The Project Gutenberg eBook of Satukirja lapsille, by

Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.
Kultalintu.
Kettu paimenena.
Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.
Voipukki.
Vastahakoinen akka.
Kertan lintu.
Tytär ja tytärpuoli.
Jänis, joka oli ollut naimisissa.
Herrasmiehen morsian.
Semmoisia voivat akat olla.
Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.
Tuvan isä.
Ruohon nukke.
Kana, joka matkusti Dovren tunturille ett’ei koko maailma hukkuisi
Herra-Pietari.
Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.

Olipa kerran pässi, jota pidettiin kiinni ja lihoitettiin syötinläävässä; sentähden sai hän pitää hyviä päiviä, olla kylläisenä ja täyteläisenä kaikesta, mikä herkkua oli. Juuri kun hän oli syönyt, tuli karjakko ja antoi hänelle uutta ruokaa, lausuen: "Syö nyt, pässi, et täällä kauan ole, huomenna sinut teurastamme."

Vanhassa puheenparressa sanotaan, ettei kenenkään pidä ämmäin neuvoja halveksiman ja että neuvoja ja lääkkeitä on kaikelle paitsi kuolemalle; mutta ehkä tulee sillekin neuvo tällä kertaa, ajatteli pässi itseksensä.

Sitten söi hän navakasti ja, tultuansa oikein kylläiseksi, puski oven rikki ja lähti naapuritaloon. Siellä meni hän sikopahnalle porsaan tykö, jonka kanssa hän oli tullut tutuksi laitumella, ja siitä lähtein olivat he aina olleet ystäviä ja rakkaita kumppaneja keskenään.

"Tiedätkö minkätähden sinulla on niin hyvä ja minkätähden ne lihoittavat ja hoitavat sinua niin hyvin?" sanoi pässi.

"Monta suuta on tahtomassa, näetkös; ne tahtovat teurastaa ja syödä sinut", sanoi pässi.

"Jos suostut minuun, niin menemme metsään, rakennamme huoneen ja asumme siinä; omalla penkillä on aina mukavin istua", sanoi pässi.

No niin, porsas suostuikin. "Hupaista on, että saa hienoa seuraa", sanoi hän ja he lähtivät matkaan.

"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi hanhi: "mihinkä miehet matkaavat niin joutuisasti tänään?" sanoi hän.

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi pässi; "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden tahdomme mennä metsään ja asua siellä; omassa kodissaan on jokainen herra", arveli hän.

"Niin, minulla on myöskin kyllä hyvä siellä, missä olen", sanoi hanhi; "enkö saisi minäkin tulla mukaan, enkö? Seura mitä hyvempi, päivä sitä lyhempi", sanoi hän.

"Raakatuksella ja kaakatuksella ei rakenneta huonetta eikä majaa", sanoi porsas; "mitä tekisit sinä sitte?"

"Neuvolla työt tehdään, ei väen väkevyydellä", sanoi hanhi; "minä saatan nyhtää sammalia ja tukkiella seinän rakoja, niin tulee huone tiukaksi ja lämpimäksi."

No hanhikin sai myös tulla mukaan, sillä porsas tahtoi mielellään hyvää ja lämmintä huonetta.

Käytyään taaskin kappaleen matkaa — hanhi ei voinut kulkea niin nopeaan — kohtasivat he jäniksen, joka tulla hyppäsi metsästä.

"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi jänis; "kuinka pitkälle aiotte tallustaa tänään?"

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi pässi, "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden aiomme mennä metsään rakentamaan huonetta ja ruveta sinne asumaan; ei oman voittanutta ole", sanoi hän.

"Minulla on tietysti koti joka pensaassa", sanoi jänis; "mutta minä olen niin usein sanonut talvella, että jos kesään elän, rakennan itselleni huoneen, jonka vuoksi minuakin haluttaisi tulla mukaan ja rakentaa yhden, minä myöskin", tuumaili hän.

"Niin, jos tulisimme oikein pulaan, niin saisimme sinut ottaa koirien pelätteeksi", arveli porsas; "sillä etpä sinä kuitenkaan voisi auttaa meitä huoneen rakentamisessa, et."

"Kellä matkustamiseen on sääret moiset, tekee aina jotain paremmin kuin toiset", sanoi jänis; "minulla on hampaat, joilla voin näkertää vaarnalta, ja käpälät, joilla voin lyödä ne seinään, joten minulla on syytäkin ruveta salvomieheksi; sillä hyvät työkalut tekevät hyvää työtä, sanoi mies, kun nylki tammaa hohtimilla", arveli jänis.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi kukko; "mihinkäs miehet menevät tänään", sanoi hän.

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä!" sanoi pässi; "kotona oli meillä liian rasvainen, sentähden menemme metsään rakentamaan huonetta ja olemaan itseksemme; sillä leipää ken ulkona paistaa, se sitä ei saa kuin maistaa" sanoi hän.

"Niin, minulla on hyvä kyllä siellä, missä olen", sanoi kukko; "mutta parempi on rakentaa oma asunto, kuin istua töllöttää vieraalla orrella; ja kotona on kukko rikkain", sanoi hän. "Jos saisin tulla niin hienoon seurueesen, niin olisi minullakin halu mennä metsään rakentamaan huonetta."

"Niin, jos rääkyy ja jyrää, siit’ ei paljo oo hyvää, ja suu varressa auttaa vähän tarpeessa", arveli porsas. "Sinä et voi auttaa meitä huoneen rakentamisessa", sanoi hän.

"Laiskoittelu se tavaksi käy, miss’ ei koiraa kukkoa näy", sanoi kukko: "minä olen varhain valveella ja varhainen herättämään."

"Niin, aamuhetki kullan kallis; anna hänen tulla mukaan", sanoi porsas, joka oli pahin unikeko. "Uni on suuri varas, joka aina tahtoo varastaa puolet aikaa", sanoi hän.

Niin kulkivat he metsään parvessa ja seurueessa ja rakensivat huoneen: porsas hakkasi rakennustarpeet, ja pässi veti ne kotia; jänis oli salvomies, nakerteli vaarnalta ja löi ne seiniin ja kattoon; hanhi nyhti sammalia ja tiivisti seinän rakoja; kukko lauloi ja esti heitä makaamasta yli ajastansa aamusilla, ja kun huone tuli valmiiksi sekä sen katto peitetyksi tuohilla ja turpeilla, niin elivät he itseksensä ja pitivät huoneensa komeana ja hyvänä.

"Hyvä on idässä sekä lännessä, vaan kotona kuitenkin paras", sanoi pässi.

Mutta kappaleen matkaa etempänä metsässä oli suden pesä, jossa asui kaksi harmaasääristä. Saatuansa nähdä, että huone oli rakennettu naapuristoon, tahtoivat he ottaa selvän, millaista väkeä he olivat saaneet naapuriksensa, sillä he ajattelivat näin: "parempi hyvä naapuri kuin veli vieraalla maalla; ja parempi asustua kujasille kuin olla tuttu tuhansille." Sitten teki toinen heistä itsellensä asiaa, meni sisään ja pyysi tulta piippuunsa. Mutta samassa, kuin hän tuli sisälle ovesta, survasi pässi häntä, että hän meni suinpäin lieteen, porsas siitä sitten näykkimään ja puremaan, hanhi suhisemaan ja nipistelemään; kukko yläällä tuvan orrella räpyttelemään ja laulamaan, ja jänis tuli pelästymisestä niin mielettömäksi, että hyppi seinille sekä melusi ja elamoi joka nurkassa.

"No, naapurinta tuttavaksi tulee", sanoi toinen, joka odotteli häntä ulkona; "sinä lienet tullut suoraa tietä paratiisiin, koska viivyit niin kauan? — Mutta mitenkä kävi tulen kanssa? — eihän sinulla ole savua eikä piippua", sanoi hän.

"Niin, olipa siellä hauska piippuvalkea ja sievä seura", sanoi hän, joka oli ollut sisällä; "sellaista kansaa en ilmoisna ikänä ennen ole tavannut ja sitä paitsi saa odottamaton vieras oudon kestityksen", sanoi susi. "Minun tultuani ovesta sisään, survasi suutari minua lestipussillaan, että syöksyin päälaelleni pajan ahjoon; siellä istui kaksi seppää; ne lietsoivat ja suhisuttivat palkeitansa sekä nipistelivät ja löivät minua tulisilla pihdeillä ja kangilla, että lihapalat singahtelivat ruumiistani. Metsästäjä se hyppi ja hoiperteli hakien pyssyänsä, mutta onni oli, ett’ei hän sitä löytänyt. Sitten vielä istui siellä katon rajassa yksi, joka räpytteli ja lauloi: 'Pane koukku häneen, vedä hänet tänne! vedä hänet tänne!' Mutta jos hän olisi saanut kiinni minusta, niin en totta olisi koskaan päässyt sieltä hengissä ulos."

Olipa kerran kuningas, jolla oli puutarha; tässä puutarhassa oli omenapuu, ja siihen omenapuuhun kasvoi joka vuosi kultainen omena; mutta kun se aika läheni, jolloin omena piti korjattaman puusta, niin oli se poissa, eikä kukaan tiennyt ken sen otti tahi mihin se joutui; mutta poissa se oli. Tällä kuninkaalla oli kolme poikaa; ja hän sanoi heille eräänä päivänä, että se heistä, joka voisi hankkia omenan takaisin tahi ottaa selvän sen varkaasta, saisi isänsä jälkeen valtakunnan, joko hän sitten oli vanhin, nuorin tahi keskimäinen poika. Vanhin meni ensisti istumaan puun alle ja odottelemaan tavatakseen varasta. Yön joutuessa tuli sinne kultalintu lentäen, josta kävi loisto pitkän matkan päähän, ja kuninkaan poika, nähtyänsä linnun ja loisteen, rupesi niin pelkäämään, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen istumaan, vaan juoksi takaisin kotia, mitä pikemmin voi.

Seuraavana aamuna oli omena poissa; nyt oli kuninkaan poika saanut jälleen rintaansa rohkeutta ja varustutti itsensä eväspussilla, tahtoen ulos koettamaan, voisiko hän löytää tuota lintua. Kuningas varusti hänet hyvin, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Kun nyt kuninkaan poika oli kappaleen matkaa kulkenut, tuli hänelle nälkä; hän otti eväspussin arkkusesta ja istuutui syömään aamiaista tien reunaan.

"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaan poika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.

Syötyään ja levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän suureen kaupunkiin, ja siinä kaupungissa oli ravintola, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan; siellä näytti hänestä hyvältä olo, ja sinne pysähtyikin hän. Siellä oli semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että hän unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän.

Vuosi sen jälkeen piti keskimmäisen kuninkaanpojan vahtia omenanvarasta puutarhassa; ja hän istuutui puun alle, hän myöskin, kun omena rupesi kypsymään. Hänen näin istuessansa tuli kultalintu eräänä yönä ja loisti kuin aurinko. Nuori mies pelästyi niin, että hän pani sääret selkäänsä ja kiiruhti takaisin kotiinsa mitä pikemmin taisi.

Seuraavana aamuna oli omena poissa; mutta nyt oli kuninkaan poika saanut rohkeutensa takaisin ja tahtoi lähteä matkaan katselemaan, voisiko hän löytää tätä lintua. Hän varustutti itsensä eväspussilla, ja kuningas varusti hänet hyvin matkalle, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Mutta hänelle kävi samoin kuin veljellensäkin. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja istuutui syömään aamiaista tien viereen. Samassa tulee kettu kuusimetsikosta, käypi istumaan ja katsoen häneen lausuu:

"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaanpoika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.

Syötyään ja hetken aikaa levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaamaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan, ja siellä näytti hänestäkin olo hyvältä. Ensimmäinen, jonka hän siellä kohtasi, oli veljensä, ja hän pysähtyi sinne. Hänen veljensä oli elänyt täydessä humussa, jotta hänellä tuskin oli päällänsä vaatteita; mutta nyt alkoivat he jatkaa samaa elantoa uudestaan, ja sinne syntyi semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että toinenkin veli unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän, hän myöskin.

Kun nyt läheni aika, jolloin omena taaskin tulisi kypsäksi, piti nuorimman kuninkaanpojan mennä puutarhaan omenanvarasta vartomaan. Hän sai kanssansa kumppanin, jonka piti auttaa häntä puuhun, ja otti mukaansa oluthaarikan sekä kortit ajankuluksi, jott’ei nukkuisi. Ei aikaakaan, niin rupesi loistamaan ikäänkuin aurinko, jotta he näkivät jokaisen höyhenen linnusta, paljoa ennen kuin se tuli paikallekaan. Kuninkaanpoika rupesi kiipeämään puuhun, ja samassa, kuin kultalintu laskeutui alas ja otti omenan, tahtoi hän ottaa sen kiinni, mutta sai ainoastaan siitä yhden häntäsulan. Sitten meni hän kuninkaan makuukamariin, joka, hänen tultuansa höyhenen kanssa sinne sisälle, kävi niin valoisaksi kuin kirkkain päivä.

