language: Finnish

KAPINOITSIJA

Kirj.

Ilmari Kianto

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1910.

SISÄLLYS:

Runosynti.

I.
Miehen sydän.
Joulu.
Taistelija.
Suvilaulu.
Susijuttu.
Pro Karelia.
Kaksi karjalaispoikaa.
Vankeuteen raastetun muistoksi.
Tsinovniekka.
Seitsemän henkeä hirtetty.
Nostatus Vienalle.
Runoilija Erkon haudalle.
Työn orjille.
Tupaantuliaiset.
Leipäpappi.
Maalainen pääkaupungissa.
Taidemaalaaja J.K. Kyyhkysen haudalle.
Likellä Helsinkiä.
Käymäsiltään korvessa…
Koettelemus.
Yökirjan lehti.
Kriitikko.
Kun niitetään.
Syysyön virsi.
Yksin kadulla.
Eräs hautaruno.
Abi male spiritus.
Inhimillistä.
Maallikon jouluvirsi.
"Laureatus".

II.
Tutustuttuani.
Kihloihin.
Morsiamelle.
Häähymni.
Nocturno.
Epätoivo.
Katkelma.
Avioliitossa.
Erillään…
Juhannusyönä…
Kesäyön kirje.
Runoyritys isäksi tultua.
Tuutulauluja.
"Sydämen säveleet",
Maanjäristyksen päivä.
Tytöstä äidiksi.
Resignatio.

RUNOSYNTI.

Vaiva vanha — runosynti
miestä joskus vietteleepi
sointuja sovittamahan,
kieliä kiristämähän.

Kyllä kylällä hokevat
niekkoja nimevämpiä,
seppoja soreampia
laulun töille löytyväksi.

En mie kilvoille kisoa
enkä hirnu hippasille,
sallin sirkkojen siristä,
niekkojen näpähytellä.

Elkätte mullen murisko,
kanneskelko kaunanpäitä,
jotta myös minäkin joudan
sopessani soittamahan!

En ma tuota tunnekkana,
mist' on tullut tämä tauti,
tämä virma vihan alainen,
tämä sairaus salainen.

Lieneekö verissä, vekara?
vaiko vienyt viiman teitse:
Ruijan rannoilta, romuska,
taikka ihka Inkeristä? —

I.

MIEHEN SYDÄN.

Harva tuntee,
harva tuntekoonkaan
sydämeni pohjasäveleet…
Kaikki nähkööt,
tulkitsemaan tulkoot
Tunteideni synkät pintaveet!

Mailman tuhmat,
kauniit kana-naiset
juorujansa julki soittakoot!
Mahdit maiset,
uroot akkamaiset
ansoinensa jälkeen koittakoot!

Lapsi pieni,
airut jumal'hengen
lempeyteni yksin nauttikoon!
Hälle parhain
kukka kevättarhain
kirkkahasti aina auvetkoon!

JOULU.

Kuljen kaunista katua.
Muistan muinaista satua:
Seimen lasta,
Seimen lasta,
Inehmoista taivahasta…
Kysyn, itseltäni kysyn:
Mikä, mikä on Joulu? —

Akkunoista aarteet hohtaa,
Kaikkialla silmä kohtaa
Kyntteleitä,
Enkeleitä,
Kullan kirjo-kimpaleita.
Noihin katson — noista kaikkoon.
Kysyn: mikä on Joulu?

Ja mun sydämeni vastaa,
Näin se vastaa seimen lasta:
Syytön olet, piltti kulta,
Että synnyinjuhlan sulta
Ryöstänyt on maailma
Tämä kurja, kavala!

Epäjumalamme jalo:
Seimen lapsi — tähden palo!
Rikkaan riemu — köyhän haikee,
Köyhän ärsyttäjä vaikee —
Sellainen tuo tuttu koulu,
Ystävämme, armas Joulu!

Akkunoista aarteet hohtaa,
Katse kaikkialla kohtaa
Enkeleitä,
Enkeleitä,
Joit' ei edes siivet peitä —
Taidepyhyyksiä vaan,
Jumaloita maan.

Onko valhetta tuo taulu,
Kansan kauno, lasten laulu?
Valhettako "valon juhla";
Jolloin kristikunta tuhlaa
Kauneutta,
Rikkautta,
Vaan ei paljon rakkautta,
Rikkautta riemukseen —
"Köyhät?" — "Kuolkoot puutteeseen!"

Kuljen kaunista katua,
Muistan muinaista satua:
Seimen lasta,
Seimen lasta,
Rakkauden Ruhtinasta?…
Lausun, itsekseni lausun:
"Valhepyhä on Joulu."

TAISTELIJA.

Taistella tahdon
totuuden tähden,
iskeä suoraan
kaikkien nähden
valhetta vastaan —
valtoja vastaan!
Iskeä niin
että suuttuvat suuret
kansani kahlitun
julkiset jumalat!
Iskeä niin
että haihtuvat humalat…
iskeä niin
että repeevät juuret
"Eedenin puusta"…
Iskeä niin
että nyyhkivät naiset
hempeäjärkiset — rukoilevaiset.
Iskeä niin
että itsekkin itken,
itken ihmisten pelkuriutta,
uskojen hulluutta — sydänten sutta.

Lienenkö syntynyt
tähden sen alla,
miss' oli hurmetta hyytävä halla,
pakkanen ryskyi honkia halkoin
— sielläkö aatteni alkoi?

Siellä jos alkoi — virkanpa vielä:
tähtiä muitakin loisteli siellä,
kimmelsi kirkkaasti talvinen tanner,
tunturit uljaina huippunsa näytti —
riemu mun rintani täytti.

Ah! enkö taistelon kirpeimmän kesken
ikuisen Jumalan merkkejä huomais?
Tunnossa ihmisten ilkeyttä säälis;
elämän ehtoja huokais?

Julmaks mua soimaatte,
soinnuttomaksi —
ei! minut arvatkaa
onnettomaksi.
Tunnen ma kaiken,
mit' eissäni väikkyy,
huomaan ma kaiken,
mi horjuu ja säikkyy —
siksi mun vereni
leimuu ja läikkyy
valhetta vainutessa!

(1906.)

SUVILAULU.

1.

Taas on kesä. Taas on kesä.
Niitty loistaa. Aalto lyö.
Marja maassa. Puussa pesä.
Kaikkialla luomistyö…

Miksei, miksei ihminenkin
nuorru kera kukkaisten?
Miksei lailla lintusenkin
laula virttä vapauden?

Miksei niinkuin virta vankka
syökse halki korpimaan,
niinkuin kosken ryöppy rankka
etsi alkuvoimoaan?

Miksei, miksei ihminenkin
irtau talviroudastaan?
Miksei loista, loimu, lennä
niinkuin luonto luomissaan?

2.

Minä tahtoisin nousta maasta
niinkuin tuores ruoho
jälkeen suvisateen,
ja tuottaa ilon ihmisille
ja itselleni…

Minä tahtoisin nousta maasta
niinkuin lintu,
joka petoeläimiä pelkää,
ja liitää taivaan avaruuksiin
kevein siivin…

Minä tahtoisin erkaantua maasta
ja riitaisilta rannoilta
niinkuin haaksi,
ja täysin purjein
kiitää ulapalle —
ja ainoastaan ystäväni kanssa
meren syvyyksillä keinahdella…

Taikka tahtoisin minä
niinkuin ukkosen salama
iskeä tähän maahan
niin että jäljet jäisi
ja vuorten perustukset järkkyisi
Ja sitten singota takaisin pilviin.
Niin tahtoisin minä — —

3.

Oli Suomessa ennen niin kaunis usko
Esivaltaan ja Jumalaan —
nyt vain verenpunainen aamurusko
luo pirtteihin hohdettaan.

Ja usko, tuo vanhan kansan taika,
on haihtumassa tuuleen niinkuin tuhka:
On tullut etsimysten uusi aika —
on lakaistava maasta rahka…

Niin kaunihisti kirkon risti kiiltää,
Niin juhlakuminalla kellot soipi, soipi —
Mut sielua tuo kaikki viiltää, viiltää…
Ken tarinoihin enää luottaa voipi?

Ei nuori vanhaa ymmärrä — ei vanha nuorta,
Se leikki ikuinen käy maailmassa:
He kiertää kumpainenkin samaa vuorta
ja kaiho kumpaakin on kiehtomassa…

Kaiho? Mikä?
— Kaiho kauniiseen ja hyvään!
Kaiho onneen, rauhaan sekä pyhään!
Totuus sentään niistä suurin on,
Totuus? — saalis taistelon.

4.

En tiedä mitään kauheampaa
kuin että nuori syntyy vanhana —
En tiedä mitään kaunihimpaa
kuin että vanha säilyy nuorena.

En tiedä mitään surkeampaa
kuin kylmä mieli suuriin tehtäviin,
Kun kirkontäydet kansaa saarnaan nukkuu
ja nuoret, vanhat — tylsään tyytymykseen hukkuu.

5.

Vanhan kansan virsikirja,
tuo on kaunis Kalevala,
jutun oudon jutteleepi,
sadun soman soitteleepi:
Kuinka neitsyt Marjatalle
poika syntyi puolukasta,
kuinka vanha Vironkannas
poijan kastaa karskahutti
Karjalaisten kuninkaaksi…
Kuinka vanha Väinämöinen
tuosta suuttui ja häpesi,
heitti koko heimojoukon,
nosti puuhun purjehensa,
läksi läylinä merille,
eikä tullut ukko utra
enää konsana kotihin — —

Onkos tätä tarinata
nykypolvi pohtinunna:
että miksi Väinämöinen
noin on suuttui ja häpesi?
Miksei maahan mahtununna
kera pienen piian piltin?

Miepä luulen että ukko
siitä suuttui ja syäntyi,
jotta Suomen vanha kansa
luopui tiedon temppelistä,
hylkäsi Jumalan viljan ,
otti vastaan vennon vieron,
liian liukkaan ja lipevän.

Itse iki-tietäväinen,
luonnon pyhän palvojainen,
jok'ei juuri joutavoinut
eikä peljännyt pöpöjä,
hänpä tunsi tunnossansa,
järkähtihen järjessänsä
jotta jo jokehen juoksi
usko uusi —— se uninen.

Siksi suuttui vanha viisas,
siksi käänsi selkäpuolen —
mutta muistattekos, nuoret,
muistattekos, minkä lausui
ukko utra purrestansa
muille maille matkatessa?

Noin hän lausui lauhamielin:
"Kyllä tästä tieltä siirryn,
lähden omin konttineni,
mutta muistakaatte jotta
vielä tietäjänkin taika
tässä maassa tarvitahan:
uusi sampo, uusi kannel,
uusi päivyt sekä kuuhut!"

Ennustus on esiin käynyt,
aika tullut tuulen siivin,
Nyt jo kansa kalevainen
uutta kaitsijata kaipaa,

6.

