The Project Gutenberg eBook of Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta, by Väinö Kataja

Heinärannan Horslunti oli palannut postikonttorista ja saapui kotiaan, pinkka sanomalehtiä ja asiakirjoja kainalossaan.

Oli yksi uutinen, joka sai hänen verensä vilkkaaseen liikkeeseen. Se oli uutinen siitä, että Suomen kenraalikuvernööri matkustaa piakkoin Lappiin tätä tietä, tästä Heinärannan kautta.

Se oli mainio uutinen Horsluntin mielestä, ja monesta aikaa tuli hän hyvälle tuulelle. Hän olikin ollut monta viikkoa äreänä ja suutuksissaan koko maailmalle. Ja syytä olikin.

Talvikäräjissä oli hänelle käynyt sangen nolosti. Vanha tuomari, joka ei ollut koskaan sietänyt Horsluntia, oli saanut hänet kiinni törkeästä valheesta, suuttunut ja käskenyt Horsluntin oikeussalista pois. Ja lukenut tuomion, ettei Horslunti saa enää esiintyä kenenkään asianajajana tässä kihlakunnanoikeudessa…

Se oli harmittanut ja harmitti Horsluntia, joka vuosikymmeniä oli ollut kaikilla käräjillä niinkuin kukko linnan päällä. Olikin ja tuntuikin käräjämiehistä siltä kuin ei käräjätuvassa olisi ollut oikeaa »tunnelmaa», kun Horslunti ei sattunut olemaan huutamassa ja sukkeluuksiaan jakamassa. Kaikki olivat hänen apuaan ja neuvojaan tarvinneet, ja suuressa arvossa hän uskoi olevansa. Silloin — viime talvikäräjissä — kyyditsee hänet vanha tuomari pellolle.

Horslunti oli kiroillut sen päivän, ja kun hän seuraavana päivänä meni vanhan tavan mukaan käräjätaloon iltahämyssä, kuuli hän kuistista kaksi outoa miehen ääntä:

»Jo se lurjus ja valehtelija Horslunti viimeinkin kuuluu saaneen potkut asianajajatoimesta», sanoi toinen ääni.

»Jo kuuluu. Se onkin monta kymmentä vuotta puijannut korkeaa oikeutta», virkkoi siihen toinen ääni.

Kuistissa oli melkein pimeä. Horslunti päätti hämmästyttää noita hävyttömiä, jotka hänestä noin halveksivasti puhuivat… Hän rynnisti mennä kuistiin ja kiljaisi:

»Kuka täällä uskaltaa minusta semmoista puhua? Hä? Vasa? Minä näytän, mitä soimaamisesta rikoslaki sanoo!» Mutta ne, jotka Horsluntista puhuivat, ehtivät pimeässä livahtaa pitäjäläisten tupaan ja katosivat tupakansavun sekaan kuin pilviin. Eikä Horslunti ollut saanut selvää, keitä olivat. Ja monta muuta asiaa oli, jotka häntä harmittivat.

Hän otti uudestaan sanomalehden käteensä, luki jo viidennen kerran uutisen kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta ja yhä enemmän innostui.

Pirullisia kostontuumia kierteli hänen asianajo-aivoissaan. Nyt sopii ensiksikin näyttää vanhalle tuomarille, mitä tulee maksamaan, kun ajaa Horsluntin pois oikeussalista! Ja mitä maksaa Päkkilän isännälle se viimetalvellinen puhe, jonka nuorisoseuratalolla piti!

Hän muisteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat hänelle vastenmielisiä, ja päätti nyt kostaa kaikille…

Siellä on sentään Helsingissä mies, jonka puoleen sopii kääntyä ja näyttää näille heinärantalaisille, mitä heidän tulee tehdä… ja näyttää, että Horslunti on sentään Horslunti loppuun asti!

Hän mietti, kuinka löysä Juhan Petteri kuluneena talvena oli tehnyt naapuripitäjässä. Juhan Petteriä oli alettu ahdistella siitä, että oli kansakoulun varoja hukannut… Mutta kuinkas kävi? Juhan Petteri kirjoitti uhkauskirjeen, että jos vaan alatte häntä ahdistaa, niin hän kantelee kenraalikuvernöörille… ja koko koulu hajoitetaan maan tasalle… Eivätkä uskaltaneet ruveta Juhan Petterin kanssa äkseeraamaan…

Mutta parhaillaan kun hän mietti sitä Juhan Petterin asiaa, iski hänen päähänsä uusi tuuma.

Hänkin nyt ensiksi kirjoittaa valituskirjelmän kenraalikuvernöörille! Hän selittää siinä, minkälainen vintiö ja yhdenvertaisuuskin vastustaja vanha tuomari on j.n.e. Hän innostui niin, että otti paperiarkin esille. — Ja siinä saatan jo mainita, että Heinärannalla on paljon muutakin, — mietiskeli hän.

Hän ei kuitenkaan nyt tällä kerralla päässyt kirjoituksen alkuun, vaan päätti ensin käydä kylällä ja mietiskellä, mitä kaikkea kirjoittaisi, jotta kenraalikuvernöörillä olisi kaikki tiedossaan, kun Heinärannalle tulee… Hän nousi ja läksi, otsaryppy syvänä kuin pellon oja. Ulkona oli alkukesän päiväpaisteinen päivä, ja nuori nurmi vihannoi.

— Piru kun osaisi venäjänkieltä… kyllä minä sitten! — mietti hän ja käveli kirkolle päin.

Kaukaa näki hän, että häntä vastaan kävellä viuhtoi mies, heilutellen keppiään vimmatusti. Hän tunsi miehen Isonrannan Santeriksi, jota näinä vuosina oli kylällä alettu nimitellä Aaseffiksi.

Horslunti ja Aaseffi olivat aina olleet kylmät toisilleen. Harvoin olivat tervehtineet toisiaan ja vielä harvemmin puhelleet keskenään. Mutta nyt kun tulivat vastakkain, niin Aaseffi jo kaukaa huusi:

Horslunti ymmärsi, että Aaseffi aikoi kääntyä kenraalikuvernöörin puoleen. Mutta hän ei virkkanut mitään, käveli vain omissa mietteissään eteenpäin.

— Ei arvaa Aaseffikaan, mikä tämän pojan mielessä on… eikä sitä arvaa kukaan muukaan, — mietiskeli hän, kun Aaseffi jo oli ohi kävellyt.

Hän poikkesi useaan taloon, ja joka talossa jo tiedettiin, että kenraalikuvernööri matkustaa tästä Heinärannan kautta Lappiin päin.

»Siitä ei näy kuin vilahdus, kun kuuluu autolla ajavan», sanoi asiasta keskusteltaessa Mäkivälimaan isäntä.

»Mistäs tiedät, että autolla ajaa?» tiedusteli Horslunti, sillä siitä ei ollut mitään hänen lehdessään mainittu.

Hetken juteltuaan läksi Horslunti kotiaan päin. Häntä harmitti ja häntä mietitytti. Hän oli tullut huomaamaan, että jälkeen talvikäräjäin, joista hänet kyydittiin pois, oli hänen mahtavuutensa alkanut vähetä. Hän huomasi sen siitä, ettei häntä enää kukaan kohdellut pelonsekaisella kunnioituksella niinkuin ennen.

Mutta kaikille hän näyttää vielä, että mies hän on, jahka hän pääsee tuttavuuteen sen miehen kanssa, joka sanoo tuomareillekin, että mars västinkiin, uppiniskainen lurjus!

Ja nyt hän alkoi miettiä mitä kirjoittaisi. Mutta kesken parasta tekstiä johtui hänelle mieleen, että jos saavat kyläläiset tietoonsa, että hän sinne on kirjoittanut ja kyläläisistä valheita puhunut, niin… niin eivät taitaisi hänen päivänsä parata… Ne voisivat miehissä kostaa… ja mihinkä hän sitten turvautuisi?

Salassa, viisaasti ja varovasti tuli hänen toimia, niin ovelasti, ettei kukaan osaisi aavistaakaan, että hänellä semmoisia aikeita on…

Hän päätti nyt heti ruveta kirjoittamaan konseptia ja yöllä sitten valmistaa valituskirjelmänsä, jotta se ehtisi huomispäivän postissa lähtemään. Mutta nyt alkoi häntä mietityttää se, miten saada kirje postiin niin, ettei tiedettäisi sitä hänen lähettämäkseen. Sillä, — arveli hän, — kun niin korkealle henkilölle menee kirje täältä Heinärannalta, niin se epäilemättä herättää huomiota, ja silloin aletaan arvata, kuka kirjeen lähettäjä on… Otsaryppy syvänä hän mietiskeli. Otti jo paperia pöydälle, avasi mustepullon ja pani piippuunsa…

Silloin osui hänen katseensa telefooniin ja ollen omissa syvissä mietteissään nousi hän ja pani torven korvalleen, sillä hänen oli tapana istua tunnittain ja kuunnella, mitä kylällä keskusteltiin. Hän ei nyt monta sekuntia ehtinyt kuunnellakaan ennenkuin hän kuuli Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran keskustelevan…

Horsluntin silmät kiiluivat ja hän oli pelkkänä korvana, niin jännittävä oli asia, josta puheltiin.

»Minä aion myöskin valittaa tämän kylän herrojen päälle», kuului Vantte sanovan.

»Sepä tietty. Paljon on minullakin valittamista, mutta ensimmäinen on se valtioavun hylkääminen…» kuului Auruura vastaavan.

»Kyllä siitä nyt selvä tulee… Eivät ole turhaan muutkaan sen miehen puoleen asioissaan kääntyneet…» kuului taas Pikku-Herralan ääni.

Ja taas Auruuran kimeä ääni puhui: »Olisi pitänyt asiasta ensin kirjoittaa hänelle itselleen, että hän tietäisi varata aikaa, kun tästä Heinärannan ohi matkustaa…»

Sitten oli pitkä aika, ettei Horslunti saanut selvää kuka puhui ja mitä puhuivat, kuului vain ääniä; ainoat sanat, jotka Horslunti kuuli, olivat kenraalikuvernööri ja Lapin matka.

Mutta hän ei hellittänyt torvea korvastaan, vaan kuunteli. Ja vihdoin kuuli hän Auruuran sanovan:

»Siinähän sopisi mainita, että olen ilmosen ikäni tilannut U.S:ää, että olen maahuutoni ilmoittanut Kasetassa ja että olen yksi niistä harvoista, jotka Poprikoffi-vainajan kuoleman johdosta lähettivät surusähkösanoman, sillä olin silloin Oulussa…»

»Ne nyt tietysti olisivat etupäässä mainittavat», kuului miehen ääni vastaavan, mutta Horslunti ei saanut selvää, kenen ääni oli.

Mutta kun keskustelua yhä jatkui, hoksasi Horslunti, että se miehen ääni oli rovastin…

Hän nauroi imelästi kuulemalleen; samassa kuuli hän Auruuran kuin hengen hädässä huutavan:

Horsluntia nauratti. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, sillä sikaaria ei kannattanut näin kotioloissa polttaa, ja mietiskeli:

— Kas vaan! He ovat olevinaan kelpo ihmisiä, mutta he suutelevat lopulta sitä kättä, joka heille ruoskaa antaa… Eivät totta tosiaan ole parempia kuin minäkään!

Hän oli hyvin ymmärtänyt, mistä Pikku-Herrala ja Kuusimäen Auruura keskustelivat. Kenraalikuvernöörin tulosta! Ja hänelle huoliaan ja kärsimiään »vääryyksiä» kantelemaan! Olipa hyvä, että oli muitakin kuin hän, jotka korkean herran matkasta hyvää itselleen toivoivat!

Mutta hänen tuli joutua ennen muita, sillä aikakin alkoi olla hyvin näperällä!

Hän oli tyytyväinen kuulemiinsa ja istui pöytänsä luo, konseptia kirjoittaakseen. Mutta kynä ei tahtonutkaan juosta, eikä hän päässyt alkuunkaan. — Mutta kenen saan minä tämän kirjeen viemään postiin? kysyi hän itseltään. Sillä hän tiesi hyvin, että jos kylällä saataisiin tietää, — tässä kylässä ja vielä muissakin, — eivät ihmiset enää luottaisi vähääkään häneen ja kohtelisivat kuin kulkukoiraa ja ahdistaisivat hänet pois koko seurakunnasta… Niin oli käynyt monelle muullekin, vaikkei täällä Heinärannalla…

Hänellä ei ollut ketään uskottua, ja jos hän itse kirjeen postiin veisi, arvaisi postineiti heti… Mutta jos oikein kääntäisi ja muuttaisi käsialansa…?

Silloin muisti hän Ollin-Mikon, jonka tiesi semmoiseksi mieheksi, että jos kerran lupasi pitää suunsa kiinni, niin ei sanaa hiiskunut.

— Jos saisi Mikon uskotukseen! — mietti hän. — Mutta varovainen oli Mikko ja Horsluntia oli aina epäillyt. Vaan jos voisi hänet viekastelemalla ja lahjomalla saada puolelleen!

Ja vaikka Horslunti oli päättänyt alkaa konseptia kirjoittaa, nousi hän ylös ja päätti lähteä Mikon puheille. Sillä viisaasti ja varovasti hänen tuli asiansa ajaa ja hommata, jos mieli saada sen salassa pysymään.

Mennessään mietti Horslunti makeita puheita, joilla ensin saisi Mikon hyvälle tuulelle, ja sitten vasta ilmoittaisi asiansa. Hän luuli keksineensä Mikkoa miellyttäviä puheita ja astui reippaasti Mikon pirtille.

Mikko istui ikkunan ääressä kengänpaikkaustoimessa, kun Horslunti avasi oven. Horsluntin ei ollut juuri usein tapana Mikon pirtillä käydä. Mutta oli sentään silloin tällöin sattunut, että poikkesi sisälle, kun osui joutessaan kävelemään.

Hän tervehti Mikkoa iloisesti naurusuin ja virkkoi: »Onpa ihana kesän alku… ohoo… kuinka onkin lämmin…»

Mikko katsoi syrjäsilmällä Horsluntiin ja mietti, että mikähän sillä ketulla nyt on mielessä. Mutta samalla hän tunsi ilostuvansa, kun muisti, ettei hänellä ollut kenellekään pennin velkaa eikä siis Horslunti voinut olla välipäätöstä tuomassa.

»Pistäysin sisälle, kun satuin tätä mäkikatua kulkemaan», sanoi
Horslunti sulavalla äänellä ja naurusuin ja istahti penkille, melkein
Mikon viereen.

»Ovatpa kauniilla alulla nuo Mikon pellot», sanoi Horslunti taas hetken päästä ja katseli ulos ikkunasta.

Mikko jo näytti tulevan paremmalle tuulelle. Horsluntin vaaniva silmä huomasi sen heti, ja hän sanoi lisäksi:

»Eikä näissä minun pelloissani näy roskaa eikä rikkaruohoa niinkuin monen talollisen pellossa näkyy…»

»No se on vissi… Jos Jumala lämmintä antaa, niin noista pelloistasi korjaat runsaan sadon, runsaamman kuin kukaan muu koko Heinärannalla…»

Ja Horslunti nousi istumasta ja katseli vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunasta peltoihin ja kehui ja kiitteli… Mikko tuli hyvälle tuulelle, ja niin alkoivat keskustella kaikenlaisista maailman asioista…

Horslunti oli valmiiksi miettinyt valheensa ja alkoi nyt selitellä, että hänellä olisi eräs kirje vietävä postiin, mutta se on semmoinen asia, joka koskee kaikkia Heinärannan talollisia, sillä se on Sipillan kylän miesten niityn riita-asia… Hän, Horslunti, ei tahtoisi mitenkään, että tulisi tietoon, että hän on sipillankyläläisten asiamiehenä heinärantalaisia vastaan…

Mikko tiesi tuon niityn riita-asian, sillä siitä oli jo käräjöity monta vuotta kihlakunnanoikeudessa, tiesi, että sipillankyläläiset koettivat saada haltuunsa ja omistettavakseen heinärantalaisille ammoisista ajoista kuuluvaa laajaa niitty-palstaa. Ja hyvinhän Mikko ymmärsi Horsluntinkin aseman…

Ei tahtoisi Horslunti, että omankyläläiset saisivat tietoonsa, että hän heitä vastaan sipillankyläläisten puolesta prosessaa, — siinä pykälä…

Ja sen vuoksi nyt kääntyi hänen, Mikon puoleen, jonka tiesi mieheksi, joka osasi pitää suunsa kiinni silloin kun tarvittiin…

Ja kun Mikolle asia kaikin puolin oli selvinnyt ja Horslunti vielä asian todeksi vakuuttanut ja luvannut hyvän palkan vaivoista, lupasi Mikko kirjeen postiin toimittaa…

»Tule siis huomenna aamulla siinä yhdeksän aikaan», puhui Horslunti hyvästellessään. »Silloin annan sinulle kirjeen… ja pane poveesi se ja sano postissa, että yksi herra tuli maantiellä vastaan ja pyysi viemään postiin…»

»En minä liikoja sano, kun asian ymmärrän ja olen kuullut», vakuutti
Mikko.

Ja niin hyvinä ystävinä erosivat. Horslunti lähti kotiaan päin kuumissa mietteissä ja päätti nyt heti ruveta valituskirjettään kirjoittamaan, sillä hänelle oli nyt selvinnyt, mitä ja miten kirjoittaa.

Hän kävellä viuhtoi alas maantielle ja aivan verekset olivat hänen ajatuksensa, sillä hän uskoi nyt koittaneen ajan, jolloin hänen sopi näyttää Tikellille, vanhalle tuomarille, kenet tämä oli oikeussalista ulosajanut…

Mutta juuri siinä, jossa polku Mikon pirtiltä yhtyi maantiehen, näki hän Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran kävelevän rinnakkain aika vauhtia ja kuiskaamalla keskenään juttelevan…

Horslunti muisti äskeisen telefoonikeskustelun, ja hän oli arvaavinaan, mihin olivat menossa. Pappilaan menevät ja koettavat saada rovastia kirjoittamaan!

Niitä oli siis muitakin yhtä kostonhimoisia kuin hänkin, ja muitakin, jotka aikoivat sinne kääntyä… Kuka tiesi jos niitä oli vielä paljonkin täälläkin Heinärannalla, vaikka olivat olevinaan…!

Horslunti ei ollut tyhmä mies, ja hän ymmärsi kyllä, että hän tällä hommalla pani peliin oman onnensa, sillä se apu, joka sieltä tulisi, karkoittaisi hänet iäksi päiväksi Heinärannalta… jos nimittäin tulisi tietoon…

Mutta hän luotti onneensa, joka joskus ennenkin oli potkaissut häntä, ja hyvässä toivossa hän käveli kylän raittia.

Oli jo aamupuoli yötä, mutta yhä istui Horslunti pöytänsä luona ja kirjoitteli, — illasta asti oli kirjoittanut. Vähä väliä hän nousi kävelemään, sytytti pitkävartisen piippunsa ja mietti.

Vihdoin, kun aurinko jo oli noussut ja kylällä alkoivat ihmiset heräillä, sai hän valituskirjeensä valmiiksi ja laski tyytyväisenä kynän kädestään.

Saan kunnioittaen esittää itseni, että olen Horslunti, josta luulen, että olette kuulleet mainittavan, sillä kyllä minun nimeni on käynyt Senaatissakin. Ja asiat, joidenka vuoksi nyt kirjotan ja apua pyyvän on näin. Vanha tuomari Tikelli on yksi vastustaja ja oikean lain alastallaaja, kun tulette Heinärannalle niin kyllä selitän. Ja uskon että tämä kaikki otetaan huomioon, koskapa Löysä Juhan Petterin valituskin on perille tullut. Ei ne uskaltaneet ruveta prosessaamaan Juhan Petterin kanssa, kun uhkasi sinne kirjoittavansa. Obs! On siinä jo alkulausetta, kun selitän ja todistan, että ajoi pois käräjistä kaksi liippasaksia, joita meillä on ollut yötäkin ja minä olen monelle vanhemmalle veljelle antanut ruokaa ja joskus kukkaroryypytkin…»

Horslunti tiesi kaiken tuon olevan valetta, mutta uskoi sen vaikuttavan parhaiten.

»Ja mitä tulee siihen, niin yhtenvertainen tahtoisin olla ja sen vuoksi suojelen liippasaksia ja muitakin ryssiä, joita ei päästetä sisälle täällä Heinärannalla mihinkään muualle kuin meille…»

Hän tiesi hyvin, ettei »liippasaksia» ollut miesmuistiin Heinärannalla käynytkään.

»Ja terve tuloa teidän ylhäisyytenne meille?? Mutta viittaamalla äskeiseen ja ottaen huomioon nerokkaan arvostelukykynne, mainitsen, että kyllä Tikellin saisi nyt jo tänä kesänä lähettää västinkiin Pietariin, jossa olen kerran Haapamäen isäntävainajan kanssa käynyt. Karassoo??»

Tämäkin oli valetta, sillä Horslunti ei ollut koskaan etelässä päin käynyt.

»Ottakaa nyt huomioon ja kun tulette niin minä olen vastassa. Mutta sitten pyyvän armollisesti että sanotte näille heinärantalaisille, että jolleivät rupea tietämään huutia, niin kyllä teillä konsteja ja koukkuja piisaa. En ole, näemmä, maininnut siitä, että Tikelli on juuri niitä miehiä, joka ei tottele eikä kuuntele, se panee vastaan oikeaakin lakia vastaan jopa sitten yhtenvertaista lakia vastaan. Eikä kenellekään ryssälle anna passia eikä lain huutoja…»

»Koska olen nähnyt ja kuullut, että sinne otetaan vastaan valituksia, joita heikompi väki hädässään täytyy lähettää. (Saapuiko Löysä Juhan Petterin valitus sinne!!) Ja muun muassa tahdon mainita, että ajoi minut ulos oikeussalista, kun puolustin oikeaa asiaa. Ottakaa kaikki huomioon??? Kaikki selitän sitten tarkemmin kun tulette tänne Heinärannalle, jossa korkein teitä kaitsekoon?? Ja jossa aion pitää puheen. Ja jos ette tunne minua niin olen melkein teidän näköisenne mies ja melkein saman ikäinen…»

Tämä viimeinen oli ainoa asia, joka voi olla lähellä totuutta. Sen myönsi Horsluntikin itselleen.