Nyt tahtoi hänkin lähteä pitkälle matkalle koettamaan, voisiko hän saada kuulla mitä veljistänsä ja käsittää linnun, sillä "hän oli ollut sitä niin lähellä, että hän oli tehnyt merkin siihen ja saanut häntäsulan siitä", sanoi hän. Ja kuningas käveli kauan miettien, antaisiko hän poikansa lähteä matkaan, sillä hän ajatteli, että tuskin kävisi tälle, joka oli nuorin, paremmin kuin hänen molemmille vanhemmillekaan pojilleen, jotka lienevät tunteneet paremmin maailmaa kuin tämä, ja hän pelkäsi menettävänsä myöskin tämän poikansa. Mutta poika rukoili niin kauniisti, ett’ei isä voinut olla hänelle vihdoin myöntämättä. Hän varustutti itsensä nyt eväspussilla, ja kuningas varusti hänet matkaan hyvin sekä vaatteilla että rahalla, ja niin lähti hän matkaan. Kun oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja rupesi ajamaan hottiinsa, mutta samassa tuli taaskin kettu kuusimetsikosta, istuutui hänen viereensä ja katsoen häneen lausui:

"Saattaisin kyllä tarvita ruokani itsekin", sanoi kuninkaanpoika; "sillä minä en voi tietää, kuinka pitkälle tulen kulkemaan", sanoi hän; "mutta onhan minulla niin paljo mukanani, että voin antaa sinullekin vähän."

Kun kettu oli saanut palasen lihaa purtavaksensa, kysyi hän kuninkaanpojalta, mihin tämä aikoi. Ja kuninkaanpoika jutteli kaikki.

"Jos nyt tahdot totella minua, niin autan sinua, että sinulla on onni kanssasi", sanoi kettu.

Kuninkaan poika lupasi sen tehdä, ja he lähtivät nyt yhdessä matkaan. Jonkun aikaa matkattuansa tulivat he siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä koskaan surua.

"Minun täytyy pysyä täällä ulkopuolella kaupunkia, sillä koirat ovat niin vastuksellisia", sanoi kettu, ja sitte virkkoi hän, missä kuninkaan pojan veljet oleksivat ja mitä he toimittivat. "Mutta jos menet sinne sisään, niin et tule pitemmälle, et pitemmälle sinäkään", sanoi hän.

Kuninkaan poika lupasi ja löi kättä sen päälle, ettei hän mene sinne sisälle, ja sitten erosivat he. Mutta kun hän tuli ravintolan luo ja kuuli, mikä ilo ja hupaisuus siellä oli, niin piti hänen ilman mitään päästä sisälle, ja tavattuaan veljensä, nousi ilo ylimmilleen, jotta hän unhotti sekä ketun että matkansa, linnun ja isänsä. Mutta hänen siellä hetken oltuansa, tuli kettu — tämä oli kuitenkin uskaltanut kaupunkiin sisälle — ja raotti ovea, sekä iskien silmää kuninkaan pojalle, muistutti, että heidän oli nyt lähteminen. Nyt tuli prinssi ajatukseensa jälleen, ja he matkustivat edelleen. Jonkun aikaa kuljettuansa näkivät he kaukana suuren vuoren. Nyt sanoi kettu:

"Kolmesataa peninkulmaa tuon vuoren toisella puolella on kultalehtinen, kullattu lehmus, ja siinä lehmuksessa istuu se kultalintu, josta höyhen on."

Sinne matkustivat he yhdessä. Kun kuninkaan pojan piti mennä ottamaan lintua, antoi kettu hänelle muutamia kauniita höyheniä, joita hänen, houkutellaksensa lintua alas, piti leyhytellä kädessänsä, jolloin lintu tulisi lentäen alas ja istuutuisi hänen kädellensä. Mutta myöskin kielsi kettu hänen koskemasta lehmusta, sillä se oli mahtavan hiiden; ja jos kuninkaan poika vaan koskettaisi siitä pienintäkään oksaa, niin tulisi hiisi ulos ja tappaisi hänet paikalla.

Kuninkaan poika ei luvannut kajota lehmukseen, mutta linnun tultua hänen kädellensä ajatteli hän, että olkoon kuinka hyvänsä, vaan hänen piti saada oksa lehmuksesta, se oli niin kiiltävä ja kaunis. Ja nyt ottikin hän yhden, hyvin, hyvin pienen oksan. Mutta samassa tuli hiisi ulos.

"Kuka se on, joka varastaa minun lehmustani ja lintuani?" kiljasi hiisi, ja oli niin kiukkuisa, että tuli säkenöi hänestä.

"Varas luulee jokaisen varastavan!" sanoi kuninkaan poika; "mutta ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella", sanoi hän. Hiisi sanoi sen olevan samaa ja aikoi tappaa hänet, mutta kuninkaan poika sanoi, että hän kyllä voisi säästää hengen.

"Niin, niin", sanoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin hevosen, jonka likeisin naapurini on minulta vienyt, niin voit päästä pois hengissä."

"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulmaa toisella puolella tuota suurta vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla", sanoi hiisi.

Kuninkaanpoika lupasi panna parastaan. Mutta kun hän tuli ketun luokse, niin ei tämä suinkaan ollut lempeä.

"Nyt olet tehnyt itsellesi huonosti", sanoi kettu, "kun olisit totellut minua, niin olisimme nyt voineet olla kotimatkalla."

Heidän täytyi jälleen lähteä matkaan, koska henkeä kysyttiin ja kuninkaan poika oli ottanut päällensä tuon tehtävän; vihdoin viimeinkin tulivat he perille. Mutta kun hänen piti mennä sisään hevosta ottamaan, sanoi kettu:

"Kun tulet talliin, niin riippuu siellä tallin seinällä joukko suitsia, kultaisia sekä hopeaisia; niitä ei sinun pidä koskeman, sillä silloin tulee hiisi ulos ja tappaa sinut samalla; mutta rumimmat ja vihelijäisimmät, mitkä näet, pitää sinun ottaa."

Kuninkaan poika lupasi tehdä niin; mutta talliin tultuansa oli hänestä se vallan mahdotonta, sillä siellä oli yltäkyllin mitä kalleimpia suitsia, ja hän otti kiiltävimmät niistä. Ne kiilsivät kuin kulta; mutta samassa tuli hiisi ulos, niin kiukkuisena, että tuli säikkyi hänestä.

"Varas luulee jokaisen varastavan", sanoi kuninkaan poika; "mutta ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella", sanoi hän.

"Niin", virkkoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin sen kauniin neidin, jonka likeisin naapurini on vienyt minulta, niin säästän sinua."

"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulma toisella puolen tuota suurta vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla!" sanoi hiisi.

No, kuninkaan poika lupasi tuoda sen kauniin neidin, ja pääsi nyt pois hengissä. Mutta kun hän tuli ulos, niin ei kettu tietysti ollut hänelle lempeä.

"Nyt olet sinä taas laittanut itsellesi kauniisti", sanoi kettu, kun olisit totellut minua, niin olisimme voineet olla kotimatkalla jo aikaa sitten. Tuskinpa tahdon nyt enää olla kanssasi kauempaa.'‘

Mutta kuninkaan poika rukoili niin sydämmellisesti ja lupasi, ei koskaan tekevänsä muuta, kuin mitä kettu tahtoi, jos tämä vaan tahtoisi seurata häntä. Vihdoin antoi kettu myöten, ja he tulivat jälleen hyviksi ystäviksi; sitten jatkoivat he taas matkaansa, ja vihdoin viimeinkin tulivat sinne, jossa tuo kaunis neiti oli.

Nyt sanoi kettu; "Sinä olet kyllä luvannut vakaasti, mutta minä en kuitenkaan uskalla päästää sinua sisälle hiiden tykö; tällä kertaa täytynee minun mennä itseni." Sitten meni hän sisälle ja hetkisen kuluttua tuli ulos neiti mukanansa, ja sitten matkustivat he jälleen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli hevonen, ottivat he sekä sen että komeimmat suitset, ja tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli lehmus ja lintu, ottivat he sekä lehmuksen että linnun ja matkustivat niiden kanssa pois.

"Minä kuulen humun; nyt pitää sinun matkustaa edelleen yksinäsi; minä tahdon pysähtyä tähän hetkeksi", sanoi hän. Sitten pukeutui hän rukiinolkiseen pukuun, ollen olevinansa saarnamies, joka seisoi siinä ja saarnasi. Ei aikaakaan niin tulivat kaikki kolme hiittä kiidättäen ja luulivat tapaavansa heidät kiinni jälleen.

"Oletkos nähnyt kenen kulkevan tästä ohitse, mukanansa kaunis neiti, kultasuitsinen hevonen, kultalintu ja kullattu lehmus?" kiljasivat he hänelle, joka seisoi ja saarnasi.

"Kuulin äidinäitini äidinäidiltä, että tästä oli kulkenut semmoinen seura ohitse, mutta se tapahtui entisenä hyvänä aikana, jolloin äidinäidin äidinäiti leipoi killinginkakkuja ja antoi killingin takaisin?"

Silloin avasivat hiidet nauruveräjänsä selkoselälleen: "ha, ha, ha, ha!" panivat he ja pitivät kiinni toisistansa.

"Koska olemme maanneet niin kauan, niin on parasta, että käännämme nenämme kotia päin ja panemme maata", sanoivat he, ja kulkivat samaa tietä takaisin kotiinsa.

Kettu kiiruhti nyt kuninkaan pojan perästä, mutta kun he tulevat sen kaupungin luokse, jossa ravintola ja kuninkaan pojan veljet olivat, sanoi kettu:

"Minä en tohdi tulla kaupungin läpi koirien tähden, minun täytyy mennä omaa tietäni täältä yläpuolitse; mutta sinun pitää varoa itseäsi hyvin, etteivät veljesi saa sinua tavata."

Kaupunkiin tultuansa ajatteli kuninkaan poika, että olisi liian huonosti, jos ei hän menisi sisään katsomaan veljiänsä ja puhumaan heidän kanssansa paria sanaa, ja sillä tavoin pysähtyi hän sinne vähäksi aikaa. Mutta kun hänen veljensä näkivät hänet, tulivat he ulos ja ottivat häneltä pois sekä neidin ja hevosen että linnun ja lehmuksen ja kaikki tyyni; hänet itsensä panivat he tynnyriin ja heittivät sen mereen ja lähtivät itse neidin, hevosen, linnun ja lehmuksen kanssa kotia kuninkaankartanoon. Mutta neiti ei tahtonut puhua ja tuli kalpean ja vihelijäisen näköiseksi; hevonen kävi niin laihaksi ja kurjaksi, että se tuskin pysyi koossa; lintu oli ääneti eikä enää laulanut, ja lehmus surkastui.

Kettu käveli sen kaupungin ulkopuolella, jossa ravintola ja hauskuus oli, vaanien ja odotellen kuninkaan poikaa ja kaunista neitiä ja kummastellen, kun ei heitä kuulunut takaisin. Hän käveli sinne tänne ja odotti ja mietti, mutta vihdoin tuli hän rannalle. Ja nähtyänsä tynnyrin, joka kellui ja ajeli meressä, huusi hän:

Kettu nyt uimaan ulos merelle mitä pikemmin voi, sai kiinni tynnyristä ja veti sen maalle. Sitten alkoi hän nakertaa tynnyrinvanteita, ja saatuansa ne poikki, sanoi hän kuninkaan pojalle: "potkase ja kingota!"

Kuninkaan poika potkasi, löi ja kingotti, että jokainen vanne ammatti irti, ja hän hyppäsi ulos tynnyristä. Sitten menivät he yhdessä kuninkaan kartanoon, ja heidän sinne päästyänsä tuli neiti kauniiksi ja rupesi puhumaan, hevonen tuli niin lihavaksi ja kauniiksi, että sen jokainen karva kiilsi, lintu loisti ja lauloi; lehmus alkoi kukoistaa ja sen lehdet kimellellä, ja neiti sanoi: "Siinä on hän, joka pelasti meidät."

Lehmuksen istuttivat he puutarhaan, ja nuorin kuninkaan poika tahtoi saada kuninkaan tyttären, sillä lehmus olikin juuri se; mutta kaksi vanhempaa veljeä pantiin kumpanenkin piikkitynnyreihin, jotka laskettiin vierimään korkealta vuorelta alas. Sitten alkoivat he varustella häitä, mutta ensin pyysi kettu kuninkaan poikaa panemaan hänet hakkuupölkylle ja lyömään häneltä pään pois; ja vaikka hän epäsi ja tahtoi päästä sitä tekemästä, ei se auttanut, vaan hänen täytyi lyödä. Mutta samalla, kun hän oli lyönyt, muuttui kettu kauniiksi prinssiksi, ja hän oli veli tälle prinsessalle, jonka he olivat vapauttaneet hiidestä. Sitten pidettiin suuret ja komeat häät, joissa kemuiltiin niin, että tieto niistä levisi tänne asti.

Olipa kerran akka, joka lähti palkkaamaan paimenta, ja hänelle tuli karhu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi karhu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo ottaa minua, paimeneksi?" kysyi karhu. "Kyllä, jos vaan osaat viettää, näin —", sanoi akka, "Hu-i!" sanoi karhu. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka sen kuultuansa, ja meni matkaansa.

Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hänelle susi vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi susi. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Tahdotko minut paimeneksi?" kysyi susi. "Kyllä — jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Uh—uh!" sanoi susi. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, tuli hänelle kettu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi kettu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo minua paimeneksi?" kysyi kettu. "Kyllä, jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Til—tai—holom!" sanoi kettu hyvin hienosti ja suloisesti. "Jaha, sinutpa tahdonkin paimeneksi", sanoi akka, ja pani eläimiensä vahdiksi ketun. Ensi päivänä vahtiessansa söi kettu suuhunsa kaikki akan kutut; toisena päivänä teki hän lopun kaikista akan lampaista, ja kolmantena päivänä söi hän suuhunsa kaikki lehmät. Kun hän nyt tuli illalla kotia, kysyi akka, mihin hän oli menettänyt kaikki hänen eläimensä. "Kallot ovat joessa ja ruumiit metsässä", vastasi kettu. Akka seisoi juuri ja kirnusi, mutta ajatteli, että pitäisi käydä kuitenkin ulos katselemaan niitä; vaan hänen poissa ollessaan varasti kettu itsensä kirnun ja söi suuhunsa kerman. Kun akka takaisin tultuansa näki tämän, vihastui hän niin, että hän otti pienen kermatilkan, joka vielä oli jälellä, ja viskasi sen ketun perästä, jolloin tämä sai räiskeen häntänsä nenään; siitä tulee se, että ketulla on valkoinen hännän nippu.

Olipa kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa; hän oli huonoissa varoissa sekä vanha ja heikko, eivätkä hänen poikansa tahtoneet ryhtyä mihinkään. Talon alueella oli iso, muhkea metsä; sitä tahtoi isä pojilla hakkauttaa, voidakseen maksaa jonkun osan velkaansa.

Vihdoin viimeinkin sai hän heidät siihen myöntymään, ja vanhimman pojan piti nyt mennä ensisti hakkaamaan. Kun tämä tuli metsään ja alkoi hakata vanhaa parrakasta kuusta, tuli suuri, paksu hiisi hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika, kuultuansa tämän, viskasi pois kirveen ja kiiruhti takaisin kotia mitä pikemmin taisi. Kotiin tultuansa oli hän aivan hengästyneenä ja jutteli mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen isänsä sanoi häntä arkaluontoiseksi ja arveli, ett’ei hiisi koskaan säikäyttänyt häntä pois puun hakkuusta, kun hän oli nuorena.

Toisena päivänä piti keskimmäisen pojan lähteä metsään, ja hänelle kävi aivan samoin. Kun hän oli lyönyt muutaman kerran kuuseen, tuli hiisi myöskin hänen luoksensa ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika tuskin uskalsi katsoakaan häneen, vaan heitti kirveen pois kädestänsä, pani sääret selkäänsä ja samoin kuin veljensäkin riensi kotia. Hänen kotiin tultuansa vihastui hänen isänsä taaskin ja sanoi, ettei hiisi koskaan häntä säikäyttänyt, kun hän oli nuorena.

Kolmantena päivänä tahtoi pikku Aske lähteä metsään. "Niin sinä", sanoivat molemmat vanhemmat veljet, "sinäpä juuri toimitat asian hyvin, joka et koskaan ennen ole ollut ulkona ovesta." Mutta pikku Aske ei vastannut tähän mitään, pyysi ainoastaan saada mukaansa kunnon eväspussin. Hänen äitinsä, jolla ei ollut mitään särvintä, pani padan tulelle ja juoksutti hänelle vähän juustoa. Saatuansa juuston reppuunsa lähti hän metsään. Kun hän nyt täällä oli hakannut hetken aikaa, tuli hiisi myöskin hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Mutta poika ei ollut hidas liikunnoissansa; hän juoksi repustansa ottamaan juuston ja puristi sitä niin, että siitä hera kiertyi. "Jollet ole ääneti", sanoi hän hiidelle, "niin puristan sinua samoin kuin puristan veden tästä valkoisesta kivestä!" — "Älä, poikaseni, vaan säästä minua!" rukoili hiisi, "minä autan sinua hakkaamisessa." No, sillä ehdolla säästi sitten poika hänet, ja hiisi oli vahva hakkaamaan, jotta he saivat päivässä kaadetuksi ja hakatuksi monta tolttia. Illan tullessa sanoi hiisi: "Nyt voit seurata minua kotiini, minun kotini on likempänä kuin sinun." Ja poika meni hänen kanssansa. Heidän tultuansa hiiden kotiin, tahtoi hiisi tehdä tulen lieteen, samalla kuin poika menisi vettä noutamaan puuropataan; mutta siellä oli kaksi rautasankoa, niin suurta ja raskasta, ettei hän toista niistä jaksanut liikuttaa edes paikasta. Nyt sanoi poika: "Ei maksa noutaa vettä noilla sormistimilla; minä kannan tänne koko kaivon." "Älä, ystäväiseni", virkkoi hiisi, "minä en voi tulla kaivotta toimeen; tee sinä tuli, minä käyn noutamassa vettä."

Hiiden tuotua vettä, keittivät he puuroa hyvin suuren padallisen.
"Kuules nyt", sanoi poika, "emmeköhän rupea syömään kilvan?"

"Tehdään niin", vastasi hiisi, sillä siinä luuli hän kyllä pitävään puolensa. Sitten istuivat he pöytään; mutta hiiden huomaamatta otti poika nahkareppunsa, sitoi sen etupuolellensa ja mätti siihen enemmän kuin söi. Repun tultua täyteen, otti hän puukkonsa ja loikkasi siihen loukun. Hiisi katsoi häneen, mutta ei virkkanut mitään. Kun he olivat syöneet vielä hyvän aikaa, pani hiisi pois lusikkansa, lausuen: "Ei, nyt en minä enää jaksa." — "Sinun pitää syödä", vastasi poika, "minä olen tuskin puolikylläinenkään vielä. Tee samoin kuin minäkin; loikkaa loukku mahaasi, niin voit syödä kuinka paljon tahdot."— "Mutta koskeehan se hirmuisesti?" sanoi hiisi. "No, kaikkea vielä", vastasi poika. Nyt teki hiisi pojan kehoituksen mukaan ja heitti tietysti henkensä; mutta poika otti kaikki hopeat ja kullat, mitä vuoressa oli ja meni niiden kanssa kotia. Niillä voi hän nyt kyllä maksaa jonkun osan velkaa.

Oli kerran akka, joka istui ja leipoi. Hänellä oli pikku poikanen, joka oli hyvin paksu ja lihava sekä mielellään tahtoi syödä hyvää ruokaa. Äitinsä kutsui häntä sentähden Voipukiksi. Myöskin oli akalla koira, jota sanottiin Kultahampaaksi. Akan näin leipoessa alkaa koira haukkua.

"Käys ulos, Voipukki", sanoi akka, "katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu." Heti juoksi poika ulos ja tuli jälleen sisään lausuen:

"Hyi toki, sieltä tulee iso, pitkä noita-akka, jolla on pää kainalossa ja säkki selässä."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita, "minulla on pikkuinen, hieno hopeaveitsi, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki leipopöydän alla ja kömpi esiin.

"Minä olen niin vanha ja jäykkä selästäni", sanoi noita; "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä."

Voipukin päästyä säkkiin, viskasi noita säkin selkäänsä ja meni ulos. Kun he sitten olivat kappaleen matkaa kulkeneet, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysäsi: "Kuinka pitkältä mahtaa tulla lähisimpään makuupaikkaan?"

Noita laski nyt säkin tien viereen ja meni itse varvikkoon makaamaan. Voipukki piti varansa, otti veitsensä ja ratkoi loukun säkkiin; sitten pistäytyi hän loukun kautta säkistä ulos, pani suuren honganjuuren sinne sijaan ja kääntyi takaisin äitinsä tykö. Kun noita kotiin tultuansa näki mitä säkissä oli, tuli hän kiukusta aivan mielettömäksi.

Seuraavana päivänä istui akka ja leipoi taaskin. Vaan ei aikaakaan, niin rupesi koira haukkumaan. "Käys ulos, Voipukki", sanoi hän, "katsomaan, mitä Kultahammas haukkuu siellä." — "Sitä pahannäköistä se haukkuu", vastasi Voipukki, "nyt tulee se taas pää kainaloissa ja suuri säkki selässä."

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni hopeahaarukka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, nakkasi noita selkäänsä säkin ja pötki tiehensä talosta. Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysyi: "Kuinka pitkältä tulee johonkin makuupaikkaan?"

"Puoli peninkulmaa", vastasi Voipukki. Nyt laski noita säkin tienviereen ja meni itse metsään makaamaan. Sill’aikaa teki Voipukki taas loukun säkkiin, ja tultuansa sieltä ulos, pani sinne sijaan suuren kiven. Kotiin tultuansa teki noita lieteen suuren tulen, pani ison kattilan päälle ja valmistautui keittämään Voipukkia. Mutta kun hän otti säkin ja aikoi panna Voipukin pataan, putosi säkistä kivi pataan ja puhkasi siitä pohjan, jotta vesi juoksi ulos ja sammutti tulen. Nyt vihastui noita ja sanoi: "Tehköönpä hän itsensä kuinka raskaaksi hyvänsä, tahdon kuitenkin pettää hänet."

Kolmannella kerralla kävi aivan samalla tapaa kuin molemmilla edellisilläkin kerroilla. Kultahammas rupesi haukkumaan, jolloin äiti sanoi Voipukille:

Voipukki juoksi ulos ja tuli takaisin lausuen: "Aijai minua! Noita tulee taas pää kainaloissa ja säkki selässä."

"Hyvää päivää!" sanoi noita ja astui ovesta sisään; "onko Voipukki kotona tänään?"

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni kaunis hopealusikka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin", sanoi Voipukki ja konttasi esiin leipopöydän alta.

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, viskasi noita selkäänsä säkin ja meni matkaansa. Tällä kertaa ei noita mennytkään pois säkin luota eikä pannut maata, vaan Voipukki säkissä pyrki hän kotiinsa, ja kun he tulivat noidan kotiin, oli sunnuntaipäivä. Nyt sanoi noita tyttärellensä:

"Sinä ota ja teurasta Voipukki ja keitä soppa hänestä, siksi kuin minä palajan, sillä minä menen nyt kirkolle ja kutsun vieraita."

Isäntäväen lähdettyä piti tyttären ottaa ja teurastaa Voipukki, mutta ei tietänyt oikein kuinka se oli toimitettava.

"Odotas, niin näytän sinulle, miten sinun tulee tehdä", sanoi Voipukki, "pane pääsi pölkylle, niin saat nähdä."

Tyttö, poloinen, teki niin, ja Voipukki löi kirveellä häneltä kaulan poikki, ikäänkuin kananpojalta. Sitten pani hän pään vuoteelle ja ruumiin pataan ja keitti sopan tyttärestä. Sopan tultua valmiiksi, manki hän oven päälle, ottaen mukaansa honganjuuren ja kiven, joista hän toisen pani oven päälle ja toisen liedenotsalle.

Kun ihmiset tulivat kirkosta kotia ja näkivät pään vuoteella, ajattelivat he tytön siellä makaavan, mutta sitten menivät he soppaa maistamaan.

"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki. Mutta he eivät kuulleet sitä.

Nyt alkoivat he kummastella, kuka se oli, joka pakinoi, ja tahtoivat mennä ulos katsomaan. Mutta kun he tulivat ovelle, heitti Voipukki honganjuurella ja kivellä heitä päähän ja löi heidän kuolijaaksi. Sitten otti hän mukaansa kaiken kullan ja hopean, mitä huoneessa oli; hän tuli nyt hyvin rikkaaksi ja meni takaisin kotia äitinsä tykö.

Oli kerran mies, jolla oli akka, niin vihainen ja töykeä, ettei ollut hyvä olla hänen seurassansa.

Mies ei tietänyt mitä tekisi hänelle; sillä kaikki, mitä hän tahtoi, tahtoi akka päinvastoin. Eräänä sunnuntaina kesällä menivät he kumpikin ulos katsomaan miltä laiho näytti.

Heidän tultuansa erään toisella puolella jokea olevan pellon luo, sanoi mies:

"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?" sanoi mies.

"Vähätietoisuus on pahinta kaikista", virkkoi mies, "mutta nyt olet mahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä. Oletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?" sanoi hän.

"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää", virkkoi akka, "mutta sen tiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava." Siitä ei ollut puhumistakaan, kerittämän se piti.

Näin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat sillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.

"Vanhassa puheenparressa sanotaan", virkkoi mies, "että hyvät työkalut tekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota keritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen leikata pelto sitte? sanoi hän.

"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien sormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin varaansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.

"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa", ajatteli mies, "mutta olisihan omituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa."

Sitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti hänen päätänsä ylös vedestä.

"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä", ajatteli mies ja painoi hänet veden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi akka, kun mies taas veti häntä ylös.

"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna", sanoi mies itseksensä, "moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä; mutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran", sanoi hän. Vaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun tämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä. Nyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan käsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen täytyi hellittää kätensä.

"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen marakatti", sanoi mies.

Mutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä päässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin hakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän häntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä naapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin, mutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.

"Ei", sanoi mies, "tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette, eläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan, jonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on hakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä on hän kulkenut vastavirtaan."

No niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä kosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli vastahakoinen akka, se.

Siihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat täällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja leipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä. Koska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme häneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle, mutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi antaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti koko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut saada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan sen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen saada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa, pienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. "Ei minulla olekaan teille mitään antamista", sanoi Kertta, "sillä kakut tulevat kaikki liian suuria." Nyt vihastui Herramme ja lausui: "Koska soit minulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi ja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin kuin joka kerta milloin sataa." Ja tuskin oli hän viimeisen sanan sanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun kautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä punainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa nokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska sitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se saavansa juoda.

Oli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään; heillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja laiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli vikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä emintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä hänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät; tytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita. "Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä", sanoi tytärpuoli, "mutta kuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä." No, sitten sopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon. Ei aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä kaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki ympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.

Hän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse, aikoen mennä sen yli. "Älä astu kovasti minun päälleni", sanoo risuaita, "minä autan sinua toisen kerran." Tyttö teki itsensä niin kevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen pyyhkäissytkään sitä edes.

Sitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee vaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli suuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät. "Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "minä olen kovin maitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös sorkilleni, niin minä autan sinua takaisin." Tyttö teki kuten lehmä pyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun; sitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille sekä pani kiulun jälleen sarviin.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla oli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa sarvessa suuret sakset, "Ah, keritse minut", sanoi oinas, "näin käyn minä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen tukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput kaulani ympärille, niin autan sinua takaisin." Tyttö oli paikalla kernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä paikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt pienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin paljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.

Vieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo, joka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa, ja sen vieressä oli pieni seiväs. "Ah, ole hyvä ja poimi omenat pois minusta", sanoi se, "jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan, sillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken mokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani niin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua takaisin." Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään ja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä kylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.

Sitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa asui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi, voisiko hän saada palvelusta. "Oh, se ei maksa", sanoi noita-akka; "meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut mihinkään." Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan palvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka antoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli, että onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja hänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:

Tyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla; mutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä seulan: "Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!"

Sitten käski noita-akka hänen mennä luomaan läävän ja lypsämään lehmät; mutta kun hän tuli sinne, oli siellä niin suuri ja raskas hanko, ett'ei hän jaksanut käyttää sitä, eipä edes liikuttaakaan. Nyt ei hän tiennyt, mitä hän tekisi; mutta linnut lauloivat, että hän ottaisi luudan varren ja heittäisi sillä tadetta hiukan ulos, niin kaikki muu tade menisi itsestään perästä. Hän teki niin, ja läävä muuttui yht'äkkiä niin puhtaaksi, kuin olisi se ollut sekä luotu että lakaistu. Sitten tahtoi hän lypsää lehmät, mutta ne olivat niin levottomia, ne potkivat ja kinasivat niin, ett'ei hän millään muotoa voinut saada niitä lypsetyksi. Mutta nyt lauloivat linnut ulkopuolella.

Tyttö teki sen; hän ruiskasi hiukan maitoa ulos pienille linnuille, ja paikalla tulivat kaikki lehmät rauhallisiksi, lakkasivat kinastelemasta ja potkimasta eivätkä nostaneet enää yhtä jalkaansa, jotta tyttö sai ne lypsetyksi.

Nähdessänsä tytön tulevan sisään maidon kanssa, sanoi noita-akka: "Sitä et ole keksinyt omasta päästäsi; mutta nyt voit ottaa nämät mustat villat ja pestä ne valkoisiksi. Vaan tyttö ei ensinkään tietänyt, miten hän tästä voisi selvitä, sillä eihän hän ollut koskaan nähnyt mustia villoja voitavan pestä valkoisiksi. Mutta hän ei sanonut mitään; otti ainoastaan villat ja meni niiden kanssa kaivolle. Nyt lauloivat pienet linnut, että hän ottaisi villat ja panisi ne siihen isoon pyttyyn, joka oli siellä, sillä tavalla tulisivat ne kyllä valkoisiksi.

"Ei, ei", sanoi noita-akka, kun tyttö tuli sisään villojen kanssa, "sinua en tahdo edelleen pitää, voithan sinä tehdä kaikki; sinä ärsyttäisit minut vihdoin kuolijaaksi; parasta on että saat matkapassin."

Nyt pani akka esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen; tyttö sai nyt näistä ottaa minkä tahtoi palkaksensa. Hän ei tietänyt minkä hän ottaisi, mutta pienet linnut lauloivat:

Älä ota viherijää,
Älä ota punaista,
Vaan ota sininen,
Joll' oomme panneet
Ristiä kolme!

Hän otti siis sinisen, kuten linnut lauloivat. "Hyi sinua", sanoi noita-akka, "sen tulet kyllä vielä maksamaan." Kun tytön nyt piti lähteä, syöksi noita-akka tulisen rautakangen hänen jälkeensä; mutta hän juoksi oven taakse piiloon, jott'ei se tavannut häneen; sillä pienet linnut olivat sanoneet hänelle, miten hänen tuli tehdä. Hän lähti nyt talosta niin joutuin kuin voi; mutta tultuansa lähelle omenapuuta, kuuli hän jyrinän alkavan käydä tiellä; noita-akka tyttärensä kanssa oli lähtenyt häntä ajamaan perästä. Tyttö pelästyi niin, ett'ei tietänyt, mihin olisi piiloutunut. "Tule tänne minun tyköni", sanoi omenapuu, "niin minä autan sinua; mene minun oksieni alle piiloon, sillä jos ne tapaavat sinut, niin ottavat ne sinulta arkun pois sekä repivät itsesi kuolijaaksi." Tyttö teki niin, eikä aikaakaan, niin tuli noita-akka tyttärensä kanssa. "Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" kysyi noita-akka. "Näin kyllä", sanoi omenapuu, "tästä juoksi eräs ohitse vähän aikaa sitten; mutta hän on nyt jo niin kaukana, ett'ette koskaan voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.

Tyttö astui kappaleen matkaa eteenpäin; mutta tultuansa lähelle oinasta, kuuli hän tiellä alkavan jyristä, eikä tiennyt mihin hän kätkeytyisi, niin hätäytyi ja pelästyi hän; sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että noita-akka oli peräyttänyt sanansa.

"Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi oinas; "mene piiloon minun villojen! alle, niin eivät ne näe sinua; muuten ottavat ne sinulta pois arkun sekä repivät itsesi kuolijaaksi."

"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" sanoi hän oinaalle. "Näin kyllä", sanoi oinas, "näin hetken aikaa sitten, mutta hän juoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.

Kun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa tiellä jyrinän. "Tule tänne minun tyköni", sanoi lehmä, "niin autan sinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja ottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi." Kauan ei viipynytkään, kun hän tuli. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan ohitse?" sanoi noita-akka lehmälle. "Näin hetken aikaa sitten erään, mutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et voi tavata kiinni", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin kotiinsa.

Kun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana risuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi hätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että se oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. "Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi risuaita; "mene minun risujen! alle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja repivät itsesi kuolijaaksi." No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?" sanoi noita-akka risuaidalle. "En, en ole nähnyt ketään piikasta", vastasi risuaita ja oli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi, ett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei noita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea jälleen kotia.

Tytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä entistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja niin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla sisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä oli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi ja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän oli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä muita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja sikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan kartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he vallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen palveluksensa oli ollut. "Oh, sen voitte hyvin arvata", sanoi tyttö, "kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja semmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista."

No, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta hänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään; mutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen, jolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään, kun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.

Nyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä, ja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen matkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. "Älä astu kovasti päälleni, niin autan sinua toisten", sanoi se. "Oh, mitä huolin minä risuaidasta", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se ruski.

Käveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli maitopakkoisena. "Ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "niin autan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde minun sorkilleni?" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa minkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille kaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.

Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti villojaan perästänsä. "Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen toisten sinulle palveluksen", sanoi oinas; "ota villojani niin paljon kuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?" Sen teki myös tyttö, mutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria nahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.

Hetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan painuneena omenista. "Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta oksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin vääränä", sanoi omenapuu; "mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita minua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet kauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten." Hän poimi alimmaisia ja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei pitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia sekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.

Astuttuansa vieläkin kappaleen matkaa, tuli hän talolle, jossa noita-akka asui, ja täältä anoi hän palvelusta. Noita-akka ei sanonut tahtovansa palvelustyttöä, sillä ne joko eivät kelvanneet mihinkään taikka myöskin olivat liiaksi kunnollisia ja peijasivat häneltä pois, mitä hänellä oli. Mutta tyttö ei lähtenyt, vaan sanoi tahtovansa palvelusta, ja nyt lupasi noita-akka ottaa hänet koetteeksi, kelpaisiko hän mihin.

Ensimmäinen askare, jonka hän sai toimittaaksensa, oli veden noutaminen seulalla. No, tyttö meni kaivolle ja kaatoi vettä seulaan; mutta mikäli hän kaasi, vuosi se ulos. Nyt lauloivat linnut:

Mutta hän ei pitänyt lukua lintujen laulusta, vaan viskoi savea niiden jälkeen, jotta ne lensivät pois; hänen täytyi mennä kotia tyhjällä seulalla ja sai nyt toria noita-akalta. Sitten piti hänen luoda läävä ja lypsää lehmät, mutta siihen oli hän mielestänsä liian hyvä. Kuitenkin meni hän läävään; mutta tultuansa sinne, ei hän jaksanutkaan käyttää hankoa, niin suuri ja raskas oli se. Linnut sanoivat hänelle samoin kuin olivat sanoneet hänen sisarpuolellensakin; mutta hän otti tadetta ja heitti lintujen jälkeen. Kun hän kävi lypsämään, olivat lehmät rauhattomia ja kinastelivat ja potkivat, jotta joka kerta, kun hän oli saanut kiuluun vähän maitoa, ne kaasivat sen maahan. Linnut lauloivat:

Mutta hän pieksi ja löi lehmiä, viskoi ja nakkeli lintuja millä sattui ja käyttäytyi niin, että oli häpeä nähdä. Hän ei saanut luoduksi läävää eikä lypsetyksi lehmiä. Läävästä palattuansa sai hän noita-akalta sekä selkäänsä että toria. Sitten piti hänen pestä mustat villat valkoisiksi, mutta paremmin ei käynyt siinäkään. — Tämä oli noita-akasta liian hullusti, ja hän pani esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen ja vaikk’ei hän sanonut itsellään olleen mitään hyötyä tytöstä, koska tämä ei kelvannut mihinkään, sai tyttö kuitenkin palkaksensa ottaa minkä arkun tahtoi. Nyt lauloivat linnut:

"Älä ota viherijää,
Ala ota punaista.
Vaan ota sininen
Joll' oomme panneet
Ristiä kolme!"

Hän ei pitänyt lukua siitä, mitä linnut lauloivat, vaan otti punaisen, joka loisti enin. Sitten lähti hän kulkemaan kotiinsa ja sai astua rauhassa, sillä kukaan ei häntä ajanut takaa. Kun hän tuli kotia kävi hänen äitinsä hiukan iloiseksi, tietysti, ja he menivät heti suureen tupaan ja panivat arkun sinne, sillä he eivät luulleet siinä olevan muuta kuin kultaa ja hopeaa. Mutta kun he avasivat sen, niin kierieli sieltä pelkkiä käärmeitä ja rupikonnikaisia, ja kun tytär avasi suunsa, niin kävi samoin: sieltä kuohui ulos käärmeitä ja rupikonnikaisia sekä kaikellaista inhottavaa, mitä saattaa ajatella, jotta lopuksi oli mahdotonta olla saman katon alla hänen kanssansa. Semmoisen palkan sai hän palveluksestaan noita-akan tykönä.

"Hurraa! hip ja hei," rääkyi hän sekä hyppäsi ja juoksi; sitten meni hän pari kertaa kuperkeikkaa ja seisoi kahdella jalalla ruohostossa. Ei aikaakaan, niin tuli kettu jolkutellen.

"Hyvää päivää, hyvää päivää!" sanoi jänis. "Minä olen niin iloinen tänään, sillä, tiedäpäs, minä olen ollut naimisissa", sanoi hän.

"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi, sillä hän oli vanha ramu sekä sen lisäksi noita, joka minulla oli akkana", sanoi jänis.

"Oh, eipä ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä minä sain rikkautta hänen kanssansa, hänellä oli tupa."

"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi", sanoi jänis, "sillä tupa paloi poroksi ja kaikki mitä meillä oli."

"Oh, eipähän ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä akkani paloi myöskin poroksi."

Oli kerran rikas veikele, jolla oli suuri herrastalo ja hopeaa kirstunsa pohjalla sekä rahoja pantuna korolle; mutta jotain puuttui häneltä kuitenkin, sillä hän oli leskimies. Eräänä päivänä oli naapuritalon tytär hänellä työssä. Herrasmies piti oikein paljon tästä tytöstä, ja tämä kun oli köyhän lapsi, niin ei herrasmies luullut tarvitsevansa muuta kuin mainita yhden sanan naimisesta, ja silloin olisi tämä tyttö valmis tulemaan hänelle. Hän sanoi siis tytölle pitävänsä tuumaa naida uudestaan.

"Kaikkea sitä saattaa keksiäkin", sanoi tyttö, ja seisoi siinä ja nauroi, ajatellen, että sinä, vanha pahannäköinen, olisit voinut keksiä semmoista, joka paremmin sopisi sinulle kuin naiminen.

"Niin, ja tarkoituksenani olisi, että sinä tulisit vaimokseni", sanoi herrasmies.

Herrasmies ei ollut tottunut saamaan kieltävää vastausta, ja mitä vastenmielisempää tytöstä oli hänelle meneminen, sitä innokkaammin rupesi hän tahtomaan häntä.

Mutta kun ei hän tytön kanssa tullut mihinkään johtopäätökseen, lähetti hän hakemaan tytön isän ja sanoi tälle: "Jos voit laittaa niin, että saan tyttäresi, niin jätän sinulle lahjaksi ne rahat, jotka olen sinulle lainannut, sekä päälliseksi sen maatilkun, joka on niittysi kanssa yhdessä."

No, isä sanoi kyllä saavaan tyttärensä taipumaan, arvellen, että hän oli vielä lapsi eikä ymmärtänyt omaa hyväänsä. Mutta mitä tahtonsa hän puhuikin tytölle, joko hyvää tahi pahaa, ei mikään auttanut.

"Minä en tahdo herrasmiestä, vaikka hänellä olisi kultaa kuinka paljon", sanoi tyttö.

Herrasmies odotteli päivän toisensa perään, mutta vihdoin tuli hän vihaiseksi ja kärsimättömäksi ja sanoi tytön isälle, tahtovansa nyt, jos tämä pysyi siinä, mitä oli luvannut, saattaa asian päätökseen, sillä hän ei tahtonut pitempään odottaa.

Tytön isä ei tietänyt muuta neuvoa kuin että herrasmies laittaisi kaikki järjestykseen käiksi ja kun pappi ja häävieraat olivat tulleet, silloin lähettäisi noutamaan tyttöä, ikäänkuin olisi jotain työtä, johon hän suostuisi; ja kun tyttö tulisi, niin vihittäisiin heidät pikimmältänsä, ennenkuin tyttö ennättäisi epiä.

Tämä oli herrasmiehestä viisaasti ja hyvästi ja hän antoi panna juomaa, leipoa leipiä ja laittaa häät herrastapaan.

Kun vieraat olivat kokoontuneet, huusi herrasmies tykönsä yhden rengeistänsä ja käski hänen mennä Etelätalon isännän tykö ja pyytää tätä lähettämään sen, minkä oli hänelle luvannut. "Mutta jos et tule takaisin jälleen minuutin päälle", sanoi hän ja pui nyrkkiään rengille, "niin minä —". Enempää ei hän ennättänyt sanoa, sillä renki lähti sellaista kyytiä, kuin olisi häntä ruoskalla ajettu perästä.

"Terveisiä meidän isännältä, hän käski pyytämään sitä, jonka olet hänelle luvannut", sanoi renki Etelätalon isännälle, "mutta se pitää säätämän tuossa paikassa, sillä hänellä on hirmuisen kiire tänään", sanoi renki.

"Jaa, jaa, juokse niitylle ja vie hänet mukanasi, siellä kävelee hän", sanoi naapuri.

Renki meni. Hänen niitylle tultuansa käveli tyttö siellä ja haravoi. "Minä tahtoisin noutaa sen, jonka isäsi on luvannut meidän isännälle", sanoi renki. Mutta tyttö ajatteli, että minuapa ette petäkään ja sanoi:

"Vain tahdot sitä! Se on varmaan meidän pieni voilakka tamma; mene ja ota se; se on lieassa toisella puolella hernemaata." Renki hyppäsi pienen voilakan selkään ja ratsasti nelisiä kotia.

"Tee sinä vaan, niinkuin minä käsken", sanoi herrasmies. "Jos et yksinäsi jaksa, niin ota muita avuksesi", sanoi hän. Hän ajatteli, näet, että tyttö ehkä saattaisi tehdä vastarintaa.

Kun renki näki isäntänsä kasvoista, ett'ei ollut hyvä lausua häntä vastaan, meni hän ja sai mukaansa kaikki rengit, joista muutamat nyhtivät tammaa etupuolesta, toiset työnsivät peräpuolesta ja saivat sen sillä tavalla rapuista ylös kamariin.

"Nyt olen tehnyt senkin", sanoi renki isännälle.. "Mutta se oli hirmuisen raskasta tehtävää, se oli pahinta, mitä minulla tässä talossa on ollut."

"No, no, sinä et ole tehnyt sitä ilman edestä", sanoi isäntä. "Lähetä nyt sinne naisväki pukemaan, häntä kauniiksi.

"Ei mitään verukkeita! Heidän pitää pukeman hänet, eikä unhottaman seppelettä ja kruunua", sanoi isäntä.

"Kuulkaa nyt tytöt", sanoi hän, "nyt pitää meidän mennä pukemaan pieni voilakka morsiameksi isäntä tahtoo varmaan antaa vieraillensa nauramista."

"No, tytöt panivat pienen voilakan päälle kaikkea, mitä heillä oli, ja sitten meni renki sanomaan isännälle, että se nyt oli valmiina, ja sillä jo oli seppele sekä kruunukin päässä.

"Hyvä, tule sitten hänen kanssansa"; virkkoi isäntä. "Minä otan häntä itse vastaan ovella", sanoi hän.

Nyt rupesi rapuilta kuulumaan hirmuinen töminä, sillä tällä morsiamella ei ollut silkkikenkiä jaloissa. Mutta kun ovi avattiin ja herrasmiehen morsian tuli suureen saliin, niin siihenkös syntyi kikatus ja nauru. Ja herrasmies oli niin tyytyväinen morsiameensa, ett'ei sanottu hänen koskaan enää kosioineen.

Oli kerran mies ja vaimo, joiden piti kylvämän, mutta heillä ei ollut siementä, eikä rahaa millä olisivat sitä ostaneet. Yksi ainoa lehmä oli heillä, ja miehen piti lähteä kaupunkiin myömään sitä, saadaksensa rahaa siemenen ostoon. Mutta kun tuli aika lähteä, ei vaimo uskaltanutkaan laskea miestänsä lehmää myömään, sillä hän pelkäsi tämän juovan suuhunsa rahat. Sentähden lähti hän itse matkaan lehmän kanssa ja otti mukaansa myöskin yhden kanan.

Lähellä kaupunkia kohtasi hän teurastajan. "Aiotko myödä lehmäsi, muori?" kysäsi teurastaja. "Niinhän aikoisin", vastasi akka. "Mitä tahdot siitä sitten?"

"Saanenhan markan lehmästä, mutta kanan saat kymmenestä taalerista", sanoi vaimo. "Jaa, kanaa en minä tarvitse", virkkoi teurastaja, "ja sen saat kyllä kaupaksi kaupunkiin tultuasi, mutta lehmästä annan sinulle markan." Hän möi lehmänsä ja sai markan, mutta kaupungissa ei ollut ketään, joka olisi tahtonut antaa kymmentä taaleria vanhasta rupisesta kanasta. Hän meni siis takaisin teurastajan tykö ja sanoi; "Minä en saa tätä kanaa kaupaksi! Sinun pitää ottaa tämä myös, koska otit lehmänkin." — "Kyllähän siitä sopinemme", sanoi teurastaja ja käski hänet pöytään, jossa hän kestitsi akan ruoalla ja paloviinalla niin, että akka tuli juovuksiin ja menetti taitonsa ja ymmärryksensä.

Hänen maatessaan itseänsä selväksi pisti teurastaja hänet tervatynnyriin ja sitten höyhenläjään.

Herättyänsä oli akka yltä yleensä höyhenissä ja rupesi kummastelemaan; "Olenko se minä, vai enkö se ole minä? Ei, minä en se suinkaan voi olla! Se mahtaa olla suuri, ihmeellinen lintu. Mutta kuinka pitää minun tekemän, saadakseni tietää, olenko se minä, vai enkö se ole minä?… No niin, nyt tiedän kuinka saan selvän, olenko se minä: jos ei koira hauku, ja jos vasikat nuoleksivat minua kotiin tultuani niin olen se minä."

Tuskin oli koira nähnyt tämän ihme-eläimen, kun se alkoi raivoisasti haukkua, ikäänkuin olisi ollut talossa varkaita ja rosvoja. "Ei, minä en se suinkaan voi olla", sanoi hän. Kun hän meni läävään, eivät vasikat tahtoneet nuoleksia häntä, sillä ne tunsivat tervanhajun. "Ei, minä en se voi olla, se mahtaa olla ihmeellinen lintu", sanoi hän ja kiipesi aitan katolle ja alkoi hakata käsiänsä, ikäänkuin ne olisivat olleet siivet ja hän olisi tahtonut lentoon lähteä. Mies nähtyänsä tämän tuli ulos pyssy kädessä ja rupesi tähtäämään. "No, älä ammu, älä ammu!" huusi akka, "minä se olen." — "Jos se sinä olet", sanoi mies, "niin älä seiso siellä kuin vuohi, vaan tule alas tekemään selvää ja tiliä töistäsi." Nyt manki hän alas, mutta hänellä ei ollut yhtä ainoata killinkiä, sillä sen markan, jonka hän oli saanut teurastajalta, oli hän humalapäissään viskannut pois. Ja kun mies kuuli sen, sanoi hän: "Koetas olla vielä kerran niin hullu, kuin olet ollut", ja vihastui niin, että sanoi menevään matkaansa ja, jättävään kaikki, eikä koskaan tulevaan takaisin jos ei hän kohtaisi kolmea muuta akkaa, jotka olisivat yhtä hulluja.

Hän lähti ja kuljettuaan vähän matkaa tietä myöten, näki hän akan, joka tyhjä seula kädessä juoksi ulos sisään uuden uudukkaisessa tuvassa. Joka kerta kuin hän juoksi sisään peitti hän esiliinallansa seulan, ikäänkuin hänellä olisi ollut siinä jotakin, ja kopisti seulasta tuvan lattialle "Minkätähden teette niin?" kysäsi hän. "Niin, minä tahtoisin vaan vähän päivää sisälle", vastasi akka, "mutta minä en tiedä miten on laita; kun olen ulkona, on minulla päivä seulassa, mutta sisään tultuani on se siitä hävinnyt. Vanhassa mökissäni asuessani oli minulla päivää tarpeeksi, vaikk’en sitä koskaan kantanut sisään vähintäkään; jos vaan joku voisi hankkia minulle päivää, niin antaisin mielelläni hänelle kolmesataa taaleria." — "Onko teillä kirvestä", sanoi mies, "niin toimitan kyllä teille päivää." Hän sai kirveen ja hakkasi tuvan seiniin ikkunareiät, sillä tuvantekijät eivät niitä olleet muistaneetkaan. Heti tuli päivä sisään, ja hän sai kolmesataa taaleria. "Siinä oli ensimmäinen", ajatteli mies ja kulki edelleen.

Hetken kuluttua tuli hän erään huoneen luo, jonka sisältä kuului hirmuinen huuto ja melu. Hän meni sinne sisälle ja näki siellä akan, joka lyödä mäikytti miestänsä halolla päähän; miehen korviin oli hän vetänyt paidan, jossa ei ollut pääntietä. "Aiotteko tappaa miehenne, te muori?" kysyi hän. "Ei, minä tahdon vaan pääntietä tähän paitaan", vastasi akka. Mies kiljui ja voivotteli ja lausui: "Jumala lohduttakoon ja auttakoon sitä, jonka pitää panna päällensä uutta paitaa. Jos kuka voisi opettaa akkani tekemään pääntietä paitaan jollakin toisella tavalla, niin antaisin hänelle mielelläni kolmesataa taaleria?" — "Se on pian tehty, anna tänne sakset", sanoi toinen. Sakset saatuansa loikkasi hän paitaan loukun ja lähti rahojen kanssa edelleen kulkemaan. "Siinä oli toinen", sanoi hän itseksensä.

Vihdoin viimeinkin tuli hän talolle, jossa hän aikoi levähtää hetken aikaa. Hänen mentyänsä sinne sisälle, kysyi siellä akka: "Mistäs vaari on?" — "Olen Taivalvaltakunnasta", vastasi hän. "No, mitä kaikkia! Olette Taivaanvaltakunnasta? Sittenhän tunnette kyllä autuaan mieheni, toisen Pietarin?" (Akka oli ollut kolme kertaa naimisissa; hänen ensimmäinen ja viimeinen miehensä olivat olleet häijyjä, sentähden luuli hän toisen miehensä ainoastaan, koska tämä oli ollut hyvänluontoinen, tulleen autuaaksi). "Jaa, hänet tunnen kyllä", sanoi matkamies. "Kuinka hän jaksaa nyt?" kysäsi vaimo. "Oh, hän on huonossa tilassa", sanoi taivalvaltakuntalainen, "hän tallustaa talojen väliä siellä — eikä hänellä ole ruokaa eikä vaatteita — rahasta ei mitä puhumistakaan." — "Voi häntä poloista!" huudahti akka, "hänen ei suinkaan tarvitsisi käydä niin vihelijäisenä, sillä häneltä jäi niin paljon jälkeensä; täällä on koko vinni täynnä hänen vaatteitansa ja suuri arkullinen rahaa on täällä myöskin. Jos tahdotte viedä ne hänelle, niin annan hevosen ja rattaat niitä vetämään. Hevonen saa jäädä myös hänelle ja rattailla voi hän istua ja ajaa talojen välillä, ett'ei hänen tarvitse käydä jalkaisin." Taivalvaltakuntalainen sai kokonaisen kärrinkuorman vaatteita ja arkullisen kirkkaita hopearahoja sekä niin paljon ruokaa ja juomaa kuin tahtoi. Saatuansa nämät istui hän rattaille ja ajoi matkaansa. "Siinä oli kolmas", sanoi hän itseksensä. — Mutta akan kolmas mies oli ulkona tiluksilla kyntämässä ja nähtyään oudon miehen menevän heidän hevosella ja rattailla, kiiruhti hän kotiin kysymään vaimoltansa, kuka se oli, joka meni ajaen heidän harmaalla hevosella. "Ah hän", sanoi akka, "se oli eräs mies Taivaan valtakunnasta; se sanoi autuaan mieheni, toisen Pietarin, olevan niin kurjassa tilassa siellä, että hän kävelee talojen väliä ilman vaatteita ja rahaa; sentähden lähetin minä hänelle kaikki hänen vanhat vaatteensa, jotka riippuivat täällä vinnillä, sekä sen vanhan raha-arkun, jossa hopearahat olivat." Mies ymmärsi heti, miten asian laita oli, satuloi hevosen ja ratsasti perästä täyttä laukkaa. Ei kauan viipynytkään, kun hän oli aivan taivalvaltakuntalaisen takana, joka istua kökötti rattailla ja ajoi; mutta kun tämä huomasi sen, ajoi hän hevosen ja rattaat viidakkoon, nykäsi kourallisen jouhia hevosen hännästä ja juoksi mäelle. Täällä kiinnitti hän jouhet koivuun, ja kävi itse sen alle katsoa tuijottamaan suu auki pilvihin. "Ei, ei, ei!" sanoi hän ikäänkuin itsekseen, kun kolmas Pietari tuli ratsastaen, "ei, mitään niin kaunista en ole koskaan nähnyt! Enhän mokomaa ole milloinkaan ennen nähnyt!" Pietari seisoi ja katsoi häneen hetkisen aikaa kummastellen, oliko hän oikein täysijärkinen tai mitä tämä merkitsi; vihdoin kysyi hän: "Mitä siellä makaat ja töllötät?"— "Enhän mokomaa ole koskaan ennen nähnyt!" sanoi toinen; "siinä meni mies suoraan ylös taivaasen harmaalla hevosella; tässä koivussa näet jouhia jäljellä ja tuolla ylhäällä pilvissä näet hänen harmaan hevosensa." Pietari katsoi pilviin sekä katsoi häneen ja sanoi: "Minä en näe mitään muuta kuin jouhet koivussa."— "Ei, sinä et voi nähdä sieltä, jossa seisot", sanoi toinen, "mutta tulepas tänne ja käy tähän selällesi ja katso ylöspäin kääntämättä silmiäsi pois pilvistä!" Kun kolmas Pietari selällään katsoa töllötti pilvihin, että silmänsä vettyivät, otti taivalvaltakuntalainen hänen hevosensa, hyppäsi rattailleen ja meni matkaansa sekä sen että kärrinkuorman kanssa. Kun tiellä rupesi ratisemaan, karkasi kolmas Pietari ylös, mutta hämmästyi niin, kun toinen kulki matkaansa hänen molempain hevostensa kanssa, ett'ei kyennyt juoksemaan perästäkään, ennenkuin oli myöhäistä.

Niinkuin helposti voi ymmärtää, ei hän nyt ollut kovin iloinen, mutta kun hän tuli kotia ja hänen vaimonsa kysyi, mihin hän oli hevosen pannut, vastasi hän: "Minä lähetin senkin toiselle Pietarille sillä minusta ei ollut sopivaa, että hän istuisi rattailla ja raihnastelisi talojen välillä Taivaanvaltakunnassa; nyt voi hän myödä rattaat ja ostaa itsellensä vaunut, joissa ajaa parilla hevosella." — "Siitä saat kiitokset! En olisi koskaan luullut sinua niin hyvänluontoiseksi mieheksi", sanoi vaimo.

Kun se mies sitten tuli kotia, joka oli kerännyt kokoon kuusisataa taaleria, kärrinkuormallisen vaatteita sekä arkullisen hopearahaa, näki hän heti, että koko aituus oli kynnetty ja kylvetty. Kaikkein ensisti kysyi hän vaimoltaan, mistä tämä oli saanut siementä. "Oh", sanoi akka, "minä olen aina kuullut sanottavan että, mitä kylvetään sitä niitetään; sentähden kylvin minä ne suolat, jotka Taalan mies jätti tänne, ja jos nyt vaan kohta tulee sade, niin luulen niiden hyvin nousevan ylös."

— "No, hullu olet ja hulluna pysyt, niin kauan kuin elät", sanoi mies; "mutta se on nyt yhden tekevä, sillä eivät nuo näytä muutkaan olla sinua viisaampia."

Eräs metsästäjä meni kerran metsään ja kohtasi mäkikurpan. "Ystäväiseni, älä ammu minun lapsiani!" sanoi mäkikurppa. "Mitä ne ovat, jotka ovat sinun lapsiasi sitten?" kysyi metsästäjä. "Kauneimmat lapset, mitä metsässä on, ovat minun", vastasi mäkikurppa. "Minun pitänee olla niitä ampumatta sitten", sanoi metsästäjä. Mutta metsästä palatessaan oli hänellä kädessään kokonainen kimppu mäkikurpan poikia, jotka hän oli ampunut. "Aijai? Minkätähden ammuit kuitenkin minun lapsiani?" sanoi mäkikurppa. "Olivatko nämät sinun?" kysyi metsästäjä; "minä ammuin rumimpia mitä näin." -"Niin", vastasi mäkikurppa, "etkö tiedä, että jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat?"

Oli kerran mies, joka asui kaukana metsässä. Hänellä oli monta, monta lammasta ja vuohta, mutta koskaan ei hän saanut niitä pitää rauhassa sudelta. "Tahdonpa pettää harmaasäärisen", sanoi hän viimein ja rupesi kaivamaan sudenhautaa. Kaivettuaan sen tarpeellisen syväksi, pystytti hän siihen pylvään; löi pylvään nenään laudan ja pani laudalle pienen koiran. Haudan päälle laitteli hän oksia, havuja ja muuta semmoista ja hajoitteli niiden päälle lunta, jott'ei susi huomaisi, että niiden alla oli kuoppa. Yön tullessa rupesi pikku koiraa väsyttämään siinä seisominen. "Vau, vau, vau", sanoi hän ja haukkui kuuta. Jo tuli siihen kettu hiipien ja aikoi tehdä oikein markkinat sekä hyppäsi koiraa ottamaan, vaan — putosikin suoraa päätä sudenhautaan. Yön pitemmälle kuluttua ikävystyi ja nälistyi pikku koira niin, että rupesi haukkumaan ja vinkumaan; "vau, vau, vau!" sanoi hän. Ei aikaakaan, niin jo tuli sinne susikin jolkutellen; hän luuli saavansa oikein herkkupaistin ja hyppäsi, vaan — putosi suorastansa hautaan. Kun päivä alkoi ruveta koittamaan tuli pohjanlumi, ja ilma kävi niin kylmäksi, että pikku koiraa alkoi seisoessaan värisyttää ja sitä paitsi oli hän kovin väsyksissä ja nälissään; "vau, vau, vau!" sanoi hän ja haukkui vaan yhtä mittaa.

Nyt tuli sinne karhukin juosten luntuten, ravisti itseänsä ja ajatteli saavansa pikkusen murkinan aamupuhteella; hän luhjusti oksien päälle, vaan -putosi myös suorastaan hautaan.

Myöhempään aamulla kävi siitä ohitse vanha kerjäläisämmä, joka kuljeksi talojen väliä pussi selässä. Nähtyänsä pikku koiran seisovan siellä ja värisevän, poikkesi hän katsomaan, oliko yön kuluessa pudonnut mitään eläviä sudenhautaan. Hän kävi polvilleen ja kurkisti hautaan. "Oletko joutunut nyt satimeen, Mikko?" sanoi hän ketulle, sillä tämän näki hän ensisti; "parhaiksi sinulle, sinä kananvaras. Ja myöskin sinulle, harmaasäärinen", sanoi hän sudelle. "Jospa oletkin ryövännyt kuttuja ja lampaita, niin kyllä sinut nyt piinataan ja rääkätään kuolijaaksi. Herranen aika, mesikämmen istutko sinäkin täällä haudassa, sen nylkyri? Sinut vasta nyljetään, sinut vasta syödään, kallosi tallin seinähän lyödään!" huusi ämmä ilkkuen ja heristi karhua; mutta samassa putosi pussi selästä hänen päänsä yli ja ämmä — ropsis sudenhautaan. Nyt istuivat he siellä ja mulkoilivat toinen toisiinsa, kukin nurkassansa; kettu yhdessä, susi toisessa, karhu kolmannessa ja ämmä neljännessä nurkassa.

Mutta kun oli tullut oikein valoisa, alkoi Mikko ravistella itseänsä ja hiipiä ympärinsä, sillä hän aikoi varmaan koettaa päästä ulos. "Etkö voi istua paikoillasi, sinä ilkeä veijari, ja olla tuolla tapaa leikailematta? Katso häntä, tuvan isää, hän istuu ylpeästi kuin pappi", sanoi ämmä, sillä nyt ajatteli hän tehdä itselleen hyvän ystävän karhusta. Mutta samassa tulikin mies, jonka tämä sudenhauta oli. Ensin veti hän ylös ämmän, vaan sitten löi hän kuolijaaksi kaikki eläimet, sillä hän ei säästänyt tuvan isää, ei harmaasääristä eikä Mikkoa, lampaanryövääjää. Sinä yönä sai hän mielestänsä hyvän saaliin.

Oli kerran kuningas, jolla oli kaksitoista poikaa. Kun nämät tulivat suuriksi, käski hän heidän mennä ulos maailmaan hakemaan itsellensä vaimoa; mutta hän vaati, että heidän vaimojensa piti voida yhdessä päivässä kehrätä, kutoa ja ommella paidan, muuten ei hän tahtonut miniöiksensä heitä. Kullekin pojallensa antoi hän hevosen ja uuden ratsumiehen-varustuksen, ja niin lähtivät he ulos maailmaan etsimään itsellensä vaimoa. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa, eivät he sanoneet tahtovaankaan mukaansa pikku Askea, sillä hän ei muka kelvannut mihinkään. — No, pikku Askella ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä heistä, eikä tietänyt mitä tekisi tai mihin kääntyisi. Hän tuli niin murheelliseksi, että hän laskeutui alas hevoselta ja istuutui ruoholle itkemään. Mutta hänen hetkisen aikaa istuttuansa rupesi ruohostossa mätäs liikkumaan ja siitä tuli ulos pikkuinen, valkoinen esine; sen tultua likemmäksi näki pikku Aske sen olevan pienen, kauniin tytön, mutta se oli niin, niin pieni. Se tuli hänen luoksensa ja kysyi, eikö hän tahtoisi tulla katsomaan ruohon nukkea. No, hän tahtoihin sekä lähti samassa.

Hänen tultuansa sinne istui ruohon nukke tuolilla; se oli niin kaunoinen ja sorea, ja se kysyi pikku Askelta, mihin tämä aikoi ja millä asioilla tämä matkusti.

Pikku Aske kertoi heitä olleen kaksitoista veljestä ja kuninkaan antaneen heille kullekin hevosen ja ratsumiehen varustuksen ja käskeneen heidän lähteä ulos maailmaan hankkimaan itsellensä vaimoa. Heidän kunkin vaimonsa piti voida yhdessä päivässä kutoa ja ommella paidan. Mutta jos sinä tahdot tehdä sen ja tulla minulle vaimoksi, niin en tahdo matkustaa edemmäksi, sanoi pikku Aske ruohon nukelle. Tämä suostuikin siihen kernaasti ja kiiruhti saamaan paidan kehrätyksi, kudotuksi ja ommelluksi. Mutta siitä tuli niin pieni, niin pieni, ett'ei se ollut kuin noin pitkä.

Sen kanssa matkusti pikku Aske kotia; mutta kun hänen piti näyttää sitä, hävetti häntä kun se oli niin pieni. Kuitenkin sanoi kuningas, että hän saisi ruohon nuken ja nyt lähti hän iloisena ja tyytyväisenä takaisin noutamaan pientä armastansa. Tultuaan ruohon nuken tykö, tahtoi hän ottaa nuken ratsulle; mutta siihenpä ei nukke suostunutkaan, vaan sanoi tahtovansa istua ja ajaa hopealusikassa ja hänellä itsellään olevan kaksi pientä valkoista hevosta, jotka vetäisivät häntä. Nyt lähtivät he matkaan, hän ratsain ja nukke hopealusikassa; hevosina nukkea vetämässä oli kaksi pientä valkoista hiirtä; mutta pikku Aske ratsasti aina toisessa puolen tietä, ett'ei hän ajaisi nuken yli, koska tämä oli niin hirveän pieni. Kuljettuaan kappaleen matkaa, tulivat he suuren veden luo; tässä peljästyi pikku Asken hevonen, karkasi toiselle puolelle tietä ja kaatoi lusikan kumoon, joten ruohon nukke putosi veteen. Pikku Aske tuli nyt neuvottomaksi, sillä hän ei tietänyt kuinka hän saisi nuken jälleen ylös; mutta vedenhaltija toi kohta nuken ylös, ja nyt oli nukke muuttunut aivan suureksi, täysikasvuiseksi ihmiseksi ja paljoa kauniimmaksi kuin ennen. Pikku Aske pani hänet nyt etupuolelle hevosen selkään ja ratsasti kotiinsa.

