The Project Gutenberg eBook of Aurelia

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title : Aurelia

Itämainen kuvaus Kristuksen ajoilta

Author : Hilda Huntuvuori

Release date : November 18, 2024 [eBook #74760]

Language : Finnish

Original publication : Helsinki: Otava

Credits : Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AURELIA ***

language: Finnish

AURELIA

Itämainen kuvaus Kristuksen ajoilta

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

"Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."

I.

Aurinko painui juuri Välimereen. Lyhyttä hämärää seuraa tumma, pehmeä itämainen yö. Aurelia nojasi väsyneesti päätään leposohvan pielukseen. Yläkerran pylvässalista oli seinäverhot vedetty syrjään, ja Aurelian katse harhaili Välimeren tummenevalla pinnalla. Tähti toisensa jälkeen ilmestyi yön taivaalle antaen suurelle ulapalle ihmeellisen hämärhohteen. Satavuotiset Liibanonin seetripuut huminoivat. Ne kertoivat yön hiljaisuudessa lapsilleen pyhää salaisuuttaan: Meidän isistämme rakennettiin kerran Herran temppeli!

Mutta Aurelia ei kuule seetrien salaisuutta, ei huomaa illan ihanuutta, vaikka katse harhaileekin öisen ulapan yllä. Ah, hänen silmiensä edessä on toinen kuva: Rooma, ikuinen Rooma ja murheen muistot siellä! — Sitä kuvaa hän oli paennut tänne itämaille asti. Mutta kuva seurasi mukana — muistot elivät. Miten selvänä nytkin kaikki oli hänen edessään: Hän on Rooman ylhäisimmän ja rikkaimman perheen ainoa tytär. Ylhäistä sukua oli Antoniuskin, vaikkei hän ollutkaan rikas. Lapsena he leikkivät aina yhdessä. Tulivat sitten aikuisiksi. Miten hyvä oli Antonius aina! Jo lapsena oli hän, Aurelia, aina luvannut tulla Antoniuksen vaimoksi, ja isä oli hymyillyt ja nyökännyt hyväksyen päätään. Mutta sitten isä kuoli äkkiä — äiti oli kuollut jo Aurelian pienenä ollessa. Aurelian rikkaus ja kauneus tuli kuuluksi kautta Rooman. Ja eräänä päivänä saapui itse prefekti kosimaan. Prefektin komeus häikäisi Aureliaa. Miten suurta istua hänen vierellään sirkuksessa, katsella gladiaattoritaisteluita amfiteatterissa, kulkea foorumilla, tai ajaa Palatinukselle keisarin luo! Ja Aurelia antoi prefektille myöntävän vastauksen.

Antonius tuli illalla. Aurelia ruokki lintuja puutarhan suihkulähteen luona ja kertoi kihlauksestaan näköjään välinpitämättömästi. Antonius ei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi, läksi, meni ja syöksyi suoraan Tibervirtaan. Kuka voisikaan kertoa Aurelian surua. Ah, sydän itki verta! Miten äärettömästi hän olikaan Antoniusta rakastanut — nyt vasta hän sen oikein käsitti, kun Antoniusta ei enään ollut. Prefektiä hän ei laskenut silmiensä eteen. Epätoivossaan uhrasi hän suuria uhreja kaikille jumalille Pantheonissa. Sitten hän aikoi Vestan neitsyeksi, sitten Isiksen naispapiksi, vaan ei mistään apua. Lopulta täytyi hänen jättää koko Rooma — hän ei jaksanut kulkea siellä muistojen paikoissa. Ensiksi hän pysähtyi Ateenaan. Ah, sen ihanuus viihdytti hetken, mutta vain hetken! Muistot elivät, ja hän pakeni Vähään Aasiaan. Sieltä sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tänne Liibanonin rinteelle rakennutti hienon, roomalaisen huvilan. Mutta kuva seurasi mukana tännekin: Oi, Antonius ja Rooma, ikuinen Rooma! — — —

Aurelia heräsi muistoistaan, kun tummaihoinen orjatar levitti kevyen vaipan hänen ylitsensä, yö kun viileni. "Asetanko jo seinäverhot paikoilleen?" kysyi orjatar.

"Ehk'et aseta. Yö on niin kaunis. Katselen vielä hetken, ennenkuin autat minut yölevolle. — Luukas ei ole kai tullut?"

"Ei", vastasi orjatar lyhyesti ja poistui hiljaa.

Puutarhan pimennossa alkoi orja soitella luuttua. Ennen oli tuo soitto tuottanut Aurelian surulle lievitystä, nyt tuntui tuska vain yltyvän. — Antoniuskin oli soitellut luuttua, kun istuttiin iltoja atriumissa. — — —

Alhaalta tieltä kuului askeleita. "Se on Luukas", ajatteli Aurelia ja nousi istumaan. Samassa ilmoitti orjatar Luukkaan tulleen. "Saata hänet tänne ylös", sanoi Aurelia ja hänen äänensä ilmaisi odotusta.

Siinä jo seisoi Luukas. "Tapasitko suuren opettajan?" kysyi Aurelia jännittyneenä.

"Tapasin kylläkin", vastasi Luukas vilkkaasti, "vaan en saanut tilaisuutta puhella hänen kanssaan, sillä tuo suuri opettaja oli aina äärettömän ihmisjoukon ympäröimä."

"Et nytkään tavannut ja sentään viivyit niin kauan", sanoi Aurelia alakuloisena.

Mutta Luukas alkoi innostuneesti kertoa: "Vaikka en hänen kanssaan puhellut, niin sainpa toki kuulla, mitä hän opetti, ja nähdä, mitä hän teki."

"No, mitä hän sitten teki?" kysyi Aurelia.

"Niin tiedätkö, Kapernaumissa ja Galilean maassa ei liene enään sairasta, sillä Mestari parantaa kaikki, jotka hänen tykönsä tulevat apua etsien. Näin itse, kuinka hän aukaisi sokeain silmät, kuurot saivat kuulonsa, rammat kävelivät ja spitaaliset parannettiin. Hän vain ojensi kätensä tai sanoi sanan ja katso, kaikki paranivat."

Aurelia ei sanonut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "Niin, tuo suuri opettaja parantaa kyllä ruumiin sairaudet, mutta entäpä, kun onkin sydän sairaana." — Vihdoin hän virkkoi: "Muistatko, mitä tuo Mestari puhui?"

"Muistanko", huudahti Luukas, "minä sanon sinulle, Aurelia, ettei kukaan, joka tuona aamuna kuuli Mestarin puhuvan, voi sitä unohtaa."

"Tuona aamuna, — minä aamuna? Puhu nyt, Luukas, niin että ymmärrän?"

"Niin näes, oli varhainen aamu. Mestari nousi ylös vuoren rinteelle, me kaikki olimme alempana. Aurinko nousi kultaisena Genetsaretin järven takaa, linnut lauloivat ja liljojen tuoksu täytti ilman. Mestari loi katseensa yli äärettömän ihmisjoukon — meitä oli tuhansia — ja alkoi miehekkäällä äänellään: 'Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.'" — — —

Aurelia säpsähti. Mitä, murheellisetko ovat autuaita? Saavat lohdutuksen! Kuka sen heille antaa?

* * * * *

Luukas oli jo aikoja sitten lopettanut pitkän kertomuksensa ja poistunut. Mutta Aurelian mielessä eli vain yksi lause: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Mistä he sen saavat? Jupiteriltako vai Venukselta? Ei, ei toki, eiväthän he mitään voineet hänen surulleen Roomassa, vaikka augurit rukoilivat, uhrasivat. Mutta kuka sen sitten antaa? "Saavat lohdutuksen!" Niin — tietysti hän, tuo suuri opettaja, antaa sen. Miksen sitä heti huomannut! Nytpä tiedän. Lähden itse hänen luokseen ja kysyn: "Herra, kuka antaa murheellisille lohdutuksen?" — Milloin lähtisin? — Jo huomenna! Niin, huomenaamulla auringon noustessa!

II.

Tyynenä, kirkkaana lepäsi Genetsaretin järvi aamu-auringon valossa. Jeesus istui rantakivellä ja katseli lapsia, jotka leikkivät hänen lähellään rannalla. Aurelia lähestyi hiljaa. Kun hän oli jo aivan lähellä, kääntyi Jeesus ja sanoi: "Aurelia mitä etsit?"

Aurelia säpsähti melkein sanattomaksi, kun kuuli nimensä — mistä Herra tiesi sen? Vasta hetken päästä sai hän sanotuksi: "Herra, mistä saavat murheelliset lohdutuksen?"

Jeesus näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Vihdoin hän nosti päänsä ja
hänen katseensa ja äänensä sädehti sanomatonta lämpöä, kun hän sanoi:
"Aurelia, rikoksesi annetaan sinulle anteeksi. Se paha, minkä teit
Antoniukselle, on ijäksi sovitettu ja pyyhitty pois."

