The Project Gutenberg eBook of Kreivin kaupunki I, by Simo Eronen

Tämä romaani on omalla tavallaan kuvaus Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikasta tai oikeammin tuon politiikan järkyttävästä lopputilityksestä vuosien 1656—58 venäläissodan aikana.

Stolbovan rauhassa v. 1617 sai ruotsalainen Suomi neitseellisen huomenlahjan, nimittäin parhaan osan nykyistä Karjalan maakuntaa — koko laajan alueen Vuoksen varsilta Nurmeksen kaukaisimpaan perukkaan asti. Se oli vanha Novgorodin aikuinen. Käkisalmen Karjala ja koko tässä maakunnassa asui yhtenäinen karjalaisväestö. Epäilemättä tämä väestö oli karjalaisheimon parhainta ainesta, vanhan kalevaisen laulun taitavaa sankaripolvea. Vuosisatoja se oli saanut kitua venäläisorjuudessa, Ruotsin suuruusajan hallituksen yleväksi tehtäväksi tuli nyt tämän herkkämielisen ja lahjakkaan heimon liittäminen muun Suomen kansalliseen ja sivistysyhteyteen.

Tämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja varovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta sellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta olisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä osalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin se monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan. Nimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä tehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa jonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne kaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne virkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut heittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat pian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia kummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain nimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa piirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli näihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa peloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan. Uuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden vierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet ruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin kuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan mailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta eivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.

Uuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa taattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia oloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä. Karjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja näistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa saattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan poliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla että pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen uskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan hyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua muuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.

Karjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja silloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan muilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia uudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven tienoilta.

Tässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa, karjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa. Mutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo maakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui tämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten ja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan maille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä isäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka tapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään rangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai uudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä ollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona, vaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon oikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset tahtoneet niin hevillä haihtua.

Näin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta ahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan oikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut surkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo monen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen hallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi häpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan nimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan aikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun koitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä syvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.

Niin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä, mistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin, rupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät »karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset karjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit pussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa. Siellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden ja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat, kauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat pyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista. Ja kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo mieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava Ruotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.

Mutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta, ja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen tulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja moni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin ajattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta luterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti levisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina Savonlinnan tienoille saakka.

Sotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja nyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi rajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan taaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan rangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien venäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle. Tämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia oli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta karjalaisväestöstä.

Surkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan solmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten kuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut palailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei moni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia oli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien salojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle alkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen Suomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan. Vanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien jälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä kielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.

Tämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä vaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä tunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi tehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan hallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle karjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin helmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse orvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa. Noiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä elää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan pohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella sitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa venäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai hukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.

Tämä romaani on kuvaus tuolta ankaralla aikakaudelta, ja toimintapaikkana on Pielisen Karjala, joka oli jäänyt muuallakin laiminlyödyn rajamaakunnan unohdetuimmaksi kolkaksi.

Kertomuksemme aikoihin kuului Pielisen pokosta jalon valtaherran, kreivi Pietari Brahen läänityksiin, mutta kreivillisen hallinnon alkuvuosina ei ennätetty korjata kaikkia edellisen aikakauden laiminlyöntejä. Vielä rehenteli kreivillisellä Pielisen pokostallakin oma pikku satraappinsa karjalaisrahvaan kiusana ja kauhuna. Myöhemmin samoilla mailla elostanut Simo Hurtta saattoi monessa kohden ottaa oppia tästä historiallisesta edeltäjästään. Asia lieneekin siten, että monet kansantarinoissa Simo Hurtan nimeen liittyvät tihutyöt lienevät jo tapahtuneet tuon hänen edeltäjänsä aikaan.

Kirjani kuvaus ei ole valoisa, mutta vanhan karjalaisheimon historiassahan onkin niin sanomattoman vähän valoisia kohtia. Ja historian pimennoihinkin on minun mielestäni joskus yritettävä luoda valaistusta. Siinä mielessä olen kirjoittanut tämän romaanin.

Tammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa uudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun kokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä kaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan karjalaiskylässä.

Kaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli suojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut Karjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt oli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät talven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta jäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa kadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla porvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa kunnossa.

Tavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein tyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä olivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen kaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.

Nuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen maahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä syyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme valtaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari hankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään omistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra velvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän syrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta. Kesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje Pielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli jo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi kreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s. Kajaanin konventin kasvatiksi.

Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin virallisten rakennusten pystyyn panossa.

Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini. Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.

Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.

Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat veroviljoja.

Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja. Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri, josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia, mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi yhtenään.

Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan varteen.

Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.

Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin. Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen Savoon ja Pohjanmaalle.

Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.

Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin, joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.

Ja herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella kädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto toimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli jätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.

Lyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee herra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi veronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa ja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi tuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut noloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan korkeita esimiehiään.

Herra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu käräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi veroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän jyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:

— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden karjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä joukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.

— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä lähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!

Herra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan miesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain etummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä melkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt hyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt ja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan leukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä huolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.

Herra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen, vaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan, hän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven Vannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä vihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.

Hänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä kantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa. Mutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului, kesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra Henrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi nuori Hilippa jälleen ilkamoiden:

— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään perittäviksi!

Jälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat kuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys olisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin tulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi tarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen tarjolle tuomia veroviljoja.

Tämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo Issakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet herra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä mielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta Timo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta. Kun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän julmistuneena:

— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat veroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?

— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo nöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä sekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!

— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä niin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin seinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.

Ja kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki ruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi läjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti suojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen kelsiturkkinsa sisään.

Pelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen sisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista, mutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen enemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra Henrikkiä ja kielsi jyrkästi:

— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä Jumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt silvot miespolon hengettömäksi?

Herra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän oli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan. Hän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen vetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta suustaan pärskyi rajuja sadatuksia:

— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste! Vai minua rupeatte puijaamaan!

Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren karjalaismiehen kanssa.

— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun kanssani!

Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.

Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä. Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.

Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta kiihtyneen miesjoukon keskelle.

Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.

Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen, mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut jaloilleen ja ärisi tyttärelleen:

— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!

— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi sinun kimppuusi äsken hyökättiin?

Hilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan varrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt elonmerkkejä. Brita neito säikähti.

— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä saada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee jäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!

Herra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan. Hän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta tuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin olikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken lisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri oli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä suoltumaan miehiä pihamaalle.

Lopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra Henrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä käsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta, mutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei lähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:

— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen henkiin!

Ja riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla retkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja kun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä lumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.

Vouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut sen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria sadatellen takaisin käräjätupaan.

Herra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä tallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan veronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että jäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.

Tämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi rättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti karjalaisille:

— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden kattilaan!

Hän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki sinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen käräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:

— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa menet kumartamaan käräjäherroille!

Vavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää nuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet kangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta ruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin, melkein lempeällä äänellä:

— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin!
Muuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!

— Pankajärven Vannisten penikka, sinä näyt olevan aika julkea, mutta etköhän tule vielä masennetuksi!

Brita sai vihdoin Timo poloisen virkoamaan. Tyttö parka, hän koetti parhaansa mukaan sovittaa isänsä pahoja tekoja ja lähti kainalosta tukien taluttamaan rääkättyä miestä kotiinsa.

Kunnioittaen annettiin hänelle tietä. Karjalaisten kesken oli outo ilmiö, että joku ruotsi, vieläpä valtoihin kuuluva, osoitti heikäläiselle hivenenkin verran sääliä.

Brita punastui häpeästä kulkiessaan tuon äänettömäksi käyneen miesjoukon keskitse. Hänen talutettavansa vielä horjui ja kompasteli, mutta hellää väkivaltaa käyttäen koki tyttö jouduttaa seuralaistaan nopeampaan kulkuun. Hänellä oli kiire joutua pois näkyvistä ennenkuin käräjäherrojen kuomireet ennättivät nousta rannasta veronkantopaikalle.

II.

Karjalaisten yhteinen majailupaikka oli Mafilo Vaakanaisen talo, aivan herra Henrikin virkatalon naapurina. Siellä ylisteltiin tänä iltana ahkerasti nuoren Hilippa Vannisen rohkeata tekoa.

Itseään kehuskeltua sankaria ei kuitenkaan näkynyt talon yhteisessä eläntäpirtissä. Hän oli erikseen pihan perille rakennetussa vierastupasessa, jota käytettiin ainoastaan talon harvinaisempien vieraiden majoituspaikkana.

Puhtaaksi pestyn vieraspirtin takassa loimusi lämmittävä valkea ja Hilippa istui rahilla sen paahteessa. Hänen luonaan hääri talon tytär, soma Tatjana neito, haudellen Hilipan poskea voiteella, jota hän oli laittanut äitinsä neuvon mukaan viinasta ja parantavista yrteistä. Tämän hauteen piti olla niin hyvää, että Tatjanan vakuuttelun mukaan ruoskan jälki häviäisi poskesta jo huomisaamuun mennessä.

Tatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa. Miltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle pitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana kunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!

Paitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä useita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän ympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin avattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista markkinoista.

Huomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon jännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset olivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan kävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta mennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia tavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he varustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien markkinoiden varalta.

Miesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni ja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri Jehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat elämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen vanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille neuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan. Ei saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä tänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi toinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä varmaan kätköpaikkaan.

Niin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät siihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä hopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan kolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät välähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan kolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu lumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!

Asia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan kaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime aikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan aikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia elpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen rajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat ennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli varsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja monet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla Ruotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.

Vanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta Repolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän tien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden kaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä lupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes, uuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin epäluotettavina.

Mutta tämän hylkimisen kostivat karjalaiset tarmokkaalla toiminnalla, salakauppa kukoisti edelleen, rajantakaiset tavarat levisivät kuin näkymättömien käsien tuomana ja Lieksan markkinoilla hävisi metsänriista, näiltä mailta saatu, halutuin kauppatavara, hävisi aivan käsien välistä karjalaisten kätköihin.

Tietenkin piti karjalaisten tyytyä mitättömän pieneen kauppavoittoon, mutta siihenpä he olivat aina tottuneet tyytymään. He olivat sitkeitä, kestivät uskomattomia vaikeuksia, joutuivat moniin vaaroihin pitkillä kauppamatkoillaan. Hallitusherrain lähettämät tullinuuskijat, syökärit, olivat monasti heidän kantapäillään. Vaivalla hankittuja tavaroita uhkasi takavarikko, henki heilui usein hiuskarvan varassa, mutta kauppa elätti sittenkin. Lieksassa ja varsinkin Lieksasta rajalle päin olevassa Pankajärven kylässä oli useita Vienan kaupalla varakoituneita miehiä. Siellä olivat Mauroset ja Vanniset kuuluisia Vienan kävijöitä, rajantakaisen kaupan välittäjiä. Tähän oli herra Henrikkikin viitannut veronkantopaikalla sättiessään nuorta Hilippa Vannista salasaksojen sikiöksi.

Hilippa naureskelee itsekseen istuessaan takkavalkean hohteessa rahilla sorean Tatjanan lääkittävänä. Olipas herra Henrikki muistanut heidän ammattinsa, mutta mitäpä häpeämistä siinä, se oli heidän historiallinen perintöosuutensa. Tarvitsi vain vilkaista tuonne pöydän takana istuvaan Jehki vanhukseen, siinä oli kaupantekijä! Ja hänen taattonsa Kauro Vanninen oli toinen samanarvoinen. Saivat hävetä Lieksan kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat näiden miesten rinnalla!

Miehiä tulee ja lähtee, Jehki vanhus jakelee heille neuvojaan ja jakelee heliseviä kolikoita. Hänen rinnallaan istuu talon isännän veli, rokonarpinen ja rämeäpuheinen Pervusa Vaakanainen Pankakoskelta ja kehoittelee kaikkia maistamaan olutta; hänellä on edessään valtava tuoppi, jonka Tatjana kävi vasta hetki sitten täyttämässä. Siitä Pervusa kaataa vaahtoavaa juomaa katajahaarikoihin ja mielihyvästä irvistäen kaatavat kauppaveikot haarikan sisällön kurkkuunsa. Ensin he ristivät silmänsä pöydänpäänurkassa oleviin kotijumaliin kääntyen ja sitten keikahtaa haarikka tottuneella liikkeellä miehen partaan. Uusi irvistys, vaahto pyyhkäistään parrasta, kauppaveikko on valmis lähtemään huomispäivän otteluun.

Tulee välistä karjalaisten kauppaveikkojen majapaikkaan joku ruotsikin, luterinuskoinen uudiseläjä. Monet näistäkin ovat varsin kärkkäitä salakauppaa avustamaan, mutta vien varovaisia ovat karjalaiset antautuessaan ruotsien kera kauppatuttavuuteen. Niiden joukossa saattoi olla mitä sattui, salasyökärejä tai muita urkkijoita. Mutta oli välistä rehellisiäkin ja näille osoittivat karjalaiset ylen suurta huomaavaisuutta.

Nyt avautui jälleen ovi ja ovesta työntyi huoneeseen sellainen mies, rehellinen ruotsi. Hän on rotevakasvuinen mies ja avokatseinen, oikea rehdin ja vankkumattoman uudiseläjän perikuva. Hän on oikein lautamies, kreivillisen oikeuden lautamies Olavi Hamara Vie'in karjalaiskylän liepeiltä. Syntyjään oli hän pohjalainen, Oulunjärven tienoilta, mutta on nyt joutunut elämään karjalaisten naapuruudessa ja hänestä on kuin onkin tullut karjalaisten ystävä.

Lautamies Olavi tuli tapaamaan Hilipan isää Kauro Vannista ja Kauron ilmoitetaan pian saapuvan. Hän oli vielä jäänyt kotiin huolehtimaan viimeisten rajan takaa tulossa olevien tavaroiden säilöön saattamisesta, mutta hän tulisi kai tuossa paikassa.

Lautamies Olavi jäi istumaan ja Jehki vanhus utelee häneltä kuulumisia käräjäherrojen majailupaikasta. Vieras kertoo jo tänä iltana herrojen mukana saapuneen markkinoille useita Kajaanin porvareja ja huomisaamuna odotettiin vielä lisää.

— Ka mitäpä Kajaanin saksat tulevat täältä niin suurella joukolla noutamaan? kysäisee Jehki pehmeästi.

— Mitäpä muuta varten tulisivat, toivonevat kai saavansa täältä halvalla rahalla aimo määrät oravia ja revonnahkoja.

— Vai niin luulevat Kajaanin saksat, ka antaapa heidän yrittää halvalla rahalla nahkojen ostamista!

— Jos aikonee joku niistä Kajaanin porvareista siirtyä tänne, arvelee lautamies Olavi. — Sitä varten kai tulevat tänne kokeilemaan, mutta tämän pokostan talonpoikia ei saada hevillä puijatuksi porvarin säätyyn. Kenpä meikäläinen pystyisi teidän kanssa kilpasille, paras meidän pysyä kaskimaillamme ja ostaa teiltä suolakappansa. Niin eletään molemmat jotenkuten!

Karjalaisten silmät loistavat. Siinä oli mies, joka ymmärsi heidänkin asemansa, ei ruvennut suotta riitelemään niukkaa leipäpalaa heidän suustaan!

Nyt avautuu jälleen ovi ja pirttiin työntyy kaksi vanhempaa karjalaismiestä suuriin matkaturkkeihin kääriytyneinä. Tulijat olivat Kauro Vanninen ja hänen Simana veljensä. Kun Kauro sai turkit yltään, sulattelee hän takkavalkean hohteessa rehevästä parrastaan jääkokkareita. Hän riipii niitä sormillaan ja sukaisee kerran, kaksi taaksepäin harmaata tukkaansakin.

Sitten hän astuu pöydän luo, mutta ei vielä tervehdi ketään sen ympärillä istujista. Ei, ensin hän kääntyy talon kotijumaliin päin ja ristii itsensä moneen kertaan syvällä hartaudella. Vasta tämän jälkeen tuli tervehtimisen vuoro.

Muhkea on muodoltaan Kauro vanhus, kookas ja ryhdikäs. Hänen Simana veljyensä on kipeäsilmäinen ja muutenkin raihnainen, mutta Kauro on kuin mikäkin »haldie», takamaiden riistaruhtinas. Arvokkain ja harkituin liikkein hän ryhtyy aukaisemaan matkavakkaansa, jonka Hilippa on tuonut pöydänpääpenkille. Hän ottaa vakasta esille pullean hopeapussin ja asettaa sen pöydälle. Siinä oli monen oravakiihtelyksen, monen revonnahan ja monen kiiltävän näädän hinta, oli kuin olikin. Ei tullut Kauro Vanninen pussi tyhjänä markkinoille, Kajaanin porvareilla oli vaarallisia kilpailijoita!

Kun Kauro huomasi punervan juovan poikansa poskella, tiedustaa hän, mistä se oli siihen ilmestynyt?

— Mitäpä tuosta pakisemista, naurahtaa Hilippa vältellen. — Herra
Henrikin kera satuimme yhteen, siitä sain mokoman naarmun.

Pervusa Vaakanainen rientää nyt isoäänisesti selostamaan nuoren Hilipan urotekoa, mutta tämä ei näkynyt kokenutta Vienan kävijää ollenkaan ihastuttavan. Hän rypistää tuuheita kulmiaan ja murahtaa:

Paha sattuma, ylen paha sattuma! Mitä menit suotta ärsyttämään herra
Henrikkiä!

— Ka en voinut muutakaan, puolustautuu Hilippa. ‒ Vai olisinko sallinut hänen hakata hengettömäksi Timo poloisen, köyhän vaivaisen?

Suoraluontoinen lautamies Olavikin ryhtyy nyt puolustamaan Hilippaa ja sanoo, että hänen ja monen muunkin heikäläisen mielestä oli Hilippa tehnyt vallan oikein. Oli hyvä ojentaa joskus miehen kädellä nimismiestäkin, muuten hänen röyhkeytensä menisi pian rajattomiin.

Kauro pudistaa päätään ja hymyilee viisaan kauppamiehen hymyä. Hän ei ryhdy enempää tästä asiasta väittelemään, hänellä oli herra Henrikin tarkasta muistista omat ajatuksensa, mutta mitäpä hyödytti ruveta niitä jankkaamaan Pervusa Vaakanaisen tapaisille miehille. Eikä lautamies Olavikaan täysin ymmärtänyt heidän asemaansa, lautamies Olavi oli siihen liian suoraluontoinen.

Jospa herra Henrikki, pokostan nimismies, olisikin joskus heidät unohtanut mielestään. Mutta he saivat jo seuraavassa tuokiossa huomata, ettei nuoren Hilipan olisi tarvinnut tehdä urotyötään pysyttääkseen sukunsa herra Henrikin silmätikkuna.

Oikeastaan oli Olavi Hamarallakin, kreivillisen oikeuden lautamiehellä, juuri tätä koskeva tiedonanto. Hän kysyy Kaurolta, oliko siellä heidän naapurinaan muuan uudiseläjä, muuan heikäläinen, nimeltä Markus Lehikoinen veljineen ja perheineen?

— Ka siellä elävät, tämän Simana veljyeni naapurina, siinä niemen tyvellä, selvittää Kauro. — Mitäpä heistä?

— Kuulin vain heidän aikovan tehdä näillä käräjillä valituksen tätä
Simanaa vastaan… herra Henrikki lie heitä yllyttänyt. Syyttävät
Simanaa heidän ahdistelustaan, pitää muka liikamaata hallussaan eikä
salli heidän tehdä huhtaraateita siihen kotiniemelleen.

Simana Vanninen alkaa räpytellä kipeitä silmiään eikä tiedä mitä sanoa tästä arveluttavasta rettelöstä. Mutta Kauro otti tämänkin asian liikemiehen tyyneydellä, hän kysyy lautamieheltä, luuliko tämä tuon kantelun olevan niin kovin vaarallisen?

— Joutavaa juonittelua koko asia, selittää lautamies Olavi. — Teidän kylänne on minun lautamiespiiriäni, minulta tietysti kysytään käräjillä, pitääkö tämä Simana liikamaata hallussaan, ja silloin sanon minä: »Eikä pidä!» Tosin en ole käynyt niiden uudiseläjien aikaan kylässänne enkä ole mitannut niitä maita kyynärällä, mutta muistaakseni on se Simanan kotiniemi jotenkin kapea.

— Siinäpä se, ei mokomalle niemelle tarvitse suvaita toisen miehen raateita!

— Joutavaa juonittelua, niin kuin sanoin… herra Henrikin yllytystä.
Hakevat hakemalla aihetta päästäkseen teidän kimppuunne!

Ja lautamies Olavi kertoo edelleen, että hänen arvelunsa mukaan nuo uudiseläjät olivat alunperin herra Henrikin Pankajärvelle toimittamia. Ja jos lienee tullimieskin ollut juonessa mukana. Mitä lienevät olleet nuuskijoita, salasyökärejä, heidän oli syytä kavahtaa noita naapurejaan!

Kauro Vanninen ei pahoin hätkähtänyt tätä ruotsinuskoisen ystävänsä tiedonantoa. Simana veljensä hermostuu pahanpäiväisesti ja monet muutkin karjalaismiehet alkavat sadatella herra Henrikin julkeita juonia, mutta Kauro on kauppamies, hän ymmärtää juonia ja huomaa herra Henrikinkin pystyvän sellaisiin. Oikeastaan hän on jo kauan itsekseen ihmetellyt noita Simanan naapureja, että mikäpä heidät työnsi ruotsinuskoisten tavallisilta elinpaikoilta heidän kaukaiselle perukalleen, umpinaiselle karjalaisperukalle. Siinä piili varmaan jokin koukku ja nyt selkenee se kokeneelle Vienan kävijälle. Herra Henrikki oli koko veijari miehekseen, lähetti salasyökärinsä heille naapuriksi!

Lautamies Olavin mentyä toiset vasta varsin yltyvät sadattelemaan herra Henrikin kavaluutta. Hilippa on muita kiihtyneempi ja selittää jyrkästi, että niille Simanan naapureille piti toimittaa kirkas lähtö Pankajärven salolta. Ja Hilippaa säestää rämeällä äänellään Pervusa Vaakanainen.

Kauro ymmärtää erinomaisen hyvin poikansa kiihtymyksen, nuoren veren leimahtelun, mutta hän on jälleen liikemies ja muistaa huomiset markkinat. Ne oli ensin huolehdittava, sitten tuli kenties Simanan naapurien vuoro, kaiken piti käydä hyvässä järjestyksessä. Jehki vanhus rinnallaan hän jakelee neuvojaan ja jakelee helisevää hopeata kauppaveikoille. Sormin hypistellen hän laskee hopearahoja ja samalla harkitsee, millä tavoin pääsisi ilman suurta melua eroon niistä naapureista, herra Henrikin lähettämistä salasyökäreistä.

Ylen vaarallisia olivat naapureiksi, mutta mitäpä tehdä. Ei ollut monta viisasta päätä neuvonpitoon, tuossa rinnallaan istui pieni ja ovela Jehki vanhus ja hänpä olikin ainoita. Heidän kahden niskoilla oli kaupanteko ja kaiken muunkin huolehtiminen, ja herra Henrikki oli väkevä vastustaja!

Kauro on jo mielinyt vetäytyä vanhuuden lepoon ja jättää kaikki liiketoimet Hilipan huoleksi. Mutta miten kävisi, uskaltaisiko hän jättää kaikki asiat Hilipan käsiin, kun Hilipan veret olivat niin kesyttömät. Sydämensä syvyydessä Kauro täydellisesti hyväksyi poikansa tämänpäiväisen menettelyn, mutta Hilipan reippaan tekosen jälkilaskut saattoivat tuottaa hänelle monta harmaata hiusta lisää.

Näitä harkitsee Kauro vanhus, viisas ja varovainen kauppamies, ja hopeavirta soluu hänen käsistään. Siitä kutoutuu näkymätön verkko, laaja apaja, joka oli vähintäin yhtä luotettava ja satoisa kuin käräjäherrojen ja juoniaan punovan herra Henrikin markkinavalmistukset. Saatiinpa nähdä, eivätkö he vielä tällä kertaa pitäisi puoliaan, saatiinpa nähdä!

Mutta miten kävisi tulevaisuudessa, miten kykenisi Hilippa hoitamaan asioita? Siinä oli harkitsemista, siinä oli aprikoimista. Vähitellen unohtuvat huolet kuitenkin työssä. Kun iltamyöhällä Kauro vanhus ja Jehki lopettavat markkinavalmistuksensa, on Kauro jälleen hyvällä tuulella ja ryhtyy maistelemaan olutta toveriensa seurassa.

Tämä oli hänen elämäänsä, Vienan kävijäin vaaranalaista elämää. Vaahtoavan oluthaarikan ääressä hän pakinoi nuoremmille elämänsä monia seikkailuja ja hänen silmänsä seuraavat isän ylpeydellä Hilipan silmien välähtelyä ja veren karkeloa Hilipan poskipäillä.

Siinä oli nuoruuden uhmaa ja enteellistä kajastusta. Ja Kauro vanhus varmistuu päätöksessään, että sittenkin hän jättäisi kauppatoimet tästä puoleen Hilipan huoleksi, varsinkin pitemmät kauppamatkat Hilippa saisi tämän jälkeen tehdä yksinään. Kokemuksen kovassa koulussa Hilippa kasvaisi suureksi Vienan kävijäksi, suuremmaksi kuin hän itse oli ollut milloinkaan.

Ja jos kohtalo oli määrännyt Hilipan taistelemaan heidän asiansa puolesta herra Henrikkiä ja muita valtoja vastaan, niin siitä taistelusta tulisi kyllä näkemisen arvoinen!

III.

Seuraavana aamuna varoittelee Kauro vielä poikaansa, ettei tämä markkinatorilla liikkuessaan sallisi ärsyttää itseään mihinkään varomattomiin tekoihin. Hän panee kätensä Hilipan olkapäälle ja pakisee:

— Vaikeaa on meidän elämämme, ylen vaikeaa ja vaaranalaista. Se pitää sinun, Hilippa poikueni, aina muistaa!

Rannassa tullihuoneen luona kihertää vahvasti markkinarahvasta, siinä maksetaan kreivillisiä tulliaprakoita markkinoille kaupaksi tuoduista tavaroista. Tullimies Pentti Gabrielinpoika on pieni ja kuivettunut äijän käppyrä, mutta tuittupäinen, rätisee kuin palava katajapehko ja sukkela on hän liikkeissään. Vähäisiä ovat hänen tullisaatavansa, penninki talileiviskästä, toinen voileiviskästä, puolipenninkinen lampaannahoista tai kuivatusta villipeuran lihasta. Pelkkiä kotituotteita, niistä eivät karjalaiset kauppaveikot välittäneet. Hilippa iskee tuttaville silmää ja menee menojaan.

Viskaali Pentti räsähtää hänen jälkeensä kuivan sadatuksen. Kyllä hän tuon veijarin hyvin tunsi, vaaniskeli täällä metsännahkoja. Hän kivahtelee markkinamiehille, missä olivat heidän oravansa ja revonnahkansa, näätänsä ja saukonnahkansa?

— Valehtelette, senkin lurjukset, luikuria laskette! Kyllä minä hyvin tiedän, kenelle niitä säästätte, noille salasaksoille, pirun sikiöille!

Kiukkuisena hän tonkii markkinamiesten rekiä, sysii syrjään talipyttyjä ja voipyttyjä, koettaa haeskella riistanahkoja, mutta niitä ei löytynyt hakemallakaan. Kirottua roskasakkia koko joukko!

Toinen markkinaväen kokoontumispaikka on käräjätalon pihamaalla. Siihen ovat Kajaanin porvarit asettuneet suurine tavarakuormineen ja on siihen hätäisesti tekaistu joku ristikkojalkainen myymäpöytäkin. On siinä kaikenlaista rihkamaa, Oulusta tuotua ja Kainuun kotiteollisuuden tuotteita, mutta riistanahkoja ei näy juuri nimeksikään, vaikka Kajaanin porvarit ovat varustautuneet erikoisesti niiden ostoon.

Rahvastungoksessa vilahtelee siellä ja täällä karjalaisia kauppaveikkoja. Ne näyttävät maleksivan siellä yhtä joutilaina kuin Hilippakin, mutta eivät ne kulje joutilaina. Ohimennen ne nykäisevät takin liepeestä toimetonna töllistelevää markkinamiestä, ja niillä onkin peijakkaan vainu, erehtymättä ne nykäisevät aina oikeata miestä. Vaihdetaan pari nopeata sanaa ja töllistelijä häviää omia aikojaan markkinapaikalta. Hetkistä myöhemmin hänet voisi tavata kylältä jonkin karjalaistaan pihasta kantamus oravia ja kauniita revonnahkoja mukanaan. Ne joutuvat karjalaisten kauppaveikkojen huostaan.

Herra Henrikki on ahkerasti liikkeellä. Hilippa huomaa hänen vaaniskelevan itseään, mutta ei ole siitä tietääkseen. Nyt hän kääntyykin jo takaisin ja painuu krouvin matalasta ovesta sisään.

Siellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti pienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä kyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa. Miehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi Hilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi.

— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin kysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun rengilläni olisi vähän mukanaan… mitä lienee metsänviljaa. Mutta hölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa sinä naapurin mies hiukan vihjaisit… jotta mitenkä tässä oikein tehtäisiin?

Sopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen vekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin. Siinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen salaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja kun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi yhteen juoneen?

Hilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta ovelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas naama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää sopottajillekin ja viittaa oveen päin.

— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat ostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!

Miehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja pakisi vielä pois lähtiessään:

— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät tavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!

Nähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin pitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja herra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti päänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän tervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia, mutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään tietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän on virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan saaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen porvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.

Kauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä parempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja tarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole niitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän sopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli aika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä olikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken loppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään ostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi markkinaväkeä antamaan hänelle tietä.

Saivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän liikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän matkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!

Kun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana odottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle, että vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen kanssansa.

— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa huolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän lähti vuottelijaa tapaamaan.

Tatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas ja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän ällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.

Ja ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä herra Henrikin tytär, Brita neito.

Brita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli kovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa. Hilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin koristeltua pyhäinkuvahyllykköä.

Molemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita vielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli hän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut aina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan vieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin tyttärestäkin.

Kotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan Hilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä sanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen hänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin olisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun isästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»

Brita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan jäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän alkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään, millaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen. Oliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?

— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta. — Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina elelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.

Ja samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan, sieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.

— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän reippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.

Tämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi selvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi hiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon köyhän karjalaismiehen perheelle.

— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa suorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.

Mutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta välittämään, selitti Hilippa arvelematta:

— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora ja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi sinulle itsellesikin, Brita neito!

Tämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori karjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli vaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän varoittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.

Brita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja penkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja. Nämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten olevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun hänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan» kävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen verran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että nämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean kaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari tähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä ärtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen ymmärtävän.

Sen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle. Hän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa, kun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella kaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että lopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään varmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin kukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.

Brita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen kohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua, mutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.

— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo minunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään vertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!

Brita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle vieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi, häntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti kiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen tylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla. Heidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin pitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin hallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän kaukaiseen rajamaakuntaan!

Brita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran kiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton nauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi penkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä ja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein pelästymään.

— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon hyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi ruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien ruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon lempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän pakisemaan!

Viiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen ja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.

— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat muutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten oma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta on jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty, et niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen takana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan karjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun taatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat häväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta aarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan karjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven salolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla, kodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te olette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi nyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille, Kajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?

Brita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa vihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla ihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli yhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin olisi odottanut vielä jatkoa.

Mutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan. Hän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan näitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo vaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän tiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika lailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.

Vähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita nousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:

— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty paljon vääryyttä ja mikäpäs… mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja tuomitsemaan mistään asiasta!

Hämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa menemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.

Hilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä.
Liekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vai
mistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristi
Britan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.

Britan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi itsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:

Minun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun puolestani!

Hilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa livahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti kiinni hänen perässään.

IV.

Pankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen, jokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän talojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea ylöspäin.

Vasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän kosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja rämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat toisiin rekiin.

Ja nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen Pankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana oli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa runsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo verraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin nuuskimisilta.

Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin valtoineen.

Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.

Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla mikään saituri velkaansa maksaessaan.

Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.

Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.

Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.

Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle. Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!

Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.

Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.

Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.

Pitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön pimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin hän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä suksilleen noussut rautio.

Hiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia tervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon rantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän seisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin samana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä haukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä sen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen kättänsä.

Nyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä hankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti koiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että talossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.

Nyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi toimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä selässään..

Hän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin hän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin. »Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä haukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä sopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.

Hän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän niemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä pois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että hän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja että häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä karjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.

Silloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa. Se nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja talon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi keskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.

Ja hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat markkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan… jos lie vähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen luontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli luvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se sopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.

Ja vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan kuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen tekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.

Korkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat kyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen oli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän kauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja kun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!

Hän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi hiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun suunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven ulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä mies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi auennut.

Vielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen, olisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi varmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin turhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat tekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt mainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa emäntää ja tyttäriä!

Nyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan puolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan karjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin, niin ei ollut enää väliä näkymisestä!

Hetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan nurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista, leviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat liian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa oli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin. Ei kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!

Oikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan nurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta palosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään lähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen…

Viimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin saatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi palavasta rakennuksesta.

Hilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan nuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna parastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo tajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän savun täyttämästä pirtistä.

Vielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa ja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen äitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella. Ja kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät ennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.

Kun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt sukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa vainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä. Hän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan rantaan vanhan nuottakodan luo.

Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan toimintakykyä jälellä.

Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:

— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan ruotsien uutistalolle!

Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!

Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!

Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt, kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle kartanolleen.

Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan rantaan oli vielä taivalta.

Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan. Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!

Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä vastaanottoon.

Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui jo Hilipan ase hänen rintaansa.

Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.

Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.

Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä.
Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!

Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta, Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.

Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.

Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..

Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:

— Tuolla kävimme rannassa… vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa
Hilippa vältellen.

Hurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei kukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman rekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään pois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken puolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan nousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että tulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus Lehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä, sama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin isännän seurassa.

Tulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta tapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi osanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.

— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan! vaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä naapuri joutunut hätään… nukkuvia herättelemään?

— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa askeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma unohtanut nukkuvat herättämättä… salvan oli vääntänyt sintsin ovelle ulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!

Lipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. Mutta
Hilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:

— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen… yritti pakoon, ka huono oli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset… turvattomat naiset kykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono… tavoitin hänet tuolla lahden jäällä!

Markus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki vastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä seville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla kädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:

— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi haluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin nimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon… mies ei kyenne omin voimin hiihtämään kotiinsa… jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta ylen rakasta sukuaan!

Hilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven miehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään Hilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei välittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen ruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän eteen ja jylisi:

— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä? Läheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise. Nyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä naapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan siitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan tähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne… paras lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien joutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun ja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi mukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra Henrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!

Hän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle.
Sen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:

— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on jouduttava matkaan!

Kauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja tarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen ja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä sivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän meni rekeensä.

Enempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten liukumaan myötärinnettä alas jäälle.

Hetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä heikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä tuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas tullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun valkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle viskatun verisen keihään… kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden jäljet.

Lumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet milloinkaan paljastuisi näkyviin.

Hilippa, Riiko, vanha Jehki ja joukko muita Pankajärven miehiä ovat lähteneet pitkälle taipaleelle. Heillä on kuormissaan markkinoilta kertyneet metsänviljat ja vahvasti eväitä sekä miesten että hevosten varalle. Tarvittiinkin näitä eväitä, sillä he ovat matkalla Vienaan, Suman suurille talvimarkkinoille.

Varhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko päivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan pimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien rajalla.

Ohtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia ja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti joku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan suolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen ahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan kotikylään.

Tällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen Miitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka. Yön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan, jotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki katehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.

Saatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan kostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:

— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?

Miehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet kyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena. Epätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.

— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit henkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen silmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi pitänyt iskeä!

— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin maksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni vilkaisematta!

— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos vielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!

Rajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä jono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla pihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään. Tilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle lähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä Miikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä vihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta rahvasjoukosta kuului toivotteluja:

— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin tulgoa!

Repolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus edessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko tällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen päähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.

Talvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä olikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä tiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia. Etunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä seurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat hevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien, välistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes päästiin jälleen jatkamaan taivalta.

Taivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan pitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä. Yöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos pahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun. Silloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi väkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.

Rukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti, kun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen pokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta päin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja. Kesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät suolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä, suuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei Kemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen miehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat meidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin Sungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.

Lähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä liukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja suoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää kohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti yhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.

Hilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla, joutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään pyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:

— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin paljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?

— Mistäkö kaikki lienevät? naurahtaa Hilippa huolettomasti. — Näethän, että paljon on täällä Karjalan kauppaveikkojakin. Vielä enemmän lie Aunuksen miehiä ja niitäkin enemmän Venään maasta tulleita!

Hän ei valehdellut vakuuttaessaan, että kolmen laajan maan kauppaveikot olivat kokoontuneet Sumaan tapaamaan toisiaan. Vienan rannikon kauppamaine oli näihin aikoihin korkeammalla kuin konsanaan sitten muinaisen Perman päivien. Stolbovan rauhanteossa oli mahtava Ruotsi sulkenut kaikki Venäjän länteen vievät kauppatiet ja niin oli siirtynyt Vienan rannikolle koko laajan Moskovan valtakunnan kaupallinen keskus. Vienan satamiin tuli kesäisin suuria hollantilaisia ja englantilaisia kauppalaivoja Venäjän tuotteita noutamaan ja omia tavaroitaan myymään. Ja talvisin virtasi Vienan markkinapaikkoihin hevosmiehiä Venäjän kaikilta ääriltä; toiset tulivat noutamaan Vienan keittämöjen suolaa, mutta enimmät pyrkivät Vienan kaupungin ja Suman suurille riistamarkkinoille.

Metsänvilja oli halutuinta tavaraa, niin kuin se oli ollut ikimuistoisista ajoista karjalaisheimon eläntämailla. Vienan kaupungissa oli hollantilaisilla kauppiailla oikein oma kauppahovi ja tämän kauppahovin asiamiehet tulivat Suman markkinoillekin riistanahkoja ostelemaan.

Tästä yhtäkkiä suureen kukoistukseen kohonneesta Vienan kaupasta virtasi pieniä haarautumia meidänkin rajoillemme. Pohjoisempana Kemin puolen karjalaiset kuljettivat Vienan suolaa ja muita rajantakaisia tavaroita Kainuun rajan yli hamaan Oulun tienoille saakka vieden samalla näiden seutujen riistasaaliin Oulun porvarien käsistä. Samanlaista harmia tuottivat etelämpänä Repolan ja Pielisen miehet Kajaanin ja Brahean kaupungin porvareille sekä Ruotsin Karjalan hallitusherroille.

Vienan kaupallinen kukoistus ei kyllä kestänyt kauan. Ruotsin mahtavuuden mentyä Venäjän kauppa siirtyi jälleen toisille markkinoille, mutta jätteenä Vienan kaupan kukoistusajasta, aivan kuin tuon loistokauden sammuvana kajastuksena on Vienan veikkojen laukkukauppa jatkunut meidän maassa nykypäiviin asti. Unohdukseen jääneen karjalaisheimon laiha perintöosuus!

Kauro Vanninen oli tavallisesti esiintynyt Suman markkinoilla kotipuolensa miesten edustajana. Nyt sai nuori Hilippa periä tämän vastuullisen tehtävän ja hän hoitikin tehtävänsä hyvin. Vanha Jehki oli kyllä hänen apunaan, yhtenä he menivät hollantilaisen kauppahovin asiamiehen luo, ja nopeasti siellä saatiin metsänvilja myydyksi.

Kauppahovin asiamies muisti hyvin Kauro Vannisen, ja kun hän nyt näki Kauron pojan edessään, tarkasteli hän tätä paljon maailmaa kokeneen miehen silmällä. Tarkastelun tulos oli odottamaton, hän löi Hilippaa olalle ja virkahti:

— On vahinko, että sinä elät siellä kaukana Pielisen pokostalla! Sinun pitäisi jäädä tänne Sumaan, tai vielä parempi, jos tulisit Vienan kaupunkiin ja rupeaisit meidän mieheksi, kauppahovin mieheksi. Me kasvattaisimme sinusta suuren kauppamiehen!

Ei, hän ei aikonut jäädä kauppahovin palkkalaiseksi. Hän aikoi pysyä omana herranaan ja käskijänään!

Repolan ja Pielisen miehet majailivat vanhan kotipuolen miehen talossa, Mikiforo Sernin talossa. Ukko Mikiforo oli Repolan Ontrei Sernin veli ja hän oli aikanaan tullut kotivävyksi Suman kauppakylään.

Kun vanha Jehki kertoi hänelle kauppahovin asiamiehen ja Hilipan keskustelusta, nauroi ukko Mikiforo makeata naurua. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen ovelat tihrusilmänsä jo kiintyivät tarkastelemaan Hilippaa ja hän nyökytteli päätään hyväksyvästi: Mitäpä kauppahovi teki Hilipalla, Hilippa oli uljas briha ja kelpaisi muuhunkin!

Sattui näet ukko Mikiforolla olemaan sorea tytär, ainokainen Okahvi lapsensa. Ja niin se kävi, että vanhan Mikiforon talossa ruvettiin osoittamaan Hilipalle erikoista huomaavaisuutta. Mikiforo vihjasi Hilipasta hyvinvointia hyllyvälle Doarie emännälleen ja Doarie puolestaan vihjasi Okahvi tyttärelleen. Ja oikeastaan oli Okahvi huomannut Hilipan jo ennen maammonsa vihjausta, oli kuin olikin huomannut!

Näin syntyi oikealla ja vasemmalla ansoja Hilipan tielle. Mutta Hilippa aikoi kuin aikoikin pysyä vielä vapaana, kaikin puolin vapaana. Hän huomasi kyllä sorean Okahvin lempeät silmäykset ja huomasi myös Doarie emännän kehoittelevat maammon katseet, mutta vapautensa hän aikoi vielä säilyttää.

Paluumatkalle eivät Repolan ja Pankajärven miehet ottaneet varsin paljon kuormaa. Suolat haettiin kesällä venepelissä Kemin kaupungista, nyt ostettiin Suman markkinoilta vain hyvää ryssän juhtinahkaa ja Hollannin palttinaa. Ostettiin myös muita kankaita ja kaikenlaista rihkamaa kotipuolella kaupattavaksi.

Lähtiessään pistäytyivät miehet Sumassa olevaan Solokoin monasterin luostarikartanoon. Kuka osti sieltä itselleen kotijumalan, kuka tuohuslampun tai pari vahakynttilää kotipokostan kirkkoon vietäväksi.

Vanha luostariveli oli aulis näyttelemään tavaroitaan, ja siinäpä Hilippa, näitä pyhiä esineitä tarkastellessaan, sai yhtäkkiä loistavan ajatuksen. Hän kysäisi Jehki vanhukselta:

— Tottapa lie luvallinen joka paikassa Karjalan ristirahvaan eläntämailla! arveli Jehki vanhus.

Samaa arvelivat toisetkin miehet. Tosin ei kukaan ollut kulkenut kotijumalaisia kauppaamassa, vähän niiden kauppa olisi tainnut kannattaa. Korkeintaan vietiin pyhä Miikkula tai Jumalan Äiti hyvälle naapurille tervetulleeksi markkinaviemiseksi, mutta kukapa nyt olisi lähtenyt vartavasiten näitä kauppaamaan!

— Ka minäpä mielin lähteä! julisti Hilippa hämmästyneille kauppaveikoille.

Ja hän antoi tavaroiden näyttäjälle lyhyen määräyksen, että hänen varalleen oli pantava kokonainen suuri arkullinen kotijumalaisia ja toinen samanlainen arkullinen tuohuslamppuja ja suitsutusaineita.

Kauppaveikot naureskelivat, että taisipa siinä olla hänelle kaupattavaa eliniäkseen. Mutta Hilippa antoi heidän naureskella, runsaalla kädellä hän maksoi luostariveljelle tavaroiden hinnan. Taisi mennä muutamia hopeakolikoita liikaakin ja ylen suuresti ihastui vanha luostariveli tähän avokätiseen kauppaveikkoon. Ei hän herennyt Hilippaa kiittelemästä ja hänelle hyvää matkaonnea toivottelemasta. Vielä lupasi lukea messujakin turvatakseen Hilipan menestyksen!

Paluumatkalla saatiin kokea ankaria sydäntalven pyryilmoja ja purevia pakkasia. Suuret susilaumat saattelivat erämaataipalilla markkinamiehiä ja yöpymispaikoissa jouduttiin monasti melkein käsikähmään näiden nälkiintyneiden rosvojen kanssa. Eivät enää auttaneet tietomiesten manauksetkaan, pelosta vauhkoille hevosille täytyi kyhätä yön ajaksi havusuojus ja siihen äärelle viritettiin suuri nuotio, jonka lämmössä miehet vuoron perään pitivät vartiota.

Hilippa oli muita ahkerampi istumaan öitään nuotion ääressä. Joskus oli Riiko serkkunsa hänen pakinatoverinaan, mutta usein hän lähetti Riikonkin nukkumaan metsäsaunan hiottavaan lämpimään ja valvoi yksinään. Öinen erämaa kiehtoi ja lumosi kummasti Hilipan mieltä, hän tarkasteli kiiluvia taivaan tähtiä, kuunteli pakkasen paukahtelua ja kaukaista susien ulvontaa. Tämä oli Karjalan sydänsalojen villiä elämää ja Hilippa tunsi mainiosti sopeutuvansa tähän elämään. Sydän tuntui laajentuvan, veret kiertävän nopeammin ja välistä sai Hilippa polttavan mielihalun käydä painiskelemaan kaikkia öisen erämaan kesyttömiä mahteja vastaan.

Välistä muisteli Hilippa oman kotiseutunsa olojakin. Susien ulvonnasta hän muisti herra Henrikin ja syökärin ja Brahean kaupungin porvarit ja Kajaanin kamasaksat. Ulvovia susia nekin olivat, herra Henrikki oli oikein vanha, paatunut uroshukka ja toiset olivat pienempiä, vähäisempiä, mutta yhtä nälkiintyneitä ja kiukkuisia. Heidän poloisen karjalaisheimonsa pään menoksi ne hioivat hampaitaan, ja usein ne saivat yllytetyksi kaikki Pielisen pokostan ruotsit ulvomaan samassa kuorossa. Ja jopa olikin tuo ulvonta ottanut luonnon raukalta karjalaisrahvaalta, niin vapisivat poloiset kuin nuo heidän heponsa vapisivat täällä erämaassa. Harva heidän joukostaan uskalsi enää nousta puoltamaan omia oikeuksiaan.

Mutta hänpä aikoi uskaltaa! Sai ulvoa herra Henrikki miten hyvänsä, ei hän aikonut väistyä eikä ruveta vauhkona vapisemaan!

Hilippa naurahtaa omalle kiihtymykselleen ja nyt sukeltaakin jo mieluisampi kuva hänen muistoonsa, kuva viimeisiltä Lieksan markkinoilta. Hän muistelee herra Henrikin tytärtä, ylpeätä Brita neitoa, jota hän oli puristanut syliinsä ja jonka kauniit silmät olivat säikkyneet hänelle niin palavaa kiukkua. Mikäpä lie ollutkin, kaikki muut soreat neidot unohtuivat hänen mielestään käden käänteessä. Niin oli unohtunut Suman majapaikan kaunis Okahvikin, vanhan Mikiforon sorea tytär, ei Hilippa uhrannut hänelle enää ainoata ajatusta. Toista oli tuo ylpeä ruotsi, hentonen ja solakka Brita neito. Britan kuva tuntui syöpyvän yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen mielikuvitukseensa.

Britan isän nimeen liittyi kaikki se vääryys ja sorto, jota Karjalan ristirahvas sai kärsiä Pielisen pokostalla. Ja samalla, kun Hilippa ajattelee tuota sortoa, samalla hän muistelee myöskin Britaa. Ja tuntui kuin Britan kuva olisi yllyttänyt ja rohkaissut häntä ryhtymään taisteluun tuota sortoa vastaan, kuin Brita olisi luvannut tulla hänen puolelleen taistelussa!

Kaukana laulaa susien kuoro, pakkanen paukahtelee, nuotio lämmittää. Ja
Hilippa hymyilee rohkeata hymyään, ylimielistä hymyään.

VI.

Kevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten takamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon hautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen äännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen ja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.

Herra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan rantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä ja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä rantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven mahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.

Ensi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää ja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä jäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen Pankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan ohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa, jota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.

Tuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria sammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen, jonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut jollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle lähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan varrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne sojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.

Ja mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää jäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla, puoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta lähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven karjalaiskylän miesten omaisuutta.

Nyt lautta soluu hitaasti ja hätäilemättä Britan ohi, virta nykii ja pyörittelee sitä, mutta vene pysyy itsepintaisesti sen matkassa. Taisipa ollakin lauttaan kiinni jäätynyt. Nähtävästi se oli jo syksyllä hylätty jäihin, lahonut venerumilas, aikansa palvellut, ja tuossa se nyt taivalsi viimeistä matkaansa.

Nyt meni jo lautta veneineen kaupunkisaaren ohitse, takertui vielä viimeisen kerran kiinni saaren rantaan ja sitten vähitellen kantautui kauemmaksi, hävisi Pielisen avartuneelle ulapalle.

Britan povelta kohosi huokaus. Aiheuttiko sen huokauksen tuon hylyksi jätetyn, isännättömän veneen taivallus? Vai olisiko ollut toinen syy?

Kevätillan hämyiseltä taivaalta kuului voimakasta siipien havinaa ja joutsenparven joikumista. Ne lensivät Britan pään yläpuolella ja suuntasivat matkansa joen juoksun mukaan sinne, mistä nuo jäälautat tulivat. Eivät laskeutuneet edes levähtämään Pielisen suliin, vaan lensivät kauemmaksi, kenties Pankajärveen, kenties kerrassaan itäisen rajan taakse.

Siitäkö tuo Britan huokaus aiheutui, kun joutsenet eivät pysähtyneet heidän vesilleen? Brita oli kuullut tämän tienoon alkuperäisen karjalaisrahvaan pitävän joutsenta pyhänä lintuna, mutta heikäläiset, luterinuskoiset uudiseläjät, niitä vainosivat säälimättä, niin kuin ne vainosivat karjalaisrahvastakin. Nyt oli jo karjalaisrahvaan valta-asema Pielisen rannoilta häviämässä ja valkojoutsenetkin hävisivät heidän mukanaan.

Pankajärvessä kuuluivat joutsenet vielä viihtyvän, mutta sepä olikin karjalaisten järvi. Sen rannoilla ei vielä elänyt ainoatakaan ruotsia, ei ainoatakaan heikäläistä.

Brita tiesi, että niin oli asia, Pankajärvellä eivät heikäläiset menestyneet. Pari vuotta sitten oli sinne muuttanut kaksi heikäläistä perheineen, mutta tänä talvena hankiaisten aikaan olivat nämä uudiseläjät tulleet takaisin.

Brita tiesi tämän siitä, että toinen näistä miehistä oli käynyt hänen isänsä luona ja haikeasti valitellut kokemiaan vastuksia, mitä lienee valitellut karjalaisten röyhkeyttä. Pankajärven Vannisista siinä oli puhuttu ja Maurosista, varsinkin Vannisista. Liukas ja vastenmielinen luikari oli tuo uudiseläjä ollut Britan mielestä, ja parhaansa mukaan oli se koettanut panetella karjalaisia, mutta kun hänen isänsä oli tiukannut mitä kolttosia karjalaiset olivat nyt viimeksi tehneet, niin selkeää ja suoraa vastausta ei tullut mieheltä.

Ja niin oli mies mennyt matkoihinsa, oli sanonut lähtevänsä Viensuun kylään, jossa jo ennestään eleli hänen sukuaan. Ja kun isä oli tiedustanut miehen veljestä; siitä toisesta uudiseläjästä, niin sen oli sanonut jo olevan siellä Viensuussa ja autioksi olivat muka jättäneet talonsa Pankajärvelle. Eivätkä muuttaisi sinne ennen kuin heidät vietäisiin kreivillisten rakuunoiden turvissa autioksi jääneeseen uudistaloonsa.

Hänen isänsä, oli jäänyt miehen mentyä ärisemään ja sadattelemaan.
Oli sadatellut sekä noita uudiseläjiä että karjalaisia. Varsinkin
Pankajärven Vannisia oli isä sadatellut, sitä ikuista salasaksojen
pesuetta!

Myöhemmin oli Brita kuullut palvelijoidenkin kuiskuttelevan tuon miehen käynnistä ja siitä, mikä oli nuo uudiseläjät oikeastaan karkoittanut Pankajärveltä. Jotakin salaperäistä ja synkeää siellä oli tapahtunut, mutta kukaan ei tuntunut tarkoin tietävän, mitä se oli. Yksi puhui karjalaisten noitakeinoista, toinen kuiskaili muuta: Olivat muka nämä uudiseläjät polttaneet yhden karjalaistaan ja siitäpä syntyi tuima, öinen taistelu Pankajärven jäällä. Huonosti oli käynyt ruotsien siinä taistelussa, nuori ja rivakka karjalainen salasaksa oli keihästänyt toisen heistä henkihieveriin, mutta herra Henrikille ei muka uskallettu sanoa sitä suoraan, kun oli itse ensin ryhdytty tihutöitä tekemään, taloja polttamaan!

Ankaran sydämen tykytyksen sai Brita noita kuiskutteluja kuunnellessaan. Oliko niissä mitään perää ja kuka oli sitten tuo nuori ja rivakka karjalainen salasaksa? Hän tunsi kyllä yhden Pankajärven karjalaisen, nuoren ja rivakan miehen, peloittavan rivakan! Ja hänen isänsäkin tunsi varsin hyvin tuon miehen, nuoren Hilippa Vannisen!

Olisiko Hilippa tehnyt tuon tihutyön, josta kuiskuteltiin… keihästänyt heikäläisen, ruotsin? Brita tiesi Hilipan kyllä pystyvän sellaiseen. Jos karjalaisille tehtiin niin suurta vääryyttä, että heidän talojaan poltettiin, niin Hilippa kyllä tarttui arvelematta karhukeihääseen. Hän tiesi tuon nuoren karjalaisen pystyvän muuhunkin kuin karhukeihästä käyttelemään, syvä punastus väräjöi Britan poskilla, kun hän muisteli, mihin kaikkeen nuori Hilippa pystyikään!

Myöhemmin oli Brita koettanut udella isältäänkin Pankajärven tapahtumista, mutta isä oli vain ärissyt ja sadatellut. Ja uhannut toimittaa toisia uudiseläjiä Pankajärvelle, sellaisia, jotka eivät säikähtäisi salasaksoja!

No Brita kyllä ymmärsi isänsä kiihtymyksen. Houkutteluilla ja lupauksilla oli isä saanut jälleen muutamia uusia porvareja Lieksan kaupunkiin, ne rakentelivat paraikaa talojaan tuolla kaupunkisaarella ja pian joutuvilla kesäkäräjillä piti hänen isästään tulla tämän kaupungin pormestari. Siinä tarpeeksi syytä, minkä vuoksi isä ponnisteli niin tiukasti saadakseen karjalaiset luopumaan salakaupastaan. Sen loppuminen oli tämän uuden kreivillisen kaupungin elinehto.

Mutta Britakin ymmärsi nyt jo näitä asioita mielestään paremmin kuin viime talvimarkkinoiden aikaan. Hän oli kulkenut avoimin silmin ja avoimin korvin, hän oli tämän tästä pujahtanut isästään salaa naapuritaloon, tuonne karjalaisen Mafilo Vaakanaisen taloon. Mafilon tytär Tatjana, vilkas ja eloisa karjalaisneito, oli hänelle kertonut monta tarinaa karjalaisten kärsimistä vääryyksistä tällä pokostalla. Brita tiesi nyt heikäläisten olevan kaikkea muuta kuin enkelejä ja onnen tuojia näille raukoille rajamaille.

Huh, miten hän olikaan silloin talvella säikähtänyt nuoren Hilipan ryöppyävää sanatulvaa, mutta nyt hän oli vakuutettu, että siinä oli kuin olikin hyvin paljon totta pohjalla. Ja mihin tämä lopulta veisi, tämä taistelu? Pankajärven Vannisten tuhoonko se veisi? Vai Pielis-Brahean kaupungin häviöön? Vai löytyisikö välitie, sovittava välitie? Mutta hänen isänsä ei rakastanut sovitteluja ja puolinaisuuksia, isä oli päättänyt voittaa taistelun, maksoi mitä maksoi!

Brita katselee jäiden taivallusta ja jälleen kohoaa hänen rinnastaan huokaus. Joutsenet menivät Pankajärveen! Hän olisi toivonut niiden laskeutuvan tuohon kaupunkisaaren rantaan edes hetkiseksi levähtämään, mutta eivät laskeutuneet. Valkojoutsenet eivät rakastaneet heikäläisiä, ruotseja, vaan pitivät yhtä puolta karjalaisten kanssa!

Pankajärvi joutsenineen kangastelee tänä lauhana, keväisenä iltana Britan mielikuvituksessa jonkinlaisena tarujen järvenä, salaperäisenä satujen pyhättönä. Se nuoren Hilipan kotiniemi kuului olevan ihmeen kaunis, niin oli naapurin Tatjana hänelle kertonut silmät loistaen. Siellä oli vanha kalmistokin, ikivanha uhripuistikko ja siellä pieni tsasouna… rukoushuone tai uhriaitta, mikä lie ollut. Siellä kai nyt uiskenteli se äsken ohi lentänyt joutsenparvi, siellä uhripuistikon rannoilla. Siellä olivat valkojoutsenet pyhiä lintuja, onnen tuojia.

Ja pitäisikö tuon rauhoitetun tarujen paikan joutua raiskatuksi?
Pitäisikö Pankajärvenkin joutua heikäläisten, ruotsien omaisuudeksi?

Masentuneeksi painuu Britan mieli, kumman masentuneeksi ja alakuloiseksi. Vaikka hän olikin herra Henrikin tytär.

VII.

Kesäkuun alussa varustautuvat Pankajärven miehet Vienaan suolamatkalle. Silloin on Vannilan niemen ranta-aittojen luona touhua ja hälinää. Totutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki suolamiehet siihen tekemään viimeisiä lähtövarustelujaan ja niin siinä nyt paikataan ja tervataan veneitä, lujitetaan meloja ja sauvoimia, tarkastetaan kaikkia matkakapineita.

Paraana taiturina veneiden varustamisessa on Hilipan Ignoi setä, vakava ja hiljainen vanhapoika. Ignoi ei ole konsanaan kulkenut kauppamatkoilla, vaan elelee kotimiehenä: kalastajana, kaskenpolttajana ja venemestarina.

Kotimieheksi jäi nyt itse Kauro Vanninenkin. Hän on tämän kevättalven aikana hiukan sairastellut ja nopeasti vanhentunut, näytti siltä kuin nuo talviset tapahtumat olisivat riipaisseet pois maaperän Kauron jalkojen alta. Hän tunsi lähteneensä luisumaan hautaa kohden eikä hän enää halunnut lähteä suolamiesten johtajaksi.

Eikä Hilippakaan lähtenyt suolamatkalle. Hänellä oli omia suunnitelmiaan, hän aikoi lähteä pitkälle kauppamatkalle Ruotsin Karjalaan. Niin sai Vannilan sukutalon puolesta lähteä suolamiesten matkaan Hilipan vanhempi veli Arhippa, vankka ja tasainen, jo perheellinen mies. Arhippa olikin kuin luotu ohjaamaan suolavenettä vaarallisissa koskinivoissa, aina hän oli ollut taattonsa mukana kesäisillä matkoilla ja nyt lähti hän yksinään.

Tai ei aivan yksinään, hänen toverikseen sai lähteä hänen nuorin veljensä, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen, perheen kuopus. Ensi kertaa pääsi Lari mukaan näin pitkälle matkalle ja niinpä olikin hän kaikkia muita innokkaampi lähtö varusteluja tehtäessä. Touhussaan hän juoksee edestakaisin venerannan ja eläntäpirtin väliä, kantaa veneisiin eväskontteja ja nahkapeitteitä. Kaikkea hän kantaa veneisiin, pienen kotijumalankin, pyhän Mukkulan, joka aina asetettiin suolaveneen kokkaan matkamiesten suojelijaksi.

Suolamiesten mentyä ryhtyy Hilippakin tekemään omia varustelujaan. Hän on valinnut toverikseen Riiko serkkunsa ja toiseksi soutumiehekseen hän on palkannut köyhän Timo Issakaisen, jonka hän talvella pelasti herra Henrikin kynsistä. Herra Henrikin tytär on Vie'in lautamiehen välityksellä lähettänyt moneen kertaan apua Timon perheelle, mutta eipä Timo arvellut näiden hyvien töiden estävän häntä palvelemasta toista suojelijaansa.

Ja Ignoi vaari on rakentanut Hilipalle uuden matkaveneen, niin sujakkatekoisen ja sorean koskiveneen, ettei sen veroista ole vielä nähty Pankajärven Vannilan venevalkamassa. Vasta tervattuna ja hyväksi kuivattuna, uusine airoineen, uusine perämeloineen ja uusine sauvoimineen se on kuin neitsyt rusoposkinen, juuri vihille valmistautuva.

Tähän veneeseen nyt Hilippa ja Riiko ryhtyvät kantamaan matkavarusteitaan. Ensin pannaan pohjalle yhtenäinen lautasuojus ja sen päälle ladotaan reunapuolille nahkakääröjä ja kangaskääröjä sekä rihkama-arkkuja, viime talviselta Vienan matkalta tuotuja tavaroita. Keskelle venettä, näkyvämmälle paikalle, asettaa Hilippa ne molemmat suuret puuarkut, jotka hän talvella osti Solokoin monasterin luostariveljiltä. Oli siinä nyt kotijumalaisia Karjalan ristirahvaalle, olipa totta vie oman pokostan tarpeiksi ja vähän muuannekin vietäväksi.

Jälleen kokoontuu kotiväki venerantaan lähtijöitä hyvästelemään. Kauro vanhuksen teki mieli varoitella poikaansa, mutta mikä lie ollutkin, kun ei varoittelemisesta tullut mitään. Hilippa oli niin varma ja hyvätuulinen, että Kauron täytyi vaieta hänen lähtiessään.

Toista oli Hilipan maammo, pyöreä ja toimekas Paraske muori. Hän sääli veneeseen eväsvakkoja ja lämpimiä peitteitä ja koko ajan oli hän yhtenään äänessä. Siinä tuli neuvoja ja siinä tuli varoituksiakin, miten poikuensa, rakkaimpansa tuli menetellä ruotsien eläntämailla.

Ja hereitä kyyneleitä itki Paraske muori viimeisen kerran Hilippaa halatessaan. Mutta Kauro vanhus salasi silmiinsä tulleen kosteuden. Vasta lähtijöiden mentyä näkymättömiin hän antoi vallan kyynelilleen ja meni Paraske muorin kanssa pyhitysniemen vanhaan tsasounaan. Siellä nämä uskolliset elintoverit anelivat kauan ja hartaasti Spoassu jumalaisen ja kaikkien pyhien suojelusta Hilipan matkalle, rakkaimman poikansa matkalle.

Simanan kotiniemen ohi kuljettaessa tarkastelee Hilippa ylpeänä uutta pirttirakennusta. Jo maiden sulaessa oli se saatu valmiiksi ja siinä se nyt komeili palaneen pirtin paikalla. Sen jyrkkä katonharja näytti aivan kuin uhmaten tarkastelevan omalta kotiniemeltään kauas Pankajärvelle, karjalaisten koskemattomalle järvelle.

Uhma välähtää Hilipankin silmistä, kun hän vilkaisee tuonne lahden perukkaan, josta näkyi ruotsien autioksi jätetty uudistalo. Olivatpahan väistyneet ruotsit, vaikka olivatkin itsensä herra Henrikin ja syökärin lähettämiä. Henkiin kyllä jäi se nokinaama seppä, musta ruotsi, mutta ehkäpä olikin parempi niin. Ei huolinut pelätä mitään jälkirettelöitä ja olipahan siellä varoittelemassa toisia ruotseja, jotta oli parasta jättää rauhaan Pankajärven karjalaiset.

Ei Hilipan mieleen juolahtanut, että musta ruotsi voisi hautoa kostoa. No, herra Henrikin hän kyllä tiesi mietiskelevän kostoa, hiovan hampaitaan, mutta eipä hän pahoin pelännyt herra Henrikkiäkään. Hän aikoikin nyt mennä tervehtimään herra Henrikkiä ja syökäriä. Tahallaan hän oli sovittanut matkalleen lähdön juuri kesäkäräjien ajaksi, jolloin Lieksassa pidettiin kesämarkkinoita. Eipä sen puolesta, että näillä kesämarkkinoilla olisi ollut metsänviljan tavoittamista, mutta hän mieli huvikseen pistäytyä katsomassa markkinoita ja siinäpä sopi yksin tein tehdä hiukan kiusaa vastustajilleenkin.

Pankakoskella sattui rämeäpuheinen Pervusa olemaan kotosalla ja hänpä ihmettelemään, mitenkä Hilippa työntyi moisine arvokkaine tavaraveneineen suoraan suden suuhun, paraaseen markkinahumuun. Olisi viivyttänyt lähtöään markkinoiden yli ja sitten yön aikaan kokenut pujahtaa ohi kaupunkisaaren Pieliseen.

— Ka lähde mukaan, niin saat nähdä, miten menemme kaupunkisaaren ohi! nauraa Hilippa ylimielisesti.

— Syöjätär sinun hurjapään kyytiin lähtenee! penäsi Pervusa kauhistuneena, vaikka hän ei ollutkaan juuri arkalasta kotoisin.

Mutta kun Hilippa vielä tovin häntä maanitteli, niin eikös jo Pervusa voittanut ensi pelästystään ja lyöttäytynyt matkaan. Hilipalla oli kai mielessään joku ovela kolttonen ja eipä Pervusalla ollut mitään vastaan, jos hänkin saisi olla mukana nolaamassa ruotseja.

Niin painuttiin Pankakoskelta vielä vähän matkaa myötävirtaan, mutta siellä Hilippa käänsi veneensä rantaan, muutamaan sakeametsäiseen lahdenpoukamaan. Siinä purettiin veneestä rannalle kaikki muu Vienan hyvyys, vain molemmat Solokoin monasterin luostariveljiltä ostamansa tavara-arkut jätti Hilippa keskelle venettä kelteästi näkyviin.

Timo Issakainen jäi metsän kätköön peitettyjä tavarakääryjä vartioimaan ja niin painuu vene jälleen eteenpäin virran keinuttamana. Airoissa istuva Riiko auttelee hiukan menoa ja Hilippa seisoo perässä ohjaten tukevalla melalla purtensa kulkua. Pervusa istuu keskituhdolla, suurten puuarkkujen vieressä ja ihmettelee mielessään, mihinkä tämä taivallus päättyisi. Hilippa oli kyllä parilla sanalla maininnut, mitä nuo tavara-arkut sisälsivät, mutta eipä Pervusa vieläkään käsitä, mitä Hilipalla oli mielessään. Tuntui kuin tuntuikin hiukan pintaa karmivalta lähteä suotta herra Henrikin ja syökärin näkyville, vaikkapa olikin vain noita luvallisia tavaroita matkassa.

Liekö Brita sattumalta seisoskellut kotinsa kohdalla rantapenkereellä vai lieneekö siinä katsellut kaupunkisaarelta näkyvää markkinavilinää. Nyt huomasi hän ylhäältä päin tulevan veneen ja jäi ylen hämmästyneenä katselemaan sen kulkua. Siinä tulikin toista kuin kevätjäiden mukana ajautunut pankajärveläisten venehylky, siinä tuli upouusi ja harvinaisen siro tehoinen koskivene ja uljaspa oli ohjaajakin veneen perässä.

Jo tunsi Brita tulijan hyvän matkan päästä, unissaankin hän olisi tuntenut tuon pitkän ja solakkavartaloisen miehen ja tuon ylimielisen hymyn, joka leikitteli Hilipan päivettyneillä, miehekkäillä kasvoilla.

Hilippa tervehti häntä reippaasti kättään heilauttaen ja syvä punastus kohosi kuin kohosikin Britan poskipäille. Tuskin hän ensi hämmingissään edes muisti ajatella, että hän oli ylpeä ruotsi, herra Henrikin tytär, ja ettei hänen sopinut vastata isänsä vihoissa olevan karjalaisveijarin tervehdykseen. Ja kun Brita vihdoin tämän muisti, oli muistaminen jo myöhäistä. Hilipan pursi oli jo lipunut hänen ohitseen ja kauhistuen huomasi Brita sen kääntyvän suoraan kaupunkisaaren rantaan!

Brita todella kauhistui Hilipan uhkarohkeata yltiöpäisyyttä. Oliko tuo mies aivan mieletön, kun meni veneineen suoraan tulliviskaalin ja hänen isänsä syliin, ja veneessä näkyi olevan tavaraa, luultavasti rajantakaisia, kiellettyjä tavaroita. Hätääntyneenä hän mieli huutaa Hilipan perään… pyytää tätä kääntymään nopeasti takaisin, soutamaan ohi kaupunkisaaren… mitä muuta hyvänsä tekemään!

Mutta Hilippa vilkaisi vielä taakseen ja hymyili hänelle jälleen ylimielistä hymyään, ja tämä hymy sai kuin saikin Britan malttamaan mielensä. Hänen tuli aivan kuin helpompi olla, vaikka sydänalassa tuntuikin vielä outoa vavahtelua.

Syntyi siinä hälinää ja ihmettelyä. Uteliasta markkinarahvasta alkoi kokoontua joka haaralta töllistelemään tuota hurjapäätä karjalaismiestä, jonka tiedettiin kauppaavan rajantakaisia tavaroita ja joka nyt tuli tavaraveneineen rantaan niin kuin muutkin markkinamiehet. Viskaali Penttikin jo räsähtelee palavan katajapehkon tavoin tungoksessa ja ärisee Hilipalle:

— Piruako tänne tulit, kirottu salasaksa? Vai joko rupesi kaduttamaan ammattisi?

— Mitäpä minulla katumista, nauraa Hilippa veneensä perästä, — rehellisillä kaupoilla olen aina kulkenut, minkä olen kulkenut. Niin aion nytkin lähteä kulkemaan ja sitäpä tulinkin tänne… tavaroitani näyttämään, jotta ei vahingossa lähtisi mukaani mitään kiellettyä!

Jo oli joutunut rantaan herra Henrikkikin, mistä lie joutunutkaan. Ja hänen mukanaan oli käräjäherroja, Kajaanin konventin laamanni Johannes Cumovius ja muitakin. Herra Henrikin ensimmäinen ajatus oli pistää tuo röyhkeä karjalainen ilman muuta rautoihin, sillä jopa oli hänellä tarpeeksi tiedossaan Hilipan kepposia. Kenpä muu oli viime talvimarkkinoilla vienyt kaiken metsänviljan, kenpä muu kuin tuo julkea nulikka ja hänen kirottu pesueensa! Ja kenpä muu oli karkoittanut Pankajärveltä hänen sinne toimittamansa uudiseläjät? Tuo samainen veijari oli senkin tehnyt ja vielä keihästänyt toisen hänen suojateistaan henkihieveriin!

Siinä oli enemmän kuin tarpeeksi syitä miehen kahlehtimiseen, mutta seuraavassa tuokiossa jo herra Henrikki muisti, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään todistuksia Hilipan syyllisyydestä. Ja tuossa oli nyt tuo laamanni, mokoma lakiherra, joka oli jo häntä muistuttanut yhdestä ja toisestakin omavaltaisuudesta. Ei sopinut turvautuakaan nyt suorasukaiseen oikeudenkäyttöön, hänen täytyi kuin täytyikin katsella voimatonna, kun tuo veijari tuli hänen ja tullimiehen nenän eteen tavaraveneineen. Mutta ehkäpä nuo tavarat paljastaisivatkin miehen syyllisyyden!

Syökäri ja herra Henrikki karjuvat jo kilpaa, että tavara-arkut oli nostettava maihin ja avattava nähtäviksi.

— Ka mikäpä siinä, avataan arkut ja näytetään tavarat! pakisee Hilippa huolettomasti veneensä perästä. — Auta sinä, Riiko serkkuseni, näitä herroja, ja ehkäpä sinäkin voit vähän auttaa, Pervusa kuomaseni!

Pervusa jo tunsi rohkeutensa palaavan, hän ryhtyi Riikon avustamana vääntämään tavara-arkkuja herrojen eteen ja rämähteli isoäänisesti:

— Ka autetaan herroja, kun tarvitsevat apua! Autetaan, jotta saisivat katsella kyllältään näitä Hilipan tavaroita. Pyhän luostariveljen lähettämiä kuuluvat olevan, vaan kukapa takasi niitäkään veitikoita. Lempo tiesi, mitä lienevät lähettäneetkin tälle Hilipalle, ylen kokemattomalle brihalle!

Kun arkut vihdoin saatiin auki väännetyiksi, selkeni siinä sorea ihanuus tullimiehen ja herra Henrikin ja laamanninkin katseltavaksi. Toinen arkku oli täpötäynnä kauniisti pinoihin aseteltuja pyhäinkuvia, karjalaisrahvaan kotijumalia, ja toinen yhtä täynnä vielä somemmin pakattuja tuohuslamppuja, vahakynttilöitä ja suitsutustarpeita!

Viskaali Pentti yritti kovakouraisesti penkoa toisen arkun sisältöä, mutta Pervusa häntä varoitteli:

— Yritäpä vain särkeä ja sotkea näitä Hilipan tavaroita! Jos pengot ja kaivelet, niin kaivele varovammin likaisine sorminesi!

— Perhanan roskaa! räsähti tullimies kiukusta kipenöiden. — Molemmat arkulliset yhtä täynnä samanlaista joutavaa roskaa!

Herra Henrikki pihisi raivosta, mutta leikintajuinen laamanni ei voinut peitellä hymynvärettä suupielissään. Hän virkahti suopeasti:

— Näyttääpä siltä, että hänellä onkin arkuissaan luvallista tavaraa. Mitäpä noista suotta kaivelemaan ja sotkemaan, sulkekaa arkut ja viekää ne takaisin veneeseen!

Naurua ja pilapuheita alkoi kuulua markkinarahvaan joukosta ja herra Henrikin ja syökärin piti kiltisti niellä kaikki tämä. Kaiken kukkuraksi alkoi Hilippa vielä pyydellä tullimieheltä paperia, että hän oli näyttänyt näitä tavaroitaan valtojen edessä ja että ne oli havaittu luvallisiksi kaupata kaikkialla Karjalan ristirahvaan elinmailla.

— Vai vielä paperia vaatisit, pirun sikiö! räsähti viskaali Pentti äkämystyneenä.

Mutta laamanni sekaantui nyt keskusteluun ja selitti, että tuollaisen paperin pyytäminen oli vallan paikallaan, jos mies kerran aikoi lähteä myyskentelemään noita tavaroitaan Ruotsin Karjalassa. Mikäpä siis esti hänelle antamasta pyytämäänsä todistusta!

— Ka sitä minäkin ajattelen, pakisee Hilippa iloisesti ja tuottavasti. — Ylen on monta syökäriä matkan varrella, panevat vielä veitikat kiikkiin, jos ilman valtojen lupaa liikuskelen!

Ja niin sai kuin saikin Hilippa paperin, jossa sanottiin, että hänen oli lupa myyskennellä pyhiä ohranoita ja tuohustarpeita Ruotsin valtakunnan alueella elävälle karjalaisrahvaalle.

Hilippa jätti veneen Riiko serkkunsa huostaan ja käski tämän aloittaa kaupanteon, jos markkinaväen joukossa sattuisi olemaan hänen tavaroidensa tarvitsijoita. Vielä hän ohimennen suhahti pari muutakin sanaa Riikon korvaan ja läksi sitten ylen huolettomana kävelemään kaupunkisaarelta mantereelle.

Laudoista kyhätty käymäsilta vei aivan herra Henrikin virkatalon eteen. Siinä seisoi rappujen vieressä Brita neito, joka oli itseäänkin ihmetyttävän jännityksen vallassa odottanut, miten Hilipan seikkailu päättyisi.

Nyt hän näki jo Hilipan huolettomasta esiintymisestä, että hyvin oli tämä veitikka selvinnyt viskaalin ja hänen isänsä kynsistä. Jo mieli Brita uteliaisuuttaan häveten lähteä niskat kenossa sisään, mutta mikäpä lie hänet pidättänytkin lähtemästä. Totta tosiaan, hän ei tänä päivänä ollenkaan ymmärtänyt itseään, hän teki aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Nyt hän jo kuuli laskevansa leikkiä Hilipalle, naureskelevansa tälle, että taisipa sittenkin olla tiukka tarkastus tullihuoneen rannassa. Ja mikä poltti noita hänen poskiaankin niin kuin näkymätön tulenliekki olisi niitä kuumentanut!

Liekö Hilippa huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Britan käytöksessä. Hän tuskin pysähtyikään tämän kohdalla, pakisi vain melkein kuin ohimennen:

— Tuletko markkinakisoihin, Brita neito? Näkyivät tuolla jokivarrella kokkokallion luona tasoittavan kisapaikkaa, niin siitä tuli mieleeni pyytää!

— Minäkö markkinakisoihin… sinun mukanasi? häkelsi Brita tuskin kuuluvasti.

— Ka mikäpä minun kerallani lähtiessä? Vai pelkäisitkö minua, Brita neito?

Hetkiseksi hävisi tuo tavallinen ylimielinen hymy Hilipan huulilta.
Brita oli näkevinään hänen silmissään hiljaisen anelun tai mitä tuo lie
ollut, kummallinen häivähdys. Ja Mafilon pihaan kääntyessään virkahti
Hilippa matalalla äänellä, ylen pehmeästi:

— Mitäpä minusta pelkäämään, lähde pois kisoihin! Tulen tuolta saunarannasta sinua veneellä noutamaan!

VIII.

Yö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon pihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja hiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren rantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin hatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.

Nyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti sen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla. Se kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan neitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien puolella.

Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.

Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle. Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone; sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi… aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt tuimistuneena kulmiaan.

Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.

Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär… ylpeä ruotsi? Ja minne hän olikaan nyt menossa… varkaan tavoin hiipimässä?

Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa. Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo, siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja levähtäisi siinä.

Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä, sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa… niin hirveän pitkää Britan mielestä!

Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.

Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa… aivan kuin nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle soutamaan.

Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin
Brita Henrikintyttären… vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!

Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet, mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.

He kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia räpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen tulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi Hilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?

— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa pehmeästi.

Ja sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon muutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee tasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän Hilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa oli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan syvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä. Se soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.

Vähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan veneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon miehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena Hilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot niin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen kuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan huulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa. Hymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä pehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi kuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli toisinaan voinut pelätä tätä miestä… vielä tänä iltanakin. Hän oli todella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut tätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!

Brita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli harmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö Hilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui vieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.

Aamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa lepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin huomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli upouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli kaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä Hilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama, Hilipan vene?

— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan markkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!

— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin… Pielisjoelle!
Liperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.

— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän huolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko taattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja nyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!

Brita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja ojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:

— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo paperissa mainitut arkulliset?

Hilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen kysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen Hilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään parannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä kertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että kerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa menestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa, Hilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran Hilipan muuhun… uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi Hilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa ja sitä asiaa halusi Britakin tukea… sorrettujen ja ahdistettujen karjalaisten asiaa!

Brita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi Hilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä… kasvattaisi tämän miehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi. Mutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä… ei nyt vielä sopinut Hilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan työlästyisi!

Britan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä maihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää itsestään hyvä muisto Hilipalle… parempi kuin silloin ensi kerralla. Hilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä… vasta sitten alkaisi Hilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!

Huumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita seisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo värjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli aika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.

Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat. Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä venettä purjepuuta pystyyn asetellen.

Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.

Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa huikkasi kovalla äänellä:

— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen näyttämään tavaroitani?

Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli, kysäisi hän tuimistuneena:

— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa toistamiseen tavaroitani näyttämään?

— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!

Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.

Niin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan lupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla. Ylimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa Britasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa siintäviä Kolinvaaroja.

Samaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut käännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!

IX.

On mennyt kesä- ja heinäkuukin, ollaan jo elokuussa. Kesä kallistuu syksypuoleen ja yöt ovat jo aivan tarpeeksi pimeät, jotta Pankajärven miesten suolaveneet voivat huomaamatta solua herra Henrikin virkatalon ja kaupunkisaaren ohitse Pieliseen.

Tämän tietää herra Henrikki vallan hyvin ja vanhasta kokemuksesta hän tietää senkin, että Pankajärven Vienan kävijät ovat jo kotiutuneet suolamatkaltaan ja nyt oli odotettavissa suolarahdin alkaminen näillä vesillä. Lieksanjoki kuljetti pimeänä yönä suolaveneen äänettömästi Pielisen vesille ja kun se sinne pääsi, oli se hyvässä turvassa herra Henrikin ja viskaali Pentin haeskeluilta.

On herra Henrikillä huolia. Hän on saanut hiellä ja vaivalla värvätyksi porvareja Pielis-Brahean kaupunkiin ja nyt hänen pitäisi suojella näiden porvarien elinkeinoja, luvallisia ja laillisia elinkeinoja. Mutta pimeys ja Lieksanjoki ovat salasaksojen liittolaisia, ja Pankajärven miehet ovat ovelia ammatissaan, vietävän ovelia.

Siellä on esimerkiksi tuo vanha Jehki Mauronen, pieni ja liukas ukon kääppänä, naamaltaan viaton kuin karjalaisrahvaan pyhimys, mutta oikea kettu suolavenettä kuljettamaan. Herra Henrikki ja viskaali Pentti ovat tavoitelleet häntä vuosimääriä, ovat jo monasti ajaneet takaakin, mutta sama oli, jos olisivat istuneet kotonaan hartauskirjaa lukemassa ja virsiä veisaamassa.

Ja entäs tuo toinen vintiö, tuo nuori Hilippa Vanninen. Herra Henrikki ei voi olla raivostumatta, kun hän muistelee Hilipan kesällistä vierailua markkinapaikalla. Silloin olisi kuin olisikin tuo lurjus pitänyt panna rautoihin, mutta laamannin, lakiherran läsnäolo pelasti karjalaisen, ja nyt oli herra Henrikillä kauniita todistuksia tuon vintiön kauppamatkoista.

Virkaveljensä, Liperin pokostan veronkantokirjuri oli kirjoittanut hänelle pitkän valituskirjelmän, jossa kerrottiin nuoren pankajärveläisen ovelista kolttosista. Täältä Lieksan tulliviskaalilta saamaansa lupakirjaa hyväkseen käyttäen oli tuo lurjus kaupannut luvattomia Venäjän tavaroita ympäri Oriveden ja kuka tiesi, vaikka lienee pistäytynyt itse Savonlinnan kaupungissakin kauppoja tekemässä. Ensin oli mies tullut näköisälle jumalankuvineen ja lupakirjoineen, narrannut tullimiehet huolettomiksi ja sitten oli vasta hakenut piilopaikastaan esille oikeat tavaransa ja aloittanut kaupanteon. Liperin pokostakylässäkin hän oli myydä sujuttanut kirkkorannassa tavaroitaan, sinne olivat juosseet sekä ruotsin papin että ryssän papin sanankuulijat kesken kirkonmenojen ostamaan juhtinahkaa ja kankaita. Papit saivat lopuksi saarnata ja pomiloida tyhjille seinille!

Kirjeensä lopussa oli valittaja tiedustanut, että mitenkä täältä annettiin todistuksia ja lupakirjoja moisille veijareille? Siinäpä se, mitenkä täältä annettiin, siinä sai laamanni, mokoma lakiherra näpsäyksen nenälleen! Hän tietysti lähetti kirjeestä tarkan jäljennöksen Kajaanin konventille ja kertoi tarkoin, kenenkä käskystä lupakirja oli annettu. Miten lienee laamanni puolustanut itseään, mutta hänelle oli kuin olikin tästä virkaveljen valituskirjelmästä hiukan hyötyä. Olivat lähettäneet Kajaanista tusinan vanhoja musketteja ja leiviskän verran ruutia, jotta hän saisi aseistaa syksyn joutuessa Lieksan kaupungin porvareja vaanimaan salasaksoja.

Hän oli jo kesäkäräjillä vaatinut tänne rakuunoita, mutta laamanni vain hymyili hänelle ja selitti, että Kajaanissa oli liian vähän rakuunoita tänne lähetettäviksi. No nyt hän luuli nolanneensa lakiherran ja olipahan nyt jo irtautunut musketteja ja ruutia herrojen varastosta. Ja olipa lähetetty aliupseerikin, vanha kersantti Pietari opettamaan näiden aseiden käyttöä.

Ja nyt varustaa herra Henrikki Lieksan porvareja, muodostaa jonkinlaista porvarikaartia taisteluun salasaksoja vastaan. Kersantti Pietari äkseeraa miehiä ja herra Henrikki valvoo tiukasti näitä harjoituksia, sillä tuo kersantti lurjus on suuri viinaratti ja istuisi paljon mieluummin kaupunkisaaren krouvissa kuin koikkelehtisi harjoituskentällä.

Tämän on sentään herra Henrikki saanut aikaan. Ja onpa hän saanut tänä kesänä hiukan muitakin parannuksia pokostan ja Lieksan kaupungin oloihin. Pokostan kirkkoherrankin on täytynyt muuttaa vakinaisesti asumaan tänne Lieksaan. Jo kaksi vuotta sitten oli tämä kirkkoherra nimitetty itsensä kreivin toimesta, mutta aluksi oli prelaatti asettunut Nurmekseen, kun siellä oli paras osa pokostan luterilaista väestöä ja siellä oli vanhastaan myös hyvä papinpuustelli, vieläpä oikea kirkkokin.

Kreivin selkeä tahto oli kuitenkin, että uuden kirkkoherran piti asua Lieksassa; kaupunkikylässä, ja herra Henrikki on nyt saanut toteutetuksi tämän tahdon. Prelaatille ostettiin kesäkäräjillä virkataloksi hyvä karjalaistalo tuosta Lieksanjoen toiselta puolelta, vastapäätä herra Henrikin virkataloa. Siellä asuu nyt kirkkoherra Anders Cajanus ja saarnata paukuttelee joka sunnuntai kaupungin käräjätuvassa.