»Ja täällä on yksi vanha valehtelija ja kälmi, joka on sinne kirjoittanut mutta ei ole saanut vastausta eikä eläkettä. Visa versa!! Rec.

Mitä muuten Heinärannalla otatte huomioon, niin pyyvän mainita että talokas Salmo Päkkilä, joka aina haukkuu ylhäisyyten oikeita rangaistuksia uppiniskaisia kohtaan ja kirjoittaa sanomalehtiin, pitäisi myöskin ottaa lujalle, vaikkapa västinkiin. Ja vielä mainitsen, että olen yksi niistä, joka lähetin surusähkösanoman edesmenneen Poprikohvin kuolemasta…»

Tätä ei Horslunti olisi itse hoksannut, mutta hän käytti hyväkseen, mitä telefoonissa oli kuullut.

»Ja jos ritari ja arvonimiä annatte niin kauppaneuvos olisi hyvä.
Enkä nyt muuta tällä kertaa. Mutta jos täältä tulee valituksia
Pikku-Herralan Vantelta, Kuusimäen Auruuralta ja Aaseffilta, niin
pankaa ne kissan hännän alle.

Näin pyytää ja kirjoittaa. Ja olkaa tervehditty huoneenne ja karjanne
kanssa nyt ja iankaikkisesti.

P. A. Horslunti ,
Asuva Heinärannalla, lukenut
lakikirjan moneen
kertaan ja itse oppinut
kirjoittamaan.»

Kun Horslunti oli lukenut valituskirjelmänsä ja lisännyt vielä jonkun pilkun ja pisteen, taittoi hän sen kokoon ja haki suuren ruskean kuoren, johon kirjoitti:

»Finlant» ja »Europee» kirjoitti hän sen vuoksi, että kirje varmemmasti tulisi perille, sillä sillä osoitteella saapuivat kirjeet Amerikasta asti.

Tyytyväisenä kirjoitukseensa ja varsinkin päällekirjoitukseen, liimasi hän kirjeen kiinni ja pisti pöytälaatikkoonsa.

Yö siinä oli kulunut, mutta hyvä siitä tulikin. Valheet olivat erinomaisen sukkelasti keksittyjä, asiallisia ja juuri sellaisia, joita hän oli nähnyt ja kuullut muidenkin sinne kirjoittelevan. Eräänkin hän nyt sattumalta muisti. Siitä oli ollut uutinen sanomalehdessä. Se oli vähän samaan suuntaan kuin hänenkin valituksensa. Hän oli pannut sen numeron lehteä tallelle ja haki nyt sen kätköstä… Siinäpähän oli:

» Kantelu kenraalikuvernöörille . Itsellinen Simo Juusonperä S:n pitäjän A:n kylästä on jättänyt kenraalikuvernöörille valituksen, jossa hän valittaa, että Y:n pitäjän nimismies Raita ja O:n piirin nimismies Koivu ja Y:n kihlakunnanoikeus viime vuoden syyskäräjissä ovat tehneet hänelle vääryyttä käsitellessään hänen ulosotto- ja korvausriitojaan. Juusonperä pyytää senvuoksi, että kenraalikuvernööri määräisi poliisitutkinnon näistä hänen asioistaan pidettäväksi. Valituksen johdosta, mikä on kirjavaa sekamelskaa, on X-läänin kuvernööri kenraalikuvernöörin käskystä vaatinut asianomaisten selityksiä.»

Niinpä niin, — mietti Horslunti. Tässä on kysymys nimismiehistä ja kihlakunnanoikeudesta, minun valituksessani taas tuomarista ja kihlakunnanoikeudesta…

Minun asiani on siis mahtavampi! Hyvä tulee! Ottaakin äijä itse asiasta selvän, kun juuri nyt sattuu Heinärannan kautta kulkemaan…

Siihen ei osaakaan Tikelli vastata, vaan alkaa rukoilla armoa… armoa niinkuin Mäkitalon Aukusti puulaakilta… Mutta ei anneta armoa!

Valitus ollut sekamelskaa! Sepä tietty. Mitäs semmoinen mies osaisi kirjoittaa! Mutta hänen valituksensa oli selvää ja asiallista.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt vaatteet yllä heittäytyä sänkyynsä, kun kuuli oven takaa kolinaa ja askeleita. Ja oveen koputettiin, josta Horslunti arvasi, että siellä oli joku parempi ihminen, joka pyrki puheille. Hän nousi ja avasi oven.

Eteisessä seisoi Kuusimäen Auruura ja pyyteli anteeksi, että näin varhain aamulla täytyi tulla häiritsemään…

»Jo minä tässä olen ollut valveilla ja onpa tuota taas nukuttukin», valehteli Horslunti ja käski Auruuran huoneeseen. Hän arvasi heti, missä asioissa Auruura kulki, mutta ei ollut tietävinäänkään. Alkoi vain haastella ilmoista ja taivaan tuulista. Auruura vastasi hajamielisenä ja näytti, että tärkeää asiaa hänellä oli.

»Olisi minulla tärkeä kirjoitustehtävä», aloitti Auruura ja koetti Horsluntin kasvojen ilmeestä päästä selville, arvasiko tämä hänen asiansa. Mutta Horsluntin sileät, parrattomat kasvot olivat ilmeettömät niinkuin ennenkin.

»Olisihan niitä, nyt nykyaikana, kirjoitusmiehiä, kansakoulun käyneitä, vaan ei niihin ole luottamista», jatkoi Auruura.

»Eipä tietenkään niihin ole luottamista, outoja kun ovat», myönsi
Horslunti.

»Minä tarkoitan, etteivät voisi pitää suutansa kiinni, jos jollakin olisi semmoinen kirjoitus, joka pitäisi salassa pysyä… Vaan täällä taitaisi pysyä salassa…?»

Auruura katsoi Horsluntin pieniin, harmaisiin silmiin, jotka kiiluivat viekkaasti kuopistaan.

»Täällä minun takananihan ne ovat monet kylän salaisuudet», kehaisi
Horslunti. »Ja mahtuu niitä tänne vieläkin…»

»No sitä minäkin», ihastui Auruura. »Sitä minäkin, ja sen vuoksi tänne
Horsluntin puoleen käännyin…»

Ja Auruura selitti nyt, että kenraalikuvernöörihän pian matkustaa
Lappiin tästä Heinärannan kautta…

Horslunti ei ollut tietävinään koko uutisesta mitään, sanoi, ettei hän ollut vielä joutanut viimeksi saapuneita lehtiä lukemaan…

Niin siirtyivät asiasta asiaan ja lopulta Auruura ilmoitti, mikä hänellä oli asiana. Pitäisi kirjoittaa valituskirje siitä, että senaatti oli hylännyt hänen, Auruuran, valtioavun pyynnön käsityökoululta, jolle ennen oli annettu. Pitäisi kirjoittaa suoraan kenraalikuvernöörille ja siinä ilmoittaa, että senaatin hylkäävä päätös perustui tämän Heinärannan nimismiehen Plantingin lausuntoon… »että nyt kun itse tulee, niin menisin luonnossa asiasta puhumaan…»

Joo, joo! Kyllä Horslunti pian älysi, mistä oli kysymys. Pianhan semmoinen selvä- ja teräväjärkinen mies asian hoksaa! Auruuran täytyi ihmetellä Horsluntin älykkyyttä.

»Minä ymmärrän helvetin hyvin, mitä Auruura tarkoittaa», sanoi
Horslunti. »Asialla on tietysti kiire?» kysyi hän sitten.

Ja hän alkoi »panna mustaa valkoiselle», Auruuran istuessa pöydän päässä.

»Taitaapa tulla hyvä, kun käsi liikkuu kuin kuumalla pellillä», ihmetteli Auruura.

»Hyvä tulee», vakuutti Horslunti ja kirjoitti menemään että kynästä mustepisarat lentelivät. Ja kun kynän mustepulloon sysäsi, niin iski niin, että pöytä jytisi.

Ja kun hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä Auruura oli sanonut, luki hän ääneen, mitä oli kirjoittanut.

Auruura selitti, että pitäisi vielä mainita, että hän oli yksi niistä, joka lähetti surusähkösanoman Bobrikoffin kuoleman johdosta…

»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään tietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.

»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä… minun takanani on paljon salaisuuksia…»

Horsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt niin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli mennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä kadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää auttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa…

Ja kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin, sillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä…

»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta karvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan Horsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä hävyttömän suureksi.

Ja kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui hänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan anteeksi saisi…

Auruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi kelloon… Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan…

Hän rypisti sitten Auruuran valituksen kokoon, heitti sen uuniin ja sytytti palamaan…

»Siinä menee», naureskeli hän, kun ei enää ollut jälellä kuin mustia siekaleita. »Siinä menee… ja yhtä hyvä lienee… Sinne nyt kaikki valituksia lähettelemään…»

Mutta aika kului, eikä Ollin-Mikkoa kuulunutkaan. Mikä saattoi olla syynä? Mikko, joka aina ennen oli ollut ylen täsmällinen…

Horsluntia alkoi mietityttää. Mietti syytä sinne tänne, mutta kun ei mitään keksinyt, päätti hän vielä vartoa…

Vartoi ja vartoi. Vihdoin hän tuskaantui odottamiseen, nousi, pisti kirjeensä poveen ja läksi, päättäen mennä suoraan Mikon mökille.

Mutta päästessään perille näki hän pirtin oven olevan kiinni, ja kun hän ikkunasta tirkisteli sisälle, ei siellä näkynyt muita kuin kolme kärpästä, jotka mellastivat pienen herneen kokoisen leivänmurun kimpussa keskellä pöytää. Horsluntia alkoi ihmetyttää.

Olisiko joku kieltänyt Mikkoa lähtemästä? Olisiko Mikko kuitenkin tullut sanoneeksi, että hänen oli mentävä Horsluntin asialle?

Ja samalla kun Horslunti veti päänsä Mikon ikkunasta pois, näki hän Aaseffin kävellä viuhtovan keppiään heilutellen ihan lähellä. Niinkuin olisi ollut jossakin pahan teossa, vetäysi Horslunti loitommaksi ikkunan luota eikä ehtinyt lähteä mihinkään päin ennenkun Aaseffi jo oli hänen vieressään.

Kuinka lienee ollut, mutta Horslunti oli huomaavinaan Aaseffin silmissä ja koko naamassa pirullisen ilmeen, joka melkein pelotti hänenkin kylmää vertansa…

Mutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua pitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.

