The Project Gutenberg eBook of Katupeilin kuvia, by Larin-Kyösti

Runolaulaja.
Sillanlakaisijat.
Syytinkivaarin joulusahti.
Äiti ja poika.
Iloisia opinnoita.
Kirjailija.
Turhaa peliä.
Sortunut ääni.
Viinuri.
Kaksi hautajaista.
Rappiolla.
Katupeilin kuvia.

RUNOLAULAJA.

Tölliin oli tullut isännän poika Pietarin rautatietöistä kodissa käymään, hilpeä ja hyvänluontoinen, aikainen mies. Oli juhannuksen aika, ja naapuritölleistä oli siihen kokoontunut kasa nuoria miehiä ja neitosia tapaamaan nuoruuden toveriansa. Oli hiestävä ja vari päivä, niin että yksissä miehin lähdimme metsälammille uimaan. Lekottaessamme alastomina päivänpaisteisella lammin rannalla sanoi Röhmön Eerikki, se töllin poika: "Etkö sie käväse katsjomassa Jerkun Poavoa, sillä sitä on äijä runoloita." Ja hän näytti sormellaan sinistä saloa päin. Tuumasta toimeen. Rinnettä ylöskäsin kisaili edessä mutkikas, oikun luoma polku, kuljimme yli kaatuneiden puiden, linnunpermien ja juurien. Leppien lehvistä aukeni eteemme aho, ja sen kivisellä äyräällä seisoi pieni sammalkattoinen mökki. Siellä se suuressa yksinäisyydessään eli ruodulla Jerkun Paavo. Lahot portaat parkuivat allani, matalasta ovesta kuljin kumarana sisään. Vanha puinen kello seisoi nurkassa, seinät olivat mustat kuten kattokin, näin vanhanaikuisen nojatuolin, sängyn pimeimmässä nurkassa ja sen takana pöydän. Kissa lepäsi kerässä kaapilla ja katsoi suurilla viheriäisillä silmillään. Se näyttikin ainoalta tuvan eläjältä, sillä kovin oli hiljaista tässä salon mökissä. Katselin ympärilleni ja näin hämärässä rahilla makaavan miehen. Vuoteena oli riepuja ja turkinjäännöksiä. Siinä se oli runolaulaja. Mies ei liikahtanut ja näytti nukkuvalta. Hän oli kuin oma luurankonsa. Pitkä hän oli ja aikoinansa ehkä komea mies, mutta nyt olivat sääret kutistuneet ohuiksi, lihattomiksi, nahka oli mustanpuhuva, kuin palanut, kädet kuivat ja luiset niin, että saattoi pelätä niiden niveleistään irtautuvan. Kylkiluut pistivät esille kuin vanhan männyn juuret maanpinnalle, ja harmaa pitkä tukka valui alas rahilta. Hänellä oli vaskinen risti kaulassa, ja vapisevat kädet olivat ristissä rinnalla, toinen silmä sokea ja toisesta heijasti heikko valo vetisestä, punaisesta silmäreijästä. Ei hän luultavasti tiennyt, että viheriäisen akkunalasin ulkopuolella taivas juuri oli helakansininen, että mökin ympärillä lehdoissa linnut lemmestä kiistasivat ja lauloivat ikuisia runojansa, että mullassa oli kuhisevaa elämää ja ilmassa iloista vitinää. Sillä hän oli kuin valekuollut, joka kuuntelee elämän hämäriä ääniä voimatta liikkua paikaltaan. Minusta tuntui kuin mökki olisi hänen hautakammionsa, katto arkkunsa kansi ja hänen pääalusimenaan olisi pitänyt olla kantele, vanha viisikielinen kannel. Nyt oli ikäänkuin pilkaksi pistetty puutuolille hänen viereensä piimäkuppi.

"Katsjos, katsjos, vieras antaa, antaa se nuuskaksi, laula nyt, lauloithan sie vielä männyt kevän Karsikovoaran läksiäisissä!"

"Yhtä jo käyn sataa!" Siinä äänessä oli jotakin kaukaista ja katkeraa, ja siihen sekaantui samalla pientä kehumistakin.

Jo alkoi ukko tulla tuttavallisemmaksi, tunsiko miehet tutuiksi, vai vaikuttiko nuuskarahan lupaus; hän makasi kuin ennen liikkumattomana ja puhui rykien:

"Olenpa sitä mie elänyt, olen, olen ja elän vieläkin, jos Luoja voimia antaa, jotta tästä paranen. Monet olen jo taakseni jättänyt, niin olen, vanhat vaipui, raihnahat raukeni, mie tässä yksin, yksin…"

"Lauloin mie ennen, äijä lauloin, runoille rupesin, a nyt en muista, ääni ei jaksa, ylen olen väsyvä, ääni ei heläjä, ei heläjä!"

Ukko asetti rahan ihan silmänsä eteen, koitteli sitä sormillaan ja sanoi vapisevalla äänellä:

"En näe, en tunne, nuoriko olet? Muistohosi pane, konsa kuolen, sitä en tiiä!"

"Niin on pitkät miun pihani kuin on pitkät pilven rannat, niin on kolkko miun kotini kuin on kolkko korven ranta, korvess' on miun kotini, kalliolla kartanoni, aholla asuntosijani."

Ei hän paljoa muistanut eikä juuri jaksanutkaan. Lauloi vielä muutamia lukuja ja ansaloitsuja sekä nuuska-, viina- ja morsiuslauluja. — Kummallisesti se vanha Kalevalan sävel kuului sen omassa kotimaassa vanhan, sairaan runolaulajan huulilta. Minulle aukeni silmänräpäyksessä uusi maailma, josta kävi hieno ja heikko tuulahdus Kalevalan kankailta. Selvemmin näin ja mielikuvituksessani loin kuvia, kuulin, miten sanat huulilla hyppelivät, sormet sormissa soutelivat, kannel soi nurkasta. Näin kaksi vanhusta, jotka eteenpäin keinuen illan hämärässä lauloivat Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Lemminkäisestä. Kalevalan sankarit ikäänkuin tulivat lähemmäksi minua ja niiden elämä muuttui minulle vereksi ja todellisuudeksi. Ennen ne olivat olleet minulle unenkaltaisia, vanutettuja sankaritaruja, nyt ne saivat liikettä ja kaikua sielussani.

Jerkun Paavo se makasi siinä kuin vanha kelohonka, joka on romahtanut alas huimaavasta korkeudestaan nuorten vesojen juurille. Se oli sellainen isien puu se honka, viimeinen muisto vanhoilta aamun ajoilta, sen latvassa oli laulun kohina käynyt ja sen juurella oli vitmi viippunut. Niemen nenässä oli kisa käynyt, aholla oli leikkiä lyöty, iloinen Suomi oli soittanut kultaista kanneltaan. Sitten oli aika muuttunut, kisaan oli tullut vieraan kansan käänteitä, kieleen oli tullut outoja sointuja ja taljanka oli vieroittanut viulun, viulu oli vihoittanut kanteleen. Mutta siellä sinisessä korkeudessa ei se honka ollut sitä kuullut, oli kuunnellut vain omaa suruista suhinaansa, kunnes siihen iski ukon nopea nuoli ja kaatoi kankaalle. Siinä se kituu ja elää.

Ahtaaksi kävi ilma ja huone. Katselin ukkoa. Maailman kohina ja levoton melu olivat hänestä kaukana. Ei hän kysynyt eikä toivonut, hän oli elävältä kuollut. Hänen huulensa liikkuivat kuin puhuisi hän itseksensä kuulumattomia sanoja tai toistelisi hämäriä runoja. Laulaja kaikessa tiedottomassa yksinäisyydessään ja surkeudessaan. Laulaja, jonka elämä oli kuin utuinen uni ja hyttysen hyrinä.

Jätin hyvästi ja tartuin Paavon kylmään ja rosoiseen käteen. Ei se liikahtanut eikä se puhunut mitään.

En ole koskaan sellaista kättä puristanut, sillä se ei vastannut mitään, ja siitä kävi kylmä väre rintaani. Se sama käsi oli kuitenkin hyväillen koskettanut kanteleen kieliä ikäänkuin unettajan käsi, joka silmiä silittää ja saa suun puhumaan sydämmen asioita. — Tuvan ovella käännyin. Siellä se Paavo hämärässä loukossaan lepäsi ainoakin silmä ummessa, hapset valuivat rahilta ja risti kiilsi rinnalla. Elämänlanka kiersi käsivarsiansa seinähirsien rakoihin ja vihreästä akkunasta paistoi punainen ilta-aurinko. Kuljin ulos. Portaat parkuivat. Mutta leppälehdosta tuli väkevä suven tuoksu, kasken ja pihkan haju. Näin edessäni elämää. Olin käynyt ikäänkuin haudassa maan alla.

SILLANLAKAISIJAT.

Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista puolta. Vuoroin käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän.

Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taijan kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta, vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin itseensä.

Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättävästi pistivät esille hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea.

Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat hiukset kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan harmaannu. — Enköhän vain ole nähnyt Mariaanan kuvaa jossakin historiallisessa kuvagalleriassa ulkomailla? — Siksikö he näyttivät niin siveellisesti puhtailta, että he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa.

Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän tieltään?

Mariaana: Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan, mitäs sinä kräkkäle siinä… vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet…? Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä… pörriäinen… ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajalla, joka oli niin alhainen ja armollinen. — Mutta kovin se näyttää jo vanhalta ja heikolta… ettei vaan kuolisi… näin viime yönä unta, että silta putosi altani. Ettei vaan kuolisi… vanha vaivainen. — Mutta mitäs minä tässä turhia tohisen — silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas siitä… niin pääsisi tästä kahville kotiin…

Malakias: Ainahan se Mariaana… aina hoputtaa… mutta eihän se vaivainen itsekään jaksa… koitanpahan sitä hiukan auttaa… vaivainen, kyttyräselkä… putosi onneton kehdosta… minkäs sille nyt mahtaa… täytyy joutua, muuten se toruu… sellainen kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua… Kovin se jo näyttää raihnaiselta… rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä… Kestääköhän tuo vielä kauvan, se on sellainen ähky yskäinen, yskiiköhän kuolemakseen. — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme määrinkin… no tuossa se jo on viimeinen läjä… pääsenhän kotiin… pistän piippuuni tupakkaa… huomennahan se taas alkaa työ — niin — —.

Martaana : Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas… Mennään kotiin!

Ja sitte mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kukin omalle taholle tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli vanhan tutisevan sillan. —

Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan kuulunut… ehkä se vielä keittää kahvia… vai mikähän sitä vaivaa? Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio alkoi vavista hänen vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän, seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauvan. — Kummallista! Tuntui ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se toinen… se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella… mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten… niin että heidän lapionsa ja luutansa sattuivat yhteen… ja vastapäiset kasvot olivat nyt poissa, hän näki ne hengessä… tämähän oli hullua… kukas sitä olisi uskonut… hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi…? Jotain oli nyt nurinkurista. Tuntui niin tyhjältä ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin haudan salaperäinen kita… Jesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin —. Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä.

Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan… Aamulla hän ei noussut vuoteeltaan… olihan se kummallista… Ja kun huonenaapurin vaimo tuli sanomaan, että se Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut muuta kuin: "sen piti kai niin tapahtuman… minkäs sille mahtaa!…"

Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari selkoseljälleen jalokivikimmeltävän oven ja sanoo: Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden kunniallisten ihmisten kulkea sisälle!

SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI.

Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen kun muu talonväki oli kylpenyt.

Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan. Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan. Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne kerran olivat olleet hänen omiansa.

Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan, hänen verkkonsa mätänivät, tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä. Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä pieniä mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät silmänsä sulautuivat harmaassa tupakin sauhussa raitin harmaaseen rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia, ja hoiteli nurkantakuisiaan, tupakantaimimaataan tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureli hänelle, sivulleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin pistäytyi kukaan häntä katsomassa, kyläläiset karttivat häntä hänen vahingoniloisen ärtyisän luonteensa ja pistosanojensa tähden.

Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen, ohraisen oluen häyryissä.

Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä, ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja tähkäpäitä, itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi.

Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi, hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä autereisessa ilmassa. Seisoi sitte kuin mikäkin pellonpelätin ja peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi, isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tameran näköisenä ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi, silloin istuskeli hän rannan kivellä ja varjeli säkkejä kuin sielunsa rauhaa. Sitte nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli saunanluukusta, ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti ikäänkuin hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin hän leksotteli:

"Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko, luuletkos sinä ensi joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!", ja vaari sylkäsi tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.

"Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin päähän menisi."

"Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin kakkua!", sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.

Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön, hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähemmä joulua vilkastui syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen iltahämärässä kantavan säkkiä. Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: "kas kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtua!"

Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen vaan oli lenseä, suoja ilma, ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana pienen kynttiläpahasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessa joululepoa. Lähtivät muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske, siellä se vaari keitti sahtia valmistellen omaa joulu-iloaan. Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta ja tippui hiljaa lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva väkimarjainen katajanoksa. Vaari istui jakkaralla niin, että leuka ulettui melkein saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai kotitonttu, itse hiiva-Nuutti, joulusahdin haltia, joka öiseen aikaan mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku talonvaari pikku-ukkonäyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla, kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa plis, plis, plis! Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään, hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reijän alle ja herautti huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta, tämä oli jo metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikoilleen ja peitti visusti runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitte kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta joulu-aattona ottaisi hän pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa joulunpyhiä, hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppia ja läkkikannuja. Ottaisiko hän kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran, että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan mutta teki itsellensä lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin, kylläpä ne naapurit silloin poikkeaisivat pakinoimaan juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin, mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan, kylläpä niiden naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi kulauksen, hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen rohtimiselle paidalleen ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä myöden kuin hän joi, hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi, riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään, nyt kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosiansa.

"Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista sahtia. Niin, isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta mutta tämäkös se pyöräytti pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis kukkua, oitis kukkua. Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio vainaakin tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtua mutta tämäkös antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia!'"

Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään mutta lopulta täytyi hänen pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antavansa hänelle "laula lappua" ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin alkoi hän rukoilla: "hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo kukkua!" Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: "juokaa pojat, meillä on ja meillä annetaan!" Sitte rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa, joku oli paperista sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin nukkui. Joulu-aaton aamulla heräsi vaari, ja hampaat kalisivat hänen suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen, pöydällä oli tuoppien ja kannujen jättämiä renkaita, paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: "Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!" Sitte kömpi hän sieltä lattialle, istui paljaalla paidalla sängyn laidalla ja mietti tätä elämän narripeliä, joka on kuin sahtikannujen iloinen kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkoa soivat kulkuset ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi hiukan miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulupyhien kevääseen, niin, ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut kuurnasta, plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitte loikkasi se permannon rakoon ja katosi.

ÄITI JA POIKA

Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista. Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom! lauloi pieni poika kellojen ääntä matkien hänen akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti vinkui: viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri, ja ruskea pannu heilui ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen vaski.

Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom! Harmaat, vanhanaikaiset talot häämöttivät sokeina ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkkuiset posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat, kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät ja sieltä ne tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle, kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille.

Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili, laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn painautuneena eikä raaskinut panna tulta tahraiseen, pieneen läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riisti ja raastoi aamusta iltaan väsymään asti ikäänkuin olisi nauttinut siitä, että hän sai raataa pojallensa, mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadannallaan olisi ollut tarkotus herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessa se äiti kiskoi itse kärryjä mäelle, toisinaan, suojan ilman aikana tarttuivat pyörät lumeen eivätkä ne tahtoneet nousta vastamäkeä, muori rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle paksuilla, mustilla tumpeilla pyyhkien hikisiä harmaita suortuvia ryppyiseltä otsaltaan. Seisahtuiko se äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi koko torikaupan, saattoihan sitä puodissakin myydä kankaita, olihan hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien torpparinvaimot. Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän levätä, sitä hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta se ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän tämän sietäisi, jollei äiti vaan aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä, pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa toverit? Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari. Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi? Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen paikkasi hänen sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan, joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut vanhaa jalansijaa, jossa hän sittekin oli nousukas? Oo, se suuri tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa upotti intohimon valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin kaikkitäyttävänä, kaikkinielevänä aaltona hukkuen huminaan ja hehkuviin huutoihin, ei siellä ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyytyvä hiljaisuus ja mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja pölyisiä paperikukkia. Toista oli suuren maailman veripunaiset ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla.

Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan, sen rämisevä, räikeä ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen rämisevän, hermostuttavan rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen kadun alipäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan.

Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun:

"Päivää!" Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. "Päivää
Tallinska!"

"Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri, niin, niin jumala paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin ikälopun. Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu reklamenttiin, hyvähän se, että alhaistenkin ihmisten lapsista tulee isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistelisivat sitten vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan, asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!"

"Mitäs se Tallinska nyt, ahkerahan se meidän poika on, lukee ja pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissaankaan, sillä se on niin hermostunut, sanoo."

"Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla, vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä."

"Herrajesta, kun en muistanutkaan!" huudahti Tallinska ja painautui tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!

Ja siihen säesti ovikello hurjasti: kili-kalikuiva-kala, kili-kali-kuiva-kala! Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja hellän pehmeä:

Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istui ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle, kaivoi ruokaliinan leukansa alle, hän ei sitä unohtanut köyhissä, kotoisissa oloissaankaan. Sitte alkoi hän kahvelillaan rummutella kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän vihertäviin akkunoihin, missä kimelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään. Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla. Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi ja hän katseli poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista, liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa, hienot siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla ja kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se tuntuisi niin hyvältä ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti se sykähtäisi ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri, hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä, niinhän olikin hyvä, hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämmetöntä, se painautui rintaan ja kouristi, se painoi, painoi niin raskaana harmaan pään ympärillä niin, että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika sitä huomannut, kuinka hänen kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. Nyt hänen poikansa oli niin suuri, olihan se vanha tarina, että lapset vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi, nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän sentään hiukan niinkuin leikillä…

Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä, hän kurotti juomalasiansa, mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä katseli poika hetken maitolasia, hän jäi siihen tuijottamaan ja huomasi, että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas yli kadun läkkisepän ikkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja harrasta noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun kannen ympärille, niissä oli jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä unohdusta, jotain pyhää niissä oli niin lapselliselta kuin tämä hänen ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa… kovin oli vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset olivat käyneet melkein liituvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen nosti hän taas lasinsa ja sanoi:

— "Kaadappas lasiini maitoa, kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan kopelon… niinhän ne tutisevat, että… että oikein naurattaa…"

Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin se olikin, yhdisti taas heidät, pieni huomaamaton kosketus. Eihän hän sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti raukka!

— "Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen Tallinskan kanssa niin paljon… jaarritella… ja torilla voisitte olla minusta puhumatta… ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää." — Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja sanoi kuin ohimennen: "Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti." Sitte meni hän keikahtaen omaan kamariinsa.

Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat kolisten hänen akkunansa ali. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse, tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitte tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä, hopeoituja saappaita, isoja sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine kruunuineen ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun niin, että se voihkasi:

Viuuh-kiri-ii-ilkiää — — Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti veri hänen ohimoihinsa, hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi sen kohtauksen siellä pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa huivipäistä vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: "Hei, vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan, viini, naiset ja laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli, mikä miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden 'uhrin'! Joko olet unohtanut kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet sillä tytöllä… ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että on ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina iltahämärissä ajaa, veitikka… Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen peite, leveä, pöyheä vuode, siihenhän uppoo ja hukkuu herkulliseen humalaan. No etkö tule kapakkaan?"

Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäynyt keveään katukeskusteluun, oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä, kahleena hänen vapausjanolleen. Vaijeten kulkivat he taas asemalle, tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut vaipua maahan, maan alle. Kummallinen, hirvittävä äänettömyys, kuolemanenteinen hiljaisuus; ja vasta hyvästeltäessä se äiti oli sanonut rikkinäisellä äänellä:

"Eihän se mitään toiveita antanut, taitaa olla viimeisiä matkojani, en minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan hautausmaahan isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä, hyvästi poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!" Ja sitte juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta, salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta.

Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän iloinen monivärisyys. Kadulla oli hän tavannut Nannin, hänen verensä oli kuohahtanut ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen sydämessään asui itse elämä! Ja sitte oli hän ajanut Nannin kanssa jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois ikävästä — ja kuolemasta.

Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen dekadenttiluonne ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin sitkeys, vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi.

Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja alkoi hitaasti pukeutua. Kiiltävä tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen, ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää, kaikki muu oli unta, savua, ilmaa, hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen itsesuitsutuksessaan — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä, siksi hän tekokeinoilla koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitte vahasi hän viiksiään, jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, sehän oli nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan veti pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi erityisesti hoidettu kynsi. Sitte alkoi hän tulitikulla hieroa pientä keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon venäläisen sigaretin, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti.

Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto, hän kuuli sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla liikkuvia olentoja, hän siirsi ikkunalta sermin, hän sätkähti, ja paperossi putosi lattialle. Keskellä katua paksuna, kömpelönä möhkäleenä makasi äiti kärryjensä alla, paksut huopasaappaat olivat takertuneet kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle. Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää ja hohotti, ja läkkisepän lapset kirkuivat ilosta hyppien.

Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista, nyt äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin… Mutta mitenkä hän näin tohveleissa, paitahiasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden kulmassa seisovien souvarien pilkaksi? Mutta oli se tämä sittenkin anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. Jo oli äiti hiukan nousemassa, ehkä se omin voimin?… Niin ehkä se siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. — Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä.

Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen!

Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi tarttua oveen. Silloin juoksi läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin jaloille. Jumalan kiitos, kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän, äänien melun ja astui puotiin.

Äiti oli vaipunut tuolille huohottaen silmät raukeina. Poskesta juoksi verta nahkakaulukselle, ja turkit olivat vihreässä liassa. Niinkuin usvasta, jostain kaukaa olemattomasta näki hän äidin himmeän katseen, joka etsi hänen katsettansa: "Jumalani sentään, en minä enää kestä, taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä ihan tunnen, kuinka se vetää — —" Mutta, sitte hymyili hän raukeasti: "No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, — jahka tästä toivun — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä — ehei, — en minä nyt!"

Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon sisu kuohahti, käheällä äänellä kihahti hän:

— "Ja sen minä sanon, en maksaisi ruostunutta ryssän nappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan, hyi häpeää, helvetti sentään!" Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven kiinni.

Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello, hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja huusivat: Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, pom-pom-pom — — — pom!

ILOISIA OPINNOITA.

Antti Klemola oli tuollainen hyvänpäivän lapsi, ison hämäläisen rustitilanomistajan ainoa poika.

Hän sai säännöllisesti kaksisataaviisikymmentä markkaa kuukaudessa isältään ja hän käytti ne perehtyäkseen pääkaupungin oloihin. Hän luki oikeustiedettä ja venäjän kieltä, kirjoitti luennoilla vihkonsa täyteen ukkoja tai puhdisteli kynsiään norsunluisella puikolla ja nosteli tylpällä nenällä keikkuvia nenäkakkuloitaan. Toveripiirissä istuessaan nosteli hän niitä juhlallisemmin tai katseli yli kultaisten sankojen sekä vaikutti lyhytnäköisyydellään terävästi. "Hän on järjen mies!", sanoivat toverit, ja he sietivät häntä, sillä hän lainasi mielellään. Perheiltamissa hän johti tansseja. "Hän tanssii hurmaavasti", sanoivat perheen tyttäret. Osakunnassa hän oli vanhoillisuuden "toiveita" vaikkei hän loistanutkaan puheillaan, äänesti väkijuomakiellon puolesta vuosijuhlissa ja istui kerran kurinpitovaliokunnassa. "Hänellä on periaatteita!", sanoivat vanhemmat osakuntalaiset. Isä ukko kävi häntä joskus katsomassa, sinisellä kynällä hän silloin alleviivasi tärkeimpiä lauseita kirjassaan, tavallisesti oli sama kirja samalta sivulta auki viikkomääriä, hän piirteli siihen yhä enemmän sinisiä viivoja niin, että se näytti siniseltä vesimaalaukselta, sini-aaltoiselta Hämeen sisämaan järveltä. Niin, hänellä oli myöskin taiteellisia taipumuksia. Sinisiä viivoja, toivon ja puhtauden värejä! Monipuolinen mies, tulevaisuuden mies, maan toivo! Ukkoa kaupungilla saatellessaan saattoi hän äkkiä jättää hänet kadulle seisomaan sanoen: "anteeksi isä, mutta minun täytyy nyt mennä venäjän luennolle!" Ja isä hymähti siihen leveätä, hämäläistä hymyään: "Niin, mene sinä, poikani, luennoimaan, työ ennen kaikkea!" Isää asemalle saatellessaan otti tämä lompakostaan setelin ja antoi sen ahkeralle, siistille, mallikelpoiselle pojalleen. Sinä iltana oli Antti iloisella tuulella ja paraimman toverinsa kanssa, joka runsaasti käytti hyväkseen hänen rustitilallisia, ritarillisia ominaisuuksiaan, saattoi hän syksyhämärässä ajaa "Palestiinaan" tai johonkin muuhun iloiseen ravintolaan, jossa hän klinkutti pianolla 'Donau wellen'iä ja taputti tarjoilijatarta. — Ja kun hän lukukauden lopulla palasi kotiin, oli hän suorittanut "pikku teoloogin", ja luentokirjoihin oli piirretty: "ahkerasti, ahkerasti, ahkerasti". — Ja pitäjän rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: "sinusta tulee mies, sellaisia meillä tarvitaan, kirkkomme ja rakkaan isänmaamme kunnon poikia! Luonteita me tarvitsemme."

Hän asui keskellä kaupunkia korkeassa kivimuurissa. Häntä miellytti raitiotievaunujen kellojen kilinä ja pyörien ramina vastapainona hänen kotiseutunsa hiljaiselle elämälle. Kun kaasulyhdyt kaduilla syttyivät, vaikutti se sähkön tavalla hänen mukavuutta rakastavaan, pehmeään ruumiiseensa. Hän nousi sohvasta, jossa hän iltapäivän hämärässä oli loikonut lukien Braunin runoja tai Decamerone'a. Hän pukeutui tarkasti, lähti ulos ja käveli yksinomaan koleata Aleksanterinkatua, missä vanhoillismieliset ylioppilaat kävelivät ylioppilastalon ja yliopistorakennuksen väliä ikäänkuin niitä vartioiden.

Rouva, jonka luona hän asui, oli täydessä kukoistuksessaan, hänellä oli pehmeä, valkea iho, minkä rouvat saavat oltuaan muutamia vuosia naimisissa, ikävä painosti hänen mieltänsä, sillä hänen miehensä viihtyi päivällä konttorissaan, illoin ravintoloissa tai klubeissa. Antti näki rouvan vain vilaukselta ja sattumalta, mutta kerran he pimeässä eteisessä töytäsivät yhteen, he purskahtivat nauruun, ja ennenkuin Antti sen huomasikaan, sai hän kutsun tulla saliin. Ja he istuutuivat ikkunakomeroon, josta näkyi kattojen harjat ja kirkontornit ja niiden takana kappale sinistä taivasta. Rouva oli hyvin avomielinen, kertoi ikävästään yksinäisessä, lapsettomassa kodissa, kertoi nuoruudestaan ja ystävistään, jotka olivat hänet jättäneet, ja Antti Klemola kertoi hänelle perhe-iltamista, osakunta-elämästä ja kurinpitolautakunnasta… Mutta kun hän oli päässyt tuttavallisempaan yhteyteen, kutsui rouva hänet päivälliselle, esitti hänet miehelleen ja sanoi: "minä olen oikein innostunut ylioppilasrientoihin, herra Klemola on hauska seuramies, hän ottaa osaa kaikenlaisiin valiokuntiin eikä hänellä ole ollenkaan perhetuttavia täällä Helsingissä. A propos, minä luulenkin, että me olemme tavanneet toisemme jossakin pikkukaupungissa!" Tämä pieni vale ja ymmärtäväinen katse vaikutti Anttiin kummallisesti, hän punastui, mutta sydänalaa kiersi suloinen tunne ja toivomus tämän kehittyneen ja kukoistavan naisen omistamisesta, sillä suloisesti vale sähköitti, se yhdisti ja veti luokse maneitin voimalla. — Eräänä iltana toi Antti Brauninsa, he istuivat taas ikkunakomeroon, hän lausui hillityllä äänellä, hämärä laskeutui yli kattojen ja alhaalta liekehti jo lyhtyjen valomeri valuen seinille, ja omnibussikellot soittivat kiihkoisen huumaavasti ja saivat hänen verensä karkeloimaan. Hänen nenäkakkulansa putosivat rouvan syliin, hän kopeloi niitä, heidän kätensä sattuivat yhteen, hän tarttui molemmin käsin rouvan ohimoihin, katseli häntä syvälle silmiin ja veti hänet luokseen. Braun putosi läiskähtäen lattialle.

Sen jälkeen hiipi hän usein ruokasaliin, joka oli hänen huoneensa vieressä, hänen oma huoneensa oli heti vasemmalla eteisen oven lähellä. Mutta kun hän kuuli miehen soittavan ovikelloa, riensi hän huoneeseensa vaikka rouva häntä varoitteli: "pysy paikallasi, ei siitä ole mitään vaaraa!" Mutta Antti kuiskasi: "ei, ei, olkaamme varovaisia, hän alkaa vielä epäillä!" — Ja huoneessaan hän sitte sykkivin sydämmin kuunteli rouvan ja miehen yksitoikkoista keskustelua, piirteli mielirunojensa alle punaisia viivoja, punaisia lemmen kuteita, punaisia kiehkuroita rouvan tuoksuvan nimen ympärille. — Jo aikoja sitte oli hän lakannut piirtämästä sinisiä viivoja kurssikirjoihinsa. Hän tutki nyt elämän ja rakkauden suurta kirjaa. — Mutta rakkaus on oikullinen kuin meren tuuli, ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja se saattaa rikkoa kaikki punareunaiset haavekuvat. Hän eksyi ystävänsä kanssa "Palestiinaan", voiton hymy huulilla kertoi hän tälle koko seikkailutarinansa, hän oli erityisesti kiihoittuneessa mielentilassa, hän tilasi yhä uusia juomia, ja kun hän kadulla yöllä erosi ystävästään, oli hän hienossa hiivassa. Asuntonsa portilla tapasi hän naisen, jolla oli valkea harso silmillä. Hän astui luokse ja kohotti harsoa ja he alkoivat kuiskutella. Hän avasi avaimella ulko-oven, hiipien kapusivat he pimeitä portaita ylöspäin. Eteisessä kulki hän varpaillaan, asetti palttoon naulaan ja avasi ovensa, sinne työnsi hän öisen vieraan pimeään huoneeseen. Ruokasalin oven lattiaraosta näkyi pieni valojuova. Rouva oli siis hereillä. Odottiko hän Anttia vai miestään? Kirottu selkkaus! Ylpeys ja pelko valtasivat hänet vuorotellen, tämä oli uhkapeliä, vaarallista ja seikkailurikasta, häntä huvitti ja pelotti samalla kertaa.

Hän irroitti tytön hatun ja kaulapuuhkan ja alkoi päästää hänen röijynsä nappia. Hiki helmeili Antin otsalla, hän kuuli rouvan yskivän viereisessä huoneessa. Tyttö seisoi alushameissaan ja sukkasillaan keskellä lattiaa ja kikatti, kikatti kerran, kikatti toisen kerran, hänestä tuntui tämä kohtaus niin hassunkuriselta. Antti näytti niin surkean naurettavalta tutistessaan ja korvia höristellessään. Tytön ruumis vapisi ja hänen rintansa aaltoili tirskeen tyrskyissä, hän painoi suunsa Antin tutisevaan olkapäähän, nauru puistatti häntä. Nyt huomasi Antti, että tytön henki löyhkähti punssille. Tyttö tyrskyi ja veti henkeään, viereisestä ruokasalista kuului taas kuiva yskähdys. Antin vastaväitteistä huolimatta purskahti tyttö vihdoin äänekkääseen naurun rähähdykseen ja kyykistyi lattialle. Hetken oli ihan hiljaista. Lamppu kädessä avasi rouva ruokasalin oven ja astui eteiseen. Hän koputti hiljaa Antin ovelle. Ei hiiskausta! "Antti avaa! Minä tiedän, että sinulla on nainen luonasi, minä ajan hänet paikalla ulos!" — "Ole hupsuttelematta, minä olen jo makuulla", vastasi Antti pidellen tytön kättä kädessään. "Päästä minut heti paikalla sisään, en minä ole sinulle vihainen, mutta naisen ajan minä heti tiehensä. Kuules, Antti, sinun täytyy, sinun täytyy!" — Ja Antin täytyi avata, nolona seisoi hän rouvan edessä ja katseli likinäköisen terävällä katseella, mutta rouvaan ei se tehnyt mitään vaikutusta. Kasvot kummallisen jäykkinä asetti hän lampun yöpöydälle, hyppäsi tytön eteen, hän tarttui häntä olkapäähän ja sinkautti ovelle. Kädet puuskassa kulki rouva eteiseen, jonne tyttö peräytyi. Silmät tulisina pikkupalloina työnsi rouva leukansa ihan tytön kasvoille ja polki jalkaansa. Antti katseli heitä suupielessä omituinen ilme niin, että näytti ikäänkuin hän olisi nauranut. Mutta hän ei nauranut, rouvan terävät sanat sumisivat hänen korvissaan, hän tunsi koko naurettavaisuutensa, hän oli hämillään, hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän ei ollut toiminnan mies, mutta rustitilallisen ritarillisessa mielessään tunsi hän, että hänen täytyi nyt jotakin tehdä. Ratkaisuksi kuului eteisestä korvapuustin läiskäys, samassa rouva kiljahti. Antti riensi tuolien ohi, joilla tytön vaatteet riippuivat sikin sokin. Hän näki, miten tyttö oli tarrautunut rouvan tukkaan kiinni, palmikot olivat irtautuneet hiusneuloistaan, ja hiukset riippuivat alaspäin kasvojen yli. Rouva tarttui käsillään tytön käsivarsiin, mutta kuta enemmän hän niitä pusersi, sitä tiukemmalle käyristyivät tytön kädet hiuksien ympärille. Antti kiirehti heitä erottamaan, voimakkaalla liikkeellä irrotti hän tytön vastahakoiset kädet, hän työnsi tytön polvellaan ulkokäytävään. Rouva seisoi läähättäen vieressä, ja kun tyttö huusi vaatteitaan, riensi hän Antin kamariin, sieppasi vaatteet tuolilta ja heitti ne vasten tytön kasvoja, joka puolialastomana värjyi käytävässä. Lupsahtaen luiskahti ovi säppiin.

Hämillään katsoivat Antti ja rouva toisiinsa. "Oi, Antti, tätä minä en olisi sinusta uskonut. Hyi sinuas!" — "Älähän nyt, en itsekään ymmärrä, miten tämä tapahtui, olin humalassa, anteeksi… en koskaan enään… ymmärräthän… kaikki miehet hairahtuvat joskus… kysy mieheltäsi… hän tietää!" Mutta rouva ei ottanut lohduttuakseen, hän purskahti itkuun, äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän lamppuunsa ja kiirehti huoneeseensa sulkien oven pamauksella jälkeensä. Antti seisoi yksin pimeässä ja häpesi ja hän tunsi, kuinka hän punastui korviaan myöten… mitähän ne siellä kurinpitolautakunnassa…

Ulkokäytävässä seisoi tyttö itku kurkussa, hän pudotti ne taas kiviselle lattialle ja riensi kostoniloisena portaita alas. Kadulle tultuaan vihelsi hän ajuria ja ajoi suoraapäätä ohkaisissa alusvaatteissaan poliisivartiolle. Hetken kuluttua palasi hän sieltä järjestyksenvalvojan seurassa…

Antti sai käskyn muuttaa asuinpaikasta, samaten rouvakin sai varotuksen. Sen koommin he harvoin tapasivat toisensa, Antti vältti, kun hän kaukaa huomasi rouvan tulevan vastaan kadulla, ikäänkuin karvas pala olisi tarttunut hänen kurkkutorveensa ja hän ehätti tovereilleen: "mennäänpäs, pojat, kahvilaan juomaan lasi sitruunamehuvettä, kurkussa niin karvastelee…"

Uudessa asuinhuoneessaan lopetti Antti Klemola kirjettä isälleen… "Rakas isä, minä olen muuttanut entisestä asuinpaikastani, siellä ei ollut olo rauhallista… en voinut siellä lukea, rouvakin oli hiukan ikävä… minun täytyy nyt lopettaa, sillä minun pitää lähteä kurinpitolautakunnan kokoukseen…"

Antti tuijotti nenälasiensa läpi siintävään avaruuteen yli katon harjojen ja leijailevien savupilvien. Alhaalla kaduilla syttyivät kaasuliekit, Nikolainkirkon kellot kaikuivat kumahtavin kidoin, Antti kävi levottomaksi, hän tarttui siniseen lyijykynäänsä ja alkoi piirrellä sinisiä viivoja kirjaansa.

KIRJAILIJA.

Hän nukkui kauvan aamusilla. Koska hänellä ei ollut kuvastinta, nousi hän pörröisenä ja unenpöpperöisenä istualleen vuoteessa ja tarkasteli kasvojaan kiilloitetusta sängyn jalkolaudasta. Hän laski näet leikkiä oman itsensä kanssa. Hän koetti laskea leikkiä myös muiden kanssa.

Hän tutki elämää. Hän oli kirjoittanut pari onnistunutta runoa. Joku hänen miesihailijoistaan oli lukenut ne jälkihumalassa eräälle kioskineidille, jonka luona kirjailija toisinaan kävi juomassa soodavettä. Kioskineiti alkoi rajattomasti ihailla kirjailijaa, hän ihaili tietysti enemmän kirjailijan pyöreitä ruumiin muotoja kuin runon sieluttomia säkeitä. Mutta kioski, jossa neiti oli kioskineitinä, muuttui sen jälkeen viisauden kaivoksi, jonka luona väsyneet, nykyaikaiset karavaanimiehet juottivat aasejaan ja kameelejaan. Kaikki Helsingin hienot pinkkapöksyiset kaunosielut ja arvostelijat kävivät juomassa soodaa sen kioskineidin luona.

Siitä ajasta asti oli kirjailijan maine taattu. Hänellä oli aina puhdasta, valkoista paperia pöydällä, johon hän ei koskaan viitsinyt kirjoittaa riviäkään. Häntä ei haluttanut turhinpäin päätänsä vaivata. Hän varusti itsensä hienoilla kirjoituskynillä, hienoilla englantilaiskuosisilla vaatteilla ja pystykauluksilla. Hänellä ei ollut koskaan rahaa, mutta hänellä oli jo maine.

Hän ei tyytynyt enään kioskineidin ihailuun. Hän oli päässyt itse-ihailun esimakuun. Hän tanssi taitavasti ja johti franseesia Seurahuoneella. Franseesissa hän kerran pääsi tuttavuuteen erään tohtorinrouvan kanssa. Tohtori kuului jäsenenä monenmoisiin tieteellisiin seuroihin, pankki- ja teatterinjohtokuntiin. Tohtori arvosteli myös joutotöikseen. Kirjailija osasi olla hienosti innostunut tohtorin mieliaineesta, osasi mairitella häntä niin mainiosti, että tohtorin mielestä kirjailija oli kirjailija jumalan armosta. — Miekkinen se oli kirjailijan nimi.

Espiksellä hän heilutteli norsunluupäistä ruusupuukeppiään ja seisahtui puodin ikkunoiden eteen ihailemaan itseään tai kulki hän toveripiirin mukana salaa viittaillen olemattomista lemmenvoitoista. Hänen maineensa kasvoi päivä päivältä, se tunkeutui ilohuoneisiin, ravintoloihin, kylpyhuoneisiin, perheisiin, johtokuntiin y.m. Hän osasi olla niin teeskennellyn vaatimaton, että ihmiset alkoivat pitää häntä sorrettuna nerona. Hän puhui myös joskus kautta rantain köyhyydestään, mikä oli muka esteeksi hänen ihanteillensa ja pyrkimyksillensä. Mutta vanhat koulutoverit alkoivat vähitellen karttaa hänen jokapäiväistä valitustansa: "voitko sinä, veli hopea, vipata minulle viitosen!"

Ravintoloissa istuessaan oli hän täynnä mielikuvitusta. Hän laski leikkiä itsestänsä, hän valitti laiskuuttansa ja vakuutti tuhlanneensa koko lahjakkaan kykynsä raha-asioiden selvittämiseen. Hänellä oli seurahyveitä, hän saattoi olla sattumalta sukkelakin ja hänen päähänpistoilleen naurettiin niiden röyhkeyden takia. Hän ei jakanut koskaan tovereilleen syvimpiä sielunsurujaan, sillä niitä ei hänellä ollut, siksi todelliset toverit ajoissa vetäytyivät hänestä syrjään, mutta hän etsi aina uusia. Uuteen tuttavuuteen päästessään istui hän vaiti ensi illan, ja uudet toverit ällistyivät hänen henkistä salaperäisyyttään. Sillä aikaa kirjailija tarkoilla tuntosarvillaan tähysi uuden toverinsa heikot puolet ja seuraavalla kerralla hän iski juuri heikoimpaan kohtaan ja osasi käyttää sitä hyväkseen.

Hänellä oli jo päänsä ympärillä yli-ihmisen pyhimyskehä mutta hän ei kirjoittanut koskaan mitään. Hänen pienet kookospähkinäaivonsa pyörivät yhden ainoan asian ympärillä: mistä hän saisi rahaa, miten hän nuorena nousukkaana voisi elää sen piirin keskuudessa, johon hänet hyvä onni oli potkaissut. Hän uhkaili taiteilijatovereitaan kirjeillään, peloitteli tekevänsä itsemurhan, jollei hän saisi määrättyä summaa, minkä hän tarvitsi matkustaaksensa maalle kirjoittamaan suurta teosta, näytelmää tai ylipäänsä mitä hyvänsä. Kun ei rahaa tullut, ei itsemurhastakaan tullut mitään.

Mutta hän oli suuri sielu. Siksi asettui hän muiden pikkusielujen yläpuolelle ja rupesi arvostelijaksi. Eräänä harmaana päivänä (hän valitti näet myös ilmaa syyksi, ettei hän voinut kirjoittaa) oli hän huolimattomana hetkenä, tappaakseen tyhjää ikävyyttään lähettänyt erään kuivan ja terävän arvostelun paraimman kirjailijatoverinsa teoksesta. Arvostelun alku oli täynnä loistavia otteita Tainen, Brandesin lauseista; kaikista kiertelevistä moitteista huolimatta oli arvostelun loppu suojelevan kiittävä ja siinä oli pieni pala, jonka irtireväistynä kokonaisuudesta sopi irtoleikkelynä painattaa sanomalehtiin kustantajan reklaami-ilmotuksena. — Seuraavana päivänä hymyili kustantaja hänelle ystävällisesti kadulla. Nyt tuli hän yht'äkkiä vaikutusvaltaiseksi. Salaisesti kasvoi hillitty viha hänen sielussansa. Hän täytti entisen hedelmättömän elämänsä kirjoittamalla arvosteluja, niitä tulvimalla tulvi nyt sanomalehtiin ja aikakauslehtiin. — Hän oli lukenut hiukan estetiikkaa, mutta hänen yliopistollinen loistouransa oli päättynyt pro gradu kirjoitukseen. — Mutta hän ei tyytynyt arvostelemaan ainoastaan kirjallisuutta, hän tahtoi myöskin ymmärtää maalaustaidetta, hän kulki tavallisesti jonkun taiteilijaystävän kanssa partioretkillä taulunäyttelysalissa vernissauspäivän edellisenä päivänä ja kyseli kautta rantain taiteilijan mielipidettä. Seuraavana päivänä näki taiteilija omat atelierikritiikkinsä julkisesti sanomalehdissä painettuina. Mutta taiteilijapiireissä alettiin hänelle nauraa päin naamaa. Eräs veitikka pyysi kirjailijaa modellikseen, kirjailijan kasvonpiirteissä oli muka jotakin mieltäkiinnittävää, sanoi veitikka. Ja kirjailija Miekkinen istui maalattavana pari päivää, kulki kaduilla ja ravintoloissa ja kehuskeli, että se ja se tunnettu taiteilija parast'aikaa maalaa hänen kuvaansa. Usein seisahtui hän taidekaupan ikkunoiden eteen ja ihaili kullattuja kehyksiä, joiden sisällä hän hengessä näki oman tekoväsyneen kuvansa kangastavan. — Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän paraimman ystävänsä, vanhan koulutoverinsa luo ja valitti: "kuules, en ymmärrä… K. ei voi enään maalata minun kuvaani… rahan puute?… en ymmärrä."

"Kuule, hyvä veli, minä ymmärrän, mitä hän tarkoitti kuivilla väreillä."

"Hän tarkoitti, että sinä, Miekkinen, olet kuiva. Ne tekevät sinusta pilkkaa!", sanoi toveri rehellisen suorasukaisesti.

Eräänä päivänä teki kirjailija kokokäännöksen, hän sai viran pankissa. Hän oli aikoinansa tutkinut niin paljon raha-asioita, että hänen perikykynsä nyt vihdoinkin pääsi oikeaan loistoonsa. Hän osasi notkeasti tunkeutua vaikutusvaltaisten päämiestensä suosioon, hänen huulillansa oli ainainen hymy, jota mikään maailman harmi ei voinut pois puhaltaa.

Sitten kävi hän läpi kauppaopiston. Ja mitäpä hänestä nyt sen enempää puhuisi. Hän sai pian maaseudulla pankin haarakonttoriin johtajan paikan. Hän leikkelee jo omia korkolippujaan. Hän makaa yönsä hyvin. Hänen vatsansa on hiukan pullistunut, mutta hänen kookospähkinäkallonsa on saanut arvoisan loistavan täplän. Ikuinen hymy huulilla liikkuu hän pankkihuoneistossa, hymyillen kieltää hän vanhoilta tovereilta vekselin. Hän luovii perheissä kiintymättä erityisesti kehenkään pikkukaupungin neitiin.

Hänessä on helsinkiläinen hieno leima, joka saa koulun yläluokkalaistytöt ihmeestä ällistymään, mutta hän kulkee ohitse hienosti hymyilevänä sivu katsoen.

Hän ei lue juuri mitään, hän ei osta koskaan runoja, hän kehuu joskus, alentuessaan istumaan kaupungin hienoimmassa ravintolassa, että hän ei lue joutohetkinään muuta kuin salapoliisikertomuksia ja senkin vain joulunpyhinä, jolloin hän myös kerran vuodessa käy kirkossa.

Hän on valmistanut itselleen pienen pyhäkön, jonne hän palaa arkihuolista kellittelemään sohvallaan, muistelemaan satunnaista, satumaista onnensa juoksua. Hän on muodostanut makuuhuoneensa naisbudoaariksi, pöydällä on tunnettujen henkilöiden muotokuvia ja seinällä taiteilijaystävien lahjoittamia taideteoksia.

Ainoa perinpohjainen muutos hänen luonteessaan on vain se, että hän ei enään nuku myöhään aamusilla.

TURHAA PELIÄ.

Maaseututeatteri oli saapunut kaupunkiin. Miesnäyttelijöiden pukuhuoneessa kulki Viljami Ventola levottomana edestakaisin lattialla. Ei häntä tänään kiusannut ramppikuume kuten tavallisesti, muista syistä oli hän kiihottunut… Hän järjesteli pukuaan, katsoi kuvastimeen ja mutisi itseksensä: "tänä iltana sen täytyy tapahtua!" — Huoneessa oli kaikki sikin sokin, tuoleilla ja sohvilla oli pukuja, tekotukkia ja kenkiä, isolla pöydällä oli monta pöytäkuvastinta ja niiden edessä paloivat tyhjien puoliolutpullojen suihin pistetyt kynttilät, siinä oli vaseliinirasioita, ihomaalipönttöjä, puuterihuiskuja ja kiviliimapulloja sekaisin tyhjennettyjen tuutinkilasien joukossa. Muut näyttelijät kulkivat pitkin matkustajahuoneiden käytävää — teatteritalossa oli nimittäin hotellikin — tai istuskelivat etuhuoneessa pakkalaatikoilla sukkeluuksia lasketellen tai tuijottivat eteensä. Nuoremmat näyttelijät seisoivat näyttämöllä tirkistellen esiripun reijistä katsomosaliin, missä jo istui ihmisiä.

Viereisestä huoneesta kuului näyttelijättärien äänekäs puhe, ja ylinnä kilahti nuoren Helvin nauru helisten kuin tiuku viileässä ilmassa jossain kaukana maalla joulu-aamuna kirkkorinteellä. — Niin, olihan Helvi papin tytär. Puoleksi karaten oli hän lähtenyt kotoaan antautuakseen näyttelijäuralle. Noin oli Helvi nauranut päivälläkin, kun hän Viljamin kanssa oli ollut ajelulla kaupungin ulkopuistikossa. He olivat nousseet puiston tekoraunion, vanhan, luostaria muistuttavan kiviröykkiön harjalle ja olivat uudestaan näytelleet sen ihanan kohtauksen. Ja tänä iltana tulisivat he taas näyttämöllä vastatusten, saisivat uudestaan haltioitua, he eivät enään näyttelisi, he unohtaisivat ajan, paikan, kulissit, yleisön. — Niin, Viljami unohtaisi koko kurjan elämänsä, koko sen onnettoman sattuman, sen kiusottavan erehdyksen, joka sitoi häntä, uhkasi koko hänen näyttelijätulevaisuuttansa. Ah, olisipa hän nähnyt Helvin jo pari vuotta sitten! Ne kaksi vuotta olivat Viljamille koettelemuksen vuosia. Ei hän koskaan voisi saavuttaa sitä onnea, jota he, hän ja Helvi voisivat yhdessä nauttia kannustaen toisiansa ihaniin taideluomiin. Nyt kannusti häntä vain epätoivo ja itsesoima. Helvin kirkkaan kuvan, sinisten mustikkasilmien, keltakutrisen pään vieressä hän näki hengessään toisen kuvan, tumman ja uhkaavan, näki kaksi ruskeata, moittivaa silmää, teirenpisamoiset kasvot, salaväijyvän, salakiihkeän, sairaalloisen katseen, joka veti kuin virran mutainen pohjavesi alas jonnekin, jotain epämääräistä kohden.

Viljami Ventolan kasvot synkistyivät. Hän seisahtui pöydän ääreen, lipsutteli revolverin hanaa ja laski sen taas pöydälle roolikirjansa viereen, ettei hän sitä unohtaisi viimeisessä näytöksessä, jossa hän sitä tarvitsi. Samassa kuului ovella tuttu naputus, kolme hiljaista naputusta, ja hänen sydämmensä vavahti ikäänkuin sydänalaan olisi pistetty neulalla. Hän tunsi niin hyvin sen naputuksen. Vain Roosa, puvustonhoitajatar naputti sillä tavalla. Silmänräpäyksessä muisti hän useat unettomat yönsä, jolloin hän ikäänkuin kuumeessa selällään maaten vuoteessaan oli tuijotellut oveen. Hän oli kamppaillut kauvan sitä naputuksen kiusausta vastaan, hän oli ravistellut raivoissaan kiharoitaan kuten hän näyttämölläkin teki tärkeissä kohtauksissa, se kiharoiden ravistaminen oli aina vaikuttanut erittäinkin naisiin, samoin hänen komea, jalopeuramainen äänensä, joka kaikui katsomon joka sopukkaan. Mutta hän oli turhaan taistellut kevytmielistä luontoaan vastaan, hänen taiteilija-itserakkauttaan kutkutti Roosankin nöyrä, altis antautuminen. Hän muisti, kuinka Roosa oli palvellut häntä kuin orjatar itämaalaista ruhtinasta, neulonut ja paikkaillut hänen teatteripukujaan vaikka kuuluihan se Roosan tehtäviin, sillä Roosa, entinen neulojatar, oli teatterin puvustonhoitajatar. Viljami muisti, kuinka Roosa aina oli häntä salaa katsellut aina siitä hetkestä asti kun Roosa oli tullut teatteriin. Ja Viljami oli heti antautunut hänen seuraansa, opastanut häntä muka harjoituksissa kahden kesken, mutta Viljamilla oli ollut omat sivutarkotuksensa. Kun Roosa koenäytännön jälkeen vihdoin sai suuremman osan, oli heidän onnensa ollut ylimmillään, ja Viljami sai nuoren tulokkaan kokonaan valtoihinsa. Mutta Roosa epäonnistui täydellisesti osassaan, sai senjälkeen näytellä vain palvelijattarien osia, kunnes johtaja sanoi, ettei hänellä ole ollenkaan lahjoja. Mutta Roosa ei tahtonut jättää teatteria, hän tyytyi puvustonhoitajattaren halveksittuun toimeen voidakseen olla Viljamin lähellä. Mutta itserakas murhenäyttelijä alkoi kyllästyä hänen ihailuunsa, hänestä tuntui, että Roosa vain oli hänen tiellänsä. Liian silmiinpistävästi hiipi Roosa alituiseen kulissien välissä ja häiritsi katseellaan Viljamia, kun hän esiintyi näyttämöllä. Mutta kun näyttelijät näytännön jälkeen siirtyivät ravintolan puolelle, unohti Viljami hänet kokonaan, suljetussa seurassa pianohuoneissa mekastettuaan pikkukaupunkilaisten kanssa tapasi hän usein yöllä käytävässä Roosan. — Seuraavana päivänä karttoi hän Roosaa. Näyttelijätoveritkin alkoivat salaa pistellä hänestä ja Roosasta, ja heidän suhteensa tulos tuli pian tiettäväksi itse johtajallekin. Pikkunäyttelijöille ominainen panettelu ja ammattikateus oli sen ilmituonut, ja juuri eilen oli Viljami sen johdosta kutsuttu kiivaan johtajan puheille, joka oli asettanut Viljamille ankarat ehdot. — Ja kaiken tämän piti tapahtua juuri nyt, kun Viljami mielestään todella oli kiintynyt Helviin. Hän ei koskaan ollut tavannut niin tunneherkkää, täysveristä samalla kainoa ja kiehuvaa naista. Helvi oli hänen mielestään Ofelia ja Julia samalla kertaa. Ja Helvi oli häntä vastustellut heti teatteriin tultuaan, se oli Viljamin turhamielistä sydäntä kiihoittanut. Sittemmin oli Helvi vallattomalla naurulla aina karkoittanut luotaan Viljamin lähentelemiset. Mutta tänä iltana purkaisi Viljami tunteensa niin tulisesti, että koko katsomo värisisi hänen sanoistansa, hän ei enään näyttelisi, kulissit katoisivat heidän silmistään, hän kohoisi yhteisnäyttelyn huippukohdassa sellaiseen mielenliikutuksen myrskyyn, että Helvin täytyisi huomata se. Ja Viljami vetäisi hänet vastustamattomasti luokseen. Ja nyt oli hän pudonnut kuin korkeudesta ja seisoi siinä lipsutellen revolverin hanaa. Aina se Roosa veti häntä alas jokapäiväiseen, arkioloiseen, mitättömään ja rumaankin. — Tätä kaikkea ajatteli Viljami Ventola, kun Roosa naputti pukuhuoneen ovelle.

"Niin, hän antoi minun valita: joko mennä naimisiin sinun kanssasi tai teatterista pois! Teatterin mainetta ei saa pilata, sanoi hän, ymmärräthän nyt?"

"Isompaan teatteriin! Maleksiakseni vuosikausia näytellen rengin osia, ehei, mieluummin minä olen täällä ensimäisenä!"

"En sinun tähtesi, sillä koko tämä kolaus on sinun syysi. Jollei sinua olisi ollut, niin minun elämäni voisi kirkastua."

"Niin, juuri sinun. Etkö sinä muista, kuinka sinä silloin ensi kerralla… juotit minun niin, että menetin järkeni, tahtoni ja kaiken voimani. Ja tätä helvettiä on kestänyt tähän päivään saakka."

"Näytteletkö sinä nytkin? Sinä kadut kuitenkin sanojasi ja pakenet minun luokseni, kun tunnet itsesi yksinäiseksi."

"Minä en näyttele. Vapauta minut, lähde jonnekin maalle… ymmärräthän, minä koetan elättää lapsemme, mutta yhdessä-olo miehenä ja vaimona, se on sula mahdottomuus, se turmelisi koko taiteellisen tulevaisuuteni, mistä minä silloin saisin tuulta siipieni alle! Ei, ei! Ennen ajan minä tällä revolverilla kuulan otsaani!"

"Kuule, Viljami, ole nyt rehellinen itsellesi, sinä et tahdo tätä taiteesi tähden vaan…"

Vierushuoneesta kuului Helvin kirkas ääni. Hetken tuijottivat Viljami ja Roosa toinen toisensa silmiin.

"Sinä olet kateellinen kuten naiset tavallisesti, sinä et soisi sitä iloa, että saisin edes hetken seurustella jonkun toisen kanssa. Tiedätkö, että Helvistä voi tulla suuri taiteilijatar. Minä tahdon ohjata häntä, minä tahdon viedä hänen lahjansa oikeaan suuntaan, muuten ne kuihtuvat tässä viheliäisessä pesässä!"

"Sinun kauttasi?", huudahti Roosa. "Kyllä minä sinut tunnen, opetusmestari. Sinä olet suurempi taiteilija elämässä kuin näyttämöllä, sinulla on valheelliset tunteet kuten näyttelijöillä yleensä, mutta minä tahdon vapauttaa sinut niistä, silloin vasta sinusta voi tulla suuri taiteilija. Ja minä, minä yksin sinua rakastan, rakastan vaikka sinä polkisit minut maan tasalle, ehkä sinä kerran ymmärrät minun rakkauteni suuruuden ja opit rakastamaan minua."

"Sinä olet viisas, mutta et ole nyt oikein laskenut… Etkö sinä ymmärrä, että minä olen lopen väsynyt sinuun, sinä olet minun tielläni. —"

"Niin, minä olen katkeruudesta kypsynyt viisaaksi naiseksi, enkä tahdo tielleni tyhjää, tyhmää maalaistyttöä, jolla ei ole aavistustakaan tehtävistään, mutta minä tiedän kuinka pitäisi näytellä, vaikka en itse osaakaan näytellä… en elämässäkään."

"Sinä vihaat Helviä siksi, että hän on nuori, vapaa ja vallaton mutta kuitenkin suloinen ja siveä, hänessä on jotakin maidon tuoksua, jota sinulla ei ole koskaan ollut."

"Helvi sopisi paremmin jonkun kappalaisen rouvaksi maalla… niin, maitoa lypsämään, silloin hän olisi omalla alallaan, näyttämöllä hän kulkee kuin hanhi."

"Minä olen suora! Siveä sanoit? Mikä on ollessa siveänä, kun mammat ja mosterit ovat enkeleinä liehuneet hänen ympärillänsä kehdosta saakka, hänellä ei ole ollut tilaisuutta joutua vietellyksi, eikä mikään romaanisankari ole astunut hänen tiellensä. Ehkä sinä nyt tahdot näytellä tuollaista sankarin osaa!"

"Niin, naura sinä vaan. Minä olen ollut siveämpi, sillä vaikka minä en koskaan ole tietänyt isäni nimestä, vaikka olen kasvanut puutteessa ja köyhyydessä, olen kuitenkin säilynyt, minä olisin voinut langeta mutta minä en tahtonut. Vasta sinulle antauduin minä kokonaan omasta tahdosta enkä senjälkeen kenellekään muulle."

"Älä usko! Sinä katsot omilla silmilläsi, sillä sinä et ollut puhdas mies siihen asti kuin tapasit minut. Te miehet katselette asiaa aina siten."

"Minä tahdon olla vain sinun laupeuden siskosi, sillä minä rakastan sinua huolimatta sinun pilkkaavasta äänestäsi."

"Olen. Onko sinulla varaa heittää minut yksinäisyyteen ja yöhön oman lapsesi kanssa?"

"Minä en eroa tyhjän oikkusi vuoksi. Minä tiedän, että kun sinä taas tunnet itsesi yksinäiseksi, niin sinä palaat jälleen minun luokseni jollet muuten, niin…"

"Luuletko, että Helvi suostuu sinuun, etkö sinä ole huomannut, että johtaja jo liehakoi häntä, Helvi on niin yksinkertainen, että luulee saaneensa hyvän roolin omasta ansiostaan. Tai ei Helvi olekaan niin yksinkertainen kuin luulemme, ehkä hän veikeilee johtajalle kuten sinullekin saadakseen vain hyviä osia, mene ja ota selvä niistä taivaansinisilmäisistä maalaisenkeleistä. Hän ei koskaan voi rakastaa sinua niinkuin minä, minä aavistan sen ja minä tunnen sen povessani, jossa lapsesi lepää."

— "Minä en matkusta, minä en luovu sinusta. Ole viisas ja järkevä, Viljami, sinä voit olla niin hyvä, kun sinä vain tahdot, pidä lapsi ja minut omanasi ja kasvata hänestä suuri taiteilija, eikö siinä olisi suuri elämän tehtävä. Viljami rakas, anna minulle anteeksi äskeiset kovat sanani, ymmärräthän, ettei kukaan muu rakasta sinua niinkuin minä ja me voimme vielä tulla onnellisiksi…"

Samassa katkesi Roosalta sana kurkkuun, sillä viereisestä huoneesta kuului Helvin vallaton huuto:

"Minä tulen", huusi Viljami kääntyen seinään päin, sitte jatkoi hän puhuen Roosalle.

"Selitä rehellisesti meidän suhteemme hänelle, sano, että minä kohdakkoin olen äiti."

"Ja minä näytän sinulle tänä-iltana itse näyttämöllä, mitä minä uskallan", sanoi Viljami kähisevällä äänellä ja lisäsi: "mene!"

Viljami vimmastui, hän tarttui Roosaa kädestä kiinni, aukaisi oven ja pyöräytti hänet etuhuoneeseen.

Häveten ja mieli kuohuksissa meni Roosa ja istui etuhuoneen hämärimpään nurkkaan vaatekasan taakse. Näyttämöltä soi pieni ruokapöytäkello jo kolmannen kerran. Näyttelijät kiirehtivät pukuhuoneesta näyttämölle tai kulissien väliin odottamaan vuoroaan, toiset tarkastivat vielä kerran roolikirjojaan. Näyttämön takana kävi kuhina ja sipsutus, ilmassa oli ikäänkuin kuumetta ja kiihkoa, valaistu näyttämö ja katsomon sali vaikuttivat sähköttävästi, useat nuoret miehet ja naiset kulkivat kuin huumeessa. Tämä mustalaiselämä, vivahdusrikas, yllättävä, häikäisevä ja huumaava kuin myrkky, omien sanojen hivelevä sointu ja julkinen esiintyminen ramppivalossa kiihotti heidän varhain herpaantuneita hermojansa. He olivat nyt oman onnensa lapsia, he olivat sankareina ihmeellisissä seikkailuissa ja he unohtivat eilisen huutavan hätänsä ja puutteensa. Moni heistä oli joku vuosi sitten istunut räätälin leikkuupöydällä, suutarin jakkaralla tai parturin vesisäiliökomerossa, hämärissä, ummehtuneissa pienissä kangaskaupoissa tai hattuompelijattarien perähuoneissa. He olivat kuin iltaperhosia, jotka liitelevät tekovalaistuksessa, maailmaa esittävillä palkeilla elivät he toisen iloisemman elämänsä, nauttivat joka-iltaisista kättentaputuksista kuten morfinistit jokapäiväisistä ruiskutuksistaan, mutta sitten vaipuivat he taas vanhaan varjo-elämäänsä, rahahuolien, hurjastelujen, myrkyllisen kateuden ja riidan kietoviin seitteihin.

Helvi oli todella hurmaava. Hänen silmänsä loistivat mustattujen ripsien lomista ja notkeana solui hän näyttämölle, silkkilaahustin kahisi, kun hän kulki Roosan ohi näyttämölle. Ja jälessä astui voitonvarmana Viljami nokkelasti heitellen käsivarsiaan Roosaa huomaamattakaan. Sinne nurkkaan kuuli Roosa kuin unessa Viljamin ja Helvin äänet näyttämöltä, pukuhuoneista kuului lasien kilinää ja hillittyä naurua. Kuta pitemmälle ilta kului, sitä innokkaammaksi kävi supina salissa ja se tarttui näyttelijöihin.

Väliajoilla tyhjenteli Viljami ahkerasti tuutinkilasia, hän oli erityisesti kiihkoissaan, näytti siltä kuin hän tahtoisi huuhtoa kurkustaan alas; jonkun katkeran palan, hän nauroi teennäisesti, joskus huusi hän jonkun iloisen sanansutkauksen läpi seinän Helville naisten huoneeseen, jossa kävi kuin kanojen kaakatus. Siellä korjaili Roosa hiljaisena näyttelijättärien pukuja. Helvi seisoi puolialastomana keskellä lattiaa, Roosa auttoi häntä. Hän otti laatikosta uuden loistavan puvun ja pujotti sen Helvin vartalolle. Hänestä tuntui ikäänkuin hän pukisi morsianta, oman rakastettunsa morsianta. Mikä verinen iva piilikään siinä ajatuksessa! Roosa oli purskahtamaisillaan itkuun mutta puri huuliaan ja piteli Helvin ranteesta niin kiihkeästi, että Helvi huudahti:

"Ai, Roosa, kuinka sinä tänään olet kovakourainen ja sitte sinä tuijotat minuun niinkuin minä olisin tehnyt sinulle jotakin pahaa, hyi, kuinka sinä olet ilkeä!" Mutta Roosa ei vastannut sanaakaan, vaikka hän oli siinä mielentilassa, että hän olisi voinut heittää Helvin permannolle. Helvi kiirehti taas näyttämölle, sillä viimeinen näytös alkoi, ja johtaja kulki pitkään harmaaseen ponsuuriin puettuna hänen jälessänsä. Roosa oli huomaavinaan, miten hän katseellaan tutkien hiveli Helvin solakkaa vartaloa, ylähuuli hienosti vapisi leveiden sieramien väristessä. Roosa hiipi jälessä ja asettui seisomaan keskikulissien väliin, mistä hän saattoi selvästi nähdä kaikki näyttelijäin liikkeet näyttämöllä. Mutta johtaja seisoi silmiään suistellen itsetietoisena kädet ristissä rinnalla esirippunuoran lähellä seuraten esityksen menoa. Viljami oli ensin hiukan hermostunut, hän unohti toisinaan sanottavansa ja läheni kuiskaajan luukkua, jossa kuiskaaja ja seuran pörröpäinen laulujensäestäjä istui kuopassaan käännellen lehtiä. Mutta kun hän taas loi katseensa Helviin, joka liiteli näyttämöllä kuin mikäkin sadun prinsessa, sai hän entisen rohkeutensa. Jo läheni näytelmä loppuaan, pitkässä vuoropuhelussa selitti Viljami Helville rakkauttaan, ja vaikka Roosa tiesi, että sanat olivat vain vuorosanoja, oli hän kuitenkin huomaavinansa, että Viljami sanoi ne erityisellä äänenpainolla ikäänkuin hän olisi vuodattanut niihin todellisen tunteittensa tulvan. Vain Roosa sen huomasi mutta ehkä myös johtaja, joka malttamattomasti alkoi heilutella toista jalkaansa, merkki, josta näyttelijät aina tiesivät, että hän oli huonolla tuulella. Ja silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Viljami istui sohvalla Helvin vieressä lipsutellen revolverin hanaa. Äkkiä hän nousi, asetti molemmat kämmenensä Helvin ohimoille ja käänsi Helvin pään näyttämön taustaa päin, mutta sen sijaan että hän olisi ollut suutelevinaan, painoi hän intohimoisesti huulensa Helvin huuliin ja painoi hänen päänsä taaksepäin. Yli Helvin olan kohtasi häntä Roosan katse, he jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiinsa, vihamielisinä, väijyen ja vavahdellen katselivat he toisiansa. Helvi riistäytyi suuttuneena Viljamin syleilystä. Nyt astui Helvin kilparakastaja näyttämölle ja seisahtui Roosan ja Viljamin väliin. Viljami tarttui revolveriin ja ojensi sen kohti Roosaa ikäänkuin hän todella olisi tahtonut ampua Roosan, hän ei nähnyt ketään muuta, hän unohti sinä hetkenä koko näyttämön ja yleisön, hän polki jalkaansa ja jos revolverissa todella olisi ollut kuti, olisi hän ehkä lennättänyt sen sinne keskikulissien väliin. Kuului pamaus, esirippu laskeutui. Kättentaputuksien paukkuessa nousi esirippu taas, ja Viljami kumarteli joka suunnalle yleisölle, mutta Helvi oli itkien syöksynyt rappusia alas pukuhuoneeseen, jossa hän heittäytyi vuoteelle.

Näytännön jälkeen kutsui johtaja Helvin ja Viljamin huoneeseensa. Hän oli hyvin vihainen, kulki edestakaisin huoneessaan ja seisahtui yhtämittaa Viljamin ja Helvin eteen, jotka seisoivat oven luona. Johtaja sanoi, että sellaista häväistystä ei enään saisi tapahtua, sellainen kujeilu näyttämöllä oli lopetettava, luulivatko he, että teatteri oli jonkinlainen sirkus, piikakamari tai synnytyslaitos. Selvästi luki hän lakia Viljamille ja sanoi lopuksi, että jollei Viljami mene naimisiin Roosan kanssa, saa hän erota teatterista. Viljami änkötti tulipunaisena, hän sanoi pilalla suudelleensa Helviä, Roosasta hän kyllä pitäisi huolta, hän lähtisi näytäntökauden loputtua maalle ja antaisi kuuluttaa itsensä avioliittoon jossakin syrjäisessä, hiljaisessa maaseutukirkossa. Ja sillä oli asia päätetty. Johtaja taputti Helviä olalle, nauroi ja kehoitti menemään levolle. Viljami asteli pää kumarassa johtajan huoneesta ja huomasi Roosan, joka oli seisonut etuhuoneessa, jonne johtajan kaikki sanat kuuluivat. Ilosta säteillen katseli Roosa häntä kiitollisin katsein mutta Viljami katseli omituisen ilkkuvasti häneen ikäänkuin hän olisi arvannut Roosan ajatukset, jotka hän tekisi tyhjiksi. Mutta naisten pukuhuoneesta kuului Helvin hillitön itku. Hänen nuori turmeltumaton sydämmensä oli saanut ankaran iskun, hän oli sattumalta saanut katsoa pintapuolisen näyttelijäelämän surkeaan syvyyteen, sen juonitteluihin, raakuuteen, raukkamaisuuteen ja rivoihin iloihin. Hän inhosi sillä hetkellä koko ympäristöään, Viljamia, Roosaa, johtajaa ja itseäänkin, hän olisi nyt mielellänsä tahtonut olla kaukana maalla yksin jossakin pappilan haassa, jossa hän olisi voinut heittäytyä mättäälle itkeäkseen pois kaikki kuluttavat kaihonsa ja nuoret huolensa.

Viljami kulki ravintolan puolelle. Illallista syömättä istui hän erään sivupöydän ääreen. Juopotteleva, pörröpäinen kuiskaaja tuli hänen seuraansa. Mykkänä istui Viljami ja nosti tavantakaa huulilleen pikaria mutta ei humaltunut. Hajamielisenä kuunteli hän kuiskaajan kuivia sukkeluuksia. Tämä ei ollut siitä millänsäkään, hänen marakattinaamansa irvisteli, hän kieppui lasinsa takana kuin sudenkorento:

"Hei, Viljami, kippis! Tänään sinä näyttelit kuin oikea kukkomestari! Sinä olet ansainnut kannuksesi. Mutta kyllä sinä saitkin kanamme kaakottamaan. Kuules, Viljami, me olemme tärkeitä henkilöitä tässä kirjavassa kanalassa, mutta minä olen tärkein, ilman minua ei kukaan osaisi kiekua rooliaan eikä kukaan näyttelijä voisi kuolla kunnialla näyttämöllä."

— "Kuolla, niin!", mutisi Viljami. Kuinka häntä äitelöitti koko elämä! Eikö kuolema olisi parasta? Mutta jaksaisiko hän sen tehdä? Näyttelikö hän nytkin, kuvitteliko hän itsellensä sankarin kuolemaa, kulkiko hän aina kuin näyttämöllä tutkien omia liikkeitään, omia ajatuksiaan? Mutta saattaisiko hän elää yhdessä Roosan kanssa tämäniltaisen selkkauksen jälkeen, sillä hän ja Helvi vieraantuisivat nyt toisistansa, sen tiesi hän. Mutta olihan maailmassa paljon onnettomampiakin suhteita kuin hänen ja Roosan. Ja lapsi? Ehkä se korvaisi kaiken. Olihan se sentään hänen lihaansa, hänen sieluansa. Lapsellensa jättäisi hän henkisen perintönsä, se jatkaisi hänen työtänsä, sillä Viljami aavisti, ettei hän enään voisi nousta, hän ei enään voinut koota ajatuksiansa, kaikki kävi niin sekaiseksi, hän ei nähnyt mitään merkitystä elämässä, joka tuntui hänestä nyt turhalta peliltä.

"Viljami", sammalteli kuiskaaja, "ei tämä elämä lyö leiville, koko kuukausipalkkani on mennyt teatterisakkoihin tai kurkkuuni eikä minulla nyt ole ristinkillinkiä, — tilaappas vielä avecia! — Kuules, Viljami, perustetaan me kiertävälle jäälautalle Kröönlantiin tivaatteri, minä sävellän oopperan, oikein neronluoman, jossa henkilöinä on vain jääkarhuja sekä neli- että kaksijalkaisia ja muita maan eläviä, niinkuin Rostrantin kukkokakofoniassa. Ja elämä saa pyöriä kuin karuselli navan ympärillä, sillä onhan sillä kulmalla tarpeeksi rasvaa. Ehei, Kröönlantiin, Viljami, siellä meitä paremmin ymmärretään, sillä me olemme neroja me. Kontra ja punkti, maljasi!"

Viljami kyllästyi säestäjän lörpötyksiin, nousi ennen keskiyötä pöydästä, meni pukuhuoneeseen, työnsi revolveriin patruunamakasiinin, pisti sen taskuunsa ja syöksyi kadulle. Hän kulki kiireisesti kaupungin ulkopuistoon ja nousi rauniolle. Mutta Roosa hiipi näyttämölle, siellä istui hän pimeässä ja odotteli Viljamia kuten hän oli odottanut niin monena yksinäisenä: yönä.

Pimeänä juoksi joki kukkulan alla, etäällä näkyi kaupunki, kirkontornista välkkyi palovartioiden tuli ja tuuli kohisi kolkosti vanhoissa puiston puissa. Viljami seisoi kukkulalla ja katseli yöhön. Veri pauhasi hänen ohimoissansa. Ensi kerran tunsi hän koko pienuutensa, hän: oli näytellyt koko elämänsä ijän, hän oli pettänyt itseänsä, hän oli luullut itsensä voimakkaaksi ja itsenäiseksi mutta kaikki oli ollut teatteripeliä ja näyttämörohkeutta. Hän oli niin monasti luuhistunut lavalle esittäessään kaatuvaa sankaria, hän oli heti noussut siitä vastaanottamaan suosionosotuksia. Hän oli osannut kuolla niin kauniisti. Sehän oli suurinta hullutusta! Hän oli ollut raukka. Voisiko hän, nyt näyttää maailmalle, että hän todella uskalsi: kuolla. Tuosta hänet löytäisivät nurmelta samalta paikalta, missä hän eilen oli kulkenut kauniin, nuoren näyttelijättären kanssa. Kalpeana makaisi hän siinä revolveri kylmettyneessä kädessä. Kuka itkisi hänen kuolemaansa? Ei kukaan. Helvi ehkä olisi peloissaan pari viikkoa mutta sitte hän unohtaisi Viljamin, sillä; Helvi oli vielä nuori ja elämänhaluinen. Nuoret koulutytöt kuiskaisivat ehkä hänen kauniista ja romanttisesta kuolemastaan. Sanomalehden uutistenhankkija kirjoittaisi hänestä pätkän sanomalehteensä. Toverit laskisivat seppeleen hänen haudallensa ja palaisivat taas entiseen elämäänsä, säestäjäkuiskaaja joisi itsensä humalaan ja pitäisi tuhman puheen hänen muistollensa, jonkun ajan kuluttua ei kukaan muistelisi häntä enään. Elämä kulkisi välinpitämättömänä ja ankarana vanhaa menoaan, eikä hän jättäisi jälkeensä mitään, hänen ontot sanansa näyttämöllä painuisivat unholaan, toinen näyttelijä astuisi hänen tilallensa, matkisi jotakin hänen erikoisliikettään mutta hylkäisi senkin saatuaan siitä muistutuksen. Ja niin soluisi hän tyhjyyteen kuin hetken haamu, joka on noussut näyttämölle, katoaisi maakuoppaan, josta oli tullutkin. Näytelmä jatkuisi ilman häntäkin, katsojat vain hengähtäisivät helpotuksesta ja antautuisivat uusiin mielialoihin.

Viljami tunsi ikäänkuin pimeä yö kouristaisi häntä, ikäänkuin jotain mustaa olisi läikähtänyt häntä vastaan, ikäänkuin iso kummitusesirippu olisi laskeutunut hänen elämänsä eteen. Ja mitä sen tuolla puolella oli? Pimeyttä! Hän kauhistui, tarttui ohimoihinsa ja puristi päätänsä ikäänkuin hän olisi pelännyt sen pakahtuvan. Hän kopeloi revolveriaan takin taskusta. Silloin muisti hän kohtauksen näyttämöllä, jolloin hän oli kohottanut aseensa tähdäten Roosan silmiin. Ei, ei! Ne silmät alkoivat vaivata häntä. Tämä paikka muistutti liiaksi Helvistä. Mitä hän enään Helviä mietti, olihan heidän lyhyt lemmentarinansa jo lopussa, ehkä se olikin ollut vain kuviteltu, ohimenevä mielikuva, hetken oikku ja kaunis kohtaus, ei muuta sen enempää. Oliko syvyyttä missään, oliko naissydämmessä pohjaa; oliko ylimalkaan elämässä mitään tukipohjaa vai oliko se kurjaa viettiä, vaistoa ja narripeliä!

Viljami kulki rinnettä alas rantaan. — Niin, oliko syvyyttä missään! Ehkä aalloissa, jotka kiertelivät kuin käärmeenpoikaset soitimessa pitkin kaupungin viidakkoisia rantoja. Viljami näki taas Roosan silmät, jotka aina olivat olleet niin syvät ja tummat, nekin olivat vetäneet häntä kuin virta, ne olivat kuljettaneet häntä eteenpäin jotain tarkoitusta kohden, nyt hän sen ymmärsi. Ja itkisikö Roosa hänen kuolemaansa? Itkisi varmasti. Roosa oli ainoa ihminen koko avarassa maailmassa, joka kaipauksella muistelisi häntä. Ja lapsi, jota Roosa kantoi povessaan? Eikö se koskaan saisi nähdä isäänsä, se näkisi kerran päivänvalon mutta sen elämää seuraisi aina haudan varjona muisto isästä äidin hiljaisessa, nöyrässä ja kyyneleisessä surussa. Viljami tunsi äkkiä mielessään kummallisen rauhaa. Hän alkoi ääneensä nyyhkiä, ja sitä myöden kuin hän itki, suli hänen sydämmensä, siltä nousi ikäänkuin salainen taakka, ja hän tunsi itsensä kevyeksi. Hän meni huuhtelemaan kasvojansa puiston laiturille. Kylmä syysvesi vilvoitti hänen kuumia kasvojansa. Hän riisuutui nyt kokonaan ja heittäytyi veteen. Hän halkaisi vahvoilla käsillään aaltoja ja tunsi itsensä vapaaksi. Hän temmelsi ja tanssi vedessä.

Hän nousi mustasta vedestä kuin uutena olentona, voimakkaana ja itseensäluottavana. Olihan hänellä suuri tehtävä, hän oli ennen tahtonut tulla suureksi taiteilijaksi, nyt teki hän hiljaisen tilin itsensä kanssa, hän koettaisi tulla suureksi ihmiseksi. Hän tunsi ensi kerran elämässään, että hän oli elävä ihminen, hänen oli tullut sääli sitä ihmistä, joka oli uhrannut hänelle nuoren elämänsä ja joka lahjoittaisi hänelle suuren ja pysyvän, velvoittavan elämänilon. Kuolemankauhun jälkeen tuntuisi elämä nyt kaksinkerroin kalliimmalta ja kauniimmalta.

Nopeasti pukeutui Viljami. Hän asteli rivakasti kohti kaupunkia. Hän tunsi ikäänkuin hän kohoisi. Hän tunsi miten veri lämpöisenä virtasi hänen ruumiissaan, joka ei saanut tarpeeksi liikettä. Hän kiljahti kuin uhalla öiseen syysilmaan, kaapasi hatun käteensä ja alkoi hurjaa vauhtia juosta kaupunkia kohden eikä pysähtynyt ennenkuin ravintolan pihalla. Pianohuoneesta kuului säestäjän lallattava laulu ja myöhäisten vieraiden naurun rähäkkä. Mutta Viljami kulki pihanpuoleiselle käytävän lasiovelle, joka johti suoraan näyttämölle. Hän naputti lasiin ja käytävän päähän ilmestyi Roosa kynttilä kädessä.

SORTUNUT ÄÄNI.

Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli torin kohahdus, sumina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän ja puhumisesta käheän äänensä, monen yön valvonnasta vapisevan äänensä, sykähtivät tuhansien sydämmet, kouristuivat tuhannet kourat, paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut, jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan leyhkääviä huuruja, siinä oli kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut. Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria viattomia lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä, vaarallista nestettä, jonka vaikutusta eivät vielä tajunneet. Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä.

Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas; eteen kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen sydämmensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän oli paljon miettinyt, vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä, isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän rikkirevityn olemuksensa uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä. Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.

Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot, sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä uuden aavistamattoman, kukistamattoman tai kuiluillaan ammottavan edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa ihanista ihanteistaan: syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen. Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä. Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmissyyden, vapauden, yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut -ihmisyyttä — omassa itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauvemmin. Hän ei kestänyt tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen, jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämmen ja järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa kanssa.

Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka, jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pursto torin laidalla laikkui, selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria, jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen luoksensa, kohden hänen kurkkuansa ja litistäisi hänet vasten harmaata muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi uudestaan hyvähuudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa, humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä voimillaan muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertasen, joka vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämmeen synnyttäen suuren kaikkivoivan, hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta, rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin! Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon ja kivun tuskan tunnetta eivät hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan. Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa, kuules kuinka sen hurraahuudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman vapauttaen ja valaisten. Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta vaan täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä.

Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa hämärässä huoneessa. Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday, joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan, voimakkaan Marat'in rintaan, joka nousi sortajia vastaan mutta muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan sukkeluuden, joka honotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua. Hänet tempaa omituinen kaamea tunne mutta hän tietää, että hänen nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee naamareita niinkuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — — Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa veristäen hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä, joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut ja hän itse oli niinkuin sortunut.

Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa. Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä kulki kaikkialla ilman, että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi sen, hän aavisti sen, yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.

VIINURI.

Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui verannalla yleisön seassa kuin markkinataiteilija, käsi korkealla ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en nähnyt silloin muuta kuin hänet, hänen suuret silmänsä ja kiherän tukkansa, joka aaltoili oikealla korvalla. — Ja illemmalla kun minä talutin puistokäytäviä pitkin leiriupseerien hevosia, sillä aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden kurpitsa köynnöskasvien läpi, tuli hän luokseni, salaa nousimme me ratsujen selkään ja karahutimme yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin kasakalla ikään.

Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä, katossa kimmeltelivät kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen valkeaan tärkkelöityyn paitansa rintaan, kalvosin-nappeihin ja kellonvitjoihin. Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen lietsoma väike, ja huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin ystävieni kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä vasten nojautuneena servietti kainalon alla ja katseli minua. Minä tiesin sen, vaikken sinne katsonut. Ja silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä, tunsin vielä sieramissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan hajun kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sumina säestivät meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen kulki hän tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa kaatoi lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen.

Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enään ollut huoliteltu, hänen paitansa rinnalla näkyi punssin pilkkuja ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, hänen silmänsä olivat raukeat, minä huomasin, että muut viinurit ivailivat häntä, hän oli varmaankin huonossa suosiossa kyökkiviraston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi niin kauvan, että hän sai nuhteita vierailta, sillä paistit olivat palaneita.

Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, syrjäkapakoihin keskikaupungin hienoimmista ja valoisista ja sitä myöten muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä kulkiessa minä tällaisia havaintoja tein.

Kerran sanoi hän minulle kadulla: "eihän se sovi, että minä tunnen teidät, anteeksi, niin, me elämme ihan eri maailmoissa, minä olen vain tällainen… Kyllä ymmärrän, mutta saisinkohan minä kymmenen markkaa lainaksi, minun hännystakkipukuni on panttikonttorissa, yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. Katsokaa, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa… Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän mustiin kuohuihin."

En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten lyhtyjen alle himmeään hämärään.

Minä istuin joku aika sitten Ooperakellarin puistopenkillä kuuntelemassa soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen itseksensä. Risaisen huopahatun alta näin minä punertavat kasvot parransängen ympäröiminä. Kädet olivat syvällä taskussa ja isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen viereensä. Sitä mukaan kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen omituisille eleillensä.

"Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S… hahhaa, lysti herra vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen otsansa ulettuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut. Niin ja tuolla istuu tunnettu taiteilija, monta kertaa olen minä kaatanut hänen lasiinsa absinttia, hän polttaa aina markan sikaaria, hieno, antelias, hieno herra! Minulla oli hyvät päivät siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies ja sivelin vahatuita viiksiäni, ja minä olin rakkaussuhteissa monen naisen kanssa. Minä ansaitsin monta sataa markkaa viikossa, tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, ajoin minä umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain markan sikaareja. Ja minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen sitte suuren ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä asun, hahhaa — vanhan laatikon alla, sen kyljessä on numero 176, sisäänkäytävä kadunpuolelta, painakaa nappia! Mitä minä omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset ja viina! Älkää koskaan pojat luottako naisiin, viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää sairautta, myrkkyä…"

"Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäseneni pehmenevät, niin, ja minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kauniisti säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä ratsastaja ennen vanhaan, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P…le."

Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena siitä, että hän sai puhua, sai häätää yksinäisyyden ja hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enään nauraneet, suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimeltäviin kruunuihin, joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, pienille kasvoille.

Hän nousi, nosti lakkia kohteliaasti pojille ja sanoi: "ehkä herroilla sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!"

Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen vastaan.

"Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!"

Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä ja ennenkuin pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, tarttui palvelija hänen takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen kasvonsa vetäytyivät naurunryppyihin ikäänkuin hän olisi taistellut itkuaan vastaan, hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta, sitten teki hän koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan, hämärään olutkulluun.

KAKSI HAUTAJAISTA.

Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin. Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja ja piilossa nurkassa seisoi viinapullo, Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiirehtivät he pihalle. Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään. Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden puheen porina lakkasi.

Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida.

Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska laski hevosten lukua ja puhui:

"Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät. Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan kuin omalle tädilleen ikään… Niin se Ulla sai ne puhumaan mutta juomarahoikseen se Ulla vain…"

Siihen Linkreenska: "Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi, mitä irti sai, kyllä sitä Tureenin ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan… Ulla muka oli luvannut tistamentissaan, mene tiedä…"

Siihen Tirhoska: "Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet, synti ja häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis."

Linkreenska: "Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!"

Tirhoska huudahti äkkiä: "Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään, Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa päätään! Mitähän se pastori… mutta eihän se mitään huomaa…"

Linkreenska: "Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina.. Mutta näillä Tureenin herrasväillä on aina sana suussa mutta kavaluus sydämmessä. — Mutta oli syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa kasarmissa."

Tirhoska ehätti: "Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa toissa viikolla, ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut oli kivilattialle ja siihen nukkunut… Siitä se sitte oli saanut aivokuumeen, kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan… leirillä niin… tietäähän sen… nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!"

Linkreenska vastasi siihen: "Mutta kyllä se Ulla aina katui jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitte se taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt sieluansa puolianturoimassa!"

Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: "Kirkossa! Tureeninhan ne sen sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas poruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän minä tuomita tahdo mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja olipa sitte mikä raato hyvänsä, niin…"

Linkreenska keskeytti: "Niin, missä raato, siinä korpit… Mutta kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti jefreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne pääkaupunkiin, niin, että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin! Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin."

Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: "Kuka sen Ullan kaikista kolttosista tietää… miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!"

Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehelle ei sopinut hymyily näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle mutta ohikuljettua jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana, kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana, samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan puhetta huoneesta ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi.

Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo, hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja lapsia.

Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona, sairalloinenhan se raukka oli, ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia kodista niinkuin olisi tahtonut mutta jahka hän saisi vielä hiukan lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen mutta sillä välin voisi hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin, jollei se olisi niin kallista.. Ja Ulla… Niin, mutta Ulla ei enään kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen, ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei suinkaan pastori; kristillinen rakkaus ja lähimäisien palveleminen se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan kurttuisia kasvoja ja käsiä ja hänen oli käynyt niin sääli, niin sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämmensä yltäkylläisyydestä. Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien… oli joskus käynyt iltakokouksissa… oli kolkuttanut ja pastori oli avannut… ja Ulla oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut…

Haudalla seisoi pastori lakki kädessä vilkaisten milloin taivaaseen milloin kirjaansa ja lausui lopuksi:

"Tässä tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka on taivaallisessa kodissa!"

Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti, sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän joka suunnalle ja nosteli lakkiaan.

Tureeni oli melkein torkkunut pää kallella haudalla hiukan harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken peijaiskemut, samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla, suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja tiuskasi:

Mutta Topi ärhenteli: "perhanaakos sinä… en minä viitsi… kyllä se jo riittää!" Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja retkahti ajurin rattaille.

II.

Parturimestari Frits Istrael Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa ei olisi nähnyt hänen puoti-ovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine naamioineen, irtopartoineen ja posliinisine isoine neekeripoikineen, joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä, jokainen sekä parrallinen että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pallean ruumiinsa, hänen pulleat, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa, jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä ja saksia, kun hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka saksanvoittoisella murteella kirkui: aber vascha guud… putzen, polieren… kära Fiia… vackra Dora… paha pappi, paha pappi, juu, juu! Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvalehteen, myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen: "Vagabund, nicht pappa beissen!"

Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle eikä kerjäläinen koskaan turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat suuta aivan vieraiden nähden vaikka he toisinaan riitelivätkin. Säkenöivät sanat, ilve sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.

Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauvantaina ei pastori löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan, puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan ilmassa. Lopuksi huusi Dora: paha pappi, paha pappi! Silloin pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian "pyöreän pöydän ritarit" olivat laskeneet hänet ämpärissä alas kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran tähtikirkkaana yönä, oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui: "aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta kun mine pastorin kirkkiportti kolkutta!" Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi keppisuoraksi, sitte aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: aber vascha guud!

Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista ja kaikki ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten tavallista yli kadun Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania oli koossa. Ja ukko laski sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki "ukkojaan", kujeili vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja lauloi kauniilla tenori-äänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: "tyst Fiia, tyst Fiia" ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.

Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat olla samassa järjestyksessä kuin ne Fiia oli jättänyt. Fiian vuode oli hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy ja tohvelit olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko surussaan pistäytyä arkenakin Viktoriaan ja sieltä palattua yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä: "kara Frits, prata, prata, kaffe, kaffe… auta, auta, minä kuolen!" Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille vaimovainajastaan.

Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. "Aber, mine olla rukoillu", vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, "aber, putzen, polieren, kunna ikke vissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä keeli!"

Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle, nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: "ukko Frits kuollut!" Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle kunniallista kuolinkellojen soittoa, ukko oli muka tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen. — Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena kuiva hymy huulilla istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan parturimestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa vaikkei hän pastorin mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.

Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen muistonsa tahratuksi ikipäiviksi, tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida, jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat pyöreän pöydän ritarit hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmäreijistään ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin valittavasti ikäänkuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot, ehkä ne kellot sentähden niin valittivat!

Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle, ja niin pitkä oli jono, että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.

Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta, paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus saattojoukossa, kaikki painoivat päänsä alaspäin ikäänkuin he olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:

"Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Istrael, iloisista iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet sattuma ja nälkä pakotti, nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämmensä hyvyyden ja viisauden kautta ja hän oli tyytyväinen, hän osasi singauttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaijeta silloin kuin piti vaijeta." Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: "Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä ja sanon ilman 'muttaa' tai 'aberia' että korkeampi maailmanjärjestys, Ikuinen tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!"

Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi alentuvalla ja tekoväräjävällä äänellä: "tunsitteko oikein hyvin vainajan?"

Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: "ehketten sentään oikein hyvin tuntenut vainajata."

Oopperalaulaja sanoi hänelle: "Johan minä olen vakuuttanut… ja anteeksi, herra pastori… ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään olette esiintyneet haudanhäväisijänä!" Ja oopperalaulaja käänsi pastorille selkänsä.

Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He itkivät, ajatelkaas, isot miehet, totiset totisankarit itkivät. Sitte istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä.

RAPPIOLLA.

Hän käy toisinaan luonani, Eklundin Kalle. Hän on lapsuuden toveri. Toisinaan seisoo hän aamupäivällä kadunkulmassa odotellen minua. Hän katselee kärsivästä silmiini, puhuu kansankeittiöstä, metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän pyytää rahaa; minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä palaa hän toisinaan humalaisena. Silloin istuu hän muittamutkitta korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta.

Eklundin Kalle naputtaa aamulla ovelle ja huoneeseen astuu kookas mies vielä vuosiensa paraimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunakat, ruskettuneet, ja ääni värähtelee:

Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron epämääräinen, viheriän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan siniset.

"Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herrasmiehen kakara ja sitä minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta."

Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan. Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa:

"Eikö tuo ole Venedig, minä olen sen kuvan joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!"

Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen tarkoituksensa, hän tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa.

"Muistatko", sanoo hän, "siitä on jo monta, monta vuotta, sinä olit silloin lyseolainen, minusta ei ollut lukumieheksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — niin, silloin istuimme kerran yhdessä vanhassa kievarissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä kerskata — oli 40 markkaa — sain isältäni — sinä soitit pianoa — muistatko?"

"Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia pitkin ja lopulta potkivat toiset minutkin alas, minä huusin viuluani, tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitte menin kotiin."

"Kotona asetin viulun pianotuolille, turhaan hain kaapista juotavaa, hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin…"

"Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin minussa itsessäni olisi mennyt jotain rikki. Minä aloin rikkoa huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen. — Katsos, isä oli antanut minulle viulun päästessäni neljännelle luokalle mutta seuraavana lukukautena sain minä potkun koulusta."

"Niin, isäni tuli huoneeseen. Katsos, minun isäni oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari… osti katovuosina muka polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia mitä vain köyhiltä ihmisiltä sai… mutta sitä minä en usko."

"Isä antoi minulle olutta ja niin nukuin minä sohvalle. Tulipa isä vielä aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta ja kaatoi minulle ryypyn ja sanoi: juo poikani! Minä sanoin: juo itsekin! Aamulla lähdimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun isäni oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha rähisevä herra."

"Herra jessus, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen alkoholisti."

"Koitahan hillitä itseäsi, sinulla on koko elämä vielä edessäsi, roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan."

"Minun tahdonvoimani on mennyt vatsaani. Katsos näitä repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä kenkäruojuilla liikkua kadulla!"

"Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta aamulla punaportin majapaikassa herättyäni huomasin, että minun takkini oli viety. Eikö sinulla ole edes jotain vanhaa ehjää takkia, sinähän lupasit… katsos näitä kenkiä."

"Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomenahan on juhannusaatto… jukukliut!"

"Katsos, älä luule, että minä olen sinun armosi vaivainen, luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua tässä rosvoamaan."

Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä, sumentavaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden alkusiemenet.

Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä, vetosin hänen nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen, joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan, koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan kamppailevalle hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle, ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua melkein itketti.

"Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa… Minä olen roisto! — — Voitko sinä antaa minulle 50 penniä, että minä pääsen kansankeittiöön!"

Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen.

Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme.

"Kuule, Kalle", sanoin "mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitte kokonainen vuorokausi!"

Ja Eklundin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja huokasi. Minä vältin hänen katsettansa.

Korituoli narisi kauvan sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä istuisi vielä joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta.

KATUPEILIN KUVIA.

Ikkunaani vastapäätä on "plankku", sen takana postitalon puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. Toisinaan minulle tulee omituinen sääli… miksi puut eivät voi liikkua — kuten ihmiset akkunani alla — mennä sinne minne tahtoo?

Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun plankunpuoleiseen santaan ovat pojat kaivaneet nappikuoppia. Kolme, neljä herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-"plöröjään" ja vaihtavat nappia, jotka lie ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan risainen takki ja rasvainen, kulunut, viheriän vipevä huopahattu, huolimattomasti toisella sivulla. — Minä en kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella äänellä:

Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin kenkiinsä.

Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti papoiltaan, että ne antaisivat heille isot saappaat.

Tässä kamarissa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni, ettei minun tarvitse melkein muuta kuin ojentaa kättäni niin minä ne saavutan. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa juhlasaleissa synkkänä seisonut oven pielessä. — Olen aina ikäänkuin pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, taiteilijain hirveä itserakkaus minut tympäsi, se ajoi minut taas kadulle.

Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilalla: "minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen." Huoneeni ovi on näet matala. "Minä en kumarra ketään!", huudahti turha taituri. Kumarrat itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani.

Kun katuja kuljin ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään ei niin viihdy kuin pienessä pesutuvantakaisessa kamarissani, jossa ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. — Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni.

Sinä kitara, ylistetty ole, sinä lepoa annoit kun yksin olin ja epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt te suuret henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan!

Sinä vaatimaton, siveellinen kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet, jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä, kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse vuoteelle vaipuessani, menit kun en enään syönyt huoneessani —. Kiitos, sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja surullisesti visertäen lähdit kumppanillesi kuiskaamaan: "hänellä ei ole toveria!"

Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan hänet lapsuuden ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämmeni itkee, silmät ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni… en mene auttamaan… minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan lahjaani. — Pelkään ihmisten kiitollisuutta.

Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan vaatimattomat vanhat immet, jotka ovat jäätyneet, joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämmiä, koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, katsovat he suurin elottomin silmin, katsovat, kadehtivat ja kateuden myrkky täyttää heidän sydämmensä. Heillä ei ole enään sielua, heidän sielunsa on Juorupeili.

Koulupojat olivat lumisotasilla kadulla. Eksynyt lumipallo lensi akkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni.

Minä katselin sitä lumipalloa kauvan ja vähitellen alkoi hämärässä huoneessani sydämmeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun huoneeni haltijatarta ja vapaata elämänkumppaniani. Hän hiipi usein akkunani alle ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua suurilla kummallisilla, kosteilla silmillään ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset meitä ympäröivät, avartui, aukeni meille kadotettu paratiisi… Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, Salome, minun vereni, vapaan vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli se alttari, jossa sinun sydämmesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun rakkautesi raukeudessa! Sinä rakastit minua, Sulami, mutta minä hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroomme… itsessämme on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä nyt vaellat… yössä niinkuin minä, tuntemattomana, tutkimattomana kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun viekkaasta syleilystäsi vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, avoteräinen outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimelsivät…

Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut milloinkaan.

Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämmeni jäiset muistot alkoivat sulaa, alkoi lumikin sulaa akkunalla. Päivän kuluttua oli lumi haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka ajatus… jonnekin kauvas katujen hämärään…

Akkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset kiistelevät paraimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. Ihmisten kengät narisevat akkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin kuin he tarvitsevat minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni palavasta takkavalkeasta.

Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaana nuoren naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin plankkua. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänjyvän sieltä toisen täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana, pitkän heinänkorren.

Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, hänellä on luultavasti hyvä hevonen, hyvä vaimo ja hyviä lapsia, itsekin hän näyttää hyvältä.

Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä en enään katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää.

En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimeltävä pyhä kirja täynnä omituisia itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. Jostain porttikäytävästä ehkä näkisin jonkun rakastavan parin, joka kuiskailee kevättoiveitaan. Yli kadun loikkii kissa kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä. — Hyvä erakollekin yksinäisyydessä.

Joku loilottava herrasmies kulkee akkunani alitse. Vanhassa kirkon kellotornissa lyö kello 12. — Sitten kuulen raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. Minä muistan, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä "pyhäksi kolmiyhteydeksi". Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä yövartijat tulivat "kantelemaan". Mutta poissa olivat pahkasauvat, poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, siistejä miehiä. Tarjosin kolmelle vanhalle yövartijalle kolme kuumaa höyryävää kuppia. Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa.

— Sydämmeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en tahdo sitä enään täyttää, sillä muistan Byronin lauseen: "mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!"

Katselen ulos. Nyt viheltää joku akkunani alla, viheltää kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin kivi kotini akkunasta sisään, kun tulin huoneeseen. Silloin olin lapsi ja pelkäsin. Nyt minä odotan tyyneesti, että lurjus akkunani alla kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä… hän häpeää kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty sinä yö! Et ole minulle enään rakkauden korkea hetki, et ole enään työnikään hedelmällinen aika. Ikuisuuden ajatuksia sinä minussa siität. — Katselen tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen.

Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi maailmassa.

Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti akkunanpielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — Koskaan ei nuori neitonen kasvata akkunalaudallasi myrttiä, josta hänen äitinsä sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta paksuilla sormillaan lasiasi vastaan laskiessaan korkorahojaan. — Ei edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan sinua huomaisi. Ah, sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä.

Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu "juorupeiliä". Joka sen tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi.

Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, ah, kovin tulee minun sinua sääli…

Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Akkunan alatse kulkevat ihmiset, toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia.

Nyt kuulen vastapäisellä Kimnaasikadulla pienten jalkojen kolinan. Päivänpaisteen puoleisella kadulla kapsavat viidentoista pienen koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen silmissänsä. Miksi ei hän naura? Hän on hyytynyt ilottomissa kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia.

Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni aamuonnea ja iloni tuojaa, ajattelen hänen kulkevan kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa.

Akkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut iloinen. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kimnaasin puistossa. Vanhat keltaiset, puut, aina nuori tuores tuuli! Tuletko viileä tuuli tuntureilta Lapin?

Huoneeni nurkassa huokailee itseksensä pieni lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. Koira katseiee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle erämaassa kulkeva, hiljainen, hyväsydämminen lappalainen kotansa pystyttää.

Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä kettuna ampuisi. — Se on niellyt kaupungin tomua ja asfalttihajua, ehkä sen tarkka vaisto on vaimentunut, se ei löydä enään alkukotiinsa, sinne on niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enään jälkiä, jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät lähdet tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi pohjois-Hämeen synkkien metsien etelä-Hämeen viljaville vainioille.

Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennan. Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös poissa, minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira jo iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua sitä, sillä se on niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja päästän sen vapauteen.

Katselen ulos akkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan viheriänvipevän akkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen epäjärjestys —. Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas ottanut, ne ovat läjättyinä nurkassa, kitarani toisessa nurkassa, se uneksii ehkä niistä ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen levon löytänyt yksinäisissä öissäni, herkissä haaveissani, kun heräsin ja mielikuvat temmelsivät, suru nosti ja suru suli ihanassa yksinäisyydessä.

Tuossa kulkee ohi akkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun alipäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen akkunaan, lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi viety sielu. Tutut rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi epäjärjestys. Vanha kynttiläkruunu on heitetty lumeen rautaromujen sekaan. Huoneeni tyhjenee tyhjenemistään, mutta tuntuu ikäänkuin minä vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, jääkylmän ja puhtaan viiman sydämmessäni. — Lappalaiskoira leikkii katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran akkunani ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville talitiaisille, lämmittäkööt ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja nokkikaa kuin ennen ja iloisella liverryksellänne ilahuttakaa itseänne!

Kuljen huoneestani. Kuljen kadulla ohi akkunan, missä ikkunalauta on kuin pieni tunturimaja. — Minä kuljen kohti uutta kotia. Vanhan kimnaasin puissa punatulkkuset visertelevät iloisesti.

Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, minun vanha pesutuvantakainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun sairaissa korvissani kulkiessani vanhaa Kimnaasikatua; vanhat talot, niiden ullakot ja sokeat akkunat nyökyttävät minulle ikäänkuin ne mumisisivat minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun ruumisarkkukulkue siitä kulki ja kääntyi kadun läntiseen päähän yli kadulle ripotettujen havunoksien. Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen vanhaa tallin ovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten kaniinien kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla ja palvelustytöt ärsyttelivät sitä punaisilla esiliinoillansa ja tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan aitanoven yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika illoin kulki polkemaansa polkua akkunansa kautta palattuaan öisiltä lemmen retkiltään. Astun portaita, aukaisen pesutuvan oven, kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä astun kumartuen matalaan huoneeseen. Paksu tomukerros on seinällä, missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha uuni on lohduttoman kylmä; sen edessä usein lämmittelin ja katselin hiiloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kimnaasipihan vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla paarmailla punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten jättämä tyhjä viinipullo.

Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin tapaisen neliruutuisen akkunan ajattelen:

Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää eikä sitä markinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha kaappikello ennen rauhallisella, ijäisellä naksutuksellaan mittasi hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt sydämmenikin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KATUPEILIN KUVIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.