Uusi prelaatti onkin kaikin puolin herra Henrikin mielen mukainen, kiivas oikeaoppisen luterilaisuuden esitaistelija. Nurmeksessa ei hänen papillisista avuistaan ollut paljoakaan hyötyä, toista on täällä Lieksassa, vanhassa karjalaispesässä. Täällä saattoi kirkkoherra Anders istuttaa jalkapuussa karjalaislurjuksia, jos eivät nöyrästi saapuneet luterilaisen pääpapin saarnoja kuulemaan. Piru vie, karjalaisrahvas sai vähitellen oppia kuuliaisuuteen ja oikeaan kirkkokuritukseen!

Tämän kaiken on herra Henrikki saanut aikaan ja hän pitää sitä melkoisena edistysaskeleena Pielisen pokostan oloissa.

Mutta se hänen porvarikaartinsa, se on vielä tärkeämpi. Sen taistelusta riippuu paljon… herra Henrikin pormestarin viitta!

Se viitta on luvattu hänelle jo aikoja sitten, mutta vieläkään ei sitä ole annettu. Viimeksi kesäkäräjillä oli jälleen puhetta pormestarin ja raatimiesten nimittämisestä, mutta laamanni lykkäsi yhä tuon nimityksen seuraaviin käräjiin. Pielis-Brahean kaupungissa oli muka vielä liian vähän porvareja ja markkinatkin olivat mitättömän pienet, mitäpä mokoma kaupunki teki pormestarilla ja raatimiehillä. Sai ensin kasvaa ja vaurastua!

Se laamanni, lakiherra, ei suosinut herra Henrikkiä ja siitäpä johtui koko viivyttely. Yhtenään se koki etsiä ja kaivella herra Henrikin vanhoja ja uusia syntejä, milloin teki muistutuksia karjalaisrahvaan ruoskimisesta, milloin moitti häntä palkkajyviensä kannossa tekemistä laittomuuksista. Löysi se lakiherra muistuttamisen syytä, mutta olipa herra Henrikkikin saanut nyt kerran näpsäytetyksi lakiherraa nenälle. Jopas lähettivät musketteja ja ruutia!

Herra Henrikki on vannonut kipenöivän valan, että vielä hän hankkisi Lieksan kaupunkiin rakuunoitakin. Niitä odotellessaan hän harjoittaa ja varustaa porvarikaartiaan.

Sen miehistöön kuuluu ensiksi porvari Mathias Iivarinpoika, puolikuuro ukon rahjus, Kajaanista Lieksaan muuttanut suolasaksa. Tuskin lie porvari Mathias Lieksassa ollessaan vielä myynyt edes puolta tynnyriä suoloja ja siitä on ukko kovin kiukustunut Pankajärven miehille. Äkseeraa musketilla ampumista kostaakseen luvallisen elinkeinonsa kärsimän hallan.

Kaartin hakamiehiä on porvari Mooses Nykyri, entinen nurmekselainen lautamies. Aikanaan hän on ollut hyvä uudisviljelijä, oikea korven raivaaja, mutta leskimieheksi jäätyään ihastui herra Henrikin houkutuksiin ja jätti Nurmeksen Ylikylässä olevan uudispaikkansa veljelleen. Vanhoilla päivillään läksi Mooses helpolla rikastumaan, irroitti juurensa oikeasta maaperästään ja kapusi porvarin säätyyn, raudan ja nahkan kauppiaaksi. Hän on ollut saita elinikänsä ja nyt hän on muuttunut oikeaksi kitupiikiksi. Ja kun herra Henrikki on luvannut tehdä hänestä raatimiehenkin, unelmoi Mooses Lieksan kaupungin kasvamista ja äkseeraa herra Henrikin kaartissa kyntövaolla kangistuneita koipiaan.

Vielä on kaartissa muitakin taattuja miehiä. On rättäri Sipo Meriläinen, liukas herrojen kumartelija, on porvari Iisakki Kauppinen, hyvänsävyinen hölmö, jonka kaunis emäntä rikkoo julkeasti avioliiton pyhyyttä. Herra Henrikin kuiskaillaan kähmivän tämän kaartilaisensa kotona sillä aikaa, kun mies istuu musketti kourissa salasaksoja vaanimassa herra Henrikin saunan luona.

Jonkinlaisena alikapteenina on kaartissa kiukusta rätisevä viskaali Pentti ja korpraalikseen on herra Henrikki ylentänyt seppä Jyrki Lehikoisen, saman veijarin, joka sai Pankajärvellä hyvän muiston Hilipan karhukeihäästä. Nyt on musta ruotsi jo melkein tointunut ankarasta haavastaan, jäykkä sisunsa lie pelastanut hänet henkiin. No, aivan tointuneeksi ei häntä voi sanoa, musta Jyrki rykii ja röhisee, niin kuin keuhkot olisivat vielä vallan repaleina, välistä syljeskelee vertakin. Herra Henrikki on palkkioksi vanhoista ansioista toimittanut hänet Lieksan kaupunkiin sepäksi ja asemestariksi ja hammasta purren valmistautuu musta ruotsi kostamaan Pankajärven miehille vanhoja kalavelkojaan.

Varmaa on, että ken hyvänsä näistä kaartin miehistä ampuisi silmän rävähtämättä jykevällä musketillaan ammottavan reijän nuoren Hilipan rintaluihin, jos kohdalle sattuisi. Jo monena elokuun yönä ovat he pitäneet vartiota herra Henrikin saunan luona. On saatu tietää Hilipan jo palanneen kesäiseltä kauppamatkaltaan ja nyt odotetaan hänen yrittävän suolaveneiden kuljettamista Pieliseen. Sitä nyt vaanitaan vartiovuoroja vaihdellen. Välistä käyvät liukas rättäri ja rätisevä tullimies vakoilumatkalla Pankakoskella asti ja näiden vakoilumatkojen jälkeen hälytetään tavallisesti koko kaarti aseisiin.

Kerran luulivat herra Henrikin kaartilaiset jo yllättäneensä Hilipan. Muutamana pilvisenä ja pimeänä yönä kuului joelta polskimista, niin kuin olisi melalla loiskuteltu vettä, ja sitten nähtiin mustan otuksen lipuvan äänettömästi vedenpinnalla.

— Suolavene! kuiskasi vapisevalla äänellä rättäri, joka oli ensimmäisenä keksinyt kummituksen.

Enempää aprikoimatta komensi viskaali Pentti kaartinsa ampumaan ja pian kuuluttivat jymisevät musketin pamahdukset öisen taistelun alkaneen.

Sinä yönä pelkäsi Brita hirveästi. Valvoi ja vapisi koko yön neitsytpirtissään ja luuli Hilipan jo tulleen ammutuksi reikiä täyteen. Mutta aamun valjettua setvisi taistelun tulos: nähtävästi oli Hilippa lurjus vielä pelastunut ehein nahoin, sen sijaan oli tullut ammutuksi kirkkoherra Andersin musta härkä, kaksivuotias mullikka. Todennäköisesti oli härkä kyllästynyt omaan vakinaiseen haaremiinsa ja päätti pistäytyä luvattomille retkille herra Henrikin apilaspellon puolelle, mutta joutui tällä matkallaan tekemisiin herra Henrikin kaartin kanssa ja sai hengellään sovittaa ajattelemattoman nuoruuden hairahduksensa.

Härän kuolema aiheutti jälkiselvittelyjä ja hiukan nauruakin, ja seuraavana yönä olivat kaartilaiset poissa vartiopaikaltaan.

Myöhemmin saatiin tietää, että juuri sinä yönä oli solunut jokea alas useampia suolaveneitä. Hilippa veijari oli pitänyt varansa ja valvoi kaartin nukkuessa. Olipa vielä ohimennen pistäytynyt kaupunkisaarellakin, siellä oli hän kolistellut puolikuuron porvari Mathiaksen ovea ja tiedustanut tältä, haluaisiko porvari Mathias ehkä täydentää suolavarastoaan.

Kokonaisen päivän herra Henrikki ärisi ja sadatteli tätä kuulumatonta julkeutta. Sitten hän läksi kesken kiireitten Kajaaniin jättäen kaartinsa syökärin komennossa jatkamaan toivotonta taistelua.

Hilipan retkistä saatiin edelleen ärsyttäviä viestejä. Milloin oli hänet nähty Pielisen selällä soutamassa suolavenettään, milloin hän oli ilmestynyt Nurmeksen kirkkorantaan kauppaamaan Vienan suolaa ja ryssän juhtinahkaa.

Kerran hän teki syökärille ikävämmänkin kepposen. Oli jälleen saatu kuulla Hilipan kulkeneen alas Pieliseen ja lähteneen soutamaan Nurmekseen päin. Viskaali Pentti lähti Jyrki sepän, porvari Mooseksen ja rättärin seurassa tavoittamaan häntä kiinni. Yön ajaksi nousivat vaaniskelijat keskellä Pielistä olevaan Ristisaareen säätä pitämään; siinä oli rantakivillä suuri, valkoinen risti, karjalaisrahvaan pystyttämä tienviitta aavojen ulapoiden keskellä. Sen juurella pitivät miehet tulta ja nukahtivat.

Mutta aamulla huomasivat he veneensä kadonneen. Ja veneen mukana olivat menneet musketit, ruudit, eväät, kaikki tyyni. Hilippa veijari oli ne varastanut yön aikana, liekö sattunut olemaan samalla saarella vai lieneekö yöllä osunut paikalle.

Kun miehet parhaallaan haikailivat veneensä häviämistä, ilmestyi Hilippa omine veneineen näkyviin ja ilmoitti löytäneensä tuuliajolta suuren veneen, jossa oli vahvasti kaikenlaisia sotatarpeita. Oliko se mahdollisesti heidän veneensä?

Syökärin rätisevä sadatustulva ilmaisi Hilipan arvelun oikeaksi ja silloin hän pakisi hyväntahtoisesti:

— Koetin soutaa venettä takaisin, ka en yksinäni jaksanut soutaa kahta venettä. Myötätuuli vei tuonne naapurisaareen, sieltä löydätte veneen kaikkine tavaroineen. Teloille vedin veneen ja nahkasilla peittelin tavarat, jotta ei ruuti pääsisi kastumaan sateessa!

Niin meni Hilippa menojaan. Neuvoi vielä lähtiessään, että he voisivat pomiloida siinä ristin juurella, jos aikansa kävisi ikäväksi. Tosin oli se risti karjalaisrahvaan pystyttämä ja he olivat vääräuskoisia ja kaiken lisäksi luultavasti suuria syntisäkkejä, vaan ehkäpä Isä Jumala kuulisi heidänkin rukouksensa, jos syökäri jättäisi vähemmäksi sadattelunsa!

Kolme vuorokautta sai viskaali Pentti miehineen värjötellä autiolla saarella, ennen kuin Viensuun kylän nuottamiehet osuivat paikalle heitä pelastamaan. Heidän veneensä löytyi todella Hilipan neuvomalta saarelta kauniisti teloille vedettynä. Kaikki tavarat olivat siinä tallella visusti nahkapeitteen alle aseteltuina.

Surkeassa kunnossa palasivat miehet vainomatkaltaan ja tämä tapaus herätti jälleen naurua, vieläpä paljon enemmän kuin pappilan härän sortuminen.

Mutta Hilippa veijarin kauppamatkat menestyivät kaikesta päättäen erinomaisen hyvin. Hän varusti koko Pielisen ympäristön suolalla hyvinkin vuodeksi eteenpäin. Lieksan kaupungin porvareille jäi todella mainiota aikaa äkseeratakseen musketilla ampumista.

Hilippa ja Riiko ovat tyhjentäneet viimeisen suolaveneensä. Uimaharjussa he kauppasivat sen sisällön vastaan saapuneille Ilomantsin ja Liperin pokostan miehille ja tyytyväisin mielin he nyt tyhjine veneineen kääntyvät paluumatkalle.

Heillä olikin syytä tyytyväisyyteen, ensimmäinen syysmyrsky oli saapunut, se puski vimmatusti heitä vastaan Pielisen ulapoilta, se tuli suoraan Nurmeksen kaukaisimmalta perukalta rajuna ja kylmän koleana. Se ajoi mukanaan raskaita pilviä, vetisiä pilven möhkäleitä, ja saarten rannoilla se jo repi ja tuiversi koivuista ensimmäisiä kelmenneitä lehtiä, lennätteli niitä mukanaan.

Heillä oli todella syytä tyytyväisyyteen. Syksy oli joutunut ja silloin oli Pielisen vesillä liikkuminen kaikkea muuta kuin leikintekoa. Pielisen saaristen, monisokkeloisten ulapoiden syysmyrskyt olivat vaikeammat kestää kuin konsanaan herra Henrikin ja syökärin ja kaikkien heidän kaartilaistensa ahdistelut. Niistä selvisi kyllä oveluudella ja nopeudella, mutta syysmyrskyjen käsistä ei pelastanut oveluus eikä nopeuskaan. Ne puskivat vastaan jokaisesta saarien solasesta, jokaisesta eteen aukenevasta väylästä ja uuvuttavaa oli raskaan suolaveneen kiskominen niitä vastaan. Ja kun myrskyn mukana rupesi tulemaan vielä sadetta, oli ylen vaikeata veneen täyteisen suolalastin säilytteleminen kuivana. Oli todella mainio asia, että he olivat saaneet hyvissä ajoin tyhjennetyksi viimeisen suolalastinsa, nyt sai tämä Pielisen ulapoiden soutaminen täksi kesäksi loppua.

Tarmokkaasti he ponnistelevat vastatuuleen ja joutuvat illan pimetessä Kolinvaaran kohdalla oleviin Kelevänsaariin. Suurimmassa näistä saarista asui yksi karjalaisperhe, »Kelevän tietäjäksi» sanottu vanha mies naisineen ja poikineen. Tämän pieneen pirttiin he yöpyivät ja mielivät jatkaa matkaansa seuraavana aamuna.

Mutta yön aikana oli luoteistuuli vielä eilisestäkin yltynyt. Kun he aamun seestyessä tarkastelivat Lieksan suunnalle aukenevaa suurta selkävettä, kuohui se yhtenä ainoana vaahtopääharjaisena kadotuksena. Saaren rannallakin tuuli nujerteli ja rytyytti rannan puita niin vimmatusti, että ne poloiset näyttivät jo seuraavassa tuokiossa sortuvan tai kiskoutuvan maasta juurineen. Ja tuulen mukana tuli jo sadettakin, kylmää syksyn sadetta, joka piiskasi vasten silmiä pistävänä ja sokaisevana kuin konsanaan herra Henrikin ruoska.

Kelevän vanha tietäjä pudisteli päätään ja murahteli matkalaisille, että oli viisainta jäädä hänen lämpöiseen pirttiinsä pitämään säätä. Riikokin jo alkoi ehdotella, että jos odotettaisiin ilman asettumista, mutta Hilippa nauroi vain ja pakisi huolettomasti:

— Mitäpä suotta viivyttelemään! Panemme vähän kiviä pohjapainoksi veneeseen, lujitamme vähän varppeita ja niin soutelemme mokomasta tuulesta välittämättä!

He tekivät niin ja sysäsivät purtensa vesille. Oli ankara työ ja ponnisteleminen ennen kuin päästiin erilleen rantakivikosta. Vanha tietäjä seisoskeli rannalla katsomassa heidän lähtöään ja pudisteli jälleen päätään. Hurjimuksia olivat nuo lähtijät, mutta itseäänpä saivat syytellä, jos löytäisivät ennen illan joutumista hautansa Pielisen vellovissa vesissä. Vetehinen oli nyt liikkeellä eikä sietänyt mokomaa härnäilyä ja vastaan puskuilemista!

Mutta Hilippa naureskeli mielissään, kun oli saanut suostutelluksi Riiko serkkunsa lähtöön. Hilipalla oli omat syynsä, jotka ajoivat häntä tuuleen ja myrskyyn ja silmiä sokaisevaan vesisateeseen. Hän oli jo tälle viimeiselle suolamatkalle lähtiessään, Lieksan ohitse Pieliseen kulkiessaan saanut tietää herra Henrikin matkustaneen Kajaaniin ja siitä alkaen oli tämä asia pyörinyt hänen mielessään.

Ei Hilippa ollut utelias tietämään herra Henrikin matkan tarkoitusta, mitäpä häntä se asia liikutti. Mutta hän halusi pistäytyä Lieksassa omilla asioillaan herra Henrikin poissaolon aikaan, ja nytpä olikin tullut oikea ilma hänen vierailulleen. Hei vain eteenpäin, reippaasti eteenpäin! Syökäri ja hänen kaartilaisensa pysyisivät luultavasti suojissaan tänä päivänä ja jos merkit pitivät paikkansa, niin pysyisivät vielä ensi yönäkin, eivät pistäisi nokkaansa ulkosalle. Ja silloin oli hyvä aika hänen liikuskellakseen!

Eipä siltä, että hän omasta puolestaan pahoin pelkäsi syökäriä ja tämän kaartia, mutta oli eräs toinen, jonka vuoksi piti olla varovainen. Brita, armahainen Brita kai hiukan säikähtäisi, jos hän ilmestyisi Lieksan kylään muiden ihmisten tavallisella liikkumailmalla, mutta nyt ei olisi Britallakaan syytä pelästymiseen. Hän saattoi pahoin pakoilematta mennä Britaa tervehtimään, saattoi kuin saattoikin pistäytyä tulevana yönä Britan luo!

He taistelevat tiiman toisensa jälkeen myrskyä ja aaltoja vastaan. Hitaasti edistyi matka ja vihdoin heidän täytyi nousta levähtämään muutamaan pieneen saareen. Riiko oli soutaessaan tyyten uupunut ja selitti nauraen, ettei hän saanut enää puserretuksi mitään turtuneista käsivarsistaan.

No hyvä, silloin oli aika levähtää, ja levähdyksen jälkeen asettui Hilippa airoihin. Riiko olisi kyllä ollut valmis jälleen soutamaan, mutta Hilippa selitti, että oikeastaan hänen asiansa vaati tätä kiirehtimistä ja niin oli oikein ja kohtuullista, että hänkin soutaisi oman osuutensa.

Ja väkevästi hän soutikin, vene läksi kulkemaan äskeistä paremmalla vauhdilla. Puskupäät heittelivät teräviltä vaahtoharjoilta vettä yli varppeiden, kastelivat pian Hilipan hartiat ja välistä tuli hurstin tapainen vesiryöppy yli koko veneen, mutta Hilippa nauroi vain huoletonta nauruaan ja lisäsi puhtia. Mitäpä tämä nyt, yhden päivän soutaminen, kun oltiin matkalla Britan luo!

Hilippa oli jo kauan aikonut tätä matkaa. Niin, oikeastaan hän oli ajatellut koko kesän Britaa, siitä lähtien kun he erosivat tuona kauniina kesäyönä herra Henrikin virkatalon rannassa. Hän oli ikävöinyt, polttavasti ikävöinyt, mutta tämä joutava askarrus, tämä kaupoilla kulkeminen oli ollut esteenä. Nyt oli kaupoilla kulkeminen täksi kesäksi päättynyt ja nyt hän menisi tervehtimään Britaa.

Ja ehkäpä Britakin, armahainen Brita häntä hiukan odotteli ja ikävöi. Hän uskoi kuin uskoikin Britan kiintyneen sen verran itseensä, että hänelle aukenisi Britan neitsytpirtin ovi. Hän kyllä tiesi armahaisen Britan nukkuvan omassa pirtissään ja monesti oli jo ohikulkiessa polttava halu vetänyt häntä kolkuttamaan Britan ovelle, mutta joka kerran hän oli voittanut itsensä. Ei sopinut säikytellä Britaa herra Henrikin kotona ollessa.

Nyt oli herra Henrikki poissa ja ensi yönä nukkuisivat syökäri ja tämän kaartilaisetkin omissa suojissaan. Kunpa vain tuulen voima pysyisi ennallaan ja kunpa vain sadekin vielä hiukan paranisi iltaan mennessä, niin ei Britan huolisi ensinkään säikähtää hänen tuloaan.

Vielä he kerran levähtivät lähempänä Lieksaa olevan Kinahmonsaaren rannassa. Siitä lähdettäessä oli ilta pimenemässä ja myrskyn voima näytti yhtenään yltyvän, ja sadettakin rupesi pian tulemaan taivaan täydeltä. Riiko siunaili ja sadatteli, että olipas saatu oikea lemmon ilma, mutta Hilippa naureskeli itsekseen: Mainio ilma, itsensä Isä Jumalan lähettämä tai pyhäisen Miikkulan toimittama! Hänen tiensä tasoittui selväksi ja siloiseksi, ei ollut nyt mitään vaaraa pelättävissä.

Kun he joutuivat Lieksanjoen suulle, oli syyskuisen yön pimeys jo sakeimmillaan. Myrsky lakaisi ankaralla voimalla aukeaksi paljastettua kaupunki saarta ja vastavirtaan lyövät laineet olivat kohottaneet veden saaren ympärillä. Koko saari näytti olevan häviämässä aaltojen alle ja taivaasta tuli kaatosade, joka lisäsi tulvan voimaa.

Saaren rannasta oli tuuli ryöstänyt ajelulle useampia porvarien veneitä. Niitä heittelehti virran suulla ankarassa ristiaallokossa ja tämän tästä kolahteli Hilipan pursi pimeässä näihin karkulaisiin, mutta eivätpä porvarit näkyneet tietävän mitään omaisuutensa häviöstä. Koko kaupunkisaari oli autio ja kuollut, omiin hökkeleihinsä olivat painuneet sen asujamet, ei näkynyt ainoata valon pilkahdusta saarelta eikä kuulunut edes koiran haukuntaa.

Tavallisesti he olivat kauppamatkoilta palatessaan soutaneet ohi Lieksan kylän ja pysähtyneet vasta Pankakoskella Pervusa Vaakanaisen taloon. Niin luuli Riiko nytkin tehtävän, mutta herra Henrikin virkatalon rannassa pysähdytti Hilippa soutunsa ja hyppäsi maihin. Riiko kuuli pimeästä hänen matalan äänensä:

Myrsky möyryää ulkona, kolistelee räystäslautoja, vonkuu nurkissa ja piiskaa sadepisaroja tiiviisti suljettuihin akkunaluukkuihin, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä.

Takassa on suuri hiilos. Se on kyllä peitetty tuhkan alle, mutta milloin mistäkin kohdasta tuhkakerros murtuu ja näkyviin tuikahtaa hehkuva hiili. Kuin yksinäinen, ihmettelevä silmä se kiiluu ovensuusopen hämärässä ja tähyilee uteliaana pirtin peräpuolelle.

Siellä oli muutakin valoa. Lähellä pöytää, seinävierellä olevan matalan kaappihyllykön päällä on jykevätekoinen, kaksihaarainen kynttiläjalka, jonka molemmat kynttilät ovat sytytetyt. Tämä antoikin valoa niin paljon kuin tarvittiin, se valaisi seinävierellä olevan Brita neidon korkean vuoteen, se valaisi vuoteessaan tyynyjen ja peitteiden kaaoksessa istuvan Britan ja vuoteen vieressä rahilla istuvan Hilipan.

Aluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin hän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten Hilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä, joutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan auttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi käyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä valuvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui sitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli, yöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa melkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta terveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.

Pian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui pontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä. Hän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi ympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi suojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän sai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.

Ja tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen pitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa ajatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana antanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli Hilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle, ja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi ansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä, kun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.

Britalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga rouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin onneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen kanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja Britan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.

Siinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren karjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt isä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista hän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten alkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten huonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista ystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin syntisen reippaana ja huolettomana.

Oikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle, mutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön nyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän pitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina kesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi sydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä kuunnellessa.

Sade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita on aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle tielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä myöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen päänään joutua tuhoon ja turmioon.

Brita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin taitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin paljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt jo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan. Silloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa hänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.

Ja vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan, niin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä, että tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti vastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.

Brita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan aikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten velvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä asiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella karjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin suojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien parhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.

No, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän vahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen koituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä Lieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä Ruotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan heitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla ja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli seurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat varsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita. Olipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin, mutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin heitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee nimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa? Kyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään silmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät heitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen mukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet olivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!

Hilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan ollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri pokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle todisteli.

— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. — Onko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä? Kerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni… muistatko tuon ensi tapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle niin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä alkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo kieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin syypäitä… sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä tahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja uljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan helpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa… oman heimosi ahdinkoa! Miksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa, jolla voisit kohota meikäläisten… ruotsien rinnalle?

Ja niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä paljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit, heikäläiset, häntä kunnioittaisivat… yksin isäkin häntä kunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän nousisi puolustamaan karjalaisten asiaa… moni vääryys jäisi tekemättä… moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen ahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!

Kauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi kaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä kiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste.

Hän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli vain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän kutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja yltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen hänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.

Ja lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva, huimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan väittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana ja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan kietoutuneena.

Sade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku oli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri sen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien loisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä kertoi kaiken muun.

Tarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet ja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi voinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.

Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli luvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen ja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi saattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja siellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille pitkän, polttavan suudelman.

Hilippa hävisi pimeyteen ja myrskyyn. Mennessään hän horjahteli kuin juopunut ja juopunut hän olikin. Britan sanat, Britan äänen lämmin värinä, Britan silmien loiste ja Britan polttava suudelma olivat hänet juovuttaneet.

XI.

Herra Henrikki on palannut Kajaanista ja heti hänen kotiuduttuaan ryhdyttiin kaupunkisaarella outoihin varusteluihin. Kesken pahimpien syksysateiden siellä rakennetaan uusia suojia, tiesi mitä tarkoitusta varten. Rakennetaan kahta taloa kerrassaan ja vielä lisäksi tilavia ulkosuojia, talleja tai mitä muuta rakennettanee.

Herra Henrikki on kuin muuttunut toiseksi mieheksi, hän on lakannut ärisemästä ja sadattelemasta, tuskin näytti enää muistavankaan Pankajärven salasaksoja. Hyvätuulisena ja touhukkaana hän kulkee virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä, valvoo itse rakennustöitä.

Ja kaupungin porvarit, nuo herra Henrikin kaartilaiset, ovat kaikki innokkaita apumiehiä. Nuo kitupiikit ja natisijat, jotka tähän saakka ovat tuskin uhranneet ainoatakaan äyriä, ainoatakaan päivätyötä avustaakseen kaupunkinsa julkisten rakennusten kuntoon panemista, ovat nyt yhtäkkiä muuttuneet ylen avokätisiksi ja avuliaiksi. Omilla rahoillaan he ovat palkanneet suuren joukon taitavia salvumiehiä ja itse he soutavat tuulessa ja sateessa kaupunkisaarelle rakennushirsiä. Porvari Mooses, kuuro porvari Mathias, suolakauppias, ja porvari Iikka, hyvän sävyinen hölmö, aivan kilpailevat, kuka saisi noudetuksi useampia hirsiä.

Itse syökärikin, rätisevä viskaali Pentti on siellä samassa touhussa. Ei hän välitä veroaprakoidensa kantamisesta, ja kun toiset hänelle leikillään muistuttelevat Pankajärven miesten kesällisistä kolttosista, niin rätisevä syökäri vain naureskelee.

Brita huomasi kaikesta, että nyt oli vihdoin tulossa rakuunoita, ja säikähdytti tämä huomio häntä hiukan, mutta eipä hän kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, ei läheskään neuvottomaksi.

Britakin tekee näet omia varustelujaan. Vähintäin yhtä tarmokkaana ja toimintahaluisena kuin konsanaan isänsä hän kulkee oman neitsytpirttinsä ja asuinrakennuksen väliä. Äitinsä, Helga rouvan sairauden vuoksi on Britan pitänyt ottaa emännyys ja tämä antoi hänelle paljon työtä ja huolia, eikä Brita kuitenkaan unohda siinä sivussa omia asioitaan.

Britan kaunis, hiukan esiin työntyvä leuka aivan vavahtelee tarmoa ja hänen suurissa, syvänsinisissä silmissään asuu nykyjään yhtenään tuo ihmeellinen loiste, joka kykeni lumoamaan hänen neitsytpirttiinsä joutuneen Hilipan, väkevän ja yltiöpään karjalaisen. Tuo Britan silmien loiste se osoittikin paremmin kuin mikään muu, että Britan vireät aivot kypsyttelivät nykyisin suuria suunnitelmia.

Nämä suunnitelmat eivät tähdänneet mihinkään sen vähempään kuin rauhan ja sovun rakentamiseen Pielisen pokostan ruotsien ja karjalaisrahvaan välillä. Brita uskoi itsensä hyvän kaitselmuksen määränneen hänet tällaiseksi sovun rakentajaksi, jonkinlaiseksi välittäjäksi isänsä ja Pankajärven miesten taistelussa. Sitä varten oli kohtalo satuttanut Hilipan hänen tielleen, sitä varten hänen oli sallittu tutustua nuoreen ja komeaan karjalaismieheen, uljaimpaan karjalaisheimon edustajaan tällä pokostalla. Hänen piti käännyttää ja kasvattaa tämä karjalainen uudeksi ihmiseksi, kohottaa hänet kaikessa heikäläisten, ruotsien rinnalle.

Niin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin… heikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi siinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut saanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä käännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään töykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka näkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen kirkon vihollisia.

Hänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä oli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet ja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama rauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain mies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa toisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean porvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen, ettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen ohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.

Brita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt suojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän saapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan luo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa neitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista, aina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin erotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.

Hilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan luona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan enää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin milloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo, joka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli muuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa, mutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä uhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo hillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli ylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.

Hilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan itselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi Hilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään. Heidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän viljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä jakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan sukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja niin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle ja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin talonsa ja koko tulevaisuutensa!

Aivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä, hänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan matkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri Ruotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja toisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat Hilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen tahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin veisi tovereineen myytäväksi.

Vaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa, keväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan Vannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa paikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella, siinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin ihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!

Sen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä heikäläisten… ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat tulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet rakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella kiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää tuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.

Liekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen vakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun Brita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin kysyi Hilippa:

— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan tästä asiasta?

Hän koki tekeytyä vallan rauhalliseksi, koki hiukan naurahtaakin tuota kysymystä esittäessään, mutta Britan korva ei voinut erehtyä. Brita kuuli tuon kysymyksen tulevan kovin raskaasti, kovin vaikeasti, ja hän ymmärsi erinomaisen hyvin Hilipan mielen. Tämä oli muutenkin vaikea asia Hilipalle, kun piti nousta kaikkia oman heimonsa ennakkoluuloja vastaan, ja kaksin kerroin vaikeaksi teki asian, kun kirkkoherra Anders kohteli niin kovin tylysti karjalaisrahvasta.

Ei, Hilipan oli kai mahdotonta nöyrtyä niin paljon ja Brita kiiruhti selittämään, että tuskinpa oli aivan välttämätöntä mennä itsensä kirkkoherra Andersin luo. Nurmeksessa oli kappalainen, pastori Lars Laurentii, lempeä ja hyväluontoinen mies, jonka ei tiedetty milloinkaan erityisesti ahdistelleen karjalaisrahvasta, ja Brita arveli Hilipan voivan mennä yhtä hyvin hänenkin luokseen asiastaan puhumaan.

Hilippa lupasi lähteä Lauri papin luo. Hän kyllä ymmärsi, että tämä askel oli välttämätön… Britan vuoksi. Ruotsien ankaran lain edessä hän ei muuten saisi milloinkaan Britaa omakseen ja Britan voittaminen oli hänelle pääasia. Hän kysyikin nyt ensimmäisen kerran Britalta suoraan:

— Ja tuletko sitten minun omakseni, armahainen Brita? Tuletko julkisesti ja taattosi kiellon uhallakin minun omakseni, kun olen kääntynyt ruotsien… teikäläisten uskoon?

— Tulen, Hilippa, minä tulen sinun omaksesi isäni kiellon uhallakin! Heti kun olet muuttanut meidän uskoon, olen valmis tulemaan omaksesi eikä mikään mahti saa sitten enää väistymään minua sinun rinnaltasi!

Hänen suurissa silmissään välkkyi kyyneleitä ja näistä kyynelistä näki
Hilippa, että hän saattoi luottaa Britan sanoihin.

Erotessaan he sopivat, että Hilippa kävisi joulunpyhien aikaan Lauri papin luona ja saapuisi sitten vielä ennen viimeiselle Vienan matkalle lähtöään kertomaan Britalle käynnistään.

Hilippa lupasi tulla viimeisen kerran Britan luo Lieksan markkinoiden aikaan. Muuta asiaa ei hänellä olisikaan markkinoille, mutta siinäpä olikin asiaa tarpeeksi, ennen viimeiselle kauppamatkalle lähtöään hänen piti kuin pitikin vielä kerran nähdä armahainen Brita.

Ja Brita taisi pitää tuota viimeistä tapaamista vähintäin yhtä tärkeänä. Hän ei tahtonut jättää käännytystyötään keskeneräiseksi!

Rakuunat saapuivat joulunpyhien väliviikolla, kokonainen tusina arpisia, monessa lemmon leikissä karaistuneita palkkasotureja. Heidän johtajanaan oli nuori kreivillinen luutnantti Marcus Jöraninpoika ja aliupseerina vanha kersantti Pietari Keihäs, joka oli jo syksyllä ollut äkseeraamassa herra Henrikin kaartilaisia.

Miehistö majoitettiin kaupunkisaarelle hätäisesti kyhättyihin suojiin, luutnantti Marcus sai toistaiseksi asettua asumaan herra Henrikin virkataloon.

Herra Henrikin unelma oli siis vihdoin toteutunut, hänellä oli nyt rakuunoita, tusina jylseitä ja arpisia sotureja. Niillä sopi ryhtyä tiukkaan otteluun salasaksojen nujertamiseksi, pormestarin viitta oli siirtynyt jo miltei käden ulottuville.

No, tuo kreivillinen luutnantti näytti kyllä hiukan liian lempeältä, naisten sankarilta, vaan osasipa herra Henrikki itsekin tarpeen tullen komentaa rakuunoita. Ja kenties hän osasi järjestää asiat niin, että saisi nuoren luutnantti Marcuksenkin pysyväisesti komentoonsa. Kenties! Hän antoi nyt kreivillisen luutnantin asua heillä ja katsella tuota Britaa. Brita oli kuin olikin hiton soma katseltavaksi, sepähän ihme, ettei luutnantti Marcus joutuisi pian hänen komentoonsa!

Toistaiseksi oli pääasia, että rakuunat olivat nyt saapuneet. Toivorikkaana odottelee herra Henrikki heti uuden vuoden alussa joutuvia markkinoita. Hän on jälleen kutsunut Kajaanin porvareja markkinoille ja luvannut heille tällä kertaa hyvän riistasaaliin, niin mainion, että heidän entisetkin tappionsa tulisivat runsaalla mitalla korvatuiksi.

Markkinat joutuivat ja Kajaanin porvarit noudattivat kutsua, saapuivat suurella joukolla tavoittamaan halpaa metsänviljaa, mutta jälleen tuli pettymys. Riistamarkkinat jäivät mitättömän vähäisiksi. Mikä lie ollutkin syynä, karjalaisia salasaksoja ei näkynyt ei kuulunut, mutta poissa pysyivät turkistavarain kauppaajatkin markkinatorilta. Näytti siltä kuin olisivat ne veitikat odotelleet joitakin uusia ostajia ja piiloitelleet metsännahkoja majapaikoissaan.

Herra Henrikki ei kuitenkaan vielä menettänyt toivoaan. Hän uskoi, että toisena markkinapäivänä ilmestyisi kätkössä oleva metsänvilja näkyville. Tällä toivolla hän lohdutteli ääneensä nurisevia Kajaanin porvareja ja ryhtyi samalla varokeinoihin, jotta karjalaisveijarit eivät pääsisi vain mitenkään sotkemaan markkinoiden kulkua. Hän uskoi karjalaistenkin yrittävän toisena markkinapäivänä tai kenties yrittäisivät jo yön aikana ja sepä oli nyt estettävä.

Ensimmäisen markkinapäivän iltana, pimeän jouduttua, komennettiin rakuunat pieninä kahden ja kolmen miehen kokoisina ryhminä liikkeelle. Ja niin miehitettiin Lieksan karjalaiskylässä kaikki ne talot, joiden tiedettiin vanhastaan olevan Pankajärven salasaksojen ja näiden apurien tyyssijoja.

Kaikkein vankin vartiojoukko asetettiin herra Henrikin virkatalon naapurina olevaan Mafilo Vaakanaisen taloon ja tälle vartiostolle annettiin tiukka määräys, että kaikki yön aikana taloon ilmestyvät vieraat oli vangittava ja jos yrittäisivät livistää karkuun, sai heidät arvelematta ampua!

Herra Henrikki oli juonensa onnistumisesta niin varma, että hän tarjosi iltasella käräjäherroille ja talossaan majailevalle luutnantti Marcukselle höyryäviä punssimaljoja. Britan piti olla punssia keittämässä ja tarjoilua hoitamassa. Isäntä itse tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja pauhasi vierailleen:

— Kukapa muu kuin nuori Hilippa Vanninen, Pankajärven suurin salasaksa! julistaa herra Henrikki varmana.

Hahhahhaa! Kyllä hän tunsi aivan tarpeeksi tuon veijarin kolttosia. Jo monasti ennenkin oli tuo lurjus osoittanut suorastaan uhkamielistä rohkeutta ja saatiin olla vallan vakuutettuja, että hän tänäkin yönä ilmestyisi esille!

Näin rehentelee herra Henrikki punssin kiihoittamana. Hän antaa kutsua
Mafilon taloon piiloitettujen rakuunain johtajan, vanhan kersantti
Pietarin pitohuoneeseen ja kaataa tälle omakätisesti täpötäyden maljan
höyryävää punssia.

— Maista tuosta rohkaisua saadaksesi! mylvii hän innoissaan. — Ja muistakin varoa, että elävänä on se kettu pyydystettävä… mikäli mahdollista, elävänä, jotta tämä laamanni saa hänet tuomita lämpimiltään kaakinpuuhun raippoja saamaan! Mutta jos pääsee käsistänne karkuun livahtamaan, niin ampukaa! Ampukaa arvelematta ja hyvin tähdäten!

— Perhanan pojat, ei juoksentele tämän yön jälkeen se lemmon salasaksa! pauhasi hän mahtavia viiksiään väännellen. — Kun lähetämme siihen veijariin puoli tusinaa musketin kuulia, niin jo lopettaa juoksemisensa, lopettaa lempo vieköön!

Hän oikeni juhlalliseen kunniantekoasentoon ja koikkelehti sitten tiehensä suuria kannussaappaitaan kolistellen.

Herra Henrikin katse seuraa miehen menoa, hänen veristävät silmänsä välähtävät niin kuin saalista vainuavan ahman silmät. Hän kaataa pikimustaan partaansa höyryävää punssia ja nauraa röhisee raakaa nauruaan.

Laamanni Johannes Curnovius sivelee sileäksi ajeltua naamaansa ja mietiskelee, mitenkä hän voisi vielä lykätä seuraaviin käräjiin herra Henrikin pormestariksi nimittämisen. Rakuunat ja laajat valtuudet taistellakseen salasaksoja vastaan oli tuo peto saanut, melkein liian laajat valtuudet, mutta eikö hän keksisi vielä veruketta tuon nimityksen lykkäämiseen.

Laiha ja kuivettunut viskaali Pentti rätisee kuin palava katajapehko. Ahkerasti hänkin hörppii punssia, mutta siitä vain rätinä yltyy ja kiihtyy. Merkillinen katajapehko, kun ei sammunut sammuttamallakaan, äityi vain rätisemään!

Nuori luutnantti Marcus juo kaikkein varovammin. Hänen kauniit, kosteat silmänsä seuraavat hiljaisella osanotolla Brita neidon liikkeitä. Hänestä näytti Brita tänä iltana sairaalta, kovin sairaalta, mutta tuo julma isä ei armahtanut tytärtään. Olisi saanut jo laskea Britan lepäämään, jo tässä oli tarpeeksi pidetty juominkia!

Mutta vielä piti Britan tuoda suuri kannullinen höyryävää punssia. Vasta tämän jälkeen hän sai isältään luvan lähteä omaan neitsytpirttiinsä. Nuori luutnantti yritti häntä saattamaan, mutta hätäisesti, melkein pelästyneenä torjui Brita hänen ystävällisen tarjouksensa ja pujahti nopeasti ulos huoneesta.

Britan hermot olivat tänä iltana joutuneet ankaralle koetukselle. Tuo Hilipan pään menoksi viritetty salajuoni ja isänsä lakkaamaton kerskailu olivat kiduttaneet häntä siihen määrään, että Brita tunsi itsensä aivan uupuneeksi mennessään pihamaan ylitse omaan neitsytpirttiinsä.

Britalla oli todella huolen syytä, sillä hänkin uskoi melkein varmasti Hilipan yrittävän tänä yönä luoksensa. Olihan Hilippa luvannut tulla markkinoiden aikaan ja huomenna oli viimeinen markkinapäivä. Tänä yönä pitäisi siis Hilipan tulla… tänä yönä! Ja Brita tiesi yhtä hyvin kuin isänsäkin, ettei Hilippa antaisi niinkään vaarojen säikyttää itseään. Hilippa yrittäisi… varmasti yrittäisi ja joutuisi isän virittämään ansaan… tulisi ammutuksi, sillä elävänä eivät saisi Hilippaa käsiinsä!

Brita oli oman pirttinsä puolelle joutuessaan niin järkytetty, että sulki sintsin oven tiukasti hakaan. Vasta pimeään pirttiin jouduttuaan hän muisti, että ovihan piti jättää avoimeksi… Hilipan varalta, vaikka toivotonta olikin Hilipan odottelu! Voi miten varomaton hän oli ollutkin, kun kutsui Hilipan vielä luokseen… suoraan kuoleman kitaan!

Pimeässä liikkuessaan ei Brita huomannutkaan, että joku seisoi hänen vieressään. Nyt hänet kopattiin ilmaan, Britan huulilta yritti päästä säikähdyksen huudahdus, mutta onneksi Hilippa oli nopea… sulki hänen huulensa tulisella ja pitkällä suudelmalla, niin pitkällä, että hervottomaksi mennyt Brita ennätti jo hiukan rauhoittua, ennen kuin sai tilaisuuden hengähtää.

Ja nyt istuivat he jälleen Britan kodikkaassa neitsytpirtissä ja Brita itki ja nauroi kuvatessaan Hilipalle tämäniltaista pelkoaan. Ja mitenkä ihmeessä Hilippa oli päässytkin tänne elävänä ja terveenä?

— Mitäpä tuossa paljon kertomista! Joen jäätä hiihtelin tuonne saunan nurkalle ja siitä kävelin tänne pirttiin. Tiesin vallan hyvin Mafilon talon olevan vartioidun, ka tiesin senkin, että tämä talo on ilman vartijoita. Ketäpä salasaksaa tänne vuotettaisiin… herra Henrikin virkataloon!

Siinä oli koko hänen seikkailunsa, vallan vaaraton ja terveellinen hiihtomatka. Mitäpä armaan Britan tarvitsi ruveta pelkäämään hänen vuokseen!

Ja edelleen kertoi Hilippa, että hän oli täältä sintsin ovelta katsellut, miten Brita kantoi tuolla hyvin valaistussa virkahuoneessa herroille punssikeitosta. Oli nähnyt senkin, kun Britan isä tarjosi höyryävän punssimaljan sille hölmölle aliupseerille ja tämä sitten läksi viiksiään väännellen koikkelehtimaan vartiopaikalleen. Kaiken oli hän saanut nähdä ikäväkseen asti odotellessaan Britan vapautumista!

Hilippa oli reippaalla mielellä. Melkein samaan hengenvetoon hän alkoi kertoa käynnistään Lauri papin luonakin. Brita sai olla rauhallinen, hän oli tehnyt neuvon mukaan, oli esittänyt asiansa varsin taitavasti ja Lauri pappi oli tullut ylen iloiseksi hänen aiheestaan. Oikein oli siunannut hänet ja antanut hänelle kirjojakin!

Vallaton veitikka silmissään kaivoi Hilippa poveltaan ABC-kirjan ja Lutheruksen suuren katekismuksen, kaksi uudenuutukaista kirjaa, jotka hän oli saanut Lauri papilta.

— Kas nämä sain muistoksi käynnistäni! nauroi hän ojentaessaan kirjat Britan nähtäväksi. — Sinä, Brita armaani, saat sitten opettaa minulle niiden koukeroisia puustaveja!

Brita lupasi kyllä huolehtia Hilipan opettamisesta. Kovin paljon ei vaadittukaan ensi hätään, sillä eipä moni ruotsikaan vielä taitanut edes ABC-kirjan puustaveja, vaikka kirkkoherra Anders olikin niin kopeata miestä laumansa puolesta. Mokoma lauma, kyllä Hilippa pian pääsisi sen tasalle, mutta hänen piti kohotakin korkeammalle… paljon korkeammalle!

Brita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta hänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.

Mutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi pehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:

— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille asumaan ja elämään… minkä vuoksi?

Brita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa ollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta… kaupunkisaarella ei kai ollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.

Hilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto… toinen niistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi, vaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei nähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi nuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.

— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli edelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita, hän aikoo naittaa teidät… kenties jo tänä talvena… ennen kuin minä saan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita … kyennetkö sinä vastustamaan taattosi aikeita?

Pelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi nyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli vainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori kreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan… siinä oli kuin olikin ansa… ansa hänelle!

Mutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi tyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle luutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi kuulua Hilipalle!

Ja Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen… montakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis luopumaan kaikesta entisestä… omasta uskonnostaankin oli Hilippa valmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan epävarmuuteen… kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi aikaa… kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa ja antaa varmuus Hilipalle… täydellinen varmuus, että hän kuuluisi yksistään Hilipalle… ei kenellekään toiselle!

Neitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä kohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen silmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat kätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet puoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.

Hilippa kyllä heti käsitti Britan ajatuksen, mutta hän epäröi eikä tahtonut ottaa vastaan Britan uhrausta. Tuo huimapää karjalainen, joka oli huolettomasti nauraen antautunut Britan vuoksi niin moniin vaaroihin, uhmannut kaikkia päänsä menoksi viritettyjä ansoja ja pyydyksiä, tuo rohkea mies epäröi nyt… oli valmis lähtemään epävarmuuteen ja jättämään Britan koskemattomaksi. Hän suuteli kuiviksi Britan silmiin kohonneet kyynelet, tyynnytteli häntä ja kuiskutteli pehmeästi:

— Brita, armas Brita, lieneekö se tarpeen! Joutavaa taisin pakista… säikytellä sinua… tokko lie mitään vaaraa! Ja pyhänä pidän sinua, armas Brita, pyhänä pidän… odotan mielelläni aikamme joutumista!

— Ei, minä en lähetä sinua epävarmuuteen! Minä tahdon myös tehdä oman uhraukseni… tahdon sen tehdä viipymättä! Sinun pitää olla minusta varma… aivan varma, kun lähdet niin kauas luotani!

Näin hän pyyteli ja vihdoin taipui Hilippa. Hän puristi Britan syleilyynsä, nosti hänet voimakkain käsivarsin vuoteeseen. Sitten hän sammutti kynttilät…

Aamun valkenemisen edellä on yön pimeys sakeimmillaan. Vasta silloin lähti Hilippa Britan luota. Brita saatteli Hilippaa sintsiin asti, siellä hän viimeisen kerran puristautui Hilipan kaulaan ja viimeisen kerran suuteli Hilippa hänen kyyneleisiä silmiään. Niin he erosivat ja Brita palasi takaisin pirttiinsä.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heittäytyi vielä hetkiseksi pehmeään vuoteeseensa. Yhä kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä, polttavia kyyneleitä, mutta ne tuntuivat tekevän hänelle kumman hyvää. Hän hymyili raukeata hymyä kyyneltensä läpi ja naurahteli isänsä ovelille aikeille.

Nyt ei Brita niitä aikeita enää pelännyt… luutnantti Marcus ei enää hänestä huolisi!

XII.

Kun Hilippa tovereineen hankkiutui lähtemään Vienan matkalle, alkoi Pankajärven salolle ilmestyä Pielisen ympäristön talonpoikia, jotka olivat jättäneet myymättä metsännahkansa Lieksan markkinoilla. He hiihtelivät nyt niitä kauppaamaan Pankajärvelle asti eikä auttanut muu kuin ryhtyä ostamaan tätä myöhästynyttä riistasaalista ja lykätä lähtöä päivästä toiseen.

Hilippaa harmitti tämä viivykki, mutta toiset matkalle hankkiutujat olivat mielissään. Kovin pieniksi olisivatkin riistakuormat jääneet, kun oli pysytty poissa Lieksan markkinoilta, mutta nyt tuli tavaraa lisää. Ensin tuli vain yksityisiä hiihtäjiä riistakontit selässään, mutta pian alkoi suoltua miehiä oikein jononaan, kellä kontti pullollaan, kellä oikein ahkio täpötäynnä kallista metsänviljaa. Tulijat kehuskelivat, että mieluummin he hiihtelivät tämän lisämatkan kuin rupesivat Lieksan markkinoilla rikastuttamaan Kajaanin porvareja, mokomia kamasaksoja.

Ja tuttupa olikin tämä tie useimmille vanhastaan. Takavuosina, kun ei ollut Lieksan kaupunkia, oli Pankajärvellä pidetty Vienan matkalle lähdön edellä oikein pieniä riistamarkkinoita; viikkomääriä oli odoteltu myöhästyneitä metsänviljan tuojia ja Kauro Vannisen vankassa talossa oli ollut niinä aikoina yhtenäinen väen kuhina.

Nyt veresteltiin jälleen näitä vanhoja muistoja, hiihdeltiin jälleen Pankajärven salolle kauppatuttaviaan tapaamaan ja reipas mieliala sai vallan sekä myyjissä että ostajissa. Vanha ja ovela Jehki Mauronen hykerteli käsiään laskiessaan oravakiihtelyksiä ja pehmeitä, silkinhienoja saukonnahkoja. Hänen pienet, vilkkaat silmänsä oikein kiiluivat, kenties hiukan ahneuttakin, mutta enemmän pelkkää kauppahimoa. Tämä oli hänen luontaista ammattiaan ja Jehki vaari rakasti ammattiaan kiihkeästi, intohimoisesti.

Kauro vanhus ei paljon puuttunut enää kaupantekoon, mutta eipä monesti puuttunut siihen Hilippakaan. Levottomana hän käveli kotitalonsa pihamaalla, pysähtyi joskus ohimennen vaihtamaan pari sanaa tuttavien kanssa, mutta seuraavassa tuokiossa jo unohti pakinansa ja lähti tarkastamaan omaa riistakuormaansa, joka hänellä oli ollut jo monta päivää täysin matkavalmiina. Toisinaan hän unohtui tähyilemään Pankajärven selällekin, eivätkö sieltä jo uudet tulokkaat vihdoinkin loppuisi, eikö tästä jo vähitellen päästäisi taipaleelle.

Hilipan mielestä oli tämä kauppatouhu nyt niin merkityksetöntä ja joutavaa, kerrassaan tympäisevää. Kun hän muisteli viimeistä käyntiään Britan luona, niin kaikki muu kutistui sen rinnalla niin vähäpätöiseksi, Hilipasta tuntui miltei rikokselta omistaa enää ainoatakaan ajatusta muille kuin Britalle ja heidän yhteiselle tulevaisuudelleen.

Hän oli jo käynyt ennen näitä markkinavalmistuksia kaatamassa uuden pirttinsä paikalle pienoisen kasan rakennushirsiä ja hän oli jo puolittain vihjannut taatolleenkin, että sinne niemen tyvelle hän aikoi ruveta rakentamaan itselleen omaa taloa. Enimmän sentään hän oli puhunut asiasta Arhippa veljelleen, vakavalle ja tasaiselle Arhipalle, ja ilomielin oli Arhippa luvannut tulla hänen avukseen pirttiä rakentamaan.

Sitä myöten oli siis kaikki valmista, mutta nyt tuli väliin tämä kirottu viivykki. Hilipasta tuntui kuin olisi hän varastanut Britalta kalliita päiviä, ylen kalliita päiviä ja kokonaisia viikkokausia näihin joutaviin askarteluihin. Brita ei näistä pitänyt ja siinä oli tarpeeksi tekemään nämä puuhat vastenmielisiksi Hilipalle itselleenkin, ylen vastenmielisiksi.

Ei sentään Hilipankaan mieleen juolahtanut, että näistä Pankajärvelle siirtyneistä riistamarkkinoista saattaisi vierähtää viesti Lieksaan asti ja joutua siellä herra Henrikin ja syökärinkin kuuluviin. Kenties hän olisi muistanut tämänkin vaaran, jollei armahainen Brita olisi anastanut niin tarkoin kaikkia hänen ajatuksiaan.

Vaara oli kuitenkin väijymässä. Muutamana päivänä hiihteli Vie'in salolta päin tuovaa metsätietä yksinäinen mies, joka oli niin kuin muutkin tulijat kiskovinaan raskasta riista-ahkiota perässään. Mitään riistaa ei tuossa ahkiossa kuitenkaan ollut, siinä oli vain sammalta ja muuta joutavaa törkyä rekipeitteen alle kätkettynä.

Tämä outo »metsänviljan» kauppaaja ei mielellään yhtynyt toisten joukkoon, vaan pysytteli erillään ja jouduttuaan lähelle Pankajärven kylää hän pujahti tieltä metsään ja lähti hiihtää sujuttamaan Simana Vannisen kotiniemen tyvelle päin, jossa oli autioksi jätetty ruotsien uudistalo.

Hiihtäjä olikin tämän uudispaikan entinen isäntä Markus Lehikoinen, liukas ja kavalakatseinen ruotsi. Omia aikojaan hän oli lähtenyt tälle vakoilumatkalle, kun huomasi Viensuun kylän kautta kulkevan niin paljon ahkiota vetäviä suksimiehiä Pankajärven salolle. Omia aikojaan hän oli lähtenyt ja jopa hän nyt huomasikin tulevan vaivannäkönsä runsaasti palkituiksi.

Kokonaisen päivän liukas ruotsi viipyi autiotalonsa vaiheilla ja tähyili sieltä Vannilan niemelle suuntautuvaa liikennettä. Yönsä hän vietti läheisessä korvessa nuotion äärellä ja palasi vielä seuraavanakin päivänä tähyilemään.

Ja hänen viekkaisiin silmiinsä syttyi ilkeä, vahingonilon loiste. Peijakas, jopa hän sattuikin tekemään löytösen… keksimään markkinapaikan! Ja herra Henrikki ja viskaali Pentti eivät kai tietäneet tästä mitään! Vaan jospa mentäisiin heille valaisemaan asiaa… näitä karjalaisveijarien puuhia!

Paluumatkalle lähtiessään jätti vakoilija »riista-ahkionsa» korpeen. Kätki sen visusti kuusen juurelle ja merkitsi paikan muistiinsa. Ja niin läksi hän hiihtää sujuttamaan suoraan Lieksan kylää kohden.

Suman markkinoilla oli liikkeessä outoja huhuja. Niitä kuiskuteltiin sekä Venäjän puolen että Vienjan miestenkin majailupaikoissa, vieläpä markkinatorillakin. Uudesta, pian alkavasta vainon ajasta puhuttiin, Moskovan tsaarin salaisista sotavarusteluista Ruotsin kopeata Kaarle kuningasta vastaan. Joku tiesi jo Solokoin monasterissakin tehtävän varusteluja, toinen kuiskaili Pankajärven miehille, että pian päättyisi nyt ruotsien mahtailu ja sorto Pielisen pokostalla ja koko Käkisalmen Karjalassa.

Hilippakin kuuli näitä kuiskutteluja markkinapaikalla liikuskellessaan, mutta ei hän niistä välittänyt tuon enempää. Viime vuosina oli höpisty niin usein uudesta vainon ajasta, kostosodan aloittamisesta ruotseja vastaan ja perättömiksi olivat nuo huhut joka kerran osoittautuneet.

Sitä paitsi Hilipalla oli nyt muuta, paljon tärkeämpää miettimistä, mitä hän piittasi mokomista kulkupuheista. Hänen ainoa ajatuksensa oli jouduttautua mahdollisimman pian kotimatkalle, jotta pääsisi vihdoinkin rakentamaan omaa pirttiään. Hän oli jo varastanut monta ylen kallista viikkoa armahaiselta Britaltaan, jo oli lopultakin aika käydä lujin kourin käsiksi heidän uuden tulevaisuutensa rakennustyöhön, ja silloin saivat nämä muut huolet ja kauppamatkat painua ikipäiviksi unholaan!

Markkinoiden päättyessä järjesti Hilipan majapaikan isäntä Mikiforo Serni kotipuolensa kauppaveikoille iloiset pidot. Vieraspirtti oli jo päivällä, miesten kulkiessa lähtöostoksillaan, siistitty somaksi ja puhtaaksi ja illan jouduttua sinne kannettiin suuri kannullinen toisensa jälkeen vaahtoavaa olutta ja monenlaista syötävää. Ukko Mikiforo itse ilmaantui vieraidensa joukkoon, hyvinvointia hyllyvä Doarie emäntä ja hänen Okahvi tyttärensä huolehtivat kestityksestä.

Ei ollut vaikea huomata, että tämä juhla oli aiottu etupäässä Hilipan kunniaksi. Ovela Mikiforo ja hänen ehtoisa emäntänsä olivat nähtävästi päässeet lopulliseen yksimielisyyteen, että he houkuttelevat ja kahlehtivat nuoren Hilippa Vannisen kotivävykseen. Heidän Okahvi tyttärensä, ainokainen lapsensa, oli ylen soma ja sorea neito, uljaan brihan veroinen, ja mistäpä he olisivat löytäneet miehen uljaamman kuin oli nuori Hilippa. Piti vain antaa Hilipalle vihjaus, sopiva rohkaisu, jotta Hilipan kesytön luonto alkaisi taipua Okahvin puoleen!

Okahvi, muulloin reipas ja kerkeämielinen karjalaisneito, on nyt niin kumman ujosteleva ja arka vieraita kestitessään. Kuumina karkeloivat veret hänen poskillaan, välistä näyttivät ne pyrkivän aivan läpi hienon hipiän tipahtelemaan, varsinkin silloin, kun Okahvin katse sattumalta kohtasi Hilipan miehekkään ja syvän katseen. Tuohon katseeseen oli nyt tullut niin kumma tenho, että aivan pani vavahtelemaan Okahvi neidon.