»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti Aaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko ja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen tiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä hän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän käveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa…

Se oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli monasti koettanutkin kostaa… Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka Aaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan raittia kertonut…

Sillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista, ja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi… sillä muun hyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri kun oli…

Horsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui säikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään… Aaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon aikana viralta potkittu poliisi… Oli kyllä koettanut mauruta ja kerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot riittäneet… Minkäpä tekisi? Ei niin mitään…

Horslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle ja olevansa menossa postiin päin… Siinä juolahti hänen mieleensä onnellinen ajatus…

Hän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje… ja naureskelee… ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus siitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty valtioapua… Mainio keksintö!

Mutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän
Ollin-Mikon tulevan vastaansa.

»Sehän kuuluu olevan Nällhuutin hallussa, se heinärantalaisten niitynvalitusasia», vastasi Mikko.

»Jokohan ainakin valehteli minulle se Aaseffi? Sanoi se muutakin…
Taisi senkin valehdella…»

Kun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän oli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.

Mutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat sekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä pilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut sen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja vaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta… Heti oli uhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille…

Mikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan asialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat…

Mikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen Jannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja pauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.

Kun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla
»Työmiestä» lukien.

»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi työtä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä meihin… meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan…»

»Palkan… palkan», hoki vanha Janne. »Mutta liian vähä… liian vähä… Minä olen nyt pannut eri taksan kenkäin teosta…»

Mikko oli moneen kertaan jo ennen kuullut jannenmäkeläisten valitukset, ja sen vuoksi hän ei nytkään antanut isoa arvoa vanhan Jannen napinalle.

»Vaan oletko kuullut uutista, että isoja herroja pian saapuu tänne
Heinärannalle?» kysyi Mikko, keskeyttäen Jannen.

Janne oli kyllä lehdestään nähnyt, että kenraalikuvernööri matkustaa Lappiin, mutta sitä, että kulkee tästä Heinärannan kautta, ei ollut kuullut.

»Jopa sopii hyvin», arveli Janne. »Nyt pitää minunkin ottaa se ulosotto-asia kysymykseen, kun ryöstettiin lehmä…»

Mikko oli kyllä kuullut vanhan Jannen luona tehdystä ryöstöstä, mutta
Janne selitti nyt asian Mikolle omalla laillaan.

Ja toista tuntia Janne selitti. Sitten lopetti ja Mikko palasi mökilleen, arvellen, ettei ollut vanha Jannekaan enää totuuden mies.

III

Silloin taas oli uutinen lehdissä kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta. Siinä sanottiin, että kenraalikuvernöörin matkassa tulee muitakin ylhäisiä herroja, senaattoreita, jotka kaikki menevät Lappiin. Mutta siitä ei ollut halkaistua sanaa, mikä suurilla herroilla sinne oli asiana… Päivää ennen oli Heinärannan kautta mennyt kuorma ylöspäin, joka herätti »ansaittua huomiota», sillä siinä sanottiin olleen monta astiaa sitä ikivoimaa, jota automopiiliin vauhdin lisäksi pannaan. Ja kuului kuormaa vedättävä rahtimies sanoneen, että kuorma oli menevä ylös Lappiin asti kenraalikuvernöörin autoa varten, kun ei sopinut semmoisia eväitä matkassa kuljettaa…

Rahtimieheltä oli tiedusteltu paljon muutakin, mutta kaikkiin kysymyksiin ei hänkään ollut osannut vastata, vaikka omiakin tietojaan lisäili..

Heinärannalla puhuttiin nyt joka talossa kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta. Sillä muun homman lisäksi kerrottiin, että vallesmanni oli kirkossa kuuluttanut ylimääräisen maantietarkastuksen, jolloin kunkin talon tieosan ja leikkauksien tuli olla kerrassaan moitteettomassa kunnossa…

Ja kaikille kävi selväksi, minkävuoksi tämä ylimääräinen »syyni» oli kuulutettu, ja kukin koetti parastaan, jotta ei moitetta saisi. Oli jo nähty ja kuultu, kuinka konstikas kapine se piili oli. Sileä ja kova sille piti tie olla eikä leikkausten kohdalla saanut keikauttaa… Ja jos keikautti, niin särkyi piili tai lensivät ihmiset tien poskeen…

Niitä miettien ja paljon muutakin istui Salmo Päkkilä pirtissään sanomalehti kädessään. Yhtä ja toista mietiskeli, vanha, älykkään näköinen Salmo. Hän oli aikoinaan ollut suuressa lähetystössä ja muisteli niitä aikoja ja näitä nykyisiä. Katkera hymy nousi hänen huulilleen, ja kaljun päälaen sileästä kamarasta nousivat hikihelmet — aivan kuin silloin, kun oikein raskasta työtä teki…

Raskaat hänen mietteensä olivatkin. Ne eivät olleet kevenneet näinä pitkinä vuosina ja yhä raskaammiksi ne näyttivät tulevan. Sanomalehti putosi hänen kädestään lattialle, hän ei sitä huomannut. Ikäänkuin jotakin painoa pyyhkäisten päälaeltaan hän kämmenellään hipaisi sitä ja höpisi:

»Niinpä niin… vai Lappiin… No menköön rauhassa… kun piankin kulkisi ohi…»

Silloin juuri aukeni pirtin kookas ovi, ja tuttu poliisi astui sisään.
Päkkilä käski istumaan ja kysyi:

»Eipä liikoja», puheli hyväntuulinen poliisikonstaapeli. »Kaunis on kesän alku, kun sataisi…»

»Niinpä vain… sadetta kaivattaisiin», sanoi Päkkilä, mutta näytti miettivän aivan muuta.

Ja konstaapeli selitti, että hän oli juuri sen asian takia matkassa. Oli äsken saapunut kirje nimismiehelle, jossa ilmoitettiin, milloin kenraalikuvernööri tulisi… Ja piti olla kunnanmiesten ja muiden virkamiesten kirkolla… kenraalikuvernööri tahtoi nähdä kirkon…

Päkkilä jäi paikoilleen istumaan, ja kun hän nyt toistamiseen pyyhkäisi kämmenellään kaljua päälakea, oli se niin märkä, että kämmen kastui…

Hän nousi, pani piippuunsa ja katseli tyvenelle joen pinnalle, jossa suuria, raskaita tukkilauttoja kulki virran matkassa alas meren suulle… katseli vainiolleen, jossa nuori oras voimakkaana vihersi… katseli vaalealle taivaalle, jossa ei näkynyt yhtään ainoaa pilvenhattaraa…

Eikä hän muistanut koko pitkän elämänsä aikana viettäneensä niin raskasta kesäkuun iltapäivää…

Kirkon takana männikön suojassa puuhaili samana iltana laiha, kelottunut mies.

Unilukkari Kuusipää oli monena iltana sieltäpäin kuullut outoa ääntä ja puhetta.

Aaseffi oli parhaillaan seisomassa tikkusuorana, käsi koukussa ja sormennenät kulmalla ja puhui siinä pitkän rämpsyn, josta ei Kuusipää ymmärtänyt yhtään sanaa… Mutta näytti siltä, ettei Aaseffi oikein muistanut rämpsyään, sillä vähä väliä täytyi hänen panna suomea sekaan. »Mikä saakeli se onkaan että: Jumala varjelkoon… Mikä saakeli? Että näin olen unhoittanut!» höpisi hän. Kuusipää ihmetteli, mutta ymmärsi sitten, mitä varten Aaseffi…

Hän poistui nopeasti männikön suojaan ja kertoi näkemänsä kaikille vastaan tuleville…

Mutta aikansa harjoiteltuaan läksi Aaseffikin männiköstä pois, väsyneenä ja palavissaan. Hän uskoi salassa voivansa harjoituksiaan tehdä, sillä sotaiset temput olivat häneltä unohtuneet.

Kun kenraalikuvernööri nyt saapuu, niin… ja entinen sotilas kun on ja aina harjaantunut näkemään kaikkien seisovan smirnaassa… niin ensiksi huomaa hänet, Aaseffin, joka seisoo sotilaan tavoin… Heti äkkää kenraalikuvernöörin silmä, että tuollapa varmasti on joku sotilashenkilö, koska seisoo noin smirnaassa… ja tulee puhuttelemaan… Silloin hänen sopii selittää kaikki ja mainita Salmo Päkkilän hävyttömyydestäkin… ja silloin sopii pyytää eläkettä, jonka senaatti oli häneltä evännyt…

Hyvillään siitä, että hänen harjoituksensa alkoivat sujua niinkuin ennenkin ja että hän muistelemalla vielä kokoili aika pitkiä venäjänkielisiä lauseita, astuskeli hän piilopaikastaan maantielle…

Hän aikoi lähteä pappilaan päin, mutta kääntyikin takaisin ja meni
Päkkilään päin.

»Onko kuulunut tarkempia tietoja kenraalikuvernöörin tulosta?» kysyi hän tiukasti poliisilta.

Poliisi selitti kaikki mitä tiesi, sanoi, että ensi tiistaina, siis viikon päästä tulee… että kolmella automopiilillä tulevat ja tässä kirkolla puhuttelee ihmisiä… ja että kunnanmiestenkin pitää olla vastassa…

»Semmoinen herra kun kenraalikuvernööri on… niin… Jaa… minä kysyn, kuka osaa täällä Heinärannalla seisoa semmoisessa asennossa, että se hänen ylhäisyytensä silmää miellyttää…»

»On joku, joka osaa… ja se joku olen minä… ja minä olen se mies, joka kostan nyt kaikille niille, jotka ovat kuoppaa minulle kaivaneet… Nyt ei tarvitakaan 'todistuksia' eikä 'näytöksiä', onkin semmoinen tuomari pöydän takana… Jaa… saapi nähdä, kuinka käypi…»

Poliisi kuunteli melkein säälien tuon sairassieluisen miehen puhetta, ja raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.

»Niinpä niin», jatkoi Aaseffi tavattoman hyvillään. »Saat varoa kinttujasi sinäkin… Osaatko edes seisoa smirnaassa? Tiedätkö, mikä on priamaa? Ja Päkkilän Salmolle tulee hiiden hoppu… jahka minä tässä pääsen asioita selittämään… Ja Horsluntin minä myöskin toimitan karkoitettavaksi…»

»Horsluntilla ovat monet koukut ja konstit», sanoi poliisi. »Kyllä
Horslunti päänsä suojelee…»

»Nyt on minun aikani tullut», lopetti Aaseffi puheensa ja läksi hyvästiä sanomatta kävelemään, halveksivasti poliisia silmäten.

Hän oli näinä viime aikoina saanut päähänsä, että hänellä oli vihamiehiä kylä täynnä, ja kaikkien uskoi hän hänelle pahaa suovan. Päkkilän Salmoa piti hän verivihollisenaan, vaikkei toinen ollut hänen asioihinsa koskaan sekaantunut. Ja nyt hän, vinhasti keppiään heiluttaen, käveli menemään Päkkilään, vaikkei ollut talossa kahteen vuoteen käynyt. Päkkilä seisoi pihalla, kun Aaseffi tulla viuhtoi pihaan.

»Nyt on minun aikani tullut, ja minä tulen pian näyttämään…» alkoi hän puhua.

