The Project Gutenberg eBook of Elämän pyörteissä, by Gudda Behrend

Hanna tätiä en saa enää milloinkaan nähdä ja tuskinpa enää
Hedegordiakaan.

Usein pahotin Hanna tädin mielen kertoessani hänelle miten hartaasti halusin maailmalle. Ja nytkö en sinua enää koskaan saa tavata. Oletko sinäkin kuollut samoin kuin isä ja äitikin?

Nyt toteutuvat unelmani uusista oloista — suurkaupungista — ja ihmisjoukoista —.

En osaa tunteitani tulkita. Vaan siltä tuntuu kuin uuteen siirtymällä jättäisin koko lapsuuteni huolettomat ajat. Kuin muuttuisi kaikki niin vakavaksi. Tähän saakka on minua vaivannut yksinäisyyden tunne ja sitä olen vihannut, mutta kuka tietää enkö uusiin oloihin jouduttuani tule sitä kaipaamaan.

Hanna tädillä oli tapana sanoa, "Ajatuksiasi on mahdoton hallita." Nyt en todellakaan saa yhtään selvää ajatusta ajatelleeksi, ne hämmentyvät toinen toiseensa.

Vuosi takaperin kuoli isäni, talo myötiin ja me vuokrasimme Hanna tädin kanssa pienen punasen talon Hedegordin läheisyydestä. Siellä kertoi Hanna täti minulle suurmaailman elämästä.

Täti rakenteli monenmoisia tuulentupia. Korkorahansa eivät riitä meille molemmille, mutta täti päätti hankkia lisää ottamalla vuokralaisia ja hankkimalla ompelutöitä, hän kun oli hyvin näppärä käsitöissä. Minulla ei ollut mitään tuloja, talosta saadut rahat kun tuskin riittivät velkojen maksuun.

Päätimme järjestää oikein kodikkaan pienen asunnon tädin vanhoilla, hauskoilla huonekaluilla. Ja täti sanoi että minun täytyi olla ahkeran ja kehittyä kunnolliseksi opettajattareksi.

Minun opettajattareksi, — se kai on hyvin ikävää, yksitoikkoista ja sidottua.

"Ei sinusta muutakaan tule", Hanna täti sanoi, "sillä sinä et pysty ompelemaan etkä pataa hämmentämään. Muistutat äitiäsi, nuorta, elämänhaluista, kaunista äitiäsi."

Mutta samalla kun hän mainitsi äitini säpsähti hän, ikäänkuin olisi pelännyt liikoja sanoneensa. Minusta taas oli mieluisinta kuulla kerrottavan äidistäni, vaikka en muistanutkaan häntä koskaan nähneeni. Isäni oli hiljainen, totinen ja synkkämielinen, tätini taas herttainen ja hyvä, mutta hiukan vanhanaikuinen ja yksitoikkoinen, ja äitini sitten! — Olen varma että hän oli säkenöitsevän iloinen ja nuori — nuoruuden, kukoistuksen ja terveyden sädekehä on häntä varmaankin ympäröinyt.

Olen kuullut että isä ennen oli avomielisempi, mutta että äiti oli saattanut hänelle surua jättäen hänet usein yksin, matkustaen pois hänen luotaan ja tällaisella matkallaan oli hän kuollut eräässä suurkaupungissa.

Siinä kaikki mitä äidistäni tiedän. Isääni en voinut kiintyä. Hän oli niin hiljainen ja harvapuheinen.

Äitini on minulle salaisuus — salaisuus, jota rakastan ja pelkään.
Halusin niin hartaasti kysellä hänestä enemmän, mutta en uskaltanut.

Haluan muistuttaa äitiäni, mutta Hanna tätiä ajatellessani en sitä uskalla toivoa.

Tänään on holhoojani tullut minua noutamaan. Hän on kuiva, ikävä ja tyly mies.

Hän pitää toisen saarnan toisensa jälkeen ja minä en niistä ymmärrä hölyn pölyä.

Hän puhuu periaatteista. Tunnen ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni periaatteet ja näitä ei holhoojani puheet muistuta.

Hänestä on kaikki sopimatonta. Hän on tyytymätön kuultuaan että Hanna tädin kuoltua olen yksin asunut pienessä punaisessa talossa ja etten muuttanut Hedegordiin, johon isäntäväki minua ystävällisesti pyysi. Mutta minä vihaan armopaloja ja olen sitäpaitse ennättänyt jo kokonaan vieraantua Hedegordista. Aika kuluu nopeasti, en huomaa olevani yksin, minulla on niin paljon ajattelemista ja järjestämistä ennen lähtöäni.

Holhoojani ei pidä siitäkään että käyn avokaulapuvuissa, mutta minä pidän pukuni sellaisena kuin ovat — tiedän kyllä että musta kohottaa kaulan hipiän hienoutta. Pukuni eivät, jumala paratkoon, ole suinkaan liian hienot.

Huomisaamuna matkustan hänen kanssaan. Mielukkaimmin jättäisin hänet ja koko maailman. En tahdo jäädä tänne, mutta olen varma, ettei hänkään minua hauskuuteen saata.

Hän on aivan koin syömä. Jumalan kiitos, hänen luokseen en tarvitse mennä, mutta Herra ties mihin hän minut sijoittaa. Hän sanoo, nuorten tyttöjen kasvatuslaitokseen — huu-uu-uu! — Hanna täti sanoi, etten ollut nuori tyttö, vaan samalla kertaa sekä lapsi että täysikasvuinen nainen.

Miten olisin voinutkaan olla nuori tyttö, kun olin seurustellut ainoastaan Hanna tädin ja kirjojeni kanssa — kirjojeni, jotka olivat äitini kirjakaapista. Niiden joukossa oli useita jännittäviä, kevytmielisiä ranskalaisia romaaneja, ne olivat niin viehättävän kevytmielisiä.

Hanna täti ei niistä tiennyt, täti raukka, synti oli niitä häneltä salata, mutta hän oli niin herkkäuskoinen.

Kirjoissa jouduin useiden henkilöiden kanssa tekemiseen, jota vastoin todellisuudessa tunsin vaan jonkun ja nekin joita tunsin eivät olleet läheskään niin hienoja kuin kirjoista lukemani. Ei arvannut Hanna täti miten käytin sen ranskankielen taitoni, jonka hän vaivalla oli päähäni takonut, — intohimoisten ranskalaisten romaanien lukemiseen. Intohimoisuudessa on jotakin puoleensa vetävää, — rakastan sitä sanaa, vaikka en todellisuudessa tunnekaan mitään joka olisi intohimoista, aavistan vaan minkä tapaista se olisi. —

Pelkään matkustaa. Varmaan joudun pimeyteen enkä mihinkään ihanuudesta säteilevään tuntemattomuuteen, joka muistuttaisi äitiäni ja hänen elämätään — loistavia jalokiviä — ylellisyyttä — komeutta ja elämän kepeyttä. Voi miten tyhmä, oikullinen olento olen ja kuinka paljon mahdottomia ajatuksia risteilee päässäni.

Vähimmin sentään olen kuvitellut elämäni muodostuvan yhtämittaiseksi lukemiseksi ja joutuvani kasvatuslaitokseen, missä ihmiset näkevät sormenpäilläänkin, niinkuin holhoojani sanoi, — sellaiseksi en koskaan ollut elämätäni ajatellut. — Odottaako minua elämän ihanuus? Siinä tapauksessa otan salaiset kirjani mukaani voidakseni niitä oppaanani käyttää.

Täällä siis elän, työskentelen ja rakastan — niinhän romaaneissakin sanotaan!

Seudut eivät ole erityisempiä — täällä on yksitoikkoista ja jokapäiväistä. Kasvatuslaitosta inhosin jo ennen kun sinne tulinkaan eivätkä mielipiteeni tänne päästyäni suinkaan ole muuttuneet.

Rakas päiväkirjani, nyt saat tutustua laitokseen. Joukon johtajana on rouva Blomvits, jota nyt jo vihaan ja tunnen aina tulevani vihaamaan. Minulla on tapana käyttää voimakkaita sanoja, sen tiedän jo Hanna tädin ajoilta, se johtuu siitä, että tunteeni ovat voimakkaat. Voin vihata syvästi — ja ehkäpä myöskin rajusti rakastaa — olen ja tahdon olla äitini kaltainen.

Mutta rouva Blomvitsistahan minun piti puhua. Kutsun häntä vaan matami Blomvitsiksi, sillä rouva nimitys on hänelle liian hieno, aivan liian herkullinen sille matamille.

Luonteeltaan on hän musertava, tavoiltaan äitelä, hänen toimeentulonsa riippuu siitä, että nuoret tytöt pysyvät hänen kodissaan ja siksi täytyy hänen koetella olla heille ystävällinen. Kaikesta päättäen tuntee hän vanhempieni ja minun elämäkerrat ihan pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ja entisyydessäni mahtaa olla jotakin, joka saattaa hänet aivan erityisesti pitämään minua silmällä, itse en — ikävä kyllä — ole tehnyt mitään, joka antaisi aihetta tuollaiseen vartioimiseen. Mutta vallattomuus on kai veressä, niinkuin rakas holhoojani jäähyväispuheessaan huomautti ja matami Blomvits nähtävästi jatkaa holhoojani puhetta vaikkakin toisessa muodossa. Hän puhuu kauniisti elämän vakavuudesta, orpojen kovasta kohtalosta ja niistä monista kiusauksista, jotka ihmistä elämässä väijyvät. Hän on myös uskonnollinen, niin uskonnollinen että ruokakin sunnuntaisin on erityisen huonoa. Uskonnollisuutensa on inhoittavaa, sen nojalla antaa hän meille huonoa ruokaa ja siivottomat huoneet ja vakuuttaa sitten vaan että "yksi on tarpeellinen."

Vuokralaisensa ovat jonkun verran häntä paremmat, mutta kyllästyttäviä hekin ovat. Heitä on viisi ja ovat he kaikki laihoja, kalpeita ja rasittuneita, kukaan ei ole erityisemmän miellyttävä. He supattelevat, tirskuvat ja vilkasevat minuun ja avokaulaani aivan kuin olisin jokin ulkomaan elukka. He näyttävät kaikki niin äärettömän siveellisiltä.

Seminaarissa olo on sittenkin hauskinta. Luku ja koulun ahdasmielinen henki ikävystyttävät, mutta toverini ovat iloisia. En ole heihin erityisemmin kiintynyt, mutta minusta on kumminkin hauska kuunnella heidän puheitaan. He ovat kaikki nuoria, iloisia ja sukkelasanaisia.

Ystäväksi en voi heidän kanssaan tulla. Heidän olennossaan ja puheessaan on jotakin, joka pysyttää minut loitolla, he ovat liian vilkkaita, eivät koskaan ole totisia, heillä ei ole ensinkään rauhaa, vaan ovat yhtäpäätä äänessä. Kaikki he ovat kihloissa ja yhtämittaa riittää "hänestä" ja "hänestä" juttuamista. Minä saan olla tuon kaiken ulkopuolella, sillä minulla ei ole kenestäkään "hänestä" kerrottavaa. Kenestäpä minulla olisikaan, enhän poloinen ole kunnolla tuntenut ainoatakaan nuorta miestä.

Kasvatuslaitoksessa ja seminaarissa pitivät toverit minua kovin yksinkertaisena. Ja sen pahempi, ovatkin he tavallaan oikeassa, sillä yksinkertainen olen, mutta en ensinkään siinä suhteessa kun he luulevat.

Lukeminen on ikävää. Kaikki kyllästyttää minua. Olen ollut täällä ainoastaan kolme kuukautta ja olen jo kerinnyt kaikkeen väsyä.

Elämä täällä on yhtä yksitoikkoista kuin Hedegordissakin eikä kumminkaan ole läheskään yhtä vapaata. Suurin osa päivästä kuluu lukemiseen ja öillä ahmin romaaneja, joita lainaan lainakirjastosta. Mielikuvituksissani elän lukemissani romaaneissa, tiedän että se on huonoa huvia, mutta minulla ei ole parempaa. Ne muutamat henkilöt, joiden kanssa seurustelen, ovat ikäviä ja laitoksen kävelyretkille ja sunnuntaihuvimatkoille en koskaan mene vaikka siitä saankin pahan nimen. Kaukaiset sukulaiseni, joiden luona joskus käyn, ovat jäykkiä ja harvasanaisia ja toverieni luokse menen harvoin syystä ettei minulla ole kotia mihin pyytää heitä vastavierailulle.

Ikävöin Hanna tätiä. Hän oli hyvä. Täällä tapaa niin harvoin hyviä ihmisiä. Kaikki ovat itsekkäitä. Samallainen kai minäkin olen, vaan eipä olekaan minulla ketään kenestä huolehtisin. Hiljakkoin täytin yhdeksäntoista vuotta. Iloitsin ettei kukaan tiennyt syntymäpäivästäni, sillä ei he siitä olisi todella välittäneetkään.

Puolivuotta — kuolettava puolivuosi on kulunut täällä, kyllä kestää vielä ennenkuin saan lukuni lopetettua. Ja sitten? — Tuleeko elämäni sitten tästään paremmaksi, sisältörikkaammaksi?

Tähän saakka on elämäni ollut sangen yksitoikkoista. Tahdon ihan menehtyä tähän yksinäisyyteen ja ikävään. Kun olisi joku, johon voisi kiintyä, mutta mahdotointa. Pidän tovereistani, mutta erityisemmin en heihin kiinny ja tavallisesti ystävyyden osoituksista en välitä. Tuollaista toisten tyttöjen syleilemistä ja suutelemista en kärsi, minusta se on kalliin aineen kevytmielistä tuhlaamista?

Yksin olen ja jään. Ja kuitenkin halajan sydämeni pohjasta itselleni ystävää. Jos vaan minulla olisi tilaisuutta päästä valoon ja iloon, niin varmasti voisin siinä loistaa.

Jos saisin koko sydämelläni rakastaa — vaikkapa vaan marakattia — niin luulen että olisin iloinen. Tunnen, että olen luotu rakastamaan — antamaan toisille hyvyyteni — elämään voimakasta ja täyteläistä elämää. Enkä kumminkaan saa niin elää, täytyy vaan tuntea elämän painostusta.

Kumpa olisin kaunis, oikein kaunis, ja vartaloni olisi muhkea! Jos vaan joku minusta välittäisi, olisin heti valmis kähertämään hiukseni, puuteroimaan hiviöni valkoiseksi ja kiduttamaan itseäni nälällä saadakseni hienoja vaatteita.

Mutta onneksi ei minusta kukaan välitä, sillä muutoin surisin liiemmaksi ulkomuotoani ja vähiä rahojani.

Omaisuuteni on mitättömän pieni. Hanna tädiltä saamani 1,400 kruunua ovat omani. Kuollessaan lausui Hanna täti toivomuksen että saisin vapaasti hallita pankkikirjan sisällön. Sekös harmitti holhoojaani, ja tädin viimeisestä tahdosta huolimatta vaatii hän tarkan tilityksen menoistani. Tuo taas suututtaa minua. Väliin herää minussa halu heittää hänelle kirjani päin silmiä tahi suututtaa hänet jotenkin muuten, mutta olen sellainen raukka etten mitään uskalla. Vihaan näitä kahleita, jotka minua sitovat, enkä kuitenkaan tee mitään niistä päästäkseni.

Iltasin hiivin valtakaduille kävelemään. Siellä on elämää ja siitä voin nauttia. Suurkatujen valosta henkii vastaani koukutteleva tuntematoin elämä. Pari kertaa olen ollut siellä toverin seurassa, mutta mielukkaimmin menen yksin. Toisilla tytöillä on niin paljon tuttavia, joiden kanssa pysähtyvät puhelemaan, mutta minä tapaan harvoin tuttavia, enkä kertaakaan sellaista, jonka kanssa haluaisin jäädä keskustelemaan.

Miten paljon tytöt sentään tietävät ja kuinka avomielisesti he kaikesta puhuvat. Minulla ei ole sitä rohkeutta.

Kasvatuslaitoksessa puhutaan vaan mitättömistä asioista, mutta seminaarissa keskustelevat oppilaat keskuudessaan kaikista päivän kysymyksistä, opettajien läsnä ollessa on keskustelu luonnollisesti jäykempää.

Meidän kesken — tahi oikeammin heidän kesken — puhutaan paljon vapaasta rakkaudesta. Kirjoistani olen siitä kylläkin lukenut ja paljonkin haaveillut, mutta en koskaan uskalla ruveta siitä toisten tyttöjen kanssa puhumaan. He luulevat etten niistä asioista mitään tiedä ja kertovat peittelemättä miehen ja naisen välisiä suhteita, joista todellisuudessa eivät suuriakaan tiedä, sillä heidän "kihlauksensa" opettavat heille sangen vähän. Mutta minä kuuntelen mielukkaimmin heidän puheitaan kuin sitä kiusallista sanatulvaa, jota hurskaassa laitoksessa saa kuulla. Ja kumminkin olen varma, että nuo kasvatuslaitoksen kalpeat tytöt keskuudessaan supattelevat monenmoisista asioista, joita välttävät matami Blomvitsin korville joutumasta — niin, matami Blomvits — tuskimpa, Herra paratkoon, hänkään on aina ollut yhtä hurskas kuin nyt on.

Tiedän, että on olemassa jotakin, josta ei puhuta kovaa ja jota toveritkaan eivät todella tunne, vaikka siitä rupattelevatkin.

Se on jotain kummallista, omituista, joka voi olla sekä pyhää että rumaa — jos se liiteleisi ylitseni, saavuttaisinkohan sen silloin?

Olin eilen kylpemässä. Tarkastelin alastonta ruumistani peilissä. Ennen en ole uskaltanut katsoa itseäni alastomana. Eilen sen tein. Ruumiilla on arvonsa; kuta täyteläisemmät pyöreät muodot, sen kauniimpi se on ja sen arvokkaampi se myöskin on — sen verran olen jo oppinut. Onhan se oikeastaan surullista että ulkonaisella ruumiilla on niin suuri arvo.

Itse olen ruumiistani pitänyt sen vähän mitä sitä olen tuntenut, mutta en ole käsittänyt panna arvoa sen kauneudelle. Eikä se kaunis olekaan — ei ainakaan kyllin kaunis. Olen liian laiha. Käsivarteni ovat ohuet, mutta kaula kaareutuu kauniisti, rinta on korkea ja täyteläinen, jalkani ovat kauniit. Että viitsinkin tarkastaa itseäni noin perinpohjin! Miten tyhmä olen!

Tahtoisin että koko vartaloni olisi hienohipiäinen, valkoinen ja täyteläinen ja haluaisin aina pukeutua silkkiin.

Uneni on levotonta. Olen hermostunut. Lääkäri sanoo että luen liiaksi ja liikun liian vähän raittiissa ilmassa. Olisikohan siinä vika? Eikö ihmiseltä voi puuttua muutakin kuin raitista ilmaa. Minun sairauteni on ainakin kaipausta jostakin tuntemattomasta ja liiallista yksinäisyyden tunnetta.

Menen tanssiaisiin. En tiedä iloitsenko siitä. Ehkä tulee siellä hyvinkin ikävää. Mutta kaunis tahdon siellä olla — niin kaunis kuin vaan voin olla. Minä otan rahoja, paljon rahoja säästöpankista, enkä välitä sen vanhan itsevaltiaan riidoista kun hän huomaa ottoni.

Pukeudun valkoisiin — yltä yleensä valkoisiin. Silkkisukkiin ja kenkiin. — Ja hyvin avokaulapukuun. Kaulani ja käsivarteni ovat hiukan ruskeat, mutta ne puuteroin valkoisiksi.

Kuulunee asiaan että tanssiaisissa rakastutaan, ellei entuudestaan jo ole rakastunut. Minä en ollut entuudesta ja sentähden rakastuin nyt.

Rakastunut — onko silloin joku henkilö toisia kauniimpi — puheleeko hänen kanssaan silloin asioista mielukkaimmin kuin toisten kanssa — ikävöikö häntä — ajatteleeko vaan yksin häntä?

Unelmissa ja haaveiluissani olen usein ollut rakastunut, kaihonnut ja haaveillut, mutta ihailuni esine on ollut jokin epämääräinen olento — joku tuntematoin. Todellisuudessa en koskaan ole rakastanut.

Tanssiaisissa tuli luokseni hyvännäköinen mies. Pyysi tuon tuostakin minua kanssaan tanssimaan ja puheli niin kauniisti etten elämässäni ole sellaista puhetta kuullut. Sitä ennen olen häntä pari kertaa tavannut kadulla ja vaihtanut jonkun sanan, vaan sen suurempaa vetovoimaa en häneen ole tuntenut.

Mutta eilen oli hän tavallista kauniimpi ja minusta oli ihanaa liidellä hänen käsivarrellaan. Me joimme viiniä, puhelimme ja nauroimme ja unohdimme koko muun maailman.

En ole enää sama kuin ennen. Olen hurmautunut, hämilläni, hajamielinen ja epäjohdonmukainen.

On kuin koko maailma olisi muuttunut, vaan siksi että hän on tanssinut kanssani sanonut minua kauniiksi ja koetellut anastaa minulta suudelman, jota ei kumminkaan saanut. Hän ehdoitteli että yhtyisimme aamulla vanhalla vallilla ja siihen suostuin.

Miksi en kieltänyt, miksi en herennyt kuuroksi, etten olisi kuullut hänen kaunista lumoavaa puhettaan?

Pääni on täynnä romaanielämää, mielessäni kummittelee tulisia rakkauden sanoja.

Ensi kerran olen ollut kahden kesken miehen kanssa. Hän on sulkenut minut syliinsä, suudellut minua ja kuiskannut korvaani rakkauden sanoja. Hän pyysi minua saapumaan uudelleen, — häntä suutelemaan — rakastamaan ja minä olen suostunut.

Elämä on nyt toista, se on joustavampaa ja yhtämittaista humua, sellaisesta minä pidän.

En ollut oma itseni istuessani tänään päivällispöydässä matami Blomvitsin huonoa ruokaa syömässä — olin nuori lämminverinen linnan neito, joka äskettäin oli huulensa rakastettunsa suudeltaviksi ojentanut.

Oikeastaan tunnen Paavon vaan nimeksi, sillä vaikka olemme joka päivä vanhalla vallilla tunnin ajan yhdessä, niin emme paljoa keskustele. Minulla on aina niin paljon sydämelläni, mutta tavatessani hänet en saa sanaakaan huuliltani, sanat sulavat hänen suuteloihinsa.

Matami Blomvitsille sanon että noudatan lääkärin määräystä ja olen ulkoilmassa.

En rohkene tehdä itselleni kysymystä, olenko onnellinen, olenko saavuttanut elämän tarkoituksen. Tiedän olevani onnellisempi kuin ennen, en tarvitse enää seurustella yksistään seminaaritoverieni, kirjojen, laitoksen ikävien toverien ja matami Blomvitsin kanssa.

Kaikki on muuttunut sitten kun hänet tapasin — tästä lähtien tahdon elää vaan Paavolle ja täyttää hänen pienimmätkin toiveensa.

Hänen suudelmissaan ei ole rumaa eikä huonoa. Olen tullut entistään paremmaksi — paljon paremmaksi!

Paavossa on jotain minulle käsittämätöntä. Kaipaan hänessä jotakin. Väliin ei hän tahdo antaa minun rakastaa itseään. Hän on tulinen ja kylmä — en käsitä häntä, — väliin tunnen pelkoa häntä kohtaan ja kuitenkin rakastan häntä.

Hän on komein kaikista tuttavistani ja puhuu kaikista asioista niin varmasti. Tahtomattaankin täytyy olla hänen kanssaan yhtämieltä. Hän tuntee elämää — ehkä liiaksikin. Hän on ollut mukana ja nauttinut elämästä. Hän sanoo olevansa jo elämään kyllästynyt, vaikka vasta on kaksikymmenviisi vuotias. Nyt ei hän sano välittävänsä muusta kuin omasta, pienestä rakkaasta tytöstään.

Kihlautumisestamme ei ole puhettakaan. Miksi kihlautusimme? Sehän olisi vastoin mielipidettäni, sillä minä vihaan tapojen orjuutta ja kaikkia yhteiskunnallisia muodollisuuksia. Paavo sanoo että julkikihloihin meno vahingoittaisi hänen lukujaan, sitoisi häntä liiemmaksi ja saattaisi hänen kyllästymään suhteeseemme. Tällainen vapaa salaperäinen liitto on viehättävin — se on kaikkina aikoina ollut houkuttelevin.

Paavo on asioista selvillä, parempi kuin olisi vähemmän kokenut, silloin olisi meidänkin suhteemme ehyempää ja täydellisempää. Hänellä on suuri joukko naistuttavia, mutta minä olen niistä parhain ja viattomin. Viatoin — olenko minä sitten viatoin. En ole sitä ennen tiennyt. Olenhan lukenut koko joukon huonoja kirjoja — ja ajatellut useita rumia asioita, mutta en ole mitään kokenut, enkä tunne elämää, oikeata voimakasta, tykkivää elämää, sitä en tunne, sen sanoo Paavokin.

Miten yksinäistä onkaan elämäni ollut! Tahtoisin kertoa siitä Paavolle — puhella hänelle Hedegordista — Hanna tädistä — viime vuoden yksitoikkoisuudesta —, mutta tuskimpa välittäisi hän siitä edes kuunnellakaan.

Paavo sanoo, että olen hyvä ja kaunis. Se on ollut päämääränikin ja nyt kai olen tyytyväinen. Kaikki toiveeni kohdistui siihen että Paavo olisi tyytyväinen — häntä tahdon suudella — hyväillä. Olen tullut niin hentomieliseksi — naisekkaaksi. Huolehdin entistä enemmän puvuistani ja pukeudun mahdollisimman hyvin, sillä nythän minulla on ketä varten koristelen.

Sade- ja myrskyilmoilla pakenemme muutamaan kahvilaan, jota kutsumme omaksi kahvilaksemme.

Mutta viime aikoina on Paavo käynyt niin omituiseksi, hän on pahalla päällä eikä tahdo sanoa miksi. Ja kuitenkin sanoo hän, että minä voin häntä auttaa, jos tahdon — —?—

Eilen oli sunnuntai ja minä olin ensi kerran Paavon kodissa. Se oli oikea poikamies asunto. Ei luulisi siellä koskaan nuoria naisia käyneen.

Olin hänen luonaan pari tuntia — se oli kauan, mutta jos mielihaluani olisin noudattanut olisin viipynyt vieläkin kauemmin. On aivan toista olla kahden kesken huoneessa, kuin olla kävelemässä tai istua kahvilassa.

Lähtiessäni hänen luotaan käsitin miksi hän oli ollut niin kummallinen viime aikoina. — —

Hän puhui siitä istuissamme sohvalla, kuiskasi hiljaa korvaani, mutta minä tiesin sen jo hänen sanomattaankin. Huone — huoneen tuoksu — hänen hyväilynsä — silmänsä kaikki ne siitä puhuivat. Käsitän kumminkin enemmän kuin mitä hän luulee, mitä itsekään tiesin. Rakkaus on vähässä ajassa opettanut minulle kaiken.

En tahdo niinkuin hän. Näen yhtä ja toista ja kirjani kertovat hehkuvasti — vapaudesta ja rakkaudesta — ja rakkauden onnesta, mutta sittenkään en tahdo.

Olen iloinnut suhteestamme — siinä oli sentään paljon kaunista — se oli hienoa, sillä se ei ollut julkista eikä luvatonta. Iloisesti ja hiljaisesti ilman mitään kahleita pidimme toisistamme. Nautin elämästä enkä toivonut mitään muuta. — Paavo, miksi herätät minussa nyt sellaisia ajatuksia — miksi häiritset rauhaani — teet väärin minua kohtaan. Et käsitä sitä pahaa nyt kun tunteesi ovat niin kiihkeät. Onko siinä jotain pahaa? Miksi et tyydy siihen mitä sinulla on? Eikö hellyyteni merkitse sinulle mitään? Yhä vaan vaadit enemmän. Tulisitko onnelliseksi, jos suostuisin — jos saisit hallita ja vallita minua täydellisesti? Sanot tulevasi. Onko se myöskin totta?

Päätäni pakottaa, minulla on kuumetta eikä ole rauhaisaa nurkkaa, missä lempeän, tyynnyttävän sanan saisi kuulla. Olen niin yksin — enkä ikinä ole sitä tuntenut näin syvästi kuin nyt.

Tänään hän kirjoitti pitkän kirjeen. Kummallista on lukea rakkauden kirjettä. Hän on kirjoittanut sen minulle — minulle lähettää hän kaikki nuo rakkautta hehkuvat sanat.

Eilen tein päätöksen — lopetan välimme — jätän hänet, palaan takasin entiseen yksitoikkoisuuteen. — Tänään en sitä voi. Rakkaani, ole ystävällinen minulle, tahdon jäädä luoksesi. Hän kirjoittaa, että elämä muuttuu suloisen ihanaksi, jos vaan todella antaudumme toisillemme. Ei typerän ulkonaisesti, eikä muodollisten siteiden painostamana, vaan koko rakkautemme voimalla ihanassa salaperäisyydessä. "Kahleita olen aina kammonut", hän kirjoittaa, "enkä koskaan aijo olla uskollinen sille naiselle, joka maailman silmissä on morsiameni. Ainoastaan rakkaus yhdistää meidät, minä rakastan sinua, olen sinulle hyvä ja huolehdin kohtalostasi paremmin kuin ikinä kukaan laillinen puoliso." Näin hän kirjoittaa ja minun täytyy häntä uskoa. Onhan muitakin siteitä kuin papin ja yhteiskunnan-siteet, joita mies kunnioittaa. Eikä suinkaan laki yksin anna oikeutta elämän iloon.

Välimme ei ole selvä ja tiedän mikä siihen on syynä. Pelkään Paavoa ja pelkään itseäni. Kun pääsisi pois ihmisten ilmoilta, kauaksi — saisi hautautua yksinäiseen seutuun ja levätä hiljaa, aivan hiljaa — mitään ajattelematta — kaihoamatta.

Kaikki seikkailuhaluni ja uskallus uusiin tuntemattomiin kokemuksiin on minulta melkein kokonaan hävinnyt toivon vaan rauhaa suhteeseemme.

En käsitä miksi olen niin levoton, miksi en saa rauhaa? Ikävöinkö jotain? Kaipaanko mitään?

Hän puristaa minua itseensä ja suutelee minut kuumaksi tulisilla, kuivilla huulillaan. "Nauti elämästä niin kauan kuin olet nuori ja kaunis, hän kuiskaa. Anna palttua kaikelle sopivaisuudelle ja turhanpäiväiselle mietiskelylle, antaudu kokonaan, nauti elämästä täysin siemauksin!"

Usein olen toivonut nautintoja, rakkauden omistamista ja rakkauden voimaa, olen halunnut kietoutua kiehtovan salaisiin kahleisiin, joista ei tietäisi kukaan muut kuin me kahden.

Eikö kaikki tuo yhdistäisi meitä entistään enemmän toisiimme. Eikö antautuminen kiinnittäisi Paavoa yhä lujemmin minuun?

Tuskan väre viiltää mieltäni ajatellessani että hän kyllästyy ja jättää minut.

Jos hän menee, silloin on elämä entistään yksinäisempää. Ei ole toista, joka syleilisi minua kuiskaten että olen ihana, viehättävä, hurmaava.

Tänä iltana olen luvannut mennä Paavon luokse, jos hän vaan lupaa olla hyvä ja ymmärtäväinen.

En voi vastustaa. Saan olla koko illan hänen luonaan — monet tunnit hänen kanssaan kahdenkesken, — syödä hänen kanssaan yhdessä, ja kuvitella olevani hänen vaimonsa — olla jotain vieläkin enemmän, hänen rakastajattarensa, aivan samoin kuin olen ranskalaisista romaaneistani lukenut. Nyt saan elää jonkun verran romaanitunnelmaa.

Miltähän tuntuu kun seison hänen ovensa takana — luen Cand. mag. P. Bang — painan soittokelloa — hän tulee aukasemaan. — — Polveni vapisevat — värisen ilosta.

Nyt olen hänen — täydelleen hänen. Olen herännyt ja näen kaikki entistään selvemmin. Ennen olin tyhmä. Luulin kaikki tietäväni — enkä tiennyt mitään. Olin tyhmä tytön tyllerö. Ei uskoisi että voi niin tietämätön olla, kun on täysikasvuinen ja elää ihmisten ilmoilla.

Olen elänyt kaiken ulkopuolella ja kuvitellut itseni kaikki tietäväksi, vaikka todellisuudessa en ole mitään tiennyt. Jos olisin tuon kaiken käsittänyt, en eilisiltana olisi Paavon luokse mennyt. Nyt vasta käsitän että oli väärin mennä sinne. Miksi meille puhutaan kielletystä hedelmästä eikä kumminkaan selitetä minkätähden se on kielletty. Minkätähden jää tyttölapset kaikesta tietämättömiksi vaikka lukevatkin romaaneja ja puhelevat rakkaudesta.

Hän kerjäsi — rukoili — oli kokonaan muuttunut — uhkaili. Olin hänen vallassaan — en voinut paeta — ehkäpä ei ollut minulla siihen haluakaan; itkin kumminkin ja rukoilin, en tahtonut antautua.

Siinä jännityksessä muistin yhtä päätä että minun oli kiirehdittävä kotiin ennenkuin portti suletaan.

En tahtonut hänelle antautua. Viime hetkellä oli tyttöruumiini säilyttäminen suurempi kuin vapautumisen ajatus ja luonnon vaatimukset — mutta samalla tuli mieleeni: en siltä ole huonompi enkä siveettömämpi, jos antaudunkin hänelle. Oikeuttaahan rakkaus kokonaan antautumaan. Miksi ei minulla olisi siihen oikeutta? Itselleni vaan siitä edesvastuussa olen. — Väreilevänä säestyksenä tälle kaikelle sointui hänen rukoileva äänensä. Lopulta sekä ruumiin että sieluni voimat olivat lamautuneet. Ajatukset häipyivät — en nähnyt enkä kuullut mitään. — — Paavo, edesvastuusi on suuri! Voitko sen kestää? Oletko apuni, lohdutukseni ja turvani niinkuin olet luvannut? Tuletko aina lämpimästi ja sydämellisesti minusta pitämään?

Enemmän kuin itsekään tiesin annoin sinulle. Tuletko sen aina muistamaan? Tuletko jakamaan elämän ilot ja surut tästä lähtein kanssani? Jos et sitä tee, et myöskään ole se mies, miksi sinut uskoin. Jos sinä minut hylkäät, silloin joudun tuulen ajeltavaksi. —

Harvoin yhdymme enää hänen luonaan, meillä on kai kummallakin niin paljon työtä. Pari kertaa viikossa olemme tunnin ajan kävelemässä. Noilla kävelymatkoillamme puhelemme nyt entistään enemmän. Hänen mielestään olemme tulleet niin järkeviksi — Jumala varjelkoon meitä järkevyydestä!

Keskusteluistamme vasta huomaan miten erilainen katsantokanta meillä on asioista. Omituista etten sitä ennen ole tullut ajatelleeksi.

Pääasiassa on hän vanhoillinen, riippuvainen siitä mitä ihmiset sanovat, avioliiton hyväksyy hän myöskin sitten kun tulee vanhaksi ja on kyllänsä rakastellut. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä kaksi luontoa: tulinen, valloilleen päässyt ja haaveileva ja toinen luonto itsekäs, varova ja poroporvarillinen. Samoin on hänen elämänsäkin kaksiosainen. Iloinen, huoleton poikamiesolento ja sitten taas porvarillinen, mallikelpoinen olemassa olo.

Olen oikeassa, sellainen hän on ja siksi tulisi minun häntä vihata, sillä puolinaisuutta en hyväksy. Mutta minä en voi häntä vihata, sillä pidän hänestä, kietoudun häneen ja koetan kaikin tavoin olla hänelle mieliksi.

Lukukausi on päättymässä. Saan huonon todistuksen sillä rakkaus ja luku eivät sovi yhteen. Lukuhaluni on mennyttä — mihinpä sillä pääsisinkään. Opettajatar tahi konttorineiti — kummassakaan ei ole vetovoimaa — —.

En välitä muusta kuin suhteestani Paavoon. — Tulevaisuutta en uskalla ajatella.

En kärsi valehtelemista ja kumminkaan en pysy totuudessa. Joskus sanon meneväni ystävättärieni kanssa kävelemään, toiste taas että olemme päättäneet mennä toverien kanssa Tivoliin.

Matami Blomvits seuraa minua ihmissuden tavoin silmillään. Hän on huomannut että hänen rakkaan "kasvattinsa" asiat ovat hullusti ja että hän valehtelee huolimatta siitä että matami viime vuodet on hoivannut häntä huonolla ruuallaan, ötelällä pahansisuisuudellaan ja teeskennellyllä äidillisyydellään. Minä en heistä välitä, mutta he kiusaavat ja väsyttävät minut alinomaisilla kyselyillään ja puheillaan. Viime aikoina olen käynyt kärttyisäksi.

Tutkintoni on sivu ja minulla on hoidettavana muutamia tuntia eräässä koulussa.

Vapauteni on yhtä rajoitettua. Aamupäivät olen koulussa ja iltapäivät korjailen kirjoitusvihkoja ja, jos saan aikaa, vietän illat Paavon luona.

Usein olen hyvin väsynyt ja pyydän että hän antaisi minun jäädä kotiin, mutta hän kiusaa ja uhkailee niin kauan että saa minut suostumaan. Ei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä, enkä mitenkään jaksa kuunnella laitoksen tyttöjen tyhjänpäiväistä puhetta.

Rauhani ja leponi olen uhrannut, päätäni polttaa — tunnen antavani paljon enemmän kuin mitä itse saan.

Hän ei rakasta minua, vaan naista minussa — tahi ylimalkaan naista — miten olenkaan viime aikoina viisastunut!

Mitä merkitsen hänelle, jolle kaikkeni olen antanut? Olen hänen rakastajattarensa — ainoastaan hänen rakastajattarensa.

Ajatuksistani, mielipiteiltäni, iloistani ja suruistani ei hän vähääkään välitä.

Enin välittää hän itsestään — omasta kauniista, komeasta olennostaan. Päivä päivältä huomaan enemmän ja enemmän miten kyllästyttäväksi suhteemme käy, enkä kumminkaan voi reväistä itseäni irti. Miksi en sitä tee? Siksi vaan että minulla ei ole rohkeutta palata tuohon vanhaan yksitoikkoiseen elämään. Minun täytyy omistaa joku, johon turvaudun — josta pidän — — —.

Uskoin varmasti onneen ennenkuin jouduin Paavon omaksi. Mutta suhteeni häneen ei ollut sitä rikasta, vapaata ja huikaisevan loistavaa, josta olin uneksinut. Ei, se oli niin pientä, kovin mitätöntä ollakseen sen arvoista että sille parhaimpansa uhraisi.

Hän on herättänyt minut haaveiluistani! Ihanat unelmat — suloiset ajatukseni, nyt muserran teidät. Miten paljon olet minulle opettanut, miten erinomaisesti minua kasvattanut. Olen lapsi, Paavo, niinhän — olen suuri lapsi; mutta lapsellisuuteni vuoksi kestinkin sen mikä on aikaihmistä, todellisuutta.

Hän ei laske minua ja minäkin pysyttelen hänessä — kaipaus — väsymys — pelko siitä, mitä tapahtua voi, pidättää minua.

Tähän saakka ei se ole mieleeni tullut. Kerran kumminkin kysyin sitä Paavolta, mutta hän vakuutti ettei meille sellaista tapahdu ja herkkäuskoinen kuin olin, rauhoituin kokonaan. Nyt on myöhäistä ruveta sillä päätään vaivaamaan, mutta jos sellaisesta varmuus tulisi, olisiko hän silloin hellä ja auttaisiko minua sen vaikeuden kestämään?

Miksi turhalla pelottelen itseäni? Näen kummituksia jo keskellä päivääkin.

Nyt alan saada varmuutta. Iltasella menen levolle yhtä ja samaa miettien ja päivän valetessa en vielä ole nukkunut, olen vaan miettinyt — miettinyt ja itkenyt ja päivillä olen sitten väsynyt ja hajamielinen.

Yhteyteni Paavon kanssa jatkuu, se on jonkunlaista unesta heräämistä tai unelmista luopumista, sitä kutsutaan tottumukseksi.

Nyt tiedän suhteemme olevan huonoa ja kurjaa ja kuitenkin antaudun hänelle. Miellyttääkseni häntä pukeudun hienosti ja olen yhä edelleen hänen rakastajattarensa samalla kun kannan hänen lastaan sydämeni alla.

Loma on alkanut. Paavo on matkustanut paikkakunnalta ja viipyy poissa aina puoliväliin elokuuta. Kasvatuslaitoksessa on hiljaista, minäkin poloinen olen sen jättänyt ja etsinyt itselleni rauhaisan maalaiskolkan. Kävelen päivät suuressa puutarhassa kärsien yksinäisyydestä.

Kirjoitin Paavolle miten laitani on — ja odotan jännityksellä hänen vastaustaan.

Odotan yhä valoa ja onnea. — Sääli on kuolla näin nuorena, kun elämä vielä runsaastikin voi onnea lahjoittaa, minä tahdon elää ja odottaa onnea elämältä! Mutta onko minulla uskallusta jäädä eloon?

Metsä on ihana. Se kätkee kaiken varjoonsa — siellä ei elämän myrsky tunnu. Liiaksi olen elämää rakastanut, siksi olen nyt näin onneton!

Kuukauden viipyi hänen vastauksensa. Lyhyt ja kylmä se oli: "Kirottu juttu! Tule luokseni elok. 20 päivä."

Siinä kaikki. Luonnollisesti. Mitä häneltä odotin? Mitä muuta voi raukkamainen mies kirjoittaa joutuessaan sellaiseen asemaan.

Tiesin minkälainen hän on. Luikertelee kaikesta edesvastuusta vapaaksi — luikertelee raukkamaisesti, armotta — —.

Kesä kului pelossa ja jännityksessä — joskus välähti hieno toivon valo, mutta sammui samassa.

Sairaana ja masentuneena tulin hänen luokseen toivoen hiukan lohdutusta ja tukea, mutta hän kohteli minua tylysti, katseensa oli kylmä ja sanansa kovat. Jonkun päivän perästä saavuin uudestaan toivossa kuulla miten hän kohtaloani aikoi keventää, mutta ovi oli lukossa ja minä sain mennä menojani.

Aamulla vedän kureliivit niin tiukalle että pyörryttää, päivällä olen työssäni ja illalla hiivin hänen luokseen sinne, missä ennen iltani vietin ilakoiden nuoruuden riemua ja viehkeyttä.

Joskus pääsen sisälle, joskus en, mutta milloinkaan en saa tilaisuutta asiasta oikein puhella — selittää hänelle miten tilani oikein on. Hän kääntää puheen aina toisaalle. Olen ymmällä. Onko hänen tarkoituksensa jättää minut yksin kärsimään seuraukset. Enhän toivo avioliittoa — pakollinen avioliitto olisi irvikuva rakkauden siteistä. Todellisuus hävitti meidän rakkautemme, me emme enää välitä toisistamme. Mutta siltä hän voi auttaa lastamme ja minua.

Hän on usein kertonut äidistään, joka asuu maalla, miten hän on hyvä ja kuinka he pitävät toisistaan. Pyysin hänen ilmoittamaan äidilleen miten asiani ovat. Ehkä hän käsittää, antaa anteeksi ja suo minulle kurjalle suojaa kodissaan siksi kun voimistun ja voin itse huolehtia toimeentulostani.

Hän nauroi ja kysyi olinko järjiltäni kun luulin äitinsä ottavan minunlaisen naisen kotiinsa.

Ilon aikana oli meitä kaksi, mutta häpeän ja onnettomuuden saan yksin kantaa!

Miten raukkamainen olit alusta loppuun, nuoruuteni rakastettu. Opetit minulle kertomuksen rakkaudesta ja sen katoavaisuudesta.

Nyt uskon ettei todellista rakkautta löydykään, kaikki on vaan aistillisuutta ja itsekkyyttä. — — Haluaisin verille raadella oman tyhmyyteni. —

Hän käskee minun poistamaan kaupungista ja kysyy onko minulla siihen varoja. Sanoin ettei ollut, koetellakseni mitä hän tekee.

Hän sanoo koettaneensa hankkia rahoja, vaan ei ole onnistunut. Kysyi eikö minulla ole tuttavia, joilta saisin lainata. Nauroin, sylin häntä silmille ja läksin.

Hän huusi jälkeeni, "käyttäydyt kuin huonomaineiset naiset." Tuskinpa huonomaineinen nainen on enemmän pilkkaa ja huonompaa kohtelua osakseen saanut.

Nyt emme enää tapaa toisiamme, en kuule enää hänen kylmää, terävää puhettaan. Hän on saanut haluamansa ja minä joudun maailmalle — — —.

Olen ottanut kaikki rahani. Matkustan parin päivän perästä. Tänne jää kurja rakastajani ja kaakottava hanhiparvi. Onhan sitä jo siinäkin.

Kasvatuslaitoksessa näkyy tilani olevan tunnettu. He ylenkatsovat ja karttavat minua.

Häväistys oli suuri, mutta minä livistin tieheni. Kieltäydyin hoitamasta tuntejani.

Häpeällisen suhteeni, niinkuin matami Blomvits sitä nimitti, keksivät nuo rumat, siveät naiset, jotka niin halusta lavertelevat kaikesta mikä vaan rakkaudelle ja häväistysjutuille haiskahtaa. Matami Blomvits ajoi minut ulos ja lupasi asiasta sukulaisilleni ilmoittaa. Sanoin sen hänestä hyvin kyllä uskovani. Yksimielisesti heittivät he lokaa päälleni — yksi oli nähnyt — toinen kuullut. — — — Hyvästi herttaiset nuket, hyvästi vanha akka, hyvästi, kaunis Paavoni. Sormellani teitä osoitan, tyhjiä, ulkokullatuita, ilettäviä olette kaikki. Yksin, onnettomana olen kaukana teistä, mutta nyt katselen avoimin silmin maailmaa. Leikittelyni — hurjapäinen leikittelyni on nyt lopussa — — —

Sellaiselle, jolla on niin paljon miettimistä kuin minulla, on hyvä elää yksinäisyydessä. Nämä ihmiset, joiden luona asun, antavat minun olla rauhassa. He ovat tottuneet tämän tapaisiin naisiin.

Hitaasti — laahustamalla kuluvat päivät. Äitiyteni aika lähenee. Ompelen lapseni kapioita ja tottumatoin kun olen, valmistuvat ne kovin hitaasti. Ne valmistuvat kumminkin vähitellen — — —

Uskoin eläväni erakon elämää kenenkään häiritsemättä. Mutta maamme on niin pieni ja huhut kiertelevät ympäri, tännekin ne tunkeutuvat kertoen maailman menosta ja siitä mitä ihmiset minusta sanovat. Naisväki minua varsinkin kivittää. Väittävät että olen aina ollut teeskentelijä, yltiöpää ja keikailija, joka ei välitä moraalista eikä kristinuskosta.

Uskoin tuntevani yksinäisyyden, — vaan näin perinpohjin en sitä ennen ole kokenut. Elän kuin erämaassa, niinkuin maanpakolainen asumattomalla seudulla. Ilo ja riemu ovat kadonneet — ja pian sammuu viimeinenki toivon kipinä. Vetelehdin täällä sairaana, väsyneenä ja rumana, hiviöni on tärveltynyt, kasvoni täynnä ruskeita lautumia ja vartaloni — josta ennen niin ylpeilin — on nyt aivan muodoton — — —.

Ajatukseni harhailevat yksinäisyydessä — kaukana elämän loistavasta humusta, jota rakastan ja ikävöin, mutta jota tuskin ennätin oppia tuntemaan, ennenkuin elämänhaluni häpäisi kunniani — saattoi sen melkein kuoleutumaan.

Täällä nyt olen yksin hyljättynä ja rumana, harvat minua muistavat eikä yksikään ystävyydellä. Ja tähän kaikkeen olet sinä, Paavo syypää! Jos olisit täällä, niin musertaisin sinut vihan ja pilkan syleilyyn.

Päivät ovat naurettavan säännölliset, niille täytyy aivan nauraa. Herään myöhään, syön, luen, ompelen ja kävelen — aina vaan yhtä ja samaa. Puhelen hyvin vähän täällä ihmisten kanssa ja olen tyytyväinen jos he jättävät minut rauhaan.

Joulu lähenee. Minulle ei se mitään merkitse. Se on ainoastaan nimi, joka johtaa mieleeni pari lapsuuden muistoa ja Hanna tädin — lahjoja — joulukuusen. — En milloinkaan ole suuresti uskonut jumalaan, ja Hanna tädin kuoltua häipyi viimeinenkin uskoni. Miksi uskoisinkaan! Kaikki uskovaiset, joita elämässä olen kohdannut, olivat ilkeitä ihmisiä. He olivat ulkokullatuita. Hanna tädillä, joka muutoin oli hyvä, oli usko muuttunut vaan tavaksi. Taikauskoa vaan kaikki — usko — toivo — — —.

Ulkona kylmä talviyö, tähdet tuikkavat taivahalla. Jos olisin haaveellinen, kuvittelisin tuon suuren tähden välkkyvän, loistavan ja hymyilevän minulle. Ei maksa vaivaa, tähti kulta, minulle loistaa. Minun tieni on pimeä ja yksinäinen vaikkakin niin hartaasti toivoin kirkkauteen — loistoon. Sitähän tavoittelin, vaikka nurinkurisesti, — ja kohtalo rankaisi minua heittäen ihmisten ylönkatsomana pimeään yksinäisyyteen. Mutta nyt olenkin oppinut. Seison varmalla pohjalla ja pysyttelen elämässä, antaudun sille — hyvään tahi pahaan, mihin se sitten minut vieneekin.

Kertovat että olen vanhaa, kovaa, ylpeätä sukua. Korkeat esi-isät, vaivuitteko te lyöntien ja iskujen alle? Ettekö niistä päinvastoin muuttuneet ilkeiksi ja ylpeiksi? — Teidän onneton jälkeläisenne kompastui pahoin, mutta pysyy sentään vielä jaloillaan — vaikka onkin yksin. Ei kumminkaan yksin — onhan lapsi — avioton, koditoin lapsi —.

Kylmä on vastaanottosi lapseni. Äitisi ei sinua rakasta, sillä hänkään ei ole rakkautta saanut.

— — — Jospa hän kuolisi niin pääsisi samassa maailmasta pois. — Iloitsisinko siitä? Yhdestä pahasta olisin silloin päässyt, mutta satoja toisia huolia olisi vielä jälellä.

Yhdentekevää onko yksi huoli enemmän tai vähemmän. Olenhan revitty ja raadeltu. Miten rasittunut olen. Kaiho, viha ja katkeruus seuraavat minua mihin ikinä menen.

Entä jos itse kuolisin — — —. Puuristi kuiva, alastoin puuristi olisi muistomerkkini, ja siinä lovi — kömpelösti ja armotta uurrettu. — Kuoltuani saan levon ja unohdusta; elämään jääden — —. Saanenko koskaan hyviä päiviä tahi tyyntyneekö mieleni milloinkaan? Pyrinkö maailmassa kauniisti ja kunniallisesti eteenpäin? Kaikkeen mitä tapahtuu on syynä ihmiselämää sinne tänne heittelevä tuuli. Siveellisin voi langeta, jaloin joutua murhamieheksi —, jos vaan kohtalo on sen niin määrännyt. Kenpä takaa, ettei nunna, joka hartaasti isämeitäänsä lukee ja sairaita hoitaa, jos kohtalo niin satuttaa, ole valmis ääneensä riemuiten tulisesti heittäytymään himoitsevan miehen syleilyyn. Tahi pappi, joka anteeksiantoa ja rauhaa saarnaa eikö hänestäkin voi kohtalo tehdä murhaajan ja hävittäjän. — — — Ja minä? — — — Miksi en ole hyvä ja jumalinen, kunnioitettu ja huomattu — ystävien ympäröimä. — — —

Pelkään synnytystä. Jos tuskat tulevat koviksi? — — — jos ne kestävät kauan? — — Parin päivän kuluttua olen äiti. Pelkkä ajatus jo kauhistuttaa. — — —

Olen jo melkein ennallani, melkein. — — Molemmat jäimme eloon, lapsi ja minä — miksipä olisimmekaan kuolleet? Meillähän on suku ja ystävät, jotka avosylin ottavat meidät vastaan ja sinulla, pieni ystäväni, sinulla on isä joka rakastaa ja auttaa sinua ja äitiäsi. Äitisi on käynyt synkäksi ja kovaksi eikä voi sinua rakastaa — tuskin huolehtia toimeentulostasi — siksi saat nyt lähteä äitisi luota.

Lapsi on vieraiden hoidossa — ja minä olen taaskin yksin. Minun on täältä lähdettävä, — sillä rahat ovat pian lopussa — ehkäpä vihalla voi ansaita leipänsä lapselleen ja itselleen.

Nyt olen taas ilojeni ja surujeni kaupungissa. Tuntenetko sääliväisyyttä kohtaani? — — —

Olen kirjoittanut Paavolle — lapsen vuoksi olen sen tehnyt. Näin kun asiat nyt ovat olen pakoitettu turvautumaan hänen viheliäiseen apuunsa. — Siihenhän lakikin minut oikeuttaa!

Vaikeata näyttää olevan saada työtä. Tuntuu kuin kaikki ovet olisivat minulle suljetut.

Ensin pyysin työtä siitä koulusta, jossa ennen olin opettanut. Minut otettiin kylmän ynseästi vastaan, enkä voinut saada sieltä mitään työtä. Pyysin heiltä edes suosittelua, mutta senkin kielsivät, sanoivat että olin ollut heillä niin lyhyen ajan.

Koetan jos saisin konttoripaikan. Olen jättänyt hakemukseni heti kun joku paikka on ollut avoinna, mutta harvoin olen saanut vastausta.

Kerran sain kutsun erään suuremman kauppahuoneen konttoripäällikön luo. Tultuani kysyi hän suosituksiani, sanoin etten ollut ennen ollut paikassa ja neuvoin häntä kääntymään tiedusteluillaan seminaariin, jossa olin ollut oppilaana.

Tänään sain häneltä kirjeen, jossa ilmoitti, ettei voinut antaa minulle työtä.

Vaikeampaa kuin luulinkaan on paikan hankkiminen. Joka ihminen, jonka puoleen käännyn, näkyy tuntevan entisyyteni. Enkö siis koskaan onnistu, onko käärme kietoutunut ympärilleni sähisten juorujaan?

Onneton kohtaloni näyttää herättäneen huomiota, se on suurempi kunnia kuin mitä osasin odottaa. Miksi minun on niin vaikea saada toimeentuloni? Miksi kiusaa elämä minua? Enhän ole tehnyt pahaa muille kuin itselleni ja ehkä lapselleni, mutta hän ei minua vielä kiitä eikä panettele.

Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elämiseen kuin niillä, jotka isän ja äidin hoivasta ovat aviovuoteeseen siirtyneet — ehkäpä menneet sinne ilman rakkautta? Miksi heitä kunnioitetaan ja ylistetään, huomataan ja hemmoitellaan? Mitä hyvää he ovat tehneet? Ovatko he taistelleet ja kärsineet? Miksi minua pilkataan ja halveksitaan ja estetään työllä leipääni ansaitsemasta?

Olenhan nuori ja kaunis ja tyydyn niin vähään, en vaadi silkkipukuja, tanssiaisia, päivällisiä enkä valjakoita. Joskaan ne eivät ole minulle vastenmielisiä, sillä aina olen halunnut loistoa ja komeutta. Minulla on ollut unelmani — olen unelmoinut valoisista hienoista päivistä kauneissa huoneissa, missä ovat kauniit värivivahdukset ja paljon kukkia, komeita pukuja, soittoa, mikä saa sielun riemuitsemaan tai itkemään, laulua, joka laajentaa näköalat ja saattaa ajatukset suuriksi — toiveita onnesta — toiveita rakkaudesta —

Nyt ovat kaikki sen tapaiset ajatukset haihtuneet; tahdon vaan elää — elämän jokapäiväisyyttä!

Olen kukistanut ylpeyteni ja kirjoittanut holhoojalleni. Kovalle se otti; mutta koettaa täytyi — vaikka olikin katkeraa. Hän ehkä voi auttaa minua työhön, hänellä siihen kylläkin on tilaisuutta. Kirjoitin hänelle kylmän kohteliaasti enkä muuta pyytänyt kuin työtä. En tehnyt mitään selityksiä, en mitään tiedonantoja kirjeessäni. — Käsittäköön miten vaikeata minun on kääntyä hänen puoleensa!

Naurettavaa että odotinkaan häneltä ystävällisyyttä! — Holhoojani kirjoitti minulle hyvin pilkallisen kirjeen. Itse olen syypää kurjuuteeni, hän kirjoittaa. Hänen ja oma sukuni ovat minut hyljänneet; he eivät tästä edes tahdo minua tuntea, siinä määrin olen itseni häväissyt. Olenhan tähänkin saakka osannut itseni niin hyvin hoitaa, enkä suinkaan pidä itseäni liian hyvänä tarttua mihin työhön hyvänsä.

Sekin tie siis sulettiin mitä loistavimmalla tavalla! Paljon näkyy maailmassa löytyvän armahtavaisia sieluja.

Arvoisa holhoojani on oikeassa; voinhan ruveta palvelijattareksi. Hyville ystävilleni se olisi suuri riemu — olenhan aina ollut niin jäykkä, kekseliäs ja ylpeä.

Tuskin kelpaisin palvelijattareksikaan, jumala paratkoon, sillä olen niin tottumaton taloustoimiin. Varmaan saisin tuon tuostakin muuttaa paikkaa. Ja sekö on lorun loppu että kulutan itseni rumaksi toisten edestä — käteni tärveltyvät karkeiksi ja koviksi — hipiäni sierettyy?

Tänään vastasi Paavo kirjeeseeni. Hän pyrkii vapaaksi koko jutusta. Käsitän ettei hän hyvällä tahdo maksaa ja hän luottaa siihen etten minä pakolla vaadi häneltä eläkettä lapselleni. Ja oikeassa hän onkin, siihen olen liian ylpeä. Ennen maksan itse joka pennin lapseni edestä kuin oikeuden kautta vaadin että lapseni isä maksaisi osansa elatuksesta. Hän tuntee minut liian hyvin ja siksi hän uskaltaakin siten käyttäytyä. Ja minä en häntä enään vaivaakaan. Enköhän itsekin saa sen verran rahoja kokoon — toiveet eivät tosin ole suuret ja minä alan väsyä ja käydä toivottomaksi.

Olen paljon vanhettunut tällä vähällä ajalla — olen vanhettunut ja laihtunut. Laitakaupungilta olen vuokrannut itselleni pienen huoneen. Se on halpahintainen ja ruma, eikä sinne kauniit ja hienot ajatukset asetu, mutta mitäs siitä, jos ne sinne tulevat, niin suru ja puute ne pian karkoittaa.

Viikon voin vielä huoneessani asua, sillä siihen saakka on vuokra maksettu. Koko rikkauteni on kymmenen kruunua ja ne lähetän huomenna lapseni hoitajille.

Miten ne rahat polttavat, ne loistavat ja välkkyvät, ne ovat ihanat — minä rakastan niitä — saisinhan niillä muutamiksi päiviksi itselleni ruokaa ja lämpöä. — —

Istun täällä tylsistyneenä, haluttomana ja tahdottomana ja kuitenkin aivan lähelläni on elämää ja nautintoa. Kuulen ihmisten huudot ja naurun. — Ottakaa minutkin mukaan — antakaa minun innokkaimpana riehua ja huutaa — yhtyä epäsointuisiin, sorahtaviin säveleihin; sekin olisi parempi kuin että täällä kalpeana ja kiusaantuneena istun, menettäen uskon hyvään ja toivon kaikkeen parempaan!

Minullekin on sattunut seikkailu, mihin se johtaa, en tiedä, tunnen vaan ettei se tähän lopu.

Toissapäivänä se tapahtui. Tavallisuuden mukaan oli huoneessa kylmä ja minä olin nälkiytynyt. En jaksanut istua sisällä — ruumiini ja ajatukseni jähmettyivät kylmästä.

Menin vilkasliikkeisimmille kaduille. Tunsin ääretöntä halua kuluttaa jotenkin aikaani, kiduttaa aistimiani katselemalla iloisia, lämpimästi puettuja, kylläisiä ihmisiä — ja hengittää ravintoloista tulevaa ruuan höyryä; tuo höyryn hengittäminenkö vai nälkäkö lie saattanut minut sairaaksi. Kävelystä olin lämminnyt, vaan kumminkin tunsin pahoinvointia seisattuessani erään puodin akkunata katsomaan. En huomannut valaistuja tavaroita, vaikka katsoa tähystelin jäykillä silmilläni. Päätäni huimasi — akkuna, katu, ihmiset kaikki meni ympäri. Olin sairas — sairas keskellä elämän pyörrettä. Tunsin kuinka joku tarttui minuun ja kuulin mies äänen sanovan: "Saanko auttaa teitä, neiti? Oletteko sairas? Enkö saa saattaa teitä kotiinne?" Pudistin vaan päätäni. "Ettekö halua kotiinne, tahdotteko että toimitan ajurin?" — "Ei kiitos", sain viimeinkin sanottua: "en tahdo kotiini". Aloin jo tointua, vaan minun täytyi vielä nojata häneen. Hän katsoi minua kiireestä kantapäähän, katsoi sitten vakavasti silmiini ja sanoi: "Ehkä tekisi hyvää jos saisitte jotain lämmintä juoda, tässä on ravintola aivan lähellä." Hän huomasi kai nälän olevan syynä sairauteen.

Sain voileipiä ja teetä, joita söin ja join ääneti. En ensinkään ihmetellyt että istuin vieraan miehen kanssa kahvilassa ja söin mitä hän minulle tarjosi — ajatukseni olivat tylsistyneet tahdoin vaan tulla kylläiseksi.

Hänkin oli ääneti. Hän istui ja katseli minua. Hän kai ihmetteli kuka ja minkätapainen olin.

Syötyäni saattoi hän minut kotiin; hän puheli minulle ystävällisesti kokeneen miehen tavoin. Tultuamme portilleni pyysi hän että saisi parin päivän kuluttua tulla kuulemaan miten minä jaksoin.

Eilen oli hän luonani. Hän viipyi tunnin ajan, me puhelimme kaikenlaisista asioista. Hän on noin neljänkymmenen, pitkä, laiha, kalpea, kasvot ovat älykkäät, melkein kauniit. Luulen että hän on lääkäri tahi tiedemies, nimeänsä en tiedä.

Kerroin hänelle olevani yksin maailmassa ja että minulla on ollut jonkun verran vastoinkäymisiä. Sitä minun ei tarvinnut kertoa että olin kiusallisessa asemassa ilman varoja ja ilman työtä, sillä sen huomasi hän sanomattanikin. — Sanoin haluavani työtä koulu- tahi liikealalla.

Hän on osanottavainen olematta liian ystävällinen, auttavainen olematta
tungetteleva.
Äänensä sointu on rauhallinen ja miellyttävä.

Hän on luvannut hankkia minulle työtä ja on lainannut etukäteen minulle rahoja, otin niin vähän kuin suinkin että voisin ne maksaa heti kun saan työtä.

Lähteissään sanoi hän pian palaavansa takaisin, ja minä kiitin häntä.
Mitäpä muutakaan olisin tehnyt?

En tiedä vielä ovatko hänen tarkoituksensa hyvät vaiko pahat, mutta hän on ainoa, joka on tullut luokseni, joka on minua auttanut ja puhellut minulle. Nyt en ole enää yksin — en ole enää niin hyljätty kuin tähän saakka.

Hän on käynyt muutamia kertoja luonani. Työtä ei hän vielä ole voinut minulle hankkia.

Nyt tiedän mikä ja kuka hän on. Hän on tohtori Holger Berg, maanviljelysopiston dosentti. Heti ensi näkemältä huomasin, että hän on sivistynyt mies, mutta mahtaako hän myöskin olla hyvä mies?

Nyt tuntee hän entisyyteni. Itse en sitä kertonut; sen verran olen jo varovaisuutta oppinut. Mutta rakkaat lähimmäiset kaupungissa puhuvat ja juoruavat sen verran ja häväistysjutut kulkevat niin helposti ympäri.

Hän ei sano mistä sen on kuullut. Sanoo vaan sattumalta kuulleensa nimeni jonkun saman jutun yhteydessä.

Hänen käytöksensä minua kohtaan on muuttunut. Nyt alan häntä käsittää ja tuntea — — —.

Olin yksin hyljättynä, avuttomana ja kidutettuna — Holger Berg tapasi minut — olin kaunis, yksinäni ja jouduin hänen valtaansa. Mitäpä hänen tarvitsi empiä? Eihän hän petä viatonta tyttöä, ei hänen tarvitse antaa lupauksia, ei hänellä ole mitään velvollisuuksia. Hänen ansionsahan on etten kärsi puutetta, että pöydälläni on ruokaa ja voin maksaa lapseni hoidosta. Hän ei ole epähieno eikä raaka — no niin, mitäpä muuta voin vaatia? Eikö minun pidä kiittää häntä polvillani kaikesta siitä mitä saan ja ettei hän enempää vaadi — — —.

Huoneeni ilma on tukahduttavaa ja ympärilläni on liian paksut muurit — raitis ilma ei pääse sisälle! Kesäiset kävelyretket — ne ovat nuorille rakastuneille — Holger Bergille ja minulle ne eivät sovellu.

Hän sulkee minut huoneeseen — kätkee minut — hän pelkää kesäisten henkäysten saattavan minut lentämään painostavista kahleistani, tahi ehkä hän pelkää jonkun huomaavan minkälainen lintu hänellä on häkissään. — Olkoonpa kuinka tahansa — hän näkyy olevan täysin oppinut; hän antaa minulle ruuan ja vaatteet, joten minulta ei mitään puutu — mutta muun ylellisyyden pitää hän loitolla.

Olen muuttanut niistä huoneista, johon ensiksi asutuin. Minulla on kaksi pientä, hauskaa huonetta hienon rauhallisen kadun varrella. Asun erään leskirouvan luona, joka päivisin on tavallisesti poissa. Sanon ompelevani — minusta ei ole mitään vastusta ja vuokrani maksan säännöllisesti. Hän näkyy minut mielellään pitävän luonaan.

Niinä päivinä kun tiedän ettei Holger Berg tule, menen kaupungille. Kävelen aluksi vilkasliikkeisillä kaduilla ja sitten yhä kauemmaksi hiljaisimmille kaduille.

Kulkiessani ihmisten ilmoilla ovat ajatukseni iloiset ja kevyet; huo'un elämää ja melua, kätkeydyn ihmisjoukkoon ja katselen kaikkea — — —.

Mutta yksin ollessa — yksinäisillä kaduilla taikka huoneissa, jotka ovat kotini — imeytyvät pimeät ajatukset minuun.

Ennen olin iloinen saadessani olla yksin — matami Blomvitsin luona asuessani iloitsin koko päivän siitä vähäisestä ajasta, jonka läksyni luettua ennen maatamenoani sain olla yksin. Haaveilin nuoruuden unelmia — niitä voin kutsua nuoruuden unelmiksi, sillä nyt olen jo vanha — tahi luin vanhain ja nuorten kirjailijain teoksia — sopivia ja sopimattomia — nautin kaikesta, pahasta niinkuin hyvästäkin; oli niin ihanaa tutustua elämään kirjoja lukemalla!

Nyt en voi haaveilla enkä lukea — unelmat olivat koreita valhehaaveiluita, ja elämä oli todellisuudessa aivan toista kuin mitä kirjoissa.

En uskalla ajatella elämääni — en nykyisyyttä enkä tulevaisuutta — en rohkene ajatella lastani!

Elämästäni olen heittänyt arpaa. Enkö koskaan saa rauhaa eikö minullekin löydy toivoa onnesta ja kodista, jossa kauneus ja uskollisuus pysyy — hyvistä, iloisista ihmisistä, jotka lempeydellä ja hienoudella toisiaan kohtelevat? — — —

Tänään olen tavannut yhden ystävättäristäni, johon aikoinani olin kiintynyt. Usein kävelyilläni olen tavannut vanhoja tuttuja, jotka eivät tervehdä minua. En siitä ole suurestikaan välittänyt — sillä en niitä ennenkään ole läheisikseni tuntenut ja ajan oloon näkyy tulevan paksunahkaisemmaksikin.

Mutta toivoin hänen kumminkin tervehtivän minua. Sen hän tekikin. Luulen ilon väreen tunteneeni hänen tervehtiessään. Halusin niin hartaasti puhella jonkun entisen tuttavani kanssa ja siksi lähestyin häntä. Hän oli hämillään — tarkastelevan omituinen käytökseltään. Käsitin hänet — en tahtonut olla tunkeileva — se ei sentään vielä ole kuulunut tapoihini.

Mutta illalla toi Holger Berg viiniä ja se auttoi. Vuoteeseen mennessäni ivasin jo hentomielisyyttäni hienommat tunteeni olivat hukkuneet viiniin ja rakkauteen!

Kaupungissa on niin kuuma, että tahtoo tukehtua. Pyydän tuon tuostakin Holgerin ottamaan minut mukaansa metsään, mutta hän ei tahdo — häntä kai ujostuttaa — hän kun on sellainen keikailija.

Miten siellä oli ihanaa! Varsinkin yksinäisillä seuduilla — ajatukseni rauhoittuivat. Istuin mättäällä — olin joskus ennenkin kauan aikaa sitten ollut näillä samoilla seuduilla. Eilen unohdin ajan, joka oli kulunut sitten viimekertaisen täällä käyntini. Reheviä, voimakkaita sanajalkoja kasvaa täällä kaikkialla, miten niitä rakastan, ne hallitsevat aina sen seudun, missä kasvavat ja työntävät kaiken muun kasvullisuuden syrjään!

Oli ilta, rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Heittäydyin pitkäkseni nurmikolle ja uneksin — uneksin kuin muinoin — — —.

Aluksi uneksuin olevani nuori valkoinen ja notkea, jolla oli nuoruudenpuhtaus ja nuoruuden hyveet — sitten uneksuin rakkaudesta. Hienosta — suuresta — voimakkaasta. — Sitten tulivat unelmat äidistä ja lapsesta, lapsestani, pienestä lapsestani, ajatukseni kävivät helliksi ja viipyivät nyt halusta siinä — tavallisesti tahdon unhottaa että olen synnyttänytkään lasta maailmaan, mutta eilen oli tuo tietoisuus minulle rakas. Kuvittelin lapseni olevan polvellani ja hengittävän raitista ilmaa, kerroin hänelle satuja; haltioista ja metsänpeikoista — pimeä yllätti minut. Olin mielestäni taas nuori ja hyvä ja kaupunkiin saapuessani näyttivät kaikki vastaan tulijat hyviltä ja iloisilta. — Mutta kotiin tultuani oli Holger siellä — —.

Tämä paahtava kuumuus — se tukehduttaa minut. Kaikki on vastenmielistä, kaikki näkemäni, kuulemani, lukemani, yksin sekin mitä itsessäni elän.

Inhoittavaa, tukehduttavaa on kaikki. Tämä ilettävä varmuus — elämä ilman taistelua, Holgerin tarjoama rauhallinen rakkaus, kaikkeen olen väsynyt. Olen samanlainen kuin ennenkin, minun täytyy elää myrskyssä vihaan rauhaa. Väliin toivon että Holger raivostuu minuun, lyö minua. Haluan peloitella häntä.

Olen rukoillut ja kiusannut Holgeria ottamaan minut mukaansa — sirkukseen — metsään — tai mihin hyvänsä, missä elämää ja ihmisiä on — Holger väsyttää minua kauheasti; huoneistani, joista aluksi iloitsin, en enää välitä, ne ovat mielestäni pienet eivätkä vähääkään kuosikkaat.

Eilen en antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän otti minut mukaansa sirkukseen. Siellä tapasimme hänen tuttavansa nuoren parooniin, joka on oppilaana maanviljelysopistossa missä Holger on opettajana. Parooni tuli heti seuraamme. Hän tahtoi nähtävästi olla dosentin kanssa hyvissä välin. Hänen koulupoikamainen tapansa huvitti minua. Hän on vapaa, iloinen, ei tosin syvämielinen eikä lahjakaskaan, mutta huvittelusta hän pitää ja osaa toisiakin huvittaa, hän ainakin eilen sai ilon ylimmilleen.

Holger oli tavallisuuden mukaan jäykkä; sellainen hän on tavallisesti aina muulloin paitsi kuin olemme kahden. Ehkäpä kiusasi häntä seurakin jonkun verran.

Sirkuksesta menimme erääseen ravintolaan missä tunnelma vähitellen virkistyi. Minä nautin elämästä, ihmisistä ja ympäristöstä. Viivyimme siellä myöhään. Hienous hävisi, yleisö muuttui kirjavaksi, herttaisen kirjavaksi.

Minulla oli hauska — minua huvitti kaikki, joutavakin — parooni hakkaili minua, ja minä vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa. — Erosimme myöhään, parooni jätti meidät ja minä vein "ristin" mukanani kotiini.

Vereni tykkii rauhattomasti. Syksy saattaa mieleeni kevätkaihon! En sure enää, en huolehdi elämästäni; ikävöin vaan. Olen kylläinen, kylläinen ja laiska. Oli aika, jolloin uskoin olevani onnellinen, jos olisi vaatetta ja ruokaa — siinä määrin olin väittämättömintä vailla. Nyt ovat vaatimukseni suuremmat.

Päivisin, vapaa-aikanani, jota minulla on yllimmän kyllä, seison peilin edessä ja tarkastelen itseäni. Olen hiukan lihonut, käynyt arvokkaamman näköiseksi, veltommaksi, mutta silmissä on vielä loistoa ja poskeni voivat hehkua ja silloin olen kaunis — liian kaunis istuakseni hiljaa ja huomaamatta nurkassa. Tahdon maailmaan — nauttimaan elämästä — en usko että miilultakaan kaikki tiet ovat suljetut. Onhan paikkoja missä valot säteilevät ja helyt loistavat, vaikkapa ne olisivatkin vaan kangastusta, väärennettyjä koristuksia — niin mitä siitä — oikeat jalokivet eivät minun tielleni eksy — jos niitä ylimalkaan maailmassa onkaan — —.

Hyvästi, rakas, järkevä Holger Berg! Te ette rähissyt, ette järjestänyt mitään kohtauksia kun teidät jätin. Puhuitte rauhallisesti ja ystävällisesti. Sanoitte ymmärtävänne että minä joka olin nuori, kaunis ja lämminverinen — miten ihanilta nuo sanat teidän suustanne kuuluivatkaan! — en voinut tyytyä vaatimattoman miehen pieniin antimiin. Te käsititte, ettei rauhallinen lukumies voinut tyydyttää tätä kaunista lintua. Ja siksi vetäydyitte rauhallisesti ja ystävällisesti takasin kiittäen ajasta, jonka yhdessä olimme viettäneet. —

Miten järkevää ja oikeata oli kaikki mitä hän sanoi! Koko yhdessä oloaikamme on hän ollut järkevä, ja hän voi huolettomasti ja hyvällä omallatunnolla vetäytyä takasin. Häntä ei eromme tee levottomaksi, päin vastoin on hän iloinen kun nuo siteet katkesivat, sillä ne alkoivat tuntua jo kahlehtivilta.

Niinpä niin, kiitos ja hyvästi siis säädyllinen, järkevä mies! Onhan viisasta lopettaa rakkaus oikealla ajalla.

Hyvästi koulumestari, nyt lähden ahtaista kouluhuoneistanne, jätän sen ihanan erakkoelämän. Juhlat odottavat minua, niihin tahdon hukuttautua mutta sitä ennen täytyy toisetkin jäähyväiset ottaa, katkaista vielä yhdet kahleet!

Sekin on tehty. Heitin lapselleni jäähyväiset. Häntä en tahdo enää nähdä. Entistään vieraammaksi hän nyt käy äidilleen.

Molemmat olemme vieraita, maailma on täynnä vieraita ihmisiä, mutta siitä et sinä vielä tiedä ja siksipä otankin sinulta nyt jäähyväiset. Olinpaikkasi on ahdas, pieni ja yksinäinen, mutta ehkäpä ei sentään ole ahtaampi siellä kuin on elämän loistossa ja kuohussa. Kaikkialla, rakkaani, on kylmää, ahdasta ja yksinäistä. Äitisi sen kyllä tietää, vaan sittenkin hän sinut hylkää. — — Puristin sinut syliini — viimeisen kerran, me kaksi olemme nyt toisillemme vieraat. Katon saat pääsi päälle, ruokaa ja vaatetta toimitan sinulle niin hyvin kuin voin — niin kauan kun jaksan. Mutta kovin huono olen äidiksesi — voi, niin kunnoton ja huono, ettet osaa ajatellakaan. — Mutta pian sen opit käsittämään, ellet sitä muutoin opi, niin kyllä ihmiset sen sinulle neuvovat. Heitin sinulle hyvästit aikana, jolloin vielä pehmeän viattomana käsivarsillani lepäsit. Mieltäni karvasteli, mutta sen olin ansainnutkin!

Kotiin palatessani oli pimeätä, tuulista ja syksytunnelmaa, mutta huoneessani oli valoa ja lämpöä. Ja minä pukeuduin hurmaavan pehmoisiin pukuihin.

Ihanana ja hymyillen tervehdin parooni Gjerslövin tervetulleeksi
Gjerslövholmaan.

III

VUOTTA MYÖHEMMIN

Syösten, vauhdikkaasti, hulmuten kuluu aika! En koskaan pysähdy enkä ajattele! Pukeudun silkkiin ja annan miesten ihailla itseäni — ihailla niin paljon kuin vaan voivat.

Määrätty maailma sulki minulta ovensa jättäen minut yksin puutteeseen ja kaipaamaan; toinen maailma taas avasi minulle sylinsä. No hyvä, niinpä heittäydyn sen kirjavaan elämään. Olen nuori ja nautin nuoruudestani, olen nähnyt nälkää, surrut ja taistellut niin että olen muuttunut rumaksi, kalpeaksi ja laihaksi. Nyt olen taas hurmaavan nuori, huuleni ovat hohtavan punaiset ja silmäni loistavat.

Minulta ei puutu mitään. Minulla on lämpöä, valoa, hyvää ruokaa ja kauniita vaatteita, — niin kauniita vaatteita! Olen aina rakastanut naisten komeita pukuja; rakastanut ja vihannut niitä, siksi etten ole voinut niitä saada. — — —

Tulevaisuutta en ajattele. Olenhan vielä nuori ja kukoistukseni ei niin pian lakastu, aijon vielä kauan antaa miesten ihailla itseäni ja tunkeilla ympärilläni. Nyt ovat he innostuneita, ihmettelevät, tätä harvinaista lintua, sanovat että olen kauniimpi, hienompi ja älykkäämpi kuin mitä minunlaiseni naiset tavallisesti ovat. — —

Asuntoni on ylellisen komea. Loikoilen tuntimääriä silkkipatjoillani. Sitten poltan paperossini, maistelen likööriäni enkä sanottavasti vaivaa päätäni ajatuksilla, ihailen paljaita jalkojani tahi käsiäni, jotka ovat entistään valkoisemmat ja kauniimmat.

Niillä on oma elämänsä; ennen olivat ne ohuemmat, laihemmat ja hermostuneemmat, nyt ne ovat pyöreät ja pehmeät — lepoa ja hyväilyä varten luodut.

Tuon tuostakin käyvät "ystävättäreni" minua tapaamassa — sitä ei tässä olotilassa voi välttää.

Löytyyhän toisissakin olosuhteissa yllimmän kyllälti ystävättäriä, mutta yhtä tyhjänpäiväisiä ne ovat siellä kuin täälläkin.

Nuo tytön typykät, jotka nyt ovat vertaisiani, voivat joskus olla hyvinkin hauskoja. Heikkoja, tyhmiä, turmeltuneita lapsia, samalla kertaa kurjia ja säädyllisiä — —.

Harvoin minulla on aikaa ajatella — eikä minulla ole haluakaan ajattelemiseen. —

Kutsun häntä "pikku Pusseksi", hän on yhä edelleenkin ystäväni. Oikeastaan on hullunkurista että hän sitä vielä on ja että hän yhä pysyttelee minussa. Minä olen hänen rakastajattarensa ja hän on yhdeksäntoista-vuotias. En käsitä miksi hänet pysytän luonani vaikka olen jo häneen kyllästynyt ja tiedän että tämä kaikki häntä vahingoittaa.

Pusse on aivan tavallinen, aikaseen tärveltynyt rikkaan miehen poika. Hän uskoo rakastavansa minua mielikuvitusta kaikki. Ja kuitenkin saattaa hänen tunteellisuutensa minut surulliseksi. Johdun ajattelemaan itseäni yhdeksäntoista vuotiaana. Silloin minäkin rakastin — Jumala minua armahtakoon! Ja minun rakastettuni oli turmeltunut ja säälimätöin niinkuin minä nyt.

Ero hänen tunteittensa ja minun silloisten tunteitteni välillä on siinä että minä rakensin tulevaisuuttani rakkaussuhteeseeni, mutta sitä ei voi Pusse tehdä.

Väliin ajan hänet luotani ja sanon olevani väsynyt koko maailmaan. Joka onkin totta. Voin olla hyvinkin väsynyt — tuskastua siihen mikä näyttää minua enin huvittavan.

Mutta hän palaa takaisin — suuremmoisten lahjojen kanssa — tyhmän lapsellisesta ja ylimielisesti puhellen ja niin pääsee hän taas armoihini.

Pusse tapasi luonani toisen, ja tuli hirveän onnettomaksi. — En voinut sitä välttää — mieleni oli kyllä paha. Pitikin sattua, että hän juuri eilen tuli luokseni. Hän aivan häiritsi. — Menetti kokonaan tasapainonsa — itki.

Olin rauhallinen ja koetin äidillisesti lohduttaa, seisoessani hänen luonaan etehisessä. Tartuin käsilläni lempeästi hänen päähänsä ja puhuin: "Pusse kulta, olehan järkevä, tämän täytyi tapahtua. Meidän täytyy erota. Minun luonani ei onnea ole. Ystäväni, sinä olet vielä nuori, — mieti asiaa, — mene naimisiin, jos haluat, mutta jätä minut. En ole minkään arvoinen. Hyvä Jumala, olenhan sen monasti sinulle sanonut ja nyt olet sen omin silmin nähnyt. Ota varteen mitä sinulle nyt sanon Pusse!" Kysyt olenko kyllästynyt suhteeseemme. "Kyllä ystäväni -— siihen ja moneen muuhun olen kyllästynyt. Anna toisten, jotka voivat, kärsiä — sinä olet vielä liian nuori".

Hän meni — jonkun verran lohdutettuna; kahdeksan päivän kuluessa on hän kaiketi unohtanut.

Olin oikein tyytyväinen itseeni istuessani toisen kanssa herkullisella illallisella. Kuvittelin tehneeni hyvän työn. Tyhjää puhetta — säälistäkö häntä kohtaan annoin hänen mennä. Ei, olin yksinkertaisesti itse väsynyt koko juttuun.

Elän liiaksi — tai ehkä liian vähän — miten sen tahtoo selittää. Ja siksi tunnen itseni sekä sielun että ruumiini puolesta väsyneeksi.

Kaikki tympäisee, miehet, ystävättäret, varieteet, illalliset ja kaikki, ilma on kaikkialla paksua ja ilettävää — tahi oikeammin: täällä ei ole ilmaa mitä hengittää.

Olen alkanut toisentapaista elämää. Koetan eikö se vahvista hermoja ja sielua. Elän yksin, vältän ystäviä, elämää ja huvituksia. Oveni ovat suljetut.

Nousen aamulla aikaseen, pukeudun kiireesti ja menen sitten pitkille kävelymatkoille.

Järjestelen ja tuuleutan huoneitani, niissä et ole enää hajuveden tuoksua eikä tupakan hajua. Pukuihini olen laittanut korkeat kaulukset.

Iltasin luen ja menen aikaseen nukkumaani. Ehkäpä siitä löydän lepoa — niinkauan kun tätä kestää. — — —

Nukun paremmin ja olen terveemmän näköinen — mutta kyllästynyt. Ruumiini vavahtelee, ilma on liian kevyttä, ympäristöni kuollutta, olen liiaksi tottunut tuohon paksuun ilmaan.

Ajatukseni vaivaavat minua entistä enemmän, kun huomaan etten voi elää rauhallista elämää. Onko mieleni, sieluni, ajatukseni tulleet saastutetuiksi? Tahi mitä tämä merkitsee? En rakasta rajua elämää, vihaan sitä, ajottain näen sen pohjattomuuden ja aavistan mihin se johtaa — voin johtaa niitä miehiä, joille antaudun, halveksin niitä yksinkertaisia, tyhmän kevytluontoisia naisia, jotka ovat vertaisiani ja jotka eivät ole mitään muuta kuin ruumista, väsyn koko ilveilyyn ja kuitenkin — kuitenkin houkuttelee ja puoleensa vetää se minua. Jos vetäydyn siitä pois, niin ikävöin miesten ihailua, ikävöin hyväilyjä ja kevyttä keskustelua, jopa ystävättärien turhanpäiväistä jaaritustakin, ja rahoja — rahoja en voi luopua siitä hyvinvoinnista, johon ne minut auttavat. Rahat soljuvat sormieni lomitse. Olen niin tottunut tuhlaavaan elämään, olen tottunut elämään rohkeasti, rajusti ja kevyesti — enkä enään voi siitä luopua.

Minusta tuntuu että olen jo jaksanut aika kauan elää yksinäistä elämääni. Mutta nyt en enää jaksa — — Rahatkin loppuvat, —

Minulla ei ole vastustuskykyä, ei tarmoa, hävitys on itsessäni ja ympärilläni, enkä voi sitä vastustaa. Nyt on pääasia että elän niin kevyesti ja huimapäisesti kuin mahdollista — —

Ensi kerran pitkästä aikaa olen ollut vanhojen ystävieni kanssa huvittelemassa — tuntuu kuin olisi siitä jo koko ijankaikkisuus kuin viimeksi olin heidän kanssaan. Minun "uudestisyntymiseni" kunniaksi pidettiin pieni juhla. Ja minut kastettiin sampanjalla. Itsestänikin tuntui kuin olisin uudesti syntynyt. Elvyin uudelleen, nautin ilmasta, iloisuudesta, kaikesta — — join iloisia maljoja ystävien ja ystävättärien kanssa.

Kolmeen päivään en ole levännyt — enkä ajatellut. En voi käsittää että näin olen voinut juovuttaa tunteeni. — — —

Olen tavannut hänet — ensimäisen rakastettuni — Paavon. Eilen illalla hänet lapasin eräässä kahvilassa. Tulin sinne parin herran seurassa illalliselle. Emme saaneet erityistä huonetta, joten istuimme suureen saliin. Lähellä meitä istui joukko ilosella tuulella olevia herroja. Niiden joukossa oli Paavokin. He tulivat nähtävästi joltakin "paremmalta" päivälliseltä, sillä he olivat hyvin iloisella päällä. He puhelivat äänekkäästi ja nauroivat rähisten ja Paavon ääni kuului ylinnä. Hänen kasvonsa punottivat piirteet olivat väsyneet, vartalo pöhöttynyt ja naurunsa oli raakaa ja röyhkeätä. Hän ei näyttänyt minua tuntevan.

Tuoko oli Paavo, nuoruuteni rakastettu, ensi rakkauteni — ihanteeni — joka minusta oli täydellisyys — jota jumaloin — jolle antauduin, hän, jonkatähden elämäni tärvelin? —

Minun täytyi hillitä itseni, puhua puuta heinää seuralaisilleni ja nauraa heidän huonoille sukkeluuksilleen. Olin vastikään tehnyt toisen seuralaiseni tuttavuutta. Hän oli rikas ruotsalainen tukkukauppias, joka oli tullut tänne huvittelemaan — ja nyt piti minun antautua hänen kanssaan suhteisiin. Toinen seuralaiseni, hänen ystävänsä, minun vanha tuttavani järjesteli hänelle huvituksia ja tarjosi minut yhdeksi ajankuluksi. Olen vapaa, rahani ovat lopussa, siksi täytyy mukautua, ruotsalainen näkyy olevan halukas, ja minä — samahan se minulle on — miksi ei yhtähyvin hän kuin joku toinen. Se on uutinen, jonka pian osaan ulkoa. Kohotan lasini, kosketan hänen lasiinsa, suutelen sormiani, hymyilen — nauran.

Maljasi Paavo, ja kiitos siitä että istun tässä ympäristössä — maalatuilla kasvoilla ja kohisevissa silkkihameissa — hymyillen ja puhuen mairitellen miehelle, jonka parempina hetkinäni olisin valmis jalkoihini tallaamaan. Kiitos verkosta, jota ympärilleni aloit kutoa! Nyt sillä on jo kokoa ja vahvuutta ja se kietoutuu ympärilleni niin lujasti ja tiheästi, etten siitä voi päästä vapaaksi. Kiitos herpoutuneesta sielustani ja häijyistä ajatuksistani! Kiitos rakkaussuhteistani ja rakkaudenkaupusteluistani! Kiitos väsymyksestäni elämään ja ihmisiin — ja itseeni! Kiitos inhottavasta välinpitämättömyydestäni — äitelästä hellyydestäni! Kiitos isättömästä ja äidittömästä lapsesta! Kiitos ajatuksista, jotka tukahdutettiin ensi yritykseen! Kiitos siitä mitä odotetaan, siitä mitä täytyy tapahtua! Kiitän sinua maailman katsomustavastasi, rakkaudestasi! Sinä olet mies — mies, joka kuuluu seurustelupiiriin, joka tanssii "parempien" tyttöjen kanssa, menee heidän kanssaan naimisiin ja saa heidän kanssaan lapsia — itsensä näköisiä lapsia. Kaikki olette te porton rakastajia — suuren porton, joka ruumiillaan hallitsee maailmaa; hänen luotaan te menette viattoman naisen luokse ja joko turmelette hänet tahi menette hänen kanssaan naimisiin, kummassakin tapauksessa teette jokseenkin saman. Te tulette vanhemmiksi, järkevämmiksi ja hyvinvoiviksi, pian saatte olla maan johdossa, avustatte kirkkoa, kouluja, köyhiä — ja nimenne komeilee sanomalehden palstoilla. Te olette ihmisyyden hyväntekijöitä! Naisesta, joka on ollut hyvä, naisesta, joka akkunassaan houkuttelee miestä luokseen — hänestä ei kukaan puhu. Mutta kuitenkin te hänet tunnette ja teillä on osanne hänen kohtalossaan! —

Näen Paavo, että olet paljon varmistunut siitä kun viimeksi tapasimme, ja olen siitä kuullut puhuttavankin. Olet kai joutunut hyviin naimisiin, sinulla on lapsia ja olet onnellinen perheen-isä. — — —

Katso tässä on rakastettusi, nuoruutesi rakkaus! Hän tervehtii sinua, tyhjentää lasinsa onneksesi, hän juopuu sampanjasta ja kiitollisuudesta!

Mennessäsi katsoit minuun, tähystit minua ja räjähdit nauramaan, ensimäisenä hoipertelit ulos ovesta ja nuo toiset hienot herrat seurasivat sinua. Maljanne kaikki, maljanne molemmat pöytäkunnat — tanskalaiset ja ruotsalaiset! — Teidän kanssanne juon — teidän kanssanne elän — teihin yhdyn — annan rakkauteni — vihaan teitä! —

Harmittaa, kun en saa mielestäni iltaa, jolloin Paavon tapasin! Näen silmissäni hänen kasvonsa ja kuulen hänen naurunsa. Tuo pöhöttynyt, veltto päivällisherra on nuoruuteni paraita muistoja. Oikeastaanhan kaikki päättyykin näin.

Kaikki, kaikki muuttuu ja turmeltuu ajan mukana ja lopuksi potkaisee luotaan ne muistot, joista on välittänyt. Kaikki muistot ovat irvikuvia.

Elän iloista elämää ruotsalaisen tukkukauppiaan kanssa. Olen entistään iloisempi ja hurjapäisempi. En hetkeäkään voi olla yksin tahi rauhassa, sillä silloin alan ajatella — ja se on kaikista pahinta.

Entistään enemmän käyn yleisissä paikoissa. Ruotsalainen ystäväni ei suinkaan häpeä seuraani, hän on oikein ylpeä saadessaan esiintyä seurassani. — —

Siitä on jo useita päiviä, en oikein muista kuinka monta. Olen elänyt yhdessä humussa ja pelännyt heräämistä. Kammottavana on se mielessäni, ei ole pienintä tapahtumaa, joka ei sitä mieleeni johtaisi. — Kävelen huoneissani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja jonakin kauniina päivänä alotan taas entisen elämäni, alotan sen vainotun eläimen tavoin. Niin, mitäpä muuta nyt olisin? —

Istuin toisten seurassa varieteessa. Herrojen poistuttua jäin erään puheliaan ystävättäreni kanssa istumaan, sillä minua ei haluttanut mennä kotiin. Oli jo myöhä. Silloin se tapahtui. Muistan sen hyvin. Mutta sitä silmänräpäystä, jolloin kaksi siviilipukuista poliisia laahasivat meidät mukaansa kadulle ja veivät tuohon pimeään, inhoittavaan hökkeliin, jossa saimme istua koko yön, — sitä en niin selvästi muista. Kummallinen pyörtymisen tunne valtasi minut kulkiessani. Luulen tunteneeni enemmän vihaa kuin katumusta. Kulin hiljaa, en vastannut heidän karkeaan puhutteluunsa — ja toisen huutamiseen. — Miten pitkiltä tuntuivat tuon suuren rakennuksen käytävät, jota oikeuden istuntosaliksi kutsutaan. Mahtaako sinne koskaan päästä valoa tahi kaunista ilmaa. Ahdistava tunne puristi sydäntäni kulkiessani siinä rakennuksessa. Entäs yö tuossa inhottavassa huoneessa, joka vankikoppia muistutti — ja aamu —! Kuulustelu! — Tarkastus! — Vastasin tuskin heidän kyselyihinsä mutta kerran puristin sen konstaapelin kättä, joka vei minut kuulusteluun, niin että hän huusi.

He varoittivat minua — sanoivat pitävänsä minua silmällä — ja ellen lopeta tämäntapaista elämääni, silloin ottavat minut kiini eivätkä enää laske. — Minäkö joutusin niiden naisten ketjun lisärenkaaksi, jotka kaupungin pimeimpäin katujen huoneissa ja kellareissa elävät. Niin puhuivat he minulle — minulle! Tällaiseksiko muodostuisi iloisen elämäni loppu? —

Minun luvattiin poistua. Kävelin, niinkuin kaikki ihmiset kaduilla kävelevät, tulin kotiini, huoneeni oli entisellään, huonekalut entisillä paikoillaan, ja pöydällä oli kirja, jota olin lukenut. Luin sitä, enkä voinut käsittää että kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut siinä vielä voi samoja sanoja olla. — Senjälkeen suljin oveni tarkoin ja menin maata. Uneksuin kauheita unia enkä uskaltanut herätä. —

Nyt olen kumminkin hereillä, eikä pelko ole poissa. Minun täytyy olla valveilla ja ajatella mitä on tapahtunut ja mitä vielä voi tapahtua. Laki voi sitoa minut lujasti — julmasti — niin syvälle olen joutunut, että laki voi sen tehdä.

Mitä on tehtävä? Suunnitteluja on minulla yllimmän kyllä, mutta minulta puuttuu rohkeutta niiden toteuttamiseen. Olen niin pelkuri, niin kovin pelkuri! Jos olisin ollut rohkea, en ikinä olisi tällaiseksi joutunut. olisin taistellut alastoman, katkeran ja varman taistelun, enkä olisi vajonnut pehmeisiin, hyllyviin untuviin, jotka keinuttavat minut pahimpaan — iljettävimpään. En koskaan ole uskaltanut tarttua kohtaloon lujasti ja varmasti — olen päin vastoin antanut sen tahdon ja tunnelmien kietoutua ympärilleni.

Eilen tuli eräs vanha ystäväni — nuori kirjailija minua tervehtimään.
Olemme kerran eläneet lyhyen ajan yhdessä. Hän oli aina rahapulassa ja
siksi minä hänet hylkäsin vaikka tavallani olinkin häneen kiintynyt.
Nyt kerroin hänelle kohtaloni. Hän lupasi koetella auttaa minua.

Tänään oli hän taas luonani, tuoden minulle työtä, koko kasan puhtaaksikirjotusta. "Tässä on työtä", hän sanoi "ei se suinkaan ole hauskaa työtä ja huonosti siitä maksetaan, mutta jos oikein ahkera olet, niin et nälkää tarvitse nähdä. Muuta vaatimattomaan huoneeseen ja elä säästävästi, niin kyllä sillä toimeen tulet."

Hänen mentyään tuijotin kotvan aikaa paperikasaan ja lähdin sitten kaupungille vuokraamaan huonetta. Huone oli ikävä ja pieni, se muistutti kurjuuteni alkuaikojen huonetta, jossa asuin lapseni syntymän jälkeen kaupunkiin tultuani.

Niin, lapsi — siitä on jo melkein kaksi vuotta kun hänet näin; en halua häntä nähdä, mutta tiedän hänellä olevan paremmat päivät kuin mitä äidillänsä on.

Nyt elän säädyllisesti — köyhänä ja säädyllisenä — pelko on saattanut minut tähän. Minulla on tasaisesti työtä, enkä tarvitse nähdä nälkää ja voin maksaa lapseni edestä.

Silloin tällöin tulee joku ystävistäni tahi ystävättäristäni minua tervehtimään, mutta minusta on parempi jos eivät käy. He kiusaavat minua ja koettavat vakuuttaa että olen liian arka — että huoletta voin olla hiukan mukana, ei siitä mitään vaaraa ole.

Ystävättäreni säälivät minua. Sanovat minun laihtuneen ja käyneen heikon näköiseksi — heidän mielestään on oloni kurja ja yksinäinen, niukka elämäni surkeata. — Mutta muutoin luulen, että he pian lopettavat säälinsä ja täällä käyntinsä, kunhan uutuuden viehätys on haihtunut.

Hitaasti kuluu aika. Työskentelen ja mietin. Lopuksi kyllästyn kumpaankin ja paneudun maata herätäkseni taas seuraavana aamuna samanlaisen puutteeseen.

Kirjailijani käy minua joskus tervehtimässä. Olemme nyt kunniallisia ystäviä; toiset ovat jättäneet vierailunsa. Hän kertoo itsestään, tuumistaan ja kirjoistaan. Pidän hänestä. Hän on suuri, hyvä lapsi.

Minussa versoo jotakin uutta, joka haluaa puhjeta ulos. Elämä tuntuu minusta nyt kevyemmältä ja paremmalta. Viime aikoina olen ollut paljon tyytyväisempi. Viihdyn paremmin työssäni ja niukoissa oloissani. Alan toivoa elämältä — jotain hyvää toivon minunkin kohdalleni riittävän.

Tämäkin toivoni kai jonakin kauniina päivänä luhistuu niinkuin entisetkin. Olen liian vanha ja nähnyt liiaksi maailmaa voidakseni toivoa. Enkä kumminkaan voi olla toivomatta. Nuoruuteni ensi tunteet heräävät uudelleen. Muutun paremmaksi, rauhallisemmaksi. Ajattelen lastani.

Onko minussa vielä jotakin hyvää? Vai kesäkö tuo lohtua rintaani — nuoruutta mieleen? —

Kun sellaisille ihmisille, jotka ovat odottaneet ja odottaneet ja nähneet niin äärettömän paljon pahaa, onni yhdennellätoista hetkellä saapuu, tulevat he varmaankin omituisiksi, lapsellisiksi — tavattoman kiitollisiksi; mutta jos onni onkin vaan kangastusta niin he lysähtävät kokoon eivätkä siitä enää kohoa.

Kun väsyn työhöni, ajattelen häntä, joka minulle on työt toimittanut, ja silloin sujuu kirjoitus taas.

Hän puhui liikutettuna elämän suurista kummallisista katkeruuksista. Olenhan tottunut hänen omituiseen puhetapaansa — mutta eilen oli hän toisenlainen kuin tavallisesti.

Toivon tänään saavani Johannekselta kirjeen, jonkinlaisen selityksen. Kulen ajatuksissani ja valmistelen mielikuvituksissani hänen tulevaisuuttaan. Hän ei ole toisten kaltainen; uskon hänen voivan tehdä mitä toiset eivät tahdo. — —

Nyt tiedän miksi hän on ollut niin kummallinen. Hän oli eilen täällä ja me puhelimme kauan kahdenkesken. Erehdyin. — Syy hänen omituisuuteensa oli aivan toinen kuin mitä luulin. Hän kertoi kihlautuneensa nuoren kiltin tytön kanssa, johon oli jo useita vuosia ollut kiintynyt — aina nuoruutensa rajuista ajoista saakka. Nyt oli hänestä paras kihlautua. Minä olin ensimäinen, jolle hän siitä kertoi. Hän oli morsiammelleen kertonut minusta, morsiammensa oli niin herttainen ja ymmärtäväinen. Oli lähettänyt terveisiäkin minulle. Hän kysyi, enkö iloinnut hänen onnestaan, sillä nyt oli hän niin onnellinen kuin tässä matoisessa maailmassa voi olla.

Niin, olenhan iloinen, kun Johannes on saavuttanut onnen. Sillä onni
kai se on, että tulee ikuisesti sidotuksi olentoon, johon on mieltynyt.
Johannes on ollut minulle hyvä, hän auttoi minua kun olin puutteessa
Toivon hänelle kaikkea hyvää — — —.

Tänään vietän lepopäivää. Lasken uutimet alas ja menen aikaseen levolle, koettelen nukkua ajatukset unholaan.

Toivotonta ja tarkoituksetonta on nyt enää taistella vastaan. Samantekevä elääkö niin tahi näin, hyvin tahi huonosti, vaatimattomasti tahi tuhlaten — kohtalo on yhtä julma tahi lempeä, ihmiset yhtä kurjia tahi hyviä. Kukaan ei kiitä kunniallisuudesta tahi tyytyväisyydestä. — Kauneutesi ei enää kukoista, nuoruutesi on haihtunut. Käytä kauneuttasi, nauti nuoruudestasi ja joudu sitten helvettiin.

Olen jättänyt työni ja lyhyen kunniallisen elämäni. Nyt olen niille ijäiset jäähyväiset sanonut.

Ei minusta ole työhön — ei kunniallisesti elämään. Olen vaan hylky siitä mitä joskus olin.

Syksy vaatii hiljaista elämää. Se kuuluu hiljaisille, vakaville huvituksille, rajut ja intohimoiset eivät sille sovi. Kun puut kellastuvat ja lehdet putoilevat, silloin täytyisi mennä maalle yksinäisyyteen ja rauhaan elääkseen jonkun päivän levossa ja siveydessä.

Pari ystävistäni ja ystävättäristäni on suostunut lähtemään tuollaiselle huvimatkalle.

Jonakin kauniina päivänä lähdemme. Luulempa että iloitsen siitä jo edeltäkäsin.

Olen yksin — yksinkertaisessa matkailijamajassa maalla. Ystäväni on jättänyt minut, tahdoin yksin nauttia yön kauneutta ja hiljaisuutta. Kuvittelen olevani Hedegordissa — olen väsynyt juoksenneltuani koko päivän niityillä ja ahoilla ja heittäydyn kapeaan valkoiseen vuoteeseeni maata.

Tänä iltana olen väsynyt, väsynyt aivankuin olisin työtä tehnyt. Aamusta saakka olemme samoilleet metsissä, minä en kyllästynyt.

Tunnelma oli niin ehyt, paljon rauhallisempi ja hiljaisempi kuin tavallisesti. Minua ei huvittanut raju iloisuus, ja näytti kun olisivat toisetkin samoin tunteneet.

Jouduimme seutuihin missä ei ihmisjälkiä näkynyt. Kävelimme metsässä, jossa heinä ja kukat pitkinä ja mehevinä kasvoivat, milloin jouduimme tiheikköön milloin taasen aukealle, väliin taas pimeille käytäville, mistä korkeat puiden latvat sulkivat auringon valon. Pimeistä yksinäisistä seuduista pidin enin, mutta toiset halusivat valoon ja siksi kävelimmekin hitaasti käsi-kädessä metsästä aukealle ja jouduimme mäenrinteelle joka eroitti metsän maantiestä. Siihen aukeni laaja näköala, oikea sisämaan maisema, ilta-auringon valossa hymyileviä talonpoikaistaloja ja peltoja.

Istuuduimme mäen rinteelle, olimme väsyneitä ja janoisia. Viinipullot vedettiin esiin, joimme, tulimme vilkkaammiksi, vaan emme sentään rajuiksi.

Kulin yksin peltojen välitse luikertelevaa tietä, en halunnut ketään seuraani — katselin rauhallisia ja hiljaisia syksyn värittämiä seutuja, ne eivät tienneet puutteesta eikä surusta. Koko luonto tuntui yhdeltä laulun hyminältä, johon itkun nyyhkytykset tukehtuivat. Palasin toisten luokse.

He olivat käyneet entistään iloisemmiksi. He tahtoivat juoda maljani kuin tulin heidän luokseen. Ja yksi ystävistäni tyhjensi lasinsa juoden rakastajattarien kuningattaren maljan, hänen, jolla on haaveilevat silmät ja itkua väreilevä nauru. Luonnon runollisuus oli nähtävästi tarttunut häneenkin. Hän kiitti kuluneesta päivästä — tästä ihanasta päivästä, jonka olimme niin hauskasti viettäneet kaukana kaupungin hälinästä ja painostavasta ilmasta. Ja hän vakuutti että tällaiset päivät syöpyvät miestenkin mieleen eivätkä suinkaan ne yöt mitkä väkijuomain huumeessa vietetään. Ystävättäreni tulivat liikutetuiksi ja kun hän oli lopettanut puheensa, suutelivat häntä; minä käännyin pois, en voinut häntä suudella, sillä en uskonut hänen puhettaan, vaikkakin minussa liikkuivat samat tunteet kuin heissä. Tiesin liian hyvin, että tämä kaikki oli vaan hetken tuoma tunnelma, joka enintäin kestää huomiseen saakka — ja sitten unohtuu. Tänä iltana tahdoin kumminkin elää tässä tunnelmassa, nautin hänen puheestaan ja noiden toisten mielenliikutuksesta — koko illan pian haihtuvasta ihanuudesta. Tänä iltana elin, vähät siitä, jos se seuraavana aamuna onkin jo haihtunut.

Söimme illallista tuossa hullunkurisessa vanhassa majatalossa — söimme kauan ja kaikessa rauhassa. Kaikki olimme nälkiytyneitä ja nautimme maalaiskestityksen arvokkaasti ja hiukan jäykästi. Olimme aivan kuin kaupungin kunnia-arvoisia porvareja ja porvarien vaimoja, jotka hauskan päivän vietettyään valmistuvat rauhaisaan yölepoon.

Mutta illallisen jälkeen tahdoimme tanssia. Salissa missä tavallisesti talonpoikaiskylän nuoriväki karkeloi, tanssi nyt puoli vanhentuneita mässäreitä kevytmielisten naistensa kanssa. Mutta tanssimme oli maltillista ja kunniallista niinkuin koko päivän viettommekin oli ollut. Eräs herroista ja minä soitimme vuoroon. Hänen soitossaan oli parempi tahti, sillä minä soitin aina väliin milloin minkin mieleeni johtuvan säveleen. Tavallisesti sellaisen, jonka olin kuullut Hanna tädin ennen muinoin Hedegordin puutarhasalissa soittavan kun hän luuli minun jo kaikessa rauhassa nukkuvan viereisessä huoneessa. Sileäksi kammattuine hiuksineen hän siellä istui haalistuneessa puvussaan. Vanhan pianon säveleet olivat ohuet eikä tädin sormissakaan suuresti ollut voimaa. Sentähden kai se kuuluikin niin omituiselta. Mutta hänen soitossaan oli omituinen sointu — tukahdutettu kaiho — riuduttava ikävöiminen — monet särkyneet toiveet — —

Ja sama riutumus, surumielisyys ja kärsimys väreili tuon upeasti puetun naisenkin sydämessä. Ei ollut suurtakaan eroa noissa väreilevissä kielissä.

Aloin laulun, toiset lakkasivat tanssimasta. Kuta pitemmälle lauloin sen vahvemmaksi kävi ääneni ja säveleet tulivat voimakkaammiksi. En koskaan ennen ollut niin hyvin laulanut. Ääneni ei ollut kaunis, mutta tunteeni oli voimakas ja väreilevä. Nuo turmeltuneet tyttöraukat, jotka ovat niin herkkiä mielenliikutuksille, itkivät — löin pianon kiinni enkä välittänyt enää soittaa.

Nyt on yö, olen yksin, ja mielestäni tuntuu kuin olisivat ajatukseni omituisemmat kuin milloinkaan ennen. Täytyy oikein itseltäni kysyä, olenko todellakin kypsynyt nainen, joka jo monia miehiä on syleillyt, joka on elänyt voimakkaasti ja hurjasti, vai olenko pieni viatoin, kuumaverinen tyttönen, joka huoneessaan yön hiljaisuudessa istuu päiväkirjaansa kirjoittamassa. En todellakaan tiedä kumpi olen. Nuoressa tytössä oli itsetiedoton kaipuu huumaavaan kevytmielisyyteen ja rajuun elämään. Kehittyneen maailmannaisen sielussa versoi usein puhtauden-ajatukset, joita ei kukaan uskonut — eikä kukaan käsittänyt.

Ihmeellinen ihminen viatoin ja turmeltunut — syntymästään jo viattomuutensa menettänyt — eikä sittenkään sitä koskaan kokonaan menetä — voimakkain kaiho rakkauteen — rajatoin inho rakkauteen!

Täällä on niin hiljaista ja rauhallista; täällä varmaankin saa levätä.
Edes yksi yö elämässä rauhallinen ihmisiltä ja ajatuksilta! —

Kahtako kello löi? Montako tuntia saan vielä elää? Helposti ne laskee. 3 — 4 — 5 — 6! Montako siitä tuli? Saanenko siitä selvää; olenkin aina ollut hidas ajanlaskussa. — Kaikki esineet hyppivät silmissäni — en voi koota ajatuksiani. Muistan tulleeni kotiin omituisen herkkämielisenä — emäntäni tuli vastaan sanoen: "Ovat olleet teitä hakemassa, — tiedätte ketä tarkoitan — —!" — kylmä hiki peitti ruumiini — leukani tärisi — — —?

Siitä on jo kaksi tuntia kun sain tuon tiedon ja yhä vielä elän. Näinä kahtena tuntina olen muuttunut rohkeammaksi — —.

Tiesinhän että näin kävisi, tunsin sen tulon, mutta en siitä välittänyt, sillä toivoin kuolemaa. Mutta kummaa miten ihminen käy pelkuriksi kun kuolema lähestyy — — —.

En milloinkaan ole epäillyt kuolemaani, kun tämä aika lähestyy. Ja tervetullut se onkin, sillä olen elänyt yllimmän kyllä. Minä en tahdo, en tahdo — on kai vielä joku mahdollisuus. Onpa niinkin, monet — hylkiöt kurjat pakenevat — piilottautuvat jonkun ystävättärensä tahi jonkun toisen luo — ja otetaan sitten kiinni kuin mitkäkin pahantekijät. Ei, sellainen on kovin kurjaa. — Tahi nälkiytyneinä ja pelokkaina piilottelevat niin syvälle ettei heitä voi tavoittaa. Hullupa olen, jos nyt tahdon elää, kun olen jo täysin kypsynyt kuolemaan — kyllin mädännyt jo siihen tarkoitukseen.

Olen itkenyt parin tunnin ajan ja purrut huuleni verille, nyt ovat silmäni kuivat, ohimoni polttavat ja käteni vapisevat, mutta menee kai se yli — kunhan käteni pystyvät vaan revolveria käsittelemään. Nyt täytyy osata oikeaan, sillä minä en tahdo kärsiä. Olenhan jo kärsinyt tarpeeksi, vaan kukapa siitä tietää — ei kukaan — ihanaa on ettei kukaan tiedä minun kärsimyksistäni — eikä ole ketään joka nyt tietää lähestyvästä kuolemastani.

Nuku, nuku pieni, untuvapatjoille! — minä revin ne, niin että höyhenet pöllyävät kaikkien tyhmien, ilettävien ja ulkokullattujen päiden ympärillä, jotka nyt nukkuvat makeasti tahi synnyttävät lapsia kuolemaan. Sillä kuolema teidät jokaisen kumminkin saavuttaa. Ja siitä minä iloitsen. Jokainen teistä on ansainnut kuoleman, kukaan ei ole liian hyvä kuollakseen. Ja minä luulen, että yhtä vastenmielinen on kuolema kaikille kuolkootpa sitten virren veisuussa tahi saakoot kuulan otsaansa.

Nyt lähden tieheni. Tästä lähtien eivät jalkani enää kosketa teidän kunnottomia likaisia teitänne — ja onneksi kuolen minä vapaaehtoisesti. Mutta elkää luulko että siltä erityisemmin iloitsen kuolemasta, ei, päinvastoin vihaan kaikkia eläviä olentoja siksi että minun täytyy kuolla. Sillä minä olen nuori. Ei, ei, olen vanha — ikäloppu ja väsynyt, mutta siltä ojennan kuihtuneet käteni elämää kohden, joka minulle niin paljon inhoa on lahjoittanut. Omituista on, mutta minulla todella olisi halua pysähtyä vielä teidän vastenmieliseen seuraanne. —

Naurettavalta tuntuu kuolla. Yhtähyvin olisin voinut elää kunnioitettuna kelpo naisena, kun käydä nyt jo kuolemaan. Kun joku hurskas sielu saa kuolemani kuulla, iloitsee hän että edes yksi langennut nainen on maailmasta poistunut.

Ehkä olisin yhtähyvin voinut kohota joksikin suureksi kuuluisuudeksi kuin kuolla tahraisille päänalasille. Minulla on ollut paljonkin ajatuksia, olen ollut kauniimpi ja älykkäämpi kuin useat muut naiset — mutta minä olen ollut niin kovin repaleinen luonteeltani — osaksi kaunista, osaksi iljettävää — toisin ajoin tavattoman älykäs, toisin ajoin taas yksinkertainen ja kevytmielinen — ja sentähden — sentähden — tuli minusta sitä mitä nyt olen, ja siksi lävistän nyt luodilla otsani. Kylmä olin veren kuumasti tulvehtiessa, unteloinen kuin haaremin nainen — ikävöin rakkautta, itse kuitenkaan koskaan rakastamatta.

Aika kuluu — kunpa se edes pysähtyisi hetkeksi — hidastuisi puolta pitemmäksi! Mitäpä se hyödyttää, minun on pakko heittää jäähyväiseni.

Jos tällä hetkellä voisin olla kaikkialla, joka talossa kuiskata sen asukkaille mitä tällä hetkellä ajattelen! Voi, kun saisin jäähyväisiksi puristaa heidän käsiään, ennenkuin omani kylmenevät, puristaa siksi kunnes makaisivat jäykkinä, liikkumattomina edessäni! Parempaa he eivät ole ansainneet. Jos heidän joukossaan on joku parempi, niin on hän tavallisesti niin onneton, ettei voi muuta kuin itkeä hänen puolestaan ja toivoa hänellekin kuolemaa. Sillä he elävät synnissä. — —

Hyvä että lapset kuolevat, sillä he ovat perineet tartunnan, joka leviää ja tukahduttaa heidät, jos he tulevat suuriksi. — Tartunnan, joka leviää kaikkialle! Kukaan ei siitä pelastu! Se lähtee niistä, joihin minäkin nyt kuulun — minusta itsestäni — isien paheissa se hiipii koteihin, äitien lankeemisesta se johtuu ja jokaiseen lapseen se istuttaa myrkyllisen siemenensä. Se olisi kuristettava. Lopetan päiväni — silloin on yksi vähemmän näitä turmeltuneita elossa, mutta tuhansia on vielä jälellä; uusia työntäytyy esille niin pian kuin entiset väistyvät. Ei löydy ainoatakaan, joka olisi täysin puhdas. Naisilla polttavat ajatukset, miehillä katunaisten syleilyt — yhtä hyvää — sellaista on elämä — kauttaaltaan mädäntynyttä! Kummallisen suloista poistua tuosta kaikesta. Mahtaako kuolema puhdistaa ihmisen — lorua, kaikki loppuu, siinä koko asia. Mutta rauhan kai saa?

Neljä — lyökö kello jo neljä? Pian tulee kuolema. Omituista sanoa sitä.
Miten paljon kepeämmästi se sanotaan kuin mitä se todellisuudessa on.

Kun joku edes itkisi minua — tietoisuus siitä tuntuisi hyvältä. Mutta kuolleitahan ei itketä ilman surupukua, halutaan näyttää suruaan toisille ja saavuttaa myötätuntoisuutta sekä päästä osalliseksi elämän monenmoisiin erinomaisiin lohdutuskeinoihin. Tunnen ihmisen surun, se on hauras kuin lasi ja siksipä iloitsenkin, ettei kukaan ole pakoitettu itkemään minua.

Vapaa olen viime hetkeeni — se etuisuus minulla on ollut. Siksi tahdon kuolla — ei kukaan voi viedä minua mihin itse en halua — ja minua ei sidota ihmisketjuihin. Aina olen ollut vapaa. En halua istua häkissä ja, antaa yksinkertaisten miesten suudella itseäni. Tyhmät ihmiset, teidän täytyy sittenkin antaa minulle vapauteni. Kuolema on nyt rakastajani — antaudun vapaasti, vaikkakin katkeruus täyttää sieluni. Minullakin on vielä sielu, joka viime hetkeen saakka nyyhkyttää ja katkeroittuu, siitä ettei kukaan hänestä välittänyt — että se revittiin tylsillä miekoilla.

Nyt itken ja siihen minulla on oikeus. Kuolemaahan en tunne, enkä sitä voi itkeä, mutta itken tätä kurjaa elämää — voimiani, jotka kurjasti ovat pilstoutuneet. — —

Miten aika rientää! Miksi se niin kiirehtii. Vähäinen aika vielä, hetkinen vaan. Miksi ei synny maanjäristys — talo pala tai tapahdu jotain muuta mullistavaa? Ei tapahdu mitään, kaikkialla vaan rauha ja hiljaisuus. Ja mitäpä tapahtuisikaan. Minun täytyy kuolla. Ja minä kuolen mielelläni. Ei, valhettelen, en halua kuolemaa. Se on vaan kehumista ja valhetta niinkuin kaikki suuret sanat ovat. Pelkään, pelkään niin että värisen.

Miksi eivät nouse kuolleet kertomaan mitä kuolema on. Miksi ette tule maasta, katosta ja kaikista ovista koleine ääninenne ja jäykistyneine silminenne varoittamaan minua. Isä, äiti, Hanna täti, lepäättekö rauhassa — minun on kuoltava — eikö luisevat kätenne tule minulle tietä näyttämään? Katsotteko tätä rauhallisina? Ettekö kuoleman parahduksella vastusta elämää, joka pakoittaa minut kuolemaan. Ettekö käänny haudoissanne — — Ei, ei, te olette hiljaa — te annatte kaiken tämän tapahtua. Ei kuolleet, ei elävät itke tahi rukoile elämää mulle — —

No niin, kylmä esine kupeellani, tulehan tänne — anna kun tartun sinuun — tahdon suudella sinua polttavimmilla suudelmillani ja sitten kuolla. Katso, tässä on rakkauden suudelma, parhain mitä olen antanut. Suutelen sinua kuolemaan tuomitun huulilla — vaikka ainahan ne ovat sitä olleet. Rakastan sinua vaikkakin tulet olemaan minulle paha. Mutta ei kukaan niistä, joita olen puristanut ja syleillyt ole tehnyt minulle hyvää, enkä ketään heistä ole kunnioittanut niinkuin sinua, joka minut vapautat — tällaisiin sanoihin pakoittavat porton elämä, huonot ihmiset ja toivottomat ajatukset.

Ota tuliset suudelmani olet lähellä suutani. Silmänräpäyksen kuluttua tapahtuu parasta mitä tapahtua voi. — — —

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN PYÖRTEISSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Elämän pyörteissä

ELÄMÄN PYÖRTEISSÄ

I

II

III

VUOTTA MYÖHEMMIN

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE