle, josta karkasi jo samana yönä kuin saapuikin. Vaimonsa oli matkustanut perässä, mutta mies, joka ei tiennyt tämän aikeista, ei malttanut odottaa, vaan palasi karkulaisena samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Pristaw oli vaimon kyselyyn hiukan hölmistyneenä ilmoittanut, että kyllä sennimisen miehen olisi pitänyt papereittensa mukaan saapua, mutta eipä häntä ole kuulunut.

Pitkän aikaa oli kulunut, ennenkuin Pjotr Ivanowitsh taas löysi perheensä. Hän eli itse uudella nimellä ja uudella passilla, kirjeenvaihto oli hankalaa, lopulta sentään sukulaisten välityksellä olivat puolisot saaneet tietoja toisistaan. Kerran oli Pjotr Ivanowitsh paennut viranomaisten vainoa Amerikaankin; matka oli ensin käynyt Venäjältä koko Europan halki ja sitten valtamerta suurelle lännelle. Hän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venättä, ja sitä ei missään ymmärretty. Ihmeellisesti oli matka sentään sujunut. Moni muukin Narymissa tapaamani valtiollinen oli matkustellut monissa maissa osaamatta muuta kuin äidinkieltään, mutta venäläinen on mainio saamaan itsensä ymmärretyksi, hän osaa puhua käsillään, jaloillaan ja tarvittaessa koko ruumiillaan.

Woevodinilla oli laaja vankilakokemus, hän oli ollut yhdeksässäkolmatta vankilassa, kaikkiaan puolenkahdeksatta vuotta. Narymiin oli hän joutunut viimeksi v. 1914 keväällä jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan — yhteensä kolme vuotta —, joka v. 1910 oli niin pikaisesti keskeytynyt.

Samoin ei Nikolai Nikolajewitsh Kordashew ollut kauvoja viipynyt Narymissa sinne ensi kertaa vuonna 1906 saapuessaan. Oli odottanut vain neljä vuorokautta seuraavaa laivaa ja sillä paennut. Hän oli roteva, sotilasryhtinen mies, ja laivalla oli häntä pidetty valepukuisena santarmiupseerina. Mistä lienee sellainen huhu päässyt liikkeelle, mutta onneksi se oli pakenijalle ollut. Laivan mukana kulkevat poliisi vartijatkin olivat osoittaneet hänelle harvinaista kunnioitusta. Bakun suuren lakon aikana keväällä 1914 oli Nikolai Nikolajewitsh korkeamman sivistyksen saaneena miehenä joutunut lakkolaisten henkiseksi johtajaksi ja siinä ominaisuudessa lopuksi telkien taakse. Hänkin oli asunut väärällä nimellä kokonaista kahdeksan vuotta erillään perheestään, jota tapasi kaukana maan sydämessä ainoastaan kesälomiensa aikana. Väärä passi oli hänellä kiinnijoutuessaankin, mutta täytyi tunnustaa oikea nimensä, jollei halunnut pitentää vankeuttaan loppumattomiin, ja sen tehtyään passitettiin hänet heti jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan. Narymiin oli hän saapunut parisen kuukautta ennen minua. Syyskuussa v. 1916 vapautettiin hänet puoli vuotta ennen määräaikaansa. Siihen aikaan otettiin juuri sotapalvelukseen loppuja valtiollisia ja hänkin oli sattunut joutumaan mainitun syyn nojalla vapautettujen luetteloon, vaikka hänet oli sotapalveluksesta ikiajoiksi vapautettu ja vaikka hän jo oli kahdenviidettä vanha.

Mainitsin jo ennen Tomskin vankilassa tapaamastani sotilaspukuisesta karkoitetusta. Hän oli Fedor Grigorjewitsh Tshutshin , kansanopettaja ja sanomalehtikirjailija. Oli jo ennen ollut karkoitettuna määräajaksi Vologdan lääniin ja nyt oli kasarmista suoraan lähetetty Narymin alueelle sotatilan ajaksi. Hän joutui aluksi Tshigaran kylään, kuudenkymmenen virstan päähän Narymista etelään, mutta myöhemmin siirrettiin "levottomana aineksena" itseensä Narymiin. Tämä mies oli ollut yhdeksän kuukautta naimisissa tietämättä vaimonsa oikeata nimeä. Eikä vaimolla liioin ollut tietoa hänen ristimänimestään. Tuntuu hieman uskomattomalta, eikö totta, mutta Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa sellaista sattuu. Olivat tavanneet toisensa jossain sosialidemokratisen puolueen "maanalaisessa" kansliassa. Fedor Grigorjewitsh oli ollut siellä virkailijana ja Aleksandra Vasiljewna — ne olivat vaimon oikeat etunimet — oli tullut sinne asianomaisella suosituksella varustettuna luvatonta kirjallisuutta hakemaan. Siitä oli tuttavuus sukeutunut ja päättynyt avioliitolla, Miehen puoluenimi oli silloin ollut Anatolij ja vaimon Nina. Näin olivat he toisiaan alkuaikoina kutsuneetkin, kunnes molemmat olivat joutuneet vankilaan. Silloin olisi pitänyt tietää oikea ristimänimi, kun oli kirjevaihdon kautta asiat selvitettävä. Hankaluutta siitä syntyi, mutta asia saatiin jotenkuten selvitetyksi lahjomalla muutamalla ruplalla kirjurin virkaa toimittava vanki. Säästäväisesti olivat sittemminkin omaa nimeään käytelleet ja vasta kahdeksan vuoden kuluttua, kun mies jo toista kertaa tutki karkoituspaikan oloja, uskalsi vaimo piirtää oman nimensä sähkösanoman alle. — Tällaista varovaisuutta täytyi käyttää, sillä karkoitettujen ja heidän omaistensa kintereillä kulkivat aina urkkijat. — Vanhin tytär sai sitten periä laillisena nimenään äidin vallankumouksellisen nimen Nina.

Aleksei Ivanowitsh Rykow , nykyään niin suurta huomiota herättäneen Leninin toveri ja Venäjän vanhan bolshevik-suunnan etevimpiä johtajia, oli myös vanha vankila-asukas. Hän oli kuljeskellut paljon ulkomailla suojelusosaston asiamiesten takaa ajamana. Vapaampina aikoina oli hän piilotellut meillä Suomessakin, matkustanut suomalainen ylioppilaslakki päässään sanaakaan suomenkieltä taitamattomana aivan urkkijain nenän editse Tukholmaan, useitten suomalaisten laivalla ihmetellessä ylioppilaan vaiteliaisuutta, ottanut osaa Venäjän sosialidemokratien kongressiin Sveitsissä, jossa kokous oli hajoitettu Venäjän suojelusosaston asiamiesten yllytyksestä, siirtynyt monisataisen osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan Belgiaan, jonka lakien mukaan valtiollisia rikollisia ei luovuteta. Sieltäkin oli sentään käsketty poistumaan ja vasta Lontoossa oli kongressi saanut suorittaa tehtävänsä loppuun. Niin silloin, kymmenisen vuotta takaperin. Nyt ei enää Englanti ole sallinut venäläisten pakolaisten palata alueensa läpi. Kansanvaltaisesta ja suvaitsevasta maasta on tullut imperialismin kiukkuinen etuvartija.

Aleksei Ivanowitsh oli juuri pakomatkalla minun Narymiin saapuessani. Syksyllä v. 1915 ilmestyi hän reppuineen vartijaston saattamana Narymin rantaan. Oli elänyt Moskovassa ja ottanut kaikessa rauhassa osaa vallankumoukselliseen toimintaan. Vuosi oli näin vierähtänyt, eikä pieninkään varjo näyttänyt lankeavan hänen päälleen. Mutta silloin tuli onnettomuus pienen ystävällisen suudelmatervehdyksen muodossa. Oli tullut tuttava, vanha ystävä vastaan kerran kaupungin puistossa, venäläisen tavan mukaan oli vaihdettu suudelma, mutta samassa olikin salapoliisin koura kummankin ystävyksen niskassa. Urkkija oli parhaillaan pitänyt silmällä ystävää ja sydämellisen tervehdyksen nähdessään käynyt kumpaankin käsiksi. Vankilassa selvisi pian Rykowin henkilöllisyys ja hänet lähetettiin takaisin Narymiin karkumatkan kautta keskeytynyttä karkoitusaikaansa loppuun palvelemaan.

Kaikista tyypillisin karkuri oli sentään Leonid Petrowitsh Serebrjakow , sillä hänet oli jo kahdeksan eri kertaa saatu ruununmahdilla kuljettaa Narymiin, jossa hän ei mitenkään viihtynyt, V. 1907 oli hänet aivan viheriäisenä nuorukaisena erämaahan "opintomatkalle" karkoitettu, ja kohta oli karkaileminen alkanut. Mutta kyllä olikin sillä pojalla reilu luonto, ei hän paljoa piitannut oloistaan ja aina oli valmis leikkiä laskemaan, olipa edessä kuinka paha paikka tahansa. Ei tullut ikävä siinä seurassa, jossa oli Leonid Petrowitsh. Minä asuin Narymiin saavuttuani pari kuukautta hänen kanssaan ja meidän keskemme kävi aina vilkas keskustelu, vaikkemme toistemme kieliä aluksi ymmärtäneetkään. Mutta Leonid Petrowitsh oli niitä harvoja ihmisiä, joitten kanssa voi puhua vaikka silmäniskuilla. Hänkin oli matkustellut paljon ulkomailla, vaikkei osannutkaan muuta kuin venättä. Kaikki tarpeensa oli hän silti saanut tyydytetyksi, ja silloin kun ei kaupassa häntä muuten ymmärretty, meni itse myymäläpöydän taakse ja otti omin käsin. Väliin oli myyjä tai paremmin ehkä myyjätär kauhistunut luullen häntä pakkoluovuttajaksi, mutta enimmäkseen oli juttu päättynyt molemminpuoliseen iloisuuteen. Leonid Petrowitsh vakuutti minulle tullessani, että kolmen viikon perästä me keskustelemme puhtaalla venäjänkielellä. Kyllä me keskustelimmekin venäjäksi, mutta kuinka puhtaasti se minulta kävi, sen tietää Leonid Petrowitsh parhaiten itse. Hänen iloisessa uskossaan oli jotain tarttuvaa, ja hän oli mainio koulumestari.

Serebrjakow vapautui v. 1916 tammikuussa. Vielä aivan viime kuukausina suunnitteli hän yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui sitten, sillä pitihän toki joskus karkoitetun nimestä ja väärästä passista päästä, eihän hän ollutkaan omalla nimellään esiintynyt muuta kuin karkoitusalueella.

Saman vuoden syksynä, kun minä jo olin Tomskissa, astuu eräänä päivänä huoneeseeni erään tomskilaisen matkustajakodin alakerrassa, jossa minä öisin tappelin rottien ja päivisin torakoitten kanssa, parroittunut mies komea turkki yllään. Minä katson aluksi ihmeissäni, mutta kohta leviää tuuhean parran taakse hyväntahtoinen hymy ja pienistä silmistä pilkistää tuttu veitikka.

— Leonid Petrowitsh!

— Ei, vaan Ivan Ivanowitsh.

— Olkoon, mutta kyllä minä sinut tunnen.

Istutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä taululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään, jos katsomaankin menee.

— Oikean miehen tapasitkin.

— Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole karkumatkalla.

— Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin … Me pysymme siellä, minne meidät suvaitaan lähettää… Milläs matkoilla itse olet?

— Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja!

Ja Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli Ivan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea mahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m.

— Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?… kysyin kaiken tuon komeuden nähdessäni.

— Lue tarkemmin. Katso tittelikin!… Maanmittarin apulainen Ivan
Ivanowitsh Pljesunow…

— Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra… No, osaatko maata mitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani sellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut itsellään olevan varsin monta ammattia.

— Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin saakka… meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman iloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä.

Ja hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja miten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua Narymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä.

— Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi. Se valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta sylkykuppina ja ruveta itse sylkemään.

— Et suinkaan sinä sentään sylje.

— En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan ja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle otetakaan.

Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa maanmittarilta itseltään.

— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä!

— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?

— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia, toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.

Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, alias Ivan Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon tekemään selvää matkoistaan.

Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimies Grigori Filippowitsh Semeshkon . Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw, jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.

V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee vieläkin.

Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni. Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin itsensä oudoiksi ja saamattomiksi.

Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi, mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi "parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin. Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.

Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä. Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta", joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä järjenlahjoiltaankin heikkoja.

Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin, venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet vakoilusta epäiltynä Narymiin.

Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä, jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat jääneet kotia.

Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet, joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa; sellaiset oli hirtetty.

Narymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä niin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin mitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut muistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän huolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa kotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin osaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin pahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin.

Erään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä syystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön virkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka turhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä tämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu saksalaisystävällisyys saanut kolahduksen?

Eräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä muutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut tytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä oli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut rukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset karkoitettiin.

Toinen samansuuntainen tapaus oli sattunut Puolassa Brest-Litowskin kaupungissa. Siinä oli ollut päätekijänä santarmiratsumestari, joka samoin oli yrittänyt lähennellä erästä viidentoista vanhaa tyttöä. Epäonnistumista seurasi koko perheen — äidin ja kahden tyttären — karkoittaminen.

Muuan vanha talonpoika oli karkoitettu siitä syystä, että oli uskaltanut tahtoa hintaa hevosestaan, jonka muuan upseeri pakkoluovutti. Hevonen oli mies-paran ainoa.

Kolpashewon kirkonkylässä asui karkoitettuna muuan todellinen valtioneuvos. Hän oli upporikas mies ja eli komeasti. Posti oli melkein yksinomaan häntä varten, joka kerta sai hän kaikellaisia ylellisyystavaroita puutamäärin. Sanottiin kerran kelirikon jälkeen kertyneen hänelle osoitettuja paketteja nelisenkymmentä puutaa. Hänenkin karkoituksensa syy oli omituinen. Muutamia vuosia aikaisemmin oli muuan Saksan prinssi matkustanut Japaniin Wladiwostokin kautta, jossa valtioneuvos asui. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava kestiystävyyttä saksalaista prinssiä kohtaan tämän Venäjän läpi matkustaessa, oli tiennyt, että valtioneuvos Dattanilla oli Wladiwostokissa, missä prinssin piti päiväkaudeksi, pariksi pysähtyä, suuri huoneusto. Hallitus pyysi häntä panemaan kuntoon viitisen huonetta korkeaa vierasta varten. Toinen teki parastaan. Huoneusto oli komea ja prinssi mieltyi siihen kovin.

Aika kului. Jonkun aikaa ennen sotaa oli samainen prinssi tavannut valtioneuvoksen puolison jossain saksalaisessa kylpypaikassa ja palkinnut vieraanvaraisuuden vieraanvaraisuudella, kutsuen valtioneuvoksettaren luoksensa vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta tilaisuudesta oli rouva kirjoittanut miehelleen. Sota oli kumminkin tullut väliin. Kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja valtioneuvos, jolla oli mokomia suhteita saksalaisten kanssa, oli karkoitettu Wladiwostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren istuessa koreasti panttivankina Saksassa.

Kolpashewosta kirjoitteli valtioneuvos anomuksen toisensa perästä pyytäen päästä vapaaksi karkoituksestaan. Turhaan vetosi hän kumminkin siihen, että hänellä oli parastaikaa kaksi poikaa upseereina Venäjän armeijassa ja että toinen heistä oli saanut Yrjönristin (toinen myöhemmin kaatui), samoinkuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkoitusta ei vaan peruutettu.

Minä en uskalla ruveta väittämään, minkäverran oli ollut syytä tämän henkilön karkoittamiseen, mutta eiköhän sentään tunnu ihmeelliseltä, että mies lennätetään Kaukaisesta Idästä läheisempään itään. Monta muutakin kummallisuutta sattui. Karkoitettiin esim. Tomskin läänistä Tobolskin lääniin, joka on europanpuolinen naapurikuvernementti, ja päinvastoin.

Kerran kesällä v. 1915 karkoitusvimman ollessa hurjimmillaan saapui Narymin pristawille kuvernööriltä kirjelmä, joka oli sisällöltään seuraavantapainen:

Tarkastaessani elatusapulistaa olen havainnut, että kolmelle henkilölle (seuraa nimet) on maksettu elatusapua jo useammilta kuukausilta. Minun kansliassani ei kuitenkaan mainituista henkilöistä ole mitään tietoja. Pyydän teidän korkea-arvoisuuttanne ottamaan selkoa, mistä mainitut henkilöt ovat karkoitetut, minkä syyn takia sekä milloin he ovat Narymin alueelle saapuneet.

Kuulusteltuna kertoi yksi heistä, talonpoika Koslowski, että hän oli jossain Venäjällä matkustanut junassa kotipaikalleen markkinoilta. Hänen vaunuunsa oli tullut sotilas, katsellut hetken ympärilleen, huomannut hänet penkiltä, astunut luokse ja ärjäissyt:

— Sobirai vestshi (kokoa tavarasi)!

Talonpoika oli koettanut selittää, että tämä on hänen paikkansa, eikä hänellä ole pienintäkään halua vaihtaa sitä toiseen. Mutta sotamies oli uudistanut vaatimuksensa niin monta kertaa ja niin uhkaavasti, että miehen oli täytynyt lopulta taipua.

— Minnekäs tästä sitten mennään?

— Sen saat pian nähdä.

Ja pian oli Koslowski saanutkin nähdä, että hänet vietiin saman junan mukana kulkevaan vankivaunuun.

— Sadjis (istu)! — sanottiin siellä ja matka jatkui Narymin alueelle.

Sotamiehet olivat kysyneet hänen nimensä, ikänsä y.m., kuten muiltakin vangituilta, ja kirjoittaneet ne ylös. Tämä paperi saapui miehen mukana Narymiin, mutta kuvernöörin virastossa ei ollutkaan vastaavia papereita. Koslowski oli siis "irtolainen". Lopulta erehdys korjattiin, mutta hän oli saanut olla matkalla likemmä vuoden.

Toisten kahden kohtalo lienee ollut jokseenkin samallainen.

Tähän päivään saakka pysyy sotamiehen omana asiana, miksi hän Koslowskin vangitsi. Aavistella kumminkin saattaa, että vankivaunusta oli joku karannut joko sotamiesten tieten tai tietämättä. Luvun piti olla täysi ja niin haettiin mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.

Kerrottakoon vielä toinen hiukan samankaltainen tapaus, joka kumminkin lienee asianomaiselle karkotetulle ollut vielä katkerampi.

Venäläisten sotajoukkojen hyökätessä Itä-Preussiin oli muuan rajalla asuva Venäjän juutalainen Otto Husqueller ollut venäläisten oppaana. Hän oli tuntenut hyvin koko itärajan ja loitolla seutuja vihollisvaltain puolellakin. Ehkä oli hän harjoittanut siellä kauppaa, ehkä salakuljetusta, samapa tuo, mutta hänen tietonsa, joita hän auliisti käytti venäläisten palvelukseen, olivat olleet monille joukko-osastoille varsin suuriarvoiset.

Olipa sitten tullut saksalaisten tietoon, että sen ja sen niminen siviilimies toimi venäläisten apuna. Hepä olivat heti liimanneet näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin suuri palkinto Husquellerin päästä. Tästä tiedon tultua rupesi maa polttamaan oppaan alla ja hän pyysi komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan, jossa hän taaskin ryhtyisi harjoittamaan samaa ammattia. Upseeri oli myöntyväinen, mutta sanoi, että paikan voi lopullisesti määrätä ainoastaan esikunta, jonka puoleen hän pyysi miehen kääntymään, luvaten samalla antaa tiedon oppaan saapumisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista puhelimitse.

Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä paikalta eräässä pikkukaupungissa, jonne Husqueller lähti jalkaisin taivaltamaan upseerin antamalla revolverilla varustettuna. Matkalla kohtasi hän "etapin", viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Ajopeleissä näytti olevan liikaa tilaa ja matkamies pyysi sotilaita ottamaan hänetkin hevoskyytiin. Nämä suostuivat.

Kaupunkiin saavuttiin myöhään illalla. Husqueller kävi kolkuttamassa muutamille oville, mutta kukaan ei uskaltanut laskea sisälle tuntematonta miestä, semminkin kun sotatoimia suoritettiin verrattain lähellä. Väsynyt matkalainen oli vähällä jäädä yöksi kadulle, eihän toki voinut löytää esikuntaakaan öiseen aikaan. Silloin johtui mieleen pelastava ajatus. Hän meni samaan paikkaan, minne oli vangitut seuralaisensa vartijoineen jättänyt.

— Perenotshewatj moshno (saako olla yötä)?

— Moshno, loshis (saa kyllä, käy pitkällesi)! — vastasi entinen ystävällinen sotilas.

Ja Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä.

Aamulla oli hän hyvissä ajoin valmiina lähtemään esikuntaan.

— Seis! — huudahti karski ääni hänen yrittäessään poistua.

Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Hän katsahti sotamieheen. Tämä ei ollutkaan enää eilinen. Vartiosto oli yöllä vaihtunut, eivätkä poistuneet olleet muistaneet huomauttaa, että heillä oli vankien joukossa vapaakin mies. Hän koetti selittää:

— Täällähän on vain viisi vangittua ja minä olen kuudes.

— Piru ties, kuka teistä on kuudes.

Sotilas kutsui päällikkyyttä hoitavan aliupseerin. Tämä kirjoitti ylös Husquellerin nimen. Turhaan koetti hän saada aliupseeria uskomaan, että hän on aivan vapaa kansalainen ja vielä matkalla esikuntaan komentavan upseerin käskystä. Viimeisenä oljenkortena tarttui hän upseerin antamaan revolveriin.

— Upseeri antoi tämän revolverinkin ja käski…

— Ahaa, sinulla on aseitakin! Anna tänne.

Todistuskappale solahti aliupseerin housuntaskuun. Asia oli selvä. Lopulta tapasi Husqueller itsensä Narymin alueella. Hän oli yrittänyt jokaisessa vankilassa pitkällä matkallaan selittää viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut.

Tämän kaiken kertoi Otto Husqueller anomuksessaan sotajoukkojen komentajalle ja sisäasiainministerille. Lopuksi hänet vapautettiin, mutta vankikyyti mukaan luettuna oli hän ehtinyt olla matkallaan kaksitoista ja puoli kuukautta.

Ei ollut hullumpi erään toisenkaan juutalaisen asia. Hän oli joutunut
Narymiin omenoittensa takia. Juttu oli näin:

Mainittu henkilö oli vuokrannut ruhtinas Radsiwililtä Puolassa hedelmäpuutarhan. Syksyllä v. 1914 oli hän kokeeksi korjannut osan satoa, satakaksikymmentä puutaa omenia. Olivat tulleet saksalaiset paikalle. Sotamiehet eivät malttaneet olla maistamatta punaposkisia hedelmiä, mutta kun heitä oli paljon, menikin koko korjattu määrä maistiaisiksi. Seuraavana päivänä käskettiin juutalainen saksalaisen joukko-osaston komentajan luo. Tämä kävi suoraan asiaan ja kysyi:

— Ovatko meidän sotamiehemme syöneet sinun omenasi?

Miehen housut rupesivat tutisemaan, vihollinen vielä, kuka ties, minkä tekee. Hän koetti kierrellä.

— Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan…

— Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa.

— No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta, mokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi…

— Mikä niitten hinta on?

— Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en toki…

— Sanokaa pois vaan!

Mies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen tarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli, ainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan.

— Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta kosketaan.

Juutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen työnsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut.

Yhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja ryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa kaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön luokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin.

Kutsua ei tullut. Lopuksi rohkaisi hän mielensä ja meni käskemättä johtavan upseerin luo. Olihan sentään kysymyksessä koko vuoden ansio. Jos se menee noin vaan, niin millä eletään ensi syksyyn.

Upseeri kohteli ylimielisesti. Vielä tässä maksua, nyt on sota, isänmaan hyväksi täytyy jokaisen uhrata. Juutalainen näki pyyntönsä turhaksi ja anoi passia päästäkseen perheensä luo Warsowaan. Siihen sanoi upseeri:

— En voi antaa, menet valittamaan, tulee minulle vain ikävyyksiä, vaaditaan selityksiä j.n.e. Minä laitan sinut toistaiseksi varmempaan talteen.

Seurasi karkoitus Narymin alueelle.

Hyvin tämännäköisiä juttuja voisin kertoa kuinka paljon tahansa, mutta jääkööt, syyttävät vielä saksalaismielisyydestä.

Seuraava Abram Grigorjewitsh Plotkinin keväällä v. 1916 sisäasiainministerille jättämä anomus, joka haltuuni on jäänyt sananmukaisena, puhukoon itse puolestaan:

"Elok. 4. p:nä (v. 1.) 1914 sain minä ollessani Odessassa Kanskin kaupungista Jenisein kuvernementista sähkösanoman, jolla minulle ilmoitettiin, että veljeni Josef Plotkin ollen vakinaisessa sotapalveluksessa 32. siperialaisessa rykmentissä oli lähtenyt rykmenttinsä mukana sotanäyttämölle. Hyvin ymmärrettävästi halusin minä tavata veljeäni ja hyvästellä häntä hänen mahdollisesti käydessään kohti kuolemaa. Päätin matkustaa häntä vastaan Tsheljabinskiin, mutta asiani (olin saamassa lupaa toimia armeijan hankkijana) pidättivät minua Odessassa ja minä matkustin sieltä vasta elokuun 20. p:nä.

"Veljeni tapasin Gonenzin kauppalassa, joka sijaitsee muutamien virstojen päässä Ossowetsin linnoituksesta. Siellä keskustelin veljeni kanssa hänen päällystönsä luvalla.

"Rykmentti, jossa veljeni palveli, lähti edelleen, ja minä päätin samana iltana matkustaa takaisin. Istuessani rattaille tuli luokseni muuan sotamies ja kysyen, kuka minä olen, — vangitsi minut.

"Tavallisesti sellaisissa tapauksissa, että joku vangitaan sotatoiminnan alueella, seuraa vangitsemista välittömästi karkoitus Narymin alueelle tai johonkin muuhun sentapaiseen paikkaan. Minun kohtalonani oli ennen sinne joutumistani kärsiä joukko seikkailuja.

"Venäjä — sanotaan — on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta lieköhän kenellekään sattunut sellaista mahdollisuutta kuin minulle.

"Minut — toisen luokan venäläinen kauppias, jonka isä ja esi-isät ovat syntyneet ja eläneet Venäjällä ja olleet Venäjän alamaisia — vangittiin passi ja muut paperit kourassa, teljettiin yhteen saksalaisten sotavankien kanssa ja, aivankuin sotakentällä vangiksi otettu saksalainen, lähetettiin keskusleiriin Barnaulin kaupunkiin Tomskin läänissä. Eivät mitkään vakuuttelut Venäjän alamaisuudesta auttaneet, minä olin saksalaisten luettelossa. Ja pyrkiessäni asioille kaupungissa annettiin minulle sotavankeja varten määrätty lupakirja, jossa oli Barnaulin kaupungin komendantin nimi ja sinetti. Keskusleirissä vietin minä yli kaksi kuukautta, syysk. 14. p:stä marrask. 19. p:ään 1914.

"Vasta marrask. 10. p:n seuduilla minun onnistui taivuttaa Barnaulin kaupungin komendantti tekemään sähköteitse kysely Kanskin kaupunkihallitukselle. Tämä sähkösanomalla vastasi, että Abram Plotkin on hallitukselle henkilökohtaisesti tunnettu, että hän polveutuu Kanskin kihlakunnan Tansowskin volostin talonpojista ja on toisen luokan kauppiaana Kanskissa.

"Tämä vastaus saattoi Barnaulin sotilasviranomaiset pulaan, eivätkä he tienneet mitä tehdä minun kanssani. He päättivät jättää minut siviiliviranomaisten käsiin. Marraskuun 19. p:nä 1914 minut siirrettiin Barnaulin isprawnikan haltuun ja samana päivänä lähetettiin etappikyydillä Tomskiin. Ja sieltä — Narymin aluehan on onneksi samassa kuvernementissa — toimitettiin minut Narymin kaupunkiin, jossa olen ollut jo puolitoista vuotta karkoitetun ominaisuudessa poliisivalvonnan alla.

"Mistä syystä minut tänne lähetettiin ja kenen käskystä — en tähän saakka ole saanut tietooni. Minkäänlaista kuulustelua ei vangittaessa pidetty. Pieninkin kuulustelu olisi selvittänyt, etten minä ole Saksan alamainen. Vangittaessa otettiin passia lukuunottamatta seuraavat asiapaperit: 1) Siperian rautatiehallituksen antama todistus siitä, että minä, Plotkin, toimitin hankintoja tämän rautatien rakennukselle; 2) Itäkiinalaisten rautateitten päällikön apulaisen, ruhtinas Hilkowin antama todistus samasta asiasta; 3) ja 4) kaksi samallaista Itä-Kiinan rautatien insinöörin Levensonin antamaa todistusta; 5) Kanskin sotilasmuonitusaseman päällikön todistus lihan hankinnasta sopimuksen mukaan. — Kaikki nämä asiakirjat olisivat voineet todentaa minun henkilöllisyyteni, vieläpä antaa tietoja minun luotettavaisuudestani.

"Pyydän nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne määräämään asiani tutkittavaksi ja sallimaan minun matkustaa Europan Venäjälle Poltawan kaupunkiin ja asumaan siellä vaikka poliisivalvonnan alla."

Vastausta anomukseensa ei Plotkin tietääkseni koskaan saanut.

Jenisein lääni on kauempana idässä kuin Tomskin kuvernementti, mutta siitä huolimatta piti Plotkin varmuuden vuoksi siirtää varsinaiselle karkoituspaikalle. Tutkimattomat ovat Venäjän viranomaisten aivoitukset joka suhteessa.

Lopetan jo, vaikkakin näitä esimerkkejä voisin luetella loppumattomiin. Sangen kirjava oli Narymin alueen yleisö sodan aikana. Tuskinpa lienee ennen Inkinon kirkonkylän raiteilla kahissut varieteenaisen silkkihame, eikäpä liene karkoitettu santarmiupseeri ennen tallannut Kusjminon pikkuisen kylärähjän kujia. Epäilenpä myös, onko joskus ennen tätä sotaa parooni-eversti tähystellyt kiikarillaan Kolpashewon "mamselleja".

Nyt oli kaikkea. Oli Yrjönritareita, upseereja, kerran vähän aikaa varakuvernööri ja ylioikeuden prokuraattori Galitsiasta sekä kaiken kukkana muutamia santarmikätyreitä. Jälkimäisistä muistan ennen muita erään Siegelberg-nimisen, joka kirjoitteli yhtämittaa anomuksia melkein kaikille ministereille ja luetteli ansioitaan, jotka eivät lainkaan olleet vähäiset, vaikka eivät näkyneet enää auttavan. Mies oli joutunut entisten käskijäinsä auttamattomaan epäsuosioon.

IX.

Miten karkoitetut Narymissa elivät.

Karkoitusalue on jonkunlainen vapaus vankilan ja etappiajan jälkeen, mutta varsin rajoitettu. Kaupunki on pinta-alaltaan mitättömän pieni, kuten edellä on kerrottu, siinä on karkoitetuille vapautta noin neljänneskilometri joka suuntaan. Käytä se vapautesi sitten pitkin tai poikin, mutta elä uskalla lähteä kauemmaksi, siitä voi seurata kolme kuukautta vankeutta.

Sehän se juuri on se yhden pienen ympyrän kiertäminen, joka vuosikausia kestettyään lopulta vie kärsivällisyyden ja pilaa tyyten hermot. Siinä johtuu monasti mieleen, että jotain tällaista mahtaa tuntea häkkiin suljettu eläin.

Melkein aina olisin ollut valmis vaihtamaan tämän vapauden sodan loppuun saakka kestävään vankeusrangaistukseen jossain Suomen vankilassa, vaikka hyvin tiesin omasta kokemuksestani, että meikäläisten rangaistuslaitosten komento on varsin tiukka. Mutta tietäisihän olevansa edes omalla maaperällä.

Sanotaan, että venäläiset ovat herkkiä koti-ikävälle. En minä sitä ainakaan huomannut, mutta ehkä he Siperiassa ollessaan tunsivat olevansa omalla kamaralla, venäläisellä maaperällä. Kaikuihan siellä oma kieli ja olivathan siellä tavatkin monessa suhteessa samanmukaiset kuin "Äiti Venäjällä".

Ainakin aluksi näyttivät venäläiset valtiolliset jaksavan pitää yllä hyvää tuultansa ja työnhaluansa.

Narym on vanha karkoitusalue ja varsinkin viime aikoina, jolloin karkoitettujen tulva oli suurempi kuin ehkä milloinkaan ennen, oli suorastaan pakko järjestää jollain tavoin taloudellista asemaansa, kellään kun ei ollut määrättömiä rahavaroja käytettävänään.

Asuntokomitea oli toiminnassa allekirjoittaneen saapuessa Narymiin. Sen tehtävänä oli puuhata kaikille uusille Narymiin saapuville valtiollisille karkoitetuille siedettävä asunto, samalla kun se arvosteli hinnat, ettei talonpoikien rahanhimo pääsisi liiaksi nousemaan.

Asuntokomitea sangen pian, kun Narymiin alkoi saapua suuria joukkoja ei-valtiollisia karkoitettuja, menetti merkityksensä, sillä asunnoista syntyi kovin voimakas kilpailu ja epämääräiset ainekset "söivät" monta kertaa rotevammilla maksuillaan valtiollisten kortteerin.

Yhteistoiminta vallitsi myös ruokapuolen alalla. Erinäiset ryhmät, noin 8—12 henkeen, olivat muodostaneet jonkunlaisia "osuusruokaloita" eli "kommuuneja", kuten niitä Narymissa nimitettiin. Näissä tosin syötiin vain päivällinen, mutta muutahan sitä ei juuri ollut varaa syödäkään, ryypättiin teetä paljaan leivän kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi. Päivällisen valmistus oli jonkun palkatun henkilön huolena, mutta tuotteitten oston ja hankinnan suoritti aina päivystäjä, jollaisena kunkin ruokailijan oli velvollisuus vuorollaan toimia. Sama päivystäjä toimitti myös "ylöspassaajan" tehtäviä.

Myöhemmin, kun elintarvekysymys alkoi Narymissakin kärjistyä, hinnat suunnattomasti kohosivat ja saanti kohtasi vaikeuksia, laajennettiin toimintaa ja alettiin toimittaa suuria yhteisostoja. Kymmenien, välistä satojenkin virstojen päästä kulettivat yhteisoston lähetit elintarpeita Narymiin, jossa niitä koetettiin myydä valtiollisille karkoitetuille niin kohtuhintaan kuin suinkin mahdollista. Karkoitettujen rajoitetun talousarvion vuoksi oli tällainen yhteistoiminta välttämätön, eivätkä viranomaisetkaan sille panneet esteitä.

Valtiollisten kesken löytyi myöskin apukassa josta sai kerrallaan kolme ruplaa apurahaa, tietysti takaisinmaksuvelvoituksella. Summa tosin ei ollut suuruudella pilattu, mutta parempi sekin hädässä kuin ihan ilman, eikähän valtiollisilla ollut mahdollisuuksia kovin rikkaitten kassojen luomiseen. Useimmiten on ensimäinen apu paras apu ja juuri sen avun antoi valtiollisten kassa vastatulleille, joista useimmat kyllä muutaman ajan kuluttua alkoivat saada avustusta kotipuolestaan.

Harvoin on karkoitetuille työtä tarjolla, sillä viranomaiset eivät salli siirtyä ulommaksi asuma-alueelta, ja itsessään Narymissa ei työpaikkoja löydy. Mutta joskus, varsinkin viime aikoina, erinäisiä lupia myönnettiin, sillä puute alkoi käydä kovin uhkaavaksi, ja silloin taas muodostettiin työkuntia ja painuttiin ikimetsiin halon pilkontaan tai sedripuun pähkinäin keruuseen. "Kommuuni" siis siinäkin, "murehet, riemut jaettiin".

Henkisestä ravinnosta pidettiin myös huolta. Aikojen kuluessa oli karkoitetuille paisunut tavallisen kookas kirjasto, jota innolla käytettiin. Monet paremmassa asemassa olevat aatetoverit olivat sitä muistaneet lahjoituksillaan. Useita arvokkaitakin teoksia kirjastossa löytyi. Allekirjoittaneen Narymissa ollessa lähetti tunnettu venäläinen sosialistiteoretikko G. W. Plehanaw Sveitsistä verrattain suuren kirjakokoelman, samoin saapui tunnetulta taloustieteilijä A. Bogdanowilta parikin sangen kunnioitettavaa lähetystä.

Mutta jo vuonna 1915 alkoivat santarmit tehdä hyvin tiheitä "visiittejä" kirjastoon, joka sitä ennen oli tunnustettu aivan lailliseksi, ja heidän mukaansa hävisi kirjakokoelmista milloin mikin nide. Vaikka täten takavarikoidut kirjat tavallisesti palautettuakin, tuotti santarmien menettely suuria haittoja säännölliselle lainaustoiminnalle. Senpävuoksi karkoitetut ehdottivatkin Narymin kaupungille, että tämä ottaisi kirjaston haltuunsa. Karkoitettujen kirjastokomitea lupasi vielä kirjaston järjestääkin, kaupungin velvollisuus oli vain ottaa haltuunsa valmis laitos ja pitää huolta kirjastonhoitajan palkkaamisesta sekä laitoksen mahdollisesta laajentamisesta. Ainoana ehtona oli, että karkoitetutkin mahdollisimman pienestä maksusta saisivat sitä käyttää. — Sillä keinoin sai Narym ensimäisen kirjastonsa. Ehkäpä se levittää tiedon hedelmiä toistaiseksi vielä ylen karuun ympäristöönsä.

Lukusali oli sentään aivan loppuun saakka karkoitettujen itsensä hallussa. Lukusalilla ei kumminkaan Narymissa ollut aivan samaa merkitystä kuin yleensä muualla. Narymin karkoitetuilla ei nimittäin ollut käytettävänään sellaista huoneustoa, jossa sopisi oleskella lukemistarkoituksessa. Sanomalehdet saapuivat yksityisten karkoitettujen nimiin ja niitä annettiin, samoinkuin ennen kirjoja, lainaksi määräajaksi.

V. 1915 tuli karkoitettujen lukusaliin kuusi suurempaa sanomalehteä ja niitten lisäksi vielä koko joukko muita pienempiä paikallislehtiä eri seuduilta. "Sibirskaja Shisnj" tomskilaisena lehtenä saavutti suurimman lukijakunnan, siinä kun oli tuoreimmat — joskin hiukan niukat — tiedot maailman menosta. "Novoje Vremjaa", joka sekin oli saapuvien lehtien joukossa, lukivat etupäässä "strateegit", jotka kehuivat sen sotatietojen olevan tarkimpia.

Mutta ei yksin sanomalehdillä lukusali ravinnut lainaajiaan. Melkein kaikki huomattavimmat aikakauskirjat y.m. julkaisut olivat myös saatavissa.

Mistäkö rahat näitten monien sanomalehtien ja aikakautisten julkaisujen tilaamiseen?

Mistäpä ne rahat olisi saatu, jos rahoja olisi tarvittu. Mutta toimitukset ymmärsivät aseman ja lähettivät julkaisunsa suuresta kiitoksesta.

Karkoituspaikalla kävi sivistystyö kuumeisella kiireellä. Vankila ja karkoitus — siinä Venäjän työläisten korkeakoulut. Niissä saa hän levähtää ja tietojansa kartuttaa. Kehittyneemmät opastavat vähätietoisempia, yhteisvoimin pyritään yhteiseen päämäärään.

Mutta valtiollisetkin karkoitetut väsyivät ja heidän henkiset harrastuksensa herpoutuivat. Ihminen ei jaksa ijänkaiken työskennelläkään erämaassa. Henki ei pysy joustavana ja tahtokin jo lopulta tylsistyy. Jo v. 1916 alkoivat opintorenkaitten saumat ratkeilla, syntyi henkilökohtaisia kinasteluja, sitten lopulta ilmiriitoja. Kaikki järjestetty toiminta, niin henkinen kuin taloudellinenkin, joutui täydelliseen hajaannustilaan.

Kaivattiin elämän hyörinää. Sitä vaati sekä silmä että henki. Mutta viidensadan virstan päähän ei kuulu elämän humu. Aina samat ihmiset kiertämässä samaa ympyrää. Jospa edes kerran kuussa tai vaikkapa vain kerran vuodessa näkisi tuntemattomat kasvot! Mutta ei… ei… Tulee lopulta villiksi ja alkaa karttaa vähiäkin tuttaviaan. Sielussa syntyy elävältä haudatun kamala tunne. Eläviä ruumiita olivat ne kärsiväkasvoiset haamut, jotka likaisia katuja ilman päämäärää edestakaisin kuljeskelivat.

Ja se, mikä elämää oli, oli keinotekoista ja kummallista.

Kuten ennen on kerrottu, tuli posti kerran viikossa, kesällä pitemmänkin väliajan perästä. Mutta postin väliaikoina levisi aina mitä oudoimpia huhuja. Kukaan ei voinut tietää, mistä ja miten ne olivat saaneet alkunsa, mutta jokainen niitä ahmi ja näytti ikäänkuin niistä elävän. Ja päivän kuluessa ne kasvoivat kuin vuorelta alas vyöryvä lumimöhkäle. Kaikkien aiheena oli sota tai karkoitettujen vapautus. Milloin olivat saksalaiset vallanneet Pietarin tai Moskovan, milloin olivat venäläiset tunkeutuneet Berliniin ja tämän riemusanoman saatua oli heti annettu karkoitettujen vapautuskäsky. Saapui sitten posti ja toi sanomalehden. Asema ennallaan, laukausten vaihtoa, tiedustelijain retkeilyjä ja siellä täällä tykkien jyskettä, eikä sanaakaan vapautuksesta. Kukaan ei sentään ihmetellyt. Ehkä ei kukaan ollut uskonutkaan siivekästä huhua, vaikka oli ollut valmis sitä levittämään joka taholle. Pitihän toki olla puheenaihetta sellaisissa oloissa.

Kaksi kertaa vuodessa oltiin ilman postia ja ilman sähkölennätintä kaksi kuukautta kummallakin kertaa. Silloin ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada tietoja muusta maailmasta ja kuitenkin oli juuri silloin huhuja mitä hurjimpia liikkeellä. Niitä kertoi toinen toiselleen lukemattomia. Mistä ne olivat tulleet? Kukaan ei tainnut tulla kysyneeksi. Langatonta sähkölennätintä ei Narymiin ainakaan ollut ja ilmapurjehduskin on siellä tuntematon.

Ja huhujen pyörteessä huoattiin: oh, kunpa pääsisi edes Tomskiin, siellä kai tiedetään paljon, onhan niin tärkeä aika elettävänä. Palasi joku Tomskista. Kohta oli hänen ympärillään sankka parvi: — mitä, mitä uutta? Nähtävästi ei mitään. Tulija tiesi vähemmän kuin narymilaiset, sillä hän oli tullut maailmasta, jossa ei ole elämää janoavia ihmisiä eikä huhuja.

Kaikesta huolimatta voi syyllä sanoa, että valtiollisten karkoitettujen asema oli helpompi. Heille voi tulla tylsyyden hetkiä, mutta joskus ainakin saattoivat he tarttua kirjaan, joskus ainakin pysyi kynä kädessä ja voi kirjoittaa kirjeen ystävälleen tai sanomalehdelle. Mutta kauheampi oli suuren ei-valtiollisten karkoitettujen lauman laita. Varkaista en puhu, sillä he löytävät aina ja joka paikassa toiminta-alan, mutta entä ne sadat muut, jotka sattumalta olivat joutuneet karkoituspaikalle: kauppiaat, talonpojat, käsityöläiset, työmiehet y.m. He eivät olleet ennenkään kirjoja viljelleet, eivätkä liioin kynätöitä tehneet, — monet, ehkä useimmat heistä, olivat tuskin lukutaitoisia. Millä he aikaansa kuluttivat?

Siinä kysymys, johon en osaa vastata. Sen vain tiedän, että monet juuri sen joukon keskuudesta menettivät järkensä. Toiset heistä tulivat aivan pelottaviksi, ja monta kertaa muistan istuneeni veitsi jalkojen välissä ja paksu sedripuukeppi vierellä sellaisen kutsumattoman vieraan huoneeseeni tunkeuduttua.

Mutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten johdosta oli muuan "hänen ylhäisyytensä", todellinen valtioneuvos, sisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä tapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan tähän seuraavaa:

"Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne itse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.) 1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut matkallani Narymin alueelle." (Asian kertoja oli ollut siirrettynä Moltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin entiselle asuinpaikalleen.)

He olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C) pakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle kuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen lyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä asemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa lumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli antanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet hänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu. Matkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan.

Igodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle lämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos. Hän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti palannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin, meitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan perästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika palasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä, mutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen virstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta.

Samaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock. Paleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan pristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan ainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään oleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän katoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen mitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla taas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle.

Kuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta mielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia, suljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja ja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain syystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta lähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan Narymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii mielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan häneen.

Mielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan vähäpätöinen.”

Niin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista, minä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen.

Ja kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin lähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen. Erityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän puolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen hyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja kun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en minä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla oli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa suorastaan taistella henkensä puolesta.

Entä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla pakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa monta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta ja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut kätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu oli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään päin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista oloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli aluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50 kop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei myöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan lupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut työtä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu, yleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa pakoitettuja lupia antamaan.

Puutteellisesta ravinnosta johtuivat monet sairaudet, jotka leikkasivat runsaan sadon. Useita kertoja vuodessa raivosivat myös kulkutaudit kaataen sekä paikallista väestöä että karkoitettuja joukottain.

Monta tuntematonta osatoveria korjattiin haudan poveen. Monta tuttua samoin.

Johtuupa tässä mieleeni toukokuun puolivälissä 1915 kuolleen lättiläisen sosialidemokratin Cristop Mazkarin surullinen kohtalo. Hän oli kuolinhetkellään ainoastaan kahdenkolmatta vanha. Oli saapunut Libausta karkoitettuna sotatilan ajaksi Parabelin kylään, kolmekymmentä virstaa Narymista etelään, helmikuun lopulla terveenä ja toivorikkain mielin. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa oli hän sairastunut suolikuumeeseen. Paikallinen välskäri — Parabelin kylässä sellainen on, muissa kylissä ei juuri löydy — oli sanonut taudin olevan kotimaista koleeraa ja menevän pian ohitse. Kylästä toiseen ei ollut helppo saada lupakirjaa, mutta sairaan tilan yhä huonontuessa oli vartijavanhin kumminkin suostunut sellaisen Narymiin pääsyä varten antamaan. Mutta välskäri teki tenän, hän oli kerran sanonut, että tauti ei ole vakavaa laatua, eikähän toki sopinut hänen lääketieteelliselle oppineisuudelleen noin vaan joittenkin karkotettujen edessä taipua. Vasta aivan viime tingassa, kun sairaan tila jo oli toivoton ja hänelle vielä ilmestyi suuri ajos kaulaan, perääntyi itsetietoinen välskäri ja lähetti potilaan Narymin sairaalaan. Valtiolliset karkoitetut järjestivät täällä toverinsa sairasvuoteelle päivystyksen, että aina oli kaksi henkeä hänen tarpeitaan tyydyttämässä. Toverien huolenpitokaan ei enää voinut auttaa, vaan kuoli Mazkar muutamien päivien kuluttua kiroten koko vallitsevan järjestelmän ja ne, jotka hänet olivat nuoruutensa keväässä temmanneet kotioloistaan ja syösseet kurjuuteen kuolemaan.

Harvinaisissa olosuhteissa sattuivat kaikkikin kuolemantapaukset. Aina niihin oli syynä puutteellinen lääkärinhoito ja viranomaisten ylimielisyys. Erikoisen järkyttävä oli muuan tapaus, jolloin pristawin ja paikallisen lääkärin huolimattomuus saattoi hautaan erään valtiollisen karkoitetun juuri samana päivänä, jolloin hänen piti vapautua neljä vuotta kestäneen karkoituksensa jälkeen.

Eivätkä itsemurhatkaan olleet harvinaisia. Moni oli pakoitettu käyttämään oman käden oikeutta hädän ja puutteen ahdistamana. Erityisesti muistan hyvien tuttavieni Goldsteinin ja Jermolajewin kaksoisitsemurhan. Tarkasti olivat he tekonsa edeltäpäin harkinneet, koskapa Jermolajew, joka vielä ehkä olisi voitu strykniini-myrkyn vaikutukselta pelastaa, voimakkaasti torjui kaikki auttamisyritykset. Molemmat nämä nuoret miehet — Goldstein 22 vuotias, Jermolajew 25 — olivat vanhoja karkoituspaikan kasvatteja. Iloton elämä oli heidät siihen määrin lamauttanut, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien kuukausien perästä tapahtuvaa vapauttamistaan. Heidän toiveensa täytettiin, ainoa toiveensa: heidät haudattiin vierekkäin ulkopuolelle hautuumaan.

Tahdon lopettaa tämän luvun lainaamalla edellämainitusta sisäasiainministeristön lähettämälle tutkijalle jätetystä valituskirjelmästä vielä erään kohdan. Näin se kuului:

"Otan vapauden huomauttaa teidän ylhäisyydellenne jo kertomistani muista tapauksista, jotka kuvaavat karkoitetuille osoitettua lääkärinapua sekä samalla karkoitettujen vaatetusavun saantia.

"Sarafanowkan kylässä (Moltshanowon alueella) kuoli syyskuun puolivälissä 1915 tuntemattomaan tautiin muuan vapaaehtoisesti karkoitetun vaimonsa luokse saapunut Henrik Mats. Parin viikon perästä sairastui itse vaimo Mats kolmen lapsensa kera. Samoin sairastui heitä hoitava karkoitettu nainen Golz. Jonkun ajan perästä sai kuudennen piirin pristaw mainitun kylän vanhimmalta vartijalta ilmoituksen, jonka liitän melkein sananmukaisesti: 'Ilmoitan teidän korkeudellenne, että karkoitettu vaimo Mats ja hänen kolme lastaan (seuraa lasten nimet) sekä heidän luonaan asuva karkoitettu nainen Golz ovat sairastuneet tuntemattomaan tautiin, eivätkä kolmeen viikkoon ole nousseet vuoteesta. En voi heitä lähettää sairaalaan, kun ei heillä ole minkäänlaista vaatetusta'. — Pristaw lähetti tämän tiedonannon Moltshanowon sairaalan välskärille pyytäen häntä matkustamaan Sarafanowkaan sairaita katsomaan. Välskäri ei tavannut itseään vaimo Matsia enää elävien joukossa ja totesi lapsilla sekä Golzilla olevan lavantaudin. Välskäri ei voinut heitä heti lähettää sairaalaan. Sairaat kieriskelivät riepukasassa, lapsilla ei ollut edes paitoja päällään. Välskärin täytyi matkustaa takaisin Moltshanowoon, lähettää sieltä vartijan mukana sairasviittoja ja peitteitä, ja ainoastaan sillä tavoin saatiin sairaat sairashuoneeseen. Onneksi, tai pikemmin ehkä onnettomuudeksi, saatiin pelastetuiksi orvot, joista vanhin oli 13-ja nuorin 7-vuotias. Minne he nyt isättöminä ja äidittöminä joutuvat! Vaatetusapua vaimo Mats ei saanut; hän saapui Narymin alueelta kesällä, ja kesävaatetusapua ei annettu yhdellekään karkoitetulle. Pristaw Walter oli ilmoittanut, että hänen mielestään kukaan karkoitetuista ei kesävaatetusapua kaipaa.

"Tomskin läänissä sijaitsee pieni kihlakuntakaupunki Kusnetsk. Lukemattomien anomusten jälkeen tavallisesti kuvernöörin erityisellä luvalla siirretään vaikeasti sairaita sinne. Siirtämistavasta mainitsen tositapauksen.

"Narymissa asui karkoitettu V. J. Lukin. Sairastaen munuaistautia anoi hän siirtoa Kusnetskiin. Lupa tapasi hänet sairaalassa, missä hän poti vaikeanlaatuista munuaistulehdusta. Ystävät neuvottelivat Lukinin kanssa ja päättivät kaikesta huolimatta lähettää hänet toivoen, että hän jossain Tomskin sairaalassa pian paranee. Narymin lääkäri antoi luvan vaikeasti sairaan lähettämiseen. Tunnottomassa tilassa saatettiin Lukin laivaan. Sairaanhoitajattarena matkusti hänen mukanaan erään karkoitetun vaimo.

"Venäjän karkoituspaikoilla on sellainen tapa, että toiseen paikkaan siirrettyjen karkoitettujen, jollei karkoitus tapahdu rangaistuksen muodossa, sallitaan matkustaa omalla kustannuksellaan, eikä 'etapilla'. Erityisesti sovellutetaan tätä tapaa sairaisiin. Kaikkialla muualla, paitsi Tomskin läänissä, on tämä tapa käytännössä. Lukin tuotiin syysk. 3. p:nä Tomskin sairaalaan ja jo 23. p:nä samaa kuuta hänet vangittiin ja teljetyin siirtovankilaan kuljetettavaksi 'etapilla' Kusnetskiin, jonne hän saapui vasta joulukuun 3. p:nä. Terveisiinkin ihmisiin vaikuttaa 'etappi' sangen turmiollisesti. Koko elämän ajaksi jää joku 'etapilla' saatu vaiva. Mutta Lukin, joka kolme viikkoa ennen ei kyennyt kättäänkään liikuttamaan, työnnettiin 2l 1/2 kuukautiselle etappitielle jalkaisin (melkein koko matkan Tomskista Kusnetskiin kulkee 'etappi' jalkapolkuja).

"Sillä tavoin Tomskin läänissä helpoitetaan sairaitten karkoitettujen kohtaloa — lähetetään heitä parempiin paikkoihin.

"Minkäänlaisesta lääkärinavusta karkoitetuille Tomskin kihlakunnassa ei kannata puhuakaan. Nyt jo kolmatta kuukautta raivoaa lavantauti Tshigoran kylässä Narymin alueella. Kymmenkunta henkeä on jo kuollut. Ensi aikoina ei ollut minkäänlaista apua. Nyt juuri on sinne lähetetty välskäri Panow. Osoitukseksi siitä, mitä lajia tämä välskäri on, tulkoon kerrotuksi keskustelu, joka tapahtui hänen ja Kazorbakin kylän postiaseman pitäjän välillä. Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, että otan vapauden toistaa tämän keskustelun sanasta sanaan:

"— Paljonko otat ajosta, mies?

"— Niin ja niin paljo.

"— Vähä, mies hyvä, ylen vähä, kaura kallistuu, kaikki kallistuu. Minäkin tässä tähän saakka postiasemaa pidin, mutta ei kannattanut, välskäriksi kirjoittauduin.

"Hevosmies välskärin ominaisuudessa taistelemassa lavantautia vastaan!

"Tilanne vielä huononee sen kautta, että joka paikassa kieltäydytään antamasta sairaille lupakirjaa lääkärin luokse matkaamista varten. Valtiollisesti karkoitetun Mazkarin ja karkoitetun Frischin kuolema tapahtui yksinomaan siitä syystä, kuten lääkäri itse ilmoitti, että liian myöhään tuotiin sairaat sairashuoneeseen. Ja kuinka paljon saivat ponnistella Mazkarin toverit, ennenkuin heidän onnistui saada lupa hänen siirtämiseensä Narymiin!

"Hautoja, hautoja, kokonainen rivi hautoja!"

X.

"Naapurissa" kylässä.

Kun on istunut parikin kuukautta sellaisessa "kulttuurikeskuksessa" kuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu tulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia kotinurkkia kauemmaksi.

Helmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu sanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että pistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin, vaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä Narymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään, vielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme juuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja siellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E. Svinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat.

Mutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta mutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta mutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen tiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin karkoituspaikalla.

Se mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu. Sellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän muka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme. Mutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan "reilu meininki", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän kirjoittajan maanmies.

Epäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei ollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa hevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta varakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi pois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä aikaa kuulla omaa kieltään.

Mitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle!

Kun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta iltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos tapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei "taivaan merkeistä" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä tuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen ilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet "riitingit".

Olen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy yhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen puutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu useampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli, että tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä kertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain hiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että meillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä venäjänkielessä konj merkitsee hyvää hevosta) ja "lönkkäravia" me mennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme.

Ei tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin varmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat kuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta utelevalle: "tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo". Ja hyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti perille tuon kolmevirstaisen taipaleen.

Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat, koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla. Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.

Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.

Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana, joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua, joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä: salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on helpompaa kuin "pääkaupungissa".

Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa, elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet, että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.

Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin, että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin paremman puutteessa.

Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi. Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää, mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin, että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän kipinänsä.

Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla, yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä, multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.

Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja, jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty tietämättömyyttään syyttämään.

Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen” maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle, mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika. Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa. Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit. Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut europalaisuutta ulkonäkööni.

Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin laskemaa valistuksen perustusta.

Seuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä kahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo katsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi, sillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten virstojen pituutta.

Illalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet muuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita sedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui kaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä.

Tymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen rannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea sedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla jokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa Ilinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa asukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on vallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä muutamissa taloissa sellaisia "nykyajan mukavuuksiakin", joita muualla saa turhaan hakea.

Paikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7 valtiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa yläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen salonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva Svinhufvudin —järjestystä valvomassa.

Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.

Kalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti karkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta kuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän saapuessamme.

Yleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä karkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää parhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se meihinkin teki.

Kaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle. Puolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa entistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme saaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa.

Sekin on onni onnettomuudessa.

XI.

Viranomaiset ja me.

Päällikköjä meillä karkoitetuilla oli koko runsaasti.

Ensinnäkin läänin kuvernööri, jota me emme koskaan saaneet nähdä. Hän pysyi koreasti pääkaupungissaan, eikä hän sielläkään näyttäytynyt karkoitetuille, eikä juuri muillekaan lääninsä asukkaille. Kuvernööri olikin vanhan järjestelmän vallitessa Venäjällä niin suuri herra, että se, jonka onnistui päästä hänen puheilleen, voi huoleti merkitä ristin seinään.

Meidän karkoitettujen asioita hoiti varakuvernööri Wolodimirow, entinen mustasotnialaislehden "Semstshinan" toimittaja. Hänen puheilleen sattuivat väliin Tomskissa satunnaisesti majailevat karkoitetut pääsemään, mutta ”audienssista” ei tavallisesti ollut apua, sillä hän piti periaatteenaan suhtautua kaikkiin pyyntöihin ja anomuksiin kielteisesti.

Muistan, miten kerran erään Tomskin sairaalassa makaavan valtiollisen vaimo kävi pyytämässä samaiselta varakuvernööriltä, että hänen Kusnetskiin siirretty miehensä saisi matkustaa omalla kustannuksellaan määräpaikkaansa.

Vastaukseksi tuli tavanmukainen jyrkkä kielto.

— Niin, mutta onhan mieheni sairas ja onhan ollut tapana sallia…

— En voi mitään, sellainen on laki.

Vaimo lähti pois epätoivoissaan, sillä perheenisän tila oli siksi arveluttava, ettei häntä mitenkään olisi voinut lähettää jalkapatikassa Kusnetskiin taivaltamaan.

Silloin tuli odottamaton apu. Muuan tuttava tiesi kertoa, että Tomskissa asuu eräs Venäjän kansanliiton — tunnetuimman mustasotnialaisjärjestön — jäsen, jolle varakuvernööri on velkaa. Sopisi kääntyä tämän liittolaisen puoleen, ehkäpä hän tällaisessa tapauksessa haluaa auttaa, sillä hän on itsekin kymmeniä vuosia takaperin ollut karkoitettuna, vaikka sittemmin muuttanut mieltään.

Tuumasta toimeen. Eihän tuo ota, jos ei annakaan. Vaimo meni mustasotnialaisen puheille. Tämä asian kuultuaan lupasi sen järjestää. Pistäysi toiseen huoneeseen puhelimeen ja pyysi vaimon odottamaan.

Parissa minuutissa oli asia järjestyksessä. Kun vaimo auttajansa kehoituksesta meni uudestaan Wolodimirowin puheille, oli tämä pehmeä kuin karitsa ja käski kanslistinsa heti kirjoittaa matkatodistuksen.

"Laki" oli hyvin yksinkertaisella keinolla saatu vaikenemaan, sillä se laki oli varakuvernööri itse.

Kyllä piti olla jo totinen paikka, ennenkuin siltä herralta sai luvan Tomskiin matkustamiseen ja totisessakin paikassa se lupa seurasi vasta puolen vuoden kuluttua, ja silloin sitä hyvin monessa tapauksessa ei enää tarvittu, sillä luvanhakija makasi kolme kyynärää nurmen alla.

Seuraava aste kuvernööristä oli isprawnikka. Hänen puoleensa oli käännyttävä esim. silloin, kun haluttiin siirtoa johonkin toiseen paikkaan karkoitusalueella. Virallista kiirettä hänenkin kansliassaan pidettiin, paitsi Silloin kun hakijalla oli asiamies, joka voi hakupaperin alle pistää vähä muutakin. Mutta siitä myöhemmin.

Isprawnikka oli sentään niin armollinen, että suvaitsi kerran vuodessa matkustaa halki koko julman avaran piirinsä, jolla pituuttakin oli yli 600 virstaa. Tällä matkallaan otti hän vastaan anomuksia, sekä suullisia että kirjallisia, mutta jätti useimmiten niihin vastaamatta, tai vastasi kieltävästi, lukuunottamatta juuri edellämainitunlaista tapausta.

Lähimpänä päällikkönä oli pristaw, joka käyttäytyi kutakin karkoitettua kohtaan sen mukaan mimmoinen maksukyky tällä oli, tai mikäli tämä muuten osasi häntä peloitella.

Pristawin apulaisena oli suurimman osan Narymissa oloaikaani muuan urjadnikasta (maalaispoliisista) kohonnut mies, joka juovuspäissään kuului kerskuneen tappaneensa kahdeksan miestä yhdellä kertaa (talonpojat olivat kerran vahingossa ajaneet karjansa kielletylle alueelle ja silloin oli tämä herra toisten poliisien kanssa ampunut ajajat), eikä pelkäävänsä muita kuin jumalaa.

Narymissa sattui hänelle pieni "erehdys". Tuli myyneeksi ruunun ampumatarvevaraston, jota pidettiin alkuasukasten (ostjakkien y.m.) tarpeiksi, omaan laskuunsa. Tämän tempun johdosta hänet siirrettiin kolmensadanviidenkymmenen virstan päähän perustettuun uuteen karkoituspaikkaan, Moltshanowon alueelle, piirivartijaksi. Sielläkin oli tullut kommelluksia, joista myöhemmin lähemmin, ja hän sai siirron Irkutskiin pristawin apulaiseksi. Mutta rangaistuksen hän joka tapauksessa vältti.

Pristawin komennettavana oli suuri lauma poliisivartijoita. Nämä ne yhtämittaa olivat välittömässä tekemisessä karkoitettujen kanssa. He olivat melkein kaikki siveellisesti rappeutuneita miehiä, jotka antautuivat ala-arvoiseen tehtäväänsä välttääkseen sotapalveluksen ja rintamaan menon.

He olivat valmiita mihin tahansa, pieksämään karkoitettuja, ryöväämään heidän tavaroitaan, yleensä kaikellaisiin alhaisiin tekoihin.

Joku aika ennen minun tuloani Narymiin olivat siellä juopuneet vartijat ilman minkäänlaista syytä ampuneet neljä valtiollista karkoitettua. Asia oli jätetty sikseen, vartijat vain oli siirretty toiseen paikkaan. Ei ollut viitsinyt tutkintotuomari lähteä pirttinsä lämpimästä ajamaan viittäsataa virstaa noin joutavan asian kuin neljän valtiollisesti epäluotettavan henkilön murhan vuoksi.

Aluksi aikoivat vartijat käyttäytyä vanhaan tapaansa meitäkin kohtaan, pieksivät erään ylioppilaan puolikuolleeksi ja harjoittivat kaikellaista ilkivaltaa. Mutta asema muuttui pian toiseksi. Valtiollisesti karkoitettuja tulvi tulvimalla ja kohta oli meitä melkein yhtä paljon kuin vartijoitakin. Silloin nostettiin anarkia anarkiaa vastaan. Pieksäjät vedettiin tilille ja pantiin heidät itsensä pyytämään pristawin kautta hallinnollista rangaistusta. Sen he tekivätkin, istuivat arestinsa ja paransivat tapansa.

Sitten estettiin vartijat tulemasta karkoitettujen asuntoihin asiatta. Jollei heitä saatu näistä "tarkastusmatkoistaan" lakkaamaan hyvällä, niin käytettiin pahaa. Lähetettiin kerran nurinniskoin portaita alas; jollei se auttanut, niin tehtiin sama temppu niin monta kertaa, että halu läksi.

Sillä tavoin saatiin rauha maahan ja meille määräämisvalta. Joskus kyllä saattoi seurata karkoitetuille hallinnollisia rangaistuksia, mutta syy oli silloin päällystön, vartijat eivät uskaltaneet tehdä ilmiantoja. Aiheetkin olivat sellaiset, jotka päällystö suoraan tiesi, omavaltaiset poistumiset asuma-aloilta, vastalausujajoukkueitten saapuminen naapurikylistä muonarahojen viivyttelemisen tähden j.n.e. Eihän sitä nyt ihan joka paikassa jaksettu määräämisvaltaa pitää, mutta enimmäkseen kyllä.

Näin oli Narymissa, mutta Moltshanowossa oli asianlaita toinen. Siellä harjoitettiin pieksämistä vielä kauan sen jälkeenkin, kun Narymissa oli saatu välit selviksi.

Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni otan tähän yhden monista ylemmille viranomaisille jätetyistä valituksista. Sen on jättänyt valtiollinen karkoitettu Minz 5. p:nä maalisk. (v.l.) 1916.

Maaliskuun 10. p:nä (v.l.) 1915 neljä päivää saapumiseni jälkeen karkoituspaikalleni Alatajewon kylään, anoin minä saatuani Narymin lääkäriltä sairaustodistuksen, Tomskin kihlakunnan isprawnikalta siirtoa Narymin kaupunkiin. Anomukseeni myönnyttiin. Kirjelmässään huhtik. 6 p:ltä 1915 isprawnikka lausui: 'Minz siirrettävä Narymiin, missä hän voi saada yhtämittaista lääkärinapua'. Lääkärintodistus oli liitetty papereihin, ja minä näin sen monta kertaa omin silmin.

Elokuun alussa, kun alkoi karkoitettujen siirtäminen Moltshanowon volostiin, pyysin minä 5:nnen (Narymin) piirin pristawilta siirtoa mainittuun paikkaan, koska pidin itselleni edullisempana asua verrattain paljo eteläisemmässä paikassa. Sen ohessa pyysin herra pristawia siirtämään minut vain siinä tapauksessa, että joudun itseensä Moltshanowon kirkonkylään, jossa on koko piirin ainoa sairaala ja lääkäri. Pristaw lupasi minulle tämän.

Syyskuun 1. p:nä minä yhdessä kymmenen muun henkilön kanssa saavuin Moltshanowon kirkonkylään. Seuraavana päivänä yhdeksän saapuneista lähetettiin Maikowon kylään. Minulle ei kukaan puhunut sanaakaan siitä, että olisin ollut määrätty johonkin toiseen paikkaan. Syysk. 20. p:nä minut kutsuttiin pristawin kansliaan erään vaatetusapua koskevan seikan vuoksi. Minut otti vastaan kirjuri Beljajew, pristaw oli juuri silloin Tomskissa. Haettuaan esille paperini, ilmoitti Beljajew, että minä olen määrätty Maikowoon, enkä saa asua Moltshanowossa, ja että minun täytyy viipymättä lähteä määräpaikkaani. Minä vastasin, ettei minulle ole kukaan tästä seikasta maininnut, ja että minua koskevien paperien joukossa on lääkärintodistus minun sairaudestani ja lupa asua siellä, missä on lääkäri, sekä että minä kaikessa tapauksessa odotan pristawin tuloa ja puhun hänen kanssaan. Beljajew syyti silloin minua kohtaan koko joukon uhkauksia: lupasi sulkea putkaan, tehdä pöytäkirjan omavaltaisesta poistumisesta määräpaikalta, käyttää minua kohtaan asevoimaa (sivumennen sanoen Beljajewin lempilause). Minä poistuin. Parin tunnin perästä saapui luokseni Moltshanowon vartijavanhin P. Greck ilmoittamaan, että kehoittavat minua matkustamaan Maikowoon, jonka karkoitettujen luettelossa minun nimeni löytyy. Kysymykseeni minne minä hänen käsityksensä mukaan olen määrätty, vastasi Greck, että hänen luetteloillensa mukaan minä olen Moltshanowossa, mutta kanslian luetteloissa kuulun Maikowoon. Greck oli yhtä mieltä minun kanssani siitä, että tämän väärinkäsityksen voi selvittää vain pristaw, ja neuvoi minua odottamaan hänen paluutaan.

Saatuani näin pristawin muodollisen sijaisen suostumuksen jäin oloilleni.

Syysk. 24. p:n aamuna minun vielä nukkuessani tuli asuntooni kolme poliisivartijaa, joista yksi, Obuhow, oli varusteltu kiväärillä. Viimemainittu heti lausui: 'valmistaudu matkalle Maikowoon'. Minä vastasin, että en suostu lähtemään, koska minulla on vartijavanhimman lupa jäädä Moltshanowoon pristawin tuloon saakka. Obuhow nosti silloin kiväärinsä aikoen lyödä minua pyssyntukilla päähän (en ollut ehtinyt vielä nousta vuoteesta), mutta toinen vartija ennätti tarttua Obuhowiin estäen iskun. Asuintoverini Mihail Leonowin huomauttaessa, ettei vartijalla ole oikeutta lyödä, latasi Obuhow samassa kiväärinsä, mutta toinen vartija käänsi syrjään pyssyn suun. Pukeutuessani yritti Obuhow vielä muutamia kertoja lyödä minua, mutta hänen toverinsa joka kerta torjui iskun. Koko ajan O. kiroili ja huudahteli: 'kaikki lyön mäsäksi, eikä minulle siitä mitään tule, kiittävät vain'.

Pristawin saavuttua juttelin hänen kanssaan ja sain luvan jäädä Moltshanowoon. Silloin selvisi, ettei lääkärintodistusta enää ollut papereilleni joukossa. Minne se oli joutunut ja millä tavoin? — en tiedä.

Pieksämisjärjestelmä on viime aikoina saavuttanut erinomaisen laajuuden. Kerron pari minulle tunnettua tapausta. Toinen niistä sattui aivan silmieni edessä.

Karkoitettu Gamshei Modlin saapui syyskuun ensimäisellä puoliskolla Moltshanowoon Narymin alueelta. Syysk. 22. p:nä mainittu kirjuri Beljajew ilmoitti hänelle, että hänen täytyy matkustaa Grishinskin kylään. Modlin juuri siihen aikaan hankkiutui sairaalaan. Kun hänelle ilmoitettiin siirrosta, meni hän sairashuoneelle ja Moltshanowon lääkitsemisaseman hoitaja antoi hänelle sairaustodistuksen liittäen siihen huomautuksen, ettei voi juuri sillä hetkellä sijoittaa M:ia sairaalaan sairaspaikkojen puutteen vuoksi ja pyysi jättämään M:n toistaiseksi Moltshanowoon. Tämän todistuksen kanssa ilmaantui M. kansliaan, mutta Beljajew siitä huolimatta käski hänet hankkiutumaan matkalle. M. toisti vielä, että hänen on välttämätöntä päästä sairaalaan terveytensä palauttamisen vuoksi. Silloin läsnäoleva vartija Obuhow tarttui nurkassa olevaan kivääriin ja löi pistimellä M:n käteen. Haavan kädessä olen nähnyt omin silmin. Jonkun ajan kuluttua näin asuntoni ikkunasta, kuinka M:n kortteeriin meni kolme vartijaa, niitten joukossa Obuhow kiväärillä asestettuna. Minä astuin kadulle. Hetken päästä syöksyi M. kadulle yltäänsä veressä; hänen oikeassa poskessaan ammotti suuri haava. Hänen jälessään tuli O. ja ajoi hänet edellään kansliaan. Sieltä tulivat he takaisin hevosella, kokosivat M:n tavarat ja veivät hänet Grishinskin kylään.

Modlin on jo vanhanpuoleinen mies, kauhean arka, eikä kykene vastustamaan vartijaa, ei edes sotkemaan tätä sanoilla.

Modlinin pieksemistilaisuudessa oli läsnä viisi todistajaa (seuraa nimet).

Katson tarpeelliseksi huomauttaa seuraavaa: joku aika takaperin Modlinia kuulusteli Tomskin kihlakunnassa matkustava kuvernementtihallituksen virkamies Sawadowski. Huoneeseen, jossa kuulustelu tapahtui, saapui jollekin asialle vartija Obuhow. Kertoessaan parhaillaan tapahtumasta ja nähdessään O:n pyörtyi M., niin suuri oli kokemansa vaikutus häneen.

Modlin osoitti Sawadowskille seuraavaa: kun häntä verta vuotavana vietiin hevosella, vaati häntä saattava O. häneltä viittäkymmentä kopeekkaa. Modlin ei voinut summaa luovuttaa, kun hänellä ei ollut rahaa. Obuhow vaati edes kolmeakymmentä kopeekkaa. M. uudisti kieltonsa. Huomatessaan M:n rinnassa merkin, joka annetaan ilmalaivaston hyväksi lahjoittaneille, haukkui O. M:ia sanoen: 'laivastolle sinulla riittää viisi ruplaa, mutta minulle ei kolmeakymmentä kopeekkaa'.

Lokak. 31. p:nä 1915 Magotshinon kylässä (Moltshanowon alueella) vartija Njemtshenko pieksi valtiollista karkoitettua Fischbeiniä sen johdosta, että viimemainittu pyysi lupakirjaa matkustaakseen Moltshanowoon. N. sulki asuntonsa oven ja ja pieksi F:iä, kunnes kyllästyi; ensin nyrkeillä, ja kun käsi väsyi — tuolilla. Magotshinon karkotettujen keskuudessa tämä tapaus herätti kiihtymystä. Sattumalta kylän läpi matkustava piirivartija Ishutenko, joka hoiti 6:nnen piirin pristawin apulaisen virkaa, rauhoitti karkotettuja ja lupasi laatia pöytäkirjan pahoinpitelystä. I. kutsui luokseen Fischbeinin ja laati pöytäkirjan — häntä vastaan omavaltaisesta poistumisetta karkoituspaikalta, joka muka oli tapahtunut joitakin viikkoja sitten. Ainoastaan pitkien keskustelujen jälkeen meidän, F:in toverien, onnistui taivuttaa itse pristaw Forlow laatimaan pöytäkirja pahoinpitelystä.

Karkoitettujen ampumista vartijain puolelta, joskin se on harvinaisempi ilmiö, on sentään tapahtunut useampia kertoja. Elok. 31. p:nä Snamenskajan kylässä vartija Sysonow ampui takaapäin levollisesti kulkevaa ja mitään aavistamatonta karkoitettu Serikowia. Laukauksen johdosta paikalle kiirehtineille toisille karkoitetuille tukkihumalainen vartija ei voinut selittää ampumisen syytä, mutisihan vain jotain.

Kolbinskin kirkonkylässä juopuneet vartijat joutuivat sanasotaan samallaisessa tilassa olevien rikollis-karkoitettujen kanssa. Tuloksena vakavasti ampuma-aseen haavoittama karkoitettu Kowtshinski.

Lopettaen katsaukseni muutamiin karkoitettujen oikeudellista asemaa Moltshanowon piirissä kuvaaviin tapauksiin tämän karkoituspaikan lyhyen olemassaolon aikana tahdon vain huomauttaa, että Tomskin kihlakunnan isprawnikan Pelioshewskin toimeenpanema järjestelmä — kuten eräs vartija lausui — antaa karkoitettujen kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tuntea olevansa karkoituspaikoissa, lyömis-, väkivalta- ja ampumisjärjestelmä, johtaa luonnollisesti siihen, että parhaiten väkivallan harjoittamisessa kunnostautunut vartija saa joka kerralta ylennyksen. Tomskin kihlakunnassa selkäsaunoistaan tunnettu vartija Njemtshenko piestyään Ilinon kylässä, missä hän oli nuorempana vartijana, karkoitettua Tshetshko-Balakeria määrättiin Pashnjan kylään vanhimmaksi vartijaksi. Harjoiteltuaan mainitussa kylässä koko joukon selkäsaunojen jakelua, määrättiin Njemstshenko vanhimmaksi Magotshinon kylään (Moltshanowon alueella), missä karkotettuja on enemmän kuin Pashnjassa. Ei ole syytä huomauttaa, millaisen vaikutuksen tämä tämmöinen yleneminen tekee toisiin vartijoihin.

En tiedä, miten lääninhallitus suhtautuu tällaisiin asioihin, mutta kuvaavia ovat erään lääninhallituksen karkoitettujen tilaa tutkimaan komennetun virkamiehen Senkewitshin sanat: "vartijoita vastaan", sanoi hän, "te valitatte, pristawia vastaan samoin, isprawnikka ei teitä miellytä, kuvernööri on paha pitäisikö teille joka kylään ministeri sijoittaa. Meillä ei Venäjällä tosiaankaan riitä tähän tarkoitukseen ministereitä'."

Kylläksi pieksämisistä.

Tässä yhteydessä on vielä puhuttava lahjomisjärjestelmästä. Sehän on yleinen pahe Venäjällä, mitenkäpä karkoitusalue olisi voinut olla ilman sitä. Sangen runsaan veron Tomskin kihlakunnan viranomaiset kantoivatkin. Heillä ei ollut mitään taksaa, ottivat vain kultakin varallisuutensa mukaan. Valtiolliset karkoitetut eivät veroa suostuneet maksamaan ja siitä syystä ei heillä ollut mitään etujakaan, vaikka kyllä varsin usein sattui sellaisiakin tapauksia, ettei maksettu lahjuskaan tuottanut vastaavaa hyötyä.

Niinpä johtuu mieleeni seuraava tapaus:

V. 1915 pristaw Walterin aikana sairastui muuan karkoitettu Tunkewitsh ankaraan hermotautiin, jonka vuoksi Narymin lääkäri antoi hänelle määräyksen siirtyä Kolpashewoon (noin 150 virstaa Narymista etelään), jossa hänet voitaisiin sähköhoidolla parantaa. Pristaw ei täyttänyt määräystä, luultavasti siksi, ettei saanut rahaa. Silloin läksi T. omin lupinsa. Hänet tuotiin takaisin Narymiin, josta pristaw karkoitti hänet omavaltaisen poistumisensa vuoksi Kalgujakiin, Narymin piirin pohjoisimpaan ja kurjimpaan kolkkaan. Lääkäri antoi uuden todistuksen, jonka mukaan T:n täytyi ehdottomasti asua semmoisessa paikassa, jossa keskeytymätön lääkärinapu oli saatavissa. T:n vaimo meni todistuksen kanssa pristawin kansliaan, jossa sattui olemaan pristawin apulainen Ishutenko. Tämä vastasi, että pyyntöön voidaan suostua sillä ehdolla, että rouva T. luovuttaa Punaisen Ristin (!) hyväksi kymmenen ruplaa. Rouva maksoi rahat, mutta mitään kuittia ei I. antanut. Maksaja kyllä arvasi, mihin kymmenruplanen joutui, mutta ei siitä välittänyt, olipa vielä iloinenkin, että niin vähillä lunnailla pääsi.

Nyt olisi luullut asian olevan selvä ja miehen vapautuvan Kalgujakin rangaistussiirtolasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta Kalgujakin vartijavanhin kieltäytyi antamasta lupakirjaa matkaa varten. Silloin T. luottaen pristawin apulaisen lupaan läksi omin luvin Narymiin. Siellä kohtasi häntä uusi yllätys. Pristaw Walter, joka nyt oli itse paikalla, vangitsi T:n ja lähetti hänet Tomskin vankilaan kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta omavaltaisen poistumisensa tähden Narymista Kolpashewoon. Pristaw oli näet tehnyt kuvernöörille ilmiannon T:ia vastaan ja saanut jo sillä välin tuomion käsiinsä.

Palattuaan vankilasta vangittiin T. uudestaan ja lähetettiin toistamiseen kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta toisen omavaltaisen matkansa vuoksi Kalgujakista Narymiin.

Nämä kaksi hermokuuria vaikuttivat T:iin niin, että hän menetti järkensä.

Mutta antakaamme puheenvuoro äskenmainitulle Minzille, joka valituskirjelmässään sisäasiainministeriön karkoitettujen asioita hoitavalle virkamiehelle M. Sofronoville lausui m.m. seuraavaa:

"Siirryn nyt kaikkein hämmästyttävimpään — teidän ylhäisyytenne näkökannalta — ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkoitettujen elämässä, kaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana seuraavien rivien johdosta.

"Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä tapauksessa auta. Peloitetut karkoitetut, jotka voisivat todistaa lukemattomia tosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen ja kiristykseen tulee, hallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa, ehdottomasti pelkäävät sanoa totuutta. Ainoana suotavana pidän sitä, että Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Ainoastaan valansa nojalla oikeudessa karkoitetut puhuvat totta. (Selitykseksi tähän kohtaan sopinee mainita, että Venäjällä ei virkamiestä ole voitu saada oikeuteen vastaamaan muuta kuin esimiestensä suostumuksella. Valittaja näkyy uskovan, ettei 'koira koiran hännälle polje', minkävuoksi ehdottaa toista mutkattomampaa keinoa.)

"Minä jo puhuin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä oli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä suhteessa julma selitys, että karkoitettujen juutalaisten vaimoilla ei ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin tiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen kultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia otti isprawnikka Pelioshewski, otti pristaw Walter siitä, etteivät karkoittaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vanhimmat vartijat karkoituksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi.

"Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin kihlakunnan isprawnikka Pelioshewski runsaan veron. Samoin keräsi veroa pristaw Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkoitettu Burschsteinin Moltshanowosta. Häneltä Walter otti 25 rpl., mutta karkoitti silti hänen vaimonsa.

"Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16. p. jouluk. 1915 ilmoitti 6:nnen piirin pristaw karkotetulle juutalaiselle Sudarskille isprawnikka Pelioshewskin määräyksen, että hänen vaimonsa kahden alaikäisen lapsensa kanssa ollen asunto-oikeutta vailla täytyi heti matkustaa Moltshanowosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme vielä senkin jälkeen, kun joku kiertokirje on menettänyt voimansa, sovittavat sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei ole muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko maailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioshewskille oli tunnettu uusi selitys karkoitettujen juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta miestensä luona. Sen päätän seuraavasta: yli kaksi viikkoa ennen jouluk. 16. p:nä M:wossa kävi kaksi kuvernöörin kanslian virkamiestä, herrat Sawadowski ja Senkewitsh. Juutalaisten valituksiin, ettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti Senkewitsh, että siitä saakka kuin karkoitettujen juutalaisten vaimoille on annettu asumaoikeus miestensä luona, heille on annettava myöskin muonarahaa. Pari päivää sen jälkeen M:woon saapunut isprawnikan apulainen Wishnjewski samallaisten valitusten johdosta määräsi heti annettavaksi elatusrahat niille karkoitettujen juutalaisten vaimoille, jotka eivät vielä olleet niitä saaneet.

"Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernööriviraston virkamiehet, ja isprawnikan apulainen, niin ei isprawnikkakaan voinut olla siitä tietämätön.

"Mutta miksi sitten isprawnikka karkoitti Sudarskin perheen? Eiköhän vain hän mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi, että Sudarski oli varakas mies?

"Karkoitettujen siirto Narymin alueelta Moltshanowoon antoi myös poliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen.

"Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen piirin pristaw (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi. Monet siirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä halunneet lähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita ei ollut siirrettävien luetteloissa, multa jotka kumminkin halusivat siirtyä. Walter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois luetteloista, toisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan.

"Karkoitettujen määrääminen Kolpashewoon ja osaksi Toguriin (sijaitsee K:sta 8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti myös poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä saataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset karkoitetut pois.

"Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa odottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta miestä. Heidän joukossaan olivat m.m. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum. Erään isprawnikka Pelioshewskin apurin, Fuksmannin, kautta heille ilmoiteltiin, että he määrättyä lahjusta vastaan voivat saada määräyksen Kolpashewoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen. Muut eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin Parabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla saivat karkoitetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpashewon laiturista pristaw Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa pristawiin, että hän siirtäisi loputkin Kolpashewoon. Asian otti hoitaakseen Liebenbaum. Kolpashewosta lähdettyä meni hän pristawin hyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä verrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin iloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 520 rpl. Rahat maksettiin heti ja pristaw neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa ei pidä poistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin saakka heille kuului ruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan, Kargasokin kirkonkylään sekä sieltä samalla laivalla paluupiletti Kolpashewoon. Niin tehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin ruunun kustannuksella, matkusti heitä Tomskista saattamassa ollut poliisivartija.

Ei ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta auttavat karkoitettuja pakoon.

"Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24. p:nä syysk. useinmainittuna vuonna — pakeni Moltshanowosta kuusi miestä.

"Viidelle heistä 6:nnen piirin pristawin kirjuri Beljajew 275 ruplan hinnasta antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että juuri samaan aikaan Beljajew minulta ja kokonaiselta joukolta muita karkoitettuja kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun postilähetyksen saantia varten, vedoten siihen, että pristawin poissaollessa hänen leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää, mistä ihmeestä Beljajew sai leimasimen leimatakseen pakoa varten antamansa todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen pakoituksesta sähköitti isprawnikalle mainittujen karkureitten pidättämisestä. Parin kuukauden päästä tuli isprawnikalta vastaus, että mainittuja henkilöitä laivalla ei tavattu.

"Näitten kuuden joukossa oli myöskin yllämainittu Blind.

"Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elävienkuvien rikosromaanilta?

"Kas tässä vielä hauska juttu:

"Karkoitettu Tshishewski, asuva Kolominon kylässä, päätti siirtyä Moltshanowoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajewin puoleen — muuten pristaw Forlowin läheinen sukulainen. Beljajewin kanssa karkoitetut sellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä Tsheshimskikin esitti pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti saikin. Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon kylän vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: 'Katsoen siihen, että 6:nnen piirin pristaw siirtää karkoitettu T:n Moltshanowon kirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon'. Alla oli 6:nnen piirin pristawin sinetti ja allekirjoitus: '6:nnen piirin pristaw, puolesta Beljajew'.

"T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi M:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana päivänä tulemaan vaatetusrahaa hakemaan. Samana päivänä T. tapasi piirivartija Ishutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon, vastasi, että pristaw siirsi.

"Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan sai hän pristawilta itseltään kuulla saman kysymyksen: 'mitenkä te olette tänne joutunut?' T:lle tuo kysymys oli vallan odottamaton. Hän oli täydellisesti valtuutettu, että pristaw oli suostunut hänet siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata. Läsnäoleva Ishutenko haukkui T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta. Sekä pristaw että I. käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon. Koko kohtauksen ajan oli läsnä myös B., hän vuoroon punastui, vuoroon kalpeni, eikä puhunut sanaakaan.

"Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajew. Sensijasta, että olisi vastannut T:n moitteisiin, vaati hän vielä 5 ruplaa, ja saatuaan rahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristawin sanoihin ja asumaan edelleen M:ssa.

Pari "päivää näitten tapahtumien jälkeen pristaw ollessaan Kolominossa kysyi vanhimmalla vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä M:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristaw luki sen, pisti taskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää.

"Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristawin ja B:n välillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristawille, että T. ei vieläkään ole matkustanut pois M:osta; pristaw viittasi vain kädellään. Yksin Ishutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin lähetti tämä I:n luokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä ehdoilla, mutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon.

"Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elävien kuvien näytelmä?

"Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jälelle ylemmästä päällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin oli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten toisille paikkakunnille. Määrättyä maksua vastaan vanhimmat vartijat lupatodistuksia sentään joillekin antoivat. Enemmän kuin muut on ansainnut Kolpashewon vanhin vartija Isajew. Hän ottaa maksun kaikesta. Hänelle maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierroksilleen liian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan 'muuten vaan'. Isajew käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia karkoituspäivien lykkäämisestä.

"Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on kehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin selväksi ryöstöksi.

"Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun toisella, puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, anneltiin isprawnikan konttorissa vaatetusapua 18 rpl. 18 rpl. 43 l/2 kop. asemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sareke, jossa piti olla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarekkeeseen, johon saajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: 'niin ja niin monta (kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kop. olen saanut', tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa tapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan. Myöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkoitettu L. Schmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai isprawnikalta vastauksen: 'kuten luettelosta näkyy, on Schmidt saanut täyden summan.'

(Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkoitettuja, joita näin tietämättömyytensä takia oli 'jymäytetty'.)

"Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin väärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän raoitettu.

"Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon kaikki Pelioshewski & C:o kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen tutkimus, ennenkuin karkoitetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin 'tuntemattomien' henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon välttämättömät todistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja tutkimuksen ajaksi ovat heti poistettavat virantoimituksesta isprawnikka Pelioshewski, pristaw Walter ja piirivartija Ishutenko."

Sellaisia juttuja!

Minäkin voisin jatkaa niitä vielä sangen pitkälle, mutta pääseehän noistakin jo vähän perille siitä komennosta, joka meillä karkoituspaikalla vallitsi.

Yhtä tapausta en sentään malta olla Pelioshewskin ansioluetteloon liittämättä.

V. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan karkoitettu nuori mies. Odotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin alueelle, oli hän saanut vaimoltaan Pietarista sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että siellä olisi suuri afääri tekeillä ja sen lisäksi saattaisi olla mahdollista hänen karkoituksenalaisuudesta vapautumisensakin, jos hän itse voisi saapua Pietariin edes päiväksi tai pariksi.

Tilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti koettaa. Hän meni isprawnikan luo ja selitti tälle avoimesti asian.

— Onko teillä rahaa?

— On kyllä, paljonko pitäisi olla?

— Kuusisataa ruplaa.

— Tässä on, olkaa hyvä!

— Onko passia?

— Ei ole, teidän jalosukuisuutenne, se lienee teidän hallussanne olevien papereiden joukossa.

Isprawnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, sieltä löytyi passi.

— Tässä on passi, mutta luvatkaa kunniasanallanne tulla kahden viikon perästä takaisin.

— Sen lupaan!

Tämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon.

Mitä luulette ylläesitetyille herrasmiehille kaikista kolttosistaan seuranneen?

Ishutenkosta on jo tämän luvun alussa mainittu, että hän pääsi pristawin apulaiseksi Irkutskiin, Siperian pääkaupunkiin. Siis parempaan virkaan.

Pelioshewski meni upseerikouluun ja palvelee kai vieläkin Venäjän kunniakkaassa armeijassa.

Samassa armeijassa palvelee myös pristaw Walter, mutta lienee vain aliupseerina. Vänrikkikouluun hänkin sentään tenäsi menevänsä, kun hänet viime syksynä Tomskissa tapasin.

Mitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Tomskin kihlakunnan uusi isprawnikka, joka virka-aikanaan ehti hankina itselleen ainakin yhtä hyvän ansioluettelon kuin edeltäjänsäkin, oli pitävinään jonkunlaista hallinnollista tutkimusta, jota olisi riittänyt kaiketi tuomiopäivään asti, ellei vallankumous olisi tullut väliin. Uuden isprawnikan tutkimuksissa oli muuten pääpontena lahjuksia antaneitten ja kiristyksen alaisiksi joutuneiden karkoitettujen uhkaileminen rangaistuksella.

Ehkä ei haittaa huomauttaa, että Pelioshewski ja Walter, jotka mahdollisesti pelkäsivät pahempaakin, olivat ennen virasta eroamistaan toimittaneet kaikessa hiljaisuudessa pahimmat todistajat paremmille markkinoille, s. t s. antaneet heille tilaisuuden paeta.

XII.

Narymista Tomskiin.

Vihdoinkin, vihdoinkin pois tuosta onnettomasta loukosta! Vihdoinkin koitti se onnen päivä, että minä voin pudistaa Narymin tomut jaloistani. Niin, onnen — onnen sittenkin, vaikka minä olin raihnainen ja sairas.

Mutta saisihan toki hetkeksi vuoden ja kahdeksan kuukautta niillä mailla majailtuaan jättää silmistään poliisivartijain univormut ja ainaista ympyräänsä kiertävien karkoitettujen alakuloiset kasvot ja tuntea aloittavansa matkan vapaaseen maailmaan, työn ja toimen maailmaan — elämään. Yksi vartija sentään mukanani seurasi, mutta hän ei ollut tungetteleva ja pysyttelihe omassa hytissään.

Viimeinen höyrypillin puhallus, viimeinen kädenpuristus harvojen ystävien kanssa, ja jokilaiva liukuu keveästi kohti Obia — alkaa ensimäinen matkani Narymista höyrylaivalla, erämaasta kulttuurin tuotteella kulttuuria kohti.

Kuvitellessani edeltäpäin matkaani, olin luullut jo vieroittuneeni pitkäaikaisessa yksinäisyydessäni niin tyyten kaikista kulttuuri-ihmisten mukavuuksista, että tuntisin itseni kokonaan oudoksi uudessa ympäristössäni. Mutta eikö mitä! Nykyajan ihminen on sentään kaltaisensa. Kun laivan kapteenin apulainen johtaa minut suoraan ensimäiseen luokkaan ja minulle käsittämättömällä ystävyydellä selittää, että vaihdetaan nyt ruunun "transportti" hiukan mukavampaan komentoon, olen minä tosin aluksi ymmällä, mutta en niin paljon komean ympäristöni kuin tämän minulle tuntemattoman henkilön ystävyyden johdosta. Mutta saattajani pujahtaa ovesta ulos, ja kohta istun minä pehmeillä penkeillä tottuneesti kuin joku matkatarkastaja, joka ei eläessään ole muuta tehnytkään kuin matkustellut.

Vasta illalla selviää minulle, miksi tämä ystävyys minua karkoitettua kohtaan. Kapteenin apulainen pistäytyy luokseni ja kertoo olleensa ennen karkoitettuna valtiollisten mielipiteittensä takia samaiselle Narymin alueelle, matkustaneensa sittemmin kotipaikalleen Venäjällä, mutta kun ei saanut todistusta "valtiollisesta luotettavaisuudestaan" oli palannut Siperiaan, päässyt sitten siellä "luotettavien" kirjoihin ja alkanut jo harjoittaa opintoja yliopistossa, kunnes sotapalvelusta välttääkseen siirtyi appiukkonsa omistaman laivan palvelukseen. Hänellä oli siis täysi selko karkoitettujen oloista ja elämästä, ja hän soi minun matkustavan "ihmisten tavoin".

Kun hän illan pimetessä halusi lähtiessään sytyttää sähkön hyttiin, tartuin minä kuin hädissäni hänen käteensä huudahtaen: "ei, odottakaa, sallikaa minun, siitä on jo niin kauan, kun minä olen tällaisia vehkeitä edes nähnytkään". Hän hymyili ja luulenpa, että hänellä poistuessaan oli jotain kosteata silmänurkassaan. Ehkä muistuivat hänen mieleensä omat eletyt kokemukset.

Niin, Narymin olin jättänyt, mutta Narymin aluetta riitti vielä kokonaiseksi vuorokaudeksi. Narymin pristaw-piirin eteläiseen rajaan on nimittäin Narymista vielä yli 150 virstaa.

Mitään luonnonihanuuksia ei matkustajalle ole tarjona. Koko matkan on Ob sama yksitoikkoinen, keltainen uoma. Kaikkialla on toinen ranta jyrkkä, tulvaveden syömä, toinen loiva ja matala, tulvaveden kuivuttua ylt’yleensä hiekkasärkkien peitossa. Kummallakin rannalla kasvaa pientä lehtimetsää, joka välistä muodostaa aivan läpipääsemättömän aidan. Narymin alueen kesä on unelias ja väritön. Päivänkakkara on ainoa kukka; ja sekin on jo nyt elokuun loppupuolella valkoiset teriönsä varistanut. Lehtikin on puusta putoamassa merkkinä siitä, että lyhyt suvi on mennyt. Alkaa kuukautinen syksy, sitten sataa lumen, joka ei enää lähde. Narymin alue on talven maa.

Suuremmat kylät ovat verrattain kaukana rannasta. Pienempiä asuntoryhmiä sangen harvassa. Kuolleen luonnon povella ei ihmiselämä viihdy.

Kolpashewon kirkonkylään saavuimme siksi varhain aamulla, ettei minulla ollut tilaisuutta nähdä tämän kylän "kermaa". Tämä nyt sitten on se Narymin alueen "keidas", johon pääsee vain rahapussin nyörejä hellittämällä. Kaikkialle onkin painanut rikas väestö leimansa. Leipänaulasta alkaen on kaikilla tavaroilla satumaiset hinnat. Tuskinpa itse Tomsk enää vetää vertoja hintojen kohtuuttomuudessa Kolpashewolle.

Harhaillessani Kolpashewon yksinäisiä raitteja näin minä siellä suureksi ihmeekseni — kaksi sikaa! Jahah, siis sittenkin siirtymässä kulttuuria kohti! Aivan kuin tuulahdus elävästä elämästä. Pohjoisempana Narymin alueella ei sellaisia eläimiä tapaa.

Sanovat Kolpashewossa jo löytyvän hiukan maanviljelystäkin, mikä ylempänä on jokseenkin tuntematon elinkeino. Hyvin paljon mahdollista, sillä Kolpashewon kirkonkylä sijaitsee korkealla töyränteellä, missä tulvavesi ei seutuja hukuta, kuten on laita alavassa Narymissa ja useimmissa muissa Narymin alueen kylissä.

Vielä puolisentoistakymmentä virstaa Kolpashewosta ja Narymin alue, tuo "jumalan hylkäämä maakunta", loppuu. Viimeisenä on kukoistava Nowo-Ilinskin kylä, joka sekin nykyään on karkoitettujen asuttama.

Ja kohta Narymin alueelta päästyä alkaa luontokin vaihtua eloisammaksi. Savi ja sora loppuu, tai ainakin vähenee. Ilmenee mustamultaisia rantoja, kukkuloita ja harjanteita, siellä täällä jo oikeata metsääkin. Rannoilla näkyy kyliä tiheämmässä, vilahtelee viheriöitä peltoja, pysähdyspaikoissa saattaa jo nähdä niittokoneita ja hevosharavia rehevää heinää kasvavien niittyjen vierellä. On saavuttu erämaasta, luonnontalouden valtakunnasta, rehevämmille alueille, missä konetyö jo korvaa ihmisvoiman.

Moltshanowon kirkonkylä on suuri ja tiheäasutuksinen. Siellä harjoitetaan maanviljelystä ja järjestettyä karjanhoitoa. Uutisasukasvirta Venäjältä — eritoten Ukrainasta — on sinne näihin saakka vuolaana vyörynyt. Karkoitetut toivat myös tullessaan uutta elämää ja uutta työvoimaa. Muuan karkoitettu perusti kylään meijerin, ja Moltshanowon voi on avannut itselleen tien sekä etelään että pohjoiseen. Ympäristössä on varsin tiheässä uutisasutuksia, jotka ovat vähitellen muodostumassa kukoistaviksi kyliksi.

Moltshanowosta eteenpäin muuttuvat rannat yhä tiheämmin asutuiksi, penikulmaiset talottomat taipaleet tyyten loppuvat. Moltshanowoon saakka (noin 175 virstaa) on Tomskista maantie, joten liike sillä välillä kelirikostakin huolimatta on melkein keskeytymätön. Luonto on myös rikkaampi tarjoten silmälle sangen vilkasta vaihtelua. Siellä täällä vilahtaa jo tuuhea koivikkokin, jollaista ylempänä tuskin havaitsee. Ainakaan Narymin alueella ei kunnon koivua näe missään, välistä vain jonkun käppyräisen vaivaiskoivun.

Noin viidenkymmenen virstan päässä Tomskista pistäytyy näkyviin tehtaan piippu ja vähän ajan kuluttua itse tehdas. Kuuluu olleen aikoinaan lasitehdas, mutta isännän kuoleman johdosta jääneen kylmille. Se seisoo nyt ikäänkuin tehdaskapitalismin väsähtäneenä, vartijapaikalleen nukkuneena etuvartijana osoittamassa matkamiehelle, että ollaan lähestymässä suuren maailman liikekeskuksia. Ylempänä Obin varrella ei minkäänlaisia tehdaslaitoksia tapaa. Narymiin perusti joku juutalainen tiilitehtaan, mutta "nukkui sekin nahkoihinsa", ennenkuin pääsi edes kunnolliseen alkuun.

Sitten Tomsk! Laivoja, moottoreita, ajureita, ihmisiä. Kaikki outoa erämaan matkustajan silmään. Kadun melu vaivaa korvia, ne ovat jo ehtineet tottua kuoleman hiljaisuuteen. Melkein juoksen kadun yli, sillä pelkään moottoripyörän ajavan päälleni. Koko ajan on sellainen tunne, että ihmiset katsovat minua erityisen pitkään, vainuavat minussa kaukaisten erämaitten asukkaan, viidensadan virstan päästä tulleen villin.

Ja kaupungin suuri-ikkunaiset myymälät, komeat kivitalot, minä katselen niitä kuin outoja ilmiöitä.

Mutta se on vain hetken ohimenevä vaikutelma. Sitä kestää ehkä parahiksi niin kauan, kuin minä vartijani seurassa olen ehtinyt tehdä matkan läpi kaupungin isprawnikan konttoriin ja päässyt sieltä "vapaalle jalalle". Kohta kuljen minä pääkadun tasaisia käytäviä kuin tottunut kaupungin asukas. Villi veri tasoittuu ja välinpitämätön kaupunkilainen ottaa oikeutensa.

Siinä oli vielä senkin seitsemät mutkat, ennenkuin asemani tuli niin turvatuksi, että saatoin vastuksitta, milloin ikinä itse halusin, lähteä kaupunkia katselemaan. Kuljetettiin lääkäri- ja vähän muissakin komiteoissa, virastoissa ja hallituksissa, uhattiin sijoittaa klinikkaan kovennetun vartioston (mikä merkitsisi: asestettu sotamies sairasvuoteen kummallakin puolella) valvonnan alle, mutta lopulta sentään päästettiin menemään niine hyvineen.

Ja niin pääsin minä ilman vartijoita vilkasliikkeisen kaupungin kaduille unohtamaan hetkeksi karkoituksen vaivat ja vastukset, pääsin elämään, jota minä niin olin janonnut.

Koetanpa tähän piirtää pienen pikakuvan Tomskista, laajan Tomskin kuvernementin pääkaupungista.

Se on jo koko iäkäs kaupunki, perustettu 22. p:nä syysk. 1604 Tom-joen varrelle noin 50 virstan päähän mahtavasta Obista. Kaupunki sijaitsee kahden puolen Usheika-jokea, joka nyttemmin vuolaamman Tomin rinnalla on menettänyt niin kokonaan merkityksensä, että se hädintuskin kelpaa kylpypaikaksi monilukuisille hanhi- ja ankkalaumoille. Ilman näitä kesyjä vesilintuja ja kanoja, joita myös näkee sangen usein tepastelemassa tuon suuren siperialaisen sivistyskeskuksen kaduilla, ei edes kaupunkilaistunut siperialainenkaan voi toimeentulla. Ainoastaan keväisin yrittelee Usheika tavoitella muinaista loistoaan ja paisuu hetkeksi yli äyräittensä alavilla sijaitsevien kaupunginosien kiusaksi. Mutta se loistokausi on lyhyt, paljon lyhempi kuin runsasvetisen Obin tulva ja jokipahainen vaipuu taas pitkään uneliaisuuteensa hanhiansa uittelemaan.

Tomsk ei ole Siperian pääradan varrella, siitä sen eroittaa 80-virstainen haararata. Tomskin tietä kulkee päivässä kaksi junaa edestakaisin, toinen kuljettaen matkustajia Europaan päin ja toinen Kaukaiseen Itään.

Kaupungin pinta-ala on 13 1/2 neliövirstaa. Se sijaitsee Tomskin kuvernementin kukkula- ja lakeusalueen rajamailla, ollen kaupungin korkeus merenpinnasta 343 jalkaa. Asukkaita on viimevuotisten laskelmien mukaan 105 tuhatta.

Matkustaja, joka laivateitse saapuu kaupunkiin, joutuu heti ensi askeleillaan kaupungin ydinkohtaan. Satama tosin itsessään ei tarjoa kovin komeaa näkyä, sillä siinä ei ole muuta satamaa muistuttavaa kuin ehkä suuret halkopinot. Siperian matalassa kulkevat jokilaivat eivät kaipaakaan mitään laitureja, ne ohjataan suoraan rantaan, eivätkä Tomskin kaupunginisätkään ole katsoneet tarpeelliseksi rasittaa kaupungin kulunkiarviota rakennuspuuhilla. Muutenkin on Tom-joki juuri kaupungin sataman kohdalla tavallista kapeampi, joten tuo laivojen pysähdyspaikka niin suuren kaupungin satamaksi ei tee kovinkaan edullista vaikutusta. Mutta kohta satamasta lähdettyä aukeaa vilkas, joskaan ei liialla puhtaudella pilattu "basaari" eli kauppatori. Siellä komeilevat runsaat hedelmävarastot syksyisin, sillä Siperian lauhkeailmanalainen eteläosa tuottaa rehevän hedelmäsadon, joka toistaiseksi muutetaan rahaksi etupäässä Siperian suurissa kaupungeissa. Sitten seuraa komeita katuja: miljoonakatu, maistraatinkatu, postikatu, aatelistonkatu — niin, siinäpä ne ovatkin. Näiden katujen varrella sijaitsevat kaupungin suurimmat liikkeet ja tärkeimmät virastot. Kivitaloja siellä täällä, liikehuoneustojen suuria akkunoita, aivan suuren mailman malliin, ja puhtauskin koko joukon tavallista siperialaista järjestyksenpitoa parempaa. Mutta yksi omituisuus pistää heti silmään: ei ainoatakaan kaksikerroksista taloa korkeampaa. En ole sattunut näkemään kaupungin rakennusjärjestystä, joten en voi mennä sanomaan, onko tämä ilmiö joistakin säännöksistä riippuvainen — tai ehkä on se yleinen tomskilainen "muoti".

Nämä pääkadut (paitsi "aatelistonkatu", joka järjestelynsä puolesta hyvin vähän vastaa komeata nimeään) ovat kivetyt ja asfalttikäytäväiset. Mutta se ylellisyys loppuu pian ja kulkija joutuu harhailemaan kapeita, likaisia raitteja pitkin, jotka eivät missään suhteessa eroa Siperian kylien kujista.

Siellä täällä vain puinen silta katukäytävän virkaa tekemässä, sillä pahimmissa notkopaikoissa olisi syys- ja kevätkausina aivan mahdotonta rämpiä eteenpäin polvenkorkuisessa liassa. Talot ovat sen mukaiset. Pahanpäiväisiä puuröttelöitä, ajan hampaan ja huonon hoidon kalvamia, maalaamattomia, vuoraamattomia — lieneekö Tomskissa yhtä ainoata laudoilla päällystettyä asumusta. Luulisi tulleensa köyhien kaupunginosaan, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Nuo ulospäin niin onnettomilta näyttävät talot kätkevät monasti sisälleen suuren ylellisyyden ja loiston. Niissä asuu varakkaita ihmisiä ja talon isäntä saattaa omistaa miljoonia. Mutta hänellä on kerta kaikkiaan sellainen käsitys, ettei taloa kannata korjata, sen vähemmin uudestaan rakentaa, niin kauan kuin se edes pönkkien varassa pystyssä pysyy, kun ei sellaiseen kaupungin hallinnon puolesta pakoteta, eikä talo muutenkaan ole kaupungin keskustassa. Keskustaksi lasketaan tomskilaisen käsityskannan mukaan ainoastaan yllämainittujen katujen alue, vaikka se itse asiassa käsittää vain korkeintaan viidennen osan Tomskin pinta-alasta.

Mainittujen pääkatujen ja harvojen muittenkin varsilla on puuistutuksia, jotka luovat edes hiukan viileyttä tähän kesäisin ja vieläpä syksyisinkin aurinkoisten ilmojen vallitessa hirmuiseen tomupesään. Puistoja on kaikkiaan vain kolme, jotka nekin ovat vailla asianmukaista hoitoa ja järjestelyä. Ainoastaan laaja yliopiston puisto tekee tässä suhteessa miellyttävän poikkeuksen. Siellä näkyy ymmärtävän käden jälki selvästi ja sinne piilee kaupungin väestö mielellään kesän pölyjä.

Edellä jo huomautin, että valtakatujen varrella on verrattain pulskia kivirakennuksia ja kauppahuoneita. Monet niistä ovat viime vuosien tuotteita ja rakennetut uuteen siroon tyyliin. Liikehuoneita on niinkin rikkaita, että monet asiantuntijat väittävät Venäjän suurkaupungeissakaan tuskin sellaisia tavattavan. Viime vuosina on sinne tänne muittenkin katujen varsille alkanut ilmestyä useampia kivitaloja, joskaan ei juuri yksityisten toimesta. Erityistä huomiota kiinnittävät yliopiston ja teknologisen laitoksen rakennusrivit, jotka ovat aivan eri kulmallaan yliopiston puiston keskellä, sekä kirkot, joita on kaikkiaan yli 80 oikeauskoista, neljä juutalaista synagogaa, luterilainen kirkko sekä kaksi muhamettilaista moskeaa — kaupungissa näet asuu paljon tatareja. — Kaupungissa on myös sekä mies että naisluostari.

Viimeisinä 25 vuotena on Tomsk muodostunut Siperian ainoaksi suureksi sivistyskeskukseksi, josta syystä se on saanut kajahtavan lisänimen "Siperian Athena". Nykyään on siinä neljä korkeinta sivistystä edustavaa oppilaitosta: Keisarillinen Tomskin Yliopisto (kaksi tiedekuntaa: lainopillinen ja lääketieteellinen, 1,120 ylioppilasta; lähitulevaisuudessa aiotaan tiedekuntien lukua lisätä kahdella: historialliskielitieteellisellä ja fysismatemaattisella); Keisari Nikolai II:n (ehkä nyttemmin nämä keisarilliset nimitykset on muutettu) Teknologinen opisto (neljä osastoa: kone-, vuori-, rakennus- ja kemiallinen osasto, 1,200 ylioppilasta) sekä korkeimmat siperialaiset naiskurssit (kaksi osastoa: luonnontieteellinen ja matemaattinen, 300 oppilasta). Sitäpaitsi alkaa piakkoin toimintansa erään tunnetun tomskilaisen yhteiskunnallisen toimihenkilön ja lahjoittajan perustama "Kansan yliopisto".

Yllämainittujen korkeimpien oppilaitoksien lisäksi on Tomskissa vielä suuri joukko keski- ja alkeiskouluja. Alkuopetus m.m. on siellä niin hyvin järjestetty, että usea kaupungin nuoremmista kansalaisista on saanut päästötodistuksen ainakin vaatimattomammasta kansanoppilaitoksesta, mikä Siperian valistusoloihin katsoen on suuri edistys sekin.

Erinäisten julkisten laitosten kirjastoja lukuunottamatta on Tomskissa viisi yleistä kansankirjastoa ja lukuhalu väestön kesken koko lailla vilkkaampaa kuin Venäjällä. Edistysseuroja on myös runsaasti. Monissa Siperian kaupungeissa pyritään sangen toimeliaasti kansan sivistystasoa kohottamaan.

Muukalainen tekee Tomskissa heti aluksi sen huomion, että kaupunki on varakas ja hyvinvoipa. Kaduilla vilisee hienoa väkeä, naiset ovat hyvin, joskaan ei ehkä aivan muodin viimeisen "kirkaisun" mukaan, puetut ja köyhyys ei pistä silmään. Vanhat tomskilaiset kehuvat kaupunkiaan rikkaaksi, vaikkei outo tahdo käsittää, millä keinoin rikkauksia oikein kootaan Näyttää siltä, ettei kukaan tee mitään, mutta sentään elää kuin parooni — ehkä paremmin: gulashiparooni, sillä "kauppa se on, joka kannattaa" Tomskissakin, joka sota-aikana on vaipunut saman keinottelun pyörteisiin kuin kaikki muutkin kaupungit.

XIII.

Taas uusilla asuinsijoilla.

"Ei ole ihmisellä pysyväistä asuinsijaa", karkoitetulla liioinkaan. Olin parisen kuukautta ehtinyt tapella rottien kanssa erään tomskilaisen matkustajakodin alakertahuoneessa, kun yhtäkkiä sain käskyn saapua kaupungin poliisimestarin puheille.

Itse poliisimestari ei tietysti ottanut vastaan — hänkin oli suuri herra —, vaan apulainen.

— Täällä on kuvernöörin määräys lähettää teidät heti Kainskin kaupunkiin, — sanoi apulaismestari. — Jos tänään lähdette, pääsette matkustamaan omalla kustannuksellanne, mutta huomenna me jo lähetämme.

Selvä juttu! Ei siinä auttanut vetoaminen keskenjääneeseen lääkärinhoitoon, eikä mihinkään muuhunkaan, täytyi lähteä kokoilemaan tavaroitaan ja valmistautumaan matkalle.

Jälkeenpäin sain minä tietää, mistä tämä äkillinen karkoitus oli johtunut. Kuvernööri oli selaillut papereitaan ja huomannut, että sellainen vaarallinen henkilö, kuin allekirjoittanut asuu hänen kaupungissaan — ja on asunut jo kaksi kuukautta. Hänet pitää lähettää pois. Mutta minne lähettää?

Narym on kelirikon takana ja täytyy varrota vielä hyvän aikaa, ennenkuin sinne tie aukee. Lähetetään Kainskiin! Annetaan helpoitus, kun on kerran sairas.

Ja niin minä jouduin matkalle Kainskiin, vuorokauden matkalle ensimäisen kerran ilman vartijaa kahden vuoden ja neljän kuukauden kuluessa. Lupakirjassani tosin oli sangen tarkat tuntomerkit ja täydellinen "tittelini", mutta matkan varrella ei sitä tarvinnut näyttää kenellekään ja perillä kyllä muutenkin tiesivät, mikä mies minä olin.

Jouduin hyvän matkan päähän Narymista, toista tuhatta virstaa lähemmäksi Europaa. Siis jo vähä niinkuin kotiin päin.

Tämän kolmannen siperialaisen asuinpaikkani merkitys alkaa vuodelta 1772, vaikka se sai kaupungin oikeudet vasta kymmentä vuotta myöhemmin. Kun rautatietä Siperiaan suunniteltiin, kyseltiin kaupunkien hallinnoilta, haluavatko he saada radan kulkemaan kaupunkiensa kautta. Monet silloin, ymmärtämättä höyryhevon merkitystä, kieltäytyivät saastuttamasta kaupunkiaan mokomilla vehkeillä. Kieltäytyneitten joukossa olivat m.m. Tomsk, joka jo silloin oli sangen kookas kaupunki, ja Kainsk. Tomsk myöhemmin korvasi typeryytensä anomalla ja saamalla haararadan, mutta Kainsk on näihin saakka jäänyt siitä onnesta osattomaksi. Kainskilaiset olivat niin tottuneet siperialaiseen hevoskyytiin, etteivät he isompaan aikaan kyenneet muuta kulkuneuvoa ajattelemaankaan. Kulkihan heidän kaupunkinsa kautta suuri siperialainen valtatie, jolla "troikien" ja "dvoikien" tiu’ut iloisesti soivat; mitäpä heille valtion masinoista.

Näin jäi kaupunki typeryydessään ainoastaan 10 virstan päähän Siperian pääradasta. Vasta nyt, kun samannimisen rautatieaseman ympärille on muodostunut asutus, joka uhkaa voittaa itsensä kaupungin, on virhettä ryhdytty korjaamaan, ja rakennustarpeitten puutteen johdosta viivähtänyt haararadan pökäle allekirjoittaneen lähtöpäivänä vihdoinkin valmistui.

Juuri siitä syystä, että Kainsk aikoinaan jäi syrjään pääradasta, on sen kohtalo ollut sama kuin monen muunkin siperialaisen kaupungin, se ei ole jaksanut kehittyä ja kasvaa. Sen väkiluku ei sentään juuri ole alentunut, vaikkakin kasvu on kovin työläs. Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa on lisäys ollut vain noin pari tuhatta henkeä, nousten väkiluku nykyjään 7,000 korville.

Kainsk on tavallista siperialaista kaupunkityyppiä, josta suuretkin kaupungit ainoastaan aivan vähän eroavat. Kadut siinä sentään ovat paljon leveämmät ja suoremmat kuin esim. Tomskin vanhoissa kaupunginosissa. Ja niitä pitkin, kävipä tuuli mistä päin hyvänsä, puhaltaa talvella jäinen viima. Kaupunki nimittäin sijaitsee aavalla arolla, Barabinskin määrättömän aron laiteilla, eikä silmänkantaman matkalla ole ainoatakaan suojaavaa metsätöyrännettä, vuorista tai kukkuloista puhumattakaan. Kaupunki itse vain on jonkunlaisessa keitaassa ja melkein joka talon ikkunan alla kasvaa muutamia yksinäisiä puita, minkä lisäksi kaupungissa vielä on pari puistoa.

Minkäänlaisia nähtävyyksiä ei ole. Talot melkein kauttaaltaan puisia, muutamien liikelaitosten keltaisia tiilitaloja lukuunottamatta. Talojen akkunat suljetaan ulkoapäin kohta pimeän tultua ja kello kuuden ajoissa illalla on liikenne, joka päivälläkään ei ole kovin vilkas, kokonaan kuollut. Kaduilla on olevinaan sähkövalaistus, mutta pienet muutaman kynttilän lamput siellä täällä antavat tyhjille kaduille ehkä vieläkin aavemaisemman näön.

Henkinen elämä on niinikään sangen kituvaa. Kirjasto kaupungissa on, mutta lainaajia ei tahdo löytyä. Tämä onkin varsin käsitettävää, sillä kaupungin väestö polveutuu sellaisista aineksista, joitten lukuhalu ei ole erinomaisen virkeä. Kainskiin on nimittäin ennen vanhaan — eikä niin kovin vanhaankaan, vielä noin puolisentoistakymmentä vuotta takaperin — karkoitettu kaikennäköisiä yhteiskunnalle vaarallisia aineksia Venäjältä. Hevosvarkaat, ryövärit, murhamiehet, kaikenlaiset suurpahantekijät ja veijarit, joita kaupunki- ja maalaisyhteiskunnat ovat kieltäytyneet tunnustamasta jäsenikseen, karkoitettiin hallintoviranomaisten tai itsensä yhteiskuntien toimesta Siperiaan, missä paikalliset viranomaiset, sikäli kuin tällainen aines joutui Tomskin kuvernementtiin, sijoittivat heidät Kainskin ja Marinskin kaupunkeihin. Täällä ovat monet sitten kaikenlaisilla konsteilla keränneet itselleen sievoisen omaisuuden ja elävät nyt mahtavina kaupungin porvareina, joskin komean kuoren alta hyvin helposti pistää esiin entinen rikollinen. — Huomattava osa kaupungin asujamistosta on juutalaisia, sillä Kainsk on yksi niitä harvoja Siperian kaupunkeja, joissa juutalaisilla on asumaoikeus.

Nykyään on kaupungissa nais- ja mieskymnaasi, molemmat aivan viime aikoina saaneet täydellisten kymnaasien oikeudet, sekä esikymnaasi ja muutamia alkeiskouluja, mutta siitä huolimatta ei kaupunki lainkaan kanna koulukaupungin leimaa, opiskelevan nuorison lukumäärä kun toistaiseksi on hyvin vähäinen.

Maanviljelystä Kainskin ympäristössä harjoitetaan sangen vähän, mutta karjanhoidon tuotteista on alue rikas. Sota-aika on kuitenkin tällekin elinkeinolle tehnyt tuntuvaa haittaa, talousaskareet kun enimmäkseen ovat jääneet naisväen hoidettaviksi. Karjaa on runsaasti teurastettu ja teurastetaan edelleen. Liha myydään Europan Venäjälle tai luovutetaan armeijan hankkijoille. Maitotalous on runsaan nautakarjan teurastuksen vuoksi kärsinyt tuntuvasti. Ennen oli juuri Kainsk Länsi-Siperian huomattavimpia voikeskuksia, mutta nyt on tuotanto heikentynyt.

Melkein koko Kainsk tekee kauppoja ja elää voitolla. Kauppaa harjoittamattoman kainskilaisen elämä on vaikea, sillä häntä nylkee jokainen sen kuin kerkeää. Sellaista väestöä sentään on vähän. Tuskinpa juuri muuta kuin puolitoista kymmentä viime aikoina sinne siirrettyä hallinnollisesti karkoitettua ja pienempi määrä pakolaisia sota-alueilta. Työväenluokkaa ei Kainskissa, enempää kuin useimmissa muissakaan Siperian kaupungeissa, ole. Siellähän on talousjärjestelmä vielä aivan toinen kuin Europassa.

Narymin talonpojasta jäi mieleen edullinen muisto. Vaikka hän asuukin liassa, on hän sentään suora, rehellinen ja avulias. Ennen, viinavirran vapaana vyöryessä, on venäjänmaalainen kauppias häntä vetänyt nenästä ja vihdoin vuosikautisesta "kulakkojen" (nyrkkien) ikeestä vapauduttuaan on hän käynyt hiukan umpimieliseksi ja epäileväksi. Mutta karkoitettuja hän ei pelkää, varsinkin valtiollisia pitää hän aivankuin joinakin ylevämpinä olentoina, joitten kanssa hän mielellään keskustelee ja pitää seuraa.

Aikoinaan oli kyllä talonpoikien ja karkoitettujen kesken ollut riitoja, väliin niin ankariakin, että ne ratkaistiin ase kädessä. Mutta ne sellaiset ovat vanhoja asioita, joita ei enää muistella.

Nyt ovat suhteet ystävälliset. Monta kertaa syntyy talonpoikien ja karkoitettujen kesken yhteisiä kalanpyynti- ja pähkinämatkueita, eikä ole kuulunut, että nämä matkat olisivat epäsopuun päättyneet.

Narymin talonpoika on valpas seuraamaan yleisiä asioita. Lukutaito on kehittyneempi kuin monissa muissa Siperian seuduissa. Tosin esim. sanomalehtien levikki Narymin alueella on vähäinen, mutta siitä huolimatta tietää narymilainen talonpoika usein hyvin paljon yleisiä asioita. Ja lapsensa panee hän kernaasti kouluun sanoen, ettei tee haittaa, vaikka perillisestä tulisi vähän joutuisampi lukumies kuin isästä. Narymin alueen jokaisessa kylässä alkaa jo olla alkeiskoulu. Tosin opetus ei aina liene varsin tehtävänsä tasalla joka paikassa, mutta ainakin Narymissa itsessään ei siinä suhteessa kuulunut moitteita.

Mistä tämä sivistysharrastus kaukaisessa kolkassa?

Epäilemättä ovat siihen tärkeimpänä vaikuttimena olleet karkoitetut. Valtiollisia karkoitettuja, hyvin usein korkeamman sivistyksen saaneita on Narymin alueella ollut yhtä mittaa toistakymmentä vuotta, he ovat pakostakin joutuneet talonpoikien kanssa kosketukseen ja kylväneet valistusharrastuksen siemenen. Aluksi ei uusia tulokkaita tahdottu ymmärtää ja yhteentörmäyksiä sattui, mutta vähitellen muuttui asema, ja nyt ovat karkoitetut Narymin alueella suosittuja vieraita.

Niin Narymissa.

Mutta siirtyäpä Narymista Kainskiin, ja kuva muuttuu.

Suurin osa väestöstä luku- ja kirjoitustaidotonta, raakaa ja pimeää. Mitä raaimmat murhat melkein jokapäiväisiä. Kainskilainen on valmis kahdeksan ruplaa maksavan hevoskaakin takia ottamaan naapuriltaan hengen ja muutamien kopeekkain saalista tavoitellessaan ei hän emmi lukkoja murtaa.

Pistäysin väliin piirioikeuden istunnoissa. Joka kerta kymmenittäin syytettyjä salapoltosta ja sittenkin joutuu syytettyjen penkille vain vaivainen prosentti näistä "tehtailijoista", sillä ovelammat ja varakkaammat pelastavat nahkansa lahjusten avulla. Murhat ja tappelut, murhapoltot ja sen semmoiset törkeät rikokset täyttävät samoin oikeuden kannelistat. Ja väestö suhtautuu niihin aivan kuin tavallisiin päiväntapahtumiin, jotka ovat melkein yhtä tärkeät kuin jokapäiväinen leipä.

Kuulin kerran erään kainskilaisen kääntyvän asianajajan puoleen pyytäen tätä poikansa puolustajaksi tulevassa oikeudenkäynnnissä.

— Mikä on poikanne rikos? — kysyi asianajaja.

— Pustjaki djelo (jonninjoutava juttu), — vastasi mies, — pistää sohasi puukolla muuatta vanhaa ukkoa.

— Pistikö pahastikin? Kuoliko ukko?

— Kuolihan se. Paljonko se niin vanha tarvitsee. Sydämeen sohasi…

— Mistä syystä pisti? Oliko riitaa?

— Ei siinä mitään riitaa. Meni vain ja mitään sanomatta pisti. Vieläpä tuossa riitaa…

Asianajaja tyytyi selittämään, ettei tässä ole isoja puolustettavia, selvä juttu. Mies tenäsi, ettei hän kahtasataa ruplaa säälisi, kun saisi poikansa vapaaksi, nuori on vielä, vasta 19 täytti, saisi tuo olla vapaanakin. Kehasi vielä, että jos vain hyväksyisivät hänet puolustamaan, niin menisi kyllä, sillä hän on itsekin miehen ennen tappanut ja tietää kyllä, miten sellaisessa asiassa on puhuttava. — Poika tuo ei taida vielä osata, kovin on nuori ja kokematon.

Joku aika takaperin käsiteltiin sikäläisessä piirioikeudessa paikkakunnalla sangen paljon huomiota herättänyttä juttua muuatta kaupungin pohattakauppiasta vastaan vekselinväärentämisestä. Edellä jo huomautin, että kainskilainen on muutamien kopeekkain vuoksi valmis murtamaan lukkoja, ja tämä rikas kauppias ei epäillyt väärentää köyhän juutalaisen nimeä 150 ruplan vekseliin. Hän haki tuomion vekselilleen ja ulosmittautti mainitun summan. Vasta pidemmän ajan kuluttua kääntyi asianomainen tuttaviensa kehoituksesta ymmärtävämpien henkilöitten puoleen, vekseli jätettiin tutkintotuomarille ja kauppias vangittiin. Piirioikeus tuomitsi hänet pariksi vuodeksi vankeuteen ja tuomio saavutti ylemmissä oikeusasteissa lain voiman. Lopulta kauppias kuitenkin armahdettiin.

Mutta niin pelästyi hän tämän tapauksen johdosta, että lopetti liikkeensä ja elää nyt koroillaan. Kerrotaan, ettei tämä ollut ainoa hänen väärentämänsä vekseli, joskin ainoa oikeuden käsiin joutunut. Muista olivat tunnustajat suorittaneet maksun ilman oikeudenkäyntiä. Kerrotaan vielä, että tämän oikeudenkäynnin jälkeen tuli paikkakunnan toisille kauppiaille kiire repimään samankaltaisia vekseleitä.

Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa. Kerran erään tuttavan kanssa kävellessäni kaupungin laidoilla, jossa on pahanpäiväisiä hökkeleitä, katottomia ja pahoin ränsistyneitä, kysäsin:

— Tämä kai on köyhien kaupunginosa?

— Tämäkö? Ei suinkaan. Tämä on pikkuvarkaiden kortteli. Nuo tuolla kivitaloissa varastavat suuremmissa erissä, nämä ottavat miten kulloinkin sopii. Mutta köyhyys ei näitäkään vaivaa. Meidän kaupungissamme ei ole köyhiä lainkaan. Erotus suur- ja pienvarkaiden välillä on pääasiassa siinä, että näistä pienistä silloin tällöin eksyy joku oikeuden käsiin, mutta suurista ei juuri milloinkaan.

Ja tuttavani puhui aivan varmasti totta, sen olen tullut myöhemmin huomaamaan. Köyhiä ei Kainskissa ole, kaikki liikuttelevat rahaa viljalti. Ja kukaan ei siellä halua tehdä työtä, kaikilla on omat salaperäiset elinkeinonsa.

Oikeussalissa kääntyy heti oudon huomio syytettyjen säätyyn. Melkein jokaisen nimen perästä lukee puheenjohtaja: syilno-paselenets (karkoitettu uudisasukas), s.o. ikipäiviksi Siperiaan karkoitettu. Ja tarkempi "ansioluettelo" kuuluu: tuomittu murhasta 12 vuodeksi pakkotyöhön, hevosenvarkaudesta niin ja niin pitkäksi aikaa vankeuteen, törkeästä varkaudesta kuritushuoneeseen, neljäskertaisesta törkeästä varkaudesta pakkotyöhön j.n.e., tai yhteiskunnan kieltäydyttyä lukemasta jäsenekseen karkoitettu, epäiltynä sellaisesta ja sellaisesta rikoksesta karkoitettu, huonon ja siveettömän elämänsä takia, samoin.

Entä kaupungin nimi sitten? Kauan aikaa vaivasin päätäni koetellessani selittää, mistä tuo omituinen Kainsk on johtunut. Useimmat Siperian kaupungit ovat saaneet nimensä niitten läpi virtaavien jokien mukaan, mutta Kainskin ohitse virtaava pieni puro kantaa aivan toista nimeä.

Vihdoin tuli asiantuntija avukseni selittäen, että nimi johtuu sanasta Kain, siis ensimäisestä murhamiehestä. Ja todellakin: Kain, siis kainskij gorod (Kainin kaupunki) eli lyhyemmin Kainsk…

Kainin kaupunki ja Kainin on sillä vielä tavatkin.

XIV.

Kotiin!

Kirkas maaliskuun aamu, kirpeä pakkanen, oikea siperialainen, joka pistää nenänpäähän kuin ampiainen. Aurinko yrittelee paistaa, mutta ei jaksa vielä lämmittää, päivemmällä ehkä kylläkin. Aroviima kirmaa pitkin katua ja jyskyttää mennessään ikkunan luukkuja.

Istun räiskyvän takkavalkean ääressä ja muistelen Suomea. Siellä vielä nukutaan, me elämme täällä neljä tuntia edellä.

Hätäinen koputus ovelle. Sisälle syöksyy hengästynyt mies, ennenkuin minä ehdin sanoa mitään. Hän on ainoa kohtalotoveri koko kaupungissa, muut ovat jo otetut sotaväkeen. Olisi kai hänetkin viety, mutta hän on Saksan alamainen, vaikka ei ole jalallaan Saksaan astunut sinä ilmoisna ikänä.

— Nyt se tuli… nyt se tuli… tuli vihdoinkin! — läähättää hän.

— Mikä tuli, Adolf Ernestowitsh?

— Se, minkä eteen olemme niin paljon työtä tehneet — Venäjän vallankumous!

Minä hölmistyin. Aina me sitä olimme odottaneet, päivästä päivään, mutta sittenkin oli tuo sana niin outo ja odottamaton. En tahdo jaksaa uskoa.

Mutta Adolf Ernestovitsh selittää huohottaen nähneensä omin silmin kaupunkihallitukselle tulleen sähkösanoman: ministerit vangitut… duuma valinnut toimeenpanevan komitean maan hallinnosta toistaiseksi huolta pitämään… sotaväki vallankumouksen puolella…

Hänen on hengästykseltään vaikea puhua, mutta hän selittää käsillään lisää — ja toisen käden etusormesta purskahtelee verisuihku.

— Adolf Ernestowitsh, mikä on sormessanne, siitähän vuotaa verta?

— Portin väliin jäi, mikä lie siinä raapaissut. Tuli niin kiire tuomaan sitä sanomaa, kun arvasin, että istutte kuin karhu pesässänne tietämättä mitään. Pankaa päällenne, nyt ei ole aika uunin edessä lämmitellä…

Minä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen.
Sitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle.

Me odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista tapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein kuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos tiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä on vallankumous ja vapaus.

Me kiirehdimme uprawaan — kaupunkihallitukseen. Siellä näytetään taas sama sähkösanoma, jonka toverini oli jo nähnyt. Siitä on putoillut pois sanoja pitkällä matkalla, mutta alla on selvästi: duuman toimeenpaneva komitea, Rodsjanko, ja ylhäällä seisoo: virallinen.

— Hyvänen aika, miksi te ette naulaa julistuksia katujen kulmiin, että väestö saisi tietää tapahtumista?

— Voineeko noihin tietoihin luottaa, — vastaa kaupunginpää haukotellen.

Ja sihteeri lisää varmasti:

— Mitä lienevät siellä duumassa taas tyhmyyksiä tehneet. Johan näistä nyt oikein ilmoittelemaan…

Me tenäämme vastaan, sillä huomaamme, etteivät enemmän kaupunginpää kuin hänen sihteerinsäkään ymmärrä lainkaan, mitä on tapahtunut. Mutta se ei auta, he pysyvät lujasti mielipiteessään: ei kannata ilmoitella, joutavia duuman juonia vain.

Tulee paikalle lisää "kaupunginisiä". Kaikki vilkaisevat sähkösanomaan, viskaavat sen pois käsistään ja hymähtävät itseviisaan näköisinä. Joku nauraakin makeasti.

— Kaikkea ne keksivätkin… ministerit vangitut… eipä hullumpaa…

Yleinen mieliala vähitellen vilkastuu, puhe kääntyy tavallisiin kaupungin asioihin, ja me, jotka olemme vallankumousta täynnä, alamme tuntea itsemme jotakuinkin noloiksi.

Mutta saapuu pelastus. Poika tuo sähkösanoman. Taas päällekirjoitus "kiireellinen" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja vallankumouksesta sekä käsky antaa julistuksia kansalle ja kehoittaa rauhallisuuteen.

"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit!"

Kaikki läsnäolevat tavaavat sähkösanoman läpi, katselevat toisiinsa ja tavaavat taas.

Sitten alkaa neuvottelu, jossa kaikki puhuvat yht’aikaa. Toiset ovat sitä mieltä, että nyt täytyy jo uskoa, mutta toiset yhä vieläkin epäilevät.

Saapuu siihen "lakimieskin", entinen rauhantuomarin kirjuri, joka vakuuttaa auktoriteetillään, että julistuksia täytyy kirjoittaa ja naulata kadunkulmiin.

Me poistumme, toverini ja minä, kaupungin papat jäävät miettimään julistuksen sanamuotoa.

"Tuleekohan Natsaretista mitään hyvää?"

Ei tullut. Meni se päivä, meni toinenkin, eikä minkäänlaisia julistuksia mihinkään ilmestynyt.

Kävin toverini kanssa pari kertaa kuulemassa ja tarjoamassa apua, jos sitä mahdollisesti tarvittaisiin, mutta meille vastattiin vain, että elkää nyt hoputtako siinä, kyllä julistukset tulevat aikanaan.

Ja kolmannen päivän aamuna näkyikin useissa kadunkulmissa suuria painettuja julistuksia, joissa kehoitettiin kansalaisia rauhallisuuteen, selvitettiin tapahtumien merkitystä ja käskettiin kaupunkihallintoa toimeenpanemaan yleinen kansalaiskokous Toimeenpanevan komitean valitsemista varten. Tähän komiteaan pitäisi valita kaikkien kansankerrosten edustajia ja olisi sen otettava haltuunsa koko kaupungin hallinto, samoinkuin elintarveasiain järjestelykin.

Mutta nämä julistukset olivat tulleet valmiiksi painettuina Tomskin kuvernementtikomitealta. Kainskin uprawa ei ollut sittenkään saanut mitään valmista!

Sillävälin oli jo saapunut sanomalehtiäkin, niitä ahmittiin innolla. Mitään väenkokouksia ei sentään Kainskissa syntynyt, kaikki pysyivät kiltisti kotonaan ja juttelivat siellä vallankumouksesta — jos yleensä mistään juttelivat.

Vasta yleisessä kansalaiskokouksessa oli melua. Sinne oli kokoontunut paljon väkeä kaikista kansankerroksista. Parempiosaiset olivat pitäneet varansa ja vallanneet ajoissa kaikki edessäolevat istumapaikat, yhteinen kansa, joka myöhästyi, sai seista ulompana. Edessäolevat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat valituksi omat miehensä Toimeenpanevaan komiteaan. Siihen tuli miehiä, joitten oikea paikka olisi ollut vankilassa, virkamiehiä, lahjusten ottajia ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppias-nylkyreitä, yleinen syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli monta omavaltaisuutta omallatunnollaan, j.n.e.

Tyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta oma syynsä, kun eivät olleet jaksaneet huutaa herrojen ylitse.

Minä tunsin, että nyt oli tullut vapautuksen hetki. Sanomalehdissä alkoi jo näkyä tietoja valtiollisten vankien vapauttamisesta. Tiesin hyvin, että jos rupean vartoomaan, kunnes Kainskin Toimeenpaneva komitea minut vapauttaa, saan odottaa liian kauan. Piti ruveta itseni toimimaan.

Menin Toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai — jos mahdollista — suoraan Hämeenlinnaan.

Mutta sellaista mahdollisuutta ei kuulunut olevan. Yleinen syyttäjä, joka komiteassa oli "lakineuvoksena", selitti, ettei hän voi tietää, olenko minä valtiollinen vai hevosvaras.

— Näytänkö minä, tshort vosjmi (piru vieköön), hevosvarkaalta?

— Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita mistä syystä olette karkoitettu.

Minä kimmastuin. Menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen, pidin kolme kovaa puhetta Toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä eroitettiin ja valittiin uusia tilalle!

"Nyt kai saan passin".

Mitä vielä! Tulos komitean puoleen kääntymisestäni oli yhtä laiha. Se osasi harmittaa. Oma komitea… olisinpa tuon tiennyt, en olisi auttanut valtaan…

Riideltyäni komitean kanssa pari päivää päätin matkustaa ilman papereita. Onhan nyt vapaa aika, totta kai kirjoittakin pääsee.

Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maalisk. 23. p:nä, Kainskin kirkonkellot. Aina ennen oli niitten äänessä ollut jotain raskasta, surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt, nyt kilkattivat ne kuin vallattoman riemun haltioittamina ja mielessä heräsi toivon tunne.

Oli ensimäinen tosi juhla, kansan juhlapäivä, jonka vertaista ei kovia kokeneen Venäjänmaan historia tiedä.

Juhlittiin vapauden edestä henkensä uhranneitten, tosikunnian kentällä kaatuneitten pyhää muistoa…

Kansa juhli nyt itse, sitä ei pakotettu juhlimaan, ei ajettu kuin lammaslaumaa kirkkoon Romanovien huoneelle pitkää elinikää rukoilemaan.

Kuljettiin pitkin katuja punaisten lippujen liehuessa, kainskilaisetkin olivat vihdoin heränneet, kokoontuneet yhteen ja yhdessä juhlivat… Hyvillä enteillä jätin minä Kainskin vapaana matkalaisena, ilman poliisilupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla merkittyjä papereita. Pietariin… Suomeen…

* * * * *

Asemalla soittaa sotilassoittokunta, kaikuvat "Marseljeesin" ja "Te uhreina kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin taloissa salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkoituspaikan kurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin vankilaan. Nyt ne samat laulut viritetään vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat… työmiehet… porvarit.

Aseman ohitse vaeltaa vapauden kulkue, edellä surulippu, jossa sanat: "Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden puolesta Romanovin huoneen pyövelien käden kautta".

Toisia lippuja kirjoituksineen: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön vapaus!"

Olisipa ennen sellaisia lippuja kohotettu, vaikkapa vain pari viikkoa takaperin… Seuraukset tietää jokainen vallankumouksellinen venäläinen: viipymättä siirto tyrmään, tutkintotuomari, yleinen syyttäjä, Rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä…

* * * * *

Pitäisi päästä junaan, mutta se on mahdotonta, lippuja ei myydä. Huomenna ja ylihuomennakaan ei ole mahdollisuutta, eikä lähitulevaisuudessakaan.

Ei siis vielä Suomeen, mutta ei takaisin Kainskiinkaan, kirottuun pesään, josta lopulta pääsi eroon.

Täytyy lähteä syvemmälle Siperiaan, Tomskiin, läänin pääkaupunkiin. Se on pääteasema, ehkä sieltä onnistuu jossain lomassa pujahtaa junaan.

Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen mummu" Breshko-Breshkowskaja. Hänellä on oma vaununsa. Hän on sytyttänyt kynttilöitä kaatuneitten sankarien muistolle.

Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän on tukevassa siperialaisessa puvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvälle painetun lakin alta. Hän puhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, mutta vielä nuorteilla kasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta puhumisesta väsynyt, mutta ihmiset pysyvät odottamattoman hiljaa, niin että jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu asioita, jotka ovat jokaisen sydämellä.

Mummo ehti nähdä vapauden auringon.

Kansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.

Juna lähtee vierimään vieden mummon seuraavaan paikkaan puhumaan, seuraavaan paikkaan juhlittavaksi.

Kuinka haluttaisi olla mukana menossa Suomea kohti! Lehdistä näkyy, että se on saanut takaisin vapautensa…

Mutta toisin on kohtalo määrännyt. Minun matkani pitää kauemmaksi
Siperiaan…

Ah, Suomi, Suomi!

Ei antanut isänmaa muuta kuin vankeutta ja kärsimyksiä, mutta kun sen vapaaksi kuuli, niin tuskalliselta tuntui edetä yhä kauemmaksi Siperian syvyyksiin, entisille jälilleen, jotka sairaana oli jättänyt.

Missä lienee siellä sydämen sopukoissa sellainen voimakas, vastustamaton kotimaan kaipuu. Ja mistä sen tunteneekin niin väkevänä oman kamaran tuoksun, aina sitä ankarampana, kuta kauvempana sen pinnasta kulkee…

* * * * *

Ympärilläni iloinen, keveä nauru. Vapaan, suuren kansan vapaata ilonpitoa.

Minne on joutunut entinen epäilevä, arka katse?

Missä on alta-kulmien-murjotus?

Vallankumous sen hävitti. Nyt ei ole enää riutumusta ja epäuskoa, eikä arkailua. Nyt katsellaan kohtaloa suoraan silmiin; ei alistuta sen alle nöyrinä, vaan noustaan sen herroiksi, ohjataan sitä omin käsin…

Ja yhä uudestaan ja uudestaan helähtää "Marseljeesi", vallankumouksen voimalaulu.

"Marseljeesi" Venäjällä!

Se raikahtaa venäläisestä rinnasta ehkä riemukkaampana kuin ennen
Ranskan vallankumouksen pyörteissä.

* * * * *

Tomsk!

Luulin jo sinut neljä kuukautta sitten iäksi jättäneeni, mutta vielä kerran tapasimme.

Erilainen olet sinäkin kuin erotessamme. Punaiset liput hulmuavat iloisesti kattosi harjoilla, "Marseljeesia" laulavat sotaväenosastot kulkevat kaduillasi. Kaikkialla on elämää ja touhua. Tomsk on suhtautunut vallankumoukseen perusteellisemmin kuin unelias Kainsk. Siellä on vangittu kuvernööri, santarmit sekä muut pahimmat taantumuksen kätyrit.

Menen Toimeenpanevaan komiteaan. Mitä ihmettä! Tuttuja miehiä, entisiä karkoitustovereita Narymista, toiset sotilaspuvuissa, toiset ilman. He johtavat nyt koko läänin asioita. Osat ovat vaihtuneet.

— Terve, terve, ilmestyithän vihdoinkin. Missä olet ollut? Minne aiot? — kysymyksiä satelee enemmän kuin minä ennätän vastata.

— Suomeen, Suomeen, veikkoset, voitteko auttaa saamaan lippua?

— Voimme, voimme kyllä, mutta emme halua, jää tänne, täällä miehiä tarvitaan.

— Ei, veljet, ei, kotia täytyy… Suomeen…

Minä saan taskuuni asianmukaiset paperit ja ensimäisen luokan vapaalipun, joka on minulle annettava ennen aikaisemmin tilanneita.

Vihdoinkin kotimaata kohti…

Oli jo aikakin…

Taas johtaa ruumiillinen raihnaisuus mieleen vankilat, vankivaunut, karkoituspaikat, mutta henki on vireämpi ja terveempi kuin koskaan.

Iloisia sanomia… Ne, jotka ennen sinua kiusasivat, istuvat nyt vuorostaan telkien takana.

Emme me tahdo kostoa, emme suo teille samaa kohtaloa, jonka te meille valmistitte, mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi!… Eiväthän teidän silmänne kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista entisten palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan riemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauslaulujen vyörynnän…

* * * * *

Kaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen väri.

Sotamiehen lakissa on punainen merkki ja upseerin kotka on piiloutunut saman värin alle.

Talonpoika ajaa laulellen hevostaan, jonka luokassa liehuu punainen lippu.

Jokaisella asemalla on pieniä poikasia ja tyttösiä kädessä punaiset viirit, joissa on kirjoituksia: "Eläköön vapaus!" "Terve Tasavalta!" Nuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa…

Ja ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on ystävä naapurinsa kanssa, antaa hänelle kaikkea, mitä itsellään on, koettaa olla avulias ja alistuvainen, mahdollisimman epäitsekäs…

* * * * *

Puolitoista viikkoa matkalla. Juna vuorokauden myöhässä. Pietarin kevätloasta selvitty. Jätetty jo taakse rajakin.

Taas omalla maaperällä, taas Suomessa!

Oma kieli, tutut asemanimet, joka ihminen kuin läheinen sukulainen, jonka kättä tekee mieli puristaa. Täytyy puhua jokaisen kanssa, rupatella oikein sydämensä halusta.

Aika lentää kuin siivillä. Väsymys tuntuu, mutta ei sovi levähtää, jäisi vielä joku jutteluttamatta, ehkä joku asema näkemättä. Ei toki, hyväinen aika … ei saa…

Tämäkin juna myöhässä. Olkoon… olkoon, ei tee mitään, katselemista riittää. Riihimäelläkin on niin paljo tuttavia, jokaisen kanssa täytyy puhua. Jokaisella on kyseltävää ja jokaiselle pitää vastata.

Eikä ole muuttunut mikään, kaikki ennallaan. Lopulta tuntuu kuin olisi kaikki nuo ihmisetkin eilen tavannut ja heidän touhujaan katsellut.

Ja kuitenkin… kaksi vuotta kahdeksan kuukautta poissa ihmisten ilmoilta…

Hämeenlinna!…

Heikot jalat tuntuvat, pettävän… Mutta niihin palaa tarmo taas… täytyy palata…

"Tää on viimeinen taisto…"

* * * * *

"Kuule kuinka soitto kaikuu…"