The Project Gutenberg eBook of Markiisitar de Pompadour, by Dora Duncker

Suuressa takassa räiskyi pyökkipuuvalkea. Roihuavat liekit loivat pieneen hauskaan salonkiin rubiininpunaista valoa. Lämpimänä ja miellyttävänä se tunkeutui jäätyneitä ikkunaruutuja verhoavien raskaiden, tummansinisten brokaadi-uutimien poimujenkin sisään.

Matalalla jakkaralla tulen ääressä istui nuori nainen. Solakka, sopusuhtainen vartalo, jota verhosi kevyt, mukava silkkipuku, oli vähän etunojossa. Liekkien heijastus, kun hän lämmitteli niitä kohden ojennettuja hienoja, kauniita käsiään, lepatti vaalahtavan kastanjanruskeiden hiusten ja valkoisen kaulan ympärillä.

Hänen takanaan, kädet nuoren naisen olkapäillä, seisoi viidenkymmenen korvilla oleva mies, komea, ryhdikäs ilmiö. Harmaa jauhoperuukki oli omituisena vastakohtana raikkaihin kasvoihin, joissa välkkyivät nuoret, vilkkaat silmät.

"Yhäkö vain olet ajatuksissasi, Jeanne?" kysyi mies, hieman kumartuen ja keveästi silittäen oikealla kädellään nuoren naisen tuuheaa, pehmeätä tukkaa. "Näinköhän sittenkin on matkalle lähtenyt puoliso ikävöivässä mielessäsi?"

Jeanne d'Étioles kavahti nauraen pystyyn; valkeat hampaat välkkyivät hänen kalpeahkojen huultensa välistä. Hänen silmissään, joiden väri oli epämääräinen, ilkamoi tuhannen kujetta.

"Ettehän usko sitä itsekään, eno Tournehem. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, miksi olemme lähettäneet Charlesin matkoille."

"Johan toki! Hän ei lähtenyt ensinkään mielellään, tuo minun alati rakastunut herra sisarenpoikani! No, mitenkä edistyy ' la grande affaire !' Eikö Binet ole vielä antanut mitään tietoa?"

Jeanne d'Étioles pudisti päätään ja napsutteli samalla uhkamielisesti siroja sormiaan.

"Äiti parka on hirveän levoton. Mutta se on aivan turhaa. Jollei Binet tule, menen minä Versaillesiin ilman kutsua. Mutta olkaa huoleti: hän tulee!"

Herra Le Normant de Tournehem katsoi ihastuttavaan naiseen ja oli varma, että tämä pääsee asiansa perille.

Ketterin liikkein Jeanne painautui uudestaan jakkaralle, veti miehensä enon, parhaimman ystävänsä, mukavaan tummansiniseen silkkinojatuoliin, joka oli hänen vieressään, ja otti hänen toisen hyvin, hoidetun, sormuskoristeisen kätensä omien käsiensä väliin.

"Rakas eno", sanoi hän hilpeästi, jolloin hänen hienoille kasvoilleen lehahti puna, "se ei voi mitenkään olla onnistumatta. Kaikki käy, niinkuin pitääkin. Toisin ei voi olla, sen tunnen täällä ja täällä —" Hän teki kaksi nopeaa liikettä sydäntään ja älykästä, valkeaa otsaansa kohden. "Tiedäthän, että jo silloin, kun olin Ursula-sisarten koulussa, tytöt sanoivat minua 'pikku kuningattareksi', keräytyivät ympärilleni ja tottelivat käskyjäni."

"Emme saa unohtaa myöskään madame Lebouta", virkkoi Tournehem, "joka ennusti sinulle, kun tuskin olit yhdeksänkään vuoden vanha, että sinusta tulee meidän rakkaan kuninkaamme lemmikki".

"Tilanne ei ole aina ollut niin suotuisa kuin nyt. Mutta ajat ovat muuttuneet rouva Châteaurouxin kuoleman jälkeen. Ei ole enää ketään, joka voisi väittää, että kuningas vielä suree häntä ja että hänen sydämensä ei ole vapaa. Siihen aikaan kyllä —"

"Silloin kun minä ajomatkallani kohtasin hänet Sénart metsässä, hallitsi rouva Châteauroux häntä vielä täydellisesti. Kuningas ei saanut puhutella eikä edes tervehtiä minua, vaikka —"

"Vaikka sinä jo silloin miellytit häntä kovasti sinisessä, heleässä ratsastuspuvussasi, veikeä pikku hattu päässäsi, tenhotar!"

"Usko tahi ole uskomatta, rakas eno, mutta kuningas oli kaikkea muuta kuin epäystävällinen minulle vastaanotossa tässä eräänä päivänä! Hän myönsi minulle ilman muuta sen veronkanto-urakan, jota pyysin miehelleni. Mutta" — hänen päänsä painui hieman miettivästi — "me olimme kahden kesken — hän olisi voinut —"

"Sinä et kuitenkaan tunne kuningasta niin hyvin, kuin ihastelevassa mielikuvituksessasi luulet. Hän on hidas ja kaino, jollei heti osaa kokonaan mukautua hänen mielikseen — ja kun sinä et tehnyt niin, menettelit oikein ja viisaasti."

Jeanne keskeytti hänet äkkiä. Hän hypähti taas ylös ja suoristi komean, solakan vartalonsa, joka oli keskikokoa pitempi. Kädet ojennettuina tuleen päin, joka valoi niille lämmintä hehkua, hän huudahti äänellä, jossa oli sekä kaihoa että tahdonvoimaa:

"Minä tahdon päästä pois tästä pienestä ahtaasta maailmasta — tahdon hallita, koettaa voimiani, pidellä ohjia lujin käsin — panna koko olentoni minkälaista vastusta vastaan tahansa!"

"Hyh, hän ei sovi ensinkään puolisoksi Ludvig rakastetulle — seitsemää vuotta vanhempi — ruma — yhdeksän lapsivuoteen uuvuttama — ilman tahtoa ja henkevyyttä. Mitään Maria Leszczynskaa minä en pelkää. Ylipäänsä en pelkää ketään enkä mitään — sillä minä rakastan häntä."

Jeanne heitti päänsä kenoon. Uunivalkean heijastus loi välkkyvän sädekehän hänen kastanjanruskeiden hiustensa ympärille.

"Minä rakastan häntä sentähden, että tahdon rakastaa häntä. Ymmärrätkö, eno Tournehem?"

Jeannen silmissä paloi kiilto — lämmin ja voimakas ja sisällökkäämpi kuin hänen sanansa — kiilto, joka tukahdutti kaiken vastustelun jo alkuunsa. Hän astui lähemmä ja laski kätensä herttaisesti enon olkapäille.

"Jos minun onnistuu miellyttää kuningasta, miellyttää täydellisesti, niin saan siitä kiittää sinua, eno Tournehem. Sinä olet tehnyt minusta sen, mikä nyt olen. Sinä yksin olet avannut silmäni ihailemaan kaikkea kaunista ja suurta. Sinä olet toimittanut minulle opetusta tieteissä ja taiteissa, sinä olet osoittanut minulle, että naisella on muitakin tehtäviä kuin mennä naimisiin ja saada lapsia."

"On hyvä, että minulla on hän, tuo pikku lemmikki — varsinkin kun niin aikaisin kadotin ensimmäisen lapseni, mutta hän ei vie kaikkea aikaani. Minulta liikenee aikaa ja voimia paljoon muuhunkin, täyttämään niinelläni koko maailman. Ja jos niin käy, niin saatte nähdä, että olen kiitollinen, sekä sinä että isä ja äiti ja veli Abel, kaikki, jotka olette minulle olleet hyviä."

"Hän on hyvä ja kiltti poika — mutta muuten — Jos hän minua tarvitsee, niin — tietysti —"

Erään tummansinisen brokaadi-uutimen takaa avautui ovi. Noin neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka vielä oli kaunis, mutta näöltään sairaaloinen, astui huoneeseen. Vilkkaasti, rahvaanomaisin elein, jotka paljon poikkesivat tyttären hienostuneesta, ylhäissävyisestä miellyttävyydestä, hän tuli Jeannen ja Tournehemin luo.

"Mitä sanotte? Eikö Binet serkku ole vielä tullut? Hän ei tietystikään ole saanut kutsukorttia Jeannea varten — ja juuri nyt dauphinin [Ranskan kruununprinssin silloinen arvonimi.] hääjuhlallisuuksiin — se on ihan —" Madeleine Poisson oli vähällä polkea jalkaa.

"Rakas Madeleine", sanoi Tournehem matalalla äänellä, "te ette ole enää niin hurmaava, että voisitte sallia itsellenne tuollaista yltiöpäisyyttä. Ennen on teille annettu paljon anteeksi kauneutenne tähden. Herra Poissonkin on alkanut kyllästyä teidän oikkujenne puuskiin."

Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan näitä sanoja, vaan meni kädet ojossa
Jeannen luo, joka totisena ja mietteissään katsoi liekkeihin.

"Lapsi raukkani, olemmeko antaneet sinulle hienon kasvatuksen ja oletko kaunis kuin enkeli sentähden, että tuo aasi, tuo Binet — vai olisiko hän unohtanut, että Hôtel des Chèvres on Rue Croix des Petits Campsin varrella?"

Jeanne hyväili äitinsä kuihtuneita, joku aika sitten vielä varsin kauniita kasvoja, joiden viehätysvoima oli ollut suurempi kuin hänen omiensa.

"Siinä tapauksessa hän ei ole saanut kutsukorttia, ja se on sitä pahempi", nyyhkytti Madeleine Poisson.

"Kyllä hän sen on saanut. Sinä vähäksyt sitä valtaa, mikä kamaripalvelijalla on hänen korkeuteensa dauphiniin. Mutta älä unohda, että hääjuhlallisuudet tuottavat paljon työtä — ja ennenkuin hän ehtii Versaillesista Hôtel des Chèvresiin —!"

"Ehkä olet oikeassa, rakkaani. Olethan sinä viisaampi kuin me muut yhteensä, rakas Jeanne."

"Herra de Tournehem", sanoi hän sitten kääntyen sukulaiseensa päin teeskennellyn sirosti.

Tournehem kumarsi samalla tavalla, kasvoilla se kevyt, rakastettava iva, joka oli hänelle ominaista.

"Poisson kirjoittaa tänään aivan lyhyesti ja viittaa erääseen kirjeeseen, jonka hän on teille lähettänyt luullakseni Reiniltä kuriirin mukana. Hän sanoo selittäneensä siinä asiansa. Millä kannalla hänen asiansa nyt on?"

"Niin, kuinka isä raukan käy? Pitäisi tosiaankin tehdä paljoa enemmän, jotta hänen pitkä karkoituksensa saataisiin peruutetuksi. Pâris-veljekset, joiden puolesta hän oikeastaan on uhrannut itsensä, voisivat todellakin puuhata enemmän hänen hyväkseen."

"No, no, rakas Jeanne, me emme saa asianmukaisen rakkaudenkaan takia arvostella isäsi syyllisyyttä liian vähäiseksi. Hän on muonituslautakunnan jäsenenä tehnyt ehkä paljonkin kauppoja omiin nimiinsä."

"Pyydän saada huomauttaa," sanoi Madeleine Poisson kuohahtaen,
"François on saanut raataa varustaakseen Pariisin ruokatarpeilla.
Kummako silloin, jos tileihin on pujahtanut pieniä virheitä."

"Valtiokonttori on täydellä syyllä vaatinut takaisin 232,000 frangia.
Sanotko sitä pieniksi virheiksi?"

"Älä viitsi puhua noista vanhoista jutuista, Tournehem. Päätös julistettiin noin kahdeksantoista vuotta sitten. Kun hänen ylevyytensä kardinaali Fleury sai aikaan, että François saa palata Saksasta kahdeksan vuoden kuluttua — kun valtiolaitos on jo saanut osan rahojaan takaisin — kun Pâris-veljekset ilomielin ottavat hänet uudestaan palvelukseensa, silloin ei minun mieheni ainakaan voi olla sellainen rosvo ja ryöväri, joksi sinä tahdot hänet tehdä."

Mukavassa selkäasennossa siinä raskaassa, kullatussa nojatuolissa, jossa hän oli istunut keskustelun aikana, hän vastasi:

"Nyt sinä taas aloitat sen vanhan riidan, joka on tuiki tarpeeton, sillä kaikki me kolme tarkoitamme ainoastaan Poissonin parasta, ja lahjakkuudellaan ja tarmollaan hän on hyvin ansainnut hyvät päivät."

"Niin, rakas eno, ja kun minä vain joudun sinne, mihin kohta pääsen" — he vaihtoivat nopeasti salaisen, keskinäisen ymmärryksen katseita — "silloin isä pian pääsee suureen suosioon ja kunniaan".

"Niin, sinä teet meidät kaikki onnellisiksi", nyyhkytti hän. Ja melkein samassa hengenvedossa, ratketen taas kiivaaseen sävyynsä, hän uudestaan manasi Binetiä: "kunpahan se pöllö vain tulisi!"

Tournehem tarttui taas keskustelun aiheeseen, välittämättä sen enempää Madeleine Poissonin kiivaista mielenpurkauksista. Kahdenkymmenen neljän vuoden kuluessa hän oli niihin tottunut.

"Muuten ei Poissonilla ole ensinkään huonot päivät. Hänen matkansa Reinille, jonne Pâris-veljekset lähettivät hänet viime viikolla toimittamaan erästä salaista tehtävää, näyttää sukeutuvan aika tuottavaksi. Poisson on viisas, kunnianhimoinen ja hienostunut ja sukeltaa kohta taas pinnalle."

"Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt, että niin tapahtuisi!" Rouva Poisson nosti hurskaasti silmänsä salongin kattoa kohden. "Olen tänään jo kolme kertaa polvistunut rukoustuoliin hänen puolestaan."

"Toivokaamme, ettei se olisi ollut turhaa", lohdutti Le Normant ivallisesti. Hän lisäsi matalalla äänellä: "Tehän tiedätte, Madeleine, että syntisten rukoukset miellyttävät taivasta enemmän kuin vanhurskaiden!"

Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi, mutta se ei estänyt häntä heittämästä Tournehemille kiemailevaa katsetta yhä vieläkin lumoavan kauniista silmistään.

Jeanne, jolla oli taito nähdä ja kuulla kaikki silloinkin, kun hän näytti askartelevan kokonaan muissa asioissa, oli tajunnut Tournehemin matalalla äänellä lausumat sanat ja äidin silmäniskun, vaikka oli seisonut hyvän aikaa loitompana ikkunan ääressä.

Taas valtasi hänen mielensä sama ajatus, joka usein ennenkin oli häntä vaivannut: olisikohan Tournehem, tuo hienostunut ja sivistynyt mies, joka isän poissa ollessa oli antanut hänelle niin perusteellisen kasvatuksen ja jota hän piti niin älykkäänä ja harkitsevana, lopultakin hänen oikea isänsä?

Ajatuksiinsa vaipuneena hän painoi otsansa jäätynyttä ikkunanruutua vasten. Mitä hyötyä oli miettimisestä? Hän ei luultavasti saisi koskaan tietää totuutta. Muuten ei tämä totuus vaikuttaisi pienintäkään muutosta hänen tunteissaan enemmän kuin tavassaankaan arvostella noita molempia miehiä.

Hän piti heistä kummastakin, lahjakkaasta, rajusta, karkeatekoisesta, pohjaltaan hyväsydämisestä Poissonista yhtä paljon kuin hienosta maailmanmiehestä Tournehemista.

Jos hän saavuttaisi elämänsä tarkoituksen, työskentelisi hän yhtä lujatahtoisesti molempien tulevaisuuden, onnen ja mahdollisen kuuluisuuden puolesta.

Kun Jeanne d'Étioles taas palasi toisten luo, kuuli hän, että Tournehem puhui hänen veljestään Abelista.

"Mitä hyödyttää hänen kauneutensa, Madeleine, jos hän on laiska ja vailla kunnianhimoa?"

Rouva Madeleine, joka istui kyyryssä tuolilla tulen ääressä, sanoi veltosti, ettei hän tiennyt, mistä johtui, että hänen ainoalta pojaltaan puuttui niin suuressa määrässä luonteenlujuutta. Ylipäätään oli Abel aivan liian ujo ja saamaton eikä sen vuoksi kelvannut mihinkään virkaan.

"Minä kyllä piristän hänet. Odottakaa vain, niin saatte nähdä!" huudahti Jeanne, joka oli tullut toisten luo kaunis pää ylpeästi takakenossa.

"Toimita niin, että voit hyvittää sen, mitä isäsi on rikkonut liiallisella ankaruudellaan!"

"Älkää olko levoton, eno Tournehem. Minä tiedän kyllä, kuinka veljeeni on käytävä käsiksi."

"Vaunut tulevat Rue Croix des Petits Campsille." Hän syöksähti ikkunan ääreen ja koetti kynsillään raaputtaa jäätä lasista.

Kun nyt vaunujen jyrinä huonosti kivetyllä kadulla läheni lähenemistään, riensi hän ovelle, kiskaisi sen auki ja huusi kamarineitsyttä.

Nanette oli alakerroksessa viimeistelemässä Jeannen naamiaispukua Versaillesin juhlaa varten. Tätä pukua oli tähän saakka pidetty kaikilta visusti salassa.

Herra Binet, hänen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija, hymyili loistavien kasvojensa koko leveydeltä nähdessään kauniin kamarineitsyen touhun.

"Hiljaa, hiljaa, pikkuystäväni! Tehän revitte rikki koko viittani.
Mistä sellainen kiire?"

Nanette tirkisteli sillä välin ihmeissään vaununoven taidokkaasti maalattua vaakunaa. Herra Binet astui suurin, majesteettisin askelin Nanetten edellä rappuja ylös.

"Miksi niin jäykästi, rakas Binet, miksi ette sano minua serkuksi — tahi tädiksi?"

"Siksi, että olen sukua Étiolesin enkä Poissonin perheelle", vastasi hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin kamaripalvelija arvokkaasti ja hyvin painokkaasti.

Kun he olivat astuneet siniseen salonkiin, missä hehkuvat kekäleet olivat lysähtäneet kokoon ja hiilet loivat vain heikon kajastuksen, huomasivat he, että huone oli tyhjä.

Rouva Poissonin sytyttäessä monihaaraista kynttilänjalkaa, Binet kysyi hätäisesti, missä rouva d'Étioles oli.

Nanette, joka nyt toi vieraan eteen jo ennakolta määrätyn muskottiviinin ja muutamia pikku korillisia sokerileivoksia, Binetin herkkukakkuja, sai käskyn mennä kutsumaan rouva d'Étiolesia.

Ennenkuin Madeleine oli ehtinyt puhua suunsa puhtaaksi, astui Jeanne huoneeseen säteilevänä ja odotuksesta jännittyneenä.

Jeanne nyökkäsi ja pyysi äitiään jättämään hänet kahden kesken herra
Binetin kanssa.

"Rouva, sallikaa minun kysyä, kenellä on käskyvalta Hôtel des Chèvresissä! Teilläkö, joka olette täällä vain vieraana, vaiko rouva d'Étiolesilla?"

Rouva Poisson oli vähällä kiivastua, mutta tyttären pyytävä katse rauhoitti hänet heti. Mitään virkkamatta ja suutuksissaan hän poistui huoneesta.

"Kertokaa nyt, serkku!" pyysi Jeanne posket kuumina. "Onko kuningas todellakin mielistynyt minuun? Tahtooko hän todellakin minut juhlaan? Vastaanotossa hän katsoi minuun hyvin armollisesti sinisillä silmillään, Ranskanmaan kauneimmilla sinisillä silmillä, kuten sanotaan. Oletteko sanonut hänen majesteetilleen, että itkin hänen tähtensä, kun hän oli kuolemaisillaan Metzissä?"

"Olen sanonut hänelle kaikki, joko suoraan tai Ayenin herttuan kautta. Hänen majesteettinsa ei ole unohtanut Sénart-metsässä näkemäänsä lumoavaa amatsonia. Muuten voitte aivan levollisesti pitää Ayenia liittolaisenanne."

"Tässä on kutsukortti viimeisiin hääjuhlallisuuksiin. Huomenna pidetään naamiaiset Versaillesissa, ylihuomenna tanssiaiset kaupungintalolla."

Jeanne heilutti korttia voitonriemuisesti. Hän luki ääneen nimensä ja päivämäärät.

"Helmikuun 25 päivästä 1745 tulee merkkipäivä. Silloin muuan rouva d'Étioles ensi kerran astuu Versaillesin salonkeihin", sanoi Binet merkitsevästi.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jolla aikaa Binet mielihyvän tuntein ja varmana asiastaan tarkasteli ihanaa, nuorta naista, sanoi tämä epäröiden:

"Me olemme hyvässä uskossamme unohtaneet erään asian, Binet. Minä en kuulu hovipiireihin, vaan olen porvarillista syntyperää. Voiko kuningas olla siitä välittämättä?"

Binet nyökäytti päätään ikäänkuin sanoakseen, että hän tietää sen asian paremmin.

"Juuri siitä hänen majesteettinsa saakin uuden houkutuksen. Hän on perin pohjin kyllästynyt Maillyyn, Vintimilleen ja Châteaurouxiin. Ja kolme Neslen sisarusta on antanut hänelle riittävästi ajattelemisen aihetta. Ylhäisten naisten aika on hänen luonaan päättynyt. Ne ovat tuottaneet hänelle liian paljon vaivaa ja vastusta."

"Hänhän on kuitenkin rakastanut heitä. Kummallista — kolme sisarusta — toinen toisensa perästä." Itsekseen hän ajatteli: — Minulla toki ole ainoatakaan sisarta, Dieu merci!

"Kuningas koettaa mielistellä porvaristoa. Hän tarvitsee porvareja ja tahtoo kunnioittaa heitä siten, ettei tästä lähin ota ainoatakaan aatelisnaista rakastajattarekseen. Mutta kaiken tämän selittää teille Ayenin herttua tai kuningas itse paljoa paremmin kuin minä kykenen."

"Te olette hyvin älykäs, Jeanne, ja samalla — älkää kieltäkö — pohjaltanne kylmä luonne. Te opitte, jos saavutatte Ludvig rakastetun suosion — ja sitä minä en epäile — tuntemaan kaikki paljon syvemmin ja selvemmin kuin me, vaikka me olemme olleet hovissa vuosikausia. Ainoastaan yhdestä seikasta tahtoisin huomauttaa teille alunpitäen: kuninkaan ajatukset ja tunteet eivät viihdy kauan kenessäkään eikä missään, eivät edes naisessa. Sen, joka tahtoo pysyttää hänen rakkautensa, täytyy osata askarruttaa ja huvittaa häntä alituisesti, sanalla sanoen, ymmärtää pakottaa hänen ajatuksensa työskentelemään muusaa kuin hänen omassa persoonassaan, niin ettei hän vaivu siihen vastustamattomaan raskasmielisyyteen, joka taudin tavoin pitää häntä kahleissa."

"Olen kuullut puhuttavan tuosta raskasmielisyydestä. Abbé [hengellinen arvo.] Bernis ja Nivernoisin herttua, jotka olen tullut tuntemaan rouva Geoffrinin maanantaivastaanotossa ja jotka sitten ovat paljon seurustelleet luonani Étiolesissa, ovat kertoneet siitä minulle usein. Myöskin Voltaire tuntee sen seikan. Missähän lienee nyt tuo vanha herjaaja?"

"Viisaan markiisitar de Châteletin luona!" sanoi Jeanne nauraen. "Voinpa aivan hyvin kuvitella mielessäni, kuinka nuo kaksi istuvat siellä rakkaassa Champagnessaan ja harrastavat yhdessä matematiikkaa ja luonnontieteitä — sen sijaan että —" Hän puri huultaan ja pidätti pyrkivän naurahduksen.

"Kohta yhdeksän! Kello kymmenen minun on oltava virantoimituksessa. Muuten hänen korkeutensa, joka tavallisesti on personoitu järjestys, ei juuri tätä nykyä pidä väliä täsmällisyydestä, niin rakastunut hän on morsiameensa, infantinnaan [Espanjan prinsessan nimitys.]."

— Sitä parempi, — ajatteli Jeanne. — Silloin hän ei sekaannu muiden asioihin, joihin tuota hurskasta herraa ei voi ollenkaan käyttää.

"Vielä yksi kysymys, ihanin serkkuni! Oletteko pitänyt huolta viehättävästä puvusta ja mitä aiotte panna päällenne?"

"Kaikesta kiitollisuudesta huolimatta, minkä olen teille velkaa, vastaan kuitenkin kieltävästi!"

"Virka kutsuu, herra serkku. Rakastunutkin kruununprinssi tarvitsee kamaripalvelijansa, ehkä nyt juuri kaikkein kipeimmin —"

— Tuhannen tulimmainen nainen! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että hän voittaa pelin, — ajatteli Binet laskeutuessaan alas rappuja.

Tuskin oli ovi ehtinyt sulkeutua hänen mentyään, kun Jeanne avasi brokaadi-uutimien välissä olevan pienen kirjoituspöydän laatikon ja otti sieltä esille paperikäärön. Hän vei sen pöydälle, jolla paloi monihaarainen kynttilänjalka, ja levitti käärön. Pieni jäljennös esitti Mignardin kuuluisan maalauksen mukaan tehtyä Athénaïs de Montespanin muotokuvaa. Jeanne oli valmistuttanut pukunsa huomispäivän naamiaisia varten sen puvun mukaan, joka Ludvig XIV:n rakastajattarella oli tuossa muotokuvassa.

Ainoastaan jalokivien ja pitsien kalleutta hän ei ollut voinut jäljitellä. Siihen eivät herra d'Étiolesin varat riittäneet eno Tournehemin auliudesta huolimatta.

Kauan ja miettivästi Jeanne tarkasteli tuota paperia, jonka oli salaa ottanut eräästä enonsa kokoelmasta.

Näinköhän kuningas älyää sen ajatusjuoksun ja tarkoituksen, joka oli saanut hänet valitsemaan juuri tämän puvun? Hän katseli tarkkaavasti pitsikoristeisen silkkiliivin ihmeellisen sinistä väriä, uhkein korko-ompelein kirjailtua silkkihametta, olkapäiltä laskeutuvaa ruskeanpunaista samettikappaa ja helminauhaa, joka kierteli kiharaisen, korkealle kammatun tukan poimuissa; hiusten väri oli sama kuin hänen omiensa.

Jeanne ei tiennyt, oliko hänen toivottava vai pelättävä, että kuningas arvaisi hänen tarkoituksensa.

Kuinka voitonvarmana Mignard olikaan loihtinut esille tuon ihanan naisen, joka oli kyennyt raivaamaan tieltään La Vallièren kaltaisen henkilön!

Ja sittenkin oli voitosta tullut tappio! Rouva Montespanin jälkeen oli tullut rouva de Maintenon, joka oli riistänyt valtikan edellisen kädestä.

Jeanne tunsi vilunväreitä ja siirtyi lähemmä uunia, jossa hiilos oli sammumaisillaan. Hänen silmänsä tähystivät syvän vakavina kelmenevään hehkuun.

Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja puri valkeilla hampaillaan kauniisti kaartuvaa alahuultaan, niin että verta tihkui.

II.

Jääkylmän helmikuunyön halki veivät herra de Tournehemin vaunut rouva
Jeanne d'Étiolesia Versaillesiin.

Tähdet säkenöivät ja paloivat sinisenmustalla taivaalla. Teitä peitti lujaksi jäätynyt lumi.

Aivan kuin valkoisiin, kimmeltäviin hopeahuntuihin puettuina seisoivat puut pitkin tienviertä juhlallisina tienviittoina, jo pitkän matkan päästä osoittaen kuninkaalliseen linnaan päin, jonka valoa säteilevät julkisivut loistivat kauas yli seudun.

Jeanne kurottautui katsomaan ulos vaununikkunasta. Hän avasi silmänsä selkoselälleen. Ohuet sieraimet värisivät. Välkkyvissä valojuovissa hän näki loistavan tulevaisuutensa enteen.

Linnan ympärillä tungeksi väkijoukkoja. Pariisilaiset, aina valmiit katselemaan ja olemaan mukana, kestivät sävyisästi kauheaa tungosta seisoessaan yhteen sullottuina. Kutsuvieraiden ajoneuvot saattoivat vain työläästi, edetä määrätylle portille.

Jeanne silmäili säteilevin katsein kullattujen, vaakunakoristeisten vaunujen pitkää jonoa sametti- ja silkkiliiveihin puettuine lakeijoineen ja juoksijoineen, joiden kolmikolkkaiset hatut olivat painetut jauhoitetuille kiharaperuukeille.

Herrat, joiden oli vaikea hillitä kärsimättömyyttään ja jotka tahtoivat kohta päästä juhlasaliin, nousivat pystyyn ajopeliensä silkkipatjaisilta istuimilta. Jeanne näki vaununovia avattavan, näki säteilevän valaistuksen heijastuksessa, kulta- ja hopeakirjailtujen hännystakkien, pitsiröyhelöjen, vyöstä esiin pistävien säkenöivien miekankahvojen, valkoisien silkkisukkien, korkeiden kiiltonahkakenkien ja punaisten korkojen välkkyvän valkean lumen yllä.

Hatut ja pitkät kultanuppiset norsunluukepit kädessä ja suuret jauhoittamattomat peruukit kaulalle ja harteille saakka valuvina solui hienosto mahtavana eräitä linnan ulkoportaita kohden.

Naamioidut olivat varovampia. He jäivät kärsivällisesti istumaan vaunuihinsa. Vain silloin tällöin Jeanne näki Watteaun kuosiin käherretyn, jauhoitetun naisenpään, pienen hillityin ruusukkein reunustetun silkkihatun, erään — nuoren kruununprinsessan kunniaksi — espanjalaisessa puvussa esiintyvän herran, joka kurkisti vaunujensa isosta ikkunasta.

Koko Pariisi näytti lähteneen liikkeelle Versaillesiin viettämään kruununprinssin ja nuoren espanjalaisen infantinnan häitä, joiden puolella oli enemmän kuin millään muulla liitolla koko kansan suosio.

Kuningattaren vastaanotto peiligalleriassa oli alkanut kello kuusi ja päättynyt jo aikoja sitten. Ludvig ja Maria Leszczynska olivat kello yhdeksän ottaneet osaa juhlapäivällisiin. Kello kaksitoista yöllä oli naamiasjuhlan määrä alkaa.

Ne väkijoukot, jotka virtasivat linnaa kohden, näyttivät yhä vain kasvavan. Molemmat vaunurivit olivat jo aikoja sitten eronneet kahtaalle. Suurten marmorirappujen äärellä samoin kuin kappelipihallakin laskeutuivat vieraat ajopeleistään ja nousivat molemmilta puolilta satumaisesti valaistuihin linnansuojiin.

Vihdoin tuli myöskin Jeannen vuoro. Ahdingossa ja puserruksissa hän seisoi tietämättä oikein itsekään, miten oli päässyt niin pitkälle, valoa tulvivan peiligallerian ovella.

Entistä korkeammalle kohoili hänen povensa, voimakkaammin löi ihanan naisen sydän.

Se oli todellakin kuninkaallista loistoa! Ahnein silmin hän katseli lukemattomien valojen loistoa, joka heijastui tuhansin sätein kuvastimista ja lankesi kallisarvoisille silkkisille huonekaluille, jalokivillä kaunistetuille kultaisille ja hopeisille koruesineille ja raskaille brokaadi-kankaille.

Lebrunin kattomaalauksien alla vilisi naamioita, jotka laskivat keskenään kirpeää pilaa. Jeanne oli vetäytynyt hieman syrjään nähdäkseen paremmin ja mahdollisesti tunteakseen tuttuja henkilöjä, ja nyt lipui hänen editseen kaiken maailman pukuja: armenialaisia, turkkilaisia, kiinalaisia, afrikalaisia.

Kesken kaiken esittivät harlekiinit ja kolombiinit rohkeita ilmahyppyjään. Mahtipontisesti kulkivat lääkärit ja oppineet, korkeat peruukit päässä ja kultanuppiset kepit kädessä väkijoukon läpi, aivan kuin, olisivat tulleet suoraa päätä Molièren huvinäytelmistä.

Naisilla oli avarat vannehameet, jotka olivat koristetut kukkaköynnöksillä ja lukemattomilla liehureunuksilla ja poimutuksilla, ja nämä olivat niin valtavia, että pienet naiset näyttivät palloilta ja suuret kelloilta, mutta samalla he olivat päivän muodin mukaisia, jonkun verran kuitenkin liioiteltuja, kuten naamiaisjuhlassa oli luvallista.

Herrat, joilla oli yllään kalliisti kirjaillut hopea- tai kultaverkaiset takit, kulkivat jäykkinä Jeannen ohi. He olivat pukeutuneet Ludvig XV:n hovipukuun, panneet vain naamarin kasvoilleen ja kevyesti jauhoittaneet peruukkinsa.

Puhuja alensi äänensä, mutta Jeannen terävä korva kuuli kuitenkin pikku kreivinnalle annetun vastauksen:

"Se on suuri erehdys. Nuo herrat ovat köyhiä maaseudun aatelisia, jotka kuningas on käskenyt tänne hääjuhliin. Kun he tuntevat kuninkaan komeiluhalun eikä heillä ole varoja ostaa niitä pukuja, joissa he esiintyvät ja joissa heidän täytyy esiintyä — ainoatakaan ei saa vähemmällä kuin kahdella tuhannella livrellä — ovat he sopineet erään pariisilaisen räätälin kanssa asian siten, että saivat häneltä lainaksi puvut kolmeksi suurimmaksi juhlapäiväksi. Varsinaisiin naamiaispukuihin eivät kai heidän varansa ole riittäneet."

Jeanne oli kuunnellut tarkkaavasti. Jokainen sana, joka ilmaisi hänelle jotakin Ludvig XV:n hovissa vallitsevista oloista, oli hänestä mitä suuriarvoisin.

Nyt hyökkäsi hänen ohitsensa joukko puolalaisia, solakkoja, notkeita vartaloja, jotka kuningattaren kunniaksi olivat pukeutuneet tämän kotimaan kansallispukuihin.

Hänen komea, sopusuhtainen vartalonsa ja viehkeä pukunsa, kaunis kaula, leuan hienosti kaartuva pyöreys, ihmeellisen ihana tukka, joka luonnollisessa värissään hohti kullanruskeana valomeren välkkeessä, alkoi herättää huomiota.

Kaksi harlekiinia temppuili hänen ympärillään uhkarohkein hypyin ja vielä rohkeammin sanoin.

Eräs lääkäri harppasi pitkin askelin hänen luokseen ja tahtoi välttämättömästi tunnustella hänen valtimoaan. Muuan venetsialainen doogi erosi naisseuralaisestaan, punervatukkaisesta kolombiinista, ja astui äkkiä Jeannen eteen.

Tällä juhlalla oli häneen nähden vain yksi ainoa päämäärä — ja se päämäärä oli kuningas!

"Ihan ilmetty Mignardin maalaus! Ludvig XIV:n kultainen aika herää kuolleista. Älkää olko kovasydäminen, ihanin Athénaïs. Rouva de Montespan ei myöskään ollut tyly. Ja vaikka minä en voikaan kehua olevani le roi soleil —"

Jeannen huomio herkistyi. Tuo nuori ääni tuntui hänestä yht'äkkiä tutulta. Kauniit, häikäisevän valkoiset hampaat, komea, lihavahko vartalo, siro käytöstapa, jolla, doogi esiintyi — ei, hän ei erehtynyt — tuon loistavan puvun varjossa piili abbé Bernis, hänen hyvä ystävänsä Étiolesista.

Nyt tarvittiin kaksinkertaista varovaisuutta. Bernis oli aina osoittanut häntä kohtaan suurta huomiota, vieläpä enemmänkin kuin huomiota. Nyt ei saisi ainoallakaan sanalla, ainoallakaan liikkeellä ilmaista itseään. Muuten Bernis ei väistyisi hänen rinnaltaan. Ei ystävä eikä vihollinen saanut tänä iltana nähdä hänen korttejaan.

Jeannen onneksi syntyi! samassa hetkessä kova tungos yhä tihenevässä naamiojoukossa.

Binet oli tänä aamuna aivan viime hetkellä ilmaissut hänelle, minkälaisessa puvussa kaunis hallitsija esiintyy.

Eräs peiliovi avautui. Jeanne tunsi, että hänen kätensä kävivät jääkylmiksi. Sitten veri taas virtasi sydämeen. Ei, siellä ei ollut Ludvig rakastettu!

Jeanne tunsi kruununprinssin ja tämän nuoren puolison. Nuoren avioparin edellä kulki erään kamariherran käsivarressa Maria Leszczynska, huonosti puettuna kuten aina. Ja niinkuin muulloin tuntui hänestä tänäänkin leviävän väsyttävää ikävyyttä.

Kruununprinssi, joka oli pukeutunut maalaispuutarhuriksi, säteili onnea ja talutti kädestä puolisoaan, joka esiintyi kukkaistyttönä. Molempien puvut olivat Watteaun kuosia. Nuoren parin takana kulkivat Chartresin herttua ja herttuatar.

Jeanne katsoi hetken tätä ryhmää, joka naamioiden uteliaiden katseiden saattamana verkkaan solui salin halki ja sitten katosi korkeille lavoille, missä kuninkaalliset paashit tarjoilivat virvokkeita.

Jeanne seisoi suorana ja liikkumatta kuin kuvapatsas. Vaikk'ei hänellä olisi ollut naamariakaan, ei kukaan olisi voinut nähdä hänen kasvoistaan, mitä hänen sielussaan tapahtui. Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen naamioimattomien naisten ryhmään, jonka ympärillä liehui herroja ja joka kärsimättömän jännityksen vallassa piti vilkasta keskustelua jalokivikoristeisten viuhkojen ollessa alituisessa levottomassa liikkeessä.

Jeanne kuuli jonkun sanovan aivan takanaan, että ihastuttavin nainen oli prinsessa de Rohan, pienempi, joka seisoi lähinnä häntä, oli Lauraguaisin herttuatar Nuo molemmat naiset, kuiskailtiin, olivat päättäneet lumota hallitsijoista kauneimman ja korvata hänelle rouva de Châteaurouxin.

Salaisena tunnussanana kierteli juhlasalissa uutinen, että kuningas oli halukas juuri tänään lahjoittamaan jollekulle suosionsa.

Rouva d'Étioles vain hymyili. Mutta ei kukaan nähnyt tuota kylmää, melkein julmaa hymyä.

Sitten kuului yht'äkkiä kovaäänistä naurua ja huutoa valoa tulvivassa galleriassa. Siltä suunnalta, missä kuninkaalliset suojat olivat, ilmestyi omituinen kulkue. Kahdeksan marjakuusipensasta, jotka olivat leikatut ajan maun mukaan — missä yhä vieläkin näkyi Le Nôtren päähänpistojen jälkiä — läksi verkkaan ja komean juhlallisesti liikkeelle. Parvi kauniita naisia, jotka hyvin aavistivat, ken piili yhdessä noista pensaista, keijui tummanvihreiden, kulkevien puiden ympärillä.

Kun Jeanne näki tämän ryhmän, vavahti hänen sydämensä. Hänen elämänsä suuri hetki oli tullut. Ensi silmäyksellä hän tunsi käynnistä ja ryhdistä Ludvig rakastetun tämän seuralaisista. Hänen terävä silmänsä olisi tuntenut kuninkaan satojenkin seasta.

Gallerian keskikohdalla hajautuu marjakuusikulkue juoksemaan, hyppimään ja tanssimaan. Kulkueen juhlallinen komeus on karissut pois. Kuningas, jonka eleet eivät ole niin vilkkaat kuin muiden, liikkuu eteenpäin Jeannen hellittämättä hänestä katsettaan. Hän tervehtii rouvia Rohania ja Lauraguaisia niin välinpitämättömän, hieman väsähtäneen miellyttävyyden ilmein, kuin hänelle on ominaista.

Nähtävästi nämä yltiöpäät eivät tiedä, kuka on heidän remuavan ilvehtimisensä esineenä.

Lyhyt, käskevä kädenliike saa heidät hajoamaan päätä pahkaa tiehensä. Korokkeille sijoittuneelle hoville kääntää kuninkaallinen marjakuusi selkänsä aivan kuin tahallaan. Hän nauraa rehevästi, kun näkee erään pienen kevytmielisen naisen, jonka pyöreillä olkapäillä on pitkä espanjalainen silkkikaapu ja joka omituisesta, hovinaista tuskin muistuttavasta esiintymistavastaan päättäen on porvarisrouva, tarttuvan kiinni siihen kuusipensaaseen, joka hahmoltaan ja esiintymiseltään on selvä kuninkaan kuva. Hän on tosiaankin rohkea, tuo pikku naikkonen! Se kuusi, jonka hän kietoo langoillaan, on hänen mielestään kuningas, siitä ei ole epäilemistäkään. Ludvig nauraa kovalla äänellä. Kavaljeerin sydän — hän on Maria Leszczynskan sukulainen — lämpenee. Hän ei malta pyydättää itseään kauempaa, vaan vie tuon kevytmielisen pikku kammioihin.

Kuningas seisoo hetkisen ja katselee kummankin kadonneen jälkeen, sitten hän huokaisee raskaasti.

Hänen mielessään ammottaa taas äkkiä se suuri, jäytävä tyhjyys, jota hän tahtoo paeta hinnalla millä hyvänsä. Mitä hän antaisikaan, jos pääsisi samanlaiseen seikkailuun kuin hänen serkkunsa, joka ei nähnyt pienintäkään vaivaa sen vuoksi. Hän tietää, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä. Lumivalkeat kaulat, hienot kädet, houkuttelevat silmät vilkkuvat hänelle joka puolelta. Lukemattomat ihanat naiset ovat valmiit pienimmästäkin viittauksesta antautumaan ja seuraamaan häntä hänen "pikku kammioittensa" salaisimpaan soppeen.

Mutta juuri tähän hän on peräti kyllästynyt. Jokin toisenlainen kuin kaikki entinen eletty ja nähty on hänen mielessään. Hän tavoittelee sitä, luulee jo saavuttaneensa sen, ja kun hän uskoo pitävänsä siitä kiinni, haihtuu se pois. Hänen mielensä tekee repäistä päältään se naamioitus, joka hetkinen takaperin hänestä tuntui hauskalta, mutta nyt on käynyt sanomattoman hassuksi. Mutta hän ei tahdo häiritä juhlaa eikä niiltä muilta, jotka ovat samalla tavalla naamioidut, vähentää sitä onnea, että heitä luullaan kuninkaaksi.

Hän katselee ympärilleen perin hajamielisenä, välinpitämättömänä, melkein hämillään. Hänen ajatuksensa vaeltavat kaukana. Hän ei ole enää Versaillesissa, tuossa satumaisesti säteilevässä juhlasalissa.

Jossakin kajahtaa torvista kuninkaallisia merkkipuhalluksia — varjoisa metsä — hän on metsästämässä — metsästämässä Sénart-metsissä. Hänen rinnallaan ratsastaa rouva de Châteauroux. Mutta hän ei näe tätä. Kaukana metsänrinteessä ovat kevyet faëton-vaunut, musta, siromuotoinen hevonen. Ihastuttava, nuori nainen pitelee ohjaksia. Kimaltavan heleä, sininen silkki kietoo keveästi hurmaavaa vartaloa. Lumoavan kauniit ja mitä veikeimmät silmät, sellaiset, jotka ovat täynnä arvoitusta ja syvyyttä, katsovat häneen. Rouva de Châteauroux sanoo purevan sanan, ja lumous haihtuu. Ajatuksiinsa vaipuneena kuningas seisoo nojallaan erästä peiliovea vasten.

Joku oli puhellut hänen kanssaan tuosta Sénart-metsän ihanasta amatsonista. Ken hän lienee ollut? Äkkiä hän muistaa. Ayenin herttua — ja sitten joku toinen. Se taisi olla liukas Binet. Ajatusten ketju katkeaa. Hän näkee äkkiä edessään toisen tapauksen jolloin hän oli nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan täällä Versaillesissa, tuon suloisen Sénartin hengettären kanssa, lyhyen, ah, liian lyhyen vastaanoton aikana, joka hänelle, kuninkaalle, oli mitattu kellon mukaan.

Eikö hänelle ollut sanottu, että tuo nainen, Étiolesin linnanrouva, jos hän muistaa oikein, oli saanut kutsun Versaillesin juhlaan? Onko hän noudattanut kutsua? Onko hän täällä? Kuinka hän löytää tuon naisen monien satojen naamioiden joukosta? Miksi ei Binet ole sanonut hänelle, miten tuo nainen on naamioitu?

Hän herää säpsähtäen ajatuksistaan kuullessaan kuiskailtavan takanaan "Sire!" Ayenin herttua on tullut hänen luokseen. Tämä osoittaa salavihkaa kädellään erästä pientä, kullattua ikkunapöytää kohden. Sen vieressä seisoo solakka nainen, joka on puettu 1600-luvun muodin mukaan.

"Tuohan on ilmi elävä Montespan! Tiedättekö, herttua, kenen mieleen on johtunut tuo merkillinen ajatus?"

Herttua kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kuningas elpyy ja suoristautuu. Hän menee häikäilemättä niiden ryhmien läpi, jotka patoutuvat hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.

Nyt hän seisoo Jeannen edessä ja kumartaa syvään. Hän ei saa alussa sanaa suustaan. Sitten hän ojentaa kätensä ja sanoo melkein kunnioittavasti:

"Saanko pyytää teiltä sitä kunniaa, että hieman kävelisitte kanssani, ihanin markiisitar?"

Sinisen puvun kahajavan silkin alla lyö Jeannen sydän kiihkeästi ja säännöttömästi, mutta ei ainoakaan liike ilmaise, mitä hänen mielessään liikkuu. Kevyesti ja sirosti hän taivuttaa myöntävästi päätään ja panee kätensä kuninkaan käteen. Heikosti puristaen Ludvig rakastettu tarttuu ihanimpaan naiskäteen, mikä milloinkaan on ollut hänen omassaan.

Hetkisen Jeanne odottaa uutta puhuttelua. Kun kuningas on vaiti, sanoo hän pehmeällä, soinnukkaalla äänellään:

"Mikä kunnia ja ilo, sire, että teidän majesteettinne heti tunsi naamioitukseni!"

"Olen niin usein ajatuksineni ja koko sieluineni suuren edeltäjäni seurassa, että minusta on ilo tervehtiä kaikkea, mikä minulle muistuttaa Ranskan kulta-aikaa."

Kuningas päästi tuokioksi Jeannen käden ja asettui hänen eteensä silmäilemään häntä ihailevin katsein.

"Teillä on makua, madame, hienon hieno maku. Sekä taiteellinen että historiallinen käsitys."

Jeanne antaa kiehtovan naurunsa soinnahtaa ja punnitsee viisaasti jokaisen sanan, ennenkuin sen lausuu.

"Jos niin on, kuten teidän majesteettinne suvaitsee luulla, niin minun on siitä kiittäminen sitä kasvatusta, jonka olen saanut enoltani, herra Le Normant de Tournehemilta. Hän on taiteilijaluonne ja on antanut minun kehittyä kokonaan omien persoonallisten periaatteittensa mukaisesti. Musiikkiopetusta on minulle antanut Jélyotte."

Kuningas on uudestaan tarttunut Jeannen käteen ja vie häntä kuninkaallisia suojia kohden.

"Olen tanssinut Guibandotin johdolla. Ja Crébillon on opettanut minulle kielioppia ja lausuntoa."

"Sen kyllä kuulee, madame. Teidän täytyy tilaisuuden tullen lukea minulle jotakin, silloin kun raskasmielinen tai kiivas luonteeni puhkeaa ilmi, aivan samoin kuin David lauhdutit kuningas Saulia harpunsoitollaan."

"Teatteri on oikea intohimoni, sire. Meillä on Étiolesissa suuri teatterisalonki, jonka herra de Tournehem on rakennuttanut linnan viereen. Siellä on esitetty sellaisia kappaleita, joita vastaan ei edes ankara herra Voltaire ole osannut muistuttaa mitään ja joita Crébillon on kiitellyt."

"Ovatko nuo molemmat tappelupukarit tosiaankin olleet yhdessä teidän luonanne? Ja eivätkö he joutuneet keskenään otteluun?"

"Tämä ihana ja hieno naiskäsi ei voikaan muuta kuin levittää rauhaa ja siunausta."

"Ah, sire, pelkään, että teillä on liian korkeat ajatukset minusta. En ole ensinkään lempeä kyyhky."

"Sellaiseksi en minäkään teitä luule, madame. Siihen nähden teillä on liian paljon omaa rotua ja älyä. Muistan hyvin, miten viisaasti ja tarmokkaasti suostutitte minut antamaan miehellenne sen kuninkaallisen vuokraurakan, jota hän halusi."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne vielä muistella sitä?" kysyi Jeanne veikeästi.

"Luuletteko, että sellaiset silmät kuin teidän voi unohtaa? Sfinksin silmät, tutkimattomat silmät! Sillä kerralla minua suosi parempi onni kuin tänään. Silloin sain nähdä ihanimmat kasvonpiirteet verhottomina."

Ludvig vei Jeannea sitä suurta peiliovea kohden, joka johti hänen huoneisiinsa.

"Riisukaa naamari, madame", sanoi hän lämpimästi ja innokkaasti, ahmien katseillaan ihastuttavaa olentoa.

Jeanne ravisti päätään ja teki eleen vetäytyäkseen pois hänen seurastaan.

"Älkää olko julma, madame! Minun työhuoneeni on nyt hiljainen ja tyhjä.
Sekä ministereilläni että paasheillani on tänään hauskempaa tehtävää."

Mutta Jeanne ei osoittanut ainoallakaan eleellä taipuvansa seuraamaan kuningasta. Ei tänään — ei. Huomennakin oli päivä. Hän näki ja tunsi, että kuningas oli pelkkää tulta ja leimua. Hän ei kadottanut mitään, vaan voisi vain voittaa sillä, että panisi nuo leimut vastustuksellaan liekehtimään entistä voimakkaammin.

"Vain silmänräpäys! Kuvitelkaahan, että te todellakin olette Athénaïs de Montespan ja että Ludvig XIV seisoo pyytäen teidän edessänne."

"Minä kuvittelen, mitä haluatte, sire, ja juuri sen tähden vastaan kieltävästi. Ylpeä Athénaïs ei ollut niin helposti voitettavissa kuin tuo todellakin lempeä kyyhky La Vallière. Hän ei ollut sitä laatua kuin minä, sire."

"Hän oli rakastavainen, hellämielinen nainen kiireestä kantapäähän saakka. Onko olemassa mitään ihanampaa miehelle, joka, rakastaa! niinkuin Ludvig rakasti Louise de La Vallièreä? Pitäkää häntä esimerkkinänne!"

Kuningas vaipui hämillään ajattelemaan omaa itseään. Hän ei ollut vielä milloinkaan, ei edes keskenkasvuisena nuorukaisena, kerjännyt naisen suosiota. Pitikö hänen neljänsilläkymmenillä olevana miehenä sitä oppia? Tietoisuus omasta melkein rajattomasta vallasta, jota hän kaitsi vielä mustasukkaisemmin kuin aurinkokuningas omaansa, nousi äkkiä hänen mieleensä, mutta samalla nousi myöskin tietoisuus kaikista niistä tuskista, jotka hänen arka ja levoton sielunsa hänelle tuotti.

Hän tarttui uudestaan Jeannen käteen, jonka oli päästänyt irti. Olihan hän ikävöinyt jotakin kokonaan muuta kuin mitä tähän asti oli saanut nähdä ja kokea! Tuossa oli nyt se, mitä hän niin lämpimästi oli toivonut itselleen. Antaisiko hän loukatun ylpeytensä työntää sen pois luotaan?

"En tahdo olla liian itsepintainen", sanoi hän matalalla äänellä, kumartuen lähelle Jeannea. "Mutta huomenna kai tulette tanssiaisiin kaupungintalolle? Siellä tanssitaan ilman naamareja. Silloin minulla lienee onni saada nähdä teidän suloiset kasvonne?"

Jeanne nyökkäsi myöntävästi. Hänen terävä katseensa ja nopea älykkyytensä olivat huomanneet kuninkaassa tapahtuneen sisäisen taistelun ja riemuitsevin tuntein havainnut sen voiton, jonka hän oli saavuttanut. Hän tiesi, että huomenna voisi jo vastata myöntävästi.

Kuningas puristi Jeannen kättä niin kovasti, että hänen sormissaan olevat kallisarvoiset sormukset melkein tuottivat kipua. Sitten Jeanne nopeasti katosi, häipyen vikkelin ja siroin liikkein kuin sisilisko lähimpien ryhmien sekaan.

Kuningas katsoi neuvottomana maahan. Hänestä tuntui äkkiä, keskellä juhlansa loistoa, että hän oli sanomattoman yksinään ja eristetty.

Hänen jaloissaan viruu hieno, valkea pitsinenäliina, kulta- ja silkkiompelein kirjailtu. Hän nostaa sen ylös. Siinä on sama hieno ruusuntuoksu, joka äsken ympäröi lumoavaa nuorta naista. Hän aikoo rientää Jeannen jälkeen antaakseen nenäliinan takaisin, mutta ihmisseinä on jo muodostunut hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.

Taitavasti, käsivarren pitkällä kaartoliikkeellä hän heittää nenäliinan
Jeannelle naamioiden päiden yli.

Sadat silmät ovat nähneet pitkän, matalalla äänellä tapahtuneen keskustelun näiden molempien kesken ja näkevät nyt nenäliinaleikin.

Ylt'yleensä käy nyt innokas kuiske, jossa on hyväksyvä tai kateellinen ja tyytymätön sävy:

Koko Pariisi ja maaseudulta tulvinut kansa ottivat osaa kruununperillisensä häiden viettoon. Miesmuistiin ei ole yksikään juhla ollut niin suosittu kuin tämä. Viisi vuotta takaperin oli Pariisissa vietetty Louise Elisabethin, kuninkaan vanhimman kaksoistyttären, ja infantti Don Filipin vihkiäisiä. Mutta mistään komeudesta huolimatta, mikä silloin pantiin toimeen, ei kuitenkaan ollut päästy näiden helmikuun päivien riemun ja ihastuksen tasalle.

Kruununprinssin avioliitto lempeän infantinnan Maria Rafaelan kanssa, jota prinssi rakasti enemmän kuin mitään muuta, ei ainoastaan turvannut kruununperimystä ja kruunun rauhallista siirtymistä, ei, vaan tämä liitto herätti puhtaasti inhimilliseltä kannalta myöskin mitä lämpimintä myötätuntoa.

Juhlallisesti koristetuilla kaduilla ja toreilla vallitsi iloinen ihmisvilinä, mikä näytti kasvavan tunti tunnilta. Kaikilla kaupungin aukeamilla oli katettuja tanssilavoja, joiden rakenne todisti erinomaisen hyvää rakennustaiteellista makua. Keinotekoiset kukkaköynnökset, joiden lomissa vaihteli tuoretta talvenvihreää, Ranskan ja Espanjan vaakunat, kuningasparin muotokuvat sekä suuret vertauskuvalliset kuviot koristivat tanssilavoja, toreja ja katuja. Kaikkialla tarjottiin viiniä ja ruokaa. Iloisia eläköönhuutoja kuninkaalle ja äsken vihityille kaikui raikkaassa, aurinkoisessa helmikuun ilmassa.

Ihmislaumoja, joista ei tahtonut tulla loppua, vaelsi ryhmittäin käsikädessä juhlallisesti koristettujen galleriojen halki Place Louis le Grandilla, tarkasteli juhlaporttia Place Dauphinella ja omituisen lystikästä viiniköynnöskoristetta Rue des Sèvresillä.

Bastilji-torilla olevien marmoripylväiden luona väkijoukot seisahtuivat kaikuvin riemuhuudoin, heittelivät kukkia ilmaan, ja huudot "vive le roi", "vive Louis le bien-aimé" kajahtelivat myötäänsä kasvavalla voimalla. Kaikki huolet ja vaivat näyttivät olevan unohdetut. Koko Pariisi upposi paisuvaan ja kohoilemistaan kohoilevaan onnenhuuman aallokkoon.

III.

Ministerineuvosto ja monet vastaanotot olivat väsyttäneet häntä. Ludvig virui silkoisen suorana silkkidivaanilla huoneen peräpäässä ja uneksi avoimin silmin.

Eilisen naamiaisjuhlan tapaukset muistuivat taas hänen mieleensä, ja voimakkaammin kuin mikään muu säteili ihana Jeanne d'Étioles, tämän teräväsanaisuus, miellyttävä keskustelu, pehmeän äänen sointuva kaiku.

Ludvigin mielikuvitus loi Jeannen ulkonaiseen kuvaan mitä viehättävimmät värit. Solakka, sopusuhtainen vartalo, kiehtova suu välkkyville, valkoisine hampaineen, joita naamari ei ollut peittänyt, soreat, täydellisen ihanat käsivarret ja kädet, valkoinen niska, jota kattoi kastanjanruskea tukka.

Korkeina leimusivat ne mielihalut, jotka ihanan naisen vastustus eilen oli torjunut.

Rouva de Châteaurouxin kuoleman jälkeen ei moista tunteiden ryöppyä ollut tulvinut Ludvigin kankeassa sielussa. Hän kavahti ylös ja ojentelihe.

Ah, miten hyvältä tuntui, kun oli mielihaluja, kuumia, leimuavia himoja, jotka velloivat veren kuohuksiin, ja kun näillä oli päämäärä!

Herttua tuli sisään. Kuningas meni häntä vastaan joustavan ryhdikkäästi. Ayen hämmästyi. Virantoimituksessa olevat upseerit olivat etuhuoneessa kertoneet hänelle, että kuningas oli raukea ja alakuloinen ja että häntä nähtävästi taas kalvoi raskasmielisyys.

"Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän majesteettianne niin reippaana ja virkeänä."

"Niin olen, rakas herttua, virkeä ja iloinen. Olen iloinen kuin lapsi tämänpäiväisistä tanssiaisista kaupungintalolla ja luvatusta kohtauksesta. Mikä lumoava olento! Toivon vain, ettei dauphin jää pitkäksi aikaa, vaan jättää meille vapaat kädet."

Herttuaa rupesi hieman arveluttamaan. Hänen mielestään suhtautui kuningas asiaan liian todenperäisesti. Ihana rouva d'Étioles näytti todenteolla voittaneen hänen sydämensä, sen sijaan kuin Ayen oli vain ajatellut rouvaa yhden illan ajanvietteeksi pitääkseen kuningasta hyvällä tuulella kruununperillisen hääjuhlassa.

"Rouva d'Étioles on todellakin nainen, jolla on suuria etuja. Vahinko vain, ettei hän ole ylhäistä sukua, että nuo Poissonit päinvastoin —"

"Olemme puhuneet siitä aikaisemmin, herttua. Oletteko unohtanut, mitä sanoin teille pari viikkoa takaperin, jolloin te ja Richelieu annoitte minulle hyväntahtoisia neuvoja — luulen ainakin, että ne olivat hyväntahtoisia."

"Te neuvoitte minua ottamaan uuden rakastajattaren Châteauroux-paran sijaan. Vakuutin teille silloin nimenomaan, etten enää halua aatelisnaista. Tämän päätöksen tekoon johti minua kaksi periaatetta. Ensiksikin minä tunnen enemmän kuin riittävästi hovin ja sen naiset. Heihin olen kyllästynyt. Sen naisen, jota nyt aion rakastaa, täytyy kuulua sellaiseen piiriin, jolla on sanottavana minulle jotakin uutta. Hänen on kohdeltava minua puhtaammalla eikä niin itsekkäällä rakkaudella kuin minun lähimmästä ympäristöstäni oleva nainen saattaa menetellä."

Kuningas keskeytti puheensa eikä pitkään aikaan virkkanut mitään. Sitten hän jatkoi lauhtuneempana vihastaan, mutta yhtä voimakkaalla äänenpainolla ja syvän vakavasti.

"Toiseksi te tiedätte, herttua, yhtä hyvin kuin minäkin ja ehkäpä paremminkin, kuinka suurta huomiota minun suhteeni Nesle-sisaruksiin ovat saaneet aikaan. Te tunnette maan hurskasmielisten taholta nousseen ankaran vastustuksen ja sen vastakaiun, minkä tämä vastustus on synnyttänyt yleisessä mielipiteessä. Se on opettanut minulle ja meille kaikille, että minun on kuitenkin kaikitenkin otettava lukuun kansan moraaliset tunteet. Varovaisuus on tarpeen, suurempi varovaisuus kuin ennen. Minä en saa sallia minkään uuden avioliittorikoksen tulla yleisesti tunnetuksi, jollen tahdo saattaa vaaraan sitä nimeä, jonka kansa minulle antoi vaikean sairauteni aikana Metzissä: Ludvig rakastettu. Mutta kuinka se voi käydä laatuun, jos valitsen rakastajattaren, joka kuuluu hovipiireihin ja on kaikkien katseiden esineenä?"

"Ja sitten" — kyynillinen hymy väreili kuninkaan ilmehikkään suun ympärillä — "sittenhän on muistettava kuningatarta. Vaikka minä en otakaan lukuun hänen toivomuksiaan, niin on kuitenkin sydämeni asia säästää hänen majesteettinsa tunteita liian usein toistuvilta loukkauksilta, jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, etten tahdo kadottaa tyttärieni myötätuntoisuutta. Kruununprinssiä en enää ota lukuun. Se äärimmäinen uskonnollinen käsitys, jonka herra Boyen de Mirepoix on häneen istuttanut, ja hänen epäjumaloiva rakkautensa äitiinsä määräävät hänet jo ennakolta minun kiivaimmaksi vastustajakseni. Dieu merci — minä en välitä siitä mitään — minä —"

Ludvig vaikeni äkkiä ja laski kätensä herttuan olkapäälle. Aivan toisessa äänilajissa hän sanoi.

"Nyt vakavat keskustelut syrjään! Sacré nom de Dieu me vietämme tänään häitä. Ja siinä on todellakin ilonaihetta. Milloin voimme lähteä kaupungintalolle, herttua?"

Ayen, joka oli riittävästi huomannut sanojen "vietämme häitä" kaksinaisen merkityksen, mietti hetkisen. Hän tunsi olevansa jossakin määrin vastuunalainen kuninkaan maltittomista teoista ja halusi hänkin puolestaan välttää kaikkea, mikä herätti huomiota, varsinkin, selkkausta kruununprinssin kanssa.

"Minä ehdottaisin, ettei teidän majesteettinne läksisi Versaillesista ennen kello yhtätoista. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, voisi ensin olla dominossa julkisissa tanssiaisissa ja kello kahdentoista ja yhden välillä lähteä kaupungintalolle. Kun hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinssi on isäntä, niin on tuskin luultavaa, että hänen korkeutensa poistuu juhlasta aikaisemmin."

Kuningas suostui. Hänellä oli täksi yöksi vain kaksi toivomusta, olla tapaamatta kruununprinssiä ja nähdä madame d'Étioles sovitulla kohtauspaikalla.

Tanssiaiset kaupungintalolla olivat järjestetyt melkoista huonommin kuin Versaillesin juhla. Kaikki juoksentelivat ilman johtoa toistensa tiellä. Ruoasta ja juomasta ei oltu pidetty riittävää huolta, ja sitäpaitsi oli niukkojen virvokkeiden tarjoilu järjestetty päättömästi. Muutamissa saleissa ei ollut ensinkään tarjoilupaikkoja, kun taas muutamissa kohdin oli pöytä pöydän vieressä niin lähekkäin, että vieraiden oli tuiki tukala hieroutua niiden välitse.

Binet oli ottanut tehtäväkseen viedä ihanan serkkunsa tanssiaisiin ja pysyä tämän rinnalla kohtaushetkeen saakka.

Heidän oli vaikea pujotella tungoksen läpi sen tanssisalien takana olevan pienen huoneen lähettyville missä Jeannen tuli odottaa kuningasta.

Heidän kulkiessaan suuren salin halki oli Jeanne turhaan etsinyt katseillaan kahta henkilöä, joita hän jo eilen naamiaisjuhlassa oli mielellään halunnut nähdä, nimittäin maalari Boucheriä, jota hän hieman tunsi, ja kuninkaan suosikkia Karl Vanloota.

Binet olisi voinut näyttää hänelle tuon kuuluisan miehen, jota Ludvig XV aivan intohimoisesti ihaili. Mutta tänäänkään hän ei nähnyt vilahdustakaan kummastakaan maalarista.

Eräässä suurimman salin nurkassa, aivan lähellä ovea, he vihdoin löysivät vapaan paikan.

Jeanne oli pukeutunut kuninkaan mielivärejä edustavaan pukuun. Kauniin heleään vaatteeseen oli kudottu kukkaköynnöksiä, ja reunustuksena oli vaaleansinisiä kukkakiehkuroita ja falbolaaneja. Puvun päällä — hänellä oli hopeisin koruompelein somistettu mustasilkkinen domino, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä verhoksi.

Salissa vallitsevasta melkein sietämättömästä kuumuudesta huolimatta Binet kehoitti häntä olemaan riisumatta dominoa, se kun ainakin jossakin määrin suojeli Jeannea tuntemattomana niiltä monilta tuttavilta, jotka olivat juhlassa.

Binet oli saanut kolmannen henkilön kautta ankaran käskyn noudattaa mahdollisimman suurta varovaisuutta. Kuningas oli eilen ensimäisessä lemmenpuuskassaan viehtynyt kovin pitkään keskusteluun rouva d'Étiolesin kanssa satojen ihmisten nähden. Eilen oli kuitenkin ihanalla Jeannella ollut naamari. Sitäpaitsi hän oli kokonaan tuntematon hoville. Mutta tanssiaisiin kaupungintalolle saapuisi aivan varmasti koko joukko kaikkiin piireihin kuuluvia ihmisiä. Ei missään tapauksessa saisi tulla ilmi vähintä aavistustakaan sovitusta kohtauksesta kuninkaan kanssa.

Binet oli erinomaisen halukas täyttämään tämän käskyn aivan täsmälleen. Häntä ei kannustanut mikään kunnianhimo kunnostautua välikätenä rakkausasioiden järjestämisessä.

Sen hän jätti kuninkaan kamaripalvelijoiden, herrojen Bachelierin ja Lebelin asiaksi. Hän ei ollut ensinkään halukas antautumaan papiston syytettäväksi parittajatoimistaan, sillä hän olisi saattanut menettää virkansa dauphinin hovissa.

Hän oli ilman minkäänlaisia itsekkäitä tarkoituksia, ilman pyydettyä tai luvattua palkintoa, täyttänyt kauniin serkkunsa toivomukset. Edemmä hän ei tahtonut missään tapauksessa mennä. Se, että hän tänään suojeli täällä rouva d'Étiolesia, johtui kuninkaan tahdosta. Tätä hänen oli ehdottomasti toteltava.

Jeannea ei juuri haluttanut keskustella Binetin kanssa. Tämä oli tehnyt velvollisuutensa, ja sillä hyvä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä muistaisi palkita serkkunsa ansiot.

Jeanne silmäili kärsimättömänä ja hieman pahoillaan väkijoukon yli. Hänen pienet jalkateränsä ja ylöspäin taipuneet, tarmokkaat varpaansa alkoivat kiihkenevässä tahdissa liikkua ylös ja alas kapeissa, korkeakantaisissa, helakoissa atlassikengissä.

Kruununprinssi oli jo aikoja sitten lähtenyt tanssiaisista. Läheisessä tornissa oli puoliyön hetki lyönyt. Miksi ei kuningas tule? Tämäkö oli sitä kuumaa kärsimättömyyttä, joka hänessä eilen oli ilmennyt? Oliko hän, Jeanne, sittenkin menetellyt tyhmästi, kun ei ollut jo eilen täyttänyt kuninkaan mielihaluja? Oliko eilisestä lähtien jo tapahtunut Ludvig XV:ssä yksi niitä äkillisiä käänteitä, joista häntä oli varoitettu?

Himmeänä kantautui tanssimusiikki, muuan vanha menuetto, hänen korviinsa. Sävel tuntui hänestä merkillisen tutunomaiselta ja johonkin muistoon johtavalta. Missä hän olikaan kuullut sen ennen?

Hän mietti. Vähitellen hänen muistinsa virkosi. Niin, niin, hänen häissäänhän se oli ollut vähää ennen hänen ja Charles Guillaumen lähtöä juhlasta.

Merkillistä, että nämä ajatukset nousivat hänen mieleensä juuri tänä hetkenä! Jeanne tahtoi karkoittaa pois nuo vastenmieliset muistot, mutta yhä uudestaan, jokaisessa viulujen äänessä, ne kertautuivat entistä selvempinä.

Hän tunsi, miten hänen sydämensä oli sykkinyt, kun häähuoneen ovi oli sulkeutunut heidän takanaan. Oliko se sykkinyt rakkaudesta? Mitäpä hän tiesi rakkaudesta, kun Charles Guillaume oli tullut! Se kai oli ollut vain sen salaperäisen tuntemattoman kuumaa ikävöintiä, mikä saa jokaisen tytön sydämen jyskyttämään, kun suuri, hämärästi aavistettu hetki tulee! Epäröiden hänen ajatuksensa hapuilivat edelleen.

Oliko onni, oliko rakkaus puhjennut kukkaan tuosta suuresta hetkestä, ensimmäisestä, jolloin hän antautui miehelle? Jeanne pudisti päätään. Lyhyt hurmio, joka oli haihtunut, ennenkuin hän tuskin oli aavistanutkaan sitä, ja sitten oli saapunut pitkä, kylmä pettymys.

Ei, hän ei rakastanut miestään. Tämän hyväntahtoinen vaatimattomuus oli hänet ikävystyttänyt. Tietoisuus, että hän oli kaikessa miestään etevämpi, oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei mikään ollut täyttänyt hänen avioliittonsa tyhjyyttä, ei mikään muu kuin yksi ainoa suuri, se kaipuu ja se toivo, joka nyt muutaman hetken kuluttua täyttyisi.

Ja hehkuvan kunnianhimonsa, hänen intohimoisten suuruudenunelmiensa valloittavan voiman keskellä läikkyi kuin lämpöisenä, hyväilevänä aaltona hänen nuoren naissydämensä toive, että Ludvig XV käsittäisi rakkauden toisella tavalla kuin Charles Guillaume d'Étioles oli ymmärtänyt!

Viulut vaikenivat. Jeanne vavahti. Hänen vieressään seisoi eräs herra mustassa silkkidominossa.

Huolettoman viehättävästi, pienimmättäkään hämittä hän nosti päänsä.

" Sacré nom de Dieu ", mutisi herttua, kuninkaan neuvonantaja kaikissa rakkausasioissa, ja sitten vielä kerran: " Sacré nom de Dieu !"

Tuo pikku porvarisrouva vei voiton kaikesta siitä kauniista ja viehättävästä, mitä Richelieu tähän asti oli tavannut Pariisissa.

Hän tarjosi sirosti käsivartensa madame d'Étiolesille. Binet sai lyhyen lähtökäskyn.

"Sallitteko, madame, että vien teidät siihen pieneen kammioon, jonne — teidän ritarinne muutamien silmänräpäyksien kuluttua saapuu?"

Jeanne huokasi helpotuksesta. Hän oli tuokion ajan pelännyt, että herttua tuo kuninkaalta epuun.

Pienessä huoneessa oli tarjona samppanjaa, hedelmiä, jäätä ja sokerileivoksia pienissä hopeamaljakoissa.

Herttua toimitti hyvin kohteliaasti isännän virkaa. Hän täytti kaksi kristallimaljaa ja pakotti Jeannen juomaan.

"Kasvonne, madame, ovat kalpeat. Luultavasti salin kuumuudesta ja jännittävästä odotuksesta. Samppanja tekee teille hyvää."

"Teidän ritarinne, ihana rouva, voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä. Hän kohtasi Sèvres-tiellä poikansa, joka purki hänelle valituksiaan kaupungintalon tanssiaisista. Mutta hän toimitti rauhanhäiritsijän hyvin nopeasti tiehensä. Ei kulune enempää kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, ennenkuin —"

Richelieu ei ehtinyt puhua loppuun, kun portaille vievä ovi avautui. Kaksi mustaa dominoa astui huoneeseen. Kuningas ja Ayen. Molemmat herttuat vetäytyivät ikkunakomeron suojaan.

"Olen antanut teidän odottaa, madame, siksi olen lohduton. Jouduin tullessani pulasta toiseen. Lähetettyäni kruununprinssin tiehensä tein samoin vaunuillenikin ja ajoin tänne vuokravaunuilla, jottei tieni onneen olisi uudestaan keskeytynyt."

Hän nojasi niin lähelle Jeannea, että tämä tunsi hänen hengityksensä.
Hän kuiskasi käheästi:

"Tie onneen, Jeanne, jota olen uneksinut koko ajan viime yöstä saakka — käymmekö vaeltamaan sitä yhdessä?"

Jeannen silmät liekehtivät. Värit vaihtuivat hänen hienoilla kasvoinaan. Hampaat pureutuivat alahuuleen. Voitto oli saavutettu melkein liian nopeasti. Tokkohan; voikohan siitä tulla pysyväinen?

Kuningas tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hehkuvien, kuumeenpolttamien sormiensa välissä.

Kunhan ei vain takaisin tuohon kolkkoon, lohduttomaan välinpitämättömyyteen! Kunhan vain saisi pitää hänet, joka merkitsi elämää, liikuntoa, herätystä sietämättömästä unteluudesta!

Hän oli unohtanut herttuat ikkunakomeroon, unohtanut sen varovaisuuden, jonka oli itselleen luvannut.

Jeanne ei ollut ymmärtävinhän häntä. Hän painoi katseensa alas, jottei kuningas näkisi sitä voitonylpeyttä, mikä loisti hänen silmistään.

Ludvig hymyili varmana asiastaan. Mikään Madeleine Poisson ei voisi olla esteenä hänen tiellään.

"Hyvät herrat, vuokravaunut! Olemme antaneet madamen odottaa anteeksiantamattoman kauan. Sellaisessa väentungoksessa, joka vielä vallitsee kaduilla, ei voi ajatella päästää madamea yksinään niin pitkälle matkalle kuin Place de Grèveltä Hôtel des Chèvresiin. Olemme pyytäneet luvan saada saattaa häntä kotiin."

Kello läheni kahta, kun vaunut, jotka tuon tuostakin seisahtuivat milloin minkin esteen tähden kaduilla, pysähtyivät Étiolesin pienen rakennukset eteen.

Richelieu, joka Ayenin kanssa oli istunut takaistuimella, hyppäsi ulos pitämään vaununovea auki kuninkaalle.

Nopeasti astui myöskin Ludvig ulos vaunuista. Nyt hän nosti Jeannen ajoneuvoista. Hän piti keveätä kantamusta tuokioisen ilmassa ja kuiskasi ihanalle naiselle hehkuvan, intohimoisen lemmensanan.

Välittämättä sen enempää seuralaisistaan kuningas tarjosi Jeannelle käsivartensa ja vei hänet lumettuneita kivirappuja myöten talon ulko-ovelle.

Kun Jeanne oli päässyt ylimmälle portaalle, veti hän käsivartensa pois kuninkaan kainalosta ja niiasi syvään.

"Kiitän teidän majesteettianne kaikesta suosiosta ja armosta. Nythän olen kotona. En millään muotoa tahdo vaivata enää teidän majesteettianne."

Kuningas tempasi hänet syliinsä ja suuteli hänen uhkeaa suutaan, hänen välkkyviä hampaitaan.

"Pikku hupakko!" kuiskasi kuningas. "Miksi emme vaeltaisi yhdessä onnen tietä?"

Hän kietoi kätensä Jeannen kaulaan ja avasi oven, joka oli vain painettu kiinni.

Hän piti Jeannea kädestä kiinni, laskematta häntä poistumaan. He kulkivat ääneti rinnakkain.

Äkkiä kuningas säpsähti. Jossakin pimeässä avautui varovasti ovi. Hän pysähtyi. Hän luuli huomaavansa näkymin pistäytyneen naisenpään piirteet. Kohta senjälkeen oli taas kaikki hiljaa.

Kullatuilla pikku pöydillä, joita heleät silkkiliinat verhosivat, oli kukkakoreja ja haaraisia kynttilänjalkoja, joissa paloi helakkoja, vaaleansinisiä kynttilöitä.

Huoneen etäisimmässä päässä, tulenhehkun punertavassa heijastuksessa, siinsi valkoinen, pitsikoristeinen sänky — Jeanne d'Étiolesin aviovuode.

Ja kun kuninkaan kaunis suu palavassa kiihkossa painui Jeannen kauniita huulia vasten, kun hänen sydämensä ja hänen aistillisuutensa polttava hehku valloitti Jeannen myrskyn tavoin, silloin tämä tiesi, että hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ei ainoastaan kunnianhimonsa, vaan myöskin naisellisten halujensa tyydyttämiseksi.

IV.

Maaliskuun aurinko paistoi. Paastonaika oli ohi. Samaan aikaan, kun puhkesi kevät, joka loi ensi lumoaan Versaillesin puistoihin, alkoivat juhlallisuudet hovissa uudestaan.

Eräässä "pikku kammioiden" etuhuoneessa istui kuninkaan palveluskuntaan kuuluvia herroja, jotka tuntia aikaisemmin olivat palanneet hänen kanssaan metsästämästä ja odottivat nyt, milloin hänen majesteettinsa käskee heidät metsästysaterialle.

La Vallièren herttua [François de La Vallièren pojanpojan poika. Edellinen oli Louise de La Vallièren, "Bragelonnin varakreivin" sankarittaren veli.], jonka suuri kunnianhimo oli päästä hänen majesteettinsa teatterien johtajaksi, kääntyi Richelieun ja Ayenin puoleen.

"Saanko kysyä, hyvät herrat, mitä piditte Rameaun eilisiltaisesta baletista?"

Richelieu vaihtoi pikaisen silmäyksen Ayenin herttuan kanssa, jonka kielellä pyöri yhtä ilkeä kuin sukkelakin huomautus.

"Mukiin menevä", arveli Richelieu, "vaikka muuten katsomo oli minusta melkoista mielenkiintoisempi."

"En voi muuta kuin myöntää teidän olevan oikeassa, hyvät herrat. Ennen kaikkea minusta tuntui mielenkiintoiselta se paikka, missä naisista kaunein istui hänen majesteettinsa kuningattaren hovinaisten keskessä."

La Vallière astui lähemmä herttuoita, jottei se nuori puolalainen aatelismies kuulisi hänen sanojaan, joka eilen illalla oli saapunut Versaillesiiin toimittamaan Stanislauksen asiaa tämän tyttärelle, kuningattarelle.

"Ette voine, hyvät herrat, tämän ilmeisen tosiseikan jälkeen enää kieltää, että madame de Maillyn huoneet pikku kammioiden vieressä ovat taas saaneet asukkaan."

"— vastaatte tietysti madame d'Étiolesin menestyksestä, vaikka voidaankin olla taipuvaisia panemaan koko juttu Binet-paran niskoille."

"En välitä ollenkaan puolustautua teidän hyökkäyksiltänne, hyvät herrat. Tahdoin kruununprinssin juhlallisuuksien aikana pitää kuningasta hyvällä tuulella. Ja se on minulle onnistunutkin. Jokin muu —"

"Jokin muu on teidän onnistunut tehdä vielä paremmin, Ayen. Nimittäin suututtaa prinsessa de Rohan, jota te, rakas herttua ette voi suvaita."

"Te näette, kelpo Ayen, että aina on olemassa ihmisiä, jotka tirkistävät toisen kortteihin, niin taitavasti kuin koettaakin ne sotkea. Muuten —"

Richelieu jatkoi puheluaan matalammalla äänellä ja katsahti taakseen puolalaiseen, joka seisoi hieman loitompana ikkunan ääressä ja surumielisesti katseli hämärtyviin puutarhoihin.

"Minä tiedän", vastasi Ayen. "Piispa on ihan raivoissaan uudesta rakastajattaresta, sellaisesta, jolla ei ole uskontoa ja joka on kasvanut Fontenellen, Maupertuisin ja Voltairen vaikutuksen alaisena. Toistaiseksi kruununprinssi on vielä niin nuoren avio-onnensa lumoissa, ettei voi asettua kasvattajansa rinnalle. Mutta se tapahtuu kohta."

"Mikäli minä olen saanut tietää luotettavasta lähteestä, Mirepoix pelkää, että suhde kestää kauan. Mitäs te, hyvät herrat, arvelette?" kysyi La Vallière.

"Minä uskallan olla toista mieltä", vastasi Richelieu nopeasti ja varmasti. Ayen yhtyi häneen.

"Nyt kuningas on kokonaan madame d'Étiolesin kauneuden ja nuoruuden kahleissa. Mutta tämä hurmio haihtuu nopeammin kuin luullaankaan. Vaikkapa kuningas olisi tuhannen kertaa vannonut olevan milloinkaan mielistelemättä ylhäissukuista naista, palaa hän sittenkin, ja hyvinkin kohta, jonkun sellaisen turviin. Minä tunnen kuninkaan paremmin kuin kukaan muu, kun on kysymyksessä rakkaus. Mikään porvarisluokan nainen ei tule häntä enää pitämään pitkää aikaa kahleissa. Kaikista eduista huolimatta puuttuu madame d'Étiolesilta kuitenkin sitä mitä jokaiselta naiselta, joka ei kuulu meidän piireihimme, täytyy puuttua, nimittäin sitä oikeata hienoutta, jota ilman kuningas ei voi olla, sitä ulkonaisen esiintymisen ylhäisyyttä, johon hän on tottunut. Kuinka olisikaan tämä nainen, joka on syntyjään Poisson, voinut saavuttaa sellaista?"

"Älkää unohtako, hyvät herrat", yhtyi La Vallière keskusteluun, "ettei madame d'Étioles ole ainoastaan kaunis, vaan hän lienee myös taiteellisen lahjakas ja tavattoman nerokas. Piispalla on se käsitys, ettei ratkaisevana seikkana ole sukuperä, vaan kasvatus, ja ettei ketään ole helpompi kasvattaa kuin nerokasta naista, jos hän näet antaa kasvattaa itseään."

"Mahdollisesti. Joka tapauksessa hän on sitä mieltä, että me hovimiehet vähäksymme sitä vaaraa, mikä piilee tässä rakastumisessa, koska me pidämme mahdottomana, että kuningas viihtyisi pitemmän aikaa porvarillisen rakastajattaren parissa. Ken tietää, ehkäpä Mirepoix on oikeassa."

Ovesta ilmestyi eräs vartiovuorossa oleva upseeri ja ilmoitti, että hänen majesteettinsa käskee kiittämään herroja. Hän aikoi aterioida yksinään.

Kun ovi oli taas sulkeutunut upseerin mentyä, kohtasivat Richelieun ja
Ayenin katseet toisensa.

Sillä aikaa kun metsästysseurueen herrat odottivat alhaalla hallitsijansa käskyjä, kulki kuningas Jeanne d'Étiolesin kanssa läpi koko pikku suojien sokkelon näyttääkseen rakastetulleen sen piilosopukan kaikki ihanuudet ja ihmeet, jonka hän omisti täällä ylhäällä Versaillesin katon alla.

Kuningas kuljetti häntä rapuilta rapuille, kaikkien salakäytävien kautta, jotka vain kuningas itse ja muutamat harvat hänen uskotuistaan tunsivat. Hän näytti Jeannelle suuren kirjastonsa, taulunsa ja karttansa, sorvauspenkkinsä, leipomonsa ja keittiönsä.

Hän vei Jeannen niille ylemmille pengermille, joilla oli taidokkaita puutarhalaitteita ja suuria, kullattuja lintuhuoneita. Sieltä kuului sataäänistä piipitystä ja viserrystä.

Jeanne osasi katsella kaikkea. Vilkkaalla puhelu- ja viehtymistavallaan hän osoitti ymmärtämystä kaikelle ja kyseli pettämättömän varmalla vaistolla juuri sitä, mitä kuningas halusi kysyttävän.

Ludvig hyväili hellästi Jeannen kaunista tukkaa, suuteli hymyilevää, vilkkaasti puhelevaa suuta.

"Kuule, kuinka ne laulavat, nuo minun pienet hovilaulajani! Noudata niiden esimerkkiä ja anna minun vihdoinkin kuulla rakasta ääntäsi! Laula minulle Lullyn vanhoja lauluja, joita niin halukkaasti kuunneltiin aurinkokuninkaan hovissa!"

"Niin pian kuin tyhmä kurkkuni selvenee, sire. Pikku laulajien laita on parempi. Ne eivät sairasta katarreja eivätkä pelkää ilkeää maaliskuun viimaa."

"Etkö vieläkään ole päässyt kurkkukatarristasi? Sinun pitäisi kysyä neuvoa lääkäriltä, Jeanne. Lähettäisin luoksesi jonkun henkilääkärini, ellen pelkäisi —"

"Ei ei, sire. Ei millään muotoa. Se lääkäri, joka hoiti minua jo lapsena ollessani, on käskenyt minun juoda sellaisissa tapauksissa hyvin lämmintä maitoa. Minä tottelen häntä."

He olivat tällä välin tulleet parin uhkeasti koristetun huoneen läpi siihen "pikku suojien pieneen galleriaan", josta kuningas piti erityisen paljon.

Tämän gallerian vieressä oli "vihreä holvihuone", jossa aterioitiin metsästysretkien jälkeen.

Jeanne ihaili hyvin ymmärtävästi Lancretin, Vanloon, Boucherin ja De
Troyn metsästystauluja.

Ja Jeanne kertoi eno Tournehemin kokoelmista, omista piirustuksistaan ja kaiverruksistaan ja pyysi saada joskus kaivertaa hänen majesteettinsa muotokuvan Nattierin maalauksen mukaan.

Keskustelun kuluessa Jeanne esitti niitä uusia taidekokoelmia koskevia ajatuksiaan, jotka olivat syntyneet hänen älykkäässä päässään, ja puheli suuria rakennustaiteellisia töitä tarkoittavista suunnitelmistaan, ja kaikki tapahtui niin asiallisesti ja yksityiskohdittain, kuin hän olisi vuosikausia pohtinut näitä kysymyksiä.

Kuningas oli pelkkänä korvana. Hänen mielestään aika kului siivin. Hän tunsi, ettei hän ollut saanut tällaista iloa ja onnea pitkiin aikoihin. Mikä nautinto olikaan keskustella niin ihanan ja lisäksi aito sivistyneen naisen kanssa!

Varjo hiipi kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän ajatteli, miten vähän hänen perheensä välitti hänen mieliaskareistaan, hänen pienistä, nimenomaan hänen makunsa mukaan järjestetyistä sopukoistaan.

Ani harvoin hänen lapsensa kävivät tässä hänen kallisarvoisessa turvapaikassaan, ja Maria Leszczynska ei ollut moniin vuosiin astunut jalallaankaan näihin pikku suojiin. Eipä hän edes siihenkään aikaan, jolloin heidän avioliittonsa vielä oli ollut onnellinen, ollut milloinkaan ottanut osaa siihen, mikä oli huvittanut häntä.

Katsellessaan tarkkaavasti taideveistoksia, jotka olivat erinomaisen taitavasti sovitetut huoneiden vähäisen korkeuden mukaan, Jeanne kysyi kuninkaalta, eikö hänen korkeutensa kruununprinsessa ihaillut pikku kammioiden kaikkia ihanuuksia.

"Uskotko minua, Jeanne, kun sanon sinulle, että Maria Raphaela on silmäänpistävän välinpitämätön kaikesta siitä isällisestä huomaavaisuudesta, jota koetan hänelle osoittaa?"

"Mikä ei ole mahdollista henkilöille, jotka ovat kruununprinssin ja hänen jesuiittojensa vaikutuksen alaisia! Todennäköisesti minun poikani ja Mirepoix ovat kertoneet Maria Raphaelalle niin monta hirveää ja pöyristyttävää juttua pikku kammioista, ettei hän katso siveyskäsitteittensä mukaiseksi käydä niissä. Kolmannen kehoituksen johdosta suvaitsi miniäni vihdoinkin eilen astua kruununprinssin turvissa tänne jalopeuranluolaan."

Sitten hän kietoi käsivartensa Jeannen ympäri ja painautuen tätä vasten kuin turvaa etsien sanoi syvän surullisesti:

"Sinä et tiedä, sinä et osaa aavistaa, kuinka rajattoman yksinäinen ja surullinen usein tunnen olevani, kun kuolemanpelko ja kuolemankaipuu yhtaikaa ahdistavat rintaa. Sinä et saa milloinkaan hyljätä minua, sinun täytyy aina pysyä minun luonani. Lupaa minulle se, Jeanne!"

Jeanne katsahti kuninkaaseen nähdäkseen, uskaltaisiko hän sanoa, mitä ajatteli. Kuningas oli pelkkää hentomielisyyttä, pelkkää viehtymystä.

"Jospa vain ymmärtäisin, miksi teidän majesteettinne, jonka tunteet uhkuvat niin suurta rakkautta minua kohtaan, on suvainnut lähettää minut huoneistani Versaillesista takaisin Hôtel des Chèvresiin?"

Ludvig pysyi mietteissään vaiti ja hyväili hellästi Jeannen käsivartta ja kättä.

He aterioivat aivan yksinään. Siniliveriset lakeijat asettivat ruo'at ja juomat pöydälle, joka oli kasvihuoneista tuoduilla aikaisilla ruusuilla uhkeasti kaunistettu, ja katosivat sitten äänettömästi.

Kynttilät, jotka säteilivät onykskivisestä maljakosta, levittivät hämyisää valoa.

Kuninkaan muoto ei ollut vielä kirkastunut. Jeanne koetti kaikin tavoin hauskuttaa häntä ja saada hänet jälleen iloiseksi.

Hän kertoi kuninkaalle pieniä hauskoja luostarijuttuja ja kaikenlaisia uutisia, joita oli kuullut äidiltään. Ne olivat peräisin toiselta taholta kuin mitä Ludvig joka aamu herätessään sai kuulla Lebeliltä, joka kertoi hänelle Pariisin juoruja.

Jeanne puhui Voltairesta ja tahtoi, että kuningas sallisi hänen vanhan ystävänsä palata pian takaisin Pariisiin.

"Niin paljon kuin hän rakastaakin markiisitarta, käy hänen kuitenkin ajan oloon ikäväksi puhella hänen kanssaan päivät päästään matematiikasta ja luonnontieteistä ja pelata illoin hänen kanssaan shakkia. Muuten hän taitaa valmistella uutta draamaa, Sémiramis , josta hän ehkä saa lukea otteita teidän majesteetillenne. Monsieur Voltaire pitää suuressa arvossa teidän majesteettinne arvostelua."

Ludvig ei vastannut mitään. Madame d'Étioles oli herttaisuudessaan käynyt vallan innostuneeksi. Ludvig ei halunnut loukata Jeannea sanomalla, että hän sisimmässään ei ollut vähääkään halukas näkemään Voltairea Versaillesissa.

Jeanne kysyi, kuinka metsästys oli tänään onnistunut. Se ei ollut paljon minkään arvoinen. Näppärästi hän johti keskustelun Choisy-metsästyksiin, jotka oli pantu toimeen Sénart-metsässä.

Hän imarteli kuninkaan turhamielisyyttä. Hän kertoi, miten sekä hän että kaikki muut naiset olivat silloin olleet ihastuksissaan hänen näöstään, hänen olemuksensa rakastettavuudesta ja hyvyydestä. Vähitellen Jeanne sai hänet heräämään horrosmaisesta äänettömyydestä.

Jeanne antoi kiehtovien, ongelmaisten silmiensä katseen vaipua kuninkaan silmiin.

"Mikä narri olin, kun lähetin sinut pois. Kuka ymmärtää minua niinkuin sinä? Kuka osaa niinkuin sinä saada minut unohtamaan itseni? Kuka on niin älykäs, niin kaunis kuin sinä? Näetkös, Jeanne, ensimmäisten hurmiopäivien jälkeen minä lähetin sinut pois Versaillesista. Tahdoin olla varovainen enkä pitänyt sinua kattoni alla. Tämä varovaisuus aiheutui ensi kädessä perheeni tähden. En tahtonut aiheuttaa uutta pahennusta. Mutta huonosti he ovat sen minulle maksaneet Herra Boyer de Mirepoix, tuo jesuiitta ja kruununprinssi ovat jo uskaltaneet sekaantua tähän minun asiaani. Luultavasti he ovat jo käyneet juoruamassa kuningattarelle. Uskalletaan vetää minut vastuuseen, uskalletaan vaatia, että minä alistuisin maan hurskasmielisten tahdon mukaan. Mutta minä en alistu toisten johdettavaksi, en edes näön vuoksi!" huudahti kuningas vihaisesti. "Minä olen kuningas. Minä näytän sen heille. He eivät saa repiä rahtuakaan onnestani. Minä näytän heille, ettei kukaan ole minun herrani.

"Huomenillalla esitetään linnassa italialainen huvinäytelmä. Sinun ei tarvitse niinkuin eilen ratsastushuoneessa istua kuningattaren hovinaisten kanssa. Minä istun pienessä sivuaitiossa kuningattaren aition alapuolella. Sinä saat aition näyttämön vierestä minun ja kuningattaren vastapäätä. Se saa herättää kuinka suurta huomiota tahansa. He eivät ole ansainneet parempaa. Sanon tästä jo tänä iltana Ayenille. Parin kolmen päivän perästä sinä saat muuttaa entisiin huoneisiisi minun huoneitteni viereen — toistaiseksi. Kesäksi järjestetään sinua varten kuntoon madame de Châteaurouxin huoneet. Joskus, silloin kuin minä en voi olla sinun luonasi, voit istua siellä ylhäällä ikkunojesi ääressä unelmoimassa ja katselemassa yli Versaillesin puiden Marly-metsän rinteille saakka. Syksyllä ratsastamme yhdessä metsästämään Marly-metsään, sen vakuudeksi annan kuninkaallisen sanani!"

Hän vei Jeannen lepovuoteelle sivuhuoneeseen. Siellä hän seppelöi Jeannen nuoren, kauniin pään kevään ensimmäisillä ihanilla ruusuilla ja vannoi hänelle ikuista rakkautta.

Ja sillä aikaa kun Jeanne enemmän sieti kuin palkitsi kuninkaan kuumia hyväilyitä, muuttui hänen mielessään sana rakkaus käsitteeksi "rajaton valta", se paisui suuremmaksi vallaksi kuin mitä milloinkaan on kuninkaan rakastetulla ollut.

Suurin ilo, mikä Jeannea odotti kotona Hôtel des Chèvresissâ, oli hänen pikku tyttärensä.

Aikaiseen joka aamu, ennen kuin hän lähti Versaillesiin, hän keinutteli pienokaista polvillaan, otti selvän hänen hyvinvoinnistaan ja antoi imettäjälle ja äidilleen tuhannet ohjeet tuon pikku olennon hoidosta.

Madeleine Poisson unohti useimmiten nopeasti lastenhoitoa koskevat neuvot. Toistaiseksi Alexandra ei ollut mikään sellainen tekijä, joka olisi ollut otettava laskuissa huomioon. Myöhemmin, jos hänen tyttärentyttärestään tulee kaunis tyttö ja täytyy ajatella hänen naittamistaan, on asian laita toisin.

Nyt Madeleine Poisson puhui vain kuninkaasta, yhtä mittaa vain kuninkaasta eikä mistään muusta.

Älykkäänä ja rakkausseikkoihin hyvin perehtyneenä naisena hän ei säästellyt neuvojaan:

"Näytä hänelle aina vaihtelevia ilmeitä! Ei mikään kyllästytä miehiä niin kuin iankakkinen yksitoikkoisuus. Anna hänen kauan pyydellä suosiotasi, mutta sitten olekin hehkuva lemmennäytteissäsi! Mies tahtoo tuntea, että häntä rakastetaan. Sinun täytyy houkutella esiin kaikki hänen olemuksensa salaisuudet, niin että saat hänet kiedotuksi käsiisi ja voit uudestaan puhaltaa hehkun palamaan, jos se uhkaa sammua. Ymmärräthän, Jeanne?

"Ja mitä erityisesti sinuun tulee, niin sinun täytyy hillitä omaa kunnianhimoasi ja vallanhaluasi. Sinä tiedät, mitä Binet on meille sanonut: jo pelkkä ajatus että nainen pyrkisi hallitsemaan kuningasta, saa hänen tunteensa jäähtymään. Osoita olevasi vain rakastava nainen, niin saat nähdä, että sinä aivan itsestään saavutat sen, mitä tavoittelet!"

"Voi, jos vain saisin elää niin kauan, että näen sinut kunniassa ja maineessa ja loistossa kaikkien tunnustamana kuninkaan rakastajattarena! Jeanne, rakas Jeanneni!"

"Minä uskon sen, lapseni. Ken voisi vastustaa sinua? Entä Binet parka, joka on joutunut satimeen!"

"Piispa on vaatinut hänet edesvastuuseen ja menetellyt ankarasti hänen suhteensa, se on totta. Mutta Binet on kieltänyt kaikki, ja se oli parasta, mitä hän osasi tehdä. Muuten hän on kyllin ovela pysymään kruununprinssin palveluksessa."

"Jesuiitta saa varoa itseään. Se hetki kyllä tulee, Jolloin maksan hänelle velkani ja kaikille muillekin jok'ikisestä kivestä, jonka he uskaltavat heittää minun tielleni. Minä en ole unohtanut, miten nuo mustat lurjukset koettivat myrkyttää lapsuuteni jo Ursula-sisarten koulussa, miten he pakottivat minut tunnustamaan syntini, panivat suuhuni sellaisia sanoja, joita en milloinkaan ollut ajatellut, saatikka sitten lausunut, ja miten he kaikista viattomimmistakin asioista tekivät aiheita inhoittaviin itsesyytöksiin.

"Ja se ilkeä, voitonriemuinen hymy, jolla he salaa katselivat minua — varsinkin se pater Célestin — kun hän messussa hiipi minun ohitseni kissamaisina askelin. Hänen pienet, pahansuovat silmänsä vilkuivat ikäänkuin sanoakseen: maltahan vähän, kyllä me saamme sinutkin verkkoihimme, kun aikasi tulee."

Jeanne oli kavahtanut pystyyn vihastuneena ja kuohuksissa. Silmänräpäyksen hän seisoi siinä suorana ja kookkaana, kuninkaallisen ryhdikkäänä.

"Minä lähden takaisin Versaillesiin. Kuningas odottaa minua ministerivastaanoton jälkeen. Vaunut ovat jo saapuneet."

Ovessa hän vielä kerran pysähtyi ja kysyi kylmästi ja välinpitämättömästi:

"Mitä kuuluu Charlesilta? En ole avannut hänen viime kirjettään. Eihän maksa vaivaa lukea alituisesti hänen rakkaudestaan ja ikävästään. Onko hän vielä Mageanvillessä herra de Savaletten luona? Vai onko hän keskeyttänyt pääsiäisvierailunsa? Toivon, että eno Tournehem pidättää häntä vielä jonkun aikaa Saveletten luona. Vasta muutamien päivien kuluttua muutan todenteolla takaisin Versaillesiin."

"Mikäli Tournehem kirjoittaa, aikovat he viikon alussa yhdessä lähteä
Mageanvillestä."

Oli jouduttava. Jeanne sanoi lyhyet, sydämelliset jäähyväiset äidilleen ja läksi nopein askelin vuokravaunuihin, jotka kuningas oli toimittanut hänen käytettäväkseen.

Vajaata tuntia myöhemmin astui herra de Tournehem Hôtel des Chèvresin siniseen salonkiin.

"Charlesia ei voinut pidättää kauempaa. Hän sanoo, että puolison ikävä vie häneltä hengen. Hän on aivan minun kintereilläni. Varmaankin hän on alkanut epäillä. Missä on Jeanne? Charles etsii häntä tuolla alhaalla."

"Versaillesissa, jumalan kiitos!" huudahti Madeleine Poisson tukehtumaisillaan jännityksestä. "Hänen täytyy, jäädä sinne. Muuten Charles surmaa hänet".

"Olkaa vain rauhallinen. Meidän täytyy valmistaa häntä, ryhtyä varokeinoihin. Onhan hän kuitenkin aviomies."

Samassa hetkessä monsieur d'Étioles repäisi salongin oven auki. Hänen käsivarrellaan oli pikku Alexandra, jonka hän oli herättänyt päivällisunesta. Lapsi parkui kaikin voiminsa.

"Missä on Jeanne?" huusi hän kuohuksissaan ja kovalla äänellä. "Missä on minun puolisoni?"

"Älä huuda kuin hullu!" huudahti Madeleine vimmastuneena, ryntäsi hänen luokseen ja tempasi lapsen hänen sylistään. "Mitä ihmeitä sinä nyt?"

"Minä etsin puolisoani. Missä on Jeanne, madame?" Tournehem antoi
Madeleinelle merkin olla vaiti.

Charles d'Étioles hyökkäsi anoppinsa kimppuun ja piti häntä kiinni kuin pihdeissä.

"Hän ei saa mennä. Hänen on vastattava minulle. Nanette sanoo, että Jeanne oli tunti sitten lähtenyt ajamaan vierailla vaunuilla, jotka useita kertoja ennen ovat käyneet häntä hakemassa. Mitkä vaunut ne ovat? Mihin hän on lähtenyt?"

Raihnas, hintelä rouva Poisson itki kovalla äänellä kivusta ja koetti turhaan irtautua vävynsä puristuksesta. Lapsi uikutti nyt hiljaa, puolitorkuksissa.

Madeleine Poisson, jolla oli lapsi sylissä, läksi huoneesta enemmän hoippuen kuin astuen. Hän oli niin hädissään, että tuskin pysyi pystyssä.

"Mikä peto, mikä villipeto!" mutisi hän hampaittensa välistä. "Jumalan kiitos, että Tournehem on täällä."

Charles oli lysähtänyt erääseen avaraan siniseen nojatuoliin. Hän piti käsiä kasvoillaan ja voihki kovasti.

Hän oli päättänyt sanoa onnettomalle miehelle totuuden, jonka tämä kerran kuitenkin saisi kuulla.

"Missä on minun puolisoni? Jumalan nimessä, eno, sanokaa, mihin olette vieneet puolisoni!" huusi Charles kuuntelematta Tournehemia.

Hän istui paikallaan murtuneena miehenä. Kyyneleet ryöppysivät hänen poskiaan pitkin.

Tournehem työnsi tuolin sisarenpoikansa viereen ja piti hänen molempia käsiään omissaan.

"Ei ole, hän elää, mutta sinä teet oikein pitäessäsi häntä kuolleena.
Sinun täytyy erota hänestä ja katsoa häntä kadonneeksi ainiaaksi."

Étioles kavahti ylös. Valkeana huuliin saakka ja lasimaisin silmin hän tuijotti enoonsa.

"Se on teidän työtänne, eno, ja tuon kirotun madame Poissonin. Te olette lähettäneet minut pois saadaksenne rauhassa harjoittaa parittajatointanne! Mutta malttakaahan vain — malttakaa! Teitä ei hyvä peri! Toimittakaa Jeanne takaisin — muuten —" Hän kopeloi taskuistaan asetta.

Myöskin Tournehem oli noussut pystyyn. Hän laski molemmat kätensä toisen olkapäille niin lujasti, että Charles turhaan koetti karistaa niitä pois.

"Sinä tunnet Jeannen, tahi paremmin sanoen, sinä et tunne häntä, sillä kaikesta kiihkostasi huolimatta sinä et ole milloinkaan ymmärtänyt kiinnittää häntä itseesi. Mutta niin paljon sinä kuitenkin häntä tunnet, että sinun pitäisi tietää edes yksi asia: sinun vaimoasi hallitsee vain yksi tahto — juuri hänen oma tahtonsa!"

"Hän on jonkun miehen luona! Se mies saa maksaa tämän! Hengellään hän saa tämän maksaa!"

"Niin, olet oikeassa, Jeanne on erään miehen luona. Hän rakastaa tuota miestä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies rakastaa puolestaan häntä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies —"

"Vaiti!" sanoi Tournehem. "Tuo mies on paljoa ylempänä meitä kaikkia. Ei minkäänlainen kosto eikä minkäänlainen loukatun kunniasi hyvitys ylety häneen asti."

Tournehem osoitti sinistä silkkiseinää uunin yläpuolella, missä riippui
Ludvig XV:n muotokuva.

Hän oli uskollinen alamainen eikä voinut käsittää, mitä hallitsijalla oli tekemistä sen saastan kanssa, joka ryvetti hänen avioliittonsa.

"Sille ei, ikävä kyllä, mahda mitään, hyvä ystävä, sillä häntä Jeanne rakastaa. Ja hän puolestaan rakastaa Jeannea."

Charles päästi tolkuttoman äännähdyksen. Sitten hän lysähti kokoon. Hamuillen ilmaa käsillään hän romahti lattialle. Hän vaipui pitkään ja raskaaseen tiedottomuuden tilaan.

Tuntia ennen sitä ateriaa, jonka Jeanne ennen italialaisen huvinäytelmän alkua aikoi nauttia kahden kesken kuninkaan kanssa, saapui hänen luokseen Tournehemin lähetti, joka aikoi poistua heti kirjeen annettuaan.

"Ei. Jos madame haluaa kysyä jotakin, niin minä saan sanoa, että on ehdottoman välttämätöntä, että madame tekee niinkuin kirjeessä sanotaan."

Jeanne, joka vastikään oli lopettanut kuningattaren kamarirouvan avulla pukeutumisensa madame de Maillyn huoneessa, avasi enonsa kirjeen, joka oli varustettu kirjoituksella: "Tärkeä ja yksityinen."

Häh näki heti ensi silmäyksellä, ettei kirje tuonut hyviä uutisia. Tournehem kirjoitti jokseenkin lakoonisesti, että Charles oli raivonnut kuin mielipuoli, sitten saanut syvän pyörtymyskohtauksen, josta hän oli herännyt ehkä vieläkin raivokkaampana.

Häneltä oli pitänyt ottaa pois kaikki aseet ja sulkea hänet huoneeseensa. Oli erittäin tähdellistä, ettei Jeanne tule kotiin, vaan jää Versaillesiin, muuten ei Tournehem voi vastata seurauksista. Lapsi-ikäväänsä saa Jeanne tukahduttaa. Asia voidaan kyllä järjestää niin, että hän voi tavata lastaan. Charlesin kirjeisiin ei tarvitse vastata ja hän saa muuten jättää tämän asian selvittelyn hänen, Tournehemin, huoleksi.

— Jumalan kiitos, että meillä on Tournehem, — ajatteli Jeanne, kuten hänen äitinsä vähän aikaisemmin.

Vaikka Jeanne täydellisesti luottikin enoonsa, tunsi hän kuitenkin lievää pelokkuutta. Hän tunsi miehensä ja tiesi, minkälaisiin muotoihin tämän mustasukkaisuus voi pukeutua. Mitähän, jos hän lähtee vaaniskelemaan, etsii hänet käsiinsä ja panee toimeen häväistyksen, mikä tekee hänen olonsa hovissa mahdottomaksi!

Hänen täytyy etsiä turvaa kuninkaalta. Vain tämän luona hän tuntee olevansa turvassa. Hänen täytyy houkutella kuningasta antamaan lupaus, että hän saa jo tänään teatterinäytännön jälkeen jäädä Versaillesiin. Sinne Charles ei toki rohkene tulla.

Saavuttaakseen, mitä hän halusi saavuttaa, täytyi hänen tänään olla kahta kauniimpi, kahta iloisempi ja rattoisampi.

Hän huokasi keveästi. Hän ei tuntenut olevansa tänä iltana erityisen pirteä. Kevyt yskä vaivasi häntä vieläkin eikä käheys ottanut lähteäkseen. Sitten tuli lisäksi Tournehemin kirje ja sen tuomat järkyttävät tiedot.

Jeanne kävi hyvin miettiväksi. Niin hennon ruumiin kuin hänellä oli ei olisi aina helppo täyttää niitä vaatimuksia, jotka hänen osalleen tulivat, mikäli tahtoi ajan pitkään kahlehtia kuningasta.

Nopeasti hän taas karkoitti tämän ajatuksen. Eikö hän ole nuori? Eikö hänellä ole luja tahto, riittävän luja voittamaan kuin leikiten kaikki ruumiilliset ja sielulliset vastukset?

Hän meni peilin eteen. Hän näytti hirveän kalpealta. Vastoin tapaansa hän pani kasvoilleen hieman ihomaalia, kohenteli pyöreää avokaulusta kaartavia pitsejä ja pukunsa väljiä hihoja, tarkasteli kukilla ja silkkityllillä koristettua tukkaansa, jonka hänen majesteettinsa kuningattaren kamarirouva oli tänään kammannut, ja antoi tulen valossa välkähdellä niiden timanttien, jotka kuningas oli hänelle lahjoittanut ensimmäisen lemmenyön muistoksi.

Sitten hän joi lasista maitoa, joka oli häntä varten pantu pukupöydälle, ja otti muutamia tippoja sitä lääkettä, jota kotilääkäri oli jo hänen lapsena ollessaan määrännyt käheyttä vastaan.

Ludvig ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Jeanne näki sen ensi silmäyksellä. Oli jotakin, joka vaivasi häntä, luulottelu tahi todellinen tapahtuma. Hän oli niin hajamielinen, että tuskin näkyi huomanneenkaan Jeannen läsnäoloa.

Lyhyellä, käskevällä liikkeellä Jeanne lähetti sinipukuiset palvelijat pois huoneesta.

Jeanne itse leikkasi kuninkaalle lintupaistia ja kananpoikaa, tarjosi hänelle sitä höystelihaa, josta hän erikoisesti piti, ja kaatoi täyteläistä burgundilaista viiniä, josta kuningas piti enemmän kuin samppanjasta. Aivan kuin vahingossa hän antoi kätensä hipaista kuninkaan kättä.

Kuningas katsoi häneen. Kuinka ihana hän oli! Hän tuntui kuninkaasta ihanammalta kuin koskaan ennen.

"Jeanne", sanoi kuningas, "tule lähemmä, tule tänne minun luokseni!
Mikä viheliäinen päivä!"

"Kuningatar kävi messun jälkeen minun luonani huoneessani. Se on hänen oikeutensa. En aavista, tietääkö hän mitään. Hän ikävystytti minut perinpohjin. Oikeassa oli kuningas Stanislaus, joka kerran kirjoitti minulle: 'Minä ymmärrän sinua, poikani, ja annan sinulle kaikki anteeksi. Minun puolisoni oli ihan yhtä ikävystyttävä kuin on tyttärenikin, sinun puolisosi. Ei voine hevin löytää kahta ikävämpää kuningatarta. Pahoittelen vilpittömästi puolestasi'."

Jeanne, joka muuten hallitsi täydellisesti kasvojaan, ei voinut pidättää hymähdystä. Tässä hallitsijoiden välisessä suorasukaisuudessa oli tietysti koko lailla koomillista sävyä.

"Sinä hymyilet, pikku hupakko! Ah, siinä ei ole mitään nauramista, sen minä sanon. Muuten ei minua vaivannut ainoastaan kuningattaren pitkä viipyminen. Herra Boyer, Mirepoixin piispa, oli pyytänyt vastaanottoa. Minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä häneltä piiloon. Kun hän alkoi saarnata moraalia ja vihjailla filosofian ja sen kannattajien turmelevaa vaikutusta, ajoin hänet kaikessa hiljaisuudessa ulos. Myöskin Maurepas, joka sitten tuli —"

Jeanne tunsi pettyneensä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut puhua ainoastaan rakkaudesta ja taiteesta kuninkaan kanssa.

Hän tiesi, että Ludvig mielellään työskenteli Maurepasin kanssa. Hän oli yksi niitä harvoja ministerejä, joka ymmärsi tehdä työn keveäksi ja miellyttäväksi kuninkaalle. Mitä oli tänään tapahtunut heidän välillään?

Jeanne kaipasi saada kuulla valtiokoneiston pyörien surinaa, tunkeutua sen salaisuuksiin, nähdä mitä muut eivät saaneet nähdä, tahtoi päästä siihen käsiksi jo tänään tai huomenna.

Ylihuomenna saisi rataslaitos jo pysähtyä tai käydä hänen mielikseen.
Ihan hänen hengityksensä salpautui salaisesta riemusta.

Mutta ensin oli oltava kärsivällinen. Kuninkaan huomaamatta hänen tarkoitustaan hänen oli päästävä yhä lähemmä ja lähemmä politiikkaa. Sitä varten aika ei vielä ollut kypsynyt. Ja tänään hänen täytyi ennen kaikkea olla varovainen.

Ludvig oli työntänyt ruo'an syrjään ja tyhjentänyt lasinsa yhdellä siemauksella. Jo lankesi uusia varjoja hänen kauniisiin, sinisiin silmiinsä, joissa ilon hetkinä saattoi olla niin hurmaavan kaunis ilme.

Jeanne kaatoi uudestaan kristallilasiin täyteläistä burundilaista, jota vastoin hän itse maisteli hieman imelää muskottiviiniä.

Kuningas tarttui hänen lasia pitelevään käteensä ja piti sitä hellästi omassaan.

"Minä olenkin teidän majesteettinne menestystoivotusten suuressa tarpeessa. Minullekin on tämä päivä ollut surullinen."

"Niinkö?" sanoi kuningas. "Niin, sellaista on meidän elämämme! Parasta olisi, jos ei olisi syntynytkään tai tulisi kutsutuksi täältä pois, niinkuin minun kohtalokseni varmasti tulee."

Jeanne painoi alakuloisena päänsä alas. Mutta kohta senjälkeen hän uudestaan kokosi kaikki voimansa. Sen täytyi tapahtua, hänen täytyi tänään voittaa kuningas kokonaan puolelleen. Kuningas ei saisi ajatella eikä tuntea mitään muuta kuin häntä.

Kuningas oli silminnähtävästi surumielisen mystillisessä mielentilassa ja taas kuolemanaavistuksen vaivoissa.

"Teidän majesteettinne kertoi minulle aivan äskettäin eräästä ratsastusmatkasta kylähautausmaan ohi. Tapansa mukaan oli teidän majesteettinne lähettänyt erään seurueensa jäsenen hautausmaalle katsomaan, oliko siellä äsken kaivettuja hautoja. Kun herra de Sainteville palasi takaisin ja vastasi myöntävästi teidän majesteettinne kysymykseen, valtasi teidän majesteettinne uudestaan läheisen kuoleman pelko, koska avoin hauta muistutti siitä."

Ludvig, joka alussa oli kuunnellut vain hajamielisesti Jeannen sanoja, työnsi kiivaasti lasin luotaan.

"Siksi että viime yönä näin harvinaisen kauniin unen, sire" — hän katsoi kuninkaaseen rakkautta säteilevin silmin — "ja siksi, että tiedän teidän majesteettinne uskovan uniin".

"Me ratsastimme yhdessä maaseudulle. Olimme vain kahden kesken. Oli kevätaamu, valoisa ja hymyilevä, kuten tänäänkin. Kaukana siinsi risti, joka välkkyi kullankeltaisena auringossa. Teidän majesteettinne tarttui minun käteeni ja sanoi iloisesti: Tule, Jeanne, ratsastakaamme suoraa tietä hautausmaalle. Olemme nuoria ja onnellisia, ja kuolema ei mahda meille mitään. Me tiukensimme ohjia ja karautimme sinne, niin että hiekka ja turvekokkareet tuprusivat ympärillämme. Hautausmaan muurin luona pysähdyimme. Siellä oli kolme avointa hautaa! Teidän majesteettinne joutui tuokioksi kauhun valtaan. Mutta tuskin teidän majesteettinne katse oli osunut hautoihin, kun ne sulkeutuivat taikavoiman vaikutuksesta. Tuhansia kirkasvärisiä kukkia nousi mullasta ja ne loistivat kuin itse elämä kultaisen aamuauringon hohteessa."

"Minun Jeanneni, minun rakas Jeanneni. Se, mitä sanot, on käyvä toteen. Tule, me tahdomme olla onnellisia, koska elämä on niin ihana ja kuolema niin kaukana."

Kuningas kietoi käsivartensa hänen vyötäreilleen viedäkseen hänet vuoteeseen viereiseen huoneeseen, mutta Jeanne vastusteli ja katsoi surullisesti kuninkaaseen.

Hän nosti kätensä kuningasta kohden sellaisin elein, ettei, häntä voinut vastustaa.

"Minulle on tapahtunut suuri onnettomuus, sire. Minua uhkaa vaara, jolta vain teidän majesteettinne voi minua suojella."

"Mieheni on tullut takaisin. Hän on aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta ja raivosta. Hän väijyy minun henkeäni. Hän aikoo väkivalloin riistää minut teidän majesteetiltanne. Voi, mitä kaikkea hän aikookaan tehdä!"

Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän vaipui nyyhkyttäen kuninkaan rintaa vasten.

Eihän hän ollut oikein ehtinyt huokaistakaan helpotuksesta, kun uusi turma uhkasi!

Mutta niin pian kuin hän taas piti nuorta, rakasta naista sylissään, paloi hänen mielessään yksi ainoa toivomus, nimittäin tehdä niin pian kuin mahdollista loppu Jeannen surusta.

"Kas niin, rauhoitu, lapseni! Sinä jäät jo tänään Versaillesiin etkä lähde täältä enää milloinkaan. Saat taas asua huoneissasi. Ayen saa järjestää kaikki. Minä olen sinun luonasi. Minä suojelen sinua. Miehesi saa huomenna kuninkaallisen käskyni suostua viipymättä eroamaan sinusta."

"Kiitos, lämmin kiitos, sire. En milloinkaan unohda tätä hetkeä."
Sitten hän huokasi syvään. "Väin yhden asian tahtoisin unohtaa."

"Siihenkin on keinonsa. Étiolesin nimi häviää uuden nimen, uuden säätyarvon tieltä."

Jeanne riemuitsi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa! Ensimmäisen päämäärän tiellä onneen ja suuruuteen!

Jeanne heittäytyi kiihkeästi kuninkaan syliin. Hänen suutelonsa ja hyväilynsä eivät olleet milloinkaan olleet niin kuumat ja vilpittömät kuin tänä yönä.

VI.

Eräänä melkein jo kesäiseksi käyneen huhtikuun loppupäivänä — nämä päivät Jeanne vietti melkein kokonaan yksinään tahi kuninkaan seurassa Versaillesin linnan sisäpuutarhoissa — hän sai kaksi kirjettä, jotka tekivät hänet yhtä onnelliseksi kuin ylpeäksikin.

Ensimmäinen, jonka eräs lähetti toi jo aikaisin aamulla, kun hän vastikään oli tullut kuninkaan luota, oli eno Tournehemiltä. Hän luki sen lukemasta päästyäänkin.

"Rakas Jeanneni, olen iloinen voidessani lähettää sinulle lämpimimmät onnitteluni. Kuten olen saanut syrjäteitse tietää Luynesin herttualta, ei ole mitään epäilystä, että kuningas on ostanut sinua varten Pompadourin markiisitilan ja että markiisitilan nimi siirtyy sinulle. Tila tuottanee 10—20,000 livreä vuodessa. Tämä kuninkaan jalomielinen teko pyyhkii siis kaikiksi ajoiksi pois sinun porvarillisen nimesi, joka viime aikoina on tuottanut sinulle niin paljon surua. Muuten voin sinulle ilmoittaa, että Pariisissa on eräs puolue, jolla ei ole mitään sinun syntyperääsi eikä sitä vastaan, että kuninkaan vaali on osunut porvarisnaiseen. Kuuluisan, muuten niin ilkeämielisen asianajaja Barbierin lausunto tässä kysymyksessä ei sinusta liene mielenkiintoa vailla, rakas Jeanneni.

Barbier lausui aivan äskettäin eräässä melko suuressa seurassa, jossa ei kuulunut pienintäkään vastaväitettä, että 'tuo madame d'Étioles on kaunisvartaloinen ja hyvin kaunis, laulaa mainiosti, osaa lukemattomia hauskoja lauluja, ratsastaa erittäin viehättävästi ja on saanut erinomaisen kasvatuksen'.

Sinä siis näet, että olet nähnyt kaikki liian synkässä valossa ja että on olemassa eteviä henkilöjä, jotka ymmärtävät antaa arvoa sinun eduillesi myös madame d'Étiolesina. Ja nyt vielä onnitteluni, rakas Jeanne. Sen vilpittömyyttä et voi epäillä."

Toinen kirje oli Voltairelta, jonka satunnaisesta käynnistä Pariisissa
Jeanne ei ollut kuullut puhuttavan.

Aterian aikana, jolloin kuningas ei enää voinut olla esittelemättä rakastajatartaan lähimmille seuralaisilleen ja johon tänään ottivat osaa Richelieu ja Ayen, Boufflersin ja Luxemburgin herttuat sekä Maria Raphaelan hovinainen, madame de Bellefonds, tuotiin Jeannelle Voltairen kirje.

Vasta makuuhuoneessaan hän avasi kirjeen, joka sisälsi runoja
Caesarista ja Kleopatrasta.

Luettuaan kirjeen hän seisoi pitkän aikaa avonaisen ikkunan ääressä. Huumaantunein mielin hän ahmi lämmintä kevätilmaa. Ilon hurmiossa hän silmäili Versaillesin tummiin puistoihin. Voitonvarmana nousi ja laski hänen povensa. Ei mikään hänestä tuntunut saavuttamattomalta tänä suurena hetkenä.

"Olen varma, madame, ettei Caesarin aikana ollut ainoatakaan jansenilaista tyytymätöntä, joka olisi uskaltanut moittia sitä, mikä saattoi tehdä kaikki kunnon ihmiset ihastuneiksi, ja että Rooman papit eivät ole olleet fanaattisia tyhmyrejä. Olisin mielelläni halunnut saada kunnian puhella siitä kanssanne, ennen kuin matkustan maalle. Otan onneenne suurempaa osaa, kuin luulette, ja tuskinpa lie Pariisissa ketään, joka sydämellisemmin muistaa teitä. Minä en nyt puhu vanhana, sievistelevänä kauneuden imartelijana, vaan kelpo kansalaisena ja pyydän teiltä lupaa saada toukokuussa sanoa teille pari sanaa Étiolesissa tahi Brunoissa. Suvaitkaa ystävällisesti ilmoittaa minulle aika ja paikka. Kunnioittaen teidän silmiänne, hahmoanne ja neroanne olen teidän, madame,

Kun kuningas ja naiset olivat lähteneet pois, jäivät herrat vielä hetkiseksi jäljelle. He kävelivät vilkkaasti keskustellen edestakaisin pitkässä marjakuusikäytävässä kasvihuoneiden yläpuolella.

Kevyesti itseään ivaten Ayen arveli, että hänen ja Richelieun on tahtoen tai tahtomattaan annettava peräytymismerkki. Näytti näet siltä, että Mirepoixin ja La Vallièren puolueet olivat oikeassa. Tämä markiisitilan kauppa, joka riippui ilmassa, viittasi siihen samoin kuin monet muutkin asiat.

"Tuottaako se asioiden nykykannalla ollessa hänelle erikoista iloa, sitä epäilen. Mutta hän ei voi menetellä toisin. Hän on antanut Saksin marsalkalle kuninkaallisen sanansa vakuudeksi siitä, että hän itse asettuu joukkojensa etunenään, niin pian kuin vain tilanne vaatii."

"Kuningas on ilmoittanut oman ja dauphinin tulon sotajoukkoihin ja hänen tapansa on pitää sanansa."

"Heidän korkeutensa dauphine [kruununprinsessa.], kuningatar ja prinsessat joutuvat aivan varmaan epätoivoon. Maria Leszczynska tulee ehdottomasti kyynelsilmin rukoilemaan kuningasta jättämään dauphinin kotiin ja olemaan saattamatta vaaraan hänen henkeään yht'aikaa kuin omaansakin, joten Ranska kenties menettäisi sekä kuninkaan että kruununperillisen."

"Tiedämmehän, miten paljon kuninkaan tapana on kiinnittää huomiota
Maria Leszczynskan esityksiin."

Kävi todellakin niin, kuin Richelieu oli ennustanut. Marsalkan raportti, joka toukokuun alussa saapui Versaillesiin, oli sen laatuinen, että kuningas katsoi olevansa velvollinen lähtemään heti liikkeelle.

Osa Ranskan armeijaa piiritti Tournayta Moritz Saksilaisen johdolla. Englantilaisten, hollantilaisten, hannoverilaisten ja itävaltalaisten liittoutuneet joukot läksivät Cumberlandin herttuan johdolla leiripaikaltaan Brüsselin luota ja riensivät apuun. Marsalkka oli pakotettu sijoittamaan enemmän kuin puolet armeijastaan Tournayn kaakkoispuolelle asemiin, joiden oikea siipi nojautui Schelde-jokeen.

Hän oli sitä mieltä, että kuninkaan ja dauphinin oli yhdyttävä siihen armeijan osaan, joka oli asettunut vahvoihin asemiin Fontenoyn luo, siis rintaman keskustan edustalle.

Moritz Saksilainen kehoitti ripeyteen. Apujoukot ahdistivat piirittäviä niin tiukasti, että hyökkäystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa.

Kuninkaan ja dauphinin lähtö oli tapahtuva aikaiseen aamulla toukokuun 6 p:nä.

Kuningas aikoi sanoa jäähyväiset Jeannelle edellisen päivän iltana. Hän oli lähettänyt Jeannelle terveiset, että tämä saa odottaa häntä sisäkammioissaan. Madame de Maillyn etäiset huoneet, joissa Jeanne asui, olivat Versaillesissa vallitsevan levottomuuden tähden ainoa paikka, missä he voivat toivoa saavansa olla häiritsemättä.

Ludvig oli hyvin liikutettu. Ero Jeannesta, jota hän kiihkeästi rakasti, rasitti häntä raskaana taakkana.

Hän oli ajatellut ottaa Jeannen mukaansa Flanderiin kuten oli ottanut madame Châteaurouxin, joka edellisenä kesänä oli seurannut häntä armeijaan. Raskain sydämin hän luopui tästä aikeestaan. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää dauphin kotiin.

Hän oli kiitollinen Jeannelle, ettei tämä ollut tähän saakka ilmaissut haluavansa lähteä mukaan eikä johdattanut häntä kiusaukseen.

Tekisikö Jeanne sen tänään, eronhetkellä? Hän ei tiennyt, pelätäkö vai toivoako sitä. Olipa puolin tai toisin, hänen heikko luonteensa joutuisi uuteen taisteluun.

Ja kuitenkin hän tahtoi pysyä lujana, tahtoi pysyä kuninkaallisessa lupauksessaan, jonka oli antanut Moritz Saksilaiselle, ja yhdessä dauphinin kanssa lähteä oikeissa ajoin Flanderiin.

Jeanne ei ollut odottanut kuningasta niin aikaisin. Hän istui työpöytänsä ääressä lähellä avointa ikkunaa kaiverruspuikko kädessä, innokkaasti valmistaen erästä kaiverrusta, jonka sitten aikoi antaa Boucherin arvosteltavaksi. Hän ei huomannut heti, että kuningas astui huoneeseen.

Ludvig katsoi hänen valkeiden olkapäittensä yli hienoja, kauniita käsiä, jotka liikuttelivat kaiverruspuikkoa kuparilevyllä.

Voi, kuinka hän tulee kaipaamaan noita rakkaita, hyväileviä käsiä, noita älykkäitä silmiä, jotka nyt olivat kokonaan uponneet työhön, tuota solakkaa, notkeaa vartaloa, joka oli kumartunut työpöydän yli.

"Jeanne, minun Jeanneni", sanoi kuningas kiihkeästi, "olen tullut jättämään sinulle jäähyväiset pitkäksi aikaa, kenties ainiaaksi".

Kuningas pudisti kaunista päätään. Hänen silmänsä katsoivat Jeanneen hellän surumielisesti.

"Kuinka minä voisin milloinkaan unohtaa mitään, mikä lähtee sinusta,
Jeanneni! Kun vain ei olisi tätä kauheaa eroa!"

Hän odotti ihmeissään, anoisiko Jeanne päästä hänen mukaansa. Tänä silmänräpäyksenä, kun hän eronhetkellä piti Jeannea syleilyssään, hän olisi arvelematta jättänyt dauphinin Versaillesiin. Tämä saisi joskus toisten oppia sotataitoa!

Mutta Jeanne ei ilmaissut toivomusta eikä pyyntöä. Hän vain lohdutti kuningasta ja puhui voitoista, jotka kohottaisivat hänen sotilasmainettaan.

Oliko ero hänestä niin keveä? Muut naiset olivat itkeneet ja pyytäneet, kun hän oli hyvästellyt lähteäkseen.

"Nyt ei kyynelten sovi vuotaa, sire! Eikö riitä se, että kuningatar kiusaa teidän majesteettianne kyynelillään ja valituksillaan? Minä en milloinkaan tahdo lähestyä teidän majesteettianne valituksin, vaan aina koettaen antaa pelkkää luottamusta, voimaa, rohkeutta ja horjumatonta uskoa omiin voimiin."

Ludvig katsoi häneen ihmetellen. Kuinka voimakas Jeanne oli, kuinka älykäs ja järkähtämätön nuoruudestaan huolimatta! Kuinka paljon hänessä oli pursuavaa elämää!

Jospa hänellä olisi ollut tuollainen nainen lähimmässä ympäristössään!
Sanomattoman paljon Jeanne antoi hänelle.

Hän veti Jeannen viereensä pienelle penkille ikkunan ääreen. Pitäen
Jeannen käsiä omissaan hän sanoi:

"Sinä olet oleva minun luonani, vaikkapa vain ajatuksissani, päivästä päivään. Minun täytyy aina tietää: Jeanneni ajattelee minua. Silloin ei voitto jää saavuttamatta. Sinun on kirjoitettava minulle joka päivä. Minä lähetän sinulle tietoja itsestäni, niin usein kuin voin. Ja kuule nyt, rakas lapsi, olen ajatellut tarkoin, miten järjestämme asiat. Jo huomenna sinä lähdet Versaillesista ja matkustat Étiolesiin. Siellä ei kukaan sinua häiritse, ei kukaan lonkkaa sinua hivenen verta. Täällä tai Fontainebleaussa en siitä voi vastata, kun olen poissa."

"Sinun toivomuksesi ovat aina järkeviä, rakkaani, toisinaan liiankin järkeviä."

"En tahdo, että sinä minun poissa ollessani näet paljon ihmisiä ympärilläsi. Tahdon tietää, että sinun ympärilläsi on vain taattuja ystäviä, rakas lapseni, sinun vanhempasi, veljesi, herra de Tournehem ja muut, jotka ovat perheesi jäseniä, paitsi monsieur d'Étiolesia. Ayen saa silloin tällöin pistäytyä sinua katsomassa. Bernis viettää ehkä pari viikkoa maatilallasi. Olen huomauttanut hänelle siitä jo. Hän on hienoluontoinen mies ja miellyttävä seuraihminen. Niinikään monsieur de Gontaut. Molemmat voivat hiukan opastaa sinua tuntemaan hovielämän salaisuuksia, jos haluat edelleen opiskella Boucherin johdolla tahi hän tahtoo maalata sinusta muotokuvan, sitä parempi. Minulla ei myöskään ole mitään Voltairea vastaan jo siitä syystä, että hänen käyntinsä suututtaa kuningatarta ja dauphinia. Tuo pitkä, ruma mies ei liene vaarallinen Jeannelleni, yhtä vähän kuin Fontenellekaan.

"Rakastettavan ja sinun asemaasi vastaavan naisseuran saat hankkia oman mielesi mukaan. Ikävä ei sinua saa vaivata, olkoon sinulla vain kyllin aikaa ikävöidä minua."

Eräs kello löi seitsemän. Kuningas kavahti pystyyn. Hän oli määrännyt ministerineuvoston kokouksen täksi tunniksi.

Hän veti Jeannen rintaansa vasten ja suuteli häntä niin, että toinen oli tukehtua. Viimeisen kerran! Viimeisen kerran!

Kalpeana ja suruisin silmin Jeanne seisoi kuninkaan edessä. Hänestäkin oli ero raskas. Hän rakasti tuota miestä, niinkuin hän osasi rakastaa, antoi hänelle sielustaan ja sydämestään sen, mikä hänellä oli annettavaa, oli kiintynyt häneen, niinkuin hän ei ollut konsanaan kiintynyt kehenkään ennen.

"Kuinka kalpea sinä olet! Varjele terveyttäsi! Hoida hyvin itseäsi!
Rakasta minua!"

Étiolesissa tuoksuivat sireenit, kukkivat ruusut, raskain, valkoisin tertuin riippuivat jasmiinit, sirkut ja satakielet visertivät.

Jeanne oli kantanut pikku Alexandraa nurmikkojen poikki, joilla heloitti kirjavanaan valkeita, keltaisia, punaisia ja sinisiä kukkia. Hän oli kulkenut keskustellen edestakaisin vanhojen kastanjojen keskellä pienen linnan takana abbé Bernisin kanssa, joka oli tullut edellisenä iltana. Hän oli käskenyt puutarhuria tuomaan huoneisiin tuoreita kukkia. Äitinsä, joka levitti talossa rauhattomuutta enemmän kuin Jeannesta oli suotavaa, hän oli lähettänyt ajelemaan vaunuilla veljensä Abelin kanssa.

Nyt hän istui väljässä, valkoisessa aamupuvussaan heleä ruusu tukassa kirjoituspöytänsä ääressä.

Hänen kauniit kätensä leikkivät kuninkaan kirjeen kanssa, jonka kuriiri tänä aamuna oli tuonut sotanäyttämöltä.

Hymyilevä katse tähyili kauan sinettiä koristettuine vertauskuvineen ja kirjoitusta: " Discret et fidèle ."

Niin, kuningas oli hänelle uskollinen, vielä tänään hän oli hänelle uskollinen!

Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja miettiviksi. Pysyisikö hän sellaisena? Vai tulisiko niinkuin Vintimille Maillyn ja Châteauroux Vintimillen jälkeen myöskin hänen, Pompadourin, jälkeen, joksi häntä salaa jo nimitettiin, joku toinen, joka valloittaa häneltä kuninkaan kiintymyksen, syrjäyttää hänet tieltään, ottaa häneltä kuninkaan?

Jeanne hypähti pystyyn. Hän oli ollut silmänräpäyksen verran ankaran levottomuuden vallassa.

Kohta tämän jälkeen hän kuitenkin hengitti keveämmin. Ei, niin ei saanut milloinkaan tapahtua! Eikä niin tapahdukaan. Hän oli toista ainetta kuin nuo kolme Nesle-sisarusta, hänellä oli toisenlainen kunnianhimo, toisenlaiset aseet asemansa puolustamiseksi vielä sittenkin, kun kuninkaan kiihko oli sammunut.

Mutta varmaa oli, että koko hänen olemassaolollaan sai olla vain yksi päämäärä: pitää kuningas omanaan, saavuttaa entistä suurempaa valtaa, entistä lujempaa vaikutusta kuninkaan tunteisiin.

Jeanne hymyili pilkallisesti. Kuinka vähän häntä tunnettiinkaan! Kuinka väärin arvosteltiin hänen lähimmässä ympäristössäänkin niitä kiihottimia, mitkä häntä johtivat!

Hôtel des Chèvresissä, Versaillesissa ja nyt Étiolesissa häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut tahtonut päästä kuninkaan kanssa sotatantereelle, kun samalla oli tukehduttanut kunnianhimoisen halunsa, että Ludvig XV tällöin olisi tunnustanut hänet julkisesti.

Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tuota halua, että hän pohjaltaan oli aivan tyytyväinen saadessaan viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin omistaa aikansa omalle itselleen ja hahmotteli tulevaisuuttaan.

Kuninkaan rakkaus tulisi vain kasvamaan erossa. Siitä hän sai varmuutta tämän jok'ainoasta kirjeestä.

Itse hän tarvitsi lepoa kaikkien tämän kuherruskauden henkisten ja ruumiillisten rasitusten jälkeen.

Étioles oli hänelle antava uudestaan kauneuden kaikkea nuorteutta. Hän oli muuttunut aika kalpeaksi ja hieman väsynyt.

Mutta ennen muuta hän tahtoi käyttää aikansa Étiolesissa kiinnittääkseen itseensä sen ryhmän filosofeja, jonka hän vähitellen aikoi kerätä ympärilleen. Näihin hän pani valtansa lujittamisen suuren toiveen.

Voltairen kirje ja Barbierin ylistys olivat antaneet ensimmäisen sysäyksen sille suunnitelmalle, jonka Jeanne aikoi horjumattomasti toteuttaa: hän tahtoi tulla filosofien suojelijattareksi ja tasoittaa näiden tien. Kiitokseksi tästä nämä olisivat avuliaita tukemaan ja lujittamaan hänen valtaansa.

Mitä tekemistä hänellä olisi sotaleirissä? Täällä oli paljoa hyödyllisempää tehtävää!

Hän pyyhkäisi kädellään kuumia kasvojaan ja alkoi tarkkaavaisesti lukea kuninkaan kirjettä toistamiseen.

Enemmän kuin puolet kirjeen sivuja oli täynnä kiihkeitä rakkaudenvakuutteluja ja hänen levottomuuttaan osoittavaa palavaa ikävöintiä Jeannen luo.

Vilkkaammin kuin Ludvigin tapa oli, hän kuvaili vihollisen tykistöhyökkäystä, omaa ja dauphinin asemaa, mistä he vihollisen tulen uhkaamina joka puolelta olivat nähneet koko taistelun.

Hän kertoi siitä nopeasta käänteestä, jonka taistelu alussa oli saanut vihollisen eduksi, ja vaarasta joutua minä silmänräpäyksenä tahansa eristetyksi paluumatkasta, vaikka Saksin marsalkka, jonka johto ansaitsi mitä suurimman kiitoksen, oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta peräytyminen olisi turvattu.

"Keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä kauheaa sekasortoa uhkaavan tappion tähden", jatkoi kuningas, "laati marsalkka ihmeteltävän kylmäverisesti uuden hyökkäyssuunnitelman. Kevyissä, neljän päistärikön vetämissä pienissä korivaunuissaan, kuuluisassa 'kehdossaan', hän ajoi pitkin joukkojen rintamaa, lietsoi sotamiehiin uutta rohkeutta ja muistutti heille, että he taistelevat kuninkaansa silmien nähden. En tahdo väsyttää sinua taistelun yksityiskohdilla, jotka eivät sovi niin kauniille naissilmille, kuin minun Jeanneni ovat. Olkoon sentään sanottu, että Moritz Saksilaisen suunnitelma hyökätä yht'aikaa kaikilta puolilta voitonvarman kolonnan kimppuun vei täydelliseen ja kunniakkaaseen voittoon — — —." [Se selostus taistelusta, jonka kuningas lähetti paashin mukana kuningattarelle Versaillesiin, oli sisällykseltään koko joukon lakoonisempi.]

Jeanne vastasi kuninkaan pitkään kirjeeseen ainoastaan lyhyesti, onnitellen lämpimästi ja vilpittömästi voiton johdosta ja toivottaen jatkuvaa menestystä! Hän päätti kirjeensä näillä sanoilla:

"En voi toivoa mitään sen hartaammin, sire, kuin saada sodan nopeasti ja kunniakkaasti päätyttyä sulkea teidän majesteettinne taas syliini."

Voltaire oli Étiolesissa oikeassa piirissään. Ei mikään ollut siellä hänelle vierasta. Jo Jeannen ensimmäisenä avioliittovuotena hän oli ollut tervetullut vieras linnassa.

Hän mielisteli Jeannea taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti ja tuhlasi hänelle tuhlaamalla imartelujaan. Hänen kohteliaisuutensa ei tarkoittanut ainoastaan tulossa olevaa markiisitar-nimitystä, vaan erästä suosiota, jota hän vähää ennen oli pyytänyt ja jonka toivoi saavansa Étiolesissa.

Vihollinen hyökkäsi meidän kimppuumme kello 5 tänä aamuna. Sekä minä että poikani voimme hyvin. En jouda kirjoittamaan enempää, mutta luulen, että tämä riittää tyynnyttämään Versaillesin ja Pariisin. Niin pian kuin voin, lähetän tarkempia tietoja."

"Rakas äiti! Onnittelen Teitä kaikesta sydämestäni sen voiton johdosta, jonka kuningas äsken on saavuttanut. Hän voi, Jumalan kiitos, erinomaisesti kuten minäkin. Minulla oli kunnia seurata häntä koko ajan. Tänä iltana tahi huomenna kirjoitan tästä enemmän ja päätän vakuuttamalla kunnioitustani ja rakkauttani.

Kysymyksessä oli kuninkaallisen kamariherran ja historioitsijan toimet. Kumpikin oli hyväpalkkainen, ja ne kiihoittivat Voltairen kunnianhimoa yhtä paljon kuin hänen ahneuttaankin.

Kohta hänen tulonsa jälkeen oli madame d'Étioles saattanut vanhan ystävänsä onnelliseksi kuvailemalla hänelle hänen toiveittensa toteutumista, vieläpä enemmänkin: Jeanne antoi Voltairen ymmärtää, että tämä voi olla ihan varma pääsystään akatemiaan, jonne hän oli jo kauan pyrkinyt.

Eipä siis kumma, että filosofi kirjoitti La Vallièren herttualle ja herttuattarelle, joiden linnasta hän oli saapunut Étiolesiin, että hän tärkeiden asioiden vuoksi jää Étiolesiin määräämättömäksi ajaksi.

Nämä "tärkeät asiat" koskivat lähinnä sitä, että hän kietoo tarkoituksiinsa Étiolesin valtiattaren, jonka kauniissa käsissä hänen profeettasilmänsä näkivät Ranskan kohtalon lepäävän, ja eristää häntä niin paljon kuin mahdollista seurustelemasta muiden vieraiden kanssa.

Hänen vilkas, kohtelias ja nerokas keskustelutaitonsa helpotti suuressa määrässä tätä hänen tehtäväänsä.

Jeanne ei antanut vähimmälläkään tavalla ymmärtää, kuinka suuressa määrässä Voltairen erinomainen harrastus häntä kohtaan soveltui hänen omiin suunnitelmiinsa.

Näiden keskustelujen aikana Jeanne itse ei puhunut tuskin ollenkaan, mutta tarkkasi sitä enemmän kaikkea, mitä Voltaire sanoi. Hänen terävä älynsä, hänen oivallinen muistinsa käsitti ja omaksui, mikä hänestä tuntui arvokkaalta ja tärkeältä tänään ja vastaisuuden varalta.

Sen, mikä hänestä näytti tarpeettomalta, hän hylkäsi. Kun Voltaire aterioiden aikana päästi valloilleen sanatulvansa ja jesuiitoilta opitulla kaunopuheisuudella huumasi Jeannen vieraat kertomalla menestyksestään tahi ilkeällä terävyydellään suomi tunnettuja henkilöjä ja säälimättömästi huvitti seurakumppanejaan Pariisin juoruilla, oli Jeannen huomio toisinaan suuntautunut kokonaan toisaalle.

Mutta kahden tai kolmen kesken — Bernis oli usein kolmantena henkilönä — Jeanne osasi taitavasti saada Voltairen luopumaan imartelusta ja leikkivästä ivasta ja johtaa hänet alalle, joka paremmin vastasi hänen kunnianhimoista tiedonjanoaan, nimittäin Voltairen valtiollisiin ja filosofisiin mielipiteisiin.

"Ruhtinaiden ei ole etsittävä tukea papeilta, vaani filosofeilta", näin aloitti Voltaire useat keskustelunsa, jotka hän enimmäkseen puki yksinpuhelun muotoon.

Bernis ei pahastunut, kun Voltaire tällöin sivalsi esiin välkkyvimmät ja väkevimmät aseensa hengellistä säätyä vastaan ja purevin ivoin löylytti pappeja. Ja vaikka abbé oli läsnä, ei Voltaire häikäillyt sanoa mustaksi sitä, mitä piti mustana, ja valkeaksi sitä, mitä piti valkeana.

"Filosofit hankkivat kerran ruhtinaille takaisin kaiken sen, minkä papit ovat näiltä varastaneet, mutta ruhtinaat lähettävät kuitenkin filosofit Bastiljiin, kuten me teurastamme härät, jotka ovat hyvin kyntäneet peltojamme, oli filosofin tapana sanoa, ja pappi, joka pohjaltaan ei ollut mikään pappi, ei väittänyt vastaan."

Bernis oli valinnut hengellisen säädyn paremmin pakosta kuin vakaumuksesta. Kasvaneena mitä puutteellisimmissa oloissa hänen oli pidettävä huolta vanhasta nimestään ja vanhoista perinnäistavoista. Suurimmat toiveet päästä nopeasti ylenemään — ja siihen hän pyrki koko olemuksensa voimalla — tarjosi hänelle hengellinen sääty. Papinvirkaan hän ei ollut antanut vihkiä itseään, sillä hän oli peittelemättä tunnustanut, ettei hän tuntenut sellaista kutsumusta.

Toisinaan, kun nämä kolme vaelsivat Étiolesin puistossa, tuskin Berniskään kuunteli mitä Voltaire puhui. Hänen katseensa kiintyivät silloin salaa Jeanneen, mutta tämä ei vielä kertaakaan näyttänyt huomanneen vähääkään siitä tunteiden palosta, joka huomaamattomina hetkinä hänessä leimusi.

Bernis osoitti kunnioitustaan tälle ihmeellisen ihanalle naiselle, jota hän hiljaisuudessa palvoi, niinkuin Voltairekin.

Mutta niin korkealle kuin abbén toiveet nopeasta ja loistavasta virkaurasta nousivatkin, hän ei nähnyt tulevassa markiisitar de Pompadourissa, aivan päinvastoin kuin Voltaire, ainoatakaan tulevaisuuteensa johtavaa porrasta, vaan ainoastaan sen ihanan naisen, jota hän salaa piti epäjumalanaan ja koko sielustaan kadehti kuninkaalta.

Eräänä autereisena ja kullanhohtoisena kevätpäivänä Étiolesissa lennähti kaksi ihastelurunoa, jotka olivat kätketyt tuoksuaviin ruusuihin, Jeannen jalkoihin.

"Sincère et tendre Pompadour,
(Car je veux vous donner d'avance
Ce nom, qui rime avec l'amour
Et qui sera bientôt le plus beau nom de France)
Ce tokai, dont Votre Excellence
Dans d'Étioles me régala,
N'a-t-il pas quelque ressemblance
Avec le Roi, qui le donna?
Il est, comme lui, sans mélange;
Il unit, comme lui, la force et la douceur,
Plaît aux yeux, enchante le cœur,
Fait du bien et jamais ne change."

Jeannen huulet vetäytyivät hienoon ivanhymyyn, kun hän luki vanhan ystävänsä säkeitä. Ne olivat aivan Voltairea itseään. Niissä oli rakastettavasti harkittua imartelua kuninkaalle ja Jeannelle, ne olivat kirjoitetut siinä selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, että Jeanne antaisi kuninkaan nähdä runon ja että ne siten tuottaisivat runoilijalle majesteetin suosion. Jeanne pisti runon toistaiseksi lukon taakse salalaatikkoon muiden tärkeiden paperien joukkoon.

Bernisin runo, jossa vain ylistettiin naisen kauneutta, oli paljoa hienompi. Jeanne tiesi varsin hyvin, että tuo kaunis nuori mies oli rakastunut häneen kiihkeästi. Mutta Jeanne oli olevinaan sokea ja kuuro. Hän ei saanut poiketa askeltakaan valitsemastaan tarkoitusperästä eikä millään muotoa saattaa vaaranalaiseksi kuninkaan rakkautta tai antaa hänen alituisesti hereillä olevalle mustasukkaisuudelleen pienintäkään virikettä.

Ja kuitenkin tuli hänen selittämättömiin silmiinsä hempeä välke, kun hän piti Bernisin ruusuja kädessään ja luki tämän runon:

"Ainsi qu'Hébé, la jeune Pompadour
A deux jolis trous sur sa joue,
Deux trous charmants, où le plaisir se joue,
Qui furent faits par la main de l'amour.
L'enfant ailé sous un rideau de gaze
La vit dormir et la prit pour Psyché."

VII.

Kreivi Bussy, eräs Pariisin aatelin hienoimpia nuoria elostelijoita, istui ystäviensä kanssa pelaamassa korttia viiniköynnösten ympäröimällä pengermällä pienessä, syrjäisessä maatalossaan.

Kreivi Jourdain, joka nopeiden, sätkivien liikkeittänsä ja apinamaisten kasvojensa tähden oli saanut nimen " le singe ", sysäsi kärsimättömästi kortit syrjään.

"Eikö pikku Loulou tulekaan tänään?" kysyi hän isännältään. "Alkaa käydä ikäväksi istua ja pelata ilman naisia."

Toiset nauroivat. He tunsivat Jourdainin pohjattoman himon kaikkeen, mikä vain oli kahisevien silkkihameiden nimellistä.

"Tänään saat tyytyä vain miehiin, rakas Jourdain. Louloun päivä oli eilen."

"Entä huomenna, Bussy?" kysyi pikku Grévin peitetyn ymmärtämyksen kyynillinen hymy huulilla.

"Ahaa! Huomenna on la grande dame'n päivä suljettuine ovineen ja verhottuine ikkunoineen! Sillä on tuolla Bussyllä kuulumaton naisonni", pisteli Jourdain.

"Sinähän et tunne ollenkaan hänen grande dameaan . Mistä voit tietää, että häntä odottaa onni?" huudahti pitkä Èpinay, valtioministeriön sihteeri ja Bussyn uskottu ystävä.

"Soh", sanoi Bussy suutahtaen, "ei mitään suunpieksämistä, jos saan pyytää! Meidän täytyy olla tänään kahta varovampia."

"Suuri uutinen, hyvät ystävät. Odotan vielä erästä ystävää, joka on yhtä tunteellinen kuin luostarineito. Oikea mimosa. Arvatkaas!"

Yksi toisensa perästä kohautti olkapäitään. Tunteellinen? Mimosa? Ken hän voisi olla? Missään tapauksessa ei kukaan heidän piiristään.

"Minä autan teitä oikealle tolalle. Hän on naimisissa erään naisen kanssa, josta kohta tulee Ranskan mainituin, ellei hän jo olekin."

"Hän ei ole vielä täällä ja tuskinpa tuleekaan. Hänhän kulkee vain pää riipuksissa nykyään", sanoi Jourdain ivallisesti.

"Ei ole hauskaa, että vaimo noin äkkiä vain varastetaan ja vielä niin kaunis vaimo!" sanoi kreivi Saint-Enghien, jolla oli ikäviä kokemuksia avioliitosta.

"Jos kuningas ottaa vaimon mieheltä, niin se on hauskaa ja vielä enemmänkin. Ja sen me sanomme! kelpo d'Étiolesille tänään!" huudahti Bussy. "Hän, on oikea pölkkypää. Sen sijaan, että hän käyttäisi asian hyödykseen, hän murjottaa ja itkee ja tahtoo tappaa itsensä. Katsokaas, luulenpa että hän tuleekin tuolla."

Kaikki olivat nousseet ylös ja riensivät alas pengermän portaita pienelle kattomaiseksi kasvettuneelle pensaskujalle, joka talosta vei tielle.

Tulija oli todellakin d'Étioles, joka kumarassa, melkein vastahakoisesti tuli Bussyä kohden, kun tämä oli mennyt häntä vastaan.

Useimmat nuorista miehistä tunsivat hänet, mutta kaikki ainoastaan hyvin pintapuolisesti ja senkin ennen hänen menoaan naimisiin Jeanne Poissonin kanssa.

Avioliittonsa jälkeen hän oli pysynyt kokonaan erillään tästä piiristä, joka Pariisissa oli saanut nimen " la société des viveurs ". Oikeastaan hän, porvarillinen, ei kuulunutkaan heidän piiriinsä, mutta kun hän oli hyväluontoinen kunnon mies, joka näiden etujensa ohella oli varsin vieraanvarainen, oli hänen suhteensa tehty poikkeus.

Nuoret miehet voivat vaivoin pidättää ivallisuuttaan tervehtiessään uutta vierasta, jonka Bussy sai vain väkivalloin estetyksi kääntymästä takaisin.

Jourdain ojensi hänelle ensimmäisenä kätensä. Teeskennellyn kunnioittavasti hän kumarsi ja sanoi:

"Herra veronkanto-urakoitsija, minulla on kunnia lausua teille kohteliaimmat onnitteluni."

Charles Guillaume katsoi ymmärtämättömän näköisenä ivalliseen leikinlaskijaan.

"Eikö se ole kunnia, että kuningas, jonka hieno maku on tunnettu, on valinnut juuri teidän vaimonne rakastajattarekseen?" huudahti pieni Grévin rehellisen vakaumuksen äänellä.

D'Étioles teki liikkeen kuin tarttuakseen pienen miehen kurkkuun. Bussy pidätti hänet ja sanoi rakastettavasti:

"Rakas ystävä, siitä voi todellakin olla eri mielipiteitä. Hyljätkää vihdoinkin porvarillinen katsantoinanne. On vanhanaikaista olla katsomatta asiaa meidän kannaltamme. Parole d'honneur , me tarkoitamme teidän hyväänne."

D'Étioles oli vielä kuin pyörryksissä ja sekaisin siitä odottamattomasta kohtaloniskusta, joka häntä oli kohdannut, eikä tiennyt mitä uskoa kaikesta tästä.

Tahdottomana hän antoi Bussyn viedä itsensä pöytään, jonka ääreen muut vähitellen olivat taas asettuneet, ja täyttää hänen kristallimaljansa samppanjalla. Tahdottomasti hän nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen nopeasti. Siten hän teki toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran. Hän tunsi, että hänen mielensä keventyi ja että se tuska, joka painajaisena ahdisti hänen sieluaan, tuntui hieman lievenevän.

He näyttivät tosiaankin tarkoittavan hänen hyväänsä! He eivät sanoneet häntä "villipedoksi", kuten rouva Poisson, kun hän raivostui surusta ja epätoivosta, he eivät saarnanneet hänelle järkeä ja yhä vain järkeä, kuten eno.

Kunpa hän vain olisi käsittänyt, mitä he oikeastaan tahtoivat, mitä neuvoja antoivat.

He puhuivat kaikki yht'aikaa. Sellaisia sanoja kuin: "katsoa omaa etuaan, ottaa hyvä maksu syrjäytymisestään", kuului hänen korviinsa, mutta hän ei niitä ymmärtänyt.

"Puhukaa yksi kerrallaan!" huusi Bussy lopulta. "Tehän panette miesparan aivan sekaisin."

"Tehän olette joka tapauksessa veronkanto-urakoitsija d'Étioles", ärsytteli le singe , joka taas otti puheenvuoron, "ja vaikka te sillä vuokralla, mikä teidän on maksettava valtiolle, ette paisu kovin lihavaksi, niin olette ja pysytte te kuitenkin sellaisessa asemassa, jota kohtaan teillä on velvollisuuksia".

Sana veronkanto-urakoitsija sattui kuin pisto d'Étiolesin sydämeen. Hän ei ajatellut ensimmäistä kertaa, että juuri tuo urakoitsijan toimi oli maksanut hänelle hänen vaimonsa. Jollei Jeanne olisi käynyt persoonallisesti pyytämässä kuninkaalta tätä suosionosoitusta, niin Ludvig XV ei kenties milloinkaan olisi oppinut tuntemaan hänen vaimoaan!

Mutta Bussy epäröi sittenkin. Oli tosiaankin tukala asia kääntää yht'äkkiä nurin sellaisen miehen käsityskanta ja mielipiteet. Mutta olivathan he velvollisia häntä ja ehkäpä kaikista enimmän itseään kohtaan velvollisia — senjälkeen kuin tämä porvari oli otettu heidän piiriinsä — opettamaan hänelle hienoston siveyslakeja.

"Rakas d'Étioles, luulenpa teidän olevan vakuutetun siitä, että me kaikki tarkoitamme teidän hyväänne", alkoi Bussy epäröiden.

"Olkaa nyt järkevä ja totelkaa meidän neuvoamme! Noudattakaa niitä esikuvia, joita Ranskan aateli antaa teille! Se ei näe tämäntapaisissa suhteissa korkeassa asemassa olevien henkilöiden ja rouviensa välillä mitään häpeää, vaan kunniaa ja hankkii tästä kunniasta suuria etuja asemaansa ja varallisuuteensa nähden. Älkää olko narri, d'Étioles! Menkää ja tehkää samalla tavalla! Sanokaa Ludvig XV:lle: 'kaikessa alamaisuudessa, sire, sanon, että te olette ottanut minulta vaimoni. Pitäkää hänet, mutta antakaa minulle korvaukseksi kreivin arvonimi, asema hovissa ja siten päälle päätteeksi niin ja niin suuri omaisuus!"

D'Étioles oli tähän saakka päältä nähden jääkylmän levollisesti tuijottanut eteensä, toisten ihaillen kuunnellessa Bussyn sanoja. Huuto ja kilisevä ääni häiritsivät hartaita kuulijoita. Charles Guillaume oli Bussyn sanoessa viimeisiä sanojaan tarttunut suureen lasiin ja heittänyt sen päin puhujaan, niin että vaahto roiskui pitkin hänen kasvojaan ja lasi kilisten putosi lattialle.

Valkeana ihan huuliin saakka Charles Guillaume seisoi täydessä pituudessaan ja mittasi muita, yhtä toisensa jälkeen, epätoivoisin ja halveksivin katsein.

Sitten hän riensi taakseen katsomatta pengermän portaita alas metsistynyttä viiniköynnöskujaa myöten tielle, jota pitkin oli tullut Pariisista.

Herra de Tournehem saapui Étiolesiin kaksi viikkoa senjälkeen, kun hänen sisarenpoikansa vielä masentuneempana, kuin hän oli eronnut hänestä Hôtel dés Chèvresissä, oli tullut hänen luokseen pieneen maataloon, joka sijaitsi lähellä Pariisia.

Osallisena Charles Guillaumen avio-onnettomuuteen hän oli koettanut jos millä keinoin lohduttaa tuota surkuteltavaa ja katkeroitunutta miestä.

Sitä, mitä Charles häneltä pyysi — että Tournehem palauttaisi hänelle takaisin Jeannen — hän ei mitenkään voinut toteuttaa.

Ei edes sitä oikeudenpäätöstä, jolla avioliitto purettiin, Tournehem ollut kyennyt estämään.

Kesäkuun 16 p:nä asianajaja Collin toi päätöksen Étiolesiin: Charles Guillaume kadotti, paitsi puolisonsa, pesään tuodut myötäjäiset, 30,000 livreä.

Jeanne huokaisi helpotuksesta. Tämäkin loukkauskivi oli lopullisesti raivattu tieltä!

Poissonin perhe vietti kaikessa hiljaisuudessa ilojuhlaa, jossa Madeleine, joka maaseudun ilmasta huolimatta huononi päivä päivältä ja ryki niin, että sitä oli surkea kuulla, vuodatti liikutuksen kyyneliä, ja François piti pojalleen Abelille pitkän, rehentelevän puheen, jonka ydinkohtana oli, että veljen pitäisi olla sisarensa kaltainen kunnianhimossa ja päämäärän saavuttamisessa.

Voltaire, joka kuuli puhuttavan näistä isällisistä neuvoista, ajatteli ilkeästi: — Kenties Poissonit aikovat tehdä jälkeläisestään prinsessa Henrietten rakastajan! Poika onkin aika kaunis siihen ammattiin! Siitä koituisi Maria Leszczynskalle oikea makupala, jonka soisin tuolle hurskaalle naiselle. —

Jeannen pyynnöstä oli herra de Tournehem tuonut Pariisista muassaan sukulaisensa, madame d'Estradesin.

Nuori leski, jonka mies oli kaatunut Dettingenin taistelussa, oli hänen sisarensa Charlotte Le Normantin miniä ja kuului siis niihin sukulaisiin, jotka kuninkaan luvalla saivat käydä Étiolesissa.

Tämä ruma ja ainaisiin juonitteluihin taipuvainen nainen ymmärsi mainiosti salata oikean luonteensa, mielistellä madame d'Étiolesia, vieläpä päästä tämän hyväksi ystäväksi.

Siinä onnentunteessa, minkä kuninkaan päivä päivältä entistä hehkuvammiksi käyneet kirjeet ja yhä tiheämmät voitonsanomat sotanäyttämöltä herättivät Jeannessa, ei tämä huomannut, miten terävästi madame d'Estradesin silmät pälyilivät häneen, miten huolellisesti hän tarkasti niiden kirjeiden lukumäärän, jotka saapuivat Flanderista, ja miten hän, vaikkakin turhaan, pani liikkeelle kaikki keinonsa siepatakseen edes jonkun näistä kuninkaallisista kirjeistä.

Myöskin Richelieu kirjoitti usein, kuten madame d'Estrades jo ensimmäisinä päivinä Étiolesissa oleskellessaan oli pannut merkille.

Richelieu oli ollut kuninkaallisen herransa kaikkien lemmittyjen hyvä ystävä. Se, että hän tahtoen tai tahtomattaan oli tunnustanut myös madame d'Étiolesin sellaiseksi, oli lähentänyt häntä kuninkaaseen, joka sotaretken aikana eli erittäin hyvässä sovussa herttuan kanssa ja mitä innokkaimmin lietsoi tämän alkavaa ystävyyttä Jeannea kohtaan.

Sillä aikaa kun Étiolesin linnassa tällä tavoin punottiin hienoja ja karkeita säikeitä tulevaisuuden varalta, salaiset intohimot hehkuivat, juonittelu hiiviskeli kuulumattomin askelin, markiisi de Gontaut ja abbé Bernis opettivat kuninkaallisen herransa käskystä Jeannelle hovikieltä ja -tapoja, marssi Ludvig XV voittajana Tournayhin.

Lowendal hyökkäsi äkkiarvaamatta Gentin kimppuun, Brügge antautui,
Termonde ja Ostende joutuivat Harcourtin herttuan ja Lowendalin käsiin.

Flanderi lahjoitti Ludvig rakastetulle ne sotaiset laakerit, joita hänen hallituksensa ei ollut tähän saakka saavuttanut. Kansa juhli riemuiten valloittajaa. Ranskan kaikissa kirkoissa kaikui Te deum hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa voittojen kunniaksi.

Myöskin Étiolesissa riemuittiin. Jeannea onniteltiin ja juhlittiin, aivan kuin hän olisi ollut laillinen puoliso, kuningatar, joka yhdessä Ludvig XV:n kanssa istui Ranskan valtaistuimella.

Heinäkuun puolivälissä toi kuriiri Flanderista tiedon, joka sisälsi
Jeannen ainaisten toivomusten toteutumisen.

Kuriiri toi sen kuninkaan kirjeen, joka teki hänestä Pompadourin markiisittaren.

Ilovalkeat loistivat, riemusoitot kaikuivat, raketit nousivat kohden sinistä kesähämyä, samppanja vuoti virtanaan.

Kuninkaallisen hienotunteisesti Ludvig oli päivännyt nimityskirjan heinäkuun 11 p:nä, jolloin Gent valloitettiin.

"Il sait aimer, il sait combattre:
Il envoi en ce beau séjour
Un brevet, digne d'Henri quatre,
Signé: Louis, Mars et l'Amour.

Mais les ennemis ont leur tour;
Et sa valeur, et sa prudence
Donnent à Gand le même jour
Un brevet de ville de France.

Ces deux brevets, si bien venus,
Vivront tous deux dans la mémoire:
Chez lui les autels de Vénus
Sont dans le temple de la Gloire."

Porte Saint Martinilta Place du Carrouseliin saakka oli koko pääkaupunki muuttunut yhdeksi ainoaksi suureksi juhlaportiksi.

Kirjavat matot, vaakunoin ommellut ryijyt välkkyivät värikkäinä syysauringon säteilyssä, liput ja köynnökset liehuivat.

Tuilerieissä tervehti kuningasta hänen perheensä. Liikutuksen kyyneleet vuotivat. Kaikista onnellisin oli kuningatar, kun hän taas sai sulkea poikansa vahingoittumattomana, terveenä ja voitokkaana syliinsä.

Kiitosjumalanpalvelus Notre-Damessa, loistava ilotulitus Place de Grèvellä, viulu- ja sinfoniakonsertit, päivälliset kaupungintalolla, jotka Pariisi antoi kuninkaalliselle perheelle ja joilla tarjottiin tasan sata ruokalajia, seurasivat toisiaan seuraavina syyskuun päivinä.

Kaiken tämän juhlimisen kestäessä Ludvig ei saanut aikaa nauttia suloisimmasta vastaanotosta, mikä häntä odotti, vastaanotosta rakastetun sylissä.

Hänen ikävöintinsä päästä siihen tuttavalliseen yhdessäoloon, joka ennen hänen lähtöään Flanderiin oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja ikäänkuin taikavoimaila karkoittanut hänen raskaat ajatuksensa, kiihtyi nyt yhä hehkuvammaksi.

Hänen luonteensa, joka ei sietänyt mitään pakkoa, nousi kapinaan meluavaa juhlimista vastaan, joka piti häntä kaukana markiisittaresta.

Kun hänen nyt täytyi antaa juhlia itseään kaavankankeilla hovipäivällisillä kaupungintalolla, oli vain yksi rappu, joka erotti hänet Jeannesta.

Hän oli erääseen yläkerroksen huoneeseen toimittanut Jeannelle pienen aterian, jolle tämä oli kutsunut eno Tournehemin, veli Abelin, sukulaisensa madame d'Estradesin sekä madame de Sassenagen, tämä kun oli madame de Saissacin sukulainen, jonka kanssa oli kesällä usein seurustellut.

Kuningasta kalvoi mustasukkaisuus. Hänen seurueensa herrat näyttivät olevan hyvin halukkaita menemään tervehtimään markiisitarta seuraavaan kerrokseen.

Pariisin kuvernööri, Gesvresin herttua, Macville, poliisikomendantti, Bouillon, vieläpä kauppiasten puheenjohtajakin, monsieur de Bernage, joka mieskohtaiset palveli kuningasta pöydässä, käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta lähteäkseen salista ja mennäkseen tervehtimään ihanaa Jeannea, josta kaikki kuiskailivat.

Kuningas ei tyyntynyt, ennen kuin Richelieu ja Ayen olivat tuoneet hänelle salaisen sanoman rakastetulta.

Hän pakotti nyt itsensä kärsivällisemmäksi. Muutama päivä vain ja sitte Jeanne muuttaa madame de Châteaurouxin huoneisiin, jotka hän oli mitä komeimmin sisustanut Jeannea varten, ja siten on Jeanne virallisesti tuotu hoviin.

Ludvig voi tavata häntä joka hetki, salaa tahi julkisesti, eikä hänen elämässään olisi enää mitään, johon markiisitar de Pompadour ei ottaisi osaa.

Hän nosti huulilleen lasin burgundilaista viiniä, joka seisoi hänen edessään. Hän tyhjensi sen salaisuudessa Jeannen onneksi, hän laski tunnit, jolloin hän taas saa olla yksinään Jeannen kanssa pikku huoneissaan, ja siellä Jeanne ojentaisi hänelle purppuranpunaista viiniä ja suloiset huulensa.

VIII.

Versaillesin linnaan vievällä suurella ajotiellä tungeksi ihmisiä. Jokainen tahtoi nähdä vastanimitetyn markiisittaren, kuuluisan madame d'Étiolesin, joka niin äkkiä oli luonut yltään porvarillisen olemuksensa ja muutamien tuntien kuluttua joutuisi hovin suuruuksien pariin.

Muuan paksu porvarisrouva, jolla oli maustetavarain kauppa lähellä Hôtel des Chèvresiä, väitti, että herra d'Étioles oli ollut vähällä lyödä kuoliaaksi rouvansa, eikä siitä muuten sopinut moittiakaan häntä; mutta siitä ei hänelle ollut paljon apua, sillä hän oli kuitenkin joutunut alakynteen oikeusjutussa vaimoaan vastaan. Eikä sitä kannattanut ihmetelläkään, kun kerran kuningas oli kaiken takana!

"Hän kuuluu olevan ahne ja itara", huusi eräs ääni muutamasta iloisesta ryhmästä.

"Ne on kuulemma saaneet miehen pyytämään hänestä suuren rahasumman kuninkaalta."

"Varokoon itseään, jos hän köyhdyttää kuninkaan ja maan. Hän saa tekemistä meistä."

"Kuningas kuuluu olevan hurjasti rakastunut häneen. Hänen sanotaan hallitsevan kuningasta täydellisesti, ja se on varmaan hirveän jännittävää", kuiskasi keimaileva pikku ilotyttö nuorelle ylioppilaalle, jonka käsipuolessa hän kulki.

"Jos hän, kuten sanotaan, on yhtä puolta filosofien kanssa, niin eipähän siinä mitään pahaa ole. Kuuluu olevan aika viisas ja ymmärtäväinen se pikku Poisson."

Vieressäolijat nauroivat ja lauloivat tahdissa erästä tunnettua renkutusta: " Poissonière, Poissonière, Pois —"

"Hiljaa, mitäs sanotte, jos joku kuuntelee teitä!" huusi varoittavasti muuan vanha vahtimestari, jonka suonissa juoksi lainkuuliainen veri.

"Kuningas kuuluu tuoneen mukanaan Flanderista suunnattomia rahasummia ja timantteja monien miljoonien edestä hänelle ja hänen siivolle perikunnalleen."

"Ja me saamme kaluta kuivaa kannikkaamme! Piru vieköön koko naisten roskajoukon! Eikö hänelle riitä se oikea, joka on synnyttänyt hänelle kymmenen lasta?"

"Loruja, Pierre, ei kai se mikään syy ole? Tunnen erään henkilön, joka ei ole kuningas, ja hänen vaimonsa ei ole läheskään niin ruma kuin tuo Maria Leszczynska."

"Kenties hän on hyväsydäminen, tuo Pompadour, ja auttaa köyhiä", sanoi eräs lempeä, laiha, kuoppasilmäinen nainen.

"Asianajajat kiittelevät häntä", kuului eräästä toisesta ryhmästä, "hän kuuluu olevan vapaamielinen ja henkevä".

Muuan nuori mies, jolla oli taudin syömä ulkomuoto, kohautti luisevia olkapäitään.

Samoin kuin leveällä ajotiellä, oli ahdinko suuri myös linnan saleissa ja kammioissa, "Häränsilmä" suojamassa ja gallerioissa.

"Kuinkahan kuningatar parka ottaa hänet vastaan? Mitä hän osaa hänelle sanoa? Korkeintaan vähäpätöisen kohteliaisuuden hänen puvustaan, jossa suhteessa hänellä on todellakin hyvä aisti, se täytyy kateellisenkin tunnustaa."

"Näinköhän dauphin jaksaa hillitä itsensä? Hän kuuluu vihaamalla vihaavan häntä."

"Vanha Conti ei taida olla oikein mielissään, että hän on saanut osakseen saattaa sisään madame d'Étiolesin. Prinsessa kuuluu Tuilerieissä valitelleen sitä kovasti kuningattarelle."

"Se on huhu, johon on suhtauduttava varovasti, rakas kreivitär. Prinsessa Conti on Maillyn puolesta ennen tehnyt kuninkaalle monta ystävänpalvelusta. Hän tietää myös oikein hyvin, miksi kuninkaallinen kassakirstu saanee tälläkin kertaa jalomielisesti suorittaa Contin velat."

Vanha prinsessa Conti astui paraatihuoneeseen ja ohjasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti.

Häntä seurasi kolme naista. Keskellä kulki uusi markiisitar; hänen toisella puolellaan oli kreivitär la Chau-Montaubon ja toisella madame d'Estrades, jotka kuningas oli valinnut hänen seurakseen.

Ympärillä seisovat kavaljeerit olivat ihastuksissaan. Sacré! Nuoren naisen vartaloa ja ryhtiä voi melkein sanoa kuninkaallisiksi!

"Entä puku! Hopea-verkaa, kultaa ja chantilly-pitsejä! Hyvä, ettei minun tarvitse maksaa niitä!"

Vähän ajan kuluttua äskeiset naiset palasivat kuninkaan huoneesta takaisin. Ensimmäinen jännitys oli ohi. Kuningattaren luona odottivat dauphin ja tämän nuori puoliso, ympärillään tiheään ahtautunutta hoviylhäisöä.

Kun markiisitar astui sisään, vallitsi syvä, melkein kaamea hiljaisuus. Jeannen sydän löi rajusti, mutta ei hänen piirteissään eikä ryhdissään voinut havaita pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.

Hän niiasi juhlamenojen mukaisesti ja lisäksi täydellisen sirosti kuningattarelle. Kaikki seisoivat jännitetyn tarkkaavina ja henkeään pidättäen kuullakseen, mitä kuningatar sanoisi.

Pariisissa oli jo selvitelty, mitä Maria Leszczynska tässä arkaluontoisessa tilaisuudessa sanoisi, vieläpä, mitä hänen täytyy sanoa markiisittarelle: pari kylmäkiskoista, sovinnaista sanaa tämän puvusta, joka osoittautui vielä aistikkaammaksi kuin oli otaksuttu.

Kuningatar oli mahdollisesti kuullut, että jo etukäteen pidettiin varmana, mitä hän sanoisi. Hän ei kuitenkaan halunnut olla hovin kaikuna. Hän muisti tuntevansa erään rakastettavan naisen, joka oli usein ollut yhdessä tänä kesänä markiisittaren kanssa, ja niinpä hän kysyi ystävällisesti:

"Kuinka madame de Saissac voi? Minusta on ollut erinomaisen mieluista tavata häntä joskus Pariisissa. Oletteko äskettäin kuullut jotakin hänestä?"

Ensi kerran elämässään Jeanne joutui ymmälle. Niin kovasti hän ällistyi Maria Leszczynskan odottamattomista sanoista. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin sopertaa nämä sanat:

Sitten hän nopeasti riisui hansikkaan kädestään suudellakseen kuninkaallisen puvun helmusta. Hänen rannerenkaansa, joka oli hänen miehensä viimeinen lahja, rikkoutui kiivaasta liikkeestä ja vierähti matolle.

Joka taholla kuiskailtiin kuningattaren harvinaisesta ystävällisyydestä ja vielä harvinaisemmasta enteestä, jonka särkynyt koru aiheutti.

Dauphin sitä vastoin alentui ennakolta tekemänsä päätöksen mukaisesti lausumaan vain pari jääkylmää sanaa markiisittaren puvusta.

Suuttuneena koko juhlamenoihin ja ärtyneenä äitinsä käsittämättömästä ystävällisyydestä, jota hän ei ollut aavistanut, hän teki räikeän halveksivan eleen markiisittaren selän takana.

Suurin osa hovia oli huomannut dauphinin menettelyn. Mutta vain harvat hyväksyivät sen. Markiisitar oli nyt kerta kaikkiaan kaikkein korkeimmassa suosiossa, hänet oli ystävällisesti vastaanottanut yksinpä kuningatarkin ja se täytyi ottaa huomioon.

Siinä loisteliaassa, Ludvig XIV:n tyyliin sisustetussa kammiossa, jossa vajaata vuotta aikaisemmin oli asunut madame de Châteauroux, Jeanne lepäsi vastaanottomenojen vaivoista.

Sinisellä, kultaisilla jaloilla varustetulla lit d'ange -vuoteella, jonka silkki oli vuosikymmenien kuluessa haalistunut, hän virui pitkällään, pienet, heleissä atlassikengissä olevat jalat ristissä ja kädet vaaleanruskean, levälleen lasketun tukan alla yhteen pujotettuina. Onnellisuus ja rauha liekehtivät hänen kasvoillaan. Hän voi olla tyytyväinen itseensä, siihen, mitä tuskin enemmässä kuin puolessa vuodessa, kuninkaan ensimmäisestä suudelmasta lähtien, oli saavuttanut.

Hän antoi silmiensä lipua timantti-kaulakoristeen, säteilevien sormuksien ja helminauhojen yli, jotka olivat pienellä pöydällä vuoteen vieressä. Madame du Hausset, se kamarirouva, joka eilisestä pitäen oli hänen palveluksessaan, oli varovasti asettanut kallisarvoiset korut silkki- ja sametti pielukselle. Jalokivien keskelle oli saanut sijansa myöskin se ihana ruusukimppu, jonka kuningas oli hänelle lähettänyt ennen vastaanottoa.

Nuoren markiisittaren huulet hymyilivät. Todellakin, Ludvig XV, josta yleensä ei voinut sanoa, että hän oli tarpeettoman paljon hemmoitellut lemmittyjään lahjoilla, oli ollut antelias häntä kohtaan.

Jeanne päästi pitkän, valkean aamupukunsa, joka oli hienointa Lyonin silkkiä, rinnan kohdalta auki, mutta jätti haaleansinisen vyön kiinni.

Hänen ihanan ruumiinsa lumivalkealla iholla oli vaalea, kirkkaalla silkkilangalla sidottu hiuskutri. Hän otti tämän silkinhienon kutrin ja painoi sen huulilleen. Lempeästi hyväillen hän sitä silitti kädellään.

Hän oli niin kokonaan unohtunut tähän hellään leikittelyyn, ettei huomannut, kun kammion ovi hiljaa avautui. Hän vavahti säikähtyen, kun eräs käsi tarttui hänen käteensä ja yritti ottaa siitä kutrin. Hän koetti hypähtää ylös. Kuningas esti sen.

"Ole paikallasi!" sanoi Ludvig käskevästi. "Kenen hiuksia sinä hyväilet niin hellästi? Puhu, mutta älä valehtele, sen neuvon annan sinulle!"

"Se on tyttäreni, pikku Alexandran hiuskutri. Olen tänään juhlallisessa vastaanotossa kantanut sitä povellani, jotta se tuottaisi minulle onnea."

Kuningas lauhtui heti. Hän lankesi polvilleen Jeannen vuoteen viereen ja suuteli häntä siihen kohtaan, missä lapsen hiuskutri oli ollut.

Jeanne nousi ylös ja veti kuninkaan viereensä. Hän pani hymyillen pukunsa napit kiinni ja pisti yhden kuninkaan ruusuista välkkyvään silkkipoimuun.

"Nyt, sire, olen taas jossakin määrin comme il faut ottaakseni vastaan herrani ja hallitsijani."

Ludvig oli punonut Jeannen hajallisista, silkinhienoista hiuksista paulan kätensä ympärille. Hän veti ihanan naisen aivan kiinni itseensä ja kuiskasi räikeän pilan hänen korvaansa.

"Mutta totta puhuen, Jeanne, sinä olit tänään ihmeteltävän comme il faut . Ovatko Bernis ja Gontaut olleet niin oivallisia opetusmestareja vai onko pikku madame d'Étioles ilmestynyt maailmaan mukanaan niin paljon suloa ja ylhäistä hienoutta?"

"Oo, miten ihanaa, että nuo ikävät juhlamenot ovat ohi! Olen muuten kuullut, että myöskin Maria Leszczynska on ollut sinulle armollinen."

"Kuningatar on pohjaltaan hyväsydäminen ihminen. Ainakin hän tekee yhä vielä kaikkensa miellyttääkseen minua. Kunhan hän ei vain olisi niin tappavan ikävystyttävä! Ja hänen uskonnolliset tunteensa. Huh! Jos niitä loukkaa, silloin on hänen suosionsa lopussa."

"Sitä säädyttömämmin lienee dauphin menetellyt sinua kohtaan. Ei auta se, että Luynesin herttua on yrittänyt puolustella poikani käytöstä. Sen todistajina oli liian monta henkilöä. Minä annan dauphinille rangaistuksen, joka kelpaa opiksi muillekin."

"Ei; sire, eihän teidän majesteettinne tahdo uudestaan pahoittaa kuningattaren mieltä?"

Ludvig kavahti pystyyn. Hän ei kiinnittänyt huomiota Jeannen sanoihin.
Hän käveli vihaisena edestakaisin.

"Sitä vain vielä puuttui! Jottako hän saa rankaisematta loukata naista, jota minä rakastan? Hänen täytyy alun pitäen olla selvillä siitä, että minä vaadin häneltä ehdotonta kunnioitusta jokaista kohtaan, jonka minä katson hyväksi ottaa hoviin. Ehdotonta kunnioitusta! Hän saa väliaikaisen karkoituksen Pariisista ja Versaillesista. Minä lähetän hänet Meudoniin!"

"Lyhytaikanen ero ei vähennä hänen rakkauttaan. Onhan meidän täytynyt olla erossa paljoa kauemmin, rakas Jeanne. Jospa tietäisit, kuinka sinua ikävöin, kuinka rajattomasti sinua kaipasin!"

"Niin, ne olisin voinut punoa toisiinsa ruusuilla. Ja sinä olisit voinut sulostuttaa minun öitäni raskaiden päivien jälkeen."

Hän katsoi Jeanneen ahnein silmin. Kuinka viettelevän ihana hän olikaan hajallisine hiuksineen valkoisessa, pehmeässä puvussa, jonka alta hienon, valkean ruumiin kaikki muodot tarjoutuivat hänelle.

IX.

Madame du Hausset, älykäs ja hieno nainen, kotoisin hyvästä perheestä, oli kohta saavuttanut markiisittaren luottamuksen. Hän nukkui pienessä huoneessa Jeannen huoneen vieressä ja kohtapuoleen kävi ja liikkui kutsumatta valtiattarensa huoneissa. Ei edes kuningaskaan, joka madame d'Estradesin suureksi suruksi ei tahtonut tavata ketään markiisittaren luona ollessaan, välittänyt, jos hän milloin sattumalta kohtasi vaiteliaan madame Haussetin.

Ludvig oli päättänyt levätä jonkun aikaa sodan rasituksista ja asettua markiisittaren kanssa asumaan Choisyhin. Täällä hän aikoi kerätä ympärilleen vain ne, jotka kuuluivat hänen lähimpään piiriinsä, jotta nämä maalla yhdessä ollessaan saisivat lähemmin liittyä hänen rakastajattareensa. Hän ajatteli ennen muita Richelieutä, d'Ayeniä, de Meuseä ja de Durasia.

Ludvig oli vakuutettu siitä, että Choisy miellyttäisi Jeannea. Sen jälkeen kuin madame de Châteauroux oli siellä viettänyt riemunpäiviään, oli Gabriel teettänyt linnassa huomattavia kaunistus- ja laajennustöitä.

Seinen varrelle oli rakennettu lisää pengermä. Gabriel oli sisustanut uuden asuinrakennuksen, joka oli maksanut useita satoja tuhansia. Kaikkialla oli uutta loistoa uusia mukavuuksia.

Kuningas oli juuri lähdössä Jeannen luo puhumaan tämän kanssa matkasta Choisyhin, kun häntä vastaan kuului markiisittaren huoneesta moniäänistä puheensorinaa.

Mitä oli tekeillä? Kuka oli hänen luonaan ja puhui niin kiivaasti ja sopimattoman kovaäänisesti? Oliko markiisitar unohtanut, että hän oli ilmoittanut tulevansa hänen luokseen kello yksitoista?

Kuningas seisoi tuokion aivan kuin kasvaneena kiinni lattiaan. Hänen otsansa laskeutui vihaisiin ryppyihin.

Hän erotti madame d'Estradesin ja madame du Haussetin äänet ja erään soinnukkaan miesäänen, jota hän ei tuntenut. Jeannen hän ei kuullut puhuvan.

Hän kiskaisi oven auki. Omituinen näky kohtasi häntä: Jeanne seisoi pöytään nojaten kalpeana ja purren hampaillaan alahuultaan, madame d'Estrades ja madame du Hausset puhelivat yht'aikaa ja kiivain sanoin eräälle kuninkaan kaartin nuorelle upseerille.

Suorana kuin seiväs seisoi nuori mies paikallaan paljastetuin miekoin, jonka kärjessä heilui karkea, keltainen paperipala, kulmat rikki revittyinä.

Kuninkaan ilmestyessä kovaääninen puhelu taukosi. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä. Kaikki kumarsivat syvään.

Ludvig tunsi nyt nuoren upseerin, joka oli usein ollut komennettuna virantoimitukseen kuninkaallisiin huoneisiin.

"Mitä tämä on, kreivi Segnart? Mitä te pitelette tuossa miekkanne kärjessä?"

Kreivi seisoi mykkänä ja kalpeana. Hän olisi tänä hetkenä tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut poistua ja hävittää tuon tuhoisan paperin kenenkään näkemättä.

"Salliiko teidän majesteettinne, että kreivi Segnartin ei tarvitse vastata teidän majesteettinne kysymykseen? Salliiko teidän majesteettinne, että kreivi Segnart saa poistua?"

Vastauksen sijasta Ludvig tempasi karkean, keltaisen paperin miekan kärjestä ja luki sen. Hänen kasvonsa punehtuivat. Halveksuvin liikkein hän viskasi paperilapun lattialle ja polki sitä jalallaan.

"Miten on selitettävä, kreivi Segnart, että minä tapaan teidät markiisittaren huoneessa tuollainen ryvetys mukananne?"

Nuori upseeri taisteli ankaraa taistelua itsensä kanssa. Vihdoin hän rohkaisi mielensä.

"Teidän majesteettinne suvaitkoon antaa minulle anteeksi. En ole täällä itseni vuoksi. Tapasin tämän hävityskirjoituksen naulattuna puuhun Versaillesin puistosta, kun olin tulossa virantoimitukseeni linnaan. Miekallani sivalsin sen alas töllistelevän ihmisjoukon nähtävistä. Madame d'Estrades saapui paikalle ja sai minut vastoin tahtoani antamaan paperilapun rouva markiisittarelle."

"Täytyy tuntea vaarat, jotta niiltä voisi varjella itsensä, teidän majesteettinne", huomautti madame d'Estrades kylmäverisesti, jolloin ilkeä, hädin salattu hymy heijastui hänen suupielistään.

"Saapui madame du Hausset. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että rouva markiisitar olisi saanut lukea paperin. Mutta, ikävä kyllä, se oli liian myöhäistä. Madame d'Estrades —"

"Madame d'Estrades oli jo ilmoittanut paperin sisällön rouva markiisittarelle."

"Pyydän teitä, madame, poistumaan huoneisiinne. Madame du Hausset, toivon, että te jäätte lähistölle."

"Rakas poloisen!", sanoi hän lohduttaen ja hyväillen Jeannen poskia ja käsiä. "Sinulta olisi voitu säästää tuon inhottavan häväistyskirjoituksen lukeminen."

"Ken nauttii suurta kunniaa, sillä on paljon vihollisia, sire. Minun täytyy tottua tähän vastukseen, joka ei varmaankaan katoa, niin kauan kuin minulla on kunnia omistaa teidän majesteettinne suosio."

Kuningas katsoi Jeanneen. Mikä nainen! Kuinka häntä miellytti tuo pelottomuus, tuo voimakas sielu tuossa ihanan ihanassa ruumiissa! Kuinka hän ihaili häntä!

Jeanne heitti voitonvarmana päänsä taaksepäin: — häväiskööt vain, — ajatteli hän mielessään. — He häpäisevät vain sitä, jota pelkäävät! Ja he saavat pelätä! Vain se, jota pelätään, hallitsee! —

Syyspäivät Choisyssä tuntuivat lentämällä lentävän. Jeanne käytti hyväkseen kuninkaan alituista läsnäoloa mukautuakseen mielellään hänen kiihkeisiin vaatimuksiinsa ja edistääkseen samalla niitä suunnitelmia, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.

Hän oli saanut kuninkaan kutsumaan Choisyhin kaikki kirjailija- ja filosofiystävänsä. Kutsun saivat myös eno Tournehem ja veli Abel, jota kuninkaalla oli tapa sanoa "pikku veljeksi" ja jolle hän oli suonut nimen monsieur de Vandières vapauttaakseen hänet Poisson-nimestä. [Suomeksi: kala.]

Madame d'Estrades oli Versaillesissa osoittamansa tahdittomuuden tähden jätetty pois. Kuningas oli käskenyt markiisittaren seuranaisiksi de Lauragaisin, de Sassenagen ja de Bellefondsin.

Ludvig viihtyi erinomaisesti tässä sikermässä. Raskasmielisyyden puuskat olivat lakanneet melkein kokonaan. Keskustelu kirjailijoiden ja filosofien kanssa ei ollut milloinkaan väkinäistä. Kävipä niinkin, että hän tottui yksinpä Voltairen häikäilemättömään, suorasukaiseen ja terävään esiintymistapaan hänen taiturimaisen keskustelutaitonsa ja niiden ihastuttavien ja pirteiden pikku kunnianosoitusten tähden, joita tämä runoilija omisti naisille. Siten Voltaire helpotti Jeannen tehtävää, jonka päämääränä oli saada kuningas hänen akatemiaan valitsemisensa puolelle.

Vanha pilkkaaja ei väsynyt kiittämästä Jeannea alituisesti uudistuvilla palavan kunnioituksensa vakuutteluilla.

Hän tuhlasi Jeannelle ylenmäärin runoja ja kukkia, ja kun hän eräänä päivänä aavistamattaan tapasi Jeannen kaivertamassa veljensä Abelin muotokuvaa, kirjoitti hän madrigaalin, johon kuningas erityisesti mielistyi:

"Pompadour, ton crayon divin
Devrait dessiner ton visage;
Jamais une plus belle main
N'aurait fait un plus bel ouvrage."

Mutta eivät muutkaan Jeannen ystävistä ja niiden joukossa Bernis, joka kuninkaan läsnäollessa vielä paremmin kuin Étiolesissa salasi palavat tunteensa markiisittareen, jääneet osattomiksi. Duclos, Genti-Bernard, Mortcrif, abbé Prévost, kaikille riitti ylenmäärin kuninkaan rakastettavuutta.

Ludvigin hyväntuulisuus oli ehtymätön. Hän rupatteli ja pelasi l'hombrea heidän kanssaan. He kävivät hänen ja markiisittaren kanssa metsästysretkillä, hän näytteli heille seudun kaikki nähtävyydet.

Se, että Choisy oli rakennettu Vintimilleä varten, että Châteauroux oli juuri Choisyssä pitänyt Ludvig XV:ttä lumojensa kovimmissa kahleissa, ei häirinnyt viimemainittua vähääkään.

Erityisellä ylpeydellä hän näytti vierailleen niiden taistelumaalausten luonnoksia, jotka kerran julistaisivat hänen Flanderissa saavuttamiensa voittojen kunniaa.

Kun herra Le Normant de Tournehem eräässä tilaisuudessa teki pari erinomaisen sattuvaa huomautusta näistä luonnoksista, koetti Jeanne heti käyttää hyödykseen enonsa nerokasta arvostelukykyä.

Sen, mitä Jeanne oli suunnitellut jo Hôtel des Chèvresissä, hän toteutti nyt. Hän ehdotti kuninkaalle, että tämä antaisi herra de Tournehemille sen kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin toimen, jossa siihen asti oli ollut Philibert Orry.

Hän osasi helposti selittää kuninkaalle, kuinka suorastaan itseoikeutettu herra de Tournehem oli tähän toimeen läpeensä taiteellisen lahjakkuutensa puolesta, mihin liittyi monivuotinen kauppiaskokemus. Hän kuvasi, miten huolellisesti ja älykkäästi herra de Tournehem suorittaisi kuninkaan antaman tehtävän, kuninkaallisen linnan uutisrakennus- ja kaunistustyöt.

Ludvig, jota miellytti de Tournehemin älykäs ja hieno esiintymistapa, myöntyi vastustelematta Jeannen toivomuksiin.

Tämän taiteellisesti hyvin sivistyneen miehen koko persoonallisuus herätti hänessä oikeutettua luottamusta.

Niinikään ei kuninkaasta ollut ensinkään epämieluinen ajatus, että juuri Jeannen läheisellä sukulaisella, samoin kuin hänen ministereilläänkin, olisi aina pääsy hänen työhuoneeseensa.

Jeanne riemuitsi. Hän ei ollut ainoastaan saavuttanut uutta, varmaa tukea hovissa, vaan myöskin maksanut kiitollisuudenvelkansa Tournehemille ja pitänyt huolta veli Abelin tulevaisuudesta.

Kuninkaallinen päätös ei koskenut ainoastaan herra de Tournehemin asettamista toimeen, vaan siinä myös vakuutettiin "pikku veljen" vastainen nimitys tuohon korkeaan virkaan.

Ankara kuumekohtaus, minkä kuningas sai, keskeytti iloisen seuraelämän Choisyssä. Niin pian kuin tieto tästä oli saapunut Versaillesiin, ilmoitti Maria Leszczynska aikovansa tulla Choisyyn, mikä ei suinkaan ollut mieluinen yllätys Ludvigille. Ja kun hän tunsi jo toista päivää olevansa parempi, päätti hän pyytää, että kuningatar peruuttaisi käyntinsä. Jeannella oli suuri työ saada hänet muuttamaan ajatuksensa. Miksi oli herätettävä pahaa verta?

Myöskin Ayen oli markiisittaren puolella. Hän oli vakuutettu siitä, että Jeannen älykkyys kestää koetuksen.

Muuten Richelieu ja Ayen olivat saaneet tietää Luynesin herttuattarelta, että "pikku Poisson", joksi Jeannea vielä toisinaan hänen selkänsä takana sanottiin tuttavallisessa puheessa, oli voittanut kuningattaren suosion siitä pitäen, kun hän oli tukenut tämän ja prinsessan pyyntöjä ja saanut aikaan, että dauphinin maanpako Meudoniin peruutettiin.

Kuningas siis kirjoitti puolisolleen, että hän ottaa hänet vastaan mielihyvän tuntein. "Hän saa hyvät päivälliset linnassa ja seurakunnan kirkossa sunnuntai-iltamessun ja siunauksen."

Kuningatar osoitti todellakin rakastettavimmat ominaisuutensa. Hän tunsi sanomattoman hyvää mieltä, että uuden rakastajattaren käytös erosi koko paljon tämän edeltäjien loukkaavasta esiintymistavasta. Se erosi, koko lailla myöskin näiden teeskennellyistä kunnioituksenvakuutteluista, joiden takana piili varsin ilmeinen riemu saada olla kuninkaan rinnalla syrjäytetyn sijasta.

Markiisitar ympäröi kuningattaren mitä hienotunteisimmalla ja kunnioittavimmalla huomaavaisuudella. Hän koetti reippaalla keskustelullaan ja laulamalla iloisia lauluja pitää kuningatarta hyvällä tuulella. Hän poimi tälle kimppuja kedon kukkasista, saatuaan kuulla, miten paljon kuningatar niistä piti.

Kuningas ja Choisyssä olevat vieraat ihmettelivät markiisittaren uutta menestystä. Pitkiin aikoihin ei Maria Leszczynskaa ollut nähty niin tyytyväisenä ja hyväntuulisena. Sellainen hän ei ollut milloinkaan ollut, kun Mailly, Vintimille tai Châteauroux olivat olleet saapuvilla.

"Kuinka sinä osaat käyttäytyä, pikku velho, niin että saat haihtumaan kuningattaren äreyden ja ikävyyden?" kysyi Ludvig nostaessaan Jeannen satulasta ja puristaessaan häntä tuokioisen hellästi rintaansa vasten.

He olivat lähteneet keveässä aamusumussa ratsastamaan kahden kesken syksyiseen Choisy-metsään.

Kuningas oli sitonut oman mustan ja Jeannen liinakkovärisen ratsun erääseen tammeen. He kulkivat toistensa käsipuolessa metsän uumeniin. Ruskeat ja punaiset lehdet ratisivat heidän askeltensa alla.

"Onko tosiaankin velhoutta olla hieman älykäs, hieman rakastettava? Eikö ole paljoa järkevämpää osoittaa kuningatar-paralle rahtunen ystävällisyyttä kuin haavoittaa häntä loukkaavalla kopeudella? Eikö hänellä ole kyllin kärsimistä, sire? Kaikki, myöskin Ranskan kansa, antavat meille helpoimmin anteeksi meidän onnemme, sire, jollemme sillä saata muita onnettomiksi."

Pilvi ilmestyi kuninkaan otsalle ja varjosti hänen kauniit silmänsä. Hän ajatteli kreivi Segnartin miekankärjessä ollutta häväistyskirjoitusta.

Verkalleen, aivan kuin unessa, putoilivat kullankarvaiset ja ruskeanpunaiset lehdet. Mars oli pannut kauniin päänsä herransa polvelle. Kuningas silitti hiljaa sen sileää, ruskeaa karvaa. Kuinka usein synkkämielisinä hetkinä hän olikaan pitänyt tätä uskollista eläintä ainoana, vilpittömänä ystävänään. Iloisin mielin hän tunsi, kuinka paljoa parempi hänen oli ollut siitä lähtien, kun Jeanne oli hänen rinnallaan. Kuinka hän rakasti häntä!

Kuinka paljoa harvinaisemmiksi olivatkaan nyt käyneet nuo synkkämielisyyden hetket, jolloin sekä kuolemanpelko että kuolemankaipuu yhtaikaa hänet valtasivat! Kuinka kiitollinen hän olikaan Jeannelle.

"Minulla on eräs pyyntö, sire. Se koskee niinikään Maria Leszczynskaa. Eikö teidän majesteettinne tahtoisi ottaa silloin tällöin ollakseen vähän ystävällisempi kuningattarelle?"

Ludvig katsoi ihmeissään häneen. Mitä hän tarkoitti? Eikö hän ollut ensinkään mustasukkainen: madame de Châteauroux oli nostanut metelin joka kerran, kun hän oli osoittanut kohteliaisuutta kuningattarelle.

Kun kuningas oli vaiti, pelkäsi Jeanne, että hän epää hänen pyyntönsä, mutta sittenkin hän mielellään toivoi, että kuningas siihen suostuisi.

Jeanne tiesi, että kuningas viimeisinä vuosina oli ollut hyvin kitsas osoittamaan kuningattarelle kohteliaisuuttaan. Mutta kukaan ei saisi sanoa, että markiisitar de Pompadour oli saattanut hyljätyn vielä osattomammaksi.

Päinvastoin hän tahtoi käyttää kaikkensa parantaakseen puolisoiden välit. Tämä halu tuli vilpittömästä sydämestä. Kuningatar oli osoittautunut hyväksi hänelle. Ei ollut Jeannen luonteen mukaista maksaa hyvä kiittämättömyydellä. Vain se, joka oli hänelle epäkohtelias, ärsytti häntä vastusteluun tai loukkasi häntä, sai olla valmis maistamaan hänen vihaansa ja kostoaan.

Vähitellen hän johti kuninkaan sinne, mihin tahtoikin! Hän oli ymmärtänyt, että Maria Leszczynskalla oli monia toivomuksia, joiden hän mielellään näki toteutuvan.

Jeanne sai kuninkaan siirtämään Fontainebleauhon kohdakkoin tapahtuvan matkan kuningattaren mieleiseksi päiväksi. Hän esitti kuninkaalle sellaisia toivomuksia, joita kuningatar ei olisi mitenkään rohjennut ilmaista.

Hän sai kuninkaan lupaamaan, että kuningatar Fontainebleausta Versaillesiin palatessaan saa nähdä nuo toivomukset toteutuneina. Hän ehdotti kuninkaalle, että sänky kullattaisiin ja että se koristettaisiin ruskeankeltaisilla kankailla à la duchesse — ruskeankeltainen oli kuningattaren lempiväri.

Myöskin uudesta gobeliinista, joka esittäisi pyhän raamatun kuvia, oli Maria Leszczynska vihjaten maininnut. Jeanne huomautti kuninkaalle eräästä gobeliinista Val de Grâcessa olevan kattomaalauksen mukaan, jonka Itävallan keisarinna Anna oli Mignardilla maalauttanut.

Ludvig tahtoi lähteä takaisin hevosten luo, mutta Jeanne ei vielä ollut päässyt ajatustensa päähän.

"Mitä muuta sinulla on sanomista?" kysyi kuningas ärtyisesti. "Tahdotko syöstä minut aivan nurin?"

"Vain puolittain, sire!" Jeanne hymyili kiehtovaa hymyään. "Tahdon vain vielä huomauttaa myös hänen majesteettinsa kuningattaren hyväntekeväisyysrahastosta. Teidän majesteettinne tietää, että hyväntekeväisyys on Maria Leszczynskan suuri intohimo. Sinne menevät kaikki hänen säästönsä."

"Teidän majesteettinne tekee itsekin niin mielellään hyvää, että teidän majesteettinne täytyy ymmärtää kuningattaren samanlainen halu. Huomautan muun muassa siitä suuresta rahasummasta — luulen sen olleen 600,000 livreä — jonka Pariisi oli myöntänyt hänen korkeutensa dauphinin häiden viettämistä varten. Ludvig XV kumosi kaupungin aikeet ja käski, että rahasumma on annettava kuudellesadalle köyhälle tytölle myötäjäisiksi Pariisissa. Voi, minä voisin mainita paljoa enemmänkin, esimerkiksi —"

Kuningas keskeytti hänet kärsimättömästi. Hän ei tahtonut tänään kuulla puhuttavan hyväntekeväisyydestä, kaikista vähimmän kuningattaren hyväntekeväisyysrahastosta, jossa nykyään oli huomattava vaillinki.

— Toisen kerran, — ajatteli Jeanne. — Ei saa pyytää liian paljon yhdellä kertaa. —

Ja hän nojautui kuninkaan käsivarteen ja läksi hänen kanssaan hevosten luo, jotka kärsimättöminä hirnuivat heidät nähdessään.

Maurepas oli juuri palannut Marseillesta. Hän oli siellä tarkastanut sataman ja neuvotellut viranomaisten kanssa uudesta merikoulusta.

Niistä matemaatikoista, joita Pariisissa oli koulutettu käytännöllisiin toimiin, oli ministeri valinnut seuralaisikseen tälle matkalle kaksi etevää nuorta miestä, joista hänellä oli suuria toiveita.

Iltapäivällä hänet oli käsketty kuninkaan puheille. Hänellä oli paraiksi aikaa silmäillä postia ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka olivat käyneet ilmoittautumassa.

Ministeri oli siirtänyt syrjään muutamia kirjeitä, jotka eivät olleet kovin tärkeitä. Nyt hän tarttui erääseen, jonka käsiala hänestä näytti tutulta, vaikkei hän heti jaksanutkaan muistaa, ken oli kirjoittanut tämän kirjeen, jossa ei ollut allekirjoitusta.

Käännettyään paperia pari kertaa sormissaan Maurepas luuli tuntevansa, että tämä väärennetyllä käsialalla sepitetty kirje oli eräältä Jean Bernardilta, taitavalta, salaiselta asiamieheltä, jonka palvelusta hän toisinaan käytti tarvitessaan erikoisen tärkeitä tietoja.

Maurepas luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän heitti sen kirjoituspöydälle.

"Kirottu naikkonen, tuo Poissonière [kalakaupustelijatar]. Hän hallitsee ja vallitsee totta vieköön Versaillesissa."

Hän oli yksi niitä, jotka vetivät madame d'Étiolesin riemuvaunuja. Naurettavaa oli nähdä niin paljon vaivaa kuninkaan hetkellisen rakastumisen tähden!

Maurepas ei uskonut hetkeäkään, että siitä koituisi pysyvä suhde. Hän oli paljon vakuutetumpi siitä, että kuningas, niin pian kuin huumaus menee ohi, katuu sitä, että hän ensi rakastumisensa hurmiossa oli lahjoittanut markiisitilan tuolle porvarilliselle naiselle, ja että hurmio piankin haihtuisi, siitä hän tahtoi pitää huolen. Maurepas tiesi aivan hyvin, että hän ei ainoastaan kuningattaren ja dauphinin puolelta — mikä tässä tapauksessa ei hyödyttäisi häntä ensinkään — vaan myös kuninkaan puolelta istui satulassa lujemmin kuin useimmat muut korkeat virkamiehet.

Hän osasi tehdä työskentelyn kuningasta huvittavaksi ja miellyttäväksi, ja se ei ollut lainkaan vähäarvoista kuninkaan ajatushitauteen nähden.

Richelieu astui huoneeseen. Hän oli halukas puhelemaan ministerin kanssa heti tämän kotiutumisen jälkeen. Ministeri oli aivan varmaan tuonut mukanaan uutisia Marseillesta. Richelieu kulki mielellään ympäriinsä nuuskimassa salaisuuksia huomatuilta henkilöiltä, vaikkapa se tapahtuikin vain siksi, että hänellä olisi ollut jotakin puhelemista kuninkaan kanssa. Hänellä ei ollut, vähääkään halua antaa markiisittaren lyödä hänet kokonaan laudalta, sen jälkeen kuin oli selvästi käynyt ilmi, ettei markiisitar aikonut antautua tottelevaiseksi välikappaleeksi hänen käsiinsä.

Maurepas ei suonut herttualle aikaa tehdä mitään kysymyksiä. Hän ojensi tälle tuota pikaa kirjeen, joka virui kirjoituspöydällä.

Kun herttua oli lukenut kirjeen, viskasi hän sen takaisin kirjoituspöydälle melkein samanlaisin voimasanoin kuin Maurepas äsken.

"Etteköhän tulistu, herttua? Olen muuten pitänyt teitä tuon Pompadourin innokkaimpana ihailijana."

Maurepas hymyili viekasta hymyä. Hän tunsi herttuan helposti syttyvän, mutta myös yhtä helposti talttuvan turhamielisyyden.

"Sitä en voi suinkaan sanoa. Mutta — voinhan myöntää, etten ole huomannut markiisittaren olevan niin herkän omaksumaan minun hyvää tarkoittavia neuvojani ja vihjauksiani, kuin alussa oli syytä luulla."

"Viisitoista vuotta Orry on ollut toimessaan. Nyt häntä ei ainoastaan eroteta kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin virasta ja anneta hänen virkaansa Pompadourin sukulaiselle — muuten kerrotaan, että Tournehem on hänen isänsä — vaan Orryltä riistettiin myös hänen toimensa valtion raha-asiain ylitarkastajana."

"Se on ruma juttu ja varmaa on, ettei ainoastaan la Poissonière, vaan kaikesta päättäen myöskin tuo vanha suunsoittaja Poisson, virallinen isä, on työntänyt sormensa peliin. Orry lienee ollut esteenä Pâris-veljesten tiellä. Voilà !"

"Pâris-veljekset tietävät, että he ovat tuiki välttämättömiä. Tämän johdosta he ovat saaneet Pompadourin pitämään huolta siitä, että heidän liikeasiansa vapautuvat Orryn rasittavasta valvonnasta. He ovat selittäneet suoraan, etteivät he halua ryhtyä uusiin asioihin, niin kauan kuin ylitarkastaja on paikallaan."

"Sietämätön tilanne!" huudahti Richelieu hieman purevasti; pohjaltaan hän ei ollut kovin ihastunut ministeriin, koska kuningas varsin usein asetti Maurepasin häntä vastaan. "Tästä puoleenhan ei kukaan voi tuntea olevansa varma omassa talossaan."

"Se riippuu talosta, herttua." Maurepas jatkoi vakavammassa äänilajissa: "Asia on sitä laatua, että ensi kädessä on tukittava tie jokaiselta Pompadourin ehdokkaalta. Puhun siitä Fleuryn kanssa. Hän saa ehdottaa kuninkaalle d'Arnonvilleä."

Herttuan mieltä kutkutti yllyttää lisää Maurepasta. Hänen mielestään oli näet hyvin toivottavaa, että ministerin viha kasvaisi niin silmittömäksi, että hän vihasta Pompadouriin punoisi nuoran omaan kaulaansa.

"Jos teillä on aikaa pari minuuttia, Maurepas" — ministeri nyökkäsi — "niin kertoisin teille Versaillesista pienen jutun, joka ei ole vakavuudella pilattu, vaan sen sijaan on sitä pirteämpi."

Herttua rupesi puhumaan hauskan pakisijan tapaan. Hän ei — ilmaissut pienimmälläkään ilmeellä oikeata tarkoitustaan, jona oli ministerin ärsyttäminen entistä enemmän Pompadouria vastaan.

"Varmaankin tietänette, että kuningas ja markiisitar ovat siitä pitäen, kun he oleskelivat Choisyssä ja Fontainebleaussa, erottamattomat?"

"Tokko muka tiedän!" huudahti ministeri kiivaasti. "Olisiko hänellä muuten tuota turmiollista vaikutusvaltaa kuninkaaseen?"

"Niin pian kuin kuningas nousee sängystään, hän menee tapaamaan markiisitarta tämän huoneeseen. He syövät aamiaista yhdessä ja juttelevat. Markiisitar laulaa ja soittaa kuninkaalle, kunnes tämä lähtee -messuun. Messun päätyttyä kuningas tulee takaisin, nauttii lautasellisen liemiruokaa ja kyljyksen markiisittaren luona — sillä totta puhuen Pompadourilla on mainio kokki."

"Niin, kuninkaan kustannuksella, vaikka ihmisraukat satamakaupungeissa näkevät nälkää!" huudahti ministeri vimmastuneena.

"Sitten hän huvittelee markiisittaren seurassa kello viiteen tai kuuteen, mikäli ministerien vastaanotto sattuu alkamaan."

"Entä se pirteä juttu, jonka lupasitte kertoa, herttua?" sanoi Maurepas ärtyisesti ja kärsimättömästi.

" Qui vivra verra! Toissa yönä kuningas sairastui madame de Pompadourin sängyssä kovaan vatsanpolttoon. Hän kiemurteli tuskissaan. Hädissään Pompadour huusi madame du Haussetiä, joka nukkui — tai liekö valvonut — viereisessä huoneessa. Mitä tehdä? Ei voida jättää kuningasta avuttomaksi vatsanpolttoon. Täytyy kutsua lääkäri ja hankkia lääkkeitä! Mutta kuinka se voi käydä päinsä joutumatta auttamattomasti huonoon huutoon? Turhaan markiisitar pyytelee kuningasta lähtemään hänen sängystään ja menemään omaan huoneeseensa. Kuningas viruu kuin pölkky eikä ota kuuleviin korviinsa markiisittaren pyyntöjä."

"Todellakin erittäin pirteää! Puuttui vain, että kuningatarkin olisi sairastunut ja lähettänyt hakemaan kuningasta!"

"Antakaa kuningatar-paran olla rauhassa! Suokaa hänelle ainakin hyvän omantunnon rauhallinen uni uuden, ruskeankeltaisen telttakatoksen alla!"

"Josta hän saa kiittää La Poissonièreä. No, mitenkäs sitte kuninkaan kävi?"

"Kun madame du Haussetilla näkyy olevan erikoisia vaatimuksia tohtori Quesnayn ystävyyteen ja vaiteliaisuuteen nähden, herätti hän ystävän makeasta unesta. Varpaisillaan, jottei olisi herätetty ketään kuninkaan läheisistä henkilöistä tai palvelijoista, hiivittiin takaisin markiisittaren vaaleansinisen silkkivuoteen ääreen. Pompadour piteli kuningasta kädestä ja koetti rauhoittaa voihkivaa hallitsijaa, mutta ilman menestystä. Tarvittiin lämpimiä kääreitä ja lämmintä teetä. Nuo kolme neuvotonta sairaanhoitajaa eivät osanneet keksiä muuta keinoa kuin herättää neljännen henkilön, Pompadourin puvustonhoitajan. Tunnin kestäneen tehokkaan hoidon jälkeen Quesnay vei kuninkaan takaisin tämän omaan huoneeseen, missä hän kohta nukkui vanhurskaan unta."

"Seinillä, joiden on luultu olevan paksuja, on täytynyt kuitenkin olla korvat."

Muutamia päiviä tämän jälkeen levitettiin Pariisissa ja Versaillesissa ensimmäistä "poissonaadia". Se kulki kädestä käteen, suusta suuhun. Kuninkaallista perhettä ja markiisitar de Pompadouria lukuunottamatta oli vain ani harvoja, jotka eivät runoa tunteneet.

Madame d'Estrades, joka toistaiseksi oli tehnyt rauhan Pompadourin ja kuninkaan kanssa, varoi tällä kertaa antautumasta välittäjäksi. Vain itsekseen hän luki säkeet ivallisesti nauraa hihittäen, kunnes osasi ne ulkoa:

"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût.
Aujourd'hui la canaille
Règne, et tient le haut bout.
Si la court se ravale,
De quoi s'étonne-t-on?
N'est-ce pas de la Halle
Que nous vient le poisson?"

Yleinen mielipide hovissa kallistui uskomaan, että tämä ilkeä ivaruno saattoi olla lähtöisin ainoastaan Maurepasilta. Mutta ei kukaan tahtonut polttaa sormiaan ja ilmaista sitä kuninkaalle. Jokainen tiesi, miten suuressa Ludvig XV:n suosiossa "ihastuttava" ministeri oli.

Myöskään Richelieun mieli ei tehnyt saattaa Maurepasia kuninkaan epäiltäväksi.

Hän oli vakuutettu siitä, että ministeri hänenkin avuttaan kaivaisi kuopan itselleen, sillä hän ei enää uskonut, kuten Maurepas, että kuninkaan rakastuminen oli vain haihtuvaa laatua.

Vain markiisittarelle, jonka vastenmielisyyden ministeriin hän tunsi, hän välistä ilmaisi paheksuvan ja epäilyä herättävän mielipiteensä Maurepasista.

XI.

Pienen palatsin kiviportaita peitti valkea lumivaippa ja ikkunoissa kimalteli jääkukkia kuten sinäkin iltana, jolloin Madeleine Poisson sykkivin sydämin odotteli Binetiä ja tämän tietoja.

Nyt lepäsi tuo voimakasluontoinen nainen hiljaa ja liikkumattomana korkealle ladottujen pielusten välissä.

Hänen kasvonsa, jotka aikoinaan olivat olleet niin kauniit, lepäsivät nyt pitkiksi, kulmikkaiksi venyneinä ja keltaisina valkeilla pieluksilla.

Herra de Tournehem ja Charles Guillaume d'Étioles istuivat hänen vuoteensa vieressä. François Poisson oli matkustanut Versaillesiin hakemaan Jeannea ja pikku Alexandraa, joka hoitajattarensa kanssa oli ollut muutamia päiviä äitinsä luona. Abel oli jo lähtenyt opintomatkalle Italiaan.

Herra de Tournehem irroitti hetkiseksi kätensä Madeleinen käsistä, jotka puristivat niitä suonenvedon tapaisesti, ja vilkaisi kelloa.

Sitten hän kääntyi sisarenpoikaansa päin, joka seisoi surullisena ja syviin ajatuksiin vaipuneena sängyn vieressä.

"Jeanne saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa. Mene huoneeseesi ja pysy levollisena, niin kauan kuin hän viipyy täällä. Minä lähetän lapsen luoksesi, ellei Jeanne ole jättänyt häntä madame du Haussetin luo."

"Minä tahdon nähdä hänet", intti hän itsepintaisesti, "tahdon nähdä hänet vielä yhden kerran. Siihen on minulla selvä oikeus."

"Oikeudesta ei voi olla puhetta. Te olette laillisesti erotetut. Älä häiritse sairas-parkaa!"

Madeleine nousi vaivaloisesti istumaan. Jäykkänä ja suorana hän siinä istui.

Silloin Tournehem hellävaroin tarttui hänen käsivarteensa ja puhutteli häntä ystävällisesti.

He kuulivat herra Poissonin sanovan kaikuvalla, harvoin hillityllä äänellään:

Jeanne, joka jo oli ehtinyt ensimmäiselle porrasaskelmalle, huusi lujalla, jääkylmällä äänellä Tournehemille:

"Rakas eno, katsokaa, että pääsen täältä tulemaan. En halua tavata vieraita ihmisiä."

Jeanne heittäytyi äidin sängyn viereen ja suuteli hellästi kuihtuneita, luisevia käsiä.

Madeleine katsahti rakastavan ylpeästi kauniiseen, kallisarvoisesti puettuun tyttäreensä.

Sitten hän viittasi Tournehemille ja miehelleen, joka seisoi markiisittaren takana, että he poistuisivat huoneesta.

Jeanne istuutui sängynreunalle ja kietoi hellästi kätensä äitinsä ympärille.

"Suutele minua, rakas lapseni", kuiskasi hän käheästi ja vaivaloisesti. "Minun loppuni lähenee, mutta minä kuolen rauhallisena. Olen saavuttanut suurimman, minkä olen voinut saavuttaa: olen nähnyt sinun voittosi."

"Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, lapseni. Älä anna johdattaa itseäsi erehdyksiin! Kaikki miehet ovat vaikeasti pysytettävissä. Vaikeimmin kuningas. Ole hyvä ja alamainen kuningattarelle, siitä voi sinulle olla hyötyä. Kestä kylmäverisesti dauphinin viha. Älä pöyhkeile ystävillesi, mutta ole ylpeä vihollisillesi, niin että he tietävät, ettet pelkää heitä. Kestä kärsivällisesti kuninkaan oikut! Älä anna hänen milloinkaan tuntea, että sinä hallitset häntä. Älä menetä malttiasi, jos hänet valtaa uusi, ohimenevä viehtymys! Kun vanhenet eikä sinun ruumiillinen viehätyksesi enää jaksa kahlita häntä, niin anna hänelle kaksin verroin henkisiä lahjojasi, anna hänelle ystävyyttä intohimon sijasta. Älä —"

Kuoleva nainen, joka oli säästänyt viimeiset voimansa antaakseen tyttärelleen nämä opetukset, hengästyi kokonaan. Hän korisi raskaasti ja viittoili levottomasti käsillään. Sitten hän rupesi taas puhumaan:

"Älä anna milloinkaan kolmannen — henkilön päästä sinun ja kuninkaan väliin — vihaa — edelleenkin — jesuiittoja! Lupaa —"

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta hän kuuli vielä sen valan, minkä Jeanne hänelle vannoi noudattaakseen uskollisesti äitinsä opetuksia.

Kun Jeanne antoi merkin soittokellolla, astuivat François Poisson ja herra de Tournehem huoneeseen.

Kun François näki puolisonsa, purskahti hän äänekkääseen itkuun ja syleili kiivaasti tytärtään, joka ei hellittänyt rakastavaa katsettaan kuolevasta.

Herra de Tournehem kumartui Madeleinen yli ja suuteli tämän kalpeaa otsaa. Sitten hän teki kuolevalle ristinmerkin.

Madeleine Poissonia, joka niin uutterasti oli kehrännyt kohtalon lankoja tyttärelleen ja Ranskalle, ei enää ollut!

Vähää ennen, kun vaunut pysähtyivät linnan eteen, hän kääntyi innokkaasti puhelemaan markiisittarelle, joka syvässä surussaan istui ääneti ja eteensä tuijottaen.

Poisson otti tyttäreltään lupauksen toimittaa niin, että kuningas pitää hienot hautajaiset Madeleine Poissonille ja rakennuttaa hänelle Pariisiin hautakammion.

Kuningas, joka ratsastavalta sanantuojalta jo oli saanut tiedon Jeannea kohdanneesta surusta, odotti rakastettuaan tämän huoneessa.

Jeanne oli niin väsynyt ja masentunut, että hän olisi mieluimmin halunnut olla yksinään lapsensa ja uskollisen du Haussetin kanssa ja mennä tämän saattaessa vuoteeseen.

"Hänellä ei ollut ensinkään tuskia, äiti raukalla, vaikka siltä näytti.
Mutta miksi hänen piti jo kuolla? Tuskin neljänkymmenen kuuden ikäinen!
Hän piti niin paljon minusta! Ei niitä ole niinkään monta, jotka
minusta pitävät", valitteli Jeanne.

"Entä minä, Jeanne, enkö minä rakasta sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa?"

"Kyllä, sire. Mutta kuka suo minulle teidän majesteettinne rakkauden? Äiti soi kyllä. Kaikki muut kadehtivat minulta sitä, vihaavat ja vainoovat minua sen tähden."

"Minä suojelen sinua, Jeanne. Minä, sinun kuninkaasi ja rakastettusi.
Älä pelkää!"

Vähitellen haihtui se omituinen heikkous, jonka suru oli Jeannessa synnyttänyt. Hän kuivasi kyyneleensä, ojensihe istumaan ja korjasi otsalle valahtanutta tukkaansa.

"Raskas hengitys, korina, hengen hidas sammuminen! En milloinkaan voi sitä unohtaa."

Häntä värisytti. Hän unohti rakastettunsa surun. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki äänekkäästi.

"Kamalaa, kamalaa on, kun täytyy kuolla, kun täytyy lähteä sille pimeälle tielle, jota ei kukaan tunne, yksinään, aivan yksinään, ilman kättä, joka pitää meitä kädestä, aivan yksinään!"

Jeanne kietoi kätensä hänen ympärilleen. Häntä säälitti kuninkaan avuttomuus.

Tuttavallinen sinuttelu, jota kuningas oli niin usein turhaan pyytänyt
Jeannelta, pääsi nyt itsestään tämän huulilta.

"Minä seuraan sinua, en jätä sinua yksinäsi. Minä pidän sinua kädestä, kuolen sinun kanssasi. Kuningas älköön milloinkaan olko yksinään, ei edes kuolemassa!"

"Lupaa minulle se, Jeanne! Anna minulle sanasi sen vahvistukseksi! Olen paljoa vanhempi kuin sinä. Minä kuolen ensin. Lupaa minulle, että lähdet minun kanssani!"

"Minä ostan äiti raukallesi hautapaikan Kapusiinikirkosta. Hän saa levätä siellä, missä minun maani etevimmät lepäävät. Hän oli sinun äitisi, Jeanne."

Markiisitar huokasi helpotuksesta. Se, mitä kuningas tarjosi hänen äitinsä muiston säilyttämiseksi, oli niin paljon, että hän saattoi jättää pyytämättä mausoleumia, kuten oli luvannut isälleen.

Ludvig ei jättänyt käyttämättä mitään keinoja viihdyttääkseen rakastettuaan ja auttaakseen tätä voittamaan äidin kuoleman tuottaman surun ja kaipauksen tunteet.

Madame Poisson oli kuollut joulupäivänä. Vuoden loppuun saakka kuningas pysyi Jeannen seurassa. Hän vei Jeannen Choisyhin, hän kutsui François Poissonin sinne pitämään seuraa tyttärelleen.

Hän aikoi peruuttaa Marlyn suuren juhlan, jottei Jeanne, jolla oli suru, olisi loukkaantunut.

Markiisitar epäsi jyrkästi tällaisen huomaavaisuuden persoonallisia tunteitaan kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon hän siten taas saattaisi vaaranalaisiksi suhteitaan siinä osassa hovia, joka oli hänelle ystävällismielinen, ja minkä valtin hän antaisi dauphinin ja tämän jesuiittaystävien käsiin.

Ludvig antoi uudenvuodenpäivänä markiisittarelle ylettömän paljon lahjoja kiitokseksi tämän uhraavaisuudesta.

Kuningattarellekin hän antoi ensi kerran moneen vuoteen uudenvuodenlahjan, jonka Maria Leszczynska otti ihastuneena vastaan, kallisarvoisen emaljoidun kultarasian, jonka kanteen oli sovitettu kaunis kello.

Kuningas oli jo syksyllä tilannut tämän pienen taideteoksen Lazare
Duvauxilta antaakseen sen uudenvuodenpäivänä omakätisesti — madame
Madeleine Poissonille.

Sillä aikaa kun tytär syvästi ja vilpittömästi suri äitiään, laulettiin kaikilla Pariisin ja Versaillesin kakaduilla:

"Ci gît qui, sortant d'un fumier
Pour faire une fortune entière
Vendit son honneur au fermier
Et sa fille au propriétaire."

Nopeasti seurasi tänä talvena juhlia toisensa jälkeen, ja kun niissä oli läsnä dauphine ja kuninkaan molemmat tyttäret, saivat ne uuden leiman.

Madame Henriettellä, infantinnan kaksoissisarella, ja prinsessa Adelaïdella oli oma hovikuntansa ja siinä kaiken järjestyksen ja esiintymisen ylimmäisenä ohjaajana marsalkatar de Duras, mutta varsinkin elämäniloinen Henriette järjesti markiisitar de Pompadourin avulla joukon loistavia juhlia, joissa kuningatarkin joskus kävi.

Kaikissa kuninkaankin pidoissa sai Jeanne käyttää -taiteellisia lahjojaan, ja väsymättömällä mielikuvituksellaan hän loi yhä uutta ja omaperäistä vaihtelua.

Ratsastushuoneen saliin hän järjesti suuria, satuaiheisia balettiesityksiä, joihin tuo loistelias seurue oli ihastunut. Varsinkin "Zéliska", johon Lanoue oli antanut aiheen ja Jélyotte kirjoittanut musiikin, saavutti erinomaisen menestyksen.

Kuningas, joka alkujaan oli aikonut jäädä pois, päätti viime hetkessä mennä tanssiaisiin Jeannen kanssa tuntemattomana. Siinä seurueessa, jonka hän oli käskenyt mukaansa tanssiaisiin, oli vain muutamia harvoja henkilöjä.

Jeanne oli pukeutunut niihin koruihin, jotka hänellä oli ollut silloin, kun hänet ensi kerran esitettiin hoville, ja sen lisäksi vaaleansiniseen, kullalla ja helmillä ylt'yleensä kirjailtuun, mahdottoman kallisarvoiseen samettipukuun. Vaikka hän tunsi olevansa väsynyt ja haluton, oli hänen ryhtinsä kuitenkin täydellisen moitteeton. Ei kukaan voinut havaita hänestä, miten vaikea hänen hermojensa oli äidin kuoleman jälkeen kestää niitä suuria vaatimuksia, joita kuningas ja nämä juhlat hänelle asettivat niin henkisessä kuin ruumiillisessakin suhteessa.

Hän oli ihanampi kuin milloinkaan ennen. Hänen hienon ihonsa kuultava kalpeus herätti aivan erikoista ihastusta.

Kun hän ja kuningas madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa astuivat oopperasalonkiin, herätti hän tavatonta ihmettelyä. Kaikki tungeksivat hänen ympärillään, ällistelivät ja arvostelivat häntä. Ei kukaan ajatellut enää tanssimista.

Yhä useammat henkilöt pyysivät ylhäisen seurueen herroilta kunniaa saada tulla esitellyksi. Näitä pyyntöjä vietiin perille, hiljaisia manauksia ladeltiin, imartelevia sanoja lausuttiin markiisittarelle vasten kasvoja.

Kuningas näytti tänään olevan syrjähenkilö. Tunsihan koko Pariisi Ludvig rakastetun. Mutta tuon kuuluisan ja ylistetyn markiisittaren, pikku Poissonin, tuon hämäräperäisen rouva d'Étiolesin, joka niin nopeasti oli pujahtanut kuninkaan sydämeen ja kuului kokonaan hallitsevan häntä, hänet tahdottiin vihdoinkin nähdä läheltä.

Markiisitar astui madame d'Estradesin ja molempien herttuoiden kanssa edelleen loistavien juhlasalien halki. Kuljettuaan muutamia askeleita hän joutui uudestaan saarroksiin, niin että eteneminen miltei kokonaan salpautui.

Markiisitar joutui melkein ruumiilliseen kosketukseen häntä ympäröivän yleisön kanssa. Äkkiä hän huomasi, että joku tarttui hänen käteensä.

Kun hän pelästyneenä ja vastenmielisin tuntein aikoi vetää pois oikean kätensä, tunsi hän, että siinä oli kokoon kääritty paperi. Sama tapahtui hänen vasemmalla puolellaan.

Tuokion ajan hän aikoi pudottaa paperit lattialle. Sitten hänen mieleensä johtui, että ne ehkä sisältävät jotakin tärkeää, ja hän antoi niiden huomaamatta solahtaa siihen heleään silkkikirjaiseen käsilaukkuun, joka riippui kultaketjussa hänen käsivarrellaan.

Makuuhuoneen ovella valtasi hänet pelko, että Ludvig, haluaisi viettää hänen kanssaan muutamia lemmenhetkiä.

Viime aikoina hän oli usein turhaan pyytänyt kuningasta menemään nukkumaan ja lepäämään. Tänään kuningas ei lausunut toivomusta saada seurata häntä. Kuningas suuteli hänen kättään ja sanoi hänelle hyvää yötä.

Jeanne huokasi helpotuksesta. Mutta äkkiä hänessä kuohahti mustasukkaisuuden puuska. Mitähän, jos kuninkaalla on toinen nainen, jonka luokse hän menee, jonka hän ottaa vastaan! Tuskallinen tunne kuristi hänen kurkkuaan. Mutta puuska haihtui yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin. Jeanne oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut tuntea eikä ajatella.

Hän heittäytyi lit d'ange -vuoteelleen ja huusi madame du Haussetia, joka pienessä huoneessaan odotti valtiatartaan.

Kun kamarirouva otti Jeannen käsivarresta kultakirjaisen käsilaukun, tunsi hän siinä paperin kahinaa.

Luullen, että se oli kirje kuninkaalta, jonka tapana oli toisinaan erityisen kuumatunteisina tai raskasmielisinä hetkinä kirjoittaa markiisittarelle muutama sana, hän huomautti siitä Jeannelle.

Jeanne, joka virui silmät kiinni, säpsähti. Inhon ja vastenmielisyyden tuntein hän oli taas näkevinään joka puolelta ahdistavan tungoksen, tuntevinaan nopean, näkymättömän tartunnan käsiinsä.

Hän tempasi laukun madame du Haussetin kädestä ja kiivain, hermostunein kädenliikkein otti siitä paperit.

Kun hän kääntyi katsomaan, istui markiisitar kasvonpiirteet vääristyneinä ja kädet vihasta ja raivosta nyrkkiin puristuneina.

Jeanne istui mykkänä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Hienopiirteiset kulmakarvat olivat puristuneet yhteen. Nuorekkaalla, valkealla otsalla oli syvä, pystysuora ryppy.

Sitten hän ponnahti ylös ja käveli edestakaisin huoneessa, sysien syrjään niitä huonekaluja, jotka osuivat hänen tielleen.

"Richelieu oli oikeassa, kun hän varoitti minua tuosta heittiöstä. Jospa herttua olisi täällä! Mitä tekemistä hänellä on Artoisissa? Hänen on tultava takaisin ja autettava minua, jotta tuo koira, tuo Maurepas, saisi rangaistuksensa."

"Fille d'une sangsue, et sangsue elle-même,
Poisson d'une arrogance extrême,
Étale en ce château, sans crainte et sans effroi,
La substance du peuple et la honte du Roi."

Madame du Hausset pudisti surullisesti päätään. Hän tiesi jo, mitä toinen paperi sisälsi. Quesnay oli jo kahdeksan päivää aikaisemmin tuonut sen mukanaan Pariisista.

Edemmä hän ei päässyt. Voimattoman raivon vallassa hän heittäytyi polvilleen lattialle ja painoi kasvonsa kullatun sängyn haaleansinisiin silkkipatjoihin.

XII.

Lähellä rappeutunutta Ruusumajaa, jossa Ludvig XIV ja Louise de La Vallière olivat vaihtaneet kuumia lemmen valojaan ja jota tänään painoi kylmä lumipeite, kuningas ja markiisitar kulkivat lumisten marjakuusiaitojen välitse.

Markiisitar alkoi vihdoin puhua alakuloisella äänellä. Kuningas pysyi itsepäisesti vaiti. Koko hänen olentonsa oli sitkeässä, passiivisessa vastarinnassa. Hän vainusi jotakin sellaista holhoustilaa, jota vastaan hänen oma heikkoudentunteensa nousi kiivaasti taistelemaan. Hän rakasti Jeannea, hän täytti kaikki ne toivomukset, jotka hän vain saattoi lukea tämän silmistä, mutta sitä, mitä hän itsevaltiaana katsoi hyväksi tehdä, älköön Jeanne uskaltako arvostella.

Lempein äänin ja rukoilevin elein, joita tuskin kukaan, kaikista vähimmän kuningas, jaksoi vastustaa, hän jatkoi:

"Voi, sire, mies parka ei tosiaankaan ole ansainnut vangitsemista. Teidän majesteettinne täytyy antaa Maurepasille käsky, että vangitseminen peruutetaan ja että nuori Vaillant kutsutaan takaisin ministeriöön. Hänellä ei ole mitään tekemistä karttaluonnosten häviämisessä. Sen hän on ripillä vannonut äidilleen. Olen luvannut epätoivoon joutuneelle äidille auttavani hänen poikaansa."

"Sinä tiedät, rakas Jeanne, että on vaikea tavata Maurepasia mistään väärinteosta. Ja juuri häntä kohtaan en mielelläni tahdo menetellä ankarasti."

Jeannen kasvot värähtivät kärsimättömyydestä. Töin tuskin hän hillitsi vihansa ja voittamattoman kostonhimonsa sitä vastustajaansa kohtaan, joka oli suunnannut häneen häväistystulvan.

Hän iski kuningasta siihen kohtaan, mistä tämän passiivinen vastarinta ilmeisesti oli lähtöisin.

"Te olette yksinvaltias, sire. Muistutan teille korkean edeltäjänne sanoja: ' L'Êtat, c'est moi .' Niiden pätevyys pysyy tänäänkin, yhtä hyvin Ludvig XV:ttä kuin Ludvig XIV:ttä varten, teidän majesteettinne on elämän ja kuoleman herra. Teidän majesteettinne ministerien on sokeasti toteltava."

Ludvig epäröi silmänräpäyksen. Jeanne oli oikeassa, niin, hän oli elämän ja kuoleman herra. Hän oli se, joka sai määrätä, oliko jonkun hänen alamaisistaan, vaikkapa hän olisi ollut niistä vähin, oltava vankina Bastiljissa vai ei.

"Voi, jos teidän majesteettinne kuitenkin tahtoisi täyttää tämän toivomukseni! Ajatelkaa, miten nuori se; poika parka on! Ajatelkaa, sire, hänen äitiään! Onko nyt molempien elämä sortuva?"

Kuningas katsoi. Jeanneen. Tämä oli vastustamaton, silloin kun hän rukoili näin sydämensä pohjasta.

"Minunhan tulee kiittää teitä, markiisitar. Minusta älköön sanottako, että minä avoimin silmin siedän vääryyttä."

Hän ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoa johtaakseen kuninkaan ajatukset muihin asioihin. Mutta turhaan. Hänen oli ollut pakko peruuttaa määräys Vaillantin vangitsemisesta. Nuori mies istui entisellä paikallaan ministeristössä.

Samalla kertaa kuin oli saapunut kuninkaan käsky, oli hän saanut kirjeen markiisittarelta. Hän avasi kirjeen vastenmielisesti.

Pompadour pyysi kiihkein sanoin saada vihdoinkin nähdä selvät tulokset hänen tutkimuksistaan häväistyskirjoitusten tekijän selville saamiseksi.

Maurepas hymyili pilkallisesti. Markiisittaren käytettävissä ei vielä ollut salaista poliisia eikä "mustaa kabinettia".

Kuluisi vielä kauvan, ennen kuin hän saisi selville, ken on häväistyskirjoitusten sepittäjä.

Sitä ennen ehtisi kuningas jo lähettää hänet takaisin Hôtel de
Chèvresiin, hänen hourupäisen miehensä luo!

Seuraavana aamuna sai Pariisi ja Versailles lukea kaikista puistomuureista, puiden rungoista ja talojen seinistä uuden häväistysrunon, joka vuorokauden kuluttua oli jo kaikkien suussa ja jota laulettiin samalla nuotilla kuin Les Trembleurs d'Isisiä joka kadulla. Se oli ministerin vastaus Pompadourin voittoon.

"Les grands seigneurs s'avilissent,
Les financiers s'enrichissent
Et les Poissons s'agrandissent;
C'est le règne des vauriens, rien, rien.
On épuise la finance
En bâtiments, en dépense,
L'État tombe en décadence.
Le Roi ne met ordre à rien, rien, rien.

Une petite bourgeoise
Élevée à la grivoise,
Mesurant tout à sa toise.
Fait de la cour un taudis, dis, dis.
Louis, malgré son scrupule,
Fortement pour elle brûle,
Et son amour ridicule
A fait rire tout Paris, ris, ris.

Cette catin subalterne
Insolemment le gouverne,
Et c'est elle qui décerne
Les honneurs à prix d'argent, gent, gent.
Devant l'idole tout plie,
Le courtisan s'humilie;
Il subit cette infamie,
Et n'est que plus indigent, gent, gent."

Hän oli itse repinyt sen irti eräästä sen pienen puistoportin viereisestä patsaasta, josta hän usein kulki mennessään puoleksi tunniksi kävelemään jollekin rauhalliselle, yksinäiselle tielle ainoastaan madame du Haussetin ja "Mimin" kanssa. Tällä kertaa hän ei itkenyt. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet liidunkarvaisiksi eivätkä hänen kätensä puristuneet nyrkkiin. Mutta kulmakarvat vetäytyivät tiukemmin yhteen ja pystysuora ryppy nenän yläpuolella kävi syvemmäksi.

Nopeasti, kuninkaallisen ryhdikkäästi hän palasi linnaan ja käski madame d'Estradesia lähtemään kanssaan ulos.

Hän oli tehnyt päätöksensä. Ei mikään eikä kukaan voisi nyt saada häntä luopumaan siitä.

Madame de Pompadourin mustat hevoset, jotka jokainen Pariisin lapsi tunsi, pysähtyivät Maurepasin palatsin eteen.

"Minusta ei ainakaan voida sanoa, herra ministeri" — hänen äänensä oli kova ja kylmä kuin teräs — "että minä lähetän hakemaan ministerejä luokseni. Minä käyn itse heidän luonaan. Minun kärsivällisyyteni on lopussa. Milloin voitte sanoa minulle häväistyskirjoitusten sepittäjän nimen?"

Jeanne silmäili ministeriä halveksumista säihkyvin katsein kiireestä kantapäähän asti. Sitten hän sanoi pilkallisesti:

"Te ette piittaa paljoa kuninkaan rakastajattarista. Se on tunnettu asia. Kysymys onkin vain siitä, tyydyttääkö se rakastajattaria. Kaikki eivät ole samanlaisia."

"Minä kohtelen heitä kaikkia ansioiden mukaan, madame", vastasi
Maurepas nenäkkäästi.

Jeannen silmistä sinkoili salamoita ministeriin, hänen hampaansa pureutuivat alahuuleen, mutta hän ei sanonut enää sanaakaan.

Ministeristön talon naapuristossa ei markiisittaren käynti ollut jäänyt huomaamatta. Marsalkka Villars hyökkäsi sisään.

"Teillä on käynyt ylhäinen vieras, Maurepas?" Ministeri kumarsi pilkallisesti.

"Ihan itse Pompadour. Olen vain peloissani, tokko tämä vierailu tuottaa hänelle onnea. Muistan, että kun madame de Mailly kävi minun luonani, sai hän eron kahta päivää myöhemmin. Sen väitteen, että minä olen myrkyttänyt madame de Châteaurouxin, kyllä tunnette, marsalkka. Minä tuotan aina heille onnettomuutta, noille kuninkaan rakastajattarille."

Jeanne palasi Versaillesiin aivan kuin kuumeen kourissa. Hän tunsi olevansa kuolemansairas. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti kuin olisi ollut halkeamaisillaan. Hän hengitti lyhyesti ja raskaasti, mutta hän ei olisi millään hinnalla tahtonut ilmaista olevansa sairas eikä sallia Maurepasille edes hetkenkään toimintavapautta.

Puolen tunnin kuluttua kotiintulonsa jälkeen hän oli jo pukeutunut päivällistä varten, joka oli määrä syödä tavallista pienemmässä henkilöpiirissä pikku huoneissa.

Madame du Haussetin hartaista pyynnöistä Jeanne pani hieman ihoväriä kasvoilleen, jottei olisi pelottanut kuningasta aavemaisella kalpeudellaan.

Herttua huomasi ensin Jeannen hermostuneet kädenliikkeet ja levottomat, kiihtyneet katseet, joita Jeanne hillitsemiskyvystään huolimatta ei kyennyt pitämään tyyninä.

Hän huomasi myöskin, että markiisitar antoi ruokien mennä ohi niitä edes maistelemattakaan.

Kuningas, joka oli keskustellut madame d'Estradesin ja madame de
Bellefondsin kanssa, heristi heti huomiotaan.

"En vielä, sire, mutta voin tulla. Ja pahemminkin: voi käydä. Herra de
Maurepas vaanii minun henkeäni."

"Onko teidän majesteettinne unohtanut onnettoman herttuatar de
Châteaurouxin?" kuiskasi Jeanne pöydän yli.

Kaikki jähmettyivät äänettömiksi hämmästyksestä. Kuningas pakotti itsensä hymyilemään.

"Minä tunnen sen itsessäni, sire. Hänen tarkoituksensa on myrkyttää minut."

Kuninkaan pyynnöstä Jeanne söi hieman taimenta ja tuoreita vihanneksia ja joi pari kulausta bourgognelaista viiniä.

Baletin jälkeen kuningas tuli Jeannen luo. Quesnay oli käynyt sitä ennen hänen luonaan antamassa hänelle rauhoittavan pulverin. Hän lepäsi silmät puoliummessa, raukeana, mutta tyyntyneempänä.

Nyt, kun hän oli kahden kesken Ludvigin kanssa, hän kertoi tälle, miten Maurepas oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja näytti hänelle ministerin uuden häväistysrunon.

Kuningas ei vielä ollut kuullut siitä mitään. Hän kiivastui tavattomasti, ja hänen vihansa puhkesi sellaisiin sanoihin, joita harvoin kuuli hänen huuliltaan.

"Kyllä hän uskaltaa, sire, olkaa varma siitä! Myöskin Richelieu varoitti minua vähää ennen lähtöään kavahtamaan Maurepasin vihaa ja ilkeämielisyyttä. Voi, jospa herttua olisi täällä!"

"Mitä varten te Richelieutä tarvitsette, markiisitar, enkö minä ole täällä?"

Jeanne säikähti niin kovasti, että Ludvig heti muutti äänensä lempeäksi ja helläksi.

"Jeanne parkani, rakas Jeanne parkani, Maurepas on hyvin raskaasti loukannut sinua, ja joskaan en usko, että hänen tarkoituksensa on myrkyttää sinut…"

… "näen kuitenkin, miten kovasti sinä kärsit, Jeanne-raukka. Mutta sinä et saa kärsiä. Sinunhan on tehtävä minut rauhalliseksi ja onnelliseksi ja silloinhan on sinun itsesi ensin oltava rauhallinen ja onnellinen. Voi hyvä Jumala, kuinka surullista ja raskasta on elämä!"

Ludvig oli vaipunut istumaan tuolille. Kauan hän istui ääneti ja miettien. Hän pyöritteli koneellisesti sormuksia sormissaan ja tarkasteli niiden kallisarvoisia kiviä. Ei ollut helppoa päästä päätökseen Maurepasin erottamisesta.

Mutta hän ei voinut ratkaista pulmaa muutenkaan. Hän ei halunnut rauhattomuutta eikä riitaa. Hän halusi rauhaa, sitä rauhaa, joka oli kaikista välttämättömintä hänen sairaalloiselle sielulleen.

Sitten hän muisti, että hän oli jossakin tilaisuudessa luvannut ministerille, jonka kanssa hän oli työskennellyt siitä saakka, kun oli astunut hallitukseen, että jos hän joskus erottaa hänet virasta, niin hän ilmoittaisi sen mieskohtaisesti.

Hän toivotti kiireesti hyvää yötä Jeannelle ja kirjoitti, peloissaan, ettei päätös purkautuisi, jo samana iltana sen kirjeen, joka hänelle tuotti tuskaa enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.

"Minä olen teille luvannut ilmoittaa mieskohtaisesti, milloin erityisiä asianhaaroja sattuisi ilmenemään. Pidän sanani. Teidän palveluksenne ei minua enää miellytä. Te saatte antaa erohakemuksenne monsieur de Saint-Florentinille. Teidän on mentävä takaisin Bourgesiin. Pontchartrin on liian lähellä. Ennen viikon loppua tulee teidän lähteä matkalle. Teidän mukananne ei saa olla ketään muita kuin oman perheenne jäsenet. Pyydän teitä olemaan vastaamatta tähän kirjeeseen."

Jo toisen päivän aamuna Maurepas läksi Pariisista. Hän poistui katkerasti hymyillen laskuvirheilleen ja ajatteli Ranskan ja sen kuninkaitten kiittämättömyyttä ja sitä, että Maurepasin suvun jäsenet olivat 170 vuotta uskollisesti palvelleet maata ministereinä ja valtiosihteereinä.

XIII.

Suuressa, markiisittaren huoneen etupuolella olevassa eteishuoneessa, jossa oli silkkiverhoiset huonekalut, ikkunapöydillä koristeellisia, tuoreilla kukilla täytettyjä koreja, amarantti- ja seetripuisia haarakynttilänjalkoja ja Ludvig XIV:n ajan kuosinen suuri peili, tungeksi joukko vastaanottoa anovia henkilöjä, sillä aikaa kuin Jeanne saneli viimeistä kirjettä sihteerilleen.

"Kas niin, rakas Collin, nyt jo riittää täksi päiväksi. Ja laskekaa nyt pyrkijät sisälle vuoron perään niinkuin kiltit lapset. Monsieur Machault saa tulla minua auttamaan. Mutta kaikista ensin lähettäkää tänne sieur Dagé. Hän saa kammata minua vastaanoton aikana." Hän päästi irralleen ihmeellisen, kastanjanruskean tukkansa, niin että se valahti alas hänen vaalealle, silkkiselle aamupuvulleen. "Kello yhden aikaan odotan kuningasta."

Puheille pyrkijöitä tuli ja meni. Siinä oli upseereja, jotka anoivat ylennystä. Isiä ja äitejä, jotka rukoilivat poikiensa vapautusta Bastiljista. Nuori, kaunis porvarisrouva, joka mahtavan Pompadourin käskykirjeellä tahtoi saada takaisin uskottoman puolisonsa. Erään vanhan kreivillisen perheen viimeinen, ruti köyhä jälkeläinen, joka pyysi vapautusta veroista.

Eteishuoneen tungoksen läpi pujottelihe kiireissään muuan pieni, sormenpäitä myöten huolellisesti puettu, hajuvesille lemuava ja jalokivistä kiiltävä mies, sieur Dagé, hänen majesteettinsa hovikampaaja.

Sillä aikaa kuin markiisitar kuunteli erästä ylhäistä jesuiittaa, joka muka tuntematta Pompadourin mielipiteitä oli tullut vähin toivein pyytämään, että markiisitar suvaitsisi alistua kuiskaamaan kuninkaan korvaan tehoisan sanan hänen pahasti ahdistetun veljeskuntansa puolesta, käsitteli sieur Dagé kuumine pihteineen ja pienine, nokkeline käsineen markiisittaren tukkaa. Hän laittoi kuplia, kähersi kiehkuroita, kiinnitti tuuhean, komean tukan helmikoristeisin kammoin.

Markiisitar hillitsi hilpeytensä ja istui jäykän vakavana. Silloin tällöin täytyi Dagén keskeyttää työnsä, kun Jeannen päähän äkkiä pisti kiinnittää milloin poskeen, milloin ohimoon tai vasempaan suupieleen pieniä kasvolaastareita mustasta, kumilla sivellystä taftista.

Hän ei edes viitsinyt katsoakaan jesuiittaan, joka yhä vain turhaan pani liikkeelle parhaimman puhetaitonsa. Vihdoin hän keskeytti jesuiitan kärsimättömästi:

"Te vaivaatte itseänne turhaan, monsieur. Se, että te ette tiedä, mitä minä ajattelen teidän veljeskunnastanne, osoittaa teidän vähiä tietojanne. Ehkä te vain tekeydytte tietämättömäksi. Teeskentely onkin mainio ase, jota te kaikki käytätte. Kysykää monsieur Machaultilta. Hän voi teille sanoa, että minä olen jansenilainen mielipiteiltäni."

Hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta Machault, joka pelkäsi, että markiisitar kiivastuisi, kun oli puhe noista hänen vihaamistaan jesuiitoista, tarttui nopeasti keskusteluun.

"Minä voin vain vahvistaa, mitä rouva markiisitar on sanonut. Luulen, että monsieur —"

Huulilla imelä hymy, joka ei voinut salata hänen katkeruuttaan, hän kumarsi ja läksi Pompadourin vastaanottohuoneesta.

Jeanne kavahti pystyyn välittämättä Dagé parasta, joka päivitteli ja avuttomana heilutti kuumia pihtejään tyhjässä ilmassa.

"Nuo jesuiitat, tuo roskajoukko! Jos minulla olisi valta, niin lakaisisin ne Ranskasta pois kuin vanhan törkyläjän."

Mauchault vilkui ympärilleen tuskallisesti. Luojan kiitos, saapuvilla ei ollut ketään muita kuin hän ja kuninkaallinen hiustaiteilija.

Markiisitar nauroi suursinetinvartijalle, jonka sydän hätäisesti löi sinisen ritarinauhan alla.

"Sellainen minun ei tarvitse olla, madame", vastasi pikku mies terhakasti, "minä ansaitsen riittävästi omalla ammatillani".

Machault ja markiisitar nauroivat, mutta pikku mies valitti, että hänen käherryspihtinsä olivat jäähtyneet mokoman kurjan jesuiitan tähden.

" Cher maître , tiedän, miksi tulette. Olette minulle vihoissanne, kun olen häpeämättömästi jättänyt teidät pulaan enkä ole istunut maalattavananne."

"Olen teille vihoissani, markiisitar — siinä määrin kuin niin aito ihanalle naiselle voi olla vihoissaan. Mutta jos lupaatte tehdä parannuksen —"

"Sen lupaan juhlallisesti. Niin pian kuin pääsemme maalle ja kun taas saan vähän hengähtää, kutsun teidät luokseni."

"Niihin ryhdymme samalla kertaa. Näytän teille viimeisiä kaiverruksiani, joista saatte antaa minulle aika läksytyksen."

"Älkää nyt suuttuko minuun, jos sanon teille hyvästi. Minulla on vähän aikaa ja minun täytyy päättää pukeutumiseni. Kuningas on erittäin täsmällinen."

Hymyillen markiisitar vilkaisi hänen jälkeensä. Hän oli iloinen ajatellessaan, että kohta saa taas opiskella Boucherin johdolla.

Hajamielisenä, ajatukset nähtävästi kokonaan muualla, ärtyisenä ja samalla kertaa raskasmielisenä Ludvig XV tuli ja meni. Rameaun uudet laulut, joita Jeanne hänelle lauloi klaverin säestyksellä, eivät iloisuudestaan huolimatta haihduttaneet hänen ajatuksiaan. Ne taidejäljennökset, jotka hän oli Florensista ja Madridista tuottanut kuninkaalle herättääkseen uudestaan tämän mielenkiintoa suunnittelemaansa taidekokoelmaan, kuningas välinpitämättömästi ja pari sisällötöntä sanaa mainiten työnsi syrjään.

Jeannen tiedusteluun dauphinesta, joka koko hovin suureksi iloksi oli siunatussa tilassa, kuningas ei vastannut mitään.

Kun Jeanne hauskasti kertoi jesuiittapaterin käynnistä, tuli kuningas levottomaksi.

"Olisitte lähettänyt hänet minun poikani luo", sanoi hän ärtyisästi.
"Siellä häntä olisi kuunnellut otollisempi korva."

Kauan ennen tavallista aikaa kuningas läksi Jeannen luota, suudeltuaan häntä hätäisesti.

Jeanne istui mietteissään. Näinköhän kuningas nyt jäljestäpäin tosiaankin katuu, kun oli erottanut Maurepasin? Kyteekö siitä kuninkaan mielessä salainen viha häntä kohtaan?

Ei niin ei voinut olla. Vasta eilenhän kuningas oli pyytänyt häntä ilmoittamaan Maria Leszczynskalle, jonka luona hän kuninkaan toivomuksen mukaisesti joka päivä kävi, että erotettu ministeri oli tuottanut hänen majesteetilleen paljon kiusaa ja ettei hän tahtonut kuulla ministeristä enää puhuttavan.

Äkkiä hänen nopea ajatusjuoksunsa katkesi. Tukehduttava tunne ahdisti hänen kurkkuaan, kun hänen mieleensä johtui, että hän toissa yönä oli levännyt melkein liikkumattomana kuninkaan syleilyssä, vaikka kuninkaan oli vallannut hurmanpuuska toisensa jälkeen!

Taivaan Jumala, mitenkähän käy, jos niin tapahtuu useamman kerran! Jos hänen hento ruumiinsa ei osoittaudukaan pystyväksi tyydyttämään kuninkaan yhä kiihtyvää lemmenkaihoa!

Jäätävä tuska oli ahdistamaisillaan häntä. Hän tunsi kuninkaan paremmin kuin kukaan muu. Jos tapahtuu useammin, että hän pysyy kylmänä kuninkaan syleilyssä — silloin seuraukset olisivat kamalat.

Hän rakasti kuningasta omalla tavallaan, tuota kaunista, raskasmielistä miestä, joka kietoi hänet intohimoihinsa kuin purppuravaippaan. Hänen aina hereillä oleva halunsa saada hallita kuningasta ei estänyt hänen vilpitöntä kiintymystään.

Hän rakasti kuningasta jo siitäkin syystä, että hän oli kuninkaalle välttämätön. Olisikohan hän edelleenkin, kun intohimon hurmio kerran sammuu? Olivatko hengen ja sydämen siteet jo punoutuneet niin lujiksi heidän välilleen, että he voivat olla ilman hekuman hehkua? Vai kävisikö niin, kuin oli ollut, ennen kuin hän oli omistanut Ludvigin sydämen? Taipuisiko kuningas toiseen naiseen? Olisiko hän, kuten hänen edeltäjänsä, tuomittu näyttelemään hyljätyn rakastajattaren kurjaa osaa?

Kuinka työlästä hänen onkaan tulla toimeen, kuinka tavattomia, kenenkään tuntemattomia henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia hän saakaan kestää viihdyttääkseen aina jollakin uudella kuninkaan muuttelehtivaa olentoa, joka tänään kipinöi eloa ja iloa, huomenna vaipui kuoleman ikävöintiin, hän ei sittenkään saa suoda itselleen lepoa eikä rauhaa. Hänen täytyy yrittää sitoa kuningas vielä lujemmin ja sitkeämmin itseensä. Hänen täytyy väsymättömän mielikuvituksensa voimalla joka hetki voittaa kuningas uudelleen.

Hänen täytyy vahvistaa ruumistaan, tehdä se joustavammaksi ja vastustuskykyisemmäksi.

Hänen täytyy hallita kuningasta niin, ettei ole olemassa minkäänlaista mahdollisuutta kadottaa häntä.

Hetkisen Jeanne ajatteli kysyä asiaa Quesnayltä. Sitten hän heti hylkäsi tämän ajatuksen.

Quesnay puhuisi asiasta madame du Haussetin kanssa, Hausset antaisi sitten neuvojaan ja, mikä pahinta, purkaisi hyväntahtoista sääliään.

He neuvoisivat häntä säästämään voimia, ja juuri tätä neuvoa hän voi kaikista vähimmin noudattaa.

Jospa hänen äitinsä vielä eläisi! Madeleine Poisson osaisi kyllä neuvoa. Hänen edessään ei Jeannen ollut tarvinnut hävetä heikkouttaan.

Ja äkkiä Jeannen mieleen johtui, että kun hän loma-aikoina oli käynyt kotonaan luostarista, hän oli usein nähnyt äitinsä lukevan vanhoja kirjoja, jotka hän oli piilottanut lukon taakse, heti kun Jeanne oli tullut huoneeseen.

Uteliaana hän oli silmäillyt sitä eikä sitten ollut voinut lakata lukemasta.

Hän luki hehkuvin kasvoin. Miten kummallisia asioita olikaan maailmassa! Lemmenjuomia ja kiihotusaineita lamautuneiden aistimien elvyttämiseksi! Neuvoja, joita noudattaessa voi olla kuuma ja kylmä yht'aikaa! Mihin lienevätkään joutuneet nuo vanhat kirjat? Ehkä ne olivat hyvässä tallessa Hôtel des Chèvresissä, siinä huoneessa, missä äiti oli kuollut ja missä kaikki hänen kapineensa olivat?

Vain — vähitellen ja vaivoin Jeanne sai haihtumaan mielestään ajatuksen noista vanhoista, kellastuneista kirjoista. Lujalla tahdonvoimallaan hän karkoitti sen vihdoin kuin öisen kummituksen. Vielä hän tahtoi luottaa nuoruuteensa ja kevääseen, lepoa tuottavaan oleskeluun maalla, minkä kuningas oli hänelle luvannut.

Tapahtui tosiaankin jotakin, mikä karkoitti kaikki surut hänen sydämestään. Se ilmestyi todellisena kuninkaallisena lahjana, Crécyn linnana ja maatilana, joka oli lähellä Breuxiä, vähän matkan päässä Versaillesista, ja jolla Ludvig hämmästytti rakastajatartaan ennen lähtöään Flanderiin.

Jeanne oli ylen onnellinen omistaessaan oman kodin, joka oli erittäin arvokas, rakennustaiteellisesti tavattoman kaunis ja sijaitsi keskellä ihanaa luontoa.

Hän erosi kuninkaasta mitä hellimmin jäähyväisin, kun tämä toukokuun alussa, tällä kertaa ilman dauphinia, läksi sotaretkelle. Hän lupasi kuninkaalle säästää voimiaan, parantua ja voimistua hänen tähtensä.

Jeanne kuvaili kuninkaalle mitä ihanimmin värein hetkeä, jolloin he tapaavat toisensa hänen linnassaan.

Sillä aikaa kun kuningas oli sotaretkellä, kului markiisittaren aika kokonaan Crécyn linnan jonkun verran keskeneräisten lisärakennus- ja kaunistustöiden teettämiseen sekä täydellisen hovikunnan järjestämiseen. Tähän hovikuntaan tuli kuulumaan viisikymmentä seitsemän henkeä. Yksistään näiden palkoiksi kuningas oli myöntänyt hänelle 42,492 livren vuotuisen määrärahan.

Jeannella oli pitkiä neuvotteluja monsieur d'Islen kanssa, joka oli saanut tehtäväkseen rakentaa linnan valmiiksi.

Hän vetosi eno Tournehemiin asioiden korkeimpana ratkaisijana ja ilmaisi tuontuostakin uusia toivomuksia, uusia kummallisia päähänpistoja, joista rakennusmestari iloitsi enemmän kuin herra Le Normant, joka sai vastata kustannuksista.

Desgot oli saanut tehtäväkseen saattaa linnanpuiston uudestaan kuntoon. Jeanne tarkasteli ja arvosteli joka päivä hänen laitoksiaan, ja melkein joka kerran hänen arvostelunsa päättyi seuraavalla huomautuksella: "Tämän olisi Le Nôtre tehnyt toisella tavalla!" Mihin olikaan joutunut Ludvig XIV:n kulttuuri, jonka taiteelliset saavutukset, suurpiirteiset teollisuus- ja yleishyödylliset yritykset olivat olleet hänen ihanteensa ja mittapuunsa!

Jeanne odotti vain sopivaa hetkeä tehdäkseen kuninkaalle joukon ehdotuksia, joilla tämä voisi seurata aurinkokuninkaan esimerkkiä. Historia tietäisi silloin kerran kertoa kulttuuriteoista, joilla on pysyväinen arvo Ludvig rakastetun sotilasmaineen rinnalla, ja siiloin ei Jeannenkaan nimeä unohdettaisi.

Tämä tapaus, johon hovi ja kansa oli kiinnittänyt suuria ja iloisia toiveita, tuotti suurta surua.

Heinäkuun 19 p:nä syntyi toivotun prinssin asemasta prinsessa. Kolmea päivää myöhemmin sulki hienosieluinen, kaino infantinna iäksi rakkautta säteilevät siniset silmänsä.

Eivät auttaneet mitkään puheet. Hän ei tahtonut tavata edes jumaloivaa äitiään. Hän vain ajatteli kuolemaa ja halusi itsekin kuolla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun hänen rakastettu puolisonsa oli poistunut elävien mailta, hän määräsi testamentissaan, että hänen sydämensä kätkettäisiin Saint-Denisiin Maria Raphaelan arkun viereen.

Sentähden kuningas voi vasta hautajaismenojen ja muutamien yhtä surullisten kuin ikävienkin päivien jälkeen, jotka hän vietti perheensä parissa Choisyssä, käydä Crécyssä.

Kuinka keveästi hän hengittikään, kun hän sai nähdä Blaise-joen uurtaman ihanan laakson, lempeät auringon kullassa kylpevät kukkulat, joiden välissä Crécyn linna oli.

Markiisitar otti hänet vastaan Contin prinsessan, madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa.

Ludvig oli ihastunut uusiin laitoksiin. Hänen ja hänen rakastajattarensa huoneet kallisarvoisina keimailevine sisustuksineen, suuri, neljäkymmentäyhdeksän jalkaa pitkä ruokasali, näköala korkeista ikkunoista puistoon ja sen uusiin istutuksiin — Crécy tuntui hänestä kauniimmalta kuin konsanaan ennen, kauneimmalta kuitenkin Jeannen uudestaan puhjennut kukoistus.

Jeannen säteilevät silmät, kasvojen heleä puna, pehmeästi kaartuva leuka, entistä hieman täyteläisempi, sopusuhtainen vartalo, kaikki pani kuninkaan veren kuohumaan nopeammin ja intohimoisemmin. Hän odotti innokkaasti sitä hetkeä, jolloin Jeanne jää kokonaan hänelle, yksistään hänelle niin pitkän ja tuskallisen eron jälkeen, yksistään hänelle kaikkien niiden pettymysten jälkeen, jotka häntä olivat odottaneet Versaillesissa.

Uhkeasti sisustetussa makuuhuoneessaan Crécyssä Jeanne voi unohtaa mielestään kaikki epäilyt, kaiken katkeran levottomuuden.

Ei ainoatakaan Madeleinen salaperäistä kirjaa, ei ainoatakaan lääkäriä tarvittu antamaan Ludvig rakastetulle hänen niin haikeasti kaihoamaansa lemmenonnea.

Kerran kuninkaan lyhyen käynnin aikana Versaillesissa Jeanne oli tutustunut Moritz Saksilaiseen. Ei edes tämä vanha sotaurho ollut kyennyt vastustamaan Jeannen ihastuttavuutta.

Nyt, Jeannen ja kuninkaan oleskellessa Crécyssä, oli tullut hetki käyttää hyväkseen tätä tuttavuutta. Markiisittaren mieli teki ennen kaikkea estää Ludvig palaamasta takaisin Flanderiin. Siihen oli tuhansia syitä.

Hän ei tahtonut, että kuningas olisi uudestaan antautunut leirielämän vaaroihin, kun siellä raivosi rokko. Hän pelkäsi, että sellainen ympäristö, josta vain muutamat ja heikot siteet ylettyivät häneen, loitontaisi kuningasta hänestä.

Kuningas oli hänen mielestään tarpeellinen Crécyssä toteuttaakseen ne suunnitelmat, joita hän innokkaasti pohti.

Hän aikoi lähettää hakemaan Voltairea, saada luokseen Diderotin ja d'Alembertin ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut pyytää Rousseautakin, mutta tämä oleskeli edelleenkin pakolaisena Genèvessä.

Jos kuningas saisi joka päivä seurustella näiden miesten, filosofisen koulun mainioiden edeltäjien kanssa, joissa Jeanne näki Ranskan tulevaisuuden, niin kuninkaan ajatustapa, ajatteli Jeanne, avartuisi ja lujittuisi.

He avaisivat kuninkaan silmät luonnontieteille. He opettaisivat häntä suhtautumaan uskontoon, etiikkaan ja valtiotieteisiin vapaammalta näkökannalta.

He nousisivat kuin muuri, jonka läpi ei pääse, Ludvigin ja jesuiittain välille, he muodostaisivat Jeannen persoonan ympärille suojaavan seinän, josta kaikki vihollisen nuolet kimmahtaisivat takaisin saamatta mitään aikaan.

Kun Ludvig ei noin vain halunnut antaa taivuttaa itseään uskomaan, ettei hänen ollut ehdottoman välttämätöntä palata Flanderiin, ryhtyi Jeanne keskustelemaan hänen selkänsä takana Moritz Saksilaisen kanssa.

Hän pyysi marsalkkaa mitä sydämellisimmin sanoin rauhoittamaan kuningasta sillä, ettei sotaretkeä missään tapauksessa päätettäisi millään suurella taistelulla, joten hänen majesteettinsa voisi kaikessa rauhassa nauttia maaseutuelämän siunausta tuottavaa lepoa.

Sotamarsalkka suostui ihanan markiisittaren ehdotukseen, varsinkin kun hän ei ollut halukas näkeinhän kuningasta armeijassa.

Vanha sotapäällikkö tunsi tämän kevään ja kesän kokemuksista olevansa paljoa kiusaantuneempi kuin iloinen siitä, että kuningas oli mukana sotaretkellä. Sentähden hän myöntyi mielellään ja rakastettavasti markiisittaren pyyntöön ja kirjoitti tälle imartelevan kirjeen.

"Kuinka kiittämätön olisittekaan, rakas marsalkka", kirjoitti Jeanne vastauksessaan, "jollette rakastaisi minua; sillä te tiedätte, miten paljon minä teitä rakastan! Minä uskon teidän sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja tässä uskossa toivon, ettei enää tule taisteluja ja että siis meidän rakastettu hallitsijamme ei joudu laiminlyömään mitään tilaisuutta lisätäkseen laakereitaan. Luulen, että hän hyvin suuressa määrin noudattaa teidän tahtoanne.

Panen kaiken luottamukseni teihin, rakas marsalkka; sillä tavalla kuin te johdatte sotaa, toivon saatavan aikaan hyvän ja pysyvän rauhan."

Se, että Moritz Saksilainen hartaasti vakuutuksestaan huolimatta, ettei mitään suurempia sotaliikkeitä ole odotettavissa, jo muutamien viikkojen kuluttua yksinään ja ilman Ludvigin apua löi itävaltalaiset Rocouxin taistelussa, ei riistänyt häneltä kuninkaan ja vielä vähemmän Pompadourin ystävyyttä.

Sillä aikaa kuin Ludvig oleskeli vuoroin Crécyssä, vuoroin kuningattaren luona Fontainebleaussa, ja markiisittaren suunnitelmia osittain toteutettiin Crécyssä, jatkui hänen kirjevaihtonsa sotamarsalkan kanssa. Moritz Saksilainen tiesi, että hän voi odottaa Pompadourilta kiitollisuutta. Senvuoksi hän ilmaisi tälle erään suunnitelman, joka oli hyvin lähellä hänen sydäntään ja jonka puolesta hän pyysi markiisitarta toimimaan salaisesti.

Suunnitelma oli se, että dauphin oli saatava menemään uusiin naimisiin marsalkan veljentyttären Maria Josefan kanssa, joka oli Saksin kuninkaan Augustin tytär.

Vaikka onnettomalle dauphinelle yhä vielä luettiin sielumessuja, keskustelivat nämä liittolaiset jo dauphinin uusista naimisista.

Oli tehty mitä erilaatuisimpia ehdotuksia. Kuningas itse, joka välitti paljon vähemmän poikansa surusta kuin kruununperimyksen turvaamisesta, oli jo monta kertaa puhellut markiisittaren kanssa siitä, että dauphinin on mentävä uusiin naimisiin.

Hän oli ajatellut Maria Raphaelan sisarta, joka, kuten kerrottiin, oli jo varustettu lähtemään Madridista Versaillesiin. Oli puhuttu myöskin eräästä Sisilian kuninkaan, tyttärestä.

Markiisitar toi varovasti esiin sotamarsalkan ehdotuksen ja toivomukset, mainitsematta kuitenkaan mitään hänestä itsestään.

Saksin pikku Josefa, jolla sanottiin olevan erinomainen terveys ja reipas olento — miksikäs ei? Valtiolliseltakaan kannalta ei mitään ollut tämän ehdotuksen tiellä.

Jeanne joudutti kiireen kaupalla tämän kuninkaan mielipiteen sotamarsalkan tietoon Flanderiin.

Moritz jatkoi vitkailematta työskentelyään rauhallisen sotajuonensa puolesta ja kirjoitti veljelleen, kuningas Augustille.

Tähän kirjeeseen hän pani yhden niistä monista sydämellisistä pikku lapuista, joita Pompadour oli hänelle kirjoittanut loistavan siniraitaiselle satiinipaperille:

"— — — Minun on helppo saada tietää, mitä Ranskan hovissa tapahtuu", kirjoitti marsalkka, ja minä ylläpidän siellä tahallani monia suhteita. —

Kuningas on erityisistä syistä suopea prinsessa Josefaa kohtaan. Terveys ja hedelmällisyys näyttää hänen mielestään valtiollisista syistä olevan ratkaisevana tekijänä. Preussin kuningas tehnee kaiken voitavansa, vastustaakseen asiaa, mutta täällä hänellä ei ole vähääkään luottamusta eikä suurtakaan vaikutusta hovin asioiden kulkuun. Otan vapauden liittää tähän kirjeen, jonka muutamia päiviä sitten sain rouva de Pompadourilta. Siitä teidän majesteettinne näkee, etten ole huonoissa väleissä pikku kabineteissa."

Niin suopeasti kuin Saksin hovi ja Ludvig XV suhtautuivatkin tähän avioliittosuunnitelmaan, oli Versaillesissa, jonne kylmien syyssäiden tähden oli muutettu Crécystä ja Fontainebleausta, voitettava koko suuria vaikeuksia.

Dauphin ei tahtonut kuullakaan puhuttavan mistään. Hän murehti hellästi rakastamaansa puolisoa eikä tahtonut tietääkään mistään uudesta avioliitosta.

Kuningattarenkin muoto oli murheellinen. Hän ei jaksanut sulattaa sitä, että Saksin Augustista, joka oli syössyt hänen isänsä valtaistuimelta, tulee dauphinin appi.

Kuningas menetti malttinsa. Hän oli iloinnut saavansa miniäkseen kauniin, raikkaan naisen, josta hän odotti itselleen joka suhteessa enemmän mielihyvää, kuin mitä kaino Maria Raphaela oli milloinkaan kyennyt hänelle tuottamaan.

Kaikki se itku ja valitus, mikä kuului kuningattaren huoneessa, kaikki ne synkät muistot, jotka paistoivat dauphinin ja Maria Leszczynskan kasvoilta, ikävystyttivät häntä.

Jeanne, joka iloitsi jokaisesta tilaisuudesta saada olla välttämätön kuninkaalle, lohdutteli häntä ja lupasi laittaa kasvoille iloisemmat piirteet ja voittaa kaiken vastustuksen.

Hän kävi kuningattaren luona puhelemassa ystävällisemmin ja kärsivällisemmin kuin mihin helposti ärtyvä kuningas oli kyennyt.

Hän vetosi Maria Leszczynskan uskonnollisiin tunteisiin, kuvaili hänelle, kuinka Korkeimman tahto on, että Ranska saa terveitä ja voimakkaita kruununperillisiä.

Hän kertoi Maria Josefasta mitä heleimmin värein. Hän kuvasi kuningattarelle sitä onnea, minkä nuori, terve ja iloinen prinsessa loisi dauphinille; juuri sellainen puoliso kykenisi tasoittamaan rypyt hänen nuorelta otsaltaan.

Kuningatar lupasikin Jeannelle toivottaa Maria Josefan tervetulleeksi ja tehdä kaikkensa saadakseen rakkaan poikansa ajatukset muuttumaan.

Kuninkaan mieliala kääntyi huomattavasti iloisemmaksi, sen jälkeen kun hänen perheessään vallinneet vaikeudet ja epäröinnit oli voitettu.

Kuningas keskusteli väsymättä Jeannen kanssa kaikista hääjuhlallisuuksien yksityiskohdista. Johtavana sieluna tällöin oli Jeanne, vaikka kuningas ei sitä huomannut. Hän neuvotteli — samoin kuin kuninkaan — myös ministerien kanssa, piittaamatta muuten paljoakaan valtiomiesten päätöksistä, jos ne eivät olleet hänen mieleisiään.

Jeannen reippaus, iloisuus, luonnollinen viehätysvoima lumosi kaikki, jotka näinä viikkoina yhdessä hänen kanssaan työskentelivät huvi- ja juhlameno-ohjelman valmistelussa.

Hän tarkasti juhlavaunuja varten laaditut luonnokset ja juhlakulkuetta tarkoittavan ehdotuksen sekä jumalia, jumalattaria ja Laetitian laivaa symboolisesti esittävien näytelmien, suunnitteluja.

Hän määräsi puvut, värit ja vertauskuvat ja sai tällöin yllykettä ja innostusta eno Tournehemin oivallisista kokoelmista, joista nopeasti tapasi kehittyneen aistinsa avulla oikeat esikuvat.

Kuninkaan toivomuksesta hän auttoi ensimmäistä kamariherraa laatimaan luettelot niistä henkilöistä, jotka aiottiin kutsua le bal paréhen . Jeannen tahdikkuus ei pettänyt kertaakaan näissä monenmoisissa tehtävissä.

Lopulta tuntui jokaisesta luonnolliselta, että entisen rouva d'Étiolesin kauniit kädet hoitelivat kaikkia noita lukemattomia ja näkymättömiä lankoja, niin että "hänen marsalkkansa" ei ollut ainoa henkilö, jolla oli Dresdenin hovissa kerrottavana paljon kaunista ja miellyttävää mahtavasta Pompadourista.

Kun kreivi Loos, Pariisissa oleva Saksin lähettiläs, saattoi tulevaa dauphinea Strassburgista Choisyhin, piti hän nuorelle, tuskin viittätoista täyttäneelle prinsessalle niin perinpohjaisen esitelmän Pompadourin vaikutusvallasta hänen tulevan appensa hovissa, että pikku Maria Josefa jo esittelykäynnillään loi ylvääseen, ihanaan, jalokiviä välkkyvään markiisittareen erityisen, ystävällisen katseen.

Kaikki hymyilivät, kaikki tunsivat olevansa onnellisia ja saavuttaneensa toivomustensa päämäärän.

Loistavat juhlamenot Versaillesin linnankappelissa, tanssiaiset, juhlallisuudet ja vastaanotot, kaikki oli pieniä poikkeuksia lukuunottamatta samanlaista kuin sinä päivänä, jolloin Maria Raphaela, hänen sydämensä valittu, oli kulkenut hänen rinnallaan.

Nyt kaivattu lepäsi kylmässä hautaholvissa Saint-Denisissä, ja sittenkin hänen täytyi taas viettää häitä!

Sänkyynmenon jälkeen, jolloin tapojen ja sääntöjen mukaan koko hovi oli läsnä, kuningas tuli markiisittaren luokse.

Jeanne oli odottanut häntä tavallista levottomammin. Hänen aina hereillä olevalta luulevaisuudeltaan eivät olleet jääneet näkemättä ne lukuisat vaarat, jotka näissä tanssiaisissa, varsinkin naamiaisissa monine kauniine, kiehtovine naisineen, vaanivat herkästi syttyvää mieltä. Hän ei tiennyt ainoastaan sitä, ettei prinsessa de Rohan pitänyt peliään menetettynä, vaan myöskin, että ihastuttava madame Forcalquier ja kaunis Pengord paloivat halusta saada raivatuksi hänet tieltään. Jeanne huokasi raskaasti. Olihan hän itse eräässä samanlaisessa tilaisuudessa kahlinnut ja valloittanut kuninkaan sydämen ja mielen!

Kuninkaan muoto Jeannen luo tullessa ei juuri ollut — iloinen. Jeanne muuttui vielä levottomammaksi luullessaan, että uuden suhteen solmiaminen on saattanut jäädä häneltä huomaamatta.

Kuningas suuteli häntä huolimattomasti ja hajamielisesti. Jeanne salasi kauhunsa ja kysyi ystävällisen levottomasti:

"Ovat kyllä, mutta sittenkin minusta tuntuu ikävältä. Lopultakaan sitä ei ole ainoastaan kuningas, vaan myöskin ihminen. Ja dauphin — en rakasta häntä erikoisen hellästi, mutta minun kävi häntä sääli."

Hän oli hetkisen vaiti. Lämmin säälintunne, jommoista harvoin näki hänen piirteissään, kuvastui hänen kauneilla kasvoillaan.

"Sinä tiedät, Jeanne", jatkoi Ludvig, "että ranskalaisen perhelain mukaan aviovuodetta ympäröivät verhot, niin pian kuin papit ovat sen siunanneet, ovat auki pari minuuttia, jolloin vastanaineet ovat alttiina koko hovin katseille".

"Se ei ehkä ole niinkään hienoa, mutta laki on jyrkkä. Olin antanut ystäväsi Moritz Saksilaisen tehtäväksi lieventää niin paljon kuin mahdollista pikku veljentyttärensä tilannetta ja lähettänyt hänet sinne makuukomeroon. Pikku prinsessa suhtautui, luojan kiitos, asiaan naivisti ja luonnollisesti. Mutta dauphin veti lakanan silmilleen tukahduttaakseen äänekästä itkuaan. Hän ei voi unohtaa Maria Raphaelaa. Pelkään, että pikku dauphinen on alussa sangen vaikea tulla toimeen puolisonsa kanssa. Meidän on nähtävästi pakko ruveta pitämään hänestä huolta, Jeanne." Onnellisena, ettei kuninkaan alakuloisuuteen ollut muuta syytä, Jeanne lupasi täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Silloin kuningas heti rauhoittui ja näki taas tulevaisuuden valoisampana.

Hän suuteli Jeannea hellästi irroittaessaan vaaleansinisiä silkkinauhoja hänen valkeilta olkapäiltä.

" Dieu merci , meillä kummallakaan ei ole pelättävissä mitään epähienouksia", kuiskasi kuningas rakastuneesti.

XIV.

Jeanne tiesi, että hänellä lähimmässä ympäristössään, paitsi muita jotka kadehtivat hänen asemaansa, oli kaksi vaarallista vihollista, joita ei saanut jättää hetkeksikään näkyvistä.

Toinen oli d'Argenson, Maurepasin seuraaja, jolle erotettu ministeri näytti antaneen vihansa perinnöksi. Hän oli myöskin Machaultin katkera vihollinen, ja kun suursinetinvartija oli markiisittaren innokkaimpia kannattajia, olisi tämä seikka semmoisenaan riittänyt tekemään d'Argensonin nurjamieliseksi Jeannea kohtaan.

Mutta ennen kaikkea d'Argenson näki markiisittaressa vaarallisen vastustajan, kun oli päästävä pääministerin paikalle, mihin hän kaikin voiminsa pyrki.

Jeanne vastasi sotaministerin vihaan samalla mitalla. Hän ei antanut anteeksi d'Argensonille, että tämä oli Fleuryn avulla lyönyt laudalta hänen ehdokkaansa, kun oli kysymyksessä Orryn seuraajan nimittäminen.

Hän ei antanut ministerille anteeksi niitä loukkaavia vaatimuksia, joilla tämä sekaantui kaikkiin kuninkaan määräyksiin, jotka koskivat hänen persoonaansa.

Alituinen, yhtä salainen kuin katkerakin taistelu raivosi näiden molempien kesken.

Luotettaviin ystäviin, kuten Machaultiin, Moritz Saksilaiseen, Bernisiin, eno Tournehemiin ja Pâris-veljeksiin turvaten Jeanne moitti parhaimman kykynsä mukaan sotaministerin toimenpiteitä, teki huomautuksia hänen menoistaan, joita Jeanne piti liiallisina, esti kuningasta, milloin vain tilaisuus ilmeni, työskentelemästä d'Argensonin kanssa ja vanhan tavan mukaan pitämästä häntä läheisyydessään.

Ministeri puolestaan kosti saamalla mahtisanallaan aikaan sen, että Pompadourin ehdokkaat virkoja täytettäessä joutuivat alakynteen hänen ehdokkaittensa tieltä, ja loukkasi Jeannea mitä katkerimmin pitämällä tämän vaikutusvaltaa oman vaikutusvaltansa kahleissa.

Mutta kun ei toinen enemmän kuin toinenkaan tuntenut olevansa kyllin voimakas antautumaan avoimeen taisteluun, syntyi ajoittaisin näennäinen sovinto, jonka kumpikaan katkeroittunut riitapuoli ei antanut pettää tahi estää itseään vahingoittamasta toistaan niin paljon kuin mahdollista ja syöksemästä vastustajaa satulasta, niin pian kuin sellainen mahdollisuus ilmeni.

Toinen vaarallinen vihollinen, madame d'Estrades, avusti ministeriä kaikissa tämän vehkeissä.

Vaikka madame d'Estrades sai kiittää kokonaan markiisitarta siitä, mitä hän oli, vehkeili hän kuitenkin häikäilemättä tätä vastaan. Jeannella oli päteviä todistuksia siitä, että hänen sukulaisensa oli rakastunut d'Argensoniin, että hän harjoitti ministerin puolesta vakoilua ja oli kaikessa tämän välikappaleena, ja vieläpä, ettei hänen mielessään piillyt sen vähäisempiä ajatuksia kuin huolimatta sananparreksi muuttuneesta rumuudestaan voittaa kuninkaan mieltymys ja astua Jeannen sijaan.

Kun Jeanne ajan mittaan ei jaksanut nähdä tätä entistä ystävätärtä läheisyydessään, sai hän kuninkaan nimittämään madame d'Estradesin prinsessain seuranaiseksi.

Tällä toimenpiteellään Jeanne täytti sekä sukulaisensa että prinsessain hartaan toivomuksen. Itse hän salaa toivoi voittavansa tällä uudella ystävänpalveluksella puolelleen kaikki puolueet.

Kuningasta hän piti tahallaan niin loitolla kuin mahdollista tällaisista juonitteluista.

Muuten hänen mielialansa herttaisesta miniästä huolimatta, joka ei ollut paljon milläänkään dauphinin synkkyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, ei ollut parhaimpia. Alituisen levottomuuden ahdistamana hän muutteli paikasta toiseen, Versaillesista Crécyhin, Crécystä Choisyhin, Choisystä Montretoutiin. Vain Pariisissa, jota hän ei suvainnut, hän kävi mahdollisimman harvoin.

Kaikkialla täytyi markiisittaren olla hänen mukanaan. Ludvig ei eronnut hänestä melkein koskaan. Hän täytti markiisittaren joka toivomuksen, kun tämä vain oli hänen luonaan eikä jättänyt häntä yksikseen synkkien ja tuskallisten ajatusten pariin.

Jeannen arkaluontoinen terveys sai tämän ainaisen levottomuuden, näiden olinpaikkojen alituisten muutosten tähden kestää kovaa kamppailua.

Se huolellinen hoito ja maidonjuonti, minkä Quesnay oli määrännyt täsmällisesti hänen noudatettavakseen, hänen täytyi tahtoen tai tahtomattaan lyödä laimin rasittavilla matkoilla.

Säästääkseen edes hermojaan kiihtymästä pitkien erojen aikana pikku Alexandrastaan hän oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada ottaa lapsen mukaansa.

Ludvig suostui tähän sitäkin suuremmalla mielihyvällä, kun hän piti sydämellisesti tuosta pikku tytöstä.

Hänestä oli rattoisaa ja huvittavaa askarrella iloisen, lahjakkaan lapsen kanssa, joka oli kuin ilmetty äitinsä.

He olivat viettäneet pari rauhaisaa päivää Crécyssä. Huomenna tai ylihuomenna oli taas lähdettävä liikkeelle.

Päivällisaterian jälkeen Jeanne oli vienyt pikku tyttönsä nukkumaan. Hän oli nauranut ja hullutellut lapsen kanssa. Vihdoinkin hän sai edes kerran niin tehdä kevein sydämin.

Kuningas oli ilmeisesti viihtynyt oikein hyvin Crécyssä. Hän oli ollut koko päivän iloinen ja reipas. Ei yksikään pilvi himmentänyt Jeannen näköpiiriä. Ludvig eli vain hänelle.

Kun Alexandra oli painanut vaalean päänsä lepoon, meni Jeanne huoneeseensa, kuten muinakin iltoina, ottamaan vastaan kuningasta.

Kuningas antoi odottaa itseään kotvan. Vihdoin hän saapui — vakavana, tuiman ja synkän näköisenä.

Jeanne istui klaverin ääressä lauleskellen itsekseen paria uutta, reipasta laulua, jotka parhaillaan olivat muodissa Pariisissa.

Ludvig otti nyreänä häneltä nuotit pois, pani klaverin kiinni ja otti taskustaan kirjan, joka sisälsi Bourdalouen uskonnollis-siveellisiä kirjoituksia.

Jeanne kauhistui. Mitä tekemistä kuninkaalla oli jesuiittapapin kanssa?
Onko kuningas unohtanut, että hän vihaa tuota pappia?

Oliko hän saattanut kuninkaan kosketuksiin sellaisten loistavien tähtien kuin Voltairen ja Diderotin kanssa vain siksi, että kuningas nyt äkkiä läksisi kulkemaan jesuiittain pimeitä polkuja?

Hän tahtoi ottaa kirjan Ludvigin kädestä, mutta tämä vaati jyrkästi saada lukea hänelle erään Bourdalouen saarnan, jonka juuri oli itsekseen lukenut ja joka oli tuottanut hänelle suurta nautintoa, kuten hän sanoi.

Jeanne joutui pois suunniltaan. Mikä oli äkkiä tullut kuninkaan mieleen? Kuka oli ajanut tuon hänen päähänsä? Oliko hän joutunut katumuksen ja omantunnontuskien valtaan? Tahtoiko hän kääntää hänet? Rupesiko kuningas pitämään heidän välistään suhdetta syntinä, kuolemana ja turmeluksena?

Jeanne vapisi kauhusta. Mutta hänen onnistui nyt kuten muulloinkin hillitä itsensä täydellisesti.

Hän ei jättänyt käyttämättä mitään keinoa haihduttaakseen kuninkaan synkät ajatukset. Hän avasi uudestaan klaverin ja lauloi pari säkeistöä. Hän tarjoutui pelaamaan korttia kuninkaan kanssa, niin ikävää kuin hänestä korttipeli olikin.

Hän jutteli kuninkaan kanssa tämän suosikista, pikku Alexandrasta, Maria Josefasta ja niistä mahdollisista toiveista, joita prinsessa ehkä jo kantoi sydämensä alla. Turhaa, kaikki oli turhaa! Hän suuteli kuningasta, hän tuhlasi mitä kiehtovimpia hyväilyjä — kuningas ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut mitään.

"Jos te ette halua kuunnella, markiisitar, niin luen saarnan uudestaan itsekseni."

Jeannen silmiin nousi levottomuuden kyyneliä, kun ovi oli sulkeutunut kuninkaan mentyä.

Mutta nopeasti Jeanne taas pääsi oman itsensä haltijaksi. Kyyneleillä ei saanut aikaan mitään. Nyt oli toimittava.

Hän mietti, mitä tehdä kuninkaan mielialan haihduttamiseksi. Keksisikö hän muotokuvaansa jonkinlaiset uudet puitteet, jotka loisivat sille uutta viehätysvoimaa kuninkaan silmissä?

Jeanne oli monesti ajatellut Étiolesissa olevaa pikku teatteria ja halunnut järjestää samansuuntaisen taiteenharrastajien teatterin Versaillesiin, missä saisi näytellä, laulaa ja tanssia kuninkaalle, esittää mielikappaleitaan ja valita näyttelijätovereiksi suosimiaan henkilöjä hovipiiristä.

Mutta tämä aie oli aina työnnetty syrjään muun tieltä, mikä silloin oli sattunut olemaan tärkeämpää.

Niin hyvin kuin Jeanne viihtyikin Crécyssä, halusi hän nyt päästä takaisin Versaillesiin niin pian kuin mahdollista.

Hän haetti luokseen eno Tournehemin sekä Nivernoisin ja Durasin herttuat, jotka Étiolesin teatterissa olivat näytelleet hänen kanssaan ja olleet näkemässä hänen menestystään siellä.

Hän ryhtyi liittoon La Vallièren kanssa ja lupasi tälle teatterin johdon, niin pian kuin suunnitelma oli saatu laadituksi ja kuningas antanut suostumuksensa.

Kaikki kolme herttuaa puolsivat mitä innokkaimmin madame de Pompadourin ehdotusta. He puhuivat kuninkaalle markiisittaren erinomaisesta lahjakkuudesta, jota voi verrata minkä näyttelijättären kykyyn tahansa.

He panivat vireille kuninkaan uteliaisuuden, jotta tämä olisi saanut nähdä Jeannen uutena ilmiönä.

Kustannukset tulisivat kyllä koko melkoisiksi, mutta mitäpä siitä, kunhan kuningas vain myöntyy rakastettunsa toivomukseen ja hankkii itselleen uutta nautintoa!

Satumaisen nopeasti Tournehem suoritti valmistukset. Pieneen, Mignardin koristamaan, niiden kabinettien galleriaan, jotka olivat lähettiläiden portaille päin, pystytettiin näyttämö. Vanha kabinetti kuninkaallisine muotokuvineen muutettiin vaateaitioiksi.

Jeanne valitsi ilosta sädehtien yksissä neuvoin kuninkaan kanssa ensimmäisen huvinäytelmän, näyttelijät ja puvut. Hän oli osunut oikeaan. Hänen oli todellakin onnistunut voittaa kuninkaan haluttomuus ja synkkyys ja saada hänet unohtamaan Bourdaloue. Hän oli tartuttanut kuninkaaseen kipinöivän virkeytensä, hehkuvan toimintaharrastuksensa.

Kaikkina vapaina hetkinä neuvoteltiin herra de Tournehemin ja näyttelijätovereiden kanssa. Mentiinpä kaikessa hiljaisuudessa Choisyhinkin, missä saatiin häiritsemättä pitää ensimmäiset harjoitukset.

Kohtapuoleen — tammikuun puolivälissä — lähetettiin kutsukortit ensimmäiseen näytäntöön " le théâtre des petits cabinets " teatterissa.

Samoin kuin näyttämöllä, oli myöskin orkesterissa ainoastaan taiteenharrastajia, mutta lahjakkaita, eikä yhtään ammattisoittajaa.

Kuninkaan ympärille, joka oli asettunut istumaan yksinkertaiselle puutuolille aivan näyttämön eteen, ryhmittyi vain neljätoista katsojaa.

Madame d'Estrades, herttuatar du Roure, Saksin marsalkka, herra de Tournehem, Abel Poisson, jonka nimi nyt oli monsieur de Vandière, ensimmäinen kamaripalvelija Champcenetz, tämän poika ja pari virantoimituksessa olevaa korkeaa hovivirkailijaa olivat saaneet kutsun.

Joukko henkilöjä oli evätty saapumasta, muiden muassa Contin prinssi, marsalkka de Noailles, jopa kuninkaan ensimmäinen virantoimituksessa oleva kamariherrakin Gesvresin herttua.

Kuningas tahtoi näillä epuilla nimenomaan painostaa, että hän haluaa olla ahtaammassa piirissä ja että hänen yksityiset huvittelunsa ovat erillään hovin julkisista tilaisuuksista.

Jeannen "Dorine" ihastutti kuningasta. Hänet lumosi Jeannen ilomielinen viehättävyys, veitikkamainen kiemailu ja rattoisa esiintyminen. Hän taputti käsiään lakkaamatta ja vaati, että läsnäolijat, vastoin kaikkia hovitapoja, ilmaisisivat samalla tavalla mieltymystään.

Näytännön loputtua hän kutsui kaikki esiintyjät illallisille pikku kammioihin.

Hän määräsi uuden näytäntöillan seuraavaksi maanantaiksi ja ilmoitti Jeannelle ja La Vallièrelle toivovansa, että tästä puoleen näyteltäisiin säännöllisesti joka maanantai. Hän tahtoi, että " le théâtre des petits cabinets " pidettäisiin pysyvänä laitoksena, samoin kuin oli vastaanotto tiistaisin ja suuri ooppera keskiviikkoisin.

Jeanne oli ylen onnellinen. Taaskin hän oli päässyt kappaleen lähemmä tarkoitusperäänsä turvatakseen itselleen kuninkaan suosion! Väsymättömän innokkaasti hän ponnisteli edelleen tämän päämääränsä puolesta.

Harjoiteltiin La Chausséen, Dufresnyn ja Dancourtin huvinäytelmiä, valmisteltiin yksinäytöksisiä oopperoja ja pikku baletteja.

Jeanne tunsi olevansa yhtä varma tanssijatar kuin laulajatarkin näyttelijättärenä esiintyessään. La Vallière nimitettiin virallisesti teatterinjohtajaksi. Markiisittaren sihteeri ja kirjastonhoitaja, abbé de la Garde, saivat ruveta kuiskaajiksi.

Hankittiin uusia näyttelijöitä. Madame de Marchaisille ja markiisitar de Livrylle, jotka kumpikin olivat kuuluisia kaunottaria, uskottiin tärkeitä osia. Samoin myös herttua de Villeroylle, kreivi de Mailtehoisille ja markiisi de Gontautille. Madame d'Estradesin pyynnöistä otti Jeanne vielä katkerimman vihollisensakin lahjakkaan pojan, nuoren d'Argensonin, seurueen jäseneksi.

Rakkaudesta entiseen oppilaaseensa Jélyotte järjesti suurella asianharrastuksella musikaaliset esitykset.

Hän vaati orkesterin vahvistamista ja otti itse soittaakseen selloa. Sitä paitsi otettiin mukaan suuri joukko hyvin lahjakkaita, ylhäisöpiireihin kuuluvia soitonharrastajia, joista Jélyotte aivan oikein sanoi, että he voivat esiintyä kuninkaallisen oopperaorkesterin etevimpienkin jäsenten rinnalla.

Eräänä seuraavana maanantaina saavutettiin uusi suuri menestys
Voltairen näytelmäkappaleella "L'Enfant prodigue".

Ajan oloon kuningas salli useampien henkilöiden päästä katsojiksi. Hänen turhamaisuuttaan ja ylpeyttään, jota hän tunsi markiisittaren puolesta, kutkutti se, että sai kuulla suuremman henkilöpiirin ylistävän hänen lahjakkuuttaan.

Sitten kutsuttiin dauphin puolisoineen. Iloisella, teeskentelemättömällä Maria Josefalla oli hyvin hauskaa. Dauphin pakotti itsensä näyttämään jotenkin iloiselta ja yhtyi kuninkaan läsnäolon pakottamana myrskyisiin suosionosoituksiin, joita markiisitar Dancourtin näytelmäkappaleessa "Trois cousines" saavutti Colettena.

Tämä loistava teatteri-ilta sai kuninkaan erittäin hyvällä päälle ja pani hänet uskomaan, että dauphin vihdoinkin oli antanut kääntää itsensä tunnustamaan, markiisittaren vastustamattoman lumousvoiman.

Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen ja lausui kuninkaalliselle ystävälleen pyynnön, että kuningatarkin kutsuttaisiin johonkuhun näytäntötilaisuuteen pikku kammioihin. Hän oli jo aikaisemmin pyytänyt samaa, mutta turhaan. Kuningas oli vastannut, ettei kuningatar uskonnollisten periaatteittensa tähden pidä teatterista ja että hänestä oli ollut hyvin vastenmielistä kuulla luennoitsijansa Moncrifin, joka oli hänen lähimpiä uskottujaan, lupautuneen sepittämään niiden kuplettien sanat, jotka myös aiottiin esittää pikku teatterissa.

Jeanne oli omin silminsä havainnut, että monet ennakkoluulot oli vielä voitettava, ennenkuin saatiin kuningatarta teatteriin.

Tänä iltana lupasi kuningas, joka vielä oli kokonaan markiisittaren "Coletten" lumojen vallassa, puhella asiasta kuningattaren kanssa. Ja hän piti sanansa. Hän pyysi Maria Leszczynskaa vilpitöntä sydämellisyyttä todistavalla sävyllä saapumaan viimeiseen näytäntöön, joka enää tänä talvena esitettiin.

Kuningatar voitti epäröintinsä. Rakkaudesta puolisoonsa hän lupasi tulla. Hän saapui dauphinin ja prinsessan kanssa. Maria Josefa ei päässyt suureksi suruksi tulemaan lievän vilustumisen tähden.

Kuningas ja Jeanne olivat valinneet esitettäväksi kappaleeksi, jonka heidän mielestään piti miellyttää kuningattaren makua, La Chausséen "Uudenaikaista ennakkoluuloa".

Tässä huvinäytelmässä, kuvataan erästä aviomiestä, joka on ihastunut rouvaansa, mutta pidättäytyy ilmaisemasta näitä tunteitaan, koska aviollinen rakkaus on käynyt hieman naurettavaksi, ja se näytti todellakin miellyttävän kuningatarta.

Saman vaikutuksen teki myöskin pikku ooppera "Bacchus ja Erigone", joka esitettiin sen jälkeen.

Sekä näyttelijättärenä että laulajattarena koetti Jeanne tänään tehdä parastaan.

Mutta vaikka kuningatar lausui kuninkaalle koko joukon kohteliaisuuksia teatterinäytännön johdosta, ei hän maininnut sanaakaan markiisittaresta.

Jeanne kuuli sittemmin, että Maria Leszczynska oli ollut liian ylpeä lausumaan hänestä kuninkaalle kiittävää arvostelua, mutta prinsessoille ja de Luynesin herttuattarelle hän oli ilmaissut suuren tunnustuksensa hänen lahjakkuudestaan.

Les petits cabinets teatteri oli kuningattaren käynnillä lyönyt suuren valttinsa.

Tuskin se oli ehtinyt maaliskuun lopussa sulkea ovensa näytäntökauden päättyessä, kun Jeanne ryhtyi uudella innolla työhön. Hän laati teatteriseurueelleen kymmenen pykälää sisältävän lakiehdotuksen, jota oli ankarasti noudatettava. Hän tahtoi karsia kaiken puolinaisen.

Hän toimitti kaikkien pukujen ja tarvikkeiden tarkastuksen ja otti koko joukon uusia apulaisia seuraavaksi talveksi: kaksi nuottien jäljentäjää, joukon mies- ja naispuolisia statisteja, kolmannen kähertäjän ja uuden peruukkimestarin.

Hän antoi työtä seitsemälle räätälille, jotka saivat tehtäväkseen laittaa varustuksia tulevaa talvinäytäntökautta varten, sekä kahdelle uudelle puvustonhoitajalle.

Hän hankki teatteripuvustoon uusia tanssikenkiä, silkkisukkia — ne maksoivat 15 livreä pari — sandaaleja, peruukkeja ja partoja.

Yhdessä, eno Tournehemin kanssa hän tarkasti huolellisesti ne 202 miesten ja 153 naisten pukua, jotka jo oli varastossa.

Hän laski eno Tournehemin avulla, että nämä puvut yhdessä tekotukkavaraston, jalokivijäljennösten ja kallisarvoisten apuneuvojen kanssa olivat tulleet maksamaan 2,300 livreä.

Tähän tulivat lisäksi kallisarvoiset tarvikkeet ja kulissit, jotka etevimmät taiteilijat olivat maalanneet.

Itseään varten Jeanne tilasi uuden sinisen taftikankaisen, kultaharsolla reunustetun puvun, joka maksoi 470 livreä — se oli tarkoitettu "Ismenen" osaa varten — ja aasialaisen puvun näytelmään "Almasis", silkkiompeleisen, heleän silkkitaftisen puvun, joka oli runsaasti silkki- ja hopeakukkasin kirjailtu ja joka maksoi 664 livreä, ja esittääkseen "Amorin" osaa näytelmässä "La vue" vaaleanheleän silkkiharsopuvun, joka oli päällystetty hopeisin ja vaaleansinisin korko-ompelein, ynnä solkia ja kaulanauhoja 110 livrellä.

Herra de Tournehem ravisti epäilevästi päätään. Tokkohan kuningas ajan oloon malttaa tyytyä moiseen alinomaa kasvavaan menosääntöön?

"Ei hän niitä kysele! Hänellä on ollut iloinen ja onnellinen talvi, ja se hänelle riittää. Ja tiedättekö, mikä minun tarkoitukseni on, rakas setä?"

"Aiotaanko ryhtyä rakentamaan? Hiljaa hyvä tulee! Siinä on kai minullakin pikkuisen sananvaraa."

"Minulla on jo oivallinen suunnitelma, jonka toteuttamiseen ei tarvita mitään muuta kuin kätevä teknikko. Mitähän, jos me lähettiläiden käytävään vievään rappuaukioon sovittaisimme aivan kokonaan uuden, suuren salin!"

"Ja siihen saliin tulisi siirrettävä teatteri! Kaikki täytyy tietysti tehdä mitä täsmällisimmin. Muutamissa tunneissa täytyy koko teatteri saada pystytetyksi ja puretuksi."

Jeanne näpsäytti sormiaan ja nauroi. Hän ei milloinkaan vedonnut omaantuntoonsa, kun kuningas oli saatava houkutelluksi menoihin, joilla hän voi kohottaa taidetta ja makua ja samalla kertaa valmistaa hänelle iloa.

"Ja sitten eräs toinen asia" — kuiskasi Jeanne, vaikka hän oli kahden kesken Tournehemin kanssa työhuoneessaan eikä lähistöllä ollut ketään muita kuin uskollinen Hausset — "ettekö ole huomannut, rakas eno, miten hyvää tämä talvi on ulkonaisestikin tehnyt kuninkaalle, miten hänestä vapaa seurustelu ja sen luontevat ja jäykästä kaavamaisuudesta vapautuneet tavat ovat karistaneet arkuutta, kuinka paljoa rakastettavammaksi hän on muuttunut ja kuinka paljoa luonnollisemmin ja myöskin paljoa sirommin hän liikkuu?"

Herra Le Normant hymyili ja silitti sitten hellästi Jeannen kastanjanruskeata tukkaa. Ja tällöin hän ajatteli, ettei Ranskan suinkaan kannattanut antaa uusia ja yhä uusia varoja kuninkaan ja tämän lähimpien ystävien huvitteluihin ja että maassa oli tähdellisimpiäkin asioita kuin teatterirakennukset, huvinäytelmät ja puvut!

XV.

Laffeldin voitolla ja Bergen-op Zoomin valloituksella Moritz Saksilainen oli niittänyt viimeiset laakerinsa. Sitten hän oli luovuttanut marsalkkasauvan kreivi Lovendalelle.

Kuninkaan ollessa poissa, jota oli kestänyt neljä kuukautta, markiisitar oli asunut La Cellen pienessä linnassa.

Tämä uusi osto oli nostanut paljon pahaa verta. Väitettiin, että kuningas oli ostanut La Cellen kamaripalvelijaltaan Bachelieriltä markiisittarelle 260,000 livren hinnasta.

Vanhat kulkupuheet olivat tällöin vironneet taas eloon. Kerrottiin ja liioiteltiin ylettömästi, että kuningas oli muka tuonut Flanderista tullessaan jalkavaimolleen kallisarvoisia lahjoja. Mielet alkoivat taas kiehua ja kuohua Pompadouria vastaan.

Pierre Renardin pienessä, likaisessa kapakassa, ahtaan syrjäkadun varrella lähellä Place de Grèveä, istui eräänä sunnuntai-iltapäivänä kohta kuninkaan kotiintulon jälkeen parisenkymmentä henkeä, miehiä ja naisia.

Pari kulhollista huokeaa talonpoikaisviiniä ja muutamia korillisia vehnäleipää oli maalaamattomalla pöydällä, jonka ympärillä seura istui pitkillä penkeillä.

Päät kuumina kaikki juttelivat ja huusivat kilpaa, kunnes eräs pitkä, laiha mies, jolla oli musta, takkuinen tukka ja juoponnenä, iski pari kertaa kulholla tuimasti pöytään.

" Sacré nom de Dieu , tahtooko joku kuulla, mitä minä sanon, vai ei?" huusi hän.

Tämä oli juonut lasinsa tyhjäksi yhdellä siemauksella ja pyyhki kädenselällä suutaan.

"Se, nähkääs, on totta se, että kuningas ei ainoastaan ole ostanut
La Celleä, vaan tahtoopa vielä rakentaa ihkasen uuden linnan
Pompadourille!"

"Tuhannen tulimmaista! Se syö putipuhtaaksi puoli maata, se kirottu verenimijä!" huudettiin eräältä toiselta puolelta.

"Ja me saamme nähdä nälkää. Hän syö leivän ihan meidän nenämme edestä ja koko hänen siivo seurakuntansa."

Muuan laiha, kuihtunut nainen, jolla oli taudin syömät kasvot, ruiskautti pitkän syljen.

Eräs pieni, paksu mies, jolla oli pyöreä, lyhyeksi keritty, vahvasti voiteelle lemuava tekotukka, nousi ja hyppäsi pystyyn pöydälle.

"Se ajaa valtakunnasta pois parhaat miehet. Maurepas! Eikö siinä ollut miestä! Hän rakasti vähäväkisiä. Minun pojalleni Charlesille hän toimitti hyvän paikan uuteen laivatelakkaan Marseilleen ja toiselle pojalleni Louisille hän aikoi hankkia paikan Havreen. Te tiedätte, että minulla on tuttavuuksia ja ministeri tahtoi tehdä minulle hyvää. Sitävastoin Pompadourin kätyrit —"

Vieressä seisovat nauraa hohottivat. He tunsivat suutari pahaisen pälpätykset. Mutta itse asiassa hän oli oikeassa.

Alas la Poissonière! Pompadour oli Ranskan onnettomuus, ja jos edelleenkin saisi jatkua tätä menoa, niin tietäköön, mitä saattaa tapahtua! Puhuttiin kahdenkymmenenviiden, jopa kolmenkymmenenkin miljoonan vuotuisesta vaillingista.

"Te liioittelette! Markiisitar on kaunis ja rakastettava nainen ja hyvä hän on myöskin."

Järeitä sormia ojentui pientä, huolellisesti pyntättyä miestä kohden, jolla oli keveästi jauhotettu ja väkevästi hajuvesillä pirskoitettu tekotukka.

"Ymmärtäähän sen. Onhan hän sieur Dagén palveluksessa. Hän kököttää kullattujen vaunujen takapukilla, kun hänen herransa ajaa hoviin."

"Onko teidän mielestänne häpeä olla sieur Dagén palveluksessa? Totta kai siitä saa yhtä selvän leivän kuin muustakin."

"Kuulehan, François", kysyi eräs nuori, kaunis ja iloinen nainen uteliaana pöydän takaa, "missä olet hänet nähnyt, tuon suuren markiisittaren?"

"Onko sinusta tullut aatelismies vai oletko saanut sininauhan?" huusi Tourbillon. "Pötki silloin täältä tiehesi! Hovikelmejä ei täällä suvaita."

"Hiljaa, Tourbillon! Älä kilju tuolla tavalla poika paralle!" sanoivat toiset. He muistivat niitä monia viinituopillisia, joita pieni François oli heille tarjonnut sieur Dagén palveluksesta heruneilla runsailla varoilla.

"Minä sain viedä mestarille uudet käherryssakset", jatkoi pieni mies arasti, "ja silloin minä näin, kuinka ihmeellisen —"

"Kuinka ihmeellisesti se lutka on puettu maan kustannuksella. Niin, kyllä se tunnetaan. Kullassa ja silkissä kiireestä kantapäähän saakka. Hyi, mokoma iletys!"

"Hänellä kuuluu olevan englantilaisista pitseistä tehty puku, joka maksaa 22,500 livreä. Mitäs te siitä sanotte?"

"Miksikäs ei, kun se saa kuninkaalta, mitä vain tahtoo? Kuka sen tietää, olisitteko te parempia hänen sijassaan?" huudahti Margot Zanelle, hienopukuinen, sievä muotiompelijatar, nenäkkäästi toiselta puolen pöytää.

"Hän rypee kullassa!" huusi pitkä paikkaräätäli… "Tiedättehän, että hän ottaa aika maksun joka virasta.".

"Hän aikoo karkoittaa jesuiitat maasta! Hänet itsensä pitäisi kepittää pois Ranskasta eikä hurskaita isiä."

Pöydän etäisimmässä päässä istui muuan keski-ikäinen nainen vanhahkon, tylsän näköisen miehen vieressä.

Nainen ei ollut tähän saakka yhtynyt kiihkeään keskusteluun. Nyt hän nousi penkiltä, kietaisi kukikkaan huivinsa paremmin voimakkaiden olkapäittensä ympärille ja painoi molemmat kätensä pöydän laitaan.

"Sanokaapa minulle, mitä hyötyä on heristää nyrkkiä, kun Pompadour on ajanut ohi, sylkeä vihapäissään maahan hänen selkänsä takana ja haukkua häntä lutkaksi ja verenimijäksi? Ei, heittäkää häpeä vasten hänen kasvojaan! Sylkekää suoraan hänen jaloilleen! Riistäkää häneltä maine ja kunnia, jos hänellä vielä ne on! Jos minä olisin mies — sacré nom de Dieu — niin minä en raukkamaisesti ryömisi rotanloukkoon. Ja vaikka olenkin nainen — niin, jospa hän kerran joutuisi minun tielleni, se madame d'Étioles, syntyisin Poisson, niin kyllä hän kuulisi kunniansa, sen minä sanon."

"Hm", sanoi sitten Zanelle, "hän ei ole väärässä, tuo kelpo Jeanne
Fleuron, vaikkei hän enää olekaan nuori."

"Nuori en ole, mutta en suvaitse kenenkään hyppivän silmilleni senvuoksi", murisi Jeanne Fleuron. "Minä täytän velvollisuuteni, ja siitä minä saan säännöllisesti palkkani kuninkaallisesta puutarhavirastosta. Ihmisen täytyy elää."

"Jeanne Fleuron", huusi eräs irvihammas, "sinulla on sama ristimänimi kuin suurella Pompadourilla. Miksikäs siis vihoittelet hänelle? Teillä on sama suojeluspyhimys."

Pieni kähertäjänapulainen, joka ei enää sietänyt kuunnella karkeaa häväistyspuhetta markiisittaresta, oli vetäytynyt huoneen äärimmäiseen päähän istumaan spinetti pahaisen ääreen. Hän käsitteli sitä aika näppärästi ja sai rämisevistä kielistä esiin erään Rameaun uuden laulun, joka parhaillaan oli muodissa.

"Maltahan, nuori mies", huusi Tourbillon, joka jo oli kovasti juopunut.
"Jollei korvani petä, sopii tuo sävel toisiinkin sanoihin."

"Règne et tient le haut bout.
Si la cour se ravale
De quoi s'étonne-t-on?
N'est-ce pas de la Halle
Que nous vient le poisson?"

" Que nous vient le poisson ", kiljui kuoro toisen ja vielä kolmannen kerran.

Vain pieni kähertäjänapulainen, Margot Zanelle ja vanha puutarhuri
Zanelle eivät ottaneet osaa rähinään.

Hovin ulkopuolella kierteli silloin tällöin puheita, että markiisittaren vallan päivät ovat luetut. Kun joku Jeannen uskollinen ystävä saattoi tällaisia huhuja hänen korviinsa, hymyili hän pilkallisesti ja keikautti voitonvarmana taaksepäin kaunista päätään.

Kuka heistä oli kyllin tarkka näkemään, minkälaisia hedelmiä hänen ponnistelunsa tehdä itsensä — välttämättömäksi kuninkaalle todellisuudessa olivat kantaneet? Kuka heistä edes aavistikaan, miten täydellisesti hän hallitsi Ludvigia, miten hänen vaikutusvaltansa, kasvoi päivä päivältä?

Tätä nykyä ei ollut olemassa enää ainoatakaan tärkeätä valtiollista tapausta, joista kuningas ei olisi neuvotellut markiisittaren kanssa, ennenkuin hän käsitteli asiaa yhdessä asianomaisen ministerin kanssa. Kuningas tutustutti hänet parlamenttiehdotuksiin ja kysyi häneltä neuvoa joka kerran, kun jokin virka oli täytettävä, ja yhä harvinaisemmiksi kävivät tapaukset, jolloin markiisittaren ehdokkaita ei otettu huomioon.

Jeanne tutki yhdessä kuninkaan kanssa jokaisen ministeriöstä tulleen ehdotuksen ja kannusti häntä alinomaan työhön, kun hän tahtoi vaipua välinpitämättömyyteen ja hajamielisyyteen. Hän painosti kuninkaalle myötäänsä, että hän oli oma pääministerinsä, jonka silmien ja korvien tulee ulottua kaikkialle ja jonka tulee pitää ohjaksia lujissa käsissä, jott'eivät ministerit saa mellastaa oman mielensä mukaan.

Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että nämä ohjat olivat Jeannen käsissä. Todellisuudessa oli niin, että pääministeri oli hän, mutta kuningas ei lähimainkaan sitä oivaltanut.

Markiisitar oli harrastavinaan yksinomaan näytelmiä, kirjallisuutta ja taidetta, mutta tämän harrastuksensa varjoon hän taitavasti kätki valtiollisen kunnianhimonsa ja hillittömän vallanhalunsa.

Oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, jonka vihamielinen katse jossakin määrin pääsi tunkeutumaan Ludvigin hovissa vallitseviin oloihin ja joka terävästi ja selvästi näki, kuinka markiisitar päämäärästään tietoisena kokosi valtiolliset johtolangat käsiinsä.

Tämä henkilö oli Jeannen vanha vihollinen madame d'Estrades. Hän varoitti yhä vakavammin d Argensonia ja kehoitti häntä luopumaan vihamielisistä toimenpiteistään Pompadouria vastaan.

Eikä hän suinkaan saarnannut kuuroille korville. Ministeri tiesi, että hän voi luottaa rakastajattareensa. Madame d'Estrades oli luotettava ja uskollinen urkkija tuo nainen, joka vihasi suurta markiisitarta yhtä hehkuvasti kuin hän oli mielistynyt ministeriin.

Osan kevättä Jeanne vietti muutamien valittujen seuralaisten kanssa La Cellessä, josta oli tullut kuninkaan mieluisin oleskelupaikka. Pienen linnan kodikkuus miellytti häntä erityisesti.

Kapea, tuuheiden puiden varjostama kanava gondoliretkineen, ruusumajat, pienet, linnan ympärille ryhmittyneet metsiköt, joissa oli pehmeä sammalpeite ja heloitti orvokki- ja keltaesikkoryhmiä, herättivät kuninkaassa lakkaamatta uutta ihastusta.

Jeanne pani kuninkaan kunniaksi toimeen pikku juhlia, jotka olivat luonteeltaan mitä herttaisimmassa sopusoinnussa linnan tunnelman kanssa.

Paimenleikkejä lehtoreunaisilla nurmikoilla, improvisoituja Rameaun pikipäin säveltämiä baletteja luola- ja suihkukaivosikermien keskellä, soittoa ruusumajojen siimeksessä.

Alexandra, häikäisevän kaunis pikku olento, joka aina oli mitä iloisimmalla päällä, lisäsi paljon kuninkaan hyväntuulisuutta oleskelun aikana La Cellessä. Monia matkasuunnitelmia hylättiin Jeannen suureksi sisäiseksi tyytyväisyydeksi La Cellen tähden, sillä hänen horjuva terveytensä vaati entistä enemmän lepoa ja rauhaa.

Hän salasi kärsimyksensä äärimmäisen varovasti ja huolellisesti. Ei kuningas enemmän kuin hänen seurueensa jäsenetkään huomanneet sitä hermoja jäytävää sydämentykytystä ja siitä aiheutuvia seurauksia, joiden tähden hän usein sai viettää unettomia öitä.

Hän piti ruumistaan ja hermojaan rautaisessa kurissa. Ainoastaan uskollinen Hausset ja tohtori Quesnay tiesivät, kuinka kalliisti markiisitar aina sai ostaa uudet voittonsa kuninkaasta.

Usein Ludvig XV, jota valtioasiat pitivät vielä Versaillesissa, saapui
La Celleen aivan odottamatta.

Silloin ilo oli kahta suurempi. Kuninkaan hellyys, hänen hehkuva huumansa, hänen alituisesti vaihtelevat uudet innostuspuuskansa olivat rajattomia. Jeannen täytyi usein panna liikkeelle kaikki voimansa ja tarmonsa voidakseen ne kestää.

Eräänä päivänä toukokuun alussa kuningas taas saapui La Celleen odottamatta. Jeanne, joka, niin suuri Voltairen ystävä kuin hän olikin, oli ottanut siipiensä suojaan Crébillonin, oli juuri aikeissa lähteä Pariisiin katsomaan tämän "Catilinan" ensi esitystä Comédie Françaisessä.

Samoin kuin Ludvig XIV oli herättänyt henkiin vanhan Corneillen Théâtre du Palais royalissa, piti nyt Crébillonin päästä oikeuksiinsa Ludvig XV:n tunnustuksen kautta.

Ludvig, joka tavallisuudesta poikkeavasti oli herttaisella tuulella, sanoi olevansa halukas seurustelemaan pari tuntia Alexandran kanssa, joka veikeästi otti haltuunsa kiltin "kuningassedän" ja lupasi näyttää hänelle, mitä kaikkea uutta oli La Cellessä.

Jeannesta olisi ollut hyvin vastenmielistä olla menemättä tähän ensi-iltaan. Hän oli nostanut Crébillonin, joka oli ollut hänen ensimäinen lausunnonopettajansa, köyhyydestä ja unohduksesta. Hän oli hankkinut tälle eläkkeen kuninkaan yksityisestä rahastosta ja vapaan asunnon Louvressa, ja nyt hän oli saanut aikaan "Catilinan" esittämisen. Nyt hän myös tahtoi olla näkemässä kappaleen menestystä ja itse antaa merkin niihin yleisiin suosionosoituksiin, jotka hän sydämestään soi kuusikymmenvuotiaalle runoilijalle.

Ajaessaan Pariisiin kukkivan maiseman halki Jeanne hymyili hieman ilkeästi, kun hän ajatteli sitä suuttumusta, jonka valtaan Voltaire joutuu "Catilinan" esittämisen tähden, varsinkin kun kuningas oli Jeannen pyynnöstä asetuttanut näyttämölle Crébillonin kappaleen yhtä loisteliain puvuin ja näyttämökoristein kuin Voltairen. "Sémiramiksen".

Jeanne oli näkevinään tuon pitkän, laihan, ruman miehen selvästi edessään ja julmistuneena purkavan sisuaan "vanhasta narrista" Crébillonista ja toivovan tämän häviävän hornan pimeimpään sopukkaan.

Voltairen turhamaisuus ei sietänyt kerrassaan minkäänlaista kilpailua. Hän intoili kaikkia Jeannen kirjallisia tuttavuuksia vastaan ja oli ollut tälle nyreissään kuukausimääriä, koska Jeanne oli hänen poissa ollessaan vienyt hoviin Buffonin, Montesquieun ja Marmontelin.

Mutta kun hän taas oli nopeasti leppynyt eräästä uudesta suosionosoituksesta, oli hän ilmaissut Jeannelle kiitoksensa siroilla säkeillä, jotka olivat pysyneet Jeannen uskomattoman hyvässä muistissa:

"Ainsi donc vous réunissez
Tous les arts, tous les goûts, tous les talents de plaire,
Pompadour, vous embellissez
La cour, le Parnasse et Cythère,
Charme de tous les coeurs, trésor d'un seul mortel,
Q'un sort si beau soit éternel!"

Seuraavana päivänä keskellä päivää, kun kuningas taas oli matkustanut pois, kieppui Alexandra äitinsä käsivarressa.

" Chère maman ", pyysi lapsi vilkkaalla, loruilevalla tavallaan, "mennään katsomaan, mitä minä eilen näytin kiltille kuninkaalle! Hän kiitti minua paljon ja sanoi, että minä olen viisas pikku tyttö."

Jeanne suuteli pikku tyttönsä vaaleata tukkaa, joka vähitellen alkoi tummentua kastanjanruskeaksi.

Tyttö kuljetti häntä alas pengermiä, hyppi hänen rinnallaan pensasaitojen lomitse ja pitkin nurmikkoja, kunnes he saapuivat kukkapuutarhoihin.

Äkkiä tyttönen seisahtui hämillään erään suihkulähteen eteen, jota kannatti kaksi paksupäistä delfiiniä.

"Mitäs tämä on, Alexandra? Neilikat suihkulähteen ympärillä ovat hyvin kauniit, mutta aurinko paistaa tässä liian kuumasti. Mennään puiden siimekseen."

Alexandra seisoi liikahtamatta paikallaan, piti sormeaan miettivästi huulillaan ja katseli sitä kirjavaa neilikkakiehkuraa, joka ympäröi suihkulähdettä.

"Sinun mielestäsi neilikat ovat kauniit, chère maman ", sanoi hän miettivästi. "Niin minustakin. Mutta kuningas ei niitä suvainnut, hän käski, että siihen pitää panna ruusuja. Hän käski vanhaa puutarhuri Fleuronia, tunnethan hänet, sitä, joka aina on vähän tyhmän näköinen ja pitää suutaan kierossa, heti tekemään työn, niin että se olisi valmis tänä aamuna."

Samassa Fleuron ilmestyi näkyviin pensasaidan takaa. Jeanne viittasi hänet luokseen.

"Miksi ette ole heti täyttänyt hänen majesteettinsa käskyä? Älkää ällistelkö, vaan vastatkaa!"

"Te ette näy osaavan eroittaa ruusuja neilikoista. Sellaisia puutarhureja minä en halua pitää palveluksessani. Saatte eron. Nyt heti!"

Vanhus kumartui ottamaan maasta muutamia työkaluja, jotka hän säikähdyksissään oli pudottanut, ja paljasti ääneti ja alamaisesti päänsä.

"Niin käy, kun säälistä pitää palveluksessaan vanhoja, kykenemättömiä henkilöjä", huusi Jeanne lähtiessään miehelle.

"Jos sinä ajat hänet pois, chère maman , joutuu hän näkemään nälkää, sanoo Nanette, kuten monet muutkin, joille annat leipää ja sitten äkkiä erotat."

Jeanne ei vastannut. Hän vain kohautti olkapäitään ja palasi kiireimmiten linnaan, vieden lapsen mukanaan.

Kirjoituspöydältään hän tapasi saapuneesta kirjejoukosta vain kaksi, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan.

Toinen oli kuninkaalta ja sen oli kuriiri äsken tuonut. Ludvig toivoi, että hän huomenna saapuisi Versaillesiin ministerineuvostoon. D'Argenson oli ruvennut hangottelemaan uutta verotusehdotusta vastaan; ei mitään voinut ratkaista ilman Jeannen osanottoa.

Toinen kirje oli nimetön. Uhkauskirje Pariisista. Siinä markiisitarta varoitettiin näyttäytymästä pääkaupungissa, missä aiottiin antaa törkeä vastaus hänen hävyttömään verenimijäjärjestelmäänsä. Kirje oli täynnä säädyttömyyksiä ja alhaista herjausta.

Allekirjoituksena oli: "Yksi monista, jotka näkevät nälkää, sillä aikaa kun te mässäätte."

Jeannelle eivät tällaiset uhkauskirjeet olleet mitään uutta. Siitä huolimatta hän ei voinut laskea niitä luotaan välinpitämättömästi. Tunne, jonka ne hänessä herättivät, ei ollut pelkoa eikä sääliä. Ne kiihottivat vain hänen ylpeyttään. Hän ei tiennyt tehneensä mitään pahaa. Mistä häntä siis voitiin moittia? Hänellä oli vain yksi tarkoitusperä silmämääränään, rehellinen tarkoitusperä: tehdä kuninkaan elämä viihtyisäksi, estää hänen raskasmielisyyttään pääsemästä täyteen valtaan, tehdä hänet Ranskan onnen vuoksi kykeneväksi hallitsemaan itsenäisesti, kohottaa Ranskan sivistystä, taidetta ja teollisuutta.

Ja se, mitä teitä hän katsoi parhaaksi kulkea tätä tarkoitusperää kohden, ei liikuttanut ketään. Eihän hänen tehtävänsä ollut ruokkia kaikkia Ranskanmaan nälkäisiä!

Peräti uupuneena tästä uudesta mielenliikutuksesta hän meni aikaisin nukkumaan.

Madame Haussetin täytyi istua hänen sänkynsä vieressä ja pitää häntä kädestä kiinni. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän heittelehti levottomasti puoleen ja toiseen, myötäänsä peläten, että sydämentykintä, hätä ja ahdistus uudistuvat.

Niin paljon, liian paljon oli viime aikoina ollut sellaista, mikä oli yhtenä ryöppynä rasittanut häntä: kuninkaan tiheät käynnit, matka Pariisiin, mielenjännitys lopultakin suurella menestyksellä esitetyn "Catilinan" kohtalosta, kirjevaihto, jota tuskin jaksoi hoitaa — ja joka oli melkein kokonaan hänen niskoillaan, koska kuningas oli jättänyt Collinin Versaillesiin — puutarhurin tuottama kiusa ja nyt lopuksi ruokoton uhkauskirje.

"Hyvä Jumala, Hausset, kuinka käy, jos tällaista jatkuu? Jos vanhenen ja sairastun ennen aikojani! Jos niiden onnistuu musertaa minut! Kuningas ei rakasta ainoastaan sielulla! Niin pian kuin minä en kykene tyydyttämään kaikkia hänen vaatimuksiaan, heittäytyy hän toisen naisen syliin. Mitä tulee lopuksi, Hausset?"

Hän itki ja nyyhkytti ankarassa hädässä. Kesken hänen näennäisen häiritsemättömiä saavutuksiaan sukelsi taas näkyviin se harmaa haamu, joka näytti kulkevan hänen kintereillään, ojenteli teräviä käsiään ja huusi hänelle: "Kun et enää jaksa pitää vireillä kuninkaan aistillisuutta, tulee toinen ja syöksee sinut valtaistuimeltasi!"

Kamarirouva, jonka lohduttelut olivat turhia, lähetti hakemaan tohtori Quesnayta. Jeanne itki itkemistään eikä ottanut kuuleviin korviinsa lohdutteluja eikä neuvoja. Vasta vähitellen hän tyyntyi.

"Minä puhun huomenna Brancasin kanssa Versaillesissa. Olen viime aikoina saanut hänestä vilpittömän ystävättären. Hän on ymmärtäväinen ja osaa neuvoa."

Hän heräsi verrattain virkistyneenä. Ihana kevätpäivä, matka lehti- ja kukkaloistossa kylpevän seudun halki herätti hänet uuteen eloon.

Puisto oli lumoavan kaunis kukkaloistossaan. Hovi oli Fontainebleaussa. Ei kukaan voisi häiritä häntä, jos hän ennen kuninkaallista ateriaa tekisi pienen kävelymatkan puutarhassa. Hän tahtoi olla yksin. Ei kukaan saisi seurata häntä. Hän huusi luokseen koiransa Mimin ja meni alas puistoon. Unelmoivan mielihyvän tuntein hän vaelsi siinä osassa puutarhaa, jolle Ludvig XIV oli antanut erityisen leimansa. Hän pysähtyi Le Hongren "Ilma"-patsaan eteen ja tunsi ihailua samoin kuin usein ennenkin nähdessään voimaa ja kauneutta Marsyn pronssiryhmässä, joka esitti auringonhevosia juottavia tritoneja.

Kaikkialla, mihin hän vain silmäilikään, hän näki Ludvig XIV:n vilkkaan neron, luovan ja innostuttavan mielikuvituksen merkkejä. Lammikkoja jättiläishirviöineen, joita lapsi talutti ohjaksista; Coustonin ihmeellisiä luomuksia, Louis Leveaun rakennustaiteellisia töitä ja monen monia korkokuvia ja luolia, niiden nuorten, eteenpäin pyrkivien kykyjen tuotteita, joiden tien taiteita harrastanut aurinkokuningas oli tasoittanut.

Kuinka kadehdittavia olivatkaan kaikki nuo henkilöt, jotka olivat ryhmittyneet voimaa uhkuvan hallitsijan ympärille!

Hän oli aina ollut antava, elämää luova! Mutta Jeanne ei saanut mitään Ludvig XV:ltä. Hänen vain täytyy antaa, ammentaa omaansa ja aina uutta! Hänen koko olemuksensa täytyi palaa kuin liekki, lämmittää ja elävöittää kuningasta, temmata hänet horroksen kaltaisesta raskasmielisyydestä.

Jeanne vaipui uupuneena marmoripenkille tritoniryhmän eteen ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen.

Kuinka monta ihanaa taideteosta, jotka todistivat ylevää kauneusaistia, olikaan täällä luotu! Kuinka paljon kumpusi hänessäkin ihanaa, jota hän kuninkaan käden ja tahdon avulla aikoi lahjoittaa Ranskalle, runsain määrin, suurpiirteisesti, kitsastelematta, niinkuin aurinkokuningas oli lahjoittanut!

Nyt häntä ei saisi ehkäistä moitiskeluhalulla eikä pikkumaisella saivartelulla taikka tehdä häntä ennen aikojaan heikoksi ja sairaaksi!

Eräs kookas, karkeajäseninen nainen, jonka hartioilla oli kukikas huivi, astui esiin tritoniryhmän takaa ja tuli suoraan hänen eteensä. Viiden askeleen päähän hänestä nainen seisahtui.

Mustat silmät säkenöivät vihaisesti Jeanneen, halveksiva katse tähyili häntä.

"Hyi häpeä", kirkui Jeanne Fleuron ja sylkäisi ihan markiisittaren eteen. "Hyi, häpeä, sanon vielä kerran portto, lutka! Te tahdotte painaa meidät pieniksi ja mitättömiksi ja näännyttää meidät nälkään. Meidän pitäisi nöyrtyä maahan asti, sitä te tahdotte. Ohoh, madame d'Étioles, sitä kuitenkin saatte odottaa!"

"Ensin on teidän, sitten ehkä meidän vuoromme!" Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä. Vaivoin hän sai hengitetyksi, vaivoin nosti kätensä torjuvaan asentoon ja tiuskasi:

Tuimistunut nainen ei kuullut hänen sanojaan. Nyt vihdoinkin täytyi päästä kuuluviin sen, mitä hänen sydämellään oli tuhansien onnettomien, nälkää näkevien ihmisten tähden.

"Kuka te olette", huusi hän, "joka uskallatte käyttää väärin kuninkaan nimeä musertaaksenne meidät ja imeäksenne kuiviin meidän veremme? Me emme tahdo teidän lakejanne, me tahdomme kuninkaan lakeja! Me emme tahdo teidän, vaan kuninkaan ministerejä! Te olette kansanlapsi ettekä sen suurempi kuin mekään! Saastan ja synnin avulla te olette kiivennyt ylös. Ei leivänpalaakaan kehtaa yksikään meistä ottaa vastaan sellaiselta kuin te olette. Kunnialliset naiset pysyvät miestensä luona, varsinkin kun miespoloisten käy pahoin. Te olette hyljännyt miehenne, vaikk'ei teidän tarvinnut nähdä nälkää hänen luonaan, hyljännyt hänet ruvetaksenne kuninkaan jalkavaimoksi! Teidän ei käy paremmin kuin niiden muidenkaan, teidän on vain onnistunut pysyä hänen suosiossaan kauemmin kuin muiden."

"No niin, nyt olen sanonut sen, mikä oli sanottava alusta loppuun suoraan päin silmiä eikä raukkamaisesti selän takana, ja menkää nyt antamaan minut ilmi ja lähettäkää minut Bastiljiin! Minut on teidän helppo löytää. Minä olen Jeanne Fleuron, sen vanhan, köyhän miehen vaimo, jonka eilen ajoitte pois La Cellestä, kun hän oli tehnyt sellaisen rikoksen, ettei ollut korjannut pois muutamia neilikkoja."

"Ja jos pääsisin pakoon, niin asun pikku kadun varrella lähellä Place de Grèveä Pierre Renardin puodin vieressä."

Jeanne Fleuron kääntyi ja poistui hitaasti tritoniryhmän ohi, ikäänkuin haluten näyttää, että markiisittaren on tuiki helppo vangituttaa hänet.

Mutta Jeanne ei liikuttanut kättäänkään. Hän jäi seisomaan yhtä kalpeana ja suorana, aivan kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan lyömästä.

Ne herjaukset, jotka tähän saakka olivat kohdanneet häntä, olivat olleet kuolleita kirjaimia kuolleella paperilla. Tänään hän oli ensi kerran katsonut paljastunutta kansansielua kasvoihin, saanut kuulla sen elävää tuskanhuutoa.

Väristen kääntyi Pompadourin sielu pois raivoisan naisen tulta leimuavista katseista, tuosta syvän kärsimyksen nostattamasta kiihkosta, jolla Jeanne Fleuron oli esiintynyt säätyluokkansa puhetorvena.

Hitaasti ja raskaasti, katse maahan luotuna ja käsi sydämen kohdalle puristettuna, joka ei vielä lyönyt oikealla tavalla, hän nosti jalkansa lähteäkseen.

Linnankello löi yksi. Nyt oli aterian aika pikku kammioissa Jeanne pyyhki otsaansa pitsinenäliinalla. Pari syvää henkäisyä, sitten hän kumartui alas, otti syliinsä Mimin, joka peloissaan oli piilottunut kallisarvoisen puvun silkki- ja pitsihelmuksiin.

Kuningas jo odotti markiisitarta kahdelle hengelle uhkeasti katetun pöydän ääressä. Vastoin tapaansa Jeanne antoi täyttää kristallilasinsa reunoja myöten bordeaux-viinillä. Sitten hän kohotti sen kuninkaan lasia kohden ja joi hymysuin d'Argensonin perikadoksi, joll'ei ministeri tänään ministerineuvostossa lupaisi ajaa uusia veroja päätökseen parlamentissa.

XVI.

Seuraavana päivänä kuningas matkusti aikaisin aamulla Fontainebleauhon.
Hänen otsansa oli pilvessä, silmistä paistoi synkkä välke.

Ayenin herttua, joka seurasi häntä, ei tiennyt, mistä oikeastaan oli johtunut tämä kuninkaan mielialan äkillinen muutos tahi nopea päätös lähteä Fointainebleauhon, jonne ei ollut ensinkään aikomus lähteä.

Kuningas oli eilen illalla aterioinut yksinään markiisittaren kanssa tämän huoneessa. Tänään oli aiottu tehdä metsästysretki, jonka kuningas oli järjestänyt vartavasten markiisittaren kunniaksi. Metsästyspäivällisten jälkeen oli suunniteltu gondolimatka illalla ja soittoa valaistuilla lammikoilla.

Kun kuningas ei puhunut mitään, vaan istui synkkämielisenä selkänojossa nurkassaan, ei herttua voinut ruveta kyselemään.

D'Argenson oli lähtenyt ministerineuvoston istunnosta katkeroituneen näköisenä. Mutta kuningas ja markiisitar olivat iloisempina kuin milloinkaan lähteneet ajelemaan vaunuilla ja, kuten Lebel oli kertonut herttualle, yhtä iloisina istuutuneet aterioimaan. Kuitenkin oli kuningas odottamattoman aikaisin yöllä tullut takaisin markiisittaren huoneesta eikä ollut saanut unta.

Siis kaikesta päättäen sänkykamarisalaisuus, jota Ludvig XV ei ollut halukas ilmaisemaan!

Unettoman yön jälkeen Jeanne istui tutkimassa Madeleine Poissonin kirjoja, joita ennen aikaan oli häneltä huolellisesti kätketty.

Vanhat, kuluneet nidokset oli Hôtel des Chèvresistä muutettu erääseen salakaappiin markiisittaren luo Versaillesiin.

Hän jäljensi erään reseptin ja käski kamaripalvelijansa kutsua Quesnayn apteekkiapulaisen. Jeanne antoi tälle paperin ja käski hänen valmistaa lääkkeen puolessa tunnissa.

Sitten Jeanne vaipui takaisin vaalistuneelle lit d'ange -vuoteelleen, jolla hän oli viettänyt suurimman osan tätä kauheaa yötä. Hän virui mietteiden askarrellessa, kunnes päänsärky yltyi sietämättömäksi.

Hänen kekseliäimmätkään ajatuksensa eivät voineet luoda rahtuakaan selvyyttä armottomaan totuuteen.

Kuningas oli ollut hänen luonaan. Tämän suudelmat, syleilyt ja tukehduttavat hyväilyt eivät olleet saaneet häntä virkeäksi. Kylmänä ja jäykkänä kuin pölkky hän oli virunut kuninkaan sylissä, kunnes tämä itsekin kylmentyneenä oli vihaisena lähtenyt hänen luotaan.

Se pelottava, jota hän oli pelännyt, oli tapahtunut, ennenkuin hän oli osannut aavistaakaan! Hänen yrityksensä höystää ruokia väkevillä mausteilla, syödä suuret määrät herkkusieniä ja selleriä eivät olleet parantaneet hänen kylmää luonnonlaatuaan eikä heikontunutta terveyttään. Hänen täytyi turvautua voimakkaampiin keinoihin, vaikkapa niistä koituisi raskaitakin seurauksia. Omistaa kuningas kokonaan oli elämä, kadottaa hänet oli kuolema!

Pieni apteekkiapulainen toi juoman. Jeanne kavahti ylös, tempasi korkin pullosta ja kaatoi suuhunsa pari kulausta ruskeaa nestettä. Maku oli vastenmielinen ja ellottava, mutta kohta hän tunsi miellyttävää lämpöä koko ruumiissa.

Kun hänelle ilmoitettiin de Brancasin herttuattaren tulleen, pani Jeanne lääkkeen, jota hän ei tahtonut päästää käsistään, muiden pullojen joukkoon pukupöydälleen.

Herttuatarta oli toisessa huoneessa pidättänyt madame du Hausset. Tämä uskollinen sielu rukoili häntä kyyneleet silmissä pyytämään markiisitarta säästämään terveyttään.

"Madame Pompadour noudattaa sellaista ravintojärjestystä, joka ei ole hyvä hänen heikolle terveydelleen. Hän käyttää tohtori Quesnayn selän takana sellaisia lääkkeitä, jotka eivät millään muotoa voi olla hyödyllisiä. Vastikään hän valmistutti juoman, josta ei koidu hyvää."

"Teillähän on kuumetta, rakas ystävä. Te olette sairas. Teidän täytyy säästää voimianne, noudattaa yksinkertaista ravintojärjestystä ja viettää rauhallista elämää."

"Niin, olen sairas, mutta toisin, kuin te luulette, rakas ystävä. Ja minä paranen vain siten, että jatkan kulkuani edelleenkin sitä tietä, jonka vihdoinkin olen tavoittanut."

"Olen teidän ystävättärenne, sen vuoksi uskallan ilmaista teille salaisuuteni. Saatte kuulla!"

Jeanne tarttui vavisten herttuattaren käsiin. Aivan suunnilleen pelosta hän kuiskasi:

"Kuinka te voitte luulla sellaista, rakas Jeanne?" kysyi herttuatar hämmästyneenä.

"Te olette kokenut nainen, rakas herttuatar. Te tiedätte, että miehet pitävät muutamia asioita hyvin tärkeinä. Minun onnettomuuteni on se, että minulla on jokseenkin kylmä luonnonlaatu. Sitäpaitsi ei terveyteni ole kehuttava. Vilpitön rakkaus, jota tunnen kuningasta kohtaan, on usein auttanut minua voittamaan nämä haitat, mutta toissa yönä tuotti kylmyyteni minulle kovan onnen iskun. Kuningas lähti minun luotani vihaisena."

Herttuatar, joka piti hänestä vilpittömästi, koetti lohduttaa häntä.
Jeanne tyyntyikin vähitellen.

"Vihdoinkin olen tavannut sellaisen lääkkeen, joka kaikesta päättäen tekee minulle hyvää."

" Fi donc , markiisitar, kuinka olette voinut juoda mokomaa sekoitusta? Sehän haiseekin, niinkuin La Voisin olisi keittänyt sen noitakeittiössään. Se on aivan varmaan myrkkyä, ainakin teille."

Jeanne kuohahti. Hän ei suvainnut, että häntä kohdeltiin kuin holhouksen alaista lasta.

"Minä käsken valmistaa uuden annoksen, sillä minä aion käyttää sitä.
Minun täytyy saada kuningas taas kokonaan omakseni, uskokaa se."

"Sitä te, rakas markiisitar, ette tee, sillä siihen te olette liian viisas. Teidän on kaikin mokomin hyljättävä tuo päätön, ärsyttävä ruokajärjestys. Moinen hevoslääkitys ei sovi teille. Keinotekoisesti toimimaan kiihoitettu ruumis lysähtää ihan kokoon, kun kiihoitus-keinot jonkun ajan kuluttua lakkaavat vaikuttamasta. Kysykää neuvoa Quesnaylta! Luottakaa häneen! Minä luulen jo nyt voivani sanoa, että hän määrää teille vähemmän työtä, vähemmän sielunjännitystä, yksinkertaisempaa ravintoa ja paljoa enemmän liikuntoa raittiissa ilmassa."

Jeanne katsoi alakuloisena eteensä. Se, mitä herttuatar puhui, oli kyllä paikallaan, mutta hänhän oli hädissään kiinnittänyt niin suuria toiveita ihmelääkkeeseen!

"Teidän seuranne on liian kallisarvoinen, liian tärkeä ja välttämätön hänen majesteetilleen, jotta hän voisi saattaa sen vaaraan satunnaisen pettymyksen tähden. Ja sitten vielä, rakas ystävä, tahdon sanoa teille erään asian — voitte luottaa minun kokemukseeni, johon te äsken vetositte — tottumus on luja side, joka ei vähällä katkea. Teidän rakastettavuutenne; teidän voimakkaampi älynne ja teidän iloisuutenne kyllä kahlitsevat kuninkaan uudestaan jo ensi näkemällä."

Herttuatar suuteli ystävätärtään ja lupasi pian käydä hänen luonaan La
Cellessä.

Jeanne istui yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Kuluneen ajan vaiheet lipuivat hänen silmiensä editse. Hänen nopea, loistava voittokulkunsa, se rajaton valta, jonka kuningas hänelle oli antanut, ne ystävät, jotka hän oli itselleen hankkinut ja jotka seisoivat vankkana muurina kaikkia ulkoa päin uhkaavia vaaroja vastaan. Ei, kyllä herttuatar oli oikeassa: yhden ainoan yön pettymys ei kykene luhistamaan näitä suuria saavutuksia.

Entä Jeanne Fleuron? Entä ne, jotka kirjoittivat uhkauskirjeitä ja häväistyskirjoituksia?

Mitä he tiesivät kaikista niistä tuskista ja kärsimyksistä, joilla hän oli ostanut loistonsa?

Jeanne oli muuttanut takaisin La Celleen. Kolme, neljä päivää kului, kuningas ei antanut itsestään mitään tietoja.

Niihin pitkiin, teeskennellyn aistillisiin kirjeisiin, jotka hän oli kirjoittanut kuninkaalle, ei tämä vastannut.

Jeanne matkusti Versaillesiin. Kuningas oli käynyt Fontainebleaussa kuningattaren luona. Missä hän nyt oli, sitä ei kukaan tiennyt tai tahtonut ilmaista hänelle.

Jeannen oli nyt tuiki vaikea hallita ajatuksiaan. Hän pyysi huoneittensa avaimen. Epävarmoin askelin hän hoippui sisään. Niin pian kuin hän jäi yksikseen, hän lysähti hervottomana kokoon.

Hänen rakkautensa ensi hetkestä saakka kuningas ei ollut ottanut ainoatakaan askelta hänen tietämättään. Ei milloinkaan, ei edes vaikeimmissakaan olosuhteissa kuningas ollut antamatta hänelle tietoja itsestään. Oliko kuningas vain vihoissaan vai oliko hän hyljännyt hänet? Oliko hänen ruumiillinen heikkoutensa ajanut kuninkaan toisen syliin? Oliko de Brancasin herttuatar väärässä? Oliko hänen oma hätänsä luotettavampi ennustaja.

Tällaisia ajatuksia risteili kirjavina hänen aivoissaan, kunnes synkkä, raskas pilvi, johon hän tahdottomana vaipui, pimensi hänen sielunsa. Pää kätten varassa, melkein hievahtamatta, hän istui sillä tavalla pitkän, pitkän aikaa.

Hän ei kuullut, että ovelle hiljaa koputettiin. Vasta kun koputus kävi kovemmaksi, hän säikähti ja kavahti seisaalle.

Hän ojensihe vaivaloisesti, korjasi hajalliset hiukset otsaltaan, pyyhki nenäliinalla kuumia, kuivia silmiään ja aukaisi oven säpin.

Tulija oli se kamarineitsyt, jota hän tavallisesti piti Versaillesissa.
Lisettellä oli kirje kädessä.

Kauan Jeanne tarkasteli outoa käsialaa, ennenkuin päätti avata kirjeen.
Aavistus sanoi hänelle, ettei se sisältänyt hyviä uutisia.

Vihdoin hän repäisi kuoren auki. Mutta tuskin hän ehtinyt vilkaista ensimmäisiin riveihin, kun hän valkeana huulten laitoja myöten hervahti tuolille, jonka nojassa oli seisonut.

Hänen hampaansa kalisivat. Hän kalpeni kalpenemistaan. Se, joka olisi nähnyt hänet, olisi luullut häntä kuolleeksi.

Kauan aikaa hän lepäsi aivan jäykkänä ja liikahtamatta. Vain vähitellen hän tuli tajuihinsa.

"Kuningas kahden kesken erään naisen kanssa, jonka nimeä ei hänelle sanottu, eräässä metsästyslinnassaan yöt ja päivät päästään!"

Hän oli saanut iskun. Hänet oli syösty valtaistuimeltaan. Kaikki oli lopussa, mennyttä, hänet oli hyljätty yhden ainoan yön tähden, jolloin hän ei ollut ollut kuninkaan mieltä myöten!

Pitkällinen rakkaus, uskollinen ystävyys — kaikki oli haihtunut kuin tuhka tuuleen!

Jeanne kavahti ylös. Väri tulvahti taas hänen kasvoilleen. Hänen notkea vartalonsa suoristui. Hänen silmänsä alkoivat kiihkeästi hehkua.

Ei, tuhannen tuhatta kertaa ei! Niin vähällä hän ei laske käsistään elämänsä päämäärää ja tarkoitusta.

Hän ei ollut madame de Nesle, mikään sellainen, että hänet muitta mutkitta hyljättiin toisen naisen tähden, joka silloin sattui miellyttämään. Kuningas saisi nähdä, että hän pitää häntä paljoa lujemmissa siteissä kuin hänen edeltäjänsä.

Tuskin oli Jeannen mielenmaltti palautunut ja hän ottanut avukseen ylpeytensä ja turhamaisuutensa, kun hänen älykkäässä päässään oli valmiina uusi suunnitelma: ei kuningas ollut kärsinyt loukkausta kovaonnisen lemmenyön tähden, vaan hän itse kuninkaan pakenemisen ja uskottomuuden vuoksi! Jos peli oli vielä korjattavissa, niin tämä oli juuri ainoa oikea voittoon vievä tie. Ja hän aikoi, hänen täytyi voittaa peli.

Jeanne keikautti päänsä kenoon. Tulkoon mitä tahansa, hän oli asestautunut.

Hän eroitti Lebelin äänen. Hän riemuitsi. Missä Lebel oli, sieltä ei kuningas ollut kaukana.

"Sopii mainiosti. Hänen majesteettinsa ihastuu." Jeanne väänsi ivallisesti suutaan.

Hetken kuluttua Lebel ilmoitutti itsensä. Jeanne otti hänet vastaan kopeasti päätään nyökäyttäen.

"Hänen majesteettinsa on juuri palannut metsästämästä. Hänen majesteettinsa ihastuu tavatessaan rouva markiisittaren Versaillesissa ja kunnioittaa käynnillään markiisitarta puolen tunnin kuluttua."

"Olkaa hyvä ja tervehtikää hänen majesteettiaan, että minä olen hyvin pahoillani, kun en voi ottaa vastaan hänen majesteettiaan, koska minun täytyy erään tärkeän asian vuoksi olla La Cellessä kello yksi. Mutta hänen majesteettinsa suvainnee ehkä kunnioittaa minua käynnillään siellä."

Ihme ja kumma, mitään tällaista ei ollut tapahtunut kertaakaan niinä monina vuosina, jolloin hän oli ollut hänen majesteettinsa palveluksessa. Nähtävästi Pompadour oli saanut vihiä siitä, mitä metsästyspäivinä oli tapahtunut, ja sen sijaan, että olisi itkenyt ja rukoillut, kuten muut olivat tehneet, hän muitta mutkitta sulki oven kuninkaalta. Rohkeutta hänellä oli, tuolla porvarisnaisella, se täytyi tunnustaa. Mutta se voi olla vaarallista peliä, jos kuninkaan metsästys seikkailu on ollut muuta kuin haihtuva intohimon puuska. Ja noiden kolmen päivän vietto ihanan kreivitär Peronnesin seurassa olikin melkein näyttänyt siltä! Lebel kumarsi sanaakaan sanomatta, hämmästyksestä aivan mykistyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi ulkokullatun alamaisesti:

Ennenkuin Lebel oli ehtinyt kuninkaan luo, kapsahtelivat Jeannen nopeiden hevosten kaviot Versaillesin linnanpihan kiviin.

Kuningas hämmästyi yhtä paljon kuin Lebel. Hänen otsansa rypistyi, eikä hän sanonut sanaakaan. Hän syventyi työhönsä eikä aikonut lähteä La Celleen.

Jeanne olisi aivan hyvin voinut jättää sikseen sen tuntikauden kestäneen ajelun Alexandran kanssa, jolle hän läksi karttaakseen kuningasta. Seuraavanakaan päivänä kuningas ei saapunut.

Jeanne alkoi käydä levottomaksi. Olikohan hän jännittänyt jousen liian kireäksi? Häviäisikö hän pelissä?

Kuninkaan ajatuksia ei voinut kukaan arvata. Ei kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Jeanne. Mutta hän tunsi myös Ludvigin itsepäisyyden, kun oli kysymyksessä mikä täyttymätön toive tahansa. Sen täytyisi onnistua, kunhan vain ei —?!

Hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä. Ei, mahdotonta, että Ludvig on niin lyhyessä ajassa voinut kokonaan mieltyä toiseen.

Hän seisoi ikkunan edessä ja katsoi alas puistoon. Ulkona oli sade jo tuntikausia valunut virtanaan harmaalta taivaalta, joka ei näyttänyt ensinkään seestyvän. Olikohan se ehkä paha enne? Kaikki vihreä näytti harmaalta ja vettyneeltä, kaikki iloiset värit sammuneilta.

Yksitoikkoisesta sateensolinasta hän äkkiä kuuli vaununpyörien jyrinää. Vieraitako? Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla ketään. Hän halusi olla yksinään ajatuksineen ja suunnitelmineen. Ei kukaan saisi kajota niihin lankoihin, joita hän punoi.

Jeanne tunsi, että veri syöksyi valtavana hänen sydämeensä, polvet vapisivat ja suonet sykkivät rajusti. Tyyneyttä, vain tyyneyttä hinnalla millä hyvänsä! Puolet peliä oli voitettu kuninkaan tulolla.

Jeanne huomasi ensi katseella, että kuningas ei ainoastaan näytellyt vääryyttä kärsineen osaa, vaan todellakin tunsi olevansa sellainen. Hän oli kärsinyt erossa olosta, kärsinyt enemmän kuin itse tahtoi myöntää.

Jeannen oli vaikea salata kylmän kuoren alla voitonriemuaan. Hän pyysi kuningasta istumaan ja kiitti häntä kohteliain ja siroin sanoin käynnistä.

Ludvig ei virkkanut hyvään aikaan sanaakaan, vaan silmäili epävarmoin katsein Jeannea. Hän ei tiennyt vähääkään, mitä ajatella Jeannen käytöksestä. Merkiksikö tuon yön kylmyys Jeannen kiintymyksen sammumista? Oliko Jeanne kuullut puhuttavan hänen uskottomuudestaan ja maksoiko hän nyt samalla mitalla? Oliko Jeanne paennut häntä Versaillesista heittäytyäkseen La Cellessä toisen odottavan syliin?

"Mitä tämä merkitsee, Jeanne? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Miksi olit niin kylmä? Miksi läksit Versaillesista samana hetkenä, kuin minä saavuin sinne?"

"Teidän majesteettinne suvainnee minun tehdä erään kysymyksen. Mitä muutakaan minä voin tehdä, kun teidän majesteettinne ei vastannut minun kirjeeseeni eikä moneen päivään ilmoittanut minulle olinpaikkaansa?"

Kuningas katsoi tutkivasti Jeanneen. Puhuiko Jeanne totta? Hän oli aina nähnyt, että Jeanne oli liian ylpeä valehdellakseen. Jos hän jättää ottamatta huomioon tuon surullisen yön, niin Jeanne on oikeassa ja hän väärässä!

Olisiko nainen, joka kunnioittaa itseään, voinut menetellä toisin, vaikkapa ei olisi tiennytkään, että hänen laiminlyöntinsä takana piili uskoton teko?

Kun hän nyt seisoi Jeannen kanssa vastakkain, kun hän taas näki Jeannen kaikessa kuninkaallisessa kauneudessa, ei hän käsittänyt enää itsekään, kuinka oli voinut viettää päiviä ja öitä erään mitättömän, vaikkakin yleisesti tunnetun kaunottaren parissa vain siksi, että hänen rakastajattarensa oli kerran jättänyt hänen kuuman himonsa tyydyttämättä?

"Anna minulle anteeksi", pyysi hän. "Sinunlaisesi nainen ei olisi voinut muuten menetellä."

Jeanne oli kyllin viisas olemaan nuhtelematta kuningasta. Hän oli voittanut, se riitti hänelle. Mutta hän tiesi myöskin, että tämän voiton hän oli ostanut kalliisti, ja sydämensä sisimmässä hän toivoi hartaasti, etteivät tällaiset taistelut kovin usein uudistuisi.

XVII.

Sillä välin kun markiisittaren ystävällinen suhde Bernisiin pysyi yhä ennallaan ja abbé, vaatimattoman hartaana ja kiitollisena huoneistosta, joka hänelle oli luovutettu Tuilerieissä, ja yksityisestä 1500 livren eläkkeestä kuninkaan rahastosta, pysyi markiisittaren vilpittömänä ystävänä ja osasi antaa arvoa tämän ponnisteluille hänen virkauransa puolesta, oli sen sijaan Jeannen ja Richelieun välinen suhde kylmenemistään kylmennyt.

Madame d'Estrades ja d'Argenson olivat Richelieun ollessa sotaretkellä koettaneet kaikin keinoin yllyttää herttuaa, joka oli enemmän kuin arka kuninkaan suosiosta, Pompadourin yhä kasvavaa valtaa vastaan.

Ministerin ja hänen rakastajattarensa kannattajat kiinnittivät suuria toiveita Richelieun paluuseen. Madame d'Estrades ei tyytynyt yksistään siihen läheiseen suhteeseen, jossa hän eli d'Argensonin kanssa, vaan kosiskeli myötäänsä kaihoisilla katseillaan kuninkaan suosiota.

Genuan piirityksen jälkeen herttua saapui alkuvuodesta Versaillesiin, ylpeänä ja säteilevänä uudesta Ranskan marsalkan arvostaan, jonka oli perinyt Moritz Saksilaiselta.

Richelieu saattoi tuskin malttaa mieltään, ennenkuin sai astua uuteen virkaansa ensimmäisenä kamariherrana. Tässä asemassa hän luuli helpommin voivansa päästä tarkoituksensa perille: "raivata tieltä vähäpätöisen Pompadourin, ikäänkuin hän olisi oopperatyttö", ja hankkia uuden rakastajattaren, joka tyytyisi pienempään tilaan kuninkaan rinnalla.

Jeanne oli todellakin saanut toteutetuksi sen rohkean ja nerokkaan aikeensa, jonka oli ensimmäisen teatterivuoden päätyttyä ilmaissut enolleen Tournehemille.

Suureen Lähettiläskäytävään, missä Ludvig XIV ennen aikaan oli antanut esittää vakavia sinfonioita, oli Gabriel nyt rakentanut uuden salongin. Näyttämö oli suunniteltu aivan niin, kuin Jeanne kerran oli ehdottanut.

Se voitiin hyvin lyhyessä ajassa ja milloin tahansa panna pystyyn ja taas purkaa. Tämä näyttämö oli maksanut 65,000 livreä. Lisäksi tulivat kustannukset puvuista ja palkoista, ja niihin oli ensimmäisenä näytäntövuonna mennyt 100,000 écutä lukuun ottamatta tarveaineita, jotka kuitenkin oli enimmäkseen otettu "Pikku teatterista" (Les Menus Plaisirs).

Koko hovi ja etupäässä kuningas olivat niin ihastuneita tästä omaperäisestä sommitelmasta, ettei siihen saakka ollut paljon puhuttu kustannuksista.

Sinisin ja kultavärein koristettu salonki, jossa oli neljäkymmentä mukavaa katsojapaikkaa ja yhtä monta paikkaa orkesterin jäsenille, oli sellainen sali, jota ei voinut kylliksi kiitellä.

Kaikki oli tapahtunut Aumontin herttuasta välittämättä, joka sinä vuonna oli virkatoimituksessa ensimmäisenä kamariherrana. La Vallière oli toiminut itsenäisesti yksissä neuvoin markiisittaren kanssa. Hän lähetti määräyksensä suoraan "Pikku teatterin" virkamiehille, käytti siellä olevia tarveaineita ja toimitti kaikki rakennusmestareille, maalareille ja koristelijoille menevät käskyt omalla vastuullaan asianomaisten käsiin.

Aumontin herttua oli aivan oikeassa rajoittaessaan tätä itsevaltaisuutta. Kaikki teatterit ja näyttämöt olivat ensimmäisen kamariherran valvonnan alaisia, samoin kuin Lähettiläskäytäväkin loistohuoneustojen osana. Aumont ei kuitenkaan ollut milloinkaan uskaltanut asettua Pompadourin välillisiä käskyjä vastaan.

Richelieu teki asiasta pikaisen lopun. Heti sen jälkeen kuin hän oli ryhtynyt virkaansa, hän lähetti kuninkaalle hyvin pontevan vastalausekirjelmän La Vallièren aikaansaamien väärinkäytösten johdosta.

Kun kuningas ei vastannut, käski Richelieu uudestaan avata Pikku teatterin. Hän julkaisi ankaran määräyksen, ettei ainoatakaan hovivaunua saa antaa käytettäväksi ilman hänen allekirjoittamaansa valtuutusta. Tarveaineita ja koristuksia ei saanut hänen luvattaan lainata Pikku teatterista eikä hoviteatterin työmiehiä käyttää ilman herttuan myöntymystä.

Jeanne ei ollut niitä, jotka alistuivat tällaiseen vastustukseen. Aiottiin esittää Lullyn "Acis ja Galathea". Tarvittiin monia harjoituksia ja kallisarvoisia varustuksia. Koko hovi oli ilmaissut haluavansa saapua katsomaan.

— Kolme prinsessaa, Henriette, Adelaide ja Victoire, jotka hyvin mielellään kävivät teatterissa uudessa salongissa, samoin kuin Maria Josefakin, saivat kuningattaren puuttumaan asiaan.

Kuningas, joka piti tähdellisempänä markiisittaren ja lastensa huvitteluja sekä omaa rauhaansa ja mukavuuttaan kuin Richelieun toimenpiteitä, kysyi marsalkalta jo ensimmäisessä vastaanotossa jääkylmästi:

Ludvig XV, joka aivan hyvin tunsi ne syyt, joiden tähden herttua oli joutunut Bastiljiin, luetteli ne aivan levollisesti marsalkalle.

Richelieu pelästyi ja otti huomautuksen opikseen. Hän ei sen koommin kajonnut teatteria koskeviin asioihin.

Hän karisti mielestään d'Argensonin ja madame d'Estradesin neuvot, jotka olivat niin pahasti häneen kolahtaneet. Hän rupesi säännöllisesti käymään markiisittaren vastaanotoissa, joissa koko hovi, prinsessat etunenässä, oli saapuvilla.

Hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta, saadakseen mitä sievistelevimmin vakuuttaa Jeannelle ystävyyttään ja mitä rakastettavimmin asettua hänen käytettäväkseen täyttääkseen kaikki hänen toivomuksensa.

Sitkeämmin pyrki d'Argenson, käsi kädessä madame d'Estradesin kanssa, päämääräänsä kohden.

Madame d'Estrades oli syrjäteitse, Lebelin kautta, saanut kuulla, että jotakin hankausta oli olemassa hänen sukulaisensa ja kuninkaan välillä, vaikkeivät asiat tätä nykyä ollenkaan sellaisilta näyttäneet. Hän lähetti hakemaan Lebeliä ja kuulusteli tätä tarkkaan, ennenkuin neuvotteli ministerin kanssa.

Hän väitti, ettei hänellä ole mitään tarkkoja tietoja. Kuningas kävi joka ilta markiisittaren luona. Hän tosin myönsi, että hänen majesteettinsa poistui markiisittaren luota aikaisemmin kuin muulloin, mutta että se ei todista mitään.

Hän oli joskus tehnyt pieniä ehdotuksia kuninkaalle, että tämä huvittelisi toisinaan muidenkin naisten kanssa, mutta nämä ehdotukset oli joka kerran hylätty.

"Minä en ole pieni ehdotus", oli madame d'Estrades äkäisesti vastannut, rientäen d'Argensonin luo.

Ministeri lietsoi, kuten aina tällaisissa tapauksissa, rakastajattarensa vihaa porvarillista sukulaista vastaan. Hän kertoi tuolle ahneelle naiselle uusista, kallisarvoisista kuninkaan lahjoista, vieläpä arvonylennyksestäkin, joka odotti markiisitarta.

"Huomenna hovi muuttaa Choisyhin. Kolmen päivän perästä saatte kuulla minusta, hyvä ystävä", sähisi hän vääristynein kasvoin.

Jeanne oli Quesnayn kehoituksesta ja madame du Haussetin tarkan valvonnan alaisena aloittanut maidonjuontinsa, joka vaikutti hänen terveyteensä erinomaisen virkistävästi. Muuten lääkäri oli määrännyt hänelle ankaran ravintojärjestyksen.

Kuningas oli erittäin huomaavainen ja teki mitä suinkin voi, että tämä parannustapa olisi mahdollisimman tehoisa. Hän vapautti Jeannen velvollisuudesta käydä suurilla hovipäivällisillä tai ottamasta osaa rasittaviin huveihin. Parin päivän oleskelun jälkeen Choisyssä Jeanne aikoi matkustaa La Celleen vahvistaakseen perin pohjin Normandiaan aiottua matkaa varten.

Ludvigista oli paljon vaikeampi kuin hän tahtoi itselleen myöntää olla pakotettu niin usein olemaan ilman markiisitarta.

Hän oli synkkä ja äänetön ja joi ruokapöydässä enemmän kuin hänen terveytensä sieti.

Hän ei ollut vielä milloinkaan ollut juovuksissa, mutta Choisyssä se melkein tapahtui.

Tämä Ludvigin mielentila oli mitä otollisin madame d'Estradesin suunnitelmille ja d'Argensonin puolueelle, joka oli ministerin rakastajattaren takana ja kuiskutteli joka päivä hänen korvaansa, että hän käyttäisi hyväkseen sopivaa hetkeä päästäkseen Pompadourin seuraajaksi.

Kerran päivällisillä, jonne Jeanne oli puolittain luvannut saapua, mutta viime tingassa lähettänyt peruutuksen, kuningas joi suutuksissaan ja mielihaikeudessaan paljon viiniä. Hän tahtoi olla iloinen ilman markiisitartakin.

Madame d'Estrades oli pitänyt kuningasta tarkoin silmällä. Hän riemuitsi. Vihdoinkin oli koittanut hetki, jolloin hän saisi vaivuttaa kuninkaan syleilyllään unohduksiin ja onnenhuumaan.

Puolijuovuksissa kuningas käski panna toimeen gondoliretken päivällisten jälkeen. Hänellä oli tukehduttavan kuuma, hän kaipasi ilmaa ja viileyttä.

Hän käski Lebelin ilmoittaa retkestä markiisittarelle. Tämän piti istua hänen rinnallaan kuninkaallisessa gondolissa.

Lebel, joka piti salapeliä madame d'Estradesin kanssa, mikäli tämä hyvin kitsas nainen palkitsi hänen palveluksensa, ilmoitti heti hänelle tämän kuninkaan määräyksen.

Madame d'Estrades pisti silloin hänen käteensä kaksikymmentä livreä, jotka olivat lähtöisin d'Argensonin lahjomisrahastosta.

"Hyvä on, herra Lebel. Minä käyn joka tapauksessa sukulaiseni luona ja voin silloin kertoa hänelle kuninkaan toivomuksen."

Mutta madame d'Estrades ei aikonutkaan mennä tapaamaan markiisitarta. Hän kietoi ympärilleen kallisarvoisen pitsihuivin, jonka d'Argenson oli lähettänyt hänelle Englannista, ja jäi pensaiden taakse piiloon odottamaan kuninkaan tuloa.

Kuningas meni hoippuen purteen. Juuri oikeaan aikaan astui myös madame d'Estrades esille tukeakseen kuningasta.

Ludvigin aistimet eivät olleet niin sumentuneet, ettei hän olisi huomannut, kuka Jeannen sijasta istui hänen vieressään.

Hän torjui madame d'Estradesin tungettelevat hellyydenosoitukset, mutta pohjaltaan hän oli mielissään siitä, että hänen kanssaan oli joku, joka auttoi häntä viettämään aikaa.

Myöhään, kun jo oli tullut aivan pimeä, palattiin Choisyhin. Seurue hajosi nopeasti.

Madame d'Estrades seurasi kuninkaan huomaamatta tämän kintereillä ja hiipi hänen jäljestään hänen työhuoneeseensa.

Etuhuoneessa odottivat madame d'Estradesin ystävät, d'Argensonin henkiheimolaiset, jotka tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyttää d'Argensonin paikallaan.

Jos ministerin ystävättären onnistuisi saada kuningas, pauloihinsa, niin peli olisi voitettu.

He saivat odottaa kauan. He olivat jo luopumaisillaan toiveistaan, kun madame d'Estrades hiukset hajallaan ja pitsihuivi revittynä syöksyi ulos kuninkaan työhuoneesta.

" C'est fait !" huusi hän voitonriemuisesti pienelle, odottavalle joukolle ja katosi prinsessojen huoneisiin, D'Argenson palkitsi rakastajatartaan suurella rahasummalla tästä urotyöstä, vaikka hän itse asiassa ei uskonut todeksi ruman madame d'Estradesin voittoa kuninkaasta, varsinkin kun tämä yöllinen kohtaus sai sellaisen jälkinäytöksen, että madame d'Estrades muutamia päiviä myöhemmin sai jokseenkin jyrkän ilmoituksen poistua toistaiseksi Choisystä.

Mutta Lebel väitti, että kuningas oli ollut niin juovuksissa, ettei ollut oikein tiennyt, mitä oli ajatellut tai tehnyt.

Madame d'Estrades sitä vastoin vannoi onnistuneensa ja käytti tätä seikkaa hyväkseen saadakseen siitä erinomaista käytännöllistä hyötyä: hän kerskui äänekkäästi olevansa suhteissa kuninkaan kanssa ja möi kaksinkertaisilla hinnoilla luuloteltua valtaansa Ludvig XV:nteen ja todellista d'Argensoniin nähden.

Rahvaan kesken laulettiin häväistyslauluja rumasta, juonittelevasta, kiittämättömästä ja ahneesta naisesta:

"Si vous voulez faire
Dans le temps présent
La plus mince affaire,
Il faut de l'argent;
Parlez à d'Estrades, elle reçoit un écu,
Lanturelu!

Si vous voulez être
Sûr de la trouver
Et la reconnaître
Sans la demander,
Cherchez le visage le plus semblable au c…
Lanturelu!"

XVIII.

Pariisissa ja maaseuduilla ei ainoastaan laulettu rivoja häväistyslauluja, vaan napinahuudot, hurjat uhkaukset ja kiihkeät kiroukset kävivät entistä äänekkäämmiksi. Päivä päivältä kuului yhä useampia valituksia maan asioiden kehnosta hoidosta. Ei ollut enää mitään apua siitä, että asiat esitettiin niin suotuisassa valossa kuin mahdollista. Kansa napisi yhtä äänekkäästi aatelia kuin porvarejakin vastaan.

Hallitusviranomaiset eivät itsekään voinut enää kieltää, että valtion velat kasvoivat pelottavassa määrässä, että kauppa ja teollisuus pysähtyivät ja että laivasto ja siirtomaiden kohtalo olivat mitä suurimman vaaran partaalla.

Kuningas kuuli vain sen, mitä hän tahtoi kuulla. Ei ainoakaan varoittava ääni häirinnyt hänen rauhaansa, hän antoi kaiken mennä omaa menoaan.

Markiisittaren mieltä askarrutti nyt niinkuin tähänkin asti se ainoa ajatus, että kaikki se, mikä oli vastenmielistä, on pysytettävä kaukana kuninkaasta. Pahan virheen hänen laskelmiinsa tuotti tällöin alinomaa parlamentti, joka taukoamatta ahdisti korkeampaa papistoa ja myötäänsä harjoitti jarrutusta kuningasta vastaan.

Markiisitar tunsi selkäpiitään karmivan, kun hän eri kerroilla, jotka eivät milloinkaan merkinneet hyvää, näki parlamentin jäsenten lähtevän punaisissa puvuissaan kuninkaan luo Louvreen.

Mitä hyötyä oli siitä, että Ludvig lähetti suurisuisimmat ja vastahakoisimmat Bastiljiin tai karkoitti heidät heidän maatiloilleen?

Riidat kasvoivat kasvamistaan, taistelu uskonnollisissa kysymyksissä kävi yhä kiihkeämmäksi, kunnes kokonaan jansenistinen parlamentti vihdoin julisti korkeammalle papistolle ilmisodan.

Turhaan kuningas kielsi parlamenttia sekaantumasta hengellisiin asioihin, turhaan hän oli karkoittanut kaikki, parlamentin jäsenet puoleksitoista vuodeksi Pontoiseen — parlamentti pysyi entisellä kannallaan, ettei se hengellisissä kysymyksissä voi noudattaa kuninkaan käskyjä eikä luopua taistelustaan katkerinta vihollistaan, Pariisin arkkipiispaa Christophe de Beaumontia vastaan.

Yhä useammin näytti siltä, että parlamentilla oli aikomus jakaa valta Ludvig XV:n kanssa, niin jyrkästi kuin kuningas yhä enemmän katkeroituen vetosikin Jumalalta saamaansa asemaan.

Jotta kuitenkin olisi saatu aikaan siedettävä asiaintila, taipui kuningas viimein parlamentin vaatimuksiin niin paljon, että päätti ajaa Pariisin arkkipiispan maanpakoon.

Siitä huolimatta pysyivät parlamentin kuningasta itseään vastaan suuntaamat toimenpiteet edelleenkin varsin selväpiirteisinä. Yhä enemmän kävi ilmi, että parlamentissa vallitsi vallankumouksen henki.

"On aivan hyödytöntä suuttua siitä. Parlamentti on tasavaltalaisten tyyssija. Nykyiset olot kestävät niin kauan kuin minä elän."

Hänen vihansa oli muuttunut välinpitämättömyydeksi. Hän antoi kaiken mennä omaa menoaan niin parlamentissa kuin muillakin hallinnon aloilla. Hän muuttui yhä kuurommaksi hyvää tarkoittaville ehdotuksille.

Machault koetti parhaan kykynsä mukaan panna toimeen uudistuksia, jotka tarkoittivat maanviljelyksen ja teollisuuden edistämistä ja verokuorman keventämistä.

Mutta se tuhlaus, joka oli jo perinpohjin hävittänyt valtiovarat, vaikeutti hänen suunnitelmiensa toteuttamista, melkein ehkäisi sen kokonaan.

Kun yhdeltä puolen ei säästetty rahamenoja loistorakennuksiin, joita rakennettiin herra de Tournehemin johdolla, puuttui toiselta puolen tuiki tarpeellisia varoja sotalaivaston lisäämiseen.

Suunnattomia rahasummia tuhlattiin päättömästi eläkkeihin ja lahjoihin.
Hovin menot kasvoivat minkäänlaisetta tarkastuksetta rajattomasti.

Ludvigin ja hänen perheensä matkoihin kului huimaavia rahasummia. Machault laski, että kuninkaan neljän päivän matka vaati sadan tuhannen livren suuruisen ylimääräisen menon, puhumattakaan suurista matkoista monilukuisine seurueineen.

Turhaan Machault pyysi markiisitarta, jonka kanssa hän yhä edelleenkin oli ystävällisissä väleissä, kehoittamaan kuningasta rajoittamaan näitä matkoja, luopumaan käynnistä Normandiassa ja muista äsken vireille pannuista aikeista.

Jeanne hylkäsi pyynnön ilman muuta: matkustaminen kuului kuninkaan elinehtoihin; hänen täytyi saada matkustaa!

Kesken tätä mielialaa, joka vallitsi verotaakan rasituksiin melkein nääntyvän kansan keskuudessa, meni rauhanjuhla, joka mielellään tahdottiin saada loistavaksi, surkeasti myttyyn.

Pitkien, kalliiden sotaretkien tulokset supistuivat hyvin vähiin tai jäivät olemattomiin. Huomattiin, että loistavat voitot olivat tuottaneet vain vähän hyötyä. Liian paljon oli vuodatettu verta erään Italiassa olevan herttuakunnan valloittamisen tähden infantti Don Filipille, Ludvig XV:n vävylle.

Valitettiin, että Englanti oli korjannut kaiken hyödyn. Kuningas oli liian helposti päästänyt käsistään sen, minkä oli valloittanut.

Sitä, että Ranskan sotalaivaston heikkous olisi saattanut sodan jatkamisen enemmän kuin arveluttavaksi, ei ajateltukaan!

Kun airuet olivat Pariisin toreilla lukeneet julki rauhanjulistukset ja huutaneet: "eläköön kuningas!" kohtasi heitä tyytymättömyyttä ilmaiseva äänettömyys; ei ainoakaan iloinen vastakaiku toistanut heidän huutoaan.

Pelastaakseen kuninkaan tällaisten pettymysten ja vastoinkäymisten jaloista, ne kun rasittivat häntä sitä raskaammin, kuta useammin hän muisteli sitä aikaa, jolloin hänen perin suopeamieliset pariisilaiset alamaisensa nähdessään kauniin, voitokkaan kuninkaansa puhkesivat rajattomaan riemuun, ja jolloin ne rahat, joita hän heitteli heille, eivät olleet heistä niin suuriarvoisia kuin heidän rakkaan hallitsijansa tervehdys, vaati markiisitar lähtemään kauan aiotulle matkalle Normandiaan.

Hän voitti Ludvigin epäröinnin ja ministerin arvelut sanomalla, että jos joitakin muutoksia tahdottiin panna toimeen, täytyi kuninkaan saada mieskohtaisesti nähdä, missä kunnossa laivasto oli; ainaisilla teoreettisilla valituksilla ei saisi aikaan mitään.

Jeanne, joka ei vielä kertaakaan ollut nähnyt merta, riemastui sanomattomasti, kun lähtöpäivä viimeinkin määrättiin.

Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes olisi ehditty Havreen. Hän taltutti kuninkaaseen iloisen kärsimättömyytensä, ja kuningas tunsi olevansa onnellinen ajatellessaan, että hän saisi olla ensimmäinen, joka näyttää rakastetulle meren ja sen ihmeet.

He matkustivat pienen seurueen kanssa. Kahden hengen istuttavissa vaunuissa ajoivat kuningas ja Ayen. Heitä seurasi berliiniläinen vaunu, jossa markiisitar ja hänen seurueensa istuivat.

Kamaripalvelijat ja muu tarpeellinen väki ajoivat suuressa kuuden hengen avovaunussa.

Keittiövaunu henkilökuntineen oli lähetetty edelle ja se odotti kuningasta Havressa.

Crecystä matka kävi Breuxin metsän halki, missä pantiin toimeen pieni metsästys.

Anetin ja Navarran linnojen ohi tultiin Évreux-metsään ja aamulla kahdeksan seuduissa Roueniin.

Kuningas oli alkujaan aikonut käydä arkkipiispan, kuningattaren hovisaarnaajan luona. Tämä arvoisa pääpappi ei ollut vastannut sanaakaan, kun hänelle oli Versaillesissa ilmoitettu tästä kuninkaan käynnistä. Hän piti nähtävästi liian suurena vaivana vastata edes sanaakaan, kun kuuli saavansa odottaa kuningasta Pompadourin seurassa.

Vielä sittenkin, kun kuningas huomautti jyrkästi: "me käymme teidän luonanne Rouenissa, kuuletteko!" pysyi arkkipiispa vaiti. Kuningas sanoi hänelle pari tuikeaa sanaa, ja käynti Rouenissa peruutettiin.

Vaunuista nousematta ajettiin nopeasti kaupungin juhlallisesti koristettuja katuja pitkin väestön riemuitessa. Kuningas ei tahtonut viivyttää Jeannea pääsemästä näkemään merta, jota hän oli niin kauan ikävöinyt. Kello kuuden aikaan illalla ajoivat kuninkaalliset vaunut linnan ja sataman tykkien paukkuessa Havreen.

Ludvig lausui niille herroille, jotka hänet ottivat vastaan, raatihuoneella, missä hänen oli määrä asua, toivomuksen olla läsnä laivaston harjoituksissa. Oikeastaan se oli markiisittaren toivomus, jonka kuningas mielellään tahtoi nähdä toteutuvan.

Äsken rakennettu alus, jossa oli kolmekymmentä kuusi tykkiä, sekä kolme muuta sotalaivaa hinattiin merelle. Sitäpaitsi meriministeri järjesti satamasta lähdettäessä kuninkaalle ja tämän seuralaisille leikkitaistelun kolmea fregattia vastaan.

Mutta tärkein tapaus, joka tuotti Jeannelle suurta nautintoa, oli erään rakenteillaan olevan kauppalaivan ristiäiset, joissa hän oli kummina ja antoi alukselle nimen "Le Grâcieux".

Illan suussa kuningas soudatti itsensä ja Jeannen merelle. Pienet, iloiset laineet ilakoivat äänettömällä ulapalla. Sinisenä ja pilvettömänä, helakan vienosti väreillen, kaartui taivas meren yllä.

Jeannen kauneille kasvoille oli lehahtanut hento puna. Hänen silmänsä välkkyivät. Koko hänen olentonsa ahmi oudon, ihmeellisen näyn tunnelmaa. Hän painautui aivan kiinni kuninkaaseen. Hänen sydämensä oli avoin ja huokui hellyyttä. Katkeruus, huolet, itsekkyys, vallanhimo, kaikki oli haipunut kuin tuuleen.

Kuningas piti hänen käsiään omissaan. Hänen kauniit, surulliset silmänsä hymyilivät Jeannelle.

Kauan he istuivat ääneti, hiljaisen onnen unelmissa, onnen, jota levoton elämä harvoin heille soi.

He katselivat siniseen hämyyn, joka kietoi ulapan ja rannan. Ilma väreili kuin hopeaharso.

Ludvig antoi perämiehelle merkin suunnata rantaa kohden. Hän oli sieltä keksinyt yksinäisen, valkean talon, jota verhosi viiniköynnös.

Soutajat, jotka eivät tienneet, kuka oli heidän purressaan, kertoivat, että valkea talo oli "Kultaisen rypäleen" majatalo, jonne matkailijat asettuvat pariksi päiväksi nauttimaan raikasta meri-ilmaa.

Kuningas katsahti kysyvästi Jeanneen. Tämä nyökkäsi ja hänen silmissään kuvastui suostumus. Elämä kohisi taas voimakkaasti hänen suonissaan.

Kauan he seisoivat vierekkäin majatalon ikkunan ääressä, jota viiniköynnös ympäröi.

Ulapan ylle oli noussut kuu. Oli kuin vuotavaa hopeaa olisi ollut ulapan hiljaa solisevilla laineilla.

Valkeana välkkyi ranta heidän alapuolellaan. "Aivan kuin sinun valkoinen, säteilevä ruumiisi", kuiskasi kuningas hehkuvasti suudellessaan.

Vuode ei ollut kuninkaallinen, ei uhkean kutsuva hekumaan kuten Versaillesissa, Crécyssä ja La Cellessä. Se oli kova ja kapea ja karkealla liinakankaalla verhottuja sijaitsi matalan huoneen syvässä komerossa.

Mutta moniin aikoihin ei ainoakaan lemmenyö ollut tuntunut kuninkaasta niin ihanalta kuin se, jonka hän vietti pienessä majatalossa Havren kuutamoisella rannalla.

XIX.

Voltairen sapekas luonne ei jaksanut sulattaa Crébillonin kilpailuja ja "Catilinan" menestystä. Nämä haavat eivät ottaneet ollenkaan parantuakseen. Hänen herkkä luulevaisuutensa sai uutta yllykettä siitä, että markiisitar tuki vanhan Crébillonin ohella monien muiden kirjailijoiden pyrintöjä. Näitä oli esimerkiksi Duclos, lahjaton abbé de Blanc, ja Gresset, joita markiisittaren veli Abel oli suositellut. Tuo hupsu veli Abel, jonka ylennyksen puolesta Jeanne puuhaili sellaisella innolla, että sitä olisi voinut käyttää paremmankin asian ajamiseen!

Voltairen tunteet markiisitarta kohtaan horjuivat puoleen ja toiseen. Hän ei ajatellut hetkeäkään katkaista välejään markiisittareen, mutta hän ei myöskään voinut auttaa sitä asiaa, että jonkinlainen kylmyys kuin jokin kiila tunkeutui hänen ja hänen ihailunsa välille.

Useammin kuin kerran Voltaire oli kääntämäisillään selkänsä Pariisille ja Versaillesille, aikoen uskollisen, vanhan ystävättärensä kanssa syventyä tutkimaan matematiikkaa ja luonnontieteitä rauhallisessa Cireyssä. Mutta joka kerran hänen aikeensa esti uusi kunnianhimoinen suunnitelma, joka oli välttämättömästi toteutettava, ja madame de Châtelet oli niin omaa etuaan katsomaton nainen, että mukaantui runoilijan päätöstä tukemaan.

Kun hänen näytelmänsä "Enfant Prodigue" otettiin näyteltäväksi
Lähettiläiskäytävän salongissa, niin hän kuitenkin leppyi.

La Pompadour oli hankkinut hänelle kutsun harjoituksiin ja itse näytäntöönkin. Tämä suosio oli kuitenkin vain katkeran palan makea kuori — Voltaire ei ollut ainoa kutsun saanut kirjailija.

Myöskin Gresset oli Versaillesissa ollessaan läsnä näytelmäkappaleensa
"Le Méchantin" esityksessä.

Voltairea kiukutti vielä enemmän se, että tämä "tarpeeton virkaveli" liikkui hovin parkettilattioilla niin rakastettavasti, sirosti ja tahdikkaasti, että hän kohta pääsi ylhäisöpiirien tunnustetuksi suosikiksi.

Gressetin nuoren maineen vastapainoksi Voltaire pani vanhat, vuosikausia kestäneet suhteensa Ludvig XV:n hoviin.

Voltaire ei häikäillyt tungettelevaisuuttakaan. Hän alkoi puhuttelun ennen kuningasta, tarttui joskus tämän käsipuoleen, niin että Ludvig suuttuneena ja kärsimättömästi pyysi Voltairea pysymään vähän edempänä.

Kun hän turhamaisuudessaan loukkaantui niin syvästi, ettei huomannut häikäilemättömyyttään, turvautui hän markiisittareen, jota hän ylisteli ja imarteli "Lisen" osan esittämisestä.

Kuumien tunteittensa puuskassa hän lähetti markiisittarelle näytännön jälkeen pienen runon, jossa ylistäen sanoi häntä hovin kaunistukseksi ja parnasson ja Cytheran auringoksi ja toivoi kuninkaalle ikuista rauhaa ja "rakkauden ja sodan saavutusten" ikuista pysyväisyyttä.

Tämä runo kierteli kohta Versaillesissa. Mutta se ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Voltaire oli odottanut. Vaikutus oli aivan päinvastainen. Kuningattaren, dauphinin ja prinsessojen mielestä oli kuninkaan rakkauden ja sodan saavutusten rinnastaminen sekä toivomus niiden ikuisesta pysyväisyydestä "suorastaan häväistys".

Kun Voltaire paria päivää myöhemmin taas saapui Versaillesiin, kohtasi häntä hyytävän kylmä äänettömyys. Hän ymmärsi poikenneensa ulkopuolelle runollista vapautta.

Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Enemmittä arveluitta hän matkusti madame de Châteletin kanssa Cireyhin lujin päätöksin olla ihan heti palaamatta Versaillesiin, mutta panematta kuitenkaan vaaranalaiseksi La Pompadourin hyväntahtoisuutta, jota hän tulisi vielä useastikin tarvitsemaan.

Kun hän nyt istui shakkilaudan ääressä madame de Châteletin kanssa, teki tuo tottunut pelaaja vastoin tapaansa monta onnistumatonta siirtoa. Sekä hiljaa itsekseen että keskustellessaan ystävättärensä kanssa hän harkitsi päätöstään lähteä Ranskasta ja noudattaa Fredrik II:n monia kutsuja saapua hänen luokseen Sanssoucin linnaan.

Mutta kun hän vain loi silmäyksenkään viehättävään Cireyhin ja kuuli hellän sanankaan vanhalta ystävättäreltään, purki hän joka kerran päätöksensä lähteä Preussiin ja, kuten Preussin kuningas hartaimmin toivoi, asettua kokonaan asumaan "perimmäiseen pohjolaan raakalaisten ja puoliraakalaisten sekaan!"

Toisenkin kerran Voltaire kirjoitti tästä asiasta La Pompadourille, etenkin silloin, kun hänellä oli pahantuulenpuuskansa, jotka aiheutuivat lukuisista tautikohtauksista, ja silloin, kun hän sai kuulla Crébillonin jutusta ja niistä juoruista, joita Pariisissa ja Versaillesissa oli hänestä pantu liikkeelle.

Kuinka voitiin ja uskallettiin satunnaisesta nurjamielisyydestä, jonka tieltä hän oli vapaaehtoisesti väistynyt, tehdä pannaanjulistus?

Erääseen kirjeeseensä markiisittarelle Voltaire liitti kuninkaalle omistetun kappaleen kirjoittamastaan "Ylistysrunosta Ludvig XV:stä" sekä pyynnön, että markiisitar antaisi sen kuninkaalle.

Runo oli käännetty neljälle kielelle, latinaksi, espanjaksi, italiaksi ja englanniksi.

Voltaire toivoi vihdoinkin voittavansa tällä runollaan armon kuninkaan silmissä.

"Olen saanut ne käännökset, jotka olette minulle lähettänyt, ja mielihyvällä antanut ne kuninkaalle. Hänen majesteettinsa on liittänyt ne kirjastoonsa ja suvainnut puhua armollisesti tekijästä. Jollen olisi tiennyt, että olette sairas, niin olisi käsiala teidän toisessa kirjeessänne ilmaissut sen minulle.

Näen, että teitä surettaa se panettelu ja parjaus, mitä teistä on levitetty. Ettekö jo ole tottunut sellaiseen ja ajattele, että kaikkien suurten miesten kohtalona on ollut parjaus eläessä ja ihailu kuoltua? Muistakaa, mitä Corneille, Racine ja muut ovat saaneet kokea, niin saatte nähdä, ettei teille ole käynyt sen pahemmin kuin heillekään. Minusta on kaukana se ajatus, että te ette olisi saanut aikaan jotakin sellaista kuin Crébillon. Hän on samoin kuin tekin kyky, jota minä rakastan ja kunnioitan. Minä olen asettunut puolustamaan teitä syyttäjiltänne, sillä minulla on teistä niin hyvä käsitys, etten voi katsoa olevan mahdollista, että te olisitte alentunut moiseen tekoon. Olette oikeassa sanoessanne, että moitteita kohdistetaan myös minuun. Mutta kaikkiin näihin hävyttömyyksiin minä vastaan syvällä halveksimisella ja olen aivan tyyni, sillä minä kestän ne vain siksi, että olen edistänyt ihmiskunnan parasta työskentelemällä rauhan puolesta.

Niin katkeria kuin ihmiset ovatkin minulle en minä kuitenkaan kadu, että olen edistänyt heidän onneaan. Ehkä he kerran oivaltavat sen? Koitukoonpa heidän ajatuskannastaan mitä tahansa, minä löydän palkinnon omasta sydämestäni, joka on puhdas ja pysyy puhtaana. Jääkää hyvästi! Käyköön teille hyvin! Älkää ajatelko matkustaa Preussin kuninkaan luo. Olkoon hän kuinka suuri kuningas tahansa ja olkoon hänellä miten korkealentoiset ajatukset hyvänsä, niin ei kuitenkaan saa hyljätä meidän hallitsijaamme, kun tuntee hänen ihailtavat ominaisuutensa. Meidän kesken sanoen en sitä antaisi teille milloinkaan anteeksi. Jääkää hyvästi!"

Havressa vietetyt ihanat päivät ja kuumat yöt saivat ikävän jälkinäytöksen.

Jeanne ja kuningas olivat parahiksi ehtineet takaisin Versaillesiin, kun kapinallisia ääniä ja kansan niskoittelevaa nurinaa alkoi uudestaan kuulua.

Joka päivä syntyi ankaria katumetelejä. Kerrottiin, että tahdottiin ryöstää lapsia ja viedä ne asumattomiin siirtomaihin. Jokainen päivä toi mukanaan uusia nimettömiä häväistyksiä, joissa syytettiin madame de Pompadouria hädän julkeasta halveksimisesta, sekä lauluja, joissa hänet tehtiin naurunalaiseksi ja mitättömäksi.

Jeanne kutsutti luokseen poliisituomari Berryerin; tämä oli aina ollut hänen uskollinen kannattajansa.

Eikö ollut olemassa mitään mahdollisuutta päästä noiden valapattoisten pariisilaisten häpäisijöiden jäljille?

Berryer kohautti olkapäitään. Hän ei tahtonut sanoa markiisittarelle, että hän uskoi pahuuden pesän olevan etsittävissä ennemmin Versaillesista kuin Pariisista ja ettei hänestä ollenkaan ollut mahdotonta, että useat noista karkeista pilkkakirjoituksista olivat nähneet päivänvalon markiisittaren lähimmässä ympäristössä.

Tällä kertaa hän voi markiisittarelle tehdä vain yhden palveluksen, nimittäin neuvoa häntä olemaan varovainen sekä niin harvoin kuin mahdollista ja ainoastaan luotettavan vahtisaaton turvassa käymään Pariisissa.

Jeanne antoi huolestuneen miehen lähteä. Omassa sydämessään hän tunsi samalla kertaa sekä surua että suuttumusta.

Mutta pahempaa oli tulossa. Tähän saakka oli kuningas saanut olla rauhassa. Muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen Havresta sai Berryer käsiinsä pilakuvan, joka esitti kuningasta markiisittaren kahlitsemana ja kansan ruoskimana.

Näytti siltä, ettei tahdottu antaa Ludvigille anteeksi "reklaamimatkaa markiisittaren" kanssa, kuten nimitettiin Normandian-retkeä.

Ilmestyi muitakin, hyvin ilkeitä kuvia. Eräässä sellaisessa nähtiin kuningas nukahtaneena "Häpeän" rinnoille.

Yleisesti levitettiin erästä laulua, jossa luultiin voitavan tuntea lähellä olevan vallankumouksen leimuavaa henkäystä:

"Louis, dissipateur des biens de tes sujets,
Toi, qui comptes les jours par les maux que tu fais.
Esclave d'un ministre et d'une femme avare,
Louis, apprens le sort que le ciel te prépare:
Si tu fus quelque temps l'objet de notre amour.
Tes vices n'étaient pas encore dans tout leur jour…
Tu verras chaque instant ralentir notre zèle
Et souffler dans nos coeurs une flamme rebelle:
Des guerres sans succès fatiguant tes États.
Tu fus sans généraux, tu seras sans soldats…
Tu ne trouveras plus des âmes assez viles
Pour oser célébrer tes prétendus exploits,
Et c'est pour t'abhorrer qu'il reste des François."

Jeanne oli lohduton. Hänen terveytensä, joka äsken oli alkanut korjautua, alkoi taas horjua.

Kuningas tuntui olevan välinpitämättömämpi. Hän muuttui vain entistä rauhattomammaksi.

Hän vaihtoi useammin kuin ennen olinpaikkaa ja karttoi Versaillesia niin paljon kuin mahdollista; Pariisista, jota hän alkoi kammoa, hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan.

Jeanne kärsi kovasti tästä alituisesta harhailemisesta. Hän ikävöi kaunista, lahjakasta pikkutyttöään; tämä oli nyt ollut pari kuukautta L'Assomptionissa, joka oli Pariisin parhaimpia luostareja. Alexandra saattoi aivan hyvin käydä hänen luonaan Versaillesissa, mutta ei loitolla olevissa linnoissa.

Hän kaipasi myös isäänsä, jota hän levottoman elämän tähden nyt harvoin tapasi. Isän hyväntahtoinen kehuskelu, hänen ylpeytensä siitä kunniasta, jonka kukkuloilla tytär nyt oli, hänen terve järkensä ja aina loistava huumorinsa olivat usein elvyttäneet Jeannen reippautta synkkinä hetkinä.

François Poisson karkeahkoine elostelijatapoineen ei oikein soveltunut Versaillesissa vallitsevaan käyttäytymissävyyn, sen huomasi helposti; mutta hän oli pohjaltaan tavattoman hyväluontoinen mies, joka palkitsi Jeannen hellän hyvyyden vilpittömällä rakkaudella. Hänen jumaloiva kiintymyksensä pikku Alexandraan toi tänä raskaana aikana suurta lohdutusta Jeannelle. Hän kävi äidin puolesta tyttösen luona L'Assomptionissa ja kertoi sitten tuhansia suloisia pikku juttuja ihastuttavasta tyttärentyttärestään.

"Hän on tosiaankin verraton lapsi. Hän selittää aivan kylmäverisesti, että niin paljon kuin hän pitääkin kauniista äidistään, hän on kuitenkin mieluummin luostarissa kuin äidin luona, koska hänellä on suuri halu oppia jotakin voidakseen palkita 'kauniin pikku äitinsä' hyvyyden. Äitiä hän ei sitten koskaan jätä, kunhan hän vain saa opituksi kaikki mitä tarvitaan ja suorittaa tutkintonsa."

Myöskin muuten Jeanne sai matkoillaan ainoastaan hyviä tietoja
L'Assomptionista.

Niiltä sisarilta, jotka opettivat Alexandraa, hän kuuli, kuinka herkkä tyttönen oli oppimaan, kuinka ymmärtäväinen ja herttainen hän oli. He kertoivat Jeannelle myöskin Alexandran ja pikku prinsessa Soubisen ystävyydestä.

Ylpeydentunne tyttösen menestyksestä tuotti Jeannelle paljon mielihyvää ja virkistystä tänä levottomana ja huolekkaana aikana. Alexandran perin ylhäinen seurapiiri antoi yllykettä eräille toiveille, joita Jeannen mielessä tyttären suhteen kyti. Hän aikoi tehdä tyttärestään todellakin ylhäisen naisen, joka aatelisella avioliitollaan voisi peittää unohduksiin äidin sukuperän.

Kuningas oli Crécystä, missä he viimeksi oleskellet, käynyt tervehtimässä kuningatarta ja prinsessoja Fontainebleaussa.

Siellä hän tapasi dauphinin ja Maria Josefan, jonka reipas, herttainen olento teki aina hyvän vaikutuksen kuninkaan mielialaan.

Pikku dauphine tunsi, päinvastoin kuin Maria Raphaela, sydämellistä rakkautta appeaan kohtaan. Hän kertoi tälle mielellään ja usein suuret ja pienet salaisuutensa. Ludvig oli saanut häneltä tietää jo useita kuukausia aikaisemmin, että dauphinin kylmäkiskoisuus oli väistynyt lämpimämpien tunteiden tieltä ja että ensimmäinen puoliso alkoi jo haihtua hänen mielestään. Tänään Maria Josefa kertoi hänelle kovasti punastuen, että hän odotti synnytystä. Ludvig joutui aivan suunniltaan ilosta. Vihdoinkin Ranska saa kauan kaivatun kruununperillisen. Sydämestään iloisena Ludvig lähti paluumatkalle Crécyhin.

Markiisitar odotti häntä pengermällä. Hän näytti nyt terveemmältä kuin linnaan tullessaan.

D'Argenson, joka jo Versaillesissa oli pitänyt häntä kuolleeksi tuomittuna ja häntä näkemättä oli levitellyt sellaisia puheita, että markiisitar on murheesta laihtunut luurangoksi, että hänen kasvonsa ovat keltaiset ja kutistuneet ja vartalo kuin lauta, olisi nähnyt pahasti erehtyneensä.

Jeanne oli hyvin ihastuksissaan, kun kuningas oli iloisen näköinen, ja vielä enemmän hänen tuomastaan uutisesta.

He istuivat teepöydässä Jeannen miellyttävässä kammiossa, suuren vastaanottohuoneen vieressä. Jeannen sirot, kapeat sormet leikkien liikuttelivat kuppia, joka oli kallisarvoista saksilaista porsliinia.

"Sinä luultavasti odotit minua ikävöiden ja ajattelit: voi, jos hän olisi täällä!"

"Se kyllä on itsestään niin selvää, sire, ettei minun tarvitse sitä sanoa."

"Katsokaas, sire, näitä kuppeja ja tuota hienoa kannua, kaikkia näitä ihania saksilaisia porsliiniesineitä, jotka kaunistavat minun pöytääni. Hänen korkeutensa dauphine oli erittäin ystävällinen ja lahjoitti ne minulle. Ne ovat valmistetut Dresdenissä. Joka kerran kun niitä käytän tai katselen noita japanilaisia astioita tuolla Ludvig XIV:n kuosisella pikku pöydällä, täytyy kysyä itseltäni, miksi pitää tuottaa ne tänne Ranskaan Saksista ja Japanista ja maksaa satumaisia hintoja ulkomaisista teoksista, miksi me itse emme valmista ensiluokkaista porsliinia?"

Ranskalainen porsliini ei tosiaankaan ollut mitään muuta kuin saksilaisen ja japanilaisen tuotannon karkeatekoista, melkein kömpelöä jäljittelyä. Se ei sopinut ensinkään ylhäisten, saatikka sitten kuninkaalliselle pöydälle.

"Olen ajatellut, että meidän on saatava aikaan samaa, mitä Ludvig XIV: omasta aloitteesta ja omilla varoilla kohottaa Ranskan teollisuutta! Perustakaamme porsliinitehdas, kuten Ludvig XIV perusti gobeliinitehtaan. Sen valmisteet tuottavat meille yhtä suurta mainetta ja yhtä suuria etuja ja vielä vuosisatojenkin kuluttua todistavat Ranskan makua ja hienostunutta aistia."

Kuningas oli kavahtanut pystyyn ja kävellyt pari kertaa huoneessa edestakaisin.

"Sinä puhut omista varoista. Mistä me ne otamme? Meitä tullaan vain kivittämään ja tuomitsemaan meidän ylellisyytemme!"

"Sellaisen teollisuuslaitoksen perustamista, joka hankkii maalle suuria tulolähteitä, ei voitane selittää pahaksi. Päinvastoin. Lukuun ottamatta sitä rahallista tuloa, minkä kotimainen porsliininvalmistus antaa menekillään koti- ja ulkomailla, saamme työtä suurille työläisjoukoille ja hankimme kansalle uusia ansiomahdollisuuksia."

"Hyvää, sire, oikein, oikein hyvää asiaa, jonka toteuttaminen ei ole ensinkään niin vaikea, kuin miltä se ensi hetkenä saattaa näyttää. Teidän majesteettinne pitäisi käskeä panemaan alulle neuvotteluja Vincennesissä olevan tehtaan kanssa. Se on aivan surkeassa tilassa. Siitä, että teidän majesteettinne suostuisi rupeamaan osakkaaksi, koituisi Vincennesille suurta siunausta. Monsieur de Fulvy olisi ehkä oikea mies yrityksen etunenään. Boucher asettuu aivan varmaan meidän käytettäväksemme. Puhun hänelle asiasta, kun ensi kerran istun hänen mallinaan. Maalareja, kuvanveistäjiä ja piirtäjiä me saamme helposti, kunhan vain pääsemme perille siitä hienosta seoksesta, joka kykenee kilpailemaan saksilaisten ja japanilaisten tuotteiden kanssa. Keksinnön täytyy tietysti pysyä Vincennesin salaisuutena. Chantillyn, Sceauxin, Saint-Cloudin ja Villeroin pikku tehtailijoilla ei saa olla minkäänlaista mahdollisuutta päästä meidän työpajojemme salaisuuksien perille."

Kuningas nauroi niin kovalla äänellä ja sydämellisesti, että hänen tapansa oli vain ani harvoin nauraa sillä lailla.

"Sinä puhut, niinkuin jo seisoisimme sinun toivomustesi kynnyksellä, niinkuin tehdas jo olisi pystyssä ja sen tuotteita lähetettäisiin ympäri maailmaa."

"Minä näen sen jo sellaisena", sanoi Jeanne innokkaasti ja sädehtivin silmin. "Mielikuvitukseni luo silmiini mitä houkuttelevimman näyn. Minä näen hienoja, läpikuultavia astioita, jotka on kirjailtu kaikenvärisillä kukilla, linnuilla, perhosilla ja liihottelevilla sudenkorennoilla. Näen ihanasti muovailtuja maljakkoja ja ruukkuja Versaillesin pöydillä, näen kaikkien katselevan niitä ihmettelevin silmin. Minä näen taiteellisten kukkien ja hedelmien kasvavan maljakoista ja ne ovat niin luonnollisen näköisiä, että ne voivat erehdyttää näkijän. Minä näen sen pöydän, jonka ääressä teidän majesteettinne on minun vieraanani, koristettuna mitä ihanimmilla Vincennesin tehtaan vadeilla ja maljoilla. Minä näen ulkomaiden kadehtivan meitä. Minä näen sadoittain työläisiä, jotka ovat onnellisia työnsä ääressä, iloisia ja kylläisiä oman työnsä ansioista. Minä näen kultaa virtaavan valtion rahastoihin, minä näen —"

Ludvig otti Jeannen syliinsä ja sulki hänen kaunopuheisen suunsa suudelmillaan.

Muutamien kuukausien kuluttua ryhdyttiin ministeriön kautta keskusteluihin Vincennesin kanssa. Perustettiin yhtiö, jonka peruspääoma oli 250,000 livreä.

Tehtaan nimeksi pantiin Manufacture royale de porcelaine de France . Jokaisessa valmistetussa esineessä oli tehtaanmerkkinä kaksi ristissä olevaa L-kirjainta ja valmistusvuosi.

Pian työskenteli Vincennesissä satoja työmiehiä ja monsieur de Fulvy valmisteli yhdessä muutamien taitavien kemistien kanssa seosta, jonka, jos koe onnistuisi, piti olla paljoa parempaa kuin ulkomainen valmiste.

XX.

Charles Guillaume d'Étioles oli harvinainen poikkeus kevytmielisen ja ruokottoman aikansa miehistä. Hän oli niitä, jotka eivät voineet unohtaa. Siitä pitäen kun Jeanne oli lähtenyt hänen luotaan, hän oli kokonaan mennyttä miestä.

Turhaan hän koetti taistella siihen naiseen kiintyneitä tunteitaan vastaan, joka maineen ja loiston vuoksi ja rajattomasta kunnianhimosta oli hänet hyljännyt. Turhaan hän vetosi ylpeyteensä. Jeannen kuva oli niin viehättävän kaunis, ettei hän voinut riistää sitä rinnastaan.

D'Étiolesin elämä oli käynyt hyvin yksinäiseksi. Hän karttoi niitä harvoja ystäviä, jotka surkuttelivat häntä, yhtä itsepäisesti kuin sitä suurta ystäväpiiriä, joka sanoi häntä narriksi, kun hän ei voinut unohtaa sitä, että oli kadottanut moisen Pompadourin, eikä nauttia niitä etuja, joita hänen olisi pitänyt saada siitä tilanteesta, että hänen puolisostaan oli tullut kuninkaan jalkavaimo.

Siitä illasta saakka, jolloin hän oli istunut Bussyn viinilehväisellä pengermällä, jolloin Jourdain ja Grévain ja muut aatelisherrat olivat koettaneet saada häntä taipumaan, hän ei ollut enää kertaakaan näyttäytynyt tässä piirissä. Vielä nytkin nousi hänen kasvoilleen häpeän puna, kun hän ajatteli, minkälaiseen tekoon häntä oli yllytetty.

Pitäisikö hänen käydä kauppaa onnettomuudellaan! Palvomansa vaimon kadottamisella? Häpeä niille, jotka neuvoivat häntä moiseen häpeälliseen menettelyyn!

Nyt hänen pikku tyttönsäkin oli vieraantunut hänestä, kun oli joutunut L'Assomptioniin. Niin paljon kuin Alexandra olikin ennen ollut äitinsä parissa, oli kuitenkin ollut aikoja, jolloin lapsi oli oleskellut hänen ja isoisän luona Hôtel des Chèvresissä.

Charles ajatteli tätä aikaa kuin kadotettua paratiisia, kun hän työstä päästyään oli istunut Alexandra polvillaan ja silloin usein tavannut itsensä etsimästä tämän pienistä kauniista kasvoista kadotetun puolisonsa piirteitä, kun hän iltapuhteilla oli kävellyt hänen kanssaan Palais Royalin puistossa, istunut hänen kanssaan suuren kujanteen varrella mahtavien kastanjapuiden alla ja osoittanut hänelle niitä ylhäisiä naisia, jotka ennen oopperan alkua kävelivät ihanassa puistossa.

Kauniit sunnuntaipäivät hän oli kuljeksinut tyttösen kanssa Boulognen metsässä tai ajanut Fontainebleaun metsään poimimaan suuria, ihanasti tuoksuvia kimppuja kedon kukkasia. Alexandrahan piti kukkasista samoin kuin hänen äitinsäkin!

D'Étioles ajatteli, että hänet oli aivan kuin sysätty pois maailmasta, kun hän eräänä kylmänä, sumuisena marraskuun päivänä kulki Pariisin katuja pitkin palatessaan raatihuoneelta, missä oli käynyt asioilla nykyisen veronkanto-urakkansa tähden. Hetkiseksi johtui hänen mieleensä pistäytyä johonkuhun niistä monista kahviloista, joita äsken oli avattu. Ehkä hän tapaisi jonkun henkilön, jonka kanssa voisi pelata dominoa tai shakkia. Mutta samassa hän luopui tästä ajatuksesta. Ei mikään huvittanut häntä enää, ei mikään jaksanut herättää hänen harrastustaan. Hän huokasi. Kaikki yritykset karkoittaa mielenmasennusta raukesivat turhiin.

Hän oli nyt parin kuukauden ajan seurustellut erään ompelijattaren kanssa, jonka pienissä kauniissa jaloissa oli sievät, hienot kengät, mutta mitä tämä nainen oli hänelle ollut? Satunnainen oikku, keino kuluttaa hitaasti vierivää aikaa. Jos ompelijatar oli ollut pahanpäiväinen mitättömyys, niin sitävastoin oli se musta noita, joka oli suuressa oopperassa kuorolaulajattarena, ollut koko kiusanhenki.

Tämä oli niin julkea, että pyrki puhumaan hänen kanssaan taiteesta. Tuo pikkuinen kuorolaulajatar puhumaan taiteesta, kun hänen vaimonaan oli ollut niin täydellinen taiteilijatar kuin Jeanne! Hän joutui aivan raivoihinsa, kun laulajatar rupesi siitä puhumaan. Hän, lauhkea, tyyni mies, oli ollut vähällä lyödä mustaa noitaa!

Hän oli kulkenut katua ylös ja toista alas näissä mietteissään, silloin tällöin heräten niistä, kun kaikui kirkkojen tai luostarien kellojen kumeaa soittoa tai leipää, vettä, luutia ja mikä mitäkin myyskentelevien katukaupustelijoiden kimeitä huutoja.

Kun Étioles katsahti ympärilleen, huomasi hän tulleensa lähelle Palais Royalia, Saint-Honorén luo, missä koko Pariisin hienosto tungeskeli äsken avattujen loistokauppojen edustalla; niihin oli laitettu näytteille upeita kokoelmia koruesineitä, jalokiviä, uusimpia muotitavaroita, turkiksia Frankfurt am Mainista ja Leipzigin markkinoilta, kuosikkaita kenkiä ja joukoittain koristetavaraa.

Märkää, likaista katua myöten läheni nopeaa ravia kaksi mustaa hevosta, jotka vetivät kullalle välkkyviä vaunuja; näissä oli avarat, hiotut lasi-ikkunat. Sekä ajaja että lakeijat olivat puetut La Pompadourin väreihin, sinisiin ja hopeisiin livereihin.

Charles Guillaume luuli, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä. Kun hän ei päässyt eteen eikä taakse päin, pisti hänen mieleensä äkkiä vetäytyä erään uteliaana seisovan ryhmän taakse juuri samassa hetkessä, kun vaunut vastaan tulevien ajoneuvojen tähden seisahtuivat kadulle.

Edessään seisovien henkilöiden päiden välitse Charles näki sulkakoristeisen silkkihatun alta vaimonsa kalpeat, ihanat kasvot, näki kallisarvoisen kukkakimpun hänen polvillaan, näki Jeannen edessä silkkiverhoisella, pehmoisella istuimella avattuja pahvilaatikkoja, ja niistä pisti silmään pieniä silkkipukuja, pitsejä ja leikkikaluja sekä kääröjä, joissa epäilemättä oli makeisia.

Ei ollut epäilemistäkään, että Jeanne oli menossa L'Assomptioniin tervehtimään Alexandraa.

Jeanne vei hänelle Versaillesin kasvihuoneiden harvinaisia kukkia ja Pariisin kallishintaisista puodeista ostettuja lahjoja ilahduttaakseen hänen lapsensydäntään ja kiinnittääkseen sen enemmän itseensä.

Entä hän? Hän seisoi siinä vieressä tyhjin käsin, ventovieraana, tarpeettomana henkilönä täälläkin.

Hänen tulonsa veronkanto-urakoitsijan toimesta riittivät parahiksi elämiseen, sen jälkeen kun hän oli menettänyt Jeannen myötäjäiset. Ylellisiin ostoihin, joilla hän olisi voinut ilahduttaa lastaan, häneltä ei riittänyt soutakaan.

Jos hän olisi noudattanut näiden neuvoa, olisi hänestä tullut suuren omaisuuden isäntä, oman itsensä herra, hän olisi voinut rakentaa kauaksi tästä Pariisista, jota hän vihasi, pienen, kodikkaan linnan maaseudulle ja pitää luonaan rakkaan tyttösensä ja hemmoitella häntä vaikka maailman äärien aarteilla!

Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus pisti hänen päähänsä, hän sen myöskin karkoitti mielestään. Mitäpä hyötyä siitä enää oli? Jos hän olisi ollut tarpeeksi kylmä ja viisas astumaan sellaisen askeleen, olisi hänessä myös ollut miestä pitämään Jeannea luonaan! Hän oli sellainen kuin oli eikä muuksi muuttunut: sama tyhmä, hyväntahtoinen pöllö, joka ei sopinut aikaansa, ja ilmenipä onni missä muodossa tahansa, lipui se irvistäen hänen ohitsensa.

Katkerasti hymyillen hän poikkesi syrjään, samassa kun vaunut sinipukuisine lakeijoineen taas läksivät liikkeelle, ja hevosten nopeat kaviot roiskuttivat katulikaa aivan hänen jalkoihinsa.

Jeannen asiana ei ollut ainoastaan viedä kallisarvoisia lahjoja pikku tytölleen L'Assomptioniin. Hän oli myöskin saanut abbedissalta seuraavaksi viikoksi lupaa Alexandralle.

Oli tulossa se suuri päivä, jolloin Jeanne aikoi viettää tuloaan Bellevuen satulinnaan. Silloin Alexandra ei saanut olla poissa, ja hän olikin säteilevin silmin ottanut vastaan "kauniin pikku äitinsä" kutsun.

Bellevuen synty johti juurensa jo pitemmän ajan takaa. Kerran ratsastusretkellä kuninkaan kanssa markiisitar oli keksinyt eräällä Meudonin ja Sèvresin välisellä harjulla ihmeellisen kauniin kohdan; se näytti aivan kuin luodulta sellaisen linnan rakennuspaikaksi, jota hänen taiteellinen vaistonsa oli jo vuosikausia haaveillut.

Vuorenharjulta avautui näköala Seinelle, joka juoksi alhaalla, ja kauas
Pariisiin päin ulottuville tasangoille.

Alueen omisti kuningas. Jeanne oli alkuaan halunnut suorittaa linnan rakennuskustannukset omilla varoillaan, mutta kustannukset olivat hänen käsissään, jotka olivat tottuneet luomaan aina uutta ja kauniimpaa, kohonneet huimaavan suuriksi.

Hän ei kyennyt sanomaan mitään, kun hänen vihamiehensä puhuivat kokonaisesta seitsemästä miljoonasta livrestä.

Harvakseen kohoavien pengermien poikki vei tie pieneen linnaan, jonka arkkitehdit L'Assurance ja L'Isle olivat markiisittaren valvoessa rakentaneet ajan kevyeen, keimailevaan tyyliin. Mitä ihmeellisimpien, korkeimman taiteen vaatimusten mukaisesti järjestettyjen puutarhojen ympäröimänä Bellevue teki tosiaankin satulinnan vaikutuksen.

Katsoipa minne tahansa, kaikkialta pisti silmään onnellisesti ja aistikkaasti sovellettua valiotaidetta, joka oli sellaista, että se voi syntyä vain harvinaisen taiteellisen, lahjakkaan ja älykkään naisen innoittamana.

Jok'ainoa ovensalpa, avain, lukko ja kahva oli pieni mestariteos. Ei missään huomannut pienintäkään jälkeä tehdastyöstä. Kaikkialla vallitsi yksilöllinen taiteellinen maku.

Ikkunaverhot ja gobeliinit olivat vartavasten piirretyt ja kudotut
Jeannen ohjeiden mukaan.

Verbreck ja Rousseau, Versaillesin kuuluisat koristajat, olivat valvoneet kallisarvoisten kudosten asettamista paikoilleen.

Seiniä verhoavat paneelit olivat kauttaaltaan täynnä plastillisesti sommiteltuja, maalaiselämää kuvaavia tapauksia, musiikin, taidemaalauksen ja rakkauden tunnuskuvia.

Rappukäytävän, joka vei pienen linnan ylpeyteen Jeannen hahmottelemaan galleriaan, oli Brunetti koristanut taruaiheisilla kuvilla. Itse galleria, jota ympäröivät hillityin värein huolitellut, kevyet kukkaköynnökset, muodosti kokonaisen kokoelman Boucherin ihania tauluja.

Ruokasalin, musiikkisalin ja salongin ovien otsakappaleiden valmistaminen oli annettu Oudryn, Pierren ja Karl Vanloon tehtäväksi, jolloin viimemainitun saavutukset lähentelivät haavemaailman rajoja.

Adam ja Falconet olivat kaunistaneet etuhuoneet veistokuvilla. Puistoihin oli pystytetty Pigallen mestariteoksia, joista toinen esitti kuningasta ja toinen "Ystävyyttä ja rakkautta", linnan hengettäriä.

Jeanne oli kuumeentapaisella innolla tilannut huonekaluja ja muita esineitä ja sitten järjestänyt ne linnaan.

Hän ei tällöin tahtonut ainoastaan saattaa voimaan omaa yksilöllistä makuaan, vaan myöskin saavuttaa kuninkaan mieltymyksen, ja hän piti erityistä huolta kuninkaalle varatuista huoneista, joita hänen huoneistaan erotti kullattu persialaistyylinen huone.

Siellä oli liesiuuneja kullatusta ja pakotetusta pronssista taruaiheisine ryhmäkuvineen, kuusihaaraisia kynttilänjalkoja kaksi- ja kolminkertaisine kukkakiehkuroineen — Vincennesin tehtaan ensimmäisiä tuotteita — marmorisia ja pronssisia pöytäkelloja, jotka olivat temppelin, pylväskatoksen ja alttarin muotoisia. Siellä oli lukuisia tammisia huonekaluja, jotka olivat jakaranda-puulla päällystettyjä; niiden helat, jalat, kahvat ja avainkilvet olivat kullattua kuparia. Siellä oli kuvahyllyjä, jotka oli kaunistettu kaikenlaisin kultakoristein. Siellä oli kaksi erikoista loistoesinettä: suuri, kiilloitettu, kiinalaistyylinen kaappi, valmistettu siitä kallisarvoisesta aineesta, jonka Martin oli keksinyt, ja sen helat olivat kullattua pronssia, koristukset lehtikultaa ja laatikot verhotut kultakoruompeleisella silkillä. Siellä oli myös ruusupuinen kirjoituspöytä uhkeine kultakoristeineen ja seetripuinen yöpöytä kaikenvärisine upeine kukkakiehkuroineen.

Jeanne sijoitti kaikki nämä paikoilleen yhtä taiteellisesti, yhtä pettämättömän aistikkaasti.

Kallisarvoisimmat esineet Jeanne oli tilannut Saint-Honoré-kadun varrella asuvalta kuuluisalta Lazare Duvauxilta. Tämä oli tuiki taitava ammattimies, jolla oli kunnia nauttia kuninkaan erikoista luottamusta. Duvaux itse ei valmistanut paljoakaan, mutta hän ymmärsi keksiä kaikkialla hienoimmat ja harvinaisimmat esineet, jolloin markiisittaren tottunut arvostelu ja hienostunut maku olivat hänelle erittäin suuriarvoisena apuna. Sitäpaitsi hän oli samalla kertaa sekä jalokivikauppias että kultaseppä. Mutta myöskin Duvauxin ammattitoverit ja naapurit Hébert, Bazaine, Lebrun ja Dulac olivat saaneet tuollaisia tilauksia uutta linnaa varten.

Kahta päivää ennen juhlaa saapui Alexandra Bellevuehyn, pikku sydän odotuksen jännityksestä pamppaillen.

Isoisä Poisson otti vastaan tytön kuin prinsessan leveiden marmoriportaiden ääressä tuloportin edustalla, jota samoin kuin Palais Royalinkin porttia vartioivat sveitsiläiset kaartilaiset.

Vaikka tyttönen oli tottunut komeuteen ja loistoon, katsoi hän suurin silmin tätä satulinnaa, ikäänkuin se olisi ollut maailman kahdeksas ihme. Hän löi kätensä yhteen ja hyppeli ihastuneena ylt'ympäri sievillä pikku jaloillaan.

"Ja kaikki tämä on pikku kulta äidin?" huudahti Alexandra kerran toisensa perästä. "Kaiken tämän on pikku kultaäiti tehnyt?"

Ja hän juoksi kuin villi huoneesta toiseen, lensi pitkin marmori- ja parkettilattioita, jotka olivat tehdyt amarantti- ja seetripuusta, niin että hänen kukikkaat, pienet silkkihelmuksensa hulmusivat, ja katseli niitä uusia purppurasamettisia univormuja leveine kultaompeleineen — Bellevuen univormuja — jotka pari nuorta upseeria oli kokeeksi pistänyt päälleen.

Hemmoiteltu lapsi pyysi innokkaasti päästä katsomaan myöskin puutarhoja, vaikka oltiin marraskuussa ja sää oli kylmä ja kolea.

"Tyynny, kullanmuru! Ennenkuin menemme ulos, pitää sinun mennä sanomaan hyvää päivää äiti kullalle ja tervehtimään herra de Tournehemia ja eno Abelia!"

"Paljoa ahkerampi! Hän on työskennellyt pontevasti. Taidemaalari Cochin, arkkitehti Soufflet ja abbé Le Blanc, jotka pikku äiti lähetti hänen kanssaan, ovat opettaneet häntä perusteellisesti. Äiti ja herra de Tournehem ovat hyvin tyytyväisiä häneen. Ja jos tahdot tietää, sinä pikku utelija, niin minäkin olen tehnyt täydellisen sovinnon eno Abelin kanssa."

"Se minun pitää sanoa neiti Épinalille L'Assomptionissa. Hän on meidän ankarin opettajattaremme, eikä voi sietää laiskoja ihmisiä eikä pahankurisia poikia."

"Tyttäret eivät ole milloinkaan hyödyttömiä!" huudahti Alexandra herttaisen topakasti.

François Poisson hyväili hellästi tyttärentyttärensä kullanruskeita kiharoja, jotka jo olivat melkein samanväriset kuin hänen äitinsä uhkean kaunis tukka.

Jeanne puuhaili makuuhuoneessa ja etsi sopivaa paikkaa kahdelle
Vincennesistä tuodulle haarakynttilänjalalle.

Alexandra kapsahti hänen kaulaansa ja oli vähällä tukehduttaa hänet suudelmillaan. Myöskin herra de Tournehem ja eno Abel, jota tyttö tarkasteli tutkivin katsein nähdäkseen, oliko hän lihonnut, saivat osansa hellistä hyväilyistä.

Jeanne lähetti kohta Alexandran ja isoisän pois, joiden lakkaamattomasta rupattelusta oli aikamoista haittaa, kun oli kiire.

"Miten kaunis äiti on", sanoi hän ihastuksesta kevyesti huokaisten. "Ja miten kiltti hän on! Kuinka monille ihmisille hän valmistaakaan nyt taas iloa kauniilla linnalla ja kauniilla juhlalla! Mistä johtuu, isoisä, se, että on ihmisiä, jotka puhuvat pahaa pikku äidistä?"

"Ei, ei hän. Minulla on toinenkin hyvä ystävä l'Assomptionissa, Énole Parcival. Hän käy usein kotonaan isänsä luona, joka on asianajajana Pariisissa. Isä on kertonut hänelle, että ihmiset Pariisissa puhuvat pahaa pikku äidistä, huutavat rumia sanoja hänen selkänsä takana ja sanovat, että hän tuhlaa paljon rahoja ja ottaa ne köyhiltä."

Poisson tunsi kerrankin olevansa voimaton vastaamaan. Ennenkuin hän osasi sanoa mitään, jatkoi tyttönen:

"Myöskin eräs ministeri ja sitten eräs äidin sukulainen, kuten herra Parcival on sanonut, tahtovat äidille pahaa. Minä olen pyytänyt Énolea sanomaan isälleen, ettei pikku äiti ole ilkeä ihminen. Kaikella, mitä hän tekee, hän vain tahtoo valmistaa meidän hyvälle kuninkaallemme iloa, sen on äiti itse sanonut minulle."

"Se on oikein, tyttöseni. Mutta älä viitsi vaivata aivojasi sellaisilla asioilla. Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan niitä."

Alexandra ojensi kaunista pikku ruumistaan ja sai täydellisesti äitinsä ylpeän ryhdin.

"Minä olen yhdennellätoista, isoisä. Viiden vuoden kuluttua voin mennä naimisiin, sanoo pikku äiti. Jos vain pääsen naimisiin prinssin tai herttuan kanssa, niinkuin äiti on minulle luvannut, niin hän lyö kuoliaaksi jokaisen, joka sanoo jotakin pahaa pikku äidistä, ministerinkin ja sen sukulaisenkin."

François Poisson katsoi ihmetellen tyttärentyttäreensä. Hän ei ollut vielä milloinkaan ajatellut, miten paljon tytössä oli äitiä.

Marraskuun 25 p:nä alkoi vihkimisjuhla, jonka arveltiin kestävän kaksi päivää.

Jeanne oli ensin aikonut juhlallisesti valaista linnan ja puutarhat ilotulituksella, jotta sen ihanuus loistaisi yli maan.

Berryer, joka uskollisesti valvoi markiisittaren toimia, neuvoi kuitenkin häntä luopumaan ilotulituksesta. Katsojia keräytyisi liian paljon Grenelle-tasangolle; syntyisi taas häväistyspuheita ja ikävyyksiä.

Tämän vuoksi Jeanne rajoittui valaisemaan linnan sisäänkäytävän leimuavilla soihduilla ja tuhansilla kynttilöillä.

Kaksikymmentä lakeijaa uuden uutukaisissa pompadour-livereissä seisoi kahden puolen marmorirappuja, jotka kylmästä vuodenajasta huolimatta olivat koristetut Versaillesin kasvihuoneiden ihanilla kukilla.

Markiisitar otti vieraansa vastaan suuressa juhlasalissa. Hän seisoi kuin kuningatar keskellä omien kättensä luomaa loistoa. Hivelevän sirona laskeutui brokaadipuku hienoine hopeakirjailuineen pitkin hänen solakkaa, notkeaa vartaloaan. Aaltoavaksi kammatussa, keveästi jauhotetussa tukassa säikkyi timanttisolki, jonka kuningas oli hänelle vartavasten lahjoittanut tätä juhlaa varten.

Säteilevin katsein, alituisesti vaihtelevin, rakastettavin hymyin hän otti vastaan ne onnittelut, joita hänelle lausuttiin joka taholta.

Hänen vieressään seisoi hänen kaunis pikku tyttönsä, ensi kertaa pikku naiseksi puettuna, ylpeänä ihanasta, kunniaa niittävästä äidistään.

Seurueeseensa kuuluvien herrojen ja naisten saatossa Jeanne laskeutui marmorirappuja alas tuloportille vastaanottamaan korkeaa vierastaan.

Ludvigia, joka ensi kerran saapui Bellevuehyn, aivan häikäisi se loisto ja kauneus, mikä häntä vastaan säteili rappukäytävästä, avatuista huoneista ja kukilla koristetuilta parvekkeilta, joilla neljä soittokuntaa oli soittamassa.

"Tenhotar, ihana, suloinen tenhotar!" kuiskasi kuningas heidän noustessaan ylös rappuja siniseen ja kultaan puettujen, vahakynttilöitä pitävien lakeijojen kahdenkertaisten rivien läpi.

D'Argensonin ja hänen lähellään seisovan madame d'Estradesin kasvoille kohahti vihainen ilme, kun komea, ylpeä pari onnesta säteillen kulki heidän ohitsensa.

Miten hehkuvan ja väsymättömän kiihkeästi he olivatkaan tehneet kylvöään! Eikö siitä satoa milloinkaan kypsyisi?

"Kärsivällisyyttä, rakas ystäväni", kuiskasi ministeri madame d'Estradesille, kulkiessaan tämän ohi, "kyllä meidänkin vuoromme joutuu."

Oudryn koristamaan ruokasaliin oli katettu kuninkaallinen pöytä. Täyshopeisen kaluston ja säihkyvien kristalliesineiden keskellä loistivat kukkakoristukset lumoavassa hohdossaan. Koko sali oli täynnä orvokin, jasmiinin ja ruusun tuoksua.

Vanhasta iästään huolimatta ei prinsessa ollut tahtonut kieltäytyä markiisittaren kutsusta.

Contin raha-asiat olivat niin rappiolla, että hänen oli jo aika osoittaa taas ystävällisyyttä kuningasta ja markiisitarta kohtaan.

Keskustelu kuninkaan pöydässä oli hyvin vilkasta. Samppanjalasit kilisivät ja niiden keinotekoisten suihkulähteiden solina, jotka kukkivien kasvien keskeltä suihkuttivat vesisäteitään melkein kattoon saakka, sekaantui soittokuntien harppujen, viulujen ja huilujen säveliin.

Hän ei ollut nähnyt Abelia siitä pitäen, kun tämä oli palannut Italiasta. Kuninkaan mielestä Abel oli täydellisesti muuttunut. Sisaren opetukset ja ne kustannukset, jotka kuningas oli suorittanut Abelin opintomatkasta, eivät olleet menneet hukkaan.

Hienosti ja älykkäästi hän kertoi tuttavuuksistaan etevien ja oppineiden henkilöjen kanssa, niistä taideaarteista, joita hän oli tutkinut, ja siitä, mikä hänen mielestään oli välttämätöntä ja tärkeää Ranskan taiteen kehitykselle.

Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä. Hänestä oli rakasta nähdä nuori mies kypsyneenä ja kehittyneenä edukseen. Olihan hänet ajateltu astumaan viime aikoina varsin paljon sairastelevan Tournehemin sijalle.

Oli kaksi henkilöä, joita Jeanne kaipasi juhlassaan: Voltaire, joka kaikesta siitä huolimatta, mitä Jeanne oli tehnyt saadakseen hänen purkamaan päätöksensä, pysyi aikeessaan lähteä Preussiin, ja Bernis, joka oli lähetetty lähettiläänä Venetsiaan sovittamaan erästä paavin ja Venetsian hallituksen välillä syntynyttä riitaa; tämän rauhallista ratkaisua toivoi yhtä paljon Benediktus XIV kuin Ludvig XV.

Juuri tänään Jeanne oli saanut kirjeen Bernisiltä, joka ilmoitti, että asian onnellisesta ratkaisusta oli olemassa hyviä toiveita.

Jeanne puhui tästä päivällisillä Ludvigille. Siitä kaihoisasta sävystä, joka kauttaaltaan vallitsi kirjeessä, ja siitä tervehdysrunosta, joka seurasi kirjettä, ei Jeanne virkkanut kuninkaalle mitään. Ei hän myöskään maininnut mitään siitäkään, että hänellä ja Bernisillä oli tekeillä suuria asioita.

Kuningas nousi pöydästä. Seura hajaantui pieniksi ryhmiksi. Jäätelöä ja samppanjaa tarjottiin ympäriinsä kristallilaseista kultaisilta lautasilta.

Vieraat kävivät vilkkaasti keskustellen istumaan turkkilaisille silkkisohville ja kullattuihin, paksulla brokaadilla päällystettyihin nojatuoleihin.

Kiiltävään parkettilattiaan ja marmoripintoihin kuvastuivat naisten kultaompeleiset atlassikengät ja hovimiesten jalokivikoristeiset, punakantaiset solkikengät, suurista, hiotuista peileistä heijastuivat Bellevuen kallisarvoiset purppurasamettiset ja kultaiset univormut, kauniiden naisten jalokivistä säkenöivät silkkipuvut, heidän jauhotetut pienet päänsä, säteilevät silmät ja ruusuiset posket.

Boucherin, joka oli saanut paljon tunnustusta galleria-maalauksillaan, onnistui vihdoinkin lähestyä markiisitarta, jonka ympärillä kaikki tungeskelivat.

Hän antoi ihailevan katseensa kulkea pitkin kauniin naisen kasvoja ja vartaloa.

"Tuollaisena minun täytyy teidät maalata, markiisitar", kuiskasi hän ihastuksissaan.

"Seuraavalla kerralla, cher maître! Emmehän vielä ole saaneet valmiiksi aloitettujakaan kuvia."

"Ei se tee mitään! Pompadour ja Boucher ovat kaksi sellaista nimeä, joita jälkimaailma ei voi kyllin usein mainita yhdessä."

Jeanne ojensi kätensä hänen suudeltavakseen ja kääntyi puhuttelemaan muita taiteilijoita, jotka olivat noudattaneet hänen kutsuaan.

Näitä olivat maalarit Vanloo, Oudry ja Pierre sekä Greuze ja Joseph Vernet, joka viimemainittu oli tullut Roomasta vähäksi aikaa Pariisiin ottamaan vastaan osan kuninkaan antamasta tehtävästä maalata valtakunnan kaikki satamakaupungit.

Näitä olivat myös Jean Baptiste Lemoyne, joka juuri oli saanut valmiiksi Bordeauxin kaupunkiin aiotun, Ludvig XV:ttä ratsastavana esittävän suunnattoman suuren muistopatsaan, hänen lempioppilaansa Falconet sekä Pigalle, sitten vielä arkkitehti Gabriel, soittotaiteilija Rameau, Jeannen vanha opettaja Jélyotte, bassolaulaja Lagarde, joka sävelsi kauniita aarioita ja duettoja, ja vihdoin koko joukko muodissa olevia runoilijoita ja kirjailijoita.

Ennen juhlan päättymistä Jeanne pyysi vieraansa musiikkisaliin ja näytti kuninkaalle uudet, kallisarvoiset urut, joiden äänet olivat ihmeellisen kauniit. Harvinaisuuden vuoksi ne eivät olleet valmistetut Saksassa eikä Hollannissa, vaan Antwerpenissä.

Sillä aikaa kuin kuningas keskusteli uusien urkujen keksijän kanssa, La Vallière huomautti markiisittarelle, että tuskin voi ajatella komeampaa teatterisalonkia kuin tämä oli.

Hän nähtävästi oivalsi sen edun, mikä ehdotuksessa piili. Kustannukset eivät herättäisi niin suurta huomiota kuin Versaillesissa ja ilkeät puheet lakkaisivat, ainakin mikäli ne kohdistuisivat tähän asiaan.

Ja lopuksi — mikä myös oli tärkeätä — kävisi teatterin pito Bellevuessä huokeammaksi.

"Sitä kannattaa ajatella, herttua. Puhumme asiasta ensi viikolla. Neuvotelkaa Gabrielin kanssa! Laatikaa niin seikkaperäinen suunnitelma kuin mahdollista! Bellevue on luonnollisesti avoinna teille, milloin vain tahdotte."

Ludvig oli ilmeisesti väsynyt ja uuvuksissa eikä ymmärtänyt hallita itseään niin hyvin kuin markiisitar. Sitäpaitsi häntä vilutti. Hän arveli, etteivät uudet uunit lämmittäneet riittävästi.

Jeanne lupasi toimituttaa korjauksen, mikä todellakin oli tarpeen vaatima. Jo silloin, kun hän oli puuhaillut huonekaluja järjestäessään ja huoneita sisustaessaan, hän itsekin tunsi vilustusta ja kolkkoutta. Hänen arkaa kurkkuaan oli vaivannut uuneista tunkeutunut savu.

"Minä tahdon vetäytyä lepäämään, Jeanne. Huomenna saat näyttää minulle kaiken muun. Toimita niin, että huomenna pääset vieraistasi aikaisemmin."

Jeanne nyökkäsi lyhyesti ja osoitti hänelle oven, josta hän huomaamatta saattoi päästä huoneisiinsa. La Vallière saattoi kuningasta.

Alamaisesti, ainainen hymy huulilla kysyi kamaripalvelija, haluaako hänen majesteettinsa jotakin.

Lebel otaksui, että kuningas käskisi hänet poistumaan tunniksi, jotta rouva markiisitar saisi käydä kuninkaan luona.

Kun kuningas ei vastannut ja meni suoraan makuuhuoneeseensa, ymmärsi
Lebel yskän.

Kohta päivällisen jälkeen seuraavana päivänä vieraat läksivät Bellevuestä. Vain Jeannen omaiset ja Ayenin herttua sekä kuningas jäivät linnaan.

Jeanne oli jo kauan kärsimättömästi odottanut tätä hetkeä. Hänessä oli palava halu saada näyttää kuninkaalle vielä yksi erityinen yllätys, jonka hän tähän asti oli salannut kaikilta muilta.

Juhlasalin vieressä oli pieni soikea huone. Kun markiisitar avasi oven, tulvahti kuningasta vastaan suloinen, raskas ruusuntuoksu.

Tuhannet ruusut, joissa oli mitä erilaisimpia värivivahduksia, äärimmäisestä tummanpunaisesta heleimpään punertavaan ja vaaleankeltaisesta valkeaan, peittivät seinät. Todellakin satumainen näky!

"Tämähän on Schirasin ruusutarha, Jeanne! Kuinka sinä olet loihtinut sen tänne keskellä talvea?"

"Ruusujen ei ole tarvinnut kulkea niin pitkää matkaa, kuin teidän majesteettinne luulee. Saanko pyytää teidän majesteettianne koskettamaan näitä veripunaisia ruusuja tässä?"

"Päinvastoin. Teidän majesteettinne kosketus tekee minun ruusuni kuolemattomiksi."

Ludvig siveli kevyesti kädellään niitä ruusuja, joita Jeanne oli osoittanut. Hämmästyneenä, melkeinpä säikähtyen hän perääntyi.

"Ne ovat meidän tekoamme, sire! Nämä ruusut ovat syntyneet
Vincennesissä ja ovat kuihtumattomia, kuolemattomia."

Kuningas tarkasteli ihmettelevin katsein niitä taideteoksia, jotka olivat kotoisin hänen tehtaastaan Vincennesistä.

"Mitäpä aatteesta, jollei sitä olisi voinut toteuttaa. Pyydän teidän majesteettianne tunnustelemaan hienoja ruusunlehtiä."

Ludvig teki niinkuin Jeanne pyysi. Hänen sormiinsa tuntui lehti, joka tuskin oli luonnollisen ruusun lehteä paksumpi.

"Siinä on salaisuus, jossakin määrin minunkin salaisuuteni. Olen käynyt pari kertaa Fulvyn luona laboratoriossa ja antanut hänelle tämän erikoisen hienon saviseoksen valmistamisen aatteen."

Ylpeänä kuningas painoi Jeannen rintaansa vasten. "Jumalallinen nainen!" huudahti hän aivan, ihastuksissaan. "Mihin sinun kauniit, hienot kätesi kajoavatkaan, se onnistuu."

"Saako jumalallinen huomauttaa teidän majesteetillenne myöskin luonnollisesta ruusuntuoksusta?" kysyi Jeanne veitikkamaisesti. "Sen keksijä on sieur Dagé."

"Minulle on tuottanut suurta huvia ottaa osaa työskentelyyn Vincennesissä. Mutta sinne on pitkä matka Bellevuestä ja Versaillesista enkä minä voi matkustaa sinne niin usein kuin tahtoisin tehdäkseni ajatuksistani totta. Mitenkähän olisi, sire, antaisitteko te muuttaa Sèvresissä olevan vanhan linnan tehtaaksi? Paikka on sopiva ja suuret huoneet aivan kuin tällaista teollisuutta varten luodut."

"Muuten, sire" — Jeanne oli olevinaan loukkaantunut — "minulla on täysi syy olla loukkaantunut".

"Eikö teidän majesteettinne huomannut haarakynttilänjalkoja eilen, kun teidän majesteettinne meni nukkumaan? Nekin ovat Vincennesistä ja niinikään koristetut kukkaköynnöksillä, joiden hentous muistuttaa hämähäkinverkkoa."

Ludvig otti Jeannen syliinsä ja suuteli häntä lämpimästi ja kiihkeästi kalpeille huulille.

"Minä huomasin vain sen, ettet sinä, Jeanne, ollut luonani. Tänä iltana saat näyttää minulle haarakynttilänjalat."

Hän vaati Jeannelta lupauksen, jonka tämä antoi raskain sydämin ja pahaa aavistaen.

Kuningas, joka alussa oli valittanut Bellevuetä kylmäksi ja vetoisaksi, viehättyi lopulta suunnattomasti pieneen ihastuttavaan linnaan ja tunsi siellä kaikkien toiveittensa toteutuvan.

Hänestä oli myöskin ajatus muuttaa teatteri Versaillesista Bellevuehyn oivallinen.

Hän oli samaa mieltä kuin Jeanne, että oli hyvin hauska, kun eivät kaikki ihmiset saaneet tietää, kuinka suuriksi menot nousivat.

Sitäpaitsi hän toivoi, etteivät prinsessat, joita seuralaisena saatteli useimmiten madame d'Estrades, alituisesti olisi katsomassa näytäntöjä.

He saivat tyytyä virallisiin juhliin ja omaan hovikuntaansa sekä niihin kalliisiin huveihin, joita hän heille kustansi. Prinsessa Henriette oli sitäpaitsi asettunut dauphinin puolelle enemmän kuin oli hänen mieleensä.

La Vallière ja veli Abel, joka edusti yhä sairastavaa Tournehemiä, olivat päättäneet valita musiikkisalin sijasta kiinalaisen salin, joka tarkemmin tutkittaessa osoittautui paljoa soveliaammaksi teatterisalongiksi.

Näyttämö sovitettiin niin, että siinä oli tilaa oopperallekin, sen muunnoskohtauksille ja loppukuvaelmille.

Yhdeksi ensimmäisistä esitettävistä oli harjoitettu suuri baletti, jonka näyttämöllinen suoritus kumosi kaikki hyvät päätelmät rahojen käytöstä Bellevuessä.

Baletti "Rakkaus rakennusmestarina" oli tarkoitettu kunniatervehdykseksi Bellevuelle ja vaati monimutkaista koneistorakennetta vaikutuksien aikaansaamiseksi, mikä seikka aina tuotti erikoista huvia kuninkaalle.

Näyttämöllä nähtiin vuoren halkeavan kahtia ukkosen kaltaisella jyrinällä, jolloin näkyviin ilmestyi uusi linna kaikessa lumoavassa kauneudessaan. Avarassa puutarhassa esittivät mies- ja naispuutarhurit siroja tanssejaan.

Paitsi teatterinäytäntöjä pani Jeanne Bellevuessä toimeen kauniita juhlia, joissa oli soittoa, juhlavalaistusta ja ilotulitusta ja perin hienostuneella maulla sommiteltuja pikku päivällisiä, joista kuningas erityisesti piti ja joihin vähitellen koko hovi, muiden mukana dauphin, kun ei enää voinut taistella virtaa vastaan, erittäin mielellään saapui.

Kesken näitä juhlia kohtasi Jeannea ja hänen mukanaan kaikkia Poissonin ja d'Éstradesin sukujen jäseniä raskas onnettomuus: herra de Tournehem kuoli, sairastettuaan viime aikoina yhtä mittaa.

Jeanne suri tätä uskollista ystävää, lapsuutensa ja nuoruutensa turvaa, yhtä kuumia ja vilpittömiä kyyneliä vuodattaen kuin aikaisemmin äitinsäkin kuoleman johdosta.

Tällä hetkellä hänelle tuotti vain vähäistä lohdutusta se, että kuningas heti asetti veli Abelin kaikkiin Tournehemin oikeuksiin.

Tournehem oli ollut mies, joka oli rehellisesti rakastanut taidetta ja vapauttanut Ranskan koko taide-elämän monista epäkohdista.

Hän oli toimittanut hyödyllisiä ja älykkäitä säädöksiä, joilla oli pysyvä arvo pitkäksi aikaa eteen päin. Julkiset kilpailut ja palkinnonjaot olivat lähtöisin hänestä samoin kuin Salon du Louvren vuotuiset taidenäyttelyt, joiden palkintolautakunnan jäseninä oli taiteilijoita.

Markiisittaren kehoituksesta hän oli perustanut Suojattioppilaiden opiston, sellaisten lahjakkaiden oppilaiden valmistuskoulun, jotka kuningas oli määrännyt valmistumaan taiteilijoiksi Ranskan akatemiassa Roomassa.

Vielä vähää ennen kuolemaansa Tournehem oli toimittanut julkaistavaksi luettelon kaikista kuninkaallisissa linnoissa olevista taideaarteista ja hyväksymällä erään Jeannen aatteen järjestänyt Luxemburgiin julkisen, maksuttoman näyttelyn huomattavimmista taideaarteista, jotka olivat kuninkaan hallussa.

Abelin, kuninkaallisten rakennusten nuoren johtajan ja ylihoitajan, täytyi pinnistää kaikki kykynsä voidakseen arvokkaasti seurata Tournehemin jälkiä.

Jo aikoja sitten oli kuningas Abelin asemaan nähden yhtenä korkeimmista kuninkaallisista virkamiehistä antanut markiisittaren ja Machaultin tehtäväksi maksaa François Poissonin velat ja hankkia hänelle maatilan. He olivatkin valinneet tällaiseksi Gesvresin herttuan hallussa olevan läänityksen, Marignyn tilan Brien maakunnassa.

Kun kaikki asiaa koskevat käytännölliset seikat oli saatu järjestetyiksi, saapui isä Poisson läänitysherrana ja suurena tilanomistajana aika komeasti Marignyhin, jolloin seurakunnan kirkkoherra ja talonpojat, joiden kaikki verot Poisson oli maksanut puhtaiksi, tervehtivät ja saattoivat häntä linnaan.

François Poisson säteili. Hänen kiitollinen hellyytensä, hänen ylpeytensä ihanan tyttärensä puolesta, jonka käsissä hän jo näki olevan rajattoman vaikutusvallan kuninkaaseen ja Ranskan hallitukseen, oli aivan rajaton. Hän otti aina vain avosylin vastaan kaikki, mitä tytär hänelle antoi.

Vain yhtä lahjaa hän vieroi, nimittäin Marignyn mukana seuraavaa markiisiarvoa. Hän kieltäytyi siitä tuntiessaan, että häneltä puuttui markiisilta vaadittavia ominaisuuksia. Ja mitäpä hyväluontoinen vanha herra välittikään korkeista arvoista? Iloinen maalaisherrasmiehen elämä, riistarikas metsästys, kelpo viinit ja rattoisat toverit olivat hänen mieleensä, mutta hän ei halunnut ottaa rasituksekseen mitään arvoastetta tai pakkoa, joka hänet velvoittaisi sonnustautumaan hovin tapoihin ja menoihin.

Hän pyysi markiisitilan pojalleen, jonka kanssa hän Italian-matkan jälkeen oli ollut mitä sydämellisimmissä ystävyyssuhteissa. Kun hänen pyyntöönsä oli suostuttu, kirjoitti hän Abelille:

"Monsieur de Gesvres tahtoo, että sinun onni nimitettävä itseäsi
Marignyn markiisiksi. Minä puolestani nimitän itseäni François
Poissoniksi. — — —

Sinun rakas sisaresi on jumalallinen. Hän antaa antamasta päästyään
ja kiehtoo kaikki ihmiset puolelleen. Täytyy antaa hänen sydämensä
vallita." — — —

XXI.

Ensi kerran elämässään ei ovela monsieur Lebel tiennyt, mitä tehdä tai olla tekemättä.

Äskeisenä ensimmäisenä iltana Bellevuessä hän oli lujasti päättänyt ryhtyä erääseen toimeen, joka oli ollut hänen asianaan ennen kuninkaan käsittämättömän pitkäaikaista rakkautta madame de Pompadouriin, toimeen, jota hän oli erittäin halukkaasti harjoittanut useita kertoja vuodessa, toisinaan myös useita kertoja kuukaudessa, vieläpä useita kertoja viikossakin.

Kuninkaan äkkiä elpynyt hyvätuulisuus ja se seikka, että Lebel sai useammin jäädä kotiin kuin päästä Bellevuehyn, sekä markiisittaren uudestaan terveeltä ja onnelliselta näyttävä ulkomuoto olivat saattaneet hänet kahden vaiheille.

Turhaan hän oli kääntynyt madame du Haussetin ja tohtori Quesnayn puoleen. Kumpikin näistä oli ja pysyi sietämättömän salamyhkäisenä.

Monsieur Binet, joka muuten oli varsin avulias virkaveli, oli antanut aivan jyrkästi kieltävän vastauksen.

Hän ei voinut millään muotoa unohtaa piispan ripitystä eikä hänen korkeutensa dauphinin ynseyttä, jota oli kestänyt kuukausittain.

Sisimmässään Binet oli ylpeä aikaansaamastaan. Hän paistatti päivää, joskin tarpeellisen loitolla, tuon Pompadourin sädekehässä, jonka ensimmäiset askeleet Hôtel des Chèvresistä hän niin taitavasti oli opastanut Versaillesiin, mutta hän oli päättänyt kerta kaikkiaan karttaa joutumasta minkäänlaisiin juoniin. Hän menetteli kuten kuningas, joka ennen kaikkea tahtoi olla rauhassa.

Lebel oli ajatellut tutkistella madame d'Estradesia. Mutta hän oli kohta taas luopunut tästä ajatuksesta. Tämä nainen, joka oli sielunsa syvintä sopukkaa myöten kavala ja valehteleva, olisi vain sanonut sen, mikä soveltui hänen omiin ja ministerin salavehkeisiin.

Mutta Lebel ei tahtonut antaa johtaa itseään harhaan eikä panna vaaranalaiseksi kuninkaan luottamusta.

Hän tutki innokkaasti herransa kasvonpiirteitä. Jos ne olivat jurot ja äreät, niin se ei vielä merkinnyt että aiheena olisi ollut välien kylmeneminen markiisittareen.

Oli olemassa muitakin syitä otsan rypistämiseen. Pariisissa ja maaseuduilla kuului kovaäänistä napinaa. Bellevue ja Sèvres olivat antaneet siihen uutta yllykettä.

Ministerejä ei saatu vetämään yhtä köyttä. Jesuiitat eivät ainoastaan lietsoneet uskonnollisen vihan tulta, vaan herättivät yhä kiusallisempaa huomiota myöskin kauppapoliittisessa suhteessa. Kulki omituisia huhuja heidän Martinique-saarella olevasta kauppahuoneestaan, jonka he olivat perustaneet muka lähetystyön turvaamiseksi ja joka yhä enemmän veti puoleensa kaikki tavarat, mitä läheiset Länsi-Intian saaret tuottivat.

Hän oli saartanut Bellevuen rautarenkaalla, jota ei yksikään mustakaapu uskaltanut murtaa.

Herra Lebel tarttui nenäänsä. Tuo Bellevue oli haitallinen tekijä, joka vaikeutti hänen laskelmiaan. Versaillesissa vakinaisesti asuessa tahi matkoilla ollessa, jolloin hän aina saattoi kuningasta, olisi huomioiden ja johtopäätösten teko melkoista helpompi.

Nyt kuningas oli useina päivinä kohta päivällisen jälkeen palannut
Bellevuestä Versaillesiin entistä umpimielisempänä.

Lebelistä hän tuntui taas samanlaiselta tuppisuiselta, ikävystyneeltä Fleury-oppilaalta, jollainen hän oli ollut silloin, kun Lebel oli tullut hänen palvelukseensa. Hänen kanssaan ei voinut ensinkään keskustella. Öisin hän heittelehti levottomana edestakaisin sängyssään, puheli itsekseen ja huokaili, soitti myötäänsä ja pyysi makeisia, korppuja ja limonaatia. Ehkäpä Lebelin aika olikin tullut!

Olihan lähettyvillä se vaaleanpunertavatukkainen pikku ompelijatar, Dagén tyttärentytär. Pikkuinen, pirteä olento, jolla oli ihastuttava vartalo ja mitä sievimmät pikku jalat. Mutta hän oli liian lähellä hovia sieur Dagén tähden. Kielikellot saisivat vettä myllyynsä, ja Pompadourhan näki sekä seinien että ovien läpi.

Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin! Hän oli tänä pitkänä väliaikana kokonaan vieraantunut toimestaan.

Juuri kun Lebel oli lähtemäisillään makuuhuoneeseensa, joka oli kuninkaan makuuhuoneen vieressä, johtui hänen mieleensä uusi ajatus.

Hän muisti, että hän oli linnan lähistöllä usein tavannut erään nuoren, kauniin Saint-Cyrin luostarikoulua käyvän tytön; tämä oli juuri sitä laatua, joka miellytti kuningasta. Neitonen kulki aina unelmiinsa vaipuneena. Hänen houkuttelemisensa linnaan ei kai olisi kovin vaikeaa!

Seuraavana aamuna, niin pian kuin kuningas oli noussut ylös, alkoi ovela Lebel koettaa onneaan. Hänellä oli tosiaankin hyvä onni. Aivan kuin sattumalta hän kohtasi kauniin tyttösen sillä metsätiellä, jolla hän usein ennenkin oli hänet tavannut.

Kun tyttö kuuli, että herra Lebel oli kuninkaan lähimmän seurueen jäseniä, suurenivat hänen ihanat, lempeät silmänsä. Tuhansia kysymyksiä tulvi raikkailta huulilta ja hän pyysi innokkaasti saada vain kerran nähdä kuninkaan, Ludvig rakastetun, kasvoista kasvoihin.

Lebel hymyili ystävällisesti ja arveli armollisesti, ettei pyyntöä liene mahdoton täyttää.

"Voi, hyvä herra, kuinka se voisi käydä päinsä? Kuinka voi sellainen tyhmä ja mitätön tyttö kuin minä olen saada nähdä kuninkaan?"

Lebel tarkasteli tyttöä hyvillä mielin. Hän oli niin nuori ja suloinen kuin viaton karitsa. Tuollaisella epäilemättä saisi aikaan yllättävän vaikutuksen. Pitemmittä arveluitta hän pyysi tyttöä tulemaan linnaan jonakuna lähi-iltana. Tyttö hätääntyi ja rupesi vastustelemaan. Silloin pisti kavalan ketun mieleen sanoa, että tytön on käännyttävä kuninkaan almujen antajan puoleen ja pyydettävä tältä avustusta Saint-Cyrin luostarin uutta, tekeillä olevaa alttaria varten. Kaiken muun tyttö saa jättää hänen huolekseen. Hän kyllä pitää huolen siitä, että tyttö silloin saa nähdä kuninkaan.

Nuori tyttö punehtui ja lupasi tulla. Kiitollisena hän suuteli sellaisen herran kättä, joka oli luvannut täyttää hänen elämänsä korkeimman toivomuksen.

Iltapäivällä kahden päivän kuluttua Yvonne Fouquet ilmestyi sykkivin sydämin Versaillesin linnan pihalle. Luostarissa oli häntä hyvästelty tuhansin lämpimin toivotuksin hänen hurskaan tehtävänsä onnistumista varten.

Hän pääsi esteettömästi vahtien ohi, jotka naureskellen kurkistelivat hänen jäljestään. Eräs paashi osoitti hänelle tien niihin huoneisiin, joita tuo ystävällinen herra siellä metsässä oli häntä neuvonut kysymään. Muuan linnanvirkailija, jolla oli komea univormu, katsoi häneen rumasti irvistäen ja vaihtoi omituisen hymyileviä katseita parin ohi kulkevan upseerin kanssa; sitten hän avasi tytölle erään oven, joka vei kapeaan, heikosti valaistuun käytävään. Tässä käytävässä hän vihdoin tapasi ystävällisen, metsässä kohtaamansa herran.

Joskin Yvonne tähän asti oli vavissut levottomuudesta ja neuvottomuudesta, tarttui hän nyt luottavasti oppaansa käteen.

"Minä vien teitä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, olkaa varma siitä! Seuratkaa vain minua, neiti Fouquet, ja tehkää niin kuin minä teille sanon."

Yvonne nyökkäsi mitään vastaamatta. Annettaisiinkohan hänelle alttarirahoja? Saisikohan hän nähdä kuninkaan?

Pitkä käytävä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Vihdoin se päättyi parin askeleen portaisiin; niiden yläpuolella näkyi ovi, jonka hänen oppaansa aukaisi.

Yvonne katseli ympärilleen suurin silmin. Hän huomasi olevansa nelikulmaisessa, tummalla tammella sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden ja ovien eteen oli laskettu vihreät silkkiuutimet. Katosta riippui kultavitjoissa monihaarainen kynttiläkruunu, jossa paloi vain muutamia kynttilöitä.

Ystävällinen herra pyysi Yvonnea istumaan kimaltelevalla brokaadikankaalla verhotulle sohvalle ja odottamaan siinä hetkisen; hän lupasi tulla kohta takaisin ja tuoda mukanaan almunantajan.

Tuska ja hätä valtasi taas nuoren tytön, niin pian kuin hän jäi yksikseen outoon huoneeseen.

Hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa ja pyhää neitsyttä suomaan menestystä hänen hurskaalle aikomukselleen. Hän ei mahtanut sille mitään, että hänen silmänsä rukoillessa levottomasti pälyivät sinne tänne huoneessa.

Eräässä syvennyksessä hän huomasi sängyn, jonka yläpuolelle oli laitettu komea, kullattu valtaistuinkatos. Sen vihreäsamettisia uutimia pitivät kiinni kultaiset jalopeurankynnet. Uuninhyllyllä olevasta kellosta, joka oli tehty hienon hienoista porsliinikukista, kuului seitsemän heleää lyöntiä.

Yvonne säikähti. Viimeistään kello kahdeksan hänen piti joutua takaisin luostariin. Mitähän sanoo sisar Beatrice, joka tällä viikolla on vahdissa? Silloin hän äkkiä kuuli keveää kolinaa. Eräs vihreiden silkkiverhojen takana oleva ovi avautui.

Kookas, majesteetillinen haamu, jolla oli tumma samettipuku, astui sisään. Kynttilöiden valossa välkkyi sininen silmäpari, joista Yvonne oli uneksinut jo lapsena. Täynnä pyhää vavistusta hän vaipui polvilleen kuninkaan eteen.

Ludvig loi kuuman, intohimoisen katseen nuoreen, kukoistavaan olentoon ja ihaniin, kainoa ihastusta hehkuviin pikku kasvoihin.

Kuningas nosti tytön ylös, puristi häntä hetken rintaansa vasten ja kantoi sitten sänkyyn kultaisen valtaistuinkatoksen alle.

Odotuksesta hehkuen hän vetäisi syrjään raskaat samettiuutimet. Hänen ahneet suudelmansa tukehduttivat lapsiraukan kauhunhuudot. Pikku luostaritytön kohtalo oli käynyt toteen.

XXII.

Ikkunan ääressä työhuoneessaan, joka oli puutarhaan päin, istui Jeanne kaivertamassa vaakunaa veli Abelille, tulevalle Marignyn markiisille.

Hän oli hieman hajamielinen eikä oikein tyytyväinen työhönsä, joka ei näyttänyt tuottavan erikoista kunniaa hänen opettajalleen Guaylle eikä ehkä saavuttavan Boucherin hyväksymistä.

Hän kuuli jotakin kolinaa ovelta ja käänsi päätään. Aivan kuin hänen itsearvostelunsa kutsumana oli Boucher ilmoittanut tulonsa.

Jeanne kavahti ylös ja ojensi molemmat kätensä lakeijan takana tulevalle maalarille.

"Te tulette kuin kutsuttuna, cher maître !" huudahti hän nopealla vilkkaalla tavallaan. "Saatte allekirjoittaa sen hylkäävän tuomion, jonka minä itse jo olen langettanut."

"On totta, että te olette saanut aikaan parempaakin, markiisitar. Se johtuu kenties myös aiheesta. Minä olen ottanut mukaani pari lehteä, jotka varmaankin kiihoittavat teitä paljoa kiitollisempiin tehtäviin."

Hän pani pöydälle salkun ja istuutui vastapäätä Jeannea, työntäen syrjään erään Sèvres-maljan, joka oli täpötäynnä jasmiineja, syreenejä ja ruusuja.

"Teidän omia piirroksianne, sepä ei olisi paha! Sillä te itse sittenkin olette paras oma kaivertajanne."

"Demarteau tekee yhtä hyvää työtä, jollei parempaakin. Hänen piirroksiaan ei voi erottaa alkuperäisistä."

"Saattaa olla, mutta hän ei missään tapauksessa vedä vertoja teille", arveli markiisitar rakastettavasti.

"Sitä, että minun on maalattava viisitoista tuntia vuorokaudessa ja sitten itse kaiverrettava kupariin, ei voi kukaan vaatia minulta tai saa minua tekemään, ei edes Euroopan kaunein nainen, toisin sanoen madame la marquise de Pompadour."

"Niiltä ihanilta päiviltä, markiisitar, jolloin teillä oli enemmän kuin nyt aikaa uskollisimmalle vasallillenne."

Markiisitar löi häntä kevyesti olkapäähän timanttikoristeisella viuhkallaan, joka oli kaivertimen ja kuparilevyn vieressä, ja sanoi puolittain keimaillen, puolittain alistuvasti:

"Te olette oikeassa, tämä on mestariteos. Hänen uusi tekotapansa ansaitsee ihmettelyä. Häneltä voi oppia paljon. Entä tämä?"

"Siinä näette suuren, uuden voiton. Totta puhuen saa Demarteau osittain kiittää siitä Louis Bonnetia. Hän on näet kehittänyt uuden värikynällisen kaiverrustekniikan täydellisyyteen."

Boucher istuutui taas markiisittaren eteen ja nautti hänen ihmettelystään ja ihailustaan.

"Niin, olemme astuneet pitkän askeleen eteenpäin. Tällä jäljennystavalla on suuret tulevaisuudenmahdollisuudet taidekaupan alalla, se on arvaamattoman tärkeä edistysaskel, joka takaa kuvaamataiteiden levenemisen kaikkiin kansankerroksiin."

"Olette ehkä oikeassa", sanoi Jeanne. Hän piti vielä kädessään tuota kaunista paperia, joka näytti aivan alkuperäiseltä. "Varsinkin kun maalari itse saa valvoa kaivertajiaan."

"Tietysti se on tärkeintä, että kaivertajat osuvat maalarin erikoiseen tekotapaan. Kerran kerroin teille, että minä aivan nuorena poikana näin Watteaun piirtävän. Silloin oli minun korkein pyrkimykseni ja ainoa ajatukseni jäljitellä häntä kuparilevyille ja kankaalle. Minä en ollut ainoa, jolla oli sama kunnianhimoinen halu. Sen omaksuivat monet, etenkin ammattikaivertajat. Siihen aikaan kaiverrettiin Watteauta ja vain Watteauta. Jokainen yritti niin uskollisesti kuin mahdollista mukailla hänen tekotapaansa, ja nämä yritykset ja ne edistysaskeleet, jotka silloin saavutettiin, ovatkin oikeastaan panneet alulle Ranskan kaivertamistaidon loistokauden."

Jeanne oli kuunnellut tarkkaavaisesti maalaria, yrittämättä kertaakaan keskeyttää häntä. Hänellä oli ollut harvoin tilaisuus puhella tämän kanssa kahden kesken, ja perin vilkas maailmanmies oli harvoin halukas syventymään mihinkään vakavampaan keskusteluun.

Hän pani molemmat paperit takaisin salkkuunsa ja otti sieltä erään uuden piirroksen, jonka ojensi markiisittarelle suoraan työpöydän yli.

"Minä tahtoisin antaa teille erään tehtävän, joka soveltuu teidän taiteilijaluonteellenne paremmin kuin vaakunaoppi. Minä näet olen aivan varma siitä, markiisitar, että teidän kaivertimenne luo pienen taideteoksen."

"Jos molemmat opettajani ovat minulle esikuvana, niin kai se käy, joll'eivät vain kaikki hyvät hengettäret äkkiä hylkää minua. Tämähän on piirros teidän Amoristanne, jonka mukaan Guay on leikannut karneolinsa syvennettyine kuvioineen?"

"Minulla ei, ikävä kyllä, ole enää aikaa, rakkakin markiisitar. Mallit odottavat. Ryhtykää nyt vain iloisesti työhön! Kyllä se onnistuu. Milloin saan odottaa teitä istuntoon?"

Boucher suuteli Jeannen kättä, joka hänestä oli kauniin naiskäden ihanne, ja saatatti itsensä lakeijalla vaunuihinsa.

Jäätyään taas yksikseen Jeanne istui hetkisen ajatuksissaan ja katseli uutta tehtävää, joka tuntui hänestä erinomaisen houkuttelevalta. Sitten hän aukaisi ikkunan ja katsoi alas puistoon, josta kuului raikkaita lapsenääniä hänelle asti.

Ne kuuluivat viikunapuutarhan takaa, missä Alexandra leikki nuoren
Lucin herttuan, madame de Vintimillen pojan kanssa.

Jeanne katseli hetken aikaa kauniita lapsia ja hymyili. Uudestaan heräsi hänessä halu ja toivo yhdistää nuo lapset pariksi — kuninkaan poika ja hänen tyttärensä!

— Minun lapsenlapsistani tulee sekä minun että kuninkaan näköisiä. Tämä liitto, jonka minä vielä kerran saan nähdä, on elämäni onni. —

Näin hän oli usein ajatellut. Mutta nyt eivät hänen ajatuksensa olleet kokonaan kiintyneet tähän toivomukseen.

Boucher oli hyvin virkistävästi vaikuttanut hänen mielialaansa, mutta kun taiteilija oli mennyt, vaipui hän uudestaan levottomiin ajatuksiinsa.

Hän kuunteli myötäänsä sisähuoneisiin päin, eikö kuningas kohta kuuluisi tulevan.

Ludvig oli tänä aamuna palannut väsyneenä ja alakuloisena Versaillesista ja vähän aikaa puistossa käveltyään käynyt nukkumaan. Mutta Jeanne tahtoi saada hänet hyvälle tuulelle, sillä paitsi avioliittosuunnitelmaa hänellä oli sydämellään eräs toinenkin asia, josta oli parempi keskustella Bellevuen hiljaisuudessa kuin Versaillesissa.

Jeanne katsoi ajatuksissaan eteensä. Yhteen vetäytyneet kulmakarvat, nenän yläpuolella oleva ryppy ja vakava ilme hänen kasvoillaan vaikuttivat, että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Rasittava työskentely viime vuosina, raskas tehtävä mukautua kuninkaan alituisesti vaihteleviin mielialoihin ja lakkaamaton äänetön taistelu kaikkia vastustajia vastaan olivat jättäneet näkyviä jälkiä.

Eräs uusi ajatus, joka oli askarruttanut hänen aivojaan jo useita kuukausia ja jolle hän vihdoinkin tahtoi saada kuninkaan kallistamaan korvansa, piti häntä kuumeisessa jännityksessä.

Se koski sen jalon työn jatkamista, jonka Ludvig XIV oli madame de
Maitenonin vaikutuksesta pannut alulle Saint-Cyrissä, nimittäin
Invalidi-palatsin suurentamista.

Jeanne oli jo laatinut päässään valmiiksi suunnitelman sotakoulua varten sodassa kaatuneiden tahi virassa vahingoittuneiden upseerien pojille. Hän oli vanhojen ystäviensä Pâris-veljesten kanssa seikkaperäisesti keskustellut tästä aikeesta, ja se oli paljoa lähempänä hänen sydäntään kuin moni muu asia, josta hän huolehti.

Hän oli lähettänyt Pâris-Duverneyn Saint-Cyriin tutkimaan Invalidi-palatsia. Hän oli kehoittanut tätä yksissä neuvoin hänen veljensä kanssa tiedustelemaan sopivaa paikkaa; Gabrielin kanssa, johon hän ehdottomasti luotti jo tämän isän ja isoisän tähden, hän oli perinpohjin puhellut rakennussuunnitelmista. Mutta mitäpä hyötyä kaikesta tästä on, jollei kuningas suostu hänen ehdotukseensa?

Jeanne istui taas ikkunan eteen ja kumartui katsomaan siitä ulos. Lapset kävelivät käsikkäin. Ihastuttava pari. Kaunis poika oli ilmetty isänsä.

Hän näytti nukkuneen tarpeekseen, oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Jeanne aikoi pyytää Ludvigia ryhtymään heti työskentelemään hänen kanssaan. Mutta Ludvig keskeytti hänet samassa ja ilmaisi haluavansa lähteä kävelemään puistoon.

— Olkoon menneeksi, — ajatteli Jeanne, — ensiksi siis tyttäreni onni ja sitten sotakoulu! Eihän järjestys paljoa merkitse. —

Jeanne vei kuninkaan viikunapuutarhaan ja huomautti hänelle lapsista. Nämä istuivat vierekkäin penkillä, pistivät nauraen ja ilakoiden tuoreita hedelmiä toistensa suuhun ja söivät lisäksi vehnäleipää ja makeita korppuja, joita hovileipuri oli käynyt heille tuomassa.

"Heistä tulisi kaunis pari, sire. Eikö teidän majesteettinnekin ole samaa mieltä?"

Kuningas meni lasten luo mitään vastaamatta. Hän rupesi kujeilemaan
Alexandran kanssa.

Poikaansa hän ei katsahtanutkaan. Hän tarttui kauniin tyttösen ruskeihin kiharoihin, sieppasi häneltä viikunat ja pisti ne omaan suuhunsa.

Jeanne yritti vielä kerran kääntää kuninkaan huomion pikku herttuaan, jonka koko olento samoin kuin kasvot ilmeisesti muistuttivat kuningasta.

"Katsokaapa, teidän majesteettinne, luulisi näkevänsä edessään hänen isänsä. Ottakaa hänet syliinne, sire. Hän on tosiaankin hyvin suloinen."

"En tiennyt, että olette niin tuttu kreivi Lucin kanssa. Mutta jos otan jonkun syliini, niin tahdon ainakin alkaa neidistä."

Alexandra lensi kiltin sedän kuninkaan kaulaan. Pikku herttua sai tyytyä vain kylmään syleilyyn.

Jeannen silmiin kihosi kyyneliä. Hän tiesi, vaikkakaan ei tuntenut eikä osannut arvata syitä, että kun kuninkaan kylmä ja virallinen puoli tuli näkyviin, silloin ei hänen itsepäisyydelleen mahtanut mitään.

Jeanne heitti sikseen avioliittosuunnitelman, mutta häntä ei myöskään haluttanut tänään puhua sotaopistostaan.

Hän tarjosi kuninkaalle hienon päivällisen, jossa päätekijöinä olivat truite du lac de Genève ja omelette royale eikä yrittänyt saada häntä jäämään luokseenkaan, kun kuningas kohta aterian päätyttyä käski toimittamaan vaununsa, vaan huokasi helpotuksesta kuullessaan vaunujen vyöryvän pois.

Suuttuneena itseensä Ludvig heittelehti puoleen ja toiseen vaunujen patjoilla. Hän ei voinut käsittää, miksi oli niin alakuloinen.

Madame de Vintimillen poika ja Jeannen tytär, ei, sitä hän ei tahtonut. Alexandra, josta hän sydämestään piti, ei saanut hänen eläissään muistuttaa hänelle niistä seikoista eikä niistä henkilöistä, jotka mieluimmin saivat olla unohduksissa. Mutta eihän ollut ensinkään tarpeellista loukata markiisittaren tunteita kylmällä ivalla. Hän oli ollut hyvin iloissaan päästessään Bellevuehyn. Nyt hänen täytyi palata sieltä kotiin saamatta vähääkään mielenhauskuutta.

Versaillesissa häntä odotti parhaimmassa tapauksessa mitä julmin ikävystyminen. Yvonnesta ei ollut enää pitkään aikaan ollut puhetta. Hän oli ollut vain muutamien päivien huvi. Eikä se itse asiassa ollut mitään huviakaan, sillä luostaritytön kyyneleet ja tuska lankeemuksesta olivat haihduttaneet lyhyiden hetkien nautinnon.

Lebel oli vienyt tytön viikon kuluttua maaseudulle erään sukulaisensa luo, joka oli tottunut tällaisiin arkaluontoisiin toimiin.

Jeanne ei ollut uskoa silmiään, kun kuningas vajaan puolen tunnin kuluttua saapui takaisin Bellevuehyn.

Hän hymyili kuninkaalle, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt ennemmin itkeä kuin nauraa.

Lapsista kuningas ei puhunut. Mutta hän istuutui Jeannen kirjoituspöydän ääreen ja sanoi rakastettavasti:

Nopeasti ja selvästi, vilkkaalla ja perinpohjaisella tavallaan hän selitti sotaopistoa koskevan ehdotuksensa.

Tuntiessaan tarvetta korvata Jeannelle myttyyn menneen naimasuunnitelman, Ludvig osoitti suurempaa lämpöä, huomiota, jopa päättäväisyyttäkin kuin tavallisesti, kun nyt tuli puheeksi uuden koulun perustaminen.

Hän näytätti itselleen Gabrielin piirustukset ihanine majesteetillisine julkisivuineen, luki Pâris-Duverneyn raportit ja kustannusarvion ja lupasi muutamien päivien kuluttua käydä Pâris-veljesten ja veli Abelin kanssa katsomassa sitä paikkaa, mihin rakennus aiottiin sijoittaa.

Myöhään samana iltana markiisitar kirjoitti Pâris-Duvernaylle, että hän oli saanut kuninkaan suostumaan suureen yritykseen.

Alexandran naimiskaupan suhteen hän pian yhtyi erääseen toiseen, joskaan ei niin loistavaan ehdotukseen kuin edellinen oli.

Chaulnesin herttua, joka oli hänen uskollisimpia kannattajiaan, lupasi hänelle poikansa, Pecquignyn herttuan, niin pian kuin Alexandra täyttää neljätoista vuotta. Avioliittosopimuksen allekirjoituksen tapahduttua nuori tyttö saisi aateliston keskuudessa vallitsevan tavan mukaan palata vielä L'Assomptioniin, kunnes saavuttaisi avioliiton lopullista päättämistä varten vaadittavan iän.

Sillä välin herttua lupasi hankkia pojalleen jonkun sellaisen edullisen viran, jonka Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläinen voi hyvällä syyllä toivoa saavansa.

Alexandra herttuattarena! Se oli markiisittaren kunnianhimoisten toiveiden korkein päämäärä!

XXIII.

Kiinalaisessa salissa harjoitettiin innokkaasti kevätkauden viimeistä näytäntöesitystä.

Harjoituksen alaisena oli Jean Jacques Rousseaun ooppera "Le devin de village", vaikka Rameau, joka ei milloinkaan ollut erikoisen myötätuntoinen Rousseaulle, piti varsin vähäarvoisena tätä kappaletta. Kun kuitenkin markiisitar aikoi näytellä "Colinin" osaa, oltiin varmoja, että kuningaskin kallistuu asian puolelle.

Madame de Marchaisin osana oli "Colette" ja monsieur de la Sallen osana "Le devin". Viimeinen näytös aiottiin päättää suurella ilotulituksella näyttämöllä.

Kaikki kiittivät hänen ääntään, joka ei ollut pitkiin aikoihin kaikunut niin raikkaana kuin tänään, hänen taiteellista lausumistaan, hänen hiottua näyttelemistään ja erikoisia kallisarvoisia pukujaan.

Kuningas suuteli hänen kättään ja lausui hänelle ylenmäärin kohteliaisuuksia.

Silloin kun kuningatar tai prinsessat eivät olleet Bellevuessä, Jeanne istui pöydässä kuninkaan vieressä. Niinpä nytkin. Kuningas nosti juuri lasiaan juodakseen Jeannen äskeisen menestyksen maljan, kun äkkiä syntyi häiriö.

Eräs markiisittaren lakeija kohotteli olkapäitään ja koetti estää muuatta kuriiria syöksymästä saliin.

Kuningas, joka istui vastapäätä ovea, oli nähnyt kaikki. Hän antoi merkin palvelusvuorossa olevalle kamariherralle, joka istui lähinnä häntä.

Noaillesin herttua riensi ovesta ulos ja sulki sen jälkeensä. Hetken kuluttua hän palasi näköjään levottomana.

"Pikasanoma rouva markiisittarelle. Neiti d'Étioles on vaarallisesti sairastunut luostarissa."

Kuningas pelästyi. Pikku Alexandra, josta hän niin paljon piti, vaarallisesti sairas!

Hän oli kiintynyt vilkkaaseen keskusteluun Machaultin kanssa, jolle hän kertoi säteilevin kasvoin, miten nopeasti hänen sotaopistonsa edistyi.

Ennenkuin Ludvig ilmaisi mitään markiisittarelle, käski hän herttuaa kuiskaten toimittamaan kaikkein nopeimmilla hevosilla henkilääkärinsä Senacin ja kirurgi La Martinièren L'Assomptioniin, panettamaan vaunut valmiiksi markiisitarta varten ja ilmoittamaan asiasta madame du Haussetille.

Sitten kuningas nousi pöydästä, tarjosi markiisittarelle käsivartensa ja saattoi hänet siihen pieneen soikeaan huoneeseen, missä Jeanne kerran oli hämmästyttänyt häntä lumotuilla ruusuilla.

Kuningas ei virkkanut mitään ja oli hyvin kalpea. Säikähtyneenä Jeanne kysyi, mitä oli tapahtunut.

"Jotakin, joka saa sinut surulliseksi, lapsi raukkani. Rakas pikku
Alexandramme on sairastunut."

Ludvigin kasvojen ilme, kalpeus ja äänensävy pelästyttivät Jeannea.
Hänen rakas lapsensa oli varmaankin hyvin sairas, vaarallisesti sairas.

"Minun täytyy päästä heti hänen luokseen, sire", huudahti hän itkun tukahduttamalla äänellä.

"Vaunut ja madame du Hausset odottavat jo sinua. Jumalan haltuun,
Jeanne parkani."

Markiisittaren pukuhuoneessa seisoivat madame du Hausset ja eräs kamarineitsyt valmiina lähtöön.

Pari minuuttia tämän jälkeen hän oli menossa L'Assomptioniin neljän hevosen vetämissä vaunuissaan.

Menettämättä aikaa kyselyillä Jeanne riensi luostarin kiviportaita ylös toiseen kerrokseen, missä Alexandran pienet huoneet olivat. Aivan oven vieressä pitkässä käytävässä seisoi kaksi nunnaa ja luostarin lääkäri.

Senac, La Martinière ja eräs kolmas henkilö, jonka nimeä ei kukaan maininnut, olivat sairaan luona.

Lääkäri, nuori mies, jolla oli alakuloiset, mustat silmät, pudisti säveästi päätään.

"Hetken kuluttua, rouva markiisitar. Hänen majesteettinsa henkilääkärit eivät anna häiritä tutkimustaan. Minun itseni ja sisarten täytyi poistua heidän tieltään."

Jeanne seisoi ääneti ja puri alahuultaan. Mutta tuokion kuluttua hän työnsi lääkärin syrjään ja astui huoneeseen.

Kapealla luostarivuoteella virui tyttö silmät kiinni. Pienet kasvot olivat kellanvalkeat. Hän oli kuolleen näköinen.

"Ei, ei", voihki hän rajun epätoivon tuskassa, "tämä ei ole totta — minun lapseni — minun ainoa rakas lapseni — sanokaa, että tämä ei ole totta!"

Senac, joka oli monet tunnit istunut hänen kanssaan kuninkaan sängyn vieressä, kumartui ja sanoi hellävaroen:

"Me emme voineet tehdä mitään, rouva markiisitar. Käsittämätön tauti on arvaamattoman nopeasti temmannut tyttö raukan."

Nyyhkyttäen Jeanne kätki kasvonsa niihin patjoihin, joilla hänen kuolleen lapsensa kiharainen pikkupää lepäsi.

Lääkärit katsahtivat toisiinsa ymmärtävästi ja poistuivat kuulumattomin askelin kuolinhuoneesta.

Jeanne virui yhä vaipuneena pienen vuoteen ylitse, tavoitellen rakkauden, hellyyden ja epätoivon sanoja.

Vähitellen hän nousi hieman ylös ja hyväili kaunista, kylmää, pientä kättä. Hän suuteli ihanaa, kastajanruskeaa tukkaa.

Hän huomasi, ettei hän ollut yksinään huoneessa. Kapean luostarivuoteen jalkopäässä seisoi eräs tummapukuinen, kumarainen mies.

Oliko hän joku lääkäreistä, joka oli tullut takaisin? Oliko hänen luokseen lähetetty pater Anselmus, luostarin pappi? Hän ei halunnut puhua kenenkään kanssa. Hän ei tarvinnut maallista eikä hengellistä lohdutusta.

Ei kukaan saisi häneltä riistää sitä viimeistä, yksinäistä hetkeä, joka hänen suotiin olla rakkaan pikkuvainajan kanssa.

Jeanne kohosi pystyyn käskeäkseen ulos kutsumattoman vieraan. Kun hän astui lähemmä, huomasi hän, että mies oli Charles Guillaume d'Étioles!

Jeanne kääntyi ääneti. Ei kumpikaan entisistä puolisoista virkkanut pitkään aikaan sanaakaan.

Vihdoin Jeanne kysyi katse jäykästi lapseen kiintyneenä ja äänessä kevyt, kateellinen värähdys:

Kun Jeanne ei puhunut mitään, vaan vaipui taas vuoteen viereen, silmäili mies häntä aroin katsein. Kuinka ihana hän oli vieläkin, tuo nainen, jota hän oli niin suuresti rakastanut!

Tumma vaippa oli valahtanut Jeannen hartioilta. Valkoinen hieno iho välkkyi kuin helmikiilto. Hänen upea, kultaompeleinen pukunsa, säkenöivät timantit ja himmeästi loistavat helmet, hänen rikollisen rakkautensa vastalahjat Ludvig XV:ltä, välkkyivät kuolinhuoneen hämärikössä.

Jos hän oli tähän saakka turhaan taistellut tunteitaan vastaan — niin ne kuolivat tänä hetkenä yhtä äkillisesti kuin tuo rakas pikku raukka, jonka taivas niin odottamatta oli vaatinut takaisin.

Nähtyään Jeannen sellaisena kuin hän nyt oli, hänen häpeänsä ja oman häväistyksensä välkkyvää taakkaa kantavana, hän ei enää milloinkaan edes unissakaan tahtonut ojentaa hänelle kättään. Kaikki oli tästä hetkestä pitäen sammunut ja lopussa.

"Tauti paheni muutamissa tunneissa, hän sai ankaria oksennuskohtauksia, hyvin korkean kuumeen ja vihdoin suonenvedon, joka hänet vei."

Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hampaita kalisutti kuin vilu. Hän pyysi kolkolla äänellä Charlesia jättämään hänet muutamiksi minuuteiksi yksikseen Alexandran luo.

Jeanne jäi yksikseen lapsensa kanssa, jonka lämmin sydän oli palvovalla rakkaudella ollut kiintynyt häneen, lapsen, joka oli ollut hänen elämänsä ainoa viaton ilo, ainoa todellinen onni. Se, mitä hänellä oli jäljellä, oli velvollisuuksia, ulkonaista loistoa, kunnianhimoa, joka tyydytetyksi tultuaan jätti ainoastaan tyhjyydentunteen, kunnes uusia vallanhimoisia toiveita nousi sijaan.

Kauan hän tuijotti kuolleeseen pikku tyttöön. Yhtäkkiä häntä vihlaisi syyttävä ajatus, ettei hänen olisi tarvinnut antaa lasta luotaan, jollei hän olisi hyljännyt puolisoaan ja jos hän hovielämän tyhjän loiston sijasta olisi elänyt puolison ja lapsen hyväksi yksinkertaisessa porvarillisessa kodissa.

Mutta tämä ajatus haihtui yhtä pian kuin oli syntynytkin. Mitä takeita oli olemassa siitä, että hän olisi toisenlaisissa oloissa voinut pelastaa lapsensa kuolemasta? Monet lapset kuolevat hellimmiltäkin äideiltä. Myöskin madame d'Étiolesina hän olisi pannut tyttärensä luostariin täydentääkseen hänen kasvatuksensa.

Oli käynyt kohtalon isku, jota ei kukaan ollut voinut estää. Hänen oli kestettävä se vaikeroimatta, niinkuin hän kesti ne muutkin rasitukset, jotka oli ottanut kantaakseen.

Mutta kun hän nyt vapisevin polvin nousi, tunsi hän, että tuo kuollut pikku tyttö vei hänen nuoruutensa jäännökset mukanaan kylmään hautaan.

Hän kuivasi kyyneleensä ja silitti kädellään hiuksiaan. Sitten hän avasi oven ja huusi sisään uskollisen Haussetin sanomaan lapselle viimeiset jäähyväiset.

Alexandra d'Étioles, joka oli ollut varma herttuakunnasta, haudattiin suurin juhlallisuuksin ja komeuksin.

Hänet kätkettiin isoäitinsä viereen Vendôme-torin varrella olevan Kapusiini-kirkon komean hautaholvin siihen osaan, jonka La Trémoillen herttua oli luovuttanut markiisittarelle Madeleine Poissonin lepopaikaksi.

Markiisittaren suru koski syvästi kuninkaan sydämeen. Kuningas itki hänen kanssaan ja koetti lohduttaa häntä kaikilla ajateltavilla keinoilla. Kuningatar lähetti paashin tuomaan Bellevuehyn lämminsisältöisen surukirjeen, ja prinsessatkin vakuuttivat osanottoaan. Ainoastaan dauphin pysyi, kuten aina, syrjässä.

François Poisson joutui niin ankaran surun ja epätoivon valtaan kadotettuaan rakkaan tyttärentyttärensä, joka oli ollut hänen silmiensä valo, että hänen terveytensä, joka ei pitkään aikaan ollut enää ollut hyvä, kovasti huonontui.

Vajaan kahden viikon kuluttua sai Jeanne surra häntäkin, joka monista loukkaavista ominaisuuksistaan huolimatta oli kuitenkin pohjaltaan ollut hyvä ja hellä isä.

Jeanne koetti, niin paljon kuin hänen voimansa suinkin riittivät, päästä irti surustaan voidakseen täyttää ne vaatimukset, joita kuningas, hovitavat ja hallitsijakumppanuuden velvollisuudet hänelle asettivat, mutta se jäyti kuitenkin arveluttavasti hänen voimiaan ja kauneuttaan.

Hänen silmänsä himmenivät paljosta itkemisestä ja kadottivat ihanan säteilynsä. Näkyi selvästi, että hän laihtui.

Kasvojen kaunis soikio kadotti armaan pyöreytensä. Hänen terveytensä horjui enemmän kuin milloinkaan ennen. Häntä vaivasi kuume ja yskä. Ne kiihoittavat lääkkeet, joita hän mistään varoituksista huolimatta taas rupesi nauttimaan, vaikuttivat ehdottoman vaarallisesti.

Hovissa ei huomattu pitkään aikaan, että hänen täydellinen kauneutensa oli menossa alaspäin. Hänen loistelias esiintymisensä, suonenisku tahi joskus kevyt ihomaalaus, joka kirkasti kasvojen väriä, vaikutti sen, että häntä yhä edelleenkin pidettiin hovin kauneimpana naisena.

Ainoastaan kuninkaalta hän ei voinut salata sitä, mitä mielellään olisi tahtonut häneltä salata.

Vain hyvin verkalleen Ludvig vieroitti itseään Jeannesta. Päivä päivältä kasvavin kauhuntuntein Jeanne huomasi, ettei kuningas enää ollutkaan entinen intohimoisesti vaativa rakastaja. Usein kului viikkokausia, jolloin hän ei ajatellutkaan käydä Jeannen luona tämän huoneissa. Jeannea jäyti paha aavistus. Tuskallinen pelko, että hän kadottaa kuninkaan, vei hänen ajatuksensa sekaisin. Mitä kuningas tekee silloin, kun ei käy hänen luonaan tavalliseen aikaan? Missä hän on silloin, kun hän turhaan ja sykkivin sydämin odottaa häntä? Onko hän tavannut uuden rakastajattaren, joka osaa paremmin kuin hän kuluttaa kuninkaan aikaa? Vai onko kuningas antautunut vain satunnaisten viettelysten pauloihin? Onko hän valinnut hienostopiireihin kuuluvan naisen, joka on ollut kyllin älykäs ja vaikutusvoimainen syöksemään kenties hänet pois valta-asemasta, vai onko kysymyksessä vain vaarattomia huvitteluja, joihin kuningas on antautunut, suudelmia, joita hän poimii tänään unohtaakseen ne huomenna?

Häh ajatteli päänsä puhki. Hän etsi ja tutki turhaan. Ei mitään silmäänpistävää ollut huomattavissa. Ei kukaan supattanut eikä kuiskannut mitään.

Mutta hänen selkänsä takana saattoi tapahtua paljonkin! Näinköhän madame d'Éstrades voittaa pelissä? Onko de Rohanin prinsessa saavuttanut tarkoituksensa?

Madame du Hausset koetti rauhoittaa häntä. De Brancasin herttuatar, joka yhä oli hänen uskollinen ystävänsä, läksytti häntä aika tavalla. Miehet ovat kerta kaikkiaan sellaisia. Heillä on aina omat aikansa. Rakkauden vilpittömyyteen ei sellainen ylety ensinkään. Mutta jos markiisitar luulee, että intohimoisuus todellakin on haihtunut, niin pitää hänen sitä lujemmin ottein tarttua ystävyyteen.

Jeanne pakotti itsensä ajattelemaan tyynesti. Hänen täytyi voittaa tuo kuninkaan menettämisen tuskallinen pelko, joka hänestä teki sokean ja kuuron.

Eihän ollut todistettukaan, että kuningas kävi muiden luona aistillisine tunteineen, vaikkei hän käynytkään hänen luonaan yhtä kuumin ja hehkuvin pyytein kuin ennen?

Herttuatar, joka ei ollut ihan samaa mieltä kuin markiisitar, myönsi hänen kuitenkin olevan oikeassa. Surkean levoton Jeanne oli saatava rauhoittumaan.

Hän meni vielä pitemmällekin. Hän antoi Jeannelle sen viisaan neuvon, että tämän on lähdettävä rakastajatarhuoneistosta ja muutettava linnan alakerrassa olevaan asuntoon, josta kuningas oli usein puhellut hänen kanssaan, aikoen luovuttaa sen hänelle erityisenä kunnianosoituksena.

Satunnaisten seikkojen vuoksi tämä muutos saattoi käydä helposti päinsä, herättämättä kovin suurta huomiota.

Prinsessat saisivat prinsessa Henrietten jälkeen, joka oli äkkiä kuollut mätäkuumeeseen, asuttavikseen muita huoneistoja. Kuningas oli lausunut toivomuksen, että Ayenin herttua puolisoineen asuisi lähempänä häntä. Oli tullut hetki, jolloin oli toteltava de Brancasin herttuattaren neuvoa.

Jeannen oli hyvin raskasta ilmaista kuninkaalle se muutos, jota hän oli ajatellut.

Hänen nousevan loistonsa, Ludvigin hehkuvan rakkauden muistot puhuivat ylhäällä linnan katonrajassa olevien pikkuhuoneiden jokaisesta sopesta! Mutta viisaus voitti. Markiisitar tiesi, että hän voittaisi kuningattaren, prinsessojen, kenties dauphininkin kunnioituksen, jos vapaaehtoisesti luopuisi kuninkaan välittömästä läheisyydestä ja siten antaisi heidän väliselle suhteelleen sellaisen leiman, joka ulospäin näyttäisi pelkältä ystävyydeltä.

Kuningas ei vastustanut ollenkaan tätä aietta, kuten Jeanne oli puolittain toivonut. Nämä muutokset tapahtuivat Versaillesissa nopeammin, kuin oli osattu aavistaakaan.

Ayenin herttua ja herttuatar muuttivat La Pompadourin huoneisiin, prinsessat saivat sen huoneiston, jossa heidän vanhin sisarensa infantinna oli asunut ennen, Jeanne muutti alakertaan, jossa osa Toulousen prinssin ja osa Penthièvren herttuan huoneista sisustettiin häntä varten erittäin komeasti.

Tiesikö Jeanne, kun hän ensi kerran laskeutui levolle kallisarvoiseen purppurasänkyyn, että markiisitar de Montespan oli muuttanut näihin loistohuoneisiin juuri silloin, kun Ludvig XIV oli aikeissa mennä naimisiin madame de Maintenonin kanssa?

Pari kuukautta sen jälkeen, kun Jeanne oli eronnut niistä huoneista, joihin jäivät niin monet hekumallisten lemmenöiden ja ensimmäisten, täyttyvää kunnianhimoa tavoitelevien unelmien muistot, kuningas korotti hänet herttuattareksi ja lahjoitti hänelle taburettioikeuden. Markiisitar nautti tästä lähtien samoja etuoikeuksia kuin herttuoiden ja päärien puolisot. Hän söi kuninkaallisen perheen kanssa kuninkaan juhlapöydässä. Hän istui aamu- ja muissa vastaanotoissa ja kaikissa seurustelutilaisuuksissa ja päivällisillä tuolilla, jota aina kannettiin hänen jäljessään.

Hänen ajopeleillään oli esteetön pääsy kuninkaallisen linnan kaikkiin sisäpihoihin. Hänen osakseen tulivat korkeimmat kunnianosoitukset, mitä kuningas vain voi antaa.

Jeanne otti ne vastaan hyvin sekavin tuntein. Hän oli liian viisas ollakseen ymmärtämättä, että hänen korkeampi arvonsa merkitsi ensi kädessä hyvitystä kuninkaan jäähtyneestä rakkaudesta, että se oli alkua uuteen vaiheeseen, ystävyyden vaiheeseen.

De Brancasin herttuatar oli neuvonut häntä pitämään molemmin käsin kiinni ystävyydestä. Tätä neuvoa hän ei kuitenkaan ollut tarvinnut. La Pompadourin rautainen tahdonvoima auttoi hänet pääsemään tämänkin muutoksen yli. Raskasta oli taistella, kovat hänen ponnistelunsa ja monivaiheinen se menestys, jota hän taistelemalla saavutti.

Ehkäistäkseen parjaajien juonet, temmatakseen herjaajien suusta sanan, ennenkuin se lausuttiinkaan, ja tukehduttaakseen vihollistensa voitonilon jo alkuunsa hän puhui erittäin tyynesti ja näennäisen iloisesti muuttuneista suhteistaan kuninkaaseen, esittäen ne tapahtuneiksi keskinäisen suostumuksen perusteella.

D'Argenson, joka jo näki Pompadourin sijan vapautuneen uutta tulokasta varten — madame d'Estradesista ei kuitenkaan tulisi sellainen — saapui kohta uuden herttuattaren esittelyn jälkeen nauraen rakastajattarensa luo.

"Oletteko kuullut viimeistä uutista, rakas ystäväni? Minä olen sen tänään kuullut Pompadourin omasta suusta, sen siis täytyy olla totta! Markiisitar vannoo kaiken pyhän nimessä, ettei nyttemmin hänen ja kuninkaan välillä ole muuta sidettä kuin ystävyys. Merkiksi uusista, siveellisistä suhteistaan kuninkaaseen hän on poistattanut Bellevuestä rakkautta esittävän veistoryhmän ja antanut Pigallen tehtäväksi esittää hänet omassa persoonassaan ystävyyden jumalattarena."

"Minä neuvon teitä, rakas ystäväni, että annatte sisarentyttärenne, kauniin Romanet-Choiseulin, astua niin pian kuin mahdollista kuninkaan näköpiiriin. Te itse kai olette lopullisesti luopunut?"

Ministeri sanoi tämän ilkkuvan kirpeään vivahtavasti. Kun hänen asemaansa nähden ei ainakaan tätä nykyä ollut ehdottoman välttämätöntä, että kuningas ottaisi korviinsa madame d'Estradesin rukoiluja, ja tämä nainen, saavuttamatta niin kiihkeästi tavoittelemaansa päämäärääkään, oli mainio urkkija, huvitti häntä nähdä turhamielisen ystävättärensä hyödyttömiä puuhia.

Madame d'Estrades vastasi ilkeästi virnistäen, mistä hänen rumat kasvonsa kävivät entistä rumemmiksi:

Kauan ja hyvällä syyllä haudotuista mielipiteistä on vaikea luopua. Kirkko ei uskonut tahi ei tahtonut uskoa, että mitään muutosta oli tapahtunut, niin paljon kuin sille yritettiinkin sitä uskotella. Turhaan Bernis halusi päästä Venetsiasta kotiin haihduttamaan pienimmätkin epäilyt siitä, ettei kuninkaan ja markiisittaren suhde ollut viaton. Papisto kävi Pompadourin kimppuun uudestaan hiotuin asein.

Jesuiitta-pater Griffet saarnasi väsymättä ja yhä selvemmin vihjauksia ajan tapainturmelusta ja paheellisia muoteja vastaan, eikä hän edes malttanut olla pitämättä kuninkaan läsnäollessa musertavaa saarnaa aviorikoksesta, ja se tuli kohta yleiseksi puheenaiheeksi kautta koko Pariisin ja Versaillesin.

Paljoa enemmän kuin jesuiittain viha huoletti Jeannea se seikka, että kuningas melkein säännöllisesti kuunteli Griffetin saarnoja, vieläpä löi laimin muuten niin tärkeät metsästysretkensä tai siirsi ne, jottei vain olisi jäänyt näistä saarnoista osattomaksi.

Kouristavin tuskantuntein hän kysyi itseltään, oliko tosiaankin tulossa uskonnollinen käänne asioiden kulussa ja oliko kuningas jossakussa niistä äkkinäisistä mielenmuutoksistaan, joita hänen häilyvä luonteensa saattoi milloin tahansa aiheuttaa, laskenut raskaan omantuntonsa papiston käsiin. Kuningatar, dauphin ja varsinkin jesuiitat itse elivät jo siinä varmassa toivossa, että pater Griffetin oli onnistunut kääntää kuningas.

"Hurskaat ovat säästäväisiä", sanottiin, "ja säästäväisyydellä vain voidaan pelastaa Ranska".

Jeanne suri haikeasti, mutta maailman silmissä hän koetti näyttää iloiselta.

Hän vaivasi aivojaan päästäkseen perille siitä, miten hän voisi torjua vaaran, joka uhkasi riistää häneltä kuninkaan jesuiittain puolelle.

Filosofit, joihin hän oli niin varmasti luottanut, eivät osoittautuneetkaan olevansa hänen valtansa voimakkaita tukia siinä määrin, kuin hän oli aikaisemmin luullut, varsinkaan sen jälkeen kun Voltaire oli muuttanut Fredrik II:n luokse Sanssouciin.

Kauan oli tämä filosofi ollut kahden vaiheilla, lähteäkö Ranskasta ja korkean suosijansa turvista, kunnes viimein se tosiseikka, ettei kuningas halunnut pidättää häntä, samoin kuin hänen vanhan ystävättärensä kuolemakin, sai hänet kuitenkin matkustamaan "raakalaisten ja puoliraakalaisten maahan".

Jeanne tiesi, ettei hän voi kohtakaan, tokkopa enää milloinkaan odottaa vanhaa ystäväänsä palaavaksi.

Sanssouci ja Preussin kuninkaan ystävällisyys kutkuttivat tavattomasti tätä turhamielistä miestä. Ne rahalliset edut, jotka muuten kylläkin säästeliäs hallitsija hänelle soi, tekivät ahnehtivan Voltairen elämän Preussissa miellyttäväksi. Ranska näkyi häneltä unohtuneen.

Tällöin Jeanne sai apua eräästä tapauksesta, joka yhdellä iskulla haihdutti kaikki huolet ja murheet, ja josta hurskaiden puolue aivan varmaan odotti koituvan La Pompadourille kaikkea muuta kuin uuden voiton.

Pariisissa kuoli madame de Mailly, vanhin ja viimeinen Nesle-sisaruksista, joiden käsissä niin kauan oli ollut kuninkaan rakkaus. Madame de Maillyn hellä rakkaus Ludvig XV:een oli ollut voimakkainta ja itsekkyydestä vapainta, mitä ajatella voi.

"Sellainen La Vallière-luonne", oli Jeanne usein sanonut ivallisen säälivästi, "joka pyytää olla rakastettu vain oman itsensä tähden."

Ja niin todella olikin. Madame de Mailly ei ollut päässyt kärsimänsä tappion musertavasta tunteesta, kun kuningas oli kääntänyt hänelle selkänsä. Vaikk'ei hän ollut La Vallièren tavoin paennut karmeliittiluostarin turviin, vietti hän kuitenkin luostarimaista katuvaisen erakkoelämää kaukana kaikista elämän riemuista.

Odotettiin vain, että tämä kuolemantapaus liikuttavine sivuseikkoineen lisäisi kuninkaan luuloteltua katuvaisuutta ja tempaisisi hänet irti syntisestä, tuhlaavasta jalkavaimosta, joka ei osannut ajatella mitään muuta kuin oman loistonsa lisäämistä.

Kuningas suri nuoruutensa rakastajatarta vilpittömästi, mutta vielä enemmän sitä kaukaista aikaa, jolloin hän oli ollut onnellinen vainajan kanssa. Mutta tärkeämpi kuin hänen surunsa oli se katkera tietoisuus, että vainaja oli samanikäinen kuin hänkin ja että kuolema ojentelee kylmää kättään yhtä armottomasti kuninkaita kuin tavallisiakin kuolevaisia kohden.

Sen sijaan, että hän olisi irtautunut Jeannesta, hän kiintyi tähän entistä lujemmin. Vain Jeannen luona hän vapautui kuolemanpelosta ja yksinäisyyden kamalista ajatuksista. Vain Jeannen läheisyys loi elämää ja unohdusta.

Jeanne ei ollut ainoa, joka huokasi helpotuksesta, kun vaarallinen murros oli mennyt ohi. Myöskin Lebel alkoi taas hymyillä tyytyväisenä.

Hän ei ollut mielestään ottanut turhaan oppia siitä epäonnistuneesta yrityksestä, jonka uhriksi joutui pikku luostarityttö.

Jos kuningas tahtoo ihmisenä antautua nautintoihin ja huvitteluihin, niin eihän hänen tarvinnut tehdä sitä kuninkaana!

Lebel ei ollut salannut markiisittarelta ajatuksiaan, jotka hän oli osittain ilmoittanut jo Ludvig XV:lle.

Jeanne myönsi tuon nokkelan miehen olevan oikeassa. Niin raskaalta kuin hänestä tuntuikin, täytyi hänen kuitenkin ottaa lukuun kuninkaan eroottiset taipumukset. Oli parempi, etteivät ne saaneet tyydytystään Versaillesin linnassa ja etteivät ne tulleet kuninkaan omalle tilille.

Muuten Jeanne saattoi verrattain helposti päätellä, etteivät ne naiset, joita Lebel voi käyttää kuninkaan luona jossakin salaisessa kohtauspaikassa, voisi olla ylhäisten seurapiirien naisia.

Vanhan Hirvipuiston alueelta, joka oli Ranskan kuninkaiden mieluisa metsästysmaa, oli Lebel keksinyt Saint-Médéric-kadun varrelta, vähän matkan päästä linnasta, erään pienen kauniin talon, joka piili metsistyneen pikku puutarhan suojassa.

Kun kuningas, parannuttuaan hurskaista haaveistaan, oli uudestaan alkanut heittäytyä elämän pyörteisiin, osti eräs hänen salaisista asiamiehistään tuon pienen talon kohtuullisella hinnalla sen omistajalta herra Crémeriltä.

Ostajaksi ilmoitettiin herra Vallet, joka oli tekaistu nimi, ja sennimisenä Ludvig XV päätti kaupan.

Vierustontilla asui Crémerin äiti. Kun hänen talonsa ikkunat olivat Rue des Tournellesin syrjäkadulle päin, niin ei ollut pelättävissä uteliaiden silmiä.

Talo oli niin pieni, että paitsi päähenkilöä siihen sopi vain "kaitsijatar-rouva" ja palvelijatar. Päätettiin, että kuningas käy Hirvipuistossa puolalaisen aatelismiehen, kuningattaren sukulaisen nimellä ja että tämä on muka vierailemassa linnassa.

Lebel päivitteli kovasti, ettei hän ollut ennen keksinyt tällaista piilopaikkaa kuninkaan kuherteluja varten. Ei pikku Yvonne eikä moni muukaan arka pikku lintu, jonka hän oli siepannut satimeensa, olisi varmaankaan pujahtanut niin äkkipäätä ja hädissään pakoon, joll'eivät olisi tienneet olleensa kuninkaallisessa vuoteessa.

Saint-Médérie-kadun 4:ssä kävi kaikki, niinkuin oli laskettukin. Ei vuotanut ainoatakaan kyyneltä, ei kuulunut ainoatakaan hätähuutoa, ei esitetty ainoatakaan suunnatonta korvausvaatimusta.

Niin pian kuin joku nuori tyttö tunsi tulevansa äidiksi, toimitettiin hänet Avenue Saint-Cloudin varrella olevaan synnytyslaitokseen.

Jos lapsi tuli onnellisesti maailmaan, sai se 10—12 tuhannen livren vuotuisen eläkkeen. Äiti sai tyytyä kymmenen tuhannen frangin suuruiseen summaan, lähetettiin maaseudulle ja naitettiin siellä.

Ludvig, joka vuosikausia kestäneen rakkauden ja ystävyyden nojalla oli tottunut ilmaisemaan markiisittarelle kaikki elämyksensä, ajatuksensa ja tunteensa, kertoili avomielisesti seikkailuistaan pienessä piilotalossa. Hänen mieleensä ei edes johtunut, miten katkerasti hänen entisen rakastajattarensa tunteita loukkasikaan, kun hän jutteli sievän Trussonin pullakasta ruumiista ja sen pienistä kuoppasista tahi kun hän kertoi, miten hassusti neiti Robert päpätti kamalalla murteellaan hänen sylissään ja mitä uusia konsteja ja vehkeitä kaunis Armande oli keksinyt lisätäkseen hekumaa.

Joskus kuningas saapui Jeannen luo myöhään illalla
Saint-Médéric-kadulta palatessaan.

Jeanne kesti sen, mitä ei voinut muuksi muuttaa. Hänen täytyi antaa kuninkaan kertoa menestyksestään niiden naikkosten seurassa, joihin hän oli ihastunut. Olihan hän, Jeanne, itse ottanut säännöksi, ettei häneltä saisi salata mitään.

Eräänä harmaankoleana syysiltana markiisitar istui viluissaan lieden ääressä. Hän oli kotvan neuvotellut Bernisin kanssa, josta kuningas oli muutamia kuukausia sitten tehnyt ulkoministerin. Hän oli tuonut markiisittarelle Wienissä olevalta Choiseuliltä kirjeitä, jotka sisälsivät tärkeitä tietoja Itävallasta ja Maria Teresialta.

Kaunitz oli niinä kahtena vuotena, jotka hän oli oleskellut Pariisissa Itävallan lähettiläänä, ensimmäisestä päivästä asti työskennellyt käsi kädessä markiisittaren kanssa Itävallan ja Ranskan liiton puolesta, mutta oli saanut väistyä Starhembergin tieltä.

Jeanne mietti juuri erästä uutta kysymystä, joka koski tuota aiottua liittoa ja josta hän aikoi varhain seuraavana aamuna neuvotella Starhembergin kanssa, kun kuningas syöksähti huoneeseen.

Mikä onnellinen sattuma! Nyt hän voi heti kertoa kuninkaalle tuoreimmat tiedot Itävallasta.

Mutta kuningas ei kuunnellut häntä ollenkaan. Hän huusi kiivaasti madame du Haussetia, joka riensi saapuville pienestä sivuhuoneesta; siellä hän oli pakissut poikansa kanssa, joka äskettäin oli saapunut maaseudulta Pariisiin.

"Joutukaa, laittautukaa heti valmiiksi lähtöön, rouva! Teidän täytyy käydä erään onnettoman luona. Toivon, ettei teillä, markiisitar, ole mitään sitä vastaan, että rouva du Hausset viipymättä lähtee Avenue Saint-Cloudille?"

Jeanne ymmärsi heti, mistä oli puhe. Hän hillitsi levollisen herttaisesti kaikki kapinalliset tunteensa ja kehoitti rouva du Haussetia tarkoin toimimaan kuninkaan käskyjen mukaan.

"Te tapaatte Avenue Saint-Cloudin varrelta erään nuoren naisen, joka kohta synnyttää. Hän on erittäin hienotunteinen olento. Tyttö-raukalla on kovat tuskat. Häntä ei saa kohdella vanhan totutun tavan mukaan."

"Teidän on oltava siellä niin kauan kuin läsnäolonne on tarpeen vaatima, Hausset", lisäsi Jeanne.

"Teidän on myös oltava läsnä kastetoimituksessa", jatkoi markiisitar, "ja ilmoitettava isän ja äidin nimet —"

Kuningasta huvitti tämä odottamaton huomaavaisuus niin kovasti, että hän nauroi iloisesti.

"Häntä rakastavat ja palvovat kaikki, jotka todellisesti tuntevat hänet", lisäsi Jeanne.

Sitten Jeanne meni erään pienen lasikaapin luo ja otti sieltä rasian, jossa oli jalokivisormus.

"Antakaa tämä sormus kärsivälle äidille ja sanokaa hänelle, että eräs ystävä rukoilee hänen puolestaan."

Kuninkaan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän itki tänä hetkenä vilpittömästi, että hänen täytyi tuottaa Jeannelle surua, jonka tämä kärsi niin tavattoman järkähtämättömästi ja sydämen hyvyyttä osoittavalla tavalla.

Sitten Ludvig taas ryhtyi osoittamaan sääliään ja huolenpitoaan tytöstä, joka Jeannen sijasta oli saanut nauttia hänen rakkauttaan.

Hän kiirehti Haussetia lähtemään ja käski häntä ilmoittamaan synnytyksestä Lebelille aivan heti, kun se oli tapahtunut.

Kohta kamarirouvan lähdettyä Ludvig sanoi hyvästi Jeannelle, suudellen häntä hätäisesti otsalle. Hän ajatteli taasenkin vain Saint-Cloud-kadun varrella olevaa tyttöpoloista ja kaikkia niitä riemuja, joita tämä oli hänelle suonut.

Jeanne oli liikutettu ja murheellinen Ludvigin lähdettyä. Kuninkaan odottamaton, inhimillinen sääli yhtä uhriaan kohtaan ihmetytti ja huoletti häntä. Miksi hän ei ollut yhtä hienotunteinen muita kohtaan, kun heidän raskaat hetkensä olivat tulossa?

Eiköhän vain Lebel ole mennyt sen toimivallan ulkopuolelle, jonka hän tälle oli antanut? Eihän hänen ollut saatettava kuninkaan luo muita kuin niitä, jotka syntyperänsä puolesta eivät voisi odottaa erikoista huomaavaisuutta.

Jeannen luulevaisuus oli niin kärjistynyt, että hän päätti pitää tätä ilmiötä valppaasti silmällä.

Kenties hän itse sattuisi löytämään jonkun kauniin tytön, nuoren, hulluttelevan, vaarattoman, jonka mitään pelkäämättä voisi lähettää Saint-Médéric-kadun varrella olevaan taloon.

Unettoman yön jälkeen hän kiiruhti aikaisin aamulla Starhembergin luo. Choiseulin tiedonantojen lisäksi oli Bernisille jo aamulla saapunut uusia. Keisarinna Maria Teresia oli käskenyt kysymään lähettiläältään, oliko hänen, keisarinnan, viisaampi kääntyä Contin prinssin ja tämän välikappaleen markiisitar de Coislinin puoleen vai voiko hän ehdottomasti uskoutua Pompadourille.

Starhemberg, joka tiesi, miten kiintynyt Ludvig XV oli Pompadouriin ja miten tehoton oli kaikkien muiden kuin markiisittaren vaikutusvalta, oli jo ehtinyt lähettää vastauksensa Wieniin, ennenkuin markiisitar saapui hänen luokseen.

Hänellä samoin kuin Kaunitzilla oli kumoamattomia todisteita siitä, että Pompadour oli hyvin halukas edistämään Ranskan ja Itävallan salaista liittoa.

Toinen kysymys oli: oliko Pompadour pelkästään välinpitämätön Preussia ja sen kuningasta kohtaan, vai oliko todellinen viha sukeutunut niistä kohteliaista tervehdyksistä, jotka Voltaire oli aikoinaan vienyt Sanssouciin? Starhembergistä tämä näytti paremmin sielulliselta ongelmalta kuin valtiolliselta kysymykseltä. Hän tunsi olevansa vapaa kaikesta edesvastuusta. Mutta sukkelapäisenä miehenä hän oli sitä mieltä, ettei haittaisi perinpohjin kurkistaa liittolaisen aivoituksiin.

Ministeriöissä ja kuninkaan odotushuoneissa kerrottiin miehestä mieheen, että Voltairen suunnitelma esiintyä viattoman rakastettavana välikätenä Fredrik II:n ja Pompadourin välillä oli ajan oloon vienytkin päinvastaiseen tulokseen.

Fredrikin sanottiin maininneen, ettei sellainen mies kuin Preussin kuningas ollut ensinkään halukas ottamaan huomioon jotakuta demoiselle Pompadouria, varsinkaan jos hän oli röyhkeä ja unohti, mitä oli velkaa kruunatuille päille.

Mutta paljon tärkeämpi kuin nämä hataranpuoleiset huhut oli Starhembergista eräs Voltairen kirje sisarentyttärelleen ja eroamattomalle seuralaiselleen, madame Louise Denisille.

Lähettiläs oli hankituttanut jäljennöksen tästä kirjeestä eräällä salaisella asiamiehellään. Tämä kirje, jos Pompadour tunsi sen, oli aivan varmasti omansa selittämään markiisittaren vihaa Preussin kuningasta kohtaan.

Mutta tunsiko markiisitar sen? Eikö Voltaire joka ei milloinkaan saattanut vaaraan tämän aina uskollisen suojelijattarensa suosiota, olisi mieluummin pitänyt markiisittarelta salassa Fredrikin kaikkea muuta kuin imartelevaa käsitystä hänestä?

Voltairen kirje madame Denisille — joka Fredrikistä oli mitä ikävin nainen — oli seuraavansisältöinen:

Kun minä Compiègnessä sanoin jäähyväiset madame de Pompadourille, antoi hän minun tehtäväkseni viedä Preussin kuninkaalle kunnioittavan tervehdyksensä; rakastettavammalla ja arvokkaammalla tavalla tuskin voitanee tehtävää antaa. Hän sovitti siihen kaiken vaatimattomuutensa ja lisäsi moneen kertaan "jos uskallan" ja "pyydän anteeksi" ja "jos saan ottaa itselleni sellaisen vapauden Preussin kuningasta kohtaan".

Saattaa tuntua siltä, että olen kehnosti täyttänyt tehtäväni. Miehenä ja tuntien Ranskan hovin katsantokannan luulin, että tervehdys otetaan vastaan hyvin. Hän vastasi vain aivan kuivasti: "Minä en tunne häntä."

Starhemberg johti taitavasti keskustelun Voltaireen ja hänen oleskeluunsa Preussissa. Hän puhui kuninkaasta, tämän huilunsoitosta, nerokkuudestaan kuuluisasta seurapiiristä ja Voltaire-ihailusta, josta koitui kunniaa Ranskalle.

Hän puhui kamariherran avaimesta, preussilaisesta ritarimerkistä Pour le mérite , 20,000 livren vuotuisesta apurahasta ja vapaasta asunnosta ja ylläpidosta, jota Voltaire nautti Sanssoucissa ja Berliinissä.

Hän ei väräyttänyt edes silmäänsä. Ei ainoakaan kauniiden, kalpeiden kasvojen piirre ilmaissut, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen ruumiinsa ja hermojensa sitkeys oli murtunut, mutta rautainen tahdonlujuus pysyi pystyssä.

Jeanne aloitti uudestaan keskustelun siitä, missä Starhemberg oli hänet keskeyttänyt.

"Olisi parasta, herra kreivi, että antaisimme herra de Choiseulin mahdollisimman pian tulla Versaillesin."

Jeanne käski ajajan viemään hänet Rue de Rivolille. Berryerin kehoituksesta hän ei ollut pitkään aikaan käynyt Pariisissa. Tänään hän ei välittänyt roskaväestä, josta poliisituomari häntä oli varoittanut, eikä varokeinoista suojellakseen itseään raa'alta väkijoukolta.

Hän oli näet saanut eilisestä saakka kokea liian ankaraa mielenliikutusta, kun kuningas oli tullut hänen luokseen suoraan erään rakastajattarensa sylistä.

Hän katseli synkästi eteensä. Hän puri alahuultaan, niin että veri tirskui. Miksi Starhemberg oli puhellut hänen kanssaan Voltairesta ja vihatusta Preussin kuninkaasta?

Eikö lähettiläs tosiaankaan tiennyt, kuinka murhaavasti tuo Fredrik oli häntä loukannut?

Mustat hevoset kiitivät eteenpäin pitkin katuja. Lämpimässä syysauringon paisteessa välkkyi vaunujen tulipunainen peite kuin punainen veri.

Ihmiset hyökkäsivät ikkunoihin ja juoksivat oville. He irvistelivät ja puivat nyrkkiä markiisittarelle. Eräästä työmiesjoukosta viskattiin kivi hänen vaunujensa jäljestä. Keskenkasvuisia retkaleita juoksi jonkun aikaa vaunujen kintereillä ja huusi mitä rivoimpia herjasanoja Jeannelle, kunnes hengästyivät. Naiset sylkivät hänen jälkeensä.

Jeanne pääsi vahingoittumattomana Rue de Rivolille ja niiden rappujen eteen, jotka veivät hänen vanhan ystävänsä Boucherin atelieeriin.

Maalarin ehtymätön optimismi, hänen rento, aina iloinen puhetapansa ja virkeä seura, jota melkein alituisesti tapasi Boucherin luona, houkuttaisi ainakin lyhyeksi ajaksi hänen silmiinsä iloisempia kuvia kuin ne irvikuvat ja kamalasti irvistelevät kasvot olivat olleet, jotka eilisestä illasta saakka olivat häntä vainonneet, kun kuningas oli palannut Hirvipuistosta ja hän itse käynyt Starhembergillä.

Hän pysähtyi hetkiseksi etuhuoneen kynnykselle antaakseen katseensa nauttia siitä värikylläisestä näystä, joka olisi ansainnut ikuistaa Rubensin siveltimellä.

Korko-ompeleisten Beauvaisin seinäverhojen alla, Lyonin silkillä päällystetyllä turkkilaisella sohvalla istui Boucher kirjavakuvaisessa työpuvussaan, jonka kuosi oli venetsialaisen dooginpuvun jäljittelyä. Nauraen hän piti samppanjalasia erään aivan nuoren, kauniin, puolialastoman tytön uhkuvilla huulilla.

Kreivi Gontaut ja markiisi Chétard, kaksi tunnettua pariisilaista elostelijaa, seisoivat nojaten Verbercktin upeisiin puuleikkauksiin, joiden yläpuolella Boucherin "Kylpevä Venus" ja "Venuksen syntymä" välkkyivät väriloistossaan, ja katsoivat ahnein silmin puolialastomaan tyttöön ja niihin suuriin ja pieniin teatteritähtiin, jotka olivat mukavasti ryhmittyneet mestarin istuimen ympärille ja hänen jalkoihinsa. Vallattoman omituisissa, osaksi kallisarvoisissa, osaksi mustalaisten tapaan repaleisissa puvuissa tämä ryhmä muodosti harvinaisen värileikin. Sormuksilla runsaasti koristettujen sormiensa välissä he pitelivät suuria tummansinisiä ja kellankultaisia viinirypäleitä, joista he silloin tällöin poimivat terttuja ja antoivat niiden kadota maalattujen huuliensa väliin.

Pieni, vallaton seura oli niin omissa oloissaan, ettei se heti huomannut markiisittaren tuloa.

Nuorekkaan ripeästi antoi viisikymmenvuotias taiteilija keveän taakan solahtaa polviltaan ja riensi Jeannea vastaan.

Hän suuteli Jeannen molempia käsiä eikä osannut kyllin kohteliain sanoin ilmaista iloaan nähdessään markiisittaren vieraanaan.

Herrat kumarsivat syvään, mademoiselle Gauthier, madame Fauvart ja solakka Goldini, suuren oopperan taiteilijatar, suutelivat kunnioittavasti markiisittaren kättä.

Muutamat nuorista tytöistä vetäytyivät kainostellen peremmä huonetta, uskaliaammat suutelivat markiisittaren korko-ompeleisen silkkivaipan ja laahustavan puvun helmuksia. He toivoivat palkkion ylennystä ja rohkeaa hyppyä kuorosta solisteiksi.

Nuori, alaston tyttö, jonka Boucher oli laskenut polviltaan, oli puolittain ujostellen, puolittain keimaillen kietoutunut punaiseen silkkihuiviin ja katsoi uteliaana kuuluisaa Pompadouria, jonka hän tunsi vain kahdesta keskeneräisestä Boucherin luona olevasta muotokuvasta.

"Ei sinun tarvitse piilotella! Rouva markiisittarella on enemmän taidekäsitystä kuin kaikilla Ranskan kuolleilla ja elävillä maalareilla yhteensä. Kyllä hän ymmärtää, mihin sinä kelpaat."

"Sallikaa minun, rouva markiisitar, esittää mademoiselle Murphy, pikku Morfil, joksi me häntä sanomme. Meidän akatemiamallimme nuorempi sisar. Hänen suonissaan on irlantilaista verta isän puolelta. Hän on vielä toistaiseksi pieni neljäntoista ikäinen tipu, mutta aikaa myöten hänestä tulee hyvä."

Boucher loi rakastuneen taileilijakatseen täydellisen sopusuhtaiseen ruumiiseen, uhkeaan, punaisen vaalahtavaan tukkaan ja sinisiin silmiin, jotka säteilivät kuin jalokivet.

"Rouva markiisitar tietää, että hänen majesteettinsa kuningatar on tilannut minulta rukouskappeliaan varten 'Pyhän perheen'."

"Tämä pieni villikissa on erään henkilön mallina juuri sitä taulua varten."

Yleinen räikeä naurunremu säesti tätä Boucherin selitystä. Olivathan malli ja aihe niin erilaisia!

Boucher tempasi pois tyttöä verhoavat vaatteet. Sitten hän kääntyi herroihin päin.

"Herra markiisi, tehän taidatte olla mainio viulunsoittaja. Ottakaa minun viuluni ja soittakaa pikku ystävällemme pari tanssinsäveltä. Jotakin kaunista, Rameauta tai Lalandea. Uudenaikaisina ihmisinä me olemme Lullin sävelten täysiverisiä kannattajia. Kun rouva markiisitar on vaivautunut tulemaan tänne, niin täytyy meilläkin olla jotakin tarjottavaa hänelle."

Boucher taputti käsiään. Kaikki tekivät tilaa ja muodostivat piirin nuoren tytön ympärille, joka viulun ensimmäisten sävelten kaikuessa alkoi esittää erästä haavetanssia, paremmin rajua ja alkuperäistä kuin taiteen sääntöjen mukaista.

Jeanne, joka oli asettunut istumaan turkkilaiselle silkkisohvalle ruusupuisen seinähyllyn eteen, piti tarkkaan silmällä jokaista ihastuttavan nuoren tytön liikettä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Mitähän, jos hän lähettää pikku Murphyn Hirvipuistoon? Vaatteiden kaupustelijan ja rajasuutarin tyttärenä — tämän oli Boucher selittänyt hänelle — ei tuo tyttönen liene mitenkään niin häikäisevän älykäs eikä tottunut seuraelämän tapoihin, että hänestä koituisi vaaraa kuninkaalle. Tällaisia tyttösiä, jotka eivät olleet saaneet kasvatusta, ei tarvinnut pelätä.

Ensi kerran pitkästä aikaa Jeanne taas hymyili. Niin, hän aikoi matkia Lebelin ammattia. Tuollainen raisu luonnonlapsi on juuri oikeaa ainesta Saint-Médéric-katua varten. Nuorena, naiivina, täydellisesti sivistymättömänä, kauniina ja terveyttä uhkuvana, keimailevana ja taitavana tanssijana hän askarruttaisi kuningasta jonkun aikaa ja pitäisi vaarallisia aineksia loitolla.

Kun tanssi oli loppunut ja markiisi lyöttäytyi keskustelemaan pikku tanssijattaren kanssa, jota hän juotti ja syötti makealla muskottiviinillä ja konvehdeilla, ja kun teatterinaiset ja kreivi olivat hyökänneet samppanjan ja herkkujen kimppuun, joita oli pantu tarjolle viereiseen huoneeseen, vei Jeanne maalarin syrjään.

Koska Hirvipuisto oli jo pitkän aikaa ollut julkisena salaisuutena, ei markiisittaren tarvinnut, varsinkaan vanhalle ystävälleen, ruveta puhumaan asiasta kierrellen kaarrellen.

"Epäilemättä. Köyhät vanhemmat, joille on siunautunut viisi tytärtä, ovat varsin kiitollisia rahallisesta hyvityksestä. Murphyn perheen ainoa omaisuus on heidän tyttäriensä kauneus. Ja se, miten tämä omaisuus sijoitetaan, on heistä jokseenkin yhdentekevää", lisäsi maalari kyynillisesti.

Boucher viittasi kallisarvoisilla huonekaluilla, aseilla, tauluilla ja gobeliineilla täytettyyn, melkein piilossa olevaan nurkkaan.

Pikku Murphy lojui yhä edelleenkin Jumalan luomassa puvussa markiisi de Chétardin sylissä. Nuori elostelija suuteli säännöllisin väliajoin tyttösen uhkuvia huulia ja vuoroin pisti konvehtipalan hänen häikäisevän valkeisiin hampaisiinsa.

Jeanne viipyi vielä puoli tuntia atelieerissä. Boucher olisi hyvin mielellään pyytänyt häntä jäämään malliksi, kun hän nyt vihdoinkin oli täällä, mutta samassa hän tuli ajatelleeksi, että markiisittaren ulkomuoto ei ollut tänään edullinen. Silmät olivat raukeat ja niissä näkyi yövalvomisen jälkiä, iho oli harmaankelmeä eikä ryhti niin joustava kuin tavallisesti.

Sentähden tarjoutui tämä tuottelias, aina työniloa hehkuva mies näyttämään Jeannelle uusimpia taulujaan, hovihenkilöiden muotokuvia ja paria irstasta, uusimuotiseen tapaan maalattua taruaiheista taulua, jonkatapainen laatumaalaus kävi hyvin helposti kaupaksi.

Boucher toi näytteille myöskin muutamia luonnoksia siltä ajalta, jolloin hän oli ollut Karl Vanloon kanssa Italiassa. Ne olivat vielä kokonaan hänen opettajansa Lemoinen makusuuntaan tehtyjä.

Sitten hän kysyi, miten markiisittaren viimeiset kaiverrukset olivat edistyneet. Markiisitar tunnusti, että hän oli alkanut jäljentää muutamia Boucherin Molière-julkaisuun tekemiä kuvia ja aikoi yrittää erästä Watteaun juhlaa esittävää oivallista maalausta.

Mutta hänen sanansa tuntuivat hajamielisiltä, ja niiden taulujen ylitse, jotka Boucher oli pannut hänen nähtäväkseen, hän näki pikku Murphyn, joka väsyneenä ja kylläisenä oli pyörähtänyt käppyrään kuin pieni murmelieläin ja nukahtanut silkkisohvalle.

XXIV.

Hôtel d'Évreuxin osto Rue du Faubourg Saint-Honorén varrelta oli lietsonut palamaan uuden vihanliekin Pompadouria vastaan.

Tiedettiin, että hän oli suunnattomasti velkaantunut, että kuninkaan vuotuinen avustus ja runsaat rahalahjat eivät lähimainkaan riittäneet kaikkiin hänen ylellisen elämänsä vaatimiin menoihin. Tiedettiin myöskin, että tämä uusi talo, jonka tarkoituksena oli vain ottaa Pompadour vastaan, silloin kun hän kävi Pariisissa, oli maksanut 75,000 livreä, jota paitsi markiisitar oli kallisarvoisesti sisustanut sen kellarikerroksesta kattoon saakka. Oliko kuninkaan tahi valtion, mikä muuten oli yhdentekevä, maksettava tämäkin?

Alinomaa ilmestyvissä häväistyskirjoituksissa syytettiin markiisitarta yleisen hädän kasvamisesta. Häntä häväistiin, missä vain suinkin kävi päinsä. Vietettyään ensimmäisen yönsä Hôtel d'Évreuxissâ hän tapasi uuden talonsa itäiseltä seinältä paperin, jossa oli ruokoton kirjoitus:

Mitä hyödytti häntä se, ettei hän enää ollut kuninkaan rakastajatar, että hänen suhteensa kuningattareen, prinsessoihin ja dauphiniin oli mitä parhain ja että hän oli liittänyt tyttäret lähemmä isän sydäntä, sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois rakastajatarhuoneistostaan Versaillesin linnan katonrajasta, jollei yleistä kiihkoa häntä vastaan voisi hillitä? Tiesiköhän hän, että näiden viimeisten häväistysten takana oli suurimmalta osaltaan enemmän kirkko kuin kansa? Oliko odotettavissa, että papisto uudestaan nousee julkisesti häntä vastaan ja yrittää vielä kerran riistää häneltä kuninkaan?

Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa ne pimeät kauhunpäivät, jolloin hän jo luuli kadottaneensa kuninkaan.

Oli olemassa vain yksi tie, joka hänelle tarjosi turvan, yksi ainoa tarkoitusperä, joka lupasi hänelle rauhan: Tie oli sovinto kirkon kanssa, tarkoitusperä sija kuningattaren hovissa.

Jos hän pääsisi Maria Leszczynskan hovinaiseksi, niin vihamielinen hyöky häntä vastaan kyllä pysähtyisi.

Hän olisi tahtonut mielellään näytellä katuvaisen syntisen naisen osaa lähentyäkseen kuningatarta, mutta hän tiesi, että vain papit voivat auttaa hänet tuolle luottamussijalle kuningattaren hoviin.

Rautaisen johdonmukaisesti, horjumattoman varmasti hän tarttui uuteen suunnitelmaansa.

Hän ilmaisi kuninkaalle siitä vain sen verran, mikä hänestä näytti välttämättömän tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Kirkollisista pyrkimyksistään hän piti kuningasta tahallaan loitolla. Miksi saattaa kuningas uudestaan välittömiin tekemisiin papiston kanssa? Tätä nykyä veivät kaiken hänen aikansa raisu Murphy ja alituiset riidat parlamentin kanssa.

Kuninkaan puoltosanaa kuningattarelle hän kyllä käyttäisi hyväkseen, niin pian kuin tulisi sopiva aika.

Jeanne valitsi "käännyttäjäkseen" erään säveän jesuiittapapin, jolla oli suvaitsevat mielipiteet.

Hän ei epäillyt, että tämä mies, joka oli tunnettu siitä, ettei hän kiivaillut ajan syntien ja heikkouksien tähden, antaisi hänelle helposti synninpäästön. Tämän julkisen toimituksen valmistamista varten hän alkoi järjestää elämäänsä uusien periaatteiden pohjalle. Hän kävi joka päivä messussa Notre-Damessa, mutta ei istunut sillä suojatulla penkillä, jonka kuningas monia vuosia sitten oli asettanut hänen käytettäväkseen. Ei, hän lankesi polvilleen keskelle kirkon lattiaa kerjäläisten ja köyhien sekaan.

Seurapiireissä hän kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla, että hän ajatteli vakavasti sielunsa pelastusta ja että hän rakkaan lapsensa kuoltua oli alkanut syvästi katua elämäänsä ja syventynyt itseensä.

Hänen hurskaasta ulkomuodostaan huolimatta ei hänen puheisiinsa paljoakaan luotettu. Päinvastoin ivailtiin ja arvosteltiin tätä, hänen uutta oikkuaan hyvin rohkeasti hänen selkänsä takana.

Epäiltiin sellaisen henkilön äkillistä mielenmuutosta, joka oli vapaa-ajattelija ja Voltairen ja ensyklopedistien ystävätär. Vai eikö hän enää ollutkaan sitä eikä tätä, sen jälkeen kun Voltaire oli nyrpeänä kääntänyt selkänsä Ranskalle ja jäänyt asumaan Preussin hovissa?

Vasta sitten, kun Pompadour nähtiin joka päivä seurustelemassa isä de
Sacyn kanssa, ruvettiin uskomaan hänen sanojaan.

Tosin pater toteutti kaikki hänen toivomuksensa sikäli, mikäli oli kysymyksessä lievä ja suvaitseva arvostelu ja suuri taito saada aikaan sovitus tämän maailman menon ja taivaan vaatimusten välillä. Mutta toiselta puolen hänen menettelytapansa oli perinpohjainen ja ikävä. Syntyi pitkäpiimäisiä keskusteluja, jolloin pappi ei evännyt hänen toivomuksiaan eikä luvannut niitä täyttääkään, loppumattomia väittelyjä markiisittaren kannasta filosofiaan ja varovia ja urkkivia kysymyksiä hänen synnillisestä suhteestaan kuninkaaseen.

Jeanne kadotti kärsivällisyytensä. Hän selitti lyhyesti ja jyrkästi rippi-isälleen, että hänen tarvitsi saada kirkon siunaus saavuttaakseen sellaisen sijan kuningattaren hovissa, jota hän ja kuningas halusivat.

Isä de Sacy joutui ymmälle. Hän kajosi hyvin varovasti erääseen arkaan kohtaan, joka nähtävästi jo aikoja sitten oli häntä ajatteluttanut: hän ilmoitti vihastuneelle rippilapselleen, ettei synninpäästöä voisi ajatellakaan, ennenkuin markiisitar tekisi sovinnon puolisonsa kanssa, palaisi katuvana hänen luokseen ja itse pyytäisi herra d'Étiolesilta anteeksi.

Jeanne hämmästyi. Mitään tällaista ehtoa ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Mutta kuinkahan kävisi, jos Charles rakastaisi häntä vieläkin eikä pitäisi hänen lähentymistään tyhjänä muodollisuutena, vaan sydämen asiana?

Sillä aikaa kun saamaton pappi yritteli sepittää katumuskirjettä, oli Jeanne jo aikoja sitten päässyt pelastavaan ajatukseen. Ennenkuin isä de Sacy oli saanut kirjettä valmiiksi, seisoi Soubisen prinssi, joka oli markiisittaren uskollisimpia ystäviä, Charles Guillaume d'Étiolesin edessä ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä saa madame Pompadourilta kirjeen, jossa tämä pyytää häneltä anteeksi ja lausuu toivomuksen päästä takaisin hänen luokseen.

"Rakas herra d'Étioles" — prinssin ääni kuulosti verrattain selvään varoittavalta — "minä en tietystikään tahdo vaikuttaa teidän päätökseenne ennakolta tai määrätä, miten teidän on meneteltävä, mutta minä annan teille kuitenkin kaikessa ystävyydessä sen hyvän neuvon, että hylkäätte markiisittaren tarjouksen. Muussa tapauksessa kohtaa teitä kuninkaan erityinen viha."

Samalla prinssi antoi Machaultilta saamansa kirjeen, joka sisälsi osapuilleen samaa ja jonka markiisitar oli varovaisuuden vuoksi antanut hänen ottaa mukaansa.

D'Étioles, joka siitä saakka, kun hän oli kohdannut Jeannen Alexandran kuolinvuoteen ääressä, oli vain katkerasti halveksien ajatellut aikoinaan niin lämpimästi rakastamaansa ja kauan kaipaamaansa puolisoa, olisi ilman tämän varokeinojakin hylännyt lähentelemisyrityksen.

Hän oli tottunut kohtaloonsa ja kantoi sitä tylsän välinpitämättömästi, josta ei mikään eikä kukaan saanut häntä heräämään.

Prinssin puolivirallinen ilmoitus ei tuottanut hänelle pienintäkään sieluntaistelua. Niin pian kuin hän oli ottanut vastaan mainitun kirjeen, riensi hän mitä kohteliaimmin sanoin ilmoittamaan "madame de Pompadourille", että hän antaa hänelle anteeksi kaikesta sydämestään, mutta ei voi ajatellakaan ottaa häntä uudestaan luokseen.

Saatuaan tämän innokkaasti odottamansa vastauksen Jeanne valmistautui lyömään esille viimeisen ja suurimman valttinsa.

Jesuiitoista, jotka eivät milloinkaan antaisi hänelle synninpäästöä, jollei hän palaisi puolisonsa luo, ei hänelle ollut mitään hyötyä asian tällä kannalla ollessa. Mikä estäisi häntä panemasta toimeen sitä kostosuunnitelmaa, jota hän jo kauan oli hautonut?

Nyt oli jo aika laatia pyhälle isälle se kirje, jota hän oli ajatellut vuosikausia, ja jossa hän vyörytti jesuiittain niskoille edesvastuun kuninkaan irstaasta elämästä ja pesi itsensä puhtaaksi kaikista synneistä. Jeanne pani aikailematta tämän ajatuksensa täytäntöön.

"Vuoden 1752 alussa minä päätin eräistä syistä, joita ei tässä kannata mainita, osoittaa kuninkaalle ainoastaan kiitollisuuden ja puhtaimman kiintymyksen tunteita ja ilmaisinkin sen hänen majesteetilleen. Samalla kertaa minä pyysin hänen majesteettiaan kysymään Sorbonnen oppineilta ja kirjoittamaan rippi-isälleen, että tämä kysyisi vielä muilta, eikö löydettäisi keinoa, kun hän sitä halusi, miten minä saisin jäädä hänen persoonansa läheisyyteen joutumatta epäilyksen alaiseksi eräästä heikkoudesta, jota minulla ei enää ollut. Kuningas, joka tunsi minun luonteeni, tiesi, ettei hänellä enää milloinkaan ollut mitään toivottavana minun puoleltani, ja hän suostui minun toivomuksiini. Hän toimitti kyselyn oppineilta ja kirjoitti pater Pérussaulle, joka velvoitti hänet eroamaan minusta täydellisesti. Kuningas vastasi hänelle, ettei hänellä ole minkäänlaista tilaisuutta suostua siihen; hän ei halunnut itsensä tähden sellaista asioiden tilaa, joka ei enää antaisi yleisölle aihetta epäilyyn, vaan minun tähteni; hän tarvitsi minut elämänsä onnen ja asioittensa menestymisen tähden; minä olin hänen mielestään ainoa, joka uskalsin hänelle sanoa kuninkaalle niin hyödyllisen totuuden. Kelpo pater toivoi voivansa päästä kuninkaan sielun valtiaaksi ja puhui joka päivä samasta asiasta. Oppineet lähettivät vastauksen, jonka mukaan olisi ollut mahdollista järjestää asia, jos jesuiitat olisivat suostuneet — — —"

Markiisitar ilmoitti vielä hänen pyhyydelleen Benediktus XIV:lle seuraavaa: Tapaukset olivat viime vuosina kehittyneet sellaisiksi, että hän omasta puolestaan oli muutamia kuukausia sitten vilpittömän katumuksen ja kääntymisen kaipuun pakosta ilmoittanut isä de Sacylle noudattaneensa tämän nimenomaista toivomusta tehdä sovinnon puolisonsa kanssa, mutta herra d'Étioles oli tämän yrityksen hylännyt. Hän kuvaili kaunopuheisin sanoin omia ja kuninkaan turhia ponnisteluja kolkuttaa jesuiittain sydämelle ja kuinka hän kaikkialla oli saanut epäävän vastauksen. Kuninkaalla, jolla ei ollut muuta palavaa halua kuin saada täyttää kristityn velvollisuudet, ei ollut siihen minkäänlaista mahdollisuutta, niin että hän vaipumistaan vaipui samoihin hairahduksiin, joista hänet olisi ollut helppo pelastaa.

Markiisitar odotti kärsimättömästi vastausta Roomasta, mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Vihdoin hän lohdutti itseään sillä, että paavi ainakin oli saanut häneltä tietää, millä kannalla jesuiittain vahingollinen vaikutus Ranskassa oli.

Kunnianhimoisesta aiheestaan saada sija kuningattaren välittömässä läheisyydessä — Contin prinsessa oli luvannut hänelle valmistaa kuningatarta edeltäkäsin — Jeanne piti kiinni yhtä lujasti.

Hän neuvotteli kuninkaan kanssa jokaisesta siirrosta erikseen siinä shakkipelissä, johon hän nyt aikoi ryhtyä.

"Koeta hellyttää Maria Leszczynskan sydäntä", ehdotti kuningas hieman ivallisesti, "sillä tavalla sinä ainakin pääset pitemmälle kuin vetoamalla hänen järkeensä."

"Mutta näinköhän hänen majesteettinsa kuningatar jaksaa voittaa uskonnolliset epäilynsä?"

"Se riippuu siitä taidosta, millä sinä ajat asiaasi; minäkin puolestani koetan mitä voin."

Jeanne ei ollut niin täydellisen voitonvarma kuin aikaisempia päämääriä tavoittaessaan. Hän taisteli keveämmin ja mieluummin älykkään päänsä taatuilla kuin sydämensä epävarmoilla aseilla. Kuitenkin hän ryhtyi taisteluun.

Puolisonsa kirje kädessä hän riensi Fontainebleauhon. Siellä hän vakuutti kyynelsilmin kuningattarelle katuvansa syvästi ja vilpittömästi.

"Olen tehnyt syntiä, teidän majesteettinne, ei kukaan tiedä sitä paremmin kuin minä. Mutta minä olen ollut valmis minkälaiseen katumukseen tahansa. Minunko syyni siis on, että minun mieheni on ollut kuuro kyyneleilleni ja rukouksilleni ja että hän on sulkenut minulta ovensa? Onko minun syyni, ettei kirkko halua armahtaa minua, vaan sulkee korvansa minun katuvilta huokauksiltani?"

Hän oli heittäytynyt kuningattaren jalkoihin ja suuteli hänen hameensa helmoja.

"Ilmoittakaa vain yhdellä sanalla, teidän majesteettinne, että te uskotte minun katuvan."

Helläsydämisen kuningattaren silmiin kihosi kyyneliä. Eikö kristinopin suurimpia käskyjä ole antaa anteeksi katuvalle syntiselle?

"Nouskaa ylös, markiisitar, nouskaa toki ylös, — niin, minä uskon teidän katuvan."

"Ja teidän majesteettinne täyttää sen hartaan toivomukseni, josta
Contin prinsessa on jo puhunut teidän majesteetillenne?"

Maria Leszczynska kääntyi poispäin. Hän nypläili hämillään pitsejä, joilla hänen tumma, laahustava pukunsa oli koristettu. Hänen esiintymisensä oli pidättyvä, ja hänen äänensä oli käynyt kylmäksi, kun hän pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen sanoi:

Jeanne ymmärsi, että hän tällä kertaa oli saanut epäsuopean vastauksen.
Mutta hän ei pitänyt peliä menetettynä. Vielä ei kuningas ollut puhunut.

Myöhään iltapuolella, sellaiseen aikaan, jolloin Ludvig ei ollut vuosikausiin kunnioittanut kuningatarta käynnillään, hän ilmestyi Maria Leszczynskan huoneeseen. Kuningattaren valtasi iloinen hämmästys, ja hän lähetti pois Moncrifin, joka oli istunut hänen luonaan lukemassa Corneillea.

Ludvig suuteli kohteliaasti hänen kättään ja lausui pari tyhjänpäiväistä sanaa. Sitten hän otti puheeksi Pompadourin asian.

Maria Leszczynska säpsähti. Aikoiko kuningas tosiaankin puhua markiisittaren pyynnön puolesta?

"Ei, ei ensinkään, ei mitään siitä! Teidän majesteettinne voi käskeä — minun velvollisuuteni on totella. Mutta koko kuninkaallisen perheen edun nimessä minä pyytämällä pyydän teidän majesteettianne olemaan antamatta minun rinnallani sijaa pannaan julistetulle, miehestään eronneelle vaimolle!"

Ludvig huokasi. Eikö hän siis milloinkaan saisi rauhaa ja lepoa omassa ympäristössään?

Hän olisi mieluimmin kääntänyt selkänsä kiihtyneelle kuningattarelle ja lähtenyt tiehensä.

Mutta tällä kertaa hän tahtoi ajaa asiansa päätökseen. Hän oli velvollinen tekemään sen sekä itseään että markiisitarta kohtaan. Markiisittaren käsitys tilanteesta oli nyt, kuten aina muulloinkin, oikea: jos hänestä tulisi kuningattaren hovinainen, niin oltaisiin heitä kumpaakin kohtaan säälivämpiä; ainakin monet vihamieliset ja parjaavat äänet vaikenisivat.

Ludvig ryhtyi taivuttamaan kuningatarta. Hän kertoi, miten raskasta taistelua markiisitar oli käynyt, miten tiukkaa ja katkeraa vastarintaa hän oli kohdannut joka puolelta. Kuninkaan onnistuikin saada Maria Leszczynska taipumaan rehelliseen päätökseen panna hyvä tahtonsa täytäntöön.

Kolmea päivää myöhemmin oli Jeannella kädessään paperi, jolla hänet oli nimitetty kuningattaren hovinaiseksi.

Mutta Maria Leszczynska virkkoi kyyneleet silmissä ja värisevin äänin lähimmille uskotuilleen:

"Rakkaat ystäväni, minulla on taivaassa kuningas, joka antaa minulle voimia kärsimään vääryyttä, ja maan päällä kuningas, jota minun on aina toteltava."

Muutamia päiviä tämän verrattoman voiton jälkeeni sumeni markiisittaren iloinen mieli uudestaan. Pâris-Duverney ja veli Abel ilmoittivat hänelle, että sotaopiston varsin pitkälle edistyneet rakennustyöt piti varojen puutteen tähden keskeyttää tahi mahdollisesti kokonaan lopettaakin.

Jeanne ei olisi ollut markiisitar Pompadour, jos hän olisi tyytynyt jobinpostiin, joka osui erään hänen rakkaimman suunnitelmansa elinhermoon. Kysymättä mitään kuninkaalta ja vaihdettuaan mielipiteitä Gabrielin kanssa hän kirjoitti ensimmäisen, lämpimän mielijohteen innostuksessa vanhalle ystävälleen Duverneylle kirjeen ja puhalsi sillä uutta eloa sotaopistoa koskevaan asiaan.

"En millään ehdolla, rakas Nigaud, [Hyväilynimi ('tyhmyri'), jota Pompadour tavallisesti hyvin mielellään käytti puhutellessaan Pâris-Duverneytä.] suostu luopumaan niin valmistumaisillaan olevasta yrityksestä, joka tekee kuninkaan kuolemattomaksi, tuottaa hänelle jaloa iloa ja todistaa jälkimaailmalle minun kiintymystäni isänmaahan ja hänen majesteettinsa persoonaan. Minä olen antanut Gabrielille määräyksen lähettää tarpeelliset työmiehet Grenelleen suorittamaan työt loppuun. En ole vielä saanut määrärahojani täksi vuodeksi, mutta minä aion käyttää ne kokonaan käsityöläisten palkkojen maksamiseen. En tiedä, saanko milloinkaan takaisin tätä maksuerää, mutta minä tiedän aivan hyvin, että mitä suurimmalla mielihyvällä uhraisin vaikkapa satatuhattakin livreä noiden poikaraukkojen tähden. Hyvää yötä, rakas Nigaud! Olisi hauska, jos voisitte tulla tiistaina Pariisiin; jollette voi, niin lähettäkää veljenpoikanne minun luokseni kello kuuden seuduilla."

Muutamien kuukausien kuluttua d'Argenson vei neljilläkymmenillä ajopeleillä sotilassaattueessa ja soiton raikuessa ensimmäiset kuninkaalliset oppilaat äsken valmistuneeseen sotaopistoon.

Madame d'Estradesilla oli täysi syy olla riemuissaan. Ihastuttava Murphy, joka oli jonkun aikaa hallinnut ei ainoastaan kuninkaan aisteja, vaan myöskin hänen sydäntään ja jolle kuningas oli antanut ylenmäärin lahjoja, oli toistaiseksi kadonnut näyttämöltä. Hän odotti Saint-Cloud-kadun varrella synnytystä.

Madame d'Estradesin suunnitelmalle — toimittaa oma sisarentyttärensä kuninkaalle — ei olisi voitu taitavammin valita toteuttamishetkeä.

Charlotte Rosalie Choiseul-Romanet oli kuin luotu valloittamaan kuningas kädenkäänteessä. Hän oli kaunis ja tuntehikas ja näytti kummankin salaliittolaisen mielestä mitä sopivimmalta hyökkäämään Pompadourin tilalle.

Hän oli valtioneuvoston presidentin tytär ja joutui v. 1751 markiisittaren suosituksesta naimisiin Choiseulin serkun, kreivi Martial de Choiseul-Beauprén kanssa.

Kun kumpikin puoliso oli saanut edullisen aseman dauphinin ja prinsessojen hovissa, ei ollut vaikeaa saattaa kaunis Charlotte seuraelämään.

Fontainebleausta ja monista muista salaisten rakkauskauppojen hieromistilaisuuksista huolimatta, joita linnassa ja puistoissa oli tarjona, ei asia kuitenkaan edistynyt niin ripeästi kuin d'Argenson ja madame d'Estrades olivat toivoneet ja odottaneet.

Kuningas ujosteli aina niitä naisia, jotka eivät heti nöyrtyneet, ja näytti nyt alussa rajoittuvan hellään kirjeenvaihtoon. Kaunis kreivitär oli taas päättänyt olla antautumatta kuninkaalle, ennenkuin saisi kirjallisen vakuuden siitä, että hän pääsee Pompadourin seuraajaksi ja saa kaikki tämän oikeudet.

Näin täyttyi Charlotte Romanetin salalipas kuninkaan rakkauskirjeillä, mutta siitä huolimatta ei ollut päästy ainoatakaan askelta eteenpäin.

Fontainebleaussa kuiskittiin hyvin hehkuvista ja lupaavista lemmensuhteista, mutta juonen oikeat alkuunpanijat tiesivät vallan hyvin, että asia oli juuttunut valmistaviin toimenpiteisiin.

Muuan sattuma, jota salaliittolaiset sittemmin saivat usein valitella, sai aikaan, että juuri sinä hetkenä, jolloin Charlotte Romanet näytti taipuvaiselta suostumaan kuninkaaseen ilman kirjallisia vakuuksiakin, Choiseul saapui Fontainebleauhon toimittamaan erästä Itävallan hallituksen salaista asiaa.

Onneton aviomies piti tärkeänä puhua suunsa puhtaaksi mahtavalle serkulleen ja pyytää tätä puhumaan hänen harhateille joutuneen puolisonsa kanssa.

"Lähettäkää hänet takaisin Pariisiin, rakas ystäväni. Mikäli minä olen kuullut, on madame siunatussa tilassa. Käskekää häntä pysymään poissa hovista, kunnes synnytys on tapahtunut. Neljän, viiden kuukauden perästä ei kukaan enää muista mitään Choiseul-Romanetin jutusta. Tätä nykyä tapahtuu maailmassa paljoa tärkeämpiä asioita."

"Jospa sittenkin puhuisitte hänen kanssaan, teidän ylhäisyytenne! Minä olen koettanut, mutta hän pelkää tätiään ja sotaministeriä."

Choiseulin ajatukset olivat toden totta kokonaan kiintyneet erääseen tehtävään, joka koski Euroopan onnea tai onnettomuutta, ja hän paloi kärsimättömyydestä saada tavata madame de Pompadouria, jota tuo tehtävä koski. Mutta kun hän itsekin aikoi esiintyä osallisena siinä maailman suurnäytelmässä, jota parhaillaan valmisteltiin, oli hän halukas puhdistamaan Choiseul-nimen pienimmästäkin tahrasta ja hävittämään juurineen vehkeilyn, joka, jos siitä tulisi tosi, maksaisi hänelle Pompadourin suosion ja musertaisi yhdellä iskulla hänen kunnianhimoiset aikeensa.

Näin ollen Choiseul päätti tehdä pikaisen lopun lemmenkaupoista, joita hän ei edes uskonut täydeksi todeksi.

Hän ilmoittautui saapuvaksi samana päivänä iltapäivällä kauniin serkkunsa luo hartaana ystävänä.

Charlotte, joka ei ollut varsin lahjakas, mutta tunsi serkkunsa kiihkeän kunnianhimon, kertoi varsin helposti ymmärrettävin vihjauksin, että hän saa kohtapuoleen tilaisuuden auttaa Choiseuliä virkauralla ja täyttää kaikki hänen pyyteensä, rohkeimmatkin.

Neljännestunnin kuluessa Choiseul sai tuon turhamaisen naisen menemään niin pitkälle, että hän rohkeiden väitteittensä todistukseksi otti esiin salalippaansa ja antoi Choiseulin vilkaista kuninkaan rakkauskirjeisiin, joissa vilisi todellisten ja teeskenneltyjen tunteiden sekasotkua ja kaihomielisiä laverruksia, kuten Ludvig XV:n sekavissa kirjeissä enimmäkseen olikin.

Kun Choiseul piti käsissään todistuskappaleita, joista päättäen hän oli joutunut sellaisen pulman partaalle, että se koskisi kipeimmin häneen itseensä, pani hän pontevasti liikkeelle arvovaltansa vanhempana sukulaisena, saadakseen Charlotte Romanetin lähtemään Fontainebleausta.

Kreivitär matkusti Pariisiin, sisimmässään varsin tyytyväisenä, että oli päässyt taistelusta, johon hän nykyiseen tilaansa nähden olisi ollut kykenemättömämpi kuin muulloin. Choiseul sitävastoin neuvotteli d'Argensonin kanssa ja otti häneltä lupauksen lepyttää madame d'Estradesia.

"Voin lyödä vetoa, teidän ylhäisyytenne, että hänen majesteettinsa pahimmassa tapauksessa tuumii parisen minuuttia, kreivittären lähtöä. Markiisitar Coislin pitää huolta siitä, että kuninkaalla on liiankin paljon puuhaa vakavista valtiollisista asioista. Tietysti edellyttäen, että madame de Pompadour antaa kuninkaalle sitä varten aikaa. Muuten hän pitää nyt perin hauskaa rajasuutari Murphyn nuorimman tyttären kanssa, kunnes vanhempi tytär joutuu takaisin Saint-Cloudin hoitolasta."

Kevein mielin lähettiläs läksi Starhembergin luo. Sitä ennen hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä, että madame de Pompadour, ennenkuin hän pääsi tämän kaikkivaltiaan naisen puheille, sai tietää, kuinka hän kenenkään käskemättä oli toiminut hänen mielenrauhansa hyväksi.

"Asia edistyy, teidän ylhäisyytenne. Toivon varmasti, että sopimus saadaan aikaan viikon kuluttua."

"Sitä ei ole epäilemistäkään. Saattepa nähdä, mitä minulla täällä on."

Choiseul otti taskustaan Kaunitzin avoimen kirjeen Starhembergille. Siinä sanottiin suoraan ja selvästi, että keisarinna Teresian luona oli hylätty kaikki epäilykset ja että markiisitar de Pompadourin välitystä pidettiin parempana kuin Contin prinssin ja madame de Coislinin.

"Minä olen saanut mitä laajimmat valtuudet markiisitarta varten. Ensi kädessä on kuningas saatava Pompadourin avulla antamaan sitova vastaus."

"Siitä taitaa tulla tehtävämme vaikein kohta." Choiseul pyöritti nauraen päätään.

"Ei ole olemassa mitään, rakas kreivi, jota Pompadour ei saa kuningasta tekemään! Paitsi katolilaisprotestanttista kysymystä on tässä asiassa muuan voimakas henkilökohtainen puoli, jota meidän ei sovi vähäksyä ja joka kenties tarjoaa meille suurimmat takeet: entisen neiti Poissonin turhamielisyys, sillä hän tahtoo mielellään, että keisarinna jää hänelle kiitollisuudenvelkaan. Sellainen on asian todellinen laita, jos tahdomme olla rehellisiä."

Kun Jeanne sai kuulla puhuttavan kuninkaan tuttavallisesta kirjevaihdosta kreivitär Choiseul-Romanetin kanssa, muuttui hän yhtä nurjamieliseksi Ludvig XV:lle kuin kiitolliseksi Choiseulille.

Mutta niiden luottamusta todistavien, Maria Teresialta saapuneiden tietojen johdosta, jotka lähettiläs oli tuonut, katosi mielikarvaus kuin tuhka tuuleen.

Jeanne käytti kaiken rakastettavuutensa, kaiken viehätysvoimansa, joka hänestä suinkin läksi, näyttääkseen olevansa Itävallan keisarinnan luottamuksen arvoinen ja suorittaakseen onnellisesti tehtävänsä kuninkaan luona.

Ludvig XV oli taas joutunut sellaisen mielialan valtaan, jolloin hänen oli vaikea selvitä edestakaisin hapuilevista ajatuksistaan. Kärsimättömänä ja hieman äreähkönä hän keskeytti Jeannen kaunopuheisen sanatulvan.

"Jos minä vain tietäisin, markiisitar, mistä syistä te niin innokkaasti harrastatte tuota sopimusta? Pelkästä vihastako Preussin kuninkaaseen? Tuo 'Sanssoucin erakko', joksi hän mielellään itseään sanoo, ei pienine maakaistaleineen ja muutamine sotamiehineen tosiaankaan ansaitse paljoakaan vihoittelua."

"Te unohdatte, sire, että Maria Teresia on Aachenin sopimuksen nojalla pakotettu luovuttamaan Schlesian Preussille."

"Te tiedätte, sire, ettei Maria Teresia ole sellainen henkilö, joka pyrkii eroon selvistä ja suorista askeleista ja sanoista. Kreivi Choiseul on teille toistanut hänen majesteettinsa keisarinnan sanat: 'Jos joskus syttyisi sota minun ja Preussin kuninkaan kesken, niin minä otan takaisin kaikki entiset oikeuteni tahi sorrun sukuni viimeisen jäsenen kanssa.'"

"On vastoin kaikkia perintätapoja, että me ryhdymme auttamaan Itävaltaa. Ajatelkaapas sitä, rakas ystävä! Kaksisataa pitkää vuotta ovat Ranska ja Itävalta vihanneet toisiaan. Ranskan ainaisena kilvoitteluna on ollut ehkäistä Habsburg-Lothringin kasvavaa valtaa, ja nyt, juuri tänä hetkenä, jolloin meidän on suunnattava kaikki ajatuksemme Englantiin —"

"Juuri nyt, sire! Juuri nyt, kun Englanti ja Hannover samoin kuin Hessen-Cassel ja Hessen-Darmstadt ovat liitossa Preussin kanssa, juuri nyt, kun protestanttiset maat yhtyvät yhteiseen liittoon, jonka kautta suunnaton vaara uhkaa katolista kirkkoa, teidän majesteettinne ei pitäisi epäröidä hetkeäkään tekemästä liittoa Itävallan kanssa, joka myöskin on katolisen kirkon tuki. Minä pyydän pyytämällä teidän majesteettianne ryhtymään tositoimiin sitä Westminsterin sopimusta vastaan, jolla Englanti ja Preussi ovat yhtyneet liittoon! Ranskan ja Itävallan liiton takana ovat Venäjä, Saksi ja Puola. Älkää epäröikö, teidän majesteettinne!"

Kuningas ei vastannut vieläkään mitään. Hänkin oli noussut ylös ja mennyt katselemaan ikkunasta. Ulkona puistossa oli kevät puhjennut kukoistukseen, mutta hänen synkät silmänsä eivät huomanneet sen uhkuvaa loistoa.

Yksi ainoa kiusallinen tunne täytti koko hänen olentonsa. Hänen täytyi tahtoen tai tahtomattaan sanoa itselleen vieläkin kerran, että tuo nainen, jolla oli niin kaukonäköinen katse, nopea käsityskyky ja tarmokas päättäväisyys, oli paljoa voimakkaampi kuin hän.

"Me emme puhu tästä ensi kertaa, sire. Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, että kajoan erääseen kohtaan, mutta nyt ovat ajat toisin kuin silloin, kun madame de Châteauroux puolsi Preussin liittoa. Hänen majesteettinsa Maria Teresia on Kaunitzin, Choiseulin ja Starhembergin kautta usein huomauttanut teidän majesteetillenne, että asioiden nykykannalla ollessa merkitsisi Itävallan ja Ranskan liitto voittoa ei ainoastaan katolisen kirkon vallalle, vaan myöskin Euroopan rauhalle."

Kuningas oli kääntynyt markiisittareen päin. Hän olisi tahtonut huomauttaa, että Jeannen vanha ystävä Bernis oli kokonaan toista mielipidettä; hänen mielensä teki jo sadannen kerran vetää esiin Bourbonin ja Habsburg-Lothringin hallitsijahuoneiden välillä vallitseva perinnäinen vihollisuus, mutta säteilevän, voitonvarman, kaunopuheisen naisen näky riisui häneltä aseet. Tämä oli yksi niitä harvinaisia hetkiä, jolloin Ludvig tietoisesti osoitti olevansa pieni Jeannen rinnalla.

"Tänä iltana kello yhdeksän aikaan minä otan puheilleni molemmat lähettiläät ja ulkoministerin, abbé Bernisin."

Kaksi viikkoa tämän jälkeen, toukokuun 2 p:nä 1756, Bernis ja
Starhemberg allekirjoittivat ensimmäisen Versaillesin sopimuksen.

Kun Richelieu oli Minorkan retken johtajana, oli Maria Teresia lausunut toivomuksen, että Contin prinssi määrättäisiin Ranskan apujoukkojen päälliköksi. Markiisitar asettui jyrkästi tätä nimitystä vastaan, joka alkujaan oli ollut Ludvigin tarkoitus.

Jeanne ei voinut unohtaa Contin yritystä lyödä hänet laudalta Coislinin avulla.

Contin sijasta sai ylipäällikkyyden marsalkka d'Estrées. Soubisen prinssi, joka oli Pompadourin uskollisimpia kannattajia, sai johdettavakseen erään joukko-osaston marsalkan ylipäällikkyyden alaisena.

Pariisi ja Versailles eivät olleet joukkojen lähdettyä paljon millänsäkään ranskalais-itävaltalaisesta liitosta.

Ei ainoatakaan taistelua oltu vielä taisteltu, ei minkäänlaisia jännittäviä uutisia ollut saapunut rajan toiselta puolen. Huolettomina tai ainakin suruttomina kaikesta, mitä maailman markkinoilla tapahtui Itävallan ja Preussin kesken, ja välinpitämättöminä siitä, minkälaisia näytelmiä suoritettiin Välimerellä taistelussa Englantia vastaan, pariisilaiset hyörivät tavallisissa askareissaan ja huvitteluissaan.

Paljoa suurempaa ääntä synnyttivät sisäiset levottomuudet ja valtion heikkoudet, jansenistien ja jesuiittain välinen sitkeä taistelu, samoin kuin alinomaa uudistuvat riidat ja hankaukset kuninkaan ja parlamentin kesken.

Raskaampaa huolta kuin sota tuottivat Ranskan kansalle yltyvä kallis aika ja entistä painavammaksi käyvä verotaakka.

Nälkä yllytti yhä uudestaan uhkailemaan kuningasta, jota ei enää sanottu rakastetuksi, ja hänen "verta imevää jalkavaimoaan".

XXV.

Tammikuun 5 p:nä aikoi kuningas matkustaa Trianoniin juhlallisesti viettämään loppiaispäivää.

Markiisitar oli lähtenyt madame de Brancasin kanssa Hôtel d'Évreuxiin vahvan sotilasvartion saattamana, jota ilman hän viime aikoina ei uskaltanut kertaakaan matkustaa Pariisiin.

Aikaisin aamupäivällä hän oli lähettänyt hakemaan ministereitä
Bernisiä ja Machaultia ilmoittaakseen näille erään edellisenä päivänä
Versaillesiin saamansa Kaunitzin salaisen kirjeen sisällyksen.

Nyt hän oli työhuoneessaan. Collin oli juuri lähtenyt hänen luotaan toimittamaan viimeisiä asioita, ministereitä odotettiin vasta puolen tunnin kuluttua, ja hän itse oli kirjoittamassa kirjettä veli Abelille. Äkkiä hän säpsähti.

Hänen ikkunainsa alta kuului sekavaa, kasvamistaan kasvavaa melua. Naiset ulvoivat, kuului kimeitä: vihellyksiä; kovaäänistä kirkumista sekaantui ensin epäselviin, sitten yhä selvemmin tajuttaviin huutoihin:

Jeanne oli ensimmäisen säikähdyksen puuskassa hypähtänyt kirjoituspöytänsä äärestä keskelle huonetta. Hän tarttui vapisevin käsin erään tuolin selkään. Hän kurotti päänsä etunojoon. Tuskan ja jännityksen vallassa hän kuunteli. Äkkiä hänen huuliltaan pääsi kova hätähuuto.

Ei, se ei tarkoittanut häntä, tuo tuolla ulkona, se tarkoitti kuningasta. Jotakin kauheaa, jotakin käsittämätöntä oli tapahtunut.

Jeanne syöksyi maahan kuin isketty. Tuskasta ja kauhusta kirkaisten hän peitti kasvonsa käsillään. Onko se totta! Voiko tuo kamala olla totta? Ludvig kuollut? Se ainoa mies, jota hän oli rakastanut, kuollut? Ludvig, jolle hän oli ollut kaikki kaikessa, hänkö olisi kuollut? Ja hän itse siis muserrettu, ulkona rähisevän väkijoukon vallassa! Ilman turvaa, alttiina dauphinin kostolle, kohta luostarinmuurien pimennossa, pyyhitty pois elämän kirjasta, historian lehdiltä!

Hetkiseksi tuntui hurja melu ulkona vaikenevan. Elottomin silmin ja kasvot kalmankalpeina Jeanne koetti nousta taas kuuntelemaan.

Erehtyikö hän vai kuuluiko vaunujen jyrinää ja nopeiden hevosten kavionkapsetta hänen korviinsa ulvonnan ja kirkumisen sijasta?

Valkeilla, jäykistyneillä käsillään hän tarttui sen tuolin käsinojaan, jonka viereen oli vaipunut lattialle, ja nousi vaivaloisesti pystyyn. Samassa repäistiin ovi äkkiä auki. Bernis seisoi kynnyksellä.

"Kuivatkaa kyyneleenne, markiisitar, ei mitään tahi ei melkein mitään ole tapahtunut."

"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos! Heittiö sai vain vähän, tuskin mainittavasti haavoitetuksi häntä hartioihin, juuri silloin kun hänen majesteettinsa aikoi nousta vaunuihin lähteäkseen Trianoniin."

"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos!" änkytti hän kasvot kauhusta vielä kalpeina ja matkien Bernisin sanoja.

"Hänen majesteettinsa luulee, että haava on pahempi kuin lääkärit sanovat. Te itse, rouva markiisitar, olette kertonut minulle, että kuningas on viime ajat elänyt ainaisessa pelossa joutua murhayrityksen uhriksi. Nyt hän kai luulee, että hänen kauhea kohtalonsa on toteutunut."

"Minä tahdon rientää hänen luokseen suojelemaani häntä, lohduttamaan häntä. Sen voin tehdä yksistään minä. Eikö hän ole kysellyt minua, halunnut puhutella minua?"

"Hänen majesteettinsa on käskenyt koko kuninkaallisen perheen ja rippi-isänsä, herra Desmaretsin sairasvuoteensa ääreen."

"Entä Machault? Miksi hän ei ole teidän kanssanne, Bernis? Minähän odotin häntä ja teitä. Eikö niin vanhalla ystävällä ole mitään sanomista minulle näin raskaana hetkenä?"

"Hänen korkeutensa dauphin on antanut Machaultille erään toisen tehtävän —"

Syntyi lyhyt, ahdistava vaitiolo. Sitten Bernis sanoi kangertavalla äänellä ja säälivästi markiisittareen katsoen:

"Hänen majesteettinsa on antanut valtioasioiden hoidon sairautensa aikana dauphinin huostaan."

Markiisitar istui otsa rypyssä, hampaat alahuuleen pureutuneina ja kädet nyrkissä.

"Kuningas paranee pian. Monsieur Machault saanee kohta katua, että on totellut dauphinia enemmän kuin minua."

Jeanne sanoi tämän hyytävän kylmällä hallitsijanäänellä. Sitten hän nousi vaivaloisesti seisaalle, meni kirjoituspöydän ääreen ja soitti hopeakelloa, niin että kilinä kuului kautta koko talon.

Madame du Hausset tuli sisään. Hänen masentuneesta ilmeestään Jeanne näki, että tuo uskollinen nainen tiesi kaikki.

"— kuin tyhmä kananpoika mennä Versaillesiin, suoraan dauphinin syliin ja ajattaa itseni pois vahdeilla?" Hän nauroi pilkallisesti. "Ei, teidän ylhäisyytenne, paremmin teidän pitäisi tuntea markiisitar de Pompadour."

"Matkustakoon teidän poikanne Versaillesiin ja tuokoon minulle nopeasti tiedon kuninkaan tilasta. Kääntyköön Lebelin puoleen." Ja matalammalla äänellä hän lisäsi: "Lebel kysyköön kuninkaalta, haluaako hänen majesteettinsa tavata minua. Joutukaa, Hausset!"

"Kuinkas on, teidän ylhäisyytenne, ettekö tekin unohda vanhaa ystävyyttänne, kuten monsieur Mauchault on tehnyt? Kukaties se olisikin viisainta."

"Te annatte minulle kohta toisen nimen, rakas Bernis, huomenna, ylihuomenna, kolmen päivän kuluttua, kun minun tarinani on päättynyt."

Madame de Brancas astui huoneeseen. Hän syleili markiisitarta. Molemmat naiset itkivät ääneen.

"Minä olen luisumassa alas, rakas ystävä. Hänen majesteettinsa ei ole katsonut voivansa edes, vaivautua lähettämään minulle tietoa onnettomuudesta."

Madame de Brancas lohdutti häntä, ollen itse täydellisesti vakuutettu sanojensa pätevyydestä.

"Rakas markiisitar! Te ja kuningas, kuningas ja te muodostatte erottamattoman käsitteen. Te olette hänen sydämensä, hänen päänsä, hänen omatuntonsa. Niin kauan kuin kuningas elää, hän ei teitä hylkää."

He istuivat ääneti. Hetken kuluttua madame de Brancas kysyi abbé
Barnisiltä matalalla äänellä murhayrityksen tekijän nimeä.

"Sekin on mahdollista. Jotkut sanovat tapahtumaa jesuiittain, toiset parlamentin syyksi."

Henkeään pidättäen ja hampaat syvälle painettuina verta tihkuvaan alahuuleen Jeanne odotti sanomaa Versaillesista.

Vihdoin hän kuuli hevosten kavioiden kapsetta ulkoa. Hän syöksyi etuhuoneeseen tapaamaan nuorta du Haussetia.

Nuori miesparka vapisi kiireestä kantapäähän asti ja nojasi äitiinsä, joka oli rientänyt häntä vastaan.

"Hänen korkeutensa dauphin on antanut määräyksen, ettei kuninkaalle saa viedä mitään sanaa rouva markiisittarelta."

Jeannelta pääsi huuto. Hän tarttui nuoren miehen käsivarteen ja puristi häntä.

"Kenen kautta se määräys on saatu? Minä tahdon tietää sen! Minä tahdon tietää totuuden!"

Kirous, joka oli hänen huulillaan, jäi lausumatta. Hän sulki silmänsä ja olisi kaatunut, jollei Bernis, joka seisoi hänen takanaan, olisi tukenut häntä.

Jeanne oli kauan aikaa tainnoksissa. — — — Tuli ilta. Hôtel d'Évreuxiin saapui joukko henkilöjä, jotka oli sinne houkuttanut joko uteliaisuus tai todellinen osanotto.

Usein odotti viisikymmentä ja useampiakin henkilöjä etuhuoneessa vastaanottoa. Mutta vain taatuimmat ystävät pääsivät puheille, Boucher, Pâris-Duverney, Gabriel, veli Abel, Auteuilin herttua.

Pikku marsalkatar de Mirepoix oli moneen kertaan tiedustellut markiisittaren vointia ja ilmoittanut tulevansa.

Tohtori Quesney liikkui edestakaisin Pariisin ja Versaillesin väliä.
Hän ei arkaillut tuoda markiisittarelle tietoja haavoitetun luota.

Yhä vieläkin Jeanne toivoi, että Machault, ajatellessaan loistavaa virkauraansa, josta hän sai kiittää yksistään markiisitarta, ja sitä vilpitöntä ystävyyttä, jota hän oli hänelle osoittanut, olisi asettunut hänen suhteensa toiselle kannalle. Ayen oli maalla perheensä luona. Pitäisiköhän lähettää hänelle sana, ennenkuin olisi liian myöhäistä?

Äkillisenä näkynä nousi hänen mieleensä sen hetken muisto, jolloin Ayen ja Richelieu olivat saattaneet hänen kuninkaan pariin kaupungintalossa.

Mikä suuruuden aika hänellä olikaan ollut siitä pitäen, vaikkakin hän oli saanut kokea kovaa! Riemukulussa hän oli astunut portaalta toiselle kunnian kukkuloille vievällä tiellä. Nyt hän seisoi sen laella, voitokkaana hallitsijattarena! Kuninkaan, Ranskan ja kukaties koko Euroopankin hallitsijattarena!

Hän kohosi ylemmä sohvalla, jonka ympärillä hänen ystävänsä seisoivat.
Kuuluiko uusia askelia oven takaa? Ehkä… Ah!

Collin itse avasi markiisittaren työhuoneen oven ja päästi sisään suursinetinvartijan.

Sillä aikaa kun toiset poistuivat huoneesta, nousi Jeanne istumaan suorana ja ylpeänä. Ennenkuin hän saisi tietää, kuinka paljon voi luottaa Machaultiin, ei tämä saisi nähdä mitään muuta kuin sen naamarin, joka peitti hänen tunteensa ja ajatuksensa.

Machaultin kasvot, joilla Bernisin läsnäollessa oli hymyilevä ilme, muuttuivat ankariksi ja kylmiksi, niin pian kuin hän oli jäänyt kahden kesken markiisittaren kanssa. Jääkylmästi hän kysyi markiisittaren vointia.

Machaultin kylmä katse viivähti hetkisen siinä naisessa, jota hänen oikeastaan oli kiittäminen kaikesta.

Jeanne oli vähällä antaa kiivaan vastauksen. Mutta hän hillitsi itsensä. Vihollinen — ja että Machault oli tullut vihollisena, sen hän tunsi itsessään, ennenkuin tämä oli ehtinyt sanoa sanaakaan — olkoon viimeinen, joka saisi katsoa hänen raadellun, kuolettavasti haavoitetun sielunsa sisimpään!

"Hänen majesteettinsa toivoo, ettei rouva markiisitar enää tule
Versaillesiin, että rouva markiisitar —"

Jeanne lennähti ylös. Hänen silmistään säkenöi Machaultia vastaan ärsytetyn naarastiikerin raivoa. Hänen kätensä kohosivat uhkaavina.

"Pois, pois heti paikalla, joll'ei teillä ole muuta ilmoitettavaa minulle kuin dauphinin käsky. Sellaista on siis teidän ystävyytenne ja — kiitollisuutenne!"

"Tekään ette jää vaille minun kiitostani, sen saatte uskoa! Vielä minä olen markiisitar de Pompadour!"

Kun Machault iloisena siitä, että oli suorittanut dauphinin tehtävän, oli sulkenut oven jälkeensä, loppui Jeannen keinotekoinen tyyneys. Hän meni horjuen soittokellon luo ja soitti voimattomasti. Sitten hän purskahti tärisyttävään itkuun. Vasta vähitellen oivalsi Bernis, jota Jeanne pyysi saada puhutella, mitä oli tapahtunut. Turhaan hän koetti tyynnyttää markiisitarta ja selittää, että Machault oli oikeastaan vain täyttänyt dauphinin käskyn.

Sielunsa sisintä myöten loukkaantuneena Jeanne selitti Bernisille, että hän on peruuttamattomasti päättänyt poistua Pariisista ja Ranskasta.

Hän haetti du Haussetin ja hovimestarinsa, joita käski panemaan kokoon välttämättömimmät tavarat ja viemään ne Bellevuehyn. Siellä hän sitten antaisi tarkemmat määräykset matkastaan.

Vaikka ilta oli jo myöhäinen, täytyi tavaroiden kokoonpanemiseen ryhtyä heti.

Marsalkatar de Mirepoix oli vähällä kompastua niihin esineisiin, jotka oli ladottu rappujen alapäähän.

"Hän vehkeilee salaa dauphinin ja ennenkin juonitelleen d'Argensonin kanssa, olkaa varma siitä. Tuo hurskas apilaskolmikko kuvittelee, että kuninkaan tila on pahempi, kuin lääkärit tahtovat sanoa. Uskokaa minua, rakas ystävä, kaikki on alusta loppuun valhetta ja petosta. Muutamien päivien kuluttua kuningas istuu täällä Hôtel d'Évreuxissä rakkaan ja uskollisen ystävättärensä rinnalla, parhaimman, mitä hänellä on maailmassa, tahi sitten pyytää teitä tulemaan takaisin Versaillesiin."

Pikku marsalkattaren sanat kävivätkin toteen. Vajaan viikon kuluttua kuningas ja markiisitar istuivat tämän komeassa asunnossa ja katselivat iloisina Versaillesin puiston kauniiden lumisten puiden yli.

Jeannea kädestä pitäen hän kysyi melkein hellällä äänellä ja sinutellen, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan:

"Ja jos olisi käynyt toisin, jos murhaajan teräs olisi tuottanut minulle kuoleman, Jeanne, niin olisitko silloin muistanut lupauksesi olla jättämättä minua kulkemaan yksinäni tuota pimeää polkua ja kuolla kanssani?"

"Siihen ei olisi tarvinnut mitään erityistä lupausta, sire. Olisin kuollut surusta. Eikä se nytkään ollut kaukana."

Vain muutamien kuukausien kuluttua joutui voitonvarma d'Argensonkin kohtalonsa uhriksi, hän, joka Machaultin kaaduttua luuli olevansa tuiki tarpeellinen kuninkaalle.

Tuomion langetti viimeinen, katkera taistelu sotaministerin ja markiisittaren kesken.

Viikon kuluttua murhayrityksestä Jeanne kutsutti luokseen poliisiministerin ja pyysi, että niissä papereissa, jotka hän aikoi esittää kuninkaalle, mainittaisiin niin vähän kuin mahdollista murhayrityksestä, koska pieninkin huomautus siitä tuottaisi kuninkaalle tuskallista mielenliikutusta. Poliisiministeri lupasi tehdä markiisittaren toivomuksen mukaan.

D'Argenson oli aivan raivoissaan tästä Pompadourin uudesta julkeudesta.
Hänen kiukkunsa meni niin pitkälle, että hän muitta mutkitta kielsi
Jeannea sekaantumasta tällaisiin asioihin.

Jeanne, joka tällä kertaa oli varma asiastaan, heitti hänelle ilman muuta taisteluhansikkaan.

"Minä olen jo kauan aikaa tietänyt teidän vihamielisen mielenlaatunne minua kohtaan ja näen selvästi, etten voi sitä muuttaa. — — — Kuinka kaiken tämän käyneekään, en tiedä, mutta varmaa on se, että joko teidän tai minun täytyy kadota näyttämöltä."

Kahta päivää myöhemmin sai ministeri, joka niin monet vuodet oli ainaisilla juonillaan katkeroittanut markiisittaren elämää, jyrkän eron ja ankaran käskyn hallitsijalta poistua takaisin maatiloilleen Ormesiin.

Jeanne huokasi helpotuksesta. D'Argensonin ero, jota kohta seurasi madame d'Estradesin karkoitus, vapautti hänet katkerimmista vastustajistaan.

Sotanäyttämöltä saapui viimeinkin tärkeitä tietoja. Jeannen mielestä oli marsalkka d'Estrées toiminut tähän asti liian hitaasti ja varovaisesti. Vasta keskikesällä hän palasi Hastenbeckin taistelun voittajana Pariisiin.

D'Estrées, joka samoin kuin muutkaan, jotka ymmärsivät asian, ei pitänyt edullisena tukea Itävaltaa apujoukoilla, oli Pompadourin toivomuksen mukaisesti kohta valmis luovuttamaan ylipäällikkyyden Richelieulle; tämä oli palannut voittajana Välimereltä, missä oli valloittanut englantilaisilta Minorkan.

Markiisitar, joka sisimmässään ei enää pitänyt Richelieutä ystäviinsä kuuluvana, olisi paljoa mieluummin nähnyt Soubisen sotajoukkojen etunenässä. Mutta kun prinssi oli vain kenraaliluutnantti, pelkäsi markiisitar herättävänsä tyytymättömyyttä viran puolesta vanhemmissa upseereissa, jos hän tekisi Soubisesta marsalkan.

Ranskassa ei suinkaan oltu tyytyväisiä Richelieun nimitykseen. Syntyi äänekäs ja julkinen nurina voitokkaan d'Estréesin viraltapanon johdosta, mitä pidettiin Pompadourin syynä. Myös Soubisea, jonka tiedettiin olevan Pompadourin suosikin, ja sitä päällikkyyttä vastaan, jonka markiisitar hänelle antoi, noustiin pontevaan vastarintaan.

Ja muutamien kuukausien kuluttua yleinen tyytymättömyys ylipäällikön valintaan osoittautuikin surullisella tavalla olevansa oikeutettu.

Marraskuun 7 p:nä saapui markiisittarelle Soubisen prinssiltä epätoivoinen kirje, jossa tämä kertoi Rossbachin luona kärsitystä tappiosta.

Jeanne oli vimmoissaan Preussin voitosta, lohduton Ranskan vastoinkäymisestä, ja itki katkerasti ajatellessaan prinssin kohtaloa, jota hän valitteli sitäkin syvemmin, kun Soubise ei pannut rikkaa ristiin puhdistuakseen syyllisyydestään tähän kovaan onnettomuuteen. Kuinka nyt kävisi?

Oliko Bernis oikeassa väittäessään, ettei sodan jatkaminen käy onnellisemmin ja ettei Ranskan enemmän kuin Maria Teresiankaan käytettävissä ole sellaisia sotapäällikköjä, jotka kykenevät vetämään vertoja Preussin kuninkaalle ja Braunschweigin prinssille Ferdinandille? Oliko Choiseul oikeassa kehoittaessaan jatkamaan sotaa? Kaunitz, pyytäessään uudistamaan liittoa?

Koko Ranska halusi rauhaa. Jo riitti se häpeä, jonka Rossbachin taistelu oli tuottanut, jo riitti rahojen päätön tuhlaus, jo riitti se, että yksistään Rossbachin taistelussa oli kaatunut kymmenentuhatta miestä. Versaillesissa ja Pariisissa pilkattiin Soubisea kaikissa äänilajeissa.

"Soubise dit, la lanterne à la main:
J'ai beau chercher, où diable est mon armée?
Elle étoit là pourtant hier matin.
Me l'a-t-on prise; ou l'aurois-je égarée?
Ah! je perds tout, je suis un étourdi;
Mais attendons au grand jour, à midi.

Que vois-je? ô ciel! que mon âme est ravie!
Prodige heureux, la voilà, la voilà!…
Ah, ventrebleu! qu'est-ce donc que cela?
Je me trompois, c'est l'armée ennemie!

Frédéric combattant et d'estoc et de taille,
Quelqu'un au fort de la bataille
Vint lui dire: Nous avons pris…
Qui donc? — Le général Soubise.
Ah, morbleu! dit le roi, tant pis,
Qu'on le relâche sans remise." — — —

Mutta mistään uhkauksista ja häväistyskirjoituksista huolimatta, joita lakkaamatta lenteli myöskin markiisittaren kirjoituspöydälle, ei tämä halunnut kuulla puhuttavankaan rauhasta. Rauha oli hänestä samaa kuin hyljätä kiihkein kunnianhimo, korkein nautinto: voitto Preussin kuninkaasta.

Miksi taipua hetken satunnaiseen vastoinkäymiseenⱼ miksi sentähden uhrata tulevaisuuden toiveet? Miksi riistää Ranskalta onni, jota sillä oli oikeus odottaa ja jonka se niin monissa edellisissä sodissa oli näyttänyt kykenevänsä saavuttamaan?

Eikö historia osoittanut tuhansittain esimerkkejä voitokkaista taisteluista, jotka yhdellä iskulla korvasivat kaikki aikaisemmat vastoinkäymiset?

Eikö tämäntapainen vihattu voittaja, Fredrik II, ollut itse elävä esimerkki siitä, mitä kestävyydellä ja sitkeydellä saa aikaan?

Neuvottelematta kuninkaan kanssa ja Bernisin tietämättä, sillä tämän taholta markiisitar olisi kohdannut vain vastarintaa, hän kirjoitti Kaunitzille:

— "Minä vihaan voittajaa enemmän kuin milloinkaan ennen. — — —
Ryhtykäämme tehokkaisiin toimenpiteisiin, tuhotkaamme pohjan
Attila, niin te saatte nähdä minut yhtä tyytyväisenä kuin nyt olen
masentunut." — — —

Turhaan dauphin vastusti sodan jatkamista. Hän inhosi Choiseulin politiikkaa, sillä hän oli oppinut tuntemaan tämän miehen Pompadourin uskollisimmaksi liittolaiseksi ja jesuiittain katkerimmaksi viholliseksi.

Maria Josefa, joka sai kiittää markiisittaren suositusta avioliitostaan dauphinin kanssa ja joka Ranskaan tullessaan oli osoittanut niin herttaista kunnioitusta kuninkaan mahtavaa rakastajatarta kohtaan, ilmaisi nyt muita äänekkäämmin vihaavansa Pompadourin sodanhalua ja sotapäällikköjen onnetonta valintaa.

"Nimittäköön markiisitar veronkantourakoitsijoita", huudahti dauphine vihasta vimmastuneena, "mutta kun on nimitettävä kenraaleja armeijaan, saa hän pysyä siivosti loitolla".

Kuningas oli tavattoman alakuloinen. Synkkänä, kalpeana ja harvasanaisena hän esiintyi kaikille.

Enimmän sai hänen pahasta tuulestaan kärsiä Jeanne. Hän ei tosin moittinut Jeannea sanallakaan, mutta häntä kauhistutti se edesvastuu, joka oli liian raskas hänen heikoille hartioilleen. Hän voi istua tuntikausia Jeannen luona sanaakaan virkkamatta. Synkkänä hän tuijotti eteensä, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää pimeää sekasotkua.

Vain harvoin hän lausui jonkun ajatuksen. Eräänä päivänä hän näytti olevan hieman virkeämpi kuin oli ollut viime viikkoina.

Sotanäyttämöltä oli saapunut parempia, joskin vielä vahvistamattomia sanomia.

"Niihin minä en enää luota. Siitä pitäen, kun luovuimme kaikista historiallisista perintätavoista, onni karttaa meitä. Kuolleet vaativat kostoveronsa siitä, että emme ole kulkeneet heidän jälkiään. Meidän maa-armeijamme hupenee hupenemistaan ja englantilaiset hävittävät laivojamme."

"Takaisin ne ottavat englantilaiset senkin. Meidän siirtomaamme luisuvat käsistämme. Vuosikymmenien työ menee hukkaan. Tapainturmelus yltyy yltymistään. Ja kuinka sitten käy?"

Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään ja silmäili häntä samalla kertaa säälivin ja halveksivin ilmein.

" Après nous le déluge !" [Tulkoonkin vedenpaisumus meidän jälkeemme. Suom.]

XXVI.

Eräänä kirkkaana ja kauniina tammikuun päivänä Jeanne palasi viimeisen kerran Bellevuehyn sanomaan jäähyväiset sille omaisuudelle, joka kauan aikaa oli hänestä ollut rakkaampi kuin mikään muu. Hän oli myynyt linnan takaisin kuninkaalle 350,000 livrestä maksaakseen näillä rahoilla osan veloistaan, jotka viime vuosina olivat huimaavasti nousseet. Ludvig XV aikoi antaa linnan tyttärilleen.

Musiikkisalin avarista ikkunoista Jeanne katseli harhailevin ajatuksin ulos pengermille, joiden marmoripatsailla talviaurinko kimmelsi ja loisti.

Hänen katseensa kiitivät yli piileskelevien luolaryhmien ja veistokuvilla kaunistettujen lammikkojen, yli aina viheriöitsevien puistikkojen ja sen kujanteen, jota reunustavien italialaisten poppelipuiden alastomina oksilla kiilsi huurteen hopeahohde ja joka vei Pigallesin nymfiryhmälle. Sitten ne pysähtyivät kuningasta esittävään marmoriseen ritaripatsaaseen, Coutonin ihanaan Apolloveistokseen. Vanhat muistot syttyivät hänen sielussaan palamaan kuin tuli. Hän näki rakkaan lapsensa, jonka kuolema oli niin armottomasti häneltä temmannut, kevein, joustavin askelin liihoittelevan alas rappuja viikunapuutarhaan, hän näki kullanruskean, kiharaisen tukan liehuvan pienen, hienon pään ympärillä, näki hymyilevän suun, jolla tyttönen taakseen katsahtaen huusi hänelle viime tervehdyksen.

Hän näki kuninkaan, joka ei ollut niin huolien masentama kuin nyt; hän eli uudestaan kaikki ne ihanat, iloiset, onnelliset hetket, jotka heillä oli ollut juuri täällä Bellevuessä.

Hän näki isänsä ja eno Tournehemin, jotka kumpikin nukkuivat ikuista unta, ottavan mitä sydämellisimmällä tavalla osaa kaikkeen, mikä koski tätä linnaa, hän näki ne vieraat, jotka hänen kanssaan olivat nauttineet loistavista juhlista uhkeissa saleissa, näki ne, jotka olivat olleet ulkopuolella vilinää, pysyen häntä lähempänä kuin se suuri ylhäisöjoukko, joka oli hänestä aina ollut vieras. Ennen muita hän näki Bernisin, tuon kunnon ja itsekkyydestä vapaan ystävän, joka hänen aikaisimmasta nuoruusajastaan saakka oli kulkenut hänen rinnallaan ja kaikesta huolimatta sitten joutunut hänen politiikkansa uhriksi, sillä hänen oli täytynyt kaatua Choiseulin tähden.

Hänen päänsä vaipui alas, kun hän ajatteli tätä. Kuinka erinomaisen vaikea hänen oli ollut tehdä se päätös!

Hän ei ollut voinut menetellä toisin. Bernis ainaisine varoituksineen, Bernis, joka oli ottanut tehtäväkseen rauhan aikaansaamisen, ei ollut kelvannut ajamaan maailmanpolitiikkaa. Choiseul oli astunut hänen sijaansa. Mutta usein Jeanne toivoi, ettei niin olisi tarvinnut käydä.

Madame du Hausset tuli huoneeseen huomauttamaan markiisittarelle, että ministeri de Choiseul oli ilmoittanut tulevansa kello yksitoista.

"Rouva markiisitar näyttää ikävystyneeltä ja väsyneeltä", sanoi uskollinen kamarirouva vilpittömän säälivästi.

"En olekaan erikoisen terve, rakas ystävä. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Aina siitä saakka, kun se kohtaus tapahtui kuningattaren etuhuoneessa, aina siitä saakka, kun onneton sydämenkouristus esti minua menemästä hänen majesteettinsa kuningattaren työhuoneeseen, ei minun hupsu sydämeni ota taipuakseen minun tahtooni. Muuten ajattelin tuossa seisoessani kardinaali Bernisiä! Tiedättekö, Hausset, ketä minä itse asiassa saan kiittää siitä ankarasta välttämättömyydestä, jonka takia riistin itseltäni yhden parhaimpia ystäviäni? En ketään muuta kuin kavalaa jesuiittakoiraa, tuota Boyer Mirepoixia."

"Hän on maksanut minulle paljon, tuo hurskas mies. Puuttui vain hiuskarvan verran, etten jo urani alussa joutunut hänen uhrikseen, jollei kuningas olisi rakastanut minua niin lämpimästi ja jollen itse olisi ollut tuota Boyeriä voimakkaampi. Jos hän ei olisi silloin evännyt kuningasta antamasta Bernisille 20,000 écun eläkettä, minkä summan kuningas jo oli luvannut minulle häntä varten, ei Bernisistä olisi milloinkaan tullut lähettilästä eikä ministeriä. Silloin hän olisi nyt korkeassa kirkollisessa virassa. Hän olisi ollut onnellisempi eikä minun olisi ollut pakko luopua hänestä ja tuottaa hänelle surua." Jeanne pyyhkäisi nenäliinalla otsaansa ja silmiään. "Oh! Mitäpä hyödyttää valitus, minä en saa häntä enää takaisin, ja ehkä näin onkin hyvä."

Jeanne otti Choiseulin vastaan työhuoneessaan. Kevein askelin ja hymyilevin huulin astui pieni ruma, mopsi-kasvoinen mies Jeannen eteen, joka tuskistaan huolimatta istui suorana kuin kynttilä ja kuninkaallisen ryhdikkäänä.

Ministeri suuteli hänen kättään ja pani erään suuren käärön ja kirjeen pienelle pöydälle markiisittaren kirjoituspöydän viereen.

"Vai onko meidän äskeinen liittomme Itävallan kanssa tuottanut uuden tappion?"

"En tuo enemmän voiton kuin tappionkaan sanomaa, rouva markiisitar, mutta sentään jotakin, mikä teille aiheuttaa iloa. Starhemberg, joka, ikävä kyllä, on vielä vuoteenoma, pyysi minua toimittamaan teille tämän kirjelmän."

Hän ojensi markiisittarelle kirjeen Wienistä. "Lukekaa te ensin, markiisitar. Minun sallinette sillä aikaa katsoa, mitä tässä käärössä on." Kaunitz kirjoitti:

"Keisarinna on liikutettu siitä harrastuksesta, jota te olette osoittanut hänen liittoaan kohtaan kuninkaan kanssa. Hän on nähnyt, millä lujuudella ja järkähtämättömyydellä te olette pysynyt uskollisena kummankin hovin onnelliselle liitolle aivan sen alusta asti. Hän on käskenyt minua vakuuttamaan omassa nimessään teille nämä suosiolliset tunteensa. Hän otaksuu, ettei se teistä ole vastenmielistä ja että kuningas voi vain hyväksyä, että hän koettaa osoittaa teille, miten kiitollinen hän on teidän tunteistanne kuningasta ja häntä kohtaan, antaessaan herra kreivi Starhembergin tehtäväksi jättää teille pienen muiston ja lausua toivon, että te suvaitsisitte ottaa sen vastaan pienenä todistuksena hänen tunteistaan teitä kohtaan.

Olen hyvin iloinen, että keisarinna on käyttänyt hyväkseen minun vähäpätöistä persoonaani esittääkseen teille näiden tunteiden ilmauksen. Osoittakaa minulle armollisesti olevanne vakuutettu niistä ja säilyttäkää minulle hyväntahtoinen suosiollisuutenne, jota aina kunnioituksella ja nuhteettomalla uskollisuudellani koetan ansaita ja jossa suhteessa minä, niin kauan kuin elän, olen — — —"

Jeanne luki nämä rivit säteilevin silmin. Hetki hetkellä hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen yhä vieläkin kauniit piirteensä elävöittyivät.

Helakka punerrus, joka teki hänet nuoreksi ja ihastuttavaksi, lensi aamuauringon tavoin hänen kasvojensa yli.

Choiseul, jonka tunteet Jeannea kohtaan olivat lämpimämpiä kuin hän itse ehkä liesikään, jäi seisomaan lumoutuneena hänen näöstään. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt markiisitarta niin säteilevän ihanana. Hänen muutoin suurellinen ryhtinsä lysähti nyt taas nöyräksi Pompadourin kauneuden ja nerokkuuden häikäisystä.

Äkillisen mielijohteen pakottamana hän nosti markiisittaren käden huulilleen ja painoi sille pitkän, kuuman suudelman.

Jeanne, joka vain ajatteli Maria Teresian suosiota, tuskin huomasikaan tätä kiihkeää mielenilmausta.

Hän meni sen pienen pöydän luo, jolla keisarinnan lahja kääröstä paljastettuna säteili aamuauringossa. Ihastuksen huudahdus pääsi Jeannen huulilta. Keskeltä ihmeellisen kaunista kirjoitustelinettä, joka oli tehty venetsialaisesta puusta ja kaunistettu mitä kallisarvoisimmilla upotuksilla, heloilla ja monilla jalokivillä, loisti keisarillisen lahjoittajan timanttipuitteinen muotokuva. [Teline oli valmistettu Pariisissa ja maksanut 77,000 livreä, sen jälkeen lähetetty Wieniin ja sitten takaisin Pariisiin. Kustannukset tästä lahjasta pakkauksineen ja lähetyksineen olivat nousseet 77,278 livreen 93 souhun.]

Jeannen ihastus oli rajaton. Jokaiselle, joka tahtoi tai ei tahtonut kuulla, hän kertoi Maria Teresian suosiollisuudesta. Ihastelevassa kirjeessä Kaunitzille hän pyysi tätä saattamaan perille hänen kiitoksensa.

Tuntui melkein siltä, kuin keisarinnan kallisarvoinen lahja olisi vain alkuna uusiin voittoihin. Maria Teresian ystävyys kasvoi päivä päivältä. Kohta tuli Jeannesta kummankin hovin ainoa välittäjä, menipä Itävallan ministeriö niinkin pitkälle, että se ulkopolitiikassaan nojautui yksinomaan Pompadourin tiedonantoihin.

Saint-Médéric-kadun 4:ssä eivät asiat olleet luistaneet ensinkään niinkuin olisi pitänyt. Kuningas oli tyytymätön, mutta Lebel tunsi olevansa tähän tyytymättömyyteen yhtä viaton kuin äskensyntynyt lapsi.

Murphy seikkailu, sellaiseksi kuin se vähitellen oli kehittynyt, jäi kokonaan rouva markiisittaren ja Boucherin vastuulle.

Eihän Lebel mahtanut mitään sille, että nuori nainen synnytyksen jälkeen oli pöyhkeänä runsaista lahjoista ja kuninkaan kovin armollisesta käytöksestä sekä ylhäisten naisten käynneistä Hirvipuistossa, minne heitä oli ajanut uteliaisuus, tehnyt eräälle näistä röyhkeän kysymyksen:

Mitä hän mahtoi sille, että La Murphy oli saanut vastauksena tähän kysymykseen äkkinäisen lähdön Hirvipuistosta, että kuninkaan oli pitänyt maksaa hänelle 200,000 livreä myötäjäisiä ja sille upseerille, joka oli niin ystävällinen, että meni heti naimisiin hänen kanssaan ja otti omakseen kuninkaan lapsen, 50,000 livreä vahingonkorvausta?

Mitä hän mahtoi sille, että pikku Louison, suutarin nuorin tytär, oli
aivan kohta ikävystyttänyt kuninkaan ja ettei hän ollut saavuttanut
Murphy-sisaruksilla yhtä onnellisia tuloksia kuin ennen aikaan
Nesle-sisaruksilla?

Ja nyt hän oli joutumassa edesvastuuseen siitä, että kaunis neiti Romans oli hyvin tiukasti kieltäytynyt asumasta Hirvipuistossa ja vaatinut pienen, kauniin oman talon Passystä!

Sacré nom de Dieu , tämä oli jo liikaa. Hän oli saanut jo kyllikseen. Nyt hän ei enää tahtonut olla missään tekemisissä näiden naisten kanssa.

Mutta tuskin oli ehtinyt kulua pari minuuttia, kun hänen vihansa sammui. Lebel hymyili taas mielissään. Eihän tosiaankaan voinut moittia tuota Anne Romansia siitä, että hän oli ollut vaatelias. Hän ei suinkaan ollut syntyisin rajasuutarin verstaasta tai vaatekaupasta, vaan erään Grenoblessa asuvan asianajajan tytär, ja hänet oli hänen sisarensa, rouva Varnier, esitellyt kuninkaalle julkisesti Marlyn puistossa.

Ja pääasia — Lebelin tyytyväinen hymy vaihtui hekumalliseksi irvistykseksi — pääasia oli, että hän oli kaunis kuin itämainen taru.

Uhkea ja kookas, ehkä hieman liian suuri, mutta muodot mitä ihanimmat. Hieno, valkoinen, silkinpehmeä iho ja sysimusta, ihmeellinen tukka, johon hän saattoi kietoutua kuin pitkään vaippaan. Hienosti kaartuvien silmäluomien alla leimusivat hehkuvantuliset, mustat silmät. Jalomuotoinen nenä, mitä ihastuttavin pikku suu ja häikäisevän valkeat helmihampaat täydensivät hänen kauneutensa.

Kuningasta saattoi tosiaankin kadehtia. Mutta kylläpä hän olikin perinpohjin rakastunut! Hän olisi myllertänyt maan ja taivaan saadakseen omakseen tuon neiti Romansin. Dieu merci , nyt hän oli päässytkin niin pitkälle, ja rauha palasi taas joksikin aikaa. Mutta rehkiä sitä oli saanutkin, ennenkuin oli päästy näin pitkälle, se oli totinen tosi!

Aivan väsyneenä, ajattelemaan kaikkia niitä rasituksia, joita hän oli saanut kestää, Lebel istui selkä kenossa mukavassa nojatuolissaan, maisteli tokaijilaista viiniä, jota oli hänen edessään, ja söi sen kylmän kananpojan, jonka äsken oli nyreänä työntänyt syrjään ruvetessaan seulomaan muistelojaan. Narri olkoon nauttimatta hetken antimista!

Vasta sitten, kun kaunis neiti Romans oli synnyttänyt kuninkaalle pojan yksinäisessä, pienessä talossa Passyssä, sai Jeanne kuulla puhuttavan kuninkaan uudesta rakastumisesta.

Se, mitä oli tapahtunut Hirvipuiston ulkopuolella, vaikutti Jeanneen paljon syvemmin, kuin hän olisi osannut aavistaakaan, ja turhaa hänen oli ottaa avukseen Madeleine Poissonin neuvoja.

Hän ei tahtonut millään muotoa vaipua epätoivoon, vaikka kuningas oli joutunut uuden lemmenhurmion valtaan. Hän tahtoi tulla kahta kiehtovammaksi, kahta hellemmäksi kuningasta kohtaan, mutta voi! — hän ei kyennyt.

Entistä raskaammaksi käynyt taistelu kuninkaan hetki hetkeltä vaihtelevia mielialoja vastaan, rasittava työskentely ministerien kanssa ja alituiset huolet sodasta olivat uuvuttaneet ja tehneet hänet heikoksi.

Turhaan Quesnay koetti saada estymään hänen sydämenkouristuksiaan, jotka nykyään alkoivat uudistua yhä tiheämmin. Turhaan madame de Brancas puhui lohdutuksen sanoja, turhaan Jeanne vetosi omaan tahdonvoimaansa. Hän ei jaksanut vapautua ajatuksesta, että La Romans oli virittänyt todellisen rakkauden kuninkaan sydämeen ja että hän oli kadottanut kuninkaan.

"Ajatelkaahan, hyvät ystävät, miten varma tuo Romans lieneekään asiastaan, koskapa hän esiintyy kaikkialla lapsineen! Hän on kerrassaan ylpeä kannellessaan poikaansa, joka on kiedottu kallisarvoisiin pitseihin, aivan kuin mitäkin nuorta, laillista prinssiä, pitkin puistoa ja sanoo hymyillen ihmisille, jotka tungeksivat hänen ympärillään: 'Hyvät herrat ja naiset, pitäkää varanne! Älkää rutistako kuoliaaksi kuninkaan lasta!' Tokkohan hän uskaltaisi käyttäytyä niin, jollei hän olisi varma kuninkaan rakkaudesta ja siitä, että kuningas hyväksyy hänen käytöksensä?"

Lukemattomia kertoja Jeanne oli ollut kysymäisillään kuninkaalta suoraan, miten asia oli. Mutta tämä muuttui heti kärsimättömäksi ja vastahakoiseksi, niin pian kun hän vain yrittikään ruveta puhumaan muusta kuin valtiollisista asioista, sotatapahtumista, sotaopistosta ja Sèvresistä, kuningattaresta ja prinsessoista.

Dauphininkaan nimeä ei saanut mainita. Choiseul oli saanut kuninkaan epäilemään, että hänen korkeutensa dauphinin kädet olivat jesuiitta-ystävyyden kautta epäilemättä olleet mukana Damienin tekemässä murhayrityksessä.

Sen jälkeen oli kuninkaan sydämestä haihtunut viimeinenkin pisara suosiota tätä ulkokullattua prinssiä kohtaan.

Jeannen ei tarvinnut enää olla huolissaan tämän viimeisen vihamiehensä tähden, mutta eipä tämäkään varmuus kyennyt tuomaan hänen rintaansa rauhaa.

Eräänä päivänä kuningas ilmestyi Jeannen luo mieleltään tavallista virkeämpänä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä vilkuivat levottomina puoleen ja toiseen.

Jeanne huomasi heti, että kuningas oli suuttunut jostakin. Eikä kuningas enää viivytellytkään ilmaisemasta syytä.

"Minä kävin kuningattaren luona", sanoi hän nyrpeänä. "Noilla pakollisilla käynneillä sattuu aina jotakin, joka saa minut pahalle tuulelle. Maria Leszczynska rupesi siunaavin silmin ja kädet ristissä kuvailemaan minulle poikani hyveitä. Minä keskeytin hänet kärsimättömästi. Silloin hän ryhtyi vielä voimakkaammin elein saarnaamaan minulle, että liittomme Itävallan kanssa on rikollinen ja että se julmasti kostaa itsensä tulevilla tappioilla: se tuntui minun mielestäni jo liialta. Minä löin nyrkkiä pöytään, niin että hänen lempiesineensä, kallisarvoinen Sèvres-maljakko, lensi tuhansiksi kappaleiksi. Kuningatar itki katkeria kyyneliä ja minä jouduttauduin huoneesta pois. Vaikka minä en kadukaan oikeutettua suuttumustani, niin tahtoisin niin pian kuin suinkin korvata särkyneen kallisarvoisen maljakon. Te tekisitte, Jeanne, minulle suuren palveluksen, jos menisitte heti Sèvresiin ja valitsisitte siellä kauniin esineen, esimerkiksi jonkun niistä, jotka erityisesti miellyttivät prinsessoja viime näyttelyssä peilisalissa."

Jeanne suostui ilomielin. Hänestä oli ilo saada tehdä kuninkaalle palvelus. Madame du Hausset läksi hänen mukanaan Sèvresiin. Johtaja otti markiisittaren vastaan onnellisena tästä ikävöidystä käynnistä. Hänellä oli esitettävänä tuhansia kysymyksiä, hän halusi vedota markiisittaren makuun ja mielikuvitukseen. Hän oli teettänyt pari uutta muottia ja koettanut erästä uutta värisekoitusta, jolla oli ihana vaikutus. Jeanne aivan hehkui innostusta ja mielenkiintoa. Hän tunsi vielä kerran, miten sanomattoman rakas tämä hänen laitoksensa hänelle oli.

Maalarit, piirtäjät ja valajat kutsuttiin saapuville. Jeanne oli nyt omalla alallaan. Hän antoi neuvoja, kiitteli ja arvosteli. Hänen älynsä keksi jokaisen taiteellisen tarkoituksen, jokaisen taiteellisuutta tavoittelevan piirteenkin.

Muuan nuori venetsialainen maalari, jonka isä oli ollut Venetsiassa
Bernisin palveluksessa, oli erityisesti markiisittaren suosiossa.

Johtaja pyysi nuorta miestä näyttämään madame de Pompadourille uusinta mestariteostaan. Gerald Bozzi toi nähtäväksi erään maljakon, joka herätti ihastusta Jeannessa. Juuri tuollaisen esineen kuningas kai tahtoi lahjoittaa kuningattarelle. Pieni taideteos, joka oli täytetty köynnöksillä ja kukilla, hymyili kuin itse kevät.

Tunnin kuluttua Jeanne läksi Sèvresin porsliinitehtaasta. Mutta tuskin hän oli päässyt sen alueen ulkopuolelle, kun entinen synkkyys valtasi hänet uudestaan. Madame du Haussetin yritykset suunnata markiisittaren ajatuksia takaisin tehtaan saavutuksiin raukesivat turhiin.

Äkkiä Jeanne nousi jäykästi istumaan vaunuissa ja käski ajajan seisauttaa hevoset.

"Kello on kaksi", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä. "Tähän aikaanhan neiti Romans tavallisesti kävelee lapsensa kanssa puistossa. Minä tahdon nähdä hänet ja pojan. Lähdetään kävelemään puistoon."

Turhaan Hausset pyysi häntä säästämään itseään tältä mielenliikutukselta ja välttämään kiusallista kohtausta.

"Tuskinpa hän tuntee minua, tuo nainen, jos hän muuten ollenkaan tietää, kuka minä olen. Mistään kohtauksesta ei voi olla puhettakaan, ja mitä mielenliikutukseen tulee —"

Hän keskeytti ajatuksensa, otti silkkilaukustaan pitsihuivin ja kietaisi sen päähänsä.

Sitten hän läksi astumaan niin nopeasti, että Hausset vaivoin jaksoi seurata häntä.

Eräällä varjoisella kujanteella, jonka markiisitar näytti tuntevan, he tapasivatkin vähän aikaa etsiskeltyhän sen, jota markiisitar oli niin kiihkeästi ikävöinyt: Anne Romansin, jolla oli pikku poikansa lepäämässä valkeaa poveaan vasten.

Jeanne säpsähti kauhuissaan. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä, ja hänen kurkkuaan ahdisti.

Näky oli tosiaankin kaunis: nuori, uhkea äiti pitelemässä imevää lastaan pyökkikujanteen kullanvälkkeisessä vihannuudessa.

Anne Romans katseli rinnoillaan lepäävää lasta ylpeänä kumartaen klassillista päätään, jonka tuuheaa, mustaa tukkaa kaunisti kallisarvoinen, timanttikoristeinen kampa.

Markiisittaren jääkylmä, vapiseva käsi tarttui uskollisen saattajan sormiin.

"Menkää hänen luokseen! Puhukaa hänen kanssaan! Kysykää häneltä lapsen isää!" läähätti Jeanne.

Sillä aikaa kun markiisitar seisoi poispäin kääntyneenä ja painaen huulilleen nenäliinaa estääkseen nyyhkytyksiään kuulumasta, meni Hausset nuoren äidin luo.

"Kaunis poika!" sanoi hän vilpittömästi ihaillen. Anne Romans nosti katseensa ylpeästi hymyillen.

"Ihmeellisen kaunis! Jos sanoisin, ken hän on, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa."

"Onko poika isänsä näköinen?" kysyi hän tuskasta värisevällä äänellä.

"Kaikki hänen aviottomat lapsensa ovat hänen näköisiään kuin mättään marjat. Sanotaan, että lapsen isännäköisyys todistaa miehen lämmintä rakkautta äitiin. Ikävä kyllä, ei Jumala ole minulle lahjoittanut lasta hänestä. Kuka tietää, eikö se olisi kiinnittänyt häntä minuun eriämättömästi."

Seuraavan päivän illalla tuli markiisitar de Mirepoix tervehtimään markiisitarta.

Tämän tervejärkisen, älykkään naisen, joka ymmärsi suhtautua kaikkeen tässä maailmassa mitä iloisimmin ja luonnollisimmin, onnistui saada Jeanne lohdutetuksi samoin kuin murhayrityksen jälkeen.

"Rohkeutta, rohkeutta, rakas ystävä! Kuningas ei aio tunnustaa poikaa. Ei sen enempää kuin Lucin herttuaa ja ketään muutakaan. Senhän te itse tiedätte parhaiten. Me emme elä enää teidän suuresti ihailemassanne Ludvig XIV:n ajassa; hän piti tunnustusta ansaitsevalla tunnollisuudella huolta aviottomista jälkeläisistään. Kuninkaan kiintymys neiti Romansiin haihtuu samalla tavalla kuin kaikki muutkin hänen aikaisemmat kiintymyksensä. Hän ei tule välittämään sen kauempaa äidistä eikä lapsesta. Kuningas on enemmän kuin muut miehet tottumusten ihminen. Ja teihinhän hän on tottunut niinä monina vuosina, jolloin hän on osoittanut mitä hartainta uskollisuuttaan. Te tunnette hänen sekä valo- että varjopuolensa. Hänen ei tarvitse erikoisesti koettaa miellyttää teitä enemmän kuin pelätä olla teitä miellyttämättä. Te näette hänen sielunsa syvyyteen. Hänestä on ajatus hyljätä teidät yhtä kaukana kuin hyljätä Versailles ja lempihuoneensa. Olkaa järkevä, rouva markiisitar, katsokaa asioita sellaisina kuin ne ovat! Jumala tietää, että elämä on asettanut teidän suoritettaviksenne tärkeämpiä tehtäviä kuin taistella turhan kaunottaren kanssa."

Jeanne ei kuitenkaan voinut tyyntyä niin helposti, kuin madame de Mirepoix oli kuvitellut. Mutta hän tunsi, että marsalkatar oli oikeassa, oikeassa siinäkin suhteessa, ettei saisi kuluttaa voimiaan hyödyttömään suruun. Aika vaati häneltä suurta voimainkoetusta, olipa sitten kestettävä yhä uusia kohtaloniskuja tai tehtävä yhä uusia päätöksiä.

Tavattoman katkeria muistoja äsken eletyistä tapahtumista tulvi Jeannen mieleen.

Soubisen voittojen jälkeen oli seurannut lyhytaikainen tyven, mutta sitten oli sotaonni taas kääntynyt. Braunschweigin Ferdinand oli hyökännyt ranskalaisten miehittämien kaikkien paikkojen kimppuun ja valloittanut ne. Kummankin sotapäällikön, Soubisen ja Broglien välillä oli syttynyt kamppailu, joka oli yhtä kuuma kuin taistelu verisillä tappotantereilla. Kumpikin vyörytti toisensa niskoille edesvastuun menetetyistä asemista.

Toinen syytti toistaan siitä, että tämä oli ryhtynyt hyökkäykseen liian aikaisin, toinen soimasi kilpailijaansa siitä, että tämä oli aloittanut rynnäkön liian myöhään, pani hänen syykseen Villinghausenin tappion ja hänen omalletunnolleen viiden tuhannen ihmisen hengen!

Tämän kamppailun kestäessä Jeanne oli yksissä tuumin Choiseulin kanssa selittänyt, että Soubise oli oikeassa, erottanut marsalkka Broglien ja karkoittanut hänet maatilalleen.

Vain väristyksen tuntein hän saattoi ajatella sitä seikkaa, miten vähän hän tätä päätöstä tehdessään oli välittänyt Pariisin väestön suosiosta tuota sankaria kohtaan, jota kansa rakasti. Häntä kauhistutti, kun hän muisteli tämän johdosta puhjennutta julkista mielenosoitusta Théâtre Françaisissa, jolloin mademoiselle Clairon, Amenaiden verraton esittäjä "Tancrède" näytelmässä lausui näyttämöltä:

"On dépouille Tancrède, on l'exile, on l'outrage,
c'est le sort d'un héros d'être persécuté.
Tout son parti se tait! Quel sera son appui?
Sa gloire — — —
Un héros qu'on opprime attendrit tous les coeurs."

Tuhansista kurkuista oli kaikunut yksimielinen paheksuva huuto. Eläköön Broglie, hukka Pompadourille oli vyörynyt hänen ylitsensä kuin hurja, kaikki nielevä merenhyöky.

Häväistys ja pilkka hänelle, joka oli uneksinut ainoastaan voittoja ja kunniaa! Näinköhän Bernisin sanat pitivät paikkansa, kun hän oli sanonut tämän sodan kylvöä rikokseksi, josta Ranska saisi niittää ainoastaan verta ja häpeää?

Jeannen koko luonto nousi vastustamaan tätä olettamusta. Ei, tuhat kertaa ei! Hän oli ollut apuna sytyttämässä sodan liekkiä musertaakseen vihatun vihollisen ja luodakseen Ranskan suureksi. Olisikohan tämä rohkea suunnitelma pelkkä houre, tyhjä mielikuva?

Häntä poltti kuin kuumeessa. Suonissa virtasi veri rajusti. Kunhan vain ei tulisi sitä! Ei ainoatakaan askelta alas tyhjään olemattomuuteen. Ylemmä, yhä ylemmä kohti kunnian ja suuruuden kultaista loistetta! Ja tuskin hän oli päässyt tämän ajatuksen päähän, kun Ranskaa kohtasi uusi turmanisku.

Suuri liittolainen, Venäjän keisarinna Elisabet oli kuollut, Pietari III teki päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa aselevon Preussin kuninkaan kanssa, ja sitä seurasi rauha, joka solmittiin Pietarin kaupungissa.

Mitä hyötyä oli keisarin aikaisesta kuolemasta, kun Katariina II vahvisti rauhan ja noudatti ankaraa puolueettomuutta? Jeanne kutsutti puheilleen Choiseulin, joka nyt oli hänen uskollisin ystävänsä ja liittolaisensa. Hän sai auttaa ja neuvoa.

Ministeri saapui markiisittaren luo synkän näköisenä. Pitkään aikaan hän ei vastannut mitään markiisittaren hermostukseen ja käskevällä äänellä tekemään kysymykseen: "No, mitä me nyt teemme? Mitä me nyt teemme?"

"Fredrik saa kätensä vapaiksi toimiakseen muita vihollisiaan vastaan", sanoi ministeri vihdoin kalseasti. "Jollei ihmettä tapahdu, niin me saamme suorittaa kulungit."

Markiisitar puri hammasta. Hänen turhamaisuutensa ja ylpeytensä paisui äärimmilleen. Hän vapisi kauhusta. Mutta hän ei voinut torjua sitä, mikä oli välttämätöntä. Se läheni päivä päivältä.

Mustan, verta janoavan hirviön tavoin se ojensi käsivartensa ja iski saaliinhimoiset kyntensä onnettoman maan ruumiiseen.

Soubise karkoitettiin Hessenistä; Casselin valloitti takaisin
Braunschweigin herttua.

Englantia vastaan käyty merisota, jossa Ranskan laivastoa ei suosinut parempi onni kuin Saksan tantereilla olevia sotajoukkoja, päätettiin maineettomasti sillä välirauhalla, joka vahvistettiin lopullisessa rauhanteossa Pariisissa helmikuun 10 p:nä 1763.

Vain yksi askel vielä, vain lyhyt viiden päivän viivytys, ja sitten seurasi Hubertusburgin rauha, joka hautasi Ranskan ja Pompadourin ylpeät toiveet.

Markiisitar lysähti kokoon niinkuin häneen olisi osunut isku. Kaikki oli nyt käynyt aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli tahtonut ja odottanut, Fredrik II ei ollut musertunut. Hubertusburgin rauha päinvastoin vahvisti Preussin asemaa ja loi siitä valtion, joka oli Euroopan etevimpiä. Maria Teresian, jota Jeanne oli rientänyt auttamaan vihattua kuningasta vastaan, oli pakko kieltäytyä kaikista vaatimuksistaan ja luovuttaa Schlesia ja Glatz.

Turhaan oli uhrattu lukemattomia ihmishenkiä ja suunnattomia rahasummia. Turhiin olivat rauenneet kaikki toivomukset, halut ja pyynnöt.

Ludvig XV kätki tylsyyden varjoon sen, mitä hän tunsi näiden seurauksien johdosta, joita jo Bernis oli hänelle ennustanut. Hän ei sanonut sanaakaan Jeannelle. Hänestä oli surkea nähdä kalpeita, murheen uurtamia kasvoja, joissa vielä elivät vain ihmeelliset silmät. Hän rankaisi Choiseulia ja Starhembergiä katkerin halveksumisen ilmein, mutta vältti kuitenkin ilmiriitaa. Niinä monina yksinäisinä hetkinä, jotka seurasivat rauhanpäätöstä, Jeanne ajatteli kauan ja tuskallisesti sanoja, jotka hän, väsyneenä kuninkaan valituksiin, oli tälle sinkauttanut Rossbachin tappion jälkeen:

Tänä katkerimman itsetutkistelemuksen hetkenä kävi hänelle selvemmäksi kuin milloinkaan ennen, ettei hän ollut konsanaan pitänyt hautaa valtansa loppuna ja ettei hän ollut milloinkaan ollut välinpitämätön siitä, miten jälkimaailma oli häntä tuomitseva. Aina siitä saakka, jolloin hän oli astunut jalallaan mahtavuuden kultarappujen ensimmäiselle portaalle, ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin saada nimensä piirretyksi historian kirjaan kunnian ja säteilevän loiston kruunaamana.

Hän oli nähnyt tämän nimen liittyneenä valloitettuihin kaupunkeihin, kukistettuihin maakuntiin, kaikkiin niihin kuolemattomuuslupauksiin, joita voitokas sota tuo mukanaan.

Niin, tämän sotaretken kestäessä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli nähnyt Fredrikin jalkojensa juuressa rukoilevan armoa! Hetkiä, jolloin hän oli laskenut valloittavan kätensä Hannoverin, Hessenin ja molempien saksilaisten valtakuntien ylle! Hetkiä, jolloin hän oli vienyt Ranskan sotaliput Scheldelle saakka!

Jeannen istuessa näissä synkissä ajatuksissa, hiipi madame du Hausset varovasti huoneeseen. Ministeri Choiseul oli sanonut hänelle pelkäävänsä, että hänen valtiattarensa kuolee suruun, ja siitä saakka hän ei ollut uskaltanut jättää markiisitarta yksikseen pitemmäksi aikaa.

Jeanne ymmärsi sen hellän ja levottoman katseen, joka häntä kohtasi.
Hän hymähti hieman.

"Älkää olko levoton minun tähteni! En minä ihan kohta kuole. Madame Bontemps on katsonut korttejaan ja ennustanut minulle, että minä saan vielä aikaa oppia tuntemaan itseni. Minä uskon häntä mielelläni. Suruun ei kuolla niinkään pian. Hänen sanansa käyvät toteen, samoin kuin La Leboun, joka ennusti minulle jo lapsena, että minusta tulee kuninkaan rakastajatar!"

XXVII.

Oli kylmä helmikuun päivä. Ketoja ja pensaita peitti keveä huurrevaippa. Choisyn puutarhojen myrtit, jasmiinit ja ruusupensaat olivat pukeutuneet kimalteleviin harsoihin, joille aurinko oli kutonut kultaisen verkon.

Jeanne istui viluissaan ja yskien ikkunan ääressä salongissaan ja katseli ulos talviseen maisemaan. Kuinka hiljaiseksi ja äänettömäksi Choisy oli käynyt! Ei ainoatakaan ääntä, ei askelia, ei äännähdystä, ei naurua! Hovi oli lähtenyt Versaillesiin. Hän oli jäänyt tänne — sairaana.

Jeanne hymyili epäilevästi. Hän ei uskonut enää paranemiseensa. Ei kukaan, ei edes Quesnay, ehkä tiennyt niin hyvin kuin hän, miten arveluttava hänen tilansa oli, miten hänet oli kokonaan riuduttanut viimeinen polttava mustasukkaisuuden tunne kaunista Romansia kohtaan, jonka lemmenpauloissa kuningas yhä oli, ja suru sodan onnettomasta lopusta.

Hän otti hohtokivillä reunustetun peilin pieneltä pöydältä, joka oli täynnä lääkepulloja, pulvereja ja hajuainerasioita hänen tuolinsa vieressä.

Jeanne kauhistui omaa kuvaansa. Kalpea, kuihtunut, oman itsensä irvikuva hän oli. Vain hänen silmänsä säteilivät entistä loistettaan, ja hänen kalpean suunsa ympärillä, yhtä haihtumattomana kuin silmien loiste, oli sen lujatahtoisen tarmokkuuden piirre, joka oli häntä kantanut korkeuksiin.

Kalpea nainen avasi kultarasian, joka oli lääkkeiden joukossa. Hän, joka aina oli pilkannut niitä naisia, " qui s'enluminaient la mine ", hän, jonka häikäisevä hipiä, lukuun ottamatta silloin tällöin sattuneita sairauspäiviä, ei ollut milloinkaan kaivannut kaunistelua, maalasi kevyen, pettävän punan poskilleen. Jos kuningas tulisi tänään hänen luokseen, ei hänen tarvitsisi nähdä kalpeita, riutuneita kasvoja.

Madame du Hausset tuli varovasti sisään ja toi lasillisen lämmintä maitoa, johon hän oli sekoittanut tempovaa yskää lieventävän pulverin.

Hän pani lasin pienelle pöydälle markiisittaren viereen. Katsahtaen salavihkaa ja syvän säälivästi onnettomaan Jeanneen hän sanoi:

"Hänen ylhäisyytensä ministeri Choiseul pyytää päästä puheille." Ja hän lisäsi epäröiden: "Tohtori Quesnay pyytää rouva markiisitarta muistamaan olla puhumatta liian kauan tai liian vilkkaasti."

"Minä teen minkä voin, mutta sinähän tiedät, ettei kukaan voi muuttaa luonnettaan; teidän lienee vaikea saada minua hidasluontoiseksi."

Choiseul saapui nopeasti huoneeseen. Koko tuo pieni ruma mies oli täynnä eloa ja vilkkautta. Hänen paksut huulensa hymyilivät voitonriemuisesti.

"Mitä on tapahtunut? Sanokaa, mitä se on, Amboise! Näen teistä, että tuotte hyvän uutisen."

Ministeri riensi Jeannen luo, tarttui tämän molempiin, vielä tavattoman kauniisiin käsiin ja suuteli niitä.

"Menestys, rouva markiisitar, voitto, jossa meillä kummallakin on yhtä suuri osa."

Jeanne painoi kätensä sydäntään vasten. Se löi niin kiivaasti, että hän luuli sen hypähtävän ulos rinnasta.

Choiseul nyökkäsi. Hänen vilkkaat silmänsä säteilivät. Hän teki kädellään pyyhkäisyä osoittavan liikkeen.

"Nyt siitä tuli loppu! Parlamentti on äsken julkaisemallaan tuomiolla tarkoittanut heidät Ranskasta."

Kyynillisesti ja ulkokultaisesti nostaen silmänsä taivasta kohti hän lisäsi:

Jeanne oli kavahtanut pystyyn. Ilo oli antanut hänelle siivet. Hän heitti yltään huivit ja peitteet ja seisoi suorana ja kookkaana Choiseulin rinnalla. Hän laski onnesta vapisevat kätensä ministerin käsivarrelle.

"Onko se totta, onko se mahdollista? Sanokaa, Amboise — sanokaa minulle kaikki!"

Hän sanoi tämän entisellä tavallisella, nopealla ja käskevällä äänensävyllä.

Ministeri katsoi häneen iloisen ällistyneenä. Ja nähdessään hänet siinä vieressään vaaleansinisessä silkkisessä laahuspuvussa, joka niin edullisesti kuvasti hänen kuningatar-ryhtiään, silmät säteilevinä ja hento punerrus kasvoilla, joista taidokkaasti sivellettyä ihomaalia ei näkynyt, Choiseul huokasi helpotuksesta.

Tokkohan markiisitar onkaan niin sairas kuin Quesnay on sanonut? Ei ainakaan toivottoman sairas? Ehkäpä Ranskan sisäiselle elämälle koittavien onnellisempien päivien toivo voikin antaa hänelle uusia voimia ja tehdä hänet terveeksi?

Mutta ministerin harhakuvat särkyivät pian. Jeannen heikontuneet ruumiinvoimat eivät kestäneet tätä iloa. Hän alkoi väristä ja hampaat kalisivat vastakkain.

Choiseul talutti hänet takaisin nojatuoliin ja kietoi huolellisesti peitteisiin ja huiveihin. Jeannea vaivasi kova hengenahdistus.

"Rauhoittukaa vain, rakas ystävä! Me olemme saaneet voiton Ranskan perivihollisista. Nauttikaamme siis kaikessa rauhassa tästä voitosta!"

Choiseul siirsi tuolin Jeannen viereen ja otti hänen kuumeisen kätensä omaansa.

"Jo kauan aikaa on ollut sellainen tarkoitus, että sen piti tapahtua tänään."

"Enkä minä ole saanut tietää siitä mitään!" huudahti Jeanne loukkaantuneena. Ja ponnistellen tuskiaan vastaan hän veti kätensä pois.

"Rakkahin ystävä, vaikein oli takanamme. Kuinka minä olisin voinut kieltäytyä ilosta saada hämmästyttää teitä vihdoinkin saavutetulla onnellisella tuloksella?"

Mutta Jeanne ei ollut niinkään helposti käännettävissä. Vielä hän oli Ranskan valtiatar ja Choiseul ainoastaan ministeri. Ei kukaan muu kuin se ainoa, vahvempi, jonka tieltä hänen olisi pakko väistyä, saisi nujertaa valtikkaa hänen käsistään.

Choiseul ei kiinnittänyt huomiotaan Jeannen vihaan. Hän tiesi, miten rakas, miten välttämätön hän oli markiisittarelle, kahta vertaa välttämättömämpi nyt, kun hän oli sairas eikä ollut enää keskellä tapausten pyörrettä.

"Lioncyn talosta Marseillesta? Juttu veljeskuntaa vastaan —?" ehätti
Jeanne henkeään pidättäen.

"Se juttu päättyi siivojen kauppaperiaatteiden vuoksi siten, että veljeskunta tuomittiin. Muuten on asian käsittelyssä käynyt ilmi muitakin väärinkäytöksiä, joita olemme jo kauan aavistaneet. Ja koska Lorenzo Ricci —"

"Koska Ricci pysymällä kiinni sanoissa ' Sint ut sunt aut non sint ' on kieltäytynyt millään tavalla muuttamasta veljeskunnan sääntöjä, kävi vallan helposti päinsä saada koko seura hajoamaan parlamentin tuomiolla, josta kuningas viipymättä antaa käskykirjeensä."

Jeanne katsoi voitonriemusta välkkyvin silmin yli säteilevän talvimaiseman. Ainakin tämä hänen; elämäntyönsä oli päättynyt voittoon! Häväistys, jota hän oli kärsinyt vuosikausia, oli nyt saanut hyvityksensä; dauphin oli saanut iskun sydämensä sisimpään! Jumalan kiitos, että hän sai nähdä tämän!

"Hän on edelleenkin aivan vaiti, mutta hänen ilmeistään ja silmien sävystä — niiden silmien, markiisitar! — saattoi havaita, miten syvän vaikutuksen jutun päättyminen häneen teki."

"Meillä on jansenistien ja filosofien parlamentti. Kuningas tulee tekemään heidän kanssaan pysyvän rauhan."

Ludvig lähetti samana iltana peruutuksen tulostaan Jeannen luo. Sen sijaan saapui hänen luokseen Ayenin herttua ja toi kimpun heleitä ruusuja Versaillesin kasvihuoneista ja tervehdyksen kuninkaalta. Ministerineuvoston kokouksen tähden, jossa oli vahvistettava karkoituskäskyn sanamuoto ja jossa kuninkaan oli oltava puheenjohtajana, oli hänen täytynyt jäädä Versaillesiin.

Jeanne oli tähän aivan tyytyväinen. Päivä olikin jo aika lailla rasittanut hänen heikkoja voimiaan.

Ayen pelästyi niin pahoin markiisittaren ulkomuotoa, että sanoi kiireesti hyvästi.

Jeanne katseli ajatuksissaan kukkia, jotka olivat hänen kädessään. "Pompadourin ruusuksi" oli nimitetty tuo heleä ruusun väri sen jälkeen kun sitä oli ruvettu erikoisella mieltymyksellä käyttämään Sèvresissä. Kuinkahan kauan hänen elämästään jääneet tärkeämmät jäljet pysyvät haihtumattomina?

Ayen oli pistäytynyt madame du Haussetin huoneeseen, missä hän toivoi tapaavansa tohtori Quesnayn.

Hän kysyi hyvin peloissaan lääkäriltä, jonka hän todellakin tapasi pienessä, mukavasti sisustetussa huoneessa, oliko markiisittaren tila yhtä toivoton kuin mitä voi hänen näöstään päättäen otaksua.

"Jos olisi kysymys jostakin toisesta potilaasta, niin vastaisin ehdottomasti myöntävästi. Mutta kun on puhe markiisittaresta, niin olisi liian rohkeaa sanoa mitään edeltäkäsin. Hänen henkensä hallitsee niin äärettömän voimakkaasti hänen ruumistaan ja on niin kirkas ja voimakas, että vain hullu voi osoittaa hänen elämänsä rajan, ja todennäköistä on, että hänkin erehtyisi perinpohjin."

Hetkisen istuivat nämä kolme henkilöä mitään virkkamatta kamarirouvan pöydän ympärillä.

"Merkillinen nainen hän on. Tänään on melkein päivälleen yhdeksäntoista vuotta siitä, kun minä saatoin ihanan Jeanne d'Étiolesin kuninkaan luo tanssiaisissa kaupungintalolla. Näinä pitkinä vuosina minä olen tuskin muuta kuin muutamiksi tunneiksi kadottanut hänet näköpiiristäni. Hän on nainen, joka on samaa ainetta kuin Maintenon, mutta rakastettavampi, miellyttävämpi, ihastuttavampi. Eikä sittenkään mikään oikea rakastajatar. Sekä vähemmän että enemmän kuin sellainen — luotettava ystävä ja hallitsijatoveri, joka on tuottanut paljon, paljon onnettomuutta Ranskalle."

"Tahtomatta sitä, herttua!" huudahti Quesnay lämpimästi. "Kun kuningas oli niin heikko, täytyi markiisittaren voimakkaan hengen kasvaa ja kehkeytyä vallanhimoksi. Syy on kuninkaan eikä markiisittaren."

Madame du Hausset oli hiipinyt huoneesta pois. Häntä vaivasi myötäänsä levottomuus markiisittaren tähden. Ja mitäpä hänen kannatti kuunnella, mitä miehet sanoivat hänen valtiattarestaan? Hän ei kyennyt tutkimaan enemmän kuin tuomitsemaankaan. Hän rakasti markiisitarta täydestä sielustaan ja sydämestään. Du Haussetia kohtaan hän oli osoittanut pelkkää hyvyyttä.

"En ole mikään poliitikko", vastasi Quesnay. "En tiedä, kuinka paljon tai vähän on saatu aikaan pahaa tällä liitolla, joka tosin on ollut yhtä paljon Choiseulin ja Kaunitzin kuin Pompadourinkin työtä. Mutta yhden asian minä tiedän: kulttuurimaana on Ranska suuressa velassa markiisittarelle aikamme miellyttävyydestä ja mausta, taiteiden edistämisestä ja taiteilijoiden avustamisesta, kirjailijoiden, oppineiden ja filosofien suojelemisesta."

"Taide on omistanut koko hänen sydämensä. Ja sepä onkin jouduttanut hänen taloudellisen tuhonsa."

"Minä en halua puolustaa markiisittaren tuhlaavaisuutta, koetan vain selittää sitä. Roskaväen häväistystä hän ei ole ansainnut. Kun markiisitar on tuhlannut, ei hän ole tehnyt sitä tyhjän ja pöyhkeilevän loistonhimon vuoksi, vaan raivatakseen tietä kauneudelle. Hän on kaikesta loistonhimosta huolimatta johtanut taiteen, voidaanpa kenties sanoa kaikki kuvaamataiteet ja taideteollisuuden, takaisin yksinkertaisempaan muotoon, joka koettaa lähennellä antiikkia. Monet harhateille joutuneet raukat hän on ottanut hoteisiinsa ja antanut heille leipää ja työtä. Jos hänellä olisi ollut vähemmän kauneusaistia, vähemmän makua, mutta sen sijaan enemmän liikemiehen harkintaa, niin moni kohta aivan varmaan olisi nyt toisen näköinen."

"Ovatko hänen omat raha-asiansa tosiaankin niin huonolla kannalla kuin kerrotaan?" kysyi herttua. "Olihan kuninkaan vuotuinen määräraha varsin runsas ja hänen lahjansa —"

"Sodan alusta asti on kuningas markiisittaren omasta toivomuksesta melkoisesti vähentänyt määrärahaa. Bellevuen ja Crécyn myynti auttoi kyllä hieman tukalaa tilannetta, mutta ei riittävästi. Vasta muutamia päiviä sitten oli madame du Haussetin pakko myydä kallisarvoisia koruja Lazare Duvauxille, ja Collin —"

"Collin on ollut pakotettu lainaamaan Pâris Duverneyn kautta 70,000 livreä. Jumala tietää, että tuon naisen kohtalo ei ole niin kadehdittava, kuin miltä se saattaa näyttää syrjäisestä. Hän on antanut enemmän kuin on saanut sijaan. Kuningas tulee häntä kovasti kaipaamaan, kun hän kerran sulkee silmänsä."

"Kuninkaan ei olisi pitänyt tuottaa hänelle sitä surua. Niin paljoa korkeammalla kuin markiisitar näyttääkin olevan sellaista, ei hän kuitenkaan sisimmässään voi unohtaa tuota uskottomuutta. Taistelu polttavaa mustasukkaisuutta vastaan on maksanut hänelle liian paljon."

"Hän nukkuu, Dieu merci . Sydämentykytys ja hengenahdistus ovat vihdoinkin talttuneet. Liian kovalla koetuksella hän onkin ollut tänään."

Pariisissa seurattiin markiisittaren huonontumista vilpittömän osaaottavasti. Pariisilaiset, jotka olivat lämminsydämisiä ja hyväntahtoisia ja joiden mieli herkästi muuttui, olivat taipuvaisia pitämään jesuiittain karkoitusta yksinomaan Pompadourin työnä ja unohtamaan tämän sisäisen menestyksen tähden ulkonaisista vastoinkäymisistä koituneen häpeän.

Pompadouria verrattiin Agnes Soreliin. Kerrottiin näet, että oli löydetty eräs vanha ennustus, joka tarkoitti häntä, niinkuin Sorel aikoinaan oli ollut Ranskan pelastajana, ja kaikilla kaduilla laulettiin:

"Au livre du Destin, chapitre des grands rois,
On lit ces paroles écrites:
De France Agnès chassera les Anglois,
Et Pompadour les jésuites."

Jeanne itse ei saanut pitkään aikaan kuulla puhuttavan niistä ylistyslauluista, joiksi katkerat häväistysrunot olivat muuttuneet. Hän oli monta päivää puolittain loikonut ja sitten ollut sidottu vuoteeseen. Hänen sairautensa levottomuutta herättävät oireet, sydämenkouristus ja tukehtumiskohtaukset, tihenivät tihenemistään.

Quesnayn onnistui kuitenkin vastoin kaikkea odotusta saada älykkäällä hoidollaan aikaan virkistyminen, jonka ohella kuninkaan hellä osanotto ja huolenpito suuressa määrin vaikuttivat hyvän tuloksen saavuttamiseen.

Kaikki Jeannen läheiset henkilöt tiesivät, että tämä näennäinen virkistyminen ei tulisi kestämään kauan.

Ainoastaan runoilijat uskoivat sammumattomassa optimismissaan, että heidän uskollinen suojelijattarensa oli pelastettu kuolemasta.

Ensimmäisten kevättä ennustavien auringonsäteiden loistaessa lähetti
Favart lämmintunteisen onnittelu- ja tervehdysrunon.

"Le soleil est malade
Et Pompadour aussi;
Ce n'est qu'une passade,
L'un et l'autre est guéri;
Le bon Dieu, qui seconde
Nos vœux et notre amour,
Pour le bonheur du monde
Nous a rendu le jour
Avec Pompadour!"

Eräänä lämpimänä päivänä maaliskuun lopulla salli Quesnay markiisittaren lähteä ajelemaan puistoon. Kuningas tuli häntä hakemaan puolenpäivän aikaan; ei kukaan muu kuin hän itse saanut seurata Jeannea tällä ensimäisellä matkalla.

Kallisarvoisiin turkkivaippoihin kääriytyneenä Jeanne istui selkänojossa kuninkaallisten vaunujen silkkipatjoja vasten.

Yhä vieläkin säteilevien ja vilkkaiden silmien katse kiiti yli äsken puhjenneen puutarhojen loiston, yli sinisten orvokkikenttien, yli kukoistavien saframi- ja hyasinttipengermien, yli ainaisesti vihertävien myrttiaitojen.

Kuningas piti hänen kättään omassaan. Kaihomielin hän katseli vieressään istuvaa kalpeaa naista. Kuinka kaunis hän vieläkin oli!

Jeanne näytti aivan kuin omistavan taikakalun, joka esti hänen kauneuttaan kuihtumasta.

Eräällä aurinkoisella, etelän puolisella, mansikkapensas-aitojen sisässä olevalla paikalla odotti Quesnay sairasta. Hän oli toimittanut tänne mukavan tuolin, silkkipeittoja ja patjoja markiisittarelle ja istuimen kuninkaalle.

Varovasti hän nosti Jeannen vaunuista. Kuninkaan käsivarteen nojaten Jeanne kulki ryhdikkäästi muutamien askelien päässä olevalle aurinkoiselle paikalle.

Quesnay vetäytyi syrjään. Vain yksi paashi jäi heidän luokseen. Lääkäri pysytteli kuitenkin lähistöllä kaiken varalta.

Jeanne katseli hetkisen ympärilleen hiljaisuuden vallitessa. Pitkään aikaan hän ei virkkanut sanaakaan. Syvä huokaus paisutti hänen sairasta rintaansa.

"Kuinka kaunis onkaan maailma! Kuinka raskasta on erota siitä", virkkoi hän lopulta matalalla, kaihomielisellä äänellä.

Kuninkaan kasvot synkistyivät. Hän oli kysymäisillään Jeannelta: tietääkö hän, miten sairas hän on? Tietääkö hän, ettei hän kaikesta tahdonvoimastaan huolimatta voi elää kauempaa kuin muutamia viikkoja tai ehkä päiviä?

"Teidän majesteettinne pyysi minua kerran lupaamaan, että kaikissa elämän kohtaloissa puhuisin totta. Olen rehellisesti koettanut pitää tämän lupauksen ja minä tahdon pitää sen viimeiseen saakka. Teidän äänettömään kysymykseenne annan teille tämän vastauksen: niin, minä tiedän, että minun täytyy kuolla. Olen jo kauan ollut siihen valmis. Ei olisi totta, sire, jos sanoisin teille, että kuolen mielelläni — on hyvin raskasta erota kaikesta maailman loistosta — mutta olisi valhe, jos sanoisin, että pelkään kuolemaa."

Kuningas värisi. Kauhu ja sääli taistelivat hänessä keskenään. Mikä käsittämätön suuruus, että voi niin tyynesti puhua kamalimmasta, siitä, mikä niin kauan kuin hän jaksoi muistaa entisyyttä oli saanut veren jähmettymään hänen suonissaan! Irti, kunhan vain irti tuosta kamalimmasta!

"Te ette saa kiihtyä, Jeanne", sanoi kuningas äkkiä. "Quesnay on pannut sen minun sydämelleni."

Taaskin Jeanne hymyili Ludvigin kuolemanpelolle, jota hän tänään voi ymmärtää vähimmän kuin milloinkaan ennen.

"En ole kiihtynyt, sire, olenhan aivan levollinen. En yski, sydämeni ei pyri lentoon ruumiista, en tunne edes ahdistusta."

Hän sanoi tämän entisellä ivallisella huumorilla. Sitten hän jatkoi vakavammalla sävyllä:

"Ken tietää, saanko enää milloinkaan nähdä niin ihanaa hetkeä kuin tämä on."

"Sitä parempi. Silloin voimme työskennellä ahkerammin kuin näinä kurjina viime viikkoina. Tahtoisin kuitenkin käyttää tätä hetkeä hyväkseni, sire, lausuakseni teille kiitokseni kaikesta rakkaudesta, kaikesta ystävällisyydestä, kaikesta luottamuksesta, jota olette minulle osoittanut."

Hän yritti tarttua Ludvigin käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta kuningas ehti ennen häntä ja suuteli häntä otsalle.

"Sinun ei tarvitse kiittää minua, Jeanne", vastasi hän melkein itku kurkussa, "en ole tehnyt sinulle mitään hyvää, vaan olen tuottanut sinulle paljon tuskaa. Mutta sinä olet lukemattomia kertoja auttanut minua voittamaan oman itseni, kun minut on vallannut sairaalloinen synkkämielisyys. Sinä olet rohkaissut minua, kun olen menettänyt miehuuteni, saattanut minut iloiseksi ja voimakkaaksi, karkoittanut pois huolien raskaat pilvet otsaltani."

"Älkää sanoko minua enää siksi, markiisitar! Älkää puhuko siitä! Kerran olin se, mutta nyt en enää. Louis le Bien-aimé on nyt Louis le Bien-haï !"

"Te ette tunne kansan mielialaa, markiisitar. Paljon on muuksi muuttunut. Tänään ehkä riemuittaisiin teille . Sillä teille on annettu anteeksi Pariisin rauhan ja jesuiittain karkoittamisen vuoksi."

"Te näette kaikki liian synkässä värityksessä, sire. Vai onko uskallettu —"

"Ilmikapinaan ei minua vastaan ole noustu, ei, mutta syvä ja katkera hiljaisuus vallitsee kaikkialla, missä vain näyttäydyn."

Jeannen mieleen pyrki nousemaan säälinsekainen tunne, mutta hän vaimensi sen nopeasti.

Mitä hyötyä oli kuninkaalle alakuloisista tunteista, kun oli tarpeen toimintakykyinen tahto? Jos kuningas itse ei kyennyt irtautumaan horroksestaan, niin ei hän, Jeanne, enää voinut auttaa häntä.

" Mon soleil se couche ", sanoi hän epäilijän entein ja viittasi luokseen paashin, jonka Quesnay oli pannut vartioimaan lähistölle.

Auringon ylitse oli vaeltanut vain varjo. Lämpimiä kevätpäiviä jatkui, ja niiden mukana kesti myös markiisittaren näennäinen toipuminen.

Jeanne käytti hyväkseen sitä lyhyttä aikaa, joka vielä oli hänelle suotu. Hän kutsui luokseen veljensä Abelin, markiisi Marignyn, ja käski tämän mitä huolellisimmin suorittaa loppuun hänen aloittamansa työt. Hän pyysi hartaasti veljeään pysymään Ranskan kaunotaiteiden uskollisena suojelijana.

Choiseulin kanssa hän puheli siitä, mitä täydellisesti lamautunut kauppa ja heikentynyt laivasto elpyäkseen kipeimmin kaipasivat.

"Koettakaa, hyvä ystävä, tehdä kaikki voitavanne korvataksenne rauhallisella työllä ne vahingot, jotka me olemme tuottaneet Ranskalle sodalla."

Choiseul tarttui liikutettuna markiisittaren ojennettuun käteen. Jeannen kirkas äly näki ministerin silmillä, ja ministeri hänen silmillään, kuinka raskas se taakka oli, joka oli vyörytettävä kovassa rasituksessa elävän kansakunnan niskoilta.

Ministeristä tuntui katkeralta lohdutukselta saada jatkaa työskentelyä markiisittaren hengessä.

Jeanne lähetti tervehdyksen maanpaossa olevalle Bernisille huomauttamatta, että se oli viimeinen. Hän hankki tietoja Voltairesta, joka oli yhä enemmän vieraantunut hänestä siitä pitäen, kun kuniagasolii lähtenyt Preussin hoviin.

[Kuinka suuressa arvossa Voltaire piti suosijatartaan tämän kuoleman jälkeen, sitä osoittaa seuraava filosofin kirje kardinaali Bernisille.]

["Minä luulen, että te olette kärsinyt raskaan tappion. Madame de Pompadour oli teidän vilpitön ystävänne, ja jos minun on lupa sanoa vielä enemmän, niin luulen täällä allobrogisessa yksinäisyydessäni, että kuningas on kärsinyt suuren tappion. Häntä rakasti hänen oman itsensä tähtien vilpitön sielu, jolla oli selvä järki ja nuhteeton sydän, eikä niitä joka päivä tavata."]

Vaikka tuon pahasisuisen pilkkaajan, jouduttuaan eripuraisuuteen
Fredrik II:n kanssa, oli aikoja sitten ollut pakko poistua
Sanssoucista, minkä jälkeen hän nyt oli useita vuosia oleskellut
Ferneyssä Sveitsin rajalla, ei heidän yhteytensä ollut kuitenkaan
päässyt entiselleen. Nyt se oli liian myöhäistä.

Marmontelille, joka oli voittanut Jeannen sydämen hienolla, tuntehikkaalla runollaan sotaopiston perustamisen johdosta, hän lähetti kallisarvoisen rasian. Boucherille hän testamenttasi suuren osan omistamistaan harvinaisista kaiverruksista. Sotaopiston ja Sèvresin tehtaat hän uskoi kuin rakkaat lapset niiden huostaan, jotka olivat niiden etunenässä.

Quesnay oli määrännyt, että sairas oli huhtikuun 7 p:nä vietävä Versaillesiin. Hän tiesi, että markiisitar kaikesta sielustaan ikävöi päästä näkemään niitä huoneita, jotka olivat olleet hänen varsinainen kotinsa ja joissa hän oli uneksinut voiton ja maineen viimeiset unelmat.

Kirkkaana ja lämpimänä paistoi aurinko Versaillesin yllä, kun Jeanne suoritti viimeisen retkensä Bourbonien komeaan linnaan. Puutarhoissa helotti raikkaan vihreyden ja heleän kukinnan ihanuus. Hänen loishuoneittensa ikkunat olivat selkoselällään, ja niistä virtasi sisään syreenin ja orvokin tuoksu.

Jeanne virui voimattomana vaaleansinisellä, kultajalkaisella lit d'ange -vuoteellaan. Kuningas oli vastikään lähtenyt hänen luotaan. Valkeat, kuihtuneet sormet pitelivät vielä niitä valkoisia ruusuja, jotka kuningas oli tuonut hänelle tuliaistervehdykseksi.

Quesnay ja du Hausset saapuivat juuri silloin, kun Jeanne pyörtyneenä vaipui heidän syliinsä. Kuninkaan valkoisille ruusuille valahti tumma verivirta.

Raskaat ja vaikeat olivat ne päivät, jotka nyt seurasivat. Äidiltä peritty ja markiisittaren väsymättömän, intoilevan elämän nopeasti kehittämä tauti yltyi nopeaa vauhtia. Quesnay itse vaati, että Senac ja La Martinière kutsuttaisiin sairaan luo, mutta kukaan ei kyennyt auttamaan. Markiisittaren läheiset henkilöt näkivät äärettömän toivottomina, miten loppu läheni.

Kuningas kävi katsomassa markiisitarta monta kertaa päivässä. Hän toi kukkia ja hedelmiä, hyväili Jeannen vahankelmeitä käsiä, painoi hätäisen suudelman hänen ihanan kauniiseen tukkaansa, mutta ei puhunut paljon mitään.

Jeanne käytti jokaista vähänkin siedettävää hetkeä hyväkseen tiedustellakseen valtioasioita. Choiseulin, joka viimeksi tapahtuneen vaikean kohtauksen jälkeen oli jäänyt Versaillesiin ja valvoi useimmat yöt etuhuoneessa yhdessä du Haussetin ja Quesnayn kanssa, täytyi kolme kertaa päivässä antaa raportti Jeannelle. Hän käski luokseen myöskin Janellen, joka joka iltapäivä esitti hänelle salaisen kirjevaihdon. Kaikki pyynnöt, että hän säästäisi voimiaan, hän epäsi. Hän tiesi, että hänen elämänhetkensä voitiin nyt laskea vain tunnittain. Ei yksikään kuolevainen saisi temmata valtikkaa hänen kädestään, ennenkuin tulisi kaikkivaltias kuolema.

Kuusi päivää hänen tulonsa jälkeen Versaillesiin tuli Quesnay myöhään eräänä iltana hyvin hädissään ulos sairaan huoneesta.

"Teidän ylhäisyytenne, hän voi elää enää korkeintaan vuorokauden. Eikö olisi parasta, että te valmistatte markiisitarta? Kuningas tuskin sitä tehnee."

Ministeri nyökkäsi äänettömästi. Hän meni hiljaa sairaan huoneeseen.
Jeanne istui kuten ennenkin selkänojossa sängyssä patjojen varassa.

"Teidän ei pitäisi ajatella ensinkään valtioasioita, markiisitar, vaan levätä", sanoi hän änkyttäen.

Hän katsoi Choiseuliä suoraan silmiin. Muulloin aina kylmäkiskoinen ja tyyni mies näytti olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa. Silloin Jeanne tiesi tarpeeksi.

Tuokion ajan tempoi väristys Jeannen kasvoja. Sitten olivat kasvojen eleet taas täydellisesti hänen vallassaan. Hän sanoi kylmäverisesti:

"Sitäkö varten olen koko elämänikäni ollut filosofien kannattaja, että nyt lopulta pelkäisin kuolemaa? Ei, rakas ystäväni, olen näytellyt osani loppuun, vuoropuhelu on vaiennut, ja minä olen valmis lähtemään."

"Valmistakaa kuningasta, Amboise! Mutta säästäkää häneltä kaikki, mikä tuottaisi hänelle vastenmielisyyttä! Kysykää häneltä, haluaako hän, että minä teen sovinnon kirkon kanssa. Ottakoon Collin minun viimeiset testamenttimääräykseni kirjoituspöytäni salalaatikosta. Ne ovat päivätyt marraskuun 15 p:nä 1757 ja niihin on tehty lisäys maaliskuun 30 p:nä 1761."

Choiseul kumarsi ääneti ja suuteli hienoa, hoikkaa, kauneinta naiskättä, mitä vaiherikkaan elämänsä aikana milloinkaan oli ihaillut.

Tuntia myöhemmin saapui kuningas markiisittaren luo. Quesnay ja du Hausset olivat nostaneet hänet sängystä nojatuoliin. Jeanne panetti hieman ihomaalia poskilleen ja puetti päälleen viitan, jossa oli kuninkaan mielivärit — sininen ja heleä — ne värit, joissa kuningas oli nähnyt hänet ensi kerran Sénart-metsässä. Hän ei tahtonut, että kuningas saisi sellaisen vaikutuksen kuin kuolevan läheisyydessä oleminen tuottaa.

Nopeasti, hätääntyneenä ja kumaraisena Ludvig XV astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan vähän matkan päähän Jeannesta.

"Choiseul sanoo, että te ette voi ensinkään hyvin. Niin, minusta olisi ihanaa, jos haluaisitte ottaa vastaan papin. Minä lähetän hakemaan La Madeleinen kirkkoherran."

Kuningas astui lähemmä. Jeanne ei ensinkään ollut kuolevan näköinen. Oliko Quesnay erehtynyt? Oliko Choiseul liioitellut? Oliko mahdollista olla kuoleman kynnyksellä noin tyyni ja valpas? Epäröiden hän astui Jeannen luoja tarttui hellävaroen hänen käteensä. "Toivon näkeväni teidät terveempänä huomenna, rakas Jeanne."

Jeannen huulille nousi epäävä sana, mutta hän jätti sen sanomatta. Hän loi kuninkaaseen pitkän ja läpitunkevan katseen, aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvimpään sopukkaan.

Lyhyt kädenpuristus, sitten Ludvig läksi, selkä vähän suorempana kuin tullessa. Jeanne hengitti keveämmin. Hän oli säästänyt Ludvigia näkemästä kuolemankauhua.

Aikaisin huhtikuun 14 p:nä saapui La Madeleinen kirkon kirkkoherra. Jeanne mukautui kaikkiin menoihin. Hän ei tahtonut, että hänestä olisi sanottu, että hän on lähtenyt ajallisesta elämästä pakanana, mutta hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Sillä aikaa kun kirkkoherra antoi hänelle synninpäästöä, ei hän ajatellut syntejään enemmän kuin pyhää toimitustakaan, vaan niitä maallisia asioita, jotka hänen vielä oli toimitettava.

Kirkkoherran lähdettyä hän teki viimeiset testamenttimääräyksensä. Vaikka hänellä ei tätä nykyä ollutkaan käteistä rahaa, oli hänen tiluksissaan, taloissaan, koruissaan, kirjoissaan ja taideteoksissaan kuitenkin suuri omaisuus.

Verrattomalla tahdonlujuudella Jeanne luki 1757 tehdyn testamentin, jossa hän oli määrännyt veljensä Abelin yleisperijäksi ja muistanut kaikkia niitä, jotka olivat palvelleet häntä uskollisesti, runsailla rahalahjoilla ja eläkkeillä. Hän kutsutti Collinin ja määräsi siltä varalta, että hänen veljensä kuolee lapsettomana, tämän sijaan erään kaukaisen sukulaisen. Hän saneli Collinille toisen lisäyksen, jossa hän määräsi ystävilleen kallisarvoisia lahjoja, kuvaten näitä pieniä yksityiskohtia myöten.

Ne käteiset rahat, jotka olivat hänen kirjoituspöydässään, olivat jaettavat seurakunnan köyhille.

Lyhyen levähdyksen jälkeen hän antoi määräyksen hautauksestaan.
Saatossa piti olla kaksitoista mustiin verhottua vaunua.
Kapusiiniluostarin hautaholvissa rakkaan lapsensa vieressä hän tahtoi
nukkua viimeistä untaan.

Kuningas istui ylhäällä eräässä pikku huoneessa kirjoittamassa kirjettä vävylleen Espanjan infantti Filipille. Vähä väliä hän säpsähti ja kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko jotakin erikoisempaa ääntä.

Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi Marly-metsän tummiin puuryhmiin, jotka ylenivät kuin musta holvi harmaata, väräjävää ilmaa vasten. Sitten hän istuutui uudestaan kirjoittamaan.

"— — — olen vieläkin yhtä levoton ja minä tunnustan, että minulla on hyvin vähän toiveita todellisesta parantumisesta ja että pelkään lopun olevan ehkä hyvinkin lähellä. Melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt tuttavuus on luotettava ystävyys. Mutta Jumalalla on valta ja voima ja hänen tahtoonsa täytyy taipua."

Ei kukaan saisi nähdä, miten syvästi häneen koski sen naisen kadottaminen, joka oli juurtunut kiinni hänen elämäänsä paljoa sydämellisemmin, kuin hän tahtoi myöntää itselleen tai muille.

Choiseul, hänen veljensä, Quesnay ja hänen palvelukseensa kuuluvat naiset seisoivat äänettömän, ahdistavan surun vallassa.

Jeanne piti silmiään kiinni. Pää oli vierähtänyt hieman syrjälle, aivan kuin hän olisi ollut nukuksissa. Maailmaa halveksiva hymy väreili hänen huuliensa ympärillä.

Äkkiä, viimeisen kerran, hän taas avasi silmänsä. Vielä kerran säteilivät nuo ihmeelliset, arvoitukselliset tähdet voitonriemuisesti ikäänkuin olisivat nähneet uuden maan, jonka purppurakentillä häntä ystävällisesti tervehdittiin kuningattarena, valtiattarena.

Ulkona ulvoi rajuilma. Yö oli musta. Ne upseerit, jotka olivat vahtivuorossa, kietoutuivat viluissaan tiukemmin vaippoihinsa.

Markiisitar de Pompadourin ikkunojen alla paistoi lyhty. Kuului lyhyt, hillitty huuto. Vainajan huoneen ikkunaan ilmestyi valo. Ikkuna avattiin. Mustiin verhotuilla paareilla laskettiin alas ruumis, joka oli kiedottu hienoon, ohueen liinakankaaseen.

Vahdit värisivät. He kuiskivat keskenään muutamia sanoja. Lyhdynvalo loittoni. Ikkunat pimenivät uudestaan. Sihisevä salama iski tyhjään paikkaan.

"Nyt viedään hänet pois yön pimeydessä kuin rikoksentekijä, hänet, joka on elänyt täällä loistossa ja komeudessa, hänet, joka on ollut varsinainen hallitsijatar. Sellainen on maailman kiitos!"

"Sellainen on laki, toveri. Kuninkaalliseen linnaan ei saa jäädä yöksi kenenkään ruumis."

Kevään ensimmäisen ukonilman raivo taukosi, mutta sade valui yhä vielä virtanaan harmaana ja yksitoikkoisena.

Työhuoneensa edessä olevalla pienellä parvekkeella seisoi kuningas paljain päin ja katsoi sitä surusaattoa, jossa markiisitarta vietiin kapusiiniluostarin hautaholviin. Ei kukaan ollut uskaltanut lähestyä kuningasta. Aivan yksinään hän seisoi siinä jähmettynein katsein ja värjyvin sydämin, välittämättä sateesta, joka kasteli hänet likomäräksi. Hänen katseensa saattoi mustaa kulkuetta niin kauan kuin voi.

Kun ruumista kuljettava vaunu oli kadonnut kuninkaan näkyvistä, valtasi hänet niin pöyristyttävä yksinäisyyden kammo, että koko hänen ruumiinsa tärisi ja kädet kouristuivat yhteen suonenvedon tapaisesti.

Yksi ainoa ihminen maailmassa oli kyennyt riistämään hänet tuon hyytävän tuskan pauloista, ja se ainoa laskettiin — ehkä juuri tänä hetkenä — kylmään, hiljaiseen hautaholviin, joka ei milloinkaan antanut saalistaan takaisin!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARKIISITAR DE POMPADOUR ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.