»Terve tulemaan!» toivotti Päkkilä, mutta huomasi pian, että miehen mieli oli enemmän sekaannuksissa kuin koskaan ennen.

»Minä tulen näyttämään… Sillä täällä ei osaa kukaan muu puhutella kenraalikuvernööriä kuin minä… Minä se osaan, ja minua uskoo…»

Hän töksähti yhteen kohtaan, oikaisi koukun vartensa suoraksi, nosti sormet ohimolle ja alkoi ladella tulemaan outoja, sihiseviä sanoja, ja karjaisi väliin…

»Mainiosti käypi… hyvin käypi… Jopa pitäisi kelvata vaikka keisarille», myönsi Päkkilä.

Mutta äkkiä näytti Aaseffi muistavan jotakin, ja sanomatta hyvästiä tai antamatta selitystä kummalliseen käytökseensä riensi hän kiivasta kyytiä kujasta ulos ja näytti kääntyvän pappilaan päin. Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itselleen:

»Sen raukan järki on kokonaan sekaantunut kenraalikuvernöörin tännetulon takia…»

Päkkilästä tuntui olo ja elämä nyt sangen raskaalta. Hän ei saanut selvää, missä oikein vika oli, mutta niin tuntui kuin hänen rauhaansa olisi häiritty, vaikkei kukaan sitä ollut häirinnyt.

Vähäpuheisena hän oli ja käveli pellon pientareita pitkin muka nousevaa orasta katsellen. Mutta muualla vaelsivat hänen ajatuksensa.

Päästyään lähelle saunaa, joka oli peltojen alla kivikkorovalla, seisahtui hän ja hymähti. Käveli sitten pihaan ja sanoi nuorimmalle tytölleen:

Tyttö katsahti kysyvästi isäänsä. Päkkilässä ei miesmuistiin ollut lämmitetty saunaa tiistaina, vaan milloin viikolla lämmitettiin, lämmitettiin keskiviikkona.

»Niinhän nyt vasta on, vaan niinpä tässä tuntuu, että saunanlöylyyn pitää päästä», sanoi Päkkilä.

Ja vanha Päkkilä otti sinä iltana niin kuuman löylyn, että rengitkin pakenivat lauteilta ja tuumailivat, että jopa nyt isäntää kutisee tavallista enemmän.

Myöhään samana iltana istui vanha rovasti kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen oli tapana näin kesäiltoina istuskella kamarissaan avonaisen ikkunan luona. Ja vaikkei hänellä usein enää niin myöhään ollut työtä, istui hän ja illan suloa nautti. Hänen ikkunastaan oli suurenmoinen näköala kylälle, korkealle mäelle, jossa vanha kirkko pitkien petäjien keskellä seisoi, ja kauas vuoriseen seutuun, jossa kukkulat näyttivät kasvaneen kiinni taivaanrantaan.

Miettiväisenä hän nyt istui, ja kun laskevan päivän kultaiset säteet osuivat kirkon ristiin, näytti niinkuin se sädehtisi…

… »hänen ylhäisyytensä tahtoo nähdä kirkon…» Hän ei tiennyt, mikä hänen oli, mutta jotakin kummaa painoa hänen sydämessään tuntui. Oliko jo ehkä vanhuutta? Mutta miksi nyt juuri oli alkanut tuntua? Taas hän loi katseensa vaalealle pilvettömälle taivaalle, jossa hyvin kaukana, tunturien huipuilla, päivän laskevat säteet hyppelivät ikäänkuin hyvää yötä toivottaen yöhön käyville ihmislapsille…

Ja hänelle johtui mieleen, tuli totisempana kuin koskaan ennen se, ettei Herra, maan ja taivaan luoja, anna itseänsä pilkata…

Ovi aukeni silloin melkein äänettömästi, ja kun vanha rovasti silmäsi taakseen, näki hän Kuusipään, suntion, seisovan ovella.

Hän tunsi miehensä, ja heti jyskähti hänen mieleensä epämiellyttävä ajatus…

»Mikä nyt on asiana näin myöhään?» sanoi hän vähän tyytymättömällä äänellä.

Kuusipää rykäisi ja alkoi laajan selityksen, jonka ydinkohtana oli se, että hän pyysi lainaksi rovastin vanhaa siipitakkia, voidakseen esiintyä kenraalikuvernöörin edessä…

»Horsluntikin on teettänyt uuden takin, ja Aaseffi kuuluu lainanneen kaupungista asti kengät ja housut», selitti Kuusipää. »Ja muutkin… ne, jotka kenraalikuvernööriä tahtovat puhutella…»

Rovasti kääntyi ikkunaan päin. Hän ei tiennyt, tuliko hänen nauraa vaiko itkeä.

»No, mutta suntiollahan on hyvä puku, siisti ja terve», sanoi hän.
»Eikö se vältä?»

»Sitä käyttävät vain herrasmiehet eivätkä nekään kuin erityisemmissä tilaisuuksissa», koetti rovasti selittää.

Mutta Kuusipää vakuutti, että semmoinen takki täytyi olla sillä, joka tahtoi kenraalikuvernööriä puhutella.

»Kuka sitä on sanonut?» kysyi nyt rovasti, mennen hyvin vakavan näköiseksi.

»Ovatko nyt ihmiset tulleet hulluiksi!» sanoi hän sitten puoliääneen, kääntyi sitten suntioon päin ja sanoi melkein ankarasti:

Kuusipää ymmärsi lähteä, mutta rovastin äskeiset mietteet saivat kuin uutta vauhtia. Hän muisti Horsluntin… Kuusimäen Auruuran ja Pikku-Herralan Vanten…

— Ja kuka tietää, kuinka monta heitä on! — mietti hän. — Routavuodet olivat silloin… mitkä vuodet lienevät nyt nämät, joissa elämme!

Mutta ei hän kysymykseensä vastausta saanut, tai tahtonut saada, sillä syvällä sydämessään hän tunsi, että siihen olisi ollut hyvinkin helppo vastata.

Auruuraa pidettiin lujalla. Auruura itki ja vannoi, että hän oli viaton. Mutta joku tiesi siihen sanoa, että Pikku-Herralan Vante oli ollut hänelle apuna… että olivat yhdessä koettaneet saada rovastia kirjoittamaan, mutta rovasti oli kieltäytynyt… ja häväissyt sekä Auruuran että Pikku-Herralan Vanten…

Auruuralla oli kova hätä, sillä hänen kimppuunsa käytiin, ja lisäksi oli hänestä sepitetty laulu…

Eräänä iltana hyökkäsi Auruura Horsluntin luo, uskoen, että tämä ei ollutkaan malttanut pitää suutansa kiinni. Mutta Horslunti oli sangen kylmä ja sanoi lyhyesti, että hänen takanaan oli suurempia salaisuuksia kuin Kuusimäen Auruuran valituskirje…

Mutta miten on asia sitten levinnyt, että koko pitäjä ja naapuripitäjäkin sen tietää! ihmetteli hän.

»Olen kuullut, että jotkut juorukellot ovat kuulleet sinun ja
Pikku-Herralan Vanten keskustelevan siitä asiasta telefoonissa…»

»Syy on Pikku-Herralan Vanten», sanoi hän melkein itku kurkussa. »Minä en olisi hoksannut enkä tiennyt koko asiata, mutta Vantte minulle soitti ja kehoitti valittamaan…»

»Tjaah», arveli Horslunti. »Minä olen tehnyt mitä on käsketty, — minuun ei kuulu koko asia…»

»Sitä en tiedä», vastasi Horslunti, mutta siinä samalla hän muisti, että hänenkin valituskirjelmänsä voisi tulla sanomalehteen… Kun ei hän sitä ollut tullut ajatelleeksi!

»Saattaisiko peräytyä vielä?… Tarkoitan, että jos olisi kirjoittaa, ettei ottaa huomioon», arveli Auruura. »Kyllä minä vaivat maksaisin…»

»Minä poloinen… Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon
Pikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään…»

Mutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa, kirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.

Vähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli pää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut katsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan ruohotkin puisivat nyrkkiä… Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin paistaisi pilkallaan…

Hän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä, kohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet silmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.

»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista kertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli vain tiehen ja tienviereen…

»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan… En todeksi ole sitä huhua uskonut…»

»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja pahojen ihmisten keksimää…»

Päkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella äänellä:

»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus haihduttaa… En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan…»

»Valetta se on… valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä olevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään kotiaan päin.

— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut… Pikku-Herralan
Vantte on siis myöskin…

Mutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin pahantekijä pakoon.

Kun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli poikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:

Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu,
josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru…

Pitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna, hame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi…

Ei ollut enää kuin pari päivää siihen, jolloin kenraalikuvernöörin piti tuleman…

Kylällä näyttivät kaikki toimivan askareissaan. Tukkilautat kulkivat joella yötä päivää niinkuin ennenkin. Aurinko nousi ja laski niinkuin ennenkin. Maan ruoho kasvoi, ja peltojen oras nousi nousemistaan. Lehmäin kellot kalkattivat laitumilla niinkuin ennenkin, lohipadolla hurrasivat miehet täyden apajan saatuaan. Pääskyset visertelivät, pihlajat kukkivat niinkuin ennenkin. Kylän raittia kulkivat ihmiset niinkuin ennenkin, kirkonkellot soivat, ja kaiku kierteli vaaroja pitkin niinkuin ennenkin…

Mutta kuitenkin tuntui Ollin-Mikosta, ettei ollut kaikki niinkuin ennen. Aikaansa kuluttaakseen läksi hän Jannenmäkeen, jossa oli kuullut näinä päivinä olleen kovaa touhua ja hommaa. Salassa olivat jannenmäkeläiset muka hommanneet, mutta vihiä oli saatu sittenkin mitä hommaavat. Mikkokin oli siitä kuullut ja arveli, että onpa siellä soma käydä kuulemassa, mitä oikein aikovat.

Mikko puolestaan oli nyt päässyt tasapainoon eikä häntä liikuttanut vähääkään enää se, tuliko vai oliko tulematta suuria herroja. Hänellä ei ollut mitään valittamista eikä naukumista. Hän oli maksanut veronsa aina määrättynä päivänä, sekä kruunun- että kunnanverot; hänen luokseen ei ollut ryöstömies koskaan yrittänytkään eikä hänelle ollut pahaa tehnyt eikä hänen rauhaansa häirinnyt kukaan. Ei ollut hänellä valittamista niinkuin monella muulla tuntui olevan…

Laki on ankara niin yhdelle kuin toiselle. Ei täällä saanut toinen toisensa rauhaa, omaisuutta tai muuta rikkoa eikä anastaa… Ja joka luulee ja uskoo, että hänelle on väärin tehty, niin niitä varten ovat käräjät kahdesti vuodessa, syksyllä ja kevättalvella! Mitä varten oli lautamies ja haastemies, poliisi!

Kyllä käräjillä oikea asia oikeni, vaan väärän asian parissa siellä tulee hätä… ja hätäpä tuli viimein Horsluntillekin, vaikka on olevinaan lakioppinut ja ilmoisen ikänsä kälmeyttä oppinut… ja joutavuutta harjoittanut…

Mikkokin oli näinä päivinä mietiskellyt yhtä ja toista, vaan sitten kun kävi Salmo Päkkilän puheilla — ja Päkkilän puheisiin luotti — oli hän päässyt entiselleen.

»Meillä on laki… siihen me turvaamme», oli sanonut. »Ei tarvitse meidän, joilla on hyvä omatunto, hakea armoa keneltäkään eikä ketään rukoilla. Laki on suora ja ankara kaikille…»

Samanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut, sen voimaan luotti vieläkin.

Mitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut kruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?

Semmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään. Mutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä Jannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja sen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten peltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa paikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja lamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin ne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja pientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja ihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei vanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa kesä kuiva tai tuore!

Vanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa niin, ettei monta naattia näkynyt…

Mutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen maassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja suuria kuin aikamiehen nyrkki… Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan Jannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä…

Siellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului.
Mikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.

Vanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja tuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.

Mikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi panna piippuunsa.

Vanha Janne näytti samassa muistavan jotakin hyvää, sillä hänen katseensa kirkastui, ja hän sanoi:

»Taisitpa tulla, Mikko, nyt sopivaan aikaan… Tässä nyt hyviä neuvoja tarvittaisiin…»

Ja vanha Janne selitti laajasti, että tässä oli aikomus kirjoittaa valituskirjelmä siitä hänen ryöstöasiastaan… ja antaa se suoraan lämpimästä kädestä kenraalikuvernöörille… Sitten nähtäisiin, saavatko kruununvouti ja nimismies yksissä tuumin ryöstää köyhältä lehmän… Asia oli selvä, mutta kirjoitusmiestä puuttui… Nuori Janne oli kyllä jo aloittanut kirjelmän, mutta siitä ei näkynyt tulevan selvää eikä valmista, sillä kaksi päivää oli jo kirjoittanet… Nyt oli kysymys, mistä saataisiin kirjoitusmies, johon epäilemättä voisi luottaa… »Tietäisitkö, Mikko, neuvoa?»

»Horsluntihan se olisi», alkoi Janne puhua, kun Mikko näytti miettivän, »mutta häneen ei ole luottamista…»

»Mutta minulle juolahti äsken mieleen», alkoi Janne puhua, »se teidän silloinen valituskirje, jonka siitä meijeripaikasta kirjoititte konsulentille ja jonka konsulentti kuuluu ottaneen huomioon…»

»On puhuttu, että se kirje oli mainiosti kirjoitettu ja kokoonpantu… eikä ole saatu selvää, kuka sen teidän puolestanne kirjoitti», jatkoi Janne. »Et taitaisi neuvoa, Mikko, kuka kirjoitti?»

»Vaan ymmärtäneekö se suomenkielistä valitusta niinkuin konsulentti ymmärsi?»

»No, sillä on monenlaiset tulkit matkassaan, kun kolmella automopiilillä tulee», sanoi Janne.

»Ei se kuulu olleen Horsluntin kirjoitusta», jatkoi Janne. »On arveltu, että olisiko Varpumäen Manta kirjoittanut, vaan ei oltu siitäkään varmoja…»

»Manta se kyllä on semmoinen kirjoittaja, että pakenee asia, olkoon minkälainen hyvänsä…»

»Uskon minä, että alkaa… ja pystyy myöskin… Keisarillekin kuuluu kirjoittaneen siinä Uudentalon Mikon asiassa, jossa Mikko senaattiin valitti…»

»Paras on, että itse käytte… ei siinä syrjäisten sovi sekaantua… ja paremmin Manta alkaakin hommaan, kun itse luonnossa käytte pyytämässä…»

Jannenkin mielestä oli Mikon puhe paikallaan, ja samaa mieltä olivat muutkin sisällä olijat.

»Kun en ennemmin hoksannut sen Mantan puoleen kääntyä», päivitteli vanha Janne ja alkoi toimittaa takkia päälleen, heti lähteäkseen Mantan puheille.

»Jopa minä siitä mainitsin», sanoi nuori Janne, vähän häpeissään siitä, ettei hän ollut pystynyt kirjoittamaan.

Vanha Janne alkoi nyt tuumata Mikolle, että Mikko, joka oli tuttava Mantan kanssa, lähtisi apumieheksi hänelle, että Manta helpommalla saataisiin kirjoittamaan. Mutta Mikko muisti samassa, mitä Päkkilä oli sanonut… Oli sanonut, että ei missään nimessä sekaantua jannenmäkeläisten asioihin…

»Ei siihen, semmoiseen asiaan, sovi syrjäisten sekaantua», vastasi
Mikko sen vuoksi Jannelle, mutta lisäsi sitten rohkaisevasti:

»Epäilemättä suostuu Manta… ei muuta kun puhuttelette hyvin, niin alkaa kyllä… Eikä kauan menekään… Konsulentillekin kirjoitti kolmessa tunnissa…»

»Olisi sentään puolta varmempaa, jos lähtisit kumppaniksi, Mikko», epäili yhä Janne.

Ja kun vanha Janne oli pessyt kasvonsa ja ottanut paremman takin ylleen, läksivät he yhdessä Mikon kanssa takaliston polkua kävelemään, Mikko mennäkseen takaisin mökilleen, Janne Varpumäkeen Mantan puheille. Janne kulki edellä nopein askelin, sillä hän oli laiha ja pitkäsäärinen mies, Mikko talsi perässä, piippu suussa sauhuten.

»Ja jos nyt oikein onnistuu, niin luulen minä, että kruununvoudin ja nimismiehen asiat alkavat olla lujalla», puheli vanha Janne, perässään kynivälle Mikolle. »Ne saavat västinkiä kumpikin ja joutuvat viralta pois…»

»Lie ollut rästinä tai ei… vaan eivät ne saa omin lupinsa poliisilla noudattaa lehmää navetasta ja myydä sutkauttaa melkein puoleen hintaan.»

»Kuuluu se poliisi käyneen tarjoamassa, vaan ei ole huolittu… Kuulin, että tulee nyt semmoinen herra pitäjääseen, että jo pitää kruununvoudin ja vallesmannin olla eri lailla hypäkällä hänen edessään… Västinkiin joutuvat ja viralta pois…»

Mikko kulki perässä pitkän matkaa mitään sanomatta. Janne odotti, että Mikko kaikin puolin hyväksyi hänen hommansa, mutta kun Mikko ei sanonut sitä eikä tätä, kysyi hän, kääntymättä kuitenkaan Mikkoon päin:

Vanha Janne ei tiennyt oikein, mitä Mikko tarkoitti, mutta hän oli nyt ymmärtävinään, ettei Mikko pitänyt hänen puoltaan.

He joutuivatkin samalla Mikon mökille, josta vielä oli melkoinen matka
Varpumäkeen.

Janne läksi kävellä viuhtomaan Varpumäkeen päin, mutta Mikko meni mökkiinsä.

Ikkunastaan näki Mikko, kun Janne mennä vihmoi. Hän näki siitä peräikkunastaan Varpumäkeen asti. Eikä Mikko malttanut piippuunsakaan panna, vaan seisoi ikkunan luona ja katseli ja itselleen puheli:

»Sinnepä mene ja parastasi koeta, vaan niin minä luulen, että hukkaan menet sen kirjoitusmiehen luo… On se Mantakin sen verran ylpeä… eikä sillä taida olla erinomaisempaa rakkautta jannenmäkeläisiä kohtaan.»

Mikko näki Jannen saapuvan Varpumäen pihalle, nousevan portaille ja menevän sisälle…

»Vai minut olisit viekastellut Mantaa puhuttelemaan… Et ole sinä, vanha Janne, minun narraajani… Ei saanut Horsluntikaan minua narratuksi, ja hukkaan meni Aaseffinkin yritys…»

Mikko naurahti tyytyväisenä, ja sillä aikaa kun vanha Janne viipyi Varpumäessä, ehti hän panna piippuunsa ja istahtaa siihen ikkunan pieleen.

Kauan viipyi Janne sisällä. Kotona siellä kai oli Manta, koska niin kauan viipyi… pyyteli ja rukoili varmaan…

»Olisi nyt Manta varovainen eikä lupaisi!» toivoi Mikko ja katseli melkein silmää räväyttämättä Varpumäen portaille, milloin Janne ilmestyisi takaisin ja oliko Manta matkassa.

Kauan viipyi. Mikko ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja alkoi täyttää uudestaan…

Mutta kun Mikko sai toisen piipullisen sytytetyksi ja veti ensimmäisiä savuja, ilmestyi Janne portaille ja jäi siihen hetkeksi seisomaan ikäänkuin miettien, mihin päin lähtisi…

»Eipä tainnutkaan onnistua», puheli Mikko toisella suupielellään, piipun varren ollessa toisessa. »Hukkaan taisit käydä! Ei Manta, vaikka onkin vaimoihminen, ole niin narrattavissa… Sinun ryöstöasiasi! Kun eivät kuulu koko Jannenmäestä yksikään verojaan maksavan!»

Samassa vanha Janne laskeusi Varpumäen portailta pihalle ja läksi pitkin askelin kävelemään sitä polkua pitkin, joka Varpumäestä lähti kylälle päin…

Ei siis palannutkaan Mikon mökin kautta, josta lyhin tie olisi takaisinkin ollut. Mihin se nyt?

Mikko seurasi jännittyneenä vanhan Jannen menoa, seurasi niin kauan, että näki Jannen ehtivän tielle ja kääntyvän Horsluntiin päin…

»Ähää, sinnepä tuli asia lopultakin!» naureskeli Mikko ja lähti
Varpumäkeen kuulemaan, mitä Manta Jannelle oli vastannut.

Vihdoin tuli se päivä, jona kenraalikuvernöörin piti Heinärannalle saapua; se oli tiistai.

Ollin-Mikko, jolla oli hyvää aikaa seurata »maailman menoa», oli tehnyt ja teki havainnoitaan.

Kylällä ei juuri itse pääasiasta enää puhuttu mitään, pääasiasta, nimittäin kenraalikuvernöörin tulosta. Mutta sen yhteydessä ja siitä johtuvista jutuista kerrottiin sitä enemmän.

Mikkokin oli kuullut, että Pikku-Herralan Vantella ja Kuusimäen Auruuralla oli ollut kiivas yhteenotto, sanasota, jossa toinen toistaan haukkui… Auruuran oli lopulta täytynyt antautua armoille ja itkenyt oli lopuksi… Vanten kerrottiin uhanneen, että hän menee itse luonnossa kenraalikuvernöörin puheille ja kantelee mitä hänen osaltaan on kantelemista…

Siitä pilkkalaulusta, jonka kylän pojat olivat tehneet hänestä ja Auruurasta, oli Vantte haastattanut Virnemäen Paavon, Päkkilän renkipojan, Hurskais-Oton ja Mäntykummun Huldan, joka oli piikana Aittamaassa… Vantte uskoi, että ne olivat laulun tehneet, ja todistajiksi kuului tulevan puoli kylää…

Aaseffista kerrottiin kummia juttuja ja tiedettiin hänen uhanneen, että Horsluntin ja Päkkilän Salmon hän nyt ensiksi toimittaa västinkiin, ja sitten vähitellen tulee muiden vuoro…

Kuusipäästä, suntiosta, tiedettiin, että hän lopultakin oli saanut lainaksi vanhan siipitakin, jonka vanha lukkari aikoinaan oli huutanut entisen metsäherran konkurssihuutokaupasta… ja kuului olevan nyt Kuusipää kuin pulskin herra…

Vanhan Jannen oli täytynyt turvautua Horsluntin apuun. Horslunti oli kirjoittanut verrattoman valituskirjelmän siitä ryöstöstä, jonka kruununvouti ja nimismies Jannen luona laittomasti toimittivat. Janne oli itse aikonut ojentaa sen kirjelmän kenraalikuvernöörille ja lisätä vielä muutamia painavia pykäliä.

»Se on köyhän kansan ystävä tämä kenraalikuvernööri… mutta herroille ja virkamiehille se on kuin ilmi piru», oli Janne sanonut.

Mutta Horsluntin valituskirjelmä oli pysynyt salassa. Ainakaan ei siitä kukaan tiennyt mitään kertoa eikä Mikkokaan ollut siitä mitään kuullut. Mutta oli eräs toinen juttu, josta näinä viime päivinä oli kerrottu. Oli huhu semmoinen liikkeellä, että Horslunti oli aikonut pitää kirkolla puheen kenraalikuvernöörille. Mistä semmoinen huhu oli levinnyt, ei kukaan tiennyt, mutta sanottiin Horsluntin monta yötä ja monta päivää puhettaan valmistaneen. Kerrottiinpa, että yöllä oli yksin ääneensä puhunut ja pitkin kamarin lattiaa kävellyt…

Kaunis oli ilma, päivä paistoi ja linnut lauloivat. Kylällä ei näkynyt mitään merkillistä. Rahtimiehiä palasi kaupungista korkeine kuormineen, ja töissään hääräsivät ihmiset.

Mikkoa ei muka liikuttanut koko kenraalikuvernöörin tulo, vaikka kyllä hänen täytyi myöntää, että utelias olisi hänkin näkemään… ei itseä kenraalikuvernööriä, vaan niitä kolmea automopiiliä, jotka perävilkkaa tulevat…

Mikko pesi kasvonsa (jota hän ei tavallisina arkipäivinä koskaan tehnyt) ja pani sunnuntaitakin ylleen.

Hän lähti muka muissa asioissa kävelemään, mutta kun hän meni
Virnemäestä pihan läpi, huomasi hänet Kaisa.

Mikolla ei sattunut olemaankaan vastaus valmiina, mutta viimein hoksasi hän ja vastasi:

Mutta Kaisa, vaikka olikin vaimoihminen, ymmärsi, että jo laski nyt
Mikkokin hätävaleen…

Mutta oli olevinaan kuitenkin niinkuin uskoisi ja alkoi selittää Mikolle, mitä oli kuullut ja omin silmin nähnyt. Hän oli — niin kertoi Kaisa, — eilen illalla Mäntykummun Sohvin kanssa palannut kauppiaasta ja olivat Sohvin kanssa 'oikaisseet kirkon takaliston polkuja pitkin… Niin kirkon takaa, siitä taajasta männiköstä, kuului kummallisia ihmisääniä ja karjumisia… »Uteliaina menimme Sohvin kanssa kurkistelemaan, sillä olimmehan kuulleet, että Aaseffi siellä harjoitteli sotatemppuja…»

»Niin kuuluu harjoittelevan… sanotaan hänen tulleen mielenvikaan», keskeytti Mikko Kaisaa.

»Elähän! Annahan kun kerron!» jatkoi Kaisa. »Ei siinä Aaseffi merkillisin ollut… siellä oli toinenkin mies…»

»No Kuusipää, ja yllään oli hänellä se vorsmestari-vainajan siipitakki, jonka tiedät…»

»Sohvin kanssa seisoimme suuren kuusen suojassa ja uteliaina katselimme… No, jo siinä oli jos jotain. Aaseffi, näet, opetti Kuusipäätä kumartamaan sillä lailla kun pitää kumartaa kenraalikuvernöörille… Siipitakki yllään piti Kuusipään aina perääntyä taaksepäin ja sieltä sitten tulla Aaseffia vastaan, sillä Aaseffi oli olevinaan kenraalikuvernöörinä… Kuusipää yritti ja yritti, kumarteli, että takin siivet heiluivat kuin ukkometson siivet… Palavissaan näytti parhaansa yrittävän, vaan aina kun pääsi Aaseffin luo ja alkoi kätellä, niin Aaseffi taas karjaisi:

»'Ei kelpaa! Takaisin! Syvempi kumarrus… notkeampi selkä… näin… eikä noin…'

»Mitä se Aaseffi oikein aikoneekaan, kun kuuluu uhanneen, että västinkiin toimittaa nyt ensiksi Päkkilän Salmon ja Horsluntin… Ja uhanneen kuuluu muitakin…»

»Omaa piruuttaan jakaa… ei se rehellisille ihmisille mitään voi, kannelkoon ja valehdelkoon kenelle hyvänsä… laki on hänellekin…»

»Ja miksikä piispaksi aikonee Kuusipääkin, kun Aaseffille oppiin meni ja siipitakin hommasi…»

»Tänäänhän on sanottu niiden tulevan kolmella automopiilillä… olisi se soma nähdä.»

»Onpa noita nyt jo nähty automopiilejakin», sanoi Mikko, koettaen olla välinpitämättömän näköinen.

Ojalainen näkyi olevan multaamassa perunamaataan, ja Mäkimaassa korjattiin niittylatojen kattoja.

Mikko oli viikon lopulla, kun tapasi Päkkilän, kysynyt, tiesikö tämä, mihin aikaan päivästä kenraalikuvernööri suurine herroineen tulee. Mutta ei ollut sanonut Päkkilä tietävänsä, — eikö sitten lie tahtonut Mikolle ilmoittaa. Olisi se pitänyt hänen tietämän, hänen, joka kunnanmies oli ja oli poliisin kautta määrätty läsnä kirkolla olemaan…

Ajatuksissaan käveli Mikko Päkkilään päin, mutta kun hän samassa huomasi Halko-Roopen menevän rantaan halon sahaukseen, liittyi hän Roopeen ja läksi rantaan. Hän odotteli, että Roope ottaisi puheeksi kenraalikuvernöörin tulon, mutta kun Roope vain jutteli viimeöisestä lohensaaliista, sanoi Mikko:

»Niinpä tulkoot», vastasi Roope välinpitämättömästi ja Mikko ymmärsi siitä, ettei Roope ollut kuullut mitään valitusjutuista eikä muustakaan.

Mutta Mikko oli uteliaan levottomana ja silmäili vähä väliä tielle päin. Siellä näkyi olevan joku tienkorjaajakin, joka Mäkimaan kohdalla heitteli someroa tielle…

Kirkolle päin teki Mikon mieli lähteä, mutta ei hän yksin viitsinyt, kun ei nähnyt kenenkään muunkaan sinne päin olevan menossa. Mutta yhtäkkiä hän hoksasi, että Horslunti varmaan tiesi, mihin aikaan isot herrat tulevat, sillä Horsluntihan pitää kenraalikuvernöörille puheen…

Hän jätti Roopen sanaa sanomatta sahaamaan pitkää kuusista rankaa ja lähti kävellä tiputtamaan Horsluntiin päin, nähdäkseen, joko Horslunti oli kirkolle mennyt… Ja jos oli mennyt, niin silloin ei enää ollut kaukana isojen herrojen tulokaan…

Hän käveli touhussa ikäänkuin hänellä olisi hyvinkin tähdellisiä asioita. Ja itsekseen hän ihmetteli, että kyläläisissä ei näkynyt uteliaisuuden merkkiäkään, eikä kukaan vastaantulevista ottanut asiasta puheeksi, — oli aivan niinkuin eivät tietäisi, että isoja herroja tuleekaan kolmella automopiilillä…

Ettei hän herättäisi kenenkään huomiota, kulki hän ensin Horsluntin asunnon ohi ja pyörsi piennarpolkua takaisin. Piennarta kulkien saattoi hän nähdä suoraan Horsluntin huoneeseen ja ovelle, oliko avain lukossa vai eikö.

Huoneessaan näkyi Horslunti olevan. Sikari suussa käveli kahakäteen… ja joku paperi oli kädessään…

Mikko näki, että mustassa puvussa oli ja että kellonperät kiilsivät liivien etupuolella…

Mutta ei hän silti päässyt lepoon. Johonkin päin mennäkseen lähti hän Päkkilään päin ja mietti että jos aikaa näyttää olevan, niin kiipeää Jannenmäkeen. Touhussa ja odotuksessa siellä tietenkin oli vanha Jannekin, joka lämpimästä kädestä aikoi valituskirjelmänsä kenraalikuvernöörille antaa! Jannella sitä juuri hommaa onkin!

Kun pääsi Päkkilän kohdalle, näki hän ihmeekseen ja kummakseen, että
Päkkilä oli väkineen turnipsimaata kitkemässä.

Mikko melkein säpsähti. Oliko hän ehkä erehtynyt päivästä? Eikö nyt ollutkaan tiistai?

Mikko laski viikon päivät ja oli varma siitä, ettei hän ollut viikkopöllönä. Mutta kuinka oli ymmärrettävissä, että Päkkilä, jonka tuli olla kenraalikuvernööriä vastassa, ryömi pölyssä turnipsimaalla!

Päkkilän kohdalla poikkesi Mikko syrjään, ettei Pakila häntä huomaisi. Eikä hän osannut selittää, minkä vuoksi hän ei tahtonut Päkkilää nyt juuri kohdata, vaikka muuten olivat tuttavat miehet…

— Kaiketi eivät saavu ennenkuin iltapäivällä, — ajatteli Mikko, koskapa
Päkkiläkin vielä on arkihommissa…

Hän ajatteli jo lähteä takaisin mökilleen, mutta kun kerran jo oli joutunut sille polulle, joka vei Jannenmäkeen, käveli hän menemään sinnepäin, jonkunlaista pettymistä tunnossaan tuntien.

Hän ehti lähelle mökkiryhmää; puron pauhu kuului, ja linnut lauloivat. Kun Mikko pääsi purolle, joka juoksi ohi Jannenmäen, äkkäsi hän miehen olevan kumarruksissa puron partaalla ja hankaavan molemmin kämmenin kasvojaan…

Ja samassa Jannekin nosti päätään ja katseli läpi vettätippuvan otsatukkansa Mikkoon…

»Ne voivat tulla millä hetkellä hyvänsä», sanoi Janne ja tarttui puhtaaseen pyyheliinaan, jonka pesemisen ajaksi oli ripustanut pajupensaaseen. Ja pyyhkiessään kasvojaan puheli hän Mikolle:

»Olipa olevinaan sekin Varpumäen Manta! Ei millään ehdolla suostunut kirjoittamaan valituskirjelmääni, mutta muistakoon!»

»Vai turnipsimaalla!» kummasteli Janne. »Ja Päkkilä, jonka pitäisi olla etukynnessä vastaanottamassa. — Näkyikö vallesmannia?» kysyi hän sitten yhteen menoon.

Hän oli kuivannut kasvonsa ja sukinut hiuksensa. Mikko oli siinä jutellessa pannut piippuunsa…

Silloin kuului vihlova, kamala mylvintä maantieltä ja kirkolta päin, mylvintä, joka halkaisi ilman kaukaisiin vaaroihin asti… Janne ja Mikko säpsähtivät.

Samassa kuului toinen vielä kamalampi mylvintä, ja kun Janne ja Mikko katsoivat maantielle, näkivät he paksun tomupilven nousevan kirkon kohdalta maantieltä.

Sen enempää eivät joutaneet keskustelemaan. Kumpaisellekin selvisi yhtaikaa, että nyt saapuivat suuret herrat kirkon edustalle. Janne lähti täyttä juoksua rientämään mökilleen, avopäin, paitahihasillaan, ja hänen kädessään leijasi valkoinen pyyheliina niinkuin lippu…

Mikko tyrmistyi siihen puron partaalle eikä ensi hämmästyksessään älynnyt, mihin lähteä…

Mutta sitten lähti hän kuin pyssyn suusta oikaisemaan poikki kivikkokankaan kirkolle päin… Vauhdissaan lensi hän kerran pitkäkseen, mutta nousi ylös ja riensi kuin riivattu…

Siihen hän pysähtyi. Siinä oli loitompana vankka, pitkäoksanen kuusi, jonka latva ulottui kirkon ristin korkeudelle.

Mikko nousi kuusen runkoa kuin kissa oksiin asti, ja kun oksien keskelle pääsi, niin katosi tuuheaan puuhun koko maailman näkyvistä…

Hän nousi melkein latvaan asti ja näki sieltä suoraan kirkon eteen… Hän näki maantiellä kolme komean komeaa automopiiliä, mustia ja kirjavia herroja, oli tuntevinaan vallesmannin, joka siipitakki yllään liehui kahakäteen…

Kuka noista lienee ollut se pääherra? Mikko ei saanut selvää, vaan otaksui, että tuo se tuossa on…

— Hyvänen aika! Voi! voi! — mietti Mikko, ollen merkillisessä jännityksessä…

Ei näkynyt vielä Päkkilääkään, mutta vanha rovasti seisoi kirkon portailla, ja molemmat kirkon ovet olivat auki kuin aapisen kannet…

Nyt puhuu jotakin vallesmannille… Mitä puhunee? Moittineeko maantietä huonoksi?

Jopa… jopa tulee tuolta Päkkilä… Päkkilä ehtii… Mutta eipä näy muita… eipä näy muita…

Missä viipynee Horsluntikin, joka aina on ensimäiseksi ehtinyt? Missä
Aaseffi ja Kuusipää? Entäs Pikku-Herralan Vantte?

Jo kättelee Päkkilääkin ja puhuttelee… Kuinka käynee Jannen? Ehtiikö, ehtiikö? Mikko näki kuusestaan kauas joka haaralle, näki maantietä ylös- ja alaspäin ja Jannenmäkeen näki selvästi… Ei näkynyt maantielläkään yhtään ainoaa ihmistä… Mistä nyt puhunee Päkkilälle? Kumma mies se Janne, kun ei kerkiä! Mikko katsoi Jannenmäkeen. Jopa juoksee Janne täyttä vauhtia, suuri paperikäärö kädessään… juoksee… juoksee ja yhä kiinnittää… Onpa melkoinen vielä juoksemaan tuo Janne, vaikka on lähellä seitsemääkymmentä…

Nyt juttelevat rovastin kanssa… Tulkki se varmaan on tuo, joka viittoo ja näyttää selittävän…

Mikko alkoi nyt seurata vanhan Jannen tuloa. Riivatun vauhtia Janne juoksi, oikaisi poikki kanervaisen kankaan… Ei ollut enää montakymmentä syltä jälellä… Nyt on kirkon takana… nyt kiertää kirkon nurkatse!… jo on perillä…

Suoraan ja rohkeasti kävelee kohti… jo on likellä… jo on likellä… yrittää antamaan valituspaperiaan…

Mikko teroittaa silmänsä ja korvansa ja on kuulevinaan, että se musta mies, joka työntää Jannea, hokee:

Mikolta unohtuu hetkeksi Janne, ja hän silmää sinnepäin, josta
Horsluntin ja Pikku-Herralan pitäisi tulla…

Jo näkyy, mutta kaukana vielä, mustapukuinen mies, joka puolijuoksua tulee kirkolle päin. Mikko tuntee hänet Horsluntiksi…

Nytkö jo lähtee? Eikä kahvikuppia tarjottu! Mutta jopa on tulinen kiire, tulinen kiire, vaikka noin nopea kyyti on… Jo kättelee Päkkilääkin… ja vallesmannia… Hyvästiä sanoo… hyvästiä sanoo…

Mikko näkee vanhan Jannen yrittävän vieläkin paperikääröineen, mutta taas työntää se mustannäköinen mies Jannea ulommaksi…

Silloin kuuluu kirkkomaalta päin hätäinen läähätys ja maan töminä. Kun Mikko silmää sinnepäin, näkee hän Kuusipään juosta vihmovan hautuumaan poikki, hyppivän yli hautakumpujen, ja vanhan siipitakin helmain hulmuavan kuin metson siipien sivuilla ja takana… Ja Kuusipään perässä kynsii Aaseffi, mutta ei riitä juoksussa Kuusipäälle… Huimaavaa vauhtia tulevat ja haikeana valituksena kuului Aaseffin suusta vähä väliä huuto: »Priamaa… Priamaa…» Kuinka käynee? Ehtivätkö puheille! Mikon jännitys kasvaa sitä mukaa kuin Kuusipää ja Aaseffi lähestyvät… Hän on vähällä pudota maahan oksaltaan, niin ihastuneena seuraa hän tuota harvinaista juoksua.

Mikko ehtii silmätä tiellekin, sinnepäin, josta Horslunti on tulossa. Jo on tullut hätä Horsluntillekin. Äskeinen puolijuoksu-kävely on muuttunut täydeksi raviksi, ja Horslunti näyttääkin olevan melkoinen juoksija…

Sillä hän näkee kenraalikuvernöörin herroineen nousevan automopiileihin… Ja juuri kun autot lähtevät liikkeelle, tomahtaa Kuusipää kirkonedustalle ja yrittää perään…

Mutta melkein Kuusipään kantapäillä kynsii Aaseffi, huiskuttaen lakkiaan ja huutaen…

Mikko näkee automopiilien katoavan sakeihin pölypilviin niinkuin Eliaan vaunut ennen vanhaan ja koko kirkon edustan peittyvän maantientomuun, jonka läpi ei erota mitään…

Kun pölypilvi hälvenee ja päivä taas paistaa, näkee Mikko kuusestaan miesjoukon, niinkuin pesästään pudonneiden vareksen poikain, seisovan ryhmässä kirkon edustalla… Hän tuntee siinä Vanhan Jannen, Kuusipään ja Horsluntin…

Ja näkee siihen lisäksi tulevan Herralan Vanten, hikipäässä polkupyörällä ajaen.

Ja hänestä tuntuu, että hänellä itsellään on kuusen oksien suojassa sangen hyvä ja turvallinen olo.

VII

Samana päivänä illalla näki Ollin-Mikko Päkkilän saunan lämpiävän, ja koska hänenkin teki mieli saunan löylyä, poikkesi hän taloon. Päkkilä seisoi pihalla, kun Mikko tuli.

Mikko odotteli, että Päkkilä ottaa puheeksi aamupäiväisen tapauksen. Mutta Päkkilä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään isojen herrojen matkasta. Oli vain niin kovin vakavan näköinen ja vähäpuheinen…

Mikko tiesi, ettei kukaan arvannut hänen kuusessa olleen, sillä salaa oli hän sieltä alaskin kiivennyt. Eikä Mikkokaan mitään kysynyt, kun ei Päkkilä asiaa aloittanut.

Mutta kun he riisuivat saunaan, vaatteet heittäen nurmelle saunan eteen, sanoi joku rengeistä:

»Olisi ollut tuokin Mikko näkemässä, kun tästä aamupäivällä isoja herroja meni sivu.»

»Mitäpä näkemistä siinä olisi ollut», sanoi Mikko välinpitämättömällä äänellä.

»Oli siinä sentään… Kolmella automopiilillä ajoivat… Mutta monta muuta kummaa siinä enempi oli…»

Ja renki selitti, kuinka nolosti oli käynyt vanhalle Jannelle ja muille, jotka puheille pyrkivät…

»Mikä lie muuttanut meidän talossa tiistain saunapäiväksi, vaikka viime viikkoon asti on keskiviikko aina ennen ollut saunapäivänä…»

Mikko oli ymmärtävinään, että Päkkilän saunapäivien muutos oli yhteydessä kenraalikuvernöörin matkan kanssa…

Kun he kylvettyään istuivat saunan seinälle kuumia ruumiitaan kuivailemaan, sanoi Päkkilä:

»Saunan löyly se kuitenkin on ainoa ilo suuressakin surussa… Niinpä nyt taas tuntuu kuin olisi ihminen päässyt entiselleen…»

Kun Mikko parin viikon perästä meni kylälle Jannenmäen kautta, kuuli hän, että vanha Janne oli myynyt mökkinsä ja kadonnut, eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt.

Hän jatkoi matkaansa ja poikkesi Päkkilään. Päkkilä istui kuistissa ja luki sanomalehteä.

»Niin pahakseenko otti sen asian, vai minkä vuoksi möi mökkinsä?» kysyi
Mikko.

»No, mitähän ne muut tekevät… Horslunti, Vantte ja ne muut?» kysyi
Mikko uudestaan.

» Kantelu kenraalikuvernöörille . Itsellinen P.A. Horslund, loismies Janne Vanha ja talokas Vantte Pikku-Herrala Heinärannan pitäjän Haapamäen kylästä ovat tehneet kanteluja kenraalikuvernöörille sikäläisiä viranomaisia vastaan mikä mistäkin syystä. Kantelukirjelmät, jotka ovat paljasta sekamelskaa, on kuitenkin virkateitse lähetetty asianomaisille takaisin…»

»Sillä lailla», nauroi Mikko. »Semmoinenko siitä tulikin! Entäs
Auruura!» Eipä hänestä puhuta mitään…

»Kyllä vielä tulee tietoja Auruurastakin», sanoi Päkkilä. »Ja kaikista muistakin…»

»Se heille onkin parahiksi», arveli Mikko. »No, nyt minäkin vasta tätä asiaa alan ymmärtää… En luullutkaan sitä niin merkilliseksi silloin vielä, kun isot herrat tästä matkustivat…»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN ISOJA HERROJA KULKI HEINÄRANNAN KAUTTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kun isoja herroja kulki Heinärannan kautta

KUN ISOJA HERROJA KULKI HEINÄRANNAN KAUTTA

VÄINÖ KATAJA

I

II

III

IV

V

VI

VII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE