The Project Gutenberg eBook of Kaunis päivä, by Herman Bang

Pappi
Katkelma
Chopin
Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!
Rakkautta
Franz Pander
Kaunis päivä
"Sinä kyllä muistat minut"
Rosenbergin puutarhassa

PAPPI

Taloon vei rinnettä alaspäin pieni sivutie, jonka molemmin puolin rehottivat salavat ja joka oli täpötäytenään aika suuria kiviä, jotta sitä myöten olisi ollut vaarallista ajaa vaunuilla; se muuten ei pohjaltaan merkinnyt mitään, sillä tietä eivät koskaan vaunut kulkeneet. Pastori Skeel ei pitänyt hevosia eikä vaunuja, ja milloin hänen oli mentävä pitäjälle tai hänen vaimonsa ostoksille kaupunkiin, täytyi heidän aina kulkea jalkaisin, jollei kirkkoherra tarjonnut hänelle paikkaa vaunuissaan korvaukseksi niistä kotikasteista, joita hänen toverinsa oli hänelle toimittanut. Kirkkoherra oli pyyleähkö, mukavuutta rakastava mies, joka oli mieluummin valinnut pienemmän yksikirkkoisen seurakunnan kuin toisen suuremman, jossa oli kaksi kirkkoa, ja hän ei pitänyt kotikasteista. Sitä paitsi ei kuuron Skeelin tarvinnut sentähden lyödä mitään laimiin: hänen grönlantilainen virsikirjansa tuli kyllä vielä valmiiksi. Sentähden nähtiin aika tiheään pastori Skeelin kumaran olennon täydessä virkapuvussaan kulkevan pitäjälle ja kotiin pientä sivutietä salavain välitse ja suurten kivien ylitse, milloin kastamaan, milloin myöskin viemään jollekin köyhälle kuolevalle viimeistä lohdutusta. Ja milloin hän näinikään meni pyhän virkansa tehtäviin, näytti hän melkein onnelliselta, niin että kirkkoherran täytyi myöntää olevan melkein oikeassa, kun hän, hieman erimielisenä lääkärin kanssa, arveli että oli hyvä työ ajaa tämä kuuro mies koiranilmaan, lumipyryyn ja raesateeseen ja kirvelevään pohjoistuuleen.

Muuten oli pastori Skeel melkein aina kotona. Hänen kuuroutensa rasitti häntä eikä hän mielellään tahtonut olla kenellekään taakaksi. Siitä syystä oli hän viime talvena sanoutunut irti L'homme-illoistakin, joita hänellä oli ennen ollut kirkkoherran ja lääkärin kera. Oikeastaan rakasti hän peliä, mutta hänen vaimonsa oli huomannut hänen olevan toisille rasitukseksi. Niinpä päätti hän alistuvalla huokauksella lähettää epuun lähimmäksi tiistaiksi, ja siitä pitäen tuli maanmittari kuuliaisemmaksi kolmanneksi mieheksi.

Skeel oleskeli kotona kansatieteellisessä museossaan, kuten lääkärin nuori rouva sukkelasti nimitti hänen asuintaloaan. Ja tosiaankin se oli melkein museo, kummallinen kokoelma vanhanaikuisia, epämukavia huonekaluja: tuoleja suurine korkeine selustoilleen; karkeatekoisia, koleita kaappeja ensimäisen keisarikunnan aikana tavallisille leikkauksineen; vanhoja kellastuneita kuvia piirteineen, joita tuskin saattoi erottaa; kiinalaisia vääntösoittimia, joita eräs hänen vaimonsa sukulainen oli tuonut Confuciuksen maasta mukanaan kotiin; päivänvarjostimia ja natisevia rasioita, joissa aina oli pienempi sisällään, ja kiinalaisen kaunottaren silkkipuku; hiilipiirros merimiehestä, jolla olivat kiinalaiset silmät; rivit pitkiä piippuja, joiden koppiin oli maalattu hullunkurisia päitä, jotka olivat kuvaavinaan Napoleonia, Josefinaa ja Marecal Ney'tä. Sitte kaikki grönlantilaiset esineet: haahkanuntuvamattoja ja linnunsulista taiteellisesti tehtyjä viuhkoja; suuria linnunmunia ja pehmeitä nahkoja; veitsiä ja talouskaluja, ja sitte kuva hänen pappilastaan, joka oli puuhun leikattu pitkinä talvipäivinä raanilampun valossa yhdellä ainoalla veitsellä; katto on irtonainen, ja jos sen nostaa pois, näkee arkihuoneessa jokaisen esineen tarkoin jäljennettynä oikealla paikallaan. Samoin kirkko penkkiriveilleen ja saarnatuoleineen, vieläpä seinille merkittynä samat virretkin, joita seurakunta lauloi hänen viime kerran saarnatessaan. Mikä suunnaton, kärsivällisyyttä koetteleva työ laittaa tämä kaikki tavallisella veitsellä! Ennen kaikkea, mitä lapsellista hartautta vaadittiinkaan tämän tekemiseen! Niin, talo oli museo, mutta hänelle ja hänen vaimolleen oli jokainen esine, yksinpä pienin linnunmunakin, persoonallinen muisto. Sanankuulijat täällä ylämaassa olivat häntä rakastaneet niin suuresti — mutta sitte tuli kuurous, ja nyt istui hän täällä pienen tien varressa 300 riikintaalarin eläkkeineen ja grönlantilaisine virsikirjoineen.

Hän oli eräällä pitkistä matkoistaan täällä ylhäällä lumen maassa, missä reki kulkee milloin jäätyneen maan ylitse, milloin, kun saavutaan vuonoon, jäätyneen meren ylitse. Hän tahtoi mennä muutamiin yksinäisiin majoihin, uudisasutuksen eteläpuolelle. Oli jotakin uutta, että pappi näinikään taivalsi jokaiseen eri majaan kertomaan hänestä, joka köyhiä vapahtaakseen tuli köyhimmäksi ja pienimmäksi kaikista. Mutta pastori Skeel teki niin… Eräällä näistä matkoista, hänen ollessaan vuonolla, läksi jää äkkiä liikkeelle… Hänet pelastettiin, ja hän vaelsi myöskin edelleen uudisasutuksen eteläpuolisiin majoihin, mutta kun hän palasi kotiin, oli hänen kuulonsa melkein kokonaan mennyttä kalua. Hän olikin viettänyt kahdeksan tuntia koko alaruumiiltaan peittyneenä jääkylmään veteen.

Ja hänen vaimonsa kärsi nähdessään ijänikuista lunta, joka kimmelteli ja välkkyi kuten tuhannet jalokivet. Hän oli tullut melkein sokeaksi. Ja he vetäytyivät erilleen maailmasta kotioloihin, ja kukaan ei tuntenut heidän kieltäymystään eikä ihaillut heidän uhriaan. Mutta sitä eivät he kaivanneetkaan.

Lehtimajassa vihreine pöytineen ja vihreine penkkeineen on viileää. Villit viinimarjapensaat ovat kasvaneet rehevästi ja varjostavat tiheinä aurinkoa vastaan. Tänne menevät he sentähden iltapäivin… Aamupäivä kuluu virsikirjan kääntämisessä; hän kääntää verkalleen, eihän hänellä ole mitään kiirettä; ja kun virsi on valmis, lepää hän kauvan sen jälkeen. Silloin ottaa hän usein käsille käsikirjotuksen, pitkien tuntien hartaan työn, ja hän hiljaisesti iloitsee siitä, että kaikki nämä ihanat laulut ovat nyt lauletut täällä ylhäälläkin pitkien öiden maassa…

Vaimo puuhailee huoneessa ympärinsä, keittää ja laittaa ruokaa. Tulee sitte ruok'aika, ja hän tuo ruuan pöytään — aina miehensä yksinkertaisia mieliruokia, jotka muuten aikojen kuluessa ovat vähitellen tulleet hänen omikseenkin.

Syötyään siirtyvät he lehtimajaan, ja pastori lukee ääneen. Hän lukee yksitoikkoisella äänellä, siten kuin tavallisesti kuurot, jotka näyttävät kuulevan oman äänensä ainoastaan epäselvänä muminana, nukuttavana ja ilman vivahduksia. Mutta hänen vaimonsa mielestä lukee hän aina yhtä kauniisti kuin silloin, kun hän heidän kihlausaikanaan luki hänelle ensi kerran "Akselia ja Valborgia".

Väliin hän pysähtyy lukemisessaan ja kysyy yhtä ja toista. Hän tietää aina, mitä toinen tulee vastaamaan, mutta hän kysyy kuitenkin ainoastaan kuullakseen vastauksen, jonka arvaa ennallaan.

Pastori nauraa. "Päätät kai meistä itsestämme, vaimo", sanoo hän. "Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli helppo pyydystää, äiti".

Hän puhuttelee usein vaimoaan "äidiksi", siitä pitäen, jolloin poika vielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne ylhäälle lumeen.

"Se ei ole totta, Jakob", sanoo vaimo ja punastuu. "Sinulla vain ei ollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua…"

"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin sen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta…"

"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?" kysyy vaimo veitikkamaisesti aivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee mies hänen suunsa suukkosella.

Mutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin. Tyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä; hänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät ja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä arasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja kirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi hän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin oman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta sieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä…

Niin kohtasivat he eräänä päivänä alhaalla pappilan puutarhassa. Tyttö kantoi käsivarrellaan koria täynnään puutarhamansikoita, jotka hän aikoi viedä eräälle sairaalle. Mutta kun nuori pappi näki hänet puistokäytävällä puutarhan alimmaisessa reunassa, pelästyi hän ja tahtoi kääntyä takaisin. Tyttö oli kuitenkin nähnyt hänet ja huusi hänelle — tuli sitte reippaasti käytävää ja käveli hänen rinnallaan. Kuinka hän oli kaunis! Pyöreät kasvot, vaalea tukka, joka valui vapaana korvien takana — suloisten, vaaleanpunaisten korvien — ja nenä, joka oli pikkuruisen pystyssä, aivan pikkuruisen. Ja sitte hymy, joka melkein aina leikki hänen huulillaan ja joka aina teki hänet niin pelottavaksi.

Nuori pappi tahtoi sanoa jotakin — yhtä tai toista. Mutta hän ei saanut suustaan yhtä eikä toista; kentiesi siksi, että hän todellisuudessa tahtoi puhua vain yhtä — ja tämä ei kohonnut hänen kurkustaan.

"En mitään", sanoi toinen ja käänsi päänsä kokonaan pois, sillä hän tunsi punastuvansa.

"Ette mitään", kertasi tyttö hymyillen ja vilkasi sivulleen, johon toinen oli jäänyt seisomaan, repien ruusuja ja sirotellen niiden lehtiä maahan.

" Voihan ruusuja käyttää paremminkin kuin repimällä niistä lehdet pois", sanoi tyttö ja hymyili yhä, sellaista veitikkamaista hymyä, joka piili alhaalla suupielissä ja jota hän ei voinut hillitä.

"Niin", sanoi toinen ja kääntyi ikäänkuin jysäyksen saatuaan. "Voisihan sitä, voisihan sitä…" Hän kompasteli sanoihin, painiskeli niiden kanssa uudelleen ja avasi suunsa puoleksi… Mutta, ei, ne eivät tahtoneet tulla esiin. Silloin jätti hän koko seikan silleen.

"Antaisit niitä esimerkiksi minulle", sanoi Marie, ja astui askeleen esiin. Hymy oli nyt päässyt kokonaan valloilleen.

"Niin". Hän tahtoi kääntää pois katseensa, tahtoi katsoa maahan tai taivaalle, ei vain tyttöön. Mutta tyttö veti hänen katseensa puoleensa, ja hän kohotti sen arasti ja rukoillen.

"Niinpä tee se sitte", nauroi tyttö ja meni aivan hänen lähelleen ja vaaleanpunaiset korvat punottivat paljo helakammin.

Poika taittoi ruusun ja ojensi sen tytölle vapisevin käsin. Mitä ihmettä? Veikö tyttö sen huulilleen, suuteliko se hänen kukkaansa?

Niin — niin olivat he kihlatut. "Poimin ruusun", oli pastorilla tapana sanoa, "niin, ja silloin oli hän minun…"

Illan suussa kävelevät he pienellä tiellä, vaimo kiertyneenä miehensä käsivarteen. Alhaalla sillan luona istuutuvat he jäkälikölle ja katsovat länttä kohden… iltaruskon punaamiin pilviin.

Näin kuluvat päivät valkoisessa talossa pienen tien varrella, kesien ja talvien, talvien ja kesien yhä vaihdellessa. Ja toivottavasti kuuro pappi ehtii päättää grönlantilaisen virsikirjansa, ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuvat.

Sillä on ainoastaan harvoja, jotka rakastavat työtä, mistä kiittävät ainoastaan muutamat eskimot, ja jonka palkka on ainoastaan itsessään.

KATKELMA.

Tässä huoneessa oli kummallinen tuoksu, ei hyasinttien eikä heliotropien eikä ruusujen eikä ylipäätään minkään kukkien — ei, oli kuin tässä viehättävässä huoneessa jokainen uudin, jokainen tummanpunainen oviverho, jokainen paksu pöytäliina ja leposohvan tyyny huokuisi imelänkirpeää sulotuoksua, jotta ilma tuli raskaaksi ja oli vaikea hengittää.

Myöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin kuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat tuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin, hurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja sen pääseminen täydellisyyteensä.

Korkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen atlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu hyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja ilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka säkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa hämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja tuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin, iloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat tiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen eteenpäin ja peräytyy jälleen.

Ainoastaan pöydälle ja häneen , joka istuu kirjansa ylitse kumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi pehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin naisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori Augustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret silmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat vastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää verhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se rukoilee…

Rouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee varaten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno näöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien nypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla. Käsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja tasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen kasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä, matala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät tuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta kuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat jälleen.

Rouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta, ja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän itse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa silmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei tuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana. Ja lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa ristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.

Vähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin tukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien loiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi…

Hänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän pyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa katseensa, kohtaa hän rouvan katseen.

Hän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa, hän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.

Rouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa ympärille.

Poika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen silmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän ikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat, kuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on huudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee hänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa… Hän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää kyyneleitään…

Rouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet vavahtelevat.

"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen rakkautensa minun janoani'.

"Täytyi kuolla?" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa kohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.

Lapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies, rakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.

Kas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan, pyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen. Voiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti, kuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka hymyilevät… Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat, suonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!

"Rakkauden täytyy elää", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen kuin pojalle. "Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma".

Hän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän rouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä kohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi selällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas, kuinka valo liitelee edestakaisin!… Kunpa saisi vain nähdä hänen silmänsä — niin loistavina kuin äsken… mutta hän on kääntänyt kasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen… Kuinka poikaparkaa vilustaa, ja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma käsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.

Mitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan… tai mitä, jos hän…? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä…

Mutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista, sitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se sietämättömämmäksi… eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.

Mutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun lävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa… kaukana lepää hän hymyillen, liekehtivä tulenloimo kasvoillaan…

Se helkkyy uudestaan ja uudestaan kuin sammuva kaiku pojan korvien huminan lävitse. Mutta — hänhän tarvitsi tuskin muuta kuin ojentaa kätensä koskettaakseen toisen tukkaa…

Tuhansia hyväilyjä oli tässä ainoassa äännähdyksessä, tuhansia suudelmia ja tuhansia hyväilyjä.

"Suuri lapsi te olette, suuri lapsi." Ikäänkuin poikaa viihdytelläkseen silittää hän kädellään hänen päätänsä. Mutta poika tempaa hänen kätensä luoksensa, ja höpisten joitakin sanoja, joita hän tuskin itsekään ymmärtää, peittää hän hänen kätensä janoisten huultensa tuhansilla suudelmilla… lapsiraukan ensimäisillä lemmensuudelmilla…

CHOPIN.

Olin saapunut sinne tutkiakseni muutamia vanhoja kuvateoksia vanhassa lääninkirjastossa, ja tutkimukseni kestivät, kuten melkein aina, kauvemmin kuin olin odottanut. Oikeastaan ei ollut vieraan erittäin hauskaa puolijoutilaana viettää aikaansa pienessä, helteisessä kaupungissa; vapaahetkinään istua torkutellen kirjan ääressä epämukavalla tuolilla majatalon huoneessa, jossa ei ollut aavistustakaan vuosisatamme mukavuuksista, jonka seinät olivat valkaistut ja istuimet verhotut jouhikankaalla ja täytetyt heinillä, jonka ainoa taiteellinen koristus oli vanha Fredrik kuudennen muotokuva, jonka vuode oli hirviömäinen kummitus täynnä suuria tyynyjä, jotka kesäisen kuumuuden keskellä peittivät onnettoman, hikisen asukkaan hanhenhöyheniin ja kotitekoisiin reivaskankaihin kuin mihinkin mereen; nojata taivastellen ulos ikkunasta ja katsella alas kirkkaalle kadulle, missä konsulin punainen talo lepäsi ja levittelihe päiväpaisteessa ja pöyhisteli peililaseineen ja lipputankoineen. Kadun alapäästä näkyi apteekkarin likaisenharmaa talo monine valkoisine ulkoakuttimineen ja kauppias Lundin vanhanaikuiset kiviportaat sekä oikealta nuoranpunojan ja parturin kilvet. Parturi oli tosin kuollut, ja leski oli lopettanut liikkeen, mutta keltainen kilpi oli jäänyt seinälle. Leski ei hennonut sitä poistaa eikä se tehnyt mitään, vaikka se riippuikin siellä: tiesihän koko maailma, että parturi oli kuollut — ja kilpi koristi katua. Ei muuta mitään, ei kerrassaan mitään nähtävää koko helteisellä, hiljaisella kadulla pitkin pituuttaan. Ja päätään käännettyään näki edessään pölyisen ja helteisen maantien, muutamia poudittuneita vainioita ja kaukana taivaan rantaa vasten mäen, joka lepäsi kesantona kynnöksellään. Vinoon ikkunastani oli pikku näköala "kujalle". Kujan reunalla vihersi muutamia puita, jalkakäytävän lehmuksia.

Kaupunki oli ylpeä näistä jalkakäytävistään, ja sillä saattoi olla syytäkin ylpeyteensä. Siellä olikin muutamia kauniita puistokäytäviä; kauniita aamupäivällä, kun kesähelteen utu häilyvänä harsona peitti vuonon ja rannikon, kun helle paahtoi rannan kiviä ja pani uimahuoneiden katot miltei tulta liekehtimään. Silloin istui mielellään viileään varjoon piiloutuneena ja katseli päivänpaisteen leikkiä, kuinka se taittui kesäpäivän utuun, liukui eteenpäin liplattelevaa vedenpintaa myöten ja karkeloi vienon vihurin väreiden kera. Säteet säkenöivät ja taistelivat, taittuivat tuhansin heijastuksin, ikäänkuin kietoutuen utuun, jonka olivat itse luoneet… Mutta itse istui katsoja varjossa. Suloiset olivat puistokäytävät myöskin illalla. Helottava hämärä peittää kuin hohtava usva, kuin huntu päivän, joka on tuleva, kaikkialla lammeilla ja vuonoilla, jotka ovat sumunhuurteiset kuin mikäkin väräjävä peili, joka on hengityksestä tullut kosteiseksi. Mutta kosteisen huounnan alla leikkii sentään välkkyvä peilipinta säteiden ja valon kera. Aallot kimaltelevat ja välkkyvät, väikkyvät loistetta paeten, haipuvat pimeyteen, joka rusottaa kuin tummankiiltävä metalli, taittaen kokoamansa monenväriset säteet orvokinväriseen vivahdukseen ja heittäen ne lannistettuina takaisin taistelemaan tuhansien kimallusten kera, jotka leimahtelevat ja sammuvat ja telmivät valoväikkeessä. Mutta täällä lehmusten tiheikössä piilee pimeys tuoksahtelevana ja viileänä. Kuinka onkaan tämä pimeys salamyhkäinen — uhkuessaan lehmusten imelää tuoksua, veden raikkautta, oksien kuiskailevaa kahinaa ja kesäillan unelmia.

Ja puistokäytävät kiertävä viheriänä vyönä koko kaupungin ympäri. Ne kulkevat pitkin vuonoa, rantapengermän vartta aina kirkkotarhaan. Kuinka se onkaan ihmeen hiljainen kirkkotarha, tuuhea ja vihreä kuin rauhan lehto! Juuri rauhan! Kaupunkilaiset eivät kuleksi täällä eivätkä lapset saa myllertää hautakivien keskellä. Kaikki on aivan hiljaa. Jokunen yksinäinen sureva astelee hautojen välitse salavain riippu-oksien ja alakuloisten lehmusten alla, laskee seppeleensä haudalle ja menee hiljaa, kuten on tullutkin.

On kuin arasteltaisiin tätä paikkaa, pyhällä, kunnioittavalla arkuudella. Silloin tällöin avaa haudankaivaja suuren, rautaristikoilla varustetun portin, ja kellojen soidessa virtaavat kaikki kaupunkilaiset kokoon, niin miehet kuin naisetkin: kirkkotarha on saanut haudan lisää. Tullaan sanomaan jäähyväisiä sukulaiselle — täällä ovat kaikki sukulaisia keskenään — omaiselle, joka on lähtenyt pitkälle matkalle. Ja kun pappi, kaikkien paljastaessa päänsä, on siunannut hänen lähtönsä, menevät kaikki hiljaa kuten tulivatkin. Sitte suljetaan iso portti ja kirkkotarhan rauhanlehto uinailee jälleen yksinäisyydessä ja äänettömyydessä.

Kohtasin joka ilta neidin puistokäytävällä vuonon rannalla. Hän kulki verkalleen, pysähtyi usein tykkänään, katseli vuonon ylitse, käveli edelleen hieman, kuunteli kelloja, jotka soivat auringon laskiessa, kulki jälleen yhtä omituisen, rauhallisen ryhdikkäänä, joka juuri oli jo ensi näkemältä pistänyt silmääni. Hän laskeutui aina tänne "kujalta" ja käveli kaksi kertaa edestakaisin ja kiersi sitte samaa tietä kotiinsa. Totuin pian häntä odottamaan. Tämä solakka, rauhallinen olento pehmeine, hiljaisine käyntineen suli kummallisesti pimeän puistotien, tuoksuvan hiljaisuuden ja unelmoivan rauhan kuvaani. Emme puhuneet koskaan keskenämme. Tervehdimme toisiamme vaieten, ja hän liukui ohitseni. En tiedä miksei minua haluttanut edes kuulla hänen ääntään tai nähdä kasvoja, jotka hän peitti ruskean harson verhoon. Hän soveltui sellaisenaan tähän kuvaan, kentiesi ei hänen äänensä ollut sointuva eivätkä hänen kasvonsa kauniit. Silloin olisi vain suloinen harhakuva ollut poissa…

Mutta sellaisessa pienessä yhteiskunnassa eivät kaksi ihmistä, jotka kohtaavat toisensa samaan aikaan neljänätoista päivänä perätysten, voi enää jatkaa vaikenemistaan. On totuttu puhumaan…

En muista enää kuinka puutuimme keskusteluun. Eräänä päivänä nosti hän harson kasvoiltaan ja puhui. Ne olivat jo elähtäneet kasvot, tummat silmät ja alaspäin kaareutuva suu. Leuvassa oli kuoppa. Hän puhui hillitysti, oli kuin itseensä vetäytynyt surumielisyys olisi väreillyt enimpäin sanojen takana. Mutta mitä hän sanoi, oli raitista ja luontevaa.

Neiti Simony oli kuin kotonaan tässä viileässä puistokäytävässä, missä kesäyön unelmat valvoivat ja rannan aallot kuiskivat alakuloisina auringosta, joka vaipui mailleen, ja päivästä, joka häipyi pois.

Juttelimme aina vilkkaasti. Pakinamme aiheena oli joukko kaupungin asukkaita; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, sanoi hän, äitinsä kuoleman jälkeen; viimeiset neljä vuotta oli hän elänyt hyvin hiljakseen; oikeastaan ei hän nähnyt koskaan muita kuin tohtorin.

"Niin", sanoi hän hieman pysähtyen, "sangen pahoin. Mitä tahtovat he antaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen jotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä kuolemattomuus."

"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat kuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi meillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa…"

Kävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului ikäänkuin soiton säveliltä.

"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule, että voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi."

"Ette saa nauraa", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen hieman edelle. "Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa."

Hän oli aina tyyni, ja hänen omituinen malttavaisuutensa johti keskustelua silloinkin, kun hän vaikeni. Sillä hän "kuunteli" usein. Itse Brandtkin, jonka väliin kohtasimme, antautui useimmiten mukaan tähän surumieliseen vaiteliaisuuteen, joka painoi naisolentomme luonteeseen erikoisen leimansa. Mutta väliin saattoi Brandt tulla taistelunhaluiseksi, kiihotti häntä silloin päähänpälkähdyksillään, kiusoitelii häntä pikku hyökkäyksillään. Silloin saattoi hän väliin tuohtua ja innoissaan mennä pitemmälle kuin tavallisesti, saattoi tuntea levottoman pohjavirran aaltoilevan hänen sanojensa lävitse.

"En soita häntä koskaan", sanoi hän melkein kiihkeästi. "Hän on sairaloinen."

"Niin, epäilemättä", vastasin. "Jokseenkin herkkähermoinen luonne, niitä ihmisiä, joita täytyy sääliä, koska he niin sanoakseni ovat aina kärsimyksille alttiina.

"Kärsimyksille alttiina? Sanokaa pikemmin: he tahtovat kärsiä. Ja sitte jälkeenpäin säveltävät he tuskistaan valsseja. Chopin leikkii kärsimyksillään…"

Hän puhui nopeasti, puoleksi pidättäen hengitystään, kuten aina, milloin hän innostui tai kiihtyi. Puistokäytävän hämärä oli melkein kuin yö, jotten voinut nähdä hänen ilmettään; ja jouduttuamme valoon puiden välissä, laski hän harsonsa.

"Soitatte häntä sentään väliin", kuului Brandtin ääni pimeästä.
Äänensävy helähti terävältä.

"Silloin olette…" hän pysähtyi äkkiä, veti syvään henkeään ja sanoi hiljemmin: "Olette kuulleet väärin, tohtori Brandt."

"Silloin olisi teidän opittava häntä tuntemaan. Meidän on tosiaankin hyvä edes lukea suurista taisteluista täällä, missä kaikki taistelu on olematon ja tuntematon."

"Suurista taisteluista? Mitä niillä tarkotatte?" kysyi hän hieman pysähtyen.

"Yhteiskunnallisia taisteluja, myrskyjä merellä eikä meidän mitättömiä poreitamme vesilasissa.

"Kuinka voitte sanoa niin? Te, joka olette lääkäri? Täällä taistellaan myös — pieniä taisteluja, olkaa varma siitä!"

Lainoset läikkyvät alhaalla rantakivien välissä, vieno suviyön tuulahdus, joka kuuluu ikäänkuin huokaukselta, häilyttelee lehmuksien lehviä hiljalleen. Pysähdymme valoisampaan puistotien aukeamaan.

"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö, jota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen taistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa vuotaa verta…"

"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä näyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa", vastaa Brandt.

Hänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen ilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.

"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka elävät hiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto koskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on niin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa taistelua… Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon laita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn… Siitä voitte olla varma…"

Hänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli puistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista kaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.

"On jo myöhä", sanoi neiti ja meni edellemme. "Tulkaa teelle luokseni, niin soitan teille hiukkasen."

"Kaste on jo langennut", sanoi hän päästyämme pikkuportille. "Puutarhan voitte nähdä toiste". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan arkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.

Huoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko huumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen kukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina sisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin ja villaisille lattiamatoille.

Huone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot — ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen. Soma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä metsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja ja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja takimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat kuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa kehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon takana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan — en voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien hämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu ja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä, häiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella…

Tämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä parvekkeelta tuijottaa yöhön.

Illallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet iloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja neiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.

Täällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin painostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt pianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet syrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona puutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden oksille.

Hän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä säveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle rajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja, ajanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt on rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa kuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja, jotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat liehuvat, yötuulen tuudittamina…

Katselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka on lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin näyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen poskillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä rintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle. Kohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla, pujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy kuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee edestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan elämään tässä väräjävässä kajastuksessa… suu, joka on avoinna huutaakseen… katse tuskainen ja kauhistunut…

Puutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa vasten.

"Jos tahdotte". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille, avaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin vahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.

Sitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän mielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman yksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu… Tunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi hänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista levottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein huutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset… Sitte loppuu kaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen…

"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus". Brandt nousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi nopeasti. " Tunnetteko hänet? " Hän oli kalpea — aivan valkonen — harmaan valkonen.

"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä tuomitsemaan." Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin tuntea enää hänen ääntään. "Tuomitsette aina liian nopeasti". Neiti tempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.

"Nyt saatte kuulla galopin." Se oli eräs Rubinsteinin konserttitanssi, iloista liritysten, juoksutusten ja äänilajin vaihdosten vilinää.

Brandt oli vaiti ja mietteissään. Kävelimme moneen kertaan edestakaisin puistokäytävää puutarhan edustalla.

Brandt ei vastannut heti. En tiedä miksi, mutta minä en rohjennut kysyä uudestaan.

"Olette oikeassa. Tuntuu siltä…" Hän vaikeni jälleen, sanoi sitte tuokion jälkeen puoleksi pilkallisella äänellä: "Oh, kaiketi vain joku yksinkertainen tarina." Vaikenimme jälleen. Brandt käveli verkkaan, hieman kumarassa. Kun hän puhui, kuulosti se ikäänkuin ääneensä ajatellulta katkelmalta pitkästä ajatusjaksosta.

"Mennä vuonna, kun täällä oli rokko, johti hän kaikkea. Hän ilmottautui ensiksi toimintaan ja oli viimeinen menijä. Ja kaikki lankesi hänestä kuin luonnostaan"… Hän pysähtyi kuunnellen. "Kuuletteko?" kuiskasi hän. "Kuuletteko? Opus 34. Nyt soittaa hän Chopinia" — Ja sulavan valssin sävelet helkkyivät keinutellen meitä vastaan yöhön.

Minun oli lähdettävä. Matkatavarani oli hilattu majatalon yhteisvaunujen katolle. Brandt tuli juoksujalkaa viimeisessä hengenvedossa "sanomaan jäähyväiset ja antamaan siunauksensa".

"Sanokaa terveisiä neiti Simonylle", huusin vaunuista, "en tavannut häntä kotoa."

"Hän on mennyt hoitamaan erästä mökinleskeä, joka makaa kuolemaisillaan lavantaudissa. Käski tuoda sinulle paljon terveisiä."

Vaunut vierivät portista tasaiselle, kivitetylle kadulle. Sivuutimme konsulin talon välkkyvine ruutuineen ja lipputankoineen, apteekin tuulessa liehuvine ulkoakuttimineen, parturin kilven. Kauppias Sund tervehti portailtaan. Olemme jo maantiellä, ajamme vuonon rantaa myöten, käännymme kukkulan juurella.

Siellä seisoo hän. Pitkänsolakka olento ruumiinmukaisessa puvussa, ruskeine harsoineen. Hän viittaa kädellään, huutaa jäähyväiset. Kumarrun pitkälle vaunun ikkunasta.

Silloin käännymme — — — Näen harson… näen valkosen taskuliinan, vetäydyn takaisin vaunuihin.

Näen arkihuoneen tummanviheriöine mattoineen, metsäkukat, tunnen ruusuntuoksun, joka virtaa avonaisista ikkunoista. Brandt on piilottunut varjoon. Beethovenin sävelmä keinuu kuin loiskuvina aaltoina, yksisävyisenä syvässä majesteetillisuudessaan, — — hän itse… hänen äänensä, kun hän lauloi. Ja sitte se pehmeä äänensävy, jolla hän sanoi: "Niiden elämä peittyy hiljaisuuteen ja hämyyn." Ja Nioben kasvot, joiden tuskaa huutavat piirteet näyttävät väräjävässä valossa virkoavan elämään.

Palasin kotiin, vanhoihin oloihin, totutuihin tapoihin, entiseen elämään — oli lähellä etten unhottanut puistokäytävää ja parturin kilpeä. Itse neiti Simonyakin ajattelin harvemmin. Kului muutamia viikkoja. Sitte sain muuanna päivänä kirjeen Brandtilta.

"Hän on kuollut", kirjotti hän. "Lavantauti, johon hän sairastui mökinleskeä hoitaessaan, voitti minun taitoni. Odotan teitä hautajaisiin ensi lauvantaina 12 aikaan."

Läksin taipaleelle ja saavuin kaupunkiin aamulla. Brandt oli maalla sairaskäynneillään ja näin hänet vasta kirkossa. Koko kaupunki oli siellä. Veisattiin virsi, kirstu kannettiin ulos ja me seurasimme perästä jalkaisin. Kuiskailtiin keskenään, ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei oltu pidetty puhetta kirkossa. Jouduttiin niin kirkkomaalle.

Syyskuu oli jo loppupuolillaan, sellainen kirkas syyspäivä, jolloin kesän lämpö yhtyy syksyn ihmeelliseen kuuleuteen. Poikkesimme eräälle sivukäytävälle.

Näin kirstun aivan edessäni, se oli kokonaan sanajalkojen peitossa. Olipa joukossa tammiseppelekin… Hautausmaalla kukkivat vielä ruusut — — — kuinka kuoripojat kirkuvatkaan… Hänen vanha palvelijattarensa kulki kirstun rinnalla itkien. Hänen nyyhkytyksensä kuului kaiken aikaa… Missä oli Brandt? No, aivan jälessäni. Hänen silmänsä punottivat… Hän kai oli valvonut paljo —.

"Tämän haudan reunalla ei pidetä puheita. Hän, joka on mennyt pois, tahtoi, että hänet tuomitsisi Jumala yksin…Kukaan ei tunne toista", sanoi hän usein minulle. "Mutta luulen tällä hetkellä voivani todistaa, että saatamme tässä lepoon naisen, joka kuului niihin, jotka uskollisesti kilvoittelevat, ja niihin, jotka hiljaisessa taistelussa voittavat kaikessa hiljaisuudessaan. Ottakoon Herra hänen sielunsa huomaansa! — Isä meidän, joka olet taivaissa…"

Syyspäivän kuuleus ympärillämme. Ylinnä haudan reunalla papin leveä olento. Kuinka rukouksen sanat sentään kuuluvat hartailta, ne ikäänkuin vierähtelevät hänen huuliltaan… Kuulen vanhan palvelijattaren lakkaamatta nyyhkyttävän. Se on kuin mikäkin säestys.

Kävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma, ettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän rauhottui.

"Oli olemassa entisyys", sanoi hän äkkiä pysähtyen". Hän pyysi minua järjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin tämän"… Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. "Kirje hänelle, jonka laulun hän lauloi taannoisena iltana…"

"Ne ovat lapsen haudalta", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa edestakaisin. "Emmeköhän jo lähde?"

Haudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni, jotta rämähti.

Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle ja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat henget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen soittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan, viimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle, uinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa… kuolivat pois verannan viiniköynnösten lehtiin.

Huoneessa hämärtyi hämärtymistään. Kaikki uinaili, nukkui, unelmoi, muistot, sävelet, hänen äänensä helähdys… kaikki…

VOI IHMISTÄ, JONKA KAUTTA PAHENNUS TULEE!

Pappi nosti kasvonsa, ja hän näki, että oli päivä. Päivänpaiste virtaili puutarhan ylitse.

Tylsänä tuijotti hän kultasateen loisteeseen ikkunansa luona, ja hän katseli kukkapengermiä pitkävartisine ruusuineen ja sanoi: Niin —ne tarvitsevat vettä. Mutta päivän kilo häikäisi hänen unettomia silmiään ja herätti hänet tylsyydestään. "Oli jo päivä". Ja karvain mielin tunsi hän elämän taakan hartioillaan.

Mutta äkkiä hänen sisunsa kuohahti; ja vihoissaan kohotti hän nyrkkiin puristetut kätensä uhaten valoa kohden. Hän uhmasi päivää ja aurinkoa. Hän nousi ja tempasi käärekaihtimen alas; jok'ainoan päivän pilkahduksenkin sulkivat huolellisesti hänen vapisevat kätensä. Sitte heittäytyi hän sohvalle nurkkaan ja kyyristyi pimeässä kokoon kuin hautova kana.

Epätoivosta masentumaisillaan oli hän väännellyt käsiään, kurjana kuin pahoilla paisumilla lyöty Job oli hän huutanut Jumalalle. Hän oli repinyt tukkaansa Herran ruoskan alla, ja hän oli kutsunut häntä Jehovaksi ja kaikkivaltiaaksi ainoaksi. Nöyrtyneenä oli hän rukoillut Jesuksen syvien haavojen tähden; vaivaisena oli hän ryöminyt ristin juurelle vapahtajansa luo. Ja kaikki rukoukset, joita oli rukoiltu, ja jokaisen syntien ahdistaman tuskanhuudon oli hän lähettänyt taivasta kohden tänä yönä.

Mutta kun päivä tuli, silloin hautoi hän kostoa. Hän makasi kokoon kyyristyneenä, ja hän rukoili napistessaan, samalla hautoen kostoa.

Hänen ajatuksissaan kuvasteli verta, ja hän halusi tuntea lämpimän kurkun sormiensa välissä; tämä julmuus miltei niellyt hänen kostonhimoaan ja pannut häntä voimatonna kiroamaan itseään. Ja väliin mateli hän kostonhimossaan Jumalan edessä kuten liehittelevä koira, ja väliin kielsi hän sen.

Ei — ei — ei sittekään ollut mitään jumalaa. Näin ei mikään laupias olento rankaisisi, näin ainoimmasta ainoimmassa — ei, mitään laupeutta, mitään armoa ei ollut olemassa.

Ja jälleen näki hän sen näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka vaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen — hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen vaimonsa kaulalle.

Ei — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei ikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan…

Pappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa alle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi uskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka poltti hänen sieluaan.

Hän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran, rakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä —.

Ja hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin inhoittavan sammakon kieleltään.

Pappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla nimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja tämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.

Hän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän näki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina aikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera, kaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni keskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut nuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin… Hän ei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi…

Sitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli kuollut Jesuksen nimi huulillaan…

Ja papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa jälleen vanhoja nimiä… Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet häntä vastaan, hän rukoili, hänen täytyi rukoilla, ja hän itki — kuinka hän itki…

Silloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa voimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta erota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei tuntiakaan saanut hän jäädä tänne.

Hän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä ne tuoneet lohdutusta.

Raamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän luki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden sanoja.

Mitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi? Silloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! Täältä leviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä — paimenen majasta.

Suonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki saman jälleen.

Hän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa pitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään vajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina vain tätä yhtä ja samaa. — — ‒

Hän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen tylsästi suureen kirjaan ja luki.

Kun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi.
Suuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.

Hän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä paloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan pystyyn kohotetuin käsin.

Ja viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.

Hän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä sanat:

"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa."

Ja jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui eteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä ristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.

RAKKAUTTA

Kentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan kerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä kaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on pistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi sisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan tässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä hiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia kuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät… Ja tämä tyttönen kuului heihin.

Nämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä olivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen päivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella ullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa asennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla, oli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti kovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän olisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin takana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana. Mutta täytyihän hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja. Pojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan temppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik tosiaankaan voinut pestä kuppeja.

Henrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon toiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen jälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät kometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa vieraat huusivat esiin hänet ja ainoastaan hänet tuli hän vetäen Henrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi hän heille:

Sunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun sitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä kuiskaten veljelleen:

Henrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi hän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua kirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään kuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.

Mutta nyt hän oli sairas, kuolemaisillaan. Leinikuumeen hirveät tuskat kalvoivat häntä, ja leini oli lähennellyt sydäntä. Mikään ei lieventänyt hänen tuskiaan. Pää syrjään vääntyneenä, kalpeana lepäsi hän haukkoen henkeään kuin pikkulintunen.

Ainoastaan silmät elivät näissä kasvoissa. Raskaana kuvastui niistä kärsimys, ne paloivat kuumeesta, ja kun tuskat näyttävät tuhansina kaivelevina tikareina tahtovan pysähdyttää hänen sydämensä lyönnit sanomattomaan polttoonsa, värisivät hänen huulensa.

Mutta hän huusi vain harvoin. Silloin pusertui yhtäkkiä tuskanhuudahtus hänen huuliltaan, ja sitte kuiskasi hän hiljaa:

Veli tuli vuoteen luo, huolissaan, ja katsoi hänen kasvoihinsa, joille kuolo oli painanut leimansa, ja vaikka hänelle tuotti tuskia jokainen sana, jonka puhui, sanoi hän sentään:

Lääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki ohitse.

Koko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu kaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.

Toisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti valvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen lakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja tuskalliselta.

Ingeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten kaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin väristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi kovasti.

Aamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi kirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..

Henrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen seistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään olisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg silmänsä ja tunsi hänet.

Ja kun Henrik oli mennyt, ponnistautui hän pystyyn äitinsä rintaa vasten ja sanoi:

"Mikset sanonut, että hän oli täällä. Hänelle tekee niin kipeää, kun minä huudan."

Kouristukset kovenivat. Häntä väristytti hirveästi. Mutta kiinnittäen silmänsä oveen, lepäsi hän levollisesti, huutamatta, eivätkä kuolintuskat saaneet häntä päästämään ainoaakaan huokausta…

Lopulta pyysi hän nähdä veljeään. Tämä tuli, ei voinut puhua; viimeisellä voimiensa ponnistuksella nosti kuoleva kuihtuneen käsivartensa ja kietoi sen veljensä kaulaan.

Hän lepäsi kuolleena, pää syrjään vääntyneenä, kuten kukka, joka on katkaistu; hän oli kuollut viimeiseen hyväilyynsä.

FRANZ PANDER

Franz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja juonut itsensä kuoliaaksi.

Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin, ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi, matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet hänen sormensa ja hänen kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.

Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine Dammstrasse'lla."

Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: niin heleän valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.

Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra saapui kotiin.

Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin sulhasmies.

"Nämä ovat herkkusienistä", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti toi "hyvistä" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään tarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä, jolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz ainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin vahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki sen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.

Koko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia seisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän välkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä, joissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. Siellä seisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli kirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista, kuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan naisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli kultaisia maljoja.

"Neuerwall'in" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa atlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi helmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien peittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään — tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän kokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt nelitoista vuotias.

Talvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja mielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä ylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.

Tai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja tähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. Siellä odotteli hän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä nousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun he hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja niskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.

Franz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami Pander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa viattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami Fürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä Eau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän huolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan, sitä käytti Franz ylenmäärin.

Mutta niinhän teki hänkin — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli perinyt.

Ja muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli tulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein tiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan liian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen suuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.

Senpätähden tahtoikin äiti saada hänet tehtaaseen. Herra Schaltz oli suostuvainen hänet ottamaan.

"Näihin aikoihin täytyy ostaa sileitä kasvoja", sanoi herra Schaltz, "ja katsoa, kuinka ne kulmittuvat, kuten eksyksiin joutuneella prinssillä. Muuten — Jumala paratkoon, saa nähdä tämän vaimoihmisen ovensa suussa aamusta iltaan".

Mutta Franz ei tahtonut mennä tehtaaseen. Viime talvena, kun hän eräänä iltana vetelehti Neitsytpolulla, oli hän pysähtynyt suuren hotellin edustalle. Jollakin klubilla oli siellä tanssiaiset. Hän oli nähnyt ajoneuvojen vierivän esiin ajoneuvojen jälkeen ja hienojen naisten laskeutuvan niistä ja viinurien parveilevan loistavassa eteisessä mustine hännystakkeineen ja valkosine rintoineen. Hän oli nähnyt, kuinka he kumartuivat hienojen naisten yli ottaessaan silkkikappoja näiden hartioilta ja puhuivat näille kuiskaillen ja menivät näiden edellä läpi salin, joka säteili valoa.

Hän pääsi oppiin erääseen ravintolaan Schaumburgerstrassella. Se oli synkkä sopukka, johon parisen tusinaa helteestä nääntymäisillään olevia vakituisia vieraita tuli tyhjentämään seidelejään. Franzia kidutti tämä työ: Kaikkien näiden tahmaisten olutlasien huuhtominen sameassa vedessä hänen omine käsineen; ja häntä kidutti tämä ilma, joka oli oluen ja tupakan löyhkää täytenään.

Mutta hän tiesi että näistä vuosista tulisi kerran loppukin, ja hän odotti. Mutta hän oli iloinenkin, sillä hän näki tulevansa päivä päivältä pulskemmaksi. Iltasin, kun hän väsymyksestä nääntymäisillään meni koppiinsa, saattoi hän istua kauan pienen peilin edessä kynttilänpätkä kädessään, ja hän katseli onnellisena kasvojaan. Hän hoiti huolellisesti kaikkia kauneita puoliaan, ja saatuaan juomarahoja osti hän käsiään varten liljanmaitoa ja muuta hyvää.

Isännän poika saapui kotiin. Hän matkusteli ympäri maailmaa viiniasioitsijana ja oli nyt täällä Lontoosta käsin ainoastaan käymätieltä. Hälläkös oli juttuja loistavista hotelleista sylenkorkuisine peileineen ja pelkkine marmoriportaineen ja silkkisine oviverhoineen. Ja ylhäisistä nimistä ja viineistä, joiden hintoja Franz ei ollut ikinä aavistanutkaan, ja pitkistä table d'hôte-jonoista pitkin kukitettuja pöytiä…

Kerran aamupäivällä, kun isäntä ja hänen poikansa lojuivat sohvalla ja kapakka oli tyhjä, kertoi laajalta matkustellut poika kaskuja ylämaan puolelta. Franz pesi olutlaseja nurkassaan.

"Siellä on ihmisellä monia onnellisia hetkiä — siellä Lontoossa" — viiniasioitsija lausui Lontoon englantilaisella äänenpainolla ja puhalsi sikarinsavua sieramistaan. "Perhanan aristokraattisia ne englantilaiset — yks' kaks' häikäisee miehen silmät tuollainen kultakutrinen missi, soreassa puvussa — anna sen vain katsoa kolmisen nelisen kertaa miehen luomukseen, niin hiipoo se selkäpiitä hemmetin tavalla, ja on kuin sähköä ilmassa, kun tulee heidän lähettyvilleen… Niin — onhan sitä yhtä ja toista koettu ja tunnetaanhan sitä numerot…"

Isäntä ja poika hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen, ja poika kertoi parista "perhanan hauskasta poikavekarasta" — "tietty se, hän oli pulska poika, John Jennings — kerrassaan mies miehiään… Mutta että lady Haverland aivan häikäilemättä juoksi hänen kerallaan ja otti mukaansa melkein koko kauppansa, niin että lordi sai pitkin silmäripsin kurkistella maantien kilometripylväihin — jumalan nimessä oli se niin — ja se poika, hän on nyt nainut miljoonatytön siitä saa hän kiittää koipiaan…"

Franz oli tullut esiin nurkastaan. Hihat käärittynä kyynärpään yläpuolelle seisoi hän parin askeleen päässä pöydästä ja tuijotti laajalti matkustaneeseen mieheen.

Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan, kun hän kuunteli. Talon poika kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.

"No — poika — olethan aivan poissa nahkoistasi…" sanoi hän ja jäi katsomaan häneen. Ja puoliääneen naureskeli hän isälleen:

Lasit kilisivät aikatavalla ympäri Franzin pesusoikkoa sen päivän iltapuolella.

Tirehtöri vääntelehti tuolissaan ja katseli hänen teräväkyntisiä käsiään, mutta hän oli lukevinaan hänen suosituksiaan.

"Schön — — — Eine dritte Stellung im Restaurant vacant. Sie können Morgen anfangen." [Hyvä — kolmas paikka ravintolassa on avoinna. Voitte huomenna alottaa.]

Franzin mentyä ulos ovesta — kalpeaksi oli hän tullut — sanoi tirehtöri kirjanpitäjälle, joka vuorotellen kirjotteli laskuja ja kaiveli nenäänsä:

Ensi päivät kulki Franz onnellisessa ihmettelyssä. Hän hiipi ravintolasta ulos leveille portaille haluten tuntea matot jalkojensa alla ja hiveli käsillään porraskaiteen mustaa marmoria pitkin päästään. Hän pysähtyi porrasten käännekohtaan, missä hienot naiset kulkivat aivan hänen lähitsensä hymyillen ja kukkavihkot käsissään, ja hän seurasi silmillään heidän vartalonsa muotoja ja hänen sydämensä jyskytti melkein kuuluvasti, kunnes he katosivat seuraavaan porraskäänteeseen, ja hän näki vain heidän pukunsa ja tunsi heidän vaatteidensa tuoksun eikä oikeastaan ajatellut heitä itseään.

Hän palasi ravintolaan ja meni sisälle suureen table d'hôte-saliin. Tässä salissa tunsi hän herpaisevaa sulotunnetta. Valo, joka himmeänä lankesi sisään suuren suurista, kirjavista ikkunaruuduista, korkeat holvit kaarevine marmoripylväineen ja kynttiläkruunuineen olivat loistavat kuin kirkossa.

Hän alkoi jälleen tarjoilla, kanneksia ruokalistan ruokia pöytään ja pöydästä takaisin, toimittaa viinitilauksia ja viedä niitä vieraille. Hyvillä mielin hengitti hän ruokien tuoksua ja oli melkein päihtynyt pelkästä viinien lemusta, ja ilman mitään erikoista syytä kulki hän ympärinsä ikäänkuin ensilemmen sulohuumauksessa.

Iltaisin, kun salit vihdoinkin suljettiin ja toiset viinurit riensivät kammioonsa heittäytyäkseen heti levolle, väsyneinä kuin voimistelutaiturit, jäi hän vielä ravintolan suureen saliin; eikä hän voinut tempautua irti täällä vallitsevasta hämärästä, jossa vesisäiliön suihkulähteet lirisivät niin hiljaa keskellä suuria kasveja, jotka pimeässä kohosivat kattoholveja kohden.

Hän harhaili kauan hämärissä käytävissä ja hyräili hiljaa itsekseen, ja kun hän vihdoin tuli kammioon, missä hänen toverinsa nukkuivat suut auki ja kuumuudesta punottavin poskin, lepäsi hän vielä monet tunnit valveilla ja tunsi päässänsä viinihumalan tapaista huminaa.

Sellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään.
Silloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.

Hänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista asioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon ansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella kyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.

Johanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär, oli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin meni "somistautumaan", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja kutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin huoneessa, jossa oli puhdistamassa.

Eräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka reunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.

"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?" sanoi hän ja lisäsi ivallisesti: "Louis, wie du bist, Louis."

Siitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille tytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia kohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta hän ei nähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä käytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan kun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään ärsyttävää.

Mutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä, tapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.

Ellinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui hotellissa vanhempiensa kera.

Perhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin pöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli kymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä hän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan jalkojensa viereen.

Franz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin lumous. Siellä näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli aina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän ojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui esiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän paloi halusta saada häntä koskettaa.

Hänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin kuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi hänen sydämensä sykkimästä.

Muualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä mihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt ketään eikä mitään.

Hän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja hieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän virkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen puvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen oikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.

Franz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta hänen täytyi olla hänen lähellään.

Kunhan tyttö vain istui täällä , hänen pöytänsä ääressä, pitkin päivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan, samalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.

Mutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä lähennellä — hänen täytyi tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman pöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi katsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.

Miss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän maisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän reunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.

Mutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä — tunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa imeytyi tyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi, joka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut häntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin…

Öisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi niihin jälleen, yhäti uudestaan.

Siellä oli hänen kätensä levännyt — tahtoiko tyttö niillä koskettaa häntä?

Niin oli hän hymyillyt, niin oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi hän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.

Ja istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi tovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen kaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he niin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.

Miss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä kuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.

— — ‒ Niin oli laita sinäkin iltana. Franz oli palveluksessaan ensimmäisessä kerroksessa. He olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.

Franz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän käveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä eikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja alas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana lörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi sykkimästä.

"Niin — tänään". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni ovesta sisälle, jonka oli avannut.

Miss Ellinor riisui riviérahattuaan peilin edessä. Franzin olisi ollut mentävä, mutta hän jäi seisomaan kynttilä kädessä.

Silloin kohtasivat peilissä heidän katseensa. Ja ainoassa sekunnissa oli Franz tarttunut tytön käsivarteen ja kumartui eteenpäin ja suuteli hänen niskaansa. Hän poistui ja tunsi ainoastaan, että tytön valtimo oli sykkinyt hänen huultensa alla..

Mutta hänet valtasi hillitön ilo. Hän ei voinut hillitä itseään; hän nauroi ja lauloi, hän hullutteli unenpöpperössä olevain toveriensa kanssa, jutteli kaikenlaista tietämättä itsekään mitä sanoi.

Vihdoin meni hän kammioonsa; hän riisuutui omituisella juhlallisuudella, ja sirosti laski hän kunkin vaatekappaleen tuolille vuoteen viereen ja asettui levolle. Hän lepäsi niin hiljaa ja hymyili.

Aamuteen aikana, kun Franz kumartui hänen puoleensa, katsoi hän äkkiä pojan kasvoihin ja sanoi:

Näinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta muistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä ei ollut enää.

Jokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja silmänräpäyksen ajan hän näki salin, ja tutut pöydät ja ihmiset ympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana kaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.

Sellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi, ja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut jo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan hänelle tai oli hän uneksinut.

Ja jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin hänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni, jäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.

Hän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään ajattelematta.

Vähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi kantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä, niin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin käsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.

Hän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen suositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse saanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista palaa, jonka vieraat nauttivat.

Viinurit söivät huoneessa pesukellarin yläpuolella — ilma oli täytenään keittohöyryjä ja hikisinä riisuivat toverit hännystakkinsa ja istuivat ruuan ääreen liivinnapit auki — ja silloin pani hän lusikan pois tympeällä inholla.

Tylsinä istuivat viinurit rinnatusten pitkän pöydän ääressä ja koskivat tuskin paksuun puuroon ja lihaliemeen.

Mutta kun Franz palasi jälleen saliin, parkui nälkä vatsassa. Ja kalpeana kanteli hän ruokalajeja edestakaisin, maistellen niitä kuivalla kielellään.

Oven ulkopuolella, porraskäänteessä, pisti hän muutaman kuorukan suuhunsa, repäsi jalan kananpojalta ja särpäsi kastiketta nopeasti ja arasti.

Tiistaisin ikäpuoleen, jolloin hän oli vapaana, pukeutui hän ja meni erääseen ravintolaan, jossa häntä ei tunnettu. Hän miltei juoksi koko matkan ja saapui perille kuumana, hikisenä ja nälkäisenä. Sitte hillitsi hän haluaan ja söi sangen verkalleen ja nautti mahdollisimman kauan jokaisesta suuntäydestä, kunnes hän ikäänkuin päihtyneenä halusi yhä enemmän ja enemmän ja söi nopeasti ja ylenmäärin; kerrankin tullakseen ravituksi ja kylläiseksi ja istuakseen puoleksi tyhjennettyjen ja kuohuvain lasien ääressä, tuntien raukeaa sulotunnetta.

Eräänä tiistai-iltana palasi hän aikaisin kotiin, ja hän istuutui eräälle penkille hotellin edustalla lyhtyjen alla.

Oli äskettäin satanut ja viereisellä pienellä torilla oli runsaasti vesilätäköitä. Naiset sipsuttelivat helmukset koholla ja puikkelehtivat lätäköiden yli ja ympäri.

Franz katseli heidän erilaisia jalkojaan, tämän ohkaisia, tuon lyhkäisiä jalkoja ja kolmannen kenkiä, jotka olivat läntällään… Uteliaana kohotti hän katseensa jaloista notkuviin vartaloihin. Kasvot olivat niin raittiit harsojen alla.

Hän tahtoi kiinnittää jonkun katseen itseensä. Eikö tuo katsonut häneen? Hän nousi ja läksi jälkeen.

Levotonna seurasi hän tyttöä, tähystellen silmillään solakkaa vartaloa ja niskaa, joka häämötti ylöspäin suitun tukan alta… Mutta tämä kääntyi eräästä portista pihaan ja katosi näkyvistä.

Eräs katumetsästäjätär pysähtyi hänen eteensä. "Mitä tahdot, pikku ystäväni?" kysyi hän. Franz säpsähti ja katsoi hänen kasvoihinsa.

Sitte pisti hän kätensä hänen käsivarteensa, ja he kulkivat katukäytävää eräästä puistopaviljongista loistavaa valoa kohden.

"Mitä — tekeekö hän pilkkaa" — marisi tyttö — "tietääkö hän mitä tahtoo, nulikka… Tuollainen — ottaa tytön — eikä tahdo mitään…"

Hän melkein juoksi koko matkan kotiin. Kotona heittäytyi hän heti levolle. Mutta koko yön heittelehti hän vuoteessaan ja nukkui huonosti ja levottomasti.

Aamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa. Hän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi tapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne, hän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä ja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli hän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.

Sinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle. Kaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri syöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.

Hän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa siroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea käsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti saattamaan hänet kiusaukseen.

Näinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin.
Ensikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän —
Franz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse.
Sitte valitsi hän Franzin.

Franz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli omituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä edessä.

"No, — otammeko illallista?" sanoi hän kääntyen. "Hm — hm" — ja hän nauroi — "sepäs vasta viinuri!" sanoi hän. "Oo — viinuri — kaksi illallista…"

"Hyvä"… Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan sanovan eikä niinkään hiljaa:

Franz vietti kolme yötä tämän rouvan oven edessä; arkana, painautuneena oviaukkoon kuten varas, peläten kohtaavansa kengänpuhdistajia, jotka kulkivat käytävän lävitse karjoineen; hänen hampaansa kalisivat vilusta.

Hän meni vuoteeseensa, mutta hänen allansa poltti ja hän hiipi jälleen tiehensä; hän istuutui tarjoiluhuoneeseen, ja hän avasi ikkunan saadakseen ilmaa hengittääkseen. Hän kiroili itseään eikä hänen aivoissaan ollut muuta ajatusta kuin tämä nainen.

Hän palautti mieleensä rouvan välinpitämättömät katseet, ja niihin perusti hän toiveen, niin tuhman, että hän nauroi sille. Hän näki hänen muotonsa ja kuuli hänen äänensä, hän näki hänen sormensa, pyöreät kuin valkoiset käärmeet. Ja hän palasi takaisin ovelle ja seisoi siellä kunnes päivä valkeni. Hän tiesi, että se oli aivan hullua, mutta hän jäi sinne.

Ja kun tämä matkusti pois, tuli toinen. Hän ei voinut enää pysähtyä. Hän rakasti tuskin naisia, hän rakasti suita, kauloja, kauneusmerkkejä, ruumiita.

Hän tähysteli jokaisen naisen jälkeen. Jok'ainoaan heitti hän toivonsa uudelleen. Hän oli aina valmiina, aivan kuin tarjolla. Koko kauneutensa, joka aina veti vertoja muille miehille, heidän miehilleen — tarjosi hän heille. Mutta he eivät nähneet häntä lainkaan.

Mutta öisin saapuivat häipyvät muistot, silmistä, jotka katselivat hänen kasvojaan, lämpimästä kädestä, josta hän sai juomarahoja. Ja hän kiihotti itseään tällä pikkupisaralla, joka ainoastaan lisäsi hänen janoaan…

Usein pujahti Franz ulos tarjoiluhuoneesta ja hiipi käytävien lävitse.
Hän väjyi ovien edessä. Hän kurkisteli avaimenreijistä sisään.

Päivällisellä, jolloin herrat ja naiset istuivat rivissä vieretysten, saattoi tapahtua, että jokin herroista, joka hymyillen oli kumartunut naapuritartansa kohden, horjahti hämmästyksestä. Hänestä olivat näyttäneet niin kummallisilta kasvot tarjottimen yläpuolella, kun Franz tarjoili. Pojalla oli ikäänkuin vihaa silmissään.

Päivällisen jälkeen, kahvia juodessa, saattoi joku herroista, sikarinsa sytytettyään, sanoa vaimolleen tai sisarelleen:

Niin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi sitä .

Hän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet lainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.

Ja kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali tyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten; ainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä sähkövalossa.

Hänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi vastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.

"Tuossa hän istuu", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden kaulaamisessa, "ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän puhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi — kyllä tiedetään mitä se on"…

Franz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa ja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja istuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja taputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.

Mutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle koko naisväkeä.

"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä — eipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle."

Eräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone raikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki temppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:

Franz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja itki.

Hän poikkesi Gänsemarkiin päin ja erääseen tämän kaupunginosan kapeista kujista. Sinne jäi hän koko yöksi.

Mutta kun hän heräsi aamunkoitteessa ja puolihämärässä näki naisen vieressään, hypähti hän pystyyn ja juoksi tiehensä.

Häntä tympäisi niin, että häntä aivan yökötti. Häntä poltti ja hänen päätänsä särki. Inho kidutti häntä niin, jotta hänen täytyi aivan parahtaa.

Hän meni kotiin, vaikkei halunnutkaan levolle. Takaportaista hän hiipi ravintolaan.

Ja istuessaan siinä hiljaa katsellen avonaisesta ovesta saliin, jossa hän eli elämäänsä, liukui kaikki pohjattoman syvään ja mittaamattomaan kuiluun Hän katseli pitkin käsitankoa — tuolit lepäsivät käännettyinä kumolleen pöydänreunaa vasten, pöytiä peittivät puolilikaiset liinat… Keinotekoiset palmut töyhdöttivät majolika-astioissaan.

Franz ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään Mutta hänen mieleensä heräsi jotakin ikäänkuin tukahdutettua kummastusta, että tämä oli elämää.

Lamppujen sammuttaja oli unhottanut tänne pitkät tikapuunsa sammuttaessaan eilen illalla. Niiden portaalla seisoi Franz sitoessaan kaulansa tankoon oven yläpuolelle.

Akat, jotka lakaisivat huoneita, löysivät hänet, ja nousi aika hälinä, ja yövartija saapui paikalle. Hän näytti kamalalta, kieli riippui ulkona suusta.

Tirehtöri saapui yöpuvussaan ja kiroili, jotta sali kaikui. Parisen toveria laahasivat hänet kolmanteen kerrokseen erääseen huoneeseen, jossa säilytettiin ravintolan vierasten matkatavaroita.

He raivasivat eräältä pöydältä vaatelaukut ja hatturasiat ja laskivat hänet sinne matka-arkkujen väliin. Pari akkaa, jotka ravintolassa kuorivat perunoita, pesivät ruumiin ja peittivät sen lakanalla.

Verkalleen nosti hän lakanaa, jättäen ainoastaan pään peittoon. Hän ei itkenyt, mutta katsoi hiljaa ruumista.

Tämä oli valkea kuin marmori. Johanne ei ollut ikinään nähnyt mitään niin ihanaa.

Ja katsoessaan tätä kuollutta ruumista, jota kohtaan hän oli turhaan tuntenut niin suurta hellyyttä, ojensi Johanne — hän ei tiennyt itsekään miksi — nyrkkiin puristetun kätensä taivasta kohden.

KAUNIS PÄIVÄ.

Kun kenraali af Varén oli saanut päähänsä, että nyt tahtoi hän saada rouva Sofie Simonin'in esiintymään täällä syrjäisessä sopukassaan, ja sähkösanoma oli saapunut, että rouva suostui siihen kunniaan — 6,000 frangin korvausta vastaan, maksettava Suomen pankissa — oli Etvöksen pariskunta tietysti heti listojen kera liikkeellä.

He kiersivät listojen kera joka kerta, kun tarkotusta varten valittu toimikunta pani toimeen keräyksen tai myyjäiset tai tilatut tanssiaiset; joka kerta oli toimikunnissa sekä järjestäjänä että juoksijana rouva Etvös: pieni, kutistunut ja kaitahartiainen olento, ylhäältä alas asti litteä kuin lauta; kaikki hänessä oli liikkeessä, pää ja kädet ja jalat ja suu myös; silmät olivat ainoat, jotka eivät olleet mukana kaikessa tässä liikkeessä eivätkä näyttäneet tietävän mitä suu soitti, ne paloivat aina ikäänkuin muissa huolissaan syvällä kuopissaan.

Ja apuopettaja, housut ylen ylhäällä hoikissa kintuissaan ja kirjotusvihkoja taskut pullollaan — kuinka hännystakki leiskuikaan hänen juostessaan leveine rintoineen ja niska jäkässä kuten jäärällä, joka puittaa myrskyä pakoon. Leveä rintakehä ja jäkkäniska olivat oikeastaan ainoat, mitä oli jäänyt jälelle helsinkiläisestä ylioppilaslaulajasta Jakob Etvöksestä, jota sanottiin sankariksi…

Etvöksen pariskunta, oli nyt kuten sanottu, juossut keräämässä Sofie Simonin-konsertin ennakko-tilauksia tapansa mukaan, ja he olivat asemasillalla hänen tuloaan odottamassa kuten kaikki muutkin: Muutamat toimikunnan jäsenet seisoivat aivan liikkumattoman jäykkinä, toiset sipsuttelivat edestakaisin; ainoastaan kenraalitar, kädessään suuri kukkavihko, joka oli aijottu tervetulijaisiksi, näytti aivan yhtä ylhäisen uniselta kun hänellä oli tapana.

Ja sitte oli rouva Simonin saapunut, pieni, hauska ja hymyilevä olento, ja hän oli nyökkäillyt ja tervehtinyt ja puhunut — ja ajoi; kenraalin vaunuissa, "seurueineen", johon kuului kaksi herraa ja apulainen kolmantena kenraalin tavallisella paikalla vaunuissa.

Herra tiesi, kuinka Etvös oli tänne vaunuihin joutunut; rouva Simonin oli vain nauranut ja seurueen herrat olivat nauraneet ja ovi oli lyöty kiinni, jotta Etvöksen villainen kaulahuivi jäi väliin — rouva Etvöksen virkkaamat villaiset kaulahuivit olivat muuten Etvöksen perheen pääasiallinen suoja talvea vastaan, vaikkakin ne rajoittuivat suojelemaan etupäässä vain kaulaa —; kenraali seisoi katsoen jokseenkin pitkään poistuvain omien vaunujensa jälkeen, hän ei ollut ehtinyt muuta kun tehdä monia kumarruksia vaununoven edessä.

Tällä ajomatkalla se kai tapahtui, tai kentiesi heidän erotessaan.
Rouva Simonin oli sanonut sydämensä viattomuudessa:

Mistä herrannimessä hän tiesi, kuka toimikunnassa oli päänä ja kuka häntänä.

Herra Etvös seisoi hattu kädessä hotellin portilla vielä kauan sen jälkeen, kun rouva Simonin oli noussut pois vaunuista ja mennyt sisälle. Hän ei oikein tiennyt, käsittikö hän.

Hän ei voinut saada enää mistään selvää käsitystä, mutta hän vain juoksi kotiinpäin, kotiin Adolfan luo, kotiin saadakseen sen sanotuksi… sillä olihan sentään jotakin painavaa tämän kunnian mukana: herra Etvöksestä tuntui että hän alkoi tulla aivan kuumaksi juostessaan.

"Mutta Jakob, mutta Jakob", huusi rouva; hän oli vielä parhaimmassa puvussaan ja hoiteli kaikkein pienintään. Rouva Etvöksestä oli sangen vaikeaa muutella yhä pukujaan, sillä aina täytyi hänen kesken kaiken juosta johonkin nurkkaan hoitelemaan yhdeksästä pienokaisestaan jotakuta, joka lankesi ja pillahti itkemään.

Etvös istuutui vain jäykkänä eräälle tuolille. Hän tunsi tulevansa miltei hengästyneemmäksi täällä sisällä, jossa kahdeksan merenruokotuolia seisoivat katsellen pitkään toisiaan ja tapetit (Etvös näki sen nyt) olivat paikatut niin monilla kiinniliimatuilla paperipaloilla.

"He syövät täällä huomenna", sanoi Etvös jyrkästi, kuten mies, joka jättää kaiken oman onnensa nojaan.

"Ketkä? He?" kysyi rouva Etvös, joka ei ymmärtänyt lainkaan. Heillähän eivät syöneet koskaan muut kuin nämä kymmenen tässä — ja sitte hän itse ja apulainen sen, mikä jäi näiltä kymmeneltä tähteeksi.

Ja kentiesi etupäässä hieman tuulettaakseen painostavaa ilmaa, alkoi herra Etvös puhua sangen kovalla äänellä — mutta jokseenkin katkonaisin lausein — kunniasta, tästä suuresta kunniasta; olivathan he suorastaan päässeet kenraalin edelle.

Mutta rouva Etvös ei kuullut. Hän oli ensin lysähtänyt istualleen, katsellen. Etvökseen tavattoman pelästynein silmin. Sitte sanoi hän hiljaisella valittavalla äänellä:

"Oi, mutta Jakob, kuinka se voi olla mahdollista? Oi, mutta Jakob, kuinka se olikaan mahdollista?"

Rouva Etvös ei oikeastaan epäillyt hetkistäkään, että se oli mahdollista. Hän oli niin perinpohjin tottunut siihen, että pelätyt asiat aina tapahtuivat.

Etvös vaikeni kunnioineen ja kuivaili otsaansa: hän ei tiennyt itsekään, kuinka se oli ollut mahdollista.

Rouva Etvös siveli istuessaan laihalla kädellään ohutta tukkaansa alaspäin ohimoille. Hänellä oli sellainen tapa, kun tapahtui jotakin erittäin kiusallista. Näytti kuin hän olisi vuosien vieriessä kaivanut ohimoparkoihinsa pari hautaa, niin kuopallaan ne olivat. Nyt kivisteli hän kivistelemistään:

"Oi — mutta, Jakob, täällä — oi — mutta, Jakob, täällä ", sanoi hän ja levitti molemmat kätensä.

Hän katseli huonetta seinästä seinään: ei, täällähän ei ollut ainoatakaan säällistä huonekalua.

Syntyi hetkisen äänettömyys, rouva Etvös oli alkanut kävellä edes takaisin.

"Kyllä kai, tyttöni, kyllä kai, tyttöni", — se herätti toivon idun
Etvöksen mielessä. " Voinhan saada, voinhan saada,” kertaili hän.

"Mutta kaksisataa markkaa, mutta kaksisataa markkaa, (rouva Etvös sanoi sen sellaisella äänellä kuin ei mikään inhimillinen mahti voisi saada summaa kohoamaan), sellaista ei saada aikaan vähemmällä kuin kahdellasadalla markalla…"

Rouva Etvös mainitsi summan suuruuden aivan sattumalta; todellisuudessa ei hän aavistanutkaan, mitä sellainen maksoi: heillä ei ollut käynyt vieraita senjälkeen kuin kolmas näistä yhdeksästä oli kastettu, ja silloinkin oli ollut vain Etvöksen opettajatovereita "ottamassa voileipää."

Rouva Etvös jatkoi kävelyään edestakaisin. Hän oli jo aivan iloissaan tämän viime käänteen jälkeen.

"Silloinhan täytyy kutsua koko komitea", sanoi hän väsähtäneellä äänellään.

"Niin, tyttöni", vastasi Etvös, joka oli tullut sangen hiljaiseksi sitte kun oli puhuttu lykkäyksestä.

Rouva Etvös ajatteli: Ruoka ei ollut pahin, he voivat ottaa keittäjättären… Mutta kaikki muu, kaikki muu… yksistään pöytäliinatkin — — rouva Etvös luuli tosiaan, ettei hänellä ollut kahtakaan liinaa.

"Menetkö siis, Jakob", sanoi hän samalla hiljaisella äänellä, "hommaamaan… rahoja?"

"Kyllä, tyttöni", vastasi Etvös. Hän aivan hikoili. Lykkäyksestä ei voinut olla puhettakaan eikä hän tiennyt enää, mistä ne kaksi sataa olivat otettavat, sillä viimeksi syntynyt yhdeksästä pienokaisesta parkui keskellä lattiaa.

"Lapsi, lapsi", asetteli edestakaisin kävelevä rouva Etvös. Kysymys oli kahdeksannesta, joka peuhasi ruokahuoneessa.

"Jaa, niinpä menen sitte", sanoi Etvös nousten, hänen pitkät jalkansa olivat sangen raskaat.

"Olin ajatellut sitä", sanoi Etvös. Hän ei ollut ajatellut niin mitään.
Mutta nyt meni hän koettamaan.

Hänen mentyään painausi rouva Etvös tuokioksi samalle tuolille, jonka hän oli jättänyt — kun päivisin tapahtui vain harvoin, että hän pääsi istumaan, näytti siltä kuin hän olisi pyörällä päästään.

"Oi — ei, ei, ruoka ei ole pahin — oi, ei, ruoka ei ole pahin", puheli hän istuessaan päätään nyökytellen.

"Mitä se on?" kysyi hän hypähtäen pystyyn. Ruokahuoneesta kuului jymähdys, jotta puutalo heilahti saumoillaan. Yksi yhdeksästä oli pudonnut jostakin.

"Ja minullahan on vielä kappa ylläni", sanoi rouva Etvös ja tarttui hämillään tukkaansa. Rouva Etvökselle oli tavallista että näin äkillisesti huomasi olevan yllään, hieman sopimattomaan aikaan, tämän tai toisen vaatekappaleen.

Silla näyttäytyi lattiariepuineen: yksi tai toinen nuorimmista pujahti aina aavistamatta johonkin nurkkaan.

"Niin, niin", sanoi rouva Etvös (hän oli jälleen kokonaan liikkeessä), "nyt on kysymys muusta…"

II.

Apuopettaja Etvös oli saanut lainaksi 100 markkaa, jotka hän sai maksaa myöhemmin, sanoi herra Cerlachius kylläkin hyväntahtoisesti.

Kun hän palasi kotiin, oli koko talo mullin mallin. Eteiseen olivat kaikki huonekalut kasatut kokoon — ne olivat vähällä painua ruttuun toistensa alla. Kaikki pienokaiset tölmäilivät ulos ja sisälle, ikäänkuin koko talo olisi ollut jokin kilparata. Sisällä hankasi Silla lattiaa, ja hänellä oli eräs määrätty vaatekappale ympäri korvien, ja äärimmäisen keveästi puettu takapuoli keikkui korkealla ilmassa — pelkästä innosta.

Apulaisessa oli jotakin omituisen leveää, jotta rouva tiesi heti, että hänellä oli jotakin .

"Satanen tälle päivälle!" sanoi Etvös ja lähetti viisi kahdenkymmenen markan kultarahaa pöydälle.

Sanat tulivat huoaten: tämä tieto oli kuin toivonpisara hänen huoltensa mereen.

Apulainen ei mennyt, hän oli tullut niin ylpeäksi ja puheli kaikista niistä, jotka heidän täytyi kutsua.

"Ja sitte täytyy meidän koristella", sanoi hän, "tietysti täällä on somistettava." Hän löi kuvaavasti pitkällä käsivarrellaan ammottavaan seinään, ikäänkuin kiinnittäisi siihen näkymättömiä koristeita.

Yhdenkään huoneen lattiassa ei ollut kuivaa paikkaa. Silla pesi, jotta vesi vaahtosi, ja Emmeline, vanhin pienokaisista, kulki kovine kenkineen ja kuivaili sisälle jätettyjä suurempia huonekaluja — etvökseläisten huonekaluissa piili ympärinsä niin monia pienten sormien jälkiä.

Rouva Etvöksellä olivat lasit pöydällä tarkastusta varten. Se oli surkean sälöinen kokoelma; rouva Etvös laski väsyneenä kätensä helmaansa.

Pian näyttäytyi mustapukuinen, tavattoman pitkänhuiskea olento, jonka rouva Etvös suuresti peläten sai sijotetuksi eräälle tuolille keskelle märkää lattiaa.

Hän jäi istumaan äänetönnä ja odotti silmät tähdättynä rouvaan ja pää keikistettynä torjuvasti taaksepäin, ja rouva Etvös tuli pelästyneemmäksi: hän luuli että vaimo oli jo loukkaantunut. Sitä saattoi matami Börneristä helposti ajatella katsoen hänen päänsä omituiseen asentoon; todellisuudessa oli se vain hänen ammatistaan johtunut tapa, sillä hänen täytyi pitää päänsä mahdollisimman kaukana paistinpannusta.

"Niin", sanoi rouva Etvös, "luultavasti" — hän puhui, ikäänkuin pyytäisi anteeksi jotain erehdystä — "näemme huomenna luonamme joitakin vieraita… meidän pitäisi laittaa…"

Matami Börner nyökäytti vain päätänsä. Sitte kysyi hän heikolla painolla, hyvänsävyisellä äänellä ja katsellen laseihin:

"Niin — tuota —" sammalsi rouva Etvös, jonka kysymys, ja ääni, jolla se oli tehty, saattoi yhä enemmän hämilleen: Hänestä näyttää se kai aivan mahdottomalta , tuumi hän itsekseen.

"He — tuota", sanoi hän, "he ovat toivottuja vieraita, sangen toivottuja vieraita, matami."

"Sitte heitä kai on vähintäin kuusi", sanoi matami Börner samalla laimealla äänellä. Matami Börnerissä oli aina jotakin, ikäänkuin hän puhuisi kädet ristissä.

"Jaa", vastasi rouva Etvös, joka lakkaamatta kiehenteli tuolillaan; hän olisi vastannut myöntävästi, vaikkapa matami olisi sanonut kuusitoista.

Matami Börner alkoi laittaa ruokalistaa ja mainitsi ruokalajeja ja jälkiruokia ja "reunakoristeita" sellaisella äänellä kuin lukisi julistusta maansurusta kirkkomäellä (ääni johtui matami Börnerin sairaudesta: hänellä oli alati haavoja suolissaan, sillä keittäessään oli hänen pakko ylenmäärin maistella ruokien makua), rouva Etvöksen, joka ei mitään ymmärtänyt, niin vähän hänellä oli keittotaitoa yli jokapäiväisen, hokiessa hokemistaan:

"Jaa — kunhan siitä vaan tulee kaunista, kunhan siitä vaan tulee kaunista…" Ja äkkiä löi hän käsivartensa ikäänkuin suojellen onnettomain lasien ympärille; hänestä näytti ettei matami aikonut niistä silmiään kääntääkään.

Mutta matami Börner veteli hyvänaikaa edelleen surullista nuottiaan, rouva Etvöksen, joka yhä luuli että matamia painoi niin raskaasti erityisesti heidän asemansa, masentuessa yhä enemmän ja enemmän — jo niistä uimistakin, joita keittäjätär lasketteli suustaan.

"Niin, se käy vaikeaksi, se käy tosiaankin vaikeaks…" sanoi rouva
Etvös valittaen.

Hänen silmänsä seurasivat huolestuneina matamin kovapintaisia sormia, jotka alkoivat liikkua laskien pöydän reunalla, ikäänkuin hän soittaisi harjotuksia pianolla.

"No, olemme tänä iltana autetut seitsemälläkymmenellä markalla, ensi aluksi…"

Rouva Etvöksen selkärankaa hiipaisi, se vei satamarkkasen jokseenkin lopuilleen.

"Jaa", sanoi hän "ne tahdon antaa teille heti", ja hän pani kultapalat pöydälle, yhden toisensa jälkeen — mutta äkkiä sai hän kyyneleet silmiinsä.

"Missä sitte aijotaan syödä?" kysyi hän samalla äänensävyllä kuin ennenkin.

Oli mahdotonta sanoa, kuinka tämä matamin alituinen huolellisuus tuskastutti rouva Etvöstä.

"Syödäkö?" — sana ikäänkuin sysäytyi hänen suustaan. — "Syödäkö? Niin, täällä tietysti syödään."

"No — niin", sanoi matami Börner, joka kentiesi ei kuullut lainkaan, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin jokainen vastaus olisi uusi jobinposti hänen mielestään.

"Ei, näettekös, ei, emme ole vielä valmistuneet, se on tullut niin äkkiä, kaikki tyyni niin äkkiä", sammalteli rouva Etvös.

Rouva Etvös oli hiljaisuudessa kauan vavissut kyökkiä ajatellessaan — kyökkiaskareet eivät olleet Sillan parhaita puolia, eikä voinut sanoa, että se juuri loisti.

Yhdeksän pienokaista olivat vähitellen kerääntyneet yhteen kasaan märälle lattialle ja peuhasivat hälisten ja telmivät tavattomassa sekamelskassa toistensa selässä: he ymmärsivät että oli kysymys ruuasta, paljosta ruuasta.

"Emmeline, valaise meille", sanoi rouva Etvös; "tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä… niin emmehän ole vielä valmistuneet…"

"Oh, Sillalla on luullakseni ollut yhtä ja toista pientä pesussa", nauroi rouva Etvös ja alkoi hämillään tempoa puolimärkiä pikkupaitoja alas, keskelle kyökkiä.

Emmeline piti kynttilää lähellä kaitaa laitosta, mikä enimmäkseen oli peitettynä muutamilla kummallisilla säkkikankaan kappaleilla, joita Silla nimitti esiliinoiksi; tämä oli hella.

"Neljä reikää", sanoi matami Börner, joka suunnitteli sotaretkeä ja kumartui katsomaan tulisijaan huolestuneine silmineen.

"Niin, se on hieman ruosteinen; valaise Emmeline; se on hieman ruosteinen", sanoi rouva Etvös, jonka sydän oli puristunut kokoon: hänestä tuntui tämä vieras vaimo näkevän heidän köyhyytensä pohjaa myöten tämän käyttämättömän ja hoitamattoman hellan ääressä.

"Se on hieman ruosteinen…" (kolmen reiän renkaat olivat aivan punaiset, Etvöksellä riitti keittämiseen yksi ainoa reikä).

"Mutta posliineja meillä on", sanoi hän aivan aiheettomasti; "täydellinen pöytäkalusto kahdeksalle, kronbergiläinen kalusto", kertaili hän, takertuen kalustoon, kokonaan maahanlyötynä tämän punaiseksi ruostuneen hellan ääressä.

Ja hän aikoi äkkiä kertoa tästä kronbergiläisestä talosta, jossa hän oli ollut ottotyttärenä (rouva Etvös oli ollut siellä kotiopettajattarena), kun vanha kreivi vielä eli ja matkusteli — kertoi innokkaasti ja kuumeentapaisesti, kerskuen, virtanaan, ikäänkuin tahtoisi koristaa kaikilla kronbergiläisillä antimilla tämän tyhjän kyökin.

"Niin, hyvää yötä sitte", sanoi matami Börner, jonka kärsimyksiä ei Kronbergin kreivillinen perhe näyttänyt lieventävän. "Tulen siis seitsemän aikaan."

Emmeline näytti valoa matami Börnerille. Rouva Etvös jäi kylmään kyökkiin — hän istui ja itki vanhalla pölkyllä kylmän tulisijan ääressä.

Hän oli Emmeline. Hän pysähtyi hieman syrjään itkevästä äidistä. Sitte kietasi hän kätensä hänen kaulaansa.

Etvöksen ääni oli helppo kuulla, sillä hän huusi kautta kaikkien huoneiden juostessaan sinne ja tänne, jotta housut leiskuivat.

"Niin, he tulevat, he tulevat", huusi hän, ikäänkuin olisi vielä epäillyt tätä ihmettä; "olen ollut hotellissa hänen luonaan ", sanoi hän ja ikäänkuin alensi ääntään.

"He pyysivät minua, hehän pyysivät minua, tyttöni", puolusti Etvös itseään.

"Mutta Adolfa, kuinka hän soitti" sanoi hän äkkiä aivan toisella äänensävyllä ja istuutui kahdareisin eräälle tuolille, jäkkäniska kumarassa, ikäänkuin hän kuulisi vielä soittoa…

Etvös oli hotellissa rouva Simoninin luona — turkkien ja matkakirstujen ja lippaiden ja puoleksi nautitun aterian keskellä — istunut kuunnellen, silmissään ilme kuten nälkäisellä koiralla.

"Te pidätte musiikista?" oli rouva sanonut aivan välinpitämättömästi, sormin juoksuttaen Liszt’in kappaleiden sävelikköjä.

Rouva oli nauranut sormiensa kiitäessä; ja tenoristi oli purkanut matkakirstuista laahushameita ja levittänyt paitoja tuoleille ja löytänyt tohvelit laakeriseppeleeseen käärittynä… rouva oli hypännyt yhtäkkiä erääseen marssiin ja soittanut vielä erään finalin koettaakseen sormiaan matkan jälkeen.

"Hat nichts gelitten", oli hän sanonut hyvin tyytyväisenä ja antanut käsiensä vajota helmaansa.

"Sie lieben das?" oli hän sanonut hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä ja nostanut oikean polvensa vasemman päälle, kääntyessään tuolillaan Etvökseen katsomaan — hän oli unhottanut koko miehen.

Apulainen oli tuijottanut liikkumatonna eteensä turkkien ja laahushameiden keskellä — vetreät vedet olivat juosseet hänen poskilleen.

… Rouva Etvös ei ollut valmis ottamaan osaa tähän innostukseen. Hän sanoi vain:

Tavallisesti ei perhe juuri tehnyt ostoksiaan suuremmissa kaupoissa — sinne ei heillä siis ollut velkaa.

Rouva Etvös oli jo sitä ajatellut: Jakob Svenssonilta voivat he saada velaksi, ja Jakob Svenssonilla oli melkein kaikkea.

"Niin, Jakob", myönsi rouva Etvös nyökäten; "mutta sehän täytyy kerran maksaakin."

"Mutta nyt on kysymys kunniasta, tyttöni", sanoi hän ja alkoi kävellä edes takaisin.

Apulainen pysähtyi keskelle huonetta ojennetuin käsin, ja hän sanoi jälleen silmissään aivan sama katse kuin ennen:

Etvös oli vain vastuksena valveilla ollessaan. Hän joko muisteli jotakin tai sai "aatteen" joka viides minuutti ja käveli sitte sitä kehittäen edes takaisin märän lattian ylitse.

Mutta nyt oli hän mennyt levolle, ja ainoastaan Emmeline oli jäänyt valveille.

Hän auttoi astiain kuivaamisessa ja kuivasi niin varovasti ja näppärästi, suussaan ja silmissään innokkaan lapsen jäykkä ilme — lautasen lautasen jälkeen.

Oli kysymys keittäjättären tarvitseman "soikon" piirroksesta. Se löytyi vihdoin kaapista ja aprikoiden kumartui rouva Etvös "listan" ylitse.

"Äiti", sanoi Emmeline ajattelevaisen tai pikemmin salaperäisen näköisenä — oli niin monia asioita, joista hänen ja äidin oli tapana kuiskailla ja joita ei kukaan muu saanut kuulla —.

Mutta rouva Etvös ei kuullut. Tänä iltana tunkeutuivat kaikki ajatukset hänen mieleensä sekamelskassa, unhotetut ja puoliunhotetut jo aikoja sitte. Hän ajatteli kronbergiläistä aikaansa, jolloin he matkustelivat… Ja hän ajatteli talvea, jolloin he kohtasivat ensi kerran, kun hän lauloi soloa kaikissa konserteissa juhlasalissa…

"Niin, äiti", sanoi Emmeline jälleen; "niitä on klubissa." Hänen huolestuneet ajatuksensa askartelivat lakkaamatta soikon kerällä.

"Oi Jumala", sanoi hän. "Kunhan emme vain unhottaisi toimittaa pulikkaa pianon koholla olevan jalan alle." Tämä oli ajatusyhteydessä konserttien kera juhlasalissa.

Emmeline nousi ja asetti näppärästi kaikki yhteen kasaan. Sitte sanoi hän jääden seisomaan äitinsä rinnalle:

"Meidän täytyy toivoa niin", huokasi rouva Etvös. "Hyvää yötä, tyttöseni."

Rouva Etvös nousi. Hän tahtoi nähdä, oliko arkihuoneen lattia jo kuiva. Kynttilä kädessään seisoi hän keskellä huonetta ja katseli kaikkialle ympärilleen.

Kovotetut uutimet, jotka kuitenkaan eivät olleet silitetyt, verhotut tuolit, mutta ei kuitenkaan mitään täytettä verhojen alla, ja peitellyt käsiliinoilla, joilla tyttölapset kunnioittivat häntä jouluna — kaikki niin mitätöntä, niin naurettavaa…

Niin — niin — aivan niin. Täällä oli hän ahertanut elämänsä. Täällä oli hän synnyttänyt lapsia, turhaan laskien niiden lukua, ja imettänyt ja tuudittanut ja synnyttänyt jälleen ja turhaan säästellyt; ja synnyttänyt uudelleen ja aina "varonut" turhaan — ja kaikki tuli kuluneeksi ja rappiolle…

Ja Etvös — tämä taivutti selkänsä kuten hänkin. Vaimo eli elämäänsä ruok'ajasta ruok’aikaan, mies mennen kouluun ja tullen koulusta… Mutta rakastivathan he toisiaan. Oi — rakastivatko he? Hän ei enää tiennyt mitään. Kuului kai rakastamiseen ajatuksiakin. Ja rouva Etvöksestä tuntuivat ne ainoastaan tylsyvän, huolehtiessa veloista ja näistä yhdeksästä, jotka piti vaatettaa ja ravita.

Väsyneenä kääntyi rouva Etvös ja meni sisälle makuuhuoneeseen.
Apulainen heräsi ja nousi istualleen sängyssään.

"Kuules", sanoi hän; "hänen kuvansa ripustamme me pianon yläpuolelle." Se oli eräs Sofie-Simonin-kuvista valopainoksena, jollaisia oli reklaamiksi levitetty taloihin.

Rouva Etvös makasi tuijottaen pimeyteen; nyt eivät he enää juoksisi toimikuntain asioilla eivätkä listojen kera — nyt saisi siitä tulla loppu…

Mutta asianlaita oli niin , että musiikki oli ollut aina heidän yhteinen ilonsa… silloin itkivät he aina yhdessä vetreitä vesiä.

Rouva Etvös oli nukkumaisillaan puoliavoimin silmin; tavallisesti hän nukkui jäniksen unta: kolmetoista vuotta oli hän kuulostellut kehtoon, nukkuen käsi riipuksissa vuoteen reunan ulkopuolella.

"Inga voisi ottaa valkean hameen", tuumaili hän vielä. Hänen ajatuksissaan kangasteli että yhdeksästä voisi parinen tulla sisään jälkiruuan ajaksi — kuten tuli Kronbergilläkin.

Emmeline lepäsi hiljaa ja kuunteli äitinsä hengitystä. Hänen sydäntään ahdisti niin pistävän katkera tunne.

III.

Astiat olivat klubista saapuneet ja kyökissä oli matami Börner täydessä touhussa: hän käveli ympärinsä valmisteidensa keskellä omituisen arvokkaalla lempeydellä, kuten diakonissa sairasvuoteidensa keskellä.

"Ettehän taida muuta osatakaan kuin pistellä sitä suuhunne", sanoi hän, kun matami Börner vähitellen perehtyi paikallisiin olosuhteihin: hän antoi Sillalle yhtäjaksoisen esityksen sairautensa kehityksestä patojen ääressä.

Hän juoksi ulos ja sisälle jokaisen viiden minuutin perästä ja kysyi, joko tavarat olivat Svenssonilta tulleet.

Etvöksellä ei ollut aikaa kuulla edes rahoista (hän vain kulki ja "koristeli"); rouva Etvös palasi takaisin ruokahuoneeseen.

Ja he istuivat jälleen, odottaen, nenä ikkunassa kiinni, tyhjin käsin — he eivät voineet ryhtyä mihinkään.

Rouva Etvös lähti jälleen; hän ei tahtonut enää kysellä, hän kulki vain hieman meluten ja kohotteli astiain kansia.

Matami Börner ymmärsi kaiken niin hyvin: hän oli keittänyt niin monessa talossa.

"Tarvittaisiin vähän juomarahaa", sanoi hän. "Sillä poika neuvotaan varmaankin tänne kyökkiin, kun hän saapuu."

"Niin, niin", sanoi rouva Etvös, jonka kasvot kirkastuivat, kun hän etsi muutamia lantteja.

"Oi, kiitos, oi, kiitos", ja tarttui matamin ranteeseen — hän lienee tahtonut puristaa hänen kättään; tästä hetkestä ymmärsivät he toisensa.

"Pahinta on, että ihminen menettää makunsa", sanoi matami Börner. Hän jatkoi Sillalle esitystänsä sairaudestaan, kun rouva Etvös oli jälleen mennyt.

Rouva Etvös oli ottanut hameensa esille — mustan silkkihameen ja toisen valkoisen — ja levittänyt ne tarkasteltavaksi parille tuolille.

Poika tuli todellakin tavaroiden kera. "Tätä tietä, tätä tietä", sanoi rouva Etvös, joka tunsi koko vanhan tuskansa saattaessaan tavaroita hilaavaa poikaa ruokahuoneen lävitse; ja he kuuntelivat molemmat, Emmeline ja hän, kunnes poika oli mennyt — juomarahoineen.

Oli kuin rouva Etvös olisi herännyt, kun tavarat olivat onnellisesti kotona. Hän meni sisälle Etvöksen luo ja katseli koristuksia — niihin kuului valopainos ja pari kummallista nurkkasohvaa, joiden pääaineksina oli vuodepatjoja ja muita sellaisia tavaroita.

"Niin, kun ne vain saisi peitetyksi… menisivät ne kyllä mukiin, menisivät ne kyllä mukiin…" Hän oli jo kyökissä ja hilpeällä mielellä.

"Niin, nythän on jotakin tarjottavaa", sanoi hän onnellisena tunnustellen tavarapaketteja ja nosteli viinipulloja säteilevin silmin. "Oikea herransiunaus", sanoi hän.

"Niinpä niin, Etvös", sanoi hän ja istuutui hetkiseksi ja katsoi suoraan eteensä. "Onhan tämä vaihtelua elämässämme."

"Adolfa", sanoi Etvös, joka käveli edestakaisin katsellen valmistunutta työtään. "Tämä on kunnia — verraton kunnia."

Katuovella soitettiin ja rouva Etvöksen täytyi mennä avaamaan. Siellä oli hovioikeudenpresidentin tytär: hieno, sileähansikkainen daami, joka nyt kaksikymmenvuotiaana kulki ympärinsä presidentin ylhäisessä virka-asunnossa ja emännöi. Hän tuli kiittämään kutsusta siinä salaisessa toivossa, että saisi tarjota yhtä tai toista apua.

Mutta kun hän oli päässyt istumaan keskelle sekamelskaa — rouva Etvös juoksi erään tuolin ympäri, hokien: "täällä on niin törkyistä, täällä on niin törkyistä, sillä Etvös koristelee", — ilmaisi hän hiljaa ajatuksensa:

Etvös meni hänen tuolinsa taakse nähdäkseen, miltä laitteet näyttävät hänen paikaltaan.

"Niinhän se on, mutta me teemme, mitä voimme", sanoi hän ja nytkytteli tyytyväisenä jäkkäniskaansa.

Emmeline tähysteli eräästä nurkasta epäluuloisesti hovioikeudenpresidentin tytärtä niinkauan kuin tämä oli huoneessa.

Neidin täytyi tulla sisään katsomaan pöytäkalustoa, joka näytti aivan huutokaupasta ostetulta etvökseläisen ruokahuoneen pitkällä pöydällä.

Hän palasi kotiin kalpeana pelästyksestä etvökseläisten valmistusten johdosta.

Rouva Etvös oli palannut takaisin kahden hameensa luo. Sai olla niin, että Inga tulisi sisälle jälkiruuan ajaksi.

Rouva Etvös oli liivisillään ja hän juoksi makuukamarista ulos ja takaisin sisälle. Kysymys oli Sillasta, joka oli lähetetty presidentille noutamaan serviettejä.

Silla ei ollut palannut. Hänen täytyi pysähtyä jokaiselle portille, jossa jokin ystävätär tahtoi häneltä laajan selonteon asioista.

"Ja talia syövät ne myös", lopetti Silla halveksivasti ja jatkoi juoksuaan (hän tarkotti niitä monia stearinijalustoja, joita matami Börner taitavasti hakkasi kannattamaan herkkutaiteellisia ihmetöitään).

"Oi — Luojan kiitos", huokasi rouva Etvös, joka makuuhuoneessa katseli peilistä mustaa silkkihamettaan, joka oli ratkennut useimmista ompeleistaan.

Emmeline tarkasteli sitä myös — äänetönnä, edestä ja takaa. Sitte sanoi hän arvelevaisella äänellään:

"Oi ei, oi ei", väitti rouva Etvös vastaan väsyneesti ja napitti liivinsä ylimpiä nappeja: parin nenäliinan kulma pisti esiin liivien alta. Rouva Etvöksen täytyi välttämättä hieman paikata litteyttään, kun hän pukeutui silkkihameeseensa.

Rintaneula pantiin paikoilleen. Sen lehdellä istui suuri punalakkinen, kivikudoksinen Amor, joka ojensi nuolensa katsojaa kohden. — Rouva Etvös kantoi sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa.

Etvös tempasi oven auki. "No — etkö jo ole valmis?" sanoi hän ja tyrkkäsi toista pois peilin edestä.

"Niin — kunpa he vain olisivat täällä", lisäsi hän, "olisivatpa vain kaikki täällä…"

Rouva Etvös oli ruokahuoneessa: hän järjesteli sadatta kertaa niitä katajanlehviä, joilla hän oli täyttänyt kronbergiläiset kukkajalustat.

Ulko-ovelle lyötiin parisen kovaa iskua. Siellä oli Cerlachius, joka sanoi tulleensa vain vähän vilkasemaan ennenkuin pukeutui juhlapukuunsa.

"Toden totta, pikku rouva", sanoi hän, "tänne tulee mies tuoden muutamia pulloja. Ajattelin, ettei se olisi haitaksi: Börner tietää, mitä sitä on juotava…"

Hän oli tullut ainoastaan tämän sanoakseen. Cerlachius ei paljoa luottanut etvökseläisiin viinilajeihin.

"Äiti, varros vähän", sanoi Emmeline hänen palattuaan sisälle. Hän pani sentään pienen paikan, ja sen pani hän hihan juureen, josta pilkkui valkosta.

IV.

Etvöksen majassa jymisivät yhtaikaa kaikki ovet auki kuten maanjäristyksessä, jotta lattia tärisi.

"Tyttöni", huusi Etvös; "sinun kai on paras pysyä sisällä." Itse juoksi hän ulos.

Oli ikäänkuin he kaikki pyörisivät toistensa ympäri — tolkuttomina kuten lampaat ukkosilmalla.

Eriksson joka oli vartavasten täksi päiväksi pestattu, löydettiin kyökistä, missä hän sai lukemattomia komentoja matami Börneriltä; hän oli pukeutunut jäykkään kaapuun tarjoilua varten; lopulta tuli hän ja meni avaamaan.

Rouva Simonin saapui seurueineen. Hän tuli aina täsmälleen; se oli konserttitapa, jota hän noudatti yksityiselämässäänkin. Hän ja kaksi herraa täyttivät koko eteisen turkeilla ja tulivat vihdoinkin huoneeseen, jossa ei ollut ketään. Rouva Simonin katseli tuokion ympärilleen.

"No, se on täällä", sanoi hän kääntyen viuluniekkaan ja alkoi jokseenkin tuimasti tallata edestakaisin lattiaa atlaskakenkineen — ikäänkuin toiset olisivat syypäät koko hökötykseen.

Rouva Etvös tölmähti sisään — hän luuli Etvöksen olevan täällä; hän tervehti niijata lyyhähtäen pariin kertaan ja koetti, molempain herrojen kumarrellessa, sanoa jotakin… "kunniasta — kunniasta" ja "niin kauvas kylmään pohjolaan", sanoi hän änkyttäen ja nypelöi avutonna kivikudoksista Amoria litteällä rinnallaan.

"Niin, kuva meillä on", sanoi hän suunnattomasti riemuissaan siitä, että rouva Simonin pysähtyi valopainoksen eteen.

"Ich sehe das", sanoi rouva Simonin sangen kuivasti ja jatkoi häiriintymättä kävelyään edestakaisin, ikäänkuin olisi kysymys lämpimänä pysymisestä asemasillalla: hän oli yhä enemmän ja enemmän taipuvainen pitämään etvökseläistä salonkia loukkauksena, ja itsensä hillitseminen ei suinkaan ollut hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan.

Rouva Etvös oli jo nähnyt, päästyään tuskin ovesta sisälle, että uuni oli unhotettu — tai oliko hän ajatellut, että lämpöä tulisi kylliksi niistä monista ihmisistä, jahka he saapuivat?…

Etvös astui sisään hansikkaat käsissään ja kumarteli — pitkän aikaa; mutta rouva Etvös ei kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, sillä itse seisoi hän puhuen toisen herran kera engelskaa omituisella, ikäänkuin piilottuneella korolla.

Tämä oli tenoristi, nuori norjalainen, jonka rouva Simonin oli yhyttänyt Pietarissa ja joka umpimähkään vastaili jotakin äidinkielellään.

Ketään muita ei saapunut vieläkään, ja he jatkoivat jutteluaan. Rouva
Etvös kuuli herra Etvöksen sanovan: Rubinstein.

Hieman myöhemmin olivat he molemmat joutuneet ruokasaliin jälleen — he eivät tienneet itsekään minkä vuoksi —.

"Näetkös", sanoi Etvös, joka oli aivan kuumeessa. "Hän on sangen miellyttävä nainen."

Rouva Etvöksestä hän ei juuri ollut miellyttävä, mutta hän ei ylipäätään ollut odottanutkaan mitään miellyttävää; hän seisoi pöydän ääressä ja hieroskeli käsiään yhteen.

"Uunissa ei ole ollut tulta", sanoi hän vain. Mutta kohta hän säpsähti. " Jonkun sentään täytyy olla sisällä", sanoi hän ja meni.

"Was meinen denn eigentlich die Kerls?" kuuli hän rouva Simoninin sanovan ääneensä loitommalla ikkunan luona, jossa hän toraili tenoristin kera.

"Nyt he ovat täällä", sanoi Etvös, joka harhaili edestakaisin ruokapöydän vierustalla. Hän ei tohtinut mennä sisälle.

Yhä soi kello jo tuli enemmän vieraita — enemmän ja enemmän, Etvös kuuli ääniä eteisestä.

"Nyt täytyy jotakin tarjota", sanoi rouva Etvös, joka tuli ulos tulipunaisena kasvoiltaan. Herra Etvös välitti vähät tarjoamisesta, sanoihan vain:

Pienessä pimeässä käytävässä seisoi Emmeline, joka ei voinut olla sisällä muiden luona: "Onko kenraalin herrasväki siellä, äiti?" kuiskasi hän.

"Ja niitä pieniä vesileivoksia", sanoi matami Börner, jonka ääni sai ikäänkuin terävämmän helähdyksen, kun pöydänkattamisen aika läheni.

"Eivätkö ne ole täällä?" kysyi rouva Etvös päästään pyörällä; hän ei tiennyt missä hänen oli oltava; jotakin hullua oli kaikkialla, ja hän meni ruokasaliin jälleen ja nosteli lautaskasoja ja pulloja aiheettomasti ympäri tarjoilupöytää nurkassa.

"Minä kyllä muistan Anderssonin", sanoi hän (Andersson oli tämä vikuroiva leipuri) "toisella kertaa, toisella kertaa", sanoi hän, ikäänkuin Etvöksellä olisi jälleen illalliset ensi viikolla.

"Äiti", kuiskasi Emmeline, joka oli seurannut häntä ja kuunteli vierashuoneen ovella; "kukaan ei puhu sisällä."

"Tuon alle olisi pitänyt panna paperia", sanoi rouva Etvös mitään kuulematta ja katseli tarjoilupöydän jalkaa, joka horjui.

"Puuttuu vain lehtorin herrasväki", ilmotti hän hikisenä ja hengästyneenä, ikäänkuin tuoden uutisia.

"Niin, mutta ole siellä sisällä", sanoi rouva Etvös. Emmeline oli mennyt hiljaa ja laittanut paperimytyn tarjoilupöydän jalan alle.

Ovi sulkeutui uudelleen Etvöksen jälkeen, joka jälleen meni Cerlachiuksen ja herrojen luo, jotka, mikäli odotusaika jatkui, ikäänkuin poistuivat, olivat kuin seuran ulkopuolella, selät seuraan käännettyinä ja kasvot seinäänpäin.

"En minäkään voi lainkaan käsittää, kuinka tämä on ollut mahdollista", sanoi Cerlachius, sillä hänkin aivan hikoili apuopettajan tähden.

Kotvaan aikaan ei taasenkaan puhunut kukaan muu kuin neiti Zelchen, joka keskellä lattiaa alituiseen piti vireillä laihaa keskustelua parin kolmen paikkakuntalaisen kera. Kenraali pysyttäytyi alituiseen rouva Simoninin sivulla, aivan äänetönnä ja liikkumatonna ikäänkuin seisoisi henkivartijana.

Ja pieni Tanskan varakonsuli, hintelä ja tyttömäinen olento, joka alituiseen kävellä piipotteli kiiltosaappaineen, sanoi ainakin kymmenennen kerran:

Silloin saapui lehtorin herrasväki. Seuran keskuuteen puhalsi heti ikäänkuin raittiimpi ilma — tiedettiin, että he olivat viimeiset — ja lehtoritar, harvinaisen leveä rouva, jolla oli bronssinvärinen atlaspuku yllään ja omatekoinen point de laze povellaan, kulki erittäin ylevänä läpi koko salin ja sanoi kenraalille ratkaisevalla äänellä, joka piti kaikkien kuulla:

Rouva Etvös avasi ruokasalin oven, ja he näkivät, että pöydällä paloivat tulet. Herrat alkoivat liikkua löytääkseen naisiaan, ja Etvös puristeli käsiään. Rouva von Linden, vaalea ja paksu, maalainen aatelisrouva, joka suunnilleen riitti pituudessa kenraalille, nousi hieman raskaasti etvökseläiseltä ruokotuolilta.

— "No — Luojan kiitos, se menee mukiin", sanoi hän sulimmalla hyväntahtoisuudella ja asettui presidentin sivulle. Etvöksen oli mentävä edellä rouva Simoninin kera. Tämä seisoi "seurueen" keskellä — hän oli tullut hieman leppeämmälle tuulelle kuullessaan niin monia helähtäviä nimiä, ja olihan hän muuten sangen tottunut yllätyksiin seuraelämässä.

"Na — lustiges Nest", sanoi hän olkapäitään kohauttaen baierilaisella murteellaan viuluniekalle, ja meni Etvöksen keralla.

Sananmukaisesti keskellä ovea pistäytyi vaalea huippunenä, joka kantoi silmälaseja ja jota varakonsuli talutti pöytään, rouva Simoninin ja kenraalittaren väliin, joista viimeksi mainittua saattoi tullilaitoksen virkamies kreivi Silfverhjelm ja joka mittaili katseillaan rouva Simoninia ja hänen timanttisolkiaan kuin olisi koko ilmiö ollut aivan eloton ja kuulunut johonkin muistopatsaaseen.

Rouva Etvöksen osaksi tuli tenoristi. Mutta ensin meni hän ja pisti äänetönnä laihan kätensä takaapäin neiti Zelchenin kyynäskoukkuun.

Kronhergiläiset aarteet keinuivat kokolailla juhlapöydällä ennenkuin kaikki olivat päässeet paikoilleen ja istuivat kahdessa hieman epätasaisessa rivissä — etvökseläiset tuolit olivat näet hieman erikorkuisia.

Rouva Etvöksen takana sulettiin ovi hiljaa. Sen teki Emmeline, joka oli raahannut koivupuita sisälle eteisen kautta ja tahtoi ruok'aikana panna uunin lämpiämään.

Kaupungin asujamet enimmäkseen istuivat ikäänkuin heidät olisi kutsuttu kuulijoiksi ja odottivat mitä oli tuleva; ja seurue söi.

Etvöksen kuultiin sanovan: "Mutta ettehän juo, rakas ystävä. Ettehän juo", ja teki monia pukkeja vieraissa kielissä, jotka nekin osaltaan tyrehdyttivät keskustelun, jotta siitä syntyi vain muutamia nilkuttavia sirpaleita.

Rouva Etvöksellä oli hikipisaroita otsallaan: hän näki kaiken ikäänkuin harson lävitse.

"Ei ole lainkaan oikeaa hilpeyttä", sanoi hän hämillään ja kohotti lasiansa lehtoritarta kohden.

"Oo, siitäkö teistä tuntuu", vastasi lehtoritar eräänlaisella ystävällisyydellä, joka vaikutti kuin tikarinpistos.

Seurue oli kyllä kertonut parisen pilajuttua, kumpikin herroista yhden — kaikkien, paitsi neiti Zelchenin ja kenraalin, lakatessa syömästä — mutta sitte seurasi pitkäaikainen äänettömyys.

"Joisitte jotakin! Juodaanko mitään siellä toisessa päässä?" sanoi rouva Etvös nyt, hänkin vuorostaan.

Eriksson oli taipuvainen hieman pysähtelemään tarjotessaan ja kuulostelemaan mitä puhuttiin.

Silla kulki ympärinsä kastikkeiden kera: hän jätti oven auki pieneen käytävään, jotta matami Börnerin työpajasta pöllysi paksuja pilviä huoneeseen, jossa ennaltaankin oli kyllin kuuma, ja herrojen kasvot alkoivat kaikessa hiljaisuudessa ruveta punottamaan.

Lasten äänet alkoivat myös kuulua: he olivat ryhtyneet johonkin, herra tiesi mihin; he melusivat niin, että tuoli poltti rouva Etvöksen alla.

"Minun taitaa pitää nousta", sanoi hän yli pöydän rouva von Lindenille, kun yhtäkkiä kuului jymähdys, ikäänkuin eteisessä olisi pässi puskenut oveen.

Loiskahduksen jälkeen tuli jokseenkin hiljaista, niin että kaikki kuulivat rouva Simoninin sanovan — muutapa hän ei vielä ollut juuri puhunutkaan —:

Rouva Simonin laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja katsoi rouva
Etvökseen teeskentelemättömällä hämmästyksellä.

Kaikki purskahtivat tahtomattaan yhtaikaa nauramaan, jotta hyrskyi vain pöydän ympärillä, mutta rouva Simonin, joka ei huomannut siinä olevan mitään hauskaa, huusi häiriytymättä melun sekaan:

He nauroivat jälleen ja alkoivat nauraessaan puhua. Oli kuin olisi kivi pudonnut rouva Etvöksen sydämeltä: presidentti joi hänen kanssaan ja kenraali nosti myös lasinsa; rouva oli ilosta punainen kuin verenpisara.

Mutta rouva Simonin päästi pois timanttirannerenkaansa ja pisti ne erääseen lasiin: hän oli päässyt mieliaineeseensa: ihmissuvun kehitykseen.

Hänen mukava baierilaismurteensa kaikui kaiken ylitse — hän ryhtyi iloisena aineesensa ja ojensi kauniit käsivartensa kokonaan pöydän ylitse, ja hänen puhuessaan katselivat herrat häntä kuin suuren valkoisen kukan terää hetuleidensa yllä, kun hän puhui. Kenraalitar ja neiti Zelchen ikäänkuin loittonivat ja viuhtoivat juhlallisesti kasvojaan.

Huippunenä istui, kuten aina siitä hetkestä, jona tuli pöytään, hansikkaat vierellään ja varustettuna silmälaseilla, ikäänkuin olisi sijottunut johonkin puistoon.

"Gott, dass die Weiber sich dazu hergeben", jatkoi rouva Simonin ja kohotti käsivartensa hämmästyksissään.

Rouva Linden nauroi kilpaa herrojen kera ja asetti molemmat kyynäspäänsä pöydälle. "Hauska henkilö", sanoi hän presidentille, joka oli sysännyt lasisilmänsä ylös ja katseli rouva Simoninia paljain silmin.

Tuli Cerlachiuksen hyvän bourgogneviinin vuoro, ja kaikki kilistelivät Etvöksen kera, joka onnesta painuneena istui tuolillaan. "Kiitos, hyvät ystävät, kiitos hyvät ystävät", sanoi hän ja levitteli käsiään.

Ja rouva Etvös sanoi tenoristille vienosti, vielä hieman pelokkaasti hymyillen:

"Nyt en sentään luule, että hän kovin pahasti ikävystyy", ja kun tenoristi oli varma, että hän päinvastoin oli hyvin huvitettu, sanoi rouva Etvös hymyillen niin onnellisesti koko avoimella suullaan:

Silfverhjelm kilisti ymmärtäväisesti Cerlachiuksen kera — hän tunsi bourgognen — ja viuluniekka pisti kaskuksi, jota kaikki kuuntelivat nauraen. Rouva Simoninilla oli pöydän yläpäässä Etvöksen ja kenraalin välissä niin mukavaa kuin uunin nurkassa.

"Ja, wer nur jetzt ein gutes Glas Bier hätte", sanoi hän ikäänkuin se olisi kaikkien herkkujen herkku.

"Mutta sitähän voidaan hankkia", sanoi hän nousten; jaloillaan seisten näytti hän hieman epävarmalta.

Ja huippunenä, joka hänkään ei ollut kuullut, kysyi ääneen ja kurkottaen kaulaansa:

"Onko täällä olutta?" sanoi hän ja juoksi ympärinsä ikäänkuin löytääkseen olutta yhdeltä tai toiselta pöydältä. "Onko meillä olutta?"

Ja toiset kertailivat sitä, kokonaan puusta pudonneina kuultuaan tämän joutavan sanan, kunnes hekin alkoivat tolkuttomasti haparoida ympärinsä.

"Niin — Sillalla on kai rahaa", joku äkkiä keskeytti. "Mutta nopeaan — nopeaan — — —" sanoi hän ja juoksi sisälle.

"Emmelinellä on rahaa", oli hän kuiskannut ja lähettänyt tämän ulos.
Gustav Adolf yhdeksästä oli mennyt olutta noutamaan.

Pöydässä oli tullut jälleen ikäänkuin hieman hiljaisempaa, ja rouva Simonin, joka oli vilkaissut alaspäin kenraalittaren puolelle (kenraalitar oli synnynnältään prinsessa Trubetzkoi ja vietti suomalaista maanpakolaisuuttaan kasvoillaan ilme ikäänkuin hallitsijattarella, joka vierailee pikkuserkkunsa luona ja kuulee kieltä, jota ei ymmärrä), puuttui puhumaan ranskaa ja toi kenraalittarelle terveisiä ruhtinatar Chikalta, jota hän tuskin oli tavannut Pariisissa.

Hän puhui edelleen ranskaa, hypäten juttelussaan Rumaniaan ja kertoen kuningatar Elisabetista — la charmante femme! — ja Bukarestin hovista.

"Pelkkiä varkaita siinä pesässä", sanoi viuluniekka lyhyesti ja alkoi kertoa kaskua Rumanian hovimarsalkasta, joka oli varastanut rannerenkaan, minkä kuningatar oli aikonut lahjottaa rouva Simoninille: rouva Simonin ei kuullut: hän jatkoi keskusteluaan kenraalittaren kera, joka ojensihe pystyyn vähän kerrallaan ja kysyi, kuuluiko rouva Simonin olalla oleva helmisolki erääseen historialliseen pukuun — johon se ei kuulunut, vaan oli lahja hänen majesteetiltaan Espanian kuningattarelta:

Kenraalitar yltyi ylistämään helmiä. Ja rouva Simonin nurisi. — Etvös oli jälleen mennyt tiedustamaan olutta.

"Ótez ça", sanoi rouva Simonin, ja Etvös tuli ja irrotti solen, joka alkoi kiertää ympäri, rouva Simoninin siirtyessä jälleen puhumaan saksaa ja kertoessa, kuinka hän oli pelannut biljardia kuningas Alfonsin kera.

Solki kulki kädestä käteen, rouva Simoninin jatkaessa kertomustaan, jotta surisivat vainen kuninkaalliset nimet kronbergiläisten kukkajalustain ympärillä, ja kaikki kuuntelivat ilosta loistavin kasvoin, ikäänkuin kaikki hovin päivänpaiste lankeaisi heidän yllensä, kun he saivat olla pöydässä tämän kuuluisuuden kerällä.

Yksi ja toinen tunsi jälleen tarvetta juoda isännän kera, ja niin oli alituista nyökkäilyä ja kilistelyä yli pöydän kiittelyineen ja vastakiittelyineen — ainoastaan lehtoritar istui järkkymättä ja piteli solkea itsestään loitolla, ikäänkuin se haisisi pahalle.

"No, sanokaamme mieluummin, että se on joltakin prinssiltä ", sanoi hän ja antoi sen kiertää edelleen, jotta rouva Etvös sai sen vihdoin laihoihin sormiinsa: hän ei tuntenut enää elämää entisekseen, hän, rouva Etvös.

"Oi — että sen pitikin voida tapahtua meillä", sanoi hän ja istui pyöritellen helmikoristetta kädessään.

" Mais, madame, vous oubliez votre bock ", sanoi kenraalitar ja viittasi salamyhkäisesti hymyillen vihdoinkin saapuneeseen pulloon, jonka rouva Simonin jätti koskematta.

He olivat päässeet käsiksi paistiin, jonka Eriksson, joka oli tyhjentänyt erinäisiä viinintähteitä kulkiessaan pienen käytävän lävitse, tarjoili kehottavasti nyhjäten tuttujensa olkapäihin — Erikssonilla oli tapana pitää suosikkiensa puolta tarjoillessaan — ja rouva Etvös muisti yhtäkkiä Ingan ja nousi hiljaa, kun Etvös kohosi seisoalleen; ja hän istuutui jälleen, ikäänkuin maahan painettuna.

"Nyt koolaa opettaja", huusi Silla, joka kantoi hilloketta, ohitse mennessään ja avasi oven makuukamariin, missä Emmeline istui vuoteen reunalla pullonsuuhun pistetyn kynttilän ääressä.

Emmeline istui juhlallisen jäykkänä kynttilän ääressä, kädet helmassaan — hän kuuli kaiken avoimesta ovesta.

Etvös seisoi hetkisen, sitte sanoi hän hyvin matalalla äänellä ja ikäänkuin kuiskaten rouva Simoninin korvaan:

"Tahdon ainoastaan kiittää teitä — kiittää teitä siitä, että olette meille tänään tuoneet iloa ja loistoa — — ja loistoa", kertasi hän vielä hiljemmin, tuijottaen eteensä pöydän ylitse ja vaikeni jälleen, hän ei löytänyt useampia sanoja.

Oli hiljaista tuokion. Sitte huusivat he kaikki hurraata ja kaikki herrat hyökkäsivät meluten pystyyn, kilistääkseen rouva Simoninin kera.

Rouva Etvös istui katsellen häneen, joka hymyili kaikkien näiden kummastelevain kasvojen ylitse — kenraalitarkin oli noussut silkkipuvussaan.

"Kuinka teidän täytyykään olla onnellisia", sanoi rouva Etvös hiljan verkkaan tenoristille, kääntämättä silmiään rouva Simoninista.

"Oi, ei", vastasi tämä vain pitkäveteisesti ja tuijotti hänkin eteensä — mutta toiseen suuntaan.

Inga oli sisällä jälkiruuan aikana. Hänen kulkiessaan sylistä syliin, muisti rouva Simonin solkensa. Se oli pysähtynyt varakonsulin daamille; hän ei ollut voinut siitä erota.

Noustiin pöydästä, ja äänekäs kiittely kuului kaikista huoneista, kaikki puhuivat, iloisina ja kylläisinä, ja Etvös kulki sylistä syliin.

"Kiitos, veli", sanoi Silfverhjelm ja tarrasi kiinni apulaisen molempiin olkapäihin.

"Kaunis päivä", sanoi rouva Linden ja puristi hänen sormiaan lihavalla kädellään, ennenkuin hän heittäytyi raskaasti eräälle Etvöksen laittamalle sohvalle.

Rouva Etvös kulki edelleen. Mitä kukin sanoi ei hän kuullut lainkaan, mutta hän näki heidän hymyilevän ja tiesi heidän olevan ystävällisiä — kulkiessaan ikäänkuin liukumalla piiristä piiriin. Lehtorittaren luona seisoi kaksi muutakin naista, jotka pitelivät pitkään hänen kättään ja puhuivat siitä, kuinka hyvästi kaikki oli käynyt.

"Ja se ei ole helppoa, kun suorastaan kaikki täytyy lainata", sanoi lehtoritar.

"Oi, ei", huudahti rouva Etvös ja puristi lujasti hänen kättänsä, hän oli liian onnellinen tunteakseen mitään pistoksia. Hän kulki rouva Simoninin ohitse — tämä oli seurueineen vetääntynyt hieman syrjään ikkunan luo. "Na, Kinder", sanoi hän, "schwer mit so verschiedenen Wölfen zu heulen" — ja hän meni ja tarttui Cerlachiuksen molempiin käsiin. Hän ei sanonut mitään, mutta seisoi katsoen kiitollisesti punaisiin ja pyöreihin kasvoihin.

Nousi aika hälinä. Herrat olivat jo täydessä vauhdissa konjakin kera, ja viuluniekka teki käteviä temppuja eräällä aluskupilla muutaman naispiirin keskellä. Silla, jonka oli kerättävä kahvikuppeja kasaan, tähysteli, kannattaen täyttä tarjotinta mahaansa vasten, tarkoin jokaisen pukua, ja kreivi Silfverhjelm tahtoi Erikssonin saattamana mennä matami Börneriä kiittelemään.

Kaikki ovet olivat avoinna, oli kuin koko talo olisi kauttaaltaan uinut juhlailossa. Sisimmäisestä huoneesta näkyi tuokion ajan Emmeline, joka jakeli kahdeksalle sisarukselleen pieniä annoksia pullon suuhun pistetyn kynttilänsä valossa, vuoteen jalkopäässä…

"Nyt olette te tyytyväinen", sanoi pieni tenoristi, joka seisoi rouva
Etvöksen rinnalla.

Nyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma, kiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen oli varakonsuli:

"Sie Berg", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; "hören Sie doch, es klingt wie eine Spinette."

Kukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä tullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden etupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.

"Adolfa, Adolfa", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän rannetta.

Kukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin pikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun raamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.

"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.

"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä ja näppäili edelleen.

"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen hikisiä käsiään yhteen: laulaa hänen edessään (hän voi tuskin saada sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa hänellä jotakin."

"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli, oli niin vanhaa…"

Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät sanoja, joita ei kukaan kuullut.

"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski kätensä raskaasti helmaansa.

"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa… Ja kuka sitte säestäisi?"

"Laula, Alfredo ", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä takana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.

Rouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista vettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.

Hän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään kautta kaikkien huoneiden makuukamariin.

Etvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin näyttelijä lämpiössään.

Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä, ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.

Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.

"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen, ja he kuuntelivat jälleen.

"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli vaikea päästä kurkkuäänelläkään.

"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.

Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili ilosta ja sanoi:

"Niin — en ole musikaalinen", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli hiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.

Etvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena, keikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin, säteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin vähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja ainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.

Tenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi himmeä lamppu.

Mutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa tirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.

Tenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan laulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä pystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle, vennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta elämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi hän.

"Eikä mitään muutosta", jatkoi hän, "ei vuosikausien pitkään." Hän toisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen tenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja hätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — "ulkona maailmalla", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.

"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli", sanoi rouva Etvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös ja alas polveaan vasten.

"Ja kuitenkin istutaan täällä", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista kasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: "täällä…"

Hän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan, lauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet ruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla sanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen käsistään.

"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun istutaan täällä vuodet vuosien jälkeen…"

Äkkiä purskahtivat kyynelet hänen silmistään, ja hän itki, hiljaa ja taukoamatta, yhä kasvot käännettyinä tenoristin kasvoja kohden.

Pieni tenoristi ei ollut liikahtanut, hän ei tiennyt mitä sanoisi, sanoi sentään puoleksi kumartaen:

Vierashuoneessa oli Etvös lakannut laulamasta, ja kaikki ihmiset puhuivat yhteen suuhun. Yhtäkkiä tyrkkäsi rouva Etvös jälleen oven aivan auki.

"Nyt he ovat lopettaneet", sanoi hän ja koetti hillitä itseään, tenoristi vain kumarsi ja meni sanomatta sanaakaan; Etvös oli mennyt ruokasaliin, jossa kaikki taputtivat; hän huiskautti kättään ikäänkuin lehtorin ja Cerlachiuksen ylitse .

Sitte kääntyi hän jälleen vierashuoneeseen, ja naiset kokoontuivat piiriin sanoakseen hänelle jotakin miellyttävää.

"Mitäs siitä", sanoi hän, "eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se pulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä."

Mutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla, kunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: "Anteeksi." Hän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut lausuntoaan.

Hän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja hän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset laulajat muodostivat äänet.

Ja kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten ainakin toverusten kesken —:

Viuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta
Etvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:

"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni." Etvöksen kasvot kirkastuivat.

"Eikö totta?" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä äänensävyllä.

"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta", sanoi hän ja puhui pitkään siitä kuinka hän muodosti äänet.

Kenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva
Simonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.

Kaikki naiset ponnahtivat kilvan pystyyn, rouva Etvöksen juuri tullessa miehensä huoneesta.

"No, teidän täytyy tosiaankin olla väsynyt", sanoi rouva Linden lyöden häntä molemmille olkapäille.

"Oi, ei, oi, ei", sanoi rouva Etvös pudistaen päätänsä ja piteli heitä kutakin kädestä ikäänkuin ei tahtoisi päästää pois laisinkaan.

Ovi eteiseen oli avoinna ja ikäänkuin sumun lävitse näki hän naisten yhden toisensa jälkeen katoavan suuriin kaapuihinsa.

Mutta herroja ei niin vain heti saatukaan mukaan, he joivat vielä ja huusivat hänelle eläköötä, ja hän joi hetkisen mukana — kunnes hekin olivat ulkona ja hän kuuli heidän tömistelevän ulkoeteisessä.

Rouva Etvös kuuli vielä äänien hälinää pitkin katua. Sitte tuli hiljaista sielläkin.

Kauvan kulki hän ympärinsä ikäänkuin vielä kuuntelisi hiljentyneitä ääniä — sikinsokin seisoivat ruokotuolit hyljättyinä, pöydät olivat täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja.

Kynttilät sammutti hän yhden toisensa jälkeen — taloudellisen tottumuksensa mukaan — jotta ainoastaan lamput jäivät palamaan ja tuli jälleen puolihämärä.

Mutta sitte lysähti hän äkkiä kokoon ja itki jälleen, päänsä painaen vanhaa pianoa vasten.

Silla tuli häntä vihdoin herättämään. Matami Börner odotti sanoakseen jäähyväiset.

Rouva Etvös meni kyökkiin, jossa matami seisoi napitettuna hikistä otsaansa myöten. Rouva Etvös kiitti niin monin, monin kerroin, sanoi hän vielä itkusta värähtelevällä äänellään.

"Mutta eihän ole mitään kiirettä", sanoi rouva Etvös istuen pölkyllä ja tarttuen keittäjättären käsiin. "Voimmehan vielä puhella hieman", sanoi hän, "ei ole vielä niin myöhäinen…"

Mutta matami Börnerillä oli kiire: "Huvinsa vuoksi ei hän kulkenut ympärinsä keittämässä — sairauksineen. Mutta oli lapsia, seitsemän lasta, ja Börneriin, häneen ei ollut luottamista. Ja pahinta oli niinä päivinä, joina hän oli poissa kotoa."

Rouva Etvös tuskin kuuli, hän istui ainoastaan kasvot matamin kasvojen vierellä ja pudisti päätään; hän tiesi että se oli tavallaan kurjaa.

Mutta sitte heräsi hän ja sanoi: "Oletteko edes saanut mitään?… Ettehän ole vielä saanut mitään — mukaanne kotiin. Siellä on kyllä suita, joiden täytyy saada maistaa…"

Vieraat menivät koteihinsa pitkin katuja. Lehtoritar tarttui hieman lujanpuoleisesti lehtorin käsivarteen.

Heidän päästyään katuovelle, sanoi lehtoritar päättävästi ja vääntäen lujasti lukkoa:

Huippunenää saattoi Tanskan varakonsuli, jonka mieli nyt kotimatkalla oli täytenään ranskalaisia laatusanoja.

… Kenraalitar kotiinpäästyään päästeli kukkia tukastaan peilinsä edessä. Päästettyään viimeisen kukan, kääntyi hän kenraaliin ja sanoi olkapäitään kohauttaen:

Rouva Simonin lepäsi ylhäällä huoneessaan yöpukuun pukeutuneena. Hän katseli pitkään pikku tohveliensa kärkiä: huomenna oli syötävä kenraalin luona.

Etvös oli saattanut tenoristia, joka mieluimmin tahtoi mennä hotelliinsa. Hän puhui edelleen taidelaulustaan eikä tiennyt miten ihmiset menettelivät instrumentteineen.

Heidän vihdoinkin erotessaan hotellin portilla, sanoi Etvös äkkiä katsoen kauvas tenoristin ylitse:

"Tarkotan: voikohan vielä tehdä jotakin tästä täällä?" ja viittasi reippaasti kurkkuunsa.

Palatessaan vihdoin kotiin, oli hän vielä haltioissaan, mutta lopuksi menivät kaikki vuoteeseen.

Rouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava konsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä päivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat muut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)

Rouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari harvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta hautausmaalla joulun aikaan.

Mutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento huiskuttaen hattuaan.

Tämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa kouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten harmaita lippuja.

"SINÄ KYLLÄ MUISTAT MINUT."

Olin tuntenut saksalaisen ystäväni hänen aikaisimmasta nuoruudestaan saakka. Olin myöskin seurannut sitä intohimoa, joka hänet valtasi, aivan ensi hetkestä alkaen.

Olin, sen pahempi, tuntenut myöskin naisen, jota hän rakasti — ja minä tiesin paremmin kuin kukaan muu ja liian hyvin, ettei nainen ollut ystäväni ajattelemisen arvoinen.

Ja sentään vaikenin. En sanonut hänelle mitään. Vaikenin — hienotunteisuudesta ystävääni kohtaan tai naista — kuinka tietäisin? Kentiesi vain hienotunteisuudesta itseäni kohtaan. Tekomme, jotka voivat näyttää mitä jaloimmilta, ovat useinkin kaikessa salaisuudessa kehnoimpia, raukkamaisimpia tekojamme…

Mutta saatuaan sen vihdoin tietää, meni hän metsään ja ampui itsensä. Oli yö, ja hän ampui kuulan keskelle sydäntään, läpi naisen kuvan, jonka hän oli pistänyt poveensa.

Kuullessani hänen kuolemastaan, oli minusta kuin olisin hänet tappanut ja (se oli hirveintä kaikista) minä sain tietää että hän tosiaankin olisi lähtenyt täältä kantaen sydämessään kaunaa minua kohtaan — —

"Menen, koska kaksi ihmistä ovat minut pettäneet, hän ja sinä. Mutta sinä kyllä muistat minut."

Hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa. Hänen elämänsä ja kuolemansa painoi pitkät ajat raskaana ajatuksiani… kunnes aika verkalleen kulutti hänen kuvansa pois. Sillä elävällä on tekemistä elävien kerällä.

Kuolleiden ystäviemme, oi, heidän varjonsa istuvat kuin kerjäläiset tiemme varrella, (tien, jota me vielä elävinä kuljemme) ja kuinka usein heitämme, ohimennen heitä muistaen, almun heidän ojennettuun käteensä?

Oli kulunut viikkoja ja oli kulunut kuukausiakin, joina en lahjottanut ystävälleni ainoaakaan ajatusta.

Mutta sitte… niin, sitte tapahtui se. Se nimittäin, että eräänä yönä näin hänet… tarkotan — ei, antakaas, jotta kerron sen juurta jaksaen.

Sillä luonnollisesti aivoni olivat toimineet huonosti, olin päästäni vialla — juuri kun näytin terveimmältä. Mutta on kaikessa tapauksessa eräs syrjäseikka, joka ei silloin voinut olla hämmentämättä mieltäni ja joka panee pääni pyörälle vielä nyt, vielä nyt, milloin itseni pakotan sitä ajattelemaan.

Olin viettänyt iltani lueskellen, ja ennen maatapanoani olin leikkinyt isännän pikku koiran kerällä. Olin syönyt illallista ja ollut täydellisessä ja häiritsemättömässä tasapainossa. Nukkuessani paloi pieni lamppu, kuten tavallisesti, pöydällä vuoteeni vierellä.

Mutta äkkiä heräsin ja minusta tuntui, että jokin oli liikuttanut ovea ja että joku oli astunut huoneeseen.

Silloin yhtäkkiä — ja taivas tietää, että ainoastaan sekuntia aikaisemmin en ollut edes ajatellutkaan tehdä sitä — käännyin vuoteessani ja nostin päätäni, ja tuossa, keinutuolissa, jossa tapani oli istua lueskellen, tuossa, nurkassa, suoraan vastassani — istui hän, hän, ystäväni joka oli ampunut itsensä, hän, jota en ollut muistanut moniin viikkoihin — istui ilmielävänä.

Harmaassa univormussaan; parrattamme, sileine, alakuloisine kasvoineen, liikkumatonna — istui hän tuossa keinutuolissa ja tuijotti eteensä saappaidensa kärkiin, kuten hänellä oli tapana…

Ja minä sanoin ääneen, ilmaan, häntä kohden: — Tekö se olette, Arnold — mitä tahdotte?

Minua ei pelottanut. Yhtä pelottomana pysyinkin. Näin vain että hän istui siinä, ja ihmettelin.

Jäin häntä katselemaan tuntematta minkäänlaista pelkoa — kunnes hän katosi.

Varmaankaan ei. Eihän se ollut hän. Ei, ainoastaan harhakuva katosi. Sillä, vaikka olinkin täysin tasapainossa, täytyihän minun sittekin olla sairas… päästä pyörällä, pois suunniltani, olin kai jossakin ulkosalla. Järkeni oli yhtäkkiä pettänyt. Voihan sellainen sumentuminen tapahtua aivoissamme, aavistamattamme siitä mitään. Niin se on — ja hänen kuvansa näin sellaisena sumentumisen hetkenä. Oi, varmaan, varmaan!

Kuolleet ovat kuolleita. Hiukkanen tomua, niin vähän, ettei se riitä peittämään kämmentänikään — niin vähän, hiukkanen tomua ei saata ottaa ihmisen muotoa ja 'näyttäytyä' — eikä muistuttaakaan…

Aivojeni äkillisen sairauden täytyi olla tarttunut. Tai ehkä oli niin: aivojeni pahoinvointi oli tarttunut eräihin toisiin aivoihin talossa, jotta ne sekaantuivat samaan aikaan ja sairastuivat samaan aikaan.

Tultuani seuraavana päivänä huoneestani, sanoi talon emäntä, jolle en ollut virkkanut mitään öisestä taudinpuuskastani (sellaisista asioista ei pidä puhua, ei edes lääkärillekään, hän voisi helposti ymmärtää väärin, sitä vähemmän muille, aivan tavallisille ihmisille, jotka saattavat helposti ymmärtää väärin maailman selvimmätkin sanat):

— Kuinka on laitanne? kysyi emäntä aamulla teetä juodessani. Olen ollut niin levoton teidän tähtenne. Istuin illalla odotellen viimeisten vierasten poistumista, istuin lukien ruokasalissa.

Mutta yht’äkkiä alkoi, en tiedä miksi, tuntua oloni niin sietämättömältä että panin pois kirjan tuumien: "Istut mieluummin vieraskamarissa. He kai pian menevätkin, ja niin pääset levolle…"

Ja, "Vips", olihan se hirveää, syöksähti ulvoen nurkastaan. Se seisoi ulvoen aivan edessäni kuin talossa olisi ollut ruumis…

("Kuin talossa olisi ollut ruumis", toistin itsekseni ja hiusteni juuret tuntuivat jääpuikoilta päänahkassani.)

— Tosiaankin kävivät jääkylmät väreet lävitseni, sanoi emäntäni (ja häntä näytti vieläkin palelevan), vaikkei tässä ollakaan taikauskoisia…

Mutta sitte ajattelin että olipa se merkillistä — ja menin ulos pihalle katsomaan, oliko tosiaankin yht’äkkiä ruvennut niin kovasti tuulemaan. Mutta oli aivan tyyni. Oli ihka tyyni.

Ja nousin rappusia ylöspäin — pääsin tuskin paikaltani, niin polveni vapisivat — ja kuuntelin ovellanne. Mutta kun huoneessanne oli kaikki hiljaa, palasin takaisin ja olin iloinen…

Kaikkihan on tietysti lasten lorua… (ja hän koetti hymyillä) tuollaisina öinä saattaa saada niin monenlaisia ajatuksia päähänsä… sanoi emäntäni.

— Täsmälleen kymmentä vaille yksi, sanoi hän. Sillä katsoin juuri bornholmalaista ruokasalissa oveltanne palattuani.

Kymmentä vaille yksi. Juuri sama hetki, sama silmänräpäys, jona olin hänet nähnyt, ystäväni, vainajan — tai ei, ei, hänen kuvansa… sillä minäkin olin katsonut kelloon: täsmälleen kymmentä vailla yksi…

Se oli kummallista, sangen omituista, sitä ei ollut helppo selittää, ei sinne päinkään…

Mutta vaikkeipa jotakin asiaa voisi selvittää, eihän sitä siltä tarvitse pelästyä.

Ja sitäpaitsi, olihan ajatus kerrassaan naurettava; jos hän tahtoi minua "muistuttaa", miksi valitsisi hän juuri hetken, jona olin tyytyväinen ja rauhallinen — ei suinkaan hän tahtonut juuri rauhaani häiritä.

Mutta niin voi olla. Jos hän todellakin tuli, ei hän tullut hyvässä mielessä. Mitä hän kirjotti, oli uhkaus. Ymmärsin hyvin, että hän oli silloin uhannut minua — — —

Mutta, jos lakkaamatta vatvon mielessäni tätä juttua, alan lopulta siihen uskoa — alan uskoa kummituksiin. Minä — — —

Mutta totta on, etten eläessäni ole elänyt niin tyyntä aikaa kuin nähdessäni hänet ensi kerran ja toisen kerran.

Kaksi kertaa olen hänet nähnyt. Ja se, aivan varmaan se… ei, älkäämme vajotko tutkistelemuksiin. Antakaas, taivaan nimessä, jotta kerron juurta jaksaen.

Olin palannut kotiin suurista pidoista. Eräs palvelija oli kyydinnyt minut kotiin vaunuillaan. Olimme puhelleet joutavimmista asioista maailmassa, ja meillä oli ollut sangen hauskaa. Juoneet, voin lisätä, emme olleet mitään. Pariisilaisissa pidoissa ei saa juodakseen. Sen muuten tietää kaikki ihmiset. Pariisilaisissa juhlissa täytyy tapella tarjoilupöydän luo päästäkseen ja tapellenkin saa ainoastaan lasin "Mercier'tä". Palvelijani oli laskeutunut vaunuistaan ja olimme vielä vähän pakinoineet, seisten molemmat katuvierustalla asuntoni edessä. Tarinoimme, mitä, sitä en tiedä…

Lopulta soitin ovikelloa ja katuovi avattiin, ja kulin viheltäen käytävän lävitse, muistan hyvin, että vihelsin erästä valssia. Tulin arkihuoneeseeni ja riisuin päällystakkini ja ajattelin vielä häntä, palvelijaani, ja hänen hevosiaan — silloin käännyn ja tuolla , nurkassa, keinutuolissa, kasvot suoraan vastassani istuu hän — hän, saksalainen ystäväni, kuollut ystäväni, joka ampui itsensä…

Mutta hätääntymättä, hämmästymättä — — kuin näky olisi ollut kauan odotettu, sanoin:

Hän ei liikahtanut, ja kuullen palvelijani vaunujen vierivän tiehensä, ulkona kadulla (sillä sen kuulin), jäin häntä katselemaan — — kunnes hän katosi.

Ei, ei, vaan kunnes hänen kuvansa katosi. Vaikkakin silmät, jotka olivat tähdätyt suoraan minua kohden, suoraan vasten kasvojani — olisin voinut vannoa, että ne elivät, ei tosin minun elämääni, vaan toista elämää, paljon eloisampaa kun minun silmissäni on — mutta että ne elivät…

Niin, sen puolesta olisin antanut kunniasanani ja itsekin kuollut… En tiedä kuinka pitkä aika oli kulunut, kun säpsähdin siitä, että ikkunaani koputettiin.

Avasin — ja, sen tunnustan, käteni vapisivat sitä tehdessäni — ja ulkona näin pariisilaisen palvelijani kasvot:

(Kuten jo olen sanonut: tällaisia asioita ei ole ilmaistava kellekään, ei edes ystävillensäkään. Sellainen ystävä näyttää osanottavalta meidän kertoessamme, ja kun hän menee alas rappusista sanoo hän itsekseen: "Kas niin, niinpäs kävi. Hohhoh, raukka — sitä olin jo kauan odottanutkin.")

— Oi, sanoi palvelijani ikkunan takaa, se oli siis vain hullu päähänpälkähdys… Mutta yht'äkkiä, vaunuissa Istuessani, tuumin itsekseni, että olitte tullut sairaaksi — — — ja käskin kuskin odottaa.

Aivojeni sairaus oli siis tarttunut , tarttunut kuten ensikerrallakin, tarttunut tähänkin suhteellisesti vieraaseen ihmiseen, tähän ihmiseen, joka istui tyyneen iloisena vaunuissaan. — — —

Mutta miksei aivojenkin äkillinen sairaus saattaisi tarttua? Sehän näyttää olevan mitä luonnollisinta. Sehän on vaan ajatuksen siirto (sairaan ajatuksen siirto), ajatuksen siirto melkein kuin monet muutkin.

Mutta kuitenkin, miksi en sitä tunnustaisi, kerrottuani kerran kaiken muille. Niin, olen sanonut itsekseni: Jos hän "muistuttaa" minua kolmannen kerran — eiköhän se silloin — — — eiköhän se silloin tapahdu siksi, että hän, vihdoinkin, tahtoo tuoda minulle rauhan?

Eiköhän hän silloin, viime kerralla, kentiesi kutsukin — viittaa kalpealla kädellään (hänen kätensä oli aina kalpea; hänen eläessäänkin se oli kalpea) ja kutsu?

Ja minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen mukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.

ROSENBORGIN PUUTARHAN LÄVITSE

Kevätkesällä kohtasin joka aamu, kun menin työhöni, nuoren miehen ja nuoren naisen. Joka aamu kävelivät he kuninkaan puutarhassa nuorten puiden alla.

He tulivat joka aamu samaan aikaan, ja aina katselin minä heitä. Sillä aamu tuli ikäänkuin valoisammaksi heidän saapuessaan.

Yksistään heidän päidensä taivutuksesta, miehen pää kallistui alaspäin naisen päätä kohden, saattoi nähdä, että he rakastivat toisiaan. Mutta soittolavan edustalla pysähtyivät he aina tuokion, ja he tempasivat ilmasta muutaman sulosoinnun hymyillen toisilleen.

Mutta tänä aamuna, kun jälleen kuljin tavallista tietäni tavalliseen toimeeni, näin äkkiä saman naisen kulkevan edelläni — yksin. Menin kiireesti luo, sillä tahdoin päästä varmuuteen.

Mutta hän kulki paljo hitaammin ja hänen silmissään oli kuin ihmettelevän surun ilme.

Soittolavan edessä — sillä minä seurasin häntä — pysähtyi hän kuten ennenkin. Ja hänen kasvoillaan näin minä äkkiä hymyn, joka oli tuskallisempi kuin kaikki kyyneleet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS PÄIVÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.