Itse ukko Mikiforo on parhaimmalla tuulellaan. Hän pakinoi Huoruutensa päivistä, kun he Hilipan taaton kera kulkivat ensimmäisillä kauppamatkoillaan. Huolettomia brihoja olivat he silloin kumpainenkin, yhtä huolettomia kuin Hilippa oli nykyjään. Ja näinpä olivat nyt heidän kohtalonsa muovautuneet, Hilipan taatto eleli siellä vanhalla kotipuolella ja hän eleli täällä kaukana Sumassa, Karjalan kaukaisimmalla äärellä. Tuo hänen Doarie emäntänsä se oli hänen tiensä tänne vetäissyt, niin pani tekemään kumman polvekkeen, mutta eipä hänen huolinut katua kauppojaan!

Ukko nauraa hihittää, niin että hänen pienet tihrusilmänsä kostuvat. Hän kuivailee niitä ja sopottaa sitten muutamia sanoja Doarie emäntänsä korvaan. Ja hetken perästä kannetaan pitopöytään muutamia pulloja harvinaista ulkomaan viiniä, jota Mikiforo on kesällä ostanut Suman satamassa käyneiltä Hollannin laivureilta. Harvoin näitä kalliita juomia tarjottiin säästäväisen Suman kauppamiehen pitopöydässä, mutta nyt on Mikiforo vanhus heittänyt syrjään kitsastelun ja kehoittelee vieraitaan maistelemaan hiottuihin laseihin kaadettua juomaa.

— Ka maistahan sinäkin, Jehki ystäväni, maistahan kerran tätä ihmeellistä ulkomaan juotavaa! pakisee hän silmiään räpytellen. — Ja sinä Hilippa, rakkaimman ystäväni uljas poika, anna maistua ukko Mikiforon kestityksen! Ka, Okahvi tyttäreni, kullannuppuseni, kaadahan täydempään tämän Hilipan lasi. Mitäpä tyhjästä aikamiehen maistella!

Okahvi ryhtyy täyttämään Hilipan lasia ja siinä hänen kätensä vavahtaa, niin että meni muutama pisara yli reunojenkin. Mutta Mikiforo vain pakisee nauraen, että nyt se oli niinkuin pitikin olla aikamiehen lasin!

Hilipan yritti hetkiseksi vallata entinen huimapäisyytensä. Lasia huulilleen kohottaessaan hän nauraen ilmoitti, että tämä se taisi ollakin hänen erojaisjuhlansa, viimeinen Vienan matkansa. Mutta kun ukko Mikiforo näkyi käsittävän hänen sanansa pelkäksi pilapuheeksi, ei Hilippa ruvennut sen pitemmälle pakisemaan erojaisistaan.

Hänen tuli kuin tulikin hiukan sääli soreata Okahvi neitoa. Mitäpä suotta pahoittamaan Okahvin ja hänen taattonsa mieltä, tottapa aikanaan saisivat tietää, että olivat kuin olivatkin pitäneet hänelle erojaiskestejä!

Vähän myöhemmin sopuisa juhla kuitenkin häiriytyi toisella tavalla. Huoneeseen ilmestyi kaksi kutsumatonta vierasta, jotka näkyivät olevan ukko Mikiforon vanhoja tuttavia. Toinen tulijoista oli Solokoin monasterin munkkiveljiä, toinen rotevakasvuinen maallikko, kooltaan hyvinkin Hilipan pituinen ja muutenkin oli miehessä paljon Hilippaa muistuttavaa. Sama huoleton reippaus käytöksessä, sama ylimielinen välähdys katseessa, mutta tämän lisäksi oli miehen näössä jotakin ylen väkivaltaista, melkein eläimellistä, jota Hilipassa ei ollut.

Nähdessään runsasantimisen pitopöydän remahti tämä häikäilemätön tulokas kovaääniseen nauruun ja pakisi tuttavallisesti:

— Ka parahiksi jouduimme pitopöytään! Ja kun me kuljemme, kuljemme majapaikasta toiseen eikä tarjota kurkun kostukkeeksi mitään muuta kuin pelkkää olutta, vetistä latkua. Jopas nyt jouduimme paremmille juotaville, jo vilahti näkyviin oikea ulkomaan viini!

Ukko Mikiforo kehoitti uusia tulokkaita istumaan samaan pöytään. Hiukan kursaillen ja moneen kertaan silmänsä ristien noudatti luostariveli kehoitusta, mutta häikäilemätön maallikko ei kursaillut liikoja, rehevästi hän työntyi pöytään vastapäätä Hilippaa ja otti melkein tempaisten Okahvin täyttämän lasin kumoten sen kurkkuunsa yhdellä heitolla.

— Ääh, jopa olikin oikeata maisteltavaa! ja irvistäen mielihyvästä hän taputti häikäilemättä Okahvia poskelle kiitellen ja kehuen meluisasti tämän soreata muotoa.

Okahvi häpesi mokomaa häikäilemättömyyttä eikä Hilippakaan pitänyt vieraan tunkeilusta. Tuo mies oli kuin hänen oma irvikuvansa, hiukan kieroon mennyt irvikuvansa ja tämä vaikutelma nostatti Hilipassa oitis jyrkän vastenmielisyyden tulokasta kohtaan. Mutta vieras tarkasteli häntä kursailematta ja virkahti:

— Sinäpä lienetkin se miekkonen, jota etsimme… Hilippa Vanninen
Pielisen pokostalta… Ruotsin Karjalasta?

— Ja minä olen Timo Karppanen… Karpov tuolta Kemin puolesta! »Villiksi Timoksi» kuuluvat haukkuvan minua selkäni takana, vaan eivätpä uskalla tullakaan sanomaan tuota minulle vasten silmiä!

Hän päästi meluisan naurun ja sitten hän rupesi selvittämään varsinaista asiaansa. Hän kertoi olleensa kauppamatkoilla Moskovan puolessa ja siellä oli pakistu kummia kuulumisia: Suuri sota oli tulossa, uusi vainon aika lähenemässä! Ruotsin röyhkeä kuningas oli mennyt sotaretkelle Puolan maahan vieden kaikki asekuntoiset miehensä mukanaan, ja siitäpä oli nyt Moskovan oikeauskoinen tsaari saanut hyvän ajatuksen… mieli valloittaa takaisin menetetyn Karjalan. Hissukseen, syvässä salaisuudessa tehtiin valmisteluja, vaan kevään joutuessa, vesien auetessa alkaisi oikea lemmon leikki. Silloin tsaari itse hyökkäisi etelässä Karjalan kaupunkia, Käkisalmea valloittamaan, ja ehkäpä veisi yksin tein mainion Viipurin linnankin Ruotsin kuninkaalta. Ja täältä Vienan puolesta pitäisi toimittaa apua Pielisen Karjalaan, ehkä tännekin tulisi vähän tsaarin väkeä ja joukon jatkoksi pantaisiin mies talosta Vienan veikkoja, urhoja uljaita ja pelottomia!

Sitä olivat he nyt kiertämässä, markkinaveikoille toimittamassa, jotta tiedettäisiin kevään joutuessa olla valmiina lähtöön. Ja tämä luostariveli voisi todistaa, että oikein hän oli pakissut asiansa, ei ollut lasketellut mitään liikoja.

Ja liukas luostariveli toisti taitavasti, minkä Timo oli jo selvittänyt. Ja siihen hän vielä lisäsi Hilipan puoleen kääntyen, että Pielisen pokostalta tarvittaisiin nyt aluksi vain yksi luotettava mies, joka lupautuisi tarpeen tullen oppaaksi ja tulisi sitten keväämpänä tänne Vienaan retken loppuvalmisteluihin. Niin perin huokealla hinnalla saisivat vapautuksen nykyisin Ruotsin raskaan ikeen alla huokaavat Karjalan ristiveljet, ja se kirottu kaupunki, jonka ruotsit olivat perustaneet Pielisen Karjalaan, Lieksan vanhaan karjalaiskylään, se hävitettäisiin maan tasalle… pyyhkäistäisiin olemattomiin!

— Ja sinut, Hilippa Vannisen, sinut me olemme valinneet opastajaksi! iskee nyt villi Timo häikäilemättä, aivan kuin itsestään luonnollisena asiana. — Olemme kuulleet sinusta paljon hyvää monilta Vienan veikoilta… kuulut jo tehneen monta mainiota kepposta Ruotsin valloille ja siitä tiedämme sinun olevan oikean brihan meitä opastamaan!

Syvä äänettömyys seurasi näitä luostariveljen ja villin Timon selityksiä. Nyt oli ilmeistä, että sotahuhut eivät olleetkaan vallan tuulesta temmattuja, koskapa Solokoin monasterista kerran oli lähetetty mies niitä levittämään. Tämä varmuus hätkähdytti kaikkia huoneessa olijoita ja varsinkin Pankajärven miehiä se hätkähdytti. He olivat sentään Ruotsin kuninkaan omia, ja vaikka he eivät liikoja rakastaneetkaan ruotsien valtaa, niin oli joka tapauksessa ylen arveluttavaa lähteä ilman muuta antamaan kannatustaan villin Timon huimapäisille suunnitelmille.

Vanha ja varovainen Jehki Mauronen kääntelehti levottomana penkillään ja pahastunut oli ukko Mikiforokin, aika lailla pahastunut, kun tultiin juuri hänen kattonsa alle pitämään suukopua näistä ylen arveluttavista suunnitelmista.

Hilippa istui vaiti, tuima ja päättäväinen ilme kasvoillaan. Ja kun ei kukaan toinenkaan pakissut halaistua sanaa, katkaisi villi Timo jälleen raskaan äänettömyyden. Naurahti ja virkkoi hiukan ivallisesti:

— Ka pelästyittekö, miehet miekkoset? Ja sinäkin, nuori Hilippa, ylen uljaaksi hoettu briha… eikös olekaan sinussa miestä tulemaan opastajaksi?

Hilippaa säpsähdyttivät nämä sanat ja hänen silmissään iski salama, pahaenteinen välähdys. Hän oli kyllä jo selvillä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Hän oli heti ollut selvillä, että hänen pitäisi pysyä sillä puolella, jonne Brita kuului, sillä Brita ei konsanaan antaisi siunaustaan maankavaltajan toimille. Kosto herra Henrikille… Brahean porvareille… kaikki sai jäädä pois mielestä! Hän ei voinut toimia kuin yhdellä tavalla, mutta hän ei halunnut sentään ruveta haastamaan riitaa ja vastasi vältellen:

— Mitäpä teette vielä opastajalla! Jos milloin vainomatkastanne tosi tulee, ka vasta silloin aika lähteä etsimään oppaita ja apumiehiä!

— Jänistämään rupesi… pelkää kuin pelkääkin Ruotsin valtojen rangaistusta! ilkastelee villi Timo. — Luulimme löytävämme uljaan brihan, vaan lammaspa olikin! Luulimme löytävämme Karjalan ristirahvaan asian puoltajan, vaan taitaapa ollakin tämä miekkonen Ruotsin valtojen kätyri!

Vanha Mikiforo yritti hillitä villin Timon herjaustulvaa, mutta se oli jo myöhäistä. Kohtalokkaat sanat olivat lausutut, Hilippa hyppäsi paikaltaan, ja ennen kuin villi Timo ennätti mihinkään, lensi hän jo Hilipan peloittavan nyrkiniskun satuttamana ovensuusoppea kohden. Hilippa seisoi valmiina ottaakseen vastustajansa toistamiseen käsilleen ja julisti lujalla äänellä:

— Pakise mitä pakiset, herjakieli, en tule sinun johtamasi joukon opastajaksi! Itse tietänen, olenko kenenkään kätyri, vaan joukkosi opastajaksi en tule! Tavoitat minut ruotsien puolelta, jos yrität Pielisen pokostalle tekemään tihutöitäsi!

Villi Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta luostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään ristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan mukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti. Verta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle singoten hän poistui huoneesta.

Doarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie ei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot olivat valahtaneet liidun valkoisiksi.

Hilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin ohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään pakisten huolettomasti:

— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei mitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!

Ukko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen mielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat tyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja kaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa karmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet katseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että tämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys kaikkiin maailman tuuliin.

Ukko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat olivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi kulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.

XIII.

Herra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali Pentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen suojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän seisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan, jotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään vakoilumatkalla.

Nuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin herra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän entinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä ja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin vetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian seikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi jaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen hänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin malttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja hampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin täytyikin kuunnella kärsivällisesti.

Ja Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään lipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen siirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta ahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin. »Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän niillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli hän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään toisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie vetää.

Ja Pankajärven salolle oli tie vetänyt, suoraan sinne Vannilan niemelle… sinne salasaksojen pääpesään. Oikein markkinoita siellä näytettiin pitävän, niin turkasesti tulla jonotti ahkioita vetäviä miehiä joka ilmansuunnalta ja sinne kaikki työntyivät samaan iloon.

Kaksi kokonaista päivää hän oli tarkannut tuota meininkiä oman autiopaikkansa puolelta ja koko ajan oli liikennettä jatkunut. Jo sinne hiihtelikin mies poikineen ja tyhjiltään takaisin palasivat… sinne jäivät riistakuormat karjalaisveijarien kätköihin!

Hän oli silloin itsekseen aprikoinut, että eiköhän tästä pitäisi viedä tietoa Lieksaankin, jotta jos hyvinkin herrat huomaisivat tässä meiningissä vähän oikaisemisen tai muun ojentamisen sijaa… jotta jos hyvinkin nämä Pankajärven markkinat olisivat selkeän Ruotsin lain kiertämistä. Ja niin oli hän tullut tänne, hiihtänyt suoraa päätä metsien halki, kotonaankaan välillä käymättä, jotta asia ei näet liiaksi vanhenisi!

Niin, siinä oli hänen kertomuksensa, vihdoinkin hän pääsi loppuun. Herra Henrikki hyppäsi jälleen jaloilleen, harppaili kiihtyneenä edestakaisin huoneessaan ja pauhasi:

— Hyvin tehty, kun hiihdit suoraan tänne! Mainiosti tehty, ja tämä tekosi kyllä palkitaan sinulle, palkitaan runsaalla kädellä!

— Mitäpä näistä nyt… palkinnoista tai muista, lavertaa liukas vakoilija. — Sitähän minä vain, jotta selkeä Ruotsin laki tulisi voimaan!

— Ruotsin laki tulee kyllä voimaan, tulee piru vie voimaan! jylisee herra Henrikki raivosta kuohuen.

Ja häntä säestää viskaali Pentin kuiva rätiseminen. Molemmat nuo miehet olivat nyt syttyneet tuleen, kuiva katajapehko ja möyryävä tulivuori… rätisevä rakki ja ärjyvä peto. Heidän liukas vakoilijansa oli kerrankin tuonut hyvän viestin, ja nyt oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan matkaa Pankajärven salolle.

Totta puhuen oli herra Henrikki suunnitellut tuollaista matkaa jo markkinoista lähtien. Hän oli ollut vakuutettu, että markkinoilta kadonnut metsänvilja löytäisi ennemmin tai myöhemmin tiensä Pankajärven salolle, karjalaisten kätköihin ja hän oli himoinnut lähteä noita kätköjä hiukan penkomaan, kun hänellä nyt oli voimaa selkänojanaan ja kun hänellä oli valtuudetkin Kajaanista, laajat valtuudet.

Niin, hän oli jo hiukan valmistellut tuollaista matkaa, mutta nyt oli kiirehdittävä. Tällaista hän ei sentään olisi odottanut… että Pankajärven miehet rupeaisivat pitämään omia riistamarkkinoitaan. Tämä meni jo yli kaikkien rajojen ja jollei nyt lähdetty Pankajärvelle, niin sitten ei lähdetty milloinkaan!

Jo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja sitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii kuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään, satuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean porvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat lähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä mukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen kaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo uusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra Henrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.

Jyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun ja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä, kaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi viedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen uudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit vielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin kaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen järjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt säälimättä voimaan!

Britakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan luutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne oltiin lähdössä.

No, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka tulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut, että se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui perin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa jo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa Hilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin sopimaton.

Niin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi ennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa viipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat myös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut kysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet huolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen Lauri papinkin… isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!

Nyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt toivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta isäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se tehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven salolle särkemään hänen suunnitelmiaan… ei saanut lähteä!

Brita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän oli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma etominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein hän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.

Brita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli sen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi elävänsä äitiyden ensi asteita… hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle! Tämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja ennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä… koko hänen olentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus antoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan asia… kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla sinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon ja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja kaikkien karjalaisten asian puolesta.

No, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä virkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo vapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän kulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.

Huoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori kreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari Mooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli, liukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista sotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti yhtenään syökärin kuiva rätiseminen.

Brita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita oli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki suuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä örisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt mistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta… juuri tästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!

Ei, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella häntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle kahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän sanottavansa kaikkien kuullen… totta kai täällä virkahuoneessa sai jokainen toimittaa asiansa!

Ja niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli, eikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia ihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki vihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu ja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois Nurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet häikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi väkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut käräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan ylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että täällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta ahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan valtakunnan vihollisia!

Näin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä, mutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin ja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien oudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon, perin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet kyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä melkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko tälle mielettömälle yritykselle.

Vain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän räsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä edestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:

‒ Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi ja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on tapahtunut viime aikoina?

Sinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten ahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut karjalaiset tekevät ympärilläsi!

— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen. — Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet… tiedän kaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä viskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko ajatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko sinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko kukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin lain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja kuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin lakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden sijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä, että karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä… luotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin niistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!

Outoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset sentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta herra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti apinan tavoin:

— Vai luopuisivat karjalaiset sovinnolla rikoksistaan… salasaksoina kulkemasta. Ei muuta kuin hiukan lempeyttä ja metisiä sanoja… hiukan pään silitystä ja kaikki olisi hyvin! Tosin saattaisivat nämä Brahean kiusatut porvarit siinä karjalaisten lepyttelyaikana kuolla nälkään, vaan väliäkös näistä mokomista… kunhan ei vain salasaksoihin käytäisi käsiksi liian kovakouraisesti!

— Te nauratte minulle, ja Britan ääni vapisi suuttumuksesta, — te nauratte tietysti minun sanoilleni, kun vihanne on teidät sokaissut! Vaan minäpä tunnen näitä asioita paremmin kuin luulettekaan! Minä tiedän varmasti, että sovinnolla saadaan karjalaiset jättämään rauhaan nämä Brahean porvarit… minä tiedän jo ainakin yhden Pankajärven miehen olevan valmiina sovintoon… olevan valmiina luopumaan entisyydestään!

— Ja kuka on se pankajärveläinen? kyseli herra Henrikki ivanaurunsa lomassa. — Eihän vain liene itse se suurin veijari… nuori Vanninen… itse pääpukari?

Herra Henrikki oli yhtäkkiä lakannut nauramasta ja katseli tytärtään tiukasti, tutkivasti, aivan kuin hänen aivoissaan olisi häilähtänyt jokin epäluulo, selittämätön ja äkillinen epäluulo.

Brita ei ollut aikonut mennä näin pitkälle, mutta nyt hän huomasi jo peräytymisen myöhäiseksi, ja silloin nousi hänen uhmansa. Hän kesti hämmentymättä isänsä tiukan tarkastelun ja sanoi hiljaa, mutta vavahtamatta:

— Se mies on juuri Hilippa Vanninen! Hän aikoo jättää kaupoilla kulkemisen ja ruveta uudisviljelijäksi kotikyläänsä. Sinä, isä, et tietysti usko tätä, mutta sinä voisit päästä siitä vakuutetuksi, jos edes vähäksi aikaa unohtaisit sokean vimmasi ja tiedustaisit Hilipan tekoja ja aikeita niiltä, jotka tuntevat tämän asian!

Huoneeseen oli tullut hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus. Syökäri haukkoi henkeään ja toiset huoneessa olijat melkein vapisivat peläten lähenevää räjähdystä. Herra Henrikki tarkasteli tytärtään aivan kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän meni aivan Britan eteen ja virkahti tutkivasti:

— Brita, sinä puhut kummia asioita… sangen ihmeellisiä asioita. Sinä sanot Pankajärven pahimman veijarin aikovan luopua salasaksan ammatista ja sanot minunkin voivan päästä tästä vakuutetuksi! Ja kuka sitten voi vakuuttaa minulle tämän asian… keneltä minun pitäisi mennä kysymään tämän nuoren karjalaisen aikeista?

— Mene Nurmekseen ja kysy Lauri papilta! sanoo Brita häkeltymättä. — Hilippa Vanninen on puhunut hänelle aikeistaan, kysynyt häneltä neuvoa… luvannut kääntyä meikäläisten uskoon… luterilaiseksi. Kaiken saat tietää Lauri papilta… hän luottaa nuoren Vannisen aikeisiin… on antanut hänelle kirjojakin!

— Ja häneltäkö… Lauri papiltako sinä, Brita tyttäreni, olet saanut tietää nuoren Vannisen aikeista? Onko pastori Lars Laurentii kertonut sinulle tästä asiasta?

— Ei, isä rakas, pastori Lars Laurentii ei ole sitä minulle kertonut! kuuluu Britan huulilta.

Ensi kerran Brita nyt vavahti isänsä kysymystä ja isänsä tutkivaa katsetta. Hän painoi katseensa alas ja sopersi hiljaa, tuskin kuuluvasti:

— Hilippa Vanninen itse on kertonut minulle aikeistaan… en ole tarvinnut kysyä niistä keneltäkään toiselta!

— Vai niin… Hilippa Vanninen itse on kertonut sinulle aikeistaan!
Sinä siis olet tavannut tuon miehen … tunnet tuon nuoren karjalaisen?

— Täällä Lieksassa! Tiedäthän, isä rakas… minä en ole ollut missään muualla… täällä minä olen hänet siis tavannut!

Miesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki jatkoi kyselyään.

— Kävi… hän tuli tapaamaan minua… samana yönä, kun te vaanitte hänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla… ei ainoakaan Pankajärven miehistä ollut markkinoilla… Hilippa Vanninen oli sen saanut aikaan! Hän yksinään tuli… hiihti minua tapaamaan ja silloin hän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona… näytti minulle Lauri papilta saamiaan kirjoja!

Tämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki kyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta häkeltämättä ja selvinä.

Brita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi isänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon tarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja pysähtyi jälleen tyttärensä eteen.

— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa Vannisen… minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin kuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua kaupoilla kulkemisesta… jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja minä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa… tiedän sen varmasti!

Nyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti, suorastaan räjähti.

— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun tyttäreni… minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista kanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee vuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona… panee kumpaisenkin pään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia… vannoo valoja! Ja samaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa … hän uskottelee jättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle omat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni, toinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin… uskovat järkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!

Hän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit seinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja hyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.

— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli nyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja kenties sinäkin, Brita tyttäreni… kenties sinäkin olet vannonut hänelle valoja … tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?

Sanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita vastasi vavahtamatta:

— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen… olen luvannut häntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!

Britan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne värjäytyivät hiusmartoa myöten.

— Tiedäthän isä… mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen nytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä… mitä nainen tarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!

Ja seisoessaan siinä tyrmistyneen isänsä edessä sai Brita äkkiä uhkamielisyyden puuskan. Hän toisti varmalla ja lujalla äänellä:

— Minä olen Hilipan oma… jumalan ja ihmisten edessä! Ja nyt, isä rakas, mene, jos voit, Pankajärven salolle! Mene vainoamaan oman tyttäresi tulevan lapsen isää ja hänen sukuaan… omaa sukuasi!

Hetkisen seisoi herra Henrikki hiljaa, aivan kuin lamautuneena, tuon tyrmistyttävän tiedon masentamana. Mutta sitten hän jälleen räjähti:

Hänen vetistävät silmänsä välähtivät villisti. Yhtäkkiä hän hyppäsi seinävierelle ja sivalsi naulakolta ruoskansa… tuon saman ruoskan, jolla hän oli niin monasti kurittanut karjalaisia. Ruoska vongahti ilmassa … herra Henrikki löi tytärtään… löi suoraan kasvoihin, niin kuin hänen tapansa oli lyödä kaikkia.

Brita ei tehnyt pienintäkään elettä iskun väistämiseksi. Hän otti sen vastaan uhmaten ja koetti vielä iskun saatuaankin pysytellä jaloillaan, mutta horjahti ja lyyhistyi polvilleen.

Huoneen toiselta ovelta kuului parahdus. Siellä seisoi Britan äiti,
Helga rouva. Herra Henrikki jyrähti hänelle:

— Sinua ei täällä tarvita! Minä kuritan vain porttoa … karjalaisveijarin jalkavaimoa!

Hän yritti iskeä toistamiseen, mutta silloin hyppäsi nuori luutnantti Marcus kiinni hänen käsivarteensa. Herra Henrikki malttoi mielensä ja läähätti:

— Olet oikeassa, luutnantti Marcus! Porttojakin pitää välistä kohdella hiukan hellävaroen… varsinkin silloin, kun he ovat siunatussa tilassa… siunatussa tilassa! Hahhahhaa!

Hän viskasi ruoskansa lattialle ja nauroi mieletöntä naurua. Hän juoksenteli, törmäili huoneessa mihin sattui, ja yhä uudestaan purkautui kammottava hohotus hänen kurkustaan. Vihdoin hän pysähtyi tyttärensä eteen ja kohotti hänet lujalla otteella jaloilleen.

— Kuule, portto, mitä minulla on sanomista! jylisi hänen äänensä. — Sinä et ole enää minun tyttäreni, sinä olet tästä päivästä alkaen vankina tässä talossa! Jyrki seppä saa takoa rautaristikot sinun neitsytpirttisi… sinun porttopahnasi ovien ja akkunoiden eteen! Sinun rakastettusi… sinun karjalaiskelmisi tuodaan kahleissa tänne ja hän saa raippoja… ensin raippoja kaakinpuussa ja sitten hänet teloitetaan sinun nähtesi! Ja sinut hylkiön minä naitan halvimmalle rengilleni… jos kukaan enää sinusta huolii!

— Mitäpä nyt rengeille kauppaamaan… tottahan Brita neito kelpaa vielä paremmillekin! kuului äkkiä miesten joukosta.

Puhuja oli porvari Mooses, piintynyt saituri ja leskimies. Kömpelön karhun tavoin hän kompuroi penkiltä jaloilleen ja toisteli, leveä suu metisenä:

— Kuka nyt välittäisi noin vähäisestä erehdyksestä… mokomasta rikkeestä! Minäkin korjaan Brita neidon, jos ei ilmesty tämän veiterämpää kosijaa!

— Porvari Mooses, sinä olet liian hyvä häntä korjaamaan! ärisee herra Henrikki. — Liian hyvä olet porttoa korjaamaan, mutta sinä saat hänet tinkimättä, jos mielesi tekee… vaikka heti Pankajärveltä palattua pidämme kihlajaiset!

Luutnantti Marcusta alkoi inhoittaa tämä kaupanteko. Hän heitti halveksivan silmäyksen porvari Moosekseen, sitten hän astui päättäväisesti Brita neidon luo ja tarjoutui saattamaan hänet omaan neitsytpirttiinsä.

Brita antoi viedä itsensä vastustelematta. Luutnantti Marcuksen taluttamana hän laahusti horjuen pihamaan yli. Pakkasviima viilsi kirpeästi hänen ruoskan runtelemia kasvojaan, joista verta virtasi noronaan. Mutta Brita ei tuntenut mitään kipua, hän oli turtunut, kokonaan turtunut ja tylsistynyt. Hänen äskeinen uhmansa oli hävinnyt, nöyränä kuin lammas hän kulki taluttajansa rinnalla.

Heti tämän jälkeen lähti herra Henrikin johtama joukko matkalle. Saunan luona painui pitkä ratsumies- ja rekijono leveän Lieksanjoen, jäälle ja niin lähdettiin samoamaan jokea ylös Pankakoskelle päin.

Herra Henrikin ja syökärin kuomireen pohjalla kalisi suuri röykkiö kahleita. Virkku hepo säpsähteli niiden ilkeätä ääntä.

Luutnantti Marcus ratsasti joukkonsa etunenässä. Ja hänkin tunsi sydämeensä kiteytyvän vihan tuota tunnotonta karjalaisveijaria kohtaan, joka oli vietellyt Brita neidon. Säälimättä hän auttaisi tuon miehen saattamista kaakinpuuhun!

Ja Brita neidon korjaisi hän! Vieteltynäkin oli Brita liian hyvä porvari Moosekselle… mokomalle karhulle!

XIV.

Hilippa ja hänen toverinsa tapasivat rajalla olevan Ohtavaaran salopirtin täynnä pakolaisia. Siellä olivat Hilipan maammo, surujen murtama Paraske muori, ja Arhipan nainen Palagea lapsineen, ja vielä Simanankin emäntä Mateli molempine tyttärineen. Ja pakolaisjoukon ainoana miehisenä turvana oli Simanan keskenkasvuinen paimenpoika.

Näiltä saivat kaukomatkaiset kuulla järkyttävän kuvauksen ruotsien vierailusta kotikylässään. Hävitys oli käynyt Pankajärvellä, ruotsien ankara laki oli siellä nyt pantu säälimättä voimaan. Jokaisesta talosta oli viety kotona olevia miehiä Lieksan vankityrmään, joka talossa oli pengottu kaikki paikat ylösalaisin ja saatettu kotiin jätetyt eläjätkin kauhun valtaan.

Ja Vannilan vanha sukutalo, Hilipan kotitalo oli hävitetty maan tasalle. Sieltä oli viety vankilaan itse talon isäntä Kauro vanhus ja Kauron veli Ignoi vaari ja Hilipan vanhin veli Arhippa. Ja perheen kuopus, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen oli keihästetty hengettömäksi. Ja uljas kartano oli poltettu, niin tarkoin oli poltettu, että vain talon vanha kalmariihi jäi kyhjöttämään sinne pihametsikön laitaan. Eivät viitsineet kai sitä vanhaa lahoa sytytellä.

Muut kylän talot oli kyllä jätetty polttamatta. Niin oli jätetty Simanankin uusi pirtti, mutta kun Simana itse oli viety vankilaan, niin tänne oli Mateli emäntäkin häätynyt tyttärineen ja paimenpoikineen. Siellä heidän naapurinaan oli näet jälleen nyt ruotsi, se samainen kavala ruotsi, herra Henrikin ja syökärin suojatti, ja turvattomalta oli Matelista tuntunut jäädä mokoman naapuriksi.

Nämä uutiset nostattivat matkalaisten tien pystyyn. Jäätiin yön ajaksi pakolaispirttiin ja niin saatiin kuulla lisää, lähempiä yksityiskohtia ruotsien mellastuksesta.

Simanan kotitalossa oli tulijat ensiksi huomattu. Jo kaukaa Pankajärven jäältä oli nähty lähenevien ratsujen ravaaminen, ja silloin oli Simana kiireen kaupalla lähettänyt paimenpojan lennättämään sanaa Kauron kotitaloon, jotta tietäisivät sielläkin olla varuillaan.

Kauro vanhus olikin viipymättä koonnut koko perheensä pihamaalle tulijoita odottamaan, mutta silloin muistettiin siinä hälinässä, että talossa oli vielä säilössä vähäinen määrä metsännahkoja. Niitä olivat Ilomantsin pokostan miehet tuoneet markkinamiesten lähdön jälkeen, ja vaikka Kauro ei mitenkään tahtonut enää ottaa niitä vastaan, niin puoliväkisin olivat jättäneet taloon.

Lari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä ahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita, mutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän ahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.

Sinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin polttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.

— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyy
Hilippa matalalla äänellä.

— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää Arhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni musta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan maksaneensa vanhoja velkojaan.

— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti… herra Henrikin käskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.

Ja edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään teljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt eläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin salvannut sintsin ovea.

Eivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo raukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset poltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat ajaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.

Vielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen pyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän ikivanhan pyhätön.

Ja niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän toisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä kylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä, eikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit vihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia elinkeinojaan.

Hän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen Pankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla olevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista kolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä muutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään vapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja silloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!

Tämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä ollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus oli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut hyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat olivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset terveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat toisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.

Eipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin. Neuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä kotikylään vakoilumatkalle.

Mieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä omaisia… vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo tietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä Ohtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty aivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.

Varovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se mokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai heidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään viestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin jätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi ja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen, painumaan Pankajärven kylää kohden.

Näin oli nyt mentävä kotiin… niin kuin vihollismaassa liikkuvien vakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa pysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon tai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä metsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.

Hitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän ennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään korpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään valmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain kuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä, ja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.

Jalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa sompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi, niin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.

Näin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa ovela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko lähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien oikeuden käsiin.

Jehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin istuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit jättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun veljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.

Tuota nyt aprikoi Jehki vanhus, että vapauttaisiko herra Henrikki edes toisen hänen pojistaan, jos hän itse menisi vapaaehtoisesti vankilaan. Nuori ja roteva mies olisi aina hyötyisämpi taloa hoitamaan kuin hän, vanha ukkeli. Hänen aikansa oli pian ohi ja ohi oli nähtävästi tämä kaupoilla kulkeminenkin, ja niinpä saisi ruotsien oikeus hänet kernaasti pitää ja tuomita. Vaan entäpä jos ei vapautettaisikaan nuorempaa miestä hänen mentyään, jos herra Henrikki söisikin sanansa, pitäisi sekä hänet itsensä että hänen molemmat poikansa?

Siinä oli aprikoimista. Jehki vanhus hidastelee matkaansa, viettää yhden yön ja vielä toisenkin yön taivasalla… kiertelee kotikylänsä lähettyvillä eikä voi päästä lopulliseen ratkaisuun.

Hilippa ja hänen Riiko serkkunsa lähtivät Ohtavaarasta kaikkein viimeisinä. Heillä on ahkiossaan kelohongasta koverrettu ruumisarkku, jonka he ovat tehneet Hilipan Lari veikon varalta. Naisilta oli pakomatkalle lähtiessä jäänyt Lari raiska hautaamatta, mutta nyt aikoivat serkukset panna hänet maan poveen, Vannilan niemen vanhaan kalmistoon.

Hiihdellessään muistelee Hilippa pakolaisten kuvauksia ruotsien mellastuksesta kotikylässään ja hän vertailee herra Henrikin vierailua moniin karjalaisten elinmailla aikaisemmin tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin. Olihan ennenkin samanlaista hävitystä tehty pokostan syrjäkulmilla, kenties pahempaakin. Oli poltettu useampiakin karjalaistaloja samalla kertaa ja teurastettu kokonaisia perhekuntia, mutta erotus oli siinä, että nyt oli hävitys tapahtunut Ruotsin lain nimessä.

No, hän tunsi kyllä herra Henrikin rajun luonteen ja hän tiesi senkin, että Brahean porvarit ja monet muutkin olivat yllyttämällä yllyttäneet herra Henrikkiä näihin väkivaltaisuuksiin. Mokomia apureja hänellä oli ollutkin matkassaan… musta ruotsi ja kenties toisiakin samanlaisia. Ei voinut moiselta joukkiolta odottaa mitään lempeyttä, vaan yhtäkaikki tuntuu Hilipasta siltä, kuin olisi herra Henrikin raivoa ollut kiihoittamassa jokin aivan erikoinen yllyke, ja Hilippa luulee arvaavansa, mikä tämä yllyke oli ollut. Kun ei vain herra Henrikki olisi saanut jotakin vihiä hänen ja Britan tapaamisista ja siitä vimmastuneena oli sitten lähtenyt Pankajärvelle hävitystä tekemään. Brita oli uskonut, että pahin rajuilma lykkäytyisi hiukan tuonnemmaksi, mutta nyt se olikin puhjennut ennen aikojaan ja aivan yllättävän rajuna. Koko heidän kotikylänsä oli saanut kärsiä ja tietysti hänen kotitalonsa kaikkein raskaimmin.

Ja jos hänen aavistelunsa olivat oikeat, niin Brita armaskin saisi nyt kärsiä taattonsa koston vimmasta. Brita oli siellä ypöyksinään, ei ketään auttajaa ja rohkaisijaa rinnallaan, ei ainoata ystävää, joka olisi häntä tukenut taistelussaan. No, Britan uskollisuutta hän ei yhtään epäillyt, ja olipa Brita uljaskin… sai taattonsa raivota miten hyvänsä eikä Brita peräytyisi askeltakaan hänelle antamastaan lupauksesta.

Yhtäkaikki Hilippa on enemmän huolissaan Britan kohtalosta kuin konsanaan omastaan. Brita kärsi hänen vuokseen ja hänen täytyisi nopeasti joutua huojentamaan Britan raskasta taakkaa, hänen täytyi kuin täytyikin viipymättä päästä yhteyteen Britan kanssa. Jollei keksitty mitään muuta keinoa, niin lähtisi hän jälleen Lieksaan Britaa tapaamaan. Se matka oli nykyoloissa kenties hiukan vaarallinen ja ehkä hän yrittäisikin ensin muuta. Joka tapauksessa se oli viimeinen ja kaikkein varmin tie eikä Hilippa pahoin epäröinyt tällekään tielle lähtemistä!

He hiihtelevät hiljakseen, varovasti. Hilippa antoi Riiko serkkunsa ohjata matkantekoa ja Riiko ehdottaa, että he yöpyisivät kotikylänsä lähettyville metsään. Hilipan mielestä tämä on turhaa varovaisuutta, he saattaisivat yhtä hyvin hiihtää kotikylään yötä viettämään, mutta hän taipuu Riikon ehdotukseen.

He nukkuvat korvessa nuotion äärellä. Tai oikeammin sanoen he lojuvat havuvuoteillaan ja tarinoivat ja Riiko kyselee Hilipalta, vieläkö tämä muisti sitä iltaa… siellä Suman Mikiforo Sernin vieraspirtissä ja niitä Vienan mailla liikkuneita sotahuhuja?

Tosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin paljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista … unohtuneet olivat mokomat juorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia, ylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.

Mutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset. Hän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä asioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja nyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja, hänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta, että saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään olisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena eläminen.

Hilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo nuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi tehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka oli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.

Seuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon raunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten vanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat vieneet Lari vainajan.

Siellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret eivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset ristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana veljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään jälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä juonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja täysikypsän miehen sisua.

Hilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja mieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime hetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään Laria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat löytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää kotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo lepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli Lari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla taattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut Arhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa… minun ja taaton… kaikkien puolesta!»

Riikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja virkahtaa nyt Hilipalle:

‒ Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! ‒ Eipä näytä siltä! hymähtää Hilippakin.

— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, — aika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi hiihtelemään Vienan maille… niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!

Nyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan serkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen jätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla asioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.

Sillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta rannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun kotitalonsa autiolle pihamaalle.

Siihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin peitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan satutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi esille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai käsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.

Hilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa niin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi sitten… tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän oli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko… oliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä… oman kotitalonsa raunioiden luota?

Todella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa hyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan ruotsin jättämä keihäs… tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä veri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin varmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs… tämä oman tekonsa muistuttaja… kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen muistuttaja… oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä löytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen jalkoihinsa!

Hilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta. Mitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin paljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä koitunut mitään siunausta… tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä. Parempi oli ajatella muuta!

Hän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle, jossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän istahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia Pankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun auringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria urpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi ahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet hänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat olleet täysin omissa oloissaan.

Tätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi teiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne olivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa tarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille kasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja paljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita niin elävästi hänen muistoonsa.

Ja Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin pitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin. Jo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan suunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in lautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja ehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä. Ja sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan kanssa.

Pian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja nousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti tasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen… Vie'in saloja kohden.

XV.

Hilippa olisi kyllä ennättänyt hyvin päiväsaikaan Vie'in kylään, mutta hän viivytteli tahallaan matkaansa. Kun Timo Issakaisen torppa sattui olemaan tien varressa, pistäysi hän siihen kuluttelemaan aikaansa.

Timolta sai Hilippa kuulla, että lautamies Olavi usein kävi Lieksassa ja tapasi tavallisesti näillä matkoillaan Brita neidonkin. Saattoi hyvinkin olla siellä lautamiehellä nytkin Brita neidon lähettämiä avustuksia ja Hilippa ehkä voisikin ohimennen niitä tiedustaa.

Hilippa lupasi sen tehdä varsin mielellään, hänestä tuntui kuin hän tätä Timon asiaa toimittaessaan jo joutuisi kosketuksiin itsensä Britan kanssa. Kyllä hän tiedustaisi Brita neidon lähettämiä avustuksia, hän toisikin ne takaisin palatessaan Timolle, jollei Brita neito vain lähettäisi ylettömän runsaasti hyvyyttä!

Pois lähtiessään huomasi Hilippa torpan pihamaalla kolme Timon puolikasvuista poikaa kelopuita pilkkomassa. Tästä hän sai ajatuksen pyytää yhtä näistä poikaisista maammonsa ja Arhipan naisen avuksi Ohtavaaran pakolaispirttiin.

— Ka minä lähden! julisti heti keskimmäinen, kirkassilmäinen Ohvo poikanen.

Toisetkin pojat olisivat lähteneet ylen mielellään, mutta sovittiin niin, että Ohvo saisi lähteä. Jos Hilippa paluumatkallaan poikkeaisi Timon torpalle, lähetettäisiin Ohvo hänen mukanaan, mutta jos Hilipan asiat vaatisivat hänen palaamaan toisia teitä, saisi Ohvo lähteä yksinään matkalle.

Hilippa antoi tästä lupauksesta Timolle kokonaisen hopeataalarin ja
Ohvo poikanenkin sai pienen, kirkkaan hopearahan.

— Se on sinulle pestirahaksi, pakisee Hilippa, — ja jos hyvin palvelet maammoani, palkitsen sen sinulle runsaalla kädellä!

Ohvo oli topakkaa poikaa ja lupasi kyllä toimittaa hyvin tehtävänsä. Hän sai niin tulisen lähtökiireen, että jätti siinä siunaamassa halkojen pilkkomisen veljiensä huoleksi. Hänen piti näet voidella suksiaan, varustaa itselleen matkareppu, ylen paljon hänellä oli tekemistä ja varustamista.

Vie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa, mutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja joutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli muista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi Hamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain talo.

Hilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren honkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku vieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän ympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta palan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen vuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi pöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:

Hän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja johdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi toiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.

Hilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen lautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt varsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän luuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin vierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli painavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies Olavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten parissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin heille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.

— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä ja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.

— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa lautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra Henrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella vasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee vielä ennättänyt tietoosi?

Ei, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että luuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut enää odottaa uusia tapahtumisia.

— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina? kysäisee hän jotenkin huolettomasti.

— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. — Henkipatoksi tai lainsuojattomaksi… se lienee jotenkin sama asia. Sinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun elävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin palkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa kymmenen riikintaalaria hopeassa!

Hilippa hätkähti. Tämä oli todellakin uutta. Herra Henrikki oli iskenyt toisen iskunsa, toisen kirveltävän iskunsa. Hänen henkensä oli kuulutettu kauppatavaraksi ja hänen suojaajansa saivat kavahtaa itseään.

Ja hän oli nyt lautamiehen katon alla, kreivillisen lautamiehen vieraana. Tämän miehen piti virkansa puolesta valvoa, että herra Henrikin kuulutusta noudatettiin. Hilippa alkoi ymmärtää, minkä vuoksi lautamies Olavin pirtissä oli niin kovin säikähdetty hänen saapumistaan, mutta lautamies Olavi kiirehti selittämään:

— Minä en sinua vangitse! Eikä minun talossani kukaan saa osoitella sinua sormellaan! Tästä kuulutuksesta tietämättä olet saapunut luokseni ja se riittää käyntisi puolustukseksi. Vaan käsittänet itsekin, että tuskinpa moni pokostan talonpoika tämän jälkeen uskaltanee antaa sinulle suojaa, ja hiukan hankalaa se on minullekin, kun elämme näin kylän keskellä!

— Ka, käsitän, hyvin käsitän vaikean asemasi! pakisee Hilippa hämillään. — En olisi tullut luoksesi, jos olisin tämän tietänyt.

— Mitäpä tuosta, kun olet tullut, niin olet nyt vieraanani. Minun sanaani totellaan omassa talossani, ja kun minä sanon, että tästä vierailusta on vaiettava, niin siitä vaietaan!

Hän kävelee kohentamaan päresoihtua ja sen valaistuksessa näki hänen voimakkaista, jyrkistä kasvonpiirteistään, että hän oli todella isäntä talossaan, tinkimätön isäntä. Henkipatoksi julistettu karjalaisystävänsäkin sai olla varma, että tämä mies ei puhunut kaksimielisyyksiä eikä vehkeillyt selän takana, vaan sanoi sanottavansa suoraan ja arkailematta.

Hilippa puolestaan tiesi nyt, ettei hänen tämän jälkeen enää sopinut turvautua lautamies Olavin apuun missään asiassa. Mutta kun hän kuuli lautamiehen puheesta tämän olleen edellisenä sunnuntaina Lieksassa, kysyi hän vielä taattonsa ja muiden vankina istuvien Pankajärven miesten kohtalosta.

— Toistaiseksi ei heille ole tapahtunut mitään, ilmoittaa lautamies Olavi. — Herra Henrikki palasi viime viikolla Kajaanista konventin vuosikokouksesta ja näyttää siltä kuin siellä olisi hiukan paheksuttukin hänen liian jyrkkiä toimenpiteitään. Minä luulen laamannin yrittävän sekaantua tähän asiaan… oli luvannut kevätpuoleen saapua itse tänne tutkimaan vangittujen karjalaisten rikoksia. Ei heillä siis tätä nykyä ole mitään pelättävää, ainoastaan sinut näyttävät konventin herrat jättäneen täydellisesti herra Henrikin kostolle alttiiksi. Ei ilman konventin lupaa herra Henrikki olisi uskaltanut kuuluttaa sinua lainsuojattomaksi.

Lautamies Olavi käveli jälleen kohentamaan pärettä ja Hilippa tarkasteli hänen toimiaan mieli täynnä apeata katkeruutta. Hänet oli heitetty yksin, yhteiskunnan ulkopuolelle ja tuokin mies, rehellinen ruotsi, kääntäisi hänelle tämän jälkeen selkänsä.

Hän mieli jo sanoa lautamies Olaville lyhyet hyvästit, mutta silloin hän muisti köyhän Timon asian ja muisti Britan. Ei, hän ei ollutkaan vielä yksin, olihan Brita sentään hänen puolellaan ja taitavasti sanansa sovittamalla hän saisi kuulla kenties hyvinkin tärkeitä viestejä Britan nykyisistä oloista ja toimista. Saatiinpa nähdä, ettei Brita ollut joutilaana, piti vain varovaisesti urkkia lautamies Olavilta hänen askelistaan.

Ja niin alkoi Hilippa urkkimisensa, kysäisi aluksi aivan kuin ohimennen, oliko lautamies Olavi ehkä käynyt herra Henrikin kotonakin?

— Kävin kyllä herra Henrikin kotonakin, kaikki pokostan lautamiehet oli kutsuttu sinne jumalanpalveluksen jälkeen. Herra Henrikki antoi meille tiukan määräyksen, että tuo sinua koskeva kuulutus olisi viipymättä tehtävä tiettäväksi jokaisessa pokostan kylässä… jokaisen lautamiehen omalla alueellaan.

No, Hilipan mielestä oli sivuasia mitä lisämääräyksiä herra Henrikki oli antanut, kerrassaan sivuasia oli tuo. Pääasia oli, että lautamies Olavi oli ollut Britan lähettyvillä, kenties puhellutkin Britan kanssa! Hän koettaa saada sanansa niin huolettomiksi kuin mahdollista, kertoo tulomatkalla tavanneensa Timo Issakaisen ja Timo raiska oli pyytänyt hänen kysymään, olisiko lautamiehellä mahdollisesti Brita neidolta mitään tuomisia. Vai eikö hän tällä kertaa ehkä sattunut näkemäänkään Brita neitoa?

— Näin kyllä Brita neitoakin, vaan mitään tuomisia ei hän lähettänyt
Timolle! ilmoittaa lautamies.

Lautamiehen suorasukainen vastaus murskasi olemattomiin Hilipan toiveet eikä hänessä olisi ollut miestä kyselemään mitään enempää.

— Ka eipä tuosta mitään, kun ei lähettänyt, niin ei lähettänyt! virkahtaa hän mieli apeana. — Kysyin vain ohimennen, kun Timo pyysi kysymään.

Jälleen hän aikoi ruveta tekemään lähtöä, mutta lautamies Olavi rupesi nyt itsestään kertomaan lisää käynnistään herra Henrikin kotona. Hän sanoi tervehtineensäkin Brita neitoa ja vaihtaneensa pari sanaa tämän kanssa. Ja oikeastaan hän oli odottanut, että Brita neito kutsuisi hänet kuten tavallisesti omaan neitsytpirttiinsä saamaan Timon perheelle lähetettäviä viemisiä, mutta Brita neito oli tällä kertaa näyttänyt kovin hajamieliseltä. Liekö ollut vähän sairaskin, vai liekö vain muuten mietiskellyt omia asioitaan ja niin oli mennyt menojaan pyytämättä häntä neitsytpirttiinsä, puhumatta hänelle sanaakaan Timon perheen viemisistä.

— Jos lieneekin Brita neidolla nykyjään muuta ajattelemista! virkahtaa hän lopuksi naurahtaen. — Kuuluu Brita neito pian menevän naimisiin, niin jos unohtunevat jo Timo raiskan aprakat pois hänen mielestään!

Hilipasta tuntui kuin olisi joku tarrannut häntä kuristamaan kurkusta. Henki salpautui, hänen piti moneen kertaan haukkoa ja yritellä, ennen kuin pääsi ensinkään ääneen. Vihdoin viimein kirposi hänen huuliltaan käheä kysymys:

— Kenen kanssa Brita neito menee naimisiin? Lautamies Olavi katsahti häneen kummissaan.

— Kenenkäkö kanssa Brita neito menee naimisiin? ja hän naurahteli hyväntahtoisesti Hilipan joutavalle uteliaisuudelle. — Kenenkäkö kanssa… eipä liene tällä pokostalla montakaan miestä, joille herra Henrikki antaisi tyttärensä. Nyt on kuitenkin ilmestynyt sopiva sulho ja tietenkin sekä isä että tytär ottavat hänet avosylin vastaan. Brita neito kuulutettiin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa!

Lautamies Olavi sanoi sanottavansa varmalla ja lujalla äänellä ja hänen sanansa kyllä tekivät vaikutuksensa. Hilippa lyyhistyi kokoon ja hänestä tuntui kuin valo olisi sammunut ja katto romahtanut hänen niskaansa. Vasta vähitellen hänen aistinsa tointuivat sen verran, että hän huomasi katon olevan paikallaan, päreen palavan pihdissä ja lautamies Olavin seisovan tanakasti jaloillaan ja niistävän karstaa tuosta ritisten ja pihisten palavasta soihdusta.

Hilippa ei kysellyt enää enempää, hän tiesi nyt tarpeeksi Britan askelista ja edesottamisista. Horjuen hän nousi jaloilleen ja ojensi kätensä talon isännälle.

Hänen äänensä oli äskeistäkin käheämpi, mutta hän voitti itsensä ja lisäsi vielä, omaa heikkouttaan uhmaten:

— Jää hyvästi, rehellinen ruotsi! Kiitän sinua entisestä ystävyydestäsi ja siitäkin hyvästä kiitän, kun olet sallinut henkipaton levähtää luonasi!

Hän työntyi jo pimeään porstuaan. Lautamies Olavista näytti kuin olisi menijä horjahdellut uupumuksesta. Ei, hänen omatuntonsa ei sallinut väsyneen matkamiehen lähteä tuolla tavoin pimeään ja pakkaseen. Oli vaikka kahdesti kuulutettu tuo mies henkipatoksi, hänen piti sittenkin olla ihminen. Kiireesti hän lähti ulos ja tapasi siellä Hilipan jo asettelemassa suksia jalkoihinsa. Hän meni Hilipan luo ja virkahti:

— Sanoit minua rehelliseksi ruotsiksi ja tuon nimen pidän kyllä mielelläni. Vaan rehellisen miehen nimeä kantavan pitää olla myöskin teoissaan rehellisen ja niinpä minä en voi lähettää sinua tuolla tavoin taipalelle. Lähde takaisin pirttiini, haukkaat siellä palan illallista ja nukahdat yösydämen ajan!

— Ei, en nyt välitä illallisesta ja nukahtamisesta! ja Hilipan sanoista kuului päättäväinen, jylhä kalskahdus. — En tunne nälkää, en tunne väsymystä ja sitäpaitsi… tämä yösydän lienee oikea aika henkipaton hiihdellä!

Rajusti hän potkaisi suksensa lähtöön ja lautamies Olavi näki hänen oikaisevan suoraan peltojen poikki kylän ulkolaidalta näkyvää metsänreunaa kohden. Hilippa ei siis nähtävästi aikonut poiketa kylän karjalaistaloihinkaan pyytämään ruokaa ja lepoa.

Täysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi hyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan asti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä karjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota miestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt sydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.

Ei lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta sekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä. Tuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan ahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies Olavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa. Ei, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä lekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen. Siellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti… siellä oli nyt hänenkin kotinsa!

Riiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo edellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt hän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!

Saatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo ounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään. Riiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta Hilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä päivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli kadonnut.

Riiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin viimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja väsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö: Lyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä, niin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia. Kasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa, partaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia. Hilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän näytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen piirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä kulmikkuutta.

Riikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan irvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa näköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko aivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:

— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla tavoittanut?

Hilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea kaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.

— Missäkö olen hiihdellyt… sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon missään!

Jälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti sitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain hiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt… tietämässä taattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli hiukan hiihdellyt huvikseen… suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!

Riiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien kohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea muuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt häntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen sairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt yön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi olevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi hiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!

— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei nälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa! Sain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita viestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi aikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja hiihtelin… hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan levähtänytkin… jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla ja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt. En muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä… mitäpä tuossa muistamistakaan… mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan maan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja oudoksua viipymistäni?

Riiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin tarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua toisen viipymistä.

— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis muuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin toimiin… elävien miesten toimiin!

Hänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen. Sitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt enää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa, koleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin askelin serkkumiehensä edellä riihen luo.

Siellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat hänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon ja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan lähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.

Ripeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja panivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat polvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat suutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai tyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.

He seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen
Jehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.

— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan itseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta pääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin mitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin hautaan, niin vaikka minut teloittaisikin… ei tulisi suurta vahinkoa!

— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, — vaan minulta… minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda vielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka… ylen pitkä kauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle. Siihen asti saa minua vuotella!

— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan
Hilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!

Kun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen aikovansa nyt Vienan maille… niistä sotahuhuista selkoa ottamaan. Jos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa kaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.

— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän minkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi jäädä!

He hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti kiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän irroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen hän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään hän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:

— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa mielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa maailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole. Niin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen… täällä oikea paikka mokomille!

Vielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi sitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta korvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski oven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.

Sinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi… puoleksi kinosten, puoleksi metsän peittoon.

Vielä viikon päivät viipyivät Hilippa ja Riiko Ohtavaaran pakolaispirtillä. He odottelivat keväisten hankikelien joutumista ja hankkivat siinä odotusaikanaan pakolaisten tarpeeksi kolopuita ja minkä mitäkin tarpeita.

Matkansa tarkoitusta eivät he selvittäneet sen tarkemmin, sanoivat vain lähtevänsä rajan taa piileskelemään.

Paljon Hilippa tasaantui näinä päivinä. Yhtäkaikki huomasi Paraske muorin tarkka maammon silmä pojallensa tapahtuneen jotakin outoa ja mieltä järkyttävää ja niin hän koki hellästi huolehtia Hilipan varusteista matkan joutuessa.

Tuo hyvä Paraske muori, viljavia kyyneleitä hän vuodatti hyvästellessään poikoansa, ainokaistansa. Kovin olivat surut häntäkin runnelleet, kokoon hän oli painunut ja rypistynyt. Hilipan sydäntä riipaisi repivä tuska häntä halatessa.

Ja vielä toisen kerran tavoitti tuo tuska Hilipan, kun he kauniina hankiaamuna hiihtivät rajalinjan ylitse.

Kaukaa Pankajärven suunnalta kuului teirien kuherrusta, ja silloin Hilippa muisti kotiniemensä tyvelle jääneet rakennushirret. Hänen hartiansa painuivat kumaraan ja autio tyhjyys hiipi hänen sydämeensä…

XVI.

Brita oli maannut sairaana siitä lähtien, kun julma isänsä rusikoi häntä. Tai oikeastaan ei Britan oloa voinut sanoa miksikään tavalliseksi sairaudeksi, Brita oli vain tylsä ja välinpitämätön. Hänen liian kireälle pinnistetyt sielunvoimansa näyttivät murtuneen ja siitä oli seurauksena ruumiillinenkin uupumus.

Herra Henrikki palasi kostoretkeltään, piti remuisat juomingit kaikille auttajilleen ja muisti näiden kestäessä myös porvari Moosekselle antamansa lupauksen. Mutta kun Britaa ei voitu raahata tautivuoteestaan porvari Moosekselle luovutettavaksi, jätettiin kihlajaisten pito myöhemmäksi.

Tämän jälkeen lähti herra Henrikki Kajaaniin konventin vuosikokoukseen ja tällä aikaa ilmoittautui luutnantti Marcus porvari Mooseksen kilpakosijaksi. Luutnantti Marcus selitti Helga rouvalle tahtovansa tällä tavoin tarjoutua vain Brita neidon suojelijaksi. Vaikka heidät näön vuoksi ja herra Henrikin mieliksi pantaisiin avioliittokuulutukseenkin, ei hän tahtonut sitoa sillä Brita neitoa mihinkään; vasta täysin terveeksi tultuaan saisi Brita vapaasti päättää, tahtoiko tulla hänen omakseen vai ei.

Helga rouva toimitti tämän jalomielisen tarjouksen neitsytpirtissään makaavalle tyttärelleen ja tylsänä hymähdellen suostui Brita itkevän äitinsä houkutuksiin. Britan mielestä oli tällä hetkellä kaikki niin samantekevää, hän ei jaksanut ajatella mitään, hänen päänsä oli niin raskas, niin kovin raskas ja runneltu. Isän viiltävä ruoska oli silponut hänen kasvonsa, mutta vielä hullummin tuntui käyneen hänen päänsä sisällä. Siellä oli kaikki mennyt sekaisin, äiti sai kaupata hänet kenelle halusi, ei Brita ruvennut väittämään vastaan.

Ja näin se kävi niin hullusti, että Vie'in lautamies joutui kuuntelemaan Britan avioliittokuulutusta samana päivänä, jolloin Hilippakin kuulutettiin henkipatoksi. Herra Henrikki oli oikein haltioissaan, hän hykerteli käsiään mielihyvästä, kun sai paiskata kirkkoherra Andersin kouraan nuo molemmat kuulutukset samalla kertaa. Jumaliste, ne sopivat mainiosti yhteen!

Sinä päivänä oli Britakin ensimmäisen kerran jalkeilla, mutta hänen ajatuskykynsä ei ollut vielä täysin hereillä. Niin ei ollut ihme, jos köyhän Timon viemisetkin unohtuivat antamatta; Brita oli tosiaan väsynyt ja hajamielinen, niin kuin lautamies Olavista oli näyttänyt.

Tämän jälkeen alkoi Brita kuitenkin vähitellen elpyä. Vasta isänsä kuulutuksesta hän sai täydellisen varmuuden, ettei Hilippa ollutkaan Brahean vankilaan tuotujen karjalaisten joukossa ja tämä tieto se paremmin kuin mikään muu havahdutti Britan uinuvat sielunvoimat toimintaan.

Brita kulkee ja mietiskelee mitä hänen pitäisi ryhtyä tekemään. Hän sai nyt toki vapaasti liikuskella kotonaan, häntä ei enää paimennettu vangin tavoin eikä pakotettu olemaan neitsytpirtissään. Olihan hän nyt morsian, kreivillisen luutnantin kuulutettu morsian, ja tottahan morsiamelta piti olla hiukan vapautta! Isänsäkin näytti häntä melkein säälivän ja hiukan katuvankin kovuuttaan. Ja entäs luutnantti Marcus, hänen sulhasensa! Ei Britalla ollut mitään valittamista, ei luutnantti Marcus tungetellut, oli vain hänelle hyvä ja huomaavainen.

Brita kulkee ja mietiskelee ja hänen selkenevissä aivoissaan alkaa itää ja orastaa toimintasuunnitelma. Hän tiesi hyvin, ettei Hilippa voinut isän kuulutuksen jälkeen enää saapua häntä tapaamaan, niinpä hänen oli lähdettävä tapaamaan Hilippaa. Hänen oli kuin olikin nyt vuorostaan lähdettävä Pankajärvelle tai kauemmaksikin; täällä hän ei voinut enää hyödyttää Hilipan asiaa, mutta Hilipan tavattuaan hän ehkä voisi olla joksikin hyödyksi. Hilippa kaipasi nyt kipeästi lohduttajaa ja rohkaisijaa ja hänen velvollisuutensa oli lähteä Hilipan rinnalle.

Brita alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä lähtövarustuksiaan. Hän laittaa itselleen matkarepun sitkeistä majavannahoista, joita isänsä oli kerran lahjoittanut hänelle. Ne sattuivat nyt hyvään tarpeeseen, niistä tuli kuin tulikin hyvä matkareppu, kevyt ja lujatekoinen ja niin siro muodoltaankin. Hilippakin varmaan ihastuisi ikihyväksi tämän hänen reppunsa nähdessään.

Ja reppuunsa sälyttää Brita kaikenlaista tavaraa. Hiukan vaatteita hän siihen panee itselleen, lämpimiä vaatteita ja sukkia, sillä tämä matka saattoi venyä aika pitkäksi. Saattoi käydä niin, että hän jäisi kokonaan tälle matkalleen, hänen täytyi varustautua kulkemaan Hilipan mukana kaikissa kohtalon vaiheissa.

Palvelustytöt sattuivat joskus huomaamaan Britan salakähmäisiä varusteluja. He kuiskuttelivat keskenään, että häävarusteitaan se Brita neito noin salaa valmisteli. Saatiinpa nähdä, että Brita neidolla olisi joku aivan harvinainen yllätys, kun hän astuisi vihittäväksi uljaan kreivillisen luutnantin rinnalla!

Brita antoi tyttösten kuiskutella ja pitää omat luulonsa, hän laittoi jo kuntoon suksiaan; hän tarkasti, olivatko ne hyvässä voiteessa ja lujitti varpaallisnahkoja. Hänen sompasauvansa oli katkennut, mutta hän löysi uuden sauvan asuinrakennuksen seinustalta. Taisipa olla itsensä luutnantti Marcuksen sauva, mutta Brita kehvelsi sen ilman omantunnon tuskia. Hänen jalomielinen suojelijansa sai tehdä vielä tämän palveluksen, sai lainata hänelle sompasauvansa!

Eräänä päivänä alkoi herra Henrikki puhua häiden valmistamisesta ja hätkähtäen huomasi Brita, että hänen piti nyt jouduttaa lähtöään. Sinä iltana hän varusti hiukan evästä matkalleen, vähän leipää ja kimpaleen kuivattua lammaslihaa. Hän tunki ne reppuunsa ja pani sinne lopuksi vielä kampansa ja pienen peilin; pitihän nekin olla mukana, jotta hän voisi hiukan somistella itseään Hilipalle. Hilippa varmaan pelästyisi, jos näkisi hänen tulevan vastaansa metsäläisenä. Ei, se ei sopinut, soma ja sievä hänen piti olla hiihtäessään Hilippaa vastaan!

Hän oli vain niin kalpea, ah miten kalpea hän todella olikin. Mutta kun hän sanoisi Hilipalle, että se johtui siitä, jota hän kantoi sydämensä alla… joka oli siellä juuri kasvamassa ja kehittymässä… kun hän sen sanoisi, niin Hilippa varmaan ymmärtäisi hänen kalpeutensa.

Päivällä oli jo suojannut aika vahvasti, räystäistä oli tipahdellut vettä ja hanki oli tuntunut vallan nuoskealta. Brita odotteli levottomana illan joutumista ja illalla tuli kuin tulikin hyvä yökylmä, taisipa tulla hiukan pakkastakin. No, sen parempi hänen hiihtää ja latua ei tulisi nimeksikään, jo seuraavana päivänä se katoaisi olemattomiin, turhaan haikailisivat hänen jälkiään!

Sinä yönä lähti Brita matkalleen. Hän hiihti ensin Lieksanjokea myöten Pankakoskelle ja kiersi siinä maitse kosken ja sen partaalla olevan karjalaistalon ohi. Brita tiesi tämänkin talon isännän nyt istuvan Brahean vankilassa. Ilmankos tuo talo näyt tikin niin yksinäiseltä ja hyljätyltä… isännätön talo, miten lienevätkään naisraukka ja lapset siellä nyt eläneet.

Mutta hänen piti jouduttaa matkaansa. Hän pääsi nyt Pankajärven jäälle ja Hilipan kertomuksista hän muisti, että nyt hänen piti suunnata kulkunsa suoraan pohjoiseen. Siellä päin oli Pankajärven karjalaiskylä, siellä oli Hilipan kotitalo… suoraan pohjoiseen!

Brita hiihtää öisellä järven selällä ja muistelee kotoa lähtöään. Hänen tuli sääli äitiään, sairasta äiti raukkaansa, joka oli saanut niin paljon kärsiä. Isäänsä hän ei säälinyt eikä luutnantti Marcustakaan. Miksi oli luutnantti Marcus kulkenut isän mukana Pankajärvellä, miksi oli vastaan sanomatta sallinut tehdä niin paljon väkivaltaa? Mokoma kreivillinen luutnantti, ja sitten luuli kaiken hyvittävänsä tarjoamalla hänelle jalomielisesti kätensä ja pehmeän sydämensä. Mokoman sydämen! Mutta Hilippa oli mies, Hilipan sydän osasi leimahtaa, Hilipan silmät osasivat salamoida ja Hilipan käsivarret olivat niin väkevät, niin voimakkaat!

Kevyesti kulkevat sukset kovalla hangella, mutta sittenkin alkaa Britaa väsyttää. Hän hiihtää ja hiihtää ja aina vain sukeltaa niemien takaa esille toisia niemiä; tämä oli todella kummallinen järvi, mahtoi olla kesällä kaunis, mutta nyt olisi saanut olla vähemmän noita niemiä. Aivan pyrki tässä sekomaan suunnasta ja eksymään.

Britan piti istahtaa levähtämään muutaman niemen rantakiville, ja häntä kiusasi polttava jano ja sydänalassakin tuntui ilkeätä etomista. Ei, kyllä hänen piti löytää hiukan juotavaa, hän kaiveli sompasauvalla hankea ja sen alla jäätä vasten oli kuin olikin vettä. Kirkasta vettä!

Siinä oli puuhaa, ennen kuin Brita sai paljain kourin ammentamalla vettä suuhunsa ja sitten hän jälleen hiihtää ja olo tuntuu paljon paremmalle. Mutta hyvää oloa ei kestänyt kauan, jälleen rupesi väsyttämään ja etomaan sydänalaa, jälleen piti hänen levähtää toisen niemenkaiskun rantakivillä ja yhä näkyi edestä päin uusia niemiä, uusia sokkeloita ja poukamia. Tämäpä oli järvi, osasi uuvuttaa matkamiehen, ja Brita huomasi itsensä kovin heikoksi hiihtämään, jopa hän väsyikin nopeasti. Se johtui kai siitä… siitä, joka oli kasvamassa ja kehittymässä hänen sydämensä alla!

Välistä kiusasi Britaa kuumuuskin, puuhkalakki tuntui hautovan hänen päätään, mokoma pieni reppu painoi syntisesti hänen hentoja hartioitaan ja lyhyt ja tiukka turkismekko pyrki ihan pakahduttamaan, mutta Brita ei uskaltanut sitä avata, ei, hän ei uskaltanut höllentää mitään vaatekappalettaan, sillä vielä enemmän kuin kuumuutta hän pelkäsi vilustumista. Se koituisi hänelle tuhoisaksi, hän tiesi sen varmasti.

Britan voimat rupeavat tyyten uupumaan. Hän lankeilee hiihtäessään, pääpuoli tuntui käyvän niin kummallisen raskaaksi, häntä huimasi ja viipotti ja vaikka miten koetti hallita kulkuaan sompasauvalla, niin tämän tästä tuupertui kovaan ja karstaiseen hankeen. Hänen kasvoissaan ja käsissään on jo verinaarmuja, hän näyttää kerrassaan surkealta matkamieheltä, mutta yhä hän ponnistelee eteenpäin, hellittämättä eteenpäin! Kun hän ei jaksanut enää hiihtää, irroitti hän sukset jaloistaan ja käveli hangella vetäen suksia perässään, ja niin tuntuikin aluksi meno hiukan keveämmältä. Hanki kantoi mainiosti, täytyi vain pitää varansa, jotta ei menettänyt tasapainoaan, sillä tuohon hänen päähänsä, mokomaan raskaaksi käyneeseen päähän ei ollut paljon luottamista. Se veti maata kohden, se teki hänelle kiusaa ja hidastutti hänen kulkuaan. Päivä näytti jo rupeavan valkenemaan, rusoitus jo kultaili itäistä taivaanrantaa, ja Pankajärven karjalaiskylä pysyi yhä näkymättömissä.

Vihdoin Brita sentään joutui matkansa perille, mutta siellä odotti häntä masentava yllätys. Ensin hän tuli Simanan kotiniemelle ja tapasi siellä aution talon, asujamettoman talon. Sintsi oli salvattu, pihamaa koskemattoman hangen peittämä, ei mitään jälkeä eläjistä. Mutta ei Brita vielä menettänyt toivoaan. Hän uskotteli itselleen, että tästäkin talosta olivat eläjät varmaan muuttaneet Hilipan kotitaloon ja Hilipan monista kertomuksista hän muisti sen olevan hiukan kauempana toisella niemellä, järven toisella puolellakin ja sinne hänen oli nyt ponnistettava viimeisillä voimillaan.

Miten lie Brita kulkenutkin tämän viimeisen taipaleen, välistä hän käveli, välistä ryömi hangella käsin ja jaloin ponnistellen. Ei ollut enää taikaa miten kulki, kunhan kulki eteenpäin, yhä eteenpäin; suksensa hän oli jo hyljännyt hangelle, mutta sompasauvansa hän piti mukanaan, sillä siitä oli sentään paljon apua. Ja hän pääsi perille, joutui vihdoin Hilipan kotitalon raunioille… hävitetyn talon raunioille!

Tämä tyrmistyttävä huomio vei Britan viimeisetkin voimat. Hyvän aikaa hän makasi hangella toivottoman masennuksen valtaamana. Onneksi oli aurinko jo kohonnut aika korkealle, kun se lämmitti niin suloisesti siinä sakean pihametsikön suojaamalla aukealla, ei Britalla ollut enää pahempaa vilustumisen vaaraa. Ja vähitellen hän tointuikin sen verran, että kykeni käsittämään mitä täällä oli tapahtunut. Ei ollut enää Hilipan kotitaloa olemassa, hävitetty oli kaikki, maata myöten hävitetty! Kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Britalle näistä tihutöistä, mutta jo hän sai nyt omin silmin nähdä isänsä ja luutnantti Marcuksen vierailun jäljet. Niin, täällä oli luutnantti Marcuskin suorittanut sankaritekoja ja niiden hyvitykseksi tuli sitten tarjoamaan hänelle kätensä ja sydämensä. Mokoman mustan sydämen, inhoittavan sydämen!

Brita vapisi suuttumuksesta. Taisi hän hiukan väristä vilustakin, mutta vielä ankarammin hän värisi suuttumuksesta. Ei ikinä hän palaisi kotiinsa tämän jälkeen, ei koko Brahean kaupunkiin. Inhoa hänen täytyisi tuntea kotona eläessään, nähdessään isäänsä ja luutnantti Marcusta ja noita itsekylläisiä Brahean porvareja, sydämetöntä joukkiota. Inhoa hänen täytyisi tuntea eläessään heidän keskellään ja muistaessaan näitä raunioita… Hilipan kotitalon raunioita! Ei, kotiin hän ei palajaisi, hän etsisi käsiinsä Hilipan ja Hilipan vanhan äidin, hyvän ja armaan Paraske muorin, vanhan karjalaisnaisen. Hän kuului nyt heidän joukkoonsa, vaiettujen ja ahdistettujen joukkoon; hän tahtoi jakaa heidän surunsa ja kärsimyksensä, kaiken hän tahtoi jakaa ja kestää.

Hilipan rinnalla. Ah, kunpa hän vain löytäisi tien Hilipan piilopirtille, hän kyllä jaksaisi vielä taivaltaa sinnekin asti! Aurinko lämmitti jo niin suloisesti, se elvytti ja antoi uusia voimia, hän kyllä jaksaisi kulkea, kun vain löytäisi oikean tien!

Raunioita kierrellessään Brita osui vanhalle suksenladulle, joka lähti vetämään niemen tyvelle päin. Hän ajatteli, että sitä kai oli hänenkin lähdettävä kulkemaan joutuakseen Hilipan piilopirtille.

Kulkeminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin Brita oli kuvitellut. Aluksi oli auringon lämpö tuntunut elvyttävän häntä, mutta nyt rupesi se valamaan raskasta puutumusta hänen jäseniinsä. Hänen jalkansa tuntuivat kerrassaan turtuneilta ja hänen kätensä olivat täynnä rakkoja ja lyöttymiä, tuskin hän enää kärsi pidellä sompasauvaa kourissaan, mutta ilman sen tukea ei tullut kävelemisestä mitään. Ja kaiken lisäksi rupesi jo hankikin upottamaan, hän lankesi yhtenään ja raapi kasvojaan yhä pahemmin. Niitä alkoi kirveltää ja noronaan virtaava hiki ja auringon häikäisevä valo sokaisivat hänen silmiään. Britan täytyi tunnustaa olevansa lopen uupunut, niin, hänen täytyi tunnustaa olevansa aivan menehtymässä eikä auttanut muu kuin piti ajatella lepäämistä. Ja silloin huomasi hän joutuvansa aukeamalle, jonka reunassa oli kasa äskettäin kaadettuja hirsiä. Niiden luo hän ponnisteli viimeisillä voimillaan, kulki upottavassa hangessa ryömien, ja kun pääsi hirsikasan luo, niin hivuttausi päivän puolelle ja istuutui alimmalle hirrelle nojaten selkäänsä toista hirttä vasten.

Siinäpä olikin hyvä levähtää ja Brita rupesi keinottelemaan reppua pois selästään. Äärimmäisin ponnistuksin hän sai irroitetuksi tuon kiusallisen taakkansa ja silloin hän muisti olevansa nälissäänkin. Koko matkalla hän ei ollut maistanut suuruksen murenaa ja hän oli ollut liikkeellä iltayöstä lähtien, mutta nytpä hän söisi hiukkasen. Ei ollut todella liikaa, jos hän söisi muutaman suupalan ja sen päälle lepäisi oikein kunnollisesti. Sitten hän jatkaisi matkaansa Hilipan luo… Hilipan piilopirtille. Ei kai sinne ollut enää niin loputonta taivalta ja olipa nyt vielä aikaa, päivä oli vasta alussaan ja kaunis päivä näkyi tulevankin, kaunis keväinen päivä. Ei hänellä nyt ollut enää mitään hätää!

Brita kuivasi hikeä kasvoiltaan ja rupesi syömään. Siinä syödessään hän tarkasteli ympäristöään ja huomasi tämän levähtämispaikkansa kerrassaan somaksi ja kauniiksi. Tuolla etelän puolella oli järven selkä ja sama järvi kiersi toisellekin puolelle ja tässä vesien välissä oli tämä soma aukeama, korkea aukeama… aivan kuin luotu uudistalon paikaksi! Ja Britalle selvisi ilman muuta, että tässä juuri olikin Hilipan uudispirtin paikka, josta Hilippa oli jo hänellekin kertonut. Hilipan kuvaus sopi niin hyvin tähän paikkaan, tähän tasaiseen ja korkeaan vesien väliseen aukeamaan, ja johan Hilippa oli käynyt tähän kaatamassa hirsiäkin. Suopea kohtalo oli ohjannut hänet suoraan Hilipan työaloille!

Tämä varmuus teki Britan olon tuiki turvalliseksi, ei hän nyt enää ollut ensinkään huolissaan tulevaisuudesta. Hän kyllä löytäisi Hilipan tai ehkäpä… ehkäpä Hilippa tulisi tänne ja löytäisikin hänet! Huoleti hän saattoi hiukan levähtää, vaikkapa menisi vähän uneenkin. Päivä oli jo pitkä ja niin lämmin, niin turkasen lämmin tuntui olevankin. Aivan hänen täytyi aukoa hiukan vaatteitaan, ottaa tuo hiostava puuhkalakki hetkiseksi pois päästään ja avata vähän tuota ahdistavaa turkismekkoaan, vain hivenen, jotta ei tuntuisi niin tukahduttavalta.

Ympäristön vaaroilta kuului teerien kuherrusta. Se oli niin unettavaa ja unettamaan rupesi Britaa tuo auringon kimmellyskin, valon leikittely ja kisailu puhtoisella hangella. Kun hän silmäili järven selälle, rupesi ihan silmäluomia pakottamaan ja ne painuivat itsestään kiinni. Ja tuo kuherrus vain kiihtyi, nyt soi se Britan korvissa yhtenäisenä humuna… lähenevän kevään suurena häähumuna. Brita kallistui reppuaan vasten ja hymyili. Hän odottaisi tässä Hilippaa, Hilippa tulisi ja löytäisi hänet… oman hirsikasansa päältä! Heidänkin keväänsä ja onnensa oli nyt lähellä… nuo teeret lauloivat heidänkin häidensä joutumista!

Brita kulki unten maille… samana aamuna ja samaan aikaan, kun Hilippa kulki rajan yli itään…

Vasta illan hämärtyessä joutuivat herra Henrikki ja luutnantti Marcus
Britaa etsiessään Pankajärven salolle.

Herra Henrikki se itse löysikin tyttärensä. Brita makasi silloin vielä, makasi ponnistuksistaan nääntyneenä ja kylmästä kangistuneena.

Jo kotimatkalla rupesi Brita hourailemaan ja näitä kuumehoureita jatkui sitten monta viikkoa, monta pitkää viikkoa. Ja kun ankara kuume vihdoin meni ohi ja Brita rupesi ruumiillisesti tointumaan, oli Britan järki mennyttä. Brita parani ulkonaisesti, mutta hänen sielunsa oli muuttunut lapseksi, omissa haaveissaan lepertäväksi lapseksi.

Britan sairauden aikana muuttui herra Henrikin virkatalo autioksi ja hiljaiseksi. Pokostan talonpojat ja Brahean porvaritkin karttoivat sitä, luutnantti Marcus muutti pois herra Henrikin luota, pakeni kaupunkisaaren puolelle. Herra Henrikin vaimo, Helga rouva, oli jälleen kääntynyt sairastelemaan ja näytti vähitellen menehtyvän moniin suruihinsa.

Synkkänä ja äänettömänä vaeltelee herra Henrikki tyhjissä huoneissaan. Eivät edes hänen lähimmät ystävänsä, rätisevä tulliviskaali ja porvari Mooses saavu enää hänen luokseen juomaan keitettyä punssia. Ja kukapa sitä punssia keittäisikään, jo ovat paenneet useimmat palvelijatkin herra Henrikin virkatalosta.

Kaikki pakenivat häntä, kaikki luhistui ja särkyi hänen ympärillään. Eikä kuitenkaan vielä voi sanoa herra Henrikkiä murtuneeksi mieheksi. Hänen pikimusta tukkansa on kyllä alkanut harmaantua ja hänen tuuhea partansa sai nykyisin kasvaa omin valtoinsa, takkuisena ja vanukkeisena, mutta murtuneeksi ei herra Henrikkiä vielä voi sanoa, ei lähestulkoon. Hänen ruoskansa riippui kyllä nykyisin joutilaana virkahuoneen naulakolla, mutta kyllä herra Henrikki kykenisi vieläkin sitä heiluttamaan, jos joku karjalaiskoira eksyisi hänen luokseen.

Vai olisi herra Henrikki murtunut, jumaliste, sitä saivat odottaa, hänen murtumistaan ja masentumistaan! Ei askeltakaan hän ole vielä peräytynyt Pankajärven miesten asiassa, siellä saivat Kauro vanhus ja kaikki toisetkin virua kaupunkisaaren vankityrmässä. Siellä virui nyt ovela Jehki Mauronenkin molempine poikineen, ei herra Henrikki suostunut mihinkään vaihtokauppaan, vaan söi kuin söikin sanansa, piti sekä Jehkin itsensä että hänen kumpaisenkin poikansa. Hidastellen taotti hän ovelan Jehki vaarin kahleisiin Kauro vanhuksen rinnalle, isketti molemmat vankityrmän seinään niin tiukalle, että siinä saivat seinää vasten nojallaan nukkuakin raskaine kahleineen. Ja siinä heidän edessään vannoi herra Henrikki kipenöivän valan, ettei heidän kahleitaan eikä kenenkään kahleita tuuman vertaa löysättäisi, ennen kuin nuori Hilippa Vanninen olisi hänen käsissään!

Siitä saivat nähdä, oliko hän murtumassa ja katumusta tekemässä! Mutta kovin yksinäiseksi kävi sittenkin välistä olo kolkon virkatalon autioissa huoneissa. Huomaamattaan kulkee herra Henrikki usein pihamaan ylitse Britan neitsytpirttiin. Siellä on Brita nyt jo jalkeilla. Kovin laiha hän vielä on, kasvonsa ovat läpikuultavan kalpeat, mutta lapsellisiksi muuttuneet silmät ovat suuret ja kirkkaat, niissä palaa outo, hätkähdyttävä loiste. Ja ahkerasti, ylen ahkerasti puuhailee Brita omissa lapsekkaissa toimissaan.

Eräänä päivänä huomasi herra Henrikki Britan pienen neitsytpirtin muuttuneen täydelliseksi työhuoneeksi. Pöydille, rahien päälle, joka paikkaan oli levitelty pienenpieniä liinakangastekeleitä, ja kun herra Henrikki ilmestyi huoneeseen, tuli Brita ylen salaperäisenä hänen luokseen ja kuiskutteli hänelle silmät loistaen, että nämä kaikki olivat sen varalta… sen, jota hän kantoi sydämensä alla. Se veitikka oli jo ruvennut potkimaan, niinpä hänen piti joutua tehtävissään!

Herra Henrikki seisoi sanattomaksi ällistyneenä, mutta Brita kuiskutteli ja lepersi edelleen:

— Se tuntuu olevan aika yltiöpää potkimaan… samanlainen kuin isänsäkin! Ja isänsä näköinenkin siitä tulee … minä tiedän, siitä tulee Hilipan näköinen ja muutenkin samanlainen… hiukan yltiöpää, mutta hyvä ja lempeä!

Nyt herra Henrikki vihdoin ymmärsi, mitä hänen vähämielinen tyttärensä tarkoitti. Hän huomasi Britan laihan vartalon ruvenneen luonnottomasti täyttymään, Britan äitiys oli jo selvästi havaittavissa. Synkeä raivo leimahti herra Henrikin veristävissä silmissä. Hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen luisevat sormensa jo kouristuivat Britan kaulaan, hän mieli kuristaa tyttärensä siihen paikkaan. Karjalaisveijarin portto sai menehtyä kirottuine sikiöineen, hän kyllä kesti tämänkin menetyksen!

Kuristaminen jäi kuitenkin kesken, herra Henrikin silmiin sattui Britan pelästynyt katse, tuo katse, jossa oli lapsen ja heikon, vainotun eläimen säikähdystä ja avutonta rukousta. Herra Henrikin jäykät sormet heltisivät, tuskasta ähkyen, melkein karjuen hän pakeni pois tyttärensä huoneesta.

Seuraavina päivinä alkoivat jäät liikkua Pielisessä. Porvarit tervasivat veneitään kaupunkisaaren rannassa ja pian alkoi solua jäitä alas Lieksanjoestakin. Kevät teki humisten tuloaan ja herra Henrikki tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi. Niinpä hänen askeleensa suuntautuivat jälleen Britan neitsytpirttiin.

Herra Henrikin saapuessa Brita seisoi peilin edessä somistelemassa itseään. Hän näytti jo tyyten unohtaneen isänsä väkivallan yrityksen, lapsen hymyä hymyillen hän sovitteli kulmilleen monin kirjavin nauhoin koristettua harakkapäähinettä, karjalaisnaisen päähinettä, ja leperteli isälleen:

— Tämä on Hilipan varalta… itse tein tämän yllättääkseni Hilipan, kun
Hilippa jälleen saapuu minua tapaamaan! Ja nyt varmaan Hilippa tuleekin
pian, jäät ovat jo lähteneet Pankajärvestä ja niiden perässä tulee
Hilippakin. Lähdemmekö, isä rakas, odottamaan häntä!

Herra Henrikki mieli paeta, mutta Brita tarttui hänen käsivarteensa ja maanitteli hänet mukaansa. Ja niin kulkivat he Lieksanjoen rantaäyräälle ja istahtivat siihen katselemaan ohitseen kulkevien jäiden taivallusta. Koko ajan puheli Brita Hilipan saapumisesta, hänen silmiinsä syttyi odotuksen loiste ja hänen kalpeilla, kuopille painuneilla kasvoiltaankin häilähteli hiukan väriä, hiukan keväistä kajastusta. Kun suuret jäälautat takertelivat ohi mennessään rantoihin, taputti Brita ihastuneena käsiään ja huudahti:

— Pankajärven jäitä! Sieltä ne tulevat, minä tunnen tuonkin lautan… sieltä se veitikka tulee, sieltä suoraan! Vaan missähän Hilippa vielä viipynee, kun ei jo ala näkyä hänen uljasta purttaan tulevaksi!

Hän huokasi masentuneena, kun Hilipan purtta ei alkanut näkyä. Hänen mielestään olisi Hilipan jo pitänyt joutua, jo oli kulunut niin paljon aikaa Hilipan viime käynnistä… niin kauan oli jo kulunut aikaa.

Hän odotti Hilipan saapumista seuraavana päivänä ja vielä sitäkin seuraavana. Odotti maltitonna niin kauan, kun jäiden tuloa jatkui.

Ja kun kevätillan taivaalta kuului joutsenparven kurahtelua ja joikumista, silloin hän jälleen joutui haltioihinsa, tähyili taivaalle, tarkasteli tuon valkoisen lintuparven lentoa ja huudahteli:

— Joutsenia… valkojoutsenia! Ne lentävät… lentävät Pankajärveen…
Hilipan kotijärveen!

Sairas ja särkynyt sielu raukka, yhä kangasteli Hilipan kaunis kotijärvi hänelle elämänsä kadonneena kultamaana.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVIN KAUPUNKI I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.