The Project Gutenberg eBook of Hämähäkki, by Maila Talvio

Rouva Vilenius ja hänen poikansa
Metsävalkea
Hämähäkki
Veljekset
Lokakuun tarina
Evangeline
Liitentaalin vanhukset
Isä ja poika

ROUVA VILENIUS JA HÄNEN POIKANSA

Rouva Vilenius asui sellaisessa luhistuvassa puutalossa, josta viime hetkellä tulee lehtiin uutinen otsakkeella »Häviävä kaupunkimme» ja jonka kivimuurit vähitellen kokonaan piirittävät. Vilenius vainaja oli ollut kanttori, juonut ja muutenkin elänyt huonosti. Rouva kärsi kaikki lasten tähden. Minnepä hän seitsemän pienen lapsen luota olisikaan lähtenyt. Vähitellen niitä oli kuollut, niin ettei jäljellä ollut kuin kaksi tytärtä, jotka jo aikoja olivat raataneet niukoissa oloissa suurten lapsijoukkojen eteen, ja poika, joka oli äidin luona. He elivät kädestä suuhun. Hiiret temmelsivät öisin katolla, kun äiti sairastellen valvoi. Ummehtunut ilma ja lääkkeiden haju kuuluivat heidän asuntoonsa kuten virkatut pikkuliinat, jotka kesät talvet peittivät heidän pöytänsä ja piironkinsa.

Nuorimmasta lapsesta, pojasta, tuli äidille kaikki kaikessa. Koko hellyys, joka isän aikana oli kitunut hänessä ainaisen paineen alla, kuten ruohonidut kellahtavina elävät tukinpään litistyksessä, oli ruvennut viheriöimään ja kohdistunut poikaan. Äidille koitti viimeksisyntyneen mukana aavistamattoman onnellinen elämä. Eivät muistot menneistä kärsimyksistä eikä toimeentulon niukkuus voineet sumentaa hänen päiviään. Hän riemuitsi lapsestaan, vaivasta, jota sen hoito tuotti, sen hymyistä, sen suudelmista, ja alkoi jo varhain nähdä unia sen tulevaisuudesta. Papiksi hän poikansa kouluttaa. Se on sentään jaloin virkamies mitä maailmassa voi olla. Kauhealta tuntuisi jos poika tahtoisi joksikin muuksi. Mutta kun hän alunpitäen kasvattaa häntä herranpelossa ja varhain vie hänet kirkkoon, niin kai oma halukin alkaa vetää juuri papintoimeen. Nyt ruvetaan jo säästämään kouluttamista varten. Mitä ikinä liikenee, pannaan säästölaatikkoon ja viedään pankkiin kasvamaan Sigurdille koulurahoja.

Pojan nimi oli Sigurd Valdemar. Hän oli saanut kauniit nimet, koska sellaiseen tuhlaukseen on varaa köyhälläkin.

Sigurd tuli kouluun ja oli ahkera ja tunnollinen, oikea papinalku, sanoivat tuttavat rouvat ja naapurinvaimot äidille. Ei häntä tavattu pahanteossa muiden poikien joukossa. Kirjojensa ääressä hän viihtyi ja auttoi äitiään kantamalla puita ja vettä. Hän ymmärsi jo varsin nuorella iällä säästää vaatteitaankin ja osasi koreasti selittää »ettei äidille tulisi paikkaamista». Muut äidit asettivat syystä hänet esikuvaksi vekaroilleen, jotka ilman minkäänlaista kelkkaa laskettivat alas iljankoisia kelkkamäkiä. Kumma kyllä eivät pojat kovin pahasti kostaneet Sigurdille. Jonkin lumipallon hän sai niskaansa, mutta välitunnilla sallivat he hänen auttaakin. Sigurd ei ollut imartelija eikä suosionhakija opettajien edessä ja hän kantoi hyveensä varsin vaatimattomasti.

Äidillä oli Sigurdista pelkkää iloa. Millä riemulla hän odotti poikaa kotiin koulusta, millä riemulla hän näki tämän kirjat kainalossa astuvan kouluun. Ja kaikkein onnellisinta oli illoin, kun. Sigurd ennen maatapanoa tuli sanomaan hyvää yötä. Tai kun he sunnuntaisin yhdessä astuivat kirkkoon: Sigurd kantoi äidin telttatuolia ja molemmat olivat parhaissa vaatteissaan. Portaissa hän auttoi äitiä käsipuolesta. Äiti oli oikeastaan viime aikoina tullut terveemmäksi, mutta Sigurdin hellyydenosoitus oli hänelle niin suloinen, että hän otti sen vastaan, vaikka olisi tullut aikaan omin neuvoin.

Kun Sigurd oli päässyt ylioppilaaksi, piti hänen koko kesä levätä äidin luona. Sen virkistyksen hän hyvin ansaitsi kaiken ponnistuksen jälkeen. Ylioppilastutkinto oli ollut erittäin hyvä. Mutta laihtunut oli poikakin.

Tuskin oli äiti ehtinyt viikon päivät häntä hoidella, kun taloon tuli kirje, joka pani elämän aivan nurin narin.

Sigurdille tarjottiin tointa suuressa maalaispappilassa. Rovasti itse kirjoitti. Hän tarvitsi nuorta teologia avukseen kesäkuukausiksi ja hänelle oli suositeltu ylioppilas Vileniusta tunnollisena miehenä. Pappila sijaitsi erittäin kauniilla paikalla järven rannalla, nuoria oli paljon ja itsestään oli selvää, että se nuori mies, joka tulisi auttamaan rovastia, otettaisiin jäseneksi perheen piiriin. Ainaisesti sama arkielämä rouva Vileniuksen asunnossa meni rikki kuin paperi tämän kirjeen tultua. Pojassa heräsi jotakin, jonka olemassaolosta ei hänellä ollut itselläänkään ollut aavistusta. Saada nähdä uusia seutuja, tulla suureen pappilaan, ehkäpä saada saarnata! Ansaita, päästä käyttämästä äidin varoja, auttaa äitiä! Muutamassa silmänräpäyksessä laukesi pojassa valloilleen nuoruus. Hän seisoi ikkunassa ja katseli sitä ainoaa puuta, joka keskellä kivimuureja oli uskaltanut taistella itsensä vihreäksi, ja kun hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, ei hän enää ollut sama kuin äsken.

Äiti tunsi kaikki mitä hänessä tapahtui ja kuin vihlovat veitsenterät kävivät läpi hänen sielunsa. »Minä kadotan hänet, minä kadotan hänet. Talossa on nuoria, ehkäpä kaunis tytär… Minä olen jo kadottanut hänet, hänen kasvonsa ovat jo muuttuneet, entinen nöyryys ja hiljaisuus ovat poissa. Silmissä palaa maallinen loisto.»

— Minusta tuntuu, että se olisi hyödyllistä tulevaisuudelleni. Tietysti minun tulee teitä ikävä, mutta täytyyhän meidän kumminkin olla erossa minun lukujeni aikana ja…

Kalseus, jommoista ei poika koskaan ollut tuntenut asettui kuin huuru hänen sydämensä ympäri.

— Minä en lähde, koska te itkette, se on selvää se, sanoi hän sydämettömästi.

— Olisiko sitten väärin, jos minun tekisi mieli. Ansaitsisinhan hiukan rahaa, luuletteko että on hauskaa antaa äitinsä kärsiä puutetta…

— En ole. Se ei käy laatuun. Nyt on minun vuoroni antaa teille. Pelkään velkoja. Minun täytyy ansaita.

— Sinä et lähde sentähden että tahdot ansaita ja lieventää äitisi puutetta, vaan sentähden, että sinun tekee mieli pois kotoa, sinä tahdot nuorten seuraan, sinä…

Sigurd laski takaapäin kätensä hänen olkapäilleen eikä neuvottomuudessaan osannut sanoa mitään. Äiti tarttui hänen käsiinsä ja vei ne huulilleen.

Sigurd veti pois kätensä. Kumma inho oli vallannut hänet ja hän vastasi vaivoin:

Huoneeseen tuli entistä tukalampi mieliala ja vähän ajan perästä sanoi
Sigurd:

— Ei se olisi väärin, tietysti ei. Lähde sinä vain, en minä sinua pidätä. Lähde huomispäivänä…

Rauha heidän ennen niin hiljaisesta kodistaan oli poissa. He kiusasivat toisiaan aamusta iltaan eivätkä öisin voineet nukkua pahan omantunnon takia. Heissä paljastui ja kehittyi ilkeitä, rumia luonteenominaisuuksia, joita he häveten ja ihmetellen silloin tällöin itse näkivät, mutta joille he silti antoivat niin paljon valtaa, että heidän päivänsä olivat täydelleen myrkytetyt. Kun Sigurd vihdoin viime tingassa oli lähettänyt rovastille myöntävän vastauksen ja ratkaiseva askel siis oli otettu, rauhoittui äiti tai oikeammin sanoen alistui kohtaloonsa ja pani kaiken tarmonsa matkavalmistuksiin. Poikakin pääsi sen verran ennalleen, että saattoi kohdella äitiä tyynellä arvonannolla, jollei entinen hellyys palannutkaan.

Hänen kirjeensä maailmalta sensijaan olivat avomieliset ja täynnä huolenpitoa äidin voinnista. Tuntui siltä kuin siellä kaukaisuudessa viime ajan kuilu olisi mennyt umpeen ja kouluajan hyvyys palannut. Hänen oli hyvä suuressa pappilassa. Hän viihtyi ensi hetkestä alkaen. Pelattiin krokettia ja pantiin toimeen huvimatkoja järvelle. Hänen varsinaisena tehtävänään oli auttaa rovastia kansliatöissä ja raamatunselityksilläkin hän oli usein »portinavaajana» kulkenut rovastin mukana. Jonakin sunnuntaina piakkoin tuli hänen pitää ensimmäinen raamatunselityksensä eräässä pitäjän syrjäkylässä. Evankeliumijuhlia varten hän niinikään jo valmisti puhetta ja rovasti oli antanut toivoa, että hän syksymmällä saisi saarnata kirkossa.

Äiti otti vastaan kirjeet pelolla ja luki ne sykkivin sydämin. Tämä uusi valoisuus pojassa tuntui hänestä synnilliseltä, ja varoitukset että äiti säästäisi itseään eikä rasittuisi — huutavalta ivalta. »Minä olen hänet kadottanut, minä olen hänet kadottanut!» nyyhki hänen sielussaan. »Enkö sitten jo tarpeeksi ole kärsinyt — pitikö tämä viimeinen minulta otettaman!»

Vaikka Sigurd ei ollut maininnut mitään sinnepäinkään, tuli hänelle tunne, että talossa on nuori tytär — he soutelevat järvellä — he istuvat yhdessä verannalla — he ovat krokettipelissä yhtä puolta. Kirkossa he joutuvat sunnuntaisin rinnan. Kyllä äiti tietää, kyllä äiti tuntee, vaikka hänelle ei sanotakaan.

Äidin kirjeet olivat hyvin lyhyet. Tosin heikko kirjoitustaitokin pani esteitä, mutta pääasiassa puuttui häneltä halua. Pojan kirjeet kylmenivät samassa määrin kuin äidin lyhenivät. Ne käsittelivät yhä ulkopuolisempia asioita ja kuvasivat tarkoituksellisen kauan raamatunselitystilaisuuksia ja evankeliumijuhlia. Huviretkistä ja krokettipelistä ne eivät enää hiiskuneet sanaakaan. Kun Sigurd oli nostanut ensimmäisen kuukausipalkkansa, lähetti hän siitä puolet äidille ja hänen kirjeensä oli lämpimämpi kuin moneen aikaan.

Silloin itki äiti ilosta, kertoi tapauksen naapurinrouville, ruokakaupan myyjättärelle ja erinäisille ihmisille, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Juhlallinen oli se Sigurdin kirje, jossa hän kertoi ensimmäisestä saarnastaan. Kirkko oli ollut täpötäynnä, hän oli jo ehtinyt saada ystäviä pitäjässä, oli sattunut aurinkoinen sunnuntai ja valonsäteet olivat kauniisti langenneet alttarin ja penkkien yli. Häntä oli alussa kauheasti pelottanut. Sakaristossa odottaessa oli ollut aivan sietämätöntä, mutta vauhtiin päästyä hän oli laskettanut aivan sujuvasti eikä hän lopulta ollut tarvinnut edes konsepteja. Ihmiset olivat sulaneet itkuun. Saarnan jälkeen oli ollut suloinen olla, aivan niinkuin konfirmaatiosunnuntaina, kun oli palattu kirkosta ja istuttu sohvassa rinnan äidin kanssa ja juotu limonaadia — muistaahan äiti. Pastori oli tullut häntä onnittelemaan, niinikään monet seurakuntalaiset — rovasti itse oli matkalla, joten hän ei kuullut saarnaa. Sigurd oli nyt aivan vakuuttunut kutsumuksestaan. Hänelle oli kun olikin käynyt selväksi, että ihanaa on julistaa elämän sanaa ja palvella Herraa.

Äidin oli mahdoton enää vastustaa onnen tunnetta. Kirje kädessä hän juoksi naapuriin ja siellä itkettiin ja juotiin kahvia yhdessä.

Kun puoli kesää oli kulunut, rupesi äiti odottamaan poikaa kotiin, paikkaili hänen vaatteitaan ja osti uutta niin paljon kuin sai rahalla, jonka poika oli lähettänyt. Aika kului nopeasti ja valoisasti. Äiti näki unta Sigurdin omasta pienestä pappilasta, jossa hän, äiti, hoitaa taloutta. Myöhemmin tulee Sigurdista rovasti; jollei äiti silloin enää elä, menee poika tietysti naimisiin. Ja kuka sitä vielä tietää mikä Sigurdista tulee. Vaikkapa piispa.

Ennätti sitten se onnellinen päivä, jolloin Sigurd palasi. Oi, hän oli niin muuttunut, ettei äiti tietänyt uskaltaisiko kiertää kätensä hänen kaulaansa. Kasvanut, lihonut, miehistynyt — ja saanut hiukan viiksiä! Ihmettä kun hiuksetkin olivat käyneet kähäriksi. Hän astui sisään iloisempana kuin milloinkaan ja ääni oli suuri ja sointuva. Kodin pienet suojat tulivat liian ahtaiksi hänelle. Hän juoksi silmänräpäyksessä paikasta paikkaan läpi molempien huoneiden ja tapasi kaikki paikoillaan ja ennallaan. Ja äiti? Hyvänen aika, äiti oli voimistunut ja nuorentunut. Ihan totta! Se oli aivan kummallista.

— Näettekö te, äiti kulta, tuntuu siltä kuin ero olisi ollut meille molemmille terveellinen.

Sanat sattuivat äitiin ja jäivät okaaksi sydämeen. Ei hän mitään sanonut, mutta hän tunsi paikalla, että kuilu ei ollut mennyt umpeen, vaan suurentunut. Kautta rantain hän sai vähitellen selkoa siitä, että hänen aavistuksensa olivat olleet aivan oikeat. Talossa oli ollut nuori tytär, kuutamoiltoina oli kävelty yhdessä, jopa oli luettu raamattuakin. Ja tyttö oli ihmeellisenä ensisaarnan sunnuntaina istunut etupenkissä keskellä auringonvaloa ja rukoillut nuoren saarnaajan puolesta. Sigurd oli arka näistä asioista, äiti uskalsi kajota niihin vain hyvin varovasti. Kirjeistä, jotka Sigurdille tulivat, tuntui yksi hyvin epäilyttävältä, mutta äiti ei saanut tietää mistä se oli. Sigurd ei unohtanut sitä esille, se ei ollut edes hänen laatikossaan. Hän säilytti sitä kai taskussaan. Ja se oli tietenkin pappilantyttäreltä.

Sigurd viipyi kotona vain kaksi viikkoa ennen yliopiston alkamista ja äiti päästi hänet luotaan levottomana ja tuhansin varoituksin. Kun hän palasi joululomalle, oli nähtävästi jo jotakin ratkaisevaa tapahtunut. Hän eli niin omissa maailmoissaan, ettei huomannut äitinsä epätasaista mielentilaa, tai jos huomasi mielialan talossa harmaaksi, läksi kävelemään ja viipyi poissa tuntikausia. Kirjeenkantajan tuloaikoina hän aina oli kotona.

Äitiä alkoi jo raivostuttaa. Hän synnyttää lapsen henkensä kaupalla maailmaan, hän valvoo, hän hoitaa, hän raataa, hän säästää, hän rakastaa, hän kärsii — hän on valmis ottamaan silmät päästään antaakseen ne lapselleen, ja näin häntä kohdellaan. Ventovieraan, nuoren tyttöletukan takia, olennon, joka ei ole nähnyt mitään vaivaa, ei mitään kärsinyt, työnnetään hänet syrjään, asetetaan toiselle sijalle, ehkäpä pyyhitään pois mielestä kokonaan. Se on toki liikaa. Hän ei tule sitä kärsimään. Varokoon vain, joka tulee riistämään häneltä hänen ainoansa.

Loppiaisaattoiltana sattui Sigurd olemaan poissa, kun kirjeenkantaja tuli, ja äiti joutui kiusaukseen.

»Minä olen hänen äitinsä ja minulla on oikeus tietää kaikki hänen asiansa.»

Hän avasi kirjeen ja luki sirolla tytön käsialalla piirretyn alun: »Rakkahimpani, Sigurdini!» Käsiala oli selvää, hänen oli helppo tavata läpi kirje. Siinä puhuttiin rakkaudesta ja Jumalasta ja pikaisesta tapaamisesta ja lopuksi sanoi tyttö pelkäävänsä Sigurdin äitiä, mitä tämä tulee hänestä sanomaan. Kuinka hän ensinkään uskaltaa astua tämän eteen.

Sigurdin äiti nauroi kuin olisi saanut morsiamen kiinni pahanteosta. Hän tuntee siis itsekin tekevänsä jotakin rumaa tunkeutuessaan äidin ja hänen ainoan poikansa väliin! Kuuma vahingonilo täytti äidin mielen. Hän viskasi kirjeen tuleen ja antoi poikansa kulkea odottamassa postia. Parin päivän kuluttua Sigurd kysyi, eikö mitään ollut tullut, ja äiti vastasi kieltävästi. Hän nautti siitä että Sigurdkin sai kärsiä. Kyllä oli kärsimistä hänellä, äidillä.

Eikö poika aio mitään kertoa? Kihloihin mennään ilman että kysytäänkään äidiltä, vaikka koko elämän ajan on puhuttu siitä, että asutaan yhdessä, äiti ja poika. Äidin täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen, että poika oli aikonut puhua. Hän oli yrittänyt, äiti oli sen selvästi nähnyt, mutta sitten oli käynyt niin tukalaksi, ettei hän ollut voinut jatkaa. Ja päivä päivältä kävi tukalammaksi.

Eräänä iltana vihdoin tuli Sigurd ulkoa, nähtävästi luja päätös mielessä, ja kävi suinpäin käsiksi asiaan:

— Äiti, minun on joka päivä pitänyt puhua teille siitä. Vaikka kyllä olen huomannut, että te sen tiedättekin: minä olen kihloissa.

— En tiedä, mistä minä tietäisin! Ethän ole mitään sanonut. Onhan meillä päinvastoin ollut sellainen sopimus, että asutaan yhdessä kuten tähänkin asti.

Niinhän sitä ihminen lapsena päättää, mutta toisin käy myöhemmin elämässä.

— Mutta mitä tässä on ymmärtämistä? Minä olen löytänyt tytön, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Aiomme mennä naimisiin kuten kaikki muut. Niinhän tekin ja isä aikoinanne olette tehneet.

— Isäni ja äitini pakottivat minut naimisiin kun meitä oli kotona liian monta lasta. Minä olin kuudentoista vuoden vanha. En ollut täyttänyt viittäkolmatta, kun isäsi kuoli. Sinä synnyit vasta sitten…

— Älä sinä pyytele anteeksi. Pilkkaa se on. Kysy morsiameltasi, olkoon hän kuka tahansa, eikö hänkään ymmärrä tätä asiaa, eikö häntä pelota astua minun eteeni…

— Minä rakastan sinua. Minulla ei ole mitään muuta. Minä kuolen jos kadotan sinut.

— Ettehän te kadota, mitä te nyt. Päinvastoinhan te saatte tyttären lisää. Jos te tietäisitte miten hyvä ja suloinen hän on. Jahka hän tulee tänne, niin te ihastutte.

— En ymmärrä teitä. Te olette aina ollut minulle niin hyvä ja hellä ja nyt yhtäkkiä… Te ette vähääkään välitä minusta.

— Niinkuin minä rakastan sinua ei yksikään äiti maailmassa ole rakastanut.

Elämä kodissa kävi mahdottomaksi. Se oli yhtä ainoaa väärinymmärtämistä, selittämistä, sopimista ja uutta väärinymmärtämistä. Sigurdista tuntui kuitenkin aivan varmalta, että kun äiti saa nähdä hänen suloisen Anna-Liisansa, niin hänen täytyy sulaa. Anna-Liisaa on mahdoton vastustaa. Piti sentään valmistaa tyttöä kaikkien mahdollisuuksien varalle. Ja niin kirjoitti Sigurd pitkälti äidin taudista ja kuvasi, miten kovaa hänen elämänsä on ollut.

Valmistautuessaan lähtemään asemalle tyttöään vastaan tuli poika äidin luo ja laski käden hänen olkapäälleen.

Pyyntö oli sydäntäsärkevän vakava. Se sattui äitiin kuin veitsen pisto. Hän ratkesi itkemään ja painoi Sigurdin kättä niin että hänen sormensa jälkiin tuli valkoiset kohdat. Väkisin irtaantui poika.

Äiti oli kuitenkin tyyni ottaessaan vastaan Anna-Liisan. Sydämellisyyttä ei hänen käytöksessään ollut nimeksikään, mutta hän oli utelias ja laskevan kohtelias. Sitä kesti niin kauan kun Anna-Liisa oli peloissaan ja arka. Mutta niin pian kuin tytön synnynnäinen hilpeys pääsi voitolle ja hän alkoi liikkua vapaammin, pingottui äidissä pingottumistaan suvaitsemattomuus. Anna-Liisan piti saada tutustua jokaiseen esineeseen Sigurdin kodissa. Hän silitti kaikkia vanhoja pöytäliinoja ja pikkukoristuksia. Kun hän vihdoin tuli pienen pöydän ääreen, jonka ääressä Sigurd koulupoikana oli työskennellyt, ja näki mustepilkut ja lapselliset kaiverrukset puussa, riemastui hän niin että karkasi Sigurdin kaulaan.

Silloin läksi äiti keittiöön. Nuoret heräsivät siihen että ovi kierrettiin lukkoon.

— Mikä kauhea ihminen minä olen, kuiski Anna-Liisa. — Unohdin että äitisi on sairas. Kuinka minä taas olen melunnut. Mutta hän oli niin reippaan näköinen ja ystävällinen. Voi, mene nyt noutamaan häntä sisään. Minä olen hiljaa, lupaan sen. Voi, voi kuinka paha tämä oli. Anna minulle anteeksi. Kun hänkin voisi antaa. — Minä niin pelkään. Kuule, minä uskon että hän suuttui minulle ikiajoiksi. Hän ei varmaankaan pidä minusta. Hän ei koskaan tulekaan pitämään. Saat uskoa. Miten silloin käy.

— Ehkä on paras että me nyt lähdemme hotelliin. Äiti on väsyksissä, hänen piti tietysti leipoa ja järjestää tuloasi varten, vaikka kuinka olisin selittänyt että se on tarpeetonta.

Sigurd ei millään rukouksilla tahtonut saada äitiään avaamaan keittiön ovea. Ei tullut kysymykseenkään että hän olisi taipunut liikkumaan sanoakseen Anna-Liisalle hyvästi. Vielä vähemmin sai Anna-Liisa tulla hänen luokseen. Hyvästit jäivät sanomatta. Mutta matkalla Sigurdin kodista painoi nuoria alakuloisuus, joka oli kuin paha enne. Sigurdin täytyi koettaa selittää, Anna-Liisan ymmärtää. Kummallekin oli yhtä vaikeaa.

He päättivät vielä ennen junan lähtöä käydä harjulla, jonka lehdot ja polut läheisesti liittyivät Sigurdin elämään. Sigurd tahtoi morsiamelleen näyttää muistojen paikat ja näköalat järvelle ja metsään. Kun he tulivat ohi portin, josta mentiin kivimuurien keskitse rouva Vileniuksen asunnolle, rupesi Anna-Liisa tahtomaan että Sigurd pistäytyisi katsomassa, miten äiti voi. Sigurd taipui vastenmielisesti. Mutta Anna-Liisa selitti reippaana, että hän lähtisi edellä harjulle, löytäisihän hän sinne, ja Sigurd tulisi hetkisen perästä. Hän oli kuin nuoruus, kun hän, kasvot hymyillen vaaleiden turkisten sisästä, talvi-illan hämärässä kääntyi nousemaan katua, joka johti harjulle.

— Älä tule tänne. Mene hänen kanssaan. En tarvitse sinua, tulen yksinkin toimeen.

Hän putosi takaisin entiselle paikalleen keittiön ikkunan ääressä ja painoi kasvonsa ruutuun. Kun Sigurd rupesi sytyttämään lamppua, tuli hän ja löi lampun hänen käsistään. Se kolahti lattiaan ja meni säpäleiksi. Kaikki mitä poika yritti sanoa, ärsytti häntä. Hän ei enää istunut paikoillaan. Hän liikkuili kynttilän valossa oudon jäntevänä ja hiiviskellen kuin kissa.

Sigurd seisoi hetkisen äänetönnä ja katseli häntä. Hän oli selvästi tullut mielipuoleksi. Lääkäri oli noudettava. Mutta voiko äitiä jättää yksin? Ja harjulla käveli Anna-Liisa odotellen.

Sigurd juoksi naapuriin ja sai sieltä väkeä pitämään äitiä silmällä. Sitten hän kiiruhti telefoniin, mutta tapasi vasta kolmannen lääkärin kotona. Kun hän pääsi takaisin äitinsä luo, oli tämä lähettänyt pois naapurit ja virui lattialla suonenvedontapaisessa kouristuksessa. Hän löi poikaa kasvoihin, jos tämä yritti likelle. Naapurit hän uhkasi tappaa, jos heitä kutsuttaisiin tänne. Vihdoin tuli lääkäri, antoi jotakin rauhoittavaa ja lupasi palata huomenna. Kun Sigurd lopuksi pääsi kadulle, juoksi hän mielettömänä pimeälle harjulle, vaikka tiesi Anna-Liisan jättäneen ei yksin harjun vaan kaupunginkin. Otsaansa painellen hän kiiruhti polulta polulle etsien jälkiä lumesta. Hän syöksyi hotelliin ja kuuli että neiti oli lähtenyt. Ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei ollut käskenyt mitään sanoa.

Hän on sairas, sairas, koetti hän puhella itsekseen. Jumala, anna minulle anteeksi.

Äiti nukkui tasaisesti hengittäen. Sigurd kirjoitti morsiamelleen. Puoliyö oli aikoja sitten mennyt, kun hän yritti saada unta. Turhaan. Äiti heräsi vasta aamulla. Hän oli terve ja iloinen ja tahtoi nousta. Sigurd ei päästänyt häntä ylös. Mutta lääkäri antoi luvan. Se ei ollut ensinkään vaarallista, pieni hermokohtaus vain. Pitää säännöllisesti nauttia lääkkeet ja välttää mielenliikutuksia.

Sigurdin oli vaikea pysyä äidilleen ystävällisenä. Syntiset ajatukset vaivasivat häntä.

— Katso sinä ettet tapa äitiäsi, sanoi rouva Vilenius kerran kantaessaan ruokaa pöytään. Hän oli laskevinaan leikkiä. Ääni oli ystävällinen ja kasvotkin hymyilivät.

— Joko sinä taas alat, sanoi äiti ja painoi käden sydänalaansa vastaan.
— Ja lääkäri kun juuri sanoi ettei saa olla mielenliikutuksia.

Sigurd nousi pöydästä ennenkuin oli kajonnutkaan ruokaan ja läksi ulos. Äiti huusi turhaan hänen jälkeensä. Hän palasi myöhään, mutta äiti istui yhä odottamassa katetun ruokapöydän ääressä. Hän ei ollut kipeä, hän hymyili ystävällisesti ja pyyteli hellästi syömään. Sigurd ei huolinut mistään. Hän sulkeutui kirjoittamaan morsiamelleen toista kirjettä ja sai kirjoittaa hänelle kolmannen ja neljännen. Vastausta ei kuulunut, päivät kuluivat tukalassa odotuksessa. Vihdoin, juuri ennenkuin Sigurdin piti lähteä Helsinkiin, tuli Anna-Liisan kirje.

minun on vaikea tätä kirjoittaa ja sinun tulee olemaan vaikea sitä lukea. Ei kuitenkaan ole mitään keinoa. Rakkaat kirjeesi olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Olen itkenyt ja valvonut niin paljon, että olen kuin sammuksissa. En näe mitään keinoa. Kukaan nainen ei voi ottaa sinua äidiltäsi, hän rakastaa sinua liiaksi. Hänen kuolemansa olisi menettää sinut, sinä ymmärrät ettei kukaan nuori nainen tahdo ruveta murhaajaksi.

Minua hämmästyttävät omat tyynet sanani. Kuitenkin on ollut kovin vaikeaa päästä tähän selvyyteen. Kun siellä harjulla viluissani kävelin, paleltui minusta jotakin. En voinut sille mitään. Sinä vain olisit voinut minua lämmittää. Mutta sinä et voinut jättää sairasta äitiäsi. Nyt on myöhäistä. Ehkä olen sinulle liian ankara, ehkä joku toinen nainen voi tyytyä toiseen sijaan sydämessäsi. Minä en voi jakaa kenenkään kanssa. Jos minä sinut ottaisin, tappaisin äitisi. En voi.

Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin. Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.

Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.

— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?

— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle. Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä maan päällä jota minä niin vihaisin.

Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika säpsähti hänen kosketuksestaan.

— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.

Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui kehittyvän pitkä, vakava hermotauti.

Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.

— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt.
Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.

— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa…

Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää uskaltanut puhua pienestä pappilasta.

Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut varoja.

Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi hänelle velaksi.

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita. Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.

Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista heillä ei ollut toisilleen.

Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.

METSÄVALKEA

Vasta pari päivää sitten oli Harsian isäntä tuonut kotiin nuoren emäntänsä. Tuliaisjuhlia ei vietetty Harsiassa, koska vanha emäntä oli heikkona sairaana, juotiin vain kahvit omin joukoin ja soluttiin siitä yhtä päätä tavalliseen päiväjärjestykseen. Tietenkin oli väellä paljon puhumista isännästä ja emännästä, yksi ja toinen pila laskettiin siitä, ettei isännän käsi enää muualla olisi ollutkaan kuin emännän kaulassa, ja tarkaten seurasi jokainen silmä emännän mutkia. Vaitelias hän oli näin alussa, kun ei tuntenut talon tapoja eikä paikkoja. Lienee ehkä ollut ikävissäänkin. Muuten hän tuntui kaikin puolin mukavalta, sitä ei voinut kieltää, oli työteliäskin tullakseen niin suuresta paikasta ja ollakseen niin nuori. Oli siinä koko ikäero hänen ja isännän välillä, mutta eivätpä vuodet isäntääkään painaneet: pulska ja punainen hän oli katsella. Ja ylpeä emännästään ja onnellinen. Taloon oli emännän vuoksi teetetty paljon uutta, kamariin keittiön taakse pantu paperit ja ostettu leveä, kahden maattava vuode, sekä saliin tuotu kaupungista plyyshiset huonekalut. Isännän sisar, joka oli pitkät vuodet ankaralla kädellä hoitanut taloutta, siirtyi kokonaan vanhan emännän puolelle. Tuiki tarpeellista olikin niin sairaalle ihmiselle, että omainen oli aina lähettyvillä. Sisar oli ollut ensimmäisenä kehoittamassa isäntää naimisiin, hän oli väsynyt, pariakymmentä vuotta vanhempi veljeään kun oli, ja päätteli, että nuori terve ihminen tuo uuden olon taloon. Ja niin näytti käyvänkin. Isäntä oli yhtenä päivänpaisteena ja varmaan emännästäkin tulisi hyvä, jahka hän siitä tottuisi talon tavoille.

Oli, kuten sanottu, kulunut pari päivää siitä kun isäntä toi kotiin emännän. Oltiin aamiaisella. Puhuttiin samasta, mihin jonkin ajan kuluessa aina oli palattu: häistä. Suurelliset ne olivat olleet: kaksisataa kutsuvierasta ja hyvä joukko kuokkaväkeä. Pitopuuroakin oli ollut saaveittain ja kahvia kannettu ämpärillä. Miehet äännähtivät silloin tällöin ihmettelynsä merkiksi, tytöt pöydän alapäässä istuivat ääneti, mutta ottivat varteen jokaisen sanan. Emäntä itse oli jalkeilla täytellen vateja kun ne tyhjenivät. Hänen lauhoille kasvoilleen puhkesi liikutus aina kun hänen kodistaan ja haistaan puhuttiin. Turhaan hän koetti sitä pidättää, turhaan painuivat luomet silmille, kun hän läheni pöytää ja asettui miehensä rinnalle. Hehku poskilla ja kosteus silmäripseissä ilmaisivat hänet.

Äkkiä alkoi etumies Antti palojen välillä vilkuilla ulos ikkunasta ja vihdoin hän kokonaan lopetti syöntinsä. Silloin rupesivat muutkin miehet katsomaan ikkunaan.

Poutaisella taivaanrannalla kulki hiljalleen pilvi, joka oli niin harmaa, että sitä tuskin erotti. Jos se olisi pysynyt paikoillaan, ei se olisi ollut mikään, mutta sen liikkuminen ja kasvaminen saattoi tietää pahaa.

Hetken tuijottivat miehet päät yhdessä ikkunasta ja tytöt olivat syömättä. Sitten sanoi isäntä:

— Mikäs sinne nyt olisi valkean pistänyt, eihän sinne olisi pitänyt olla asiaa kenelläkään, sanoi tallimies.

Miehet tuijottivat taas ääneti ikkunaan. Oli niin hiljaista, että kärpästen surina pääsi hallitsevaksi huoneessa ja siitä erottautui joka paukahdus, jonka kuusipuut liedellä päästivät.

Kaikki kääntyivät häneen päin. Hänen silmänsä olivat auki, talonväki katsoi häntä ensimmäisen kerran silmiin ja huomasi niissä oudon pelästyksen. Hän tuntui näkevän jotakin jota muut eivät nähneet.

Isännän käsi oli jo emännän olkapäällä ja hän pisti koko pelästyksen leikiksi. Uhkaava pilvi taivaanrannalla oli todella sekaantunut pitkien poutien autereeseen. Miehet jatkoivat aterioimista, isäntä ja emäntä menivät kamariin. Rengit vaihtoivat silmää ja naurahtivat. Kylläpä se oli hellää, tiesihän sen näin alussa.

Isäntä vei emännän vuoteen laidalle, joka uudenuutukaisine lakanoineen ja peitteineen vielä oli järjestämättä. Emännän silmäluomet painuivat alas kun toinen häntä kosketti, hän huitoi kärpäsiä menemään ja naurahteli häveten äskeistä pelästystään.

— Kukas nyt sillä lailla, kuiski isäntä kuin lapselle ja huumaantui nuoren naisensa kukoistuksesta. — Ethän sinä enää pelkää. Rauha… Rauha, kukas se niin pelästyi. Eihän enää särje päätä?

— En minä ymmärrä, mikä minulle tuli. Onpa noita kärpäsiä… En minä ymmärrä. Niinkuin jokin aavistus.

— Ei saa olla aavistuksia, puhui isäntä hänen korvaansa ja hengitti hiusten tuoksua niskassa. — Eihän enää tule. Sano, sano ettei enää tule.

Isäntä ja emäntä erkanivat nopeasti toisistaan. Isäntä meni keittiöön, mutta emäntä ei voinut näyttää polttavia poskiaan, vaan jäi hypistelemään kellastuvia lehtiä kukkasessa ikkunalla ja rupesi vähän toinnuttuaan järjestämään vuodetta. Hän kuuli miesten puheen keittiössä käyvän yhä äänekkäämmäksi ja askelten kiireesti kulkevan yli keittiön permannon ja eteisen siltapalkkien. Isäntä käski tallimiestä nopeasti panemaan hevosen aisoihin. Kamarin ovi kiskaistiin auki ja isäntä astui huoneeseen. Hän oli päättäväinen ja tarmokas.

— Se on Uudellakorvella, puhui hän vetäessään saappaita jalkaansa. — Onneksi on näin tyyni. Sillä kulmalla on kaksi meidän torppaa, kyllä kai niistä jo on huomattu valkea. Lähdemme nyt yhtäkaikki. Kai sieltä päivälliseksi päästään kotiin. Älä sentään säikähdä, jos vähän viivyttäisiin. On näin kuiva aika.

Isäntä sipaisi vaimonsa olkapäätä ja lähti juoksujalan menemään. Pian hän saavutti Antin, mutta nuoremmat miehet pysyivät edellä. Tallimies tapasi isännän ja Antin ahteessa ja siitä he lähtivät ajamaan minkä hevonen pääsi. He katosivat tomupilveen. Mutta emäntä viipyi kuin naulattu ruusupensaan luona rakennuksen kulmalla katsomassa sauhua, joka viattomasta alustaan oli kasvanut vaaralliseksi voimaksi. Milloin tuprusi metsänlaidasta ilmaan kuin jättiläiskokoisia villahahtuvia, milloin hulmahti sauhu levälleen ikäänkuin tuuli olisi pullistanut purjetta.

Päivä paahtoi, linnut eivät jaksaneet äännähtää kuumuudessa. Ainoastaan turilas teki työtään ruusupensaassa ja hyrähti lähtiessään lentoon. Pihan toiselta puolen kuului sairaan emännän voihke. Häneltä piti salattaman kaikkea ikävää, mutta hän otti ilmasta kiinni kaiken levottomuuden ja kävi aina silloin tavallistakin huonommaksi.

Miehet ajoivat täyttä karkua. Rautalapiot ja kanget linjaalittomilla rattailla rämisivät niin että vain huutamalla sai kuuluville puheensa. Eipä miehillä ollutkaan mitään puhumista. Jokainen ajatteli erinäisiä metsävalkeita, joita elämänsä mittaan oli ollut sammuttamassa, ja jokaisen katse oli sauhussa. Saattoi selvästi havaita, että valkeaa vastaan taisteltiin. Kulmakunnan torpparit olivat tietenkin työssä. Ylämaata noustaessa vihdoin tuli vastaan palaneen käry ja mäen päältä näkyi koko tuho. Solakka mäntymetsä, Harsian isännän ylpeys, paloi heleällä lieskalla. Liekit kiemurtelivat käärmeinä pitkin kangasta, hyppelivät ylös puiden runkoja, kiepauttivat itsensä latvaan ja sujahtelivat siitä pitkien matkojen päähän, mennessään hihkuen ja huristen. Tuli oli selvästi saanut alkunsa ladon laidasta, missä Harsian viljelykset olivat, ja siitä lyhyintä tietä samonnut kanervia myöten petäjikköön.

— Ladon nurkalta, ajatteli isäntä. Tietysti — mistäs muuten. Olisihan minun näkemättäkin pitänyt tietää se. Se lato on hävitettävä. Minun olisi aikoja sitten pitänyt hävittää se.

Hän huomasi jo näin ajatellessaan päätelmänsä mielettömyyden ja löi ohjasperillä hevosta, joka kiihtyneenä tulen tohinasta, sieraimet levällään ja kupeet vaahdossa muutenkin oli pannut liikkeelle kaikki voimansa.

Miehiä odotti kuuma työ. Väki torpista, joiden rakennukset saattoivat joutua vaaraan, oli alunpitäen ollut sammuttamassa. Myöhemmin saapui väkeä kylästäkin ja illansuussa saatiin tulen valta kukistetuksi. Harsian miehet sanoivat suurkiitosta vieraille ja jäivät myöhempään sammuttelemaan kohtia, jotka uudelleen syttyivät palamaan. Kilometrin ala mitä kauneinta metsää oli mustana. Väsyneinä ja nokisina liikuskelivat ihmiset palaneella tantereella, hiiltyneiden puunrunkojen keskellä ja lausuivat silloin tällöin sanasen vahingon suuruudesta. Miten tuli olikaan mahtanut syttyä? Nähtävästi sitä oli pidelty varomattomasti ladon nurkalla. Isäntä kirosi, kun astui ladon ohi. Etumies katsoi häneen pitkään. Kerran kuuli isännänkin suusta kirouksen. Ymmärsihän sen — tällainen vahinko.

— Tuon saa tuosta hävittää, sanoi isäntä ja paiskasi kekäleen vasten ovea.

Hevonen, joka oli pantu kiinni ladon taakse, juoksi esiin pelästyneenä raskaasta iskusta.

Isäntä huomasi puhuneensa järjettömiä ja vaikeni. Väsyneinä istuutuivat miehet rattaille ja kääntyivät ajaessaan silloin tällöin katsomaan taakseen.

— Kaipa torpanväki pitää huolen ettei uudelleen pääse irti, sanoi isäntä, koettaen tyynellä puheella parantaa äskeistä kiihtymystään.

Kukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä. Nälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää itseään mielin määrin.

Ilta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella. Sillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä tanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin isännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen kulmalta vaaleapukuisen naisen.

Isännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut väsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla, että hänellä oli vaimo, että olisi lapsia… Liikutus tyrskähti hänen rintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka hänen työssään olivat raatanet väsyksiin.

— Totta kai emäntä…, sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän sanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi.

Emäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina.
Mutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen.

Parin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä mittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä. Siellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen toivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan katsomaan kohti Uuttakorpea.

Mutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti aamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat tuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta.

— Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset siinä ovat vaarassa.

— Mutta eihän siinä enää mikään voi palaa. Eihän heinämaan pitäisi palaa enempää kuin kaurankaan.

Tehden toisilleen harmin ja ihmettelyn sekaisia kysymyksiä riensivät miehet matkaan. Isännän ottaessa jalkaan saappaita kysyi emäntä:

— En. Mutta voihan joku olla salassa. Tai voi tämä olla huolimattomuuttakin… Eihän Rauha säiky — eihän oma Rauha… Ne ovat torpista jo sammuttaneet ennenkuin ehdimme perillekään. Rauha on rauhallinen.

Isäntä naurahti sanaleikkiään ja koetti reippaasti pyöräyttää emäntää, ettei hän taas täällä yksin murehtisi. Mutta hänen sisässään kuohui ja hän päätteli, että kyllä nyt kunniansa kuulee syyllinen, oli hän sitten kuka vain.

Matka kului samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, sillä erotuksella vain, että ensimmäisellä kerralla oli oltu pelästyneitä, nyt harmistuneita. Varsinkin kun savusta huomattiin, että tuli pian saataisiin tukahtumaan. Sammuttajien voitto oli niin selvä, että isäntä puolitiestä päästi rengit kotiin ja yksin jatkoi matkaa. Hän huomasi jo mäeltä, että ladon edessä oli sekä miehiä että naisia. Jonkinlainen hajoitettu rovio savusi kanervakankaalla viljelysmaiden ja kuloksi palaneen mäntymetsän välillä. Äärimmilleen asti ihmeissään ja jännityksissään tuli isäntä torpanväen joukkoon.

Hänen ei tarvinnut kehoittaa heitä kertomaan. He olivat niin kiihdyksissään siitä mitä oli tapahtunut, että puhuivat toistensa suuhun. Ladon kupeelle oli tekemällä tehty rovio kuivista risuista ja katajista ja sytyttämällä sytytetty se palamaan. Jonkin verran oli kipinöitä lennellyt metsään sytyttäen siellä täällä, mutta kaikki oli toki saatu sammumaan, kun heti oli huomattu. Olisi tuuli ollut toinen, niin olisi lato mennyt. Sitä kannatti ihmetellä, kuka oli rohjennut yön aikaan koota rovion ja aamukasteen haihduttua sytyttää katajat. Miehet olivat ennen maatapanoaan kiertäneet koko palaneen alueen eikä ollut tuntunut käryäkään. Vaimot, jotka pelkäsivät huoneita, olivat yönkin aikaan menneet ulkosalle tähystelemään, mutta niin ovelasti oli pahantekoa harjoitettu, ettei kuulunut eikä näkynyt mitään. Kun valkea huomattiin, oli ladon kupeella kohonnut tulipatsas, yhtä korkea kuin lato. Toinen torppari oli ollut hiomassa viikatteita, toinen panemassa hampaita haravoihin ja molemmat olivat juoksujalan tulleet ladolle ja olipa valkea toki saatu tukahtumaan.

Ei voinut syyttää paimenia, sillä niillä tienoin ei kulkenut edes vieraita karjoja. Jokainen kävi mielessään läpi erinäiset epäilyttävät henkilöt ja jonkun nimi mainittiinkin, mutta sittenkään ei saatettu uskoa ketään pitäjäläistä mahdolliseksi tällaiseen ilkitekoon.

Päätettiin että kulmakunnan torpparit vuoronperään valvoisivat seuraavat yöt pitäen latoa ja ympäristöä silmällä.

Seuraavana aamuna heräsi kylä kirkonkellojen soittoon ja kun ihmiset vuoteistaan karkasivat ikkunoihin, näkivät he koko idän kulman savumerenä ja palaneen käry tuli tikeränä sieraimiin. Ei enää ollut kysymys yksin Harsian metsästä ja torpista. Koko kirkonkylä oli vaarassa. Voimakas tuuli kantoi kipunoita sisään tapulin luukuista, missä kirkonkelloja soitettiin.

Mikä ikinä kynnelle kykeni, pantiin liikkeelle. Rohkeammat naisetkin hälytettiin pelastustyöhön. Poikia ei tarvinnut käskeä, toiset kelpasivat apuun, toiset olivat tiellä, mutta kaikki jotka suinkin olivat päässeet karkaamaan kotoa, olivat metsässä. Kylässä, jonka päällitse tuuli kantoi savua, nähtiin pihamaiden aitavierillä vanhoja vaimoja paimennettavine lapsijoukkoineen. Koirat lopettivat haukuntansa valittavaan ulvomiseen.

Illansuussa saatiin palopurjeiden avulla valkea pysähtymään vaivaistalon ulkohuonerakennusten taakse. Koko kylä oli silloin näännyksissä ja mielenkuohu salaperäisen murhapolton johdosta ääretön.

Harsian isäntä tuli kotiin hevonen vaahdossa, vaatteet risoina ja kasvot noessa, mutta hän ei mennyt saunaan eikä ajatellut lepoa. Hän pisti pari lusikallista keittoa ja otti palan leipää taskuunsa.

— Minä haluan nähdä, kuka se on ja mitä se minun ladostani tahtoo. Eikö tuo mahda näyttää itseään puoliyön aikaan niinkuin muutkin noidat.

Hänen äänensä oli kova ja rinta korisi. Hän ei nähnyt miten kalpea nuori emäntä oli eikä hän vienyt häntä kamariin. Hän oli kokonaan omissa ajatuksissaan. Silmät paloivat ja liikkeet pelottivat emäntää. Emäntä ei kuitenkaan nähnyt sitä liikettä, joka eniten olisi voinut häntä pelottaa: isäntä otti piironginlaatikosta revolverin ja piilotti sen povitaskuunsa.

Hän ei lähtenyt hevosella eikä tietä myöten. Hän meni kesantopellon poikki, hyppäsi yli aidan ja läksi kiertämään metsää.

Paksu palaneenkäry liikkui hiljalleen yössä, joka oli tyyntynyt tuulisesta päivästä. Kastetta tuli vuolaasti maahan. Ruisrääkkä äänsi, muuten oli aivan hiljaista. Isäntä kuuli risujen rasahtavan askeltensa alla ja rintansa läähättävän hengenkulun. Hänen oli mahdoton käsittää kuka rupesi näin rivoon tekoon. Yleensä hän oli koettanut harjoittaa oikeutta ihmisiä kohtaan. Tietysti joku olisi voinut syyttääkin, mutta näillä mailla ei olisi pitänyt olla syyttäjiä.

Ei hän aikonut revolverilla ampua — Jumala varjelkoon. Mutta pelottamassa se saattoi olla hyvä. Kukaties ilkityön tekijöitä oli monta. Varovaisuutta ei suinkaan pitänyt halveksia. Hän alkoi astua hiipimällä, kun tuli likemmä varsinaista onnettomuusaluetta. Jokaiselta risahdukselta tuntui sydän seisahtuvan ja ohimot takoivat niin että olisi luullut pään halkeavan.

Hän pääsi metsikköön aukean laidassa ja tähysteli puun takaa. Nuori kaura yleni hämärtävässä kesäyössä hopean valkoisena ja savu ja kaste ympäröivät sitä kuin märkä harso.

Ei tästä edemmäksi, ajatteli isäntä ja katsoi latoa, joka kuollutta metsää vasten vaikutti kolkolta kuin jonkinlainen ruumisarkku. Suopursu lemusi väkevästi, ruisrääkkä äänsi, vartijat huusivat palaneen alueen ääriltä toisilleen. Heitä oli monta, alue oli suuri.

Isännästä tuntui äkkiä kovin hullulta olla täällä. Ei toki kukaan metsänpolttaja lähde panemaan turvallisuuttaan alttiiksi tällaiseen ajoon. Olisi ollut parempi tulla jonakin myöhäisempänä yönä. Rauha siellä kotona varmaankaan ei nuku. Itkee kukaties. Ja hänkin kun läksi sanomatta hyvästi. Taitaapa olla parasta mennä samaa tietä kuin on tullutkin. Mutta voipahan vähän viipyäkin, koska on sen vaivan nähnyt. Isäntä koetti, oliko revolveri paikoillaan, ja laskeutui polvilleen kauramaan suojaan.

Ruisrääkkä äänsi lakkaamatta. Miehet olivat edenneet jonkin verran.
Sauhu liikkui kuin hauras vaate, jota hiljaa vedetään.

Äkkiä kahahti kaurassa ja sauhuun ilmaantui jotakin tiivistä ja pitempää, joka liikkui nopeasti. Se oli liian hentoa ja harmaata ollakseen ihminen. Jos isäntä olisi uskonut keijukaisiin, olisi hän tiennyt sen olevan niitä. Joka tapauksessa hänen sydämensä seisahtui, kun hän sen näki. Olento astui ulos kauravainiosta, kiersi ladon ja pysähtyi nurkkaukselle. Kyykistyi maahan ja rupesi askartelemaan. Isännän katse oli siihen paikkaan tähdättynä ja kylmät väreet kiskoivat ruumista. Hänen täytyi nousta seisoalleen, hänen täytyi laskeutua takaisin maahan ja ryömien lähestyä. Hänen täytyi saada tietää mikä se oli. Kaura suojeli häntä. Äkkiä olento oikaisihe ja läksi tulemaan häntä kohti.

Hänellä oli kainalossa tuohenkappaleita ja risuja ja hän pyyhki silmiään hameenliepeeseen. Laihojen jalkojen ympärillä heilahteli märkä paita.

Lapsi itki. Kulki kuin sokkona tai unissaan. Tuli risuläjän luo, joka nähtävästi aikaisemmin oli koottu, ja painui sen ääreen. Otti tulta tikkuun ja alkoi sytyttää.

Tämäkö oli pahantekijä? Isäntä oli siis sittenkin saanut sen käsiinsä. Nyt sen ei pidä päästä pakoon vaikkapa hänen pitäisi ampua sitä kinttuihin. Hän hyökkäsi notkeana esiin viljasta.

Lapsi parkaisi, pudotti palavat tuohet ja läksi juoksemaan. Se menee karkuun, se menee karkuun!

— Seisahdu! kiljaisi isäntä ja kaiku toisti hänen varoituksensa. — Seisahdu! huusivat isäntä ja kaiku toistamiseen. — Jollet seisahdu, ammun minä.

Mutta lapsi meni nokisten puunrunkojen välissä nopsajalkaisena kuin metsän eläin.

Samassa silmänräpäyksessä isäntä selvisi ja käsitti mitä oli tehnyt: tappanut ihmisen. Herra Jumala sentään! Hänen olisi pitänyt rientää auttamaan, mutta hän ei päässyt paikalta. Vihdoin hän sai luontonsa voitetuksi ja juoksi läpi kasteisen kauran ja karrelle palaneen metsän. Hän tarttui hentoon ruumiiseen, jonka ympärillä oli märkiä vaatteita.

Hän nosti lapsen pystyyn. Häneen katsoi kaksi pelästynyttä silmää kuin linnulla, joka elävänä on joutunut ihmisen käsiin. Hän koetteli nopeasti jäseniä. Jumalan kiitos, lapsi oli vahingoittumaton, mutta vapisi kovasti, luultavasti pelästyksestä yhtä hyvin kuin vilusta.

— Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten kiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta.

Silloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt otettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa huomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti.

Mutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta, kun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti! Isäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon. Mutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi odottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen huivi. Hän naurahti.

— Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä joskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti enää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään kotiin.

Isäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen, jos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti nainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat loistivat.

Isäntä oli paikalla tuntenut. Muisto oli epämääräisenä herännyt jo silloin kun hän näki punaisen huivin naisen käsivarrella.

Olisihan hänen alunpitäen tullut tietää, kuka häntä tämän ladon nurkalta vaati tilinteolle.

— Minä palvelin ennen Harsialla. Siitä on kauan. Kävin joskus tuomassa evästä, kun oltiin heinässä.

— Kyllä minä muistan, keskeytti hän. — Koska te olette tullut näille maille?

— Vähän aikaa sitten. Ihmisellä sanotaan tekevän mielen kotipuoleen kuolemaan.

Hän ei totisesti näyttänyt kuolevalta. Hänen naurunsa oli kotoisin syvältä elämästä.

— Niin, minkäs mahdat. Metsämieskin tekee sauhun karhunpesän suulle, kun tahtoo karhua ulos pesästään.

— Ajattelin että olisin voinut tulla tielle. Harsiassahan nyt kuuluu olevan nuori emäntä.

— Se ei kuulu kehenkään! parahti isäntä kuin hädässä. — Mitä teillä on minulle sanomista? Sanokaa nopeasti, muuten voi leikki käydä teille kalliiksi. Minä ilmiannan teidät ja te pääsette elinkautiseen…

Nokisesta petäjiköstä vastasi nauru. Metsä oli ääneti kun isäntä puhui, mutta naisen ääneen se vastasi.

— Isäntä ei taitanut kuulla kun sanoin, että olen tullut tänne kotipuoleen kuolemaan. Olen ostanut huoneet tästä vierestä. Ja juuri siihen pyytäisin apua.

Isäntä kävi kiinni aseeseensa. Jos se olisi ollut ladattuna, olisi hän laukaissut vasten noita nauravia kasvoja, niin suunniltaan hän oli. Mutta hän muisti että oli ampunut piipun tyhjäksi. Nainen oli kuitenkin pelästynyt. Hän peräytyi latoa kohti ja rupesi huutelemaan lastaan.

Kun hän samassa huomasi isännän käsien rentoina riippuvan alas kylkiä, jäi hän seisomaan ja virkkoi:

— Koska minä sitten saan tulla ottamaan sitä apua. Huomenna on kai liian aikaista. Entäs ylihuomenna? Kai isännältä aina jokin satanen liikenee. No, ylihuomenna sitten. Siinä auringonlaskun aikaan.

Hän kiskaisi käsipuolesta vetäen nyyhkivän lapsen ladon sillalta ja läksi taluttamaan sitä metsään päin. Kesäyön hämärästä ammotti hävitys.

HÄMÄHÄKKI

Lennart Hardén ja Tyyni Laine seisahtuivat keskelle konfettisadetta Esplanadilla ja pitivät neuvottelua. Heillä oli vain silmänräpäys aikaa, sillä seura, jonka kanssa oli syöty aamiaista Luodolla, tuli remuten parin askelen päässä. He tahtoivat eroon tästä seurasta ja katsoivat kysyvästi toisiinsa. Kuiske ei olisi kuulunut, tuskin puhekaan. Koko Esplanadi aaltoili yhtenä ilonpitona. Kaikki nuori kansa oli jalkeilla ja jokainen huusi, nauroi ja huiski.

Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen oli tarpeetonta puhua. He olivat ilmankin selvillä siitä mitä tahtoivat: olla kahden. Kun joukko ylioppilaita äkkiä yhdessä rykelmässä tölmäsi eteenpäin ja konfettisade tuli alas kuin pilvenputoama, juoksivat ihmiset hajalle ja Tyynikin joutui matkan päähän toveristaan. Hardén erotti kuitenkin joukosta hänen hattunsa, jonka pohjaa kiersi kiehkura tulipunaisia unikukkia, saavutti hänet ja tarjosi hänelle käsivartensa. Heidän oli helppo tällä hetkellä hukkua seurastaan ja he käyttivätkin hyväkseen tilaisuutta ja riensivät puolijuoksua kaaressa takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet. Torinkulmassa seisoi auto vartavasten kuin heitä odottaen, se oli koristettu unikukilla kuten Tyynin hattu, he valloittivat sen ja Hardén komensi:

— Tomppeli, sanoi Hardén, — kysyy sitä vapunpäivänä. Niin pitkälle kuin päästään. Minne vain.

Mutta pääseminen ei ollut helppoa. Jalkamies olisi päässyt eteenpäin nopeammin. Ensimmäisessä kadunkulmassa törmäsi auto yhteen aamiaisseuran kanssa. Neljästä suusta pääsi silloin huuto ja kaksi herraa ja kaksi naista piiritti auton. Mutta Hardén nousi seisomaan ja huusi kuljettajan korvaan, ettei saanut pysähtyä.

— Tuhlarit, lausui Feliks Nymalm juhlallisesti, viisi henkeä mahtuu autoon ja te aiotte lähteä kahden.

— Kaikki on luvallista vapunpäivänä! sanoi Hardén yhä seisoallaan ja toisti käskynsä kuljettajan korvaan.

— Kaikki on luvallista vapunpäivänä, toisti Tyyni Laine kaikuna hänen perässään ja nauroi.

— Seuranpettäjät, avatkaa heti paikalla! torui yksi tytöistä, juosten rinnan auton kanssa.

Serpentiini tuli vasten hänen kasvojaan ja hänen täytyi pelastautua tiepuoleen.

— Maailman loppuun! toisti Tyyni Laine taasen kaikuna hänen perässään ja kimmahti seisomaan.

Hän heilutti valkeaa huntua, Hardén tuki häntä kyynärpäästä pidellen, kunnes vauhti tuli niin vinhaksi että hänen täytyi istuutua. Auto oli vihdoinkin vapautunut tungoksesta ja lensi eteenpäin. He asettuivat molemmat mukavasti aloilleen ja naurahtelivat iloisesti.

Ei heillä ollut mitään merkillistä puhuttavaa. Heidän pienet huudahduksensa olivat pelkkää pärskettä. Mutta ne irtaantuivat virrasta, joka voimakkaana kulki heidän sisässään.

Vasta kolme tuntia he olivat tunteneet toisensa, mutta heidän oli hyvä olla toistensa seurassa. Hardén totesi itsekseen, että hän oli tässä nuoressa neiti Laineessa, jonka suvusta ja syntyperästä hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa, tavannut juuri sen, jota hän viime aikoina oli kaivannut, sen joka antoi hänelle vapautusta. Hän oli liian kauan elänyt hyvää tarkoittavien tätien holhouksen alaisena, häntä oli kuljetettu perheestä perheeseen, missä tyttärien naittamisen tarkoitus oli kuin seinään kirjoitettu. Hän punastui kun vain ajattelikin alennuksensa aikaa. Tänä viime lukukautenakin oli kolme sisarusta yhtaikaa rakastunut häneen ja hän oli horjunut heidän kaikkien välillä, tietämättä keneen heistä kiintyä. Vaikea heistä oli ollut päästä eroon eikä hän kunnollisesti ollutkaan erossa. Talosta saattoi vielä silloin tällöin saapua illalliskutsu ja hän noudatti sitä. Humoristista se oli katsoen tästä kiitävästä autosta. Mutta tässä hän paranee. Tulkoot vain vastaan Astridit, Hjördisit ja Anne-Mariet, niin tuskin tuntevat häntä. Hän on elämäniloinen ja vallaton.

He eivät koskaan pystyneet antamaan hänelle elämäniloa. Se on tarttunut tästä pienestä Tyyni Laineesta, joka huutaa ja heiluttaa huntuaan jokaiselle vastaan tulevalle autolle. Ne ovat kuin vetojuhtia heidän autonsa rinnalla, täynnä väkeä ja muutenkin köyhemmin koristettuja. Heidän autoansa kiertävät käsivarrenpaksuiset seppeleet ja se kulkee kevyesti notkuen ikäänkuin sen tehtävä olisi valmistaa mieliä johonkin ihmeelliseen juhlaan, johon yksin sillä on oikeus kuljettaa ihmisiä. Lennart Hardénin ja Tyyni Laineen tuli siinä mielettömän kevyt olla. Varmaan koko tämä iloinen päivä oli olemassa vain heitä varten. Kunpa he olisivatkin kuin vastakruunattu hallitsijapari maassa, jossa kansa kantaa kuningasta ja kuningatarta käsillään! Heidän juhlansa johdosta parveilivat joukot heleissä puvuissa, kukkaset rinnassa, laulellen ja heitellen konfettia. Heidän kunniakseen puhkesi itse kevät.

Tyyni repäisi paperikukan köynnöksestä viereltään ja keinutteli sitä kuin taikatemppuja tehden.

Kuin vahvistukseksi hänen sanoilleen lensi autoon suuri paperilaite. He säpsähtivät ja kiljahtivat. Ohi kulkevista ajopeleistä huudettiin vastaan. Ne etenivät hitaasti, keskellä seisoi viisi ylioppilasta pidellen toisistaan kiinni ja laulaen.

— Antakaa olla, kuiskasi Tyyni. — Jos tulisi niin paljon että olisi kaulaa myöten.

Hardén katsoi Tyyniin ihastuneena. Hän istui kuin kirjavaan verkkoon kiedottuna.

He olivat tulleet maalle. Liikenne oli vähentynyt. Linnut lauloivat ja harmaa luonto alkoi silmin nähden vihannoida. Heidän täytyi pidättää riemun aaltoa sisässään. Heidän puheensa oli hölynpölyä.

Tyyni antoi toverinsa vähän aikaa miettiä. Oli hauska katsella ryppyjä
Hardénin otsalla.

— Minä olen esiintynyt statistina. Jotakinhan ihmisen pitää tehdä ja minua on aina vetänyt näyttämölle.

— Ai, minä muistan! Viime syksynä. Te lausuittekin jonkin sanan. Mutta teillä oli tukka toisin.

Tyyni oli ylen onnellinen siitä että Hardén jo silloin oli hänet huomannut. Hän ei hetkeen puhunut mitään, hymähteli vain.

Kuljettaja mutisi jotakin siitä, etteivät herrat aina mielellään maksa, ja Tyyni ja Hardén mainitsivat jotakin typeristä kuljettajista. Pieni keskeytys mielialojen juoksussa kuitenkin teki, että kummankin ajatus sai vähemmän välittömän luonteen. Hardén päätteli itsekseen, että kaikkihan käy kuin nuottien mukaan: tuota pikaa hän on vapaa ja irti. Tämä päivä vain tätä menoa, niin hänet on parannettu. Suhdetta ei tarvitse kestää eikä se saakaan mennä pitkälle. Kuinka pitkälle? Sen osoittakoon päivä ja yö. Tyttö hänen rinnallaan ajatteli: kuka olisi uskonut että minä istuisin autossa maaherranpojan rinnalla. Keskellä päivää, kahden — ja vapunpäivänä! Ei suinkaan tätä kestä kauan, mutta pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan.

Hardén oli luvannut syödä päivällistä sisarensa ja tulevan lankonsa kanssa, jotka maalta olivat saapuneet viettämään vapunpäivää Helsinkiin. Se ei ollut hauskaa, hän ei ollut ensinkään »perhetuulella», mutta siitä kerta kaikkiaan ei voinut päästä. Illalla sensijaan…

Tyyni oli teatterin jälkeen vapaa. Hardén pyysi häntä illalliselle ja he päättivät tavata eteisessä. Se sopi erinomaisesti. Hardénilla oli lippu näytäntöön.

Loppumatkan he vaikenivat ikäänkuin odotuksessa. Molemmilla oli tunne jostakin tulevasta, jonka rinnalla tämä hetki on vain väliaikainen. Kun he pääsivät lähemmäksi kaupunkia oli liikenne tuntuvasti vähentynyt. Jokainen kokosi kai kotonaan voimia päivän myöhempiä vaiheita varten. Eläintarhassa he sattuivat yhteen työväenkulkueen kanssa. Senkään rivit eivät enää olleet eheät. Laulu piipatti katkonaisesti siellä täällä, torvet särisivät epätahdissa ja lipunkantajat ponnistivat väsyneinä tuulta vasten.

Vaatimattoman lipun perässä astui pieni joukko naisia. Heillä oli köyhät puvut, heidän rivinsä pysyivät koossa ja he lauloivat kuin yhdestä suusta. Auton tieltä väistyessään rupesi kaksi naista kiihkeästi nyökkäämään päätä ja puhumaan. He olivat nähtävästi tunteneet nuoren naisen, joka kirjavanaan konfetteja ajoi autossa.

Vai täältä hän tulee! päätteli Hardén. Itse köyhälistöstä. Sen parempi. Siksipä hänessä asuu vapauttava voima. Se on turhaa puhetta että yläluokan mies aina etsii alaluokan naista hänen turvattomuutensa takia — hän on ennakkoluulottomuus, vapautus — siinä avuja, joita ei yläluokan nainen voi tarjota.

He pysähtyivät portille, joka johti asfaltilla lasketulle pihamaalle.
Kuin suomuksina varisivat kirjavat paperit kadulle heidän liikkuessaan.

Hardén löi kiinni oven ja samassa hetkessä hän oli vastenmielisen tunteen vallassa. Sentapaisen, jossa mies aamulla herää ravintolassa valvotun yön jälkeen. Kaikki tuntui tympäisevältä ja tahmealta. — En mene illalla hänen kanssaan, päätteli hän. Kai sellainen tyttö aina seuraa löytää. Hän sytytti savukkeen, tuijotti yhteen kohtaan edessään niin että silmäterän rajat sekaantuivat, ja eritteli uutta tuttavuuttaan.

Vaatteet juutalaiselta, hatut ja helyt halvinta lajia. Sulava kumarrus ja eräänlainen seurustelutottumus kotoisin näyttämöltä ja — kulissien takaa. Tympäisevää.

No niin, en suinkaan aio jatkaa. Entisyys ei taida päästää irti tällä tavalla. Sen juuret ovat syvällä. Eihän tuo pieni ohuthuulinen tyttö mahtane kuvitella, että tällä retkellä on jokin syvempi tarkoitus. Syyttäköön sitten itseään. Ei taida olla pelkoa: kai hän on tottunut. Tuollaisen ihmisen elämä kai on kuin liehittelystä koottua mosaiikkia.

Miten hän saikin laskun niin nousemaan — ajaja? Hardén polki savukkeen katuun sammuksiin ja latoi kolmekymmentä viisi markkaa miehen kouraan. Jalkakäytävän syrjällä oli konfettia niin paksulta, että kenkä upposi nilkkaa myöten. Tuulessa alkoi kirjava nöyhtä pitkin katua liikkua. Kaikki tuntui Hardénista suututtavalta.

Pienten pöytien ääressä meluttiin. Pöytäliinat olivat tahraiset. Ihmisiä tuli ja meni. Nuorta naista talutti herra. Nainen oli tullut kipeäksi, Hardén katsoi häneen julkeasti.

Hän löysi ravintolan kulmauksesta neljän hengen pöydän, jossa oli hänen tulevan lankonsa nimikortti, ja istuutui odottamaan. Kaikki ärsytti häntä. Hän komensi tarjoilijaa muuttamaan pöytäliinan ja huomasi, juuri kun oli päästänyt hänet menemään, hämähäkinverkon nurkassa. Jos hän olisi sillä hetkellä voinut saada tarjoilijan käsiinsä, olisi tämä kuullut kunniansa. Kun tätä oli mahdoton saavuttaa, päätteli hän, että hän huomispäivänä puhelimessa läksyttäisi isännän.

Suuren, eheän verkkonsa syrjällä istui hämähäkki ja söi saalistaan. Sen jalat olivat liikkeessä. Uhri ei hievahtanut paikoiltaan. Lennart Hardén katseli näytelmää ja unohti hetkeksi harminsa. Vahinko ettei hän nähnyt sitä alusta. Olisi voinut olla kiinnostavaa seurata, miten hämähäkki vaani, miten se teki hyökkäyksensä ja miten uhri puolustautui. Nyt se oli myöhäistä.

Mikä hänen on? Eivät autolaskut, eivät humalaiset naiset, eivät tahraiset pöytäliinat eivätkä hämähäkit olleet syynä hänen pahaan tuuleensa. Menneisyys piteli häntä — hänen täytyi päästä irti.

Kuollut hyönteinen oli pudonnut verkosta ja hämähäkki paikkasi reikää. Ja sitten asetuttiin odottamaan uutta saalista. Hämähäkki vietti vapunpäivää, sekin.

Hardén huomasi heti, kun hänen sisarensa sulhasineen astui ovesta, että kummallakin oli liian uusi puku. Se oli tullut kotiin räätäliltä joko eilen illalla tai vasta tänä aamuna. Muuten oli Ruth suloinen ylioppilaslakissaan ja hänen sulhasensa mahdoton. Molemmat lähestyivät iloisina ja Ruth oli karkaamaisillaan veljensä kaulaan.

— Sillä on jo toinen saalis puolen tunnin kuluessa, sanoi Lennart. — Se viettää oikein orgioita.

— Kuten koko Helsinki! naurahti lankomies, Katajiston tehtaan isännöitsijä.

— Ette saa tappaa sitä! huudahti Ruth ja hänen lapselliset kasvonsa kävivät huolestuneiksi. — Hämähäkki on vertauskuva.

— Tai molempien, koska ne ovat yksi ja sama! nauroi hänen sulhasensa ja soitti vuorostaan hänkin. — Tänne Helsinkiin on helkkarin hauska tulla, kun joulusta asti on homehtunut Katajistossa. Minun täytyy sanoa, että täällä käy oikein suurkaupungin tuulahdus.

Palvelija tuli ja hänelle näytettiin hämähäkki verkkoineen. Hänellä oli tulinen kiire, mutta ihmettely pysähdytti hänet paikalle. Tänä yönä oli ravintola siistitty laesta lattiaan. Käsittämätöntä oli, mistä hämähäkki oli saattanut ilmestyä keskelle vuoden pahimpaa hälinää. Hän korjasi hämähäkin liinaansa ja sai tilaukset.

Lennart kyseli kuulumisia. Katajistossa voitiin hyvin. Äiti oli lähettänyt Lennartin lempileivoksia. Järvi oli miltei avoin ja lintuja saapui joka päivä. Tämäntapaisia uutisia kertoi Ruth. Hänen sulhasensa alkoi heti puhua tehtaasta. Sellaista voittoa, jollaisen tämä vuosi tulee antamaan, ei Katajiston tehtaalla ole nähty eikä kuultu. Suuri tilaus Venäjältä oli loistava yritys — isännöitsijä alensi ääntään kun hän tämän kertoi ja hänen kädenliikkeensä osoitti, että hän ilmaisi salaisuudesta vain pienen osan.

— Eivätkö ne liene hyvät, vastasi isännöitsijä. — Maanviljelys nyt kerta kaikkiaan ei ole minun vahvoja puoliani. Tehdas on minulle, kuten tiedät, kaikki kaikessa. Minun tarkoitukseni on saada se eurooppalaiseksi liikkeeksi ja sitä on siinäkin.

— Lupaa kannella sinulle yhtä toista, kun tulet kotiin! huudahti Ruth hiukan hermostuneesti. — Hän sanoo itse lähtevänsä vastaan asemalle, että oikein saa keventää sydäntään.

Lennartin täytyi hymähtää ajatellessa vanhaa Bergmania. Epäilemättä niin suuri kartano kuin Katajisto tarvitsi nuoremman hoitajan ja Bergmanin täytyi pian saada se tietää. Mutta tulokkaalla, langolla, ei ollut oikeutta loukata miestä, joka oli kolmekymmentä vuotta uskollisesti palvellut taloa. Lennart ei pitänyt langosta eikä käsittänyt sisartaan. Syksyllä oli isännöitsijä tullut tehtaalle, jouluna jo oltiin kihloissa ja juhannuksena piti vietettämän häät. Ruth tunsi mielialan kiristyvän ja riensi kertomaan lisää uutisia. Lennartin koirat voivat hyvin. Bella oli jokin aika sitten saanut myrkkyä, ties miten, ja pelättiin jo sen kuolevan, mutta se virkosi.

Lennartia oli mahdoton saada sulamaan. Isännöitsijä sensijaan lämpeni joka ruokalajilta ja viinilasilta. Hän ei enää välittänyt yleisöstä, vaan kiersi käsivarren morsiamensa ympäri. Ruth punastui ja koetti loitota, mutta sitä lähemmäksi sulhanen tuli.

— Joko sinua saa onnitella? sanoi hän lasi kädessä Lennartille. — Onko se nyt se Astrid vai se Hjördis vai se Anne-Marie? Kaikki niin koreita tyttöjä että tekisi mieli naida heidät kaikki.

Lennartista tuntui yhtäkkiä siltä kuin koti, äiti, vanha Bergman, kaikki, mikä muodosti hänen elämänsä pohjan, olisi paennut kauemmaksi sentähden, että lanko asui tehtaalla, puolen kilometrin päässä Katajistosta. Hän katsoi kelloa, syytti päänsärkyä, sopi sisarensa kanssa, milloin he huomenna tapaisivat, ja läksi.

Jos joku olisi sinä päivänä malttanut viipyä Esplanadilla puiden luona, olisi voinut nähdä lehtisilmujen aukeavan. Mustille oksille oli päivän kuluessa ikäänkuin heitettynä tullut keltainen harso. Ruusunpunainen auringonhohde värisi rakennusten seinillä, kiilteli ikkunoissa ja helotti ihmisten puvuilla. Uusi osa Helsingin asukkaita oli nyt joutunut liikkeelle: köyhempi kansa, joka illansuussa oli päässyt irti työstä. Hardén ei nähnyt auringon hohdetta eikä puhkeavia lehtisilmuja, hän ei tuntenut itävien kasvien tuoksua eikä auerta, joka nousi maasta. Hän tervehti kuin unessa, kun näki tuttujen kasvojen kulkevan ohi, tuli asuntoonsa ja heittäytyi suinpäin pitkäkseen.

Hänellä oli teatteripiletti, mutta hän heräsi niin myöhään, että näytäntö oli aikoja sitten alkanut. Vähät siitä. Päänkipu oli poissa. Hänestä tuntui aivan selvältä, että hän menisi tapaamaan neiti Lainetta. Ajatus ei huumannut häntä kuten aamulla, se hallitsi paremmin kohtalona, josta ei mihinkään päässyt. Sydän löi tasaisesti ja voimakkaasti. Hän järjesti hiukan huoneessaan ja pani äitinsä kuvan kirjoituspöydältä laatikkoon.

Kun hän teatterin eteisessä pysähtyeli vastaamaan tuttavien puhutteluun, takoivat hänen ohimonsa kuin voitonilossa. Ja kun hän näki Tyyni Laineen rientävän vastaansa jo tyhjentyvän käytävän päästä, palasi aamuinen mieliala takaisin, ainoastaan rohkeampana ja vaativampana.

He astuivat läpi hämärtyvien katujen, joilla kaikui puolihumalainen laulu. He saivat hyvän pöydän ravintolasalin kulmassa. Tyynillä oli yllä vaalea silkkipusero, hihat tuskin kyynärpäihin, povella läpinäkyvää pitsikoristetta. Hänen kulmakarvoihinsa oli jäänyt maalia. He tutkivat ruokalistaa päät yhdessä. Hardén tilasi kalan kanssa valkoista viiniä ja paistin jälkeen samppanjaa.

Teatteri oli ollut täpötäynnä ja molemmin puolin parrasta oikea vapputunnelma.

Tyyni katsahti hänen kuumiin kasvoihinsa ja kävi molemmin käsin kiinni hattuunsa.

— Mielelläni, sanoi hän. Samassa hän tuli kuitenkin kaihtavaksi ikäänkuin olisi ollut liian häikäisevässä auringonpaisteessa. — Ai ei, minä en voi, en ehtinyt näytännön jälkeen kunnollisesti…

He istuivat kasvot hehkuen ja katsoivat alas. Vain Hardénin kohottaessa lasiaan osuivat heidän katseensa yhteen. Hän kutsui tarjoilijan. Tyyni paineli kasvojaan vastaan kukkasia, jotka oli puoleksi näivettyneinä ottanut vyöstään. Soitto värisi ja nyyhki tupakansavun täyttämässä salissa. Tyyni pelkäsi vaatteiden alta näkyvän, miten hänen sydämensä löi. Hän kuuli toisella korvallaan huimaavan luvun, johon illallislasku nousi, ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja laulaa.

Auttaessaan takkia Tyynin ylle hän näki syvälle paljaan niskan ja
hiukset, jotka olivat kuin kullankarvaista silkkiä. Ojentaessaan
Tyynille käsilaukkua hän huomasi, että tyttö oli käynyt kalpeaksi.
Hänet valtasi mieletön hellyys.

Pikku Tyyni Laineesta ei ollut lainkaan helppo päästä eroon. Hän oli siihen aivan liian suloinen. Hänen ilonsa lahjasta, pienestä yllätyksestä huviretken, kukkavihon tai vaatekappaleen muodossa oli niin helisevä, että saadakseen nähdä hänen ilakoimistaan Lennart keksimistään keksi, mitä tämä voisi tarvita. Se ei ollutkaan vaikeaa: tyttö tarvitsi kaikkea. Ja hän sai kaikkea. Koska Tyynille tuotti uutuudenviehätystä olla punnitsematta jokaista ropoa, oli Lennart määrännyt, ettei hän saanut kysyä, mitä maksaa, pitää vain kysyä, onko kaunista. Tyyni osasi saada värit sointumaan. Ennen pitkää hänen pukunsa oli niin valikoitu ja koko hänen esiintymisensä niin siro, että hän herätti huomiota kulkiessaan. Lennart, jota aluksi oli epäilyttänyt näyttäytyä kaupungilla hänen seurassaan, vähitellen suorastaan ylpeili hänestä.

Hauskempaa toveria ravintolassa illoin ei saattanut ajatella. Kaikki huvitti häntä. Hän piti ruuasta ja hän sai sen päähänpiston, että joka ilta tilasi uuden ruokalajin, kunnes kaikki ruokalistat kaikissa Helsingin ravintoloissa on käyty läpi. Päähänpisto oli niin »suurenmoinen», että hän nauroi katketakseen, kun oli pukenut sen sanoihin. Lennart piti sitä nerokkaana ja iloitsi hänen jännityksestään ravintolassa. Mitä tarjoilija toisi? Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä noiden vieraskielisten nimien takana piili. Lennart, joka itsepintaisesti pysyi kiinni tutuissa kotleteissa, odotti huvitettuna hänen kanssaan, ja kun tuli jokin kummallinen sekoitus, jota Tyyni ei ensinkään osannut syödä, nauroivat he ja Lennart leikkasi Tyynille puolet kotletistaan, kun tämä ei mistään hinnasta suostunut uuteen tilauksen.

Erikoisen viehätyksen tarjosivat hänelle korkeat ravintolalaskut ja runsaat juomarahat. Hän nautti hovimestarien palvelevaisuudesta ja nöyräselkäisistä kiitoksista.

Hardén ymmärsi hänet: se oli koko hänen menneen elämänsä puutteen ja köyhyyden vastavaikutusta. Vähin erin oli käynyt selville kuka hän oli: torikauppiaan tytär. Heitä oli paljon lapsia, isä joi kaikki mitä äiti ansaitsi torilla. Hän oli jo monta vuotta sitten kuollut. Tyyni palveli kangaskaupassa Pursimiehenkadulla.

— Sinun täytyy päästä pois sieltä, sanoi Lennart kun sen kuuli. — Jahka tässä ehditään. Ja teatteri sinun myöskin pitää jättää.

Joskus illalla he söivät vaihteen vuoksi kotona. Tyyni osasi järjestää niin, että Lennartin kaksi huonetta olivat kuin kokonainen huoneisto ja ruokapöytä leikkeleineen, kuumine teekannuineen voitti kaikki mitä ravintolat saattoivat tarjota. He avasivat ikkunat keväiseen iltaan. Näkyi kauas kattojen päällitse merelle. Tyyni toi ikkunalaudalle tuhkakupin, leikkasi sikarin pään ja sytytti. Itse hän otti savukkeen.

Heidän suhdettaan oli kestänyt jonkin viikon, kun ensimmäinen pilvi nousi heidän taivaalleen.

Tyyni istui Lennartin huoneistossa, johon hänellä oli avain, ommellen ja odotellen, kun Lennart tuli kotiin mustana ja ovia paiskellen.

— Poikkesin vain ottamaan päällystakkia, koska tuntuu kylmältä, sanoi hän. — Eräs tuttava odottaa minua.

— Kuule, sanoi Tyyni ja painoi päätään hänen rintaansa vasten, — älä nyt jöröile, vaan sano minulle kuka se on.

Mutta kun Lennartin askelet kaikuivat portaissa, saivat kyynelet voiton ja hän karkasi ulos ja huusi hänet takaisin. Lennart murjotti sanatonna suuressa nahkatuolissaan ja Tyyni rukoili häntä kyynelten vallassa selittämään, miksi hän oli suuttunut. Vähitellen hän sai Lennartin puhumaan.

— Sinä olet kaupungilla kehuskellut, että maisteri Hardén antaa sinulle mitä ikinä pyydät, vaikka tahtoisit ilmalaivaa. Sinä olet näytellyt rannerenkaitasi ja puseroitasi ja sanonut, että ne ovat minun ostamiani. Äitisi on ylpeästi sanonut, että minä menen naimisiin kanssasi. Sinä olet kertoillut, että tarjoan sinulle sadan markan illallisia. Mutta kyllä siitä tulee loppu. Älä luulekaan, että minun varani ovat pohjattomat. Eikä minun kärsivällisyyteni myöskään. Ja äidillesi voit ilmoittaa, etten milloinkaan ole aikonut sinua naida. En mene naimisiin. Olen ollut kyllin hullu huvitellakseni kanssasi. Minulla ei ole siitä vähintäkään omantunnonvaivoja, koska olisit huvitellut jonkun toisen kukkarolla, jollen minä…

Tyyni huudahti, nousi pystyyn lattialta, johon hän oli lyyhistynyt, ja lakkasi itkemästä. Lennart vaikeni. Hän ei ollut nähnyt Tyynin itkevän, enempää kuin tunsi tätä uutta käännettäkään hänen mielentilassaan.

— Olen rakastanut sinua, sanoi Tyyni hiljaa, katse maassa. — Kun ihmiset ovat tulleet kysymään, mistä saan kauniit vaatteeni, olen sanonut että itse ostan. He eivät ole uskoneet, vaan kysyneet, että maisteri Hardénko ne on ostanut. En ole voinut sille mitään että olen punastunut.

Hän oli niin viehättävä sanoessaan tämän, puna poskilla, kyynelet silmänripsissä ja nyyhky äänessä, että Lennart veti hänet polvelleen ja suuteli kyynelet hänen silmistään.

Kamreeri Nymalm, Lennartin luokkatoveri ja vanha ystävä, oli mennyt kihloihin ja tahtoi tutustuttaa Lennartia ja morsiantaan. Nuori neiti Arma Harknäs oli pianisti, harjoittanut opintoja ensin kotimaassa ja viime talven ulkomailla. Kuultuaan sulhaseltaan neiti Laineen ja Hardénin suhteesta — jota Nymalm merkeistä päättäen piti pysyvänä — oli Arma tullut siihen johtopäätökseen, etteivät he voi viedä Lennartia yksin kanssaan iltaa viettämään, vaan heidän on otettava tyttö mukaan. Arma päätti olla ennakkoluuloton ja rakastettava — mahdollisesti hän myöskin oli utelias — ja niin tapasivat molemmat parit toisensa kylmänä kesäkuun iltana pikkulaivassa matkalla Luodolle. Tyyni oli pukeutunut liian ohuesti ja häntä paleli. Arma asettui silloin hänen toiselle puolelleen ja komensi Lennartin »toimittamaan lämmittäjän virkaa», ja niin meni alku lupaavasti. Onnellisesti meni myöskin aluksi ravintolassa. Ihailtiin merta, puhuttiin Suomen köyhyydestä ulkomaiden rinnalla ja valittiin ruokalajit. Arman katse ilmaisi, että Tyyni oli hänestä ihastuttava, mutta hän pidätti itselleen vielä jonkin verran varovaisuutta ja arvostelua.

Hän ei voinut tehdä mitään pahempaa kuin asettua Tyynin rinnalle, nauraa yhdessä hänen kanssaan ja silloin tällöin laskea kätensä hänen kädelleen. He olivat kuin luonnonkukka ja paperikukka.

Hänen täytyy ruveta käyttämään pitkiä hihoja, ajatteli Lennart. Hänen täytyy ottaa lausuntatunteja. Voihan ääntäkin kehittää.

Nymalm koetti voimiensa takaa pitää keskustelua koossa. Mutta ennen pitkää hän keskusteli kahden Tyynin kanssa ja äkkiä tuli tuskallinen pysähdys. Arma ja Lennart puhelivat taukoamatta siirtyen aiheesta toiseen. Heidän kasvonsa loistivat viihtymystä ja hengenheimolaisuutta. Tyynin kävi yhä vaikeammaksi peittää pahaa mieltään ja Nymalmkin jätti hänet oman onnensa nojaan mennen noiden kahden puolelle. Kaikki pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei Tyyniltä puuttunut mitään, hänen lasinsa oli aina täynnä ja ruokavadit piirittivät hänet, mutta se mistä puhuttiin ei ollut häntä varten. Hän olisi halunnut vastata pöytätoveriensa hajamielisiin kohteliaisuuksiin paiskaamalla vadit ja lasit vasten heidän kasvojaan.

Arman katse osui kesken virkeintä väittelyä hänen kasvoihinsa ja hänen lauseensa katkesi. Hän päätti koko keskustelun nauruun, laski liioitellun lämpimästi kätensä Tyynin käsivarrelle ja koetti korjata mitä vielä oli korjattavissa. Hän rupesi yhtäkkiä syyttämään sulhastaan jostakin, jota ei lainkaan ollut tapahtunut, ja ehdotti vihdoin lähempää tuttavuutta Tyynin kanssa.

Tyyni veti pois kätensä. Hänen ihonsa meni suuttumuksesta ja vilusta sinipunertavaksi ja suun viiva oli valkoinen.

Mieliala oli auttamattomasti rikki. Turhaan kokosi jokainen malttinsa parantaakseen tapahtunutta. Lennartille oli kuin salaman valossa selvennyt, mikä kuilu erotti häntä ja tyttöä, jonka hän oli vienyt elämänsä sisimpään. Jollei hän olisi nähnyt vaaraansa niin vakavana, olisi hän silmittömästi suuttunut Tyynille. Nyt hänen käytökseensä tuli ainoastaan pahaaennustavaa kylmyyttä.

Kahden jäätyään he astelivat sanaa lausumatta ja heidän välillään oli niin suuri matka, ettei olisi luullut heidän kuuluvan samaan seuraan. Lähtiessä he olivat sopineet, että Tyyni tulisi yöksi Lennartin sohvalle.

— En suinkaan minä enää hilaa itseäni sinne neljänteen kerrokseen, virkkoi Tyyni äkkiä ja hänen äänensä särisi itkun ja naurun vaiheilla. — Itse sinä olet ripustanut helyt minun selkääni, ei minulla niitä ennen ollut. Ja mikäs on laiskan käsien säilyessä hienoina ja valkoisina.

— Tule kello kymmenen huomenna minun luokseni, niin puhutaan asiat selviksi, keskeytti Lennart.

— Ota sinä vain se harakka. Sinua se rakastaa eikä Nymalmia. Nymalm on sille aivan liian jörö. Pitää olla sellainen väkkärä kuin sinä. Liukkaasti — huiskis haiskis sinne ja tänne! Siitä se pitää.

— Minä olen sanonut että huomenna olen tavattavissa, lausui Lennart ja hänen oli vaikea pidättää raivoaan.

— Sinä unohdat että minä olen vielä toimessani. Vasta ensimmäisestä päivästä minun piti kokonaan olla »sinun omanasi».

— Saanhan minä tulla, mutta mitäpä meillä enää lienee puhumista. Olet löytänyt toisen. Mutta mitä te pianonsoittajat ja korkean oikeuden istujat luulette tietävänne työstä? Menkää kahdenkymmenen asteen pakkasessa torille nostelemaan lihaa suolavedestä, niin tiedätte miltä tuntuu kun kirvelee. Onko se minun syyni etten ole yhtä hieno kuin everstien ja professorien lapset.

Kotiportilla taisteli Tyyni kyynelten kanssa. Sääli teki Lennartin heikoksi. Hän ojensi Tyynille kätensä:

Siihen sai Tyyni tyytyä. Hän oli toivonut että Lennart heltyisi, porttikäytävässä ei keskellä yötä ollut ketään näkemässä. Mutta Lennart meni. Hänen loukkaantumisensa oli nähtävästi vaarallista laatua.

Lennartin päätös oli itse asiassa järkkymätön. Suhteen täytyi loppua. Hän oli valmis hyvittämään. Tyynin piti saada pieni pääoma. Kotoa ei hän voinut pyytää tätä summaa, mutta hän ottaisi sen velaksi. Kummallista, Lennart tunsi samankaltaista vapautumista, jollainen vapunpäivänä oli viehättänyt häntä Tyynin vuoksi. Silloin irti porvarillisesta yhteiskuntaelämästä — nyt irti Tyynistä.

Jonkinlaista askeettisuuden onnea nauttien hän tuli huoneistoonsa, korjasi vaatenaulasta kääröön Tyynin valkoisen harsohuivin, avasi ikkunat ja otti laatikosta äitinsä kuvan. Ettei sitä vapunpäivää milloinkaan olisi ollut…

Hän heräsi varhain aamulla kellonsoittoon. Lanko oli oven takana. He olivat illalla tulleet Ruthin kanssa hääostoksille. Kotona voitiin hyvin. Tehdas — niin, tietysti se meni loistavasti. Äiti oli ollut vähän pahoillaan, kun Lennart ei ollut kirjoittanut eikä soittanutkaan. Äiti oli pari kertaa yrittänyt soittaa, mutta milloin ei ollut tullut vastausta, milloin oli vastannut jokin sivistymätön naisenääni, nähtävästi siivoojatar.

Veri nousi Lennartin hiusrajaan asti. Hän näki langostaan, että tämä tiesi kaikki, ja vastustuksenhalu valtasi hänet.

— Saakelin paljon sinulta on mennyt rahoja viime aikoina, jatkoi lanko. — Tiedätkö että huhtikuun viidennentoista päivän jälkeen olet ottanut kuusituhatta markkaa ja hiukan päälle. Kotoa ei liikene enempää tällä hetkellä. Bergman rahjus on saanut päähänsä, että pitää olla kaikkinaisia uudenaikaisia äkeitä, ja eukko on antanut perään. Meidän täytyy tehdä vekseli.

— Niin, tietenkin. Katajistossa on aina vietetty suuria häitä. Tietysti se maksaa.

— Niin, kartanosta tehtaalle. Puolen kilometrin häämatkan. Se ei tule kalliiksi. Mutta isännöitsijän asuntoa korjataan paraikaa perinpohjaisesti.

Langokset vaikenivat hetkisen ja isännöitsijä kehui Lennartin sikareja.
Sitten hän katsahti kirjoituspöydällä olevaan kuvaan ja aloitti:

— No tuossahan eukko istuu. Joku tiesi siellä Katajistossa kertoa ettet enää pidä äitisi kuvaa pöydälläsi, vaan että huoneessasi vallitsee aivan toisenlainen naikkonen. Kyllä siellä on kerrottu hauskaa! Lienevätkö puoletkaan tosia. Muunmuassa kuulut ostaneen auton. No tässä…!

Tyytyväisenä niinkuin katupoika tekee löytönsä salaperäisissä kätköissä oli lanko keksinyt Lennartin pöydältä sormustimen.

Viha pani punaiset täplät hyppimään Lennartin silmissä ja hän keskeytti kalpeana:

— Hän on morsiameni! Minäkin menen naimisiin. En vietä mitään häitä, mutta ulkomaanmatkan teen ja niin muodoin on vekseli kyllä tarpeellinen, jollei kotoa riitä rahoja.

Lennart nautti: kerrankin oli hän saanut langon ymmälle. »Soo soo, hm hm» — ainoastaan sellaisia ääniä läksi hänen kurkustaan ja hän tuli nöyrän hymyileväksi kuin piesty koira. Hän katseli ihaillen morsiamen kuvaa, jonka Lennart ojensi hänen nähtäväkseen ja viehättyi suutaan maiskauttaen kehumaan ryhtiä kampausta, pukua, hymyä.

— En sano hänen nimeään, sillä meikäläisen korvissa ei sillä ole kaikua. Mutta se on rehellisen, työtä tekevän perheen nimi.

— Minun olisi ehkä pitänyt valmistaa, kirjoittaa. Mutta mitäpä se siitä olisi parantunut. Kirjoitan äidille vielä tänään.

— Olisi hauska tutustua tähän pieneen naikkoseen. Mitä sanot päivällisistä Kappelissa?

Lennart torjui kaikki yhdessäolot ja lupasi iltapäivällä mennä tapaamaan sisartaan.

Kun Tyyni tuli aamiaistunnilla Lennartin luo, odotti häntä yllätys. Lennart ilmoitti, että he ensi tilassa menisivät naimisiin ja lähtisivät ulkomaille. Tyyni, joka oli valvonut yön, ratkesi itkemään ja heidän sopunsa oli täydellisempi kuin koskaan. Tyyni istui kyynelissään katsellen Lennartin äidin kuvaa, jota ei hän vielä ollut nähnyt.

Tyyni jätti toimensa, sanoi hyvästi kodilleen ja tuttavilleen ja muutti Lennartin luo. Mutta elämä ei muodostunut ensinkään hauskaksi. Viehätys oli nopeasti kadonnut ravintolaelämästä ja pienet kotoiset teeillalliset kuluivat sanattomina. Tyynin oli ikävä Lennartin istuessa kirjojensa ääressä ja Lennartia häiritsi että joku hiiviskeli huoneissa varpaisillaan hänen lukiessaan.

Tyyni oli toivomalla toivonut eroa toimestaan ja teatterista, mutta nyt hänen oli ikävä työtä. Hän kuljeskeli ilman asiaa kaduilla ja nautti tosin siitä että hänet huomattiin, mutta ei niin paljon kuin ennen. Lennart käski häntä kaupungille kävelemään, jotta saisi lukea — hänet oli äkkiä vallannut ihmeteltävä ahkeruus — mutta kun Tyyni palasi, syytti hän tätä siitä, että tämä liehitteli ihmisiä kadulla. Jonkin aikaa kiisteltyään he sopivat. Mutta sovinnostakin kului vähitellen pois sen entinen sulo.

Aivan uusi viehätys tuli heidän elämäänsä, kun Lennartin suku nosti sodan heidän aiottua avioliittoaan vastaan. Äidin kovuus oli suorastaan hämmästyttävä. Lennart ei milloinkaan ollut aavistanut sellaista piirrettä olevankaan äidissään. Hän kirjoitti pyyhkivänsä pois ainoan poikansa sydämestään, ei sentähden että hän olisi halveksinut rehellistä, työtätekevää ihmisluokkaa, vaan sentähden, että tässä oli tapahtumaisillaan luonnonvastainen henkinen sekaantuminen, joka ei jäisi kostamatta. Ruth rukoili kirjeessään, että Lennart ajattelisi äidin terveyttä. Tämä oli muutamassa päivässä käynyt valkopäiseksi. Sisaren kirjeen lopussa oli isännöitsijän jälkikirjoitus: »En pyydä sinua rikkomaan välejä — näin naikkosen kuvan ja katso hän oli sangen suloinen — mutta pyydän, että siirrät ratkaisun kunnes me täällä olemme onnellisesti päässeet kristilliseen aviosäätyyn. Viime päivinä olisi voinut luulla valmistettavan hautajaisia, niin täällä on itketty ja ulvottu.» Tuttavat tervehtivät Lennartia kadulla oudosti tarkastellen ja jotkut lakkasivat kokonaan tervehtimästä. Muutamiin sukulaisperheisiin hän sai kutsut ja päivällisen jälkeen vanha setä tai täti otti hänet kahdenkesken ja neuvoi hänelle kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti, mitä hänen rauhaansa sopi. Kaikki vastustus ärsytti häntä ja vei häntä lähemmäksi Tyyniä. Aina kun hän tuli kotiin kaupungilta, oli Tyyni vastassa utelemassa mitä kuului. Ja Lennart kertoi mikä kuohu pikku Tyynin takia vallitsi suvussa. Tyyni tunsi tärkeytensä kasvamistaan kasvavan ja kietoi yhä lujemmin kätensä Lennartin kaulaan. Suvun vainotessa heidän rakkauttaan he tunsivat ihanaa yksinäisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta.

Lennart oli päättänyt, ettei olisi missään tekemisissä sukunsa kanssa. Suku oli häntä siinä määrin loukannut Hän ei menisi häihinkään. Mutta juuri ennen juhannusta tuli sisarelta niin taivuttava kirje, että veli viime hetkessä läksi. Peläten päästi Tyyni hänet käsistään.

— Jos he muuttavat sinun mielesi, sanoi hän, — niin minne minä joudun?
Minä rakastan sinua.

— Ole levollinen. Me kuulumme yhteen. Älä näyttele liiaksi kauneuttasi kaduilla poissa ollessani.

Vihkimisen jälkeen, joka toimitettiin kukkivien omenapuiden alla puistossa, käkien kukkuessa, tuli äiti Lennartin luo. Hän oli harmaudessaan liikuttavampi kuin milloinkaan.

— Anna minulle anteeksi, sanoi hän kyynelittä. — Jokaisen täytyy käydä läpi kohtalonsa eikä toinen ihminen pysty ohjaamaan toisen elämää. Tuo morsiamesi äitisi luo. Hänen pitää nukkua yläkerran valkeassa kamarissa niinkuin muut Katajiston morsiamet ovat nukkuneet. Ja teidän häänne pitää vietettämän niinkuin kaikkien muiden.

Elokuun kuutamolla toi Lennart morsiamensa tuttuja peninkulmia, tuttuja myötä- ja vastamaita asemalta Katajistoon. Oli niin valoisaa ettei vaununlyhtyjä tarvinnut sytyttää. Ainoastaan metsässä oli salaperäistä ja pelottavaa. Tyyni teeskenteli iloista ja koetti päästä vanhan Bergmanin suosioon. Mutta ukko pysyi sotilaallisen kohteliaana ja yksisanaisena. Lennart näki että hänen rakkaustarinansa oli Katajiston palvelusväenkin tiedossa.

Vakavana hän istui kääriytyneenä peitteeseen, jonka äiti, kuten ennen muinoin, oli pannut mukaan matkalle. Hän pysyi kylmänä morsiamensa ilolle. Olihan varsin luonnollista, että köyhä tyttö puhkesi ihastuneena huudahtelemaan: »Onko se totta että kaikki tämä on sinun ja siis myöskin minun?» Mutta Lennartia hävetti Bergmanin takia. Hän koetti välillä tehdä jonkin kysymyksen, mutta siihen tuli vain täsmällinen vastaus eikä sukeutunut entistä luottavaa keskustelua. Valituksista, joita Bergman oli uhannut tehdä, ei tullut mitään. Kun ei ilakoiva riemu mistäänpäin löytänyt vastakaikua, vaikeni Tyynikin.

Sumu oli raskaina vöinä asettunut notkoihin. Asumukset tien varrella olivat pimeät. Ikivanhan puukujan päästä loistivat korkeista ikkunoista Katajiston valot. Koirat rupesivat haukkumaan…

Lennart ja Tyyni vihittiin hedelmissään punoittavien omenapuiden alla ja päivällisten aikana sytytettiin puisto täyteen soihtuja.

Mutta kun vieraat ja morsiuspari olivat lähteneet, sairastui Katajiston everstinna ja häälyi elämän ja kuoleman välillä. Elämään hän kuitenkin jäi.

Lennart Hardénilla oli asianajotoimisto suuressa maaseutukaupungissa. Hänen nimensä kulki kultaisin kirjaimin pitkin kivimuurin koko julkipuolta ja maan huomatuimmat sanomalehdet toistivat sitä ilmoituksissaan päivästä päivään. Hardénin asianajotoimistolta ei loppunut työ enempää kuin maailmasta loppui riita. Mutta sen kautta eivät kulkeneet suuret voitot, joiden kehitystä jännityksellä seurattiin kautta maan. Hardénin asianajotoimisto oli siinä huudossa että se ajoi likaisia asioita. Kukaan ei tiennyt tätä paremmin kuin Hardén itse.

Tyyni-rouva vietti kerran kevään Pariisissa oppiakseen kieltä ja seurusteli silloin suomalaisten taiteilijoiden kanssa. Hänessä huomattiin taipumuksia, jotka häneltä itseltäänkin olivat olleet salassa. Näyttämö oli kadottanut hänessä merkillisen tähden — hän ei enää voinut mennä teatteriin, koska oli viime aikoina tullut hyvin lihavaksi. Hän vietti vuoden Helsingin musiikkiopistossa harjoittaen lauluopintoja ja rupesi vihdoin muovailemaan savea. Hänen nuoret ystävänsä vakuuttivat, että kuvanveisto lopultakin oli hänen alansa.

Tämä kaikki tuli kalliiksi. Tyyni-rouva oli kovaosaisten taiteilijain hyväntekijä, ymmärtäjä ja ystävätär. Heidän oli mahdoton elää ilman toisiaan. He seurasivat toisiaan Pariisiin ja he seurasivat toisiaan maaseutukaupunkiin, mihin Tyyni-rouva omien piirustustensa mukaan oli teettänyt »työpajan». Se oli läpi kahden kerroksen ulottuva atelieeri ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tyyni-rouva oli kuuluisa kautta maan. Tuomari maksoi.

Hän maksoi sittenkin mielellään, kun sai lähettää rahat muualle, mutta hänen oli vaikea syödä samassa pöydässä vaimonsa ystävien kanssa ja yökaudet kuulla atelieeristä soittoa konttoriin, jossa hän teki myöhään työtä.

Hän oli jonkin aikaa hakenut huvitusta tahollaan hänkin, mutta senjälkeen kun heidän pieni tyttärensä syntyi, ei hän ollut muusta tiennyt kuin työstään ja lapsestaan.

Katajisto oli palstoitettu, päätila kuului yhä tehtaaseen, jonka Ruthin mies oli tehnyt eurooppalaisesti tunnetuksi, everstinna asui vanhassa päärakennuksessa. Hän ei ollut nähnyt miniäänsä sitten häiden ja surulliset olivat olleet äidin ja pojan kohtaamiset. Ne harvenivatkin harvenemistaan. Yhä tuskallisemmaksi kävi laskea yhtämittaa lisääntyviä ryppyjä kummankin kasvoilla.

Kerran jouluna, kun Tyyni-rouva oli Pariisista ilmoittanut, ettei hän päässytkään kotiin, sai tuomari Hardén äitinsä lupautumaan jouluksi heille. Tämä ei ollut milloinkaan nähnyt pientä Eleonoraa.

Tuomari tuli uudelleen lapseksi valmistaessaan juhlanviettoa. Hän iloitsi ihmisvilinässä kaduilla ja kauppapuodeissa. Ennen kaikkea hän valmisti lastaan vastaanottamaan isoäitiä. Katajistosta tuli hänen kertomuksissaan kokonainen satulinna, jossa isoäiti hallitsi hyvänä hengettärenä.

Jouluvieraaksi ilmoittautui vielä kamreeri Nymalm, jonka rouva oli kuollut hiljattain.

Hän tuli pari päivää ennen aattoa. Ystävysten keskustelu liikkui kaukana siitä mikä heille oli likeistä.

— Mitä sinä käytät hiuksiisi? kysyi Nymalm. — Sinulla oli komeat vaaleat kiharat.

— Tilasin ulkomailta jotakin voidetta. Sillä, jolla ennen on ollut hyvä tukankasvu, pitäisi olla mahdollisuus saada se aivan ennalleen.

Kun isoäiti tuli, oli talo juhla-asussa. Lakka ja kuusenneulain haju tuntui ilmassa. Nora oli saanut ylleen vaaleanpunaisen pukunsa, joka niin sopi hänen mustiin kiharoihinsa. Hän odotti Feliks-sedän kanssa ikkunassa hetkeä, jolloin isä ja mummo pysähtyivät oven eteen. Joulupukki istui heidän reessään, vaikka sitä ei voinut nähdä. Kun mummo tuli sisään, oli lapsi syli auki vastassa.

Kyynelet olivat mummon silmissä. Sitä ei saattanut nähdä pimeässä eteisessä. Tultiin saliin ja isä sanoi:

Mutta isoäiti jäi tuijottamaan lapseen ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
Hänestä henki sellainen kylmyys, että Nora juoksi lapsenkamariin ja
rupesi itkemään. Isoäiti meni ensimmäisestä ovesta, jonka näki avoinna.
Hän ei itkenyt. Hän vaipui istumaan ja painoi kädet otsaansa vasten.

Lennart jäi ymmälle, seisoi keskellä salin lattiaa eikä tiennyt ketä seuraisi.

— Mitä tämä merkitsee? Minä vaadin että sinä puhut. Sillä sinä tiedät, minä näen sen.

Molemmat vaikenivat. Tuomari lyyhistyi istumaan. Hän kuuli lapsen itkevän, mutta ei voinut liikahtaa. Sitä kesti kauan.

VELJEKSET

Nuorempi kirjoitti silloin ylioppilaaksi. Hän oli ollut luokkansa etevimpiä, mutta häneltä meni huonosti, opettajat eivät käsittäneet mikä hänet äkkiä oli muuttanut — terveen miehen, joka oli urheilijakin. Näkyi selvästi että hän oli kipeä.

Hän lähti yhtä kaikki muiden mukana Helsinkiin, mutta sinä päivänä, jolloin vielä oli jäljellä matematiikan ja historian tutkinnot, esitti veli hänet morsiamelleen, ja silloin hän ei tutkinnossa osannut mitään. Hän ei ymmärtänyt mitä häneltä kysyttiin, professorit ihmettelivät hänen arvosanojaan koulusta ja tahtoivat olla lempeitä. Mutta vastaukset olivat niin järjettömiä että nuorukaista oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi jäädä syksyyn.

Veljekset olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei kukaan ystävä ollut mahtunut heidän välilleen, ei salainenkaan ajatus ollut jäänyt heiltä toisilleen uskomatta. He olivat perhekuntansa viimeiset: isä, äiti, siskot — kaikki kuolleet. Ja niin he olivat toistensa näköiset että olisi luullut heitä kaksosiksi. Kolme vuotta kuitenkin oli heidän iässään eroa. Toinen oli tumma, toinen vaalea. Koulussa ja asuntopaikoissa heitä sanottiinkin vain Tummaksi ja Vaaleaksi. Tumma oli vanhempi, Vaalea nuorempi. Tytöt ihailivat heitä loitolta ja seisoivat salaa katsomassa heidän mennessään ohitse.

Mutta heitä ei kukaan ottanut. He kulkivat koskemattomina ohi tyttöjen ihastuksen eivätkä tietäneet kauneudestaan. He näkivät vain toisensa ja riittivät toisilleen.

Helsingissä Tumma sitten »otettiin» silloin kun Vaalea kirjoitti ylioppilaaksi. Morsian oli punaisissa vaatteissa, kun tuleva lanko näki hänet. Häät vietettiin jo kesällä. Nuorempi veli lähti rohkean toverin kanssa purjehdusmatkalle yli avonaisen meren eikä mennyt häihin. Hän ajatteli että hukkuisi, mutta myrsky ei tahtonut häntä.

Kesän hän vietti lukemalla. Outo painostus ei lähtenyt hänestä. Ylioppilastutkinto syksyllä meni helposti ja luvut toivat sisältöä elämään. Hän pääsi rauhaan, joskaan hän ei ollut sama kuin ennen. Urheilun hän kokonaan oli jättänyt ja kulki hiljaisena ja miettivänä toverien keskellä. Hän haki heidän seuraansa ja viihtyi meluavassa ilossa heidän joukossaan, vaikka ei itse ottanut siihen osaa. Veljensä kirjeisiin hän vastasi viileästi ja virallisesti. Se kohta hänen olemuksestaan, jossa veli oli hallinnut, oli kuoleentunut. Suuri lämmin ystävyys, korkein tunne, johon hän oli mahdollinen, tehtiin tarpeettomaksi: hänessä oli autiota ja tyhjää. Mutta hänellä oli rauha.

Silloin tuli nainen hänen tielleen. Eikä tämä ollut vaatimaton tyttö, joka olisi hiljaisella lämmöllä tullut täyttämään hänen sielunsa autiutta. Hän oli kypsä nainen, joka otti hänet oikullisena ja väkivaltaisena rakastaen, vastoin kaikkea hänen järkeään. Vaalea leimahti outoon elämään tästä rakkaudesta. Rakastumisensa päivän illalla hän oli toinen kuin oli ollut aamulla. Ja yö, jonka hän käveli vuorilla kaupungin ulkopuolella, teki lapsesta miehen, kuten se esikeväästä teki kesän. Heidän suudelmansa oli niinkuin auringon kosketus hedelmällisen maan kanssa. Mutta heidän rakkautensa paloi nopeasti loppuun. Kun he erosivat, oli heissä molemmissa mennyt jotakin rikki.

Miehen oli vielä vaikeampi kuin naisen. Hän ei tajunnut mitä oli tapahtunut, hän ainoastaan kärsi ikäänkuin hänen ruumistaan olisi pistelty. Kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen uskonsa ihmisiin mennyt. Naista hän kammoi kuin hävittävää kuloa. Hänen työnilonsa oli poissa ja terveys meni nopeasti. Hän ei jaksanut seurata luennoilla ja hän pelkäsi ihmisiä. Hänen ajatuksensa joutuivat hermosairaan vaarallisten polkujen päähän ja lähtivät kiertämään. Tuli unettomuus ja epätoivo.

Itsesäilytysvaisto pani hänet nyt alkeelliseen työhön. Hän koetti syödä, nukkua, hengittää ulkoilmaa ja urheillakin. Kaikki hänen tietoinen toimintansa keskittyi tähän. Muu oli kärsimystä mielipuolisuuden partaalla.

Eräänä aamuna, kun hän hiessä virui vuoteellaan mustan yön jälkeen, ilmoitettiin hänelle että vieras etsi häntä. Hän pelästyi niin että rupesi vapisemaan ja sukelsi lakanoiden väliin. Kuin vasaraniskut päässään hän kuuli askelet huoneessa ja tunsi samassa käsien laskeutuvan olkapäilleen.

Heikin mielessä tapahtui oikullinen muutos ja hän muisti äkkiä, että hänen oli kannettava kaunaa veljelle jostakin pahasta teosta. Mikä teko oli, sitä hän ei muistanut, mutta se oli sellainen ettei sitä sopinut antaa anteeksi. Hänen teki mieli lyödä käsiä, jotka lepäsivät hänen hartioillaan. Ne alkoivat silitellä häntä niinkuin joku oli silittänyt häntä joskus kauan sitten. Käsi oli lämmin, otsa kylmä. Nuorempi veli ei nähnyt vanhemman ilmettä hänen katsoessaan pieluksella lepääviä kasvoja. Hän ei ollut jaksanut vastustaa lämpöä, joka lähestyi häntä. Ainoa mitä hän jaksoi tehdä oli, että hän piti silmiään ummessa. Kyynelet olivat särkyneet ripsien alle. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, näki hän veljensä tutut iloiset kasvot.

— Kun sinä et kirjoittanut niin moneen aikaan. Miksen minä sitten olisi tullut?

— Hän on kaiken aikaa seurannut vaiheitasi eikä sitä päivää ole kulunut, ettemme olisi puhuneet sinusta.

— Kas, jatkoi veli ystävällisesti kuten ainakin kasvattaja, joka on tottunut lapsen koskemattomuuteen, sinä et nyt pääse siitä että olet ainoa veljeni.

— Tarkoitatko ehkä että hän niin rakastaa sinua? sanoi vaalea veli ja hänen toinen suupielensä nousi.

— Odota sinä! huusi sairas ja vaahto tuli hänen huulilleen. — Kesää seuraa syksy.

— Etkö sinä jo pian ala nousta? sanoi hän ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Vieläkö hän käyttää niitä punaisia vaatteita? kysyi nuorempi veli äkkiä.

Vanhempi rupesi nauramaan. Nauru oli niin välitöntä ja tervettä, että sairas joutui ymmälle miten suhtautua siihen. Hän ei moniin aikoihin ollut kuullut sellaista.

— Vielä, vastasi vanhempi veli. — Ne sopivat hänelle erinomaisesti. Jahka nyt tutustut Tyyraan, ymmärrät sen. Sinä et ensinkään tunne häntä. Sinä kannat jotakin epäluuloa. Hän on kuitenkin luotettavin ja kunnollisin olento maan päällä. Uskoisitko esimerkiksi, että avioliittomme ensimmäisenä vuotena, kun minä sain maksaa suuren takuun, hän hoiti koko taloutemme ilman apulaista, ilman palvelijaa. Me heitimme kalliimman huoneistomme ja asuimme yhdessä huoneessa ja keittiössä. Emme milloinkaan ole olleet niin onnelliset kuin silloin siinä ahtaassa sopessamme. Sillä me saimme olla niin kahden. Ystävät antoivat meidän olla rauhassa.

Sairas tuijotti epäluuloisesti puhujaan. Tähän oli tarttunut jotakin Tyyra-rouvan helisevästä ilosta ja se teki veljeen poistyöntävän vaikutuksen. Kun tumma veli ymmärsi, ettei mikään puhe auttanut, huomautti hän reippaasti, että hän tavallisesti tähän aikaan oli jo koulussa ja että hänen oli nälkä.

— Nouse nyt ylös! sanoi hän samalla äänellä, jolla ennen lapsena oli lausunut samat sanat heidän maatessaan samassa vuoteessa ja kiusoitellessaan toisiaan pyhäaamuisin, kun oli loiottu pitkään.

Hän nipisti häntä vielä lisäksi varpaasta, joka kohosi peitteen alta, sulki sitten ikkunan ja asettui pöydän ääreen. Nuorempi veli ei yrittänytkään nousta. Muistojen kieli oli alkanut väristä ja mielenliikutus puistatti häntä. Veljenkin ajatuksissa liikkuivat muistot, hän siirtyi hiljaa takaisin vuoteen laidalle ja laski kätensä nytkiville hartioille. Sairaan kosteat kädet kiertyivät veljen kaulaan ja vetivät hänet rintaa vastaan. Niin he olivat kauan.

— Tiedätkö, alkoi tumma veli vihdoin puhella hänen korvansa juuressa, — mitä varten minä olen tullut? Noutamaan sinua kotiini. Onhan luonnotonta, että me veljekset olemme tällä tavalla erossa. Sinun ei ensinkään tarvitse pelätä tulla. Emme enää elä niin ahtaasti…

— Miksette jääneet siihen ahtaaseen asuntoon, jossa olitte onnelliset! kuiskasi sairas kuumasti.

— No katso, se tuli sittenkin ahtaaksi. Ihminen on kerta kaikkiaan tehty yhteiskuntaa varten ja haluaa jakaa onneaan myöskin muille. Täytyyhän minun joskus kutsua kotiin oppilaitani ja virkatovereitani. Minä olen nyt lehtori, näetkö. Ja huomattava on lisäksi, etteivät vuokrat siellä meillä ole sellaiset kuin Helsingissä.

Äskeinen mielen laukeaminen näytti ihmeellisesti vaikuttaneen sairaaseen. Hän oli koko päivän valoisa ja toivorikas. Yön hän nukkui ja vakuutti aamulla, ettei häntä enää vaivannut mikään. Vanhempi veli sai panna liikkeelle koko vaikutusvaltansa ennenkuin he yhdessä olivat matkalla.

Omituisesti tämä yhdessä matkustaminen toi mieleen entiset ajat. Menneisyys ja nykyisyys liittyivät toisiinsa, sydämet aukenivat ja pitkän rautatiematkan aikana veljekset ehtivät esittää toisilleen pääpiirteet elämästään niinä vuosina, jotka olivat viettäneet erossa. Vanhemmalla, joka oli ollut onnellinen, oli verraten vähän kertomista; nuoremmalla sitä vastoin paljon.

Mitä lähemmäksi matkan päätä tultiin, sitä levottomammaksi kävi Heikki. Häntä pelotti. Kun he asemalta ajoivat kotiin, täytyi veljen tukea häntä, sillä häntä pyörrytti kuin merikipeää.

— Muistatko, Armas, etten minä ole tahtonut tulla tänne, sanoi hän tuskaisesti.

He pääsivät sisään talon rouvan huomaamatta ja Armas teki Heikille merkin, että he olisivat hiljaa ja yllättäisivät hänet. He tulivat varpaisillaan saliin, jossa tuntui resedaa muistuttava tuoksu ja sohvilla oli punaisia tyynyjä. Tuli paloi uunissa. Armaan yrittäessä ruokasaliin rouva astui kynnyksellä häntä vastaan pieni kukkamaljakko kädessään. Hän paiskautui miehensä kaulaan, että vesi maljakosta vuoti maahan, ja läheni sitten sydämellisesti lankoaan ja puheli kaiken aikaa heleällä äänellä:

— Ja te pääsette tulemaan minun huomaamattani! Ja minä kun olen vartioinut ikkunassa niin että kaikki työni ovat myöhästyneet. Tervetuloa, tervetuloa! Tiesinhän minä, että sinä tuot Heikin mukanasi. Olen niin iloissani. En ymmärrä miten en kuullut. Mutta ajurilla varmaan ei ollut kulkusia… Syömmekö me nyt heti, vai…? Ei, kaikkein ensiksi pitää Heikin päästä huoneeseensa. Vai tahdotteko lämmitellä? On kylmä. Mutta Heikin huoneessa on myöskin tulta.

— No, kaikki on hyvin? kysyi Armas käsivarsi vaimonsa hartioiden ympärillä. — Tuotiinko eilen koulusta vihkoja? Tuossahan ne ovat, lisäsi hän samassa kun he tulivat talon isännän huoneeseen. — Eikö mitään postia?

— Ei mitään, vastasi rouva. — Vierashuoneeseen täytyy täältäpäin mennä
Armaan huoneen läpi, mutta sinne päästään myöskin suoraan portaista.
Mutta mahtaako sinua häiritä, että ikkunat ovat kadulle päin? Me
voisimme vielä pahimmassa tapauksessa muuttaa sen suojan makuuhuoneeksi.

Vierashuone vaikutti nuoren tytön kammiolta. Seinät olivat siniset ja huonekalut valkoiset. Pöydällä oli kukkia. Heikki tunsi että hän tulisi viihtymään täällä ja hän lausuikin sen veljelleen ja Tyyralle. Ruokapöydässä hän tunsi sen taasen ja puhutteli Tyyraa ensimmäisen kerran nimeltä. Kun hän illalla lepäsi vuoteessa viileiden lakanoiden välissä, oli hänen niin hyvä olla, että hän tunsi tulevansa terveeksi. Armas istui hetkisen tuolilla hänen vieressään, avasi sitten terveysikkunan ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi Heikki:

Hän ei kuitenkaan niin äkkiä parantunut. Heille koitti kaikille kolmelle pitkä taistelun aika. Parantumisen suunta oli kuitenkin selvä.

Heikistä ja Tyyrasta tuli hyvät ystävät. Koulutyönsäkin tähden saattoi Armas vähemmin olla veljensä kanssa. Heikki ja Tyyra laskivat mäkeä ja kävelivät, Tyyra luki Heikille ääneen, Tyyra istui Heikin rinnalla hänen pimeinä hetkinään ja löysi lohdutuksen sanan.

— Katsos nyt, sanoi Armas, — kohta sinä pidät Tyyrasta enemmän kuin minusta!

— En ymmärrä kuinka ihminen siihen määrään saattaa erehtyä, myönsi
Heikki.

Maaliskuu toi siintävien hankien juhlapäivät ja sunnuntaiaamuin he kiitivät kaikki kolme suksillaan kauas kaupungin ulkopuolelle. Heikki vanhana urheilijana teki monet kierrokset ristiin rastiin Silläaikaa kun Tyyra ja Armas ponnistivat suoraan eteenpäin. Arkipäivin Tyyra ja Heikki hiihtivät kahden. Kuiva, aurinkoinen ilma lemusi ja maailma oli täynnä säteilevää kirkkautta.

Kesä vietettiin järvellä ja saarilla. Vuoden perästä oli Heikin terveys niin hyvä, että hän saattoi antaa tunteja koulussa. Työn mukana palasi elämänhalu. Hän tasaantui, voimistui ja tuli yhteiskunnan jäseneksi. Alettiin jo kiusoitella häntä, että se tai se nuori neiti oli rakastunut häneen. Se oli hyvä tyttö, sopi ruveta ajattelemaan asiaa. Mutta kun tähän aiheeseen tultiin, lensi varjo Heikin kasvoille ja hänen kälynsä riensi nopeasti sotkemaan koko juttua.

Eräänä kylmänä talvipäivänä tuli Heikki oudon vakavana etsimään kälyään ruokasalista.

Tyyra hiukan säikähti ja seurasi häntä salin ja Armaan huoneen läpi. He istuutuivat sohvaan. Tyyran kasvot kysyivät huolestuneina ja hän silitti ystävällisesti Heikin kättä niinkuin oli tottunut tekemään tämän ollessa sairas.

— Tiedätkö mitä minulle tänään on tapahtunut? Sain todistuksen siitä, että olen täydelleen terve.

— Se on kummallista, sanoi Heikki ja katsoi eteensä huoneeseen ja hänen kasvoillaan kulki omituinen valojen ja varjojen vaihtelu.

— Täällä, kadulla tuli äsken vastaani — entinen morsiameni. Minussa ei liikkunut mikään. Hän oli kuin vieras ihminen.

Molemmat vaikenivat. Heikki tuijotti eteensä ja hänen vakavuutensa vaihtui hymyyn. Äkkiä hän katsahti Tyyraan:

Hänen pitkät tummat ripsensä lepäsivät poskilla, vaaleissa hiuksissa nauroi punainen nauharuusu ja ohimot takoivat niin että suonen nousenta ja laskenta näkyi. Heikki ei lausunut sanaa, joka jo oli hänen huulillaan, hän kiersi käsivarret Tyyran ympärille ja suuteli häntä huulille, kaulalle, niskaan. Tyyra upposi hänen voimakkaaseen syliinsä ja kävi avuttomaksi. Heikki suuteli häntä niin että hän oli tukehtua.

Äkkiä Tyyra parkaisi ikäänkuin häntä olisi pistetty ja he heräsivät molemmat.

He viipyivät paikoillaan kuten äsken olivat ystävinä istuneet, mutta heidän välillään oli ammottava kuilu. Tyyra nousi, piteli otsaansa ja lähti horjuen menemään. Heikki astui ikkunaan ja kaikki hänen ajatuksensa sanoivat hänelle kylmästi: sinä olet konna. Hän otti jonkin paperiliuskan pöydältä, rutisti sen kädessään ja päästi lattialle.

— Kaikki on mennyttä! sanoi hän taasen kylmästi ja katsoi eteensä mitään näkemättä.

— Nyt minä olen lopullisesti rikki! ajatteli hän ja naurahti, ettei purskahtaisi itkuun.

Sitten hän paiskautui suulleen vuoteelle. Hän ei ollut milloinkaan ollut sellaisessa poltteessa ja häpeässä.

Äkkiä viilsi järjen terä läpi aivojen. Hän nousi ja rupesi kokoamaan tavaroitaan. Hän mätti kaikki huiskin haiskin ja tuota pikaa olivat laukut valmiina. Hän katsoi kelloaan: puolen tunnin kuluttua palaisi veli koulusta. Kokonainen puoli tuntia! Hän istuutui tavaroidensa ääreen kuten ihminen istuutuu uppoavan laivan kannelle ja tunsi kaikkien hermoväreiden, jotka sairauden aikana olivat vaivanneet häntä, kulkevan läpi päänsä. Yhdessä tuokiossa tulivat sairauden eri vaiheiden tuntomerkit. Otsa oli kylmä ja ruumis hiessä. Hän katsoi katsomistaan kelloa ja lähti vihdoin kadulle. Hän alkoi astella edestakaisin talon lähellä.

Mutta makuuhuoneessa virui Tyyra polvillaan vuoteensa ääressä ja höpisi suonenvedontapaisissa kouristuksissa:

— Jumala, minä olen sinut hylännyt — minä omistin sinut kerran. Katso armiaasti minun puoleeni kuten sinä katsoit syntisen vaimon puoleen pöydän tykönä fariseuksen huoneessa. Minä olen syntinen vaimo. Tulithan sinä pelastamaan syntisiä. Et sinä voi minua — minä olen liian syntinen… Minä hylkäsin sinut ja nyt olet sinä hylännyt minut. Kadotettu, tuomittu…

Kun tumma veli lähestyi kotiaan, huomasi hän jo kaukaa, että Heikki rauhattomana asteli edestakaisin. Hän hymyili tälle, mutta huomasi pian että jotakin erikoista on tapahtunut. Vihdoin hän juoksujalkaa tuli yli kadun. Hän näki hävityksen veljen kasvoilla ja ymmärsi että vuoden työ oli ollut turha.

— Tule sisään, sinä olet aivan sinisenä vilusta… Etkö sinä nyt voi sanoa nopeasti mikä sinun on?

Mutta nuorempi veli vaikeni. Hänen kasvonsa vavahtelivat. Hän yritti puhua mutta sanat jäivät kurkkuun. Vihdoin hän sai ne ilmoille vaivoin ja soinnuttomasti:

— Minä olen vietellyt sinun vaimosi. Minä olen häväissyt kotisi, tee minulle mitä tahdot. Mutta minä yksin olen syypää.

Nuorempi toisti kaikki tyynni. He seisoivat kadulla raa'assa talvipakkasessa. Vanhempi veli tuijotti vielä hetkisen puhujaan. Ja hänen kasvojaan katsellessaan hän kävi kalpeaksi ja karkasi sitten ylös portaita.

Eteisessä seisoi hänen vaimonsa seinään nojaten. Hänkään ei voinut puhua. Hän ojensi kätensä ja lausui itkunsa seasta jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää.

— Minä tiedän kaikki, sanoi mies raivoaan pidättäen ja tarttui ojennettuihin käsivarsiin.

Hän karkasi läpi salin ja työhuoneensa sinivalkeaan kamariin. Ovi porraskäytävään oli auki ja veli kantoi tavaroitaan kadulle. Lehtori nauroi, työnsi ikkunan auki ja paiskasi loput sitä tietä. Sitten hän sulki ikkunan, meni omaan huoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän laski päänsä suurta vihkopinkkaa vasten ja paineli ohimoitaan.

Hän kuuli ajurin tulevan ja hetken perästä ajavan pois. Hän karkasi pystyyn ja aikoi juosta menoa estämään. Mutta eihän ollut muuta mahdollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut ampua veljensä. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, se olisi ollut parempi. Mutta se oli myöhäistä. Tyyran hän vielä voi ampua. Ja hän veti jo auki laatikon, missä ase oli. Mutta samassa hänen voimansa herpaantuivat, hän repi hiuksiaan ja voihki.

— Minä tapan itseni, päätti hän äkkiä. — Niin saavat rauhassa omistaa toisensa.

Hän rupesi yksityiskohtia myöten erittelemään kaikkea hyvyyttä ja hellyyttä, mitä hän oli osoittanut veljelleen ja miten häntä oli rakastanut. Ja riemuitsi että olipa ajanut hänet pakkaseen. Mutta samassa hän muisti heidän lapsuuttaan ja löi nyrkkinsä pöytään ja raivosi kuin kahlehdittu eläin.

— No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei sitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään.

— Et vielä, ennenkuin olet tunnustanut kaikki tyynni. Minä olen valmis ruoskimaan sinua, kunnes tiedän koko totuuden.

— Tiedätkö, että kun sinä tulit ja minä odotin sinua eteisessä ja tahdoin kertoa sinulle kaikki, rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Nyt on rakkauteni kuollut. Minä olen nähnyt, että sinä olet toinen kuin se, jota minä olen rakastanut. Sinun on turha enää puhua minulle, sillä minuun ei mikään satu.

Majatalosta ilmoitettiin, että maisteri, lehtorin veli oli tullut sinne ja sairastunut. Hän houraili.

Veli ei tuntenut häntä. Hän värisi kuin viluissaan ja häntä poltti kuin tuli. Lääkäri ei voinut sanoa mikä tauti oli tulossa, mutta vakavalta näytti.

Puolenyön aikaan lehtori kutsui rouvansa sairaan luokse. Aivoissa oli nähtävästi tapahtunut verisuonen ratkeaminen.

Aamuyöstä tuskat lakkasivat. Sairas makasi raskaasti kuorsaten. Aamun hämärtäessä hän avasi silmänsä ja tuijotti eteensä ilmeettömin katsein.

— Me olemme täällä, kuiskasi tumma veli kipeästi rakastaen, — Tyyra ja minä. Tunnethan meidät? Sinun pitää tulla terveeksi. Me rakastamme sinua…

Hämärtyvistä silmistä pusertui kyynel. Luomet painuivat alas eivätkä koskaan avautuneet.

LOKAKUUN TARINA

Lumi oli tullut äkkiä. Lehdet olivat vielä puussa, kaalit ja perunat maassa. Ihmiset jo pelästyivät, että jäävät vaille parhainta särvintänsä. Mutta yhtä kaikki hellitti pakkanen, lumi suli, ja eräänä harmaana lokakuun päivänä pääsivät kaikki perunapelloilleen.

Laitimmaisen talon pientarelle oli viritetty tuli ja hiilloksessa paistui perunoita. Siinä kävivät kuokkijat vuorotellen lämmittelemässä. Oli miestä ja kasvavaa poikaa, mutta enimmäkseen oli naisia. Pidettiin kiirettä, pilvet näyttivät siltä että voivat minä hetkenä hyvänsä ruveta vuotamaan ja lumenmakuiset ne olivat.

Kaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen huivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi vaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen työstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla. Laitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä astui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni kiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota.

Tuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi puutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia ihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy Aaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa toimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja ne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja pirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi huusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista, vaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin, huomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven. Ja sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta, lienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin vähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin pienikin.

Aaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan. Kylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut tapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu.

Vihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi hevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa Liisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan.

— Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä niitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut tietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta.

— Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä Selmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain kuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä ja reistataan… Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin kuulet…

Aaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä väkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki puhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa oli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli, että miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten ympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut vanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen.

— No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti hakemaan vaatteita.

— Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven kiinni.

Naiset jäivät huoneeseen. Toiset puhuivat valittavasti, toiset vihan vallassa: Että mitä noistakin tulee, jos jäävät elämään.

— Mutta jos ovat ennestään kastetut. Ei suinkaan mahtane saada kastaa kahdesti.

— Taikka soitetaan rovastille ja kysytään. Meneehän pappilaan lanka.
Kukas lähtee?

— No, sinä köntti siinä, itse isä, lähde sinä isännälle puhumaan, että soittaa rovastille. Mitäs siinä seisot laiskana, kun kaikki muut puuhaavat hiki päässä. Oletko edes katsonut penikoitasi? Pahempi sinä olet kuin metsän peto…

— Suu kiinni! tiuskaisi Aaretti ja löi nyrkkinsä sängyn päätyyn. —
Onkos tässä kukaan päässyt lähelle?

Aaretti toivoi sydämestään, että lapset kuolisivat. Sellaisen kirstun, minkä ne tarvitsevat, hän itsekin tekee, isäntä kyllä antaa laudat, eikä se tule kalliiksikaan. Mutta kasteeseen ne kyllä on toimitettava, ei hän mitenkään suo, että niiden sieluille tulee vahinkoa. Hän seisoi sängyn päässä ja katseli surkeita, huutamisesta ja vilusta sinettyneitä kasvoja ja outo kirvellys tuntui hänen sydänalassaan. Muisto hauskoista kuutamoisista öistä vuosi sitten sekaantui kaukaa nykyhetkeen.

Naiset sättivät hänen ympärillään. Olisivat menneet pois niinkuin uhkailivat. Hän muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin Selma mytty kädessä astui junasta ja hän piteli hevosta suupielistä, kun se pelkäsi. Junan mentyä tuli Selma ja kysyi, oliko hevonen häntä vastassa, ja pyysi avukseen kantamaan kirstua. Kaunis Selma oli. Ei ollut yhtään sellaista näillä mailla. Hän hakee vielä Selman ja nai hänet. Miksei hän ennemmin ollut sitä tehnyt? Hän ei ollut tietänyt, että olisi kiire, kun Selma keskellä vuotta riitaantui emännän kanssa ja lähti pois. Lapset kuolevat, he voivat alkaa elämänsä uudestaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Emäntä tuli tuomaan vaatetta ja voudin vaimo, jolla itsellään oli pieni lapsi, rupesi hoitelemaan lapsia.

— Eivät ne kuole! kuului kuin yhdestä suusta, — koska noin syövät. Pienet lapset ovat niin sitkeitä, että niitä voi pidellä miten huonosti tahansa, jos vain ovat elääkseen.

— Mutta kuolevat, vaikka olisivat kuinka voimakkaat, jos taas ovat kuollakseen, sanoi Liisa.

Ja nyt rupesivat kaikki puhumaan kokemuksistaan ja kuulemistaan. Eräänkin piian lapsi oli ollut koko yön metsässä santakuopan pohjalla ja aamulla kuulivat paimenet huudon ja veivät lapsen torppaan ja hengissä se on tänäkin päivänä. Eläinten pennuissa vasta elinvoima on. Tässäkin talossa löydettiin syksyllä vasikka metsästä, ja oli ollut kovat pakkasyöt. Lehmä saatiin kiinni monta päivää myöhemmin toisen talon karjasta. Miten ne olivat eronneet, oli käsittämätöntä. Mutta vasikka on kaiken aikaa ollut niin pulska ja iloinen, että sitä on kelvannut katsella.

Kun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui hänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään. Hän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi lapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta… Häneen iski lujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne mistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei häntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi kankaalla.

Aaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille ja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis maksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan puolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja varustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän huoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen peitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja puhuivat ja hellittelivät nukkuvia.

— Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa.

— Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset hoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte hänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon.

— Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun meillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä tulee…

Aaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset niihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä vieläkin äreämmin kuin äsken.

— Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt.
Tappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi.
Mutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan,
vaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se.

— Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia kultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea pappilaan mennessäsi…

— Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että ihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa saa kantaa.

— Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta kai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat.

Sitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä nähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei auttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta kärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas mäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen, jolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena portailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan hurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle.

Hevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin nukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli päässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän Selman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa sovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi huoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi vika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi.

Mutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään?
Kaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle.

Kahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa lumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden välissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut, niiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut. Äkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan yläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma ja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti hänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle ja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen kerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa.

— Ihanhan sinä vapiset, sanoi Aaretti, kun hän oli päässyt rattaiden ääreen ja ojensi kätensä. — Oletkos sinä nyt vähissä vaatteissasi nukkunut tuossa?

Hän piti sinettynyttä kättään rattaiden laidalla. Huuletkin olivat siniset ja silmät kuopilla. Aaretti katsoi häneen pelästyksissään ja hänen sydänalassaan liikahti kipeästi kuten äsken katsellessa lapsia.

Silloin äiti kävi kiinni päähänsä ja horjahti. Hänen täytyi istuutua tiepuoleen.

Äiti ei itkenyt, huojutteli vain itseään ja valitti. Aaretti oli jo sanomaisillaan, että hän oli valmis menemään pappilaankin, mutta hän muisti samassa entistä Selmaa, joka oli ollut pulska ja punaposkinen.

— Minulla on täällä puolisataa mukanani. Ja miten sinä et ole kirjoittanut, olisinhan minä auttanut jos olisin tiennyt. Olihan meillä lähtiessäsi puhekin että lähetät osoitteen.

Selma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin tällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan.

— Tule tänne rattaille, on lämpöisempi… Tulisit nyt. Annanko minä takkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä välillä on ollut.

— Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä vain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on kuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet muualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo. Pelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan.

Aaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon lapsista.

— Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän auttaisin.

Äkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti seisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä pystyssä.

— Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja juoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa.

Aaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä ja samaa.

— Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä saatan sinut asemalle.

Hän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt minnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille. Aaretti kirosi.

Hervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset syliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli niitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin lakkaamatta.

Aaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää äidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei tarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle, lensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla oli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle valitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa. Tuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja vesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen.

Aaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa markkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän tuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi.

— Voit sinä siitä pulskistuakin, sanoi Aaretti jonkin ajan perästä ja ajatteli kateana leskimiestä. Olisi Selmassa ollut vähäisenkin entistään, ei häntä olisi antanut kenellekään.

Rupesi kyentelemään lunta. Selma peitteli huppuun lapsia vällyjen sisään ja katseli niihin pienestä raosta. Äkkiä hän kiskaisi peitettä syrjään, painoi poskensa kääröä vasten ja puhkesi valittamaan.

Aaretti ajatteli: Jumalan kiitos! ja läiskäytti ohjasperiä. Nuori hevonen oli märkänä. Sillä kohdalla, missä tie meni rautatiekiskojen poikki, hän kysyi asemamieheltä junan kulkua ja kuuli, että juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Silloin hän antoi oriin mennä. Nopeasti vielä hevonen kiinni ja äiti alas rattailta! Hän sai irrottamalla irrottaa sekä elävän että kuolleen lapsen hänen sylistään, nostaa hänet maahan ja puoleksi kantamalla kuljettaa läheisimmälle penkille. Kukkaron hän helposti löysi, mutta oli vaikeampi saada Selmalta tietoa, mille asemalle lippu oli ostettava. Lippua ja kukkaroa tuodessaan hän sanoi ystävällisesti myhäillen:

— Pistin viisi markkaa, ettei tulisi puutetta. Ei silti, että jäi sinne vielä kymmenen ennestäänkin. Onpa se mukavaa, että on hyvä mies.

Selma oli pitkänään penkillä asemahuoneen edustalla. Kun vihellys kuului ja maa alkoi täristä, nosti Aaretti hänet pystyyn ja läksi kainaloista pidellen taluttamaan kohti kiskoja.

— Jumalan haltuun nyt sitten, sanoi hän, — ja hyvää voimista vain. Ole nyt huoleti lapsesta, kyllä minä siitä pidän murheen.

Hänen täytyi saattaa Selma vaunuun asti, tämä ei voinut kulkea yhtään askelta yksin. Hän keikahti heti pitkäkseen tyhjälle penkille. Aaretti pelkäsi jäävänsä vaunuun, otti nopeasti hänen oikean kätensä ja sanoi hyvästi. Käsi oli tulikuuma. Ovelta hän katsahti taakseen ja näki märän, harmaan saalin peittämät hartiat ja leuan joka vapisi. Hän hyppäsi kiireesti alas. Parahiksi, sillä juna lähti paikalla. Hevosen luo rientäessään hän muisti, miten puolitoista vuotta sitten Selma oli tullut tästä, päässään pehmeä valkoinen liina ja kädessä mytty. Mies nieli itkua.

On se sentään mukavaa, että jäi tuo lapsi. Aina hän sen yhden hoitaa niinkuin äidille lupasikin. Miten päässee perille Selma. Kunhan ei olisi kuoleman taudissa.

Hän tuli rattaille, veti varovasti lasten alta tukon heiniä ja pani hevosen eteen. Sitten hän erotti vällyistä pienen ruumiin ja peitti sen heiniin rattaiden perään. Hevonen oli pahasti ajettu. Isäntä kyllä suuttuisi. Ei se ollut koskenut heiniin. Hän taputti sitä ja puheli sille viihdytellen. Ei ollut mukana edes leipää. Eihän hän ollut aikonut lähteä kauas.

Oli kun olikin jäänyt kysymättä, oliko lapset kastettu. Ettei hän, hullu, kuitenkin ollut antanut naisten panna niitä hätäkasteeseen, kun ne siitä puhuivat. Voi, voi sentään, mikä tuli! Mutta toisen, elävän lapsen, sen hän pitää kuin silmänsä. Se pitää kastettaman pappilassa ja sen nimeksi pannaan Selma.

Hiljalleen juoksi ori kotia kohti. Satoi lunta. Lapsi nukkui. Aaretin täytyi alituisesti raottaa vällyjä nähdäkseen, ettei sille tulisi mitään. Ja kun se rupesi itkemään, otti hän sen syliinsä, avasi takin, pani rintaansa vastaan ja kiersi vällyt ympärilleen.

EVANGELINE

Helteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani määrän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli kirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan:

»Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä tulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva Krasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa asumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo sydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni oli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.»

Ajoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella puolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se tuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi kuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen.

Tuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin vihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko hän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen kädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi häntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään ääntä.

Tervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia ja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut tulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi poistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha palvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni.

Rouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta harmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden huoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus veti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä hyppäsi silloin vallattomasti sisälle.

— Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun palvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa.

Jossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse nauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja päättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon sakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa, poistui palvelijatar äänettömästi.

Mehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli rouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa hänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa tutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä ei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla matkoilla.

Päätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään tavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari tuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä, ja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä. Peilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se oli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä. Jonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun piti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin:

Niin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia, joita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin edessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli ollut kokonaan mustiin verhottu.

Juotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten rouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria juutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre. Onnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin kirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla vihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli vapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla. Katuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja nälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää.

Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella, varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.

Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja, mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.

Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut kansan joukossa.

Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki. Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät valkoiset ruusut.

Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta. Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa, jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.

Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä
hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan?
Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys
Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?

Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä, porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme, koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi, että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa. Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.

Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin. Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut pitkä aika.

Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui, että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.

Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi joelta päin kuulua satakielten vihellys.

Minut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa ruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja syleillyt hänen polviaan.

Aurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin puolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia, harvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat uudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman persoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan oli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka luonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä, jalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva Krasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai laulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan.

Mitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen luonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva Krasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun balladiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen hämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että itsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät kädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin ja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin joutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan: tuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta sen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan pienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa ja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet. Haalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut keltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän — kahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen kaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin johtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan.

— Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä tämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan tyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut kipeänä surusta.

Hän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen, puoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut toisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan.

Evangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä olen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä kävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä missä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe Evangelinea, omaani, armastani.

En huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin sytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni.

— Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että hän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en ajattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä.

En ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin suuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin ulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se oli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään ikäänkuin se olisi ollut äitini käsi.

Astuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan satakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää ja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin. Kirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja sydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita ja valkoista tytönpäätä.

Nyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein silmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili murtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia huulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä sieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä tukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat.

Olin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt kaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät eikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet yhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia kysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan kajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai hautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen haudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan muualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty. Itse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin kukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja kuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä haudalla.

Eräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla — astui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin yksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja itkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan kuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät tuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle. Herra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin.

Oli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä oikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen?

Minun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän kauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla? Oli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda teetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että vieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut huoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus ennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa!

En jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin suinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla.

Kun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä ylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää yötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme kahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut ruusuja. Kuu paistoi.

— Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä suonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi sitten kuoli tyttäreni Evangeline.

Hengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut vastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin selustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi rauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän jatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni:

— Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi maanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan saapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa. Olimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei nähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin Evangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea malliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin ensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan.

Salista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän oli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies. Evangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat…

Kertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista että saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä kaikelle sille mikä mielessäni eli.

— Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui. Sunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa. Evangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta suuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja peitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui hän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana välikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän ehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta kotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen palasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa alttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon.

Äkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli jotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla juoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat… Sitten en pitkiin aikoihin tiedä mitään…

Hän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin rukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen, joka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä.

— Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai siitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään valmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla haudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en ole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu helpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin pääsen lasteni luo.

Äkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän suuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa:

— Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi kuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto täynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä katselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään oli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun armollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva oli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja sanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti heti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt. Kolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä läksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi hänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen luo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he olivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin itkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut antaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee. Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.

Vanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja suuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon, jolla kuutamon valovyöt lepäsivät.

Muutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut. Minä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin kohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä.

LIITENTAALIN VANHUKSET

Liitentaalin väki oli monta kymmentä vuotta sitten tullut paikkakunnalle jostakin pohjan puolesta. Niukasti elättäen suurta perhettään oli isäntä ensin hankkinut palstan ja ostanut kauppiasvainajan huoneet sekä pitänyt kestikievaria. Sittemmin hänestä oli tullut monen pitäjän rikkain mies ja hänen lapsensa olivat isäntinä ja emäntinä varakkaissa taloissa pitkin pitäjiä. Puhuttiin kyllä, etteivät rahat olleet oikeudella ansaittuja. Varsinkin ennen aikaan oli huhu itsepintaisesti liittänyt Liitentaalien nimeen vähemmän kauniita tekoja, mutta vuosikymmenet olivat siirtäneet todennäköisyyden tarujen lukuun ja Liitentaalin talo väkineen oli nykypolvelle vain mukava puheenaihe.

Sananparreksi oli tullut: »Liitentaali tuulettaa rahojaan.» Se sanottiin kun ajettiin talon ohi ja nähtiin ovi avoinna — ikkunoita ei talossa koskaan avattu. Ja kun jotakuta Liitentaalin vävyä tai tytärtä odoteltiin kokoukseen eikä häntä kuulunut, sanottiin: »Eivät ne ehdi, ne tuulettavat rahojaan.» Sananparsi oli alkuaan tarkoittanut isää, mutta se sovellutettiin myöhemmin lapsiinkin. Liitentaalit eivät kuuluneet pitäjän hommaväkeen. Ei koskaan oltu Liitentaalia nähty yleisessä luottamustoimessa. Nuoremmille saattoi saada kaupatuksi osakkeen tai pari, jos oli kysymyksessä yhteinen yritys. He eivät olleet niin saitoja kuin ukko. Koko pitäjä nauroi vanhan Liitentaalin talonpitoa. Jos tahtoi saada kuvan maanviljelyksestä viisikymmentä vuotta sitten, saattoi mennä Liitentaaliin. Ukko ei kärsinyt uudenaikaisia peltokaluja, navettaan ei päässyt päivän sädettä ja kaupunkiin, kymmenen peninkulman päähän, ajoi isäntä hevosella, vaikka rautatieasema oli monta vuotta ollut kahden peninkulman päässä. Taloa ei maalattu — turhaan oli isännän rakkain tytär Marjaana, joka eli emäntänä Rekolan rusthollissa, lähettänyt kotitaloonsa muutaman tynnyrin punamultaa. Tynnyrit törröttivät kesät talvet aitan takana värjäten ympäristönsä verenkarvaiseksi ja lopulta hiljalleen lahoten. Joku esitelmänpitäjä oli käyttänyt Liitentaalia esimerkkinä siitä, millainen maataloudenhoito ei saa olla. Monena monituisena vuonna oli kuntakokouksessa nostettu kysymys siitä, että kestikievari muutettaisiin toisaalle. Mutta ei sattunut sopivaa paikkaa. Liitentaali sijaitsi mukavan välimatkan päässä molemmista seuraavista majataloista. Ja lisäksi oli totuttu siihen että Liitentaalissa oli kestikievari.

Muutamat pitäjän nuoret läksivät joskus kurillaan vieraisiin Liitentaaliin. Vierailun päätyttyä ja tultuaan ulos pihan piiristä he olivat pakahtua nauruun. Kuka ylpeili sillä, että oli tyhjentänyt kahvikuppinsa uuniin, kuka oli kaatanut limonaadilasinsa kukkaruukkuun, kun isäntäväen silmä vältti. Lusikoita talossa nähtävästi ei milloinkaan pesty, etteivät ne kuluisi. Ikkunoista pian ei enää saattanut nähdä ulos. Emännän röijy oli ollut väärin napitettu ja liepeen alta oli vilahdellut jokin eriskummallinen väri. Isäntä oli tuon tuostakin kopeloinut kaulaansa — hänen sanottiin pitävän kassakaappinsa avaimia kimpussa rinnallaan. Hän oli rikastunut myymällä viinaa ja metsää ja jollakin muullakin tavalla. Näitä kaikkia nauroivat pitäjän nuoret edetessään harmaasta huoneröykkiöstä, joka törrötti surullisten peltojen keskellä maantien laidassa.

Liitentaalista lähteneet lapset elivät aivan toisenlaisissa oloissa.
He hallitsivat suuria kartanoita, joista ei puuttunut uuden ajan
ylellisyyttä. Mutta puhdasta mainetta ei ollut missään, mihin vain
Liitentaalista tuli isäntä tai emäntä.

Lasten ja vanhempien suhde oli hyvä. Saita vanha Liitentaali oli valmis lastensa takia panemaan liikkeelle rakkaita rahojaan ja äiti piti alituisesti valmiina kahtatoista vuodetta, jotta koska tahansa saattaisi ottaa vastaan isännät ja emännät lapsineen, jos he tulisivat vanhaa kotiaan katsomaan. Kolme huonetta seisoi rivissä ja jokaisessa oli neljä vuodetta, patjoja ja peitteitä kukkurallaan. Näiden huoneiden ovet olivat aina kiinni ja emäntä kantoi avainta taskussaan. Kun »lapset» sitten joskus tulivat, olivat he kuolla häkään tilapäisesti lämmitetyissä suojissa, joissa lisäksi oli huonot muurit. He kävivät harvoin, vaikka ikävöivät vanhempiaan ja vanhemmat heitä. Toisilla oli pitkä matka, he kun asuivat ulkopitäjissä. Omassa pitäjässä olivat Auroora, Matilda Rikhartti ja Marjaana, eikä heillä ollut pitkä matka Liitentaaliin, mutta ei tullut lähdetyksi sittenkään, Aurooran ja Matildan oli vaikea päästä pieniltä lapsiltaan, jotka aina sairastelivat. Rikhartti kävi kilpa-ajoissa ja kokouksissa ja Marjaana ei tullut muuten. Hän oli sensijaan toimittanut Liitentaaliin telefonin ja puhui joka päivä isän ja äidin kanssa ja lähetti heille lahjoja. Milloin tuli tusina kahvikuppeja, milloin kaulaliina, milloin hamekangas — äidillä oli kankaita teettämättöminä laatikko täynnä. Marjaana lähetti usein sellaisia lapsellisia lahjoja, joista isä aluksi vain suuttui, niinkuin sen punamullankin ja monta muuta, mutta isä leppyi aina pian. Marjaana sai tehdä mitä tahtoi.

Hän tekikin mitä tahtoi. Rumia asioita hänestä kerrottiin. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen iäkäs miehensä makasi halvattuna. Vanhemmat Liitentaalissa eivät lainkaan tietäneet kaikkea. Pitäjän rovasti itse oli käynyt varoittamassa Marjaanaa ja hän kävi myöskin Liitentaalissa, ei suorastaan Marjaanan takia vaan vanhuksien itsensä. Hän tuli huomauttamaan, ettei Liitentaalin väkeä nähty kirkossa, ei edes kerran vuodessa ehtoollisella. Vanhempien jumalattomasta esimerkistä johtui, ettei lasten elämä ollut nuhteetonta, semminkin Rekolan emännän, joka oli pahennus koko pitäjälle. Rovasti viittasi johonkin vanhaan rikokseen, jonka väitettiin painavan sukua. Hän muistutti isännälle ja emännälle, että he jo ovat vanhat eivätkä voi tietää, miten paljon elonpäiviä on jäljellä. Kuolema tulee niinkuin varas yöllä. On paras valmistautua niin kauan kun vielä ollaan armonajassa. Rovasti ei likemmin kertonut Marjaanasta, vaikka vanha Liitentaali nimenomaan kysyi. Isäntään ei nimittäin kaikesta rovastin puheesta koskenut mikään muu kuin se mikä tarkoitti Marjaanaa. Heti kun rovasti antoi suunvuoroa, sanoi hän tulevansa kirkkoon niin pian kun on rippi ja emännän pääsevän sitä seuraavalla kerralla. Rovasti huomautti, että olisi soveliasta nähdä aviopari yhdessä Herran pöydän ääressä, mutta isäntä sanoi, ettei se käy laatuun: molemmat eivät voi jättää kotia, saattaa tulla matkustavaisia ja muutakin. Mitä vikaa Marjaanan elämässä sitten oli? Jos hän huvitteli ja tanssejakin piti, niin omilla varoillaanhan eli… Rovasti löi nyrkin pöytään. Hän sanoi, ettei vielä milloinkaan ole tavannut niin paatuneita ihmisiä ja että Jumalan pitkämielisyys kerran tulee loppumaan.

Rovastin lähdettyä meni Liitentaali kamariinsa keittiön taakse ja soitti kaikille lapsilleen iän mukaan ja kysyi heidän voimistaan.

Auroora itki telefonissa. Isäntä oli ollut poissa kolme päivää ja hän oli kysellyt tätä joka paikasta. Tiedettiin että hän oli humalassa lähtenyt kaupungin hotellista, mutta siitä oli jo kolmatta päivää. Ettei vain olisi ajanut sulaan tullessaan jään poikki. Lapset olivat kipeinä, ne kaksi aina vain vuoteessa.

— Älä itke, sanoi vanha Liitentaali ja ajatteli, että paras olisi jos isäntä ajaisi sulaan ja jäisi sille tielleen. — Älä itke, kyllä isäsi aina sinut rahoissa pitää.

Matildan mies oli keuhkotaudissa ja kahdessa lapsessa sanoi tohtori niinikään olevan tartunnan. Matilda ei vaikeroinut, sanoi tyynesti, että he pian odottavat loppua: isäntä on jo käynyt ihan syomättömäksi. Ja parastahan se onkin, että pääsee pois. He myivät juurikään metsänsä ja hyvä hinta siitä saatiin. Ei hän näin telefonissa tahdo puhuakaan siitä kaupasta. Rikhartti sen välitti. Hyvän kestityksen se tosin maksoi, mutta kyllä kannattikin.

Vanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli yhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli joutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli telefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa. Hän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on karjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän tähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista.

— No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten isännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään.

Samantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa ulkopitäjissä.

— Älä hyvä lapsi naura, pyysi isäntä. — Kuka äsken tuli langanpäähän?

Marjaana puhui kuiskaten jollekulle vieressään ja huusi sitten veikeästi torveen:

— No se oli nyt se meidän agronomi. Ja tiedättekö te, kuinka karja on lisännyt parin kuukauden aikana! Tiedättekö, mitä paras lehmä antoi viime koelypsyssä? Kolmekymmentä litraa — mitä siitä sanotte? Ja me alamme lähettää maitoa kaupunkiin. Akseli sanoo — elikkä agronomi, että tulot voi nostaa moninkertaisesti.

— Mitä te sitten ostitte minulle niin suuren talon ja annoitte vanhan miehen, joka heti halvattiin…

— Laulaako joku? Kuuluu salista. Täällä on nuoria. Menevät piiriä salissa.

— Kotona voidaan kaiketi hyvin? sanoi hän sitten äänensä ilakoimista pidätellen.

— Tulee kovin kalliiksi, jatkoi isä keskeytynyttä lausettaan. — Heitä sinä se elämä, se on jumalatonta elämää, Jumalan pitkämielisyys loppuu.

— No isä kulta, mitä ihmeitä — onko rovasti käynyt Liitentaalissakin?
Hän kävi täälläkin. Minä laitoin viinit pöytään, mutta hän ei huolinut.
Isännän vuoteen laidalla istui enimmän ajan.

— Mitäs hän sitten — ei hän osannut sen paremmin puhua rovastille kuin muillekaan.

— Sitä ei olisi saanut tehdä. Pitää totella rovastia. Joko sinä taas naurat…

— Jos sinä… Oletko sinä riivattu! Entisetkin tynnyrit ovat vielä pystyssä aitan nurkalla. Jos sinä…

— Isä! huusi Marjaana ja äänestä saattoi kuulla, että huoneessa oli muita, jotka seurasivat keskustelua ja kaiken aikaa kuiskuttelivat emännän kanssa, — jos te torutte minua, niin minä lähetän niin paljon punamultaa, että Liitentaali on kuin punaisessa meressä.

— Vai teet sinä pilkkaa vanhasta isästäsi… En minä vielä ole niin höperö, etten tietäisi, mitä peliä sinä pidät. Siellä on nytkin vieraita ja te nauratte kaikki. Naurakaa te vain…

Isä laski torven kädestään ja lyyhistyi tuolille piirongin ääreen. Tottumuksesta hän kopeloi vaatteita rinnallaan ja sai käsiinsä avainkimpun. Marjaanaa olisi pitänyt kurittaa lapsena — minkäs hänen enää teki! Isäntä ei vielä ollut monta huokausta vetänyt, kun Marjaana soitti.

— Isä, minä itken nyt, sanoi hän haikeasti, — kun te sillä tavalla lopetatte, ilman että sanotte edes hyvästi. Kuulkaas, minä tulen kotona käymään… No ettekö tahdokaan? Minä en sitten tule. En, en tule, kun ette puhu sanaakaan. Ette te minusta välitä… No hyvästi sitten, kosk'ette sano mitään…

— Marjaana! huusi isäntä eikä hetkeen saanut sanaa suustaan, —
Marjaana…

— Tulitteko niin pahoillenne siitä punamullasta? En minä lähetä punamultaa. No, joko te olette hyvällä päällä?

— No tulen, tulen, nousevalla viikolla tulen. Olettekos nyt oikein hyvällä päällä…

Mutta Marjaana ei tullut pitkään aikaan ja hän tuli yleensä harvoin.
Hänen vanha miehensä makasi puhumattomana. Sitä kesti vuosia.
Agronomi ei ollut talossa pitkäaikainen. Hänen jälkeensä otti
Marjaana suosioonsa sahan kirjurin, pitäjän juopon apteekkarin,
sanomalehdentoimittajan, joka oli kesävieraana paikkakunnalla, ja muita.

Aurooran mies oli ajoittain raivohullu. Niinä aikoina pelkäsi koko kylä eikä häntä vastaan uskallettu mennä muuten kuin joukolla. Kohtausten jälkeen hän katui ja pyyteli itkien anteeksi syntejään pihamaalla kaikkien kuullen. Vanhin poika piti taloa. Hän joi yhdessä isänsä kanssa. Hänen vanhimmassa lapsessaan oli kaatumatauti.

Matildan ensimmäinen mies oli kuollut ja hänen toiseen mieheensä oli tullut keuhkotauti. Joka vuosi kuoli talosta lapsi ja joka vuosi syntyi uusi.

Rikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja yhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat, mitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa pitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla. Hän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin torppiaan.

Lapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja ristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä ei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän tutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän että hänen emäntänsä olivat jo vanhat.

Liitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi kestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä: silmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti. Tyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen parempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä.

Isäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina tuijottivat silmät piironkiin.

Tyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin kuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita silakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia hiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat. Terävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja, työnsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan ja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän käsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn. Emäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä. Ne olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui hänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi saanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi. Liitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa kasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta.

— Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. —
Sentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit.

— Käyt niin laiskaksi ettet viitsi vetää jalkojasi keittiöstä tänne.
Kohta annat nimismiehen tulla suoraa päätä kamariin.

Isäntä hyökkäsi emännän kimppuun. Tämä sinettyi hänen käsissään ja huusi. Mutta huuto oli kuten puhekin äänetön. Hetken hän toinnutteli tuolilla, pää piironkia vasten. Sitten hän seurasi isäntää keittiöön. Kukaan ihminen ei olisi voinut nähdä, että he olivat riidelleet.

— Se matkustavainen herra sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän tahtoisi puhua isännän kanssa, toimitti tyttö.

— Siellä on matkustavainen herra, joka sanoo, että hän on Rosnelli ja että hän…

Isännän huulet liikahtivat ja vain emäntä näki, että hän toisti nimen, jonka tyttö oli lausunut.

— Rosnelli, Rosnelli, sanoi emäntä kovasti ikäänkuin olisi karaissut itseään. — Minä menen, lisäsi hän sitten huomatessaan, ettei isännässä ollut menijää.

Ja hän otti naulasta vanhan toppanutun ja varustautui menemään salin puolelle. Mutta silloin oli isäntäkin tointunut, työnsi hänet syrjään ja läksi paitahihasillaan kylmään porstuaan.

— Rosnelli, liikkuivat hänen huulensa sillä äänettömällä tavalla, jota hän ja hänen vaimonsa käyttivät keskenään.

Keskellä salin lattiaa seisoi laiha kalpea mies. Isäntä ei tuntenut häntä eikä luullut nähneensä hänen sukulaisiaankaan. Hän sai takaisin mielenmalttinsa ja kysyi äreästi, kulmiensa alta katsellen, mitä olisi asiaa.

Nuori herra asettui puusohvalle avaran salin toiselle puolelle, isäntä istui tuolilla ovensuussa.

— Onko isäntä kauankin asunut tässä? sanoi nuorukainen lapsellisella äänellä.

— No, oletteko kuullut puhuttavan suuresta varkaudesta, joka tapahtui täällä Liitentaalin kestikievarissa neljäkymmentä vuotta sitten?

— En, sanoi isäntä, mutta sitä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt kuin emäntä.

Huoneessa oli hämärä. Lumisade ajoi suuria läiskiä ruutuihin, jotka ennestään olivat vihertävät.

— Neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoi nuori mies, — tuli tänne muuan herra maksamaan suuren tukkiyhtiön sitoumuksia. Hän oli yötä kestikievarissa ja aamulla oli hänen laukkunsa poissa. Siinä oli ollut puoli miljoonaa. Laukku löydettiin jonkin virstan päästä. Rahoista ei saatu minkäänlaista tietoa. Se herra oli minun isoisäni.

Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lumituiskun sysäykset vasten ruutuja ja nuorukaisen askelet. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin syövyttääkseen mieleensä jokaisen esineen. Toisella puolella huonetta oli kokoon lykätty vuode, patjojen päällä punakirjava, likainen peite, toisella auki työnnettävä puusohva. Suuri uuni oli halkeilleista, keltaisen vihreistä kaakeleista. Vastapäätä toisiaan olivat ikkunat, neljä luvultaan, välissä ikivanhaa, käpertynyttä sammalta. Pienellä pöydällä ikkunoiden välissä oli päiväkirja, mustepullo ja kynä.

Emäntä seisoi äkkiä heidän edessään ikäänkuin olisi kasvanut esiin lattiasta.

— Ne on niin vanhoja asioita, ettei niistä enää tiedetä mitään, sanoi hän. — Me on tultu tänne muualta. Hevonen olisi valjaissa.

Nuorukainen meni kamarin ovelle, joka oli auki, ja viipyi hetkisen kynnyksellä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pieni pöytä ja pari tuolia.

Nuorukainen tuli saliin ja pysähtyi oven eteen, jossa ei ollut avainta.
Ehdottomasti meni emännän käsi taskuun, jossa avain oli.

— Ja vielä mitä. Siellä nukkuvat meidän lapset, kun tulevat käymään kotona. Ei siellä mitään ole.

— Ei siellä ole kuin kolme huonetta ja jokaisessa neljä sänkyä. Ei siellä koskaan ole asunut matkustavaisia.

— Mutta ennen teidän aikaanne, sanoi nuorukainen itsepintaisesti. —
Minun täytyy saada selville tämä asia.

— En minä mitään tiedä, joka olen tullut muualta. Se on toki liikaa, että herra tunkee joka paikkaan niinkuin me oltaisiin varastettu ne rahat. Jotka ollaan tultu muualta.

Emäntä paineli avainta taskussaan, pyyhki toisella kädellä nenäänsä ja veti kädellään sitten pitkin toppatakkiaan. Isäntä istui tuolilla ovensuussa, käsivarret polvilla. Lumi tuiskusi ruutuun. Hetkisen tuijotti nuori herra lukittuun oveen, sitten hän kirjoitti nimensä päiväkirjaan. Koko aikaan eivät isäntä ja emäntä vaihtaneet sanaakaan. Emäntä seisoi ja isäntä istui.

— Minun täytyy tavata joitakin vanhoja ihmisiä, jotka muistavat, sanoi nuorukainen, sukelsi suureen turkkiinsa ja lähti.

Emäntä kuuli eteisessä tiukujen soivan tuiskusta. Isäntä kuuli saman saliin. Tiuku soi hiljaa. Isännästä tuntui siltä kuin nimi, jonka nuori herra oli piirtänyt mustakantiseen kirjaan, olisi huutanut ilman ääntä, kuten hän vuosien kuluessa oli oppinut huutamaan ja puhumaan. Seuraavassa hetkessä hän oli kuulevinaan, että lukituissa huoneissa liikuttiin. Emäntä tuli parhaiksi ja tönäisi häntä kylkeen.

— Minä menen luhtiin, sanoi hän, ja tyhjennän villat äiti vainajan kirstusta.

— Että taasen puhuu pitkin kylää korjanneensa meillä lukkoja, kuten silloin toistakymmentä vuotta sitten kun korjautettiin piirongin lukkoja.

Aamuyöhön paloi tuli Liitentaalin keittiön takaisessa kamarissa. Vanhukset liikkuivat sukkasillaan. Lattiapalkit vain narahtelivat ja piironginlukko vingahti, mutta sitä ei kukaan voinut kuulla, ulkona oli sellainen myrsky. Piikatyttö keittiössä nukkui sikeästi, kun emäntä pari kertaa käväisi häntä katsomassa.

Niin kauan kuin vanhukset olivat työssä, säilyttivät he tasapainonsa, mutta kun tulivat hiljaiseen vuoteeseensa, käänteleivät he ja väänteleivät eivätkä saaneet unta.

— Olikohan se varta vasten lähtenyt liikkeelle tämän asian takia? sanoi isäntä.

Emäntä, joka nukkui laidan puolella, keikautti jalkansa permannolle, meni maantien puoleiseen ikkunaan ja kuunteli.

— Säikäytät kuoliaaksi, sanoi hän. — Eihän täällä mitään ole. Nostan ylös koko rievun.

Isäntä yritti vetää ylös vanhaa repaleista uudinta ja emäntä meni keittiöön katsomaan tyttöä. Isäntä haparoi kädellään kirstua vuoteen alla ja pani pitkäkseen. Emäntä tuli jäljessä. Hän koetti turhaan etsiä asentoa.

— Kuka tuli minun luokseni ja sanoi: joudu nyt katsomaan, se metsäherra on yöllä tullut pidoista ja on niin pätkässä, ettei tiedä kuusta eikä auringosta.

— Ja sen päänpohjassa on laukku — olisikohan tuo niin kovanaan rahaa?
Kukas niin sanoi?

— Mutta kuka laukun vieraan päänpohjasta otti ja kuka valjasti hevosen ja kyyditsi tyhjän laukun Lammin ahteen alle?

Vanhukset jähmettyivät ja pääsivät vasta hetken perästä jalkeille. Ikkunoiden alla erottautui lumituiskussa hevonen ja reki. Mies huppuroi hangen läpi ovelle. Koko talo ryski, kun hän löi oveen. Vanhukset eivät liikahtaneet. Heidän sydämensä lyönnit olivat yhtä väkivaltaiset kuin matkustavaisen iskut oveen. Piikatyttö keittiössä äännähti, sytytti kynttilän ja hyppäsi porstuaa kohti. Isännän ja emännän piti sanoa hänelle, ettei saa avata, mutta he eivät voineet liikkua eivätkä puhua. He kuulivat oven käyvän ja porstuan lukon vingahtavan. Raskaat askelet kulkivat yli siltapalkkien keittiön ovelle. Vanhukset tiesivät, että vieras seisoi kynnyksellä.

— Täällä on matkustavainen, sanoi tytön ääni oven takana ja lukkoon kajottiin.

Ovi oli emännältä jäänyt panematta ruoppiin. Se aukeni. Isäntä ja emäntä seisoivat kuin kuvat lattialla. Äkkiä isäntä kaatui suinpäin permannolle.

— Tyttö, mene viemään vierasta saliin, huusi emäntä keittiöön ja potkaisi miestään. — Eihän se ole se, kuiskasi hän sitten. — Tämä on kuka lienee. Pääsetkös ylös siitä. Minun täytyy hakea lakanoita, ei minulla tässä ole aikaa virvotella sinua. No ole sitten siinä, jollet pääse pystyyn.

Emäntä otti eteisen kaapista lakanat ja tyttö koetti sytytellä märkiä puita kamarin uuniin. Vieras asteli pitkin permantoa ja hieroi käsiään lämpöisiksi.

— Se on niin huono päästään, sanoi emäntä. — Taisi olla häkää. Täällä ei pidä panna peltiä kiinni liian aikaiseen.

Kaksi päivää hän makasi, ei ottanut ruokaa eikä puhunut. Tunnusteli ainoastaan kädellään, oliko kirstu paikoillaan. Emäntä toimitti hänet saunaan ja keitti hänelle kahvia.

— Mitäs sinä nyt siitä säikähdit, toisteli hän tuon tuostakin. —
Matkustavainen vain, mikä lienee ollut.

Mutta hän pelkäsi öisin niin ettei uskaltanut sammuttaa tulta, vaikka kauppias oli kallistuttanut öljyä. Kolmantena päivänä isäntä pyysi, että soitettaisiin Marjaanalle.

Kärsimys ei poistunut hänen kasvoistaan. Äänettömät sanat eivät enää tarkoittaneet emäntää, ne huusivat ikäänkuin johonkin tyhjyyteen. Emännän mieleen johtui, että tällaisissa taudeissa on tapana kutsua pappi, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin.

Marjaana tuli. Hän ajoi kotitalonsa luhistuneesta portista kiiltävin valjain, kallis turkinkaulus pystyssä. Kun isäntä kuuli hänen naurunsa eteisestä, sai hän sellaisen voiman että nousi ja meni tytärtään vastaan. Mutta nauru vaikeni Marjaanan huulilta. Äiti oli ainoa joka saattoi puhua.

— Huonoa on ollut, sanoi hän kulkien keittiön ja kamarin väliä. — Mikä lienee tullut tässä perjantaiyönä kun kaatui aivan oikoiseksi lattialle. Lieneekö ollut halvaus. Mutta ei sen ole mikään paikka tunnottomana. Ja tämä on niin terveen näköinen tämä Rekolan emäntä. Et sinä vanhenekaan. Ja hoikka olet niinkuin tyttö. Mikäs sinun sitten on, kun ei ole lapsiakaan. Jo tämä isäsi nyt paranee, sauna tekee aina hyvää.

Kun äiti oli mennyt keittiöön, laski Marjaana käden isänsä otsalle. Isä oli pitkänään, silmät piironkiin päin.

— Mitenkäs se sinun kätesi on niin kylmä? kysyi hän ja vei kankeasti kouransa tyttärensä kädelle. — Sormuksiako ne ovat? Onpa niitä monta. Ovatko ne kalliitakin?

Marjaanan rinnassa tyrski itku ja hän pidätti sitä vaivoin. Käsi nousi isän päälaelta, hän veti pois sormukset ja laski ne pöydälle. Emäntä toi kahvia. Kupit olivat Marjaanan lahja, ne seisoivat outoina vanhalla tarjottimella. Lautasella, jonka laidat olivat kuluneet, höyrysi lämmin vehnäleipä. Emännän posket olivat vielä kuumat paistamisesta.

— Älkää tuoko minulle enempää, pyyteli Marjaana äidin varustautuessa lähtemään keittiöön.

— Vielähän sinä juot kolmannenkin kupin, vakuutti äiti. — Niin harvoin käyt etkä joisi toista kuppia.

— Lähetä nyt sitä punamultaasi, niin maalataan talo, sanoi hän ja hänen kankea suupielensä tapaili hymyä.

Marjaana pyyhki ohuella, hyvänhajuisella nenäliinalla silmiään. Hänen päänsä oli kipeä. Äiti toi kahvia, hänen täytyi juoda ja luvata, että hän äidin kanssa lähtisi navettaan. Mutta kun äidin piti mennä, katsahti hän Marjaanan kenkiä.

— Ovatko ne silkkiä? sanoi hän ja taipui koettamaan niitä. — Ja tuollaiset soljet. Ovatko ne hopeaa? Aijai, kyllä ne tulevat kalliiksi.

— Ei Marjaana minnekään mene. Tarha on sellaisessa siivossa, että sinne hukkuu…

Isäntä ja emäntä kiistelivät hetken. Marjaana jäi tuolille isännän päänpohjiin. He olivat enimmäkseen vaiti. Joskus sipaisi isäntä Marjaanan hihaa.

— Te kuolette, sanoi Marjaana eikä enää pidättänyt itkuaan. —
Valmistakaa itseänne.

Hetken tuijottivat lasittuneet silmät mitään näkemättä tyttäreen.
Sitten rupesi sairas pitämään kiirettä.

— Ota tämä avain — tästä rinnalta. Kaikki on sinun. Teet niillä mitä tahdot.

Marjaana itki menehtyäkseen. Isän käsi lepäsi hänen hiuksillaan kuin kaarnankappale silkkilankavyyhdellä. Äkkiä Marjaana taukosi itkemästä ja mielijohde herätti eloon hänen kasvonsa. Hän tarttui avaimeen isän rinnalla. Tuntui samanlaiselta kuin äsken, kun oli pitänyt juoda äidin kahvia. Hänen kätensä liikkuivat hätäisesti, hänen ohimonsa takoivat. Siinä oli jotakin kammottavaa, että hän irrotti kuolevan isänsä kaulasta nuoraa, jonka varassa avain riippui. Hänen täytyi samalla nostaa harmaata päätä. Se painoi kuin olisi ollut kuollut kappale. Hän toimi täynnä eloisuutta, juoksi piirongille ja rupesi kuumeessa panemaan avainta reikään. Se ei sopinut. Hän hätääntyi: isän täytyy, ennenkuin kuolee nähdä mitä hän tekee! Hän kävi voimattomaksi piirongin edessä. Silloin hän kääntyi ja näki vuoteen alla arkun. Hän hyppäsi sitä kohti ikäänkuin se olisi ollut pakeneva saalis ja tempaisi sen keskelle permantoa. Avain sopi. Hän aukaisi.

Hän rupesi mättämään niitä permannolle. Hänen valkoiset kätensä penkoivat esiin villoja ja pellavia. Vihdoin ne tapasivat pieniä paperipinkkoja ja sukanteriä, jotka oli sidottu kiinni pusseiksi. Hänen sydämensä sykähti ja veri valautui kasvoille. Lattialle lensi setelipinkkoja. Hänet valtasi raivo kun hän ne näki. Hän koetti repiä rahoja. Ne oli huolellisesti sidottu kokoon eikä hän saanut niistä irti kuin pieniä liuskoja.

Hän huomasi uuninsuun olevan avoinna ja rupesi paiskelemaan rahapinkkoja riutuvaan hiillokseen. Hän ei nähnyt, miten valkoiset hänen isänsä kasvot olivat. Huoneessa oli jo hämärä.

— Isä, kuiskasi hän polvillaan rahakirstun edessä ja haroi käsillään pimeyteen, — kerrankin minä saan tehdä siunattua työtä. Tiedättekö, että minä aivan pienenä lapsena näin, kuinka te panitte lankoja huoneen päästä toiseen ja tuuletitte seteleitä. Te ette luullut minun mitään ymmärtävän — minä makasin kehdossa — mutta minä näin kaikki. Sitten te naititte minut vanhalle rikkaalle miehelle — voi isä, ette tiennyt mitä teitte! Minun elämäni on ollut niin syntistä ja niin onnetonta.

Hän suistui maahan ja itki ääneen. Äkkiä hän muisti, että isä oli sairas, ja laahautui polvillaan vuoteen ääreen.

— Enhän minä syytä teitä, kuiskasi hän, — te olette rakastanut lapsianne ja annoittehan te nyt minulle tämän suuren lahjan: että sain hävittää… Ehkä minulle vielä voi alkaa uusi elämä.

Hän piteli isänsä kylmää kättä ja lepäsi, hiljaa itkien, pää vuoteen laitaa vasten.

Äkkiä tuli valonsäde hämärään huoneeseen. Emäntä seisoi lyhty kädessä kynnyksellä.

— Mitäs tämä on? huusi hän sillä mykällä kielellä, jonka vain isäntä oli elonsa päivinä ymmärtänyt. — Marjaana, mitä sinä olet tullut tänne tekemään! sanoi hän kauhuissaan tyttärelleen.

Lyhdyn valossa näki Marjaana isänsä kasvot. Ne olivat jo kuolleet. Käsi kylmeni kokonaan hänen kädessään. Hän päästi sen ja antoi tilaa äidilleen. Äiti rupesi huutamaan. Marjaana pani kätensä ristiin ja tapaili rukousta.

ISÄ JA POIKA

Muutamia päiviä ennen joulua, kun Anna minä hetkenä hyvänsä saattoi odottaa kotiin poikaansa hänen pitkältä matkaltaan, saapui kartanosta kokonainen kuormallinen jouluvaroja. Vouti niitä oli tuomassa kuten aina ennenkin, mutta ei niitä ollut koskaan ollut näin paljon. Anna päivitteli nostellessaan säkkejä ja koppia reestä, että mihin hän saisi kaikki mahtumaankaan. Iloissaan hän oli, sillä Aarne tarvitsi vahvistavaa ravintoa vaivalloisen matkan jälkeen, ja mistäpä hän olisi sellaista ottanut, jollei paroni olisi muistanut. Paroni oli häntä kyllä muistanut, ei hänellä ollut valittamista. Kun kuorma oli tyhjennetty, jäi vouti panemaan kiinni hevosta, mutta Anna juoksi sisään toimittamaan kahvia tulelle ja tupakkaa esiin. Ei hänen tarvinnut sentähden kiirehtiä edellä, että huoneita olisi pitänyt siistiä: Annan pieni asunto saattoi minä hetkenä hyvänsä ottaa vastaan vieraita, niin hyvässä järjestyksessä se oli.

Vouti kopisteli lumet saappaistaan eteisessä, pani lakkinsa tuvan naulaan ja istuutui tuolille ovensuuhun, missä hänen oli tapana istua. Pöydän nurkalta ikkunoiden välistä hän löysi savukelaatikon ja tulitikut ja sytytti savukkeen aina heti pantuaan lakin naulaan ja poltteli Annan keittäessä kahvia. Näin oli ollut parikymmentä vuotta. Pari kertaa vuodessa oli voudille tullut asiaa Annan asunnolle.

— Onko paroni todella niin kovasti kipeänä? kysyi Anna päästyään päivittelemästä vastaanottamiensa lahjojen suuruutta ja kiittelemästä.

Anna ei ollut sattunut näkemään paronia koko tähän vuoteen, jolloin Aarne oli ollut siellä kylmissä maissa. Viimeksi oli paroni ratsain tullut vastaan tiellä ja pysähtynyt ja kysynyt Annalta, mitä kuuluu ja onko poika kirjoittanut. Paroni oli ollut komea ja punaposkinen, vaikka hiukset olivat harmaat. Annalle oli tehnyt niin hyvää, että hän oli ollut purskahtamaisillaan itkuun: paroni ei ollut kahteenkymmeneen viiteen vuoteen puhutellut häntä. Lahjat olivat tulleet voudin kautta. Käydessään työssä kartanossa oli Anna kyllä nähnyt paronin, ainahan hän oli liikkeellä. Mutta tuntui sentään hyvältä, että oli saanut häneltä pari ystävällistä sanaa: tiesihän silloin, ettei hän ollut suuttunut ja että hän muisteli poikaa. Vähät muusta. Anna oli monesti ihmetellyt, että paroni saattoi elää haluamatta nähdä ainoaa lastansa. Hänen tietääkseen ei paroni ollut tavannut Aarnea sitten kun Aarne tuli suureksi. Kerran hyvin kauan sitten oli paroni tullut Annan asunnolle iltahämärissä ja katsonut, että huoneet oli kelvollisesti tehty, ja seisonut kehdon ääressä. Mutta senjälkeen hän ei ollut lausunut sanaa äidille enempää kuin lapsellekaan ja Anna oli luullut hänen kantavan vihaa. Kunnes tässä vuosi sitten paroni tiellä puhutteli hevosen selästä. Senjälkeen oli Annalla ollut sisäinen rauha, kunhan vain ei olisi ollut levottomuutta Aarnesta.

Nuorella maisterilla oli yliopiston matkaraha ja vuoden hän oli kulkenut kaukana puolivillien kansojen keskuudessa. Ihmiset siellä kävivät puettuina eläinten nahkoihin ja asuivat maakuopissa, ja niin vaikea oli saada kirjettä sinne ja sieltä, että äidin ja pojan oli täytynyt elää kuukausimääriä toisistaan kuulematta. Sairaanakin Aarne oli ollut, tiesihän sen, niin kurjissa oloissa. Yökaudet äiti oli valvonut ja rukoillut hänen puolestaan ja sykkivin sydämin ajatellut, kuinka hän Aarnea hoitelee, jos tämän vielä saa elävänä takaisin.

Hän ei milloinkaan maininnut nuorta maisteria enempää kuin hänen äitiäänkään nimeltä heille itselleen, ja muille puhuessaan hän käytti ankarasti Aarnen arvonimeä lyseolaisesta maisteriin asti sitä mukaa kuin Aarne arvossa yleni. Aarnen äiti oli aina muille puhuessa »Koskisen Anna».

Voudin ja Annan välillä vallitsi suhde, johon ei koskaan oltu sanoin kajottu. Kun Anna nuorena tyttönä tuli kartanoon palvelukseen, oli vouti ollut siellä jo useita vuosia. Hän katseli silloin Annaa, kuten moni muukin katseli, ja Anna ajatteli häntä. Kerran kirkkomatkalla he ajoivat samassa hevosessa ja silloin vouti osti Annalle esiliinan, kun yhdessä oltiin asialla kauppapuodissa. Vouti oli pitänyt sitä alkuna, josta Annan tuli ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Eikä hän senjälkeen puuttunut asiaan, vaan arveli, että kumpikin säästää tahollaan pari vuotta vielä. Silloin sattui se mikä sattui ja Anna joutui pois kartanosta ja paroni teetti hänelle huoneet. Vouti meni jonkin vuoden kuluttua naimisiin ja rupesi paronin käskystä silloin tällöin käymään asialla Annan asunnolla. Voudilla ei ollut lapsia ja hän silitti mielellään Aarnen päätä. Nyt leskimiehenä hän katseli Annaa melkein omaisenaan ja oli itsekseen päättänyt, että hän testamenttaisi Annan pojalle, mitä häneltä jäisi, ja pitäisi häneltä jokin satanen jäädä, vaikka hän vanhaksikin eläisi.

— Vieläköhän sieltä palataan yhtä jäykkinä miehinä kuin mentiin? sanoi vouti.

Vouti tarkoitti nuoren maisterin suhdetta paroniin. Alettuaan ymmärtää poika oli osoittanut sellaista itsepintaisuutta ja jäykkäniskaisuutta, että täytyi kauhistua. Ei pienintä siitä, mitä paroni äidille lähetti, poika ottanut vastaan. Heti kun hän kuuli, että jyviä oli saapunut kartanosta, ei häntä saatu syömään leipää ennenkuin hän vakuuttui siitä, ettei leipä ollut kartanon jyvistä. Äiti tuli usein valehdelleeksi, koska poika muuten olisi kuollut nälkään. Aarne ei tervehtinyt paronia, jos he sattuivat vastatusten tiellä. Aarne käyttäytyi sillä tavalla, että täytyi ihmetellä paronin pitkämielisyyttä. Toinen olisi ajanut perheen niin kauas kuin tietä riitti. Mutta poika oli niin vanha, ettei häntä voinut pakkokeinoinkaan ruveta taivuttelemaan. Äiti ei saattanut tehdä muuta kuin rukoilla, että Jumala taivuttaisi hänen mielensä. Miten onnellista olisikaan ollut, jos Aarne olisi kauniisti antanut paronin auttaa — velattomasti olisi saanut lukunsa. Nyt painoivat velkataakat ja suuri osa lukuaikaa oli mennyt ansaitsemiseen. Äiti eli siinä toivossa, että vaivalloinen matka olisi kasvattanut nuorukaista ja taltuttanut hänen ynseää mieltään.

— Paroni on parina päivänä kysynyt, onko jo tultu siltä pitkältä matkalta.

Anna hykertyi istumaan ja mielenliikutus valtasi hänet. Entä jos paroni ikävöi ainoaa lastaan, entä jos paroni testamentissaan aikoo muistaa häntä. Aarnen täytyy tulla järkiinsä.

— Se on sellaista, aloitti vouti ja tuijotti eteensä permantoon, yskähti ja toisteli sanoja ennenkuin sai ne suustaan, — sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla — toisella tavalla kuin elävää.

— Minä — kuljin minäkin — minäkin — minäkin ase taskussa viikon päivät — silloin…

— Niin, kun oli tehty se — se — kirkkomatka yhdessä ja piti tuleman — sellainen. Mutta minä puhuin tässä asian paronille, ettei jäisi mitään omalletunnolle jos kuolema tulisi.

Anna meni lieden luo. Hän muisti, miten mustana vouti oli kävellyt niihin aikoihin, jolloin hän joutui pois kartanosta. Hänen teki yhtäkkiä mieli osoittaa voudille hyvyyttä. Hän meni kirstulleen nurkkaan, penkoi hetkisen ja kurotti sitten pöydälle savukelaatikon viereen koreasti kokoon käärityn esiliinan. Vouti tunsi sen samaksi, jonka hän kirkkomatkalla oli ostanut. Vähän aikaa viipyi Anna polvillaan kirstun ääressä, vaikka kansi jo oli kiinni ja vouti istui kyynärpäät polvilla. Sitten tuli Anna ja otti esiliinan. Hän hymyili ja hänen katseensa oli maassa, kun hän pudotti vaatekappaleen levälleen ja pani sen vyölleen. Se oli kuin eilen ostettu.

Vouti ryki, Anna kysyi, eikö hän saisi kaataa lisää kahvia. Vouti kiitti ja sanoi hyvästi. Hän ei katsonut Annaan, mutta näki punakirjavan esiliinan ja muisti että se heistä molemmista silloin oli ollut kaikkein kaunein kaupassa. Anna tuli taputtamaan hevosta ja antamaan sille leipää, kun vouti läksi. Sitä hän ei ollut tehnyt niinä kahtenakymmenenä vuonna, joiden aikana vouti oli käynyt täällä paronin asioilla. Nyt oli myöhäistä.

Aarne saapui päivää ennen jouluaattoa laihtuneena ja parroittuneena, mutta miehekkäänä ja iloisena. Tuskin hän oli antanut äidille kättä, kun hänen jo piti avata laukkunsa ja katsoa, olivatko paperit paikoillaan. Hänellä oli paljon papereita, jotka painatettaisiin, ja hän punnitsi pinkkoja kädessään ja kertoi, miten hän oli kirjoittanut ne kylmissä savupirteissä ja maakuopissa. Papereissa oli sellaisia asioita, jotka kuolevat kansojen mukana. Sadan vuoden päästä ei ehkä kukaan enää ymmärrä niiden kansojen kieliä. Sentähden on niin tärkeää, että pelastetaan, mitä vielä on pelastettavissa. Ne kansat siellä olivat pakanoita, hän oli tuonut mukanaan pari niiden jumalankuvaa. Äiti hätkähti, kun poika asetti hänen eteensä pienen puunuken, jolla oli sarvet kuin pirulla. Mutta se oli jumala. Äiti erkani liedellä olevista padoistaan ja kyynelten sekainen hymy, joka oli tullut hänen kasvoilleen samana hetkenä, jolloin poika astui kotikynnyksen yli, jäykkeni.

— Eikö sinne nyt sitten voi mennä lähetyssaarnaajia? keskeytti hän poikansa kertomuksen. — Yhtenään pidetään lähetysjuhlia ja aina vain lähetetään kuumiin maihin.

Hänen mieleensä johtui, että olisipa Aarne ruvennut papiksi, kuten äiti niin hartaasti toivoi, niin olisi voinut saarnatakin ja kastaa edes muutamia ihmisparkoja. Mutta hän ei näin heti ensi hetkessä tahtonut pahoittaa Aarnen mieltä moitteella.

— Ei, ei minun henkeni ollut vaarassa, nauroi Aarne, päinvastoin siellä on sellaisiakin kansoja, jotka eivät tapa mitään eläintä.

Se oli äidistä yhtä ihmeellistä. Miten voitiinkaan tulla toimeen tappamatta eläimiä? Mihin ne joutuivat lopulta? — Kuolivat ja ihmiset söivät ne sitten. Söivät kuolleita eläimiä — sehän oli kauheaa!

Aarne nauroi ja asetti pienen puujumalan ruokapöydälle seinää vasten. Pöytä oli nelikulmainen, seisoi ikkunoiden välissä. Siinä se oli ollut niin kauan kuin Aarne muisti ja kukkia oli aina ollut ikkunalla.

— Eiväthän ne juuri koskaan näin joulun edellä. Mutta niissä on jo nuppujen alkuja.

Äidin herkut tulivat pöytään, pieni puujumala seisoi seinää vasten ja irvisteli ja Aarne söi ja kehui ja kehui ja söi. Äiti iloitsi hänestä ja kiitteli Jumalaa siitä, että hän oli kotona.

— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla kuin elävää.

Kotiintulon onnellinen vietto oli supistunut lyhyeen. Yksitavuisesti kyseli äiti kylmistä maista ja pakanoista, jotka niissä asuivat, ja väkinäisesti vastasi poika. Äiti oli pahoilla mielin siitä, että näin ensi iltana oli kajonnut vaaralliseen asiaan, ja lisäksi hän suri Aarnen taipumatonta luontoa, johon ei vaivalloinen viime vuosikaan ollut pystynyt. Aarnea raivostutti, että paroni oli kipeänä ja ettei hän niin muodoin saanut vihata tätä niin paljon kuin saattoi vihata tervettä miestä. Muuten hän ei lainkaan uskonut, että paroni kuolisi. Mikä hänet tappaisi. Komea ja ylpeä hän oli ollut, kun he viimein maantiellä näkivät toisensa. Paroni oli ajanut vaunuissa ja hän, Aarne, oli astunut jalan. Hän oli iloissaan siitä, ettei ollut tervehtinyt eikä sittenkään tervehtinyt kun paroni kääntyi katsomaan taakseen. Mikä hänet tappaisi — jopa nyt!

Yhtäkkiä hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja lyödä kuten hän oli tehnyt lapsena, kun toiset pojat olivat häntä kiusoitelleet. Jo varhaisessa lapsuudessaan, ennenkuin hän mitään ymmärsi, oli hänellä ollut sama tunne kerran, kun oli joutunut kartanon puutarhaan ja paroni sattui hänen eteensä. Hän oli luullut, että paroni löisi häntä ja hän oli uppiniskaisena mennyt päin. Hän olisi tahtonut, että paroni löisi. Mutta paroni oli laskenut kätensä hänen päälaelleen. Silloin hänen oli tehnyt mieli sivaltaa kättä ja itkeä. Hän olikin juossut pois ja mennyt tallin parvelle ja itkenyt siellä. Tästä tapauksesta ei äiti tiennyt eikä kukaan ihminen. Hän oli säilyttänyt sitä omana häpeänään eikä uskaltanut sitä ajatellakaan, paitsi yksin, kun ei kukaan ollut näkemässä hänen punastumistaan.

Äiti ja poika eivät päässeet siihen hyvään sovintoon, mikä heidän välillään vallitsi aina kun vain ei kartanoa eikä paronia mainittu. Tuli jouluaatto ja havut sirotettiin permannolle ja haarakynttilät, joita äiti vanhaan tapaan oli valmistanut jouluksi, olivat pöydällä, mutta äidin ja pojan välillä oli asia, josta he eivät saaneet puhutuksi ja joka ei puhumatta parantunut. Vai olisiko parantunut puhumallakaan. Saadakseen helpotusta he tulivat puhuneiksi samoja asioita moneen kertaan ja menivät hyvin aikaiseen nukkumaan. Kuten edellisenäkin iltana Aarne tunsi outoa kipua ajatellessaan paronia ja ruokki itseään katkerilla muistoillaan paronista. Hän oli koko viime vuoden ollut niistä vapaana, mutta nyt ne tulivat uudella voimalla eikä niitä lieventänyt edes se että paroni oli kipeänä, päinvastoin se asiain tila lisäsi kalkkiin uuden myrkkypisaran. Paroni oli aina ollut myrkkynä Aarnen elämässä.

Koskisen Annan asumuksessa oltiin syvässä unessa, kun kulkuset helähtivät jouluyön pimeässä ja vouti heitti lunta ruutuun. Hänen täytyi jonkin hetken kolkuttaa ovellekin ennenkuin sai ihmiset hereille.

— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi Annalta ja hän juoksi vähissä vaatteissaan edellä sisään ja rupesi ajamaan hameita päänsä yli. Vouti löysi pimeässä tuolinsa.

— Herra Jeesus sentään! toisti Anna itsekseen ja itku repi hänen rintaansa.

Aarne karkasi ylös vuoteestaan eikä muistanut missä oli. Hän rupesi kuin pahankurinen lapsi vikuroimaan ja intti, ettei lähde minnekään.

— Ethän sinä toki niin jumalattomaksi heittäydy, puhui äiti kauhistuksen vallassa, — että kiellät, kun kuoleva pyytää. Miten sinä seisot viimeisellä tuomiolla? Tällä laillako sinua äitisi on opettanut…?

Aarne oli jo pystyssä ja haki vaatteitaan pimeässä. Äiti sytytti lampun ja siunaili lakkaamatta. Oli yhtä kaikki hyvä, että hän oli silloin nähnyt paronin hevosen selässä ja että paroni oli eronnut hänestä ystävällisin sanoin.

— Herroja on tuotu asemalta, kertoi vouti. — Mitä lienevät olleet lakiherroja. Ja armo Helsingistä on tullut. Mutta tohtoreita ei paroni enää tahtonut, oli sanonut, etteivät ne mitään tiedä.

— Vai jo sitä on tultu kotiin, sanoi vouti ja katsoi tiukasti pörröisten kulmakarvojensa alta.

Voudin irrottaessa hevosta seisoi äiti Aarnen rinnalla hangessa ja veteli pientä huivia tiukempaan hartioittensa ympärille. Hän itki ja puheli:

— Vihastukaa ja leppykää taas… Mitäs jos meidän kuolinhetkellä joku sanoisi, ettei tahdo leppyä… Kyllä sinun äitisi tiesi, ettei paroni häntä naisi. Sinun äitisi oli heikko.

Ensimmäisen kerran eläessään Aarne kuuli äitinsä sanoin koskettavan arimpaan kohtaansa. Hän kuumeni ja hänet valtasi sellainen inho, että olisi voinut lyödä äitiänsä. Nyrkki puserruksissa hän meni rekeen ennenkuin hevonen vielä oli irroitettukaan ja vouti hyppäsi kuskille. Reki painui metsätiellä pehmeään lumeen ja maanpinnan epätasaisuudet tuntuivat. Varvut löivät vasten kasvoja, luminen puu pudotti tuon tuostakin taakkansa suoraan rekeen. Taivas erottautui raskaan vaaleana metsän pimentoa vasten, jossa reki liukui kuin kujassa. Hentoiset latvat nousivat liikkumattomina taivaan valkeutta kohden. Oudosti helähtelivät kulkuset jouluyössä, jossa kuolema tuntui.

Aarneen kokoontui vuosien katkeruutta niin että hän tuskin saattoi hengittää. Minun pitää saada sanoa kaikki, päätteli hän. Muuten täytyy minun koko ikäni kantaa tätä taakkaa. En kiivastu, olen itseni herra, mutta hänen täytyy kerta kaikkiaan ymmärtää, mitä on antaa lapselle elämä, mutta kieltää siltä isännimi. Se, se, se hänen täytyy tietää, muuten ei hänenkään ole hyvä astua iäisyyteen. Jahka hän on tuntenut minun häpeäni kirvelevän sielussaan ja saanut sen anteeksi, sitten hän voi jättää elämän!

Nuori maisteri kokosi mieleensä yksityiskohtia. Voiko hän käyttää niitä, riippuu siitä, miten sairas mies on. Mutta pääasian, sen hän paiskaa vasten tämän kasvoja, vaikka tämä siihen kuolisi.

— Se on sellaista, että kuolevaa — kuolevaa pitää kohdella toisella tavalla kuin elävää.

Aarne toisti itsekseen hänen sanansa ja avasi turkin. Oli liian lämmin, hän ei ollut nyt Siperiassa.

Metsä loppui ja he ajoivat läpi suurten aukeiden, joiden lumipinnoissa ojien syvennykset tuntuivat. Puiston sisältä pilkotti tulta.

Aarnen sydän löi. Kymmeneen vuoteen hän ei ollut nähnyt kartanoa. Kuusiaita puutarhan laidalla oli kasvanut korkeaksi. Jotkin pensaat oli peitetty olkisuojuksilla. Koko alakerrasta loisti valoa. Talon herran ikkunat yksin olivat peitossa. Aarne muisti keittiön portaat, leveistä pääportaista hän astui ensimmäisen kerran. Kylmän eteisen seinällä paloi kuparijalustoissa kynttilöitä ikäänkuin olisi ollut juhlat. Eteisestä nousivat portaat yläkertaan. Nuori palvelustyttö tuli ja auttoi turkin vieraan yltä.

Salissa istuivat vanha rovasti ja paronin sisar. He puhelivat kuiskaten. Aarne tervehti heitä ylpeästi eikä istuutunut.

— Niin, sanoi valkopäinen rouva, — veljeni on käskenyt, että hänet herätettäisiin heti kun te tulette.

Ja hän hävisi äänettömin askelin viereiseen huoneeseen. Rovasti silmäili nuorukaista mielihyvin niinkuin vanha ihmistuntija katselee puhdasta ja kaunista lasta.

Hopeinen kellonääni helähti. Sali oli hyvin suuri ja matala ja täynnä vanhoja muotokuvia. Korkeaselkäiset tuolit seisoivat kankeina pitkin seiniä. Sekä rovasti että Aarne odottivat vanhaa rouvaa.

— Mahtaa olla, vastasi Aarne ja hänen äänensä kuului kovalta hiljaisuudessa.

Aarne jäi seisomaan. Vihdoin tuli vanha rouva ja vei hänet usean huoneen läpi. Viimeisellä ovella astui sairaanhoitajatar vastaan. Hän antoi kumartaen tilaa ja ovi sulkeutui nuorukaisen takana.

Hän näki korkeaselkäisen vuoteen ja kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät sen ympärille. Maailmasta katosi muu. Hän näki valkoisen käden liikahtavan ja seurasi viittausta. Käsi ojentui häntä kohti. Hän ei voinut lyödä sitä. Se oli kylmä ja kankea. Siinä tuntui suuri sormus. Käsi viittasi häntä istumaan tuoliin, joka näytti häntä odottavan. Hän vaipui siihen eikä hetkeen kuullut muuta kuin sydämensä lyönnit. Hän tapaili äskeisiä päätöksiään ja kutsui mieleensä katkeria muistojaan, mutta sai ne laimeasti tottelemaan. Tottuessaan himmeään valaistukseen hän näki selvästi kasvot vuoteella. Ne olivat kuin kuolleella. Silmätkin kiinni. Siinä olivat ihmisen kasvot paljaiksi riisuttuina, kuten ihmisen sielu on kuoleman hetkellä. Piirteet olivat suuret ja vakavat. Äkkiä niihin tuli elämää: silmät avautuivat ja katsoivat nuorukaiseen.

— Minä olen pyytänyt teidät tänne, aloitti kuoleva äänellä, jolla sotapäällikkö lausuu jäähyväissanoja rykmentilleen, — tarjotakseni teille nimeni ja omaisuuteni.

Hän vaikeni ja katsoi nuorukaiseen. Äänettömyys oli pitkä. Pojan kasvoilla vaihtelivat kalpeus ja puna. Äkkiä hän ymmärsi, mistä oli kysymys, ja sai takaisin vanhan vihansa.

— Ei koskaan, kuiskasi hän käheästi ja löi litteän kätensä vuoteen laitaan. — Tarjous tulee myöhään. Kiitoksia paljon.

Hän nousi ja heilautti päätään valmiina lähtemään huoneesta. Kasvot vuoteessa olivat liikkumattomat. Kellertävä nahka kulki luita myöten eikä päästänyt näkyviin pienintäkään punerrusta. Silmät katsoivat terävinä ja teräksenharmaina. Ne eivät päästäneet häntä menemään.

— Mitä varten? leimahti nuorukainen. — Ikäänkuin me kaksi emme tuntisi toisiamme pimeässäkin. Jos paroni tuntee omat kasvonsa, niin paroni tuntee minunkin kasvoni. Vai tahtooko paroni ehkä vielä kerran nähdä nuoruutensa. Sopiihan se näin viimeisellä hetkellä.

Hän riisti varjostimen lampusta ja vei hehkuvat kasvonsa silmä silmää vasten valkeiden kasvojen eteen. Isä ja poika tuijottivat toisiinsa niinkuin kaksi petolintua, jotka valmistautuvat tappelemaan.

— Minä olen teitä vihannut, kähisi Aarne nyrkit valkoisina, — siitä asti kun opin ajattelemaan. Te olette ollut minun elämäni häpeä ja kärsimys. Mitä minä teen teidän nimellänne! Olen jo itse luonut itselleni nimen ja se tulee kerran olemaan tuhat kertaa suurempi kuin teidän nimenne. Minä kiitän teitä siitä, että viime hetkellä annatte minulle tilaisuuden sanoa tämän…

Hän vaikeni. Sairas oli nostanut kätensä ja silitti hänen hiuksiaan. Nuorukainen ei liikahtanut. Kosketus kylmästä kädestä pidätti häntä ja hiveli oudosti luita ja ytimiä myöten.

Silloin suistui nuorukainen polvilleen, peitti käden huulillaan ja purskahti kuumaan itkuun. Hän paineli poskiaan pitkin sairaan käsivartta, hän voihki ja nauroi.

— Isä, isä, höpisi hän itsekseen milloin itkien, milloin nauraen sentähden, että sana oli kaunis, ja sentähden, että hän juuri oli oppinut lausumaan sen. — Ymmärrättekö, puhkesi hän äkkiä kuiskaamaan, — että minä olen teitä vihannut siksi, etten saanut rakastaa. Te olitte minulle suurin maan päällä jo silloin, kun minä olin lapsi ja tahdoin lyödä teitä. Isä, isä! Nyt te ette saa kuolla.

— Hyvästi, lapsi, keskeytti hänet vanhus, veti suuren kantasormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.

Poika pusersi kätensä nyrkiksi ja painoi huulensa sormusta vasten. Hän katseli kuolevan kasvoja viiltävässä tuskassa. Hän luki niistä, että isä ymmärsi hänet ja hyväksyi hänen ylpeytensä. Kuolevan kasvot hymyilivät. Niihin painui rauha. Äkkiä alkoivat äsken niin selkeät silmäterät mennä sekaisin. Poika iski hampaat nyrkkiinsä, ettei parkaisisi, ja jätti hoippuen huoneen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄMÄHÄKKI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.