language: Finnish

ODENWALDIN TAMMI

Kirj.

Otto Roquette

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1882.

"Miksihän setä läksi niin äkkiä huoneesta?" — Seurue kääntyi niinkuin nuori kysyjättäriin, oveen päin, joka oli sulkeutunut vanhan herran takana. Hänen lähtönsä ei näyttänyt alussa herättävän mitään huomiota; seurue kääntyi taaskin klaveriin, jonka edessä istui nuorukainen, valmiina säestämään laulua toisille. Hänen ympärillään seisoi kolme tyttöä ja eräs toinen nuorukainen, jota tavallisesti kutsuttiin Fritz'iksi, vaan jota hänen vanhempansa oikeutetulla ylpeydellä ylimmän luokkalaiseksi mainitsivat. Hän otti nyt sanan vuoron ja huudahti: "Eteenpäin siis! seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu! —"

"Herra von Hohnstein", alkoi eräs nuorista naisista, ottakaa toinen ääni. Minun altolleni on tämä liian alhainen; Klaran soprani on kyllin korkea".

"Onpa sittenkin merkillistä", lausui Klara, "että setä lähtee yht'äkkiä pois huoneesta, juuri kun me ai'omme aloittaa laulua Odenwaldin puusta. Ihan niinkuin eilenkin, sen huomasin kyllä. Ja tänään tapahtui se jonkunmoisella mielipahan osoituksella!"

"Jätä hänet sikseen!" sanoi Fritz. "Hän pilkkaa meitä mielellään siitä, että laulamme vienotunteisia lauluja ollessamme oikein iloisia. Siis — seisoopi Odenwaldilla — no, täytyykö minun bassoni yksin laulaa?"

"Mutta olettehan te käännelleet lehtiä eteenpäin, herra von Hohnstein!" huudahti Klara katsoessaan nuotteihin. "Käännelkäähän lehdet takaisin taas!" — Hän teki itse sen, ja vielä semmoisella kiireellä, että nuottikokoelman lehdet lentelivät sinne tänne, eikä etsittävää laulua löytynyt. "Osaammehan me sen ulkoakin!" huudahti Fritz. "Emmekö siis koko tänä päivänä ennätä laulamaan Odenwaldin puusta?" — Vaan herra von Hohnstein katseli pientä valkoista kättä, joka uutterana kiiteli edes takasin hänen silmiensä edessä, eikä hänellä näyttänyt olevan ollenkaan halua sitä pidättämään. Viimeinkin löytyi laulu. "Vai seuraisitteko te sedän esimerkkiä?" kysäsi Klara vienosti hymyillen. "Onko tämä laulu teille vastenmielinen? Matkustittehan te sedän seurassa Odenwaldin kautta. Onko Odenwaldin puu teillekin jättänyt vastenmielisiä muistoja?"

"Mikä puu?" kysyi nuorukainen katsoen häneen vakavasti.

Klara hämääntyi ja punastui vähän. "No", vastasi hän, "se puu, jota laulussa mainitaan".

"Odenwaldissa on montakin puuta mutta — minäkin tunnen yhden, joka on minussa herättänyt varsin omituisia tunteita".

Herra von Hohnsteinin äänen värähdys tätä tunnustaessaan teki Klaraan omituisen vaikutuksen ja toisetkin tytöt loivat uteliaina silmänsä puhujaan. Vaan hän löi nopeasti koskettimiin ja heti senjälkeen kaikui yhteislaulussa:

Seisoopi Odenwaldilla
Viherjä lehtipuu,
Ja lintunen sen oksalla
Visertää laulusuu.

Tuhannet kerrat siellä mä
Kanss' olen armahain
Kuunnellut laulun säveltä,
Kun yli mentiin vain.

Mutt' kerta sinne mentyäin,
Kuivunut ol' jo puu;
Sen luona toisen armaan näin
Vai ol'ko aave muu?

Puu seisoo Odenwaldilla,
Mä Sveitsiss' oleksin,
Siell' lunta, hyytä, hankea,
Mun rintan' ratkeekin.

Näin laulettiin tässä tämä laulu, joka kenties on painettuna toisintoinakin.

Sillä välin oli setä etusalin läpi astunut vastassa olevaan kammariin, jossa istui kaksi miestä shakkilaudan ääressä, ja heidän rouvansa ikkunan edessä neulomisineen. Nämä olivat kaksi alasaksalaista sukulais- ja ystävysperhettä, jotka täällä Jugenheimissä vuoritien varrella olivat vuokranneet maatalon yhdessä nauttiakseen kesän raittiutta. Kaunis vuoriseutu Odenwaldin vieressä, joka täällä peittää vuoret viheriällä pyökkilehdollaan ja jonka mutkaiset laaksot viekoittelevat sinne tänne vuoriston keskeen, tarjosi joka päivä tilaisuutta huvimatkoihin ja kävelyihin. Näiden perheiden luokse oli joitakuita päiviä tätä ennen tullut vierailemaan vähäksi aikaa eräs herra, Humbert nimeltään, jota perheiden nuoret jäsenet sedän nimellä kunnioittivat. Hän oli tuonut seurassaan nuoren matkatoverinsa, joka, vaikka vielä outo tässä piirissä, oli heti joutunut yleisen osanottavaisuuden esineeksi. Hänen tunnokas ja miellyttävä ulkomuotonsa ei ollut ainoa, joka häneen kiinnitti huomiota, vaikka tämäkin, moittimattoman seurustelutavan ohessa, oli hänelle riittävänä suositteluna. Vaikka hän vielä oli aivan nuori, oli hänellä jo hyvin kehittynyt käsityskyky ja monenpuolinen sivistys; hän oli jo sillä i'ällä, jota vanhemmat ihmiset pitämät vielä tutkimuksen aikana, ottanut ensimäiset askeleet valtiollisella uralla. Vaan enemmän kuin nämä edut, vaikutti jonkunmoinen salaperäisyys, johon hän ei suinkaan kätkeynyt, vaan joka päinvastoin näytti ehdottomasti hänestä lähtevän. Hän ei ollut tavallinen nuori herra, hän eli itsekseen sisäistä elämäänsä, hänessä oli jotakin erinomaista, sen tunsivat ja myönsivät itsekseen kaikki. Setä, joka varmaankin tunsi paremmin hänet, vastasi lyhyesti vaan moniin kysymyksiin, jotka häntä tarkoittivat. Hän oli muka kohdannut herra von Hohnsteinin Heidelbergissa, josta oli hänen seurassaan kulkenut Odenwaldin läpi, ja kun hän oli oppinut kunnioittamaan matkatoveriaan, toi hän hänet Jugenheimiin ja suostutti hänen viipymään muutamia päiviä tässä perheessä. Vanhempien oli tähän tyytyminen; nuoret taas eivät suurin tiedustelleet hänen personallisia suhteitaan, vaan ottivat hänet hyvänä toverina piiriinsä, jota hän hyvillä ominaisuuksillaan osasi vilkastuttaa. Tänään pidätti sade seuruetta huoneesen suljettuna; siitäpä syystä harjoitettiin nyt klaverin ääressä laulua, joka muuten sai kaikua vapaassa ilmassa.

Vähän aikaa sen jälkeen kun Humbert oli yhdistynyt vanhempien seuraan, hyökkäsi myöskin nuoriso huoneesen. "Setä karkasi meidän seurastamme alkaessamme laulaa Odenwaldin puusta!" huudahti eräs tytöistä. "Herra von Hohnstein näytti myöskin tahtovan hypätä tämän laulun ylitse nuottivihkon lehdillä. Mitä moitetta on teillä lempilauluamme vastaan, joka juuri täällä Odenwaldissa niin somalta kaikuu?"

Humbert katsahti matkatoveriinsa, joka hymyllä vastasi siihen, samalla istuutuen Klaran äidin viereen ja hankkien keskusteluun hänen kanssaan. Tämän keskeytti setä, joka alkoi: "Mitäkö moitetta on minulla tätä laulua vastaan? Kuinka kuuluu jo ensimäinen säe?" Se lausuttiin hänelle ja vieläpä kolmiäänisesti yht'aikaa. "Pidättykää!" huusi hän. "Siinäpä se onkin. Laulu on yhtä kerskuva kuin se on epäsiveellinen!" Nuoret katsovat häneen kummastellen ja kysyväisesti, vaan äidit melkein säikähtivät ajatellessaan, että heidän tyttärensä olivat muka laulaneet epäsiveellistä laulua, jonka he itse kyllä tunsivat ja jota he tähän saakka olivat pitäneet viattomana.

"Tuhannet kerrat siellä mä kanss' olen armahain j.n.e.!" jatkoi setä. "Tuo luku on summaton, sen määräämättömyyskin saattaa epäilemään sen todenperäisyyttä. Tämän laulun tekijä myöntää, että hänellä on ollut monta salaista kohtausta armaansa kanssa, vieläpä säädyttömästi kerskaa olleensa tuhansia kertoja puun alla tyttönsä seurassa. Tarkastakaammepa kuinka kauan rakastelemisen on täytynyt kestää, kunnes hän edes tuhannenkin kertaa on kohdannut lempilintusensa. Vuodessa on kolmesataa viisiseitsemättä päivää. Ajattelemmeko että hän joka päivä on kohdannut hänet puun alla, talvellakin lumessa ja iljanteessa, jolla vuoristossa on suuri merkitys, ja sisällytämmekö nyt tämän lu'un tuhanteen, niin tarvitsee hän kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta tuhanteen kohtaukseensa. Puhuuko hän taas kahdesta tuhannesta kohtauksesta, niin osoitamme hänelle viittä vuotta ja kuutta kuukautta; haluaako hän, että uskoisimme hänellä olleen kolmetuhatta kohtausta, niin osoitamme hänelle, että hän on vaivannut tyttöä puun alle tulemaan joka päivä kahdeksan vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenen päivän kuluessa. Vaan hän menee yhä kau'emmaksi ja puhuu ei kolmesta, vaan monesta tuhannesta kohtauksesta —".

Nauru keskeytti puhujan. Tytöt moittivat hänen laskujaan prosallisiksi ja häijyiksi, vaan ylimmän-luokallinen otti muistikirjansa ja lyijykynänsä tarkastaakseen niitä. Setä jatkoi: "Vaan eihän ole ajattelemista mahdolliseksi, että hän joka päivä olisi voinut tulla puun alle, ja saattoihan tyttökin olla väliin siitä estetty. Myönnämmekö nyt hänelle kolme kohtausta viikkoonsa, niin suorittaa hän ne, koska vuodessa on kaksikuudetta viikkoa, sadalla kuudella kuudetta käynnillä; ja tuhanteen kohtaukseensa tarvitsee hän kuusi vuotta, kaksi kuukautta, neljä päivää; kahteen tuhanteen kaksitoista vuotta, neljä kuukautta, kahdeksan päivää; kolmeen tuhanteen kahdeksantoista vuotta, kuusi kuukautta, kaksitoista päivää!" Seura nauroi, eikä tahtonut enään kuulla mitään lu'uista. "Oletko kaiken tämän näin nopeasti päässäsi laskenut, veliseni?" kysäsi Klaaran äiti. Vaan Humbert jatkoi säälimättä: "Mutta kolmastikin viikkoonsa on enemmin kuin mitä saatetaan ajatella mahdolliseksi. Sanommeko hänen olleen puun alla ainoastaan kahdesti viikkoonsa — yhä vieläkin runsas määrä! niin menee tuhanteen kohtaukseen yhdeksän vuotta, kaksi kuukautta, neljä päivää; kahteen tuhanteen yhdeksäntoista vuotta ja kaksi päivää; kolmeen tuhanteen kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta, kahdeksankolmatta päivää. Vaan montakohan vuotta tämä kunnon mies tarvitsee tuhanteenkin kohtaukseen, kun ajatellaan, että kohtaukset saattoivat ehkä ainoastaan kesällä tapahtua puun alla, että lempiväiset olivat ehkä talveksi löytäneet toisen, ilman vaihdoksia vastaan suojakkaamman paikan —".

"Setä Humbert!" keskeytti Fritz vilkkaasti, "saatetaanhan aikaa lyhentää! Olisihan hän, näet, saattanut käydä siellä — ei kerran päivässä, vaan kahdesti tahi kolmasti joka päivä!"

"Sinä pahanpäiväinen tolvana!" huudahti setä. "Mikä hurja ylimmänluokkalais-mielikuvitus! Tämä johtaa aivan sopivasti laulun kerskumisista sen epäsiveellisyyteen. Sillä onkohan laulussa mainittu, että tuo mies, joka niin monta saapasparia on kuluttanut rääpäleiksi kulkiessaan puun luokse onko mainittu, että hän viimeinkin olisi ottanut tytön vaimokseen? Mitä vielä! Rajan yli Sveitsiin on hän mennyt, ja nyt tuo tomppeli tuntee katumusta, kuten sanat: 'Mun rintan' ratkeekin' osoittavat. Vaan mitähän on tullut vanhentuneesta naikkosesta, jota hän narraili?"

"Eihän ole mainittu, että mies olisi hänet hyljännyt. Hän oli arvattavasti ainoastaan matkustuksillaan ja luotti naisen uskollisuuteen. Vaan palatessaan näki hän kauhukseen 'sen luona toisen armaan', niinhän sanotaan laulussa, ja siitä syystä muutti hän Sveitsiin!"

"Yhä parempaa ja pahempaa! Yhä suurempi rikos siveellisyyttä vastaan.
Tuo vanha huijari —".

Vaan silloin hyökkäsivät tytöt ilkeän sedän kimppuun ja toruen häntä tukkivat käsillään hänen suunsa, ja Klaran äiti avasi ikkunan ja osoitti auringon sädettä, joka äkkiä oli tunkeunut pilvien läpi. Hetkisen kuluttua oli koko maisema kirkkaana ja sateen virkistämänä, ja kesäpäivä lupasi vielä muutamia ihanoita hetkiä. Nuoriso oli heti valmiina kävelylle. Humbert seurasi Klaran isän kanssa; muut kammoivat sateesta vielä kosteita teitä, ja pitivät parempana huvittaa itseään kävelyllä puutarhan soraisilla käytävillä.

Vähän matkaa kuljettuaan seurassa tarjosi Humbert langolleen käsivartensa ja poikkesi hänen kanssaan sivutielle puutarhan pensas-aidan taakse, joka kääntyi kedolle päin. "Anna nuorison yksinään kiivetä muorille!" alkoi hän. "Minä tahtoisin häiritsemättä puhua kanssasi — tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Todellakin olen minä ennenkin välttänyt tuota laulua Odenwaldin puusta, vaan juuri nyt teki se minuun tuskallisen vaikutuksen — ainakin on sen vaikutus ollut yksivakainen. Sillä minullakin on Odenwaldissa puu, johon liittyy ikäviä muistoja. Lapsia, jotka mitään aavistamatta vaativat minua selittämään käytöstäni, koetin minä pilapuheellani saada toista ajattelemaan, vaan sinulle tahdon minä kertoa erään vanhan historian etenkin, kun sinä sekä vaimosi arvattavasti saatatte joutua yhteyteen sen kanssa."

"Mekö? Saatatpa minut uteliaaksi!" vastasi lanko.

"Tahdotko kuulla kertomukseni loppuun, niin olet sinä minua ymmärtävä", jatkoi toinen. "Salli minun sen ohessa selittää laveammin ja tarkemmin alkusyyt! Onhan meillä aikaa, ja toivoakseni ei kertomukseni saata kärsivällisyyttäsi koettelemuksen alaiseksi.

"Viisikolmatta vuotta on kulunut siitä, kun olin Heidelbergin yliopistossa. Jo silloin vieroittivat luonnontieteelliset tutkimukseni minut useinkin iloisista tovereistani. Puoli päivää vanhassa kivilouhoksessa kanneltuani ja löydettyäni maanopillisia esineitä, joissa muut eivät mitään merkittävää huomanneet; tahi Palatessani tutkimusmatkoiltani kasvitaakkoineni, jotka eivät suinkaan näyttäneet kukkakimpuilta; tahi käydessäni taskut täynnä rasioita, joihin olin kätkenyt hyönteissaaliini, jouduin monastikin naurun ja pilkan alaiseksi. Siitä en kumminkaan huolinut; kuljin vaan rataani, aivan eräkkään tavoin kumminkaan elämättä. Minä kuuluin erääsen seuraan, jossa muuten elettiin melkoisen hauskasti. Siellä sain minä tuttavan, jota en ollut odottanutkaan, koska tuo nuorukainen, joka lähestyi minua vapaehtoisesti, kuului piiriin, joka muuten karttavasti kohteli niitä, jotka eivät olleet saman-säätyisiä, eivätkä kuuluneet etuutettuihin yhdistyksiin. Hän oli vapaherra, minä tiesin, että hänen perintötilansa oli lähellä syntymäkaupunkiani, olinpa vielä isältäni saanut kuulla yhtä ja toista hänen perheellisistä oloistaan. Että tämä, muuten hyvin kopea mies, oli salaisesti kiinnittänyt huomionsa minuun, ei olisi ehkä koskaan mieleeni juohtunut.

"Eräänä päivänä olin etääntynyt tavallista kau'emmaksi kaupungista Odenwaldiin ja kuljeskelin takasin Neckarille päin Schönaun laaksoa pitkin. Vaikka lakkarini olivat kiviä täynnä, tapasin sittenkin yhä tiellä jotakin, mitä vasarallani koputtelin. Olin niin kiintynyt vasaroitsemiseeni, että oikein säikähdin kuullessani jonkun nauraen mainitsevan nimeäni. Nuori vapaherra, jota tästälähin kutsun ristimänimellään Ansgariksi, seisoi vieressäni, esittelihe minulle ystävällisellä tervehdyksellä ja kysyi mitä niin innokkaasti toimiskelin. Hän tunnusti jo usein ennenkin huomanneensa minut näillä seuduin, ja pyysi minua näyttämään ja selittämään mitä minä toimitin ja mitä minulla oli mukanani. Kun samalla huomasin hänen ainoastaan kohteliaisuudesta osoittavan jonkunlaista mieltymystä toimiini, niin enhän saattanut olla vastaamatta tämän luonnon loistavasti varustaman nuorukaisen ystävyyteen. Hän viittasi siihen, että me molemmat olimme maaseutulaisia, ja meillä oli siis monta yhteistä seikkaa, josta keskustelumme sai alkunsa. Yhdessä astuimme me edelleen. Minä ihmettelin vaan, mitä hän oli yksinään tällä tiellä kulkenut ja mistä hän oli tullut; sillä ikäänkuin maasta kohoten oli hän äkkiä ilmestynyt viereeni. Koska viimeinen höyrylaiva — nykyään ei Neckarilla enään kulje yhtäkään — jo oli lähtenyt, päätimme me viettää yömme Neckarsteinachissa, tyhjensimme pullon toisensa perään ja tulimme, katsoen siihen, että sinä päivänä olimme ensimäiset sanat keskenämme vaihtaneet, melkoisen tuttaviksi. Vaan niin minä kuin hänkin olimme määränneet rajan tuttavallisuudellemme, ja sen me säilytimme.

"Sitten näimme useinkin toisemme, vaikka emme tuon ensimmäisen illan iloista tuttavuutta osoittaneet. Ansgar kävi väliin luonani, halusi saada minua mukaansa lyhyille kävelyille joko vanhaan linnaan tahi myllyyn, joissa välistä kävimmekin. Muut toverini eivät saattaneet perehtyä tähän uuteen tuttavuuteen. He eivät käsittäneet, kuinka minä saatoin seurustella miehen kanssa, jonka kopea käytös oli pahassa maineessa, jonka elämänlaatu, mielipiteet, vaatimukset ja tarpeet olivat aivan toiset, kuin minun. Vasta nyt sain kokea monta seikkaa, joita en ennen ollut huomannut. Ansgar tuhlasi rahojaan melkoisen vapaherrallisesti, ja häntä moitittiin suurista veloistaan. Vaan minä tiesin, että hänen esikoisoikeuden nojalla peritty talonsa ei ollut juuri hyvissä suhteissa, jopa kaikenlaisilla veroilla aikoja sitten kovin rasitettu. Sillä välin huomasin siis senkin, että rahanpula saattoi hänet useinkin huonolle tuulelle. Hänen luottamuksensa ei ulottunut niin kauaksi, että hän olisi minulle suoraan puhunut semmoisista asioista, eikä minullakaan ollut mitään aihetta ruveta hänen kanssaan niistä keskustelemaan. Ei edes samansäätyisilleenkään ilmaissut hän sisimpiä ajatuksiaan; hekin pitivät hänen luonnettaan salaperäisenä. Hyvän toveruuden ulkomuotoa ei hän loukannut; vaan kukaan ei voinut kerskata siitä, että olisi sen yli hänen tuttavuudessaan päässyt.

"Kun hänen toverinsa olivat tottuneet häntä harvoin näkemään seurassaan, niin ei hänen seurustelunsa minun kanssani herättänyt ensin huomiota, vaan sittemmin, vaikka useat sitä moittivat, luettiin se hänen muiden sopimattomien omituisuuksiensa joukkoon. Ja todellakin oli hänessä paljon omituista, hänessä ilmestyi taipumus seikkailuihin, joka taipumus, ikäänkuin lymypaikastaan rynnäten välistä huomattavasti tunkeusi suljetun sukukopeuden läpi. Hän saattoi puolustaa asioita, lausua toiveita, jotka olivat jyrkkiä vastakohtia hänen tavallisille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen; hän saattoi mitä iloisimmasta mielialasta vaipua äkkiä synkkämielisyyteen ja lausua ankaraa tyytymättömyyttä elämään. Ensi aikoina nauroin minä häntä siitä. Hän pani sen pahakseen, vaan kumminkin tapahtui, että hän sittemmin nauroi yhdessä minun kanssani. Sen verran tunsin minä häntä kuitenkin, ett'en saattanut lukea hänen tyytymättömyyttään elämään liian aikaisen voimien haaskaamisen syyksi, jota ei todella kukaan, joka näki tämän niin rikkaasti luonnon varustaman nuorukaisen, olisi saattanut ajatella. Pikemmin näytti minusta hänessä ilmestyvän vieno ujous naisia kohtaan, enkä koskaan ole kuullut irstasta sanaa hänen huuliltaan. Vaan hänen usein palaava alakuloisuutensa alkoi käydä minulle rasittavaksi, ja minä ilmoitin hänelle suoraan, että hän sillä ikävystytti ja rasitti minua. Silloin erosi hän minusta kylmästi, ystävyytemme näytti melkein sammuneen, me menimme äänettömästi tervehtien toistemme ohitse, eikä meillä ollut enään mitään sanottavaa toisillemme. Vaan hän oli yhä ensimäinen alkamaan. Silloin hyökkäsi hän nopeasti huoneeseni, ojensi minulle kätensä, pyysi anteeksi, moitti itseään, ja löysi sanoja, joiden sydämmellisyyttä en voinut vastustaa. Kuitenkaan emme olleet eroittamattomasti aina yhdessä, kuten tavallisesti nuorukais-ystävykset. Kummankin oli mukaantuminen omiin oloihinsa ja seuroihinsa, ja kuluipa välistä viikkokin meidän kohtaamatta toisiamme.

"Luullakseni sydänkesällä olin muutamien lukutoverieni kanssa tavallista pitemmällä matkalla Odenwaldiin; kuljimme Schönaun kautta erinomaisen viehättävään Pyhänristin-Steinachiin. Minun oli täytynyt luvata olla matkalla viipymättä kivien tutkimisessa sekä seisahtamatta kasvien tahi hyönteisien vuoksi. Niin kuljimme me iloisina edelleen vuorien ja laaksojen poikki laulaen kaikellaisia lauluja kuten ylioppilaat ainakin. Toverieni suurimpana huvituksena oli minun vartioimiseni, sillä huomaamattani oikaisin käteni milloin tien oikealle, milloin vasemmalle puolelle, missä luulin huomaavani jotakin tutkittavaa. Silloin pidättivät toverini minua väkivallalla, ja tässäpä oli syytä nauruun ja pilapuheisin koko matkaksi. Eräässä tämmöisessä kohtauksessa, jolloin tein vastarintaakin, ja joka oli jotenkin metelinen, huomasin yht'äkkiä jonkun seisahtuvan noin viidenkymmenen askeleen päähän edessämme. Minä tunsin Ansgarin ja riensin hänen luokseen. Kun hänellä oli sama maali, niin pyysi minä häntä yhdistymään joukkoomme. Hän tarkasteli tutkivaisesti seuralaisiani, näytti epätietoiselta, vaan suostui viimein ja salli minun esitellä itsensä. Vaan vähän oli minulla iloa siitä, että toverini selvästi osoittivat vastenmielisyyttään seurueen kasvamista vastaan. Pila ja nauru lakkasi, muodostui eri parvia, minä ja Ansgar pääsimme, keskenämme haastellen, kappaleen edelle. Hän ei ollut silloin hyvällä tuulella, ja kun uskalsin kysyä, rasittiko häntä seura, jossa hän oli minut tavannut, vastasi hän: 'Enpä tiedä! Sinun miehesi eivät ole hauskoja eivätkä juuri kohteliaitakaan, kuitenkin on heidän epäkohteliaisuudessaan se viehättävää, että heistä pääsee helposti eroamaan. Ehkäpä onkin minulle parempi, ett'en ole aivan yksinäni matkalla.' Minä katsoin häneen kysyväisesti. 'Kerrankin ai'on puhua selvästi!' jatkoi hän kiireesti. 'Tänään olen alakuloinen niistä tiedoista, joita olen kotoani saanut — kotoani — tarkoitan: talouteni hoitajalta. Tuo kunnon mies on lähettänyt minulle liian vähän rahaa —".

"Ja sinä olet liian paljon tuhlannut!" keskeytin häntä. "Vanha historia, jonka olen jo aikoja sitten tuntenut sanomattasikin — turha luottamus!"

"Sen annan sinulle kuitenkin!" huudahti hän ja alkoi hymyillä. "Luottamukseni, nimittäin, — sillä rahat ovat jo suureksi osaksi lakkaristani luikahtaneet. Vaan onhan mielettömyyttä synkistää iloista mieltään mokoman tähden — niinhän sinä varmaankin ajattelet, ja minä olen aivan samaa mieltä. Katsohan, kuinka ihmeen somalta näyttää tuo talo tuolla laaksossa! — Seisoopi Odenwaldilla —." Hän rupesi laulamaan, ja iloisina kuljimme maaliimme. Vilkaisin taakseni, nähdäkseni toisia tovereitani. Heitä ei näkynyt; varmaankin olivat he jääneet kauaksi jälellemme.

Niin saavuimme Pyhänristin-Steinachiin, ja astuimme ravintolan puutarhaan, jossa siihen aitaan etenkin käytiin. Tuskin olimme astuneet kymmentä askelta, kun eräs tyttö hyökkäsi pensastosta ikäänkuin paeten suoraan meitä vastaan, niin että me ehdottomasti tartuimme häneen ja pidätimme häntä. Vaan hänen jalessään riensi mustaviiksinen nuorukainen, joka oli vähällä, samoin kuin tyttökin, ponnahtaa meitä vasten, vaan kuitenkin, meidän läsnäolostamme hämmästyneenä ja jotenkin naurettavassa asemassa, saattoi pidättyä ja pysyä seisallaan. Tyttö oli vaaleatukkainen Barbara, ravintolan myöjä-neiti, meille hyvin tuttu henkilö. Hänen ahdistajansa tunsin minä nuoreksi servialaisekst, joita oli siihen aikaan useita Heidelbergissa opinnoillaan. Tuskin oli Barbara ehtinyt tuntea meidät, kun hän punastuen irroittautui meistä ja riensi huoneesen; servialainen taas, puoleksi nauraen, vaan kuitenkin hämillään, tervehti meitä. "Leikkiä! Ei merkitse mitään! Arka tyttö! Pilaa vaan!" sanoi hän murretulla saksan kielellä, ja näkyi aikovan liittyä meihin. "Herraseni, minä en tunne teitä!" sanoi Ansgar hänelle kylmimmällä äänellään ja astui hänen ohitsensa. Servialainen esittelihe sääntöjen mukaisesti ja näytti koettavan viehättävällä puheella poistaa vastustamattomasti naurattavaa vaikutusta, jonka hänen ilmestymisensä oli tehnyt. Hänen nimensä oli Aleksius Rudnik. Hänen kokonsa oli keskinkertainen, kasvojen väri tumma, melkein itämaalainen, tukka ja silmät mustat, vaan hänellä oli niin mieto ääni, hän puhui niin vienosti, hänen olennossaan oli hienon seurustelutavan ohessa jotakin niin kohteliaan nöyrää, ettei tähän vastakkaisista juonteista muodostuneesen luonteesen kukaan voinut oikein luottaa. Ansgar ei peittänytkään vastenmielisyyttään ja vastasi hänen esittelyynsä niin pintapuolisen isoisesti, että tuskin kuultavasti lausui nimensä. Säikähtämättä vieroittavaa liikettä selvitti servialainen, että hän oli hänelle aivan tuttu. "Herra paroni, tunnettehan tekin tuon sievän tytön?" alkoi hän hienolla julkeudella.

Huomasin Ansgarin kärsivällisyyden alkavan loppua. "Tyttö osoittaa'todellakin ymmärrystä koettaessaan välttää teidän poikamaista leikkiänne", vastasi hän. "Minä en ollenkaan välitä tytöstä; enkä teistäkään, herraseni! En ole kulkenut tätä matkaa saadakseni nauttia teidän miellyttävää seuraanne!"

Ainoastaan vähäinen leimaus näkyi servialaisen mustissa silmissä, kun hän hymyillen ja vienolla äänellä vastasi: "Sitä mieluisempaa on minulle ollut tulla tuttavaksi teidän kanssanne, herra paroni." Hän kumartui kohteliaasti ja syvään, ja jätti meidät.

"Katala veitikka!" mumisi Ansgar, kuitenkin niin äänekkäästi, että tarkastava korva olisi sen kyllä tajunnut. Me asetuimme lähelle huonetta viinipensas-käytävään, ja kohta ilmestyi Barbara meitä palvellakseen. Hän oli ravintolan isännän sukulainen, orpolapsi, ja oli talossa, jossa muuten ei isäntäväen ja palvelusväen välillä ollut sanottavaa eroitusta toimissa, palvelijana. Kanssakäyminen vierasten, enimmiten Heidelbergin ylioppilasten, kanssa oli melkein yksinomaisesti hänen toimenaan, etenkin kun hän oli ravintolan etevimpänä viehättimenä. Eikä juuri koskaan puhuttu poikkeamisesta Leijonaan, vaan käynnistä sievän Barbaran luona Pyhänristin-Steinachissa. Hän olikin todella sievä, peräti suloinen lapsi, huolimatta vähäisestä karskeudesta, joka myöskin oli paikallaan, sekin. Häntä ei juuri pieneksi voitu sanoa; hän oli hoikkavartaloinen, vilkas liikkeissään ja puheessaan, ja hänen olennossaan oli jotakin tasaisempaa ja, niin sanoakseni, hienompaa kuin muiden maalaistyttöjen. Soikea naama ja otsa, joidenka yläpuolella vaaleat hiukset irtaimina kiemurtelivat useinkin keveänä kulta-seppeleenä niitä ympäröiden, nämä hienopiirteiset kasvut, joihin maalais-puku näytti erittäin hyvin sopivan, eivät olisi muodinmukaisen vaatteuksen kautta vähintäkään viehättävästä suloudestaan kadottaneet. Hänen puhetapansa ja käytöksensä oli seurustelusta heidelbergiläisten kanssa sievistynyt. Eikä tämä seurustelu kuitenkaan saattanut olla kauan kestänyt, koska hän oli vielä sangen nuori. Hän oli tuttavallinen, ojensi jokaiselle teeskentelemättä kätensä tervehdykseksi, eikä pannut pahakseen, vaikk'eivät vanhat tutut päästäneetkään sitä niin aivan heti irti taas. Kumminkin pidettiin varmana, että Barbara taisi julkeita ystävyyden-osoituksia ankarasti torjua, ja niin ymmärsi hän pysyä akatemillisen nuorison, joka lukuisasti kävi Leijonassa, suosiossa ja kunnioituksessa. Minä olin tuntenut Barbaran kauemmin kuin Ansgar, koska tutkimusmatkoillani olin jo useinkin Pyhänristin-Steinachiin joutunut, ja hän piti minua hyvänä toverina. Usein olin tyhjentänyt lakkarini, leivittänyt hänen eteensä pöydälle kaikki kokoilemani kivet ja sillä yllyttänyt hänet raikkaasen nauruun, kun hän ei oikein käsittänyt, mitä hyötyä niistä minulle olisi. Samoin nauroi hän kasvikimppujanikin. "Eihän tuo kelpaa atterkkiinkään!" sanoi hän. "Eikä siitä ole kukkavihoksikaan!" Vaan heti kun tulin sinne väsyneenä, nälissäni ja janoissani, tuli hän luokseni iloisena, surkutteli hymyillen, että minun täytyi niin vaivaantua, ja piti huolta väsyneen virvokkeista, jotka hän jo hyvin tunsi.

Tänäänkin toi Barbara viiniä ja leipää lehtoon, ja istuutui kohteliaasti minua ja Ansgaria vastapäätä, koska ei ollut ketään muita palveltavana. Keskustelun kohtauksesta servialaisen kanssa lopetti hän nopeasti. "Teidän avuttannekin olisin kyllä häntä vastaan puolustainnut!" sanoi hän, ja käänsi puheen toiselle alalle. Niin loruilimme me vähän aikaa — nimittäin Barbara ja minä, sillä Ansgar pysyi hyvin vähäpuheisena.

Silloin rupesi puutarhassa kuulumaan kova-äänistä puhetta ja huutoja, ja minä huomasin toisten toverieni saapuneen, ja heidän seurassaan kummakseni Aleksius Rudnikin. Minä tiesin, ett'ei kukaan heistä ollut ennen tuttu servialaisen kanssa. Siis oli hän luultavasti voidakseen helpommin palata puutarhaan esittäytynyt heille. Hänet nähdessään kohosi Ansgar vähäsen; Barbara nousi ja, seisoen paikallaan, lausui levollisella äänellä: "Tuossahan tuokin on taas!"

Tulijat katsahtivat meihin, istuutuivat sitten kauaksi meistä ja huusivat talon väkeä. Äkkiä sanoi Ansgar vakavalla, käskevällä äänellä: "Te ette saa palvella sitä seuraa, missä tuo mies on!"

Tyttö säpsähti vähän ja punastui. Vaan heti tointuen ja oikaisten itsensä vastasi hän: "Herra paroni, ei kellään vieraalla ole oikeutta määrätä, ketä muita vieraita minä saan palvella ja ketä en. Vaan siinä olette oikeassa, ett'en mene tuonne. Petteri tehköön sen". Hän meni huoneesen eikä palannut enään luoksemme. Petteri, Leijonan isännän poika, kulki edes takasin, pitäen isännyyttä puutarhassa. Barbaraa emme nähneet enään edes poislähtiessämmekään.

Väittelyt, jotka olivat seuraavana päivänä lukutoverieni ja minun kesken hänen muka sopimattomasta käytöstavastaan ja puuttuvasta kohteliaisuudestaan, kinat servialaisen personallisesta hupaisuudesta jääkööt sikseen, koska ne eivät kuulu kertomukseeni. Viikkoja, kuukausia kului, enkä enään muistellutkaan tuota pientä seikkailusta Aleksius Rudnikin kanssa, etenkin kun häntä harvoin satuin näkemään. Luullakseni en käynyt pitkään aikaan Pyhänristin-Steinachissakaan. Minä muistelen matkustuksieni siihen aikaan kääntyneen Odenwaldin läntiseen osaan, vuoritielle päin, missä olin löytänyt runsas-satoisia kivilouhoksia Weinheimin ympäristössä, kauniissa Birkenaun laaksossa.

Täällä, laakson reunalla, löysin minä puun, Vanhan, leveä-oksaisen tammen, joka herätti minussa ihmetystä. Umpeenkasvanut viidakko ulottui jyrkkään vuorenrintaan saakka; ylhäällä kohosi tuo sekä ikänsä että suuruutensa ja kauneutensa vuoksi mainio jättiläinen. Tämä soma metsäkatto oli nähtävästi mitä suurimmassa yksinäisyydessä. Sammaleiset kivet tammen rungon ympärillä tarjosivat lepopaikan, josta oli kaunis näköalakin, ei tosin aivan lavea eikä monipuolinen, ainoastaan vuorenrotkon yli laakson toiselle puolelle, vaan kokonaisuudessaan sopusointuinen ja täydellinen. Täällä lepäsin minä usein kokoiltuani esineitä ja kiipeiltyäni väsyksiin asti. Ja tänne viekoittelin kerran Ansgarinkin, joka, kuten minäkin, näytti ihastuneen tähän paikkaan ja Birkenaun kauppalaan. Hän katseli tarkasti ympärilleen, luullakseni huomatakseen jonkun ravintolan, ja minä vein hänet siihen, jonka jo tunsin.

Noin kahdeksan päivää tämän matkan jälteen astui Ansgar huoneeseni kiihkeänä ja epävakaisena, tavallista huonommalla tuulella. Hänen mielessään näytti olevan jotakin erinomaista, vaan hän ei puhunut mitään, otti kirjan käteensä, vaan heitti sen taas pois, hypisteli kiviäni niin hajamielisenä, että tuskin tiesi, mitä teki. Minä asetuin kirjoituspöytäni ääreen, kuten tapani oli silloin, kun en saanut häntä keskusteluun ryhtymään, odottaen kunnes hän alkaisi puheen. Siinä istuimme sitten kauan äänettöminä. Viimein kuulin hänen nousevan, ja heti sen jälkeen tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Minäkin nousin ja katsoin hänen kasvoihinsa, joissa kuvautui kova sisällinen mielenliikutus. "Humbert!" sanoi hän, "sinä et vähästä suutu minuun!" "Kunhan vaan osaisin sinua paremmin auttaa, Ansgar!" vastasin minä. "Vaan sinä mielialoinesi olet minulle peräti käsittämätön —!"

"Tänään tulin tekemään sinulle erästä tunnustusta!" lausui hän vilkkaasti, "pyytämään sinun neuvoasi, sinun apuasi! Vaan se ei käy laatuun — minun täytyy se yksinäni tehdä, en tahdo sekoittaa sinua siihen — en ainakaan nyt — ehkä vasta! Suo minulle anteeksi! Hyvästi!"

Hän riensi nopeasti ovelle, vaan minä pidätin häntä, ja pyysin suoraan ilmoittamaan, mikä häntä vaivasi, koska se ei suinkaan saattanut olla niin toivotonta, ett'ei siihen apua olisi löytynyt. Vaan hän, vasten tapaansa, syleili minua kiihkoisesti, puristi lujasti kättäni, pudisti äänetönnä päätään ja riensi pois, jättäen minut yksinäni omituisen mielenliikutukseni valtaan. Itsekseni mietittyäni kaikkia mahdollisuuksia, jotka nuorukaisen mieleen juohtuvat ja saattavat hänet tuskalliseen neuvottomuuteen, päätin lähteä hänen luokseen asuntoonsa. En tavannut häntä sieltä; eikä kukaan talon väestä osannut antaa mitään tietoja hänestä.

Oli Elokuu; pitkä syyslupa oli alkanut, ja akademillinen nuoriso läksi suurimmaksi osaksi kotiinsa tahi muille matkustuksille vähäksi aikaa. Minä jäin Heidelbergiin, kuljeskelin sinne tänne lähiseudussa, ja ai'oinpa lähteä pitemmillekin matkustuksille. Ansgaria en enään nähnyt, eikä kukaan tiennyt hänestä mitään. Varmaankin on hän lähtenyt kotiseudulleen, ehkäpä perintötaloonsa, arvelin minä. Hänelle oli sieltä tullut paljon kiusallisia tietoja; kentiesi ei hänellä nytkään ollut aivan hauskoja toimia. Näillä arveluilla koetin tyydyttää itseäni ja odottelin loppusyksyä, jolloin joko karkulainen itse tahi ainakin tietoja hänestä tulisi.

Pyhänristin-Steinachissa en ollut pitkään aikaan käynyt. Syyskuun lopulla päätin kerran taas sinne lähteä. Syksy maalasi jo seudun kirjavaksi, teki ilman viileäksi ja raittiiksi, vuoret ja laaksot loistelivat auringonpaisteessa. Niin saavuin iloisin mielin matkani päähän, sitä iloisempana, koska minulla oli koko varasto hullutuksia huvittaakseni Barbaraa. Astuin ravintolanhuoneesen, jossa kohtasin Leijona-isän, kuten me tavallisesti isäntää nimitimme, kyyrysissään sanomalehden ääressä istumassa. Hän oikaisihen, huomatessaan tuloni, ja tervehti minua äänetönnä, epäluuloisesti minua tarkastellen. "Missä on Barbara?" kysäsin. — "Hän ei ole täällä!" vastasi hän lyhyesti, laskien haarikan eteeni pöydälle. "Kylläpä hän tulee", ajattelin, ja aloin levätessäni lukea erästä päivälehteä. Kohta tuli Petteri huoneesen ja ojensi minulle kätensä tervehdykseksi. "Sano terveistä Barbaralle", sanoin minä; "eikö häntä tänään saa nähdäkään?"

Petteri katsoi minuun ällistellen: "Mitä? Barbaralleko —", alkoi hän, vaan vaikeni ja katsahti kysyväisesti isäänsä. Tämä nousi istualtaan. "Hän ei ole enään talossanikaan!" sanoi hän äreästi ja näytti aikovan lähteä huoneesta. "Eikö hän enään ole luonanne?" kysyin minä hämmästyneenä. "No missä hän sitten on?" — Leijonan isäntä astui lähemmäksi. "Ettekö te sitä tiedä —" sanoi hän kuvaavasti, "minä olen usein arvellut, että te tiedätte sen varmaankin paremmin kuin minä!" Minä säikähdin, aavistaen jotakin onnettomuutta, kykenemättä kumminkaan ajattelemaan, mikä tuo olisi. "Leijonan isäntä!" huudahdin minä, "älkää hupsutelko! Kuinka saatatte luulla minun tietäväni tytön olopaikkaa, joll'ei hän enään teidän talossanne ole?" — Leppyneenä lausui hän: "No, enhän sillä tarkoittanut mitään pahaa! Minä uskon jo, ett'ette sitä tiedä." Hän läksi vierashuoneesta nähtävästi jättääkseen tuon onnettoman tapauksen kertomisen pojalleen. Minä en suinkaan saattanut ajatella tytön lähteneen talosta sillä tavalla, ett'ei isäntä olisi siitä voinut puhua, vaan halusin kuitenkin tietoja niin paljon kuin mahdollista oli saada, ja toivoin niitä Petteriltä. Tämä, suuri-kasvuinen, seitsentuista vuotinen puita, oli toimivinaan lasien ääressä kaapilla, vaan kääntyi minuun päin heti isän huoneesta lähdettyä. Kiihkeään kysymykseeni, mitä tytön oli tapahtunut, vastasi hän Barbaran jäljettömästi kadonneen kuusi viikkoa sitten. Häntä oli etsitty lähiseudusta, vaan turhaan; viimein oli hänen isänsä luopunut hakemisesta. Hänen kuullen ei tytöstä sopinut enemmin puhua. "Minä en kuitenkaan luule" — jatkoi Petteri astuen lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskaukseksi — "hänen yksinään lähteneen. Talosta läksi hän kyllä yksin, vaan lähellä kylää oli yöllä vaunut odottamassa häntä. Vaunut näin minäkin palatessani Schönausta, minne isäni oli minut lähettänyt, vaan en tuntenut, kuka niissä ajoi. Seuraavana päivänä, Barbaran kadottua, rupesin minä aavistamaan, ja sittemmin olen luullut tuntevani hänet."

"Kuka hän siis oli?" huudahdin levottomana. "Kenen kanssa hän on saattanut paeta?" — Petteri vitkasteli vastatessaan: "Varmasti en tiedä, vaan olen arvellut hänen paenneen — herra paronin seurassa!" Tuijotin häneen epäileväisesti. "Niin, niin", jatkoi hän, "herra paronin seurassa, jolle te olette niin hyvä ystävä! Hän oli sitä ennen liian usein täällä ilman teitä. Äitikin arveli häntä, ja lähetti minut Heidelbergiin häntä kuulustelemaan. Minä menin hänen palvelijainsa luokse, vaan he eivät tienneet mitään hänestä, eikä hän ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Kävin teidän luunanne, vaan tekin olitte poissa. Teitä emme tosin arvelleet syylliseksi, vaan olisittehan saattaneet ehkä tietää jotakin. Sittemmin ajattelimme, että, jos Barbara oli paennut paronin seurassa, he eivät olleet teillekään siitä mitään puhuneet. Vaan poissa on hän ollut jo kuusi viikkoa. Jos hän vielä palaisikin, niin ei isäni laskisi häntä taloonsa."

Ikäänkuin suomukset putosivat silmistäni. Petterin arvelu näytti minusta liiankin todenmukaiselta. Noin seitsemättä viikkoa oli kulunut Ansgarin viimeisestä käynnistä minun luonani, jolloin häntä rasitti joku salaisuus. Silloin suunnitteli hän tytön ryöstämistä — keskenään olivat he tietysti siitä sopineet —, kenties: aavisti hän minullakin olevan vakavampia tunteita Barbaraa kohtaan, ja omatunto ajoi hänet luokseni. Olipa miten hyvänsä, minusta oli peräti selvää, että turhuus oli tässä aikaan saanut parantumattoman onnettomuuden. Sydäntäni ahdisti. Ei sentähden, että olisin erittäin tuntenut mieltymystä Barbaraan. Minun tunteeni häntä kohtaan olivat olleet ystävän, melkeinpä veljen, jos muuten semmoisia saattaa herätä maalaistytön ja ylioppilaan kesken. Vaan nyt, kun tiesin hänen olevan onnettomuuden tiellä, ainakin pidin varmana, ett'ei hän sillä tiellä pysyväistä onnea voinut saavuttaa, nyt tunsin kuitenkin enemmin kuin vaan sääliä ja osanottoa. Sen lisäksi tunsin pettyneeni hänestä, jonka luonnetta olin aivan toisenlaiseksi kuvaillut. Myöskin Ansgarin tähden olin huolissani. Hän oli tehnyt rikoksen, joka saattoi häntä seurata koko hänen elinaikansa. Ja hänestäkin tunsin pettyneeni. Hän, joka muuten näytti välttävän naisten seuraa, hän oli kuukausia tutkistellut tämän tytön ympärillä — jopa ensimäisen kohtauksemme ajalla oli hän jo varinaan ollut niillä teillä. Minussa heräsi katkera tunne häntä kohtaan, ja sangen sekavassa mielentilassa palasin kaupunkiin.

Seuraamana aamuna kohtasi minua Aleksius Rudnik ensimäiseksi kadulla. Vaikka emme tuon puutarha-kohtauksen jälkeen olleet sanaakaan keskenämme Vaihtaneet, puhutteli hän nyt minua mitä muikeimmasti hymyillen ja kysyi minulta, mihin Pyhänristin-Steinachin sievä tyttö oli joutunut. Minä välttelin häntä sen verran kuin voin, ja samalla, salatakseni ajatuksiani, koetin vastata aivan Välinpitämättömästi. Myöskin Ansgaria kysyi hän. Hän ei ollut muka moneen aikaan nähnyt herra paronia. Minä ilmoitin hänen matkustaneen Pohjois-Saksaan tiluksillensa, vaan aikovan talveksi palata Heidelbergiin. "Vahinko!" jatkoi servialainen, "vahinko, ett'ei tuo sievä tyttö ole entisellään! Vaan ehkäpä löydän hänet vielä!" Minä erosin tyhjänpäiväisestä lörpöttelijästä ja läksin omia teitäni. En toivonut kohtaavani ketään; saattaisihan jokainen, pelkäsin minä, kysellä minulta Ansgaria ja Barbaraa, joista valitettavasti en itsekään mitään varmasti tiennyt.

Illalla istuin kirjojeni ääressä. Kuulin silloin askeleita portailta —tuttuja askeleita — minä nousin tuoliltani. Ansgar astui nopeasti huoneeseni, mainitsi nimeäni ja tempasi minut syliinsä samanlaisessa tunteiden kuohussa kuin viimeksi luotani lähtiessäänkin. Ehdottomasti otin lampun ja valaisin hänen kasvojaan. Hän näytti kukoistavammalta, pulskeammalta ja kauniimmalta kuin ennen; hänen kasvonsa eivät olleet minusta koskaan ennen niin ystävällisiltä näyttäneet. Vaan minä olin liian luulevainen, saattaakseni vastata hänen sydämmellisyyteensä. Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni. "Rakas, kallis toverini, sinä olet vihoissasi minulle!" alkoi hän onnellisen äänellä. "Täytyyhän sinun olla vihoissasi minulle, tiedänhän sen! Vaan salli minun puhua, niin sovinto syntyy välillemme, vaikkapa moittisitkin kaikkea, mitä on tapahtunut. Yöpimeässä tulen luoksesi, koska en saanut enään rauhaa, ja nähdessäni valon ikkunastasi jouduin riemun valtaan — valoisan riemun, tuntiessani välimme taaskin selväksi käyvän. Lyhyesti, mitä ei kukaan muu kaupungissa tiedä, saat sinä tietää. Minä olen naimisissa. Barbara on nyt vaimoni!"

Minä katsoa tuijotin häneen. "Naimisissako?" Tämän ainoan sanan sain hämmästyksissäni sanotuksi.

"Niin, niin!" huudahti hän iloisesti. "Todellakin olen naimisissa.
Barbara on nyt kansalais- ja kaikkien lakien mukaan rouva paronitar.
Onpa siinä kuitenkin ollut vaivaa, ennenkuin meistä tuli mies ja vaimo."

"Vaan miksi olet sen pitänyt salassa?" kysyin. "Barbarasta ei ajatella hyvää, eilen kävin Pyhänristin-Steinachissa ja -"

"Oi, siellä ollaan luultavasti ankaroita vaimoparalleni!" huudahti hän.
"Vähän ajan kuluttua käymme sielläkin vahvistamassa oikeutemme!"

Hän kertoi sitten, kuinka Barbara oli viimeinkin suostunut aluksi salaiseen avioliittoon hänen kanssaan; kuinka he sitten matkustivat Rheinhessiin, missä, ranskalaisen la'in mukaan, sivili-avioliitto on sallittu, ja kuinka heidät oli säätyvirastossa vihitty; kuinka sitten eräs kylänpappi oli Barbaran tahdosta kirkollisen vihkimyksenkin toimittanut. Kaikki nämä, jo aikoja ennen valmistettuina, päättyivät hyvin, huolimatta monista vastuksista, jotka tässä jätän sikseen. "Ja miksikä minä tämän olen salaisesti tehnyt?" jatkoi hän. "Armas ystäväni, huomaathan, että vaikeudet olisivat vaan kasvaneet, ilkeintä nurjuutta olisi tullut lisäksi, jos olisin sen julkisesti tehnyt. Minä olen ylioppilas, sen ohessa vielä vapaaherra. Ajattelehan häväistystä, jos kuntalaiseni ja säätyläiseni olisivat uskaltaneet minun läsnäollessani rypistää nenäänsä ja sanoa: Vapaaherra von se ja se on nainut tarjoojanaisen Pyhänristin-Steinachin Leijonasta! Enhän olisi hengissä päässyt kaksintaisteluista! Minun olisi ollut suojeleminen vaimoni kunniaa, vaan enhän saattanut samalla sekä hänen että omaa elämääni antaa alttiiksi vaaralle. Minä luen jo huuliltasi, mitä siinä ai'ot vastata! Sinä ajattelet: tuleehan tämä avioliitto viimeinkin ilmi! Niin tuleekin, vaan ei ensiksi täällä Heidelbergissa, missä Barbara on niin monelle tuttu. Me lähdemme pois, toivottavasti piankin. Takanamme pauhatkoot taas aallot, kyllähän kerran asettuvat. Kentiesi oli aivan hyvä, että minulla aluksi oli ainoastaan vähäinen, vaikka riittävä, rahasumma käytettävänä. Kohta tulee enemmin rahaa, kun myön muutamia perintötalooni kuulumattomia tiluksia. Silloin lähdemme ulos maailmaan, ja Barbara rouvaa kunnioitetaan kaikkialla paronittarena! Vaan ethän sinä, juromainen mies, ole edes onnitellutkaan minua!"

"Saanhan minä toivottaa onnea sinulle, Ansgar, — teille molemmillekin!" vastasin minä tuskissani. "Kuitenkin —"

Hän ryhtyi puheeseni: "Kuitenkin — entäs sitten? Minä olen varustettuna kaikkia mahdollisia vastaväitöksiä vastaan, enkä toivonutkaan sinun ehdottomasti myöntyvän tuumiini. Siis, kuitenkin —?"

"Sinä olet ainoastaan pintapuolisesti puhunut perheellisistä seikoistasi", sanoin minä. "Sen verran tiedän kumminkin, että tiluksesi ovat esikoisoikeudella perittävät, ja jos sinä otat porvarillisen vaimon —"

"Niin ei Vanhimmalla pojallani ole perintöoikeutta tiluksiini, jotka silloin joutuvat lähimmälle oikeuden omistajalle" — keskeytti minua Ansgar, purskahtaen äänekkääsen nauruun. "Jumala varjelkoon minun tulevaa esikoistani semmoisesta perinnöstä! Arvokkaat esi-isäni ovat niin ankarasti isännöineet, että nämä velkaantuneet tilukset vievät omistajansa vaikeuksiin ja puliin vaan. Ne saadessani, — en isäni, vaan setäni jälkeen luulin saavuttaneeni loiston päivät. Minä en tahdo säilyttää niitä itselleni enkä omaisilleni, koetan vaan, kuten edeltäjämme ovat tehneet, hyötyä niistä niin paljon kuin suinkin, ja heitän ne sitten lähimmän oikeuden omistajalle. Serkkuni on upporikas, vaan ahnas, hivunut saituri, joka jo pelkää minun kuolevan perillisettä ja siten itse joutuvansa lähimmäksi perilliseksi. Vaan minä iloitsen sydämmeni pohjasta saadessani hänet siihen kunniaan. Onnettomuuden päivinäni, ollessani vielä alaikäisenä ja apua tarvitsevana, ei hän tehnyt mitään minun hyväkseni, kielsi kaiken avun. Hän on oikeastaan ainoa läheinen sukulaiseni. Vanhempani kuolivat aikaiseen, minä kasvoin melkein kokonaan erilläni sukulaisistani. Nytkin tahdon olla vapaana ja ennakkoluuloista riippumatonna. Olen jo kylliksi kauan ollut yliopistoissa; minä rupean valtion palvelukseen ja toivon kykeneväni raivaamaan tien itselleni."

Vaikka tämä viimeinen ajatus näyttikin oivalliselta, huolimatta nuorukaisen kevytmielisistä menestyksentoiveista, niin en kuitenkaan voinut yhdistyä hänen luottavaiseen mielialaansa. Vaarallinen naisenryöstö oli päättynyt paremmin kuin osasin aavistaakaan, vaan tämä kiireellinen avioliitto ei minusta ennustanut onnea, jopa näytti melkein uhkaavammalta kuin siihen asti luuloittelemani rikos. Ansgar ja Barbara — minä en oikein voinut ajatella näitä peräti erinlaisia henkilöitä toistensa miehenä ja vainiona. Barbara paronittarena! Minusta tuntui todellakin kiusalliselta muistellessani, missä tilassa hänet ennen olin nähnyt. Vaikka olinkin vakuutettu, ett'ei kukaan voinut moittia meidän seurusteluamme, niin oli kuitenkin ikävä seikka, että muutkin olivat saattaneet häntä samalla tavalla kohdella ja luultavasti oli monikin käyttäinnyt vapaammin häntä kohtaan. Sen tiesi Ansgar, täytyihän hänen tietää se, enkä minä käsittänyt, että hän sentähden voi panna elämänsä alttiiksi. Keskustelu siitä hänen kanssaan oli oikeastaan mahdoton nyt, kun avioliitto oli jo täydellinen tosiasia. Nämä ajatukset tekivät minut niin peräti varovaiseksi häntä kohtaan, että tuskin uskalsin lausua sanaakaan; sillä kuinka hyvänsä koskettaessani näitä asioita oli minun pelkääminen loukkaavani häntä. Niin pysyin minä neuvottomassa äänettömyydessäni hänen vilkkaasti kävellessään edestakasin huoneessani.

Viimein huudahti hän: "Älä istu noin salavihaisen umpimielisenä! Puhu jotakin, minä pyydän! Moiti minua! Tee kaikenlaisia vastaväitteitä, että minä saan kumota ne!"

"Sinä olet niin nuorena jo sitoutunut, Ansgar —!" aloin minä.

"Arveletko siis", ryhtyi hän puheeseni, "että minun olisi pitänyt odottaa kymmenen vuotta, kunnes olisin päässyt huolettomaan asemaan elämässä! Olisinhan voinut panna Barbaran siksi aikaa johonkin kasvatuslaitokseen, eikö niin? viedäkseni muka hänet sitten kotiini välttävän sivistyneenä vanhana piikana? Oi te vakaat miehet! Olisitteko ehkä, vakavuuttanne loukkaamatta, mieluummin sulkeneet silmänne, jos minä olisin jonkun aikaa hänen kanssaan hurjasti elänyt, ja sitten laittanut hänet matkoihinsa? Häpeäkseni tunnustan, ett'ei minullakaan, vaikk'en suinkaan mitään pahaa ajatellut, ollut alussa juuri parempaakaan tarkoitusta sokeassa vimmassani. Kuta paremmin opin häntä tuntemaan, sitä kauemmaksi jouduin, ja päätökseni naida hänet vakaantui. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän kovin muikeasti suostui tähän. Me olemme aikaiseen sitoutuneet. Me tahdomme nuorina yhdessä nauttia elämän suloa. Sitten mitäpäs siitä! Kirottu miettiminen!"

"Suo anteeksi Ansgar", vastasin minä, "jälkimietinnöillä en ai'o sinua tuskastuttaa. Minä vaan ajattelen tosiasiaa — minä en ole onnellinen, niinkuin sinä tällä hetkellä. Vaan sinä olet ystäväni, ja Barbaraa kunnioitan minä —"

"Humbert!" keskeytti hän vilkkaasti. "Yksi ainoa kysymys! Hän on hartaasti pyytänyt minua kysymään sinulta, ja minä olisin sen aikoja sitten tehnytkin, vaan huomasin sen olevan tarpeettoman. Nyt kysyn kuitenkin: Onko mielessäsi mitään sitä vastaan, että Barbara on vaimoni? Oletko häntä lempinyt? Kentiesi ainoastaan viisaus vaatii sinua kieltämään. Vaan jos sinun on se myöntäminen, niin sano suoraan!"

Minä saatoin kieltoni kunniasanallani vahvistaa. "Näetkös", jatkoi hän, "Barbarakin sanoo samaa, sillä minä olen hänen kanssaan siitä usein puhunut. Ilmoittaessaan lempivänsä minua, vakuutti hän minulle sinun tahtoneen pysyä vaan hänen hyvänä ystävänään, valittaen kuitenkin vääryyttä, jonka teimme sinua vastaan petellessämme sinua. Ja teepäs nyt minulle mieliksi käymällä luonamme; vaimoni pitää suuressa arvossa keskustelua kanssasi, sillä sinä, kunnon vanhus, olet hänellä sangen hyvissä kirjoissa."

"Missäs te asutte?" kysyin minä.

"Siinäpä onkin sinulle osoittamista", vastasi hän nauraen. "Meidän lymypaikkamme on hyvin kätketty. Mieluimmin otan sinut heti mukaani, sillä tänne en ai'o jäädä. Pikajuna lähtee puoli yhdeksän aikaan — älä sentään pelkää sinua yöpimeässä kauvaksi viekoittelevani! Ainoastaan parin pysähdyspaikan päähän. Vielä on puoli tuntia aikaa. Tahdotko lähteä?"

Minä suostuin seuraamaan häntä. Hän tarttui kaulaani riemuissaan ja semmoisella raivolla, jommoista en ollut hänessä koskaan ennen huomannut, enkä luullut hänessä olevankaan. Ensikerran näin hänessä iloisen ylioppilaan, ja vieläpä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli esittäynyt minulle aviomiehenä. Me menimme junaan ja astuimme pois Weinheimissä. Vaan vielä emme perillä olleet. Ajurinvaunuissa kuljimme yöpimeässä pitkin vuorilaaksoa, kunnes saavuimme kivikaduille ja rupesimme eroittamaan huoneita. "Sanohan minulle, missä me oikeastaan olemme?" kysäsin minä. Iloisesti vastasi hän: "Me olemme siellä, mihin sinä itse olet meidät osoittanut, Birkenaussa! Sinä olet osallinen rikoksessamme ja saat siis istua onnellisten ilkiöiden pöydässä!" Me läksimme vaunuista. Kello kävi jo yhtätoista, pimeys ja syvä hiljaisuus vallitsi pienessä kauppalassa. Poiketen sivuun puutarhan aitojen ja pensasten välitse, tietä, jota ystäväni varmasti kulki, vaan jolla minä useinkin kompastuin, astuimme edelleen mäen rinnettä ylös, erästä tulta kohti. "Hän odottaa meitä!" huudahti Ansgar, jouduttaen askeleitaan. Syvässä hämärässä puiden välissä näkyi pieni talo. Puutarhan portilla lauloi Ansgar kappaleen jotakin säveltä. Ovi aukeni äkkiä ja ikäänkuin lentämällä syöksyi ulos nuori nainen ja suoraan hänen kaulaansa. Hänen takanaan näkyi vanha vaimo ja nuori poika, lamppu kädessä. "Arvaapas, kenen tuon mukanani luoksesi, Barbara?" huudahti Ansgar, vieden minut mökkiin.

"Jumalani! Herra Humbert!" kuulin Barbaran äänen huudahtavan. Nuori rouva peitti kasvonsa käsillään, ja Ansgarin vedettyä kädet pois huomasin kyyneleitä hänen silmäripsissään. Vaan selityksiin ei tässä ryhdytty. Nuori isäntä, onnellisessa mielentilassa, puhui meidän hirveästä nälästämme, joka oli tyydytettävä. Kun Barbara oli odottanut puolisoaan, niin oli yksinkertainen ateriakin jo valmiina pöydällä. Me istuimme sijoillemme, ja isäntä piti melkein yksinään puhetta vireillä; nuori rouva seurasi tarkasti silmillään hänen huuliensa liikuntoa, vaan minua kohtaan oli hän ensin hyvin ujo. Muodinmukaisessa, sievässä puvussaan näytti hän erinomaisen suloiselta, ja ensi silmäyksellä saattoi häntä kyllä pitää korleasukuisena naisena. Käynnissään, liikkeissään, puheissaan, oli hän pysynyt entisenä Barbarana. Kokonaan entinen Barbara ei hän kuitenkaan ollut! Entinen oli ollut vilkas, raitis, avosydämminen, ujostelematon — nykyinen oli umpimielinen, epävarma, nauraessaan ei oikein sydämmellinen, vakavana melkein alakuloinen. Vaan Ansgar ei kääntänytkään puhetta juuri vakaviin asioihin, välttäen tahi leikilliseksi tehden kaikki, mikä muistutti entisyydestä. Minä ihmettelin hänen taitoaan johtaessaan puhetta tähän tapaan, ja kuitenkin samalla näyttäen osaksi vailattomalta ylioppilaalta, osaksi talon-isännältä. Puhe kääntyi Parisin-matkaan, jolle vastanaineet kohta aikoivat lähteä, vaan jota varten heidän oli odottaminen "tietoja". Toistaiseksi asuivat he tässä, erään lesken ja hänen poikansa yksinkertaisessa, pienessä, vaan onnellisille kyllinkin mukavassa talossa. Heidän olonsa tässä lymypaikassa ei herättänyt suurta huomiota seudun pienen kauppalan tahi suuren kylän asukkaissa. Liikkuihan siellä kesävieraita alinomaa, eikä vastanaineetkaan, jotka halusivat lempiviikkonsa hiljaisuudessa viettää, olleet suinkaan harvinaisia.

Etsiessään jotakin huoneesta tapasi Ansgar kaapin päältä kirjeen käsiinsä. "Mistä tämä?" kysyi hän. "Kas, se on minulta unohtunut!" vastasi nuori rouva. "Heiner (se oli heidän emäntänsä pojan nimi) toi sen postista". Samalla kun Ansgar kiireesti avasi ja luki kirjeen, näkyi hänen kasvoillaan vastenmielisyys, jonka katselijat helposti huomasivat. "Eihän siinä vaan ole mitään pahaa sanomaa, Ansgar?" kysäsi Barbara huolestuneena. "Ei muuta tuin tuttuja asioita, vanhaa laulua kotoa niin sanoakseni!" vastasi hän, kääriessään kirjeen kokoon ja pistäessään sen lakkariinsa. "Se ei saa häiritä iloista mieltämme!"

Sillä välin oli aika kulunut yli puoliyön, ja minusta oli jo aika lähteäkseni ravintolaan, missä ajuri, joka meidät oli tuonut Birkeuauiin, oli minua varten huoneen vuokrannut. Kun tie pensasten välitse ja ojien ylitse kulki jotenkin mutkaisesti, niin tahtoi Barbara pyytää Heineriä saattamaan minua. "Ei, ei!" sanoi Ansgar. "Minä menen itse hänen kanssaan!" Hän suuteli Barbaraa jäähyväisiksi vähäksi aikaa ja otti käsivarteni kainaloonsa. Päästyämme noin Viidenkymmenen askeleen päähän hänen asunnostaan, alkoi hän: "Minun täytyy lähteä matkalle jo huomenna, varhain aamulla. Rahojen lähettämisen sijasta kertoo asiamieheni sekavista seikoista, joita hän ei yksinään uskalla käytellä. Minun läsnäoloni on ehdottomasti välttämätön, minun pitää joutua sinne mitä pikemmin, välttääkseni tärkeän tilaisuuden laiminlyömistä. Toisin sanoin: minun on jo huomenna lähteminen hankkimaan rahoja, jos niitä ollenkaan haluan saada. Nyt on minun ensikerta eroaminen vaimostani, ja minun täytyy siis hänelle osoittaa matkani välttämättömäksi. Hän tahtoo varmaankin lähteä mukanani, vaan sitä en voi sallia, vaikka eroaminen näyttääkin kovin huolettamalta. Ja vähintäänkin viikko kuluu, ennenkuin saatan palata. Humbert, onko sinun mahdollista olla tämän ajan täällä läheisyydessä? Se on lohduttava Barbaraa, kun saa sinun kanssasi puhella minusta, mennä sinun seurassasi metsään, sillä yksinään ei hän uskaltaisi huoneestakaan lähteä, koska hän, melkein enemmin kuin minä, kokee pysyä salassa maailman silmistä."

Minä lupasin jäädä Birkenauiin siksi kun hän palaisi matkaltaan, kosk'ei minun nyt lupa-ajalla välttämättömästi tarvinnut olla Heidelbergissa. Seuraavana aamuna astui Ansgar ravintolan edessä vaunuihin. Minä olin jo noussut lepäämästä, ja tervehdin häntä. "Barbara itki vähäsen", sanoi hän, "vaan hän on tottelevainen, uljas ja hyvä! Mene nyt kohta hänen luokseen ja sano terveisiä minulta! Hyvästi!"

Oli vielä lii'an aikaista, lii'an aikaista maallakin, lähteä vieraisille. Otin siis kirjan matkalaukustani ja aloin lukea. Sillä niin varovainen mies olin jo ylioppilaanakin, että yön matkallekin otin mukaani kaikenlaisia kapineita, jotka kuuluvat jokapäiväisiin tarpeisini. Siitä olin saanut 'vanhuksen' nimen, johon jo olin välinpitämättömyydellä tottunut. Viimeinkin kello seitsemän aikaan luulin saattavani lähteä tervehtimään paronitarta. "Jumalan rauhaa, herra Humbert!" sanoi hän ojentaessaan minulle kätensä. Terveiset, jotka toin hänelle Ansgarilta, saivat ilon loisteen hänen kaavoilleen. Hän oli mustassa, yksinkertaisessa ja hyvin somasti järjestetyssä puvussa. "Hän salli minun käydä jokapäivä teidän seurassanne metsässä", jatkoi hän. "Tulkaa heti, minun on parempi ulkona kuin huoneessa, jossa en tiedä mitä tehdä." Hän otti hatun päähänsä ja peitti kasvonsa hunnulla, niin tiheällä, ett'en minä läheltäkään voinut nähdä hänen kasvonjuonteitaan. Menimme ulos. Hän tunsi jo jalkapolut ja ketotiet, joilla ei kukaan meitä kohdannut. Astuimme metsän rinnettä ylöspäin. Ja täällä tasaisemmilla teillä alkoi nuori rouva kertoa minulle, kuinka "tapaukset" olivat käyneet. Se ei ollut suinkaan iloinen tunnustus, se lähti sydämmestä, jonka onnea monet huolet uhkasivat, se ilmestyi sanoissa ja äänenvaihdoksissa, jotka eivät salanneet viallisuuden tuntoa eikä tuskallisuutta. — Me kuljimme erästä aukeata paikkaa kohti, ja minä tunsin 'puulleni' vievän, umpeen kasvaneen tien. Nuori rouvakin tunsi jo sen. "Menemmekö 'puulle'?" sanoi hän. "Te näytitte sen ensin Ansgarille, ja hän vei minut kohta sinne. Sillä, kuten hän minulle kertoi, teki hän päätöksensä, että niin piti käydä kuin on käynytkin." Me saavuimme tammen alle; Barbara istuutui eräälle sammaleiselle kivelle ja heitti hunnun kasvoiltaan. Hän näytti sillä hetkellä niin kauniilta, että joku säikyntäpäinen tunne valtasi minut.

"Jumalan kiitos!" sanoi hän; "täällä tohtii edes vapaasti katsella! Missähän Ansgar nyt lienee? Hänellä, mies paralla, on niin monta pulaa talonsa tähden, ja sangen usein on hän huolissaan, kun ei sieltä tahdo lähteä tarpeeksi rahoja. Ja jospa ei matkamme kävisi Parisiin! Se maksaa niin paljon, enkä minä suinkaan sitä halua. Vaan hän tahtoo näyttää minulle isoisten maailmaa onhan hän niin peräti hyvä! Ja mitähän tulevaisuudessa tapahtuu —?"

Puheessaan siirtyi hän toisesta asiasta toiseen. Tulevaisuus huoletti häntä. Hänen äänenvaihdoksistaan tuntui, että levottomuus häiritsi hänen onneaan nykyisyydessäkin. Ansgar oli vielä ylioppilas, ainakin nimeksi sillä hetkellä; hän oli vapaaherra. Barbara tiesi aivan hyvin useita epäkohtia syntyvän, jos heidän avioliittonsa tulisi jo nyt julkiseksi. Ainoastaan miehestään oli hän huolissaan. Itsestänsä nyyhkytys keskeytti hänen puheensa, sen kääntyessä hänen omiin sukulaisiinsa; hän peitti kasvonsa nenäliinallaan. Minulla ei ollut sydäntä tunnustaakseni käyneeni Pyhänristin-Steinachissa. Vaan hän näkyi pitävän sitä varmana asiana. "Älkää sanoko minulle mitään!" nyyhkytti hän. "Voinhan kuvailla, mitä he minusta puhuvat!"

Toisena päivänä kuljimme samaa tietä, ja kolmantena ja neljäntenä taas, ja istuimme puun alla ja puhelimme — emme toki aina huolen ja tuskan alaisina. Ansgarilta tuli kirje, nuorelle rouvalle ensimäinen puolisoltaan. Sinä päivänä oli hän onnellinen, vaikka Ansgar kirjoitti kentiesi viipyvänsä vähän kauemmin kuin oli luullutkaan. Vaan kirje oli pitkä, ja kaiketi oli siinä paljon suloista hänelle. Hän itki ja nauroi, ja suuteli rakkaita rivejä. Seuraavinakin päivinä kävimme "puullamme". Mielemme kävi vapaammaksi, minä laskettelin hullutuksia, vaikka olinkin "vanhus". Ja vaikka en paronitarta kohtaan koskaan käyttänyt samaa puhuttelutapaa kuin ennen Barbaraa kohtaan, niin sain hänet sittenkin vielä kerran kutsumaan minua "viisaaksi pojaksi".

Silloin tein itsessäni huomion, josta ensin jouduin hämille, vaan sitten kovin säikähdin. Mitä en ennen, usein käydessäni Pyhänristin-Steinachissa, ollut tuntenut tyttöä kohtaan, sitä rupesin nyt tuntemaan nuorta rouvaa kohtaan. Niin, minä olin sydämmen pohjasta rakastunut ystäväni rouvaan, jota olin luvannut suojella hänen poissaollessaan! Omatuntoni nousi uhkaavana, syyttävänä minua vastaan, päiväni kuluivat riemullisen liikutuksen ja ahdistuksen vaihdellessa, yöni melkein epätoivossa. Barbara, joka tunsi itsensä niin turvalliseksi minun läheisyydessäni, oli taas käynyt avosydämmisemmäksi minua kohtaan, vaan minun täytyi nyt ruveta umpimieliseksi, tietämättä mitä muuta siinä mielentilassa oli tekeminen. Mitä sydämmessäni liikkui, ei nuori rouva tiennyt aavistaakaan; vaan pakoitus, joka olentoani rasitti, ei voinut jäädä häneltä huomaamatta. Hän kyseli, hän torui minua ystävällisesti, hän alkoi härsyttää minua, ja tämä näyttöosien vaihdos teki minun, onnettoman, rakastuneen "vanhuksen" tilan yhä tukalammaksi. Totta tosiaan, jos nyt olenkin taipuisa esittelemään osan tätä kertomusta leikillisessä valossa, niin teen sen niiden hankaluuksien vuoksi, joita minun siihen aikaan oli voittaminen! Vaan silloin ei pila tullut mieleenikään, ja mitä kohta sitten tapahtui, oli kaukana kaikesta leikillisyydestä.

Viikkokansi oli kulunut, kun tein toisen, prosallisemman huomion. Vaatteeni, kenkäni, liinani kävivät kelpaamattomiksi; minun oli lähteminen päiväksi Heidelbergiin uudestaan varustautumaan. Hoidettavani huomasi sen, ja antoi minulle luvan. Varoitin Heineriä lähtiessäni tarkasti palvelemaan paronitarta. Tuskinpa sitä olisi tarvittukaan, sillä poika, kuten äitinsäkin, oli kovin mielistynyt nuoreen rouvaan. Voinhan nyt matkalla koettaa saada itseni oikeaan asemaan. Minä vedin omantuntoni eteen ystäväni luottamuksen, vakuutin itsekseni kunniasanallani pysyväni kohtuuden rajoissa, hillitseväni itseni. Saavuin Heidelbergiin.

Oli jo lokakuun alku; hajaantuneet ylioppilaat kokoontuvat taaskin kaupunkiin, näkyipä jo useita uusia naamojakin. Tavallisissa paikoissa kohtasin joukottain Ansgarin tovereita. Nyt tapahtui, mitä ei koskaan vielä ollut tapahtunut. Eräs heistä astui minun luokseni kysyen, tiesinkö minä minne Ansgar oli jäänyt? Minä saatoin sen verran puhua totta, että hän oli mennyt kotiseudulleen, jossa tärkeät toimet pidättivät. Minua pyydettiin hartaasti rupeamaan hetkiseksi seuraan. Seurasin siis puutarhan kautta juomahuoneesen, jossa useat nuoret herrat kohteliaasti tervehtivät minua. Kreivi S., jonka minä ainakin hänen nimensä ja arvonsa vuoksi tunsin, johti puhetta ja kehoitti minua puhumaan suoraan heille, Ansgarin ystäville, koska heille oli tullut vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä hänen kotiseuduiltaan kovin epäsuotuisia tietoja hänen oloistaan. Minun oli tunnustaminen, tietäväni ainoastaan yleisiä kohtia, ja pyysin nyt itse tarkempia tietoja. Lyhyesti, minä sain kuulla konkurssin uhkaavan hänen tiluksiaan, eikä hänelle jäävän mitään, ei mitään muuta, kuin velkakuorman. Epäiltiin vielä näiden kertomuksien totuutta, sanottiin niitä perättömiksi; vaan, minun on se myöntäminen, harras osanottavaisuus ystävän kohtaloon ilmestyi. Poislähtiessäni kehoitettiin minua käymään iltaisin tapaamassa herroja heidän juomahuoneessaan.

Näiden lisähuolien rasittamana järjestin minä matkalaukkuni ja matkustin seuraavana aamuna takaisin Birkenauiin. Tykyttävin sydämmin astuin taas pienen talon kynnyksen yli. "Jumalan kiitos! Te olette taaskin täällä!" Näillä sanoilla tervehti nuori rouva minua. Hänen olennossaan ilmaantui rauhattomuus, häiriö. Minä kysyin, oliko hän saanut tietoja Ansgarilta? Hän epäsi, eikä salannut rauhattomuuttaan, vaan lausui ikävänsä sanoilla, jotka minua syvästi liikuttivat. Minä toivoin saattavani viihdyttää häntä. Vaan hän kieltäysi lähtemästä ulos huoneestaan. Omassa ahdistetussa mielentilassani, noloissani puheen-aineesta, otin minä erään kirjan, jota tiesin Ansgarin suosivan, ja tarjousin lukemaan hänelle. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, huokaili vaan; minä aloin siitä huolimatta lukea 'Hamletin' ensimmäistä kohtausta, jonka olin vartavasten avannut. Kuunteliko nuori rouva, vai eikö, sitä en voi sanoa, vaan en vielä ollut lukenut kymmentäkään minuuttia, kun hän päästi vähäisen huudahduksen, osoitti ikkunaan ja riensi takasin kamariin. Minä käännyin ja tunsin ikkunan alaruutujen läpi servialaisen naaman, joka hymyillen tervehti huoneesen. Kun hän heti astui edelleen oveen päin, niin riensin minä ulos ja suljin häneltä tien huoneesen. Minun on jättäminen kertomatta se keskustelu, jonka tässä pidimme keskenämme. Taipuvaisesta, miedosta olennostaan huolimatta lausui hän sanoja, jotka saattoivat minut vimmaan. Tarkasti vakoiltuaan oli hän löytänyt, sanoi hän. Hänelle oli kyllä kerrottu täällä paronittaresta, vaan hän tunsi hänet muka aivan hyvin. Minä kävin vihaiseksi, koetin kohteliaisuudella saada häntä lähtemään pois, vaan turhaan. Onneksi tuli apua. Helmer tarttui hänen kaulukseensa ja heitti hänet jykevällä kädellään maahan. Barbara ja leski parkuivat kovasti, naapuristossa syntyi hälinä, jota minä juuri tahdoin välttää. Minä heittäysin taistelevien väliin, kehoitin, koetin eroittaa heitä, vaan sillä välin pääsi Aleksius Rudnik Heinerin käsistä, nousi käärmeen tapaisella liikkeellä pystyyn ja pakeni puutarhasta. Hänen ahdistajansa täytyi luopua takaa-ajosta. Tämä ikävä kohtaus oli kestänyt ainoastaan minuutin ajan. Vieraat silmät eivät sitä luultavasti nähneet, koska talo oli yksinäinen, puutarhan ruodeaita päivänkukista ja muista syyskasveista kaukaiselle katsojalle melkein läpinäkymätön. Suurempaan pulaan jouduin Heinerin ja hänen äitinsä vuoksi. Tuo mies oli puukolla uhannut minua heidän ovensa edessä — se oli ryöstö- ja murhayritys, jonka he luulivat täytyvänsä ilmoittaa kauppalan polisipäällikölle, kertoa koko naapuristolle varoitukseksi ja vakuudeksi. Ristiin rastiin kysellessäni huomasin pian Heinerin juuri antaneenkin aihetta lymypaikan löytämiseen. Edellisenä sunnuntaina oli hän käynyt Weinheimissä ja puhellut siellä toisille pojille paronista, joka asui hänen kotonaan. Silloin tuli 'musta mies' heti hänen luokseen ja urkki häneltä tietoja. — Weinheim on Heidelbergiläisten lempipaikka. — Tietämättä mitään salaisuutta olevan kätkettävänä, oli Heiner huolettomasti vastannut ja ihmeekseen tuntenut kourassaan guldenin, jonka hänen piti toveriensa seurassa juoda. Nyt tunnusti hän kaiken tämän, soimasi itseään ja aikoi yllyttää kaikki seudun pojat tuota karkulaista vastaan. Minä koetin häntä lepyttää, Pyysin häntä ensin odottamaan paronin palaamista, ja siihen saakka pitämään tapauksen salassa. Sen mahdollisuutta epäilin tietysti minäkin, jos vaan Ansgar vielä kauan matkallaan viipyisi.

Nuori rouva ei suinkaan ollut hentohermoinen, vaan rakastetun puolison vallan-alaisuuden tunto, sen ohessa yhä lisääntyvät huolet, olivat masentaneet ja saattaneet hänet levottomaksi. "Oi Jumalani, jospa Ansgar pian palaisi!" oli ainoa mitä hän kykeni lausumaan. Minä tiesin Aleksius Rudnikin häntä jo ennenkin kiusanneen, ja pidin sitä onnettomuutena, ett'ei tätä, eikä monia muitakaan seikkoja, joita voitiin selittää hänen vahingokseen, voitu eroittaa hänen edellisestä elämästään. Vaikka ei ollut luultavaa, että Rudnik moneen aikaan palaisi, niin halusivat Heiner ja hänen äitinsä, joiden silmissä yhä vaan uhkaava puukko kummitteli, tarkasti vartioida ovia ja ikkunoita, ja esittelivät minulle, että viettä sin yön heidän talossaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta.

Sillä palatessani ravintolaan näin minä avonaisien vaunujen lähestyvän, ja tunsin niissä istujan Ansgariksi. Hän hyppäsi maahan kysyen: "Kuinka Barbara voi?" — "Hän odottaa sinua ikävöiden!" vastasin minä. Vaan mielenjännityksellä ja huolissani lisäsin: "Mitäs sinulle kuuluu? Oletko tyytyväinen mutkasi seurauksiin?"

"Joksikin!" vastasi hän. "Siitä sittemmin! Ethän, toivoakseni, vielä lähde täältä? Tulehan kohta luoksemme!" Hän puristi kättäni ja riensi asuntoonsa. Hyvää hän ei suinkaan ollut kokenut, hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen muotonsa oli käynyt teräväksi, olennossaan ilmestyi pakollisuutta. — Kun en tahtonut olla läsnä rakastavien tervehdyksessä, niin viivyttelin muutamia hetkiä. Silloin lähettivät he Heinerin kutsumaan minua.

Ansgar istui, "matkasta väsyneemä", kuten hän sanoi, korkeanojaisessa vanhassa sohvassa, vaan nuori rouva tuli iloisena vastaani. Nyt, kun miehensä oli taas hänen luonaan, loistivat hänen silmänsä, ja Ansgarin ollessa vakavana ja äänetönnä kävi hän sitä hillittömämmäksi ja puheliaammaksi, häntä ilahduttaakseen. Ansgar sanoi viettäneensä ikäviä, vaikeita päiviä tarkemmin ei hän myöhemminkään minulle selittänyt ja Parisinmatkan jäävän ainakin toistaiseksi. Vaan Barbara nauroi ja koetti vieroittaa puolisonsa ajatuksia kaikesta, mikä näytti häntä rasittavan. Hän ei ollut vielä siihen asti nähnyt miehensä kasvoja varjojen peittäminä, ja minusta näytti, kuin olisi hän kesken iloisuuttaan väliin heittänyt minuun tuskallisen kysyviä silmäyksiä, ja sitten taas entistään vilkkaammin koettanut huvitella rakastettuaan. Servialaisen julkeudesta ei ollut vielä ollut puhetta. Puhua täytyi siitä, kysymys oli vaan, joko tänään, ja kumpi meistä ensin johtaisi puheen siihen. Barbara tunsi itsensä niin turvalliseksi ja onnelliseksi, että näytti unohtaneen koko seikan; minä puolestani taas olin epätietoinen, pitikö minun vielä uudella huolella raskauttaa ystäväni jo ennestäänkin silminnähtävästi masentunutta mieltä. Silloin alkoi Heiner, ja saattoi meidätkin puhumaan siitä. Ansgarin silmät suurenivat, kammoittava liekki säihkyi niissä. Vaan pian pyyhki hän kädellään otsaansa ja sanoi levollisena, kuten olin odottanutkin: "Siis ei tämä lymypaikkakaan enää kelpaa meille! Meidän on muuttaminen. Ei kuitenkaan vielä tänään — olkaamme vielä tänään onnellisia!" Barbara riensi hänen rinnoilleen, vaan minä puristin hänen tarjottua kättänsä, koettaen salata liikutustani sen verran kuin se oli mahdollista —.

Seuraavana päivänä palasin Heidelbergiin. Uskalsin odottaa kohta Ansgariakin, koska hänen oli ennen "matkaansa" — kuten hän jotenkin epämääräisesti sitä nimitti — järjestäminen asiansa kaupungissa. Minä aavistin näiden asiain, ainakin rahallisten, olevan melkoisen sekavalla kannalla; pelkäsin myöskin, ett'ei hän matkaltaan tuonutkaan niitä suuria summia, joita oli odottanut. Hänen hurjamainen, jopa onnetonkin naimisensa oli aina huolestuttavana mielessäni ja ahdisti sydäntäni. Tämän mykän alakuloisuuden poistamisessa eivät edes ilma eikä taivaskaan auttanut. Loppusyksy laittoi ensimäiset säälimättömät sanansaattajansa seudulle; rankkasateet ja ankarat tuulet, jotka tempasivat kosteat lehdet puista ja siroittivat ne vuorilta kaupungin kaduille saakka. Muutamien päivien kuluttua näytti tuo loistava laakso harmaalta, sumuiselta ja alakuloiselta. Ylioppilaat eivät enää kuljeskelleet iloisissa joukoissa kaduilla, viluissaan, sateenvarjon suojassa, koki jokainen päästä mitä pikemmin katon alle. Melkein koko viikon kuluttua huomasin eräänä sateettomana hetkenä Ansgarin tovereinsa joukossa. Vaikka he olivat innokkaassa keskustelussa, riensi hän kuitenkin luokseni puristaakseen kättäni ja sanoakseen illalla käyvänsä luonani. Minä pysyin kotona, vaan turhaanpa häntä odotin.

Siksipä sainkin seuraavana iltana sitä odottamattomamman vieraan. Sillä kuultuani ensin hiljaisia askeleita talon edustalla, sitten varovaista naputusta ovellani, näin huoneeseni astuvan mustahuntuisen naisen, jonka tunsin Barbaraksi, Säikähtyneenä ja hämmästyksen sanoin tervehdin häntä, vaan hän vaipui tuolille oven viereen, kykenemättä tuskin puhumaankaan. "Niin, niin, minähän tässä olen!" sanoi hän hetkisen kuluttua. "Minä en tiennyt mitään muutakaan neuvoa, Ansgarin asuntoa kaupungissa en ollenkaan tunne, vaikka tahdoin mennä hänen luokseen, vaan oman asuntonne olitte te usein maininneet, niin että kyselemättä löysin sen". — "Vaan, — Barbara — paronitar!" korjasin minä, kuten nyt liiankin usein tapahtui — "mikä ajaa teitä yksinänne kaupunkiin?"

"Tuskani!" sanoi hän. "En voinut sitä kestää yksinäni. Hän aikoi olla poissa korkeintaan kaksi päivää, vaan kolmantena kirjoitti hän minulle lyhyesti, ett'ei hän vielä voinut palata. Siitä on jo kokonaista kahdeksan päivää kulunut, eikä hän ole edes kirjoittanutkaan. Jotakin täytyy olla tekeillä, jota minun on pelkääminen! Voi, hän on niin kovin muuttunut matkaltaan palattuaan! Hänellä ei ole enää iloa, ei mitään onnea! Hän ei nukkunut enää, päivällä ei hänellä ollut lepoa, iloista muotoani ei hän voinut enää kärsiä! Taivaan Jumala, jospa en toki olisi mennyt naimisiin! Ilman minutta olisi hänen parempi!" Kyynelvirta tukahdntti hänen äänensä, hän rupesi tuskallisesti nyyhkimään, joka minua syvästi liikutti. Minä ehdoittelin hänelle, että lepäisi huoneessani sill'aikaa kun minä kävin etsimässä hänen puolisoaan. Vaan nyt heräsi hänessä uusi pelko. Hän moitti itseään siitä, että oli jättänyt lymypaikkansa; saattaisihan muka Ansgar olla tyytymätön hänen tuloonsa, joka saattoi tuottaa hänelle vastenmielisyyttä. Emme vielä ehtineet tehdä mitään päätöstä, mitä oli tekeminen, kun kuulin alhaalta kovia ääniä, jotka minua kysyivät, ja kohta sen jälkeen kopinata rappusia ylös. "Väkeä tulee teidän luoksenne!" huudahti nuori rouva pelästyneenä. "Pääsenkö minä ulos?" Nopeasti juoksi hän lähimmälle ovelle ja katosi. Minä jouduin vielä suurempaan hätään. Paronitar oli kätkeynyt pimeään makuusuojaani. Vaan nytpä kysyttiinkin mielen lujuutta ja malttia.

Kohta astui kaksi nuorta miestä huoneeseni. Toisen tunsin minä kreivi S:ksi, toinen, Ansgarin toveri hänkin, esittelihe minulle. "Me tulemme luoksenne meidän sekä teidän ystävänne puolesta", aloitti kreivi. "Hänen on välttämättömästi puhuminen teidän kanssanne, ja hän tahtoi varmaan tietää, oletteko kotona nyt. Sillä hänellä ei ole hetkeäkään hukattavana. Sallitteham minun jäädä tänne siksi aikaa, kun toverini käypi noutamassa ystävämme". Toinen läksi, ja kreivi istuutui pyynnöstäni. "Eikö Jobin-sanomamme ollut totta!" alkoi hän, "Kaikki on tuo miesparka kadottanut, kaikki! Teille, joka olette hänen läheinen ystävänsä, uskallan puhua asioita, joihin en muiden kuullen mielelläni kajoisi. Vaan tilusten ja omaisuuden menettäminen unohtuisi kyllä, vaikkapa vaikeastikin, Ansgarin tarpeisin nähden, olisihan hänen kuitenkin täytynyt ponnistella ja tehdä työtä. Hän on kylliksi nerokas saamaan suuria toimeen maailmassa. Vaan tämäkin toivo on nyt melkein kadonnut tuon onnettoman, typerän, mielettömän naimisen tähden!" Minä olin pahassa pulassa, sillä kreivi puhui niin kovasti, että Barbara kuuli jok'ikisen sanan. "Miksi piti hänen sitten heti naida?" jatkoi hän. "Olisiko hän vaan tehnyt tavallisen tuhmuuden — no, eihän sekään: kaunista olisi ollut, ja hankaluuksia olisi siitäkin saattanut syntyä, vaan silloin olisi ollut ehkä apu mahdollinen. Nyt on se mahdoton. Mitä hän meiltä ensin salasi, täytyi hänen sitten tunnustaa tuon servialaisen kehnon menettelyn vuoksi — no, kuulettehan kohta häneltä itseltään asiain juoksun. Emme saattaneet salata mielipiteitämme hänen tunnustuksensa johdosta, ja luulenpa teidänkin olevan samaa mieltä, että hän tällä seikkailulla on saattanut itsensä onnettomaksi koko iäkseen. Niin, onnettomaksi, kurjaksi koko iäkseen! Ja onnettomaksi joutuu tyttöraukkakin tahi oikeammin hänen rouvansa. Häntä sanotaan nerokkaaksi, sitä helpommin käsittää ja tuntee hän tilansa!" Hän jatkoi puhettaan samaan tapaan, enkä minä voinut tehdä mitään saadakseni häntä vaikenemaan.

Viimein tuli Ansgar, kreivi jäi paikalleen. "Humbert", alkoi ystäväni, "huomenna on tapahtuva seikka, jota sinä varmaankin moitit, vaan jonka sopivaisuudesta tahi sopimattomuudesta ei enään maksa keskustella. Huomen-aamuna olen seisova pistoli kädessä servialaista Rudnikia vastaan."

Ajattelehan tilaani! Kammarissani istui ystäväni puoliso, jonka täytyi kuulla kaikki. Minä odotin joka silmänräpäys Barbaran syöksyvän esiin ja keskeyttävän tuon kamalan ilmoituksen. Ansgar jatkoi: "Se heittiö on julkisesti ravintoloissa ylvästellyt nauttineensa Barbaran suosiota ennen minua. Hän on kerskaillut tavanneensa sinutkin hänen luotaan — ole rauhallinen, älä kiivastu! Meidän kesken olisi se mielettömyyttä. Äläkä enään sinä rupea riitaan hänen kanssaan. Minä toivon tämän seikan yhdelläkin taistelulla selviävän. Hän on loukannut vaimoni kunniata, siksi olen minä taannnut avioni puhtauden, ja sillä on se hyvä. Minä olen vaatinut häntä taisteluun, huomen-aamuna on se tapahtuva 'puumme' alla — tiedäthän. Minusta ei paikka näyttänyt ensin sopivalta, vaan se on kuitenkin mukavasti valittu. Vaunujen sopii hyvin odottaa vuoren toisella puolella, ja tulenko haavoitetuksi, niin ei teillä ole pitkä matka saattaissanne minua asuntooni Birkenauiin. Ja nyt, Humbert, määrään sinun toimesi! Taisteluun en tahdo sinua luokseni, vaan sinulle voipi jäädä paljon, paljon tekemistä minun hyväkseni!" Ansgar oli tähän saakka puhunut pakollisella kylmyydellä ja varmuudella, vaan nyt voitti hänet sisällinen liikutuksensa ja ilmestyi hänen äänessäänkin. "Minä en saa nähdä Barbaraa huomiseen saakka. Me lähdemme täältä aikaseen aamulla — hänen ei pidä saada mitään tietää, ennenkuin taistelu on ohitse. Ja kuinka hänen luokseen sitten tulenkin, omilla jaloillani, tahi kuinka hyvänsä — minä pyydän sinua, ole silloin saapuvilla, ole silloin ja sittenkin hänen lähellään! Lähde jo tänään sinne, ollaksesi siellä oikeaan aikaan huomenna! Hän on — oi sinä armas Barbara parkuni!" Tuska tukahdutti hänen äänensä, hän painoi päätään ja käsiään pöytään, ja ankara taistelu täristytti hänen ruumistaan.

Hänen seuralaisensa nousi istuimeltaan, nähtävästi liikutettuna, vaan teeskennellyllä vastenmielisyydellä, astui kerran huoneen poikki, seisattui hänen viereensä ja lausui pudistellen häntä olkapäästä: "Rohkaise mielesi! Tämä kiihoitus on sopimaton! Sinä tarvitset kaiken pontevuutesi. Me olemme sinulle vakuuttaneet pitävämme huolta rouvastasi, jos pahimmin käy, ja sen minä uudistan sinulle! Jos herra Humbertin on vielä tänään lähteminen, niin on hänen pian joutuminen. Siis tule!" Ansgar nousi, syleili minua ja astui äänetönnä ovelle. "Mihin aikaan huomen-aamuna?" kysyin minä hiljaan kreiviltä. "Kello seitsemän", vastasi hän seuraten ystäväämme.

Olin yksinäni huoneessa ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen, kunnes askelten viimeinen kaiku oli tau'onnut ja talo tuntui hiljaiselta. Silloin uskalsin hiljaan koputtaa kammarin oveen. Minä pelkäsin tapaavani Barbaran tainnoksissaan, vaan aivan suorana astui nuori rouva esiin, tosin kuoleman kalpeana, vaan kuitenkin todellakin sankarillisella mielenlujuudella. "Tulkaa, ettemme myöhästyisi junasta!" sanoi hän. "Meidänkin on huomenna aikaseen joutuminen taistelupaikalle." — "Mitä kaikkea onkaan teidän täytynyt kuulla!" huudahdin ininä. "Olen vaan kuullut sanoilla sen, mitä ajatuksissani olen melkein oikein kuvaillut. Vaan rientäkäämme nyt, kosta kuitenkin tekin haluatte olla läsnä siellä!" — "Barbara, ettehän vaan aikone itse mennä taistelupaikalle — ehkä ryhtyä —?"

"Voisinko minä sitten mitään estää?" vastasi hän. "Jos he kerran ovat aseihin ryhtyneet, niin tulkoonpa vaikka itse Jumala taivaasta estämään, hänkään ei voi heitä eroittaa, sen on Ansgar itse minulle sanonut. Vaan minä tahdon olla saapuvilla, kätkössä, minä en tahdo vetää hänen huomiotaan toimesta — niin, saapuvilla tahdon kuitenkin olla! Ja jos niin kävisi, että hän — oi Jumalani, oi Jumalani! — Kerran olisin vielä mielelläni tahtonut katsoa hänen silmiinsä!" Tuska masensi hänen voimansa, hän näytti joutuneen muutamaksi minuutiksi tuskan raivoon. Vaan sitten jatkoi hän vakavasti: "Minun tähteni ei hänen tarvitse harmistella! Kuoleeko hän tahi jää elämään, minä tiedän, mitä minusta on tuleva. Minä en tahdo olla hänelle onnettomuuden syynä". — "Barbara, mitä puhutte Te!" keskeytin minä onnetonta. "Niin, onhan siihen vastakin kylliksi aikaa!" vastasi hän. "Matkalle vaan nyt, ett'emme myöhästyisi!" —

Ken voisi koskaan unhottaa semmoista yötä kuin seuraava yö oli? Äänettöminä menimme me Birkenauiin ja erosimme toisistamme pitkittä puheitta. Tällä kertaa asetuin, ollakseni aikaseen valmiina, ikkunan viereen Heinerin makuusuojaan; hän oli meitä odottanut myöhään yöhön äitinsä jo maata mentyä. Hän tarjosi minulle vuoteensa käytettäväkseni, ja tahtoi itse maata missä hyvänsä, vaan minä pidin penkkiä parempana, koska uni näytti olevan kaukana minusta. Saattaakseni hänen ymmärtämään kummallista pyyntöäni, olin vähin viitannut vastaiseen tapaukseen. Olihan se huomenna kuitenkin tuleva tutuksi, kuinka hyvänsä siinä kävisikin. Huolimatta hämmästyksestään, vaipui hän pian raskaasen uneen. Vaan ulkona myrskyili syksytuuli kohisten ja tohisten metsässä. Jospa pyökinlehdet pysyivätkin oksissaan, niin riisti se hedelmäpuiden lehdet ja heitteli niitä yhdessä sateen kanssa ikkunanruutuja vastaan. Milloin huokaili luonto sen raivotessa, milloin kiiti se, ulvoen laaksossa, avaruuteen, palatessaan täristääkseen kattoja ja seiniä.

Se repäisi pilvet, niin että kirkkaita valojuovia ilmestyi niiden välille, kunnes se taaskin vieritti ne kokoon ja pudisteli siipiään läpinäkymättömässä pimeydessä. Noin kello kahden aikaan kuulin talossa oven käyvän. Hiljaan avasin minäkin oveni ja kuuntelin. "Kas sepä hyvää, ettehän te makaa!" kuulin Barbaran sanovan. "Kohta lienee aika lähteä!" Minä sanoin hänelle tuntimäärän ja pyysin häntä vielä olemaan alallaan. Aamupuoleen heitti tuuli, silmäni painuivat umpeen, minun oli, kaikesta kiihoituksesta huolimatta, taisteleminen unta vastaan. Kuitenkin voitin väsymykseni, aukasin hiljaan oven ja astuin ulko-ilmaan. Se oli kylmä ja kostea, päivä rupesi koittamaan, minä kuulin kukon laulavan. Laakso oli sumua täynnä. Kauhea hetki lähestyi, ja minä arvelin ehkä paremmaksi, että jättäisimme sen käyttämättä. Kohta oli aika lähteä, vaan nuorta rouvaa ei näkynyt. Viimein ilmestyi hän ikkunaan, hiuksiansa sukien. Hän tuli ulos. "Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Minä nukuin! Kuinka saatoinkaan nukkua? Kunhan emme vaan myöhästyisi!" Me varustauduimme surulliselle matkalle kautta sumuisen laakson. Tiet olivat monen-päiväisestä sateesta märät, monessa kohdin pohjattomat, kovin vaivaloiset etenkin vuorille nousijoille. Vaan nuori rouva ei huolinut mistään esteistä. Hengästyneinä saavuimme mäen rinteelle. Päivänvalo oli voittanut kostean hämärän, ja metsässä häälyi sumu hienona huntuna oksissa ja pensaissa. Me kiirehdimme askeleitamme yhä enemmin, kuta likemmäksi tulimme umpeenkasvanutta tietä. Sen päässä näimme jo ihmishaamuja, kuulimme yksinäisiä sanoja. Barbara painoi kätensä sydämmelleen, hänen voimansa näyttivät loppuvan. Äkkiä paukahti kaksi laukausta melkein yht'aikaa. Minä näin miehen horjuvan ja raskaasti kaatuvan maahan. Toinen (me tunsimme hänet Ansgariksi) seisoi suorana, astui askelen, horjahti ja vaipui seuralaistensa syliin. Silloin huudahti Barbara ja syöksihe puun luokse, jonka alle Ansgar oli laskettu, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä. Läsnäolijat, hämillään tästä odottamattomasta välikohtauksesta, vetäytyivät hetkeksi takaperin, lääkärin tarkastaessa haavoitettua, Hän heräsi tainnoksistaan ja katsoi nuoreen vaimoonsa niin toivottomasti, niin tuskallisesti, että minun täytyi kääntyä poispäin, Vaan Barbara oli uljas, hän ei häirinnyt lääkäriä hänen ensimmäisissä toimissaan, vaan tarkasteli milloin hänen käsiään, ikäänkuin tutkiakseen hänen tiedettään, milloin taas rakastettunsa kalpeita kasvoja.

Sillä välin oli toinen lääkäri vakuuttanut kaatuneen kuolevan toiselle ryhmälle. Vastustajan kuula oli osannut Aleksius Rudnikin sydämmeen. Kummankin puolueen todistajat puhuivat vielä keskenään hetken aikaa; sitten kantoivat servialaiset toverinsa ruumiin lähellä odottaviin umpivaunuihin. Tie kävi vuoren leveätä harjaa myöten ja yhdistyi vuoritiehen. Välttääkseen huomiota eivät servialaiset käyttäneet rautatien nopeampia kulkuneuvoja. Meidän ei ollut niinkään helppo saattaa vaarallisesti haavoitettua ystäväämme läheiseen Birkenauiin. Ansgarkin oli kyllä seuralaisineen tullut vaunuilla, vaan niiden olisi täytynyt tehdä pitkä kierros pääsemättä sittenkään nuoren pariskunnan asunnolle saakka. Epäiltävää oli myöskin, oliko seudulla heti saatavana kantovuodetta. Kuultuaan nämä keskustelut, ponnisti Ansgar voimiaan, koetti nousta ja sanoi päättävästi aikovansa käydä. Koe ei onnistunut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaminen, etenkin kun hän nyt oli mennyt tainnoksiin. Vaunuista noudettiin tyynyt, ajurilla sattui olemaan mukanaan pari nuoranpätkää, joilla saatiin jonkunmoinen kantovuode kokoon. Minä astuin lääkärin kanssa edellä, johdattaakseni äänetöntä joukkoa lyhintä tietä. Kulku oli väsyttävä ja niljakalla vuorenrinteellä erittäinkin vaivaloinen. Päästyämme viimeinkin perille ja laskettuamme Ansgarin vuoteelle, lepäsimme kaikki vähän aikaa. — Täällä oli Barbara oikealla paikallaan. "Jääpikö hän elämään?" kysyi hän hiljaan lääkäriltä. "Toivokaamme sitä!" vastasi tämä, toimiskellen sairaan luona. Barbaran itsensä ruvettua lääkärin-apulaiseksi, läksin minä hetkeksi ulos.

Ansgarin toverit seisoskelivat tahi kävelivät viluissaan siellä täällä kosteassa puutarhassa; kreivi S. istui penkillä murtuneiden päivänkukkain ja lakastuneiden malvojen keskellä, äänetönnä miettien ja kepillään maata tonkien. Minä lähestyin häntä. Hän nousi sanoen: "Tällä hetkellä ei meillä ole täällä mitään tekemistä; siis lähdemme me. Ainakin täksi päiväksi jään minä Birkenauiin. Vielä pyydän minä teitä kääntymään vaan minuun kaikissa ystäväämme koskevissa asioissa. Toiste ai'on puhua enemmän siitä." Hän viittasi tovereilleen, jotka olivat heti valmiit lähtemään ravintolaan virkistämään voimiaan, ja minä lähetin Heinerin heidän jäljissään viemään vaununtyynyt ajurille, jota sinne odotettiin.

Minä jätän puhumatta siitä kummastuksesta, jonka tämä tapaus herätti Heidelbergissa, missä sen yksityiskohdat vasta nyt tulivat julkisuuteen; samoin jätän sikseen oikeustutkinnot, mitkä siitä nousivat. Aleksius Rudnikin hautasivat hänen kansalaisensa mitä suurimmalla komeudella, ja useita muitakin ylioppilaita, etenkin ulkomaalaisia, oli heihin liittynyt. Vasta nyt kuulin hänen olleen ylhäistä ja rikasta sukua. — Mielelläni olisin puhumatta myöskin niistä hetkistä ja päivistä, jotka vietimme ystävämme sairasvuoteen ääressä. Ansgar eli vielä päiväkausia hänestä aina huoltapitävän puolisonsa lohdutukseksi, vaan itse oli hän epätoivon vallassa. Niin nuorena elämästä lähteminen oli kovaa; elämään jääminen, kentiesi pitkälliseen kivulloisuuteen, jossa oli sen lisäksi puutetta kestäminen, oli vieläkin kovempaa. Semmoisia ajatuksia lu'in hänen silmistään. Vaan nöyrästi ja ystävällisesti mukaantui hän kaikkiin, mitä Barbara häntä hoitaessaan laittoi. Hänen voimansa eivät enään kestäneet, ja kun hän neljäntenä aamuna kuoli, katsoin minä näiden tuskain loppua hänen onnekseen. Vaan minua väristytti, kun Barbara hetken kuluttua nousi polviltaan ja kuivin silmin, vakavalla äänellä lausui: "Minä tiedän, että minun täytyy vielä hetkinen elää ilman hänettä — tapahtukoon Jumalan tahto!"

Ansgarin toverit tahtoivat viedä hänen ruumiinsa Heidelbergiin ja saattaa se hautaan samallaisella loistolla kuin Aleksiuskin oli haudattu. Vaan Barbara vastusti sitä. "Hän on minun!" sanoi hän; "täällä, minne minä jään asumaan, olkoon hänen hautansa!" Vaan kun hautajaiset Birkenauissa vietettiin, niin eivät kaikki, jotka halusivat, saattaneet niihin osaa ottaa. Kreivi S. piti sanansa: heti tarjottiin "leskiparonittarelle" melkoinen summa, jonka hän, minun kehoituksestani, ottikin vastaan. Sillä hän oli peräti varaton, ja kovia päiviä oli hänen vielä kestäminen.

Noin viikon päivät olivat kuluneet siitä, kuin taaskin olin saapunut lukuhuoneeseni, jossa niin ankaroita sanoja oli sanottu, niin liikuttavia kohtauksia oli tapahtunut. Silloin tuli minulle odottamattomia vieraita. Leijonan-isäntä Pyhänristin-Steinach'ista tuli vaimoineen luokseni saamaan tietoja Barbarasta. Kertomus onnettomuuden tapauksista oli tunkeunut heidänkin korviinsa, he olivat kuulleet Barbaran olleen naimisissa, ja hänen tulevaisuutensa olevan epävarmalla kannalla. Vaikk'ei Leijonan-isäntä kerran ollenkaan huolinut karkurista, niin oli hän nyt valmis taas tarjoomaan onnettomalle leskelle suojaansa ja apuansa. Saatuaan minulta varman tiedon Barbaran tilasta, lähtivät he hänen luokseen, vaan eivät saaneet häntä taivutetuksi jättämään paikkaa, missä hän oli vähän aikaa ollut onnellisena, ja missä hänen puolisonsa hauta oli.

Sillä välin rupesin minä keskusteluun Ansgarin sukulaisten kanssa, joista kreivi S:ltä olin saanut tarkempia tietoja. Minä ilmoitin hänen kuolemansa ja jätin heidän ratkaistavakseen, ottaisivatko nuoren lesken suojaansa. Ne kirjeet, jotka sieltä sain, ilmaisivat kiellon sillä tavalla, että minun täytyi luopua kaikista välityshankkeista. Kreivi S. kohotti olkapäitään, eikä sanonut parempaa odottaneensakaan. Minä olin nyt usein hänen ja muiden Ansgarin toverien seurassa, ja monetkin ystävyyden suhteet ovat siltä ajalta haihtumattomiksi mieleeni jääneet. Vaikka nämä nuorukaiset olivat ehdottomasti moittineet Ansgarin naimista, niin pitivät he hänen kuoltuansa sanansa ja ottivat hänen onnettoman puolisonsa turviinsa.

Pitkittä puheitta ja selityksittä silloisista tunteistani riennän minä lopettamaan kertomustani. Keväällä sai Barbara pojan, jonka syntyminen tuotti hänelle kuoleman. Me hautasimme hänet puolisonsa viereen. Poika sai laillisena perillisenä kantaa isänsä sukunimeä, ja kasteessa annoimme hänelle saman ristimänimenkin: Ansgar von Hohnstein. Kreivi S. sekä useat Ansgarin seuralaiset ja minä olimme kummina, ja samalla kokosimme melkoisen summan hänen kasvatuksekseen. Olivatpa ne merkilliset ylioppilasristiäiset, mitkä silloin Birkenau'issa vietettiin — juhla, jossa vallitsi sopiva vakaamielisyys, vaan josta ei saattanut omituista leikillisyyttäkään puuttua! Leijonan emännän — joka oli jo ennen pojan syntymistä saapuville tullut — pyynnön, saada ottaa pojan ensin hoitoonsa, myönsimme hyvin mielellämme.

Myöhemmin otin minä hänet luukseni toisten kummien suostumuksella, jotka varoillansa auttoivat minua hänen kasvatuksessaan. Naimiseni jälkeen on hän vuosikausia elänyt talossani; vaimoni kutsui häntä mielellään vanhimmaksi pojakseen. Me saamme ylpeillä kasvatuksemme menestyksestä! Isältään peri hän vartalonsa sekä joitakuita yhtäläisyyksiä kasvojen juonteissakin; luonteensa on hän suurimmaksi osaksi perinyt äidiltään; kuitenkaan ei hänellä ole aluksikaan sitä, mikä hänen molemmat vanhempansa saattoi onnettomiksi; hänellä on luja, oivallinen luonne. Tunnettehan te, sinä ja omaisesi, hänet, sillä eihän minun tarvinne mainitakaan puhuvani nuoresta matkatoveristani, jonka toin luoksenne. Pitihän hänenkin kerran saada tarkempia tietoja vanhemmistaan, ja monta kertaa jo on hän halunnut päästä niille paikoille, missä he olivat eläneet ja niin nuorena hautansa saaneet. Koska hän halusi matkatoverikseen minua, joka ehkä paraiten kaikista tunsin ne paikat ja osasin häntä siellä johdattaa, niin jäi matka yhä vaan toistaiseksi. Viimeinkin tänä kesänä saatoimme yhdistää matkamme. Me kohtasimme toisemme Heidelbergissa. Sieltä menimme me Pyhänristin-Steinachiin, johon vielä jotkut matkatoverini lapsuudenmuistot liittyvät. Molemmat vanhukset ovat kuolleet, Petteri on nyt Leijonan-isäntänä ja jo aikoja sitten Leijonan-isänäkin. Sitten kävimme Birkenau'issa. Vanha vaimo, vaikka jo kahdeksankymmenenvuotias, elää vielä, Heinerillä on täysikasvuisia tyttäriä, taloa on laajennettu lisärakennuksella. Kirkkotarhasta, josta noita molempia hautoja on vaikea löytääkään rehoittavien sirenien keskeltä, nousimme metsään, missä vanha tammi vielä seisoo korkeana ja vankkana, ja mistä näköala vihertävillä vuorenharjuilla on samanlainen kuin ennenkin. Täällä, niillä kivillä, joiden viereen ystäväni kerran ankaralla hetkellä oli vaipunut, täällä lepäsimme me lopetettuamme pyhissä-käyntimme. Siinä kertomus minun Odenwaldin puustani.

Kertoja vaikeni, ja sanaakaan sanomatta kävivät miehet hetkisen rinnakkain edelleen. He olivat jo kääntyneet takasin Jugenheimiin, iltahämärä laskeusi vuorille ja lakealle, viljavalle Rheinin tasangolle. — Hetkisen kuluttua jatkoi Humbert: "Nuori matkatoverini, Ansgar von Hohnstein, ei aina ole niin yksivakainen ja umpimielinen kuin te tähän saakka olette hänen nähneet olevan. Matkamme vaikutukset ovat saattaneet hänet vakavaan mielentilaan. Ja minkätähden olen minä sinulle, lankoseni, näistä asioista näin laveasti kertonut? Ensiksikin sen vuoksi, että minä tunsin tarpeen saada kerran kertoa muistojani, jotka noilla tutuilla paikoilla Odenwaldissa taas uudistuivat mielessäni; ja sitten, koska pidin sopivana ilmoittaa sinulle nämä seikat, sitä tapausta varten, että nuoren Hohnsteinin ja sinun Klarasi väli — kävisi selväksi, joka minusta näyttää päivä päivältä luultavammalta."

"He ovat molemmat vielä aivan nuoret", vastasi Klaran isä.

"Niin ovatkin, enkä minä ai'okaan vielä tänään ruveta puhemieheksi", lausui Humbert. "Kuitenkin, kaikitenkin on tämä nuorukainen jo 'virassa ja arvossa', hänen luonnonlahjansa ja taitonsa herättävät huomiota, hänelle voidaan ennustaa pikaista ja ehkä arvokastakin vaikutusalaa. Puhuhan joskus vaimollesi tästä asiasta; hän tietää jo luultavasti enemmän kuin me yhteensä. Vaan kuuleppas! Tuollahan tulee nuori joukkiomme laulaen vuoritietä alas. 'Seisoopi Odenwaldilla viherjä lehtipuu —' oikein, taaskin tuo vanha laulu. Kas, laulaahan Ansgarkin sitä, ja vieläpä niin kaikuvasti ja erinomaisen painavasti! No, siispä tahdon minäkin taas kuunnella sitä levollisena!"