Pois korulauseet ja juhlanhuuma!
Ne tekokukkia ovathan vaan.
Kun kotikujille joudumme täältä —
taas arki peittää maan.

Ja edessä on elämä murheinensa
ja todellisuus tuo harmaa,
Ja olemassa-olon taistelu vaan
Se yksin on varmaa, varmaa…

Oi miks emme luo tätä elämää niin
ett' arkikin maistuis kuin juhla?
Miks intonsa tehtyihin tunnelmiin
moni meistä niin turhaillen tuhlaa?

Ei elämä laulua ole vaan,
ei myös rahan-ahnasta työtä —
Me nouskaamme kyntäjiks, kylväjiks maan
nyt keskellä valkoista yötä!

Me kylväkäämme ne siemenet,
joist' taimivi Jumalan vilja,
sen Jumalan, jonka me kuulemme
oman rintamme riidoissa hiljaa…

7.

Jos ei nuoret uskalla —
niin kukas uskaltaa??
Jos ei nuoret kiistaan käy —
Ei miestä missään näy!

Maailman meno moinen on:
Ei kukaan mitään saa,
jos kaikki toinen-toisiltaan
vain valmist' odottaa.

Totuuden leikki moinen on:
Yks alkaa yksinään!
Ja Rohkeus ja Rakkaus
vain häll' on kilpenään.

Elämän sääntö moinen on:
Yks sortuu uhmassaan.
Mut kymmenet ja tuhannet
käy häntä seuraamaan.

On suurta elää elämä,
kun kutsuu suuri työ!
Kun orjan kahle kirveltää
ja värjyy vangin yö.

On suurta nousta taisteloon,
kun tiedon torvet soi;
Kun ihmisjärjen jumaluus
sielussa salamoi.

On suurta olla marttyyri,
jos sitäi vaaditaan:
Näin siltaa Valoon, Vapauteen
alati laaditaan.

(Ruovesi 1908.)

SUSIJUTTU.

Pitkä on talvi pohjoinen,
Lunta jo taasenkin syytää,
Huomenna kai kova pakkanen
Jälleen vertamme hyytää…

Pitkä on talvi Slaavien maan —
Viimat ne Tomskista viiltää,
Pakkaskirkkaassa ilmassa vaan
Kirkot ja sapelit kiiltää.

Kuulkaa susia Siperian,
Kuinka ne ulvovat yössä!
Siellä on niitä tuhansittain
Juoksussa, julmassa työssä…

Sudet on susia aina vaan —
Niitä et lampaiksi muuta,
Eivät ne pelkää jumaliaan,
Eivät ees pyssynsuuta…

Oh! sen tarinan tunnette kai
Susi kun tyttösen raastoi?
Tyttösen vaatteihin pukeutui,
Mökille juoksi ja haastoi:

"Aukase armas, minä se oon,
Irroita uksesi salpa!" —
Pääsi niin roikale mökkihin,
Ihmisen iski kuin kalpa.

Niin, se on talvinen tarina vaan,
Lapsille surkean tuttu,
Mutta kun sudet käy ympäri maan,
Muistuu taas mieleen se juttu.

Emme me satuja uskoa saa
— Satujen mennyt on aika —
Mutta kun sudet käy ympäri maan,
Silloin on tehtävä — taika.

Taika se nyt olis tämmöinen:
Taikurit entiset hiiteen!
Hornaan ne vanhat vampyyrit:
Puolueet — jako viiteen!

Nouskoon kansa tää kerrankin
Pitkästä torkunnastaan,
Nouskoon vihasta vimmankin
Yhtenä yhteistä vastaan!

Siinä on taika, mi tepsivi,
— Taiat ne muut ei auta —
Hornaan, niin sanon, nuo puoskarit,
Menkööt siivosti hautaan!

Turha on neuvoni. — Tiedän sen.
Laulajan sauvaa ken seuraa?
Sydämet kaikki syttää vois ken?
Pedot kun väijyvät peuraa…

Meillä on susia sielläkin,
Missä ei ulvontaa kuule.
Meillä käy viimoja silloinkin,
Kun ei tundroilta tuule.

Sudet on meillä suvuissa,
Verissä veikkojen veitset.
Suomen ruumista runnelleet
Aina on — omat peitset.

Helppo on syöstä vainoojan
Kansan riitaisen kiistaan,
Äksyt toisiinsa ärsyttäin
Itse tarttua riistaan…

— — Kurjako liian, kurjako lie
Taulu, min tässä mä maalaan?
Suottako mainetta Suomen tien
Armotta alhaalle laahaan?

Kuulkaa: yksi on lohdutus vaan
Pahojen pakkaisyössä:
Talvea kestä ei ainiaan
— Sudet: vain talvin on työssä.

Kerran on keikkuva kevätkin
Ylitse murheisten maiden!
Lakkaava laukanta suttenkin
Nälkäisten, raateliaiden.

Silloin Suomeenkin suhahdus
Keikkuvan kevään tuulee!
Silloin kultaisten käkien
Täälläkin kukkuvan kuulee.

Silloin meilläkin valjeta vois
Yö, joka nyt ei loista,
Karjalan karhukin nousta pois
Vuosisatojen soista…

Silloin, Suomeni, sulaos, oi,
Viritä viimeinen virsi —
Slaavien vapauslaulu kun soi,
Kirvota kirottu kirsi!

16/3 1908.

PRO KARELIA.

Vienan virroilta Laatokan ääriin
huokaus — kuulkaa — Karjalan kaikuu!

Siellä on tuhansia huokailevaisia,
tuhansia huolihen hukkuvaisia,
itkeväisiä — kiroilevaisia,
elämän tuskissa turmeltuvaisia…
Siellä on köyhyyttä,
selkien köyryyttä,
siellä on alhaista, ainaista nöyryyttä;
sielujen orjuutta,
ruumiiden raihnautta,
siellä on kaikkea, kaikkea kurjuutta…
Siellä on tuhannen koettelemusta!
Siellä on vapauden aurinko — musta.

Siellä, ah siellä
silti on kansa,
jota ei surmahan suistaa saa!
Värjyvin huulin, kädet ojollansa,
iäti itkien oikeuttansa,
soittaen karstaista kanneltansa
veljesmaahan se kurkottaa:
"Pelastakaa!"

"Pelastakaa!"
Näin kaikuvi ääni
orjien yöstä, ruoska kun soi.
Vienan virrat ja Vienan lääni —
— Suomi, ah, varjele ystävääni —
Miksikä teidätkin luoja loi? —-
Ääni se yhä vaativi, oi:
Pelastakaa!"

Kuinka, ah, taidamme teitä me auttaa,
kun on itsellä vaiva ja työ?
Myrsky, näettehän, kiskovi lauttaa,
ankkurit liikkuu,
Venheet kiikkuu,
köydet jo katkee, riehkoina riippuu —
Meillä on ukkosen ilma ja yö…
ääni kuin piiska taas vastahan lyö:
"Pelastakaa!"

— Oh sinä heimoni hempeä, arka,
oh sinä arka, oh sinä parka,
konsa sun otsasi korkenee
ja konsa sun jalkasi kantaa?
Nyt sinä heikkona yössäsi horjut,
vimmassa viuhdot, turmaasi torjut…
Ken sulle auvosi antaa?
Ken?

"Pelastakaa!"

— Huutosi kuulen, Karjala kurja,
huutosi kuulen, oh sinä nurja,
huutosi kuulen
pauhussa tuulen —
ja rintahan mull1a
syttyy oh syttyy,
hehku niin hurja…

"Pelastakaa!"

KAKSI KARJALAISPOIKAA.

(Polkupyöräilijän näky.)

Syksyn synkeän illalla,
matkalla maailmalle
kaks poikaa tiellä ma yllätin
— matkalla maailmalle.

He maantien palletta marssivat,
erätaivalta talotointa:
reput seljässä vaan, kepit kourissaan
tietä pitkää ja ilotointa…

— Mä orhini rautaisen harjalta
alas hyppäsin maantien laitaan:
"hei terveh teille, te raikkahat,
nyt yksissä matata taitaan!"

Mä Vienan Karjalan viesteistä
heti poijilta udella aloin:
kas, kas mikä into jo ilmestyi!
mikä lieska se brihoissa paloi!

Mut "Pakinat" kussa kun mainitsin:
kas! silmänsä iskivät tulta:
"ah voi, sehän armahin lehtinen on,
sitä roistot ryöstä ei multa!

Ma kuuntelin poikien jutteloja,
noin aattelin sielussa silloin:
nää poijat ne tietävät enemmän
kuin vanhat Suomessa milloin!

Viistoist' oli vuotias toinen vaan,
mut toinen seitsemäntoista;
he veljekset olivat veriltään
ja syntyisin — köyhästä koista.

Ei ikävä poikia kiusannut,
oli kyynelet kätketty "nyytiin";
Isä innokas heidät opastanut
oli varhain jo mailman kyytiin.

Syys-ilta se synkästi hämärsi,
kun lausuin mä hyvästit heille
ja ratsuni selkään taas hyppäsin
pois rientäen — omille teille.

Mut sieluni kas: kuni lääkettä
oli saanunna nuorilta noilta,
ei syksyä enää se tuntenutkaan,
kevätkirkkaus kiiri vain soilta!

"Hei vaan!" noin silloin ma päättelin,
— "Ei kuole koskaan se kansa,
mi turman tullen on tajussaan
ja holhoopi — lapsiansa!"

Ja minne taas mieleni murtuikaan,
kuink' kurjia kuvia loikaan,
niin konsaan en voi minä unhoittaa
niitä kahta karjalaispoikaa!

(1907,

VANKEUTEEN RAASTETUN MUISTOKSI.

Mieheen nuoreen tutustuin
alla Vienan taivaan.
Ihmisehen ihastuin,
valistajan vaivaan.

Tunsin: "tuoss' on Vienan puu,
Karjalan honka nuori,
Vaikka mitä tapahtuu,
seisoo niinkuin vuori!"

Kesä silloin kauneinnaan
Vienan vesillä hymyi,
Pilvet kaikki piilossaan
taivaallakin lymyi.

Honka nuori huoleton
nosti latvoansa:
"Uhtuassai juhla on,
juhlii heimokansa!"

— Suistui suvi suloineen,
saapui syksy tumma.
Lensi viesti Vienan veen:
nyt on siellä kumma —!

Iskenyt on salama
hongan nuoren huippuun:
vääristänyt, kamala,
oksat vahvat suippuun!…

Sydämeni synkistyi,
itkin hongan kohtaa:
"Kenpä siellä korvessa
huminaa nyt johtaa?"

Turha itku, vaikerrus!
viesti uusi lentää:
Iski honkaan salama —
honka kasvaa sentään.

Honka kasvaa. — Jumalat,
kuulkaa korven pauhu!
Honka kasvaa. Salamat
turhaan sytti kauhun!

Honka kasvaa, horju ei,
vaikka taivas ärjyy,
vaikka latvan lieska vei,
ydin yhä värjyy.

Honka kasvaa! — Ihmiset!
nähkää Vienan voima:
Turhaan iski korpehen
kirous ja soima…

Heimoveljyt! Sinä juur
oot se nuori honka,
jot' ei saanut sortumaan
vainon hirmu-lonka.

TSINOVNIEKKA.

Kuittijärven ulapalla matkavenhe soutaa;
Orjat kiskoo airoillaan — herra maata joutaa.

— Ken sie laiska lienetkään, kun siun maata maistaa?
Tuuli puskee vastapäin, — päivyt selkään paistaa.

Kuittijärven ulapalla matkavenhe kiikkuu,
Orjat puree hampaitaan, huulet hiljaa liikkuu…

— Suusi tukkoh, tuhma mies, ta kisko kiiruumpata!
A mie muuten näytän siul ruskoi nagaikkata!

Ruunun herra, tsinovniekka, venheen pohjall' loikoo,
Ruoskaa kourin koprailee, koipiansa oikoo…

Aallot ärjyy äkäpäät — herra äkäisemmin,
Räiskähtäessä hyökyveen kiljuu kiukkuisemmin:

— Malta sie! — niin uhkailee — jahka maihin astun
Tyrmäh pahat passitan vot että tässä kastun!

Hijoo orjat hampaitaan, eivät virka mitään,
Tekis miei nauramaan — uskalla ei sitä.

Ruunun herra, tsinovniekka, votkapullon tempaa,
Kaataa kiero kurkkuunsa, virkkaa vihaisempaan:

— Millaiset lie jumalat teillä, juhtakansa,
Koska aina vastaiseen tuivaa tuuliansa?

Nostaa orjat otsiaan, vastaa vanhin heistä:
"Jalot meill' on jumalat — ylen hyvät meistä.

Meitä myötätuuloseen kaunihisti kantaat,
A kun sie vain matass' oot, heti vastah antaat."

Kuittijärven ulapalla saattovenhe soutaa.
Orjat salaa naureksii — herra maata joutaa.

SEITSEMÄN HENKEÄ HIRTETTY.

(Riimileikki).

Luin juuri mä lehdistä uutisen —
Sen huomannut lienenkin miksi?
Piir'oikeus Pietarin tuominnut
oli seitsemän hirtettäviksi .

Kas kas — minä iloitsin itseksein
se ei ole suinkaan monta!
Näet Jaappanin koirille syötettiin
satatuhatta onnetonta.

Oi jumalankiitos: siis seitsemän vaan!
Ei paljon se kihnuta nuoraa!
Ja metsää ei liioin myös haaskanne,
Jos käyttää — vain yhtä suoraa!

Mut miksikä sentään seitsemänkään?
taas alkoi hautoa järki:
kun puukkonsa yhtä vain tarkoitti
joista kaikista katkesi kärki!

Oi voi mikä syntinen aivoitus
tämä lieneekin päässäni mulla?
Ja jos sen santarmi tietää sais,
minut pantais kai samaan rullaan!

Siis älkäämme tutkiko tuomiota,
»jotta ei meitä tuomittaisi»,
vaan luokaamme hiukkasen huomiota:
Miten hallitus rauhansa saisi?

Yks konsti ois tietysti hirttääkkin
joku miljoona jatkoksi sarjan,
mut säälihän säätäjän säyseän käy
verikohtaloa tuon karjan.

Siks ehdottaisimme viisaampaa:
Ei ainutta uutta hirteen!
Vaan pankaa ne vanhat roikkumaan
ja yhtykää itkuvirteen!

Näet kaikki jos kaulatut kaivetaan
ylös kurjista kuopistansa,
ja luurangot riukuihin riipustetaan:
Ihan varmasti herääpi kansa!

Kun pääkallot toreilla irvistää…
ja rangot helisevät yössä…
Ja kirkkoja kylkiluut köynnöstää…
ja tehtaita, jotka on työssä:

Niin varmasti, varmasti tepsivi tuo:
ei haluta halpahan joukkoon!
Ja kaikki ne pommit ja potaatit nuo
jää järkejään — romuloukkoon.

Noh niin. En laula ma laajempaan —
Pian tympäännytte kai virteen —
Tulin näitä mä aatelleeksi vaan,
kun seitsemän taas meni hirteen.

(Helsinki, talv. 1908.)

NOSTATUS VIENALLE.

Nouskoon Vienan Karjala,
nouskoon sorron alta,
Tulkoon vapaus, valkeus,
tulkoon kansan valta!

Ei ole pahempi kärsimys
vapauden vainon alla
kuin on pitkä pimeys —
vuosisatojen halla.

Yksilöitä jos vangitaan,
piestään tai piikitellään:
Mitäs siitä, jos kansa vaan
herääpi henkeen hellään.

Siihen sinun on käyminen,
Karjalan nuori kansa:
Tuleen karhun on käyminen
ja seistävä paikallansa:

Seiso! Äl' väisty väkeäkään:
Kuuntele kumun ääntä!
Soittele omaa kanneltas,
äl' anna itseäs kääntää:

Nouse, nouse jo kapinaan
ihmisoikeutes tähden!
Nosta silmäsi ylös vaan
koko mailman "nähden!

Siihen sinull' on oikeus,
nouse jo pois, jalo orja!
Kohta kuulukoon kumaus —
Herää heimoni, sorja!

(Suomussalmi—Kajaani v. 1907.)

RUNOILIJA ERKON HAUDALLE.

(Seppelsanoja).

Suru Sinut tappoi — suru,
Isänmaasi haavain huoli,
Kansan kaksimielen lautta
J.H. Erkko meiltä kuoli.

Suru miehen tappoi — totta.
Tuska hällä oli suuri.
Kärsimyksen kalpa sattui
Erkon elämähän juuri.

Runoilija? — ei hän kestä
Ajan arjen pyörtehessä:
Iskee innoin muka muiden,
Mutta — itkee sydämessä.

Uni kaunis urhon kaatoi,
Kun se valeheksi vaihtui;
Ihanteensa raivo raatoi,
Irvihaamuiksi ne haihtui.

Ihanteisiinsa mies särkyi
Kesken taisteloa kuumaa —
Särkyikö? Ah ei! vaan nukkui,
Nukkui täynnä huolten huumaa.

Tunsi ettei laulut tepsi!
Tunsi ettei aatteet auta!
Tunsi että kaiken kaihon
Vaimentaa vain harmaa hauta!…

On kuin kuollessaan hän sentään
huutanut ois meille, meille:
"veikot, siskot, jatkakaatte!
— Itse työnnyn Tuonen teille.

Luokaa kumpu kiiruhusti,
Ei oo aikaa kuollehille:
Minä kummun alta seuraan
Teitä voiton tanterille…"

Kiitos Sulien, ikinuori,
Ihmisyytes ihanteista:
Enemmän kuin kenkään toinen
olit tosi tovereista.

(Suomussalmelta 20 p. marrask. 1906).

TYÖN ORJILLE.

(Porvarillinen tunnelma murrosvuosilta).

Sinutko unhoittanut oisin — työmies
sinut, mi lakkaamatta otsas hiess'
isäimme maata muokkaat, raadat,
sen korpihongat hirmuisimmat kaadat
ja kivet väännät, raivaat,
ojat kaivat…
Sinutko unhoittanut oisin?

On omatunto mulla arka,
ja sydän kärsii, sydän parka,
ja häpeenpunat nousee poskilleni,
kun muistan, näen, kuinka veljilleni
vuos'satain pitkään onpi pahoin tehty,
vääryyttä tehty —

Sun vihas vastaan herroja ma tiedän
ja raivos myös ja hirmuaikees — siedän,
joskoht' en arvaa ihastella noita,
mut ymmärtää, ah ymmärtää mä koitan…

On sulla syytä vihaas — vainoos ei,
mut järkes viha villitykseen vei
kuin viepi jokaisen, mi kauan
on tuta saanut raateluita rauan
ja tahtoo kostaa, kostaa vaan
raateluksiaan.

On mailma paha. Herruus hallitsee!
ja pappi, laumain sielut villitsee
tuot' uskomahan että niin on pakko
ja ettei tässä auta lakko —
näet Esivalta: se on "jumalalta"
ja lait on laatinunna "pyhä valta",
ja ihminen, mi nousee noita vastaan,
nousee — niin väitetään —- Jumalaa vastaan.

En ole pappein puoltaja ma tässä,
mut valtaa kaikkein pelkään elämässä;
jos roistoja lie paljon ylähällä,
niin itsekkyyttä myös on alahalla,
ja talonpoika sortaa torpanmiestä,
ja toinen köyhä toistaan uhkaa piestä;
näet kaikki itseään vain aattelee
siks toistaan raatelee.

Mut ihmisyys jos saatais sillä lailla
ett' yhtyis kaikki yhdeks valtaa vailla
ja jokaisella oikeus ois sama,
ja sivistys ois kaikkein kannattama:
niin riemumielin tervehdin ma tuota
ja lähden mukaan, vaikk' en luota,
sun mukaas lähden, sorron soturi,
mä — aatteen ritari!

Et mua seuraas kaipaa? — Tiedän sen.
näet heimo mull' on "herrashenkinen",
ja itse "herraks" lienen kasvatettu
ja herrasvaloihin myös vannotettu
Ei siitä riitaa, mutta kuitenkin
mun salli seurata sua sotihin
joukossa jossain — varaväessä
ja auttaa tykkejäsi — vastamäessä,
jos tarvitaan…
noin vaan: jos tarvitaan!

Vaan siihenkään jos minunlaist et huoli
näet voishan vihlaista mua nuoli
ja pakoon lähteä siis voisin —
niin salli että edes etääll' oisin
ja kuni runoniekka taikka maalaaja
sun sotaretkes ikuistaisin ja
ne sankarloistoon saatteleisin
ja jälkeen tuleville kertoileisin…

(1906.)

TUPAANTULIAISET.

Pirtti valmis! Palkit paikoillaan!
Liesi lämmin. Keitto maistaa.
Kelpaa elää. Kaikki reilassaan!
Akkunoista valot syksy-yöhön paistaa…

Pirtti valmis — Entäs ihmiset:
Onko hekin valmiit loistamaan?
Onko valmiit niinkuin tuloset
kylmää, pimeyttä poistamaan?

Nuoret, nuoret. Käykää työhön vaan!
Kirveet ruostumaan ei jouda nurkkiin.
Elon kartano on suuri, suuri —
Raukka hän, ken nukkuu omaan turkkiin.

Nuoret, nuoret! Ryhti muistakaa:
Vanhaan pyhään vainen vanhat tyytyy.
Nuorien oikeus on riehahtaa
Kunnes heiltäi verisuonet hyytyy!

Nuoret, nuoret! Tärkein tietäkää:
Itsenäisyys onpi elon ehto;
Sortoa jo varhain sietäkää!
Hautaan keinuu kultaisinkin kehto.

Kapinaa on mailman parhain paini,
jolla voimaa lie, hän varmaan voittaa.
Taikauskon turmelusta vastaan
täytyy nuorten aina ruoskaa soittaa!

Elon onni vasta silloin löytyy,
kun on kurjuus kaikki kuoletettu.
Valherauhaa itsekäs vain nauttii,
joll' on valta valhein valloitettu.

Nuoret, nuoret! Tehkää työtä lujaa,
jotta jälkeentuleville turva oisi!
jotta kerran pitkin kylän kujaa
ihmisyyden juhlatorvet soisi!

1908.

LEIPÄPAPPI.

Hän toisen kuoloa odottelee
tuo muikea mies, tuo lammaspaimen!
Siks sieluja noin hän voitelee,
Siks akkojen armoja hoitelee,
jotk' työnsä kasvaisi vahvan taimen,
mi hänet virkahan vainajan
veis ylös — parempaan palkkahan.

Mut älähän veikkonen nuolaise
ennenkuin tilkka se tipahtaa!
Ei karja se kaikk’ ole yhtä laiskaa,
se huomaa »Matissakin» malkaa ja raiskaa,
tosin nyt se orjanas sairastaa,
vaan vaaleissa sitten — se aivastaa
ja juustonsa »Juusolle» paiskaa…

Vai pispaksi pitäjään parhaimpaan
mies mielii nyt kansaa kasvattamaan?
Noh, kaikki nuhjukset maailmassa
siis saisikin valvoa »valistamassa»
salolaumaamme lauhkeaa —

Sun laisesi lahnan jos sallittu ois
tätä rahvasta ravasta pestä:
Sata vuotta se jälkehen jäädä vois
muun mailman kehityksestä!
Sillä jos ei miehellä muut’ ole suuss’
kuin »autuus» ja »asevelvollisuus»
niin orjanpa kahleihin saarnasi vie —
ja kiero on kansan tie!

Ken rakastaa kurjien kunniaa,
hän oppia selviä suosii,
hän kansalle koskaan ei kaupita saa
mitä muut teki vuoksi kuosin,
Ei saa hän sen mieltä himmentää,
sen taikuutta tahalla ei täydentää,
vaan silmiä aukoa siltä.

Ja mitä hän itse tuntevikaan,
sitä totuutta saa ei hän peittää,
hänen täytyy se purkaa sielustaan
ihan pohjia myöten ja puhtaanaan —
jotta joukkokin jolloin heräis
ja voimansa keräis
ja hennoisi valheensa heittää!

(1906.)

MAALAINEN PÄÄKAUPUNGISSA.

Leo Tolstoi: »Minä näin että, ihmisten edessä, työteliään elämän ihanteen asemesta, oli tyhjentymättömän kukkaron ihanne».

Vihaan — suren — kärsin.
Askel jokainen mua polttaa!
Askel jokainen, jonk¹ astun
kadulla Helsingin…

En ymmärrä kuin voivat
tääll’ ihmislapset elää,
miss’ ilma niinkuin myrkky
käy keuhkoon upoten…
ja löyhkä, sumu, sauhu
ja kivihiilen katku
kaikk’ kauneudet kietoo
kuin käärme saastainen…

Mit¹ auttavat muodot solevat.
mitä puvut hienot, korskeat,
mit’ auttavat liikkeet liukkahat
tai silkkihatut korkeat?
— kun kaiken, kaiken kauttaaltaan
peittää yö
— väärän sivistyksen työ!

Nuot naamat kaikki tunnen, arvaan,
jotk’ »Espiksellä» kohtaan,
nuot itserakkaat viirut, virnistykset
niin ilkeästi silmiin hohtaa,
ja hienot vihellykset
— ruotsalaisen ylimielisyyden merkit…
Jo kaukaa huomaan apinan
ja orjan, muotiin taipujan —
Hyi! mua todentotta inhoittaa
se valhe, jossa tämä lauma
juoksee, puskee, touhuaa
ja — tyhjää toimittaa!

Mun vihaks käy se vääryys, jota
kansa Suomen kantaa, kärsii:
tää Helsinki sen helmapaise on,
sen lääkitykseen uhraa rovoistansa
köyhä kansa…
Täällä muka sivistyksen ahjo on!
Tänne muka riennettävä on
maan kultanuorison;
ja kehnot vainen jääkööt maille
— valoa vaille…
Valoa? — niin:
Katkuinen kaasulyhty kai se on
valo verraton.
Ja kenties lisäks vielä lamput kapakkain
tai — porttolain…?

Ma ivaan!
Sydämeni pohjasta ma ivaan
näitä markkinoita kulttuurin,
miss’ ihmislauma pyörii kuni hoijakassa
soiton rämisevän pauhinassa
ja elää päiväst' toiseen, tietämättä
miksi elää… mitä varten riehuu.
ja tuntematta tuskin omantunnon vaivaa
siitä että kuoppaa kaivaa
meidän kaikkein elämälle. —

Jokainen tunti sekä sekuntl
vie meiltä, luonnon ystäviltä, elon voimaa!
Huimaavat hinnat meitä pöyristää,
ne meiltä, maalaisilta, seljän köyristää
ne meissä nostaa pahaa verta
ja tekee katkeroiksi…

Ne saavat miettimähän kapinaa,
kapinaa koko herrasvaltaa vastaan
mi järjestyksellään ei kasvata,
ei ihmisyyden ihanteihin tähtää,
vaan itsekkyyteen, vallanhimoon kiehtoo
ja pettää, kauheasti meitä pettää…

Oi milloin meillä suomalainen sivistys
pukeupi puhtahasti kotisarkaan,
varkaan - kuten nyt -
käy velkaveroissa ja lainahännyksissä?
Ja milloin alta vaattehen
opitaan etsimähän ihminen,
vain ihminen — ei herraa taikka talonpoikaa!
Milloinka usko rahan onneen haihtuu?
Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu
ja kadullakin joskus nähdä saadaan
hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . .
Niin, niin. Me oomme pakanoita,
me Suomen suuret kristityt
ja aniharvassa me löydämme
sen papin, jok’ on sielunpaimen
myös sielultansa
ei viraltansa
taikka — palkaltansa…

— Virka? virkamiehet? niin,
kaikki niistä puhuu, niitä kiittää…
aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään
kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset…
Sanomalehdet niitä rummuttaa,
ei noilla muuta haastamista liene,
kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan,
näet virkaorjat niitä kannattaa
ja niille palkan maksaa
— vanha taksa…

»Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset
kuin muurahaiset!»
Vai niin… en vastaa enempää,
tää melska minua jo iljettää,
ma tiedän vaan ett' totuus suurin on
ja velvoittaa se meitä tekohon,
vaikk' uhratakin täytyis kultaa
ja saada sijaan multaa — —

Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»!
Mun henkeni ei täällä viihdy, ei!
Sen metsämökki helmoihinsa vei.
Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä,
mut ilma siell' on puhdas, järki myös,
ja miestä mitataan vain työss'
— ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä
on huvin herraskiilto, valhe-into,
ykspuolisuuden tylsä tyytymys,
työn ruumiillisen halpa häpeemys,
ja itsepettämys — — —

(Helsinki 10 p. lokak. 1907.)

TAIDEMAALAAJA J.K. KYYHKYSEN HAUDALLE.

Tuntureilla tuiskun tie,
Alas laaksoon vihur vie:
Tuntureita kuljit, mies,
— Minne päättyikään nyt ties?

Liian varhain vaivuit pois,
Taitoas viel' tarvis ois!
Ken nyt loistot Pohjolan
Loitsii maille maailman?

Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
Pohjan päiväin kultavyöt?
Ken nyt peurat laukkaamaan
Taikoo meille tauluissaan?

Paljon loit, mut parhaimmat
Luomattas jäi haavelmat:
Unta Lapin aarteista
öin ja päivin näit sa!

Kaihomielin hautasi
Umpeen luomme, toveri,
Surren koko Pohjanmaa
Kohtaloas huokajaa.

1.XI.1909.

LIKELLÄ HELSINKIÄ.

(Junatunnelma.)

Ihmiset oi, oi ihmiset
Rahan orjat ja raukat
Mihinkä olette eksyneet,
Halujen halpain haukat?

Luonnon olette hyljänneet,
Ylimmän ystävänne,
"Huviloihinne" tuhlanneet
Voimanne, elämänne.

Miksikä ette edemmäs
Rientäneet rahoinenne?
Tuonne suojahan salojen
Suurine summinenne.

Miksikä aivankuin kärpäset
Yhteen iskitte paikkaan.
Toinen toistenne kiusaksi,
Hyljäten vapauden raikkaan.

Houkkia kaikki te lienette,
Muodista humaltuneita!
Sokeina synnytte — kuolette —
Inhoten ihanteita!

Huviloitanne huomaten
Aattelen apinoita:
Kaikki ne puihin kiipeilevät,
Toinen ei toistaan voita.

Maalaisrauhaa te etsitte
Sieltä miss' ei sitä kohtaa.
Tornejanne ma halveksin,
Ylpeys niistä vain hohtaa.

Menkää kerrankin korpehen
Suurine summinenne,
Tuonne hoimahan honkien
Nostakaa huonehenne!

Siellä teillä on tilaisuus
Jotakin kaunista luomaan —
Kansan kärsivän keskehen
Valoa varoilla tuomaan!

Ei! Te ettehän ymmärrä
Mikä on maalaisrauha…!
Teillä on mielessä mukavuus vaan
Siellä miss' sivistys pauhaa…

Elämäänne en kadehdi:
Sääliä vain se sietää.
Palatseitanne paheksin —
Köyhä ne parhaiten tietää.

Kustannuksella kurjien
Herruus Suomessa loistaa.
Kuka teistä lie yrittänyt
Köyhyyttä koskaan poistaa.

Kuka teistä lie koettanut
Veljenä ihmistä auttaa?
Kuka koskaan lie tahtonut — — —
Toimia sydämen kautta?

Ihmiset oi, oi ihmiset
Rahan orjat ja raukat
Mihinkä olette eksyneet
Halujen halpain haukat.

Alberga 15.X.1907.

KÄYMÄSILTÄÄN KORVESSA.

Täällä tahtoisin asua,
täällä pohjoisen perillä,
muodin pahnoja paossa,
riidan riehuista erillä!
Siellä mailmalla masennun,
turhiin tuulihin tuhoun,
pääni-parkani piloan,
aivoni ani repelen.
Siellä sieluni sirotan,
työllä hullulla humallan,
jotten konsana kohoa
oman luontoni oville.
Siellä jouda en jalosti
oman syömeni syvihin,
kuulen kultaisen kuminan
omantuntoni tuvilta,
matka miestä maanittavi,
mies kuulee — ei kumarra.

Täällä korvessa, kodossa,
aate elpyvi eloisa,
oma itseys itävi,
henki herääpi Jumalan
mieron taistoja toruen,
turhuuksia tunnustellen.

Olla täällä mun oloni,
olla ainehet elämän,
toki mies minust' tulisi,
elon soittaja sopuisa?
Täällä etsien eläisin,
en mie liikoja hakisi,
oisin kukka korpimaalla,
oisin otsonen salolla,
sinis aikani eläisin,
kunis kuolema perisi!

KOETTELEMUS.

(Miehelle, joka löytää nuoren vaimonsa kuolleena.

Hiljaa, hiljaa!
Nyt puhukoon vain Jumala!
Nyt ei enää ihmisvoima auta,
Ei järki eikä katumukset,
Ei itku eikä huokaukset,
Ei uuden elon päätös, siunaukset —
Kaiken katkaissut on hauta.

Hiljaa, hiljaa!
Hirmuinen on leikki lemmen.
Lahjomaton onpi kosto luonnon,
Silloin, kun sit' onpi loukattuna,
Silloin, kun sit' ei oo seurattuna —
Ihmisparat, milloin, milloin
Viisahiksi, vakaviksi käytte,
Milloin?

Hiljaa, hiljaa!
Kyllä oikeus löytyy kerran,
Sit' tunnemme vain vähän verran,
Rikos kärsimykset tuottaa,
Emme suinkaan suotta
Vedä surun nuottaa —

Kaikki tahdosta on Elon Herran.
Pistin rinnassasi mies,
Katso kuolemata silmiin!
Anna raastaa, anna raastaa hirmusurun!
Tyydy, jos saat edes murun
Elämäsi kukkaishaavehista —
Silloin vasta olet miesten mies…

YÖKIRJAN LEHTI.

Suden luonto Suomen kansalla!
(Lie siihen kasvatettu ansalla?)
Ken sille tehdä tahtoo parhaintansa,
sen nielemään on valmis vatsahansa
kuin susi konsanaan —
totta tosiaan!

Tuon raatelevan pedon sieluna
käy salaa urkiskellen — seurakunnan pappi;
hän, mailman mestari ja akkain rabbi,
on salasuojelija suulaiden
— susien.

Ah! elkööt loukkaantuko lukijain:
ma totta haastan — kokemuksestain,
ma pedon luonnon tunnen, papin myös,
ja tiedän että hukka ulvoo yöss'
alati ilmaa haistellen
— hurmetta vainuten.

Nuo sudet uskollisna paimentansa seuraa,
ne väijyy metsän villipeuraa
ja hyökkää kimppuun piilostaan
ajaen saalistaan
halk' korven…
kunnes torven
ne kuulee soivan korvissaan,
ja paimen neuvoo karjoaan:
"Elkäätte tappako,
mut pureskelkaa vaan,
näet Esivalta, vihin saatuaan
vois minut, papin, passittaa…
siks henki säästäkää
vain verta päästäkää!"

KRIITIKKO.

Ken taituri suuri on sielultaan,
mut taiteilijaks' ei kelpaa maan:
hän heittyvi kriitikoksi —
jos muuta ei hoksi.

Kun kukko aamuisin kauniisti kiikaa,
hän ahmivi ahnaasti estetiikaa,
hän pyrkivi tohtoriksi
ja taiteiden tuomariksi.

Kas nyt on hän valmis johdattamaan
kynäniekkoja surkean Suomenmaan:
hän on tutkinut "ruusujen rikoslain",
siis auktoriteetti on, tottakai.

Hän ryhtyvi lehtiin kirjoittamaan
alakertoja ensin, tosin vaan;
on nimimerkkinsä B.B.B.
ja yleisö kuiskaa: "kukahan se —?"

Vaan kirjailijat hänet huomaavat,
he nöyrästi kaulansa kaaristavat;
mut jos joku villitty virnistelee,
hän tietää saakoon: "se on tohtori Bee!"

Hän armoa antavi harvoille vaan,
hän huonosti kätkevi kateuttaan:
hän nuorena haaveksi —- kirjailijaksi,
hän joutui — kadunlakaisijaksi.

Hän lahjomattomaks' itseään luulee,
siks harvoin mieliä muiden hän kuulee,
mut ken häntä ivata ilkeäis,
se varmaan, koito, ei kostotta jäis!

Hän realismista rummuttelee
ja uusromantiikkaa hän määrittelee,
vaan tarkoitusperää hän laisinkaan
ei kärsi kirjoissa Suomen maan!

On suuressa määrin hän mahdikas mies:
hänen palttunsa painavi kukaties
myös valtion palkinto-jaossa
hän on käärmeenä vaossa.

Hän on sangen kuivakiskoinen mies,
ei koskaan hehku rintansa lies:
hän pelkää "tunnetta liikaa" —-
se kuuluu näet estetiikaan.

Hän "kansallisaatteita" tulkitsee
ja "korvenraatajist'" fraaseilee:
ken Helsingiss' istuvi aina —
näet "kansalta kalliilta" lainaa.

Hän on vapaamielinen , sehän nyt tietty,
siks lienee hän nuorten kesken noin pietty:
hän kirkossa käypi kuin kansa —
kaikk' klassikot taskuissansa.

Jos elää saapi, niin tohtori Bee
viel taideraamatun julkaisee;
hän tendenssin myrkyt lypsää,
Bee tietää, mikä on kypsää!

(1909.)

KUN NIITETÄÄN.

Jo niitetään, ah niitetään,
Nyt kaatuu kaunis kukka!
Nyt sortuu sorja heinimaa,
Nyt raukee ruoho rukka.

Ja niinkuin sodan ruumihit
Nuo kedon keijut makaa:
On silmäin säihky särkynyt
Ja katse outo, vakaa.

Ma kuljen yksin säälien,
Ma muistan kesän hurmaa.
Mut niittymiehen viikate
Se soipi vaan ja surmaa!

SYYSYÖN VIRSI.

Kolkosti, kolkosti tuuli suhisee
akkunani alla —
Siellä on pimeys peljättävä,
hirvittävä vallan…

Tummana huljuu taivaan piiri.
Ylhäällä ylläni vonkuu viiri.
Riuku ryskää ja jyskää…

Tuolla, ah tuolla lehmukset huokaa,
ne vanhat, pilviä piirtävät puut,
ne, joiden katveessa kesällä keinuin
kannelta soitellen illan suut
Nyt myrsky lehtiä riipoo ja raastaa,
Syytävi puusta, laasevi maasta —
ne eivät tiedä kunnekka piillä,
kun kuoleman enkeli raivoo!

Ah, alhaalla armahan törmän alla
Siell' aallot mustat raskaasti rantahan loiskuu,
Vesi, kylmänä huuruten, harmaihin paasihin roiskuu,

Tuul’ ulvovi pensaikossa kuin tundralla hukka…
Poiss' poissa on suviset sulot!
Poiss' poissa ne kesäiset kylyt ja ilot,
Nyt kentät ja niityt on paljahat, nulot,
Ei ainutta kukkaista tuoksu,
On loppunut lehdossa juoksu,
Pois lintuset kaijonneet
ja laulunsa vaijenneet —
Totisesti on kuolema tullut!

Voi meitä, me hullut,
jotk' kesällä haaveilemme
ja emme syksyä muista?
—- Nyt lehdet leyhyvät puista,
kaikk' kuihtuvi morsius luonnon
ja myrskyhyn hautaantuu,
hu-huu!

Ken huudahti akkunan alla?
Ken kiljahti pimeydessä?
Lie mielkuva-valhetta vaan —
Miks' miks mua kauhistaa!
Kuka ullakon luukkuhun löi? —
Taas, taas, kuka mylleröi?
Ken kaivolla kalkattaa? — —
Kenties ei kenkään, vaan
mua kammottaa…

On sydämeni raskas ja rauhaton
kuni kuoloa aavisteleisi,
kuni elämän kohtalo armoton
minut jonnekkin julmahan veisi…
Ja veisi kaiken kalleimman multa,
miss' sieluni vielä on viime kulta
ja toiveeni viimeinen,
min turvissa elän ja vartoelen
yöst' yöhön… päivästä toiseen?

Oi Jumala tuntematon!
Joka myrskynä mylvit
Ja tuulena yössä pauhaat,
Mun huokaukseni kuullos,
Sun armohos tuskissa turvaan
Kun yksin oon näin
Mun ikävässäin!
Mun hädässäin!
Ja tiedä en, arvaa en, minnepäin
mun elämäni haaksi lentää —
Sen tiedän ma sentään:
Sinä suur olet, tutkimaton,
Sinä Jumala, julistamaton,
Joka myrskyssä mylvit
Ja ihmistä kammottelet!
Sinä suur olet, tunnustan sen!
— Siks eissäsi vaikenen…

Ruovesi, Lindnäs, 1.10.1908.

YKSIN KADULLA.

Ken yksin joutuu kadulle
ja ystävittä on,
hän mailinahan tuskastuu
ja on niin onneton…

Hän ymmärtää: ei ihminen
oo yksin silloin vaan,
jos heittää hänet kohtalo
kolkkahan korpimaan.

Toki siellä häll' on rinnallaan
Jumalan luonto tuo,
vaan täällä hälle lohtuaan
ei edes luonto suo.

Ja harhatessaan kadulla
vallassa virran veen,
hän seurass' satain tuhanten
nyt vast' on yksikseen!

ERÄS HAUTARUNO.

(Nuorelle maanmittarille).

Synkkään sydänmaahan joutuu ihmislapsi,
kun hän syntyy tähän maailmaan.
Korven kolkot vallat häntä väijyy,
kun hän lähtee tarpomahan taivaltaan.

Ei oo hällä ystävätä monta
taivaan tuulet hälle soittelee.
Yksin kaahlailee hän surun soissa,
yksin uhmaa, voimiansa koittelee…

Vihdoin virvoituksen löytäneensä uskoo:
honkanuotion hän metsään rakentaa.
Öisen lieskan lämpöisehen hehkuun
korpikumppanikseen naisen saa.

Nyt hän luja luulee olevansa
metsän myrskysäitä kestämään.
Häll' on koto, vaimo, työ ja kansa —
ei hän enää harhaa yksinään!

Korven hongat veisaa huminaansa
yllä uupunehen urohon.
Tieteen tuima herra lukee kirjastansa:
"taudin myrkkyhyn mies kuollut on!"

Näinpä Luonto säälitön on aina,
ei se meitä armahtele aikanaan.
Tuomionsa kirot syvälle se painaa,
kaikki kohdistuvan näyttää siihen vaan .

Kaikkiko? Ah eihän suinkaan kaikki:
Ihmishenki sentään lienee kuoloton!
Uuden uskon meihin viiltää murheen veitsi,
konsa joku joukostamme mennyt on.

Mutta ah! Pian yöstä aamu nousee,
halla harmaja, tuo hirmuinen.
Se vie viljan kaikkein kallehimman:
ryöstää ihmistarmon, sydämen.

Tämä tunto yksin, ainoastaan
se se meill' on lohduttaja kuolemaan,
Elon tarkoitus ei pääty hautaan:
se eloonjääneiss' yhä jatkuu vaan.

Me itkeä siis emme saisi, emme,
kuink' armottomalt' tuntukoonkin kohtalo.
On meidän tehtävämme yksi aina:
Elämän tutkimus ja taistelo!

26.XII.1908.

ABI MALE SPIRITUS.

Kateus! Kateus!
Miksi isket sydämeeni?
Ilkeästi, julkeasti
raatelet mun ihanteeni!

Kunnia ja mainevalta?
Menkää pois, te henget pahat,
Menkää pois mua kiusaamasta,
Onnenpotkut, lahjarahat…

Jumalani, jumalani,
päästä miestä mammonasta!
Tuhansiin tuo myrkky uppos —
Säästä miestä saastumasta!

Abi male spiritus!
Taiteilijan henki paha
se se onpi, se se onpi:
mailman loisto — suuri raha.

INHIMILLISTÄ

On mulle edullista — virkkoi ystäväni Strix:
myös hiukan olla tuttu Senaattorin kanssa,
hän paljon vaikuttaa voi auktorteetillaan
ja kiel' on kiukka, tiedän, rouvallansa.

— Kai mar! ma myönsin: työs on tärkeää,
tietysti kukin agiteeraa aatteitansa!
Vaan hiisi sentään taatkoon sinatyörskaa:
mies! kuinka aijot kestää juorujansa?

MAALLIKON JOULUVIRSI.

(kun se suuri juhla aina uudelleen lähestyy)

1.

Oi jos vielä lapsen lailla
joulun viettää saisi!
Oi jos synnyinmajan mailla
aatto armahtaisi!…

Joulupuussa juhlapukki
kultasarvin kiikkuis,
Juhlan tonttu: Joulu-ukki
lahjoinensa liikkuis…

Maistuis maamon herkkupalat…
miel' ei mitään vailla —
Beetlehem ja lipeekalat
liukuis yhtälailla…

Rinkeleitä, enkeleitä
kaikkialla oisi…
Taatto vanhan isämeitä
soreimpana soisi…

Vaan on vierryt vieno valta,
mennyt armas aika:
Laps on noussut lattialta —
loppunut on taika.

Poiss' on usko unelmiin ja
sadun tähden saattoon.
Turvautua en enää saa ma
joulujuhlan aattoon. — —

Läpi kuusen kultarihman
mailina mulle vilkkuu,
Sieltä näen nyt vihan vihman,
jossa ilot ilkkuu!

Näen ma elon erhetykset,
kristikunnan petteet;
Kuulen kurjain nyyhkytykset,
hengen herjat hetteet —

Kaikkialla kärsimystä,
kaikkialla hätää!
valheellista viihtymystä,
vilppiä ja mätää!

Itse joulun aate armain
pirstaleina paistaa,
Ydin ylhä — kauhein, karmain
nyt on mulle maistaa…

2.

En sure minä kuitenkaan, en kuitenkaan
että lapsuuden joulu näin sielusta haipunut on.
Sitä suren minä vaan, sitä vaan
kun ymmärrän nyt, miten onkaan se aatteeton

Mut surussani mun on mukana tuhannet muut.
Koko yhteiskuntaa se sydämen juuritun viiltää.
Sitä aivankuin kuiskivat pensaat ja puut —
nuo kaikki, joill' ei ole onnea juhlassa kiiltää…

3.

Minä tahtoisin rukoilla rukouksen
tänä vuoden pimeinnä yönä:
niin hehkuvahenkisen, puhtoisen,
niin kaihoisen ja niin tuskaisen
se että myös täyttyis työnä…!

Sopusoinnun voimia huutaisin mä
polon ihmisen paimentajaksi,
sekä Sydäntä että Järkeä,
kiputunnon tulista kärkeä
oman onnemme ohjaajaksi!

Minä seimen prinssihin vetoais en
korulausekin tummin turhaan,
Minä vetoisin omaan orpouteen,
iki ihmisen pyhään itseyteen,
joka itkevi onnensa murhaa.

4.

Jos elon myrskyssä
ma hukkasinkin kyvyn
nauraa ja nauttia,
kun saapuu joulu _
en sitä kieltää voi ma muuta..

Ma iloitsen,
kun lapsosen
näen vilpittömin mielin,
riemukielin
kuppelehtimassa kuusen alla…

Sen sentään varon etten hälle ma
käy syöttämähän kristin uskoa
torttuin ja livekalain kanssa
tai etten lahjojansa
enkeleiden kerro kantamiksi

Näin teen mä siksi
että ne
oon itse työlläni ma hankkinunna
silloin kun rikkaat rintahani töykki,
mut — enkeleit' en missään huomannunna!

5.

Lapsi kulta, lintunen,
Ystäväni parhain,
Nauti sinä, naura vaan
jouluinesi varhain!

Sydämeni pohjasta
nautintos suon sullen.
Riemuitse, ah, riemuitse
Aaton armaan tullen!

Kyllä vielä mailma viekas sulta
riemus ruusuisimman ryöstää koittaa.
Sinullenkin, pieni piltti kulta,
hornan kellot kehnot korvaan soittaa.
Oi jos rintaas saisin isketyksi tulta,
jolla mailman murheet voisit voittaa?

Nauti sinä, naura vaan,
Muusta ethän tiedä.
Sydän sull' on paikallaan,
ei se pilkkaa siedä.
Nauti vieno, viaton.
Joulun jumal — tahraton!

(1908.)

"LAUREATUS".

(Kun minut haastettiin oikeuteen "Jumalan pilkasta").

Taistele loppuun saakka!
Taistele sieluni, kestä!
Raskaus on kantaa taakka,
Maailman pettämys, pilkka.
Taistele, vaikka se painaa!
Ihminen, vapautes orja,
Taistele yksin ja aina,
Onnessa orpo,
Pian olet kenties vainaa —
Sitten et jaksa…

Ihminen myrskyssä muista:
Ei meri iäti möyry!
Hetkien heikkous suista:
Aallot ei alati pauhaa!
Tuuli ei henkeäs raasta:
Raivokin etsivi rauhaa.
Kerran on tyyntyvä ilma,
Saapuvi lauha…
Helppo on soutaa.

Katkera mielesi malta!
Herjasta herkee!
Vihasi armahan alta
Kunnian kukkaset itää.
Kaunis ei koskaan haihdu,
Mikä on pyhää, se pitää,
Nousevi mullasta valheen,
Kohtalo surmaa ei sitä —
Vaikka sun surmais.

Iskenet liiaksi lujaa,
Hurjana huoltesi vuoksi?
Rientelet riuhuen kujaa,
Uhmaten korpien yötä? —
Iske! Kulje kuin tahdot:
Kunhan et tuskastu työtä!
Aatteesi puolesta seiso
Vasten tai myötä —
Uskoen voittoon…

10.V.1909.

II

TUTUSTUTTUANI.

(Neiti M:lle.)

Ma edessänne oon kuin murhamies:
Te sairaaks satuitte vain minun tähden?
Mun kiihkopuheissani kukaties
on Teidän kuumehenne alkulähde.

Kas niin. Nyt siis on Teidän vuoro —
Ma ensin kärsiä sain Teidän tautta!
Mun sielussani soitti hornan kuoro;
ei kukaan tahtonut mua auttaa…

Sellaist' on elämä! Me kaikki täällä
vain sairastella saamme toisten vuoksi.
Kun toinen parhaillaan käy ruusuin päällä
niin toiselle jo karkaa myrsky luoksi.

Pikku neiti: Vilpittömin mielin
Teitä tervehdin nyt tuskissanne:
Jos tilaisuuden saisin: kaunokielin
huojentaisin Teidän taakkoanne.

Tehköön Teidät terveeks tieto siitä
että sairautenne minuun koskee.
Omatuntoni ei mua paljon kiitä —
Sairaan ruoska terveeseen myös iskee.

28.4.1904.

KIHLOIHIN.

Kun sydän tuiki täysi on,
ken silloin osaa laulaa?
Mun riemuni nyt rinnastuu
vain rakkauteni paulaan —
"Tyttö! niin sua lemmin
etten voi kertoakkaan…"

Ja onni paisuu mun rinnassani
kuin metsälampi kevätjäiden rauvetessa…
Niin ihmeellinen viihtymys mun sydämeeni tunkee
kuin pyhyyden urkuja kuunnellessa…

Ei satu enää ole satu,
ei haave enää hullu haave:
On mullakin nyt korvessa latu,
jot' en harhaile kuin aave.
Ma kirkkain otsin katson silmiin
todellisuutta
— tulevaisuutta!
Ja elämä mulle nyt on
— aivankuin uutta…

I0.5.1904.

MORSIAMELLE.

Sun lempesi, oi armaani,
on terve niinkuin kesätuuli,
mi kukkasia suutelee…
Se lietsoo tyyntä lämpöä,
ei polta poikki siipiä,
vaan niitä kasvattaapi —
Ei ime kuiviin hehkullaan
elämän voimain nesteitä
ja sentään ilman esteitä
se leikkii, leimuaa…
se sielun, ruumiin kaikkineen
viehkeesti valloittaa!

Oi jos se aina säilyisi
noin raikkahana sulla:
minunkin sairas lempeni
vois terveheksi tulla!
Ja sinun suuteloissasi
sun rintaas nuorta vastaan
ma puhdistuisin kauttasi
himosta hintavasta…
Tyttö, tyttö, ihmelapseni!
Tyttö, tyttö, metsän aarteeni!

Jos noin sä aina säilyt sulossasi,
niin vielä kerran rinnallasi
saat nähdä miehen onnekkaan!
Ma kuiskin vaan,
kun Sun ma oon…
Ja luoja onnen salaisuudet neuvokoon.

25.5.1904.

HÄÄHYMNI.

Nyt en enää ole orpo!
Nyt en enää ole yksin!
Sydän syäntä, rinta rintaa
vasten vaellan sylityksin
oman kultani kanssa —
sen oman kultani kans…
Niin!

Jälkeen suurten särkymysten,
pettymysten, kärsimysten,
Sieluni nyt rauhan mailla
toivokkaasti taivaltaa
nuoren heilini kanssa! —
sen nuoren heilini kans…
Niin!

Ja kaikki turhat tuskailut
ne vihdoin haihtuvat,
kun haikehimmat haavelmat
nyt tosiks vaihtuvat…

Ah enhän koskaan ma uskonut että
elämä mulle niin lempeä ois:
ett' todellisuus, joka tuhannet pettää,
minut, minut näin säästää voisi…

Ja millä lienen ma ansainnut
tämän onneni ruusumaan?
minä? minä? joka tuomittu olin
kurjuutehen kuolemaan? —

Ma luulen että nyt vihdoinkin
jo uskon myös Jumalaan,
kun uskon kultani silmihin
ja rakkauteemme vaan!

NOCTURNO

(J.H. E:lle).

Eloni suurin unelma
lie toteen käynyt nyt.
Ja monta mielenhaavetta
myös särkynyt…
On mulla kulta, jota suutelen,
on vaimo armas, jota syleilen
ja joka mua myös syleilee
niin että lämpenen…
Mut kumminkin —
Mit' itkee ihmishenki?
Mihin se pyrkii, kunne vie
tai mistä kulkeneekin tie,
tuo rauhan kirkkain polku?…

Voi meitä laulajoita, voi,
joill' elo tuhat-äänin soi
ja sielu aina läikkyy!
Me oomme haavan lehtiä
kesäisen illan tyynessä,
jotk' aina turhaa säikkyy…

Jos paradiisin nautintoon
mies meidänlainen pantakoon,
niin totta totisesti
me silti ikuisesti
pelkäämme perkeleitä,
vaikk' enkeleitä
täys Eeden ois —
kai muuten meillä ei kannel sois.

(Tukholma 20.7.1904.)

EPÄTOIVO.

Sydän mykkä… Järki vaikenee…
Mit' elänyt oon — kaikki on kuin usvaa…
Ja sulo, minkä mulle annoit, on kuin valhe,
— En ymmärtää nyt taida enää mitään…

Ah armas! miks mua lemmitkään?
Miks mulle hyvä olet ollut ensinkään?
Ja miksi meidät kaksi, kohtalo
Lie yhteen saattanut, kun näin nyt jo — …?

KATKELMA.

Luonto kaunis.
Jumala hyvä —
Suruni vain
synkeä, syvä…
Katselen elämäni
meren pohjaa.
Kohtalon aallot
purttani ohjaa…
Oi mua levotonta matkamiestä,
joka en rauhaani löydä

Jersö 28.7.1904.

AVIOLIITOSSA.

Ah anna anteeks mun mustat mietteheni —
Syksyn tuulet noin ruusupensaiss' soi —
Katso pohjaan mun synkän sydämeni,
Millaiseksi luoja minut loi…

Anna anteeks… Ma olin unhoittanut:
Elämän koulu nyt vast' on alussaan.
Ma ihanteissani lienen sairastanut —
Siks, terveeks tullen, nyt kärsin vaan.

Oi anna anteeks… Ja ole mulle aina
Hellä, hellä… et sitä kadu, et!
Paina poskesi rintaa vasten, paina,
Kuule sieluni kuiskehet…

Näin olla taas on niin turvallista,
Kun yö meit' ympäri yllättää.
Soi mailma virttänsä murheellista —
Se turhaan meitä nyt peljättää.

ERILLÄÄN…

Suvi ihanimmallaan.
Tuomet kukkii kohta.
Nurmi vihanimmallaan.
Yöhyt kirkas hohtaa.
Yksin soudan —
järven pintaa,
Loistavaa —
kuin lohen rinta…
Yksin soudan —
ihmettelen,
Suviyötä
sulostelen.
Enkä tiedä
miten olla?
Miten olla
moisna yönä,
jolloin kaikki Pohjan kauno
hermojani hiveleepi,
jolloin käen kulta kukku
henkeen asti helkkyileepi?
— Minä hullu — miksi heitinkään
Oman kullan sinne etelään?
Oman heilin, hempukkani,
Oman vaimon, vaapukkani?

Ei se vierellä nyt viivy,
Ei nyt keinu kaulassani,
Eikä varro vuotehossa
Valkorintaa tarjoellen
"Poijallensa rakkahalle!"
"Ainoalle!"

Ei! — Oi muistot mairehimmat,
herttaisimmat, hurmaavimmat,
jolloin nuorra oikeutemme
saimme lemmen jumalilta,
jotka ihmisille suovat
sylintäydet nautinnoita,
jumal juomaa juotavaksi
elon maljan pohjaan saakka!
Jotta sitten kunnialla
kärsimykset kestäisimme
muistellessa muinoisia,
mennehiä mairehia!…

14—15.6.1905.

JUHANNUSYÖNÄ…

Vaikea on vaimotoinna
ihmeyötä ihannella,
kun on kaikki kauniin kaiho
kullan jälkiin jännitetty.

Kun on poissa Poijan heili,
luonto arvon kadottaapi,
kaikki tuntuu tuskaisalta,
huolen harsoon haikeaapi.

Korven käkö, järven kuikka,
rannan aalto, lehdon puu —
mitäs noista, kun on poissa
oman sirkun sulo suu!

* * *

Ja ma kaipaan niin pohjattomasti
sitä pikkuista piikaistain;
ja ma kärsin niin polttavasti
että vaill' olen vaalijatain!

Kesä ympäri keijuu ja hymyy,
yörastahat viskuttelee;
minä akkunan laudalla istun
ja uutimet leijailee…

Näin hiljaa mä viipyä saatan
yön valkeutta ymmäten vain;
olis turha mun vuoteessa maata,
siell’ itku on kumppaninain.

KESÄYÖN KIRJE.

Motto: "Älä näytä kenellekään kuolevaiselle!"

Voi kun mull' on ikävä
Sinua, ah Sinua!
Yö jo joutuu. Rastas laulaa.
Turhaan etsin kultani kaulaa.

Tyhjä — Tyttöni vuode on!
Unissani onneton
Hapuelen hellän rintaa,
Tuota mulle turvaisinta…

Tyhjä — Tyttöni tyyny on!
Sitä vastaan, vaimoton,
Itken verikyyneleitä,
Sydämestä syntyneitä.

Oi! ja tuhat kertaa oi:
Sinutta en elää voi.
Sinutta on kolkko yöni.
Rauhaton ja raskas työni!

Tunnen selvään: ilman naista
Elämä on puolinaista,
Hätä suuri sielussani…
Avo-haava rinnassani…

Orpo, orpo! Poika polo!
Nurinniskoin koko olo!
Hengityskin keuhkoloista
Aivan niinkuin — vailla toista.

Luontoakin katsellessa
Aina olet aattehessa:
"Jos nyt tässä kulta ois,
Toisin nauttiakkin vois."

Minä hullu, hulivili!
Sinä — — —!
Miksi erkanimmekaan
Laisinkaan?

Ei nyt mulle mikään maista,
Huvi kaikki hullumaista.
Koti vanha kolealle
Haiskahtaapi, happamalle…

Pihlajakin, pyhä puu,
Suotta mulle sulostuu.
Oman kullan rintaa vastaan
Tertut taitoin taivahasta.

Jumala! Kun muistan sen,
Hurma täyttää sydämen.
Rukousta sopertelen,
Kaitselmusta kumartelen.

"Kaitselmus, ah kaitselmus!
Kuule orvon huokaus:
Anna mulle takaisin
Pulmuni, se puhtahin!

Jollen saa, en tätä kestä,
Ellös, luoja rakas, estä!
Muuten sorrun, muuten murrun,
Suruhuni tuiki turrun.

Salli vielä tuta mun
Tyttöni raikkaan suutelun,
Kädet hennot… pehmotukan.
Kaiken kauniin, hempikukan."

Hengelläni, ruumiillain
Sinua nyt varron vain.
Joudu lintuni, lennä, liidä
Unhoita usvat… Kiidä!

RUNOYRITYS ISÄKSI TULTUA.

Voi sitä isän pikkuista poikaa!
Kuinka se muistista mureta voikaan!
Kohta jo kolmen kuukauden —
ja laulua lapsesta laatinut en?

Isällä, rukalla, paljon on työtä,
aamusta iltaan ja pitkin yötä,
siksi se isä ei joudakkaan
pikkuista poikaansa hoivaamaan!

Äitipä, kultapa, yksin lastaan
hoidella saapi ja ainoastaan:
äidillä, rukalla, myös on työ —
nousta ja valvoa joka yö!

Mutta kun äitikin uupuvi, rukka,
silloin se pikkuinen, kullan kukka,
isänkin sylihin kannetaan,
joutipa tuo tai ei — ota vaan.

Isäpä katsovi poijuttaan:
"Minäkö taattosi tosiaan?
Voi mikä ihme, voi mikä kumma!
Suutelin kerran ja â — tuommoinen summa!"

Isäpä lastansa tarkastaa:
Kas mikä arvoitus aina vaan,
kas miten kulmat sen kujeileepi,
kas miten väreet sen vaihteleepi!

Taatto se lastansa tarkastaa —
Poikapa vastahan tuijottaa!
Tutkivi taattoa vuorostansa:
"Mikähän tuokin lie laatuansa?"

Näin ne nyt kumpikin tuijottaa
isä ja poikanen toisiaan,
kunnes he vihdoin naureksimaan
ryhtyvät kumpikin toisillaan.

Kuinka se. lapsen puhe jo käy?
Taitaa lausua: ai—äi—äy:
"äitin" se kohta siis sanoa voi,
pian kai "isäkin" korvissa soi.

Mutta kun poijut se parkumaan
yltyvi ylön, niin korviaan
tukkia alkavi "pappakin", parka,
äidille kääryinensä jo karkaa.

Poika se poraa kuin riivattu vaan,
luulisi kurjaksi kerrassaan,
mutta kun maitonsa lämpymän saapi
oitis huudosta helpottaapi.

Sitten se imeä lotkuttaa,
posket pullolla maiskuttaa,
katsovi kirkkailla silmillään
isää, äitiä, ystäviään.

Koko se kotoa komentaa,
pitääpi omassa vallassaan,
harvoin äitiä kylähän päästää,
äidin hermoja osaa ei säästää.

Mutta se hauskinta katsottavaa,
koska se pikkuinen riisutaan,
pannaan pyttyhyn pyllylleen,
löylyä lämmintä niskalleen.

Kuinka hän silloin vakaaksi käy!
Huolestus silmissä sipristäy,
parkua päästä ei pienintäkään,
nauttivi, nauttivi ihmeissään…

Äitipä pojulle haastelee,
nimillä monilla maanittelee:
kutsuvi "linnuksi", "kullankuuksi",
"liinahännäksi", "linnunluuksi"…

Niinpä se elämä rientävi vaan,
päiviä kohta ei muistetakkaan,
poikanen kasvaa ja kaunistuu,
untuvat päässänsä vahvistuu.

Paljon on puuhaa ja paljon on vaivaa,
Elämä sydämen juuria kaivaa.
Paljon on työtä ja palkkio niukka,
jokaisen päivyen leipäkin tiukka.

Poikanen, poikanen, lapsemme oi,
sinuthan lempemme mailmaan loi,
Sinusta nouskohon lempemme näyte,
kotimme horjuvan, köyhän täyte.

(Kajaanissa 1906.)

TUUTULAULUJA.

(Kalevalainen sävel.)

1.

Nuku, nuku poika kulta,
Äiti sulle laulun laulaa,
Isä itse laulun laittoi,
Lemmentertun pienen taittoi:
Terveisiä tervan maasta,
Suksen maasta, peuran haasta!
Siellä se isä itseksensä,
Ypö, ypö yksiksensä
Peurallansa pulkkaileepi,
Suksillansa suikkaileepi.
Peura se laukkaa lystiksensä,
Isä se itkee itseksensä — —
Äläpäs itke isä kulta
Vaikk' on poissa poijut sulta.
Täällä lapsi äidin kanssa
Muisteleepi muistojansa.
Täällä lapsi äidin kanssa
Vartoileepi vaiheitansa —
Mitäs tuosta, mitäpäs tuosta:
Pian se poika taitaa juosta,
Pian ei äiti kiinni saakkaan,
Roi, roi, roi, ei kiinni saakkaan,
Vaan jos isä itse saisi,
Kai se meitä naurattaisi.
Nuku, nuku äidin sirkku,
Isän varsa, pohjan virkku,
Höyhenkenkä, höylänlastu,
Linnunpoika, karhunpentu!
Tuu tuu, tuutilulla,
Aika on jo unen tulla!

2.

Toinen laulu kuuluu näin:
Isä se sinne yksin jäi,
Kauvas, kauvas kaukomaille
Omaa kultaistansa vaille.
Kyllä isä kyseleepi,
Mihin poika kykeneepi:
Onko terve? onko kiltti?
Onko potra pohjan piltti?
Joko seisoo? joko juoksee,
Uksen suusta äidin luokse?
Joko haastaa, joko puhuu,
Joko suomenkieltä suhuu?
Tuu tuu tuprakkaa,
Paina silmäs umpeen vaan!

3.

Pois nyt kaikki kammarista,
Poika pannaan pitkällensä,
Nyt on kaiken leikin loppu,
Nyt on nukkumahan hoppu,
Pois nyt juoksu, pois nyt läiske,
Pois nyt renkutus ja räiske,
Ovet kiinni, lukot lukkoon,
Koirain, kissain kidat tukkoon,
Ei saa vieras sisään tulla,
Tuuti, tuuti tuutilulla!
Äiti yksin laulaa saapi,
Äiti lastaan liekuttaapi,
Isä se taaskin laulun laittoi,
Tuoreen tuomentertun taittoi…
Aamulla kun kaikki nukkuu,
Poikanen jo varhain kukkuu,
Näin se huutaa jotta riekuu:
"Kukkuu, kukkuu —- kukko kiekuu!"
On se lapsi potra poika,
Niin se juoksee jotta roikaa,
Kaikki paikat tarkoin tutkii,
Kourillansa koppaa, hutkii:
Onkos luja? onkos löyhä?
Kaikki pehmittää ja pöyhää.
Aika mellakan hän pitää,
Joskus itkuhunkin itää,
Kun on herkkä, kun on herkkä,
Pieni piltti, koivun kerkkä!
Osaa sentään kiltti olla,
Niinkuin kissa kartanolla,
Tissuttaapi, tassuttaapi,
Äiti kultaa hassuttaapi…
Ulkona on hauskin olla.
Juoksennella nurmikolla:
Tuiskis! poika ojaan lentää,
Eipäs itke sirkku sentään.
Nousee ylös, jälleen kaatuu,
Mitäs tuosta, käy se laatuun;
Poika syöpi mitä antaa
Vaikka sammalia ja santaa,
Terveydeksi kaikki hälle,
Pikkuiselle pynttijälle!
Joka päiv' on yhtä hauska,
Työtä piisaa, jotta rauskaa;
Joka päiv' on yhtä pyhä,
Oppimista riittää yhä.
Kieli kulta kohta taipuu,
Joka sana sieluun vaipuu,
Kaunis sana —- kaunis mieli,
Oi jos siihen taipuis kieli!
Nuku, nuku äidin sirkku,
Isän toivo, pohjan virkku,
Linnunpoika, metsän teiri,
Höyhenkenkä, höylänlastu,
Peuran varsa, karhunpentu,
Tuu, tuu, tuu — — —

(1907.)

"SYDÄMEN SÄVELEET"

tai seitsemän vuotta myöhemmin,

Vuodet vierii, pyörii pois,
Kuvat kauniit vaihtuu.
Nuoruuttaan ken vaikerois?
Muistoksi se haihtuu.
Luonto lastaan heitä ei,
Vaikka haaveihinsa. vei.

Tässä istun, muistoin mies,
Laulujani tutkin.
Ajattelen herraties:
Tie on käyty mutkin;
Margareetan mailma vei
— Lempeäni vienyt ei.

Väärän valan vannoo hän,
Kanneltaan ken uskoo!
Jok' ei usko syttyvän
konsaan uuden ruskon,
Kyllä elo kuurnitsee,
Iskee haavan — lääkitsee…

Tässä istun, muistoin mies,
Polvellani kulta,
Ihmettelen jumal' ties:
Vielkö piisaa tulta?
— Vielä? Kuink' ei piisaiskaan —
Nyt se vasta alkaa vaan.

Lasta pientä suutelen,
Kirkassilmää poikaa.
Minkä ihmeen iloisen
Luoja mullen soikaan!
Oma vaimo — lapsonen —
Muutako viel vaatinen?

(1907.)

MAANJÄRISTYKSEN PÄIVÄ.

Kun sopusoinnun kukka ain
mun kasvais kaunis rinnassain,
niin surmahankin syöksyisin
ma elon ehjin tuntehin.

Jumala! Käske miestä vaan
turmahan mihin tahansa:
Mut salli kantaa rauhassa
Sydämen armo-aarteensa!

(1908.)

TYTÖSTÄ ÄIDIKSI

tai Liika kärsimys.

Hän riemurinnoin riensi avioon
ja neitsyytensä miehen haltuun antoi.
Hän uskoi rakkauteen kuin aurinkoon
ja ylpeänä päätään nuorta kantoi.

Ei tuskan tuulia hän peljännyt,
ei tiennyt elon ristisalamoista.
Hän unta näki kaikkein kauneinta,
hän toivoi lasta lemmen nautinnoista.

Ja luonto, jumalainen ihmevoima,
se hälle lahjoittikin vihdoin lapsen.
Oi kuinka riemuitsikaan äiti nuori,
kuin hellin hoitikaan hän kultahapsen!

Ja maailma se hälle yhä hymyi
niin helppona ja houkuttelevasti.
Laps varttui, leikki, puhumaan jo oppi
sen silmät loistivat niin kirkkahasti.

Hän oli äidin hempi, isän lempi,
niin paljon lupaavainen, lumoovainen.
He häneen kiinnikasvoi kumpainenkin:
oi päivän säde ainut, armahainen!

Niin kului vuotta kaksi, kohta kolme,
ja vyöryi päälle elon arkihuolet,
Vaan lapsi yksin kukoisti kuin ruusu
ja murheist' isän, äidin — poisti puolet.

Mut silloin? Silloin saapui syksyn synkkä:
laps taudin tarttuman sai ruumiiseensa.
Nyt rinta pieni alkoi huohotella,
löi tauti leiman kaunokatseeseensa…

Jo sydän äidin vavahti, ah vasta,
kuin huumeistaan hän hätähuutoon heräs.
Mik' onkaan vaara, joka väijyy lasta?
Hän säpsähti — ja voimiansa keräs.

Ja yötä-päivää nyt hän valvoi, valvoi
vieressä sairaan lapsen, rakkaimpansa.
Hän uhras kaiken, mutta — tauti kalvoi,
se rautapihdein piti hänen pienoistansa…

Ah hirmuista on nähdä vienon lapsen,
mi kehenkään ei pahaa tehnyt vielä,
noin kärsivän ja heikoks käyvän, käpristäyvän
elämän armotonten oikkuin tiellä!!

Nyt riuduksissa riehuu äidin rinta
ja aatos hautoo arkaa kysymystä:
Ken auttaa? Kuka parannuksen tietää?
on tässä hälle liikaa kärsimystä!

Hän kauhistuupi omaa voimattuuttaan
ja lääkäreihin turvaa, kokee luottaa.
Hän uskoo myrkkyihin ja apteekeihin
ja lääkkeet parhaat lapsellensa tuottaa.

Ja viikot vierii. Vaan ei saavu armo;
laps heikkenee ja kivut yhä karttuu.
Oi Jumala, oi Jumala tät' tuskaa!
Laps vaikeroi ja kauhu äitiin tarttuu.

Ja kyynelvirrat puhkee silmistänsä
ja epätoivossaan hän raukaks raukee.
Ja kalman kammottavat rautaportit
ne hänen edessään jo irvi aukee…

Mut lapsi yhä parkuu kuumeissansa
ja äidiltänsä pelastustaan pyytää.
Laps elämänsä nuoren oudot painot
aivankuin äidin syyksi, raukka, syytää.

Ei ymmärtää se jaksa, pieni piltti,
miks hälle tuomittu on tämä vaiva?
Miks pois ei karkoiteta hirviötä,
mi hänen rintoansa repii, kaivaa?

Laps tahtois karistaa sen ruumiistansa:
pois pullot, rohdot, kääreet, lääkitykset!
"Ai auta rakas äiti, auta äiti kulta
sun pikku poikaas — ollaan ystävykset!"

Mut äiti itkee, tyrskii avutoinna,
On hälläi posket kalvenneet; ja rinta
on täynnä kirvelevää, tummaa tuskaa…
— ei voi hän auttaa lastaan rakkahinta!

Ei voi, ei osaa, kykene ei, rukka!
Jos tehois tuo: hän itse tästä kuolis?
On lapsi hälle lemmen pyhin kukka —
nyt mailman loistost' ei hän enää huolis…

Oh! yöt on pitkät, pimeet; tuuli nurkiss' ulvoo
ja ihmisitkuun yhtyy luonnon ärjy…
Ei nuku äiti, valvoo hoitain, huokaa,
ja hoitaa taas, ja sydän hällä värjyy…

"Oi Jumala, miss' oletkaan sa, julma,
miks noin sa rääkkäät lasta viatonta?
Jos lakejasi vastaan rikoin minä, raukka:
'miks minua et rankaise sä, onnetonta?"

Näin miettii äiti nuori — ei hän tiedä
mit' täytyy ajatella Jumalasta?
Hän rukoilee — mut luonnon sokeet voimat
ne yksin näyttää raatelevan lasta…

Ja aamut neitsyysajan armahaiset
nyt äidin kärsiväisen mieleen muistuu, palaa…
Jos silloin kaihonnut lie myös hän suojaa:
nyt kaksinkerroin lohtua hän halaa.

Pian saapuu yö kai viimeinen?… Nyt vaikeen.
En tahdo kuvailla ma kamalinta.
Ois liikaa sitä laulajalta pyytää, liikaa…
On hälläi — isänä — myös ihmisrinta.

(1909.)

RESIGNATIO.

En tahdo turhaan tutkia:
miks näin on kurja elo?
Mun täytyy siihen tyytyä
ja tuskan hallaan hyytyä
ja jäädä alle pelon…

Näin vaitiollen katsellen
elämän kohtaloita
ma väristen ja vapisten
vihoissa julmain jumalten
kai sentään jotain voitan…