The Project Gutenberg eBook of Suurten metsien salasta, by Simo Eronen

Kyttä-Larin kuolinhiihto
Naarvasalon uutistorpan Anni
Lupasalmen Viina-Vasilin karkuun päässyt kahvituli
Höytiäisen Aittolahden ankara laki.

KYTTÄ-LARIN KUOLINHIIHTO

Ajo kävi Ilomantsin Hattuvaaran takaliston pohjattomia saloja pitkin. Kyttä-Lari oli yöpynyt Kumukankaan autiossa tukkilaistuvassa. Sieltä hän ensimäisen päivänkajon kera oli koirineen painunut edellisenä iltana jättämilleen jälille, ja nyt alkoi helmikuun päivä taasen olla iltaan päin menossa.

Koko päivän oli Lari hiihtänyt ainutta kertaa levähtämättä. Hän toivoi ilveksen lopulta väsyvän pehmeässä, upottavassa lumessa tottuneen koiran ahdistamana. Oikeastaan hän jo eilen oli sitä toivonut, mutta ilves ei ollut väsynyt eilen, eivätkä merkit tänäänkään vielä siihen viitanneet.

Oli kyllä päivän kuluessa haukku joskus tuntunut pitkät ajat kuuluvan samasta paikasta, ja silloin, oli Lari hiihtänyt kuin riivattu joutuakseen antamaan pedolle surmanluodin. Mutta aina oli kuulo pettänyt. Ne olivat nämä tämän tienoon loppumattomat mäet, jotka panivat haukun kaikuna kiertämään, niin ettei siitä lopulta voinut sanoa, mistä se tuli.

Ja ilveskin näkyi olevan vanha veijari. Se vyyhtesi mäkiä ylös, mäkiä alas, pujahti välillä läpipääsemättömiin korpiryteiköihin ja kartteli visusti kangasmaita ja suoselkiä. Sillä tavoin se tiesi saavansa sekä koiran että miehen pikemmin väsymään. Sitäpaitsi se lurjus sellaisista metsistä sai kiireisellä pakomatkallaankin aina kaapatuksi yhtä ja toista pientä riistaa pahimman nälkänsä sammutteeksi. Kun siihen sijaan hänen ja koiran ‒ ‒

Lari tunsi hiukaisevaa mojotusta vatsansa pohjassa. Hän puraisi hammasta ja survaisi molemmin sauvoin suksensa menemään pienestä myötämäestä, jossa ei näyttänyt olevan sanottavia esteitä laskua haittaamassa.

Vaikka pakkanen oli aamusta ollut helisevän ankara, ei aurinkoa koko päivänä kunnolla näkynyt. Se oli sellaista usvapakkasta, joka tavallisesti ennustaa ankaraa ja pitkällistä pyryä. Näytti siltä kuin aurinko olisi vain hyvin työläästi kahlannut tuon koko ilmapiirin täyttävän usvameren läpi, ja siinä kahlaamisessa se lopulta takertui usvaan, niin ettei koko päivänkehrästä näkynyt muuta kuin kelmeä, heikosti kumottava kajastus.

Iltapäivällä lauhtui pakkanen jonkun verran, mutta se teki asian vain pahemmaksi. Usva tuli yhä sakeammaksi ja aurinko hävisi kokonaan. Vaikka sen Larin arvelun mukaan olisi vielä pitänyt olla jonkun korennon mitan taivaanrannan yläpuolella, niin näytti jo miltei hämärtävän.

Sen lisäksi oli metsä pitkän tyynen jäleltä ihan sietämättömän luminen ja huurteinen. Heikommat puut ja oksat olivat suorastaan katkeamassa kasaantuneen kuormansa alle, ja mielihyvällä ne pudottaa lupsauttivat tuon kuormansa hiihtäjän niskaan, jos tämä alaitse mennessään vain sattui hiukkasenkin nykäisemään niitä.

Lari ei noista lumiannoksista enää paljon välittänyt; hän oli jo yltäpäältä niin luminen ja kuurainen, ettei pieksujen varsista ylöspäin tarkimmallakaan etsimisellä olisi löytänyt kohtaa, josta ulkoapäin olisi varmuudella voinut sanoa, mitä tuon jäätyneen lumikuoren alla oikeastaan oli.

Lari hiihti ilman takkia. Sen oli hän kääräissyt myttyyn ja sitaissut yhteen nippuun selkäreppunsa kanssa. Liivien asemasta oli paidan päälle kääritty leveä lankavyö. Ruumiista kohoavasta lämmöstä oli tämä vyö ensin saanut päälleen vahvan kuurakerroksen, joka sitten vähitellen hartioilla sulavan, puista putoilleen lumen kera kerrostui ja kovettui epätasaiseksi, röysteiseksi, paikoin halkeilleeksi jäätahmaksi. Samanlaista tahmaa muodostui väljästi sitaistulle, paksulle kaulahuiville, jonka alaitse osa ylhäältä tulevasta lumesta sulaneena solui pitkin hartioita ja rintaa alaspäin, tuntuen sietämättömän ilkeältä hikisellä, lämmenneellä iholla. Kasvoja ja leukaa peittävä lyhyenpuoleinen täysparta oli niin jäätynyt, että sen väristä oli mahdoton selvää saada. Suun ympärillä riippui heiluvia ja toisiinsa kalisevia jääpuraita, joita Lari välistä riipi pois vasemmalla kädellään, pidellen sen aikaa molempia sauvojaan oikeassa kädessä. Yksin tein hän hieraisi koukkuun puristetulla etusormellaan myöskin silmiään, joiden ripset pyrkivät kokonaan kiinni jäätymään. Päässä oli Larilla puoliksi alas käännetty ja korville vedetty lammasnahkainen hattureuhka, jonka reunoja kiersi vahva jäinen päärme, mihin pitkä, sakea tukkakin oli korvallisilla ja niskassa kiinni takertunut, niin että hattua oli enää mahdoton saada päästä pois muuten kuin sulattamalla.

Selässä oli Larilla pitkäpiippuinen, sirotekoinen rihlaluodikko, jonka suu ja lukot olivat huolellisesti peitetyt nahkatupilla. Luodikon piippuun oli muodostunut ohut, kiiltävä jääkuori, joka vain selän kohdalla, missä metsästyslaukku ja takki sitä yhtenään hankasivat, oli lohkeillut ja poiskulunut, jättäen kostean teräksen näkyviin. Luodikon rinnalla riippui vielä laukun kannattimessa pieni kirvesnysä.

Lari hiihti vahvasti kumarassa, lyhyt jänterä vartalo tahdikkaasti nytkähdellen. Sauvojaan hän piti kiinni tavattoman alhaalta, aivan kuin painautuakseen siten vielä matalammaksi ja päästäkseen vaivattomammin hiipimään lumen painamien ryteikköjen alaitse. Välistä hän ankeammilla paikoilla oikaiseutui suoraksi, otti muutamia voimakkaita potkuja, sysäten yhtaikaa molemmilla sauvoillaan, mutta painautui sitten heti taas entiseen kumaraiseen hiihtoasentoonsa. Silmät seurasivat tottuneesti pehmeässä lumessa olevia jälkiä, tähystellen hyvän matkaa eteenpäin. Missä jälet tekivät pienempiä mutkia, siinä Lari oikaisi suoraan, vältellen samalla sakeimpia näreryteikköjä, missä se vain suinkin oli mahdollista jälkiä kokonaan kadottamatta.

Vähitellen alkoivat jälet tulla epätasaisemmiksi. Peto, jonka pyöreät jälet hyvin erottuivat koiran jättämistä syvemmistä jälistä, oli juoksunsa lomassa usein istahdellut. Tästä teki Lari sen johtopäätöksen, että ilves lopultakin oli ruvennut väsymään.

Jospa se vain olisi kaikonnut pois kuusikkokorvesta, niin silloin olisi sille pian tullut kiire puuhun, sillä kyllä hongikkoselkosella tai aukealla suoselällä koira olisi sen heti ahtaalle pannut. Väsynythän se kyllä oli jo koirakin, mutta sisu oli sillä Sepellä jäähtymätön. Pitkää, tasaista laukkaa oli se koko ajan pannut; nähtävästi oli se ollut jo aivan lähellä petoa ja tuntenut kuonossaan sen hajun ihan elävänä saaden siitä uutta kiihkoa vereensä.

Mutta mitäs tuossa oli? — Lari yritti jo hiihtää ohi, mutta pysähtyi sitten tarkastelemaan kuusen juurelle, jossa oli lunta enemmän tannerrettu.

Aivan oikein! Siinä se vietävän peto oli taas saanut napatuksi maassa jalottelevan oravan. Kuuseen oli pihkanokka yrittänyt kaapaista pakoon, mutta vain jonkun sylen korkeudelle oli ennättänyt. Ilveksen kynsien raapaisemat jälet näkyivät selvästi kuoressa, ja hangella oli oravan häntätupsu jäännöksenä ateriasta.

Lari tarkasteli sitä; se tuntui vielä melkein lämpimältä. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä, kun orava oli joutunut ahmatin kurkkuun. — Kiroten viskasi Lari häntätupsun ja läksi kahta kiihkeämmin painaltamaan jälkiä pitkin, jotka nyt läksivät nousemaan pitkää, loivaa kuusikkorinnettä ylöspäin.

Vastamaassa oli hiihto raskasta ja kovasti pani se Larin huohottamaan. Jo oli hän kuitenkin pääsemässä mäen päälle, josta alkoi tasainen hongikkoselkonen. Lari iloitsi jo etukäteen, että jos Sepe hyvinkin oli päässyt ilveksen aterian aikana niin lähelle, että oli saanut ahdistetuksi sen pois kuusikosta tuonne pohjoiseen päin. Siellä ei ollut muuta kuin hongikkoa, tasaista ja solkevaa, vain viidentoista sylen korkeudella latvassa oksatupsut. Siellä hiihti kuin pilarikäytävällä, ei tarvinnut pelätä lumen sisässä piileviä haaroja ja vasten kasvoja iskeviä lumisia oksia.

Lari sysi viimeisiä vihaisia sysäyksiä päästäkseen vastamäestä. Mutta silloin vihlaisi äkkiä hänen sydänalaansa outo vihlaisu, ja samassa huimasi pahasti päätä. Lari oli vähällä lentää nokalleen suksiensa päälle.. Yhdellä hipaisulla hän tunsi polviensa menevän kokonaan hervottomiksi, ja koko ruumiinsa kuumentuvan ja käyvän vapisemaan.

Ei ollut yrittämistäkään eteenpäin. Lari kyyhähti suksilleen istumaan ja alkoi molemmin käsin painaa sydänalaansa. Siellä tuntui vielä pari kipeätä vihlaisua, aivan kuin olisi polttavalla raudalla viilletty kylkiluiden välitse, ja sitten alkoi etoa niin ilettävästi. Korvissa rupesi myös humisemaan, poskia poltti ja silmät iskivät säkeniä.

Lari arveli ensin että se oli nälkä. Hän oli aamulla haukannut vain palasen leipää ja hiukan kuivattua hirvenlihaa. Vielä oli hänellä kyllä repussaan hiukan leipää, vaan sen hän oli aikonut säästää illalliseksi, kun nähtävästi ensi yöksikin pitäisi jäädä salolle.

Nälkää ei se etominen kuitenkaan ollut, siitä tuli Lari pian vakuutetuksi. Siinä oli jotakin outoa, jota hän ei koskaan ennen muistanut tunteneensa. Hän koetti hetkisen perästä, kun etominen oli hiukan asettunut, nousta seisalleen, mutta silloin huimasi taas päätä, ja joka jäsen tuntui niin merkillisen raukealta ja voimattomalta. Koko maailma tuntui heiluvan ja soutavan ympärillä, vain vaivoin jaksoi hän pysyä jaloillaan.

Silloin muisti Lari että hänellä oli repussaan tilkkanen kuusenjuurikasta, jota hän joskus piti pitemmillä hiihtomatkoilla vilustumisen varalta. Ehkäpä se auttaisi; eteenpäin tästä täytyi päästä, tuli mikä tuli!

Vapisevin käsin päästeli Lari jäätyneen repun selästään, avasi sen ja kulautti pullostaan pitkän siemauksen. Siihen jäi vielä joku suuntäysi ja sen päätti Lari säästää pahimman varalta.

Ryyppy alkoi vähitellen kierrellä suonissa ja etominen sydänalassa lakkasi. Lari veti jäätyneen lankavyönsä tiukemmalle rintansa ympärille, pani reppunsa takaisin selkäänsä ja nousi suksilleen jatkaakseen matkaansa.

Mutta merkillisen heikoksi hän tunsi itsensä. Vaikka mäen päälle oli enää matkaa puolisenkymmentä syltä, niin sen nouseminen pani ihan hikoilemaan.

Onneksi läksivätkin jälet siitä vetämään suoraan pitkin selkosta. Vaan vaivaloista oli siinäkin hiihto, aina vähän päästä yritti Lari tupertua nokalleen hankeen. Ainoastaan sauvojensa nojassa hän pysyi suksillaan, eivätkä jalat tuntuneet ensinkään tekevän tehtäväänsä. Ne olivat lyijynraskaat ja jaksoivat vain vaivoin laahata suksia eteenpäin.

Lari puri kiukustuneena hammasta ja koetti ajatella, että turhaa nahjustelemista oli ruveta heittelehtimään längilleen parin päivän hiihdon perästä. Oli hän satoja kertoja mokomia hiihtoja suorittanut ja pitempiäkin. Oli hiihtänyt neljäkin päivää yhteen katkuun, hiukan vain yösydännä levähtäen ja aamuin illoin leipäpalan haukaten. Nytkö muka jo toisena päivänä väsymys tapaisi. Ei ikinä se saisi tapahtua! Ei mokoma ilvesreuhka vielä ennenkään ollut häneltä karkuun päässyt, kun oli kerran jälille lyöttäytynyt. Eikä pääsisi nytkään! Ehkä se jo kyyköttikin puussa ja katseli sieltä oksien lävitse vihaisilla kissansilmillään juurella teuhaavaa Sepeä, katseli ja murisi syvällä kurkkuäänellään, korvat luihussa ja niskakarvat pystyssä. Piti vain ponnistaa eteenpäin!

Mutta eteenpäin menosta ei tahtonut mitään tulla. Kohta alkoi taas Larin korvissa humista niin oudosti, tuntui kuin kymmenet erilaiset äänet olisivat soitelleet. Siinä oli sekaisin kaukaista kosken kohua, myrskypuuskien vihellystä, kirkonkellojen kumahtelua ja koirien vihaista haukuntaa.

Mitä? eikös se ollutkin Sepen haukunta, joka sieltä kuului? — Lari pysähtyi ja kuunteli, mutta silloin hävisi taas koiran ääni ja alkoi kuulua lehmänkellojen kalkatusta ja vihaista härän mylvintää. — Ei, kyllä hänen korvissaan nyt pelasi outo pelaaja.

Ja vähitellen alkoi myös oikein todenperästä hijottaa. Larin koko ruumis kuumentui kuin saunan löylyssä, ja hänen teki mieli viskata pois lankavyönsä. Hiukkasen Lari sitä löyhdyttikin, mutta se ei asiaa parantanut, saattoi vain paremmin tuntemaan, miten läpimäräksi hijostunut paita ilkeästi liimautui ihoa vasten.

Ja pääsikös hän ensinkään eteenpäin? — Larista tuntui, että nuo samat hongat siinä vain koko ajan seisoivat ja katselivat, ylväitä latvojaan pudistellen, hänen hyödytöntä ponnisteluaan. Ne eivät näyttäneet ensinkään siirtyvän taaksepäin.

Lari sysäsi oikein vihanväestä molemmilla sauvoillaan yhtaikaa, mutta silloin yritti taas lentää pois suksiltaan. Pääpuoli tuntui niin raskaalta, sitä viipotti ja veti maahan päin, ja jalat eivät pystyneet tasapainoa ylläpitämään. Jollei olisi ollut molemmissa käsissä sauvoja, niin varmasti hän olisi mennyt suoraan pää edellä hankeen.

Laria ihan pakkasi naurattamaan oma avuttomuutensa. Mutta silloin tunsi hän äkkiä lähtevänsä kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin. Hongat ihan vilisemällä vilisivät hänen ohitseen, ja korvissa vinkui jälelle jäävän ilman viima. Larin koko ruumis tuli yhtäkkiä niin köykäiseksi, tuntui kuin viidenkymmenen talven lumi olisi pudonnut hänen hartioiltaan, ja hän hiihtää painaltaisi taas kaksikymmenvuotiaana, verevänä nuorukaisena. — Ja tuolla, tuolla hänen edellään juoksi huohottava hirvi, ponnisteli viimeisiä voimiaan, kompasteli vähän perästä ja hoippui paksuissa kinoksissa.

Mitä, hirveäkös hän hiihtikin? Eikös se ollut ilves — vanha suurkäpäläinen koirasilves? Mitenkäs se niin äkkiä hirveksi muuttui? Mutta samapa se, kunhan vain pääsi eteenpäin! — Lari sysäsi innostuneena molemmilla sauvoillaan ja suistui hankeen.

Kun hän siitä tovin perästä selvisi ja oli syleskellyt lumen kurkustaan, alkoi hän ihmetellä, näkikö hän unta vai oliko valveilla. Ilta alkoi hämärtyä, ja honkien latvoissa kuului tuulen tohina ennustaen pian alkavaa myrskyä. Sen kuullessaan Lari äkkiä muisti missä oli ja alkoi hätääntyneenä tarkastella hangenpintaa.

Ilveksen ja koiran jälet olivat kadonneet. Hän oli hiihtänyt kuin unessa minne päin lie hiihtänytkään, ja jälet olivat tipotiessään. Lari tunsi epätoivoista masennusta mielessään, ja samassa palasi taas herpaiseva raukeus hänen jäseniinsä. Hän istahti puutuneena suksilleen ja alkoi mitään ajattelematta kuunnella nousevan lumimyrskyn huohotusta.

Silloin hänen korvansa oli erottavinaan koiran haukunnan tuulen tohinan seasta. Lari arveli taas korviensa pettävän ja rupesi joka hermo äärimmilleen pinnistettynä kuuntelemaan tarkemmin. Ja varmasti hän kuuli haukuntaa, terävää ja äkäistä, eikä se tuntunut olevan lopen kaukanakaan. Hongikko vietti siitä alaspäin, ja sieltä alhaalta se kuului.

Lari katseli lähemmin ympärilleen ja hänelle selvisi, että hän oli lähellä suuren Kiimasuon reunaa, joka monen peninkulman pituisena halkoi saloja. Sillä seudulla oli suo aivan aukea, ja nähtävästi oli ilves kavunnut johonkin viimeisistä kuusista, uskaltamatta lähteä suonselälle.

Saadakseen paremman varmuuden, että Sepe se siellä tosiaan haukkui, pani Lari kätensä torvelle suunsa eteen ja huusi kaikin voimin:

Tämä haukunta pani Larin sydämen rajusti sykkimään, se nostatti hänen luontonsa kuin äkisti lyövä sähkövirta. Mikään painajainen ei nyt enää voinut häntä pidättää, Sepen kutsu sai hänet unohtamaan kaiken nääntymyksensä. Joka jäsen vapisten ja väristen kuin horkassa hän kompuroi suksilleen ja alkoi hiihtää haukkua kohti, huutaa huikaten samalla:

— Kyllä tullaan, kyllä tullaan, Sepe poikaseni! Pidä sinä vain se luihukorva siellä puussa sen aikaa, kun minä joudun!

Muutamien sysäysten perästä Lari taasen lankesi ja oli vähällä kolhaista päänsä honkaan. Hänen hervottomat polvensa eivät ensinkään pystyneet tasapainoa ylläpitämään, mutta hänen päänsä oli sentään nyt selvä. Sepen haukunta oli siitä kaikki houreet karkottanut, ja kun korvissa taas rupesi humisemaan ja sekomaan, piti Lari epätoivoisesti kiinni yhdestä ainoasta mielikuvasta: Sepe ja ilves — Sepe kiertää vimmatusti kuusen ympäri ja ilves istua luihottaa alaoksilla, liikahtaa silloin tällöin ja tarkastelee leimuavin silmin Sepeä sekä murisee koko ajan vihaista murinaansa.

Ja hän, vanha kyttä, hän, joka oli elämänsä varrella ampunut satoja ilveksiä, ei jaksa hiihtää sinne, vaikka matkaa on vain parisen kivenheittoa. — Lari nauroi raivostuneena ja nousi vapisten ja horjuen kuin juopunut suksilleen.

Ja nyt koetti hän hiihtää äärimmäisen varovasti, siirsi vain hitaasti jalkojaan eteenpäin, pitäen samalla koko ajan molemmat sauvansa tanakasti vastassa. Joka liikkeellä sittenkin pyrki viemään nurinniskoin, mutta Lari terästi luontoansa huutelemalla kehottavia sanoja koiralleen.

Sietämättömän hitaasti kului Larin mielestä matka. Tuntui kuin iankaikkisuuden olisi Sepen haukunta jo kuulunut samasta paikasta, eivätkä vieläkään suon reunalla kasvavat kuuset näkyneet. Yhä vain oli hänen ympärillään honkia, ikuisia honkia, samannäköisiä ja yhtä pitkiä. Yksitoikkoisesti ne tohisivat ja lauloivat yhä yltyvän myrskyn käsissä.

Lopuksi Lari menetti kokonaan malttinsa. Vaikka päätä viipotti ja maailma tuntui pyörivän kuin karuselli hänen silmissään, koetti hän hiukan, vain hiukan parantaa vauhtiaan, mutta — tupsis! Siinä piehtaroi hän taasen hangessa kuin sokea, avuton koiran penikka.

Ei, tosiaan ei hiihtämisestä tullut mitään, se täytyi Larin itselleen myöntää. Mutta hän tahtoi päästä perille, vaikka jalat tuhannesti olisivat kieltäytyneet häntä tottelemasta. Hän tahtoi ampua ilveksen, jota hän jo kaksi pitkää päivää oli ajanut. Aivanhan Sepekin rupeaisi häntä halveksimaan, jollei hän kykenisi sitä tekemään, ja kaikkein enimmän hän jo itse halveksi itseään.

Mutta hyvä, hän näyttää! Kun ei päästä hiihtämällä, niin mennään muuten! — Lari haparoi hämärässä suksiaan, tarttui vapisevin käsin niiden varpaallisiin ja alkoi niiden varassa ryömiä eteenpäin. Lumi kyllä sittenkin upotti pohjaa myöten: tuntui kuin imevä kurimus olisi vetänyt Larin jalkoja, tahtonut ne juututtaa ikutielleen sekä viedä koko miehen mukanaan. Ne tarttuivat kiinni lumen sisässä piileviin katajan haaroihin ja juuriin; Lari taisteli kuin heikkoon jäähän pudonnut, pitäen suonenvedon tapaisesti kiinni suksiensa varpaallisista ja syleskellen lunta suustaan. Hän kävi huohottamaan, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan. Hän lepäsi suksiensa varassa hangella maaten ja ponnisteli taas eteenpäin.

Ei Lari voinut tarkalleen arvioida, kuinka kauan tätä menoa kesti. Hän yritti välillä monta kertaa mennä tajuttomaksi, mutta silloin hän painoi päänsä lumihankeen, vilvotellen sillä tavoin polttavaa otsaansa ja se auttoi hetkiseksi. Välillä hän huuteli Sepelle, ja kun tämä vastasi iloisella haukunnalla, kykeni hän taas hiukkasen hivuttautumaan eteenpäin.

Mutta vihdoin seisahtui meno kerrassaan. Lari tunsi ylhäältä päin jonkun pitelevän häntä hellittämättä kiinni selästä. Hän koetti monta kertaa nyhjäistä itsensä irti. Se pitelijä antoi hiukan perään, mutta veti sitten hänet armottomasti takaisin. Pitkän aikaa Lari mietti, mikä kumma se mahtoi olla, mutta sitten hän muisti, että hänellähän oli pyssy selässään, ja se oli nähtävästi tarttunut johonkin esteeseen. Hän kääntäysi varovasti toiselle kylelleen, katseli yläpuolelleen, ja huomasi joutuneensa sakeaan näreikköön, jonka oksat olivat sotkeutuneet pyssyn kantohihnaan.

Suurella työllä sai Lari kiskotuksi pyssynsä irti ja alkoi iloisin mielin urria eteenpäin. Hän tiesi nyt olevansa lähellä päämääräänsä, koska kerran hongat olivat loppuneet ja hän oli näreikössä. Vielä tovin ponnisteltuaan hän näki edessään näreikössä poikittain tuulen kaataman suuren kelohongan. Joku otus liikkui hämärässä edestakaisin hongan runkoa pitkin. Lari tarkkasi sitä hetkisen: Sehän oli Sepe, Sepe ilmielävänä!

Hän huikkasi Sepelle. Sepe hyppäsi alas hongan rungolta, nuolaisi hyväillen Larin kasvoja, mutta kiepsahti sitten samassa takaisin korokkeelleen ja alkoi vimmatusti haukkua nokka ylöspäin ja niskakarvat pystyssä.

Siellä se siis oli ilveskin! — Lari katseli ylöspäin ja näki edessään jättisuuren kuusen, melkein viimeisen aukean suon reunassa. Hetkisen tarkasteltuaan hän näki kuusen lumisilta oksilta ilveksen. Se oli melkein alimmilla oksilla, makaavassa asennossa. Sen pää kurottautui alaspäin, sen silmät välähtelivät hämärässä ja sen kurkusta kuului vihainen, katkonainen murina. Se oli pelottavan suuri votkale, nähtävästi aivan harvinaisinta lajia. Se oli vaarallinen otus; Larin mielestä oli ihme ja kumma, ettei se ollut jo viskautunut sieltä alas koiran niskaan. Se sen mielessä kuitenkin paloi, sitä varten se oli asettautunut aivan alimmille oksille.

Lari alkoi hätäisesti päästellä pyssyä selästään. Hänen kätensä tutisivat nääntymyksestä, mutta hän sai sentään vähitellen rihlansa ampumakuntoon. Mutta minkä nojalta ampua, että saisi varmasti sattumaan?

Lari istui suksiensa päällä selkä näreeseen nojaten. Hän tunsi aivojensa työskentelevän nyt selvästi, mutta hänen kätensä olivat niin heikot, ettei hän uskaltanut edes ajatella käsivaralta ampumista. Jospa hän olisi pysynyt edes seisallaan, jos olisi uskaltanut nousta tuohon hongan rungolle, niin olisi hän melkein voinut koskettaa pyssynsä suulla petoa. Mutta siitä ei tullut mitään, täytyi keksiä toinen keino.

Varovasti alkoi Lari hivuttaa suksia altaan ja asetti ne sitten eteensä. Kun hän asettui niiden päälle ryntäin, sai hän pyssylleen hyvän tuen hongan rungosta.

Mutta juuri kun Lari oli valmistumassa ampumaan, alkoi peto liikahdella ja kiivetä ylöspäin. Vaisto sanoi sille, ettei koira ollut sen päävihollinen, vaan tuo olento, joka ryömi siinä maassa näköjään niin avuttomana.

Ei se kyllä kauas kiivennyt, parisen oksaväliä vain, mutta siinä olikin tarpeeksi. Alaoksat tulivat väliin, ja sitäpaitsi oli jo niin pimeä, että ilves vain hiukan häämöitti sieltä oksien lomasta. Larin täytyi taasen muuttaa asentoa ja hän tunsi käsiensä alkavan yhä enemmän vapista.

Hän koetti tähdätä, mutta siitä ei tullut kerrassaan mitään. Hän muisti kyllä monasti ennen ampuneensa miltei sysipimeässäkin ja paljon pienempiä otuksia. Oli useasti ampunut aivan paljaan vaistonsa opastamana ja osannut aina pettämättömästi. Mutta nyt, hän ei luottanut itseensä. Hän tunsi etukäteen, että jos ampuisi, niin se menisi ohi. Oli aivan kuin joku näkymätön vieras olisi kuiskannut sen hänen korvaansa.

Silloin tunsi Lari pohjattoman masennuksen ja epätoivon hiipivän mieleensä: Hän oli taistellut ja ponnistellut niin paljon päästäkseen perille, ja kaikki ponnistukset näyttivät nyt rauenneen turhaan. Hänenkö täytyisi kokea se nöyryytys, että otus, jota hän oli ajanut kaksi pitkää päivää, menisi aivan hänen käsistään, aivan niin läheltä, että hän ulottui sitä koskettamaan miltei pyssyn piipulla.

Lari koetti pinnistää näköään äärimmilleen, hieroi otsaansa kylmällä lumella, ojenteli vuorotellen käsivarsiaan saadakseen ne herkeämään vapisemasta, koetti asetella pyssynsä niin, että se pysyisi mahdollisimman tanakasti. Kaikki tuloksetta. Hän oli jo näkevinään, miten laukaus menee ohi, ehkä hiukan raapaisee pedon selkäkarvoja, parahiksi sen verran, että tämä pelästyy ja kiipeää puun latvaan. Ja siellä se sitten on häneltä piilossa, mennyt!

Larille pyrki karvas itku kurkkuun kohoamaan, kun hän tätä ajatteli. Hän tunsi koko luontonsa nousevan pohjiaan myöten napisemaan tätä kohtalon kovuutta vastaan. Hänellä oli vain hämärä käsitys jumalasta ja yliluonnollisista voimista. Hän oli aina koettanut elää omillaan, anelematta niiden voimien apua. Mutta jos ne nyt asettuivat hänen tielleen, niin tunsi Lari kärsivänsä sanomattoman vääryyden.

Ja hän päätti uhmata, päätti ampua ja osata! Hän puri hampaansa yhteen ja tähtäsi kauan, hyvin kauan. Se ääni korvassa kuiski: Jätä huomiseen! — Mutta Lari ajatteli:

Ja kun hän oli saanut tämän loppuun ajatelluksi, tunsi hän selvästi näkevänsä pimeyden läpi pedon. Sen joka jäsen vapisi raivosta ja pelosta siellä ylhäällä oksalla, sen silmät liekehtivät, sen ilkeät, hampaat irvistivät ja kurkun alusnahka liikkui hiljaa murinan tahdissa. Lari näki tuon kaiken vain silmänräpäyksen, kuin salaman välähdyksessä.

Kuului vihlova rääkäisy. Ilves köyristäysi kokoon oksallaan. Sitten se horjahti, tarrasi kynsin hampain kiinni, mutta retkahti samassa hervottomaksi ja vierähti alas, pudoten raskaasti mätkähtäen hankeen. Samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Sepe sen kimppuun. Syntyi lyhyt kamppailu. Ilves koetti pehmeässä lumessa sukeltautua koiran vatsan alle, mutta tämä heittäytyi syrjään ja iski samalla sivuuttain hampaansa pedon kurkkuun. Sen vihainen rääkynä tukehtui vähitellen kurluttavaksi murinaksi, sen potkivat käpälät oikenivat vavahdellen. Sitten se oli hiljaa…

Lari makasi paikallaan hangessa pyssy yhä tähtäysasennossa. Hän näki kuin unessa ilveksen putoamisen ja kamppailun edessään lumella. Hän tunsi itsensä sanoin selittämättömän onnelliseksi hyvin tähdätystä laukauksestaan. Mutta häntä väsytti, tuskin jaksoi enää selvästi ajatellakaan. Hän kääntyisi hiukan sivulle; siinä oli pieni näre, johon voi niin mukavasti nojata selkänsä.

Lari kuuli tuulen ryskeen yläpuolellaan puiden latvoissa; ja näki lumituprujen lentävän ilmassa. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet, hänen oli lämmin ja pehmeä olla siinä kuusikon suojassa.

Äkkiä johtui Larin mieleen, että jospa hän oli nähnytkin unta, jos ilves ei ollutkaan pudonnut alas. Hän päätti ottaa siitä selvän ja huusi Sepelle:

Sepe vastasi iloisesti haukahtaen ja alkoi vetää retuuttaa raskasta saalista perässään. Sepen täytyi kiertää pitkän matkaa päästäkseen edessä olevan hongan ympäri, mutta tuokion perästä ilmestyi se toiselta puolen innostuksesta heiluva häntä edellä ja raahasi ilveksen aivan isäntänsä viereen.

Lari taputti Sepeä, joka hyväillen pujahti hänen kainaloonsa ja alkoi nuoleskella hänen käsiään ja kasvojaan.

Tunnustelevasti siveli Lari ilveksen turkkia. Se oli vielä aivan lämmin, ja miten tuuhea se oli! Kerrassaan suuremmoinen! Ja hän oli sen ampunut, vaikka kova onni koetti panna kaikin voimin vastaan.

Mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan. Silmät pyrkivät kiinni ja ajatukset sotkeutuivat niin kummallisesti. Lari tunsi kuin keinuvansa pehmeällä alustalla. Hämärästi liikahti syvällä aivojen komerossa ajatus, että hänen pitäisi tehdä jotakin. Lari koetti muistutella mitä — tultako?

Mutta hänenhän oli niin lämmin, että ihan hikoili. Rakovalkea tuntui paahtavan siinä ihan vieressä niin unettavasti ja hyväillen. Ei häneltä puuttunut mitään.

Lari oli jo nukahtamaisillaan, mutta silloin irtautuivat ajatukset äkkiä ja lähtivät liitelemään kuin lennossa. Lari tunsi kuin kirkkaan aamun valkenemisen aivoissaan. Kaikki hänen pitkän elämänsä tapahtumat sukelsivat esille hämärästään loputtomana sarjana. Lari katseli niitä ihastuneena, eli ne uudestaan.

Hän oli olevinansa pieni poika, pahanen paitaressu vain, mutta jo silloin veti häntä riistan ajo. Hän juoksenteli kotimökkinsä pihalla paitasillaan ja ajeli heidän ainoata kanaansa, joka juoksi siinä hänen edessään kaakottaen. Lari oli jo saamasillaan kanan kiinni, mutta silloin se lehahti lentoon aivan hänen nokkansa edestä. Sitten kana unohtui ja Lari eli ensimäisen metsästysmatkansa. Pieni oli hän vielä silloinkin, vain kahdeksan vuoden vanha. Mutta hänellä oli jo yksi ansa, oma virittämänsä rihmanen kotimökkinsä riihen takana olevalla selkosella suuren muurahaispesän vieressä. Siinä tapasivat teiret käydä muurahaispesässä kylpemässä, ja siihen oli Lari isänsä opastamana ansansa asettanut ja itse vihinkin kuusen- ja katajanoksista laittanut. Ja hän juoksi sitä katsomassa kaksi kolme kertaa päivässä. Ja kun hän taas kerran juosta vilisti sinne paljas paita leiskuen, niin katso: rihmasessa pelmuaa teiri, suuri elävä teiri! Silloin hyppäsi Larin sydän, hän hyökkäsi kuin kissa teiren kimppuun ja kuristi sitä hyvän aikaa vielä senkin jälkeen, kun se oli jo aivan hiljaa. Laria pelotti, että jos se tekeytyi vain kuolleeksi ja aikoi lentää tiehensä, jos hän hellittäisi. Mutta kuolluthan se oli, Laria aivan nauratti nyt turha pelkonsa. Miten lapsekas hän silloin olikaan ollut! Mutta ylpeä hän oli, kun hän sitten teiri sylissään palasi kotiin. Se oli kyllä naarasteiri, semmoinen harmaa, mutta teiri joka tapauksessa. Ei mikään pahainen pyy eikä noituva riekon rehvana.

Lari muisteli edelleen. Kuva kuvan perästä vilisi hänen sielunsa silmien editse. Hän metsästi, metsästi. Ensin isänsä kera, sitten yksinään. Ensin ansoilla, sitten pyssyllä ja ansoilla yhtärintaa. Ensin pienempää riistaa, sitten yhä suurempaa ja suurempaa.

Lari ajoi kuusitoistavuotiaana ensimäistä hirveään. Hurja oli se ajo eikä Larilla ollut koiraa mukanaan. Se oli iso uroshirvi ja pakeni pitkän aikaa kuin nuoli laskematta Laria ampumamatkan päähän. Se pakeni kauas salolle, mutta hän ei hellittänyt; hän seurasi yhä hirven jälkiä, vaikka nälkä ja väsymys panivat polvet tutisemaan. Sitten hän tavotti sen suurella aholla, jossa kasvoi nuoria, miehen korkuisia mäntyjä. Hirvi pureskeli niiden latvakerkkiä ja alkoi vihaisena mylvähdellä hänet nähtyään. Lari ei silloin vielä ymmärtänyt, että iso uroshirvi oli vaarallinen, kun se alkoi sillä tavoin mylvähdellä. Hän tähtäsi rohkeasti ja ampui. Kuula oli kuitenkin liian pieni niin isolle otukselle, se ei tappanut paikalla. Ja silloin hyökkäsi hirvi häntä kohti sarviansa viskoen ja sieraimet raivosta pärskyen. Lari luuli jo tuhonsa tulleen, sillä hänen pyssynsä oli suusta ladattava, joten oli mahdoton saada siihen uutta panosta kyllin nopeasti. Hirvi oli jo aivan lähellä, Lari näki selvästi sen pienten silmien vihasta leimuavan. Onneksi sattui suuri puu siihen lähelle. Lari kaapaisi siihen kuin orava ja pääsi juuri parahiksi korkealle, kun hirven suuret kaviot iskivät puun kylkeen aivan hänen allaan. Kuori sinkoili kauas sen potkun edessä, vaikka puu olikin paksukaarnainen kuusi. Ja sitten alkoi hirvi mylviä, tanssia ja potkia siinä kuusen ympärillä. Mutta nyt Laria naurattivat sen hassunkuriset liikkeet, sillä hän ei ollut hellittänyt pyssyään, vaikka oli ollutkin niin turkasen kiire.

Hän latasi siellä puussa uudelleen, huolellisesti ja varmasti. Ja sitten hän tähtäsi suoraan sen vihaiseen tiirusilmään, kun se parhaillaan katsoa killisteli häntä kohti. Ja se laukaus tehosi; vain pari kertaa hirvi enää viskasi päätään, sitten alkoi horjahdella ja kaatua rojahti lopuksi mylvähtäen. Se oli mahtava saalis, siitä tuli lihaa, maukasta lihaa pitkäksi aikaa koko perheelle.

Sitten Lari metsästi kaksikymmenvuotiaana lintuja ja hänellä oli koira mukanaan. Hän pani tuhat, kaksi, kolmetuhatta ansaa. Lähes viikkokauden kesti kierros, kun hän kulki niitä kokemassa. Runsas taakka tuli joka päivä lintuja, sillä hän ampui siinä sivulla koiran haukulta. Linnuille teki Lari lavat ylös suuriin puihin, sillä mahdoton hänen oli niitä sieltä monien peninkulmien päästä joka päivä kotiin kantaa. Jokaisen Larin vakituisen yöpymispaikan luona salolla oli sellainen lintulava. Sitten ensimäisellä talvikelillä ne kelkan kera vedettiin kauppiaalle, ja silloin saatiin paljon rahaa ja hyviä kulijauhoja. Itsellä ei kasvanutkaan viljaa, vain vähän perunoita niissä karuissa, kivisissä peltotieroissa. Mutta kun linnuilla saatiin jauhoja, ja sitten talvella ammuttiin vielä hirviä, niin oli hyvä elää.

Ja talvella Lari tappoi vielä saukkoja pitkistä salopuroista. Ne asustivat niissä mielellään, kun kuusenjuurten ja komojen alla oli paljon onttoja paikkoja, joissa ne voivat piileskellä. Mutta hän tukkesi puron ja vahti sitten nousureijällä. Viisas lurjus se saukko kyllä oli ja varovainen, niin hemmetin varovainen. Voi tirkistellä tuntimääriä siinä nokka reikänsä suulla, ennenkuin kömpi ylös ja. läksi toiselle purolle. Mutta lopulta sen sentään oli pakko lähteä, ja silloin — piu! Se oli rahakasta riistaa. Kahdella saukonnahalla sai kokonaisen jauhokulin ja lisäksi vielä ruutia ja muita hyviä tavaroita.

Ja sitten eleli Lari yksin torpassaan, ei ollut enää isää eikä äitiä. Ja Larilla oli ikävä, hän viihtyi paljon paremmin metsässä kuin kotona. Hän nukkui parhaasta päästä rakovalkean ääressä ja ajatteli siellä kaikenlaisia asioita. Mutta sitten tuli mieleen niin kummia ajatuksia, oli ikävä sielläkin.

Ja sitten — sitten tuli Aune, ja he elelivät kahden torpassaan. He olivat onnellisia, ja sitä kesti kauan, monta vuotta. Heillä oli jo kolme lasta, ja heillä oli oma lehmä, muutamia lampaita ja porsas. Aune hoiti lapsia ja karjaa kotona, kutoi kangasta ja ompeli vaatteet. Ja Aunella oli aina lämmin keitto valmiina, kun Lari monen päivän perästä palasi salolta kotiin. Lämmin keitto ja sauna, höyryävä sauna. Oli niin suloista kaudella siellä kohmettuneita, väsyneitä jäseniään. Ja vielä suloisempaa oli sitten saunan jälkeen istua Aunen ja lasten kera pirtissä.

Mutta sitten — Lari liikahti tuskallisesti — sitten katosi Aune ja lapset ja kaikki. Lari koetti muistutella, mihin ne menivät ja hän muisti:

Ne vietiin hautaan — ensin lapset ja sitten Aunekin, melkein perätysten, sinä suurena tautivuonna, jolloin kuoli paljon ihmisiä kylissäkin. Ja sitten oli niin tyhjää ja autiota kotona, ei saunan lämmittäjää, ei lämmintä keittoa, ei Aunea, ei jokeltavia lapsia, ei mitään. Aina vain yksin, yksin.

Ja sitten Lari painui takaisin metsään, eli siellä, metsästi päivät ja nukkui yöt nuotiolla. Hongat humisivat hiljaa ja viihdyttävästi, suuri yksinäisyyden tunne haihtui vähitellen. Joskus se palasi pitkinä syysöinä, kun uni ei tahtonut silmään tulla. Silloin Lari itki yksin nuotiollaan, itki hiljaa ja ajatteli, miksi Aune ja lapset oli häneltä riistetty. Kohtalo oli ollut hänelle liian kova, hän ei olisi mielestään sitä ansainnut. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos edes Aune olisi, tullut takaisin. Ja mikä kumma — kun hän oli itkenyt aikansa ja sitten lopulta vaipui uneen, niin Aune tuli ja tulivat lapset ja kaikki, ja he elivät taas yhdessä ja olivat onnelliset.

Näin vierivät vuodet, eikä Lari enää tarkoin tiennytkään, miten kauan siitä oli, kun Aune kuoli. Ei Lari sitä ajatellut eikä siitä välittänyt, kun hän näki Aunea öillä. Se oli niin kummallista, mutta hyvä hänen oli olla, ei hän enää yksinäisyyttä pelännyt.

Nytkin Lari näki Aunen. Aune viittoi hänelle mökin veräjältä, kun hän käveli lintutaakka selässään ahoa pitkin kotiin. Hän läksi juoksemaan ja jalat lennättivät häntä niin kevyesti. Mitä, juoksiko hän? — hänhän lensi!

Niin, hän lensi korkealla ilmassa. Hän näki kaikki tutut salot allaan, ja kevätaamun aurinko rusetti ja heitti ensimäisiä sädekimppujaan tuolta kaukaa Rajavaarojen takaa. Ja sieltä kuului kuin kaukaisena huminana teirien kuherrus. Ne olivat siellä soitimella, ja Aune viittoi sieltä kutsuen, kiirehtien.

Lari lensi sinne. Hongikot ja suot ja ahot vain vilahtelivat hänen allaan. Hän lensi keinuen. Ja sitten suli kaikki sinertäväksi autereeksi.

Myrsky rytisi metsässä ja villit vihurit ajoivat hurjina tanssivia lumipyörteitä suonselällä.

Sepe, joka oli loikonut ilveksen vieressä, nousi varovasti. Nuuski ja nuoleksi kauan Larin kylmennyttä kättä. Painautui sitten hänen kainaloonsa ja vinkua niiskutti valittavasti.

NAARVASALON UUTISTORPAN ANNI

Naarvasalon uutistorpan Anni rakasti syvästi miestään Anttia. Tämän rakkautensa lakia totellen oli hän jättänyt kotitalonsa Ilomantsin Lumivaaran kylässä ja painunut Antin mukana asumattomalle Naarvasalon ruununmaalle, jonne he yhdessä olivat rakentaneet uutistorppansa aukean ahon laitaan, ainoaan paikkaan koko perukalla, jossa kasvoi vähän kaunista koivumetsää loputtoman hongikon reunassa ja jossa sitäpaitsi oli lähistöllä muutamia kirkasvetisiä ja kalaisia salojärviä.

Torpanmaan oli Antti saanut auliisti metsäherralta kahdestakin syystä: Ensiksi oli Antin isä myös ruununtorppari Lumivaaran lähisalolla, ja toiseksi oli metsäherra jo kauan mielinyt perustaa Naarvasalon perukalle erikoisen vartiopiirin, mutta ketään halukasta metsänvartijaksi lähtijää ei ollut ilmestynyt. Kaikki pelkäsivät sitä, että Naarvasalolta oli lähimpään ihmisasuntoon, jo mainittuun Lumivaaran ruununtorppaan, runsaasti kolmekymmentä kilometriä ja itseensä Lumivaaran kylään lähes viisikymmentä.

Antti ei kuitenkaan sitä pelännyt. Hän oli salojen lapsi ja hänelle olivat Naarvasalon ruununmaat pojasta pitäen tuttuja. Hän oli niitä samoillut ensin isänsä kera, sitten yksinään ansojansa asetellen ja niitä kaiket syksyt kokien. Monasti oli hän näillä matkoillaan yöpynytkin Naarvasalolle ja silloin oli hän aina valinnut yösijakseen saman paikan, sen hongikkoselkosen laidassa kasvavan koivumetsän. Siinä kasvoi koivujen keskellä aivan ahon reunassa yksi ainoa jättiläissuuri kuusi. Sen juurelle oli Antti vakinaisen tulisijansa laittanut, siinä oli hän monta yötä rakovalkeansa ääressä uinaillut.

Antti oli vähitellen alkanut rakastaa sitä ahonreunaa, ja kummia ajatuksia rupesi silloin siinä havuvuoteella kelliessä mieleen tulemaan. Rakovalkean pihkalta tuoksahtava lämpö hiveli niin unettavasti väsähtyneitä jäseniä, mutta sydämessä ailahteli outo ja hämärä kaipaus. Ei Antti aluksi ollut oikein selvillä mitä se oli.

Mutta kun hän sitten Lumivaaran kylällä silloin tällöin käydessään tutustui Anniin, alkoi se kaipaus ja ne oudot ajatukset hänelle vähitellen selvitä. Ei hän hyvään aikaan rohjennut niistä Annille mitään puhua, vaikka Annin silmien katse olikin sellainen, että se hänen mielestään aivan kuin kehotti puhumaan. Se katse sai kuitenkin aikaan sen, että Antille tuli yhä useammin asiaa Lumivaaran kylälle, ja joka käynnin jälkeen tuli hänen olonsa salollaan yhä rauhattomammaksi. Annin katse seurasi häntä kaikkialla, se kutsui ja houkutti. Se ilmestyi hänen sielukuvastimeensa päivällä ja yön unissa, ja lopulta alkoi tuntua siltä, kuin olisi se katse yhtaikaa pyytänyt ja soimannut häntä.

Silloin teki Antti päätöksensä, läksi mitään muuta asiaa tekosyyksi ottamatta Annia tapaamaan ja puhui hänelle suoraan kaikki ajatuksensa. Ja kun hän oli lopettanut puhumisensa, ja Anni nosti maahan painuneen katseensa häneen, näki hän siitä katseesta vastauksen. Se katse sai Antin melkein mielettömäksi riemusta. Hän tempasi Annin syliinsä ja painoi ensi kerran suudelman naisen huulille, eikä Anni vastustellut.

Seuraavana kesänä he sitten läksivät Naarvasalolle ja rakensivat sinne uutistorppansa. Annin vanhemmat ja koko suku panivat aika lailla vastaan, mutta Anni totteli rakkautensa lakia ja läksi. Vanhemmat suutahtivat tästä itsepäisyydestä niin pahasti, että antoivat Annille myötäjäisiksi vain yhden arkullisen vaatteita ja nuoren hieholehmän, vaikka talo oli kohtalaisissa varoissa. Mutta Anni lähti sittenkin.

Koko muukin kylä oli ymmällä Annin lähdöstä. Anni oli kylän pulskin tyttö, ja kylän poikamiehet katsoivat jokainen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi Antin, tuon metsien kutsumattoman tungettelijan ilmestymisen heidän riistamailleen. Ja kaikki käkesivät, että Anni kyllä pian palaa takaisin sieltä salolta ja polvillaan kerjää vanhemmiltaan anteeksiantoa ja kattoa päänsä päälle.

Mutta ennustukset eivät toteutuneet, Anni jäi Naarvasalolle. Vuodet vierivät ja yhä syvemmin rakasti Anni miestään, yhä täydellisemmäksi tuli heidän onnensa.

Se oli eheä ja täydellinen vuodet läpeensä, mutta varsinkin oli joka vuosi yksi päivä, jolloin he muita täydellisemmin tunsivat onnensa suuruuden. Se oli se heinäkuun päivä, jona he ensi kesää Naarvasalolla eläessään olivat saaneet pirttinsä valmiiksi ja koristaneet sen yhdessä tuoksuvilla tuomen- ja pihlajanlehvillä sekä siirtäneet sinne yhteisen vuoteensa tilapäisestä tuohimajastaan. Joka vuosi he pyhittivät sen päivän, joka vuosi he silloin uudestaan koristivat pirttinsä tuoksuvilla tuomenlehvillä ja istuivat sitten sitä ihaillen pöydänpääpenkillä pitkän aikaa sylityksin, niinkuin olivat silloin ensi kesänä istuneet. Se oli heidän yhdyselämänsä suuri sunnuntaipäivä.

Jo kahdeksan sellaista sunnuntaipäivää he olivat viettäneet, kahdeksan vuosirengasta oli jo mennyt umpeen heidän elämänsä onnenkudelmassa. Heillä oli jo kaksi kaunista lasta, seitsenvuotias Olli ja viisivuotias tytönnypykkä Liisu.

Muutakin tavaraa oli jo aika paljon karttunut: Oli heillä kolme lehmää, härkämullikka, vasikka ja hevonen sekä monta lammasta. Ahosta oli jo suuri osa muokattu kauniiksi viljapelloksi, ja lisää peltoa oli Antti raivannut etemmäs korven laitaan. Sen lisäksi oli Antilla metsänvartijan palkkansa ja uudelta, nuorelta metsäherralta lupaus sen korottamisesta vanhempaan ikäluokkaan sekä vielä toinen lupaus Naarvasalon uutistorpan saamisesta omaksi perintötilakseen.

Mutta pääasia oli, että Antin käsivarret olivat yhtä vahvat kuin silloin alussakin, ja että Annin poskilla läikehti myös veri yhtä lämpimänä ja raikkaana.

Sivuutettuaan yhdyselämänsä kahdeksannen vuosipäivän saivat he pian viettää yhden ylimääräisen juhlapäivänkin. Saman vuoden marraskuun lopulla Anni synnytti kolmannen lapsensa, vantteran pojan.

Ei ollut heillä sen syntymähetkellä vierasta apua enemmän kuin oli toistonkaan lastensa syntymähetkellä ollut. Antti oli yksinään Annin apuna. Antti vaali ja hoiteli sekä häntä että pienokaista synnyttämisen jälkeen. Samoin toimitteli Antti myös kaikki Annin työt, ruokki ja lypsi karjan, keitti keitot ja lämmitti saunan, niinkauan kun Anni makasi lapsivuoteessaan.

Kauan ei Anni lapsivuoteessa maannutkaan, jo aikoja ennen joulupyhiä hän oli täydellisesti toipunut. Ja kun sitten heti uudenvuoden jälkeen nuori, iloinen metsäherra saapui vieraaksi, pidettiin Naarvasalon kodikkaassa pirtissä uuden tulokkaan varpajaispidot.

Metsäherra oli jo aika syksyllä käydessään luonut pitkän, merkitsevän silmäyksen Anniin ja sanonut hänelle leikkiä laskien, että hän tulee varpajaispitoihin heti uuden vuoden jälkeen. Ja hän piti sanansa, hän tuli renkinsä kera ja toi tullessaan kaksi miehen kantamusta kaikenlaisia hyviä lahjoja.

Erikoisista syistä on tässä mainittava, että hän muiden tavarain ohella toi myös kolme pullollista parasta viiniä, mitä oli saanut hankituksi. Silloin juotiin Naarvasalon pirtissä ensi kerran viiniä. Mutta ainoastaan yksi pullollinen juotiin, toiset kaksi pani Anni säilöön vastaisen varalle, niinkuin hän sanoi.

II.

Ne kohtalottaret eivät suvaitse heikkoja ja hemmoteltuja metsien neitseellisille antitöille tungettelijoita. Ne valikoivat metsien asuttajiksi oikean sukujuuren ja siinä tarkotuksessa ne monasti kolhivat hyvin ankarasti metsien lapsia.

Naarvasalon uutistorpan ja sen eläjät ne kohtalottaret olivat jättäneet tähän asti rauhaan. Alkoi jo näyttää siltä kuin Naarvasalon Annin rakkaus olisi ne kokonaan lepyttänyt ja voittanut puolelleen niiden kalsean ja armottoman luonnon. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Ne kohtalottaret pitävät silmällä Naarvasalon uutistorppaa ja sen kaunista emäntää. Ne eivät kiirehtineet, ne odottivat aikaansa ja pitivät silmällä. Ja kun niiden aika oli tullut, panivat ne Naarvasalon Annin rakkauden kovalle koetukselle.

Se aika joutui toista kuukautta pikku pojun varpajaispitojen jälkeen, eli siis helmikuun loppupuoliskolla, ja se tuli aivan yllättämällä.

Se tuli sillä tavoin, ettei Antti eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä palannut metsästä, jonne hän oli lähtenyt aamuhämärissä viisas repolaiskoiransa Ilo mukanaan, luodikko ja kahdet saukonraudat selässään sekä kirvesnysä kainalossaan.

Antti oli metsään lähtiessään luvannut käydä torpalta viiden kilometrin matkan päässä olevalla Naarvalammen purolla, jonne hän oli huomannut torpan luona olevan ahon poikki vievän veresten saukon jälkien. Hän oli sanonut virittävänsä siellä vain ne raudat saukon kulkureille ja tukkeavansa puron reikien alapuolelta kokonaan ja yläpuolelta sen verran, ettei saukko pääsisi siitä läpi, vaan olisi pakotettu tulemaan reijilleen.

Niin oli Antti luvannut, ja tähän luottaen Anni odotti hänen paluutaan jo hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta Antti ei palannut iltapäivällä, eikä vielä hämärän tultuakaan.

Annin valmiiksi keittämä päivällisrokka rupesi jo jäähtymään. Surkumielin katseli Anni sitä. Hänen mielestään olisi ollut niin hauska syödä kaikkien yhdessä, mutta lapset olivat nälissään eivätkä jaksaneet enää odottaa. Siksi pani Anni heille keittoa vatiin ja asetti heidät pöydän nurkalle syömään. Senjälkeen hän penkoi hiillosta patansa alle, koettaen saada sen sillä tavoin lämpimänä pysymään.

Hämärä sakoi nopeasti talviyöksi, mutta Antti ei vieläkään palannut. Anni alkoi käydä levottomaksi, sillä yön pimetessä yltyi tuulemaan ja pyry kiihtyi ankaraksi lumimyrskyksi. Se vinkui ja vihelsi nurkissa, se piiskasi puolijäätyneitä torpan ikkunoita ja ulvoi uunin piipussa, jonka juskat olivat hiukan raollaan..

Anni oli houkutellut unisiksi käyneet lapset makuulle ja odotti yksinään. Hän kehräsi keskilattialle kattolampun alle siirtämällään rahilla istuen ja liekutti samalla toisella jalallaan kehtoa, jossa pikku poju uinaili. Hänen silmänsä seurasivat kellon viisareja, jotka näennäisestä hitaudestaan huolimatta taivalsivat toisen pitkän iltahetken toisensa jälkeen, ja hänen herkkä korvansa kuunteli tuskallisesti jokaista pienintäkin ääntä. Hän tahtoi erottaa heti ensimäisen merkin tulijoista rientääkseen porstuaan ulko-ovea avaamaan.

Mutta sitä odotettua merkkiä ei kuulunut, Antti ei palannut. Ja kun hitaasti matavat kellon viisarit lähentelivät yhdeksää, sai Anni aivan yllättävänä varmuuden, ettei Antti ensinkään palaa.

Kuului ensin kaksi lyhyttä haukahdusta ulkoa. Anni oli vähällä päästää riemuhuudahtuksen ja sysäsi rukkinsa syrjään rientääkseen ovea avaamaan. Mutta samassa vilahti joku varjo ikkunaa vasten, vilahti ja hävisi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä alkoi haukunta kuulua rajuna, hätääntyneenä.

Ei Naarvasalon Anni ollut mikään pelkuri nainen. Hän oli terve ja karaistunut metsien lapsi, mutta tällä hetkellä hänen voimansa yrittivät pettää. Hän kuuli haukunnasta, ettei Antti ollut mukana, että Ilo oli yksin. Se tieto oli hänet ensi iskulla viedä tajuttomaksi; hän tunsi maailman mustenevan silmissään ja lattian keinuvan jalkojensa alla. Kuin unessa horjuen hän pääsi ovelle ja porstuaan.

Kun hän hyvän aikaa pimeässä haparoituaan löysi ulko-oven salvan ja sysäsi oven auki, syöksyi Ilo yltäpäältä lumisena suoraan häntä kohti ja oli vähällä kaataa hänet siinä pimeässä porstuassa. Ilo oli aivan mieletön. Se alkoi hyppiä ja ulahdella, tavotteli nuoleskellakseen Annin käsiä ja kasvoja. Se huohotti pakahtumaisillaan ja sen hätääntyneet silmät välähtelivät pimeässä.

Ilon käytös kertoi Annille kaiken: Antti oli saanut tapaturmalaukauksen, ei kyennyt kotiin hiihtämään, vaan oli lähettänyt Ilon apua hakemaan. Siinä tuokiossa maalautui Annin aivokuvastimeen koko tapahtuma ilmielävänä: Antti verissään hangella ja ponnistaen viimeiset sammuvat voimansa puhuu hän Ilolle: mene, mene kotiin, hae Anni! — Ilo epäröi, yrittää lähteä, mutta pöyrähtää neuvotonna takaisin ja tahtoo nuoleskella Antin käsiä. Silloin Antti toistaa hänelle käskevästi: Mene Ilo, vie sana Annille, vie sukkelaan! — Silloin Ilo lähtee.

Kun Anni palasi tupaan, oli hän jo ensi säikähdyksensä voittanut. Hänen sydänalassaan kyllä tuntui raskas, jäätävä herpautuminen ja hänen polvensa horjahtelivat. Mutta hänen valjuiksi valahtaneilla kasvoillaan kuvasti tyyni päättäväisyys. Hetkeäkään hukkaamatta hän alkoi valmistautua lähtöön.

Eikä Anni kauan aprikoinut, mitä hänen pitäisi mukaansa ottaa. Hän sai päällystakin ylleen, kääri paksun huivin päähänsä, tempasi orrelta hirven taljan ja heidän yhteisestä sängystään vuodepeitteet sekä naulakolta Antin pitkän lankavyön. Sillä kääräisi hän peitteet yhteen myttyyn, sytytti lyhdyn ja pisti tulitikut taskuunsa. Sen jälkeen väänsi hän lampun pienemmäksi, siirsi varovasti kätkyen lähemmäs lasten sänkyä ja heitti viimeisen siunaavan silmäyksen pienokaistensa yli.

Ilo odotti jo maltitonna ovella. Anni avasi ja sulki sen varovasti, joutui pihalle myttyineen ja lyhtyineen. Siellä riehui pelottava jumalanilma ja oli niin pimeä, ettei ilman lyhtyä olisi nähnyt tuuman vertaa eteensä.

Vasten kasvoja lyövät lumivihurit tekivät Annille hyvää, ne saivat hänet toimimaan nopeasti ja päättävästi. Ei Anni enää muistanut, että hän oli vain heikko nainen ja että hän oli ypöyksin, että lähin ihmisapu oli Lumivaaran torpassa, kolmenkymmenen kilometrin päässä. Hänen miehensä elämä oli kyseessä, hänen oli jouduttava, ennenkuin olisi myöhäistä.

Hän otti nurkalta suurimman vetokelkan ja sukset, kiinnitti peitemytyn kelkkaan, ettei se putoaisi, pujotti kelkan vetohihnan rintansa ympäri sekä läksi lyhty toisessa ja sauva toisessa kädessä hiihtämään Ilon perästä, joka edellä hyppien, ulahdellen ja haukahdellen alkoi painua hongikkoselkoselle ja suoraan Naarvalammen korpea kohti.

Anni oli hyvä hiihtäjä ja tottunut kelkan kera metsissä liikkumaan. Hän oli heidän yhdyselämänsä ensi vuosina, kun heillä ei ollut vielä hevosta ja Antti sattui pitempiä aikoja kotoa poissa viivähtämään, vetänyt suksipelissä kelkalla metsästä sekä polttopuita että heiniä. Oli noutanut monasti niitä, vaikkei olisi ollut tarviskaan, helpottaakseen Antin töitä ja valmistaakseen Antille edes lyhempiä ylimääräisiä lepohetkiä.

Viime vuosina oli elämä kyllä ollut paljon mukavampaa, kun oli saatu hevonen hankituksi. Ei tarvinnut enää enemmän Annin kuin Antinkaan metsätöissä kelkkaan turvautua. Mutta metsien kova koulu oli ehtinyt Annin kasvattaa ja karaista, ja hänellä oli sen lisäksi jo verissä esivanhemmiltaan perintönä pitkien ajanjaksojen kokemukset. Hän oli suurten metsien sukujuurta, ei voinut häneltä milloinkaan metsissä liikkumisen tottumus unohtua.

Siksi Anni hiihtikin pitkin, varmoin sysäyksin solkevassa hongikossa, jossa risut ja juuret eivät olleet kulkua haittaamassa. Eivätkä hänen polvensa enää horjahdelleet, ei sauvaa pitelevä käsi tehnyt ainuttakaan hapuilevaa liikettä. Eikä Anni ajatellut vastassaan olevia kolkon korven vihaisia voimia. Hän ajatteli vain Anttia, rakastamaansa miestä. Anni tahtoi hänet pelastaa, tuoda hänet kotiin, sitoa hänen haavansa, virvottaa hänet uudelleen elämään, vaikka hänen olisi sen hyväksi oma elämänsä pitänyt uhrata. Ja Annin sydämessä elpyi, lujittui toivo, että hän saisi Antin pelastetuksi, kun vain joutuisi sukkelaan. Ilon käyttäytyminen osotti Annin mielestä, että Antti eli vielä, oli ainakin silloin elänyt, kun Ilo jätti hänet ja riensi kotiin apua hakemaan.

Myrsky tohisi ylhäällä honkien latvoissa ja puisteli tupruavaa lunta Annin niskaan. Se tohina oli kuin raskasta kuolinsoittoa, se huokaili ja vaikeroi. Oli kuin olisi se laulanut pitkäveteistä, lohdutonta säveltä: ho-hoih, ho-hoih kun oli lyhyt se elämä, se onni! Ho-hoih, ho-hoih se sammuu, sammuu!

Anni ei kuunnellut myrskyn vaikerointia, ei huomannut niskaansa putoavia lumitupruja. Hän valaisi eteensä lyhdyllään, että huomaisi välttää tielle sattuvia esteitä; painautui sitten kumaraan, potkaisi jaloillaan ja sysäsi sauvallaan voimiensa takaa. Välillä vilkaisi hän lyhdyllä valaisten taakseen, ettei peitemytty pääsisi putoamaan hyppelehtien perässä tulevasta kelkasta. Ilo pysytteli koko ajan hänen edessään, johti häntä varmasti, epäröimättä, ja yhä rajummaksi tuli sen haukahtelu.

Ei Anni huomannut, miten pitkälti hän jo oli hiihtänyt, ei huomannut, ennenkuin selkonen alkoi yhtäkkiä viettää alaspäin ja hän näki kuusikkokorven edessään. Se oli Naarvalammen korpi; hän tiesi purolle olevan vielä matkaa parisen kilometriä ja se oli kaikki korpitaivalta.

Korpeen jouduttua hidastui matkanteko. Kuusikko oli sakeaa, sen alaspäin riippuvat lumiset oksat tukkesivat välistä tien kokonaan. Sen lisäksi oli lumen peitossa näkymättömiä esteitä, jotka tartuttelivat suksiin ja olivat monasti lennättää Annin nenälleen. Mutta osasi Anni korvessakin liikkua, hän väisteli taitavasti pahimpia esteitä, valaisi lyhdyllään aavemaisina seisovia lumisia kuusia ja pujottelihe niiden riippaoksien lomitse ja alaitse eteenpäin. Ilo puikkelehti edellä, pyörähti joskus hänen suksilleen, hyppäsi nuolaisemaan hänen kasvojaan sekä puhalsi sitten eteenpäin haukahdellen maltitonna.

Anni tunsi olevansa jo aivan hiessä, hänen sydämensä löi kiivaasti ja veri takoi hänen ohimoillaan, mutta mitään väsymystä hän ei tuntenut. Hänen sisällään soi vain yksi ääni: eteenpäin, nopeasti eteenpäin!

Äkkiä katosi Ilo kauemmas, päästi siellä rajun haukunnan sekä syöksähti sitten Annia vasten aivan mieletönnä, ollen vähällä kaataa hänet kumoon.

Anni tunsi sydämensä pysähtyvän, kohotti lyhtyään ja hidastutti vauhtiaan sekä katseli tarkasti eteensä. Hän painautui edessään olevan suuren kuusen oksien lomitse:

Sen takana oli muutamia syliä laaja aukeama, ja aukeaman keskellä makasi Antti suksilleen kaatuneena, pyssy selässä.

Toisen sauvansa oli Antti vetänyt poikittain eteensä ja piteli sitä yhä vasemmassa kädessään, joka oli, käsivarsi hiukan koukistuneena, hänen päänsä alla. Toisesta kädestä oli sauva luiskahtanut ja oli se käsivarsi painettu tiukasti kylkeä vasten. Näköjään oli Antti aivan hengetön; hänen päälleen oli jo karttunut hienoinen kerros sulamatonta pyrylunta, vaikka siinä suurten kuusten suojaamassa aukeamassa olikin aivan tyyni.

Joka jäsen vapisten painui Anni polvilleen Antin viereen ja kumartui lyhdyn valossa tarkastamaan hänen kasvojaan. Ne olivat aivan valkeat, silmät kiinni painuneet ja suupielissä näkyi hiukan verta. Anni pujotti kätensä pystyyn nostetun takin kauluksen alle: kaula oli lämmin, Antti eli!

Tulviva riemu täytti Annin sydämen, hän alkoi hätäisesti etsiä haavaa. Pian se löytyikin, se oli kylkeä vasten puristetun oikean käsivarren juuressa rinnan puolella. Antti oli käärinyt sen päälle paksun villaisen kaulahuivinsa ja se, samoin kuin takki ja hiha olivat yltäpäältä hyytyneen veren peitossa.

— Se on oikealla puolella, se ei ole tavannut sydäntä! vilahti Annin aivoissa. — Keuhkoja on ehkä tavannut hiukan, mutta ei paljon niitäkään, kun Antti on jaksanut hiihtää lähes kaksi kilometriä. Verenvuoto vain on Antin uuvuttanut, Antti pelastuu, pelastuu, kun ei ehtisi paleltua!

Anni asetti lyhdyn hangelle, veti kelkan Antin viereen ja levitti hirventaljan sen liisteille kaksinkerroin alustaksi. Senjälkeen hän painoi kelkan syvemmälle, irrotti Antin selästä pyssyn ja siirsi Antin varovasti kelkkaan, kääri hänet huolellisesti toisella peitteellä sekä sitoi lopuksi vyöllä jaloista ja keskiruumiin kohdalta kiinni.

Verenvuoto näytti jo tyrehtyneen, jonka vuoksi Anni antoi haavan olla koskematta. Pyssyn hän pani myös Antin viereen kelkkaan. Antin sukset hän nosti pystyyn keskelle aukeamaa ja otti niiden toisen sauvan itselleen, että voisi selkoselle päästyään hiihtää nopeammin. Ilo teuhasi koko ajan Annin ympärillä, sen riemulla ei ollut mitään rajoja.

Anni joutui sukkelaan taipaleelle, mutta taipaleen teko kuusikkokorvessa oli nyt hyvin vaikeaa. Antti oli kookas, ruumiikas mies, ja siksi raskaaksi käynyt kelkka upposi pehmeässä lumessa pajuvitsojaan myöten, tartutteli lumen sisässä piileviin oksiin ja pyrki vähän päästä niihin kaatumaan. Oli kulettava hyvin varovasti, pahimmissa paikoissa takaperin kelkan edellä hivuen. Kuusten oksilta tupsahteli suuria lumimöhkäleitä Annin niskaan; hän oli yltäpäältä sulavan ja jäätyvän lumen peitossa. Sen lisäksi oli hän aivan hengästynyt, hiki juoksi virtoina hänen kasvoiltaan, ja sulava lumi valui hänen kaulaltaan alas hartioille ja rinnoille. Mutta Anni ponnisteli hengähtämättä, hivui eteenpäin askel askeleelta ja pääsi vihdoin selkosen laitaan.

Siitä lähtien alkoi matka joutua nopeammin. Kuu oli kohonnut taivaalle, ja vaikka sakeat lumipilvet peittivät sen tyyten näkyvistä, valaisi se silti sen verran, että Anni huomasi näkevänsä ilman lyhtyä. Hän pani sen kelkan seville ja läksi sen jälkeen kahdella sauvalla sysien eteenpäin.

Myrsky soitti honkien latvoissa raskasta soittoaan, huokaili ja vaikeroi, mutta Anni ei kuullut sitä. Hän kuuli vain sydämessään sykähtelevän toivon: Hänellä oli elämä, kallis elämä kelkassaan. Se oli hänen rakastamansa miehen elämä ja se oli myös hänen elämänsä sekä heidän lastensa elämä. Se ei saisi sammua, sillä silloin sammuisi kaikki. Ei olisi enää Naarvasalolla elämää eikä olisi muuallakaan hänelle. Hän menehtyisi tai menettäisi järkensä, joka olisi vielä kauheampaa.

Anni ajatteli, ettei kohtalo voinut olla hänelle niin kova, se ei riistäisi Antin elämää, kunhan hän vain joutuisi sukkelaan kotiin, saisi hänen jäykistyneihin jäseniinsä uuden lämmön hierotuksi.

Anni hiihti huohottaen, vahvasti etukumarassa, pidellen sauvojaan alhaalta ja sysien niillä tasaisen joukeasti, ettei vetohihna nykisi kelkkaa ja tekisi sen kulkua epävakaiseksi. Vetohihna kiristi tiukasti hänen rintojaan, kelkka kulki raskaasti pehmeässä lumessa. Hänen sydämensä löi kuin halkeamaisillaan olevat palkeet, mutta hänen lihaksensa toimivat kuin sitkeät vieterit. Ne eivät lamautuneet, ne eivät antaneet perään. Lumisena ja matalaksi etukumaraan painuneena Anni muistutti talvierämaan tonttua, joka kiidättää kallista aarrettaan piiloon kolkon korven menninkäisiltä. Erämaan talven vihaiset voimat temmelsivät hänen tiellään, yö oli hänen ympärillään ja kuolo hiiviskeli hänen kantapäillään. Mutta hän hiihti niitä säikkymättä ja niitä uhmaten. Hän hiihti niinkuin hänen kaukaiset esiäitinsä olivat ehkä monasti hiihtäneet puolustaessaan korpien salatuissa pimennoissa jokaista kylvämäänsä elämänsiementä, jokaista sen häviävän pientä pisaraa pohjattomalla rakkaudellaan. Hänelläkin oli sammuva elämänkipinä kelkassaan ja sitä pelastaakseen hän hiihti oman uupumuksensa unohtaen, hiihti kuin henkensä edestä. Ja Ilo rohkaisi, kiihotti häntä maltittomalla haukahtelullaan ja pyörähtäen tämän tästä hänen käsiänsä nuoleskelemaan.

Anni tunsi sydämessään suurta kevennystä, kun hänellä oli edes yksi ystävä suuressa hädässään, oli edes Ilo. Paljon kolkompaa olisi ollut aivan yksin. Ilo oli uskollinen toveri, tajusi hänen hätänsä, ei heittänyt, ei hylännyt häntä. Hän puheli Ilolle hyväileviä sanoja lyhentääkseen aikaansa ja vapautuakseen aivoissaan polttavasta ajatuksesta, että hän kulki liian, liian hitaasti. — Hyvä jumala, eihän hän päässyt nopeammin, ei päässyt, vaikka miten olisi ponnistanut!

Välistä vilahti Annin aivoissa ajatus, että pitäisi pysähtyä, pysähtyä vain sen verran, että saisi koetella Antin kaulaa, vieläkö se oli lämmin, vieläkö Antti eli. Mutia hän hylkäsi heti säikähtäen tuon ajatuksen. Se olisi viivyttänyt, se olisi voinut maksaa Antin elämän, heidän kaikkien elämän. Epätoivoisesti hän silloin puristi sauvojaan, kun tuo ajatus vilahti. Painautui vielä matalammaksi ja sysi niin, että tupruna tuiski lumi, ja käärmeinä sujahtelivat notkeat sukset.

III.

Antti oli saanut tapaturmalaukauksen kopistellessaan pyssynsä perällä onttoa komokkopuron jäätä, jonka alla saukko piileskeli. Siinä oli jää särkynyt ja pyssy lauennut. Luoti oli lävistänyt oikean käsivarren juuressa olevat vahvat rintalihakset ja tunkeutunut senjälkeen rintakehään tavaten myös hieman keuhkoja.

Antin pyssy oli harsu rihlaluodikko, jommoisia käytetään ilvesten ja muiden suurempien otusten ampumiseen. Sellaisen rihlan luoti tekee pahan jälen läheltä ammuttaessa, ja Anttihan oli saanut laukauksen läheltä, niin läheltä, että pyssyn suusta lyövä tuli oli kärventänyt vaatteet ja jättänyt merkit ihoon haavan ympärille.

Niinpä olikin luoti repinyt pahasti rintalihaksia, josta oli luonnollisena seurauksena hyvin runsas verenvuoto. Osaltaan oli tätä vuotoa lisännyt sekin, että Antti oli koettanut omin voimin ponnistella metsästä kotiin. Antin hiihtäessä olivat lihakset haavan ympärillä liikahdelleet pannen veren juoksemaan melkein kuiviin.

Verenvuoto vei Antin voimat kokonaan. Sidottuaan haavan sai Anni pitkän aikaa hieroa Antin jäykistyneitä jäseniä, ennenkuin sai häneen ensinkään elonmerkkejä. Ja kun Antti lopulta heräsi tajuttomuuden tilastaan, oli hän niin heikko, ettei jaksanut puhua montakaan sanaa. Nieli vain muutamia tilkkoja Annin valmiiksi varustamaa viiniä ja vaipui sitten raskaaseen, horrostilan tapaiseen uneen.

Seuraavana päivänä pysyi hän kyllä valveilla hyvän aikaa, koettipa laskea leikkiäkin lasten kanssa, jotka pyöriskelivät hänen vuoteensa ympärillä. Mutta heikko hän oli, ei mikään eine maistunut. Viini oli ainoa, mikä meni alas.

Se oli sitä metsäherran pikku pojun varpajaispitoihin tuomaa viiniä, jonka Anni oli siiloin tallettanut. Se sattui nyt hyvään tarpeeseen, se pelasti Antin hengen.

Ei ollutkaan Annilla paljon muuta sairaalle sopivaa ravintoa. Lihanlientä hän vain voi laittaa ja marjakeitoksia, siinä kaikki. Ei ollut maitoa. Muutamina talvina olivat he päässeet maidosta maitoon, mutta tällä kertaa sattuivat onnettomuudeksi kaikki heidän lehmänsä olemaan ummessa, ja Annin laskelmien mukaan piti ensimäisen niistä poikia vasta kuukauden kuluttua.

Se maidottomuus tuotti Annille tuskallisia ajatuksia. Maito oli ollut Antin mieliruokaa terveenä ollessakin, ja nyt oli Antti verenvuodosta mennyt niin näännyksiin, että olisi ehdottomasti tarvittu sitä. Mutta sen hankkiminen oli mahdotonta, he olivat salollaan aivan eristettyinä muusta maailmasta. Ainoa heidän kauttaan Aunuksen rajoille kulkeva salotie oli kokonaan ummessa. Muutamina talvina oli sillä tiellä ollut aika paljon liikettä, kun sattui olemaan tukkitöitä niillä perukoilla. Mutta nyt oli sellaisia töitä vain paljon kauempana pohjoisessa, ei heidän lähettyvillään, ja niinpä he eivät kuukausimääriin voineet odottaa ketään vierasta.

Sanalla sanoen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada viestiä ihmisten ilmoille heidän hädästään. He saivat tulla toimeen kokonaan omin voimin.

Anni päättikin panna parastaan Antin hoitelussa ja hän uskoi Antin lujan ruumiinrakenteen tulevan hänelle siinä hyväksi avuksi. Ehkäpä Antti hyvinkin pian voimistuisi sen verran, että kykenisi nauttimaan hänen valmistamiaan liharuokia ja marjakeitoksia. Siihen mennessä riitti kyllä viini.

Tällaisia toiveita Anni rakenteli, mutta sitä tehdessään hän unohti pois haavakuumeen. Se oli näet ensi päivinä pysynyt aivan lievänä, sitä tuskin huomasikaan.

Mutta se alkoi kohota. Jo kolmantena yönä ilmeni vakavia merkkejä: Antin poskille nousi pahaenteinen puna, ja hän pyysi tavallista useammin juotavaa.

Salainen pelko täytti Annin sydämen, kun hän nämä oireet näki. Hän koetti kuitenkin peitellä pelkonsa Antilta, tekeytyi iloiseksi ja tiedusteli vain aivan kuin ohimennen, eikö Antti tuntenut poltetta haavassaan tai sen lähettyvillä. Hän arveli näet kuumeen aiheutuvan jollain tavoin haavan taitamattomasta sitomisesta.

Antti kuitenkin vakuutti, ettei hän mitään poltetta tuntenut, sekä lisäsi leikkiä laskien haavan olevan sidotun niin hyvin, ettei paras lääkäri olisi voinut sitä sen paremmin tehdä.

Annia eivät nämä vakuuttelut rauhottaneet. Hänen hätänsä kasvoi vain suuremmaksi, sillä seuraavana iltana alkoi kuume kohota jo hyvin aikaisin tuoden mukanaan ankaran hijotuksen.

Anni ajatteli toivottomana, että apteekkiin oli matkaa lähes kahdeksankymmentä kilometriä, eikä ollut edes minkäänlaisia kuumepulvereja. Heillä ei oltu konsanaan sairasteltu ja siksi olivat ne jääneet hankkimatta.

Hänellä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin koettaa kylmiä kääreitä. Hän asetteli niitä Antin otsalle ja rinnalle sekä hieroi silloin tällöin kylmällä pyyhkeellä hänen muutakin ruumistaan. Se auttoi jonkun verran, mutta ei pitkäksi aikaa. Hikoileminen ei lakannut, ja sen seurauksena alkoi Anttia kiduttaa ankara jano. Yhtenään hän pyysi juotavaa. Anni sekotti siihen silloin tällöin viinitilkkasen, ja sillä tavoin sai hän Antin vielä sinä yönä pysymään tajussaan.

Seuraavana yönä Antti rupesi hourailemaan. Hän puhui sekavasti metsästysretkistään ja uutisviljelyksistään. Välistä hän odottamatta hyppäsi puhumaan myös heidän ensi tutustumisestaan, heidän muuttamisestaan Naarvasalolle, heidän pirttinsä rakentamisesta ja heidän suuresta onnestaan, kun se oli saatu valmiiksi. Pehmeä tuli silloin sointu Antin ääneen, ja hän voi toistella pitkät ajat sana sanalta jotakin heidän kesken tapahtunutta keskustelua, joka jo ammoin oli unohtunut Annin mielestä.

Mutta sitten säpsähti taas Antti, onnenkuvat katosivat hänen sekavasta aivokuvastimestaan. Hän alkoi tuskallisesti hokea verenvuodosta ja vaikeroi, ettei jaksanut hiihtää kotiin. Hän alkoi liikutella käsiään, koetti nousta sängystään, ponnisteli epätoivoisesti. Hän oli pyrkivinään Naarvalammen korvesta kotiin, mutta se korpi oli loputon. Hän hoki käheällä, epätoivoisella äänellä: Ei, minä en jaksa, en jaksa, vereni vuotaa kuiviin. En pääse tästä korvesta, tänne jään, ja Anni ei tiedä, ei aavista mitään! — Hän huoahti raskaasti ja Anni tunsi hänen käsiensä, joita hillitessään hän juuri oli saanut ponnistaa kaiken voimansa, valahtavan aivan hervottomiksi.

Kauan ei hervottomuuden tilaa kuitenkaan kestänyt. Seuraavana hetkenä alkoi houreiden villi kiertokulku uudelleen, käyden vain yhä sekavammaksi, yhä katkonaisemmaksi.

Eivät auttaneet enää kylmät kääreet eivätkä pyyhkeet, eivät voineet ne Anttia tajunnan maailmaan palauttaa. Vain hiukan rauhallisemmaksi Antti tuli kääreiden muuton jälkeen, mutta se rauhottuminen kesti vain hetkisen.

Jäätävä tuska ja tylsä epätoivo alkoivat saada vallan Annin vapisevassa sydämessä. Välistä luuli hän henkensä salpautuvan nähdessään tuskan kuvien väikkyvän Antin kuumehohtoisilla kasvoilla, nähdessään Antin silmien säikähtyneen katseen ja kuullessaan hänen sydäntäsärkevää, hätääntynyttä vaikerointiaan. Ja kun Antti sitten odottamatta hyppäsi puhumaan heidän rajattomasta riemustaan, kun he ensi kerran koristivat uuden pirttinsä tuoksuavilla tuomenlehvillä, tunsi Anni sydämensä kuristuvan kokoon.

Hänen aivoissaan vihloi ajatus, että Antin houreet ennustivat heidän onnensa särkymistä. Antin ääni kuulosti tulevan jo melkein haudan takaa, portti oli enää hiukan raollaan. Se painui, painui vähitellen, armottomasti kiinni. Lähellä odotti jo ikuinen yö.

Anni oli tuntevinaan sen yön lähenemisen ja hän kuuli valvomisesta rasittuneilla korvillaan kummallisia ääniä. Hän ajatteli: se on varmaan kuolonenkelin siipien havina. Se kuulosti tulevan yhä selvemmäksi ja selvemmäksi. Kuului myös kiireellistä hakkaamista, veistämistä ja naulan takomista. Hän ajatteli: arkkua siellä jo valmistetaan. Kuului hiiviskelyä oven ulkopuolelta ja ikkunain takaa. Se outo vieras tarkisteli siellä puolijäätyneistä ikkunaruuduista sisään. Se seisoi siellä ja odotti, Anni tunsi sen kylmän katseen ja hengityksen. Vilunväreet kävivät hänen olentonsa läpi. Oli niin kolkkoa olla yksin, ypöyksin, syvä talviyö ympärillään ja kuolema ikkunoista kurkkimassa.

Kolme seuraavaa yötä olivat yhtäläisiä. Jo aikaisin illalla alkoi Antin houraileminen ja jatkui sitä sitten lyhyin väliajoin myöhään aamuhämäriin asti. Ja yhä sekavammiksi tulivat Antin kuumeisten aivojen hourekuvat, yhä useammin ne katkesivat ja hämmentyivät. Antti samoili loputtomiin asti öisessä torvessaan, jossa silloin tällöin pilkahti hänen tielleen heikko, kaukainen valonvälähdys. Epätoivoisesti hän ponnisteli tavottaakseen sitä valoa, mutta se pakeni yhä hänen tieltään. Hän eksyi yhä pahemmin, hänen voimansa pettivät. Hän heittelehti sinne tänne sängyssään, ja hänen silmissään paloi rajuna kuumeen kuluttava tuli.

Anni vaali häntä kuin pientä lasta, muutti kääreitä, antoi kylmiä pyyhkeitä ja vaihtoi yhtenään hänen paitaansa. Mutta kaikki näytti olevan hyödytöntä. Antin sammuva elämänliekki lepatti yhä heikommin. Pisara pisaralta kuivi sitä liekkiä yllä pitävä öljy. Kohta se näytti olevan lopussa, ja silloin sammuisi lamppu, tulisi pimeys.

Kauhistuen Anni tuijotti tuohon yhä lähemmäksi hiipivään pimeyteen valvonnasta turvonnein silmin. Hän ei jaksanut enää mitään ajatella, hänen sisällään oli kaikki turtunut, menehtynyt. Vain lastensa vuoteen ääressä voi hän vielä silloin tällöin löytää lyhyen unohduksen hetken. Mutta kahta raskaampana tuli sitten toivoton hätä, kun hän näki kylmän kuolonenkelin hänen ja lastensa kohtalosta välittämättä jatkavan armotonta työtään.

Päivillä Antti makasi enimmät ajat tylsässä horrostilassa. Hyvin harvoin hän enää oli valveilla ja silloinkin oli hän niin nääntynyt, että jaksoi puhua vain katkonaisin kuiskauksin. Mitään muuta einettä ei hän voinut ottaa kuin viiniä. Sitä nieli hän tilkan silloin tällöin, ja se piti vielä yllä hänen heikosti lepattavaa elämänliekkiään.

Antin posket laihtuivat silmissä. Ne muuttuivat luiseviksi ja kulmikkaiksi, niille laskeutui vähitellen kalman eloton leima. Vain kovina kuumeen hetkinä ne vielä hehkuivat, mutta silloin olivat ne palavine, luonnottoman suuriksi käyneine silmineen pelottavat katsella. Anni luuli monta kertaa menettävänsä järkensä niitä nähdessään.

Päivillä Anni toimitteli välttämättömät ulkotyöt kuin unessa. Hän ruokki hevosen ja karjan, vieläpä hän sitä tehdessään puheli lehmilleen hyväileviä sanoja. Mutta sen hän teki vain tottumuksesta, ei hän sitä yhtään ajatellut. Ei hän jaksanut ajatella sitä eikä mitään muutakaan.

Navetasta palatessaan hän joka kerran pysähtyi pitkäksi ajaksi kartanolle seisoskelemaan. Hän katseli silloin Lumivaaraan päin lähtevän umpeutuneen tien suuntaan ja kuunteli, sitä itse huomaamattaan, joka hermo äärimmilleen jännitettynä. Mutta mitään ei hän kuullut, hänen ympärillään asui nukkuvan talvisen luonnon suuri hiljaisuus. Pyryjen jälkeen olivat tulleet tasaiset pakkasilmat, ja se hiljaisuus tuntui nyt kahta raskaammalta, kahta toivottomammalta. Se henki korvesta ja hongikosta, joka suunnalta. Se aivan kuin vihaisesti uhosi tuota mitätöntä torppaa, jossa vielä uskallettiin erämaan suurta rauhaa häiritä..

Toivottoman väsyneeksi ja yksinäiseksi tunsi Anni itsensä, kun hän lopulta havahtui seisoskelustaan ja läksi sisään laahustamaan. Ja vielä lohduttomammaksi kävi siellä hänen mielialansa, vielä raskaampana laskeutui väsymys hänen valvomisesta nääntyneihin jäseniinsä.

Lapsetkin olivat kokonaan muuttuneet. Ne olivat tulleet aroiksi ja äänettömiksi, liikkuivat aina kuin jotain peläten, eivät milloinkaan enää ilakoineet. Äidin ulkosalla ollessa ne tuskin uskalsivat keskenään puhua muuten kuin kuiskaamalla, ja pelko vavisutti niiden pikku sydämiä, kun ne silloin tällöin salaa kurkistivat isänsä elottomia, kulmikkaita kasvoja. Ne tajusivat, että jokin kauhea ja pelottava teki tuloaan. Eivät ne tienneet, mikä se oli, mutta niiden herkkä lapsenvaisto sanoi, että se tulija muuttaisi heidän kaikkien olon toisenlaiseksi kuin siihen asti. Se oli sen jo muuttanut. Isää he tuskin enää tunsivat, ja äitikin oli tullut niin kalvakaksi ja vakavaksi. Äiti hyväili heitä kyllä yhä edelleen iltaisin heidän maatapannessaan, mutta itkuun teki heidän silloin mieli pillahtaa.

Se oli lähenevän kuolonenkelin siipien havina. Yhä selvemmin se kuultiin Naarvasalon uutistorpassa.

Neljännen ankaran kuumeyön jälkeen avasi Anni haavan kääreet ja puhdisti haavan. Hän taisteli kauan, ennenkuin uskalsi sen tehdä, mutta lopulta hän teki sen. Hän ajatteli, että kuoleehan Antti kuitenkin, ja hänen sydämessään liikahti heikko, sammuva toivo: Jos hän edes hetkisen voisi jatkaa Antin elämää, jos haavassa olisi mätää, jonka poistaminen lievittäisi Antin tuskia.

Haavasta kohosikin hiukan mätää, ja kun Anni varovasti puristeli sen reunoja, kohosi sieltä mädän mukana pari pientä, särmikästä esinettä, joiden Anni päätteli olevan luodin rikkomia luunsiruja. Ne olivat nähtävästi kohonneet aika syvältä, eikä niiden ja mädän poistaminen ainakaan pahemmaksi ollut. Näin ajatteli Anni itsekseen pannessaan huolellisen puhdistuksen jälkeen uudestaan kääreitä haavan päälle.

Antti ei tiennyt haavan puhdistuksesta mitään, mutta iltapäivällä hän oli jonkun aikaa valveilla. Hän otti vähän viiniä ja jaksoi taas katkonaisin kuiskauksin puheitakin muutaman sanan. Anni tiedusteli heliävaroen, tunsiko hän kipua haavassaan, mutta Antti vakuutti, ettei kipua ollut. Muutenkin sanoi hän tuntevansa hyvin kevyeksi ja tuskattomaksi olonsa. Tätä sanoessaan hän koetti hymyillä, mutta Annille vilahti mieleen: Se on lähenevä kuolema, silloin tuntuu aina helpommalta.

Mutta kuolema ei vielä tullut. Iltayöstä alkoi taas kuume kohota, mutta ei noussut se niin ankaraksi kuin edellisinä öinä. Anni arveli kuumeen alenemiseen olevan syynä Antin elinvoimien riutumisen. Eihän Antissa ollut enää paljon mitään jälellä, pakostahan kuumeen tulenkin piti lopulta heiketä.

Kuitenkin tunsi Anni suurta huojennusta, kun Antti ei enää houraillut, vaan makasi hiljaa avaten silloin tällöin silmiään, kun hän muutti kääreitä.

Aamupuoleen yötä hävisi kuume kokonaan ja Antti vaipui uneen. Anni painoi korvansa aivan hänen suunsa eteen ja kuunteli. Antin hengitys tuntui käyvän hyvin kevyesti, vaivattomasti, mutta se oli niin heikkoa, että sen hädintuskin voi erottaa.

Anni aavisti lähestyvän ratkaisun hetken, sammuisiko Antin elämänliekki vai rupeaisiko se viriämään. Kummalliseksi tuli hänen mielialansa. Häntä vapisutti, mutta ei ollut se yksistään pelkoa. Siinä oli yhtä paljon toivoa, selittämätöntä ja valoisaa. Ties mikä voima sen taas sytytti hänen sieluunsa, mutta se syttyi ja virisi vastustamattomasti.

Mutta sitten häntä rupesi väsyttämään, kun ei ollut mitään tekemistä Antin hoitelemisessa. Hän — ei ollut lähes viikkokauteen silmiänsä ummistanut, hänen hermonsa olivat aivan nääntyneet pitkinä kiduttavina öinä, jotka hän oli saanut valvoa kuumehoureissa kamppailevan miehensä vuoteen ääressä. Eivätkä ilottomat päivät olleet huojennusta tuoneet. Nyt oli hermojännitys hetkiseksi lauennut, ja unettava uupumus valtasi hänet. Hänen jäsenensä kävivät lyijynraskaiksi ja hänen silmänsä pyrkivät väkisin kiinni.

Anni koetti taistella vastaan, mutta seinäkellon yksitoikkoinen nakutus ja nukkuvain lasten hengitys aivan kuin tuudittivat häntä unten maille. Hän kallistausi sängynpäätä vasten, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi katsella nukkuvan miehensä lakastuneita piirteitä, joilla asui nyt syvä rauha ja lepo. Siihen katselemiseen hän nukahti.

Anni näki unta, että Antti parani. Hänellä oli maitoa, virkistävää maitoa ja sen avulla hän sai Antin elämän pelastetuksi. Ja Anni uneksi edelleen, että he Antin kanssa elivät senjälkeen kauan, hyvin kauan onnellisina. Heille tuli entisten lisäksi vielä paljon lapsia, ja ne varttuivat kaikki suuriksi heidän ympärillään. Ja niillekin tuli lopulta lapsia, mutta he Antin kanssa elivät yhä, vaikka he olivat jo hyvin vanhoja, aivan harmaantuneita. Ja hänelle näytettiin unessa, ettei Naarvasalo ollut enää mikään torppa, vaan komea perintötalo. Sen ympäriltä oli korpi kauas paennut, ja korven paikalla aaltoili muhkeita viljavainioita sekä levisi kauniita, ojitettuja niittyjä, joilla satapäinen, lihava karja söi mehevää ruohoa. Ja Anni uneksi vielä edelleen ja näki, miten kauemmas vainioiden äärille kohosi toisia taloja, joita heidän lapsensa ja näiden lapset rakensivat Ja Naarvasalon kautta kulki leveä valtatie Aunuksen rajoille. Se kulki kuin elämän kumajava kultasilta yhdistäen Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He Antin kanssa eivät olleet enää yksin Naarvasalolla; heidän ympärillään kuohui paljon elämää ja oli paljon onnea. Ja he elivät yhä, näkivät kaiken sen ja tiesivät, että kaikki se elämä ja onni oli lähtöisin heistä, heidän elämästään, heidän suuresta rakkaudestaan. Heidän kannatti nähdä se ja olla onnelliset.

Anni heräsi siihen, että sängynpää painoi hänen poskeansa ja hänen toinen kätensä oli aivan kuoleutunut. Hän säikähti ja painautui sydän sykyttäen kuuntelemaan Antin hengitystä. Se kuunteleminen rauhotti, hengitys ei ollut vielä lakannut.

Silloin hän muisti unensa ja hänen sydäntään viilsi tuskallisesti. Jospa hänellä olisikin maitoa ollut, niin ehkä ei Antti olisi ensinkään niin heikoksi mennyt. Mutta hänellä ei ollut sitä, ja viinikin oli jo aivan lopussa. Hän oli viime päivinä käyttänyt sitä yhä säästeliäämmin, mutta siitä huolimatta sitä oli jälellä vain muutama tilkkanen. Se loppuisi huomenna ja silloin ei olisi mitään, millä voisi Anttia hengissä pitää.

Aivan masentuneena ja toivotonna hän tätä ajatteli, mutta sittenkin palasi uni yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Ja aivan väkisin syttyi hänen sydämessään toivo: Jos hyvinkin uni toteutuisi, jos hän saisi maitoa. — Hänen Mansikkinsa piti poikia kolmisen viikon kuluttua, mutta jospa tapahtuisi ihme ja Mansikki poikisi aikaisemmin, ehkä viikkokauden, päästä. Siinä tapauksessa voisi Mansikista jo nyt heruttelemalla saada ehkä muutaman tilkan. Pihkamaitoahan se olisi, mutta se olisi joka tapauksessa maitoa ja se virkistäisi Anttia.

Sydän maltitonna lyöden hän nousi varovasti, sytytti lyhdyn ja läksi kiulu kädessä navettaan.

Parhaasta unestaan heränneet lehmät katselivat ihmetellen emäntänsä odottamatonta ilmestymistä niin tavattomaan aikaan. Mutta Anni puheli niille hyväileviä sanoja, viskasi kullekin pienen heinätukon ja kyykistyi senjälkeen Mansikin viereen. Hän kopeloi Mansikin utaria ja koetti niitä herutella pitkän aikaa, mutta tippaakaan ei tullut.

Mansikki nuuski häntä kummissaan ja ynähteli. Se tuntui aivan kuin pyytelevän anteeksi, etteihän nyt vielä sen ollut aika maitoa antaa.

Kun Anni lopulta uskoi yrityksensä turhaksi, murtui kaikki hänen sisällään. Hän koetti nousta seisalleen, mutta horjahti ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin Mansikin kaulaan estyäkseen kaatumasta. Siinä puhkesi hän toivottomaan itkuun. Mansikki nuoli hänen kasvojaan ja käsiään jatkaen yhä ynähtelyään. Se tajusi emäntänsä tuskan, se olisi mielellään tahtonut antaa maitoa, mutta ei voinut.

Kuin unessa horjui Anni navetasta pihalle. Viimeinen toivonsäde oli sammunut, ei tullut pelastusta. Hän oli yksin, hiljainen, kuollut erämaa ympärillään. Ei kukaan tiennyt hänen hädästään, ei tullut auttamaan. Tähdet vilkkuivat kirkkaalta yön taivaalta, mutta Annin sydämen sysimustaan yöhön ei niiden kaukainen, ylhä tervehdys lohtua eikä valoa tuonut.

Pienokainen oli herännyt hänen navetassa ollessaan. Se piti aika melua kätkyessään ja potki minkä voimista lähti. Anni säikähti sen herättävän huudollaan Antin ja riensi kiireesti viihdyttelemään. Hän otti pojun syliinsä ja paljasti rintansa.

Poju oli nälissään ja kävi niihin kiinni ahnaasti kuin iilimato. Ja vaikka Anni oli niin loppuun asti nääntynyt, eivät hänen äidilliset elonlähteensä olleet vielä ehtyneet. Maitoa valahteli pojun kasvoille ja hänen povelleen, kun poju kiskoi liian hanakasti.

Anni näki sen, katseli sitä hetken, ja yhtäkkiä löi kuin salama hänen aivoissaan ajatus. Hänen sydämensä hyppäsi rajusti, kun se ajatus tuli. Hän tunsi melkein hengityksensä salpautuvan ja hänen kaikki jäsenensä rupesivat vapisemaan mielenliikutuksesta.

Hätäisesti hän peitti toisen rintansa kädellään ja antoi pojun imeä vain toisesta. Poju saikin siitä kyllänsä ja nukahti pian hänen syliinsä. Hän laski sen kiireesti kehtoon, peitteli ja nousi sekä otti hyllyltä tyhjän juomalasin.

Anni liikkui varovasti kuin varkain. Hän kumartui katsomaan Ollin ja Liisun sänkyyn, etteivät ne vain olleet hereillä. Senjälkeen hän kurkisti vielä Antin sänkyyn ja painautui kuuntelemaan hänen hengitystään. Päästyään vakuutetuksi, että kaikki nukkuivat, paljasti hän rintansa ja alkoi vapisevin sormin, lapsen imemistä jäljitellen, puristella niitä.

Ja maitoa tuli. Hän näki sen hienoina suihkuina virtaavan lasiin, se täyttyi nopeasti. Sanoin selittämätön onnentunne täytti Annin sydämen ja lämpimät kyyneleet vierähtivät hänen silmistään. Hän tuli siinä tuokiossa vakuutetuksi, että unessa oli annettu hänelle tämä neuvo Antin elämän pelastamiseksi, ja hän hupakko ei ollut sitä heti käsittänyt. Hän ei enää epäröinyt Antin virkoamista.

Hän sai suuren lasin täpötäyteen maitoa, meni hiillokselle, joka vielä hiukan kyti, asetti sen viereen kahvipannun jalan ja pani maitolasin sille, että se pysyisi lämpimänä eikä pääsisi piimimään. Senjälkeen hän hiipi Antin sängyn viereen odottamaan.

Eikä Anni tuntenut enää mitään uupumusta, ei uni hänen silmiään enää kiinni painanut. Hän kuuli sydämensä lyönnit, kuuli miten se takoi kiihkeästi, riemukkaasti. Kuohuen ja kohisten se pani veren sylkyttämään hänen suonissaan, niin että hän tunsi sen lämpimän hulvahtelun jokaisessa jäsenessään, tunsi sen sormenpäihin asti.

Ja Anni ajatteli untaan, niitä kuvia, jotka hänelle oli näytetty. Rajaton, vavisuttava riemu valtasi silloin hänen olentonsa. Hänelle oli unessa annettu suuri lupaus: Hän oli tuleva Naarvasalolle viriävän elämän kantaäidiksi. Hänen poveensa oli kätketty suuri ja lämmin elämä, se elämä, joka kansoittaa erämaat ja suuret, hiljaiset metsät. Siitä kyllä riittäisi pisara Antillekin, heille molemmille, ja pikku pojulle jäisi vielä oma runsas osuutensa. Ei kuolemalla ollut heidän pieneen, lämpöiseen pesäänsä mitään asiaa. Hän karkottaisi povessaan läikehtivän elämän lämmöllä ikkunain takana kurkkivan kuolonenkelin.

Siitä lähtien sai Antti lasillisen maitoa useita kertoja päivässä, ja sen nauttiminen alkoi nopeasti elvyttää hänen riutuneita elinvoimiaan. Tähän elpymiseen vaikutti myös kuumeen häviäminen. Muutamina öinä sitä vielä hiukan kohosi iltayöstä, mutta ei se enää Antin unta sanottavammin häirinnyt.

Kuumeen ohimentyä voi Antti vähitellen ruveta nauttimaan muitakin Annin laittamia ruokia, mutta maito oli yhä edelleen hänen parhaana mieliherkkunaan. Se toi lämpimän elämänvärin takaisin hänen kalvenneille poskilleen. Niiden kulmikkuus hävisi nopeasti, niiden piirteet saivat entisen miehekkään kauneutensa. Päivillä Antti jo enimmät ajat pysyi valveilla. Hän alkoi taas puhella ja laskea leikkiä lasten kanssa, ja näiden arkuus hävisi vähitellen.

Elämä oli voittanut Naarvasalon uutistorpassa. Pois pakeni kuolema ikkunain takana kurkkimasta.

IV.

Pohjois-Aunuksen rajaseudun ruununmailla oli tukkityöläisten kesken puhjennut tuhoisa kulkutauti. Piirin metsäherrakin sai siitä vihdoin tiedon ja ryhtyi hän viipymättä hommaamaan lääkärinapua taudin hävitystyölle rajoja panemaan.

Vaivaloinen oli matka. Monta päivää saivat lääkäri ja metsäherra rypeä umpeutuneilla saloteillä, mutta lopulta pääsivät he perille, ja taudin tartuntavaaran ehkäisemiseksi tehtiin kaikki, mikä niissä oloissa oli mahdollista. Pahimmin sairastuneet lähetettiin ihmisten ilmoille ja muille jaettiin lääkkeitä sekä neuvoja niiden käytössä.

— Lääkärien antamien määräysten valvomisen uskoi metsäherra työnjohtajien huoleksi terottaen heidän mieliinsä, että taudin jatkuvasta leviämisestä voisi ehkä olla seurauksena koko työmaan sulkeminen siksi talveksi. Tämän uhkauksen hän kyllä tiesi tepsivän, sillä töiden keskeytys olisi merkinnyt yhtiölle arvaamatonta vahinkoa.

Paluumatkalle lähdettäessä ehdotti metsäherra että kulettaisiin oikotietä Naarvasalon kautta. Silloin täytyi heidän kyllä uskaltautua pitkälle hiihtotaipaleelle, mutta Naarvasalosta edelleen he ehkä saisivat kyydin. Siellä oli hänen reippain metsävartijansa, jonka perheeseen tutustuminenkin jo hiihtovaivat palkitsi.

Lääkäri oli, samoin kuin metsäherrakin, parhaissa voimissaan oleva nuori mies ja niinpä hän suostui ilolla toverinsa ehdotukseen. He palkkasivat vain luotettavan oppaan matkatavaroitaan apuna kantamaan.

Yllätys oli suuri, kun matkalaiset seuraavan päivän iltana saapuivat läpiväsyneinä Naarvasalon uutistorpalle. Lapset sattuivat olemaan ulkona, kun he kantamuksineen urrivat korvesta näkyviin. Vilauksessa katosivat lapset sisään ja toimittivat siellä kilpaa puhuen tiedon vieraiden tulosta.

Anni vilkaisi ikkunasta ja tunsi jo hyvän matkan päästä yhden tulijoista metsäherraksi. Hän katsahti häthätää ympärilleen, oliko pirtti vieraiden vastaanottokunnossa, ja meni sitten ulos tulijoita vastaan.

Tervehtiessään tiedusteli metsäherra, eikö Antti ollutkaan kotosalla. Anni ilmotti Antin olevan sairaana, joten hän ei voinut tulla vieraita vastaan.

— No sehän sattuikin sitten hyvin, että tulimme! huudahti metsäherra. —
Tämä toverini on lääkäri.

Samassa hän kuitenkin huomasi Annin poskien käyneen entistään hieman kalvakammiksi ja kysyi säikähtyneenä:

— Se oli vakava, hyvin vakava ja saattaa olla vieläkin, selitti Anni hiljaisella äänellä. — Antti sai kolmisen viikkoa sitten tapaturmalaukauksen rintaansa.

Säikähtyneinä riensivät vieraat pirttiin ja lääkäri ryhtyi oitis, heitettyään vain kiireimmän kaupalla enimmät vaatteet yltään, tarkastamaan Antin haavaa. Jo hätäinen tarkastus rauhotti hänet kuitenkin täydellisesti, hän selitti:

— Ei hätää enää, haava on paranemassa! Parin viikon kuluttua olette takaisin jalkeilla.

Hän puhdisti huolellisesti haavan, joka oli jo umpeen menemässä. Senjälkeen hän kopeloi luustoa haavan ympäriltä ja selitti, ettei luoti ollut tehnyt ainoatakaan pahempaa luunrikkomaa, joten oikea käsivarsi, vaikka se oli vielä vähän jäykkä, tulisi aivan ennalleen. Tätä tehdessään hän tiedusteli tarkemmin, miten haavottuminen oli tapahtunut ja miten Anni oli haavaa hoitanut.

Anni kertoi pääkohdittain tapahtumain kulun. Hän kertoi sen hiljaisella äänellä, katkonaisesti. Antti täydenteli siellä täällä hänen kertomustaan.

Metsäherra ja lääkäri kuuntelivat äänettöminä Annin selontekoa. Sen päätyttyä nousi lääkäri. Hän oli hyvin liikutettu, hän meni puristamaan Annin kättä ja puhui:

— Ei kukaan olisi voinut tehdä niin paljoa kuin te olette tehnyt. Te olette hyvin hoitanut haavan, juuri niinkuin se pitikin hoitaa, ja sillä pelastitte miehenne hengen. Haava on vaarallisella paikalla, siitä on vuotanut paljon, melkein liian paljon verta. Ainoastaan miehenne vahva ruumiinrakenne ja teidän huolellinen, hellä hoitonne estivät lopun tulemasta. Mutta nyt on kaikki hyvin, palkkionanne on miehenne elämä, ja sehän on paras palkkio, mitä toivoa voi!

Hupaisasti kului se ilta Naarvasalon kodikkaassa pirtissä. Ollille ja Liisu-typykälle valmisti metsäherra suuren riemun tuomisillaan, jotka hän matkalle lähtiessään oli heitä muistaen mukaansa varannut. Senjälkeen ryhtyi metsäherra juttelemaan Antin kera heidän yhteisistä ammattitehtävistään.

Lääkäri istui enimmäkseen vaiti ja katseli ihaillen Annia, kun tämä mieli kevyenä ja onnellisena hääri illallisen valmistuspuuhissa. Lääkäriin oli tehnyt syvän vaikutuksen Annin koruton kertomus ja se vaikutus tuli yhä voimakkaammaksi, kuta kauemmin hän Annia katseli. Annin kasvonpiirteet olivat hienot, hänen ruskea, hiukan kullanvivahteinen tukkansa oli harvinaisen uhkea, ja koko hänen olentonsa uhkui niin tervettä naisellista elinvoimaa ja suloa, että pakosta tunsi vastustamatonta tenhoa häntä katsellessaan.

Lääkäri oli huoleton poikamies, mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä köyhäksi ja yksinäiseksi. Hän tunsi kadehtivansa tuota sängyssä makaavaa miestä, ja hänen sieluunsa syöpyi lähtemättömäksi kuva onnellisesta kodista, joka oli niin kaukana salolla muusta maailmasta eristettynä, mutta joka juuri sen vuoksi oli niin eheä ja kokonainen.

Maukasta illallista tarjotessaan selitti Anni anteeksipyytäen, ettei hänellä ollut vieraille maitoa. Saatiin tyytyä kaljaan palan painikkeena.

— Ei meille maidosta väliä, nauroi lääkäri, mutta tottahan teillä on sairaalle ollut edes vähän maitoa, kun paraneminen on niin hyvin edistynyt?

— Se oli suuri onni, että oli edes vähän! huudahti lääkäri. — Ilman maitoa olisi kuumeen jäleltä toipuminen ollut niin ja näin, kun miehenne veret olivat niin vähissä.

Näistä lääkärin sanoista hämmentyi Anni yhä enemmän. Hänen täytyi paeta kauemmas pöydän lähettyviltä peitelläkseen mielenliikutustaan.

Eivät lääkäri ja metsäherra sitä huomanneet, mutta Antti, joka sängystään oli keskustelua seurannut, huomasi. Ensin se häntä oudostutti, mutta sitten hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, ja vähitellen hänelle selvisi kaikki tyyni. Kuvaamaton hellyys täytti hänen sydämensä. Hän tuskin enää kuuli ensinkään, mitä vieraat puhuivat; hän vastaili heidän kysymyksiinsä vain hyvin hajamielisesti. Hänen ajatuksensa pyörivät koko illan siinä, millä tavoin ottaisi asian Annin kanssa puheeksi.

Seuraavana päivänä vieraiden lähdettyä hän sen sitten otti. Lapset sattuivat olemaan ulkona; he olivat Annin kanssa kahdeltaan tuvassa. Anni hommaili lieden ääressä; silloin sanoi Antti odottamatta:

— Kuulehan Anni, minulla on sinulle puhumista. Hyvin tärkeä asia, jota en millään saa ajatuksistani.

Hänen äänensä hieman värisi, vaikka hän koetti saada sen levolliseksi. Anni katsahti häneen kummissaan, tuli sitten ja istahti hänen sänkynsä viereen sekä kysyi hymyillen:

— En sano, ennenkuin etukäteeen lupaat, ettet pahastu, puhui Antti. —
Lupaatko sen, rakas Anni?

Antti tarttui liikutustaan vastaan taistellen hänen käteensä ja katseli häntä kauan silmiin.

— Hyvä kun lupasit! sanoi hän sitten. — Minä tahdon puhua siitä maidosta — kiittää siitä! Minä tiedän mistä se tuli, tiedän, rakas Anni!

Anni lensi tulipunaiseksi, hän oli aivan yllätetty. Antti veti hyväillen hänen päänsä puoleensa. Annin silmäripsissä välkkyivät kyyneleet, kun hän puhui katkonaisesti:

— Pitihän minun se tehdä, mutta poju sai myös osansa, sai rehellisesti! Enkä minä olisi sitä itse keksinytkään, en ikinä. Unessa se minulle melkein suoraan neuvottiin ja silloin tiesin, että se pelastaa sinut.

Anni kertoi kokonaisuudessaan unensa. Ja he näkivät molemmat toistensa silmistä sen lupauksen täyttymyksen, joka Annille oli unessa annettu. Näkivät sen kauniina kangastavan elämänsillan, joka kerran Naarvasalon kautta kulkien yhdistäisi Aunuksen ja Ylä-Karjalan kauniit maat toisiinsa. He olivat sen sillan rakentajiksi valitut.

LUPASALMEN VIINA-VASILIN KARKUUN PÄÄSSYT KAHVITULI

Olivat Vasili ja Piilovaaran Jere Juntunen tavanneet toisensa siellä Suomen rajan ja Lupasalmen välisellä salotaipaleella. Vasili oli tavallisuuden mukaan ollut palaamassa Suomen puolelle tekemällään pirtun vientimatkalta, ja Jere taas Lupasalmelta päin, jonne hän oli opastanut pietarilaisen yhtiön metsäpomoja.

Olivat siinä sitten vanhat tuttavat lepuutelleet jalkojaan tien poskeen kellahtaneen kelohongan tyvellä, ja Jere oli ohimennen sattunut kysäisemään Vasililta, eikö tällä ollut kontissaan jälellä ainuttakaan pirtutilkkasta. Ja olihan sillä Vasililla ollut tilkkanen jälellä.

Olivat sitten tekaisseet kahvitulen siihen pitkistä, helisevistä poudista kuivuuttaan rutisevalle kanervikkokankaalle ja maistelleet puolikupposina sen pirtupullon. Senjälkeen oli Jere, jalat hiukan ristipuikkoa lyöden, mutta mieli iloisena kuin oinaalla lähtenyt kotimatkaansa jatkamaan. Vasili siihen sijaan oli vielä jäänyt siihen kahvitulensa ääreen kellimään.

Muisteli silloin Jere lähtiessään nähneensä, miten tuli hissukseen mennä litvetteli niistä palavista kekäleistä kanervikkoon päin. Muisteli, mutta ei ollut ensinkään varma siitä. Eikä hän ollut siinä lähtötouhussaan tullut siihen sen paremmin huomiotaan kiinnittäneeksi. Oli ajatellut, että tottapahan Vasili kahvitulensa vartioi, kun siinä kerran ettonettaan kellii.

Nelipeninkuormaisella salotaipaleella olikin sitten koko asia unohtunut Jeren mielestä. Piilovaarassa olevalle mökkitöllilleen tultuaan oli hän vain iloinnut sievosesta ansiostaan sekä Vasililta ihkasen ilmaiseksi saamistaan puolikupposista.

Mutta sitten kolmisen päivän kuluttua alkoi sieltä rajalta päin kantautua omituinen lemu. Se oli aluksi niin heikkoa, että Jeren nokka ensi päivänä vain parisen kertaa oli sen erottavinaan. Oli melkein täysi tyyni. Vain silloin tällöin värähdytti helteestä hehkuvia ilmanpihoja vieno tuulenleyhkä, ja sen mukana se lemu tuli. Se muistutti kytevästä sammalsuosta lähtevää tuoksahdusta, semmoista palaneen turpeen hajua, jota uutismaan kyntäjä niin mielihyvikseen nenäänsä vetää auransa perässä astellessaan.

Mutta toisena päivänä lemu tuli voimakkaammaksi ja siihen sekottui kitkerä sivumaku. Hiukan ihmetellen veti Jere sitä nenäänsä ja koetti korkealta vaaraltaan tähystellä koilliseen antavalle ilmanrannalle, mutta mitään sen kummempaa ei sieltä näkynyt. Taivaanrannalla värisi semmoista pitkien, polttavien poutien ilmaan nostattamaa auerta. Se suli siellä siintävässä etäisyydessä ilman sinen kera epämääräiseksi harsoksi, joka näytti pehmoisena kääriytyvän kaukaisten Rajavaarojen ylle. No olihan semmoista ennenkin näkynyt kesäkuuman aikana, kun sade ei viikkomääriin ilmanpihoja puhdistanut.

Mutta se lemu toi sittenkin Jeren mieleen hämärästi sukeltavana muistona sen Vasilin kahvitulen, sen hissukseen kanervien juuressa litvetelleen valkean, jonka hän toisella silmällään oli ollut silloin taipaleelle lähtiessään näkevinään. Jere ajatteli, että hitto kun ei sittenkin tullut lähtiessään potkaistuksi sitä Vasilia kylkeen ja sanotuksi:

Mutta jo seuraavassa tuokiossa Jere karkotti tuon itsesoimauksen mielestään ja ajatteli:

— Mitäs turhia! Salakaskiaan ovat kai Lupasalmen ukkelit siellä rajasaloilla kyvetelleet, ja siitä tuulenleyhkä nyt lemun tänne kulettaa. Saavatpa pahuukset kiittääkin onneaan, että tuulenhenki sen lemun juuri tännepäin tuopi. Muuten voisi se Porajärven urjatniekkakin sen pian nokassaan tuntea, ja lujat menisi silloin taas lahjukset ukkeleilta. Tietäisivät kaskia kyvettäneensä!

Kolmantena päivänä lemu muuttui voimakkaaksi katkuksi, joka alkoi kutitella sieramia. Jere aherteli sen päivän kesantotieransa kuokkimisessa, ja kun kuivuuttaan pölisevän pellon tomu sekottui siihen lemuun, niin panipa aivan aivastelemaan. Teki Jeren mieli taas kavuta ahon reunassa olevalle vaaran töyräälle tähystelemään koillisia ilmanrantoja, mutta ei sentään viitsinyt. Kulkihan ilman mukana niin monta muutakin lemua. Mikäs hänen asiansa oli niitä kaikkia oukailla ja nuuskia, ja minkäpä se sitten siitä nuuskimisesta parani. Jos kyvettivät salakaskiaan, niin kyvettäkööt. Ei hän ainakaan aikonut heidän ilmiantajakseen lähteä!

Tämä jalomielinen päätös rauhotti Jeren aatokset siksi kertaa, mutta hänen kulmissaan tuntui hienoa jomotusta. Päästäkseen siitä läksi Jere iltapäivällä kotimökkinsä alla olevalle Piilojärvelle verkkojaan laskemaan. Tuntuihan se lemu kyllä hiukan sielläkin, mutta illan joutuessa vedestä kohoava miellyttävä viileys puhdisti sentään ilman siksi, että Jeren pää selvisi, ja yön usvien kohotessa hän kapusi ripeänä miehenä vaaralleen yön unia ottamaan.

Seuraavana päivänä paheni tilanne tuntuvasti. Jo aamusella varhain valitti Jeren nainen Liena, että ilmassa oli aivan kuin häkäistä kitkua. Hän kehotti Jereä kapuamaan vaaran laelle tähystelemään, eikö läheisyydessä näkyisi metsäpaloa. Varmasti se outo kitku muka semmoisesta tuli.

Jere, joka ei ollut sinä aamuna vielä pirtistään ulos astunut, kivahti harmistuneena, että kuka juukeli näillä asumattomilla saloilla metsäpaloja sytytteli. Mitä lie ollut muuta katkua, vaikka lupasalmelaisten salakaskista lähtenyttä. Kestihän tuota nyt muutaman päivän terve ihminen mokomaa hälyä nostamatta.

Kestämistä siinä kuitenkin oli, sen sai Jere itsekin ulos mentyään kokea. Aivan se oli kuin ilmetyistä häkää, eikä ilma silmällekään enää puhtaalta näyttänyt. Aurinko kumotti taivaalta kuin hienon autereen läpi, vaikka oli olevinaan kirkas, pilvetön päivä. Sen lisäksi oli päivänkehrä saanut oudon, punervan värin. Ei se ollut vielä aivan verenkarvainen, mutta ei paljon muutakaan. Ei Jere muistanut sitä milloinkaan moisena nähneensä keskellä kirkasta poutapäivää. Ja se häkä kirveli silmiä, kaiveli sieramia ja kutkutti henkireikiä, niin että pakosta piti kakistella ja yskiä.

Kiukuissaan nousi Jere aamiaisen jälkeen vaaran laelle, ja hätkähtämään sinne avautuva näky hänet pani: Koilliselta ilmanrannalta siintävät Rajavaarat olivat kadonneet. Niiden paikalla näkyi taivaasta maahan asti riippuvia, mahtavia savupatsaita. Ne näyttivät niin kaukaa katsoen aivan liikkumattomilta, mutta kun kauemmin niitä tähysteli, sulivat ne yhdeksi ainoaksi, kiinteäksi ja raskaaksi savuseinäksi. Yläilmoista laskeutuneen pilven tavoin se savuseinä monen peninkuorman laajuisena sulki näköalan. Silmämäärällä arvioiden se näytti kulkevan Aunuksen rajan paikkeilla, mutta saattoi olla jo lähempänäkin. Mahdoton oli sitä tarkalleen määritellä. Sen savuseinän edessäkin oli näet ilmapiiri kauttaaltaan sakean autereista; siinä näytti uiskentelevan usvahöyryjä, jotka käärivät siintävät salot auringossa vipajavaan ja väräjävään usvamereen.

Ihmetellen katseli Jere sitä, ja hänelle selvisi siinä tuokiossa, etteivät nyt olleet enää kyseessä Lupasalmen ukkojen salakaskista nousevat savut. Ilmeistä oli, että siellä rajan seutuvilla asumattomat salot olivat tulessa. Palo oli nähtävästi alkanut Aunuksen puolella, mutta saattoi se hipoa jo Suomen puolen metsiäkin. Kukapa siitä niin tarkan selvän otti, kun siellä oli niin runsaalla mitalla sitä lääniä molemmin puolin rajaa.

Jerelle tuli taas pahana muistona mieleen se Lupasalmen Viina-Vasilin kahvituli, mutta hän karkotti sen muiston kiroten ajatuksistaan lohduttautuen sillä, että ehkä palo sentään pysyisi rajan takana. Siellä kyllä piisasi metsiä sen korvennella muutamiksi viikoiksi, kun ei vain tuuli hylky sattuisi leikkiin sekaantumaan. Savuaan ja katkuaan se peijakas kyllä levitti tyynelläkin, mutta tulen leveneminen kävi Jeren arvelun mukaan tyynellä hitaasti. Ja olihan siellä sentään rajalta tultaessa esteitäkin: oli silmänkantamattomia, aavoja suonselkiä, oli järviä ja oli jos mitä. Niin että ei tässä vielä mitään hätää ollut!

Järvellä oleskeluun piti Jeren sentään iltapäivällä taasen turvautua, ei mitenkään muuten jaksanut sitä ilkeätä katkua kestää. Sen lisäksi kuumeni ilmakin iltapäivällä niin tukehuttavaksi ja hiottavaksi, että mökin seinähirsistä näytti pihka rupeavan kihoamaan.

Seuraavana yönä heräsi Jere monta monituista kertaa ankariin yskimiskohtauksiin. Se monipäiväinen katkun nieleminen alkoi keuhkoissa kutkuttaa, eivätkä yölläkään enää henkireijät päässeet kunnolla puhdistumaan. Jeren nainen Liena yski kilpaa Jeren kanssa, ja lapset, kaksi kymmenisen vuoden vanhaa pojan mukulaa, vikisivät pahoja unia nähden omalla vuoteellaan. Sanalla sanoen, ei tahtonut nukkumisesta sinä yönä mitään tulla.

Aamupuoleen yötä alkoi Liena hokea, että huomenna pitäisi lähteä ihmisten ilmoille metsäpalosta sanaa lennättämään. Siihen äsähti Jere kuitenkin vastaukseksi, että mitäpä ne Aunuksen metsäpalot muka Suomen puoleisia liikuttivat. Jos kyvettivät metsiään, niin kyvettäkööt, piisasipahan heillä niitä. Ja jos tuli pujahti hiukan Suomen puolellekin, niin olipahan tuota Suomen ruunullakin virattomia saloja aivan kylläkään. Ei tuossa ainoat metsätierat menossa olleet! Ja vielä toisekseen, olihan ruumilla omat metsävaraansa sanoja lennättämään, niin että pitäkööt silmänsä auki. Hän asui norjalaisen maalla, ja ennenkuin tuli niille asti ennättäisi, ehtisi se kyllä monipeliin sammua. Eivät ennenkään olleet Aunuksen metsäpalot tänne asti ennättäneet, oli tässä välillä muka semmoiset esteet!

Näin selitteli Jere naiselleen, mutta hyvin huolestuneeksi ja kiukkuiseksi päivän valkeneminen hänet sittenkin teki, sitä ei hän voinut mielensä pohjalla kieltää. Kerrassaan outo olikin se päivän valkeneminen tällä kertaa. Oikeata päivää ei näet tullut ensinkään. Auringon noustua jäi melkein samanlaiseksi hämäräksi kuin oli ollut yölläkin. Yli koko taivaanlaen oli levinnyt tiheä varjo, tummahtava ja liikkumaton. Ei se ollut suorastaan pilven näköinen, mutta outo ja kerrassaan ihmeellinen oli sen vaikutus. Aurinko näkyä tollotti sen läpi aivan punaisena kuin hieman savustunut vaskikattilan pohja, ja sitä kärsi jo paljain silmin katsella näkimiensä huikenemista pelkäämättä. Auringon ympärillä kajasti laaja, himmeävaloinen kehä, ja taivaalla leikki outoja värihäilähdyksiä, jotka välistä muistuttivat heikosti räiskähteleviä revontulia, välistä etäisyyteen häviäviä sateenkaaria. Maahan lankeavat esineiden varjot kävivät epäselviksi kuin hämyisessä kuutamossa, ja koko ilma näytti niin sakealta, että sitä luuli voivansa käsin kouraista ja ruveta kerälle käärimään.

Mutta kuuma oli, niin tukehuttavan kuuma kuin pohtavan uunin helteessä, eikä minkäänlaista tuulenhenkäystä tuntunut. Tuuli oli kuollut ja raskaana, tukehuttavana painoi katkuinen ilma maata vasten, pani ähkimään allansa, lamasi hervottomaksi joka jäsenen. Puutkin näyttivät ihan notkistuvan kuolleen ilmaelementin painosta, kukat kuoleutuivat ja ruohonkorret painuivat menehtyneinä maata vasten.

Hikoillen, läähättäen ja yskien kapusi Jere vaaran laelle katselemaan, miltä sinne näyttäisi. Ja pahalta sinne näytti, vietävän pahalta: Se edellisen päivän savuseinä oli siirtynyt arveluttavan lähelle ja muuttunut niin jysmän näköiseksi, että ihan pelottamaan pani sen katseleminen. Ja sen seinän molemmilla äärillä, edessä, joka paikassa näytti yhtenään kasvavan kuin maasta esiin pullahdellen uusia savupatsaita. Ne sulivat yhteen, peittivät metsät ja vaarat allensa ja kohosivat sitten hiljakseen leviten yläilmoihin. Koko pohjoinen, koillinen ja itäinen ilmaranta oli jo yhtenä ainoana savumerenä, joka vitkaan aaltoillen hivui eteenpäin haudaten siintäviä saloja, yhä paisuen, sakoen ja synkentyen, peitti auringon ja muutti päivän hienoiseksi hämäräksi. Maailmanloppu sieltä näytti olevan tulossa, suurten, hiljaisten metsien maailmanloppu. Se oli vielä kaukana, saattoi olla vielä runsaan peninkuorman päässä, mutta se läheni vääjäämättä, esteistä välittämättä. Kaikki hukkui ja hävisi savuun, joka pani aavistamaan sen peitossa riehuvia hävityksen voimia. Ne voimat olivat päässeet karkuun kahleistaan ja villinä ne kirmasivat pitkällisen poudan polttamiin, asumattomiin ikimetsiin. Siellä olivat vuosisatoja säästyneet ja karttuneet aarteet niiden ahmittaviksi, ja vihaisesti vonkuen ne karkasivat niiden kimppuun. Ja niiden voittokulun merkkeinä pullahteli taivaalle sakea savu levittäen hätää ja hämminkiä pitkien taipalien taa.

Hyvän aikaa tähysteli Jere kitkerästä katkusta tulehtunein silmin rajasaloilla leviävää hävitystä. Hän koetti silmämäärällä arvioida palon etäisyyttä ja tuli siihen johtopäätökseen, että hyvät alat Suomen puolen metsiäkin olivat jo tulessa. Palo oli edellisestä päivästä tehnyt nähtävästi pitkiä taipalia, vaikka olikin aivan tyyni. Kaukanahan se kyllä vielä oli, mutta kuka tiesi miten kävisi muutaman päivän perästä.

Jo juolahti Jeren mieleen Lienan neuvo, että pitäisi lähteä sanan lennätykseen ihmisten ilmoille. Mutta jo seuraavassa tuokiossa iski hänen aivoihinsa kysymys:

Niin, siinäpä sitä oltiin! Menet sanan vientiin ja jätät mökkisi pariksi päiväksi naishöntön ja pojanmukuloiden hoitoon. Ja kun palaat takaisin, saattaa olla mökkisi porona, ja hyvässä menossa nainen ja pojatkin. Visaisimmat luunsolmut vain löydät kaivelemalla porokasoista. Siinä palkka sananviennistäsi!

Kotiin tultuaan tapasi hän siellä jo toisen hätäviestin lennättäjän. Se oli eräs lähellä rajaa etelämpänä olevan Joutsenkivaaran talojen miehistä. Mies oli aivan menehtymäisillään ja tiesi kertoa, että heidän kylänsä läheiset- salot olivat jo vaarassa, Heidän kylästään olivat asukkaat jo edellisenä päivänä paenneet, sillä sakea savu teki elämän siellä mahdottomaksi.

Ei mies tiennyt lähimainkaan sanoa, miten kaukana palon pohjoinen reuna oli, mutta monen peninkuorman alalta olivat metsät jo tulessa. Aunuksen puolella oli palo hävittänyt metsiä jo toista viikkoa, ja siellä kuului olevan huikeat alat kirveen koskemattomia saloja puhtaiksi palaneina.

Vielä tiesi mies mainita, että Aunuksen puolella liikkuvien kulkupuheiden mukaan oli palo saanut alkunsa erään rajantakaisen viinasaksan kahvitulesta siellä Lupasalmen lähisalolla. Miten lie mies viinapäissään varomattomasti nukahtanut, ja kun heräsi, oli kahvitulensa kuivalla kanervikkokankaalla paisunut jo hävittäväksi paloksi. Pahasti kuului mies itsekin kärventyneen, ennenkuin heräsi. Mutta parahiksipa hänelle kävi, kun semmoisen tihutyön teki!

Jere kuunteli miehen kertomusta synkeänä murjottaen. Hän arvasi kysymättä, kuka se rajantakainen viinasaksa oli ja hänelle vilahti siinä tuokiossa mieleen ajatus:

— Vietävä kun ei tykkänään kärventynyt siihen paikkaan! Saattaa vielä itseään puolustellessaan lörpötellä vaikka mitä.

Teki Jeren mieli jo kysäistä, eikö niissä kulkupuheissa mainittu mitään sen viinasaksan kahvikumppanista. Mutta säikähti samassa aiettaan ja alkoi kiroilla minkä suusta läksi niiden rajantakaisten varomattomuutta.

— Että menivätkin sillä tavalla kahvia kokittamaan kuivuuttaan rutisevalla kanervikkokankaalla! pauhasi hän. — Siitä saa nyt puoli maailmaa kärsiä.

Mutta kun mies pyysi Jereä jatkamaan hätäviestin lennätystä, niin kieltäytyi Jere jyrkästi. Ei voinut häneltä muka vaatia, että hän jättäisi mökkinsä vartiatta, kun ei peninkuormien alalla ollut ketään naapuria. Ei itse juutaskaan voisi häntä siitä syytteeseen panna.

Jere puolestaan päätti ryhtyä varokeinoihin oman nahkansa suojelemiseksi. Hän ei enää ensinkään luottanut välillä oleviin esteisiin, vaan arveli palon jo muutamien päivien perästä ennättävän hänen mökilleen, jollei sadetta tai ankaraa vastatuulta sattuisi väliin tulemaan, ja niitä kumpaistakin näytti olevan turha toivoa. Siispä ei ollut muuta neuvoa kuin rakentaa itse este palolle.

Jere käveli kirves olalla pohjoisen puolelta mökkinsä lähelle pistävään metsäniemekkeeseen. Siltä suunnalta oli hänen mökkinsä pahimmin vaarassa.

Etelän puolella oli Piilojärvi ja idän sekä lännen puolella hänen peltotieransa ja niiden jatkona aukeita ahoja. Niiltä suunnilta ei siis tuli hevillä pääsisi asumuksiin käsiksi. Piti saada vain siihen metsäniemekkeeseen puhdas aukio, johon tuli pysähtyisi.

Jere päätti ensin hakata metsäniemekkeen poikki leveän linjan ja sitten polttaa sen pohjalta kaikki murrot sekä muut tulen ottavat jätteet putipuhtaaksi.

Mutta pian sai hän kokea, että aukean linjan hakkaaminen oli ylivoimainen tehtävä. Metsäniemeke oli iänikuista korpikuusikkoa, jonka rungot olivat keskimäärin paria miehen syltä ympärysmitaltaan. Jo yhden sellaisen kuusen kaataminen vei Jeren voimat kerrassaan. Tukehuttava kuumuus ja ankara savunkatku ahdistivat niin pahasti, että hän vaipui kaatamansa kuusen tyvelle aivan uupuneena. Hiki virtasi joka reijästä ja hänen korvansa humisivat niin riivatusti, että Jere tunsi pyörrytystä heti, kun yritti nousta seisalleen. Hakkuun jatkamisesta ei tullut mitään, ja semmoisenaan ei Jere taas uskaltanut ryhtyä kuusikkoniemekkeen polttamiseen. Kuuset olivat juuresta latvaan asti naavaisia hurrikkaita ja koko metsä niin murrokkoa, että siihen tulen paneminen olisi sytyttänyt pelottavan roihun, joka luultavasti olisi nuolaissut hänen mökkinsä siinä tuokiossa.

Horjuen ja masentunein mielin palasi Jere mökilleen. Siellä ehdotti Liena, että lähdettäisiin pakomatkalle. Palon katku alkoi näet tulla niin ankaraksi, että lapset siihen pian menehtyisivät. Korkeintaan huomiseen he enää voisivat olla mökillään, ja silloin saattaisi jo pakomatkakin olla mahdoton sakean savun vuoksi.

Lienan ehdotus sai Jeren raivoihinsa. Navakasti kirota porauttaen hän julisti, ettei jättäisi mökkiään, vaikka koko maailma ympärillä tuleen leimahtaisi. Olihan järvi vaaran alla ja siinä saari keskellä. Kyllä he aina siellä säilyisivät, eikä siellä savukaan niin tukehuttavaksi tulisi.

‒ Aja kakarasi rannalle ja ala vain kantaa sinne omiakin hynttyitäsi! lopetti Jere pontevasti.

Lienan täytyi tyytyä perheensä pään jyrkkään päätökseen. Jo samana iltana kannettiin Jeren huonekunnan vähäinen irtaimisto järven rantaan. Siellä lastasi Jere tavarat veneeseen ja souti ne keskellä järveä olevaan pikku saareen. Sinne rakensi hän havuista ja mukana viemistään tuohista majantapaisen, ja niin oli Jeren perheen pakopaikka valmis.

Ei siellä vedenhengessä palon katku vielä niin pahasti ahdistanutkaan. Sakeata oli ilma kyllä ylempänä ja savunsekaista, mutta vedenpinnan yläpuolella oli puhdas vyöhyke, jossa illan tultua vain hiukan tuoksahteli palaneen lemu.

Auringon mailleenmeno värjäsi koko luoteisen taivaanrannan veripunaisiin rusoihin. Aurinko näytti kuin hukkumaisillaan kahlaavan sakeiden veriusvien läpi, ja siinä työssä loppuun nääntyneenä se vihdoin vaipui taivaanrannan taa hengähtääkseen siellä hetken kaksi, ennenkuin alettaisi uuden tukalan taivalluksensa savusta yhä sakeammiksi täyttyvien ilmanpihojen kautta.

Jereä ei nukuttanut sinä yönä. Naisensa ja poikien levolle mentyä istui hän saaren rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä Piilovaaran laelle jäänyttä kotimökkiänsä kohti. Siellä törötti se vielä kauas näkyvänä, mutta miten kävisi huomenna tai ylihuomenna.

— Onpa tosiaan kirottua, ettei nouse minkäänlaista sadepilveä eikä tule edes tuulenhengähdystä, ajatteli Jere.

Hän koetti tähyillä ilmanmerkkejä, mutta mitään sateen tai tuulen enteitä ei näkynyt. Järven kalvosta kohoava hieno yön usva uiskenteli raukeana pitkin peilityyntä vedenpintaa sulaen ylempänä yhteen ilman täyttävän savuautereen kera. Jere sai äkkiä mielijohteen:

— Entäpä jos järvikin syttyy lopuksi palamaan niinkuin öljytty ja alkaa todenperästä noinikään savuta. Mihinkäs silloin mennään?

Häntä nauratti tuo hassu ajatus, mutta yhtäkaikki se karmaisi hänen selkäpiitään. Kiroten hän alkoi kömpiä jaloilleen mennäkseen levolle, mutta silloin hätkähytti häntä mökkinsä puoleiselta rannalta tulevat oudot äänet. Ensin kuului raskasta mylvähtelyä ja hökimistä, sitten voimakasta veden polskintaa.

Jere silmäsi rannalle ja huomasi siellä kolme hirveä, jotka paraikaa laskeutuivat veteen. Kahlatessaan ne pitivät turpansa vedessä, nostaen sen silloin talloin ylös ja hökien sekä päristellen kuuluvasti. Jere ajatteli:

Jouduttuaan syvälle läksivät hirvet uimaan suoraan saarta kohti. Koosta päätteli Jere siinä olevan emän kahden vasikkansa kera. Ne uivat nopeasti, päät korkealla vettä halkaisten ja päästellen tämän tästä syviä, öhkiviä hengähdyksiä.

Kun ne olivat joutuneet lähelle saaren rantaa, päästi Jere huudahtuksen ja alkoi huitoa uhkaavasti käsillään. Silloin hirvet hätkähtivät ja käänsivät sitten suuntansa saaren päitse toista rantaa kohden.

Tämän ensimäisen etujoukon perästä seurasi yön pitkään useampia toisia pakenevia hirvijoukkueita, joskus suurempia, joskus pienempiä. Kaikkiaan laski Jere pakolaisia kolmisenkymmentä päätä. Useimmilla joukkueilla oli uljas ruunupää uros johtajanaan, ja kaikki ne mylvähtelivät mielihyvästä veteen päästyään. Ja kun ne olivat särpineet tarpeekseen vilvottavaa vettä sisäänsä sekä puhdistaneet keuhkonsa kaivelevasta katkusta, suuntasivat ne poikkeuksetta matkansa saarta kohti. Nähtävästi niillä oli sama ajatus kuin Jerelläkin: ottaa saari ensimäiseksi pakopaikakseen.

Mutta Jere puolusti hanakasti omistusoikeuttaan, ärjyi ja huitoi käsiään rannalla. Kovalle otti välistä sittenkin, ennenkuin pakolaiset suostuivat uimaan ohi. Varsinkin vanhat ruunupäät olivat itsepintaisia uiden aivan lähelle saaren rantaa ja mylvähdellen Jerelle vihaisesti. Silloin tempasi Jere pitkän kangen käteensä ja sillä heristellen kiljui minkä keuhkoista läksi:

— Ettekö mene, senkin vietävät, matkaanne! Näettehän, että täällä on jo ennen teitä ennättänyt isäntä, eikä tästä pienestä saaren nyppylästä ole kuitenkaan meille kaikille turvapaikaksi!

Kulki yön pitkään muitakin pakenevia metsän otuksia. Kulki joukottain teiriä, metsoja ja muita lintuja, jotka hätääntyneinä lentelivät pitkät ajat järven päällä. Jere arvasi niiden lentoon pystymättömien poikueiden juoksentelevan rannalla, ja emot etsivät hädissään pakopaikkaa odottamatta eteen tulleen vesiesteen ohi. Lopulta ne pääsivätkin selville järven asemasta ja koosta sekä ohjasivat perheensä sen ympäri, mutta niiden sijaan tuli yhtenään uusia ja uusia aamua vasten aina taajentuvia parvia. Yöllä järvestä kohoavat viilentävät höyryt vetivät niitä viekotellen puoleensa, mutta jouduttuaan järven luo ne joutuivat hämmästyksen valtaan, kun näkivät tien nousevan poikasilleen pystyyn. Mielettömän pelon vallassa ne tahtoivat viedä perheensä mahdollisimman kauas takana uhkaavan tuhon kidasta.

Aamun vaietessa uskalsi Jere hetkiseksi käydä levolle. Kun hän heräsi, oli aurinko kohonnut jo hyvän matkaa taivaalle, mutta sen veripunainen kehrä häämötti vain hyvin heikosti yhä sakenevan savuelementin läpi. Savu himmensi ja hämärrytti joka suunnalla näköalan. Yhä tihenevänä seinänä se hiipi lähemmäksi ja lähemmäksi, se oli piirittänyt järven ympäriinsä, se lepäsi raskaana, taivaisiin asti ulottuvana vaippana vedenpinnan yläpuolella painuen vähitellen alemmaksi ja alemmaksi. Koko maailma näytti olevan yhtenä ainoana ankarasti savuavana tervahautana. Väkivaltaisesti ilmoille lyövät tulenlieskat eivät vain vielä leimahdelleet.

Ei voinut Jere savun läpi enää kunnolla erottaa vaaran laelta kotitölliään. Paikallaan se näytti kuitenkin vielä olevan. Jeren ja Lienan ainoa lehmä seisoi rannalla puolikylistään vedessä ja ammua möllitti siellä haikeasti. Vieressä seisoi vasikka ynähdellen surkeata ynähtelyään. Liena oli juuri ollut lehmäänsä lypsämässä ja palasi sieltä veneellä, ja siitäpä juuri lehmän haikea ammuminen, kun ei uskaltanut lähteä emäntänsä perästä saareen yrittämään.

Lienan jouduttua saareen läksi Jere veneellä rannalle tarkastaakseen lähempää tilannetta mökillään ja keräilläkseen sieltä viimeiset tavaran rippeet, jotka edellisenä iltana kiireisessä muuttotouhussa olivat mahdollisesti unohtuneet.

Rannalta vaaralle johtavalla polulla tapasi Jere pari räpistelevää teiren poikasta. Ne olivat aivan lopussa eivätkä kyenneet enää pakomatkaansa jatkamaan. Sulinkäsin otti Jere ne kiinni ja nitisti hengiltä. Poikettuaan polulta metsään hän löysi menehtymässä olevia metson, teiren ja pyyn poikasia miten paljon hyvänsä. Nähtävästi ne olivat emoistaan eksyneinä ravanneet siinä pitkin rantaa edestakaisin, kunnes savu ja tukehuttava kuumuus pökerrytti ne kokonaan. Pensaiden ja lehvien alle koettivat ne painautua joka puolelta ahdistavaa turmaansa pakoon.

Jere keräsi tätä helposti saatavissa olevaa riistaa kantamuksen ja kuletti ne veneeseensä puhellen itsekseen:

— Joutaapahan Liena niitä tulella korventelemaan, niin ei ainakaan nälkä rupea saaressa ahdistamaan vaikka pakoaika pitemmäksikin venyisi!

Vilisi metsässä nelijalkaisia pakolaisiakin: loikki hätääntyneitä jäniksiä, vilahti kuusten alaitse joskus tuuheahäntäinen kettu ja koko metsä oli täpösen täynnä oravia. Niitä ravasi maassa, niitä kapuili puiden alaoksilla, niitä hyppeli pitkin rantakiviä järvimatkalle yritellen.

Kaikki pakenevat otukset olivat niin mielettömän kauhun pökerryttämiä, etteivät enää osanneet oikein ihmistäkään pelätä. Siinä oli kokonainen pakeneva siintävien salojen valtakunnan asujamisto, Aunuksen rajamaiden riistarikkaiden ikimetsien karja. Kitkerä savunkatku oli ne karkottanut hiljaisista metsistään, tutuilta synnyinselkosiltaan. Sadat ja tuhannet olivat ehkä jo pakomatkalla menehtyneet, mutta taajat parvet samosivat vielä eteenpäin pakotietä ja pelastusta etsien. Emo eksyi poikasistaan, poikaset emostaan, ei välitetty enää vaanivasta ikivihollisestaan eikä mistään. Kettu ei muistanut saalistamistaan, ei orava repolaisen nähtyään sille oksaltaan ilkastellen hampaitaan tirskutellut. Kaikkien kintereillä oli sama kuolonkauhu, mahtava ja yliluonnollinen. Se hävitti kaikki erotukset ja raja-aidat, se ajoi kaikkia yhtenä sekavana karjana edellään, se oli suurten sinisalojen ja koskemattomien korpien savuksi sakeneva tuomiopäivä. Se oli säälimätön tuomiopäivä, mutta ankaran tasapuolinen. Se ei erottanut hyviä pahoista eikä lampaita vuohista, se tuhosi ja hävitti tieltään kaikki, koko metsien elämän.

Hetkisen rantametsikössä viivyttyään uskaltausi Jere vaaran laelle, mutta siellä oli ilma jo niin savunsekaista ja kitkerää, että sitä oli melkein mahdoton hengittää. Keräili Jere kuitenkin torpaltaan tavaroiden jätteet, kapusipa vielä vaaran korkeimmalle nyppylällekin nähdäkseen, eikö tulta jo lähimetsistä erottaisi. Jere ajatteli:

— Kun kerran hävitys on tullakseen, niin tulkoon joutuin. Sittenpähän nähdään, mitä jää jälelle vai jääkö mitään!

Hävitys ei kuitenkaan niin nopeasti joutunut, palon riehuvasta rintamasta ei ollut vielä mitään tietoa. Se kätkeytyi edellä leviävään savuun salaperäisenä ja pelottavana…

Koko sen päivän istui Jere saarensa rantakivillä ja tuijotti kulmat rypyssä mökilleen päin. Savu järven yläpuolella sakeni sakenemistaan, aurinko hävisi kokonaan näkyvistä ja tuli salaperäinen, kaamea hämärä. Ilmasta alkoi rasvatyynelle vedenpinnalle sataa hienoa nokea. Se muodosti vedenkalvolle ensin likaisen mustia, kovapintaisia läiskiä, mutta vähitellen läiskät laajenivat, kutoutuivat yhteen, ja illan tullen alkoi koko peilipinta olla yhtenäisen, ohuen nokikerroksen peitossa. Satoi sitä nokea muuannekin, puiden lehville, rantakiville, joka paikkaan. Jere huomasi päivettyneiden kädenselkiensä käyvän vähitellen nokisiksi, sieramien ja silmien ympärille kertyivät nokirenkaat, vaatteilla välkkyi kuivaa nokitomua, joka iskeytyi lujaan kuin liima joka paikkaan mihin se kerran oli laskeutunut.

Jere vilkaisi ohimennen majan edessä häärivää Lienaa ja poikiansa. Ne olivat nokisia kuin riihimiehet ja kakistelivat tämän tästä nokitahmaa ja savunkatkua kurkustaan. Aivan pyrki Jereä naurattamaan likaisia mustalaismukuloita muistuttavien poikiensa näkeminen, mutta Lienaa ei naurattanut. Hän alkoi haikeasti valitella, että ihan tässä hukutaan nokeen ja savuun, jos tätä menoa vielä muutaman päivän jatkuu.

Jere ei sietänyt valituksia, vaan selitti lyhyesti, että noki kyllä lähtee, kun menee veteen pulikoimaan, ja mitä taas savunkatkuun tuli, niin kestihän tuon vielä. Ei tuo ollut sen kummempaa kuin kohtalainen saunan kitku tai huonosti lämmitetyn riihen häkä.

Koko päivän ammua möllitti lehmä rannalla surullista ammumistaan, ja vasikka ynisi siinä vieressä. Monta kertaa Liena pyysi Jereä avukseen uittamaan lehmää saareen, mutta Jere ei ollut kuulevinaan. Vihdoin illan joutuessa alkoi häntä kuitenkin kiusottaa lehmän yksitoikkoinen valitusvirsi. Hän sysäsi veneen vesille, komensi Lienan soutamaan ja ohjasi rannalle. Siellä nostettiin vasikka veneeseen, lehmä köytettiin sarvistaan nuoraan ja vedettiin veneen perästä uimaan. Ei lehmä pahasti vastustelutkaan, kun näki vasikkansa veneessä.

Omituiselta näytti tämä saattue: Nokinen nainen airoissa, nokinen mies perässä, nokinen, puolimärkä ja pelosta värisevä vasikka keskellä venettä, nokipäinen, kovasti huohottava lehmä uimassa veneen jälessä, järven yläpuolella jysmä savukatto ja sen alla satavien nokihiutaleiden himmentämä hämärä. Se oli kuin nokisten aaveiden saattue savun ja noen kätköön häviävällä tuonenjärvellä.

Päivän laskettua yritteli usva taas kohota vedenkalvosta. Se viilensi ja puhdisti jonkun verran ilmaa Jeren perheen pakopaikassa. Jere komensi koko perheensä järveen puhdistautumaan päivän pitkään karttuneesta noesta. Suloiselta tuntuikin haalea vesi, ja pitkän aikaa siellä Jere pulikoi kovasti ilakoivien poikiensa Jyrin ja Jaakopin kera. Aivan unohti Jere hetkiseksi savuun hukkuneen ympäristönsä, palon uhkaaman mökkinsä, koko palavan maailman.

Mutta kyllikseen kylvettyään istahti Jere taas rantakiville. Häntä ei sinäkään yönä nukuttanut. Turhaan Liena huuteli hänelle kehotuksiaan painuessaan poikien kera majan pehmeälle kanervavuoteelle.

Hiljainen, aivan kammottavan hiljainen oli se yö. Ei ollut enää pakenevia hirviä eikä muita metsän otuksia. Ei kuulunut edes tavin kurnutusta järven rannoilta. Sekin oli nähtävästi jo paennut minne lie paennutkin poikasineen. Järven äänettömät kalat olivat Jereä ja hänen perhettään lukuunottamatta ainoat elämän edustajat Piilovaaran tienoilla. Muu elämä oli paennut kuulumattomiin tai menehtynyt savuun.

Monenlaisia aatoksia, välistä pelkoakin pyrki yön hiljaisuudessa Jeren mieleen hiipimään. Mutta hän terästi tahtonsa ja tuijotti kulmat yhä tuimemmassa rypyssä synkän savukaton ja yön hämärän läpi vaaralle päin, jossa hänen mökkinsä oli, tuijotti tuntikaudet yön hetkien verkalleen vieriessä.

Ja vihdoin aamuyöstä sai Jere nähdä kauan odottamansa turmanhetken: Ensin alkoi Piilovaaran takaa näkyä savun ja yön hämärän läpi palon kaamea kajastus. Sitten erotti jo ilmaan kohoavat kipunat ja vihdoin viimein myös korkealle lyövät tulenlieskat.

Jere arvasi silloin tulen ennättäneen mökkinsä luona olevaan metsäniemekkeeseen. Sen jättisuuret naavakuuset paloivat kuin öljyllä valellut heittäen liekit korkealle kohti taivaanlakea. Jere kuuli ihan selvästi tulen vonkumisen ja rätinän, kun se hurjasti kirmasi kuusten naavaisia oksia ylöspäin.

Veri kohosi Jeren päähän ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiihkeästi. Tulen punertavassa valossa hän näki vaaran laelta mökkinsä häämöttävän. Se näytti värisevän lähenevän tuhon pelosta. Kipunoita räiskyi parvittain sen yläpuolella. Ne kaartelivat ja kaartelivat yhä lähemmä. Niitä alkoi sataa tuohista tehdylle katolle. Hetkisen se kesti, mutta vain lyhyen hetkisen. Sitten kuivat tuohet leimahtivat tuleen. Jere oli kohonnut seisalleen nähdäkseen paremmin mökkinsä palon. Hyvin se paloikin. Korkealle kohosivat liekit kuin parhaasta juhannuskokosta, kirkkaan antoivat tulen vuosikymmeniä kuivuneet honkahirret. Oli se toista kuin sakeaa savua tunkeva metsäpalo, se kajasti kauas sakean savumeren keskelläkin.

Juuri palon parhaillaan lekottaessa iski Jeren mieleen taasen muisto siitä Viina-Vasilin kahvitulesta, se kanervien juuressa litvetellyt valkea. Jere näki sen tällä hetkellä niin elävästi, aivan kuin se olisi litvetellyt siinä hänen jalkojansa nuoleskellen. Synkeä kirous pääsi hänen huuliltaan.

Samassa luhistui palava mökki kasaan heittäen ilmaan taajan kipunasuihkun. Sitten alkoi palo nopeasti heiketä, ja pian kajasti vain hohtava kekälekasa yhä sakenevan savun keskeltä.

Jere vaipui takaisin kivelleen ja jäi katselemaan mökkinsä riittyviä raunioita. Ei hän enää mitään ajatellut, ei mitään tuntenut. Istui vain kokoon painuneena ja tuijotti savusta tulehtunein silmin siihen yhteen ainoaan kohtaan, tuijotti vielä senkin jälkeen, kun hehkuva kekälekasa oli jo kadonnut sakean savumeren peittoon.

Mutta vaaran laelta alkoi palo laskeutua pitkin rinnettä järven rantaan. Pian saavutti se rannan lengot naavakuuset, ja rätisten ja vongahdellen heittäytyivät liekit niihin syytäen tulta ja kipunasuihkuja kauas järvelle. Tumman peilipinnan alla kuvasteli palon roihu ja lensivät toiset kipunasuihkut. Koko Piilolampi näytti muuttuneen palavaksi ja sakeata tulikiven savua tunkevaksi, öiseksi tulijärveksi.

Ja sen tulijärven keskellä istui pienen saaren rantakivellä yksinäinen mies, istui kuin unohdettu manalan lauttamies, jolla ei viimeisenä Jumalan vihan yönä ole enää mitään tekemistä.

II.

Miesmuistiin ei niillä perukoilla ollut sellaista metsäpaloa sattunut. Se teki raivoisaa hävitystyötään kolme kokonaista viikkoa ja ammottavat iski se aukot koskemattomiin ikimetsiin kahden puolen rajaa. Ei palon aiheuttamaa vahinkoa kukaan markoissa ja penneissä arvioinut, mutta huikeisiin summiin se varmaan olisi kohonnut. Vielä miespolvien jälkeen näkyvät silloin iskettyjen haavojen arvet; palon maahan sortamat korpikuusikot ja seisalleen kuivuneet hongikot kertovat salojen kulkijalle mykällä kielellään niiden yli kulkeneesta Jumalan vitsauksesta. Vasta pitkien aikojen kuluttua paranevat arvet kokonaan umpeen, ja suurten sinisalojen hiljainen, sitkeä elämä jatkaa taasen tasaista latuaan peittyneillä ja hävinneillä haudoilla.

Aunuksen miehet uskoivat palon sammuttamisen kokonaan Isä-Jumalan huoleksi, ja niinpä palahtikin sillä puolen hyvä lohkare kuulun Egyptin korven reunamaita. Paloivat rajan ja Soimijoen väliset salot kutakuinkin putipuhtaiksi. Vielä käväisi tuli muutaman peninkuorman Soimijoen takanakin, ja taisi se yksin tein korvennella hiukan Himolan järven rantametsiäkin.

Suomen puolella hävitteli palo Haapajoen yläjuoksun saloja, leviten sieltä pitkät matkat sekä pohjoiseen että etelään. Poltteli pohjoisessa jo Pielisjärven ruununsalojen reunoja ja etelässä Syväjärven sekä Joutsenkivaaran saloja.

Palon ilmoille tunkema sakea savu levisi pitkällisen tyvenen vallitessa arvaamattoman laajoille aloille. Koko itäinen Ilomantsi, Kuolismaan suuret salot, oli kitkerän savun peitossa. Koitereen yläpuolella viiden peninkuorman päässä palopaikalta leijailivat savupilvet monta monituista viikkoa hämärtäen päivän ja pannen sikäläiset malminnostajat pahasti aivastelemaan. Niinikään tuntui palon katku voimakkaana Pielisen kanavilla ja eteläisillä Pielisen vesillä. Vieläpä niinkin kaukana kuin Kolinvaaralla, linnuntietä sadan kilometrin matkan päässä palopaikalta, voitiin hyvin tuntea palon lemu ja nähdä palon yläilmoihin nostama savuauer. Se synnytti kauniita rusoja auringon nousun aikaan koilliselle ilmanrannalle, ja ihmetellen sitä matkailijat tähystelivät ottamatta ensinkään todeksi, kun kerrottiin sen aiheutuvan Aunuksen rajamailla riehuvasta metsäpalosta. Se tuntui heistä suoranaiselta sadulta, eihän muka metsäpalo voinut moista ilmiötä aikaansaada.

Mutta se sai sen aikaan ja vielä paljon muutakin. Koitereen ympäristön metsät ja Uimaharjusta itään olevat salot ilmestyivät täpösen täyteen hävityksen alaiseksi joutuneelta seudulta ja sen lähettyviltä paennutta metsänriistaa. Tuli laumottain Aunuksesta asti vaeltaneita hirviä ja muita pienempiä nelijalkaisia. Ilmestyi myös karhuja, jotka varsinaisilta kotiseuduiltaan pois joutuneina muuttuivat kiukkuisiksi ja verenjanoisiksi sekä aiheuttivat suurta tuhoa harvaan asuttujen seutujen vähälukuisessa kotieläimistössä. Metsälintuja ja oravia oli niin paljon, että niitä näki metsissä liikkuessaan miltei jokaisella askeleella.

Luonnollisesti tämä odottamaton pakolaistulva aiheutti pahaa hämminkiä metsien entisen, varsinaisen asujamiston keskuudessa. Metsien vanhat, totutut liikkuma-alueet ja riistamaat täytyi jakaa kodittomien, pakomatkallaan pahasti nälkiintyneiden tulokkaiden kanssa. Olemassaolon taistelu muuttui siten yhdellä iskulla entistään monin verroin ankarammaksi, liika-asutus uhkasi tuhoisilla seurauksillaan sekä seudun entisiä isäntiä että uusia tulokkaita. Heikommat alkoivat sortua nälkään, sadat ja tuhannet saivat surmansa joka korven kolkassa, jokaisen kuusen alla piileskelevän vainolaisen kynsissä. Metsien syvässä hiljaisuudessa taisteltiin monta katkeraa taistelua niukasta einemurusesta ja asuinsijaksi kelpaavasta louhenkolosta tai vanhan lahopuun ontelosta. Eikä lopuksi muu auttanut kuin heikompien lähteminen uudestaan vaellusmatkalle uusia, tuntemattomia kohtaloita kohti. Näin levisi hämminki ja sekasorto yhä kaukaisemmille seuduille, ehkä lopulta kokonaan toisiin maakuntiin, joissa metsien asujanten odottamaton tulva ja vaellushalu antoi runsaasti päänvaivaa luonnontieteen harrastelijoille sekä aiheutti monenlaisia arveluja ja ennustuksia tulossa olevista tuhoisista onnettomuuksista ja nälkävuosista taikauskoisen väestön keskuudessa.

Semmoiset olivat sen karkuun päässeen kahvitulen seuraukset. Ummelleen kolme viikkoa se riehui hirvittävällä voimalla.

Suomen puolella koetettiin kyllä palon hävityskululle panna rajoja. Vähitellen saivat palouhan alaisilta seuduilta saapuvat hätäviestit ruununmiehet hereille ja sekä Ilomantsin että Pielisjärven reunakylistä komennettiin väkeä paloa sammuttamaan. Taisi olla lopulta kaikkiaan kolmisensataa miestä sammutustyössä.

Mutta se oli kerrassaan liian vähän. Palo oli ennättänyt paisua jo niin laajaksi, että olisi tarvittu tuhansia miehiä, kun mieli puhettakaan yhtenäisen suojelusketjun laittamisesta paloa vastaan. Ja katkonainen ketju, paikottainen tulenarimpien seutujen suojeleminen ei taas paljoa hyödyttänyt.

Kaikki paikat olivat nimittäin yhtäläisesti tulenarkoja. Pitkälliset poudat ja polttava kuumuus olivat kuivanneet kaikki nevat ja vetisimmätkin suot, niin että niiden paksussa sammaleessa palo kulki kuin tappuroissa. Vieläpä se oli niissä miltei vaarallisempi kuin kuivilla, kovaperäisillä kangasmailla. Se kaivautui näet syvälle sammaleeseen ja korpien komokoihin ja jäi sinne kytemään pitkiksi ajoiksi. Päältäpäin sai palo näyttää jo sammuneelta, mutta savu kohosi yhä maasta, ja aivan odottamatta voi tulikin leimahtaa jälleen ilmoille uusia tuhoja tekemään.

Hyvin niukkoja hedelmiä kantoikin näissä oloissa sammutustyö. Jossakin paikassa saatiin palon hävityskulku ehkä suurilla ponnistuksilla pysähtymään, mutta sillä aikaa karkasi se jo sivustoilla sammuttajien ohi. Sytyttivätpä välistä ilmassa kulkevat kipunat aivan odottamatta palon kaukana sammuttajien takana. Monta kertaa olivat suuret miesjoukot täydellisesti saarroksiin joutumassa riehuvan tulimeren keskelle, ja saivat taistella henkensä edestä, ennenkuin viime tingassa saivat raivatuksi itselleen pakotien.

Kuumuus oli hirvittävä monien kilometrien alueella palorintaman lähettyvillä ja savu niin sakeaa, että miehet eksyivät toisistaan, kun vain sattuivat joutumaan hiukankin kauemmas joukkueestaan. Tämän tästä täytyi tuohisen merkkitorven toitotuksella kutsua miehet koolle nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku eksynyt ja menehtynyt. Monet menehtyivätkin ja täytyi heidät tajuttomina viedä pois sammutusketjusta, niinkuin tappotantereelta kannetaan kaatuneita ja haavottuneita. Välistä, varsinkin kun palo riehui ikivanhoissa korpikuusikoissa, syntyi niin ankara vonkuna ja kohina, että kaikki muut äänet siihen hukkuivat. Ei erottanut enää huutoja, ei tuohitorven puhallusta, ei mitään. Se oli kuin raivokas, aistit sekaisin viepä rajumyrskyn tohina, se oli komeiden ikimetsien kaameata kuolinsoittoa. Ja siitä soitosta näytti palo ihan kuin villiytyvän. Se heittäytyi syöksyttäin pitkiä matkoja eteenpäin. Ilmassa lensi tulta sataen pitkien matkojen päähän ja sytytellen naavakuusia kuin iskevät ukonnuolet Palo muuttui silloin riehuvaksi, kohisevaksi helvetiksi, hurjasti eteenpäin vyöryväksi tulimereksi, ja nopea pako piti silloin sammutusjoukkojen ottaa, kun mieli nahkansa pelastaa.

Näännyksissä olivat sammutusjoukot ja näännyksissä sammutustyön johtajat. Kaikki yskivät alituisesta savun nielemisestä, monet sylkivät verta ja saivat ikuisia vammoja hengityselimiin. Äänet painuivat käheiksi, silmät sokenivat ja korvat lumpeutuivat, niin että lopulta kaikki hoipertelivat aivan pökertyneinä ja puolitajuttomina.

Eikä kuitenkaan palon voittokulkua saatu estetyksi, eipä se edes sanottavasti hidastunutkaan. Se ajoi edellään sammutusjoukkoja, niinkuin voittoisa vihollinen ajaa hajalle lyömänsä vastustajan sotajoukon viimeisiä rippeitä. Ajoi siihen saakka, kunnes pitkät poudat vihdoinkin loppuivat ja rajut ukkossateet alkoivat kostutella metsiä.

Silloin vasta lannistui palon hävityskulku. Aivan täydellisesti se ei kyllä sittenkään sammunut. Palon hävittämiin komokkokorpiin jäi tuli kytemään syvälle maanpinnan alle, ja tämän tästä se sieltä vielä monien viikkojen kuluttuakin leimahteli ilmoille.

Siksi täytyikin paloalueiden reunamaille jättää vartioita, jotka pitivät silmällä, ettei palo pääsisi enää uusille alueille karkaamaan. Vasta syksysateiden jouduttua voitiin viimeiset näistä vartiomiehistä poistaa…

Piilovaaran Jere Juntunen jäi perheineen parhaan paloalueen keskelle. Monta vuorokautta kesti Piilojärven ympäristömetsien palo. Ne olivat kauttaaltaan jylhiä korpikuusikoita, ja niinpä niissä olikin loputtomat määrät tulen ruoka-ainetta.

Mutta puhdasta jälkeä teki palo. Kun se oli ensin hihkuen ja vonkuen korventanut pystyssä seisovan metsän, painautui se läpipääsemättömään juuriryteikköön ja alotti sen poroksi panemisen. Se teki työtään kuin sitkeä, hellittämätön urakkalainen, kaivautui yhä syvemmälle ja syvemmälle ja aina löysi se maan sisästä uutta mitä mieluisinta ravintoa.

Lopulta paloivat pystyyn korventuneiden kuusten juuretkin niin tarkoin, että puut alkoivat kaatua rojahdella maahan lyöden palavaan murrokkoon mätkähtäessään ilmaan sakeat pilvet poroa, kipunoita ja tultakin. Siitä sai palo uutta yllykettä ja leimusi hetkisen korkealle lyövinä lieskoina, kunnes taas painautui tasaiseen hävitystyöhönsä, nävertämään toisen kuusijättiläisen juuria, valmistelemaan sen sortumista.

Öillä kuvasteli palon roihu nokikerroksen peittämästä, yhä sameammaksi muuttuvasta Piilojärven vedenkalvosta. Päivillä painui jysmä, järven yläpuolella asuva savupilvi niin alas, että vain aivan vedenpintaa pitkin katsoen jäi sen ja vedenkalvon väliin mitätön tyhjä aukko, kapea rako, joka kauempana hävisi kokonaan olemattomiin.

Saaressakin oli savua niin paljon, että majassa oleskeleminen kävi vähitellen mahdottomaksi. Ainoastaan vedenkalvoa lähellä olevilla rantakivillä voi vielä jotenkuten hengittää. Siinä viettikin Jeren perhe kaiket päivät, Jere itse synkeänä rantakivellä istua murjotellen, pojat pyöriskellen puolialastomina isänsä ympärillä sekä Liena puuhaillen lehmänsä kanssa, joka ei hievahtanutkaan rantavedestä.

Jeren perhe mustui mustumistaan ilmasta satavasta ja iholle pinttyvästä noesta. Lopulta muistuttivat kaikki puhdasverisiä murjaaneja, joiden ihosta ei olisi löytänyt valkoista paikkaa, vaikka miten tarkoin olisi etsinyt. Sekä Jere että pojat kävivät kyllä tämän tästä haaleassa, keitettyä muistuttavassa vedessä itseänsä vilvottelemassa. Pojat lopulta asuivat vedessä melkein aina. Mutta ei vesikään enää kyennyt ihon pinttymää puhdistamaan, se kävi uimisesta vain yhä kiiltävämmäksi, niin että lopulta ihan välähteli.

Kaikkea muuta kuin puhdasta oli vesikin. Sen pinnalla uiskenteli paksu nokikerros, joka vähitellen kasaantui rantakiville ohkaiseksi valliksi, aivan samalla tavoin kuin kevättulva ajaa rannoille jäiden irrottamia vesikasvien jätteitä. Uimaan mennessään täytyi vedenpintaa ensin melalla läiskytellä saadakseen pinnalla uiskentelevaan nokikerrokseen sen verran aukkoa, että siihen voi paksuja nokilönttejä iholleen saamatta pulahtaa.

Lienalle tuotti lehmänsä ruokkiminen riittämään asti huolta. Saaressa ja sen rannoilla ei kasvanut paljoa lehmän ravinnoksi kelpaavaa heinää. Siksi Lienan täytyikin soudella päivät päästään savun kattamalla järvellä ja hamuta sen rannoilta kaisloja, vesiruohoa ja mitä vain sai hoidokkinsa ravinnoksi. Lienaa odotellessaan, ja aivan kuin siten tulkitakseen yleisen mielenmasennuksen ja nuutumisen, ammui lehmä hellittämättä yksitoikkoista ammuntaansa. Savu painoi sen äänen vähitellen käheäksi, niin että sen kidasta läksi vain heikkoja pihahduksia, ja se näytti siellä vedessä seisoessaan vajoavan yhä syvemmälle. Lopulta mujuinen, musta vesi lipoi jo sen selkäpiitä, mutta yhä ojenteli se kaulaansa tasaisessa tahdissa, yhä päästeli se käheätä ammuntaansa.

Kovalle koetukselle se alituinen savun nieleminen pani ihmistenkin hengityselimet. Jeren nainen Liena, joka jo luonnostaan oli kuivettunut ja heikkorintainen nainen, alkoi pian ankarasti yskiä. Hänen poskensa painuivat kuopalleen, ja vähitellen tulivat yskäkohtaukset niin ankariksi, että päättyivät veren syleskelemiseen. Pojat ja itse Jere kestivät aluksi paremmin, mutta lopulta iskeytyi kuiva, hinkuyskän tapainen ryvittäjä kaikkiin. Silloin alkoivat terveet pojanmukulatkin ihan silmissä laihtua, ja Jere tunsi omien voimiensa heikkenevän, niin ettei enää uskaltanut oikein seisalleen nousta pyörtymisen pelosta. Korvat suhisivat yhtenään ja ajettuneita silmäluomia kirvelsi niin vietävästi, että välistä piti pitkät ajat niitä haudella ja hieroskella haalealla rantavedellä. Sanalla sanoen, koko Jeren perhe näki loppunsa lähenevän, vitkalleen, kiduttavana.

Eikä savu järven yläpuolella hiventäkään ohentunut, vaikka palon päärintama vähitellen painui kuun kuulumattomiin. Ei tullut tuulenhengähdystä savuseinää rikki repimään. Päivät kuluivat kuolettavan vitkaan tuntuen iankaikkisuudelta. Ja ne päivät tulivat ja menivät aina samanlaisina, savun peittäminä, tukehuttavan kuumina, hiottavina. Ei Jere enää muistanutkaan, miten kauan hän perheineen oli saaressa ollut. Hänen aistinsa olivat tylsistyneet, ei hän kyennyt mitään ajattelemaan. Istui vain ja tuijotti tulehtunein silmin järven yllä raskaana, kuolleena lepäävää savuelementtiä sekä sen ja järvenkalvon välissä olevaa yhä ohenevaa rakoa.

Mutta lopulta eräänä iltapäivänä tapahtui muutos. Ensin alkoi savu hiljakseen liikahdella, vaikka tuulta ei tuntunut Sitten se rupesi painumaan vedenkalvoa vasten, niin että siinä kuultava rako hävisi kokonaan olemattomiin. Samalla ilma alkoi entisestäänkin nopeasti hämärtyä, pian vallitsi synkeä, äänetön pimeys. Oli kuin mustasiipi tuonen jättilintu olisi levittänyt lentimensä ja alkanut laskeutua maata vasten sulkien kaikki, koko järven ja saaren sekä sen viheliäiset eläjät tukehuttavaan viime syleilyynsä. Hätääntyneinä kyselivät pojat isältään, mitä nyt oli tulossa.

— Mitäpäs tässä enää sen kummempaa voisi tulla. Menkää veteen, senkin nokitontut, ja antakaa minun olla rauhassa!

Pian kuitenkin selvisi, että kummempaa oli tällä kertaa tulossa. Kaukaa alkoi kuulua kumeita jyrähdyksiä, raskas savuverho rupesi vavahtelemaan. Eikä aikaakaan kun singahti ensimäinen salama repäisten järven yläpuolella jysmän savupilven ja lyöden huikaisevan kirkkaana melkein vedenkalvoon asti. Salamaa seurasi äkillinen, paukahtava jyrähdys, joka pani rantavaarat vapisemaan ja löi korvat kerralla lukkoon.

Ja sitten se alkoi. Salamoita rupesi iskemään tuhkatiheään, ne risteilivät ja halkoivat savumerta polveilevina, huikaisevina, sinelle vivahtavina. Ne löivät rannan kallioihin ja repivät sirpaleiksi palon pystyyn jättämiä alastomia kuusi- ja honkajättiläisiä. Koko tienoon täytti huumaava jyrinä ja pauke, se kierteli vaaroja, kertautui kymmeninä kaikuina, kunnes hukkui uusiin maata vapisuttaviin räjähdyksiin.

Pian alkoi tulla tuulta ja sadettakin. Ensin kuului raskaita kohahduksia, sitten ryntäsivät myrskypuuskat vinkuen ja tohisten temmeltämään. Ensimäiset raekuurot löivät maahan kuin äkilliset, vihaiset ruoskaniskut. Rakeet olivat maahan tullessaan nokimustia ja roiskuttivat märkää nokitahmaa ympärilleen. Savumeri alkoi aaltoilla ja repeillä myrskyn käsissä, jo erotti salamoiden valossa ylhäällä vinhaa vauhtia esille ryntäävät ukkospilvet, joiden reunat punersivat yläilmoissa yhtenään palavien tulien kajastuksessa.

Myrsky kiihdytti rannan ryteiköissä kytevän tulen suuriin liekkeihin, niin että pian näkyi kaikkialla vain tulta, ylhäällä välähteleviä salamoita, alhaalla punervaa paloa. Koko vapiseva maaperä ja ilmaelementti taivaan navoille saakka oli tulessa, ja rajuna riehuva myrsky löi silmiä vasten kitkerää savua, raekuuroja ja nokisina roiskuvia sadepisaroita.

Liena ja pojat pakenivat hätääntyneinä majaansa, joka jotenkuten suojasi heitä pahimmalta sateelta. Mutta Jere ei hievahtanut rantakiveltään; hän antoi salamoiden singahdella, ukkosen jyristä ja raesateen ruoskia korviaan. Hän ei näyttänyt mitään kuulevan eikä tuntevan, istui vain hartiat kokoon painuneina ja tuijotti kulmat rypyssä ympärillään riehuvaa maailmanpaloa.

Koko illan ja suuren osan yötäkin kesti ukonilma, välillä hiukan heiketen, mutta kohta taasen entistä rajummaksi yltyen. Yhteen menoon purki taivas pitkien viikkojen varrella säästämänsä tulen ja antoi myrskyn valtoinaan lakaista savun täyttämiä ilmanpihoja sekä kuumuudesta ja savunkatkusta tukehtuvaa maapoloisen pintaa. Ja myrskyn mukana sekä sen kantapäillä tuleva rankkasade puhdisti ilman noesta, vilvotti janosta huutavan maaperän ja sammutteli kiihkeänä kulkevat palonroihut…

Ensi kerran pitkien, pimeiden viikkojen perästä vaikeni oikea luojan päivä. Koko ilmapiirin pimittänyt savumeri oli kadonnut kuin taikaiskusta, ja iloisena syyti nouseva aurinko säteitään avartuneille ilmanpihoille. Tuntui kyllä vielä voimakas palon lemu, mutta sateen jälkeen raikkaassa aamuilmassa se lientyi, niin että melkein mielikseen sitä veti keuhkoihinsa.

Äänetönnä seisoi Jere auringon noustessa vaaransa laella ja tähysteli, kädellä tulehtuneita silmiänsä varjostaen, avartunutta näköalaa. Mutta masentava ja lohduton oli se näköala, katsoipa mille ilmansuunnalle tahansa. Ei tuntenut Jere ympäristöään, niin kokonaan oli se muuttunut Kadonneet olivat siintävät, kauniina kangastelevat salot, ei missään näkynyt pehmeitä, silmää hyväileviä ääriviivoja, ei edes ainutta vihertävää pälveä. Autiot, palon puhtaiksi panemat vaarat kohosivat tuhkanharmaina, luisevina ja kulmikkaina, aivan kuin alastomuuttaan värisevät luurangot, hirvittävän hävityksen keskeltä. Ei antanut eloa maisemille edes auringonvalo, rannattoman kalmiston kolkkouden se vain paremmin paljasti näkyviin. Ja aution palomaan keskellä näkyi vielä siellä täällä hiljakseen maasta kohoavia savuja, viimeisiä uhrisauhuja valtoinaan raivonneiden hävityksen voimien voittokulkua osottamassa.

Kävi hiljainen aamutuuli, mutta vienointakaan tohahdusta se ei synnyttänyt pystyyn palaneiden puiden jäykkinä ojentuvissa oksissa. Haudanhiljaisuus täytti tienoon, ei kuulunut edes sirkan sirahdusta, ei lennellyt edes surisevaa mehiläistä. Suuri, silmänkantamaton salo oli kuollut, ja turhaan heitteli päivä sen paljaille paareille sääliviä säteitään. Ei se siitä vironnut.

Hetkisen katseltuaan istahti Jere kiviaidalle palaneen mökkinsä raunioiden ääreen. Siinä törrötti vielä pystyssä alaston uuninpiippu, mutta seinähirsistä ei ollut jäänyt jälelle pienintäkään kekälettä. Jere silmäsi aidan takana olevalle pellolleen. Siitäkin oli vihanta ohra hävinnyt, eikä edes piennarten nurmikolla näkynyt palamatonta paikkaa. Puhdasta oli palo tehnyt jälkeä, ihan nuolemalla oli nuoltu jokainen vihanta tilkku.

Syvä, toivoton masennus valtasi siinä hävityksen keskellä istuessa Jeren mielen. Niinkauan kun sakea savu oli peittänyt salot, oli hänen mielensä pohjalla kytenyt vielä heikko toivo, että jäisi palamatta edes pienempiä pälviä, sen verran vain, että metsälinnut ohi lentäessään ne huomaisivat, niihin levähtämään laskeutuisivat. Silloin, niin oli Jere kuvitellut, kotiutuisi hävitetylle alueelle pian metsänriistaa sen verran, että hän saisi sitä perheensä henkipitimiksi. Paljon ei hän ensi hädässä vaatisikaan, kunhan saisi vain elellä kotitienoonsa saloilla. Niillä oli hän ikänsä kaiken elänyt, niiltä pois lähteminen tuntui hänestä mahdottomalta. Kodittomaksi hän tuntisi itsensä, menipä minne muuanne hyvänsä.

Mutta poismuutto näytti nyt olevan edessä. Tulevaisuus kuvasteli Jeren eteen alastomana ja kolkkona. Näkyi vain puhtaiksi palaneita selkosia, kellahtavan harmaita saloja, joilla ei mikään elämä viihtynyt. Seisalleen kuolleen metsän alastomat, luisevat käsivarret sieltä vain aavemaisina vastaan ojentuivat, ja niiden välistä irvisteli nälkä, metsästäjän toivoton toveri kuolleiden, äänettömien salojen keskellä.

Liena ja pojat, jotka olivat puuhailleet rannalla veneen luona, joutuivat vähitellen paikalle kantaa retuuttaen mikä mitäkin palolta säästyneitä tavaran rippeitä. Kovasti yskien ja läähättäen alkoi Liena oitis puhua majanmuutosta, ihmisten ilmoille lähdöstä. Ei kannattanut muka enää päivääkään täällä viivytellä.

Sanaa sanomatta kuunteli Jere Lienan puhetta, mutta hänen mielikuvitukseensa sukelsi elävänä majanmuutto, palanutta selkosta pitkin raskasta muuttotaivalta tekevä perheensä: Liena edellä selässään raskas kontti ja laihtunutta lehmäkantturaansa taluttaen. Lehmän perästä tallustelevat pojat, kummallakin selässä pussit, joihin on sullottu perheen vähäisiä vaatetavaroita. Ja viimeisenä astelee hän itse kovasti kumarassa suuren, raskaan kontin painosta. Niin he taivaltavat kuollutta, loputonta palokangasta pitkin äänettöminä, väsyneinä.

Jerestä alkoi tuntua, ettei se taivallus konsanaan päättyisi. Hänelle tuli mieleen tarina Jerusalemin suutarista, josta hän oli kuullut kerrottavan, että se kirottiin syntiensä tähden aikojen loppuun asti maailmanselkää taivaltamaan missään lepoa ja asuinsijaa löytämättä. Ei Jere muistanut kuulleensa, minkä synnin se poloinen oli tehnyt, mutta hänen mielessään ailahti ajatus, että hän perheineen oli nyt samanlaiselle taipaleelle lähdössä. Ei hänkään saisi näiltä selkosilta kerran lähdettyään missään rauhaa eikä lepoa. Joka paikassa vainoaisi häntä ajatus, että ihmiset ojentelevat häntä sormellaan ja kuiskuttelevat toisilleen: Kas, tuossa on se vintiö, se suuren metsäpalon sytyttäjä. Näettekös, miten on painunut kumaraan, mutta parahiksi sille!

Taas muistutti Liena taipaleelle lähdöstä, mutta silloin yhtäkkiä kuohahti koko Jeren synnynnäinen luonto vastaan taipumattomana, jyrkkänä. Vai hänestä tehtäisiin muka tässä Jerusalemin suutari, hänet lähetettäisiin perheineen maailmanselkää taivaltamaan kaikkien sormella osoteltavaksi. Uhallakin hän panee vastaan tuli mikä tuli!

Hän nousi kiukustuneena jaloilleen ja julisti, ettei hän minnekään muuta tältä vaaralta. Hänellä on elinaikainen asumisoikeus ja siitä hän pitää kiinni, vaikka vielä toinen samanlainen palo tulisi!

— Milläs sinä poloinen täällä elät ja joukkosi elätät? vaikeroi Liena.

— Sepähän nähdään, elä sinä siitä yhtään huolehdi, kivahti Jere. Ja siinä tuokiossa oli Jere taas entisellään, kipakka ja peräänantamaton. Puuduttava raukeus oli hävinnyt hänen jäsenistään, ja vaikka päätä vielä pyrki viipottamaan, alkoi hän komennella perhettään, niinkuin parhaina menestyksensä päivinä. Hän äyski:

— Vai minusta Jerusalemin suutari. Eipä piru vieköön tehdäkään! Piilojärvi saa hellittää antimiaan vähän runsaammin kuin tähän asti. Ja tuohon palaneen korven kypeniin laitan ensi töikseni naurismaan ensi talven varaksi.

Hän alkoi kiivaasti penkoa Lienan selästään hellittämää konttia, johon hän muiden kääröjen ohella muisteli kiireisessä paon hötäkässä pistäneensä myöskin nauriinsiemenkäärön. Käärö löytyikin, ja sen enempää siekailematta komensi Jere poikansa kuokat olalla mukaansa ja läksi palaneen metsäniemekkeen kypeniin naurista sylkemään.

Ei hän kuunnellut enää Lienan vaikerruksia, käski tämän vain kantaa tavarat sinne vaaran rinteeseen peruna- ja nauriskuoppien luo. Siihen hän julisti kaivavansa maahan tilapäisen asuinsijan, kunhan nauris ensin saatiin kylvetyksi. Sillä oli näet kiire, se piti saada sateen jälkeen viipymättä maahan, niin se vielä ehtisi hyvänkin sadon antaa.

Toisena päivänä oli Jere jo asunnon rakennuspuuhissa. Hän möyri hikipäässä pehmeässä hiekkarinteessä, ja nopeasti syveni hänen lapionsa vihaisesti liikkuessa maakuoppa. Silloin saapui palanutta selkosta pitkin joukko miehiä. Ne olivat sammutusjoukkuetta ja tulivat katsomaan, miten Jeren perheelle oli käynyt.

Yleensä oli uskottu, että Jere oli perheineen menehtynyt. Olipa ollut kysymyksessä jo sanan lähettäminen papille, että tämä seuraavana sunnuntaina lukisi kirkossa kiitoksen Jeremias Juntusen, hänen vaimonsa Lienan sekä poikien Jyrin ja Jaakopin puolesta, niinkuin asiaan kuuluu. Varmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin vielä käydä paikalla katsomassa, jos mahdollisesti löydettäisiin edes suurimmat luunsolmut, jotta voitaisiin toimittaa oikein ristillinen hautaus.

Mutta miesten ihmeeksi olivatkin kaikki haudattavat ilmielävinä, tosin vielä pinttyneestä noesta kiiltävän mustina, mutta elävinä joka tapauksessa.

Miesten mukana oli sattumalta myöskin norjalaisen yhtiön piiripäällikkö, joka oli tullut katselemaan hävityksen jälkiä yhtiönsä omistamissa metsissä. Ihmetellen tiedusteli piiripäällikkö Jereltä, mitä hän siinä maata tonki. Hän ehdotti että Jere alkaisi kerätä kapistuksiaan kokoon, niin he voisivat avustaa muutossa, kun olivat kerran miesjoukolla tulleet.

Tämän ehdotuksen kuullessaan pisti Jere lapionsa maahan ja vilkaisi kulmainsa alta puhujaan.

— Jottako meinaisitten rikkoa sen kontrahdin? tiedusteli hän epävarmalla äänellä.

— Kuka sen on sanonut! nauroi piiripäällikkö. — Mutta millä, herran nimessä, te tulette toimeen täällä autiolla salolla?

— Se on minun asiani eikä teidän! murahti Jere ja painautui takaisin maata kaivamaan. Eikä hän enää vilkaissutkaan kuopan reunalla seisovaa miesjoukkoa. Saivat vain katsoa, etteivät saaneet kintuilleen kuopasta lennähteleviä multalapiollisia.

HÖYTIÄISEN AITOLAHDEN ANKARA LAKI

He istuivat pehmeässä, illan kosteutta tuoksuvassa heinikossa rannan tuuheiden pajupehkojen alla. Piirin keskellä kellotti maassa suuri tuohinen eväskontti, josta he juuri olivat popsineet vankan kalakukkoillallisen. Nyt pelasivat he viimeistä pistoa, ja kontti sai tässä työssä palvella heidän pelipöytänään.

Heitä oli kaikkiaan viisi miestä: Rotevakasvuinen ja komeapartainen Halos-Eerikka, nuoremmat Lehikois-veljekset Antti ja Junnu sekä Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas. Kaikki olivat he sellaisia puolikalastajia, joita Höytiäisen kalarikkailla vesillä onkin hyvin paljon. Varsinkin lahnan nousuaikana he olivat ahkerasti vesillä, ja maatyöt saivat silloin jäädä muun kotiväen huoleksi.

Veneensä olivat he kiskoneet ylös rannalle ja kätkeneet metsikköön. Airot ja huoparit olivat kuitenkin tuhdoilla valmiina äkillisen lähdön varalta. Veneen alle oli asetettu kuorituista pajuista tehdyt nilatelat, joita myöten sen voi nopeasti ja vaivatta sysätä veteen. Peli ei näyttänyt miehiä innostavan. Keskustelu liikkui kokonaan toisilla aloilla. Nuoremmat miehistä tuntuivat epäilevän, ettei se, jota odottamaan he viisissä miehin olivat lähteneet, saapuisikaan sinä iltana.

Silloin puuttui puheeseen Halos-Eerikka. Hän vetäisi parisen tuoksahtavaa haikua lankivarsipiipustaan, nojasi selkänsä takana olevaan pajupehkoon, laski savun kauniina renkaina tyyneen ilmaan ja katseli toisia varma, levollinen hymy huulillaan.

— Minä olen teidät innostanut tänä iltana lähtöön. Elkää te siis siitä huolehtiko, tuleeko hän vai ei. Minä sanon teille, pojat, että niin varmasti, kuin me olemme tässä, saapuu myöskin Lahna-Aapeli. Ennen kello kahta aamulla on hän meidän käsissämme.

— Mistä sen niin varmasti päätät? epäili Junnu, nuorempi
Lehikois-veljeksistä.

— Junnu poikaseni, vastasi Eerikka, minä päätän sen siitä, että lahna nousee tänä yönä. Ja kun lahna on liikkeellä, liikkuu myöskin Lahna-Aapeli. Vaikka hän makaisi kuolinvuoteellaan, ja pappi olisi antanut hänelle jo viimeisen ripityksen, niin nousisi hän vielä sittenkin lahnankudulle. Nousisi salaa vuodepeitteidensä alta ja käpsisi silmät joka puolelle vilhuen veneelleen aivan hoitajiensa huomaamatta. Semmoinen on se mies, tunnetaanhan tuo mokoma näillä vesillä.

— Kyllä Eerikka puhuu totta, myönsi Junnun vanhempi veli Antti, ja kyllä lahnan pitäisi nousta tänä yönä. Eilen olivat jo liikkeellä rannikolla ja Aittolammessa. Ja koko eilisen päivän puhalsi voimakas eteläinen, joka tavallisesti nostaa Höytiäisen syvänteiden kössipäät näille kutupaikoille.

— Se nostaa ne varmasti, vakuutti Eerikka. — Katsokaas tuonne vasemmalle Aittolahteen. Vesi on siellä aivan savivellinä eilisen tuulen jäleltä. Samoin tässä rannikolla aina tuonne kauas Koivuniemen nenään saakka, niin pitkälle kuin rantamatalikkoja riittää. Lahna rakastaa sekavettä, siinä mönkiessä sen luonto nousee oikeaan vireeseen. Ja sillä on vainu, joka sanoo sille siellä syvänteissään: lähde eteläisen kera lorrimaan, niin ennätät juuri parahiksi!

— Ei tee mitää. Parvet lähestyvät jo näitä vesiä ja ainoastaan kylmä, äkkiä tuleva pohjatuuli voisi ne käännyttää takaisin.

Tämän lausuttuaan viskasi Eerikka seattavanaan olevan likaisen korttipakan kontin päälle, haukotteli mahtavan haukotuksen oikoen valtavia jäseniään sekä alkoi sitten kömpiä seisalleen. Hän käveli aivan rantapenkereelle sekä alkoi tarkkaavaisena katsella selälle päin.

Rannikolla kävivät vielä päivän tuulen jäleltä heikot mainingit, mutta etempänä selällä levisi vedenpinta rasvatyynenä niin kauas kuin valoisan kesäyön hämyssä silmä kantoi. Sinne kaukaisuuteen tähysteli Eerikka kauan kulmat rypyssä. Äkkiä hän hätkähti ja hymy levisi hänen parrakkaille kasvoilleen.

— Heittäkäähän, pojat, ne likaiset kortit ja tulkaa tänne! kutsui hän taakseen katsomatta. — Täällä on alkamassa pieni näytös eikä maksa mitään!

Siinä tuokiossa olivat kaikki miehet jaloillaan ja alkoivat uteliaina tähystellä Eerikan osottamaan suuntaan.

Siellä parin kolmen kilometrin päässä selällä, Koivuniemen kaiskun kohdalla, näkyi omituisia väreitä vedenpinnalla. Ne ilmestyivät äkkiä, aivan kuin vieno tuulenviri olisi rikkonut peilipinnan. Mutta yhtä äkkiä ne taas katosivat, ilmestyäkseen seuraavana hetkenä toisella kohdalla.

— Mitäs peliä tuo on? ihmettelivät miehet silmät suurina. — Eihän tuuli tuolla tavalla — —

— E-hei se tuulta ole. Siellä ovat ne etujoukot, ne syvänteiden kössipäiden patrullit. Ne lähenevät ja tarkastavat väylää. Ne ovat peijakkaan varovaisia alussa, mutta ne lähenevät sentään vähitellen. Näettehän miten väreet siirtyvät tännepäin. Tuolla tavoin ne aina pelaavat kutupaikoilleen noustessaan, jos on tyyni ilma. Vähänväliä kuin komennosta pistää koko parvi käsnäiset nokkansa vedenpintaan. Ne haistavat mantereen tuoksua ja imevät sillä tavoin uutta kiimaa vereensä.

Väreet lähenivät lähenemistään ja samalla alkoivat ne käydä yhä taajemmiksi. Pian näytti koko kolmisen kilometrin päässä olevan Selkäluodon ja Koivuniemen kaiskun väli olevan täynnä kisailevia kalaparvia. Ja nyt alkoivat ne painua lähemmäs rannikkoa, uiden samalla hyvää vauhtia Aittolahden perukkaa kohti.

Mutta siinäpä joutuivatkin jo niiden eteen ensimäiset verkkorivit. Ne näkyivät matalalla rannikkovedellä selvästi vedenpinnalla kelluvista tuohikohoistaan. Näitä kohorivejä oli koko Koivuniemen varsi ja Aittolahden rannat täynnä. Siinä oli varmaan useampia satoja verkkoja odottamassa Höytiäisen syvänteiden nousulahnoja.

Äkkiä päästi eräs nuoremmista miehistä heikon huudahduksen. Niemen varrella jonkun matkaa heistä alkoi kohorivi nytkähdellä, aivan kuin näkymätön käsi olisi temponut sitä.

Kohorivi tempoutui yhä enemmän. Näki hyvin, että niihin verkkoihin oli tarttunut jo useampia lahnoja.

Jännityksellä seurasivat miehet nyt alkavaa näytelmää. Ennen pitkää olivat kymmenet kohorivit liikkeessä. Välistä näytti eksyvän vain joku yksityinen kala, joka hiljakseen liikutteli kohoja lyhemmällä matkalla. Mutta joskus alkoi koko kohorivi yhtaikaa elää synnyttäen vahvan virin tyynelle peilipinnalle. Hetkisen tempoilemisen perästä upposivat kohot tykkänään pitkiltä matkoilta, ja sikloissa olevat hienot verkkovaajatkin alkoivat notkahdella kuin näkymättömän käden ravistelemina. Kokonainen parvi kaloja oli sekavedessä törmännyt verkkoriviä vasten, ja ne sotkivat sen siinä tuokiossa pahanpäiväiseksi sekä painoivat lopuksi pohjaan. Mutta toiset uivat yli, ja pian alkoi sama leikki seuraavalla verkkorivillä.

Ja selältä tuli yhä uusia parvia. Hetkisen perästä näytti koko vedenpinta silmän kantamattomiin asti olevan huttunaan nousevia lahnoja. Ne ryntäsivät eteenpäin kuin taajat sotajoukot, lähenivät nopeasti rannikkoa ja alkoivat uida sen suuntaa lahden perukkaa kohden. Verkkorivi verkkorivin perästä sai täytensä ja katosi vedenpinnalta, mutta parvet näyttivät vain taajenevan. Ne eivät välittäneet enää mistään esteistä, lemmen hurmiossaan ne riensivät eteenpäin kuin mielettömät. Siellä täällä rannikolla alkoi kuulua voimakkaita posahduksia vedestä, ja tämä yhä enemmän kiihdytti nousevien lahnaparvien kiimaa.

Ne olivat lämpimän eteläisen nostattamina jättäneet peninkulmia laajat Höytiäisen syvänteet. Ne tulivat valtaisina parvina juhannuskudulle vanhoille synnyinsijoilleen Aittolahteen ja siitä ylöspäin olevaan lyhyen salmen erottamaan Aittolampeen, jonka heinäisissä tahdissa ja poukamissa oli kosolta verrattomia kutupaikkoja. Sadat ja tuhannet jäivät ennen kutupaikoille pääsemistä Höytiäisen kalastajat verkkoihin ja Aittolampeen johtavassa salmessa oleviin rysiin sekä katiskoihin. Mutta toiset riensivät heidän ohitseen eteenpäin mistään välittämättä, pysähtymättä. Arkuus ja varovaisuus, nuo viisaan lahnan ominaisuudet olivat nyt unohtuneet. Elämän suuri lemmenjuhla kutsui kiehtovana, ja sitä kutsua täytyi totella.

Sanattomina ja silmää räväyttämättä seurasivat miehet rannalta lahnaparvien karkeloa. Ei juolahtanut heidän mieleensä tällä hetkellä, että tämä leikki lupasi heille aamulla kuulumattoman runsaan kalansaaliin, runsaamman ehkä kuin vuosikymmeniin oli saatu yhdellä kertaa. He hajottivat kyllä jokainen kalastusta puoliammattinaan; sen tuottama ansio oli suurena tuloeränä heidän taloudessaan. Mutta ansioitaan eivät he nyt laskeneet. Vedenvaltakunnan asukkaiden juhannusleikki oli tällä hetkellä kokonaan heidän huomionsa kahlehtinut. He elivät itse niin lähellä tuota valtakuntaa, että sen asujanten kiihkeät sydämenlyönnit panivat heidänkin verensä kiivaammin suonissa kiertämään.

Mutta sillä välin kun miehet henkeä pidättäen katselivat lahnaparvien kisailua, oli selän vastapäiseltä noin kuutisen kilometrin päässä olevalta koillisrannalta ilmestynyt vesille yksinäinen vene ja alkoi se nopeasti lähestyä yli selän.

Halos-Eerikan vaaniva haukansilmä oli huomannut veneen heti sen rannasta lähdettyä. Hetkisen seurasi hän sen liikkeitä toisille sanaakaan virkkamatta. Mutta kun hän pääsi varmuuteen, että vene oli se, jota odotettiin, lausui hän voitonriemuisella matalalla äänellä:

Kaikki hätkähtivät ja vetäytyivät tiiviimmin pehkojen suojaan, vaikka vene olikin vielä hyvin kaukana.

Nopeasti se kuitenkin läheni, ja pian voi huomata, että sitä souti yksi ainoa mies, joka istui keskituhdolla. Soutaminen ei synnyttänyt vähintäkään ääntä, vene liukui kuin varjo pitkin rasvatyyntä peilipintaa.

— Öljytä on se vietävä tainnut hankavitsansa! lausui tovin kuluttua ykskantaan Rajalan Tuomas, joka tähän saakka ei ollut koko iltana juuri suutansa avannut.

— Saatpa olla jotenkin varma, että niin on tehnyt, vakuutti Eerikka. —
Se mies kyllä tietää konstit eikä kolise liikoja vesillä liikkuessaan.
Mutta katsokaahan nyt, että pysytte piilossa. Sillä on vietävän tarkat
silmät, ja pian alkaa se niitä myös käyttää!

Miehet painautuivat alas pehkojen juurelle ja tähystelivät sieltä oksien alaitse silmät kovana veneen liikkeitä. Kohta oli se saapunut Selkäluodon kohdalle. Siinä lakkasi soutu, ja veneessä istuja alkoi tähystellä vaanivasti joka suunnalle käännellen venettään äänettömästi tottuneilla airon liikkeillä.

— Mutta jospa se jääpikin tuonne Selkäluotoon, onhan sielläkin verkkoja miten paljon hyvänsä, lausui huolestuneena Junnu.

— Elä pelkää, vakuutti Eerikka. — Luuletko sitä niin typeräksi, että jäisi sinne keskelle selkää kaikkien silmän alle. Saat nähdä, että tänne se tulee aivan kopiksi meidän syliimme. Täällä tuuheametsäisen niemen varrella se luulee olevansa täydellisesti piilossa. Ja onhan täällä sitäpaitsi lähellä ranta minne pistäytyä, jos joku kutsumaton vieras äkkiä vesille ilmestyisi.

Eerikan otaksuma osottautui oikeaksi. Hetkisen kuluttua läksi vene uudelleen liikkeelle rannikkoa kohti, hiukan ylemmä niemen nenään päin miesten piilopaikasta.

Kello oli jo sivuuttanut puoliyön, ja juhannuksen aikuisen yön hämy oli hälvennyt. Helposti saattoikin siis jo pitkältä matkalta tuntea soutajan. Se oli Lahna-Aapeli, Höytiäisen kalastuspaikkojen pahamaineinen rosvohukka. Itsellään oli Aapelilla vain muutamia verkkorääsyjä, sen verran että nimeksi. Mutta kun tuli kalojen nousuaika, niin venelastittain silloin Aapeli kaloja souti. Vaan hänpä olikin liikkeellä aina silloin, kun muut kalastajat makasivat ja kun lahnaparvien olisi pitänyt häiritsemättä antaa nousta kutupaikoilleen.

Aapeli souti keskituhdolla latteat hartiat kyyryssä, mutta pää eli hartioiden välissä. Se vilhui yhtenään joka suunnalle, se näytti voivan vaivattomasti pyöriä ympäriinsä kuin kissahavukan pää, muun ruumiin hiventäkään asentoa muuttamatta.

— Hiljaa, kuiskasi Eerikka, ja muistakaa miten teemme. Sinä Antti ja Tuomas tulette minun kera veneeseen. Junnu ja Tuonos-Mikko jäävät rannalle ja antavat meille alkuvauhdin.

Vene oli sillä välin tullut aivan lähelle rannikkoa. Nyt veti Aapeli aironsa veneeseen, siirtyi vähintäkään kolinaa herättämättä keskituhdolta perään, otti huoparin ja alkoi sillä hiljakseen meloa tähystellen koko ajan vaanivasti pitkin rannikkoa.

Nähtävästi hän tuli lopulta vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut lähettyvillä, ja niinpä meloi hän rohkeasti lähimmän verkkorivin luo, joka pitkin pituuttaan oli upoksissa kalojen painamana. Verkon kohdalle tultuaan kohensi Aapeli veneessään olevan suuren kalavasun jalkojensa juureen, otti polvilleen kalastushaavin, upotti huoparinsa sivuttain syvälle veteen ja kohotti sen lavalla verkkoa.

Raskaasti nousi verkko vedenpintaan, ja siinä rimpuilevat lahnat alkoivat kuuluvasti posahdella. Siekailematta pisti Aapeli haavinsa alle, ja toisessa kädessä välähti hänellä pitkä puukko.

— Sillä on kiire, ymmärräthän veikkonen! hymyili Eerikka. — On niin hiton paljon verkkoja!

Nopeasti liikkuikin Aapeli siirtyen yläpaulasta kiinni pitäen pitkin verkkoa ja toisella kädellään haavia liikutellen. Saatuaan kalan, joskus kaksi kolmekin yhdessä rykelmässä haaviinsa, pisti hän varren vikkelästi polviensa väliin, tarttui toisella kädellään kalan kiduksiin ja rapsautti toisessa kädessään olevalla puukolla rihmat poikki. Kalat hän heitti takakäteen taitavalla liikkeellä vasuunsa, jonka pohja oli peitetty sammalilla kolinan estämiseksi.

Kaikki sujui kuin luomisentyö. Näki hyvin, ettei Aapeli ollut ensikertalainen. Ei hän kuitenkaan verkkoa vallan puhtaaksi pannut, sakeimmista rykelmistä vain raapi?

— Jättää se sinullekin osasi, huomautti Eerikka Mikolle ivallisesti. — Keventää vain hiukan sinun vaivojasi ja päästelee pahimmat potkurit, jotteivät ne kiskoisi kokonaan irti siklavaajoja.

Nyt jättikin Aapeli jo Mikon verkot rauhaan ja läksi melomaan seuraavalle riville, joutuen siten vielä lähemmäs piilossa olevia miehiä. Siinä uudistuivat samat temput, jos mahdollista, vielä nopeammin ja äänettömämmin.

Eerikka seurasi toimitusta tarkkaavaisena, huulet yhteen purtuina. Näytti kuin hän olisi tahtonut painaa visusti mieleensä Aapelin terävän puukon jokaisen liikkeen. Mikko supisi:

— Katsohan, Eerikka, yhä parantaa vauhtiaan! Aapelin vanhat jäsenet vertyvät vähitellen.

Eerikka ei vastannut sanallakaan Mikon pisteliääseen huomautukseen, mutta hänen muotonsa synkkeni synkkenemistään, ja käsi puristi rihlaluodikon piippua, niin että sorminivelet nauskuivat.

Aapeli siirtyi seuraavalle riville, tullen täten aivan miesten kohdalle. Hän alotti selkäpäästä ja läheni vähitellen rannikkoa.

Pehkojen alta ei kuulunut hengitystäkään, mutta viisi leimuavaa silmäparia seurasi kuin kiinni naulitut venettä ja siinä häärivää miestä. Aapeli oli sysännyt lakkinsa takaraivolleen, ja sen lippa oli poikittain korvallisella. Silmät vilhuivat kahden puolen sinisen puhuvaa nenää kuin vartaan nenissä katsoen yhtaikaa joka puolelle. Kädet tekivät työtänsä ihmeteltävällä tottumuksella, ja venekin näkyi tottelevan Aapelin ruumiin liikkeitä. Harvoin hänen tarvitsi huoparilla kääntää sitä oikeaan asentoon.

Vähitellen oli Aapelin vene joutunut noin viidenkymmenen metrin päähän rannasta. Siitä maalle päin alkoi kaloja olla harvemmassa, mutta vielä kauhasi Aapeli kerran saaden pari jättiläiskokoista käsnäpäätä haaviinsa.

Rannalta kuului rusaus ja samassa syöksyi metsiköstä vene veteen. Kolme miestä hyppäsi siihen, ja rannalle jääneet antoivat kokasta sysäten voimakkaan alkuvauhdin.

Ensi säikähdyksessä putosi Aapelilta kauha veteen, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä koppasi hän taskuansa ja hänen kädessään välähti revolveri.

Mutta yhtä nopeita oltiin toisessakin veneessä. Perä edellä se neljän voimakkaan käden huopaamana syöksyi nuolena Aapelia kohti. Ja kun Aapeli yritti kohottaa revolveriaan, seisoi Eerikka jo rihla häntä kohti ojennettuna veneensä perässä.

— Anna olla sen leikkikalun! lausui Eerikka tyynesti, tähdäten vavahtamatta Aapelin rintaa kohti.

Aapelin käsi vaipui alas. Siinä samassa joutuikin jo Eerikan vene aivan rinnalle.

Aapeli ojensi revolverinsa vastustelematta. Hänen luontonsa näytti kokonaan menneen. Pää painui hartioiden väliin, aivan kuin kilpikonnalla vaaran uhatessa, ja hänen kätensä tutisivat ankarasti.

Aapeli tapasi puukkoansa vierestään tuhdolta, mutta se oli pudonnut veneen pohjalle.

— Ota sieltä missä se on! kivahti Eerikka. — Hyväthän sinulla on silmät päässäsi!

— Voi herra jumala, säälikää vanhaa miestä, vaikeroitsi Aapeli haparoidessaan vapisevin käsin puukkoaan ja ojentaen sen Eerikalle.

— Herra jumalaa ei tässä nyt tarvita. Siirrytään keskelle venettä, minä tulen perään.

Aapeli ei ensin näyttänyt tajuavan Eerikan viimeistä käskyä. Mutta kun Eerikka voimakkaalla otteella tarttui hänen veneensä perään ja sysäsi samalla Aapelin pois perätuhdolta, yritti hän pökertyneenä kompuroida keskelle venettä langeten kuitenkin siinä yrityksessään kalavasuunsa.

— Muistahan miten äsken liikuit eläkä siinä joutavaa könttyröi! nauroi Eerikka viskautuen samalla yli laidan Aapelin veneeseen, joka hänen raskaan painonsa alla kohosi aivan perälleen.

— Tule sinä Antti tänne soutamaan, ei tästä Aapelista näy olevan enää mihinkään! komensi Eerikka. — Sinä Mikko menet sillä toisella veneellä maalle. Sieltä otatte eväät ja muut tavarat ja menette sitten tuonne Koivuniemen nenään odottamaan, niinkuin on sovittu. Mutta soutakaa aivan lähitse rantaa ja joutavaa kolisematta.

— Voi hyvät miehet, mitäs te minulle teette? uikutti Aapeli, kun Antti oli noussut hänen veneeseensä ja istuutunut etutuhdolle airoihin.

— Me emme ole tällä kertaa hyviä miehiä, se sinun pitäisi ymmärtää, lausui Eerikka. — Sinulle tehdään ansiosi mukaan, ei hiventäkään enempää eikä vähempää. Nyt sanot vain nopeasti, missä ovat sinun verkkosi!

— Niin juuri, verkkosi, mihin olet ne illalla laskenut, vai eikö niitä ole ensinkään?

— Tuolla, tuolla niitä on kaksi, alkoi Aapeli hätäillen selittää, viittoen Aittolahteen päin. — Ei ne ole kaukana.

Airot rusahtelivat, kun Antti alkoi vedellä. Siinä tuokiossa jouduttiinkin Aapelin verkoille.

Siekailematta kiskasi Eerikka siklavaajan pohjasta, repäisi verkon siitä irti ja alkoi pitkin kahmauksin lappaa sitä veneeseen, sovittelematta ensinkään puikkarille.

— Voi, voi, sehän aivan sotkeutuu sillä tavoin, vaikeroi Aapeli, ja kalatkin kaikki karkailevat. Antakaa minun itseni lappaa.

— Minä lapan! tokaisi Eerikka lyhyesti. — Kalat tulevat mukana. Mikä ei tule, se menköön. Aivan mätähän tämä näkyy jo olevankin, ei elävä kala tällaisessa pysy.

Vähän olikin kaloja Aapelin verkoissa, jotka olivat aivan riekaleina, paulat monesta kohden katkeilleet. Kun molemmat verkot olivat lapetut, kysyi Eerikka:

— Vielä on kolme, vaan ne ovat tuolla niemen nenässä päin. Ja otanhan minä ne itsekin ja menen vaikka ikitielleni näiltä vesiltä.

— Niin sinä menetkin, mutta ennen lähtöäsi saat istua herroiksi. Me palvelemme, souda!

— Vinhaa vauhtia kiisi vene takaisin niemen nenään päin. Pian oltiin Aapelin verkoilla. Ne olivat, jos mahdollista, vielä repaleisemmat kuin edelliset.

Kylläpä ovat vehkeet, mutisi Antti katsellessaan veneeseen kohoavia riekaleita.

— Niin, kyllähän näillä kelpaa! Mutta paraat saaliit se Aapeli silti on tähän asti korjannut, lausui Eerikka kiskaistessaan viimeisen verkon siklan veneeseen.

— No hyvä, omapahan on asiasi. Jos jäävät niin jäävät. Souda tuonne poikien luo.

Kaukana Koivuniemen pisimmän kaiskun nenässä istuivat Junnu Lehikoinen, Tuonos-Mikko ja Rajalan Tuomas veneessään suuren kiven kupeella odotellen toisen veneen saapumista. Tiirat kiertelivät niemen louhikoisia rantoja kirkuen aamulauluaan. Koillinen taivas alkoi värjäytyä nousevan auringon rusoista. Niemen nenästä suoraan etelään aukesi avara selkä, jonka takaa silmä ei ensinkään mannerta erottanut. Siellä täällä häilähteli selällä hienon hienoja utuhaituvia. Hyvin kaukaa siinti keskeltä rannatonta näköalaa pari pientä metsäsaarta. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin viettävää vesilakeutta vasten kuin ilmassa riippuvilta metsätylvöiltä.

Miehet tupakoivat äänettöminä katsellen juhlallista auringonnousua. Nyt välähtivät päivänkehrän ensimäiset säteet kaukana Höytiäisestä koilliseen siintävien Rasivaarojen takaa. Ensimäisenä ne tapasivat vastaisella rannalla kohoavan Martonvaaran huiput. Selällä alkoivat utuhaituvat kohota väräjöiden ylöspäin. Mutta päivän loistava kehrä kohosi korkeammalle syytäen kimputtain soihtujaan joka haaralle. Jo tapasivat ne Höytiäisen peilipintaankin, joka vipaji hiljaisen aamutuulen henkäyksistä. Utuhaituvat hävisivät paikalla, ja seesteinen kirkkaus levisi ulapan yli. Vesilakeus alkoi välkkyä kuin ääretön, sula hopeajärvi. Sen väreet leikitsivät öljymäisen raukeina niitä hyväilevien päivänsäteiden aamukarkelossa. Riemukkaasti tervehti Koivuniemen metsiköstä auringonnousua laululintujen monisointuinenn kuoro, ja siihen vastasivat niemen takaa ja siitä länteen olevien saarien rannoilta sorsaparvet, jotka pesimispuuhiensa lomassa olivat siellä suorittamassa aamu puhdistustaan ja haukkaamassa heinäsiltä rantavesiltä mehukasta suurustaan. Mutta kaukaa selältä kajahti kuikan laulu kantavana ja soinnukkaana.

Sunnuntaiaamun harras tunnelma valtasi veneessä istuvain nuorten miesten mielet. Sen rikkoi kuitenkin jyrkästi pitkin Koivuniemen vartta lähestyvä vene, joka kiisi miehiä kohti kokka kohisten Lehikois-Antin voimakkaiden käsien soutamana.

Surkean näköisenä istui veneen keskituhdolle lyyhistyneenä Lahna-Aapeli. Ilmeettömät silmät tähystelivät veneen sivulle syntyviä laineita, ja ruumis heilahteli hervotonna soutajan voimakkaiden vetojen tahdissa. Eerikka ohjasi veneen toisen viereen, potkaisi jalallaan kasassa olevia verkkorääsyjä ja lausui:

— Kas siinä, pojat, ovat ne Aapelin kalastusvehkeet. Niillä sitä on pyydetty kesä toisensa perästä ja aina ne ovat antaneet paremman saaliin kuin meidän muiden pyyntineuvot.

Miehet tarkastelivat uteliaina Aapelin verkkoja, kääntelivät ja koettelivat niiden rihmojen lujuutta sekä ihmettelivät kuorossa:

— Jopa onkin kalastusneuvot, on totisesti neuvot! Kelpaa ne veteen virittää ja sittenhän on ihme, jos ei kaloja tule ihan seläkkäin.

— Väkisinkin tulee, ilkkui Tuonos-Mikko, varsinkin kun on niin hyvä onni kuin tällä Aapelilla.

— Ja vielä parempi vainu haistamaan, missä ovat ne oikeat kalahaudat, säesti Junnu Lehikoinen.

— Mitäs ne vainu ja onni yksinään, vaan kun on aamuvirkku, niinkuin tämä Aapeli, niin sehän se jyrinän pitää. Näittehän sen itse äsken, selitti Rajalan Tuomas.

Aapeli näytti olevan kuuro miesten pistopuheille. Istua lyyhötti vain kuin nukkuneena siinä tuhdollaan pää hartioiden väliin uponneena.

Ei Eerikkakaan toisten ilkasteluun puuttunut. Poltteli äänetönnä piippuansa katsellen kuin mietteisiinsä vaipuneena kaukaisia Martonvaaran huippuja. Mutta kun hän oli viimeiset haikunsa vetänyt, kopisti hän huolellisesti piippunsa tyhjäksi veneen laitaan, tarkasti vielä varmuuden vuoksi, etteivät pohjaperät jääneet kytemään, sekä pisti sen sitten taskuunsa. Näiden valmistusten jälkeen hän kiinnitti katseensa Aapeliin ja kova ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän puhui:

— Ei sillä tavoin, Aapeli! Kun mies on mitä tehnyt, niin mies vastaa myöskin tekonsa. Se on laki. Et sinä tuolla surkealla luuhottamisella meidän luontoa pehmitä, se on nyt mitattu täyteen. Ne veitsen jälet, jotka kesän toisensa perästä olet jättänyt verkkoihimme, täytyy lopulta tilittää. Me voisimme jättää sen tilinpidon vallesmannin tehtäväksi, mutta se olisi kai turha vaiva. Hän on jo muista kolttosista kulettanut sinua lakituvissa niin monasti, että protokollat senaattia myöten alkavat olla täynnä sinun ansioluettelojasi. Mutta turhaan menee sinussa ruunun leipä, ja monet kallispalkkaiset ruununmiehet vain sinun laistesi tautta harmentuvat ja joutuvat eläkkeelle ennen aikojaan. Siksi me tuomitsemme itse. Vikoja lie meissä vähän itsekussakin, mutta rajansa se sentään olla pitää, ja me panemme sinulle rajan:

Sinä lopetat tästä päivästä kalastuksen näillä vesillä. Sinä et enää erehdyksessäkään soutele näiden rannikkojen lähettyvillä et minkään asian takia, olipa se miten tähdellinen tahansa. Jos sen erehdyt tekemään, maksaa se ruokahalusi ja terveytesi. Muista se! Ja tämä sinun veneesi, nämä revolveri ja puukko ja nämä pyydyksesi, ne pannaan tuonne!

— Siellä on parempi kätköpaikka kuin viisinkertaisen ruununlukon takana. Onko tämä kaikkien mielipide?

— Hyvä, sinä olet kuullut tuomiosi, Aapeli! Siitä ei vedota! Omista verkoistasi saadut kalat saat pitää. Ne, jotka varastit tänä aamuna muiden verkoista, menevät veneen ja pyydyksien mukana hautaan. Ne ovat Höytiäisen jakamatonta tavaraa.

Tämän sanottuaan alkoi Eerikka päästellä Aapelin verkkorääsyistä kaloja ja pyysi Antin ojentamaan kokasta Aapelin eväskontin. Hän pani kalat konttiin, ojensi sen Aapelille ja komensi:

Vaivoin kompuroi Aapeli veneestä ja lysähti ensimäiselle rantakivelle istumaan. Sieltä katseli hän suu itkuun väännyksissä, kun miehet Eerikan viittauksesta alkoivat nostella suuria paasilohkareita Aapelin veneen pohjalle. Lopulta itkeä ryysti Aapeli aivan täyden päältä hartiat tutisten ja uikutti katkonaisella äänellä:

— Pitääkö minun vielä sekin nähdä, kun te hu-hukutatte veneeni. Se on ainut tavara, minkä omistan maan päällä.

— Pitää! Se kuuluu asiaan sitä varten, ettäs muistaisit. Ja sitäpaitsi kaiken pitää käydä järjestyksessä.

Pian oli veneessä siksi suuri pohjalasti, että se häthätää pysyi vedenpinnalla. Nyt sysättiin molemmat veneet vesille, Eerikka siirtyi oman veneensä perään. Lehikois-Antti ja Tuonos-Mikko istuivat airoihin. Eerikka tarttui toisella kädellään Aapelin veneen kokkaan ja käski soutaa.

Junnu ja Rajalan Tuomas jäivät rannalle Aapelin luo ja katselivat sieltä poistuvaa saattuetta.

Puolenkymmenen kivenheiton päässä rannasta se pysähtyi. Eerikka katseli ympärilleen. Ketään ei vielä näkynyt liikkeellä koko selällä. Eerikka virkkoi:

Eerikka löi äyskärin syrjällä tapin irti Aapelin veneestä. Vesi alkoi pulputtaen juosta reijästä sisään. Sitten käänsi Eerikka, molemmin käsin perään tarttuen, Aapelin veneen kokan selälle päin ja sysäsi sitä voimakkaasti. Kivilastissa oleva vene ui vähän matkaa ja seisahtui sitten hitaasti.

Eerikka kaivoi taskustaan piipun ja alkoi täyttää sitä verkalleen, seuraten koko ajan silmillään vajoavan veneen liikkeitä.

Hieno tuulenviri käänsi sen kokkaa vähitellen Aittolahteen päin. Lipajavat laineet alkoivat nuoleskella reunakaarta. Sitten kävi vähäinen nytkähdys, kokka keikahti ylös ja vesi hösähti laitojen yli sisään. Vene vajosi nopeasti, jättäen jälkeensä kiivaasti pyörivät häränsilmät. Mutta pian nekin silisivät, ja vain kellanvihreä rasvaläiskä jäi kieriskelemään vedenpinnalla.

Tiira kierteli ylhäällä ilmassa ja tarkasteli sitä uteliaana kirkuen hermostuneesti veneessä istujille. Muuten levisi koko Höytiäisen ulappojen yli sunnuntaiaamun suuri rauha.

— Soutakaa pois, pojat! käski Eerikka ja asettui mukavaan asentoon veneensä perään.

Muutamilla aironvedoilla oltiin rannassa. Sieltä nousivat Junnu ja Rajalan Tuomas veneeseen äänettöminä ja vakavina. Aapeli istui yhä kivellään. Hän ei itkenyt enää, tuijotti vain eleettömin silmin siihen kohtaan, mihin hänen veneensä oli kadonnut.

— Nyt, Aapeli, on tämä asia selvä. Sinä olet muuttunut venemiehestä jalkamieheksi, ja kalastus jää sinulta muiden hoitoon. Koeta unohtaa se mielestäsi kokonaan. Se on sinulle parasta. Ja nyt ota konttisi ja kävele!

Vaivoin nousi Aapeli ylös ja läksi, horjuen kuin unissakävijä, taivaltamaan kivikoista rannan hietikkoa poispäin. Toisesta viilekkeestä olalla riippuva kontti heilahteli veltosti askelten tahdissa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURTEN METSIEN SALASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.