Aurelian hämmästys oli vieläkin suurempi, kun kuuli Herran lausuvan Antoniuksen nimen. Tuo suuri opettaja näki hänen lävitsensä, tunsi hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ah, hän ei voinut olla tavallinen ihminen! Ja aivan huomaamattaan sanoi Aurelia: "Herra, kuka olet?"

"Syntisten vapahtaja."

"Minunkin, vaikka olen tuottanut Antoniukselle kuoleman?"

"Sinunkin!"

Aurelia tunsi seisovansa ikäänkuin jonkun suuren, käsittämättömän salaisuuden edessä! Mitä — suuri rikokseniko annettu anteeksi! Murheko ei enään raastaisi! — Tuntui todella kuin raskas paino olisi vierähtänyt pois, sairas sydän tullut terveeksi. Ja Aurelia sanoi: "Herra, mikä on se voima, jolla saat niin suuria aikaan?"

"Rakkaus!"

Aurelia hämmästyi: rakkaus! — Niin todella: rakkaus! Sitähän maailma eniten kaipasi, vaikkei hän ollut sitä ennen huomannut. Mutta hänellä raukalla ei ollut enään rakkautta! — Vai oliko? Niin, ehkäpä hän voi rakastaa murheellisia. Ja aivankuin hänen ajatustensa jatkoksi sanoi Jeesus: "Aurelia, rakasta kärsiviä! Rakkauden käskyn täyttäminen on maailmassa suurinta."

"Oi Herra, minun murheeni olet sinä ottanut pois, mutta mitenkä voisin täyttää rakkauden käskyä, kun en enään voi rakastaa?"

Mestari hymyili: "Et enään voi rakastaa! Niin, sinä saat uuden sydämen, ja siinä asuu rakkaus, joka ei ole kotoisin täältä alhaalta. — Näetkö noita lapsia tuolla rannalla? Ne ovat kaikki orpoja. Ota yksi heistä omaksesi! Totisesti minä sanon sinulle, joka korjaa tuonkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän korjaa minut."

Aurelian kasvot säteilivät, kun hän sanoi: "Herra, anna minulle kaikki nuo lapset! Miten onnelliseksi tulenkaan!"

Jeesus huusi lapset luokseen ja sanoi: "Pienokaiset, katsokaa, tässä on äitinne! Saatte heti lähteä hänen kanssaan uuteen kotiinne!"

Tämä oli lapsille niin odottamatonta, että he vain sanatonna katselivat vuoroin Jeesusta, vuoroin Aureliaa. Vihdoin pieni kiharapää paitaressu otti sormen suustaan ja sanoi: "Äiti ei ollut ihan tuon näköinen." Mutta kun hän vielä hetkisen tarkasti Aureliaa, tuli hänen suuriin silmiinsä kirkkaat kyyneleet ja hän kätki kasvonsa Aurelian vaipan poimuihin sanoen: "Kyllä sinä sentään näytät äidiltä."

Aurelian sisimmässä liikahti jotain hellää, jotain ennenaavistamatonta. Hän sulki lapsen syliinsä ja sanoi: "Oi, Herra, minkä aarteen annatkaan minulle!"

Mutta Jeesus pani kätensä lasten päälle ja siunasi heitä.

Aurelia lähti Herran luota lapsineen ja hänen sydämessään pulppusi uuden elämän lähde.

III.

Aurelia kätki kasvot käsiinsä ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Mitä sanotkaan, Luukas", tuli viimein nyyhkytysten välistä, "ruoskivatko he todella hänet veriin ja viimein naulasivat ristille Golgatalla? Näitkö itse kaiken?"

"Näin, kaiken tuon näin omin silmin, sillä kuljin kansan joukon mukana Pilatuksen palatsilta Golgatalle asti. Mutta älä itke, Aurelia! En ole kertonut vielä kaikkea. Katso, Herra itse ei ollut surullinen. Vaikka hänen ruumiinsa vielä vavahteli tuskasta, sanoi hän ristillä riippuessaan ensimäiseksi: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!'"

"Niinkö hän sanoi noille julmille", ja Aurelia nosti ihmeissään päätään. "Mutta hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, tuo Rakkauden Herra, hän oli Jumalan poika."

"Samaa sanoi roomalainen upseerikin, joka komensi vartiojoukkoa. Kun hän oli nähnyt kaikki ne merkit, joita tapahtui Jeesuksen kuollessa, viittasi hän syvästi liikutettuna ristille ja sanoi meille, jotka seisoimme lähellä: Totisesti oli tämä hurskas mies ja Jumalan poika."

Mutta Aurelia puhkesi taas kyyneliin. "Minun murheeni otti hän kerran pois. Mutta uuden, vielä raskaamman murheen olen nyt saanut. Mitä onkaan elämä enään, kun hän, Rakkauden Herra, on poissa. Ja sillä tavalla he hänet surmasivat."

"Aurelia, älä itke, en ole kertonut vielä kaikkea! Olin mukana auttamassa häntä hautaan, enkä koskaan unohda hänen äitinsä tuskaa. Sitten jäin hänen oppilaittensa seuraan, tuntui, etten voinut lähteä. Ja ajatteles, sunnuntaiaamuna levisi tieto, että Jeesus on noussut ylös haudasta. Enkelit olivat kertoneet Herran elävän!"

"Mitä, mitä sanot, Luukas!"

"Niin, semmoinen tieto levisi. Aamulla jo olivat vaimot nähneet hänet ja illalla, ajatteles, kun kaksi opetuslasta juuri kertoi, miten he olivat kulkeneet yhdessä Herran kanssa, seisoi Jeesus keskellämme ja sanoi: 'Rauha olkoon teille!' — Olen itse pidellyt hänen käsiään ja syleillyt hänen polviaan. Hän elää, Aurelia, hän elää!"

Oli aivan kuin kauhean raskas taakka olisi vierähtänyt Aurelian sydämeltä: Hän elää! Rakkauden Herra elää!

"Luukas, sukulaiseni, olet matkasta väsynyt. Miten monasti oletkaan tuonut minulle tietoja rakkaasta Mestarista. Kiitos sinulle! Mene nyt lepäämään ja katso ohimennen, nukkuvatko lapseni! Kaikki käy nyt yli ymmärrykseni. Olen mielelläni yksin", puhui Aurelia.

Luukas kumarsi ja lähti. Mutta Aurelia jäi yksikseen yläkerran saliin. Yö oli tullut. Suuri, kellertävä täysikuu kohosi taivaalle antaen Välimeren ulapalle kauniin, tyynnyttävän hohteen. Aurelia nojautui pylvääseen ja antoi katseensa harhailla kaukaisuudessa. — Ah, miten saattoivatkaan ihmiset olla niin julmia, että ripustivat ristille hänet, Rakkauden Herran! Kyynelvuo kostutti Aurelian poskia, kun hän ajatteli Jeesuksen tuskia. Vaan mitä, mitä se oli! Aureliasta tuntui aivan kuin Jeesus olisi asettunut hänen vierelleen, pannut kätensä hänen päälleen ja sanonut: "Aurelia, autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen! Rakkaudesta ihmisiin olen tämän kaiken tehnyt. Nyt on maailman synnit sovitettu. Älä enään itke, vaan iloitse siitä, että rakkaus on voittanut!"

Sanoin kertomaton rauha laskeutui Aurelian sieluun. Rannaton ulappa muuttui hänen silmissään mitä ihanimmaksi kukkaiskentäksi, jonka takana hohti ijäisyyden kaupungin kultainen portti. Ja Libanonin satavuotiset seetrit humisivat yön kätkössä: "Rakkaus on voittanut, rakkaus on voittanut!"

IV.

Aurelia astui ystävänsä kanssa yläkerran pylvässaliin, puhellen: "Julia rakkaani, et usko, miten onnelliseksi tunnen itseni, kun sinä tulit tänne! Mikä sinut panikaan lähtemään tälle pitkälle matkalle?"

Mutta Julia jäi sanatonna seisomaan pylväitten väliin, sillä siinä aukeni hänen eteensä kevät koko loistossaan, Liibanon-vuoriston ihana kevät. Tummat tamareskit yllä, vaaleat hopeapoppelit alla, kukkivat ollianderit ja nuo mahtavat seetrit. Ah, tätä ihanuutta! Koko ilma oli täynnä kevätkukkien tuoksua ja lintujen laulua. Alhaalla solisi vuoripuro, ja kaukana kimalteli Välimeri. Vasta lumouksestaan toinnuttuaan vastasi Julia:

"Enpä oikein itsekään tiedä, miksi läksin. Tahdoin vain pois Roomasta jonnekin kauas, ja kun sitten laivamiehet toivat sinun tervehdyksesi, oli matkani suunta määrätty."

"Hyvä se ainakin oli, että tulit tänne. Mutta mitäs Roomaan oikein kuuluu? Siitä on jo vuosia, kun sieltä läksin."

"Vuosiahan siitä on", virkkoi Julia muistellen samalla Aurelian nuoruuden tummaa tarinaa. "Paljon on siellä sillä aikaa tapahtunut, muuttunut. Paljon on tietysti ennallaankin. Hurjat kilpa-ajot ja gladiaattoritaistelut ovat tietysti edelleen mielihuvina. Amfiteatterissa käydään, pitoja pidetään ja kylpylaitokset ovat ennallaan. Mutta Palatinuksella on kaikki kuollutta. Ei enään ajeta iloisiin juhliin keisarin luo, kuten sinun aikanasi."

"No, ja miksi ei?"

"Näes keisari, tuo synkkä Tiberius, ei asu Palatinuksella. Jo vuosia sitten hän muutti Caprin kalliosaarelle Neapoliksen edustalle. Kallion korkeimmalla kohdalla on hänen linnansa, josta hän lähettää julmia käskyjään yli valtakunnan. Rooma vilisee keisarin urkkijoista. Kukaan ei siellä enään ole turvassa hengestään. Myrkky, tikari ja karkoitukset ovat jokapäiväisiä asioita."

"Voi surkeutta! Semmoinenko on tuo ennen niin iloinen Rooma!"

"Semmoinen! Meikäläiset ovat heittäytyneet hurjaan huvitteluun — eihän sitä tiedä milloin joutuu tuomittavaksi. Kansa taas huutaa lakkaamatta: ruokaa ja huvitusta! — Muutamat tosin ovat luopuneet kokonaan huvituksista, ovat löytäneet elämälleen kauniimman sisällön. — — Aurelia, ystäväni, minäkin olen löytänyt — minulla on salaisuus."

Aurelia veti ystävänsä hellästi luokseen, kysyi: "Minkä salaisuuden tuot tänne Roomasta?"

"Olen vihkiytynyt Isikselle."

Aurelia hätkähti: "Oletko Isiksen naispappi?"

"En. Sinun aikanasi kyllä mentiin julkisesti Isiksen papeiksi, mutta nyt on toisin. Nyt vihkiydytään salaisesti Isikselle. Kuinka monen puhdistuksen kilvoituksen ja koetuksen läpi saa siinä käydä. Värisin kauhusta, kun yksin vietin yön puhdistuskuopassa, jonka sälökaton läpi lakkaamatta tippui verta valkealle hunnulleni. Mutta kestin senkin, ja kun sitten tulin viimeiselle asteelle, sain selvän tiedon siitä, että manalanmatkallani kuningatar Isis valaisee Akeronin pimeyttä ja hallitsee Styxin syviä vesiä. — Aurelia, on suurta, kun tuntee puhdistuneensa kaikesta pahasta, tuntee kuuluvansa Isikselle ja löytää lohdutuksen hänessä. Jospa sinäkin löytäisit hänet!"

"En kaipaa Isistä! Olen jo löytänyt ikuisen lohdutuksen. Olen löytänyt sen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi."

"Murheelliset autuaiksi! Kuka on sellainen?" kysyi Julia ihmetellen.

"Kristus, maailman vapahtaja."

"Minkä kansan jumala hän on? En tunne nimeä, en edes Pantheonissa ole nähnyt sennimistä jumalaa."

"Ja kuitenkin hän, jos kukaan, on jumala. Hän nousi ylös taivaaseen. Mutta hän asui ensin ihmisenä täällä keskellämme. Hän opetti, teki kuolleet eläviksi, paransi sairaat. Olen itse nähnyt hänet."

"Olet nähnyt jumalan! Elävänä! Aurelia! En käsitä! Nähnytkö jumalan elävänä?"

Aurelia kietoi kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet istumaan mukavalle leposohvalle. Sitten hän kertoi hänelle kaiken, mitä tiesi Jeesuksesta. Hän kuvaili oman tapaamisensa Genetsaretin rannalla, kertoi Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja vihdoin ihmeellisestä illasta, jolloin hän selvästi tunsi Jeesuksen läsnä-olon.

Julia oli iki-ihmeissään. Hänen oli vaikea käsittää kaikkea. Sairaitten parantamisen hän vielä ymmärsi — oli semmoisesta ennenkin kuullut — mutta kuolleitten herättäminen, ylösnousemus ja nuo ihmeelliset opetukset! Rakastaa vihollisiaan! Ei, ei, kaikki meni yli ymmärryksen! — Mutta Aurelia oli kärsivällinen selittäen yhä uudestaan. Ja kun hän vihdoin kertoi, miten jo satoja vuosia sitten oli ennustettu Kristuksen tulosta, kirkastuivat Julian kasvot äkkiä ja hän sanoi: "Kuules, nyt minä tiedän, kenestä Vergilius puhuu neljännessä paimenrunossaan! Hän ennusti Kristuksen tuloa! Annas kun haen!" — — —

Samassa jo palasi Julia, kädessä pergamenttikäärö, jonka hän varovasti aukaisi. Hetken etsittyään hän luki:

"Syntyvi poika ja
uudelleen alkaa
vuossatain mahtava kierto.
Sukupolvi uuss'
taivaasta astuvi alas.
Juno, armoinen ollos
pojalle, mi ajan kultaisen alkaa!
Rikoksemme jäljet poistuvat kaikki.
Rauha on maassa,
luonnossa yltäinen kyllyys.
Käärme on kuoleva.
Karja ei jalopeuraa pelkää."

"Aurelia, eikös olekin tämä ennustus Kristuksesta?"

"Mahdollisesti! Mutta sille, joka on nähnyt Herran ja tuntenut hänen läsnäolonsa, eivät ennustukset enään paljon merkitse, Herra itse on kaikki kaikessa. — Jäi äsken kertomatta, että tuota onnellista aikaa Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen ei kauan kestänyt. Ne, jotka surmasivat Herran, alkoivat vainota hänen oppilaitaankin. Jalo Stefanus kivitettiin kuoliaaksi, ja monen piti paeta Jerusalemista. Sukulaiseni Luukas on juuri matkalla ottamassa selkoa, miten Herran omien on käynyt."

"Sinäkin olet siis Kristuksen oma?" kysyi Julia.

"Olen. Vaikka ei minua ole vielä kastettu, Herran oppilaat kun eivät ole olleet selvillä siitä, saavatko he kastaa semmoisenkin, joka ei ole juutalainen. Mutta uskon varmasti, että minun osakseni tulee sekin autuus."

"Kunpa se tulisi minullekin! Koko Isis-salaisuus tuntuu nyt niin tyhjältä kaiken sen rinnalla, mitä olet kertonut Kristuksesta."

"Kyllä se tulee! Herra on ikuinen rakkaus. Hän ottaa omakseen kaikki ja täyttää sydämemme ihmeellisellä lämmöllä, joka ei enään ole kotoisin täältä alhaalta. — Julia rakkaani, minä tiedän, että Herra kätkee sinutkin rakkautensa mereen ja ottaa pois sinun murheesi."

Julia kätki kyyneleiset kasvonsa ystävänsä syliin ja kuiskasi: "Sitä minä juuri tarvitsenkin. Murheeni ovat raskaat."

V.

Oli kulunut muutamia päiviä. Aurelia ja Julia astelivat vuoripolkua ylöspäin. "Kun pääsemme tuonne laelle, saat nähdä komean, lumihuippuisen Hermonin idässä", puheli Aurelia ystävälleen.

Mutta matka keskeytyikin äkkiä, sillä alkoi kuulua huhuilua: "Äiti! Äiti hoi!" Aurelia vastasi huhuiluun, ja siinä jo oli yksi hänen kasvattipojistaan kertoen hengästyneenä: "Äiti, Luukas on palannut ja tuonut vieraan mukanaan. Tule kotiin! — Se vieras on niin ihmeellinen, se on melkein kuin Jeesus. Se hymyileekin aivan samalla tavalla kuin Jeesus katsellessaan leikkiämme Genetsaretin rannalla. Tule nyt kotiin äiti, katsomaan sitä vierasta!"

Naiset kääntyivät kotiinpäin. Aurelian sydämen täytti ilo. Nyt hän sai taas kuulla rakkaista ystävistään etelässä. Mutta kukahan oli tuo vieras? — Niin kuka! — — —

Siinä he jo saapuivat yläkerran saliin. Luukas tuli vastaan ja alkoi kertoa kaikesta. Hämmästyneenä keskeytti Aurelia hänet sanoen:

"Luukas, Luukas, mitä sinä sanot! Johannesko täällä, Herran rakkain opetuslapsi? Oi, en voi uskoa kaikkea! Mikset tuo häntä tänne?"

"Johannes on matkasta väsynyt, juutalaiset kun vainosivat meitä kaiken tietä. Kun hän vähän on levähtänyt, tuon hänet tänne ylös."

* * * * *

Oli ilta. Aurelia oli kertonut Julialle Johanneksesta, opetuslapsesta, jota Herra rakasti. Nyt he seisoivat ääneti pylvässalin kaidepuuhun nojaten ja katsellen ilta-auringon valaisemaa seutua. Samassa alkoi portailta kuulua askeleita. Julia tunsi Aurelian värähtävän, kun hän kääntyi mennäkseen vierasta vastaan.

Aurelia oli aikonut sanoa niin paljon, mutta nyt kun Johannes seisoi hänen edessään, ei hän saanut sanaa suustaan. Hän ojensi vain molemmat kätensä Johannekselle, ja Johannes sanoi hiljaa: "Armo, laupeus ja rauha Jeesukselta Kristukselta, joka on meidän kanssamme totuudessa ja rakkaudessa!"

Vasta kun oli istuttu, alkoi keskustelu käydä. Aurelia kysyi nyt, mikä saattoi Johanneksen lähtemään näin kauas Jerusalemista, aina maan rajojen ulkopuolelle. Ja Johannes vastasi: "Kauan olen halunnut nähdä sinua. Herrakin puhui sinusta usein. Uskollisesti olet auttanut ja seurannut meitä kaikessa. Tämä ei sentään yksin tuonut minua tänne. On minulla asiatakin. — Tulin kastamaan sinua ja Luukasta."

"Mitä! Kastamaan! Mutta tehän olette tähän asti epäröineet, emmehän ole juutalaisia."

"Niin, olemme epäröineet, mutta emme epäröi enään, sillä Herra itse on osoittanut, että taivasten valtakunta kuuluu kaikille, niin roomalaisille kuin juutalaisillekin. — — —

"Kerroinhan äsken jo, kuinka tuon kauhean vainon jälkeen Filippus saarnasi Samariassa ja kuinka kastetut saivat Pyhän Hengen. Täältä Samariasta vei Herran Henki Filippuksen Gassaan vievälle tielle, jossa hän tapasi Etiopian kuningattaren hoviherran. Tämä oli käynyt Jerusalemissa rukoilemassa. Nyt julisti Filippus tälle ylhäiselle miehelle evankeliumia ja kastoi hänet tien varrella. Mutta kastamisen jälkeen tempasi Herran Henki Filippuksen ja toi hänet takaisin. — Kun Filippus sitten kertoi minulle kaikesta, ajattelin heti: Ei mikään voi estää kastamasta Aureliaa ja Luukasta, koska Herra itse lähetti Filippuksen kastamaan Etiopian miestä. Minulla oli oikein vaikea olla, kun muistin epäröimistämme, ja heti kun Luukas tuli, läksin hänen kanssaan. Ja tässä nyt olen. Haluatko edelleen kastetta?"

"Oi, älä kysy! Se on suurinta, mitä voin toivoa! — Mutta kastatko myöskin ystäväni Julian, roomalaisen rouvan? Hän rakastaa Herraa ja haluaa kastetta."

"Kastan! — Uskotko, Julia, että Kristus on Jumalan Poika?"

"Uskon."

"Uskotko, että hän kuoli meidän synteimme sovitukseksi?"

"Uskon."

"Uskotko ylösnousemukseen ja ijäiseen elämään?"

"Uskon."

"Lähtekäämme rannalle!"

* * * * *

Yö levitti hämärvaippansa yli vuorten ja laaksojen. Herran apostoli Johannes seisoi syvästi liikutettuna puron partaalla. Hän oli laskenut kätensä kastettujen päälle ja rukoillut. Silloin oli Pyhä Henki laskeutunut. Herran läsnä-olo oli sanomattoman valtava. Kauan oli oltu ääneti Herran edessä. Vihdoin sanoi Johannes: "Lähtekää te edellä kotiin, jään vielä hetkeksi tänne!"

Aurelia, Julia ja Luukas lähtivät. Mutta apostoli polvistui kiittämään Herraa. Ja hän tunsi siinä yksin ollessaan, että Herra kätki hänet ikuisen rakkautensa syvyyksiin, siirsi hänet hetkeksi sinne, minne jo kuuluu alkusointuja kirkkauden maasta.

Vihdoin Johannes nousi. Mutta kun hän oli astunut muutaman askeleen, heittäytyi äkkiä mies nyyhkyttäen hänen jalkoihinsa. Hämmästyneenä koetti Johannes nostaa miestä, kysyä, mikä tällä oli. Ja itkien kertoi mies: "Olen vainonut sinua viikkoja. Ja tänä iltana olin aikonut sinut surmata. Mutta näin Natsaretilaisen tekevän ihmeitä äsken. Mitä sanot minusta ja mitä sanoo minusta kurjasta Natsaretiläinen?"

"Herra on rakkaus."

"Olen vainonut kamalasti seurakuntaa Jerusalemissa. Mitä Kristus siitä sanoo?"

"Herra on rakkaus."

"Minä Stefanustakin ensimäiseksi heitin kivellä. — Luuletko, että
Natsaretiläinen voi antaa anteeksi kaiken?"

"Kyllä, sillä Herra on rakkaus."

"Minäkin tahtoisin rakastaa Kristusta ja olla hänen omansa, sillä nyt tiedän, että Hän on Jumalan Poika."

"Tule, niin kastan sinut! — Herra on rakkaus."

* * * * *

Johannesta oli jo hetken varrottu yläkerran salissa. Seinäverhot olivat edelleen syrjässä, ja tulisoihdut paloivat kaidepuun renkaissa. Kun Johannes vihdoin astui saliin, jossa Herran muistoateria odotti, oli hänen olennossaan jotain niin kirkastunutta, että hän aivan tietämättään toi tullessaan tuulahduksen toisesta maailmasta. Luukas otti luuttunsa ja alotti kauniin ehtoollisvirren. Tulisoihdut lepattivat vasten tummaa taivasta. Hartaina vyöryivät virren verkkaiset säveleet yli öisen vuoriston. Ilma tuntui olevan täynnä enkelsiipien suhinaa. Ja Ikuinen Rakkaus laskeutui ihmislasten sydämiin.

VI.

Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Roomalainen huvila Liibanonin rinteellä oli juhla-asussaan. Vihreät köynnökset kiertivät parvekkeen pylväitä, portaitten kaidepuita ja pihan salkoja. Puutarha tuoksui, tuhatvuotiset seetrit huojuttivat hiljaa harmaata päätään, ja aamutuuli puheli kukkien yökyyneleitä kuivatessaan: "Pienet kukkalapseni, pian pois kaikki kastekyyneleet! Aukaiskaa taas suloiset teränne ja hymyilkää tuolle lempeälle aurinkoäidille, joka juuri herää yöunestaan. Sillä katsokaas, tänään on juhla, ihmeellinen juhla tuossa roomalaisessa huvilassa. Seuratkaa nyt tarkoin juhlan viettoa, jotta voitte siitä huomenaamulla kertoa minulle, kun taas tulen kyyneleitänne kuivamaan! Hyvästi, kukkalapseni! Minulla on kiire, hyvin kiire, maailmassa on paljon kyyneleitä!" Ja aamutuuli lähti.

Mutta huvilassa ei kukaan ennättänyt kuulla aamutuulen kuiskeita. Mentiin, tultiin, juostiin, sillä olihan tulossa juhla, ihmeellinen juhla. Ainoastaan Aurelia, huvilan hyvä haltija, ei näyttänyt kiirehtivän. Verkkaan hän laskeutui parvekesalista pihamaalle ja meni siitä puutarhan puolelle huhuillen: "Raakel, hoi, oletko täällä!" Keski-ikäinen nainen tuli syvemmältä puutarhasta, ja Aurelia jatkoi puhettaan:

"Kuules, Raakel, minä luulen, että sinun puolisosi, apostoli Pietari ja ne muut, jotka täältä lähtivät Jerusalemiin seurakuntakokoukseen, palaavat nyt jo aamulla tänne, sillä yönaikana on vilpoisempi kulkea. Tule, mennään heitä vastaan! Me ennätämme kyllä, onhan täällä ystäväni Julia, joka huolehtii kaikista juhlavalmistuksista."

"Mennään vain vastaan, mutta en luule, että he näin aikaisin tulevat", vastasi Raakel.

Naiset kietoutuivat vaippoihinsa ja läksivät kulkemaan vuoristotietä alas laaksoa kohti. Kun he tulivat paikkaan, jossa raikas vuoripuro solisi tien vieressä, istahtivat he kivelle lepäämään. Raakel katseli ylhäällä olevaa huvilaa ja noita somia majoja, joita oli ilmestynyt sinnetänne seetrien suojaan. Vihdoin hän virkkoi: "Paljon on täällä muuttunut siitä, kun viimeksi olin täällä."

Aurelia: "Aika tuo aina muutoksia tullessaan, siitähän onkin jo kahdeksan vuotta. Silloin olivat kaikki lapsenikin vielä kotona, nyt ovat lentäneet omiin pesiinsä, paitsi nuorin. Tuossa ovat heidän majansa kotini läheisyydessä."

Raakel: "Miten ihmeessä ovatkin kaikki kolme jääneet noin lähelle?"

Aurelia: "No, se on käynyt kuin itsestään. Kun ainoa tyttäreni ensin meni naimisiin, laitatin hänelle kodin tuohon lähelle, tuntui vaikealta laskea häntä kauas. Viikunat, viiniköynnös ja muut hedelmät menestyvät hyvin tämän vuoriston rinteillä, ja siksi molemmat vanhemmat kasvattipoikanikin jäivät tuohon lähelle viinimäkiään viljelemään. Katsos, tuohon vuoren rinteelle syntyy vielä kerran vuoristokylä. Kaksikymmentä vuotta on siitä, kun sain nuo lapseni Herralta Genetsaretin rannalla, ja tänään kastetaan meidän synagoogassamme kolme lastenlastani, sillä kussakin majassa on nyt pienokainen. Juhla alotetaan kastetoimituksella."

Raakel: "Onko juhlassa sitten muutakin kuin tuo kastaminen, koska sanot, että sillä alotetaan?"

Aurelia: "On, on! Siitä ei ole niin paljon puhuttu, on tahdottu yllättää apostoleja. Näes, sukulaiseni Luukas, joka itse kulki niin paljon Jeesuksen mukana, on monta vuotta kirjoittanut kertomusta Kristuksen elämästä. Oi, jospa tietäisit, miten äärettömästi hän on tutkinut, tiedustellut, tehnyt matkoja! Nuorin kasvateistani, tuo hiljainen Johannes, on kaiken aikaa ollut hänen apunaan kirjoitustyössä ja muussa. Nyt vihdoinkin on kertomus valmiina. Ja tänään lukee Luukas sen synagoogassa apostoleille ja meille muille. Tämän kirjoituksen valmistumisen vuoksi me juuri juhlimmekin, onhan nyt saatu Herran omille säilymään osa Jeesuksen elämäntyöstä, vaikka pienikin osa. Luukas sanoo tapahtumia olevan niin äärettömän paljon, että on ollut sanomattoman vaikeata valita ja järjestää tärkeimpiä."

Raakel: "Oi ihmeitten ihme! Vai sellaista on Luukas tehnyt! Miltä tuntuneekaan kuulla kertomusta Herran elämästä! Eläisipä nyt vielä Jeesuksen äiti, miten iloiseksi hän tulisikaan! — Muistatko, kun hän oli täällä, istui hän aina tässä kivellä, katseli puron kuohuja ja kertoi meille pojastaan?"

Aurelia: "En koskaan sitä unohda! Häneltähän Luukaskin sai paljon tarkkoja tietoja. Oli sekin ihmeellistä, että tuo onnettomuus Jerusalemissa tuotti meille täällä Libanonilla niin paljon onnea! — Apostoli Jaakob oli mestattu ja sinun miehesi Pietari vangittuna. Silloin enkeli aukaisee vankilan portit ja tuo Pietarin pois. Muistan aivan, minkälainen oli yö, kun sinä ja Pietari turvaa etsien kolkutitte meidän portille. Ja sitten heti seuraavana yönä kolkutti portille apostoli Johannes. Olin aivan ilosta tukehtua, kun Johannes sanoi: 'Tuon tässä Jeesuksen äidin sinun luoksesi turvaan ja suojaan pois Juudean vainoista.' Ne olivat ihania kuukausia, kun te molemmat majailitte täällä."

Raakel: "Olivat, meille ainakin! Ja täältähän me sitten aina olemme löytäneet suojapaikan, jonne vainoojiamme olemme paenneet. Monasti olemme ihmetelleet, kuinka tämä sinun vuoristosi on niin turvallinen, eivät edes erämaan ryövärit milloinkaan tule tänne."

Aurelia: "Niin, silläkin on salaisuutensa. Ystäväni Julia on hyvin ylhäistä sukua — keisarin tytär, vaikka harvat sen tietävät — ja siksi Roomasta käsin aina tulee ankara määräys maaherroille valvoa meidän turvallisuuttamme. Kun Herodes Agrippa II pari vuotta sitten sai keisari Claudiukselta tämän Liibanonin maan, kävi hän itse luonamme ilmoittamassa, että hän tekee kaikkensa suojellakseen meidän vuoristoamme, kuten keisari on käskenyt. — Herra itse kai on näin määrännyt, jotta kristityillä olisi jokin turvapaikka vainojen sattuessa."

Raakel: "Niin, Herrahan pitää omistaan huolen. Miten usein olenkaan saanut sen kokea, kun olen puolisoni kanssa vaeltanut evankeliumia julistamassa. — — — Mutta hyvänen aika, tuolla alhaalla laaksossa jo tulevat matkamiehet! Mitä! Siellä ei olekaan Pietaria, vaan apostoli Johannes ratsastaa hänen aasillaan. Paavali ja Barnabas palaavat, mutta sitten siinä tulee vielä Siilas ja Juudas Barsabas. Riennetään nyt vastaan!"

VII.

Vuoren rinteellä korkealla, vanhojen seetrien suojassa sijaitsi pieni, natsaretilainen synagooga. Se oli täynnä Herran kansaa. Oli jo toimitettu tavallinen jumalanpalvelus kiitospsalmeineen ja kastettu nuo kolme lasta. Nyt oli hetken väliaika, jolloin pienokaiset vietiin pois. Vielä psalmi ja Luukas astui hitaasti puhujan paikalle. Sanoin kuvaamaton jännitys kohosi kaikkien kasvoille, kun Luukas alkoi aukaista pergamenttikääröjään. Paavali ja Barnabas kumartuivat aivan tietämättään eteenpäin kuin poimiakseen jokaisen sanan. Aurelia ja Julia pusertivat tuskaisesti käsiään. Ainoastaan apostoli Johannes istui tyynenä ja nyökkäsi Luukkaalle hymyillen päätään kuin sanoakseen: Aiota vain rauhassa, Herra kyllä tietää, mitä olet kirjoittanut! Luukas pani avatun pergamentin syrjään sanoen: "Ystäväni! Olen kirjoittanut tämän kertomuksen Jeesuksen elämästä ystävälleni Teofilukselle Roomaan. Mutta kun tiedän, että lukemattomat muut saavat ainoan tietonsa meidän Herrastamme vain tästä kertomuksesta, olen tehnyt työni äärimmäisellä huolella, olen kirjoittanut vain tärkeimmät tapaukset ja hankkinut luotettavat tiedot. Olen iloinen, kun saan lukea kirjoitukseni Herran omille opetuslapsille. Jos jossakin olen erehtynyt, tulee se oikaistuksi."

Sitten hän otti pergamentin ja alkoi lukea: "Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme täytäntöön käyneistä tapahtumista — — —"

Tyynellä, tasaisella äänellä jatkui lukeminen tiimasta toiseen. Mutta kuuntelijat eivät huomanneet ajan kulkua, vaan seurasivat yhä kasvavalla jännityksellä kaikkea. Siinä kiiti heidän ohitsensa kokonainen muistojen sarja, iloineen ja suruineen, toiveineen ja tuskineen. Kun Luukas vihdoin tuli kohtaan, jossa kerrottiin pitkäperjantain synkistä tapauksista, puhkesi koko pieni kirkko syviin nyyhkytyksiin. Raakel painoi vaistomaisesti sydäntään, kun Luukas luki: "Niin Jeesus kääntyi heihin ja sanoi: Jerusalemin tyttäret, älkää itkekö minua, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!" — Oi, hän oli noitten naisten joukossa, ja hän muisti Herran katseen. Kuinka se koski sielun syvyyksiin asti! Herra, Herra, miten sanomattomasti kärseitkään! — Ja kun tultiin vihdoin Golgatalle, kävi apostoli Johannes kuolonkalpeaksi, sillä niin vihlovina nousivat muistot mieleen. Pääsiäisaamun tapahtumista luettaessa, kuivuivat kaikkien kyyneleet, ja katseet saivat kirkastetun hohteen, kun vihdoin kaikui evankeliumin loppu. "Ja he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa."

Kaikkien päät painuivat hiljaa alas. Oltiin ääneti Herran edessä. Tuo syvä äänettömyys oli enemmän kuin mitä sanat voivat kertoa. Se oli rukousta, kiitosta, ihmissielun syvää yhteyttä ijäisen Jumalan kanssa — — —

Herran muistoateria odotti yläkerran salissa, jonne kaikki tulivat hiljaisina, vakavina. Koko aterian ajan täytti pyhä tunnelma salin, kaikki elivät vielä Luukkaan kertomuksen tapauksissa. Vasta kun ateria oli päättynyt, tuli Paavali Luukkaan luo ja sanoi: "Rakas veljeni, hyvin olet työssäsi onnistunut, olet tehnyt aivan neuvojeni mukaan. Kiitos sinulle ja kiitos Herrallemme, joka on työtäsi johtanut! Nyt on meillä luotettava kirjoitus Jeesuksen elämästä. Minä en ainakaan huomannut virheitä. Johannes, huomasitko sinä?"

Johannes: "En. Kaikki mitä on kirjoitettu, on niin tapahtunut. Enemmän vain pitäisi kirjoittaa. Herran töitä on niin paljon, että koko maailman kirjat niistä täyttyisivät. Poikani, sinun pitää jatkaa työtäsi!"

Luukas: "Sitä olen itsekin ajatellut. Olen tuuminut kirjoittaa, mitä kaikkea Herra on tehnyt oppilaittensa kautta sen jälkeen, kun hän nousi korkeuteen. — Paavali, sinullahan on Aasian seurakunnille kirje, joka sisältää Jerusalemissa tehdyt päätökset! Saan kai kopioida kirjeesi tuota uutta kertomustani varten?"

Paavali: "Tietysti! Onkin hyvä, että siitä jää toinen kappale tänne, sillä tuo päätös on kovin tärkeä: Pakanoita ei tarvitse ympärileikata ennen kastamista."

Johannes: "Herran Pyhä Henki aukaisi Jerusalemin seurakunnan silmät näkemään, ettei Herra vaadi ympärileikkausta. — Luukas, olet saanut ihmeellisen kertomislahjan. Jatka työtäsi, ahkeroitse yötkin! Herran töitä on maailma täynnä!"

Aurelia: "Johannes ystäväni, älä kehota enään meidän Luukasta, hän uurastaa muutenkin itsensä loppuun! Jospa tietäisit mitä kaikkea hän on tehnyt! Katsos, tuolla synagoogan vieressä on hänen työmajansa, kolme huonetta. Kun astut ensimäiseen, on se täynnä pergamentteja, kirjakääröjä. Siellä hän uurastaa nuoren Johanneksen kanssa. Kun astut toiseen kammioon, on se täynnä leilejä, yrttejä rohtoja, sillä Luukas on tämän vuoriston ainoa lääkäri. Miten monen vaivat hän on huojentanut! Mutta tämäkään ei vielä riitä, vaan tuolla on kolmaskin huone, jonne ei kukaan pääse, mutta jossa Luukas työskentelee monta hetkeä päivästä. Me kutsumme tuota huonetta 'Salaisuuden kammioksi' ja niin paljon tiedämme, että Luukas aikoo tänään näyttää meille, mitä hän siellä on valmistanut. — Niinhän se oli, Luukas?"

Luukas hymyili: "Niinhän se on. Kun aurinko vaipuu lähelle lännen rantaa, niin tulkaa puutarhan jasmiinimajaan. Silloin näette, mitä on valmistunut 'Salaisuuden kammiossa', joksi Aurelia nimittää kolmatta työhuonetta." — — —

* * * * *

Oli ilta. Laskeva aurinko antoi valkealle jasmiinimajalle kultaisen hohteen. Aurelia ystävineen astui majaan. Luukas työnsi varovasti syrjään pensaitten oksia ja veti sitten hitaasti pois vaatteen, joka peitti suurta maalausta. Tuskin oli vaate pudonnut, kun kaikki huudahtivat hämmästyksestä. Raakel painoi sydäntään, ja Johannes tarttui puuhun pysyäkseen pystyssä. Siinä oli heidän edessään suuri taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä. Hetken vain kesti katselemista, sitten painuivat kaikki polvilleen. Oi, he eivät kestäneet tuon näyn valtavuutta! Tumma, pehmeä itämainen yö kietoi hienoon vaippaansa Kristuskuvan, maahan vaipuneet ihmislapset, puutarhan, vuoriston. Kun he vihdoin tointuivat lähtemään, sanoi Johannes: "Tuommoinen juuri oli Herra ristillään. On niin hyvä, kun meillä nyt on luotettava kertomus Herrasta, ja taulu, joka näyttää tuon raskaan ja ihmeellisen Golgatan päivän. Kun me olemme poissa, saavat jälkipolvet kuitenkin oikean tiedon Herrastamme. Jumala siunatkoon sinua Luukas ja antakoon sinulle edelleen voimia suureen työhösi! Herra on rakkaus, ikuinen rakkaus."

Kaikki menivät nyt levolle, Aurelia yksin nousi hiljaa yläkerran pylvässaliin. Hän tahtoi olla hetken yksin Herran kanssa. Hän nojasi pylvääseen. Keltainen kuu nousi taivaalle, ja yötuuli soitteli vuoriston puita. Kaukana siinti Välimeri kuun kelmeässä valossa. Aurelian sielu väreili niin oudosti. Oi, tämä päivä oli ihmeellinen, iki-ihmeellinen! Kuka ymmärtää kaikkea! Herra on todella rakkaus, ikuinen rakkaus! — —

Aurelia havahti. Hiljaiset askeleet kuuluivat portaista. Joku oli tulossa tänne ylös. Samassa seisoi hänen nuorin kasvattinsa, 23-vuotias Johannes hänen edessään. Ennenkuin Aurelia ennätti mitään kysyä, sanoi Johannes: "Äiti, minä olen tehnyt päätökseni tänä ihmeellisenä päivänä. Lähden julistamaan evankeliumia pakanoille kuten Paavali ja Barnabas. Tunnen, että Kristus sielussani kutsuu minua siihen. Mitä sanot äiti, saanko lähteä?"

"Rakas, rakas poikani, mene Herran Kristuksen nimeen!"

Silloin Johannes polvistui ja sanoi: "Äiti, anna minulle siunauksesi!"

Aurelia laski kätensä polvistuneen poikansa päälle ja luki hiljaa siunauksen. Kuu korkeudessa unohti kulkunsa, ja seetrit lopettivat yövirtensä, sillä taivaan soinnut täyttivät ilman. Mutta kukkien silmät täyttyivät kyynelistä, sillä he tunsivat, kuinka maailmassa tapahtui juuri nyt jotain niin kaunista, ettei sitä mikään kieli kertoa voinut.

VIII.

Saapui taaskin kevät, Liibanon-vuoriston ihana kevät. Koko metsä oli yhtenä ainoana kukkaismerenä, ja kevään voimakas tuoksu täytti ilman.

Vuosia oli kulunut siitä, kun kerran kotoisessa juhlassa Luukas luki ensi kerran ihanan evankeliuminsa. Aurelia, roomalaisen huvilan hyvä äiti, oli saanut Ajattarelta hopeaisen seppeleen päähänsä, ja hänen ystävänsä Juliankin hiuksiin oli pudonnut hiukan lunta. Tuossa astui Aurelia miettien yläkerran pylvässaliin. Onnellisia, sanomattoman onnellisia olivat olleet nämä vuodet hänelle. Tuontuostakin majaili Herran omia hänen luonaan, ja lastenlapsien suuri parvi pani usein koko vuoriston raikumaan keväisestä ilosta. Ja ennen kaikkea, asuihan Kristuksen rakkaus ja rauha hänen sielussaan.

Mutta nyt astuessaan yläkerran saliin tunsi Aurelia itsensä murheelliseksi, sielun pohjia myöten murheelliseksi. Vaikka hänellä olikin niin paljon kotoista onnea, oli viime aikoina saapunut yhä vain surun viestejä muualta maailmasta, viestejä, jotka panivat Aurelia-äidin hellän sydämen värisemään. Ei ihme, jos Ajattaren hopeaseppel muuttui ohimoilta valkeaksi. Aurelia nojasi kaidepuuhun ja antoi katseensa kulkea aina Välimeren siintävälle ulapalle asti. — Ah, kuka uskoisikaan kaikkea todeksi! Ensiksi oli viesti kertonut, että Rooma, ikuinen Rooma oli raunioina. Kohta sen jälkeen saatiin kuulla, että tuo kaamea tulipalo oli itse keisari Neron aikaansaama. Hullussa ylpeydessään tahtoi hän rakentaa uuden, entistä uhkeamman Rooman, siksi hän poltatti vanhan. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pian viesti toi tiedon, että Roomassa oli alkanut kamala kristittyjen vainoaminen, heidän niskoilleen kun Nero vieritti kaupungin palon syyt. Kaikki idän seurakunnat olivat palavasti rukoilleet onnettoman, veriinsä vaipuvan Rooman seurakunnan puolesta. Mutta yhä vain jatkui vaino. Tänä aamuna sitten tuli Aurelian nuorin kasvatti, hiljainen Johannes, kotiin Efesosta, jossa hän jo vuosia oli ollut apostoli Johanneksen apuna. Apostoli oli vartavasten lähettänyt rakkaan apulaisensa Aurelia-äidin luo Libanonille. Kuinka syvästi olikaan Aurelia iloinnut, kun Johannes — nyt jo neljännelläkymmenennellä oleva mies — saapui. Mutta väleen muuttui ilo murheeksi. Apostoli lähetti Aurelialle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi, ei sen enempää eikä vähempää, kuin että Aurelia lähtisi ystävänsä Julian kanssa Roomaan. Puistatus kävi läpi Aurelian ruumiin, kun hän siinä kaidepuuhun nojaten ajatteli, että hänen pitäisi lähteä nuoruutensa Roomaan — raunioitten Roomaan. Ei, ei, sanoi hänen vaistonsa. Mutta apostolin pyyntö oli velvoittava: Roomassa riehui yhä vaino, ja apostolit Pietari ja Paavali olivat vaarassa. Aurelia ja Julia olivat ainoat kristityt, jotka ylhäisen syntyperänsä vuoksi voivat vaaratta lähteä Roomaan ja siellä mahdollisesti tehdä jotakin apostolien pelastamiseksi. Tuska vihloi Aurelian sydäntä, kun hän ajatteli matkaa. Mutta Herran apostoli käski, ja Kristuksen rakkaus velvoitti. — "Jumalani, osoita minulle sinun tiesi", huokasi hän.

Aurelia havahti mietteistään, kun Julia, Luukas ja Johannes astuivat pylvässaliin. Kaikki istuivat varjoisaan nurkkaukseen. Siinä he lukivat uudelleen apostolin kirjeen ja alkoivat tuumia, mitä tehdä. Julia oli heti valmis lähtemään, mutta Aureliasta tuo pyyntö tuntui edelleen liian raskaalta. Koko seuraavan yönkin hän vielä vietti valvoen ja rukoillen. Mutta kun aamu vaikeni, sanoi hän Johannekselle: "Mene Sidoniin tiedustelemaan laivojen kulkua. Lähden ensimäisellä laivalla Roomaan. — Sinä kait voit jäädä kotiin niin kauaksi, kun olen poissa?"

Johannes: "En äiti. Minä tulen mukaan Roomaan. Rakas apostoli varoitti vielä viimeiseksi, että joka tapauksessa lähtisin teidän kanssanne. Luukas on täällä ja huolehtii kyllä kaikista, jotka rientävät tänne väsyneinä ja vainottuina."

Aurelia: "Mutta jos sinulle käy huonosti Roomassa. Julma on Nero. Etkö pelkää?"

Johannes: "En, äiti. Elämäni on Kristuksen kädessä, eikä Neron."

Pian oltiin matkalle valmiita. Mutta vielä piti yhden murheviestin saapua juuri lähtiessä. Juudeassa oli puhjennut kapina julmaa maaherraa, Gessius Florusta vastaan, ja ensimäisiä pakolaisia saapui jo Liibanonille. Monen miettimisen jälkeen päätti Aurelia kuitenkin seuralaisineen lähteä kohti Roomaa, sillä olihan kapina Juudeassa, eikä Herodes Agripan alueella. Liibanonilla ei näyttänyt olevan mitään vaaraa.

IX.

Aurelia astui Julian rinnalla kiireisesti, tuskaisena. Hän oli kärsinyt näinä muutamina tunteina täällä Roomassa enemmän kuin ennen vuosina. Kieli ei voi kertoa, miltä tuntui seisoa ihanan nuoruutensa kodin nokisilla raunioilla. Sydän aivan värisi tuskasta. Ja ystävät sitten! Ah, ne olivat kuolleet, vain muutamia vanhoja tuttuja oli jälellä! Mutta sittenkin kaikki tämä oli pientä sen hädän ja tuskan rinnalla, missä kristitty seurakunta eli. Pietari ja Paavali olivat vangittuina ja heidän kuolemantuomionsa jo julistettu, vaikka ei vielä täytäntöön pantu. Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Aurelia oli kulkenut kuin siivin ylhäisten sukulaistensa luona, ja Julia oli tehnyt voitavansa. Mutta kaikki sanoivat: "Kuka uskaltaisi hullulta keisarilta anoa armoa! Itse silloin syöksyisi surman suuhun." Silloin Aurelia teki rohkean päätöksensä: hän päätti itse lähteä Neron luo. Sattui niin onnellisesti, että pretorianein päällikkö oli Julian läheinen sukulainen ja hän hankki naisille pääsyn keisarin puheille. Ja siinä he nyt kulkivat kiireisesti kohti Vatikania, Neron mahtavaa palatsia. — — —

Nero loi raukeat silmänsä ihmetellen tulijoihin. Mitä etsivät nuo kaksi vanhaa naista hänen luotaan, hänen, joka juuri oli Kreikassa niittänyt taiteen ihanimpia laakereita.

Nero: "Mitä tahdotte minulta, maan piirin suurimmalta keisarilta?"

Aurelia: "Anomme, että keisarimajesteetti peruuttaisi seurakunnan johtajien, Pietarin ja Paavalin, kuolemantuomiot ja lopettaisi kristittyjen vainoamisen."

Nero sävähti tummanpunaiseksi: "Mitä, mitä sanotte! Kuka uskaltaa tulla anomaan armoa noille kristityille koirille, noille roistoille. Kirous ja kuolema! Keitä olette?"

Aurelia: "Kristittyjä."

Nero: "Kri-kristittyjä ja mi-minun silmieni edessä! Kuolema ja kirous!
Pretorianit, onko ruoskanne valmiina! Vangitkaa!"

Aurelia sanoi lähestyville pretorianeille tyynesti: "Älkää koskeko tähän ystävääni, suuren Augustuksen tyttäreen! Tässä näette viiden keisarin suojeluskirjeet, myöskin nykyisen. Pretorianit, kavahtakaa koskemasta keisarin tyttäreen!"

Hämmästyneinä peräytyivät pretorianit. Mutta Aurelia jatkoi: "Jos jonkun vangita tahdotte, niin vangitkaa minut. Olen suuren Caesarin jälkeläinen, Caesarin, jonka hallituksen yllä leijaili oikeus ja jonka palatsiin jokainen voi turvallisena astua."

Sanattoman hämmästyksen vallassa katselivat henkivartijat noita ryhdikkäitä, vanhoja naisia. Keisarin tytär ja Caesarin jälkeläinen! — Ah, polvilleen he painuisivat, jos uskaltaisivat!

Neron kamala viha lauhtui hiukan, kun hänelle äkkiä selvisi, että hänen edessään seisoivat juuri ne naiset, joitten turvallisuudesta kaikki keisarit olivat tarkasti huolehtineet Augustuksen testamentin mukaan. Mutta vimmoissaan hän vieläkin huusi: "Ulos palatsistani kristityt koirat! Entistä enemmän saavat nyt pedon hampaat työtä. Ulos!"

Aurelia: "Me lähdemme, keisari! Mutta muistakaa, että suuri Kristus vaatii teidät, keisari-majesteetti, kerran tilille jokaisen kristityn verestä. Armahdus ei ole koskaan päässyt sydämeenne. Surmannut olette äitinne, veljenne, opettajanne ja ties keitä, nyt viimeiseksi kristittyjen ylevän joukon. Siksipä saatte kerran niittää, mitä olette kylvänyt. Meidän kristittyjen Jumala maksaa kullekin töittensä mukaan, niin keisarille kuin kerjäläiselle."

Vihan veret syöksähtivät uudelleen Neron kasvoille ja hän sähisi:
"Vangitkaa, vangitkaa!"

Mutta Aurelia ja Julia kääntyivät ja lähtivät juhlallisin askelin Neron luota, ja pretorianit väistyivät kunnioittaen syrjään kuin ruhtinattarien kulkiessa.

Tuskin olivat naiset päässeet asuntoonsa, vanhan senaattorin luo, kun heidät yllätti hirveä uutinen: Vangitut apostolit oli jo surmattu. Paavali oli mestattu Ostian tien varrella, ja Pietari ristiinnaulittu Vatikanin vuorella. Maahan masentuneena kokoontui Rooman vainottu seurakunta yön tullen maanalaiseen katakombiin itkemään apostolien äkkinäistä poismenoa. Aurelian kasvatti, hiljainen Johannes puhui syviä lohdutuksen sanoja tuolle veriinvainotulle seurakunnalle. Ja Kristus itse tuntui olevan läsnä lohduttamassa tuskassa vaikeroivia sydämiä.

Aurelia ja Julia huolehtivat apostolien hautaamisesta ja muistomerkin pystyttämisestä heidän haudoilleen. Sitten he päättivät toistaiseksi jäädä tämän raadellun seurakunnan tueksi ja lohdutukseksi. Mutta tuskin oli viikko vierähtänyt apostolien surmasta, kun katujen kulmiin ripustettiin piirtotauluja, joissa oli julistus: Kristittyjen vainoaminen on kaikkialla ja kaikissa muodoissa lopetettu! — Pretorianein päälliköltä saatiin kohta tietää, että Nero oli joutunut Aurelian käynnin jälkeen hirvittäviin omantunnontuskiin. Hän oli heti lähettänyt peruutuksen apostolien kuolemantuomioon. Mutta peruutus tuli liian myöhään — apostolit oli jo surmattu. Tätä piti Nero niin pahana enteenä, että hän kiireesti lopetti koko kristittyjen vainoamisen.

Kun Aurelia oli tästä kaikesta kuullut, virkkoi hän Julialle: "Nyt voimme rauhassa palata kotiimme rakkaaseen Liibanoniin. Siellä on meidän paikkamme, siellä meitä tarvitaan. Vanha Rooma jaloine harrastuksineen on poissa ja tätä uutta emme ymmärrä. Kunpa Jumala varjelisi Rooman paljonkärsinyttä kristittyä seurakuntaa, sillä siihen on kätketty uuden Rooman siemen."

* * * * *

Juudeassa oli tällä välin kapinan liekki kohonnut yhä korkeammalle.
Syyrian maaherra oli marssinut joukkoineen kapinoitsijoita vastaan,
mutta kärsi musertavan tappion. Silloin lähetettiin Roomasta
Vespasianus 60,000 miehen kanssa kukistamaan kapinaa.

Tuskin oli Aurelia ystävineen kotiutunut pitkältä matkaltaan, kun hän odottamatta sai korkeita vieraita. Itse Vespasianus henkivartijoineen ratsasti vuoripolkua kohti roomalaista huvilaa. Aurelia luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, mutta astui kuitenkin pelottomana tulijoita vastaan. Suuri oli sentähden Aurelian hämmästys, kun Vespasianus ilmoitti, että hän saapui keisari Neron käskystä tuomaan Aurelialle suurta rahalahjaa ja keisarin omakätistä turvakirjettä. Kuningas Herodes Agrippa oli lisäksi saanut uudistetun käskyn huolehtia Libanonin rauhallisuudesta tänä melskeisenä aikana. Kun Aurelia suuresti ihmetteli näitä keisarin toimenpiteitä, sanoi Vespasianus: "Semmoinen Nero on aina, yhden kerran yhtä, toisen kerran toista, houkkio alusta loppuun. — Kuitenkin onnittelen, että hän on osoittanut suopeuttaan teidän korkea-arvoisuudellenne. Minä puolestani lupaan suojella teitä voimieni mukaan."

Aurelia kiitti liikutettuna suorasukaista sotapäällikköä, joka pian poistui Liibanonin rauhallisesta kodista.

X.

Kolme vuotta oli vierähtänyt. Keisari Nero oli tällä välin muuttanut manan maille, vaikka kristityt uskoivat varmasti, että hän oli vain paennut Eufrat-virran taakse ja tulee sieltä vielä kerran Antikristuksena häiritsemään ihmiskunnan rauhaa. — Vespasianus oli heti kuolonsanoman saavuttua rientänyt Roomaan, jossa hänet pian huudettiin keisariksi. Juudean kapinan kukistamisen jätti Vespasianus pojalleen Tiitukselle.

* * * * *

Oli syyskesän auvoinen ilta. Aurelia-äidin luo Liibanonille oli kokoontunut paljon vieraita. Tuntui, että nyt jos koskaan täytyi olla toisiaan lähellä, nyt kun Herran kaupunki, Jerusalem, kamppaili kuolintuskissaan. Kristuksen omat olivat kyllä ajoissa tienneet poistua kaupungista. Heille oli selvinnyt, kuinka tuo kaupunki kärsi nyt rangaistuksen siitä, että se oli hyljännyt Vapahtajansa. Mutta sittenkin: Jerusalem oli sentään Jerusalem, isien kaupunki, Herran kaupunki, joka oli heitä kaikkia sanomattoman lähellä. Itse apostoli Johannes oli tullut Efesosta Liibanonille ollakseen lähempänä onnetonta Jerusalemia. Samoin oli saapunut pyhä Ignatius, joka lapsena oli kiikkunut Jeesuksen polvella, ja monet muut. Raakel, Pietarin vaimo, oli heti miehensä kuoleman jälkeen jäänyt pysyväisesti Aurelian luo.

Oli sabbatin ilta. Aurelia, Julia ja Raakel istuivat yläkerran salissa odotellen muita. Herran apostoli Johannes oli luvannut puhua illan hartauskokouksessa täällä pylvässalissa. Siitä naiset nyt puhuivat, olihan apostolin puhe aina kuin viesti korkeammasta maailmasta. Vähitellen saapuivat vieraat. Tuossa Aurelian kasvattilapset perheineen, tuossa Luukas ja nuori Johannes, tuossa Simeon Kleopaanpoika, tuossa Barnabas ja Iganatius ja kaikki muut.

Apostoli Johannes astui pöydän ääreen ja taivutti päänsä hiljaiseen rukoukseen. — Hän aikoi puhua siitä äärettömästä rakkaudesta, joka sisältyi Jeesuksen kärsimiseen ja kuolemaan. — Apostoli nosti päänsä alkaakseen, mutta hän ei ennättänyt lausua ainoatakaan sanaa, kun hän tunsi ruumiinsa vavahtavan, jäykistyvän: Synkät savupilvet kohosivat yli eteläisen taivaanrannan. Kauhun valtaamina hypähtivät kaikki paikoiltaan ja tuijottivat äänettöminä, väristen noita paksuja savukierteitä. — "Pyhä kaupunki palaa, Tiitus on päättänyt valloituksensa", sanoi apostoli Johannes viimein värähtelevin äänin. Nyyhkyttäen painuivat kaikki polvilleen. Oi, tämä oli sittenkin liian raskasta! Jerusalem tulessa, raunioina! Herra, Herra!

Tunnista tuntiin seurasi uskovaisten joukko Liibanonin huvilasta savupilvien nousua ja laskua. Sanomaton oli heidän tuskansa. He aivan kuin aavistivat sen murhenäytelmän kaameuden, jota nyt näyteltiin noitten savupilvien alla. Vasta kun täysikuu keltaisena nousi vuorien takaa, astui apostoli Johannes pöydän ääreen ja sanoi:

"Rakkaat ystäväni Herrassa! Minun pitäisi sanoa teille joku rakkauden ja lohdutuksen sana tänä suurena sabbattina. Mutta tuo pyhän kaupungin palo silmien edessä kangistuttaa kielen ja sydän vaikeroi tuskissaan. Muistakaamme kuitenkin, että Jeesus itse puhui meille Jerusalemin hävityksestä, tuon kaupungin, joka paadutti sydämensä, eikä ottanut vastaan Elämän Herraa. Pyhä kaupunki nyt katoaa, mutta kaikki maallinenhan on katoavaista. Elämän Herra, Jeesus itse, pysyy ijankaikkisesti. Hän on meidän lähellämme, näkee meidän tuskamme ja lähettää meille Lohduttajan. Hän ei koskaan meitä jätä. Rakastakaamme Häntä ja rakastakaamme toisiamme! Kun Jeesuksen rakkaus täyttää koko olentomme, olemme ijäti Hänen omiaan."

Syvän hiljaisuuden vallitessa syötiin illallinen. Tulisoihdut vain lepattivat kaidepuitten renkaissa, ja valittaen kulki yötuuli yli seetrimetsän.

Puolenyön aikana lähtivät vanhemmat vieraat levolle, mutta nuoremmat päättivät yhdessä kiivetä läheiselle Liibanonin huipulle paremmin nähdäkseen tuota etelän murhenäytelmää. Aurelia yksin jäi yläkerran pylvässaliin. Kuu oli kalvenneena noussut aina keskitaivaalle. Aurelian katse kulki kauas tummenevalle Välimerelle. Siitä siirtyi katse etelään, jossa taivaanranta punerti. Siinä nyt raunioituu pyhä kaupunki, kuten hiljan ikuinen Rooma. Kyynel kostutti Aurelian poskea. Hän loi uudelleen katseensa tummalle ulapalle. Ja koko mennyt elämä oli kuin kirkkaana tauluna hänen edessään: Nuoruus Roomassa sanomattomine sydänsuruineen, matkustus tänne idän vuoristoon, käynti Genetsaretin rangalla, kastetoimitus, matka Roomaan ja sadat muut tapahtumat, joitten aikana hän oli hiljaa harmaantunut. — Aurelia havahti muistoistaan, sillä läheiseltä vuorenhuipulta alkoi kuulua harpun hiljaista soittoa. Kohta yhtyi siihen monta kaunista ääntä laulaen vankeuden aikaista valitusvirttä:

"Me virroilla Baabelin itkimme illoin,
Sun templiäs, Siion, muistellen,
Ja laskimme vaieten harppumme silloin
Vain oksille kyynelpajujen."

Pyhä liikutus täytti Aurelian sydämen, kun hän siinä kuunteli, miten suruiset säveleet häipyivät hiljaiseen yöhön. — Tämä yö muistutti Aurelialle niin elävästi erästä yötä — kauan sitten —, jolloin Herra itse kävi häntä lohduttamassa. Silloin hänelle ensi kerran elävästi selväsi Herran sana: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." — Mitä onkaan elämä? Surua ja kärsimystäkö vain? Ei! Värähtelihän hänen sielussaan onni, Mestarin lahjoittama ijäinen onni. Ja kerran aukeaa hänelle toinen maa, jossa hallitsee Kristus, rakkauden Herra. Mutta hän tahtoi olla vielä täällä alhaalla, auttamassa ja palvelemassa Herran omia, joita hän niin syvästi rakasti! Miten hyvin olikaan Mestari asettanut, kun antoi hänen kotinsa täällä Liibanonilla tulla kaikkien väsyneitten ja vainottujen turvapaikaksi tänä myrskyisenä aikana. Herran rakkaus on ääretön. Se on kuin meri vailla rantoja. — — —

Aamurusko lähetti ensimäiset vienot säteensä idän taivaalle. Mutta Aureliasta tuntui kuin olisi väliverho autuaitten maahan hetkiseksi auennut. Ja taivaan pyhyys täytti hänen sielunsa.