Kun pikku Aske tuli kotia, olivat kaikki hänen veljensä myöskin kotona, kukin armaansa kanssa, mutta heidän armaansa olivat niin rumia ja häijyjä, että jo tiellä olivat käyneet lempijäinsä tukkaan kiinni. Päässä oli heillä hatut, jotka olivat tervalla ja noella pyyhityt, ja hatuista oli valunut sitä heidän kasvoillensakin, jotta he olivat tulleet vieläkin ilkeämmän ja rumemman näköisiksi. Kun veljet näkivät pikku Asken lemmittyisen, tulivat he kaikki kateellisiksi hänelle, mutta kuningas ihastui niin heihin molempiin, että hän ajoi pois kaikki toiset. Nyt piti pikku Aske häät ruohon nuken kanssa ja sitten elivät he hyvästi ja onnellisesti pitkät, pitkät ajat, ja jolleivät ole kuolleet, niin elävät vieläkin.

Oli kerran kana, joka oli lentänyt ylös tammeen ja istahtanut sinne illalla. Yöllä näki hän unta, että koko maailma hukkuisi, jollei hän menisi Dovren tunturille. Yht’äkkiä hyppäsi hän alas ja lähti matkaan. Kappaleen matkaa astuttuansa kohtasi hän kukon.

"Minä istuin tammessa ja uneksuin siitä viime yönä. Hanhi Ranhi", sanoi kana.

"Minä istuin tammessa ja näin unta viime yönä, että koko maailma hukkuisi, jollemme menisi Dovren tunturille", sanoi kana.

"Älä lörpötä", sanoi kettu; "maailma ei kuku, vaikk'ette sinne menekään. On paljoa parempi, että tulette seuraamaan minua kotiin minun luolaani; siellä on sekä hyvä että lämmin?"

No, he seurasivat kettua luolaan, ja heidän sinne tultuansa, pani kettu vahvasti puita uuniin palamaan, jotta he kaikki tulivat unisiksi. Sorsa ja hanhi paneutuivat yhteen nurkkaan, mutta kukko ja kana lensivät ylös orrelle. Kun hanhi ja sorsa olivat hyvin nukkuneet, otti kettu hanhen ja paistoi sen hiilillä. Kana tunsi käryn hajun ja hyppäsi ylemmälle orrelle, lausuen puolinukuksissa: "Hyi, täällä haisee niin, täällä haisee niin!"

"Älä lörpötä", virkkoi kettu, "savu laskeutuu ainoastaan alas uuninpiipusta; käy makaamaan ja pidä suusi kiinni!"

Nyt nukkui kana taaskin. Tuskin oli kettu saanut nahkaansa hanhen, kun hän teki samoin sorsalle, otti sorsan, paistoi sen hiilillä ja rupesi syömään.

Nyt keräsi kana uudelleen ja hyppäsi vieläkin ylemmälle orrelle. "Hyi täällä haisee niin, täällä haisee niin!" sanoi kana ja sai nyt auki silmänsä ja näki, että kettu oli syönyt suuhunsa sekä hanhen että sorsan. Heti lensi kana kaikkein ylimmälle orrelle, istuutui sinne ja kurkisteli ulos uuninpiipun kautta. "Ei, ei, katso kuinka monta kaunista hanhea siellä lentää!" sanoi kana ketulle. Mikko ulos hakemaan itsellensä toista rasvaista paistia. Sill'aikaa herätti kana kukon ja sanoi tälle, kuinka oli käynyt Hanhi Ranhille ja Sorsa Korsalle, Paikalla lensivät Kukko Lukko ja Kana Hana uuninpiipun kautta ulos, ja jolleivät he olisi tulleet Dovren tunturille, niin olisi maailmalle varmaan tullut tuho.

Oli kerran köyhä pariskunta; heillä ei ollut mitään muuta kuin kolme poikaa. Minkä nimellisiä kaksi vanhempaa oli en tiedä, mutta nuorimman nimi oli Pietari. Vanhempiensa kuoltua piti lasten saada heidän perunsa, mutta niitäpä ei ollutkaan saatavana muuta kuin pata, leipälapio ja kissa. Vanhin, jonka piti saada paras, otti padan: "kun lainaan kelle pataa, niin saan aina kaapia sen", sanoi hän; — toinen otti leipälapion: "kun lainaan kelle leipälapioa, niin saan aina kakun maistajaisiksi", sanoi hän; — nuorimmalla ei ollut mitään valittavana; jos hän tahtoi saada mitä, niin oli hänen ottaminen kissa. "Jos lainaan kelle kissaa, niin en saa mitään siitä", sanoi hän, "jos kissalle annetaankin vähän maitoa, niin tahtoo hän itse syödä sen. Mutta kuitenkin otan kissan mukaani; säälittää nähdä hänen täytyvän jäädä tänne kurjuutta kokemaan."

Sitten lähtivät veljekset maailmaan koettamaan onneansa, ja kukin heistä meni omille teillensä; mutta kun nuorin oli hetken aikaa kulkenut, sanoi kissa: "Sinä saat kyllä palkan siitä, ett'et tahtonut minua jättää hunnikoille. Nyt menen minä metsään hankkimaan muutamia harvinaisia eläimiä, sitten pitää sinun menemän tuohon kuninkaan kartanoon, jonka näet tuolla, kuninkaan luo, ja sanoman tulevasi hänen tykönsä pienen lähetyksen kera. Kun hän kysyy, keltä se on, niin pitää sinun sanoa sen olevan Herra-Pietarilta." Pietarin ei tarvinnut kauan odottaakaan, kuin kissa tuli metsästä peuran kanssa; kissa oli hypännyt peuran niskaan ja istahduttuansa sen sarvien väliin sanonut: "Jollet mene suoraan kuninkaankartanoon, niin kynsin silmät sinulta pois päästä." Peura ei tohtinut tehdä toisin. Kun nyt Pietari tuli kuninkaankartanoon, meni hän kyökkiin peuran kanssa, ja sanoi: "Minä tulen pienen lähetyksen kanssa kuninkaan tykö, jollei hän tahdo halveksia sitä." Kuningas tuli kyökkiin ja nähtyänsä tämän suuren, kauniin peuran, tuli hän hyvin iloiseksi. "Mutta ystäväiseni! Kuka on lähettänyt minulle näin muhkean lahjan?" kysäsi kuningas. "Herra-Pietari", sanoi poika. "Herra-Pietari!" virkkoi kuningas; "missä hän asuu?" Kuningasta hävetti, ett'ei hän tuntenut niin rikasta miestä. Mutta sitäpä ei poika ensinkään tahtonut ilmoittaa hänelle; poika ei sanonut tohtivansa sitä sanoa, sillä hänen isäntänsä oli muka kieltänyt häntä. Nyt antoi kuningas pojalle paljo juomarahaa, käskein tämän viedä kotiin paljo terveisiä ynnä kiitoksia lähetyksestä.

Toisena päivänä meni kissa taaskin metsään, hyppäsi hirven niskaan, istuutui sen silmien väliin ja pakotti sen menemään kuninkaankartanoon. Siellä meni Pietari hirven kanssa kyökkiin ja sanoi tulleensa kuninkaan tykö pienen lähetyksen kera, jos ei kuningas tahtoisi väheksiä sitä. Kuningas tuli hirvestä nyt vieläkin iloisemmaksi kuin peurasta ja tiedusti uudelleen, kuka se oli, joka voi lähettää hänelle niin komean lahjan. "Se on Herra-Pietari", sanoi poika. Mutta kun kuningas tahtoi tietää, missä Herra-Pietari asui, sai hän saman vastauksen kuin, edellisenäkin päivänä; ja tällä kertaa antoi hän vielä enemmän juomarahaa.

Kolmantena päivänä toi kissa metsästä vielä suuremman hirven. Kun nyt Pietari tuli kuninkaankartanon kyökkiin, sanoi hän itsellänsä olevan pienen lähetyksen kuninkaalle, jos ei tämä tahtoisi väheksiä sitä. Kuningas tuli heti kyökkiin, ja saatuansa nähdä sen suuren, kauniin hirven, tuli hän niin iloiseksi, ett'ei hän tietänyt, millä jalalla olisi seisonut ja sinä päivänä antoi hän Pietarille vielä paljoa, paljoa enemmin juomarahaa, ainakin sata taaleria. Kuningas tahtoi nyt viimeinkin tietää, missä Herra-Pietari asui, ja tiedusti yhtä ja toista; mutta poika ei sanonut tohtivansa ilmoittaa kuninkaalle sitä, sillä hänen isäntänsä oli muka kovasti kieltänyt häntä. "No, pyydä sitten Herra-Pietaria käymään minua tervehtämässä!" sanoi kuningas, ja poika lupasi tehdä sen. "No sinähän olet tehnyt hyvästi minulle; nyt tahtoo kuningas, että minun pitää mennä häntä tervehtämään, vaan eihän minulla ole muita vaatteita kuin nämät ryysyt, jotka ovat päälläni." — "Oh, älä sitä pelkää", sanoi kissa, "kolmen päivän kuluttua saat hevoset ja vaunut sekä niin hienot vaatteet, että kulta sinusta tippuu; sitten voit kyllä mennä kuningasta tervehtämään. Mutta kaikesta mitä näet kuninkaan tykönä, pitää sinun sanoa, että sinulla on paljoa hienommin ja komeammin kotonasi; sitä et saa unhottaa." Pietari sanoi sen kyllä muistavansa. Kun nyt kolme päivää oli kulunut, toi kissa Pietarille vaunut, hevoset ja vaatteet sekä kaikkea mitä hän tarvitsi; ne kaikki olivat niin hienot, ett'ei kukaan ollut mokomia ennen nähnyt; sitten lähti hän kuninkaan tykö ja kissa juoksi hänen mukanansa. Kuningas otti hänet hyvästi vastaan; mutta mitä ikinä kuningas tarjosi ja näytti hänelle, sanoi Pietari aina, että se oli hyvä, vaan että hänellä oli semmoinen paljoa komeampi ja hienompi kotona. Kuningas ei ottanut sitä uskoaksensa, mutta Pietari ei antanut perään, ja vihdoin vihastui kuningas niin, ett'ei pitempään voinut hillitä itseänsä. "Nyt tahdon tulla kanssasi kotiisi", sanoi kuningas, "katsomaan, onko totta, että sinulla on niin paljon paremmin ja komeammin. Mutta jos olet valhetellut, niin hukka sinut perii, minä en sano mitään enempätä!" "No, sinähän olet tehnyt minulle hyvin!" sanoi Pietari kissalle: "nyt tahtoo kuningas tulla minun kanssani minun kotiini, mutta minun kotiani, sitä ei todellakaan ole helppo löytää, sitä!" — "Oh, älä siitä huoli", sanoi kissa; "aja vaan jäljestä mihin minä juoksen!" Sitten lähtivät he, ensinnä Pietari, joka ajoi perästä mihin kissa juoksi, ja sitten kuningas seurueensa kanssa.

Hyvän matkaa kuljettuansa tulivat he erääsen paikkaan, jossa oli iso lauma kauniita lampaita; niissä oli niin pitkä villa, että se melkein tapasi maahan. "Jos tahdot sanoa, että tämä lammaslauma on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealusikan", sanoi kissa paimenelle; hopealusikan oli kissa ottanut kuninkaankartanosta. Paimen lupasi kernaasti tehdä niin. Kun kuningas tuli, sanoi hän paimenpojalle: "En koskaan ole nähnyt näin suurta ja kaunista lammaslaumaa! Kenen se on, poikaseni?"— "Se on Herra-Pietarin", sanoi poika.

Hetkisen kuluttua tulivat he paikkaan, jossa oli suuri karja kauniita, piirtopäisiä lehmiä; ne olivat niin lihavia, että oikein kiilsivät. "Jos tahdot sanoa, että tämä karja on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealeivin", sanoi kissa paimen tytölle. Hopealeivin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. "Aivan kernaasti", sanoi paimentyttö. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri, kaunis karja, niin kaunista karjaa ei hän luullut koskaan ennen nähneensä, ja hän kysyi tytöltä, joka paimensi sitä, kenenkä tämä piirtopäinen karja oli. "Se on Herra-Pietarin", sanoi tyttö.

Sitten kulkivat he vähän matkaa taaskin ja tulivat paikkaan, jossa oli suuri, suuri joukko hevoisia; ne olivat kauneimpia hevosia, mitä saattoi nähdä, suuria ja lihavia, karvaltaan punaisia, voilakkoja ja harmaita, kuusi kutakin lajia. "Jos tahdot sanoa, että tämä hevoisjoukko on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopeatuopin", sanoi kissa paimenelle. Tuopin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. Sen lupasi paimen kyllä tehdä. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri ja kaunis hevoisjoukko; mokomia hevosia ei hän koskaan sanonut nähneensä. Hän tiedusti paimenpojalta, kenen nämät punaiset, voilakat ja harmaat hevoset olivat. "Ne ovat Herra-Pietarin", sanoi poika.

Kuljettuaan sitten vielä hyvän matkaa, tulivat he eräälle linnalle; ensisti oli sinne messinkinen portti, sitten hopeainen ja sitten kultainen; itse linna oli hopeasta ja niin kiiltävä, että silmiä vihloi, sillä aurinko juuri paistoi siihen, kun he tulivat. He menivät sinne sisälle, ja kissa käski Pietarin sanoa asuvansa siellä. Sisältä oli linna vielä komeampi kuin ulkoapäin; kaikki oli siellä puhtaasta kullasta, sekä tuolit että pöydät ja penkit. Kun kuningas nyt oli käynyt ympäri ja katsellut kaikki ylhäältä sekä alhaalta, hävetti häntä kovin. "Jaa, Herra-Pietarilla on hienommin kuin minulla, sitä ei voi kieltää, sanoi hän ja tahtoi lähteä takaisin matkustamaan. Mutta Pietari pyysi häntä viipymään ja syömään illallisen hänen kanssansa. Kuningas suostui siihen, mutta muikeaa ja nurjaa oli hän koko ajan. Heidän istuessansa pöydässä tuli hiisi, jonka linna oli, ja alkoi kolkuttaa porttia.

"Kuka se on, joka siellä sisällä syö minun ruokaani ja juo minun simaani kuin sika", huusi hiisi. Niin, kohta kuin kissa oli kuullut sen, juoksi hän ulos portille. "Odota vähän, niin kerron sinulle, miten talonpoika hankkii itsellensä talvirukiita", sanoi kissa. "Ensisti kyntää talonpoika peltonsa", sanoi kissa, "sitten lannoittaa hän sen ja sitten kyntää hän sen uudestaan." Kissan näin puhuessa nousi aurinko. "Katso taaksesi, niin saat nähdä kauniin, korean neitsyen takanasi!" sanoi kissa hiidelle.

Käännyttyään katsomaan taaksensa ja saatuaan nähdä auringon halkesi hiisi.

"Nyt on kaikki tämä sinun", sanoi kissa Herra-Pietarille, "nyt pitää sinun lyömän minulta pää poikki; se on ainoa, jota pyydän sinulta kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt." — "Ei", sanoi Herra-Pietari, "sitä en vaan tahdo tehdä." — "Mutta", sanoi kissa, "jollet sitä tee, niin kynsin silmät päästäsi." No nyt täytyi Herra-Pietarin tehdä se, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin; hän löi kissalta pään poikki. Mutta samassa muuttui kissa kauneimmaksi prinsessaksi, mitä saattaa ajatella, jotta Herra-Pietari vallan rakastui häneen. "Näin ihana olin ennenkin", sanoi prinsessa, "mutta hiisi tuo noitui minut olemaan kissana vanhempiesi tykönä. Nyt saat sinä tehdä, miten tahdot, joko ottaa minut kuningattareksi tahi ei, sillä nyt olet koko valtakunnan kuningas", sanoi "prinsessa. Vaan Herra-Pietariko olisi evännyt ottaa häntä kuningattareksi. Sitten tulivat kahdeksanpäiväiset häät ja pidot, ja sitten en minä enää ollut kauempaa Herra-Pietarin ja hänen kuningattarensa luona."

Oli ennen vanhaan kaksi veljestä, toinen rikas toinen köyhä. Kun joulun-aatto tuli, ei köyhällä ollut muruakaan kotona, ei kalaa ei leipää, ja silloin läksi hän veljensä luokse ja pyysi häneltä vähän elon apua jouluksi Jumalan nimeen. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin veljen täytyi hänelle antaa, eikä veli ollut kovin iloissaan siitä nytkään. "Jos teet, mitä pyydän, niin saat koko tuon siankinkun", sanoi hän. Sen köyhä lupasi heti, ja kiitti samalla. "Tuoss’ on, mutta juokse nyt paikalla hornaan!" sanoi rikas ja heitti kinkun hänelle. "No, mitä lupasin, sen pidän", sanoi toinen, ottaen kinkun, ja meni pois; hän astui koko päivän, ja noin hämärissä saapui hän muutamaan paikkaan, josta näkyi kirkas tuli. Tässä se kaiketi lienee, arveli kinkku-mies. Ulkona halkovajassa oli vanha mies, jolla oli pitkä, valkoinen parta, ja pilkkoi jouluhalkoja. "Hyvää iltaa!" sanoi kinkku-mies. "Hyvää iltaa vaan itsellesi! Minne sinä näin myöhään olet matkalla", sanoi mies. "Olen matkalla hornaan, onkohan tämä oikea tie?" kysyi köyhä. "Kyllä tämä oikea on, tässä se horna onkin", sanoi vanhus. "Kun nyt sisään tulet, tahtovat kaikki ostaa sinulta kinkun, sillä se on harvinaista ruokaa hornassa; vaan älä myö sitä muuhun hintaan, kuin siihen käsimyllyyn, joka on oven takana. Kun tulet ulos sieltä, niin neuvon, kuinka seisatetaan tuo mylly, joka on hyödyllinen vaikka mihin asiaan." Mitäs, kinkkumies kiitti hyvästä ilmoituksesta ja kolkutti paholaisen ovelle.

Sisään tultua kävi niinkuin vanhus oli puhunut, kaikki pahathenget, niin pienet kuin suuretkin, kihisivät hänen ympärillään juurikuin muurahaiset käärmeen kimpussa, ja toinen tarjosi toistansa enemmän siankinkusta. "Kyllähän tämä oikeastaan olisi eukolleni ja minulle jouluruoaksi, vaan koska olette tuohon niin halukkaat, niin täytyneehän minun se heittää", sanoi mies. "Mutta en sitä muuhun myö, kuin tuohon myllyyn, joka tuolla oven takana on." Ei olisi paholainen tahtonut siitä luopua, vaan koki tinkiä kaikella tavalla, mutta mies pysyi sanassaan ja viimein täytyi paholaisen antaa myllynsä. Kun mies tuli taas ulos pihalle, kysyi hän halonhakkaajalta, kuinka mylly seisatetaan, ja kun hän oli sen oppinut, kiitti hän ja kiiruhti kotiin minkä ennätti; mutta eipä ennättänyt sittenkään ennenkuin kello löi kaksitoista jjoulu-yönä.

"No mikä kumma sinne tuli?" sanoi hänen vaimonsa. "Täällä minä olen istunut vuottamassa tunnin toisensa perästä, ja tuskin on päreen puikkoa padan alle panna." — "Oh, enpä päässyt ennen tulemaan, oli tärkeätä toimitusta ja pitkä matkakin. Vaan saatpa nyt nähdä", sanoi mies, laskien myllynsä pöydälle; ensin käski hän sen jauhamaan kyntteliä, sitten leipää, muuta ruokaa, olutta ja kaikkea mitä suinkin joulupöytään tarvitaan, ja kaikki mitä hän käski, jauhoi mylly. Eukko kummasteli kummastelemastakin päästyä ja tahtoi tietää, mistä hän oli myllyn saanut, mutta sitäpä ei mies tahtonut ilmoittaa; "samahan se, mistä se on saatu, näethän, että mylly on hyvä eikä käyttövedestä puutetta tule", sanoi vaan mies. Niin jauhatettiin ruoat, juomat ja kaikki joulutarpeet; kolmantena päivänä pyysi hän kaikki ystävänsä ja naapurinsa joulupitoihin. Kun rikas veli kaiken tuon näki, mitä pitopaikassa nyt oli, suuttui ja vihastui hän, sillä ei hän olisi suonut mitään noista veljellensä. "Joulun-aattona oli hän niin puutteessa, että hän tuli luokseni pyytämään jotain vähäistä Jumalan nimeen, ja nyt tällaiset pidot laittaa, ikäänkuin hän olisi mikä kreivi tai kuningas", sanoi hän toiselle. — "Mutta mistä sinä hiiden hornasta kaiken tuon rikkauden sait, sanopas?" tiedusti hän veljeltänsä. "Oven takaa", sanoi myllyn omistaja, eikä huolinut sen pitempiä ruveta selittelemään; vaan myöhään iltasilla, kun hänelle oli vähän päähän kihahtanut, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi kertoa myllystänsä. "Siinähän se minun rikkauteni hankkija on", sanoi hän, ja antoi sen näytteeksi jauhaa sitä ja tätä. Kun veljensä sen näki, tahtoi hän viimein myllyä omakseen; vihdoin viimein suostuikin toinen sen antamaan, mutta ei vähemmästä kuin kolmesta sadasta taalerista, ja sitä paitse piti hänen saada pitää sitä heinä-aikaan asti; "sillä siinä ajassa", arveli hän, "ennätän sillä jauhattaa monen vuoden tarpeet." Eikäpä mylly heinä-aikaan mennessä joutilaana ollutkaan, sen arvaa, ja sitte sai veli sen itselleen, mutta toinenpa ei neuvonutkaan hänelle myllyn seisatusta. Iltasilla sai rikasmies myllyn kotiinsa, aamusilla käski hän vaimonsa luo’olle, sanoen itse laittavansa aamiaisen. Kun aika alkoi tulla, asetti hän myllyn keittohuoneen pöydälle. "Jauha silakkaa ja velliä ja sukkelaan!" sanoi mies, ja mylly jauhoi silakkaa ja velliä, ensin kaikki vadit ja purtilot täyteen ja sitten pitkin keittohuoneen lattiaa. Mies haparoi ja kopeloi saadaksensa myllyä seisattumaan, mutta vaikka mitenkä olisi sitä kosketellut ja käännellyt, kävi se lakkaamatta, ja tuossa tuokiossa oli velli jo niin korkealla, että mies oli hukkumaisillaan. Silloin sysäsi hän tupaan menevän oven auki, vaan eipä kauan viipynyt, ennen kuin se oli jauhanut tuvankin täyteen ja hädin tuskin sai mies oven säppiä vellin alta käsiinsä. Kun hän sitte sai oven auki, syöksi hän tuvasta pellolle; mutta velli ja silakat tulivat perästä niin että kohisi koko kartano.

Nyt alkoi eukosta, joka oli niityllä luokoja levittelemässä, tuntua kovin pitkältä aika aamuisiin mennessä. "Jos ei mies huuda meitä kotiin, täytyy meidän mennä kuitenkin; hänen vellinkeitostansa ei kaiketi tule mitään, ellen mene häntä auttamaan", sanoi emäntä heinäväelle. Silloin lähdettiin kulkemaan kotiin, mutta kun oltiin jonkun matkaa käyty, tuli vastaan silakkaa, velliä ja leipää yhtenä sotkuna, ja itse isäntä etunenässä. "Ollapa teillä kaikilla nyt sata vatsaa kullakin, pois edestä, ett'ette huku aamuis-velliin", huusi mies kiiruhtaen aika kyytiä sivutse, vellisotku aivan kantapäillä hänen perässänsä, ja niin riensi hänen veljensä kotia kohti. Hän pyysi Jumalan tähden ottamaan myllyn takaisin ja heti paikalla: "jos se vielä tunninkaan saa jauhaa on koko seutu hukassa vellistä ja silakasta." Mutta eipä veli huolinut sitä takaisin vähemmällä kuin että veljen piti maksaa kolme sataa taaleria lisää, ja siihen kauppaan täytyi hänen suostua. Nyt oli köyhällä sekä rahaa että mylly, eikä kauan kestänyt, ennenkuin hän sai hankituksi talon, joka oli toista mointa komeampi ja pulskempi kuin veljen asunto; myllyllä jauhatti hän niin paljon kultaa, että hän päällysti talonsa paljailla kultalevyillä, ja kun talo oli liki meren rantaa, loisti ja välkkyi se kauas ulapalle. Kaikki sivutsepurjehtijat poikkesivat tuon rikkaan miehen kultaiseen kartanoon ja kaikki tahtoivat nähdä sitä eriskummallista myllyä, sillä sanoma levisi siitä laajalle, eikä ollut ketään, joka ei siitä olisi kuullut puhuttavan.

Tulipa muutaman kerrankin sinne laivuri, joka tahtoi myllyä nähdä; hän kysyi, osaisiko se suoloja jauhaa. "Mitäs, kyllähän se suolojakin jauhaa", sanoi myllyn omistaja, ja kun laivuri sen kuuli, tahtoi hän kaikin mokomin ostaa myllyn, maksoi mitä maksoi; sillä jos se olisi hänen hallussaan, arveli hän, ei hänen tarvitsisi purjehtia yli myrskyisien merien suolalastia saamaan. Ensi alussa ei mies tahtonut suostua tuumaan, vaan laivuri pyysi ja rukoili niin, että hän viimein möi myllyn ja sai siitä monta monituista tuhatta taaleria. Kun laivuri oli saanut myllyn selkäänsä, ei hän enempää viivytellyt, sillä hän pelkäsi, että mies katuisi kauppojaan; ei hänellä ensinkään ollut aikaa kuulustella, kuinka mylly seisatetaan, vaan riensi laivalleen minkä kerkesi ja päästyään vähän matkaa selälle, sai hän myllyn käyntiin. "Jauha suoloja ja sukkelaan!" sanoi laivuri. Mylly alkoikin jauhaa, että hurisi; kun laivuri oli saanut laivansa täyteen, tahtoi hän seisattaa myllyn, vaan kuinka hän koettelikin, ei mylly herennyt jauhamasta; suolakasat kasvoivat korkeammiksi ja korkeammiksi, ja viimein laiva upposi. Siellä meren pohjalla jauhaa mylly vielä tänäkin päivänä, ja sentähden merivesi niin suolaista on.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUKIRJA LAPSILLE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Satukirja lapsille

SATUKIRJA LAPSILLE

SISÄLTÖ:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE