Title : Huhtikuun Manta
Author : Maila Talvio
Release date : October 31, 2024 [eBook #74663]
Language : Finnish
Original publication : Porvoo: WSOY
Credits : Tapio Riikonen
Seuranäytelmä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.
HUHTIKUUN-MANTA, pulska nainen 55 v. vaiheilla, yllä uutuuttaan
kankea pumpulipuku, päässä musta silkki, kaulassa kello
pitkine perineen.
MATTI, hänen miehensä, hidas, tanakka, vaaleatukkainen työmies,
10 v. nuorempi Mantaa.
PILLISKURU, karjanostaja, verevä, sekä puvultaan että muodoltaan
muhkea mies noin 30 v. iässä. Uudet kiiltävät, korkeat saappaat.
Uusi lippalakki.
MIINA, nuorenpuoleinen, kielevä nainen kylältä.
Mantan siisti, soma huone Koivulassa. Perillä, keskellä, ovi ulos. Näkyy kuisti, pihamaa, punainen aita portteineen, sekä sen takana maantie ja metsää. Oikealla (katselijasta) astiakaappi, ikkuna, jolla iloisia annansilmiä ja pelakuuneja, sekä penkki pitkin seinää. Lähinnä näyttämöä, oikealla, ristikkojalka pöytä ja sen edessä lyhyempi penkki. Vasemmalla hella tarvittavine astioineen, piironki, jolla peili ja pikkuesineitä, sekä kahdenmaattava vuode, peitettynä kauniilla punakirjavalla peitteellä. Kaikki huonekalut punaiset. Pöydällä kukkasia lasissa. Ruskehtavat hirsiseinät. Keskikesä. Laskevan auringon rusotus pihamaalla ja huoneessa.
Hetkisen näyttämö tyhjänä. Sitten pistetään ulkoapäin avain avaimenreikään ja Manta astuu sisään kävelystä hiestyneenä, helmat nostettuina niin että punainen alushame ja uudet, kankeat, narisevat kengät näkyvät. Hän päästää alas helmansa, ottaa silkin hartioitaan, lyö sen oikoiseksi, käärii kauniisti laskoksille ja vie piironginlaatikkoon. Sitten hän ottaa vitjat kaulan ympäriltä, kuuntelee että kello käy ja päästää kellon piirongille. Ottaa taskustaan kokoonkäärityn suuren nenäliinan ja pyyhkii kasvojaan. Menee koettamaan ovatko kukkaset ikkunalla kuivat, kastaa ne, asettuu penkille istumaan, juo kauhasta, josta juuri on kastellut kukat.
MANTA huokaisten.
Ajan henki, ajan henki. (Purskahtaa itkuun.) Niin, niin. Ajan henki. Kukas sitä olisi uskonut! (Pyyhkii hetken itkettyään silmänsä.) Mutta missäs se Niili on? Kis-kis-kis-kis. (Menee ruokakaapille.) Kis-kis-kiskis. Missäs sinä nyt olet, kun et ole vastassa? Tule nyt ottamaan ruokaa. Vai lypsymaitoako sinulle pitää olla! Kis-kis-kis-kis! (Panee puuroa ja maitoa kuppiin, menee ulos, puhelee kissalle.) Kis-kis-kis-kis. No mistäs sitä nyt tullaan! Onko taas tapeltu? No niin, no niin. (Lavertelee kissalleen kuin lapselle.) Aijai kun se on rumaa se tappeleminen. No niin, no niin — syö nyt siinä. (Palaa sisään, ovi jää auki. Askartelee, panee kahvipannun tulelle, puhelee kissalle, jota ei näy.) Rumaa se on, Niili parka, se riita. Parempi sitten selvä ero. Ajan henki on sellainen. Tohtorinnaa ei enää ole — eikä Huhtikuun-Mantaa enää ole. Ei ole kuka kutsuisi Huhtikuun-Mantaksi! Ei ole kuka saisi kutsua — kun ei tohtorinnaa enää ole. (Pyyhkii kyyneliään. Menee kaapille, tekee suuren voileivän ja alkaa syödä.)
MIINA tulee, puhuttelee pihamaalla kissaa, pysähtyy ovessa katselemaan ympärilleen. Manta häärää selin kahvipannuineen lieden ääressä, tuon tuostakin haukaten voileipää.
Päivää.
Siunatkoon! Miinakos se on. Aina Miina tulee kuin varas.
Vai varas! Mitä minä olen Koivulasta vienyt? Vai varas … Manta näkyy luulevan, että vielä eletään pakana-aikaa ja saadaan kutsua ihmisiä varkaiksi. Vai varas …
MANTA yrittäen keskeyttää.
Minä olen sanonut: »niinkuin varas»… minä…
… mutta kyllä minä tiedän mitä siihen vastaan.
Miina tietää, että kun sitä on vilkasluontoinen, niin pelästyy, kun tulla tupsahdetaan ovesta…
Tahtookos Manta kuulla mitä minä siihen vastaan, kun minua sanotaan varkaaksi? Minä sanon — Huhtikuun-Manta!
MANTA hetken äänettömyyden perästä.
Miina sanoo sen vielä kerran.
Mikäs on ettei Miina sanoisi…
No sanoo…!
Niin, minkä sanoo…!
No sen huhtik… ei minkään. (Lyhyt äänettömyys, jonka aikana Miina juo kauhalla saavista.) Miina saisi hävetä. Kuinka monet kahvikupit Miina on Koivulassa juonut ja tulee haukkumaan…
MIINA kauha kädessä.
Mitenkäs minä? Itsehän Manta sanoi varkaaksi! Silloin minäkin sanoin…
Miina uskaltaakin vielä kerran…
Huhtikuun-Manta!
Minä haastan sen käräjiin joka minua tulee haukkumaan…
Mitäs haukkumista se on! Koko pitäjä puhuu Huhtikuun-Mantasta… Sieltäkin Alitalosta käskettiin kysymään Huhtikuun-Mantalta, että eikö se ehtisi jo sunnuntai-iltana tulla valmistamaan niitä häitä.
Vai Huhtikuun-Mantalta! Mutta jos Huhtikuun-Manta lähettääkin takaisin ne terveiset, että saavat valmistaa häänsä itse. Huhtikuun-Mantaksi ei saa sanoa kuin tohtorinna, eikä kukaan, kun ei tohtorinnaa ole. Eikä sitä ole! (Itkee.)
Mitäs… mitäs… mitäs ihmettä se Manta nyt?
Sitä vain sitä ajan henkeä…
Onkos tohtorinna kipeä sitten?
Mikäs sen olisi, terveen, pulskan ihmisen…
MIINA äkkiä.
Onkos ne sitten tosia mitä ihmiset puhuvat, että…
Tosia, tosia. Itse kannoin hattuaskin ja korean kirjavan saalin rattaille, kun tänään läksi.
Mihin läksi?
No sinne Ruotsinmaalle eli minne ne lähtevät että laki päästäisi eroon.
Vaikka taitaa sitä päästä toisellakin tavalla.
Voi voi kuitenkin. Vai on ne sitten olleet tosia. Ilmankos ne on puhuneet tohtorinnan olleen niin itkettyneen, kun ovat käyneet tohtorin puheilla…
Tietäähän sen…
Ja ilmankos se tohtori toissa viikolla veti ihan terveen hampaan yhdeltä mieheltä siellä kylässä ja jätti kipeän suuhun.
Ja niin onnellinen pariskunta kuin nekin olivat! Ja isoja lapsia.
Eikö ne ole olleet yhtä kauan naimisissa kuin Matti ja Manta?
MANTA epäluuloisesti.
Mitä Miina sillä tarkoittaa?
Mitäs minä! Niinhän niiden lapset on maailmalla niinkuin Matin ja
Mantankin poika.
Antaa olla vain maailmalla. Ei ne kehenkään kuulu Matin ja Mantan enempää kuin tohtorin ja tohtorinnankaan lapset.
Ei kuulukaan, ei kuulukaan.
Avioero on toinen asia ja toinen on lapset. Ja mitäs siitä sitten, kun ei ole sovintoa, niin ei ole.
Niin aina, niin aina. (Lyhyt äänettömyys. Manta on saanut kahvin valmiiksi ja alkaa kaataa sitä.) Ja jos vielä sattuu epäsopua niin ettei se oma mies enää olekaan niin rakas kuin ensimmäisinä aikoina…
MANTA kuohahtaen.
Tarkoittaako Miina, että tohtorille ja tohtorinnalle olisi tullut kuudennen käskyn asiat? Ei! Sitä ei kukaan saa tulla sanomaan. Tohtorinna istui kuin keisarinna tohtorin herrakutsuissa, mutta hän ei katsonutkaan kehenkään. Mahdan minä sen tietää, joka olen palvellut tohtorinnan mammalla ja papalla ja nähnyt tämän tohtorinnan lapsesta asti. (Äänettömyys. Hörppivät kahvia.) Ei mitään kuudennen käskyn asiaa — ei sinnepäinkään. Tohtori rupesi vain hermostuttamaan tohtorinnaa ja sitten tohtorinnakin tohtoria ja mitä siitä iankaikkisesta riitelemisestä sitten…
Niin aina, niin aina.
Äänettömyys.
Yhtäkaikki tätä nykyaikaa!
Mikäs tässä nykyajassa sitten on vikana?
No mitäs se muuta on kuin pelsepuupia sekin avioero.
Lyhyt äänettömyys. Manta on kuohuissaan, mutta hillitsee itseään.
Miina ei ole naimisissa!
Manta oli rikas!
Siitäpä sitä sitten kaikennäköiset tulivat rikkauden takia eikä hienotunteisuudesta.
Äänettömyys.
MIINA mielistellen.
Taisipa Mantalla käydä paljon kosijoita?
Ei niistä puutetta ollut. Mutta ruustinna aina tahtoi jäämään ja tämä tohtorinna kiersi pienet kätensä kaulaan ja liverteli että »Huhtikuun-Manta! Huhtikuun-Manta!» ja rovasti sanoi, että mitäpä siitä muuta tulee kuin rumsteeraus — rovasti oli aina niin leikillinen.
Mattipa tuli!
MANTA yleenkatseellisesti, kuohahtaen.
Niin, Matti! Olisi saanut olla tulematta.
Mitäs Manta nyt? Mattihan on mainittava työmies, tekee kahden miehen tingin eikä pane viinaa suuhunsa, ei…
MANTA kivahtaen.
Mutta tupakkaa!
Tupakkaa…
Tupakkaa sekä suuhunsa että sieraimiinsa! Aina on mälli tuossa muurinkorvalla, aina paikat sekaisin. Siisti huone miten puhtaaksi tahansa, aina on kimpsua siellä ja kimpsua täällä, sylkilätäkkö siellä, hikinen sukka tai saapas täällä, vyöhihna siellä, housut täällä. Jo siihen kyllästyy, jos on vähänkin hienotunteisuutta.
MIINA salatulla ilolla.
Vai on se Matti sellainen. Ja kylällä kun luullaan, että se on oikein miesten parhaita.
Johan nyt. Jahka se tulee kotiin työstään, niin kyllä ovat paikat sekaisin. Ehkä se oli niin hyväluontoinenkaan kuin luullaan. Kiusaa osaa tehdä oikein aika lailla. Huhtikuussakin kun ollaan, niin se on oikea piinan paikka. Jollei se joka päivä puhu huhtikuusta, niin on ihme ja kumma. Vaikka Aprilli-kuu on paljon hienotunteisempaa…
Äänettömyys.
Ilmankos se Pilliskuru aina sanoo, että käskee sen Mantan asua sen
Matin kanssa.
MANTA jännittyneenä.
Vai sanoo Pilliskuru? Oikeinko totta?
No, vaikka valalle vietäisiin. Niin se sanoo. Onhan se kai käynyt täällä monta kertaa?
MANTA teeskennellen välinpitämätöntä.
Se poikkeaa täällä ohi kulkiessaan. Pyytää aina keittämään maksun edestä kahvia, vaikka en minä häneltä ikinä mitään ole ottanut. Joskus on juottanut tuossa karjaansa. Kun tämä on niin hyvä tämä meidän kaivo.
Äänettömyys.
Se Pilliskuru se sitten vasta kehuu Mantaa. Ei sille tahdo kelvata kenenkään muun kahvitkaan, kun se Koivulasta tulee.
MANTA hämillään ja hyvillään.
Kun nyt pappilassa on ollut kaksikymmentä vuotta, niin toki sitä täytyy osata kahvia keittää…
Molemmat nauravat. Äänettömyys.
Pilliskurun silmissä Manta on kaikkein kaunein vaimoihminen mitä vain on…
MANTA naureskellen, hämillään.
Nyt Miina panee omiaan…
Ei maar panekaan. Kuuli moni muukin, kun se puhui… (Katsoo ikkunaan.)
Mutta hyvät ihmiset, tuossahan se Pilliskuru onkin…
MANTA kiihtyneenä, punehtuen.
Missä…? Näkyy olevan! Se on menossa markkinoille ostamaan lehmiä.
Tulee kai pyytämään kahvia.
Siistivät molemmat nopeasti huonetta. Manta
silittää hiuksensa pienen peilin edessä.
Parahiksi tulee.
Eikö liene jo jäähtynyt?
Äkkiähän sen kiehauttaa.
Manta on juossut ja häärännyt.
Miina askartelee lieden ääressä.
Kuinka lienee sen lypsyn laita…?
Kyllä minä käyn lypsämässä, jos Manta vain…
Pilliskuru astuu sisään, pussi vehnäistä kädessä.
Iltaa.
Iltaa, iltaa.
Iltaa. Matkoillako taas ollaan?
Niinhän sitä. (Ojentaa Mantalle pussin.) Tässä olisi sitten sitä leipuri Sahranohvin parasta… Ja jos voisin saada niinkuin kahvia…
MIINA hihittää.
Tämä on runsaskätinen tämä Manta niinkuin ruustinna — ei se maksua!
Mihinkäpäin ollaan menossa?
Markkinoillehan minä. (Lyhyt vihellys.) Saisikohan tuo hevonen jäädä tähän — pistäytyisin tuolla torpassa katsomassa yhtä sonnia.
Pilliskuru menee vain katsomaan sonnia… Kyllä…
Onhan siinä uusi aita, pysyy kai se siinä… Katsookos Miina tuota kahvia — täytyy käydä ottamassa kermaa.
Kyllä minä katson…
Tuotan minä nyt vaivaa.
Manta lähtee. Äänettömyys. Pilliskuru viheltelee ja sytyttää savukkeen.
MIINA kuiskaten, varovasti.
Täällä taitaa tulla avioerot.
Niitä te ennenkin olette hokenut.
Ei niitä koskaan ole puuhattu näin tosissa.
PILLISKURU leikillä
Tekee mielenne Mattia.
MIINA suuttuvinaan.
Että viitsittekin, iso mies! Mutta tohtori ja tohtorinna kauppalassa ovat eronneet.
Niin ovat, niin ovat.
No, muut perässä, muut perässä — eikös Pilliskuru nyt ymmärrä!
Ymmärtää. (Päästää pitkän vihellyksen. Hetken perästä.) Onkohan tällä
Mantalla vielä jäljellä niitä pappilanaikaisia säästöjä?
Etteivät vain liene kasvaneet! Ei tämä Matti niitä ole ottanut. Kyllä semmoinen työmies elää ja elättää muijansakin. Eikähän niillä ole ollut kuin se yksi ainoa lapsikaan. Ja se on jo itse ansainnut leipänsä aikoja. Rikashan Manta on.
Aijai mikä te olette — tekee mielenne Mattia!
Että viitsittekin!
MANTA tulee, täysi kerma-astia kädessä.
Menisiköhän Miina lypsämään lehmän, kun pitäisi tarjota tälle vieraalle kahvia.
Tämä onkin valmista. Toki minä Mansikin lypsän. Olenhan minä ennenkin sen lypsänyt. Kun vain saan ottaa Mantan esiliinan…
Se on tuolla naulassa.
Mansikki on niin viisas lehmä, ettei se potki, kun tuntee Mantan esiliinan.
Manta antaa Miinalle läkkiämpärin, Miina luo lähtiessään merkitsevän silmäyksen karjanostajaan, joka tupakoi penkillä ikkunan alla, ja Mantaan, joka selin häneen jää hääräämään kahvipannun ääreen. Äänettömyys.
Mitäs tänne Koivulaan oikein kuuluu?
Mitäs tänne sitten.
Äänettömyys.
Manta astelee kevyesti pöydän ja lieden väliä, järjestäen kahvia pöydälle.
Manta se aina vain nuortuu. On sillä Matilla päivät.
MANTA ujostellen.
Narraatte!
Äänettömyys.
PILLISKURU ihaillen.
Niinkuin nuori tyttö!
Vaikea tässä on pysyä nuorena.
PILLISKURU ottaen taskustaan karamellia.
Eikös saisi luvan olla.
Ei pidä lahjoitella pois morsiamen tuomisia.
Kuka minun morsiamistani on päässyt puhumaan? Tässä on tällainen kaunis kuvakin. Lintu. Mikähän lintu se voi olla? Olisikohan tuo joutsen?
MANTA ottaen karamellin hänen ojennetusta kädestään, ujostellen.
Eikö Pilliskuru nyt tunne kyyhkystä! Pappilassa ennen vanhaan oli paljon kyyhkysiä.
PILLISKURU katselee ihaillen Mantaa.
Vai kyyhkynen…
Tohtorinna aina ruokki niitä herneillä. Ja kyllä ne söivätkin.
Pilliskuru yrittää ottaa Mantaa vyötäisistä. Manta väistyy ujostellen. Äänettömyys. Jos Pilliskurun esittäjä sattuu olemaan laulaja, voi hän tässä esittää jonkun tunteellisen laulun, jota Manta liikutuksella kuuntelee.
Laulun loputtua tuo Manta kahvipannun pöytään.
Tehkää hyvin ja tulkaa ottamaan.
Kiitoksia vain.
Manta kaataa hymyillen ja onnellisena kahvia. Pilliskuru siirtyy pöydän ääreen, etumaiselle penkille, istuu selin yleisöön. Manta pöydän päässä. Keskustelu on tuttavallista ja peitetyn mielistelevää.
Onkohan siinä perää, että tohtorinna ja tohtori olisivat eronneet?
Mitäs sellaisesta elämästä sitten, kun ei ole rakkautta eikä hienotunteisuutta.
Niin aina, niin aina.
Äänettömyys.
Tohtori rupesi hermostuttamaan tohtorinnaa ja sitten tohtorinnakin tohtoria. Ajan henki on sellainen. Mitäs siitä sitten tuli kuin riitaa. Ja…
Erot.
Äänettömyys. Molemmat hörppivät kahvia.
Sellaista kahvia kuin Manta ei kukaan keitä.
Äänettömyys. Manta kainostelee ja naureskelee.
Mitäs Pilliskuru sanoisi, jos… jos… minäkin menisin niinkuin ajan henkeen ja ottaisin eron Matista?
Mitäs minä sitten. Johan te nyt kaksikymmentä vuotta olette eläneetkin yhdessä.
Kyllä siinä on ollutkin kärsimistä niin ettei kukaan usko.
PILLISKURU kaataa keskustelun aikana itselleen kahvia niin kauan kuin pannusta riittää.
Kyllä minä uskon.
(Äänettömyys. Juovat kahvia.)
Missäs se Matti nyt viipyykään?
Missäs muussa kuin työssä. Johan se nyt menisi kyläilemään! Kaksi tinkiä tekee päivässä, kun sille päälle tulee. Johan nyt kylään. Tässä se on alituiseen jaloissa, kun ei satu työhön. Ja sitä siivoa mitä se täällä pitää. Niin että ajatteleekos Pilliskuru, että voisi erota niinkuin tohtorinna ja tohtori?
Ajattelenhan minä, että mitä ihminen syyttä suotta kärsimään rupeaa.
Mikäs Mantan on ollessa tässä yksin — eikös tämä Koivula ole Mantan?
On kyllä. Ei Koivulan seinissä ole Matin toimittamia hirsiä kynnenkään vertaa.
Merkitsevä äänettömyys.
Ja siksi toiseksi, jos Manta toverinkin tahtoo ottaa, niin kyllä niitä…
Äänettömyys.
Mutta pitääköhän talonpoikaistenkin ihmisten mennä sinne ulkomaille…?
Eikö mitä. Pitää vain käydä papin luona kolme kertaa nuhdeltavana riitaisen elämän takia…
Lyhyt äänettömyys.
Mutta Mattia ei saa pappilaan.
On meneminen, kun laki määrää.
Pilliskuru ei tunne Mattia. Hän sanoo oikopäätä papille, että on eletty hyvin eikä riitaa ole ollut minkäänlaista.
Onkos Matti sitten niin kova valehtelemaan?
Ei se suorastaan valehtelekaan. Mitäs siitä, jos minä koettaisinkin riitaa, kun ei Mattia saa suuttumaan!
Äänettömyys. Pilliskuru nousee pöydästä.
Minulla on hyvä tuttu, asioitsija kauppalassa. Kyllä hän saa suuttumaan ja sopimaan sen mukaan kuin tarvitaan. Hän on sitten niitä miesten parhaita. Eikä ota vaivanpalkkaa paljon mitään. Jos Manta tahtoo, niin minä puhun hänelle.
MANTA nousee hänkin. Ujostellen ja mielistellen.
Jos Pilliskuru puhuisi. (Vakavana.) Olisihan se mukavaa, jos kerrankin saisi tämän asian selväksi.
Minä voin ajaa kauppalaan vaikka oikopäätä. Ykskaks se sen asian ajaa, se lakimies.
Enhän minä nyt sellaista vaivaa…
Tunnissa minä taas olen täällä. Tämä on juoksija tämä minun hevoseni.
Manta ei ole tainnut nähdäkään. (Siirtyvät ikkunaan. Äänettömyys.)
Täytyy vain hankkia uudet rattaat ja silat. (Katsoo Mantaan
merkitsevästi.)
Onpa se korea hevonen! Mikäs sen on nimi?
Pikku. Se on oikein niitä sulhashevosia.
Nauravat ja siirtyvät, kaiken aikaa puhellen, ulos katsomaan hevosta. Hetkisen näyttämö tyhjänä. Matin raskaat askeleet kuuluvat ja Mantan mies astuu sisään. Hän laskee työkalut käsistään, riisuu takkinsa ja saappaansa, panee mällin uuninkorvalle ja tarkastaa kahvipannua. Huomattuaan sen tyhjäksi menee hän kaapille, ottaa pöytään puurovadin, kalakupin ja leipää sekä rupeaa nälkäisenä syömään. Manta on avannut oven, heiluttaa kuistilla kättä poislähtevälle Pilliskurulle ja tulee sitten hymyillen sisään. Nähdessään Matin syövän kivahtaa hän kiukkuun.
MANTA ensi työkseen juosten kaapille ja lyöden kiinni sen oven, jonka
Matti on jättänyt auki.
Kenenkä luvalla sinä minun kaapillani kolistelet? Eikö jokikinen eineen hiven ole minun käsilläni ansaittu? Eikö mökki ole minun, eikö penkki ja pöytä olleet minun ennenkuin sinua olikaan? Kenenkä luvalla sinä täällä liikut ja olet ja makaat ja syöt — oletko koskaan sitä ajatellut. No, etkö saa suutasi auki!
Matti pistää täyden lusikan puuroa suuhunsa.
Niin, syödäksesi! Mutta sano, oletko ajatellut mikä sinä täällä olet?
Mitäs sinä! Järki lyhyt kuin jäniksen häntä!
Menee suuttuneena toiseen päähän pöytää ja
alkaa kasata kahvikuppeja kokoon. Matti syö.
Vai et sinä ole tietääksesi! Taidat uskoa että sade ropisee kattoon — vai?
MATTI pienen äänettömyyden jälkeen.
Huhtikuun sade.
Vai huhtikuun sade! Mutta tämä ei olekaan mitään aprillipuhetta. Tiedätkös sinä mikä on avioero ja ajan henki? Tohtori ja tohtorinnakin ovat eronneet. Ala sinäkin vain koota sukkiasi ja saappaitasi ja suolivöitäsi ja tupakkamällejäsi ja hae toinen kortteeripaikka. Vai huhtikuun sade! Tiedätkös sinä että minulla jo on lakimies kauppalassa. Eikä muuta kuin kolme kertaa papin luo nuhdeltavaksi…
Lyhyt äänettömyys.
Mistä?
Vai mistä? Huhtikuun sateesta! Riitaisesta elämästä…
Lyhyt äänettömyys.
Mitä riitaa meillä on ollut?
Enkö minä arvannut! Vai ei meillä ole ollut riitaista elämää? Kaksikymmentä vuotta sitä jo on kestänytkin. Kaksikymmentä vuotta sinä täällä olet pannut paikkoja sekaisin etkä ole ottanut oppia, vaikka minä olen torunut. Kuinka monta kertaa minä olen sinua lyönytkin, mutta ei vain! Olisin laittanut kauniit paperit seiniin niinkuin tähän maailmanaikaan on tapana, mutta laita nyt, kun talossa on mies, joka ei hellitä piippua hampaistaan. Katso tuotakin tohtorinnan enkeliä — muistatkos mimmoinen se oli silloin kun tohtorinna toi sen ulkomailta? Sininen ja punainen ja valkoinen. Ja eikös nyt olekin musta ja harmaa. Mutta tästä pitää tulla avioero ja rumsteeraus ja hae toinen kortteeripaikka.
Miina tulee, Mantan esiliina kädessä. Seuraavan keskustelun aikana asettuu Matti selälleen penkille ja nukkuu vähitellen.
MIINA makeana.
Minä laitoin maidon jo paikoilleen — eikös Manta sitä tarkoittanut?
Kiitoksia vain paljon.
Ja juotin jo lehmänkin, niinkuin Manta on neuvonut. Eikä se puskenut eikä potkinut, kun oli Mantan esiliina.
Äänettömyys.
Saiko kissa maitoa?
Koko kupillisen se söi.
Kiitoksia vain. Miina sanoo sitten niistä häistä niinkuin minä käskin.
Että saavat valmistaa häänsä itse? Alitalon emäntä lähettää minut oikopäätä takaisin. Se on sellainen. Mitenkäs ne itse…!
Miina menee nyt vain. Kun Huhtikuun-Manta on sanonut, niin hän on sanonut! Huhtikuun-Manta on sellainen.
Saanhan minä mennä, mutta kyllä emäntä lähettää minut takaisin. Kyllä minä sen tunnen. Manta saakin uskoa, että tänä iltana minä vielä olen täällä.
Jaa, ei se siitä parane. Miina ei nyt viivyttele, vaan lähtee viemään niitä terveisiä. Ne on Huhtikuun-Mantan terveiset.
Manta työntää Miinan ulos ovesta ja sulkee sen. Kuulee samassa Matin kuorsauksen. Jonkun aikaa hän tuskitellen silmäilee ympäri huonetta, missä Matin tavaroita on huiskin haiskin.
Jaa-ah, jaa-ah. Olet tänään taitanut tehdä kymmenen miehen tingin, senkin jäärä! Kuuletko! (Äänettömyys. Manta puhuu askarrellessaan.) Muistatko sinä mimmoista se oli alunpitäen tämä meidän yhteenmenomme? Tulitkos sinä puhemiehen kanssa niinkuin muut sulhaset ja toitko silkin ja kihlat? Ja mimmoinen se oli se sormus jonka minulle annoit? Seinäkaapissasi olit säilyttänyt vuosia, tupakanlehtien joukossa. »Tässä olisi sitten!» Se oli niinkuin kiulun vanne ja mitä lienee ollut ainettakaan.
MATTI unisena.
Puhdasta hopeaa se oli.
Vai puhdasta hopeaa! Taisit antaa myöskin kellon ja vitjat! Pappilasta ne annettiin — sinä ojensit minulle tulitikkupuntin, sellaisen pahalta tulevan tulitikkupuntin, jommoisia ei laki ja oikeuskaan enää salli tähän maailmanaikaan. Sillä lailla sinä alunpitäen olet minua kohdellut. Mutta nyt on ajan henki toinen!
Matti nousee istualleen.
Sinäpä panit kätesi kaulaani pappilan talkoissa, kun lamppu sammui.
Minä — sinun kaulaasi pappilan talkoissa, kun lamppu sammui? Hullu sinä olet! Enkös minä ehkä hämmentynyt, kun sinä seuraavana päivänä tulit kyökkiin? Muistan kuin eilisen päivän: olin pesemässä pataa ja sinä otit käteni ja kihnasit sitä minun omaan esiliinaani ja pistit sitten tuon vanteen pisimpään sormeeni eikä ensinkään siihen, missä sitä pidetään. Sillä lailla sinä, Matti parka, alunpitäen olet minua kohdellut.
MATTI hitaasti ja painavasti.
Talkooiltana tulit sinä minun polvelleni, kun tanssiessa lamppu sammui, ja otit minua kaulasta ja sanoit, että tykkäät minusta.
Minä sinusta! En minä nyt vielä koskaan ole ollut niin miehen puutteessa, että… Ei nyt hullumpaa!
Sinä mielistyit siihen, että minä olin nuori.
Ja mikäs minä sitten olin?
Ikäihminen kumminkin.
MANTA hiukan väkinäisesti.
Kysy sinä vielä tänä päivänä ihmisiltä, kumpiko meistä on nuoremman näköinen… Ja usko pois: Koivulassa voi ruveta käymään sulhasiakin, kun sinä vain olet mennyt.
Luulevat sinua rikkaaksi.
MANTA vahingoniloisesti.
Aivan niinkuin sinä! Rikkauden tähden sinä minua tahdoit etkä suinkaan hienotunteisuuden vuoksi.
Hyvinpä tässä on menty ja mennään vastakin. Huhtikuun perästä tulee toukokuu.
Toukokuu — vai niin luulet! (Nauraa.) Luonnollinen toukokuu voi tulla, mutta sydämellistä toukokuuta saat odottaa. Ajan henki on sellainen. Rakkaus on yhtä ainoaa aprillia. Ja sellaisella rakkaudella sinä minut otit.
Äänettömyys.
Mitenkäs minä sinut otin? Mikä minä olin sinua ottamaan! Nulikka minä olin ja sinä pappilan paras piika. Ja rikas.
Manta nauraa ja kolistelee lieden ääressä.
MATTI nousten ja yrittäen vuodetta kohti.
Älä nyt enää riehu. Pannaan maata.
Sano se vielä kerran, paninko minä käteni sinun kaulaasi pappilan tuvassa talkooiltana!
No, panit sinä ja juuri lujaan panitkin. Ja ilman sitä panemista en minä milloinkaan olisi sinua ajatellut.
Valehtelet.
Äänettömyys.
Mennään maata. (Istuutuu haukotellen sängynlaidalle.)
Minä tahdon sinusta eron. Sinä et usko tätä todeksi, on muka ennenkin riidelty. Mutta tämä on vakava paikka. Nyt on rumsteeraus ja toinen kurssi. Ja sinä et enää tätä yötä nuku minun pirtissäni. Että tiedätkin… (Ottaa ämpärin hakeakseen kaivolta vettä. Menee ulos.)
Matti on sängyltä tullut etupenkille ja asettuu siihen nukkumaan. Kun Manta palaa, kuorsaa hän.
Vai taas hirren vedossa! (Hyvin kiukkuisena.) Pääsetkö ylös. Vai pitääkö minun mennä hakemaan halkoa.
Matti nousee, hieroo silmiään, selkiää äkkiä unestaan ja alkaa harvinaisella tarmolla kerätä tavaroitaan. Mantan kiukku lauhtuu nopeasti. Katumapää valtaa hänet, ja vaikka hän sanelee: »sillä lailla, sillä lailla. No noin, no noin!» ovat kyyneleet tunkemaisillaan hänen silmiinsä. Kun Matti korjaa mällin muurinkorvalta, tekisi Mantan mieli karata hänen kaulaansa. Matti ei katso häneen, puuhaa vain yksivakaisena. Pilliskuru ja Miina astuvat sisään.
MIINA nopeasti.
Niin se kävi niinkuin minä sanoin, että Alitalon emäntä lähetti… Ja sitten minä unohdin tänne koppani… Iltaa, Matti!
PILLISKURU yhtaikaa Mantan kanssa.
Iltaa.
MANTA on nähdessään Pilliskurun voittanut takaisin mielenmalttinsa ja vastaa hymyillen hänen tervehdykseensä. Miinalle:
Iltaa. Tuoss' on koppa nurkassa ja häät saavat alitalolaiset laittaa itse. Pilliskuru tekee hyvin ja istuu.
MATTI joka ei ole tervehtinyt kumpaakaan tulijaa, Miinalle:
Mahtaakohan sinne Alitaloon päästä yöksi?
MIINA tunnustellen.
Miksei sinne… Kuka sinne…? Että Mattiko itse?
MATTI lyöden lakin päähänsä.
Minä.
Jaa Matti?
MANTA hermostuneesti nauraen.
Juuri Matti. Miina voi nyt kertoa kylällä, että Koivulan Matti ja
Koivulan Manta ovat eri leivissä.
MIINA ja PILLISKURU
Eri leivissä.
Niin, avioerossa ja ajan hengessä. Ilman riitaa erotaan. Sovinnossa vain ja hienotunteisuudessa.
Voi nyt kuitenkin! Voi nyt kuitenkin! Voi nyt kuitenkin!
Mitäs siitä nyt haihattelee. Kai nämä ovat katsoneet sen sopivimmaksi.
MIINA vahingoniloisena.
Ovat kai, ovat kai!
Äänettömyys.
MATTI juhlallisena.
Hyvä aviopuoliso tämä Manta on ollut. Osaava ja tekevä. Ei tämä ero minun puoleltani tule. Se on Mantan tahto. Haltuun. (Ojentaa Mantalle kätensä. Lähtee.)
MANTA teeskennellyn reippaasti.
Haltuun, haltuun. Ja muista, että nuhdeltaviksi täytyy vielä yhdessä mennä.
MIINA on voivotellut pitkin matkaa, iloaan peittääkseen:
Voi nyt kuitenkin, voi nyt kuitenkin!
MATTI kääntyen ovessa.
Ehkä Miina tahtoisi auttaa minua kantamaan tavaroita?
MIINA ilon vallassa.
Mielelläni, hyvä Matti. Kyllä se Alitalon emäntä nyt tulee iloiseksi, kun saa Matin vieraakseen. Otetaankos kirstu aitasta? Me kannetaan se kahden kesken. Kyllä minä jaksan. Ja hevosta vielä…! (Katoavat ulos. Miinan ääni kuuluu tuon tuostakin aitalta.)
MANTA kiukkuaan hilliten heidän jälkeensä ja tarttuen Miinan koppaan ikäänkuin se polttaisi.
Koppa, koppa! Kyllä nyt tuli sellainen kiire auttamaan Mattia, ettei omista tavaroista väliä. Koppa, koppa!
MIINA ulkona.
Kas kun unehtui!
Manta on paiskannut kopan ovesta. Palaa huoneeseen, seisoskelee lieden ääressä ja pöydän luona, taistellen ikäväänsä vastaan.
PILLISKURU tupakoiden penkillä ikkunan luona.
Kas nyt kuinka helposti se kävi!
Kävihän se.
Äänettömyys. Pilliskuru selailee paksua lompakkoaan.
Se minun tuttavani lakimies lupasi ajaa tämän asian ilmaiseksi.
Nuhdeltaviksi vain täytyy mennä.
Kuulihan Pilliskuru, että minä jo sanoin sen Matille.
Äänettömyys.
PILLISKURU katsellen ulos ikkunasta.
Saa nähdä vain eikö tuo Miina väkisinkin ota Mattia. Kas kas kuinka se sitä mielistelee.
MANTA kiiruhtaen ikkunaan katsomaan.
Mutta minä en kärsi tuollaista menoa pihamaallani. Minä sen…
Mitäs heistä! Antaa olla.
MANTA hilliten itseään ja istuutuen vuoteen laidalle.
Antaa vain. Antaa vain.
Äänettömyys.
Taitaa tästä ennättää ilta. Pitää kai lähteä.
Äänettömyys.
Mitäs saisi luvan olla kahvista?
MANTA kivahtaen.
Mitäs minä ennen olen ottanut!
Kiitoksia vain sitten. Ja hyvää voimista vain.
MANTA ojentaen kätensä.
Hyvästi vain.
Manta karkaa ikkunan ääreen, katselee jännittyneenä ulos ja lyö silloin tällöin ruutuun. Pilliskuru viivyttelee ovella, puoleksi selin huoneeseen.
PILLISKURU hitaasti ja merkitsevästi.
Minä vain sitä, että ehkä täällä tulee Mantan ikävä yksinään, kun on tottunut seuraan. Ja voi pelottaakin näin maantien laidassa.
Äänettömyys.
PILLISKURU hitaasti, hiljaa, merkitsevästi.
Minä vain, että voisin kyllä heittää menoni huomiseksi ja olla seurana, jos niinkuin…
MANTA karaten Pilliskurun eteen.
Vai luulee Pilliskuru, että minä olen mikä kuudennen käskyn ylitsekävijä! Pilliskuru saakin tietää, että jollei Mattia, niin ei ketään. Ja niille uusille rattaille en minä nouse ja niillä uusilla siloilla saa kuljetella ketä vain. Eikä Koivula ole mikään majatalo, että täältä tilataan kahvia kuin hotellista, enkä minä ole Sahranovin »linnun» puutteessa. Minä tavoitan Matin kiinni. Minä riistän hänet sen marakatin kynsistä. Hyvästi vain, Pilliskuru, ja haltuun! (Karkaa ulos.)
PILLISKURU joka pitkin Mantan sanatulvaa on pannut: »kas, kas, kas…»
Kylläpä siinä on muijaa. Olisi tainnut tulla kuumaksi olot täällä Koivulassa. (Panee lakin päähänsä, päästää vihellyksen ja jättää nauraen huoneen.)
Hetkisen näyttämö tyhjänä. Ulkoa kuuluu
Mantan ja Miinan riiteleminen.
MANTA tulee näyttämölle raahustaen sylissään Matin suurta kirstua.
Ei Miina luulekaan, ei Miina luulekaan, että Miina saa tätä Mattia. Sitä ei saa kukaan, kun se on Huhtikuun-Mantan. On hän siksi vilkasluontoinen. (On päästänyt kirstun keskelle lattiaa, istuu sen kannelle ja alkaa pyyhkiä hikeä kasvoiltaan.)
Tämä on pilkantekoa Mantan puolelta. Matti on käskenyt minua auttamaan. ja Mantalla ei enää ole mitään sanomista Matin asioissa.
Ja Miinallako on?
MIINA käyden kiinni kirstun kantimeen.
Niin onkin. Ja minä en kärsi, että tullaan ja kiskotaan Matin kirstu minun käsistäni…
Vaaai niin…
Minä vien Mantan oikeuteen.
Kuka vie kenen oikeuteen? Kuka on kyttäillyt toisen miestä? (Kivahtaa pystyyn kirstulta, karkaa ulos.)
Aijai kun olisi vieraitamiehiä, aijai mitä tämä Manta puhuu! Mutta kyllä minä vielä näytän. (Lähtee nyrkkiä puiden ulos. Nauraa pahasti Mantalle.)
Ulkoa kuuluu vielä hetkisen heidän kiistansa. Sitten työntää
Manta hellästi sisään Matin. Puhuu hänelle hellintä kieltään.
Matti asettuu kankeana ja juhlallisena penkille istumaan.
Manta häärää ympärillä ja taputtelee häntä.
Että sinä yhtäkaikki tulit kotiin, oma kulta Matti. Ja kyllä se on ihan niinkuin sinä sanoit, että minä niissä pappilan talkoissa panin käteni sinun kaulaasi ja istuin sinun polvellesi. Ja minä muistan sen niinkuin eilisen päivän. Ja täällä Koivulassahan me asutaan niin kauan kuin eletään. En minä uskalla olla yötäkään ilman sinua. Enkä minä enää koskaan paiskaa sinun mälliäsi muurinkorvalta. Ja enkös minä ole sinun oma Mantasi — saat sanoa Huhtikuun-Mantaksi jos tahdot. Aprilliahan se on ollut koko eropuhe. Mitäs se tohtorinna rupesi puhumaan. Ajan henki — mikä se on? Hui hai! Ja minä uskon senkin, että otit minut hienotunteisuudesta etkä muuten. Ethän sinä puhu erosta enää koskaan. Ethän puhu? Eihän Matti tahdo eroon Mantasta, omasta Huhtikuun Mantastaan? (Asettuu Matin polvelle.) Eihän?
Äänettömyys.
MATTI puhjeten leveään hymyyn
Ei.
Äänettömyys.
Ja hyvin eletään niinkuin tähänkin asti.
Niinkuin tähänkin asti.
Pieni äänettömyys.
Sovussa ja hienotunteisuudessa.
Hämärtyneen yön jälkeen lankeaa aamun ensi rusotus huoneeseen. Lintu alkaa laulaa.
MANTA ihastuksissaan.
Mitäs minä sanoin: että aprillikuuta seuraa toukokuu!
Matti kiikuttaa Mantaa polvellaan.
Sydämellinen toukokuu!
Sydämellinen toukokuu!
Nauravat molemmat.
Esirippu.