The Project Gutenberg eBook of Kolmen teinin lauluja

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title : Kolmen teinin lauluja

Author : Heikki Asunta

Martti Merenmaa

Einari Vuorela

Release date : November 15, 2024 [eBook #74743]

Language : Finnish

Original publication : Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy

Credits : Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLMEN TEININ LAULUJA ***

language: Finnish

KOLMEN TEININ LAULUJA

Kirj.

Heikki Asunta, Martti Merenmaa ja Einari Vuorela

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiön, 1928.

SISÄLLYS:

HEIKKI ASUNTA

Prologi
Syyskyntäjälle

Lehti Ruthin kirjasta
Kappale sukutarinaa
Talo maantien varrella
Marraskuu
Maailman meno
Syntinen nainen
Kiitos
Partaalla
Delirium
Palannut tuhlaajapoika
Puutarhuri

MARTTI MERENMAA

Kevät
Syysyö
Tulkaa
Kissankello
Vanitas Vanitatum
Kaksi koivua
Paan
Huhtikuun yö
Vogulin hautakivestä
Syksyn tullessa
Tiirojen laulu
Ilta suolla
Jää hyvästi
Chant Sans Paroles
Meri

EINARI VUORELA

Teini
Kansanlaulu
Kaksi maisemaa
Toukokuun yö
Kaksi pääskystä
Vuorokausi
Kulkijain
Eläinnäyttelyssä
Ajaja
Rikasmies ja aarreaitta
Hullut kasvot
Silmälasit
Rakastunut silmä
Pesä
Polku

HEIKKI ASUNTA

PROLOGI

(Veljilleni).

Mikä riemu ja luottamus silloin asuikaan
kattomme alla, kun rupesi paistamaan
jälleen aurinko punaten hökkelin,
ja me nousimme jäykistynein jäsenin.
Raha meit' ei painanut, ei rahahuoletkaan,
tyhjät ja tomuiset taskut meill' oli vaan,
ja päivänä ensimäisenä maaliskuun
me juhlamenoin poltimme viimeisen puun.
Kuin armeija voittamaton me marssittiin
kuitenkin hökkelikylästä kaupunkiin,
ja jos nuttumme laita olikin auttamaton,
me muistimme Saaronin liljat ja Salomon.
Tien varrelta muuan jos äkkäsi tupakan,
tämän kunniaks', viisaan ja tarkan kakaran
paras sutkaus yhteisin voimin leikattiin,
ja haiku seurasi herroja kaupunkiin.
— — —
Minä tiedän, kuinka nyt, veljet, laitanne on.
Joka ainoa päivä on tyhjä ja tolkuton.
Siis, teinit, sauvat vain, vyöt kupeisiin
ja aamunnousussa takaisin hökkeliin!

SYYSKYNTÄJÄLLE.

Syyskyntäjä, veljeni hiljainen,
sinä liikut kuoleman asialla.
Sinä niukan vihannan viimeisen
hymyten
tapat vakosi multiin hautaamalla.

Et oppinut mistään riemuitsemaan.
Et rakasta ketään, ei sua kukaan.
Sinä kuulut syyskuun maisemaan
sairastavaan.
Ajat suoraan vakosi mukaan.

Kai sentään, veljeni hiljainen,
pysyt kaukana talosta valkeasta.
On takana kuistikon ruutujen
niin ikävissään ihminen.
Kai säälit kaunista lasta.

Voi, armas, on yö taas tullut,
ja kuollut tulpaani on
kuin kasvot kamalat, hullut
jääpaisteessa kuutamon.

Lumiaavikko akkunan alla
kuin hopeinen hautausmaa.
Joka tähtikin taivahalla
nyt kätkevi vainajaa.

Miks' elän ja tuijotan itään
kuin jotakin odottain!?
Ja kuitenkin tiedän: ei mitään
tule aamua — arki vain.

LEHTI RUTHIN KIRJASTA.

Näen laivan menevän pimeään.
Jäät kalisevat niin.
Kuin mieletön piirtelen nimeään
lasin ruutuihin kukkiviin.

Hyvä Jumala! Miten saattoi hän
niin nauraa lähtiessään,
vaikk' tiedän nyt hänen etsivän
minun tultani silmillään.

Ja tiedän, että hän nyyhkyttää,
kun metsä on peittänyt sen,
ja että ylpeä, kaunis pää
on raskas ja kuumeinen.

Tänä iltana kuolevat valittaen
pihamaallasi omenapuut.
Tänä iltana ruutuhun piirtelen
kuin mieletön: ihana Ruth!

KAPPALE SUKUTARINAA.

Kaks veljestä ruumishuoneeseen
vei miehen vanhan ja väsyneen.

Hän makasi karkeilla paareillaan
narun jälki mustana kaulassaan.

He laskivat paarit kellariin,
ja painava luukku kumahti niin!

He silloin katsoivat toisiaan,
ja kauhu liikehti kasvoillaan.

Oli, niinkuin jostain kuulunut ois:
suvun kelvottoman on kuoltava pois!

* * *

Ja miehet soutivat vaieten.
Tuli syyskesän ilta ihmeellinen.

Jo päivä laski ja punas' maan
— ei rantaa tuttua kuitenkaan.

Niin toinen veljistä jälkehen
jäi kylän savuja katsellen

ja pientä kaukaista akkunaa
kuin silmää apua anovaa.

Hän seisoi hetkisen tuijottain,
ja vesi loiskahti kerran vain.

TALO MAANTIEN VARRELLA.

Puut lahonneet on kartanolta pois,
ja elotonna aukee pihamaa.
On niinkuin porttiin kirjoitettu ois:
talossa murehditaan vainajaa.

Kajastus ruskon viime rippeitten
kuolleista akkunoista häviää.
ja sama virsi alakuloinen
jok' ainut ilta soimaan särähtää.

Ja varjokuva nuoren ihmisen
käy valkoisissaan yli pihamaan,
takana tummunehen uutimen,
kun väkinäistä unta nukutaan.

Kuin suudellakseen huulet aukeaa
ja hymyilevät hiljaa, itsekseen.
Ja mielipuolen katse tuijottaa
syvälle taivaan suureen tyhjyyteen.

Takana yksinäisen ikkunan
kynttilän liekki hetken lepattaa.
Soi huuto ruostunehen saranan.
Talossa murehditaan vainajaa.

MARRASKUU.

Aution maantien liejuun
syviä jälkiä jää.
Kuoleman läheisyyttä
ihminen säikähtää,

kulkien pälyvin silmin
niinkuin vainottu ois,
— laakean taivaan alta
pääsemättä pois.

MAAILMAN MENO.

I.

Hän kuiskas huulin hehkuvin:
tulethan pian takaisin
ja jäiseen rantaan viluissaan
jäi lähtöäni katsomaan.

Kun palasin, ma lähekkäin
kaks onnellista lasta näin.
Ja toinen lausui hymyillen:
On kevät! Ole iloinen.

II.

Hänen kauniilla kaulallansa
koru pienen pieni on.
Sen on antanut rakastajansa,
ylen köyhä ja onneton,

joka koiran tavalla juoksi
yhä vain hänen jäljissään;
joka kylmien silmien vuoksi
ei säästänyt itseään.

Tämän ainoan illan tähden
me särjemme koristeen.
Minä aamunkoitossa lähden,
Hän — nukkuu uudelleen.

SYNTINEN NAINEN.

Punnittu, köykäiseksi havaittu.
Poisraivattava vieras kutsumaton.
Viimeinen aamu punaa kaupungin,
viimeinen aamu minun — henkipaton.

Voi tyhjyyttä! Se hiipii sydämeen.
En epätoivoani pääse pakoon.
Ma olen, niinkuin alla satehen
on nuori heinä — nujerrettu lakoon.

Armoa, ihmiset, ah, ruoska lyö
niin kipeästi uurtuneeseen lihaan.
Ma teitä rakastaen kaiken tein.
Miks syttyneet on sydämenne vihaan?!

Armoa, ihmiset, näin kaunis oon
ja kadun tyttäristä kaikkein nuorin.
Mua ymmärtäkää, viaton ma oon,
ma teitä rakastin, en tehnyt huorin.

* * *

Voi jäistä ilmettänne! Itkisin,
jos jossain oisi ihmisyyttä hiven.
Nyt olen valmis! Esiin astukoon
ken tahtoo heittää ensimäisen kiven.

KIITOS.

Jumala, sua kerran rukoilin:
Pois ota tuskan kalkki katkerin.
Tee kelvollinen, hyvä sydän mulle,
sun mieleises ja lähimmäisien!

Sa kuulit nöyrän pyynnön armossas:
Nyt olen tahdottomin laumastas.
Nyt hartaan kiitokseni kannan sulle
ma, lapses, jolta otit sydämen.

PARTAALLA.

Ei kukaan kuule ääntä ihmisen,
hän kuilun jyrkänteellä valittaa.
Vain pirulliset silmät tähtien
katsovat korkealta kuolevaa.

Ei kukaan kuule. Toivo mennyt on.
Jo juuriltansa pensas irtoaa,
kuin kaiku toistaa kuilu pohjaton
viimeisen kerran vielä: auttakaa!

DELIRIUM.

Veturin vihellys sydäntä viiltää!
Nälkäisten petojen silmiä kiiltää.

Mustia kitoja ylläni näen:
Järkeni rippeitä pyydystäen

vaanivat vihreäsilmäiset liskot.
Lopeta itsesi! huutavat kiskot.

Eijaa! Olen hallussa saatanan.
Eijaa! Nyt iloitse morsian!

PALANNUT TUHLAAJAPOIKA.

Nyt, ihmiset, riemuitkaatte!
Näin rampana palasin.
Avosilmin nyt nähdä saatte
sen, minkä mä salasin.

Näin kamalat kasvoni ovat
ja käteni halkeilleet.
On ruoskainne solmut kovat
näin minua rangaisseet.

En kestänyt katsettanne,
ei ryhtini pitänyt.
Ruton siemen, istuttamanne
näin hyvin on itänyt.

Nyt siunatun multanne alle
minun jätteeni siirtäkää.
Opetukseksi maailmalle
näin ristiini piirtäkää:

Oli ylpeä, oli nuori
ja — työmies taitamaton.
Nyt ulkokullattu kuori
vain lahoa maata on.

Oli kelvoton kansalainen.
Oli viimeinen lukuaan.
Hyvän työn teki yhden vainen:
ei jatkanut sukuaan!

PUUTARHURI.

Minä ahersin monta vuotta;
Olin joskus jo toivoton.
En tehnyt työtäni suotta!
Puutarhani valmis on.

Näen paperiruusuni pienet
ja lasiset kämmekkäät.
Näen upeat myrkkysienet
ja kihokit häveliäät.

Näen hoidetut hautani siellä
ja rautaiset seppeleet.
Käy harmaat vainajat tiellä,
pois minulta nukkuneet.

Työ tehty on, ja se riittää.
Puutarha on verraton!
Mitä ihminen kylvää, sen niittää,
kun elonaika on.

MARTTI MERENMAA

KEVÄT.

Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen:
soi mullan syvyytehen kevään ääni,
vaikk' unhon varjo löis jo läpi pääni,
tomuni vaikk' ois alla metsien.

Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen:
maan rintaa huumeissaan kun kevät halaa,
mun tomuuni myös elon voima palaa:
nään vuokot, laulut kuulen purojen.

Monen vuoden jälkeen, tiedän eellehen:
sun nimes kaikuu yössä joka kevät,
ja hämärässä huules hymyilevät
ja mieletön on sanas jokainen.

Monen vuoden jälkeen nukkuja oon vain,
kuin nytkin, toivokaan en enempää.
Mun kevään armo hetkeks herättää
maan iloon kera nuoren armahain.

SYYSYÖ.

Soi meren taistomarssi syvään yöhön
ja yli katuin vanhain, vilunarkain,
syyslehtiä vie tuuli niinkuin varkain
pois heittäin suureen pimeyden vyöhön.

Lyö yli kattoin jymy meren tahdin,
kuin kauhun varjo puskee puihin tuuli.
Ken kirkkoaidan takaa huudon kuuli?
Ken arvaa multaan menneen himon mahdin?

Ken vainaja nyt huutaa mullan alta
ja kutsuu villiin riemuun toivottomain?
Ken tanssii yllä uniensa omain
ja tuskan lisää huutaa Jumalalta.

Puun latvain taakse raskaat pilvet vaipuu
ja omaa surkeuttansa lyhdyt kiiltää.
Kuin kylmä veitsi sieluani viiltää
yön lohduttamaton ja julma kaipuu.

Kuin vahdit öiden määrätönten, syväin,
nään meren liepehellä mustat laivat,
kuin sielukummitukset, jotka saivat
jo levon öiden, mua lähestyväin.

TULKAA!

Nyt tulkaa kaikki, joill' on tyhjä syli,
te ystäväni, köyhät nukkujat!
On nuoruusunten polut ihanat.
Oi, tulkaa jälleen huimain vuorten yli.

Oi, tulkaa, viinimalja huulillamme
taas rakastamme tyhjää maailmaa,
taas oomme tulta, voimaa kuohuvaa
ja näämme ikikevät-uniamme.

Me käymme niinkuin parvi Paanien
maan multaa, päihtyneinä, silmin suurin,
heräämme eessä kuolon mustan muurin
päät olkiseppeleessä hullujen.

KISSANKELLO.

Yli kuljimme illan saatossa
sen vihreän, varjoisan pellon,
ja kymmenen kukkaa taitoimme
ja yhden kissankellon.

Sinä sait ne muut, minä pyysin vain
sen pienen kissankellon,
oi, muistoksi sinisten silmien
ja sen illan ja varjoisan pellon.

VANITAS VANITATUM.

Näen päädyn talon aution,
se ammoin hyljättiin.
Näki kerran se ihmisten elämän,
siellä sukuja siitettiin.

Minä murheen punervaa kangasta
tääll' illan tuulessa käyn.
Maanpiiri tyhjä on kohdallain
kuin vallassa kauhunäyn.

Se kertoo tarinan toivottoman,
joka itkee totuuttaan,
joka samalla kauniisti hymyää
ja kutsuu alle maan:

Noin iäti pilvet vaeltaa,
noin aaltojen meno on,
puut huojuvat, kivet vaikenevat
ja aika on loputon.

KAKSI KOIVUA.

Kaksi koivua kuivunutta
on aavikon äärellä.
Yli aavikon ajaa myrsky
sysimustalla pilvellä.

Se tohisee sieraimiinsa,
se hengittää villinä.
Se on myrsky, se on ihana myrsky,
sitä ei voi väistyä.

Kohta jokaisen aavikon korren,
kiven paino on punnittu.
Saa voimakas ehkä jäädä,
mutta heikko on tuomittu.

Kaksi koivua kuivunutta
kovin rakasti toistansa.
Ne kaatuivat sylityksin,
meni pitkin ne lakeutta.

Mutta kasteisen aamun koissa
näen virpiä paikalla.
Niin vihreinä, humaltuneina
ne katsovat lakeutta.

PAAN.

Paan soittaa urkuja hongiston,
se on vuoren ja ruskean rimmen Paan.
Sen parta on kaikki naava tuo,
ja sen sormet tuuli vaan.

Paan soittaa urkuja jossakin.
Niin usvatyttiä rakasti Paan,
mutta päivä sen aina sylistä vei,
sitä kiduttaa rimpihaudassaan.

Minä kuuntelen tarinaa havuilla.
Olen sinun ystäväsi, Paan.
Me nukumme suureen murheeseen:
oomme tuulta ja sammalta vaan.

HUHTIKUUN YÖ.

Niin huulin hämärin yö huhtikuun
nyt kuolon autuudesta kuiskuttaa.
Mä valvon niinkuin vainaa ylhäisin
ja juon sen hekumata ihanaa.

Mut ohi liukuu kuolon armas katse
ja vavahtain mä kuulen kolkutusta.
On aamu ulkona, on ihmisiä!
Voi, rinteellä on mullan pälvi musta!

VOGULIN HAUTAKIVESTÄ.

Niin väsyksiin mä kiersin kyläin teitä,
ei mulle naiset nuoret hymyilleet.
Niin tuomenmarjain makeutta etsin,
ei laaksossani ne koskaan kypsyneet.

Niin kuolin, haudan sain mä aavikolla,
mun mullastani kasvoi tuomipuu.
Sen marjat kypsyi, kutsui lempiviä
ain puoleensa, kun tuli elokuu.

SYKSYN TULLESSA.

Niin korkeaksi kasvanut oli heinä niittyjen
siell' jalka kovin kastehessa kastui:
Kuin unen raskaan tunsin syksyn tulevan,
mua vastaan kaikki kuolon tuska astui.

Ja myöhäilloin varjojen näin yhä kasvavan,
pian kuu ens kimallustaan heitti veteen.
Ah, kypsyydestä kertoi tuoksut niittyjen,
yö laittoi varjon joka kukan eteen.

Näin viherjöiväin niittyjen mä tarun mahtavan,
voikukkaa legionein seisoi siellä.
Näin jossain seinän luona sirpin nälkäisen
ja jossain sumuvaunut liukui tiellä.

TIIROJEN LAULU.

Te huudatte säveltä julmaa
karin iltaan autioon,
veriseppeltä pilvet kun laittaa
jo hukkuvaan aurinkoon.

Te välkytte valkein siivin
kuin muistoina sydänten,
ah, jotka jo tuhkana painui
meren syliin ja pimeyden.

Kivikarien alastomuuteen
kuin huutonne iäksi jäis,
kuin uhmana unhoituksen
teidän siipenne välkähtäis.

Voi, elämän linnut yössä,
meren äärillä, kuoleman.
Minä kaipuuni vartijaksi
otan tiiran valkean.

ILTA SUOLLA.

Kas noron kerran löysin
suon aavaa kulkien,
oli kodin kesäisen.

Kuin aineettomin jaloin
ne tanssi, tanssi vain,
kuin henget, joita joskus
oon nähnyt unissain.

Ja kaukaa lehmänkello
soi aavan ikävään,
kun kuolon kuiskeet kuullen
kanervaan painoin pään.

Niin nukuin, unen teitä
jo noroon vaivuinkin.
Pois haihduin, hiisiäiset
vain jossain tajusin.

Ne tanssi aavepolkan
kuin seitin kutoen
yli hillan kukan varjon,
ja äidin katsehen.

JÄÄ HYVÄSTI!

Jää hyvästi! Nyt kellot soimahan
ja tänne joukko haudankaivajain.
On ruumishuoneena mun sydämeni.
Ah, kuolleen juuri siellä nähdä sain.

Jää hyvästi! Ei itku lunasta.
Luuranko tuoksua jo hiustes joi
ja mustat ruusut kylvi lanteillesi.
Oi, armas, halki pääni kellot soi.

Jää hyvästi! Nyt varjot illan tään
maan kuolleen yli ristinmerkin lyö.
Jää sydämeni ovet tuulen valtaan.
Vie muiston kukat kaikki ahnas yö.

Jää hyvästi! Vie sumu myriadein
kaikk' toivot, varjojemme siittämät.
Yön kylmät huulet painuu multahan
ja juo sun jalkais jäljet hämärät.

CHANT SANS PAROLES.

Se soittaa, yö kun ylle saa
tuon kedon hiljaisen,
kun nukkuu riihi, koivukin
ja pesä peipposen.

Se soittaa pillisäveleen
niin pitkän, itkevän,
mi tappaa aivan sydämes,
tuon tyhmän kärsijän.

Et tiedä kuka, kussa oot,
et tunne soittajaa.
Kuin avaruuteen ihanaan
maa hiljaa hajoaa.

MERI.

Et tiedä meri, tietä, määrää mitään,
ei sinuun usko ystäväsi kukaan.
Sä vaihtelet kuin nainen tuulten mukaan
ja vapahana vyöryt länteen, itään.

Sua sentään ukko Homeros jo kiitti
ja vuosisatain runoniekat kuolleet
ne ovat uljaan kaarnavenheen vuolleet
ja vaaraa, hurmaa sulta heille riitti.

EINARI VUORELA

TEINI.

Minä synnyin paljain jaloin,
mut maantie lasin paloin
oli rakettu kulkijan.
Kuin koira haavani nuolin
ja matkasauvasta vuolin
mä käteeni valtikan.

Minä hallitsen — en mitään,
mut valtani länteen, itään
on aivan rajaton.
On unohdettu miekka
ja tuntilasin hiekka
pois puhallettu on.

KANSANLAULU.

Niin kuin linnut pesissänsä
syntyy parvet laulujen.
Rinta onpi soittimena,
sydän onpi aihe sen.

Joen takaa, joen taakse
kutsuu viulut, kantelet.
Päivä lyhyt, joki pitkä,
siltana vain sävelet.

Katse veteen kirjoittavi
nimen rakkaan, salaisen.
Joki juoksee juoksemistaan,
kantaa mereen haavehen.

Joella on lähtehensä,
merelläkin loppu on.
Mutta kaipaus ja aika
iäti on loputon.

KAKSI MAISEMAA.

Taas päivä paistaa Pohjan soilla päin
ja tuulten pauhu täyttää erämaan.
Kuin kansaa horroksista herättäin
niin kosket huutaa pitkää huutoaan.
Jää ovet auki, ulos jokainen
kuin ihmeen luokse nopsaan kiiruhtaa
ja räystään itku kartanoilla on.
Käy pulmusparvet yllä pälvien,
kuin monta tuulispäätä valkeaa
ois irrallansa alla auringon.

Mut iloäänet iltaan vaientuu
ja suuri rauha korven laitaan jää.
Käy metsän takaa onnellinen kuu
kuin myhäilevä isoisän pää.
Se siunaa lastenlasten elämän,
se koivut himmeästi hopeoi
ja seiväsparit mykkäin aitojen;
luo katseen ihmeellisen, lempeän,
ja hellyys maisemissa unelmoi
kuin autuus hämärissä sielujen.

TOUKOKUUN YÖ.

Maa ihanana lepää paikallaan
kuin nuori neitsyt avorintainen.
Se vavahtelee joskus nukkuissaan,
kun puhkeavat lehdet koivujen.
Mut ilmein rauhallisin uneksuu
se jälleen, rusko kiharoille jää,
yön orpo hymy niityn kaunistaa.
Ja ehtimiseen ladot unohtuu.
On auran vako täynnä hämärää —
yön suora polku kauas pellon taa.

On hiljaisuuteen äänet vaipuneet
kuin tuulet etäisihin pesihin.
Mut oudot, ihmeelliset säveleet
on jääneet hymisemään kuitenkin.
Ne suoraan erämaasta nousevat
kuin huokaukset vuosisatojen,
yön kauneutta syleilee ne niin —
maan siivet laajat, unenvalkeat,
ja takaa vaikenevain aitojen
ne suhisevat kyliin nukkuviin.

KAKSI PÄÄSKYSTÄ.

Sun silmäis pääskypari, armahin,
mun lähelläni räpyttelee ain.
Mä mielin omituisin, hämyisin
yöt valvon alinomaa odottain.
Mä ehtimiseen nimes kuiskasen
mut samassa sen jälleen unohdan,
ja huokaan huokausta tuhannen.
Kun hetkiseksi vaivun unehen,
niin meren rannattoman ulapan
mä piirrän nimeäsi täytehen.

VUOROKAUSI.

Kuin kevätpäivä köyhän majahan
niin saavut, armas, silmin säihkyvin.
Ne sytyttävät himon ihanan
kuin jalokivet uniss' saiturin.
Mun huikaisevi haave rajaton,
ja valtameret tulvii sydämeen
ja pauhullansa hukuttavat sen.
Mun päiväni kuin juopumusta on
ja lailla viinivaahdon kypsyneen
sun hymys täyttää maljat silmien.

Mut yö on kummallisin kuitenkin,
se unta on ja totta puolittain.
Se tulee jaloin suurin, hämärin
ja seisoo vaiti luona ikkunain.
Sen aivoitukset ihmeelliset on,
se kuiskauksen ujon suurentaa
ja kantaa ryskehellä kylähän.
Mut palaa jälleen poikki kuutamon
ja aivan liikkumatta tuijottaa,
ja poistuu tietä aamun himmeän.

Me havahdamme tuskin muistaen
ett' yö on ollut meitä lähimain.
Käy aamutuuli puuta puistaen
ja varis kulkee siivet lepattain.
Me jäämme katsomahan varikseen.
Sen kulku johtaa erämaille päin.
ja siellä jälleen, mihin milloinkin.
Me hetken oomme aivan hiljakseen,
ja itseni kuin variksen mä näin
pois etääntyvän siivin kuollehin.

KULKIJAIN.

Syysautioina avaruudet nään
ja kaislikkoa tuuli huojuttaa.
Kuin virvatulta yöllä yksinään
se kahisuttaa mustaa kanervaa.
Käy kyntäjät kuin synkät kuvaiset
ja varjonaiset vettä noutavat
kuun kirkkautta maahan läikyttäin.
Kuin aaveita on talot hämyiset,
käy kartanoilla tytöt valkeat,
he murehtien katsoo metsiin päin.

Mä haastan heille, mykiksi he jää,
vain pentu helmuksissa teutaroi.
Kun naapurissa poika viheltää,
niin vihellys kuin tyhjyytehen soi.
Ja mummo akkunasta tähystää
kuin mennyt aika kasvoin vakavin,
ja vanha vaari parsii havastaan.
Hän itseksensä virttä hyräjää
ja katsoo verkkoansa silmihin,
kuin suuri lukki istuin nurkassaan.

Tuo vaimo mulle jotain juotavaa,
mä apan sitä niin kuin ikävää.
Pois siirryn ulos, laaja pihamaa
on tulvillansa iltahämärää.
En tiedä, minne mentävä mun ois.
Niin kuljen huomaamatta rantaan päin
kuin jonkin mietteen mieltä ahdistain.
Mut tieltä käännyn nopeasti pois. —
Mä miehen oudon venheellänsä näin
kuin kohtaloa tappiin kalkuttain.

ELÄINNÄYTTELYSSÄ.

Mä lähestyn häkin seinää
ja katson seinän taa:
siellä kieli roikkuu, roikkuu
ja peto huohottaa.

Se suurta erämaata
ja aurinkoa jois.
Mut rautakaltereihin
sen kaiho kuolee pois.

Kuin syvä verihaava
sen näkyy kidan suu.
Se itseänsä vihaa
ja muita halveksuu.

AJAJA.

Etäällä kaikesta lienen, irralla elämän puusta.
Paistavat tyhjyyden kasvot kuoleman kujasen suusta.
Iskevät kaviot tiehen, kaiku vuorilla paukkaa.
Sammuu tiukujen äänet, kun hepo hengetön laukkaa.
Mikä on kiiltely mailla? Hanki, särkynyt haave.
Kuka on kulkija tiellä? Rekeensä jäätynyt aave.
Mikä on heleä kupla, kumotus etäällä puussa?
Pakkasen keltainen heelmä kuoleman kujasen suussa.

RIKASMIES JA AARREAITTA.

Kade kulkevi kujalla,
luihu tiestä luimistavi,
väärä vaanivi pihoa,
kiero kiertävi tupoa,
paha paiskovi ovea,
valhe puusta vahtoavi,
varas aittahan menevi.

Karjui tyhjäksi tupansa,
ärjyi tytöt tynnyreiksi,
ämmät äimän silmukoiksi,
syöksyi synkkänä ovesta,
muoto mustina syvinä,
silmät suurina susina.

Oli kuuvalo kujalla,
puu pienoinen pihalla,
varjo vain oli polulla,
hiiri tietä hiipotteli.

HULLUT KASVOI.

Ne olivat kasvot hullut.
Ne kääntyivät minuun päin.
Hän oli maasta tullut
ja alta pimeäin.

Hän kuolleen tavoin kulki,
hän kävi kuin aave vain,
mut mykkyyteensä sulki
hän murheet vainajain.

Hän haroi hiuksiansa —
sysimustia kutrejaan,
kuin verhoten kainouttansa
ja ujoa poveaan.

Kenen oli ne kasvot hullut?
Ah, nuoren rakkauden.
Hän oli jo maaksi tullut
ja saaliiksi pimeyden.

SILMÄLASIT.

Ne huutokaupasta ostin,
ne nenälleni nostin,
ja katselin maailmaa:
se kokonansa muuttui —
sieltä jättiläisiä puuttui.

Ja vallan kummastutti,
kun pieni lilliputti
oli joka ihminen —
niin minä, niin kuin muutkin,
ja kaikki suuri-suutkin.

Maa toitotti mahtiansa.
Mut hatun alle kansa
ois hyvin mahtunut.
Ja pallokartalle ihan
ois se sopinut hiha-hihan.

Mut Eiffeltornin oman
se halus mahdottoman
kuin suuri Ranskakin.
Se tulitikuista tehtiin
ja kuva pantiin lehtiin.

Mut silmälasit pahat
mä möin ja vohlain nahat
panin kaulaan, käsihin,
ja täynnä liikutusta
nyt anon siunausta.

RAKASTUNUT SILMÄ.

(Parodia)

Minä olen sinä.
Sinä olet silmäni.
Sinä olet kaupunki.
Sinä olet lyhty kadulla.
Sinä olet viheltävä juna.

Sinä olet pallokartta.
Sinä olet aamiainen kotona.
Sinä olet iltakirkko.
Mikä sinä et ole?

Sinä olet lämmin vuoteeni.
Sinä olet suuri ehtootähti.
Sinä olet uni.
Sinä olet aamu.
Sinä olet ikkuna.
Sinä olet hämärä horsma rauniolla.

Sinä olet koti.
Sinä olet naapuri.
Sinä olet metsä.
Sinä olet pilven varjo.

Mikä sinä et ole?

PESÄ.

Ah, lennä unelmainen,
sä lintu valkoinen,
ja pesä untuvainen
tee armaan unehen!

Kun aamulla hän havaa
ja löytää pesän sen,
niin ikkunansa avaa
hän untaan itkien.

POLKU.

Sun kotoasi kauaksi
on polku ruskea.
Mun kotoani kauaksi
on polku ruskea.

Ei kenkään tiedä, kuinka on
se polku ruskea.
Ei kenkään tiedä, kuinka on
se polku ihana.

Mut ruskeata polkua
ei ole ollenkaan.
Se kankahalle kuvastuu.
Se on kaihomieli vaan.