The Project Gutenberg eBook of Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859-1860, by Gustaf af Beskow

1. Matka Tukholmasta Konstantinopoliin. 2. Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt. 3. Niili-virralla. 4. Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö. 5. Erämaassa-matkustuksen alku. 6. Erämaassa matkustuksen jatkoa. 7. Erämaassa matkustuksen loppu. 8. Ensimäinen viikko Jerusalemissa. 9. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. 10. Matkustus Filisteassa. 11. Filisteassa matkustamisen loppu. 12. Wiimeiset päivät Jerusalemissa. 13. Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset. 14. Sichemista Karmeliin. 15. Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin. 16. Nazaret. 17. Nazaretista Kapernaumiin. 18. Galilean meri. 19. Galilean mereltä Damaskuun. 20. Damaskos. 21. Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin. 22. Beirutista Athenaan. 23. Kotimatka Athenasta Tukholmiin.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on vielä tuntuva puute kelvollisista matkakertomuksista, jonka tähden Wiipurin Kirjallisuusseura päätti ryhtyä tämän puutteen poistamiseen. Waikea oli määrätä, mitkä teokset tällä alalla etupäässä ansaitsivat tulla suomennetuiksi, sillä matkakertomusten luku, muilla edistyneimmillä kielillä, on erinomaisen suuri. Kirjallisuusseura luuli kuitenkin parhaaksi, alottaa tämän toimensa tässä nyt ilmautuvalla teoksella, joka kertoo meille erittäinkin sen maan nykyistä tilaa ja oloa, johon kristityn mailman kalliimmat muistot ovat liitetyt, sen pyhän maan, joka jo lapsuudesta saakka on tullut meille jokaiselle niin rakkaaksi.

Kirjan kelvollisuutta todistaa parhaiten sen suuri menekki Ruotsissa, jossa jo kymmenkunnan vuoden kuluessa seitsemäs painos siitä on ilmaantunut.

Lokakuun 20 päivänä 1859 jätimme me Tukholmin sataman, matkataksemme uhkealla "Svea" nimisellä höyrylaivalla Lyypekkiin. — Aamu oli kylmä, tuuli kävi tuimasti ja talven ensimäiset lumisinkaleet alkoivat jo lentää ilmassa, niin että kotikaupunki oli peittynyt harmahtavaan vaippaan, kun me heitimme sille viimeisen jäähyväisemme. Kun matkattiin Tukholmin saariston läpitse, rupesi tuuli puhaltamaan yhä rajummin ja lumentulo lisääntyi samassa niin, että meillä vihdoin oli täydellinen lumipyry. Saavuttua Dalarö'hön, päätti kapteeni Nylén, ettei mentäisi merelle, vaan laskettaisiin tässä ankkuriin ja odotettaisiin parempaa ilmaa. Kello 4:ltä seuraavana aamuna saatoimme me taasen pitkittää matkaamme ja laskimme ankkuriin illalla, kun jo oli pimeä, juuri lähellä Kalmar'ia, onnellisen vaikka keinuvan matkan perästä.

Toisena päivänä illan päälle tulimme Ystad'iin ja menimme merelle taasen k:lo 10 aikaan. Kun huomeneltain seuraavana päivänä heräsimme, havaitsimme ettei masini enää tehnyt tehtäväänsä, vaikka höyrylaivan heiluvasta liikunnosta voimme päättää että vielä olimme ulapalla aukealla. Kun tulimme laivan kannelle, saimme kuulla että pyöräin akseli oli katkennut k:lo 1 aikaan yöllä. Alus lepäsi nyt kahdessa ankkurissa juuri lähellä Skoonen rannikkoa, muutaman peninkulman päässä Ystad'ista. Wähän matkan päässä Sveasta virui eräs kuunari, viskattuna maalle. Se oli karahtanut karille yön kuluessa, melkein samaan aikaan kuin me olimme laskeneet ankkuriin. Tuontuostakin hyökkäsivät suuret aallot tuon rannalle ajautuneen aluksen ylitse, niin että hyrsky lensi korkealle ilmaan, joka oli suurellainen, mutta hirmuttava näky.

Kapteeni oli kohta aamusella lähettänyt sanan Ystad'iin hankkimaan höyryvenettä, joka vetäisi meidät satamaan; mutta kun se luultavasti ei saapuisi, ennen kuin vasta seuraavana päivänä, pyysivät muutamat matkustajista, että kapteeni jollakin laivan veneellä laskisi heidät maalle, jonka hän myös suvaitsi. Meitä läksi silloin kuusi henkilöä, joiden joukossa oli m:r Younger, syntysin englantilainen, nyt asuva turkin konsulina Cadiz'issa Espanjassa, sekä muutamia ruotsalaisia ynnä minun matkakumppanini, paroni Lejonhufvud, ja minä. Me otimme esille matkasäkkimme, jotka kaikki sälytettiin laivan suureen venheesen, joka sitte laskettiin alas vesille. Köysiportaat ripustettiin aluksen perään, ja niitä myöten oli meidän kapuaminen alas tuohon keinuvaan venheesen; sillä meri kävi niin rajusti, ettemme voineet käyttää tavallisia kiinteitä laskuportaita. Nuo kaidat portaat, joita laivan liikunto heilutteli edes takaisin, näyttivät meistä jotenkin epävakaisilta, kuitenkin uskalsimme me yrittää, ja hetken ajan perästä olimme kaikki onnellisesti päässeet venheesemme. Wenhe irroitettiin aluksesta, ja viisi rivakkaa matruusia tarttui airoihin ja rupesivat soutamaan meitä maalle. Wenheemme keinui kuin pieni lastunen aalloilla, kuitenkin saattoi sen vakaasta kulusta nähdä, että se oli rakettu suurta merta varten ja juuri aiottu tämmöisille retkille kuin tämä.

Kun sillä tavoin olimme lähestyneet rannikkoa, näkyi rannalla koko joukko katselijoita, jotka uteliaasti pitivät silmällä meidän kulkuamme. He rupesivat viittaamalla ilmoittamaan meille, ettemme voineet nousta maalle siinä paikassa, jossa aiomme. Me teimme siis käännöksen, soutaaksemme ulos ulapalle taasen, ja olisimme, ennen kuin sitä aavistimmekaan, tulleet matalalle aaltojen hyrskyyn, jossa, joka kerta kun venhe vaipui alas aaltoihin, airot pohjasivat, vaikka olimme kaukana rannasta. Me pääsimme kuitenkin onnellisesti syvälle vedelle taasen, ja muutamat kalastajat soutivat nyt ulos meidän luoksemme pienellä venheellä ja veivät meidän maalle, kaksi aina erältään, ja sen perästä kaikki meidän kapineemme.

Meitä otettiin ystävällisesti vastaan eräässä mökissä, jossa saimme muuttaa vaatteita, sillä muutamat meistä olivat tulleet jotenkin läpimäriksi tuossa avonaisessa venheessä. Illan päälle saimme hevosia, niin että voimme matkata lähimpään kestikievariin, jossa lepäsimme yötä.

Toisena päivänä jatkettiin matkaa Malmö'hön ja sieltä yli Juutinrauman Kyöpenhaminaan. Täällä majautuimme me kaikki samaan hotelliin. Ne matkan-vaiheet, joita yhteisesti olimme saaneet kokea, olivat yhdistäneet meidät niin, että tuntui melkein siltä kuin kuuluisimme kaikki samaan perheesen.

Wietettyämme muutaman päivän Kyöpenhaminassa, matkasimme rautatietä
Korsör'iin, sieltä höyryveneellä Kiel'iin, ja sitten rautatietä
Hampuriin.

Täältä pitkitettiin matkaa Saksanmaan läpitse, jossa viivyimme päivän, kaksi, yhdessä ja toisessa kaupungissa. Berliinissä, jonne saavuimme varhain eräänä sunnuntai-aamuna, kävimme kuulemaan erästä kuuluisata saarnamiestä, pastori Knak'ia, ja harvoin olen kuullut semmoista saarnaa, kuin silloin kuulla sain; niin sydämellinen, innokas ja väkevä se oli.

Seuraavana päivänä kävimme pastori Knak'in luona ja vietimme hänen seurassansa monta kallista hetkeä. Hän näytti olevan oikean evankelisen opettajan perikuva, jonka sekä sanat että olento oli elävä saarna ristiinnaulitusta. Ikävyydellä ja kaipauksella sanoimme me hänelle vihdoin jäähyväiset ja pitkitimme matkaamme.

Matkalla Berlinistä Leipzig'iin sivusimme me hyvin läheltä Wittenberg'in — sen kaupungin, jos Lutherus eli, ja näimme illan hämärässä sen kirkon tornit, jonka portin päälle tuo suuri uskonpuhdistaja löi tunnetut väitteensä katolisen kirkon erehdyksiä vastaan.

Wähän ajan perästä senjälkeen matkasimme yli Breitenfeld'in ja
Lützen'in tappelukenttäin, joilla esi-isämme kolme-kymmen-vuotisen
sodan aikana saivat kaksi loistavaa voittoa, ja jossa suuri Kustaa
Adolfimme kaatui.

Leipzigissä tulimme tutuiksi useain armollisten miesten kanssa, joiden joukossa oli t:ri Besser, tunnettu hyvän piplia-teoksen ulos-antajana, jota teosta myöskin on ruvettu ruotsiksi kääntämään, sekä t:ri Graul, erään lähetyslaitoksen esimies. Hänen kodissaan tapasimme me viisi ruotsalaista, joita valmistettiin tuohon tärkeään lähetyssaarnaaja-ammattiin.

Leipzigistä matkasimme me Dresden'iin, jossa kävimme katsomassa sitä kuuluisaa taulu-kokousta, sitä yhtä kuuluisata "Wihreää holvia" suunnattomine aarteineen, sekä useita muita kalliita kokouksia.

Matkalla Dresden'istä Prag'iin kuljimme sen ihanan vuoriseudun läpitse, jota nimitetään Saksilaiseksi Schveitz'iksi. Täällä seurasi rautatie hyvän matkaa Elbe-virran vasenta rantaa, ja molemmin puolin kohosi hirmuisia vuorentörmiä, toinen toisensa ylitse, aina siintämään etäisyyteen asti. Milloin olivat vuoret peitetyt viiniköynnöksillä ja metsillä, näyttäen penkeren-tapaisilta puutarhoilta ja puistoilta, milloin olivat ne taasen ihan alastomat ja kohosivat korkeuteen kuin suunnattoman suuret luonnolliset linnoitukset. Tämän ihanan alppimaan läpitse kiirehti nyt tuo nopsajalkanen höyryhepo, vetäen perässään pitkän junan vaunuja, eikä mikään estänyt sen kulkua. Toisinaan olimme syvän lakson pohjassa, ylt'ympäri ympäröittyinä korkeilta vuorilta, josta ei näyttänyt olevan mitään uloskäytävää; mutta höyryveturi löysi aina semmoisen, joko kiertämällä jotakin jyrkkää kalliota, tahi ajamalla suoraan läpi hirmuisen vuoren jotakin mahtavaa tunnetta myöten. On todellakin ihmetteleminen sitä suurta keksintöä, että yhdellä ainoalla pienellä höyrhveturilla voidaan kuljettaa pari kolme-kymmentä suurta vaunua, matkustajilla ja tavaroilla lastattuna, vahvinta vauhtia yli korkeuksien ja laksoin, läpi hirmuisten vuorten ja suoraan poikki leveäin virtain.

Pragissa viivähdimme muutamia päiviä. Se oli vanhan-aikuinen, viehättävä kaupunki, monella muistomerkillä muinais-ajoista. Eräällä vuorentörmältä, Hradschin, joka kohouu kaupungin yhdestä kulmasta, on ihana näkö-ala yli kaupungin ja sen lähiseudun. Heti törmän juurella näkyy hirmuisen suuri vanhanaikuinen rakennus; se on Wallenstein'in palatsi, tuon suuren itävaltalaisen sotapäällikön kolmekymmen-vuotisen sodan aikana; kappaleen matkaa etäämpänä juoksee Moldau (yksi Elben lisäjokia) suoraan läpi kaupungin, ja sen joen ylitse vie kaksi suurta siltaa, joista toinen on sievä, suljakka rippuva-silta, nykyajan rakennustapaa, toinen vanha suurellainen kivisilta, koristettu koko joukolla muotokuvia keskiajalta. Tätä siltaa yrittivät ruotsalaiset rynnäköllä saada valtaansa, kun he kolmekymmen-vuotisen sodan loppupuolla olivat valloittaneet toisen puolen kaupunkia; mutta se ei heille onnistunut. Toisella puolella virtaa näet sitten muun osan kaupunkia monen kaunisten rakennustensa ja korkeain kirkkotorniensa kanssa, ja tuolla näköalan perässä kohouu kauniita suurellaisia vuorentörmiä, niin kauaksi kuin silmä kantaa. Todellakin ihana näky, jota me katselimme juuri kun laskevan auringon säteet sitä valaisivat.

Pragista kulki matkamme sitten Wien'iin, joka on muhkea kaupunki viehättävän ihanilla ympäristöillä, joista me kävimme katsomassa tuota suloista Schönbrunn'ia, erästä keisarillista huvilinnaa, jossa Napoleon I:llä oli pääkortteerinsa vv. 1805 ja 1806, sitte kun hän oli valloittanut Wienin. Muuten oli kaupunki jotenkin muiden Europan mantereella olevien suurempain kaupungein kaltainen.

Wienistä matkasimme rautatietä Pest'iin, Unkarin suurimpaan kaupunkiin, joka on mitä kauniimpi niistä kaupungeista kuin tähän saakka olemme nähneet, hyvin rakettu ja leveillä kaduilla. Sen asema on juuri Tonava-virran varrella; ja vastapäätä Pestiä Tonavan toisella rannalla on Ofen, Unkarin pääkaupunki. Nämät molemmat kaupungit ovat yhdistetyt suurellaisella riippuvalla sillalla, joka on rakettu niin korkealle yli virran, että höyrylaivat voivat uida sen alitse. Sattuipa juuri, kun me ensi kerran matkasimme sen ylitse, että saimme nähdä suuren höyrylaivan kulkevan jalkaimme alta.

Pestissä astuimme erääsen noista kauniista Tonavan höyryvenheistä, matkustaaksemme pitkin virtaa Mustalle Merelle ja senkautta Konstantinopoliin.

Meidän höyryaluksemme oli erinomaisen mukava; siinä oli kaksi kerrosta, joista alimmainen oli makauskammiona ja ylimmäinen avarana salina, ylt'ympäri ympäröittynä suurilla akkunoilla, joista voi katsella maisemia, joiden kautta matkamme kävi, ja se oli meille erinomainen onni, me kuin tätä matkaa teimme jo alkaneella kylmällä vuoden ajalla. Matkustajia ei ollut monta, ja se teki meidän matkamme sitä hupaisemmaksi; ja koska me päivät umpeen oleskelimme tuossa yhteisessä salissa, tulimme pian jotenkin tutuiksi toinen toistemme kanssa.

Niissä monissa keskusteluissa, joihin näinä päivinä yhden ja toisen matkakumppanini kanssa jouduin, tuli useasti puhe hengellisistä aineista, jolloin sain tilaisuuden kuullella heidän eri mieliänsä elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Muutamat näyttivät olevan varsin huolettomia kaikista uskon asioista ja elivät vaan päivänsä illalle, tyytyväisinä, kun vaan pysyivät verhossa ja ruuvassa. Toiset taas olivat filosofeja ja heillä oli jokaisella oman järkensä jälkeen muodostettu uskontonsa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän erosivat toinen toisistaan, mutta kuitenkin siinä olivat yhdenlaiset, että sotivat raamattua ja sen oppia vastaan. Keskellä tätä kirjavaa seuraa oli myöskin matkustajain joukossa eräs jotenkin iällinen, lihava roomalais-katolinen arkkipiispa, piispanristi rinnassa, punainen lakki päässä ja musta, pitkäliepeinen kauhtana yllä; jos sitten olisit puhunut hänen kanssansa, olisi hän voinut opettaa sinulle yhtä ja toista paavin virheettömyydestä, anekirjain ostamisen hyödyllisyydestä, kuinka vaarallista on lukea raamattua, ja kuinka tarpeellinen viimeinen voiteleminen on sille, joka tahtoo autuaana kuolla j.n.e.

Odottamaton ilo oli siis minulle, kun keskellä tätä uskottomuutta ja harha-uskoisuutta tapasin kaksi henkilöä, jotka etsivät totuutta ja olivat alttiit sille. Nämät kaksi olivat katolilaisia naisia, toinen unkarilainen, toinen italialainen. Edellinen kertoi minulle, että hän oli saanut kasvatuksensa eräässä luostarissa ja oli jo varhain ruvennut huomaamaan kirkkonsa suuria vikoja; olipa hän yhteen aikaan jo ollut kääntymäisillään protestantilaiseksi, mutta sukulaisensa estivät hänen siitä. Hän sanoi nyt olevansa iloissaan että oli kohdannut protestantilaisen ja kyseli minulta yhtä ja toista Lutherista ja hänen opistansa, ja toivonsa oli saada omaksensa raamatun, josta hän itse voisi tutkia totuutta. Jälkimäinen sitä vastaan piti kirkostansa suuresti eikä näyttänyt milloinkaan olleen aikeissa luopua siitä, mutta hän tunsi aivan hyvin piplian, jota kirjaa hän tavallisesti luki joka päivä, ja osasi useita lukuja sekä vanhasta että uudesta testamentista ulkoa. Hän tunnusti uskon Jesukseen ja hänen sovitukseensa olevan ainoan keinon syntisen vanhurskauttamiseen ja pelastukseen. Joka kerta kuin hänen kanssansa puhuin, kummastutti minua enemmän tai vähemmän, että olin kohdannut semmoisen katolilaisen.

Tässä seurassa matkasimme me nyt alas Tonavaa myöten, jolla ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin se vielä juoksi Unkarin lakeusten läpitse, ei ollut mitään merkillisempää meille näytettävänä; mutta jätettyämme Unkarin, juoksi Tonava rajana Turkin ja Walakian välillä, ja näköalat tulivat yhä ihanammiksi. Joka taholla näkyi hirmuisia vuorentörmiä, joiden välistä tuo mahtava virta luikerti milloin niin hiljakseen, että tuskin voi huomata veden kulkua, milloin taas niin rajusti, että vesi kuohui noita jyrkkiä vuorenseiniä vastaan. Tämä seutu muistutti suuresti mieleeni Saksilaista Schveitziä, jossa Elbe juoksee korkeain vuorten välissä, vaikka täällä Tonava oli paljoa leveämpi kuin Elbe ja nuo ympäröivät vuoret paljoa korkeammat kuin Saksissa.

Marraskuun 18 p:nä saavuimme me, viiden päiväsen matkan perästä Tonavalla, Galatz'iin, erääsen kaupunkiin Moldovassa. (Galatz'ssa piti meidän muuttaa toiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät alas jälillä olevaa osaa Tonavasta ja sitten yli mustan meren Konstantinopoliin). Kun saavuimme Galatz'iin, saimme kuulla, ettei meidän höyrylaivamme vielä ollut tullut, ja lähes neljätoista päivää oli turhaan odotettu useita höyrylaivoja, joiden piti tulla Konstantinopolista; syynä niiden viipymiseen oli ankara myrsky, joka raivosi Mustalla Merellä.

Koska se höyryalus, jota me tähän asti olimme käyttäneet, oli palajava Pest'iin, täytyi meidän nousta maalle ja ottaa kortteerimme eräässä hotellissa. Kaikista matkustajista oli enää ainoastaan neljä jälellä, joilla oli aikomus pitkittää matkaa Konstantinopoliin, nimittäin eräs nuori italialainen ja hänen sisarensa, sama nainen josta tässä ylempänä olen puhunut, minun matkakumppanini ja minä; nuo muut olivat jo edellisenä päivänä jättäneet aluksen Orsovassa.

Se hotelli, jossa me asuimme Galatz'issa, oli jotenkin meidän keskinkertaisten kestikievaritaloin kaltainen Ruotsissa; mutta ne päivät, jotka me siellä vietimme, kuluivat varsin pikaiseen, sillä me olimme hyvässä seurassa.

Kaupunki itse oli rakennettu hyvin suurelle alalle, mutta huoneet olivat pienet sekä etäällä toisistaan, ja täällä voimme asukasten omituisesta, romantillisesta vaatetuksesta nähdä, että lähenimme Itämaita.

Kun täällä olimme odottaneet neljä päivää, saapui viimein eräs höyrylaiva Konstantinopolista. Se oli taistellut kauhistavan myrskyn kanssa ja oli viipynyt kaksitoista päivää matkalla Konstantinopolista Galatz'iin, vaikka tämä matka tavallisesti tehdään noin 40 tiimassa. Kun se kerran oli koettanut ankkuroida, olivat molemmat ankkuriketjut katkenneet, niin että laivan oli koettaminen pysyä aavalla merellä, miten vaan voi.

Me matkasimme tällä höyrylaivalla alas virtaa myöten, kunnes tulimme Sulinaan, erääsen turkkilaiseen kaupunkiin, joka on juuri Tonavan suussa Mustan Meren rannalla. Tuuli oli vielä tuima, meri kävi rajusti, ja ympäri koko rannikkoa kuohuivat aallot, särkyen luotoihin. Erään tulitornin huipussa heilui musta lippu merkiksi, että purjehdus oli määrällinen; meidän oli sentähden ankkuroiminen ja odottaminen parempaa aikaa. Siellä täällä näimme aluksenhylkyjä, jotka olivat karahtaneet karille tuon ankaran myrskyn aikana, ja me saimme kuulla että lähes kahdeksankymmentä haaksirikkoa oli tapahtunut Mustalla Merellä näinä kauhistavina myrsky-päivinä, ja niissä oli moni ihminen henkensä menettänyt.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan tauonnut, eikä tuuli käynyt juuri ensinkään; me saatoimme siis turvallisesti lähteä ulos tuolle vapaalle, aukealle merelle, joka nyt oli tyyni ja hiljainen, vaikka sen pinnalla kävi pitkiä maininkeja, muistoja edellisten päiväin taisteluista.

Me matkasimme siten kaiken sen päivää ja meillä oli ihana ilma. Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, astuin minä laivan kannelle, ja siellä kohtasi minua suurellainen näky. Joka taholla ympärilläni näin ainoastaan tuon avaran, aukean ulapan, ihan pimeänä ja kolkkona, mutta se kuohu, jonka laivan pyörät kohottavat, samoinkuin kölivetemme, loisti pimeässä juurikuin palava phosphori, sillä tuuli oli sellainen, että meri phosphoroitsi. Oli todellakin ihana, viehättävä näky nähdä meidän keikkuvan laivamme rientämän eteenpäin yli tuon pimeän syvyyden, purskahtaen ympärilleen valonsäteitä.

Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näkyi jo maa, ja me olimme onnellisesti saapuneet matkamme perille 26 tiimaisen purjehduksen perästä.

Tuo kaunis Bospori (se salmi joka tässä eroittaa Europan Aasiasta) oli nyt meidän edessämme, ja me purjehdimme sen kautta ihanalla ilmalla, ja taivas oli ihan selvä. Molemmat rannikot olivat hyvin korkeat, ja pitkin rantoja näkyi koko joukko viehättäviä huviloita; näköalat olivat täällä joka taholla mitä ihanimpia milloinkaan nähdä saa.

Kun ensi silmäyksen, satamaan saavuttuamme, kaupunkiin loimme, näytti se todellakin uljaalta. Molemmin puolin kohosivat rannat hyvin korkealle, ollen kokonaan peitetyt huoneilla, jotka enimmältään olivat rakennetut itämaalaiseen rakennustapaan laakeilla katoilla ja ulkonevilla akkunoilla; yli näiden rakennusten suunnattoman joukon näkyi siellä täällä moskeijain komeat kupu-laet ja minareettien korkeat, hoikat huiput, ja tuolla näköalan perällä nuo synkät kypressimetsät, jotka ovat turkkilaisten hautausmaitten tunnusmerkkinä. Koko sisempi satama oli täynnä aluksia ja niiden välissä vilisi lukematon määrä kaikeja, jonkinlaisia pitkiä, soukkia veneitä, joiden soutajat olivat ihan valkoisessa puvussa. Jos sitten katselit tuota suunnattoman suurta seralje-rakennusta, ympäröittynä puistonkaltaisilta yrttitarhoiltaan, juuri sataman suussa eräällä niemekkeellä, jonka ylitse voit nähdä etäälle Marmora-meren kirkasta selkää pitkin, niin näytti tämä näköala viehättävän ihanalta ja muistutti paljon noista itämaalaisten haaveellisista saduista "Tuhat yksi yötä" nimisessä sadustossa.

Mutta vaikka kaupunki meren-puolelta katsoen näytti niin kauniilta, oli se inhottava, kun astuimme siihen sisään. Me nousimme maalle sataman oikealta puolta, jossa se kaupungin osa on, missä Europalaiset tavallisesti asuvat, ja oikein hämmästyimme, nähdessämme mokomia katuja Turkin valtakunnan pääkaupungissa. Enimmät niistä olivat niin kapeita, että kaksi ihmistä tuskin saattoi vieretysten kulkea, ja levein katu, jonka me näimme matkalla hotelliin, ei ollut niin leveä kuin Läntinen Pitkäkatu Tukholmissa. Joka paikassa vallitsi ilettävä likaisuus, ja katujen kivitys oli melkein yhtäläinen kuin meidän huonoimmissa pikkukaupungeissa; kaupungin hotellit sitä vastaan olivat moitteettomia.

Me viivyimme 12 päivää Konstantinopolissa; mutta se oli liian lyhyt aika tutkiaksemme tätä kaupunkia ja sitä kummallista kansaa, jonka keskessä nyt olimme. Kaikki oli siellä toisin, kuin mitä ennen nähneet olimme. Nuo ahtaat kadut, aina täynnä hyöriväin ihmisten paljoudesta, esittelivät omituisen, kirjavan kuvan. Täällä nähtiin kaikkialla sikin sokin, Turkkilaisia, Kreikkalaisia, Armenialaisia ja Europalaisia ja yks ja toinen Afrikan mustia lapsia, ja useimmilla näistä oli omituinen, haaveellinen puku yllä.

Mitä itse Turkkilaisiin tulee, on väärin, että heitä tavallisesti soimataan erinomaisen raa'oiksi ja sivistymättömiksi ihmisiksi. Juuri päinvastoin havaitsin minä heidän laitansa olevan. Totta kyllä, että he seisovat alemmalla sivistys-kannalla kuin enimmät Europan kansat, ja että heidän valtansa nopeilla askeleilla näyttää käyvän hajoamistansa ja perikatoansa kohden; mutta se ei estä, että Turkkilaisella ihmisenä on suuri määrä luonnollista sivistystä, joka kummastuttaa muukalaista, ja että hänellä on jonkinlainen hienous käytöksessään, jolle ei vedä vertoja edes sekään, mitä kaikkein sivistyneimmissä maissa nähdään. Turkkilaisessa yhdistyy tavattomiin ruumiin voimiin taipumus laiskuuteen. Hän saattaa istua päiväkauden, jos hänellä on tilaisuus siihen, sohvassaan tahi kadunkulmassa, aina sen mukaan jos hän on rikas tahi köyhä, imeskellen vesipiippuaan ("nargileh") eli "chibukiansa", joka on hänen suurin nautintonsa, sekä silloin tällöin virvoitellen itseänsä kupilla kahvia; mutta hän voi myöskin, jos siksi tulee, heittää tämän torkkusissa-olon ja tehdä työtä ihmetyttävällä innolla ja uutteruudella. Me saimme tätä usein nähdä oleskellessamme turkkilaisissa maissa. Ja saatiinpa sitä muutamia vuosia sitten nähdä suuremmassakin määrässä, kun sodan aikana Wenäjän kanssa koko kansakunta heräsi uneliaisuudestaan ja torjui Wenäläiset päältään ja löi heidät useassa tappelussa, ennenkuin Länsi-vallat ehtivät heille avuksi.

Kun kävelin ympäri tässä väkirikkaassa pääkaupungissa ja näin tuon Turkkilaisten paljouden heidän ylimalkaan kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joiden tyynen, huolettoman pinnan alla näytti piilevän sisällinen voima, tuli mieleni surulliseksi aatellessani, että he kaikki Muhamedin uskolaisina palvelivat väärää prophetaa. Tämä tuntui minusta erittäin raskaalle, kun eräänä päivänä kävin Konstantinopolin suurimmassa moskeijassa, Sancta Sofiassa. Tämä moskeija oli kerran kristittyin kirkkona, mutta "kynttiläjalka sysättiin pois tältä sialta", kun Turkkilaiset vallottivat Konstantinopolin, ja nyt näin minä tuon entisen kirkon lattialla koko joukon Turkkilaisia rukoileman Allah'ta (niin kutsuvat Muhamedilaiset Jumalaansa) prophetansa nimessä kaikenlaisilla ulkonaisilla liikunnoilla, kumarruksilla ja heittäymällä suullensa, otsa lattiaa vasten, jupisten samassa koko joukon rukouksia ja tuontuostakin veisaten jonkun ylistysvirren ykstoikkoisella äänellä.

Kun näin kaiken tämän harhailun, ihmettelin minä, miksi ei Herra antanut evankeliuminsa kaikua tämänkin raukan kansan seassa, ja miksi ei hänen henkensä tullut tähänkin pimeään maahan herättämään oikeata hengellistä elämää. Mutta muutaman päivän perästä siitä, kuin Sancta Sofiassa olin ollut, sain minä ikäänkuin vastauksen tähän kummastelevaan kysymykseeni, kun mietin iltaa erään amerikalaisen lähetyssaarnaajan, t:ri Schaufler'in, luona. Siellä näin minä nimittäin kaksi kääntynyttä kristittyä turkkilaista, jotka suurimmalla ilolla ja innolla tunnustivat Kristuksen vapahtajaksensa. Toinen heistä saarnasi nyt evankeliumia maamiehillensä ja antoi useita ilahduttavia tietoja, kuinka hän joka päivä kohtasi Turkkilaisia, jotka toivoivat tullaksensa opetetuiksi piplian neuvosta Jumalan valtakuntaan, sillä he eivät olleet löytäneet tyydytystä Muhamedilaisuuden tyhjistä säännöistä, jotka eivät puhu sanaakaan minkäänlaisesta sovituksesta, vaan ainoastaan mitä pitää tehdä, saavuttaaksensa autuutta omalla ansiolla. T:ri Schaufler kertoi minulle, että merkillinen hengellinen liikunto alkoi ilmaantua Turkkilaisissa, ja että se armonvaikutus, joka meidän aikoina käy väkevästi monen mailmanosan läpitse, myöskin on saavuttanut tämän kansakunnan, niin pimeyteen sidottuna kuin se onkin, ja että piplioita jaellaan sadottain heille. "Merkillistä kyllä", lausui hän, "on nähdä mitä Herra on toimeen saanut meidän seassamme näillä seuduilla; ja me lähetyssaarnaajat", lisäsi hän, "meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata Herran viittausta ja olla uskolliset kutsumuksessamme, saarnaten evankeliumia sekä hyvällä että pahalla ajalla, ja seurauksia toimestamme, erittäinkin tämän kansan seassa, emme voi arvata; heittäkäämme ne Herran haltuun."

Kenties hän tällä ajatteli sitä päivää, jolloin Turkkilaiset, ei yksitellen, vaan suurissa joukoissa tulevat pyytämään kastetta ruvetaksensa kristityiksi, josta epäilemättäkin seurauksena olisi oleva, että se suuri osa kansasta, joka vimmaisesti riippuu kiinni uskossaan, on joutuva kukistamattoman vihan valtaan, joka arvattavasti loppuisi yleisellä verisaunalla kristittyin turmioksi. Sillä vaikka turkkilaiset ovat hyvin leppyisiä muita uskontoja kohtaan, siinä suhteessa että he sallivat niitä seassansa, eivät he kuitenkaan voi suvaita, että joku Turkkilainen menee toiseen uskontoon, niinkuin he eivät myöskään pidä siitä että joku vieras uskolainen tulee heidän uskontoonsa, vaan ylenkatsovat semmoista ihmistä huikentelevana raukkana. Sentähden näyttää tuo uhkaava ja osaksi jo aloitettu taistelu elävän kristin-uskon ja muhamedilaisuuden välillä tulevan kyllin tuimaksi, ja luultavasti on kristin-uskon voitto täällä, niinkuin useimmissa muissa maissa, joissa semmoinen voitto on saavutettu, tuleva sangen veriseksi.

Sillä ajalla kuin oleskelimme Konstantinopolissa, teimme muutamia retkilöitä useampiin paikkoihin Bosporin rannoilla, ja mihinkä hyvänsä tulimme, ihmetyttivät meitä nuo suurellaiset näköalat, jotka joka paikassa levenivät silmäimme eteen. Wapain ja suurellakin kaikista näköaloista Konstantinopolin läheisyydessä on epäilemättäkin eräältä vuorelta, nimeltä Burgurlu, yläpuolella Skutarin. Skutari on turkkilainen kaupunki Aasian rannalla vastapäätä Konstantinopolia, eroitettuna jälkimäisestä Bosporin kautta. Me menimme eräsnä päivänä Skutariin nopeassa kaik'issa, kahdella soutajalla. Me vourasimme sieltä hevosia ja ratsastimme ylös tuolle äsken mainitulle vuorelle, ja tämän vuoren huipulta oli meillä mitä ihanimpia näköaloja milloinkaan nähneet olemme. Alhaalla edessämme oli Skutari ja toisella puolla Bosporin koko tuo kaunis Konstantinopoli, sitten vasemmalla kädellä Marmorameri, ja oikealla puolella luikerti Bospori aina Mustaan Mereen asti. Me saatoimme nähdä yli hyvän osan tuota turkkilaista ylänkömaata, ja jos sitten käännyimme toisaalle päin, voimme nähdä Wähän Aasian vuoret, jotka kohosivat toinen toisensa ylitse, niin että nuo etäisimmät harjanteet näyttivät taivaanrannalta nouseville sinertäville pilville. Oli jotakin oudollaista ja mieltä liikuttavaa katsella näitä avaria, suurellaisia aloja.

Meidän menestymiseemme Konstantinopolissa ollessamme oli melkoisena syynä se ystävällisyys, jolla sikäläinen Ruotsin ja Norjan ministeri, kamariherra Collet ja pastori Blom, meidän lähettiläskunnan saarnaaja siellä, meitä kohtelivat. Ruotsin lähettiläskunnan sihteeri paroni Beckfriis ei ollut kotona, vaan oli matkalla Palestinassa, mutta koska hän tuli takaisin Konstantinopoliin muutamia päiviä ennen kuin me läksimme matkalle, oli meillä kuitenkin ilo saada tavata häntä ja kuulla yhtä ja toista Pyhästä Maasta, jonne me ennen pitkiä aioimme. Me kohtasimme Konstantinopolissa erään Norjalaisen, herra Due'n joka vaarallisen rintataudin tähden aikoi matkata Egyptiin talveksi. Kun hän ei voinut matkata samana päivänä kuin me, suostuimme siitä, että kohtaisimme toisemme Kairossa, matkataksemme sitten ehkä yhdessä seurassa ylös Niili-virtaa myöten.

Ensimäisenä sunnuntaina, kuin Konstantinopolissa olimme, kuulimme pastori Blomein saarnaavan lähettiläskunnan kirkossa. Tuo pieni kirkko oli melkein täynnä; enimmät kuulijat olivat merimiehiä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Suomesta.

Seuraavana sunnuntaina saarnasin minä ja oli meillä silloin myöskin tilaisuus viettää Vapahtajamme muisto-atriaa.

Kaiken sen aikaa, jonka me Konstantinopolissa mietimme, kesti ihaninta ilmaa; mutta 7 p:nä Joulukuuta, sinä päivänä, jolloin meidän piti astua laivaan lähteäksemme matkalle, kävi tuuli tuimasti, ja taivas oli peitetty synkillä pilvillä jotka silloin tällöin lähettivät alas runsaita sadekuuroja. K:lo 4 iltasella jätti meidän aluksemme, joka ei ollut iso, mutta hyvin rakettu höyryalus, Konstantinopolin ja läksi Marmora-merelle. Tuuli kiihkeni joka hetki, ja sade valui virtana niin ettemme voineet olla ulkona laivankannella sanomassa hyvästi viimeiselle europalaiselle kaupungille, johon poikkesimme matkallamme Itä-maille. Koko seuraavan yökauden keikkui "Germania" vahvasti ja narskahteli liitoksissaan, ikäänkuin olisi se ollut rikkimenemäisillään.

Kun seuraavana päivänä kävin kannelle, näkyi meidän vasemmalla puolellamme Marmaran saari, jonka korkea kupu kokonaan oli sumulla peitetty, ja vastaisella puolella näkyivät Turkin ylhäiset rannat. Puolipäivän aikaan tulimme me Dardanellein salmeen, vanhain Hellespontiin, ja näimme vielä kerran Europan ja Aasian lähenevän toinen toistansa ja viruttavan rantojaan samassa vedessä.

Muutaman tiiman kuluttuja kun jo oli pimeä, tulimme ulos Arkipelagiin ja näimme silloin vasemmalla puolellamme Aasian rannikolla mahtavan, hämäräisen korkeuden; se oli Ida-vuori, jonka juurella muinoin Troija lepäsi, tuo mahtava kaupunki, jonka kreikkalaiset viekkaudella valloittivat ja hävittivät kymmen-vuotisen piirityksen perästä. Pimeys, joka nyt lankesi maille, esti meitä näkemästä koko joukon saaria, joiden ohitse me kuljimme ja jotka olivat rikkaita muistoista vanhoilta ajoilta.

Wielä seuraava päiväkin oli tuulinen ja meri kävi rajusti niinkuin ennenkin. Huomeneltain sen jälkeen olimme Smyrnan lahdessa; ja kaupunki, josta tämä lahti on saanut nimensä, lepäsi meidän edessämme, vuorentörmiensä sylissä.

Me viivyimme Smyrnassa vuorokauden ja vietimme siellä hupaisen illan Ruotsin konsulin herra van Lennep'in luona, sitten kun ensin päivällä hänen seurassansa olimme käyneet eräässä diakonissa-laitoksessa tässä kaupungissa, joka laitos näytti olevan mitä oivallisimpia laatuaan. Sen koulussa opetettiin joka päivä lähes sataa lasta eri kirkkokunnista, ja tulivat siellä kaikki pienuudesta alkaen tuntemaan Raamattua, tuota ikuisen totuuden lähdettä. Näistä lapsista oli laitoksessa noin 60 sisäoppilaina. Me haastelimme kauan johtajattaren kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa samassa koulussa, kuin diakonissalaitoksen johtajatar Tukholmissa.

Me olimme nyt siinä kaupungissa, jossa kristinopin ensi aikoina se seurakunta löytyi, jolle Vapahtaja Johanneksen kautta lähetti sen tervehdyksen, joka löytyy Johanneksen Ilmestys-raamatun 2:ssa luvussa 8-11 värsyissä. Nytkin löytyi täällä vähäinen uskovaisten seurakunta; antakoon Herra sille siunauksensa!

Yhden vuorokauden perästä jätimme me taasen Smyrnan samalla höyrylaivalla, jolla Konstantinopolista olimme tulleet, ja matkasimme nyt suoraan Alexandriaa kohden. Me läksimme Smyrnasta noin k:lo 4 aikaan jälestä puolenpäivän. Tuuli puhalsi vielä vahvasti, niin että meri kävi jotenkin rajusti. Ennenkuin pääsimme ulos tuosta pitkästä Smyrnan lahdesta, oli jo pimeä, ja juotuamme teemme, kävimme levolle.

Kun seuraamana päivänä tulin laivankannelle, emme vielä olleet jättäneet Arkipelagia. Oikealla puolella meidän alustamme näkyi korkea, kallioinen saari, ja minä sain tietää sen nimen olevan Pathmos. Täällä oli siis edessäni se kallio keskellä merta, jossa kerran se "opetuslapsi jota Jesus rakasti" oli vankina evankeliumin tähden, ja jossa hän eräsnä sunnuntaina kuuli äänen niinkuin pasunan puhuvan kanssansa, ja jossa hän, kun hän kääntyi katsomaan mistä se ääni tuli, joka hänen kanssansa puhui, näki Ihmisen Pojan, hänen rakkaan mestarinsa muotoisen olennon keskellä seitsemää kynttiläjalkaa, jotka hän itse selitti olevan ne seitsemän seurakuntaa Aasiassa, ja seitsemän tähteä hänen kädessään, joiden hän sanoi merkitsevän niiden seitsemän seurakunnan opettajia. Täällä sai Johannes vastaanottaa ne erityiset tervehdykset jokaiselle näistä seurakunnista. Täällä hän sitten kirjotti vapahtajan sanain jälkeen koko sen merkillisen kirjan, joka on saanut nimeksensä Johanneksen Ilmestys.

Tuuli oli nyt viihtynyt, mutta meri meuroeli pitkinä, syvinä maininkeina, jotka saivat meidän aluksen vahvasti heilumaan. Puolipäivän aikaan sivusimme me Rodus-saaren, joka on viimeinen Arkipelagin saaria, ja meillä oli nyt koko avara Wälimeri edessämme. Kuinka ihana on tuo vapaa, aukea meri! Mikä todistus luojan suuruudesta! Se on suurellainen, ylevä, niinhyvin silloin kuin se tyynenä ja rauhallisena kuvastaa kirkkaalla pinnallaan taivaan, joka kaartelee sen ylitse, kuin silloin koska se kohottaa pilviä kohden kuohuvia aaltoja, jotka joka hetki uhkaavat musertaa tuon heikon aluksen, joka on uskaltanut sille.

Illan päälle rupesi tuuli uudestaan puhaltamaan tuimasti ja vieritti suuria aaltoja aluksen kylkeä vastaan, niin että merenkäyminen koko seuraavana yönä oli vahvempi kuin milloinkaan muulloin matkamme aikana. Milloin kallistui alus toiselle, milloin toiselle kyljelle, milloin kohosi se korkeain aalloin harjalle, milloin vajosi se taasen syvyyteen kahden laineen väliin, ja vapisi ja ryskyi nyt pahemmin kuin milloinkaan ennen. Kun olin mennyt levolle, tuntui minusta niin oudollaiselle aatella, että nyt heiluin samalla merellä, jolla kerta Paavali, pakanain apostoli, neljätoista päivää viskaeltiin sinne tänne auttamattomassa haahdessa, särjetyllä peräsimellä, silloin kun hän vietiin vankina Jerusalemista Roomaan, jossa marttyrikuolema häntä odotti.

Seuraavana aamuna taukoi tuuli kokonaan, mutta ei kauvoja kulunut, ennenkuin rupesi puhaltamaan vastaiselta suunnalta uudella voimalla. Kohta rupesi meri taasen kuohumaan ja tuo hieman hiljaantunut meri pahemmin aaltoilemaan.

Hyvin omituista laatua olivat meidän atriamme, joissa tuontuostaki pullot kaatuivat, talrikit ja korotit luiskahtavat sikin sokin, ja meidän oli vaikea pysyä paikallamme. Ne harvat naiset, joita laivassa oli, katosivat pian kojuihinsa eikä heitä enää nähty sen koommin koko matkan kuluessa, ja toisetkin matkustajat siirtyivät pois vähitellen toinen toisensa perästä, niin että meitä viimeiseksi oli vaan joku ainoa atrioissa läsnä. Kun näin mitä toiset saivat kärsiä, tunsin itseni kiitolliseksi että kokonaan olin vapaa siitä ankarasta kivusta, joka tavallisesti on meriretkein seurauksena.

Merellä oli monta ihanaa näkyä meille tarjona, kun joka aamu tuo nouseva aurinko kultasi sen itäisen äären, niin että se hohti kuin juokseva kulta; ja vielä suloisempi ehkä oli katsella auringonlaskuja, jolloin taivas ja meri näytti uivan rusottavassa, meripunaisessa loisteessa. Öisinä kumotti kirkas kuu ja hopeoitsi tuon aaltoilevan syvyyden, ja eräsnä iltana saimme me nähdä jotakin suurellaista, kun kolmella eri taholla näkyi taivaanrannalla synkkiä ukkosen pilviä, soista silloin tällöin välähteli pitkiä kirkkaita salamia, mutta muuten oli koko tuo pimeä taivas pilvetön.

Kolmantena päivänä, sitte kun Smyrnan olimme jättäneet, piti meidän kapteenin laskun mukaan varsi varhain huomeneltain olla Alexandriassa, mutta vielä k:lo 9 samana aamuna emme olleet nähneet maata, ja luultiin syynä siihen olevan, että meillä yöllä oli ollut vastatuuli. Myöhempään edellä puolen-päivän tuli kuitenkin näkyviimme haamoittava korkeus Afrikan rannikolla, tervetullut näky sille, joka monta päivää perätysten on keinunut tuolla liikkuvalla elementillä ja on nähnyt ainoastaan taivasta ja vettä. Kotvasen ajan perästä havaitsimme kaukana taivaanrannan äärellä tulitornin Alexandrian sataman suussa. Länsituuli, joka viimeisinä päivinä oli puhaltanut, oli ajanut meitä vähän itään päin, niin että meidän tässä oli muuttaminen suuntaa ja seuraaminen rannikkoa pitkin, tullaksemme Alexandriaan, ja kävi meidän kulkumme suoraan tuulta vastaan, joka nyt puhalsi myrskyn kaltaisella tuimuudella. Uljasta oli nähdä kuinka Germania vitkaan eteni, taistellen tuulta ja aaltoja vastaan; milloin viilsi aluksen kokka johonkin avaraan vesiväylään, milloin kohosi se kokonaan vahdon vallassa yli kuohuavan aallon harjan; ja sitä kesti muutaman aikaa, kunnes me onnellisesti saavuimme tyyneen satamaan.

Me olimme nyt ehtineet matkamme ensimäisen määrän päähän, kun olimme tulleet Afrikaan, tähän palmujen ja alituisen kesän maahan. Täällä kävimme me kesäpuvussa, lukemattomain kukkasten tuoksussa ja lehteväin puiden varjossa samaan aikaan kuin tuolla ylhäällä meidän rakkaassa kotimaassamme, Pohjassa, syvä lumi tavallisesti peittää vuoret ja laaksot ja vahva jää rantamme. Täällä vilvoittivat tuontuostakin lauhkeat tuulet polttavaa hellettä, sillä aikaa kuin tuolla pohjassa kylmä vihuri lisää pakkasen kovuutta. Täällä poimimme kypsiä apelsiineja ja palmujen hyvänhajuisia taateleja, sillä aikaa kuin tuolla ylhäällä kaikki kasvullisuus on haudattuna talven kylmän peitteen alla. Kuitenkin jos minun tulisi valita etelän koko loistoisuuden ja pohjan kylmyyden välillä, kylmyyden, jota ainoastaan lyhyet, vaikka ihanat kesät katkaisemat — ei valitseminen olisi vaikea.

Alexandriassa viivyimme muutamia päiviä ja saimme siellä nähdä yhtä ja toista meille uutta ja outoa.

Kaupunki vilisi ajoneuvoista, joita mustat arabialaiset johtivat, ja joka paikassa näkyi pitkät junat kameleja, noita levollisia, väkeviä juhtia, jotka kantoivat hirmuisia kuormia, ja melkein joka kadunkulmassa koko joukko borikka-aaseja, joita eläimiä sekä miehet että naiset käyttävät ratsastuksiinsa. Ihmeen kauniita olivat kaupungin puutarhat, joissa oli niin runsas kasvillisuus ja loistoisuus, ettemme milloinkaan ennen olleet sen vertaista nähneet. Ikivanhoja muistoja menneistä ajoista löytyi täällä kaksi, nimittäin Pompejin pylväs ja Kleopatran obeliski; ne olivat molemmat erinomaisen kauniit ja ihmeteltävän korkeat, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta.

Alexandria on suuri kauppakaupunki. Egyptin tuotteet menevät tätä tietä Europaan, ja kaikki Europan tavarat, jotka tulevat Egyptiin, ovat laskettavat maalle tässä. Ilman sitä käy kauppaliike Englannin ja Indian välillä suureksi osaksi tämän kaupungin kautta, jolloin tavarat kuljetetaan rautatietä myöten (Nykyään Suez'in kanavaa myöten, vuodesta 1871 ruveten. Suom. muist.) Alexandrian ja Suez'in välillä ja sitten höyryaluksilla Indiaan ja sieltä samoin takaisin. Me havaitsimme sentähden sataman olevan aina tungokseen asti täynnä laivoja, ja itse kaupunkikin oli melkein puoliksi europalainen.

Alexandriasta matkasimme me rautatietä Kairoon, Egyptin pääkaupunkiin, jota matkaa kesti kuusi tiimaa.

Me olimme nyt keskellä tätä ihmeellistä, muistorikasta maata, joka kerta oli suuri ja väkevä, nyt pieni ja mitätön. Wuosituhansia sitten oli Egypti maailman väkirikkaimpia maita; nyt on väestä verrattavasti hyvin harvalukuinen. Muinoin kutsuttiin tätä hedelmällistä maata "maailman jyväaitaksi"; — nyt ovat avarat alat siitä autioina erämaina. Muinoin oli kaupunkein luku arvaamattoman suuri (Herodotos laskee ne aina 20,000 asti), ja nyt näkee matkustaja ainoastaan kylän siellä, toisen täällä, joissa löytyy vaan kurjia savikojuja, paremmin sopivia navetoiksi kuin ihmisten asunnoiksi. Näiden viheliäisten kyläin asukkaat ovat vajonneet suurimpaan tietämättömyyteen, kun sitä vastaan noiden vanhain Egyptiläisten sivistys muinoin oli vierasten kansain ihmeenä. Ennen vallitsi Egypti ympärillä olevia kansakuntia; — nyt hallitsee vieras kuningas tätä Pharaonein kopeata ja voimallista maata.

Haikeus ja sääli valtaa matkustajan, joka käy näillä seuduilla, joiden asukkaat näyttävät kärsivän kurjuutta ja köyhyyttä, sillä aikaa kuin tirannillinen hallitus kohtelee heitä kuin orjia. Olisit melkein epäillä historian todistusta maan entisestä suuruudesta, jollei siellä täällä kohoisi mahtavia muistomerkkejä, jotka näyttävät mitä se ennen on ollut.

Niin todistavat Egyptin muinaista loistoa nuo ihmetyttävät obeliskit, jotka ovat korkeita kivipatsaita, hakatut yhdestä ainoasta kappaleesta ja kirjaellut täyteen Egyptin kuvakirjotusta; — nuo hirmuiset pyramidit, jotka ovat ikivanhoja kolmikulmaisia kivivuoria, tehdyt ihmisen käsillä niin korkeiksi, että ne näkyvät monen penikulman päähän; — ja nuo suunnattoman suuret salit, joita on hakattu noihin korkeihin hiekkakivivuoriin, joissa Egyptiläiset tallettavat esi-isäinsä balsameerattuja ruumiita, jonka tähden nämä ilmalle avonaiset lepokammiot ovat saaneet nimeksensä muumioin haudat, sekä viimeiseksi koko joukko sortuneitten epäjumalan-temppelein ja musertuneitten palatsein raunioita, jotka kummastuttavat matkustajaa ja joiden vertaisia et koskaan ole nähnyt, vaikka olisitkin paljon mailmaa kulkenut.

Kansan, joka on valmistanut kaikki nämä muistomerkit, on täytynyt olla suuri kansakunta ja seisoa korkealla sivistyksen asteella.

Mikä eroitus muinaisuuden ja nykyisyyden välillä! — Mutta olipa tämä maan suuri muutos voimasta heikkouteen, kunniasta häpeään, suuruudesta mitättömyyteen jo ennen ennustettu, ennenkuin se tapahtui, sillä propheta Hesekiel sanoo 30:nen luvun 6,7 ja 8 värsyssä näin: "Näin sanoo Herra, Herra: Egyptin holhoja pitää lankeemaan, ja sen väkevyyden ylpeys on hukkuva: Sevenin tornista pitää heidän miekalla lankeemaan, sanoo Herra, Herra. Ja heidän autiot rajansa pitää kylmille tuleman, hävitettyin maakuntain keskellä, ja heidän kaupunkinsa hävitettämän muiden autiain kaupunkein seassa. Että heidän pitää ymmärtämän, että minä olen Herra, koska minä teen tulen Egyptiin, ja kaikki, jotka heitä auttavat, pitää hukkuman; ja vielä: Sillä sen pitää oleman halvan muiden valtakuntain suhteen, ja ei enää hallitseman pakanoita; ja minä tahdon vähetä heitä niin, ettei heidän vallitseman pidä pakanoita."

Wuonna 525 e.Kr. valloitti Persian kuningas Kambyses Egyptin, mutta se vapautui taasen noin 100 vuotta myöhemmin. Uudestaan kukisti Persia sen, ja se pysyi Persialaisten vallassa 26 vuotta, jolloin Makedonialaiset sen valloittivat. Ptolemeot hallitsivat sitä sitten, kunnes se 30 vuotta ennen Kristusta tuli roomalaiseksi maaksi. Egypti pysyi sitten Roomalaisten hallussa vuoteen 641, jolloin Saracenit sen valloittivat. Wuonna 1250 anastivat Mamelukit (ostetut orjat, jotka sotamiehiksi maahan oli tuotu) vallan Egyptissä ja panivat eriskummallisimman hallitusmuodon toimeen. He valitsivat päällikön joukostansa, ja kun joku päällikkö kuoli, ei tullut hänen poikansa hallitsiaksi isän jälkeen, vaan siksi valittiin joku äsken maahan tuotu orja. Sitä tapaa kesti sitten polvesta polveen, vieläpä vuosisatojakin — ja tuolla ennen niin väkevällä ja vapaalla Egyptillä oli aina vieras ruhtinas, joka julmimmalla tavalla rasitti ja nylki alamaisiansa. Tämäkin oli ennen ennustettu: "Minä tahdon myydä maan tylyin ihmisten käsiin ja hävitän maakunnan ja mitä siinä on muukalaisten kautta. Minä Herra olen sen puhunut; ja Egyptillä ei pidä ruhtinaita oleman, ja minä lähetän hämmästyksen Egyptin maahan."

W. 1519 tuli Egypti veronalaiseksi Turkkilaisille, mutta Mamelukit pysyivät kuitenkin vallassa, ja se kummallinen hallitustapa, jonka he olivat toimeen panneet, pysyi vielä voimassa.

Mutta tämän vuosisadan alussa alkoi uusi järjestys maassa Mehemed Alin kautta, jota historiankirjottajat ovat ruvenneet kutsumaan Egyptin hermoksi, sydämeksi ja ajatukseksi. Hän oli syntynyt Makedoniassa ja tuli monivaiheisten kohtaloin kautta Egyptin hallitsiaksi v. 1805. Mamelukit eivät häntä valinneet, vaan kansa, jonka vaalin Turkin hallitus Konstantinopolissa vahvisti. Nuo vanhat hallitsiat eivät kuitenkaan tahtoneet väistyä syrjään tuon uuden varakuninkaan tieltä, joka taasen puolestansa ei suvainnut mitään kanssahallitsioita. Sisällinen sota oli alkamaisillaan, ja Mehemed Ali päätti vapauttaa maan semmoisen sodan kauhuista raivaamalla pois tieltä kaikki Mamelukit, musertaen sillä tavoin sen vallan, joka vuosisatoja oli ollut Egyptin vitsauksena. Tämän aikeensa toimeen panemiseen valitsi hän semmoisen keinon, joka todistaa oikeata itämaalaista julmuutta. — Maaliskuun 1 p:nä v. 1811 kutsui hän kaikki Mamelukit, jotka olivat Kairossa, palatsissa pidettävään kestiin. Kun pidot olivat lopussa, suljettiin palatsin portit, ja Mamelukit saivat surmansa sotamiehiltä, jotka olivat seisoneet varoilla kaltereissa. Nuo kopeat ja urholliset Mamelukit, jotka olivat kamppailleet itsellensä voiton niin monessa kunniallisessa taistelussa, kaatuivat täällä yksi toisensa perästä ilman mahdollisuutta vastustukseen, sillä he olivat suljettuina ahtaasen pihaan, jossa sotamiehet, seisoen noilla korkeilla ympäröivillä muureilla, ampuivat heidät maahan. "Heidän kuolemansa oli kauhistava ja kunniaton." Ainoastaan yksi ainoa heistä kaikista pääsi pakoon syökseymällä hevosineen päivineen alas hirmuttavaan syvyyteen, joka yhdeltä taholta ympäröi sitä alaa, jossa he olivat suljettuina. Hänen hevosensa musertui, mutta hän itse jäi henkiin ja pakeni.

Samalla aikaa, kuin tämä verinen työ tapahtui Kairossa, surmattiin kaikki Mamelukit maakunnissa varakuninkaan käskystä. Tällä tavoin teloitettiin 6 tai 7 tuhannen miehen paikoille.

Mehemed Alilla oli nyt yksin valta, eikä kukaan vastustellut hänen kruunuansa. Egypti oli vapautettu niiden muukalaisten orjain paljoudesta, jotka niin kauvan olivat sitä vallinneet, ja sillä oli nyt oma järjestetty hallitsiasukunsa.

Mehemed Alin hallituksen aikana — vaikka kyllä tirannillinen — rupesi maa yhä enemmän ja enemmän nousemaan pitkällöisestä alennustilastaan. Maanviljelys parantui, kauppa ja teollisuus rupesi kukoistamaan, eikä varakuningas säästänyt mitään keinoja, auttaaksensa raha-asiain kehnoa tilaa ja avataksensa maatansa europalaiselle sivistykselle. — Mitä Egyptin valtiolliseen tilaan tulee, kohosi se tähän aikaan ihmeteltävään voimaan ja mahtavuuteen. Tähän asti oli se ollut vierasten kansain poljettavana, mutta nyt rupesivat he pelkäämään sen voimaa. Woitollisna kulkivat sen sotalaumat halki Syrian, kuninkaan pojan, tuon urhollisen Ibraim Pashan johdolla. Siellä valloitettiin useain muiden linnoitusten ohessa myöskin tuo luja S:t Jean d'Acre, joka vähää enemmin oli kukistumatta vastustellut maailman voittajaa Napoleonia. Täällä saatiin monta loistamaa voittoa Syrialaisista ja turkkilaisista apujoukoista. Itse Konstantinopoli vapisi tämän voitollisen sotajoukon edessä, kun se läheni hänen aluettansa. Turkin laivasto ei tohtinut lähteä ulos Bosporista kamppailemaan Egyptin laivaston kanssa, joka tarjosi tappelua. Vihdoin täytyi Sultanin pyytää apua Wenäläisiltä, ja siinä rauhanteossa, joka kohta sen jälkeen toimeen pantiin, tuli Mehemed Ali Syriankin pashaksi.

Ei kauvoja viipynyt, ennenkuin sota syttyi uudestaan. Turkin Sultani ei voinut unohtaa sitä häpeätä, jota hän oli saanut kärsiä vasalliltansa. Hän varusti suuren armeijan ja lähetti sen Syriaan. Egyptiläiset ja Turkkilaiset kohtasivat toinen toisensa vielä kerran, ja Turkkilaiset kärsivät hirveän tappion. Uudestaan oli Turkinmaa vaarassa, ja korkea Portti (Se on Turkin hallitsian palatsi eli hovi. Suom. muist.) pelkäsi tulevansa syöstyksi Egyptin varakuninkaan kautta. Europan suurivaltain oli käyminen väliin hillitäksensä Egyptiä voittokulussaan — tätä samaa Egyptiä, joka monta vuosisataa oli ollut ainoastaan raunioin pesänä, hämäräisenä varjona entisestä suuruudestaan.

Englantilainen laivasto tuli Turkkilaisille avuksi, ja Mehemed Alin oli väistyminen ylivoiman tieltä. Hänen oli heittäminen Syria ja tyytyminen vaan varakuninkaan arvoon Egyptissä ja maksaminen vuotuista veroa Turkin hallitukselle; määrättiinpä myöskin kuinka paljon sotaväkeä hän sai pitää maassaan.

Mehemed Ali kuoli v. 1848, ja hänen poikansa Ibraim Pasha seurasi häntä hallituksessa; tämän veli Said Pasha on nykyään maan varakuninkaana.

Tämä Egyptin uusin historia näyttää osoittavan, että parempi aika on ruvennut koittamaan tälle onnettomalle, rikkirevitylle ja poljetulle maalle. Egyptillä on myös odotettava semmoinen parempi aika, sillä sama Jumala, joka ennakolta oli ilmoittanut ne vitsaukset, jotka me olemme nähneet sanasta sanaan käyneen toteen on myöskin antanut sanoa: Herra on vaivaava Egyptiläisiä, hän on vaivaava ja parantava jälleen; sillä he palajavat Herran tykö ja he rukoilevat häntä ja hän parantaa heitä. Silloin on tie avoin Egyptistä Assyriaan, Assyrialaisten mennä Egyptiin, ja Egyptiläisten Assyriaan; että Egyptiläiset ja Assyrialaiset ynnä palvelisivat (Jumalata). Silloin Israel pitää itse kolmantena olevan, Assyrialaisten ja Egyptiläisten kanssa, sen siunauksen kautta, joka on oleva keskellä maata. Sillä Herra Zebaoth on siunaava heitä ja sanova: siunattu olkoon Egypti minun kansani, ja Assur minun käsialani, ja Israel minun perimiseni!

Kairossa emme monta päivää viipyneet, sillä meidän teki mielemme päästä ylös Niili-virtaa myöten niin varhain kuin mahdollista. Me saimme matkakumppaniksi tälle retkelle herra Due'n, joka saapui Kairoon muutamia päiviä meidän jälkeemme, ja kaksi Englantilaista, herrat Robinson ja Pulling, joista jälkimäinen oli pappismies Londonista, kuuluva Independentien lahkokuntaan.

Me vuokrasimme yhden niistä kauniista, mukavista pursista, sotka joka talvi purjehtivat ylös tuota merkillistä virtaa myöten, kuljettaen matkustajia, jotka tulevat Egyptiin joko etsimään terveyttänsä sen ihanassa ilmanalassa tahi katselemaan maan merkillisiä muinais-muistoja.

Kun aika jo oli pitkälle kulunut, päätimme me siekailematta lähteä matkalle ja jättää takaisintuloomme asti kaikkein niiden paikkain katselemisen, jotka Kairossa ja sen läheisyydessä likempää tarkastusta ansaitsivat. Me pestasimme kokin ja tulkin, ja kun purtemme oli varottu kaikilla muonavaroilla, mitä retkellämme tarvitsimme, astuimme purteen ja odotimme nyt vaan myötäistä tuulta, nostaaksemme ankkurin ja alottaaksemme matkamme. Muutaman päivän perästä kääntyi tuuli, joka tähän saakka oli puhaltanut ihan vastaan. Me kohotimme purjeet ja jätimme Kairon, — se oli 29 p. Joulukuuta.

Meidän purtemme oli kaksimastoinen ja varustettu kahdella kaleeriseilillä, joista etumainen oli hyvin suuri, toinen paljoa pienempi. Wäestönä oli kaksitoista miestä, joista muutamat olivat hiilimustia nubialaisia, toiset ruskealäntäsiä egyptiläisiä ja arabialaisia. Meidän kapteenimme oli pitkävartinen egyptiläinen, ruskean voipa muodoltaan ja mustalla parralla. Hänen kasvonsa juonteet olivat kauniit ja osottivat voimaa, niinkuin laita on useimpain tämän maan asukasten.

Monessa suhteessa oli tämä retki viehättävä. Merkillinen oli maa, jonka läpitse matkasimme; ja yhtä merkillinen oli virta, jolla me purjehdimme.

Jos katselet Egyptin karttaa, havaitset maan muodostavan nelikulman, joka on melkein yhtä leveä kuin pitkä. Mutta suurin osa siitä, jaa koko läntinen puoli ja hyvä lohko ikäistäkin, on hedelmätöntä hieta-aavikkoa, jossa ainoastaan siellä täällä tapaat isompia tai pienempiä oaseja, tilkkuja, jotka hedelmällisyytensä, lähteittensä, palmujensa ja vihannoitsevien kenttäinsä kanssa näyttävät suloisille saarille tuolla autiolla, polttavalla hietaulapalla. Oikeastaan hedelmällinen osa maata on kaita kaistale kahden puolin Niili-virtaa, joka juoksee läpi maan etelästä Pohjoseen. Tämä maankaistale on toisinaan ainoastaan muutamia harvoja syliä leveä ja leveimmästä paikasta ainoastaan muutamia penikulmia. Sitä ympäröitsevät joka taholta vuoret tahi hieta-aavikot ja on sillä tavoin suurellaisen oasin kaltainen, jonka lähteenä on tuo mahtava Niili-virta. Tämä siunausta-tuottava virta, joka vedellään kostuttaa koko maakuntia, tulee Afrikan sydänmaista, jossa sen lähteet vielä ovat tuntemattomat. Armeliaan niiden olevan Kuuvuorten seuduilla. Se juoksee sitten Kordofanin, Sennaarin, Nubian ja Egyptin läpitse. Juoksunsa alkupuolella ottaa se useampia lisäjokia. Viimeinen niistä laskee Niilivirtaan melkein keskellä Nubiaa. Sitten etenee tuo mahtava virta aina Wälimereen asti, noin kolmesataa Ruotsin penikulmaa, ottamatta vedenpisartakaan mistäkään lisäjoesta.

Joka vuosi, syksyn puoleen, nousee virta yli reunainsa ja tulvaa yli suuren osan maata ja pitää pellot veden peitossa useat viikot. Tähän tulvaan arvellaan olevan syynä raskas, joka vuosi palajava sade niissä vuorimaissa, jossa Niili-virran lähteet varmaankin ovat. Kun virta muutaman ajan perästä taasen on ruvennut laskemaan, jättää se jälkeensä jonkinlaista liejua, joka tekee tuon veden vallassa olleen maan mailman hedelmällisimmiksi maiksi. Entisiin aikoin johdatettiin tätä veden-tulvaa useita kanavia pitkin moniin paikkoihin, joihin ei se nyt enää ulotu, ja sillä tavoin saattoi maa elättää lukemattoman väenpaljouden.

Kun vesi on juossut pois, rupeevat asukkaat kohta kylvämään tuohon vielä kosteaan maahan, joka vähässä ajassa antaa heille runsaan saaliin; kuitenkin pitää sitä kasvavaa orasta vielä yhtä mittaa kasteltaman, jos sitä mielitään estää kuihtumasta maan helteisen auringon paisteessa. Tässä kastelemisen työssä käytetään niinkutsuttuja "sjaduffeja" — hyvin yksinkertasta laitosta, joten tankoin ja sankoin avulla noudetaan vettä virrasta.

Niili-virta on siis Egyptin elinvoima — sen valtasuoni. Jos nuo vielä kätkössä olevat lähteet kerran kuihtuisivat, ei siinä maassa enää voitaisi asua — sen pellot eivät enää kasvaisi mitään viljaa, sillä siellä ei juuri koskaan sada — ihmiset ja eläimet kuolisivat janoon, sillä siellä on puute lähteistä, ja koko maa tulisi vaan pieneksi osaksi tuosta äärettömästä, vielä mittaamattomasta hieta-aavikosta, joka peittää kenties kolmanneksen Afrikan maanpintaa.

Ei ihmettä siis, että vanhat Egyptiläiset palvelivat virtaansa kuin jumalaa ja rakensivat sen rannoille uhkeita temppeleitä, rukoillaksensa niissä tätä jumalaansa. He eivät vielä olleet tulleet tuntemaan luodun mailman alkua — he eivät olleet oppineet lukemaan Hänen rakkauttansa luonnon ihmeellisestä kirjasta; he palvelivat sentähden lahjaa Lahjottajan siasta — he palvelivat luotua mailmaa Luojan siasta.— —

Pian kuluivat päivät, jotka purressa vietimme, ja viikot vierivät sukkelaan. Maan ilmanala on ihana ja hyvin meidän keskikesäin kaltanen; sen taivas on melkein aina pilvetön, mutta kaunistuu toisinaan keveistä läpihohtavista hattaroista. Luonnonilmiöt olivat suurellaisia täällä kuuman ilmanalan läheisyydessä. Tuo hohde taivaanrannalla, joka aamusin ilmoitti auringon nousua, ja jota iltasin vielä kesti hetken aikaa, auringon mentyä mailleen, oli täällä seesteisempi ja tehokkaampi, kuin missäkään muualla olen nähnyt.

Muutamia päiviä sitten kuin Kairon olimme jättäneet, näimme vanhan vuoden auringon laskevan Libyan erämaan taaksi. Tuolla kotona pohjassa on joka uudenvuoden ilta kylmä; aurinko on silloin niin etäällä ja taivas usein lumi-pilvien peitossa; — täällä näin minä meidän purtemme kannelta vanhan vuoden auringon laskevan viimeisen kerran, kirkkaana, polttavan kuumana ja lähempänä, kuin Ruotsin kesäsydännä sitä olen nähnyt. Erämaa ikäänkuin heijasti sen valoa, ja tiheä palmupuisto, joka kasvoi virran rannalla, valastui kirkkaasti tuolla takana loistavasta valomerestä ja muodosti tummalla vihannuudellaan ja tuuheilla latvoillaan ihanan keskustan tähän valoiseen tauluun.

Tammikuun 1 päivä oli kaunis, niinkuin Joulukuun viimeinenkin. Uudenvuoden auringon nousu oli kirkas ja toivorikas, niinkuin vanhan vuoden laskeminen oli ollut haikea ja suloinen.

Matkamme ensimäisinä päivinä oli meillä hyvä tuuli, joka kuljetti meitä pikaisesti ylös tuota jotenkin vihaista virtaa myöten. Usein sattui näinä päivinä, että meidän purtemme karahti karille, sillä Niili on täällä täynnä hietasärkkiä. Joka kerta kuin tämmöinen onnettomuus tapahtui, riisuivat meidän mustanlännät matruusimme keveän pukunsa, hyppäsivät virtaan ja veivät tuon jotenkin raskaan venheen karin yli, kunnes taasen tultiin syvälle vedelle. Toisinaan saivat he tällä tavoin vetää meitä pitkät matkat, niin että ne miesparat monasti olivat useita tiimoja vedessä, joka ei kuitenkaan näyttänyt heihin mitään vaikuttavan, vaikka vesi tähän vuodenaikaan on jotenkin kylmää.

Kun myötäinen tuuli lakkasi, niin ettemme voineet edemmäksi purjehtia, kävi miehistö maalle ja veti pitkällä köydellä venhettä eteenpäin, joka kuljetustapa oli hyvin vitkallista, mutta sangen mukavaa, sillä meillä oli silloin aina tilaisuutta käydä maalla kävelemässä.

Kentät vilisivät kaikenlaisista linnuista, joista enimmät olivat kyyhkyjä, suorsia ja metsähanhia; me otimme sentähden tavallisesti pyssyt myötämme näille kävelyille, enentääksemme muonavarastoamme jollakin siivellisen otuksen lihalla. Nämä matkustukset maalla olivat hyvin suloinen vaihetus tuolle monipäiväiselle venheessä-ololle, jolloin tuskin oli tilaisuutta ollut asettamaan jalkaansa maalle. Me kävimme silloin milloin viljavain pelloin ylitse, milloin halki autioin hietanummein, jossa ainoastaan siellä täällä joku palmupuisto ja suuret puunkaltaiset orjantappurapensaat tarjosivat suloista suojaa. Keskellä tämmöisiä palmupuistoja olivat tavallisesti Arabialaisten kylät raketut. Joka kerta kuin lähestyimme semmoista kylää, tervehti meitä koko joukko koiria, joita maassa on yltäkyllin; ne hyökkäsivät usein meitä vastaan suurissa joukoissa, ja haukkuivat vimmatusti, näyttäen kauniita hampaitansa, niin että me usein luulimme että meidän oli käyminen taisteluun; mutta ne tyytyivät kumminkin vaan siihen, että seurasivat meitä kintuillamme, haukkuen luksuttaen pahasti. Kun sillä tavoin olimme saapuneet kylään, lisääntyi meidän kutsumaton seuramme koko joukolla lapsia ja nuorempia ja vanhempia Arabialaisia, jotka uuteliaina katselivat muukalaisia ja lakkaamatta mankuivat "baksjisjia" (juomarahaa). Tämä hännässä-juokseva seurue saatteli meitä toisinaan kauas kentälle.

Kylät olivat melkein ilman poikkeusta matalia Niili-virran savesta tehtyjä majoja; useimmat näistä asunnoista olivat kattoa vailla, ja niissä elelivät ihmiset, hevoset, kamelit ja aasit sekaisin, toinen toisensa kanssa.

Asukkailla ylimalkaan täällä on kaunis, puhdas kasvoin-muoto. Monella halvalla Arabialaisella on paljoa jalompi ja kunnianarvoisempi ryhti kuin useimmilla niillä, jotka ovat syntyneet ylemmille asemille. Jos hän huomenna tulisi sultaniksi, olisi hän yksinkertaisessa luonnollisessa ylevyydessään oleva valtaistuimensa kaunistuksena, ja näissä matalissa majoissa elää monta kaunotarta, jotka riepaleisina, ainoastaan yksinkertaisella, teeskentelemättömällä suloudellaan, luonnollisella hienoudellaan ja sievyydellään, joka joka liikunnossa on huomattava, voisivat tulla määrällisiksi kilpailijoiksi Europan silkkiin puetuille tyttärille.

Yksi virhe on kuitenkin yhteinen koko tälle suvulle — nimittäin vastustamaton rahan himo, yhdistettynä epäselvään käsitteesen toisen omasta. Syynä tähän virheesen on ehkä heidän uskontonsa ja se alhainen aste, jolla heidän sivistyksensä muuten on.

Koko matkamme ajalla ylös virtaa myöten oli tuuli hyvin epävakainen: milloin oli ihan tyyni, niin että tuskin hivaustakaan kuului, mutta seuraavassa tuokiossa saattoi nousta jo ankara myrsky. Kolme kertaa saimme kestää melkein täydellistä orkaania, niin että purjehdus oli hyvin vaarallista, ja kerran repi äkkinäinen tuulenpuuska meidän ison-seilimme rikki, niin että meidän oli nouseminen maalle ja saimme odottaa useampia hetkiä, ennenkuin miehet saivat seilin korjatuksi.

Me olimme järjestäneet päivämme seuraavalla tavalla: k:lo 7 aikaan aamulla nousimme ja teimme silloin tavallisesti pienen kävelyn kannella ja katselimme ympärillä olevia maisemia, joita äsken noussut aurinko kirkkaasti valaisi. Kello 8 söimme aamiaista, johon kuului tee ja joku laji lämpöistä liharuokaa. Aamupuolet päiviä mietimme joko purressa lukemisella, kirjoittamisella ja haastelemisella, tahi kävimme me maalle ja astuskelimme, pyssy olalla, pitkin virran rantaa ja poikkesimme tiellemme sattuviin kyliin. Päivällistä söimme k:lo 2 aikaan, ja oli meidän englantilainen kokkimme silloin aina valmistanut kolme makeata ruokalajia. Ilta-puolet päiviä vietettiin enimmästi purressa. Ehtoilla, kun ei tuuli käynyt, laskimme maalle, johon purtemme kiinnitettiin yöksi, ja nautittuamme teetä, kävimme levolle. Kun tuuli oli hyvä, pitkitettiin matkaa koko yökausi.

Erinomaista huvitusta oli meillä kahdesta matkustajavenheestä, jotka me tapasimme matkamme ensimäisinä päivinä Niilivirralla ja jotka sitte seurasivat meitä aina Assuan'iin asti, josta me palasimme takaisin Kairoon. Yksi näistä pursista kuljetti amerikalaista, toinen englantilaista perhettä, ja tulimme me pitämään näitä molempia perheitä suuressa arvossa. Kun iltasin, tuulen lakattua, laskimme maalle, kiinnitettiin kaikki kolme purtta juuri lähelle toinen toisiansa, ja me kävimme silloin ystäviämme katsomaan ja mietimme illan heidän seurassansa. Usein kun purjehdimme täyttä vauhtia, tulivat venheet niin likelle toinen toisiansa, että voimme haastella toinen toistemme kanssa. Meidän miehistömme purjehtivat silloin tavallisesti kilpaa, ja oli varsin hupaista katsella, kuinka välistä yksi, välistä toinen voitti.

Matkallamme ylöspäin emme seisahtaneet käydäksemme katsomaan niitä merkillisiä raunioita, joita löytyy siellä täällä virran läheisyydessä, vaan niitä katsellaan tavallisesti vasta alaspäin tullessa, sillä silloin ei riiputa niin paljon tuulesta.

Luxor'issa, joka kylä on lähellä vanhaa Thebe'ä, seisahdimme noin tiiman aikaa, matkatessamme ylöspäin. Siellä makasi höyrylaiva, jossa Ruotsin ja Norjan konsuli Alexandriassa, herra Testa, oli isäntänä. Hän oli seurannut Said Pashaa matkalla ylös Niiliä myöten. Varakuningas oli nyt kääntynyt takaisin Kairoon ja oli jättänyt tämän höyryaluksen herra Testan ja hänen perheensä käytettäväksi. Niinpian kuin tulimme maalle, saimme ystävällisen kutsumuksen tulla hänen alukseensa. Hän oli nimittäin tuntenut meidät Ruotsalaisiksi siitä Ruotsin lipusta, joka oli nostettu meidän ison-maston huippuun. Haastettuamme hänen kanssansa hetken aikaa, kävimme taasen purteemme ja matkasimme eteenpäin.

Melkein puolimatkassa Luxorin ja Assuanin välillä laski meidän purtemme maalle eräässä paikassa, jossa kapteenimme ja enimpäin hänen matruuseinsa perheet asuivat, ja oli varsin liikuttavaa nähdä, millä ilolla nämä tässä tapasivat ystäviänsä ja sukulaistansa ja millä riemulla he otettiin vastaan. Meidän miehemme hyppäsivät maalle, niin pian kuin pursi tuli tarpeeksi lähelle rantaa, ja heittäytyivät omaistensa syliin; he suutelivat toinen toisiansa ja seisoivat kauvan, rinta vasten rintaa, lujassa ja sydämellisessä syleilyssä. Suuri joukko lapsia, kaikki enemmän tai vähemmän kauniita, oli koossa heidän ympärillänsä ja ottivat osaa matkustajin tervetuliaisiin.

Yhtä liikuttava kuin heidän iloinen yhtymisensä oli myös heidän surullinen hyvästijättönsä, kun meidän oli lähteminen taasen matkalle, ja saatoimme niinhyvin tuosta yhtymisestä kuin erosta nähdä, että hellät sydämet sykkivät heidän mustanruskeissa rinnoissaan.

Tammikuun 25 p:nä tulimme me Assuan'iin, jotenkin suureen kylään Niili-virran ensimäisen kosken korvalla. Me olimme nyt Nubian rajalla, matkattuamme 27 päivää ja kuljettuamme noin 80 Ruotsin penikulmaa. Meidän aikomuksemme oli ollut matkata vielä edemmäksi katsomaan Niilin toista vedenputousta, joka on noin 18 penikulman päässä Nubiassa, mutta aika oli täpärällä ja meidän olisi siinä tapauksessa myöskin ollut vaihtaminen iso, tilava purtemme pieneen venheesen, josta niin suurelle seuralle kuin me olimme, olisi ollut paljon haittaa; paitsi sitä eivät täällä löytyivät venheet meitä ensinkään miellyttäneet. Me päätimme siis kääntyä takaisin.

Assuanin läheisyydessä on yhtä ja toista merkillistä katseltavana. Me viivyimme siellä neljä päivää ja retkeilimme niinhyvin virralla kuin maaseuduilla.

Luonto oli täällä suurellaisempi kuin missäkään muualla ylöspäin matkatessamme olimme nähneet. Wirta juoksi korkeain jylhäin vuorten välistä, jotka kohosivat korkeuteen, tehden eriskummaisimpia muotoja ja kaarroksia; milloin olivat ne korkeain pylvästön kaltaisia, ladotut raskaista kallionlohkareista toinen toisensa päälle, milloin näyttivät ne hirmuisen suurille lahonneiden jättiläisrakennusten raunioille. Koko niiden ulkomuoto oli jylhä ja epäsäännöllinen, joka näytti todistavan että joku väkevä maanmullistus oli ne muodostanut. Kenties mursi Niili-virta tämän vuorenselänteen silloin, kun se ensin raivasi tiensä mereen, tahi on virta sen vähitellen kuluttanut ja kaivertanut, ruvetessaan kuohuamaan sen ylitse, jolloin vuori oli virranuomana, tahi on tuo kova kallio äkkiä särkynyt jonkun väkevän maanjäristyksen kautta, ettei se olisi esteenä Niilin siunaustatuottaville tulville?

Keskellä virtaa, taipaleen matkaa yläpuolla vesi-putousta, suuri näiden ruhjottuja muorien, näiden luonnon jättiläis-raunioiden sylissä, on tuo viehättävän ihana saari Philæ, joka kauniin asemansa tähden on saanut liikanimen: "ihana". Täällä seisoi kerran kuun jumalalle Isissille pyhitetty temppeli, yksi niistä Egyptin mestariteoksista, jotka vielä monien tuhansien vuosien perästä ihmetyttävät maailmaa.

Kaikki ne temppelein rauniot, joita me olimme tilaisuudessa näkemään, olivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa kaltaisia, ja selvästi saattoi havaita, että ne kerran oli rakettu saman mallin mukaan. Suuren portin kautta tullaan tavallisesti käytävään, jonka kahden puolin seisoo sphinksejä, kuvaillen hirmuisen suuria leijonia ihmiskasvoilla, hakatut yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Kun olet käynyt näiden sphinksikäytäväin läpitse, tulet niinkutsuttuun propyloniin, temppelin esikartanoin varsinaiseen sisäänkäytävään. Tämmöisenä sisäänkäytävänä on kaksi hirmuisen suurta pyramidinkaltaista kivirakennusta, jotka, samassa kun ne kaunistivat temppeliä, myöskin olivat vartiatorneina. Näiden välissä on vähempi portti. Wähän matkan päässä näiden propylonein edessä seisoi tavallisesti molemmin puolin itse sisäänkäytävää kaksi obeliskia, ja kohta niiden takana kaksi mahtavaa kivistä kuvaa, ikäänkuin vartioimassa temppelin sisäänkäytävää. Propylonin kautta tullaan temppelin esikartanolle, joka on avara nelikulma ja sen seininä ovat ihanat pylväsrivit. Itse piha eli kartano oli tavallisesti tyhjä, ja ainoastaan muutamissa harvoissa temppeleissä näimme pylväskäytävän jäännöksiä, jotka kävivät suoraan yli kartanon propylonista varsinaisen temppelin sisäänkäytävään. Muutamilla temppeliraunioilla oli useampia esikartanoita perätysten, eroitetut toinen toisistaan yhtä monella propylonilla.

Wiimeisen propylonin kautta tullaan vihdoin varsinaiseen temppeliin, johon kuuluu yksi tai useampi neljäkulmainen kammio mahtavilla pylväsriveillä, jotka käyvät tasasuuntaisesti toisesta seinästä toiseen. Kun kaikkein näiden läpitse olet käynyt, tulet temppelin kaikkein pyhimpään siaan (adytum), erääsen vähempään tai isompaan huoneesen, yksinkertaisilla kiviseinillä. Täällä seisoi mahtavia kuvia, esitellen niitä jumalia, joille temppeli oli pyhitetty. Tätä huonetta ympäröi sitten joukko pyhiä kammioita, jotka olivat joko varsin pimeitä tahi valaistut pienillä nelikulmaisilla aukoilla muurissa. Paitsi näitä löytyi siellä täällä vähempiä syrjätemppeleitä ynnä koko joukko käytäviä ja pimeitä maanalaisia kammioita, joiden tarkoituksesta ei tarkoin tiedetä; arvellaan niiden olleen sekä aarreaittoja että vankihuoneita.

Kaikki nämä temppelit olivat ihan täyteen varustetut kuvilla, hieroglypheillä ja merkkikirjotuksilla. Seinät, katot, obeliskit, propylonit, esikartanot, pylväät, vieläpä nuo pimeät, pyhät kammiotkin olivat täyteen kirjaellut. Tämä kaikki yhteensä, vaikka nyt raunioksi rauenneena, ajan hampaan raiskaamana, näytti kuitenkin niin suurellaiselta, että ken kerta sen on nähnyt, ei milloinkaan voi sitä unohtaa.

Isis-jumalan temppelistä Philæn saarella oli jälillä kaksi propylonia ja koko joukko pienempiä kammioita, joista useimmat olivat ihan pimeitä, niin että meidän täytyi käyttää tulta, kun niissä kävimme. Me nousimme noiden molempain propylonien torniin kaitoja kiertorappusia myöten. Tornien ylimmäinen osa oli jonkinlainen laakakatto, josta meillä oli vapaa näkö yli tuon murentuneen temppelin, yli tuon kauniin saaren ja yli sen suurellaisten, jylhäin ympäristöjen. Siellä täällä näky vielä jotenkin eheitä jäännöksiä tuosta entisestä temppelistä ja ne muodostivat korkeain portteinsa, kaunisten pylväskäytäväinsä ja raskasten kivikattoinsa kanssa ikäänkuin toisia temppeleitä erikseen. Muutenkin on koko saari täynnä soraläjiä ja langetessaan murtuneita kivilohkareita. Muutamat palmupuut, joita siellä täällä kasvaa pitkin saarta, olivat viehättävinä vastakohtina tälle hävitykselle, ja Niili-virta, joka kahden puolin virutteli saaren rantoja, kuvasti pinnallaan raunioin katkaistut, kulmikkaat hahmot ja palmujen pyöreät, lehtiset latvat. Näköalaa rajoittivat ylt'ympäri nuo hirmuisen korkeat, rikkiruhjotut kalliot, ja tämä luonto oli laatuansa mitä kauniimpia nähdä saa.

Eräsnä päivänä katselimme me tätä näkyä toiselta taholta. Me läksimme Assuanista varhain aamusella ja ratsastimme borikka-aaseillamme pitkin Niili-virran vasenta rantaa, sivusimme Philæn ja ajoimme sille niemekkeelle, joka hyvän matkan päässä saaresta pistihe ulos virtaan. Täällä tapasimme me eräällä vuorella vanhan moskeijan rauniot ja söimme päivällistä siellä eräässä ikivanhassa salissa, jonka toinen seinä oli luhistunut maahan ja näköala sillä tavoin oli vapaa. Tuolla välkkyi nyt Niili allamme, juosten hiljaa ja rauhallisesti kuin sisämaan järvi; toisella rannalla oli meillä uusi näköala yli kaunisten, suurellaisten vuortemme, joita jo niin paljon olimme ihailleet vastaiselta puolelta, ja tuolla näköalan perällä rehoitti tuo "ihana" Philæ temppeleinensä Niilivirran sylissä.

Alapuolla Philæn kiihtyy Niili-virran juoksu yhä enemmän ja enemmän, kunnes se vihdoin kuohuaa vahtoavana koskena. Philæn ja Assuanin mäkiseltä tieltä olet tilaisuudessa katselemaan tätä kaunista luonnon-ilmettä. Weden putous ei ole erittäin korkea; minulle kerrottiin sen ei olevan yli viiden kuuden jalan korkean, jota en pidä mahdottomana. Siinä löytyy useampia vedenputouksia perätysten, niin että se kokonaisuudessaan näyttää väkevästi kuohuavalta virralta. Koko tämä mahtava koski on täynnä kallioisia luotoja, joiden ympäri tuo vahtoava vesi kuohuaa, sillä aikaa kuin läheiset vuoret kaiullaan vastaavat sen suloiseen kohinaan. Tuntikausia saatat katsella tätä näkyä ja kuullella veden-putouksen omituista ääntä ilman väsymättä siihen.

Noin puolen tunnin matkaa Assuanista erämaahan päin löytyy muutamia granitivuoria, joita matkustajat tavallisesti käyvät katsomassa, sillä siellä ovat vielä kivilouhokset selvästi nähtävänä siltä ajalta, jolloin vanhat Egyptiläiset vielä rakensivat temppeleitänsä. Jokainen obeliski, jok'ainoa granitin lohkare, joka on löytynyt tai vielä löytyy missä hyvänsä Egyptin temppeleistä, on tuotu tästä kaukaisesta paikasta. Wielä voi selvästi nähdä millä tavoin he olivat lahonneet näitä hirmuisia lohkareita. He porasivat koko joukon suuria reikiä vuoreen, toisen toisensa perästä, suorissa riveissä, nämä reiät täytettiin kuivalla puulla, jota sitten valettiin vedellä. Tuo kuiva puu imi vettä sisäänsä ja rupesi paisumaan yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kallionlohkare lohkesi. Siellä täällä näimme suuna irtilohkaistuja kiviä, joita jo oli ruvettu hakkaamaan jonkun temppelin rakennusaineeksi, ja yhdellä paikalla näimme alotetun obeliskin, joka ei milloinkaan voi tulla valmiiksi, vaan viruu nyt siinä hiekan ja soran keskellä, puoliksi hakattuna kalliosta, näyttääksensä jälkimailmalle millä ihmeellisellä tavalla vanhat Egyptiläiset hakkasivat kiveä.

Wastapäätä Assuania löytyy saari nimeltä Elefantine. Siellä on muutamia muistomerkkejä, mutta ne ovat niin harvat ja vähäpätöiset, että ne tuskin ansaitsevat kertomista.

Itse Assuanin kaupungista ei ole paljon sanottavaa; se on muiden arabialaisten kaupungein ja kyläin kaltainen. Sen savikojut ovat matalia eikä juuri ensinkään viehättäviä, sen kadut ovat kaidat ja epäsäännölliset. Kaupunki vastaa entistä Seveneä, joka muinoin oli suuriarvoinen, sillä se oli Egyptin eteläinen rajakaupunki. Tästä kaupungista lausui Herra propheta Hesekielin kautta: Minä tahdon sinun ja sinun Wirtas kimppuun, ja teen Egyptiin maan peräti tyhjäksi ja autiaksi, Sevenen tornista Ethiopian rajaan asti. Sevenen tornista pitää heidän miekalla lankeeman, sanoo Herra, Herra.

Muuan niistä päivistä, kuin me Assuanissa viivyimme, oli sunnuntai. Sattumalta oli silloin useampia matkustajain pursia kokoontunut tälle paikalle. Muutamissa oli amerikalaisia, toisissa englantilaisia vieraina. Me lähetimme edellä puolenpäivän sanan kaikkiin näihin venheisin kysymään niiden matkustajilta, tahtoivatko yhtyä meidän kanssamme yhteiseen Jumalanpalvelukseen. He tulivat melkein kaikki, ja meidän salonkiimme mahtui hädin tuskin meidän vähäinen seurakuntamme, johon kuului kaksitoista jäsentä. Me veisasimme useampia englantilaisia virsiä, jonka jälkeen M:r Pulling piti hyvän saarnan. Tuntui hyvältä saada europalaisten keskuudessa viettää yhteistä jumalanpalvelusta niin kaukaisessa sopessa tässä pimeässä, puolivillissä maassa.

Tammikuun 30 p:nä jätimme me Assuanin ja ulotimme palausmatkaa. Me seisahdimme nyt hyvin usein käydäksemme katsomassa niitä paikkoja, soilla soitakin muinaisjäännöksiä oli nähtävänä.

Ensimäinen paikka, jossa kävimme, oli Kom Ombo, tuo entinen Ombos, jonne saavuimme Tammikuun 31 p:nä. Täällä oli erään temppelin rauniot, jonka Ptolomeus Philometer oli perustanut ja hänen veljensä Phiscon valmistanut. Temppeli oli rakettu juuri virran rannalle, niin että virran vesi melkein virutti sen perustuksia. Kahdet rappuset veivät kahteen propyloniin mutta kaikki nämä olivat niin sortuneet, että tuskin voi saada mitään selvää käsitystä niiden entisestä muodosta. Toinen propyloni oli ihan sorana, toisesta oli vaan toinen torni jälillä. Noiden jättiläis-porttein takana nähtiin vielä osa varsinaista temppeliä pylväskäytäväinsä kanssa, mutta suurin osa siitä oli haudattuna hiedassa. Wirralta katsoen oli tämä temppeli kerran mahtanut ihanalta näyttää.

Se oli pyhitetty kahdelle jumalalle: Aroeris Apollolle ja Savak'ille, jumalalle, jolla oli krokotiilin pää.

Seuraavana päivänä saavuimme me Edfoo'hon, joka on entinen Apollinopolis Magna. Täällä löytyy kaksi temppeliä, joista toinen suuri ja majesteetillinen ja vielä hyvästi säilynyt, toinen niin pieni ja vähäpätöinen, että se melkein katoaa mitättömiin tuon edellisen rinnalla. Nämä temppelit oli rakettu samaan aikaan, kuin Kom Ombossa löytyvä, Ptolomeus Philometerin ja Phiscon'in hallitessa.

Tuo isompi temppeli oli aina tähän vuoteen asti levännyt ikäänkuin haudattuna paksuin hietakerrosten alla ja arabialaisten kyläin peitossa; mutta juuri tänä syksynä on se varakuninkaan käskystä kaivettu ylös maasta ja sen temppelikartanot on puhdistettu, niin että nyt saattoi vapaasti katsella koko tätä uljasta ihmeteltävää rauniota, joka on suurin ja parhaiten säilynyt kaikista mitä tähän saakka nähneet olemme. Mahtavan propylonin kautta tulimme me esikartanoon, joka oli pylväsriveillä ympäröitty nelikulma, ilman kattoa. Pylvästen korkeus ja kartanon avaruus oli hirmuisen suuri. Ihminen melkein katosi mitättömiin sen sisässä ja näytti vaan vähäpätöiseltä pilkulta siinä. Toisella puolella tätä kartanoa löytyi useampia suuria temppelikammioita perätysten, täpötäynnä mahtavia pylväsrivejä, joiden pylväät olivat 18 jalkaa ympärimitaten. Näillä pylväillä lepäsi raskas kivikatto, tehty pitkistä, hakatuista lohkareista. Näiden pylvässalien sisäpuolella oli "adytym" (kaikkein pyhin), jotenkin suuri huone, ympäröittynä paksuilla kivimuureilla. Täällä seisoi vielä hirmuinen kivipatsas, joka kuvaeli yhtä niistä kolmesta jumalasta, joita tässä temppelissä palveltiin. Nämä jumalat olivat Hor-Hot, myöskin Agathodaemon'iksi kutsuttu, jota tavallisesti merkitään siivellisellä pallolla, ja Athor, Egyptiläisten Aphrodite, ja heidän poikansa Hor-senet-to.

Se pienempi temppeli oli kahtena, pylväsriveillä varustettuna huoneena, ja, samoin kuin tuo suurempi, täyteen viivailtu hieroglyphejä ja kuvia.

Samana päivänä, jonka aamusella me olimme katselleet Edsoo'ssa löytyvää temppeliä, saavuimme me iltapuolla erääsen paikkaan, nimeltä El Kab, joka on vanhain Eiletyas, Lucinan kaupunki. Täällä kävimme me loppupuolta päivää katsomassa muutamia hautoja, jotka oli hakattu läheiseen hietakivi-vuoreen. Haudat olivat avaria, neliskulmaisia kammioita, vähän matkan päässä ylhäällä vuoren toisella sivulla. Niiden seinät ja katot olivat täpötäynnä kuvia, sotka kylliksi selvään esittelivät vanhain asukasten pellonviljelystä ja muita askareita. Eräässä näistä haudoista oli koko joukko Egyptin entisten hallitsiain nimiä. Kun aurinko laski, palasimme me purteemme ja pitkitimme matkaamme.

Wähän matkaa alaspäin El Kab'ista on Esnc, jonka kaupungin Kreekkalaiset ja Roomalaiset tunsivat Latopolis-nimellä. Täällä seisoi muinoin temppeli, pyhitetty jumalalle, jonka nimi oli Cnouphis eli Kneph. Se oli aikain kuluessa hautaantunut hiekkaan, mutta sen temppelikartanon sisusta kaivettiin kokonaan esiin aina lattiaan asti vuonna 1842, Mehemed Alin käskystä. Tähän suurellaiseen temppelisaliin astutaan nyt hyvin pitkiä rappusia myöten alas. Seinät ja katto ovat vielä eheinä, ja pylvästen korkeus ja paksuus on ihmetyttävä. Kun kerran olet astunut alas näihin miltei maanalaisiin pylväskäytäviin, tekee mielesi kauvan viipyä siellä, ja kaipauksella luot viimeisen silmäyksen tähän kauniisen raunioon, jättääksesi se iäksi päiväksi ja palataksesi venheesesi.

Syvästi koskivat meihin nämä tuhatvuotiset jättiläis-rakennukset, ja kuitenkaan emme olleet vielä nähneet maailman suurimpia ja ihanimpia muinaisjäännöksiä: temppeliraunioita Thebe'ssä.

Helmikuun 2 p:nä saavuimme me illan tullessa Luxoriin, joka on osa siitä vanhasta, kerran niin suuresta ja kummallisesta Thebe'stä. Et voi enää eroittaa paikkaa, missä kaupunki ennen on ollut, sillä Thebe ei ole enää olemassa — se on raastettu, murrettu, hävitetty. Useammat voimat ovat yhtyneet pyyhkimään pois maan päältä tätä Pharaonein pääkaupunkia, joka oli aikakautensa ihmeenä ja vanhain Egyptiläisten kerskauksena. Se on useat kerrat tullut valloitetuksi, rynnätyksi, raastetuksi muukalaisten sotajoukkojen kautta, aina siitä ajasta asti, kuin Kambyses noin viisisataa vuotta ennen Kristusta valloitti Egyptin. Mitä nämä sotalaumat ovat jättäneet pitelemättä, se on hautaantunut ympäröivien erämaiden hietakinosten alle.

Sillä alalla, jolla kaupunki muinoin seisoi, näet nykyään muutamia vähäpätöisiä kaupunkeita ja kyliä, niinkuin Luxor, Karnak, Gournat, Medinet, Habu j.n.e. Näiden kyläin asujamet viljelevät nyt niitä kenttiä, joilla vuosituhansia takaperin se mahtava kaupunki seisoi "satain portteinsa kanssa", joita Homerus on lauluillaan ylistänyt. Näiden kyläin keskeltä ja näiden viljavain kenttäin ylitse matkustaa nyt matkamies etsimään ja ihmettelemään niitä jäännöksiä vanhasta Thebestä, jotka, kestettyänsä ajan hävitykset, vierasten sotajoukkoin raastamiset ja noiden läheisten erämaiden lentohiekan, vielä seisovat jälillä todistamassa tuon kadonneen kaupungin entistä loistoa. Wiivailtuna täyteen hieroglyphejä ja merkkikirjotusta, ovat nämä rauniot suurenmoisten kivikirjain kaltaisia, jotka kertovat Egyptin vanhinta historiaa ja ylistävät sen onnen päiviä.

Lähellä Luxoria löytyi erään ikivanhan temppelin rauniot, joka temppeli rakettiin Amunaph IIl:nen ja Remeses II:sen aikana.

Tästä temppelistä on vielä jälillä osa adytumia sekä muutamia pylväsrivejä ja niiden edessä hirmuinen propyloni molempain kartion-kaltaisten torneinsa kanssa, joiden edessä ennen on seisonut kaksi obeliskia ja kaksi istuvaa, kivistä kuvapatsasta. Kaksi näistä obeliskeista on viety Franskan maalle ja seisoo nyt Place de la Concorde'lla Parisissa. Toinen on vielä paikallansa. Ne on hakattu punaisesta granitista ja ovat täyteen kirjotellut hieroglypheillä, jotka ovat hakatut erinomaisen sievästi ja ihmeteltävän syvälle, muutamat aina kahta tuumaa syviksi. Kivikuvista oli jälillä ainoastaan toinen. — Me kävimme toisen tornin huippuun, josta voimme katsella yli raunion, yli koko Luxorin ynnä ympärillä olevan lakeuden, joka täältä ulottui hyvin kauvaksi kahden puolin virtaa. Me seisoimme nyt kenties keskellä sitä paikkaa, jossa ennen Egyptin uljas pääkaupunki oli. Täällä saattoi jokaisesta soraläjästä, jokaisesta musertuneesta rauniosta, jokaisesta ruohonkorresta, joka kasvoi tuon entisen kaupungin alalla, oppia tuntemaan ja tunnustamaan kaiken maallisen suuruuden katovaisuutta.

Tämä temppeli oli pyhitetty sekä Niili-jumalalle että Jupiter
Ammonille, joka jälkimäinen oli Theben ylimmäinen jumala.

Päivänä jälkeen tulomme Luxoriin ratsastimme varhain aamulla Karnak'iin, jonne on noin kolme neljännestä peninkulmaa siitä paikasta, jossa meidän venheemme oli laskettu maalle. Kun lähestyimme temppeliä, näimme etäällä korkean, vahvan kiviportin ikäänkuin hirmuisen suuren riemu-kaarroksen pielinensä. Ennen kuin saavuimme tälle portille, ratsastimme sphinksi-käytävän läpitse, jonka kuvat, vaikka rikkimurtuneina, kuitenkin osoittivat meille, kuinka kaunis, kuinka suurellainen tämä tie kerta oli ollut. Muinoin oli tämä sphinksi-käytävä lähes kolme neljännestä penikulmaa pitkä ja yhdisti Luxorin ja Karuakin temppelit.

Kun saavuimme tuolle mainitulle portille, näimme edessämme mahdottoman suuren joukon raunioita, jotka ottivat tilan, joka oli kolmea, neljää sataa jalkaa leveä ja lähes kahtatoista sataa jalkaa pitkä.

Me ratsastimme sitten vasemmalle kädelle toiselle portille, joka oli itse pää-sisäänkäytävänä tähän kaikkein suurimpaan ja ihanimpaan temppeliin, kuin mailmassa milloinkaan on rakettu. Täälläkin oli portin edessä leveä ja pitkä sphinksi-käytävä. Kun tämän portin kautta ensimäisen kerran katsahdimme sisään temppeliin, seisahduimme kaikki hämmästyksestä, nähdessämme mitä täällä aukeni silmäimme eteen. Korkea, tilava käytävä kävi suoraan läpi raunion, ikäänkuin mahdottoman suuri katu tässä temppelikaupungissa. Ennenkuin menimme edemmäksi, katselimme kauvan tätä kaunista näkyä, joka osoitti meille toisen temppelisalin toisen perästä, melkein niin kauvaksi kuin silmä kantoi.

Kahden puolin itse porttia kohosivat nuo paksut, vahvat kivitornit huimaavan korkealle. Tämän propylonin kautta tullaan erääsen esikartanoon, paljoa suurempaan ja kunnioitusta vaativampaan, kuin mitä ennen olimme nähneet. Se muodosti ison nelikulman, kahden puolin rajoitettuna katetuilla pylväskaytävillä, joiden takana löytyi kaksi syrjätemppeliä. Suoraan poikki tämän kartanon, portista ruveten pylvässalien propyloniin asti, kävi muinoin kaksinkertainen pylväsrivi, joista pylväistä enimmät nyt olivat kokonaan kadonneet. Harvoista jälillä-olevista oli ainoastaan yksi ainoa eheä ja osoitti meille niiden entistä muotoa.

Kun olet käynyt tämän esikartanon läpitse, tulet toisen propylonin kautta erääsen pylvässaliin, joka majesteetillisen suuruutensa tähden voittaa kaikki muut raunio niinhyvin Egyptissä kuin muualla. Tämä sali on 170 jalkaa leveä ja 329 jalkaa pitkä. Sen kattoa kannattaa 134 jättiläispylvästä, joista 12 keskimmäistä, jotka seisovat kahden puolin salin läpikäytävää, ovat noin 80 jalkaa korkeat ja enemmän kuin 30 jalkaa ympärimitaten; toiset ovat vähän pienempiä. Muutamat näistä pylväistä olivat jo kaatuneet, toiset olivat kaatumaisillaan, ja nämä tekivät tuon uljaan raunion ehkä vielä uhkeammaksi.

Wiivyttyämme hyvän hetken tässä pylvässalissa, kävimme läpitse sen osan temppelistä mikä jälillä oli, kulkien yhdestä salista ja temppelikartanosta toiseen, ja niistä olivat muutamat jo kokonaan ruhjoontuneet, toiset vähän paremmin säilyneet. Paljon oli täällä ihastelemista jokaisella askelella, jonka eteenpäin astuimme, mutta liian pitkäksihän venyisi tämä kirjotus, jos koettaisin kertoa tätä kaikkea tyystin.

Kauan katselimme muutamia hirmuisen suuria, kivisiä kuvapatsaita, jotka seisoivat pitkin seinuksia eräässä huoneessa. Kauvan katselimme koko joukkoa suurempia ja pienempiä obeliskeja, jotka uljaasti nousivat luhistuneitten temppelein soraläjistä, joiden kaunistuksina ne ennen olivat olleet. Eräs näistä obeliskeista on suurin, kuin milloinkaan on pystytetty; sen kumppanin on ihmiskäsi joskus väkivaltaisesti murtanut maahan. Se oli kaatuissaan särkynyt useampiin palasiin, jotka nyt osoittamat tuon muinaisen pylvään hirmuista suuruutta. Muutamin paikoin oli hävitys kauhistava; koko avarat osat tuosta suuresta temppelistä eivät voineet meille muuta näyttää kuin soraläjiä.

Kun koko raunion läpitse olimme kulkeneet, tulimme toiselle portille, joka oli melkein samannäköinen kuin se, jonka kautta olimme sisään tulleet. Me luimme viisi näitä hirmuisia jättiläisportteja, kaksi sillä sivulla, joka antoi Luxoria päin, tahi joka kerran viittasi itse Thebeä kohden, ja yhden kullakin noista jälillä olevista kolmesta.

Tämän arvaamattoman suuren temppelirakennuksen valmistus on vaatinut useampain polvikuntain työtä. Sen voi selvästi nähdä niiden eri kuningasten nimistä, jotka on hakattu raunion eri osiin. Wanhin näistä nimistä on Ositarsin I, se Pharao, jonka arvellaan hallinneen Josephin aikana. Tämä osa rauniota on siis noin kolmentuhannen kuudensadan vuoden vanha. Seuraavat kuninkaat ovat sitten jälistäpäin vähitellen rakentaneet yhden osan toisensa perästä ja kaunistaneet sitä kokonaisuudessaan. Thatmes III:s, se Pharao, jonka hallituksen aikana Israelin lasten luullaan lähteneen ulos Egyptistä luvattuun maahan, ja joka kuningas sotajoukkonsa kanssa hukkui Punaiseen Mereen, laitatti useampia uusia rakennuksia ja laajensi temppeliä melkoisesti (Russell'in Ancient and Modern Egypt, s. 211). Osiris, suuri valloittaja ja Nemeses II, arvattavasti sama kuin tuo kuuluisa Sesostris, kaunistivat ja laajensivat temppeliä suuressa määrässä. Edellinen rakennutti tuon suuren temppelisalin 134 pylväällään. Remeses II:sen poika jatkoi isänsä työtä ja rakensi lisään tuon hirmuisen suuren esikartanon ynnä tuon jättiläis-propylonin ja pystytti sphinksit sen eteen. Sitten ovat useat muut kuninkaat kaunistaneet tämän merkillisen rakennuksen eri osia, kunnes se vihdoin kaikkein eri kammioinsa kanssa oli yhtenä ainoana temppelinä.

Se jumala, jota kerta tässä temppelissä palveltiin, oli Jupiter Ammon, eli No Ammon, joksi häntä myöskin kutsuttiin.

Kuljettuamme useat tiimat edes takaisin näiden merkillisten raunioin keskellä, palasimme takaisin purteemme sillä aikomuksella, että vielä kerran kävisimme katsomassa tätä ihmeellistä temppeliä, ennenkuin jätimme Theben. — Me panimme sen toimeen eräsnä iltana, sittekuin ensin purressamme olimme juoneet teetä. Aurinko oli jo muutamia tunteja sitten laskenut ja täysikuu kumotti korkealla taivaalla ja levitti lumoavaa valoaan yli tuon muistorikkaan seudun. Me ratsastimme Karnak'iin erään oppaan kanssa, joka oli varustettu pitkällä keihäällä, jolla hän suojeli meitä koirilta niissä arabialaisissa kylissä, joiden kautta meidän oli kulkeminen.

Kun olimme ehtineet rauniolle, nousin minä erääsen noista vahvoista torneista, jotka seisovat molemmin puolin temppelin pääporttia. Ja täältä, tältä ylhäiseltä asemalta, katselimme me yöllistä maisemaa, luonnollista kuutamokuvausta, jota taitavimmankaan maalarin penseli ei voisi oikein heleillä väreillä osoittaa; kuinka voisi siis minun heikko kynäni kuvailla sitä!

Ylt'ympäri meitä vallitsi jo yön hiljaisuus. Lavea, hedelmällinen lakeus levisi kahden puolin. Koko joukko kyliä näkyi siellä täällä hajallaan lakeudella, ja niistä välkkyi useampia valkeita. Lasten kirkuna ja koirien haukunta, joka silloin tällöin noista kylistä kuului korviimme sekä yhden ja toisen kiven kolina, jonka jalkamme sysäsi pois asemaltaan alas syvyyteen, olivat ainoat äänet, jotka häiritsevät luonnon juhlallista hiljaisuutta.

Kuun eksyttävässä valossa, joka muodosti kaikkialle kaikenlaisia haaveellisia varjoja, hahmoitti tuolla jalkaimme alla No Ammonin ihanan temppelin rauniot. Mikä suuruus ja mikä hävitys! Wastapäätä meitä esikartanon toisella puolella näkyi suuria vuorenkaltaisia soraläjiä, kahden tornin jäännökset, jotka ennen olivat olleet saman näköiset kuin se torni, jonka huipussa me nyt seisoimme. Tuolla, noiden soraläjien takana, tuo hirmuisen suuri pylvässali vielä seisovien, kaatumaisillaan olevain ja kaatuneitten pylvästensä kanssa, ja vielä etäämpänä nuo vielä jälilläolevat obeliskit keskellä paljaita soraläjiä, ja kaiken tämän takana adytum, temppelin pyhin paikka, joka nyt oli tyhjä, mutta jota kerran Jupiter Ammonin kuvapatsas kaunisti.

Täällä voi nähdä kuinka "oikea Jupiter Ammon, El Amunah, totuuden Jumala, oli antanut oikeuden käydä Yli Egyptin jumaloin ja erittäinkin yli tämän Hänen väärän kuvansa, yli epäjumalankuvan maailman suurimmassa temppelissä. Hiljaisuus vallitsee sen kartanoissa, Noon paljous on hävitetty".

Kun katselin kaikkia näitä temppelikartanoita tai käyskentelin niiden raunioilla tyynellä, kuuvaloisella yöllä, tuntui minusta hyvin oudolle aatella, kuinka vuosituhansia takaperin pitkät saattojoukot juhlallisesti kulkivat näiden salien läpitse, kuinka täällä vahvat laulukunnat korottivat äänensä ja runsaita uhreja annettiin jumalalle, joka ei enää ole olemassa. Nyt on hiljaista tällä sialla, salit ovat jätetyt kylmille, kansa, joka juhlapuvussa otti osaa saattokulkuihin, ylistysveisuihin ja uhreihin, lepää nyt pitkää untansa noissa hirveän suurissa vuorihaudoissa tuolla Niili-virran toisella rannalla, ja jumala itse, tuo äänetön kivinen kuva, viruu nyt särjetyillä jäsenillä, muserrettuna jossakin lahonneen jättiläisasuntonsa soraläjän alla.

Kuitenkin tulee ihmetellä sitä uutteruutta ja niitä kustannuksia, millä vanhat Egyptiläiset koristivat jumalainsa temppeleitä. He eivät tunteneet totuuden Jumalaa, Kaikkivaltiasta, armiasta, joka ei asu ihmisten käsillä tehdyissä temppeleissä, jota eivät mitkään muut kaunistetut asunnot tyydytä kuin köyhäin syntisten sydämet, puhdistetut sovituksen verellä ja pyhitetyt Hänen omalla Hengellänsä.

Luxor ja Karnak lepäävät Niili-virran itäisettä rannalla; mutta Thebe ulottui kerran sekä virran itäiselle että läntiselle puolelle ja on jättänyt muistomerkkejänsä Niilin kummallekin rannalle. Kun muutaman ajan olimme idänpuolista rantaa katselleet, käytimme siis ne päivät, jotka vielä Thebessä viivyimme, niiden muistomerkkien tarkastelemiseen, jotka olivat virran läntisellä rannalla.

Purtemme oli vielä samassa valkamassa, jossa ensin olimme maalle nousseet. Me soudimme yli virran pienellä ruuhella, joka kuului meidän alukseen. Vastaisella rannalla oli valmisna hevosia ja borikka-aaseja viemään meitä niille eri paikoille, jotka ansaitsivat katselemista.

Noin kolmen neljänneksen penikulman päässä rannasta löytyi suuri ja korkea vuorenselkä. Sinne kävi meidän kulkumme ensimäisenä päivänä; me menimme siis yli virran toiselle rannalle. Koko tämä vuorenjono oli niin sanoen tehty läpikuultavaksi koko joukolla vähempiä ja isompia hautoja, jotka hakattuina tuohon kamaan kallioon, läpäsivät vuoren ristiin ja rastiin.

Me kävimme ensiksi katsomassa niin kutsuttuja kuningasten hautoja, joista tähän saakka on löydetty jo seitsemäntoista. Ensimäinen, jota me katselimme oli Velzon'in hauta, kutsuttu niin erään matkustajan jälkeen, joka sen löysi. Tämän haudan sisäänkäytävä on taipaleen matkaa ylöspäin vuoren sivulla. Jotenkin jyrkkiä portaita myöten astutaan alas itse holvin aukkoon. Täällä sytytti oppaamme laivasta puusta tehdyn suuren tulisoiton, osoittaaksensa meille tietä, joka pimeänä, viertävänä käytävänä kulki vuoren sisään. Kuljettuamme täällä hyvän matkaa, saavuimme vihdoin avaraan saliin, joka oli varustettu useammilla aimollisilla pylväillä. Seinät, katto ja pylväät olivat täyteen piirustetut hieroglyphejä ja kuvia, jotka olivat erinomaisen hyvin säilyneet; värit olivat vielä niin selviä, ikäänkuin olisivat ne olleet vasta muutamia päiviä sitten maalatut. Tästä salista kävi meidän tiemme erästä toista käytävää, siksi kunnes me saavuimme vielä toiseen saliin. Niin kuljimme me käytävästä käytävään ja salista saliin, kunnes vihdoin tulimme käytävään, joka ulottui niin pitkälle ja niin viertävänä vuoren sisään, että meidän oppaamme vakuutti, ettemme voisi sitä myöten kulkea. Me astuimme kuitenkin sitä myöten alas taipaleen matkaa. Useammissa näissä pimeissä saleissa löytyi hirmuisten katafalkien (Ruumis-alttarien) jäännöksiä, joissa muinoin kuningasten balsameeratut ruumiit olivat levänneet. Muutamissa paikoissa löytyi myös pienempiä ja suurempia sivukammioita, jotka luultavasti olivat olleet erityisiä hautoja.

Me kävimme vielä samana päivänä katsomassa muutamia noita toisia kuningasten hautoja, jotka olivat enemmän tai vähemmän toinen toisensa näköisiä, mutta suurin ja viehättävin niistä kaikista on Belzon'in hauta.

Toisella puolella vuoren ovat kuningattarien haudat. Ne olivat jotenkin samankaltaiset kuin kuningasten haudat ja yhdessä niistä löytyy vielä sälillä useampia mumieita (balsameerattuja ruumiita).

Paitsi näitä kuninkaallisia hautoja löytyi myöskin koko joukko muita niin kutsututta yksityisiä hautoja, joissa Theben entinen väestö lepää haudattuna. Muutamissa näissä haudoissa olivat lattiat tykkänään peitetyt mumieilla, joista muutamat olivat eheitä, toiset särjettyjä ja silvottuja, niin että pääkallot, kädet, sääret ja jalat viruivat sikin sokin.

Koko tämä hirmuinen vuori oli sillä tavoin vaan yhtenä ainoana suurena hautana, joka talletti pimeässä povessaan sen uutteran ja nerokkaan väestön, joka muinoin vuosisadan toisensa perästä asui Egyptin mahtamassa pääkaupungissa. Tämä ihmeellinen kansa on jättänyt jälkimailmalle ei ainoastaan aimollisia kivitemppeleitänsä, palatsejansa ja pyramidejansa, vaan myöskin noissa hirmuisissa kalliohaudoissa omat ruumiinsa, jotka he ovat osanneet niin hyvin balsameerata, että useat niistä vielä monien vuosituhansien perästä ovat eheinä säilyneet.

Paitsi hautoja, kävimme me myös katselemassa muutamia temppeliraunioita tällä puolella virtaa. Wiehättävin kaikista näistä temppeleistä oli niin kutsuttu Memnonium, joka oli erinomaisen suuri ja kaunis, mutta jota ei kuitenkaan käynyt verrata Karnakissa oleviin raunioihin. Merkillisimmät näiden raunioin joukossa olivat kaksi hirmuista kivistä kuvapatsasta, jotka seisoivat kappaleen matkaa itse temppelin sisäänkäytävän edessä. Toinen näistä kuvapatsaista oli hakattu yhdestä ainoasta kivestä, toinen oli rakettu useammista lohkareista. Ne ovat noin 6, 7 kymmentä jalkaa korkeat ja niiden hartiat ovat noin 20 jalkaa leveät. Toista näistä patsaista sanotaan soivaksi Memnon'iksi. Tarun mukaan olisi tämä patsas muinoin joka aamu, kun auringon ensimäiset säteet siihen sattuivat, antanut suloisesti sointuman äänen. Nämä patsaat, vaikka jotenkin särkyneinä, kaunistivat kumminkin paikkaansa ja tekivät raunion sitä uhkeammaksi.

Me viivyimme Thebessä ainoastaan 5 päivää ja ehdeimme tällä lyhyellä ajalla ainoastaan varsin pintapuolisesti ja vaillinaisesti tarkastella sen mailman-mainioita muistomerkkejä, mutta siitä mitä näimme, voimme kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen tämän kaupungin entisestä suuruudesta. Näiden mailman suurimpain raunioin tarkkaan tutkistelemiseen menisi kuukausia.

Helmikuun 8 p:nä jätimme me Theben ja oli meillä muutamat päivät hirveä hieta-myrsky, niin ettemme voineet purjehtia, vaan vene ajeli vitkalleen alas pitkin virtaa. Tuuli ryöpytti hiekkaa noista läheisistä erämaista niin rajusti, että ilma näytti melkein semmoiselta, kuin meidän kotimaassa vahvan pyryn aikana.

Eräsnä iltana tuuli niin tuimasti, että meidän oli laskeminen maalle, sillä me pelkäsimme purtemme kaatuvan, niin ankara oli tuuli, niin rajusti kävivät aallot.

10:tenä p:nä saavuimme erääsen arabialaiseen kylään, nimeltä Khine, jossa meidän purtemme laski maalle, sillä meidän teki mielemme nähdä vastaisella rannalla Den- Derassa löytyvää temppeliä. Me laskimme maalle Khinessa, koska siellä oli parempi valkamapaikka. Sitten soudimme ylitse toiselle rannalle pienellä kuirullamme, otimme sieltä borikkoja ja ratsastimme rauniolle, joka oli noin puolen penikulman päässä rannasta. Tämä raunio oli jotenkin suuri, ja melkein parhain säilynyt kaikista kuin nähneet olimme. Siihen kuului propyloni ja sen takana useampia isoja saleja, vahvoilla seinillä; katot oli rakettu suurista kivilohkareista. Kaikkein Pyhin kammio oli täällä suurempi kuin missäkään muussa rauniossa ennen olimme nähneet. Se oli leveä ja korkea huone, paksuilla kiviseinillä. Ylt'ympäri tämän adytumin kulki jotenkin leveä käytävä, jota taas vuorostaan rivi pienempiä pimeitä kammioita ympäröitsi.

Matkallamme alas virtaa myöten seisahdimme vielä useassa kohden niinkuin Syout'issa, Benihassanissa ja Minieh'ssä, katsellaksemme siellä löytyviä hautoja ja raunioita. Koska ne olivat jotenkin noiden ennen mainittuin kaltaisia, tulisin vaan matkimaan mitä ennen olen sanonut, jos niitä koettaisin tässä kuvailla.

Muutamia päiviä ennenkuin saavuimme takaisin Kairoon, istuimme me matkakumppanit keskenämme eräsnä iltana peräsalongissa ja keskustelimme, sillä aikaa kuin purtemme ajeli jotenkin vahvaa vauhtia alas myötävirtaa. Kello oli noin 10 paikoilla, niin että oli jo ihan pimeä, kun samassa meidän purtemme sattui johonkin esineesen niin kovasti, että me kaikki olimme luiskahtaa pois paikoiltamme. Me kuulimme samassa vahvan ryskeen, ikäänkuin olisi purren kylki särkynyt, ja alus painui kallelleen. Me riensimme ulos ja näimme koko etumaisen ison salongin seinän puhkaistuna ja kaikki akkunaruudut pirstaleina. Kun tulimme ylös kannelle, havaitsimme sattuneemme kahteen suureen venheesen, jotka olivat sidotut yhteen ja yhteisesti lastatut hirmuisen suurella heinäkeolla. Nämä venheet makasivat ankkurissa keskellä virtaa ja me olimme työtäneet pimeässä niitä vastaan.

Suurella vaivalla saivat molempain venheitten miehistöt meidät viimein irti, ja kun nyt tutkimme sitä vauriota, jonka purtemme oli saanut kärsiä, havaitsimme iloksemme, että itse laivan runko, joka oli rakettu raudasta, oli ollut niin vahva, ettei se tuosta todellakin hirmuisesta työtäyksestä ollut mitään vahinkoa saanut, paitsi maalaus, joka oli hiestautunut. Salongin sivu sitä vastaan, joka oli rakettu puusta ja oli yläpuolla vedenrajan, oli saanut pahimman työtäyksen ja oli melkeinpä palasiksi särkynyt.

Seuraavina päivinä kohtasimme me suurempia ja vähempiä purje-venheitä kosolta, ja niiden luku lisääntyi mitä likemmäksi Kairoa tulimme, niin että me toisinaan saatoimme lukea aina sataan asti yhdellä haavaa näkymissä olevia venheitä.

Helmikuun 18 päivän illalla, kun jo oli pimeä, saavuimme takaisin Kairoon, ja olimme siis onnellisesti päättäneet tämän niin viehättämän ja suloisen matkan. Kaipauksella jätimme sitten purtemme ja sanoimme jäähyvästi oivalliselle kapteenillemme ja hänen matruuseillensa; mutta iloitsimme samalla että tämä osa retkestä oli tehty; olimme nyt ikäänkuin lähempänä kotoa, ja aika, jolloin saisimme palata sinne, ei ollut enää niin etäällä.

Me olimme taas Kairossa, jonka kaupungin näimme uudestaan samalla ilolla, kuin vanhaa ystävää tavataan; ja mitäpä pitäisi minun lopuksi sanoa tästä kauniista itämaalaisesta kaupungista, nykyisen Egyptin pääkaupungista! Sanoin kaupunkia "kauniiksi", ja toden perästä luulen sen ansaitsevan sen nimityksen. Niin kutsutusta "Sitadellista", jossa Pashan palatsi löytyy ja jossa näet sen linnan pihan, jossa Mehemed Ali antoi ampua niin monta tuhatta Mamelukkia — tästä, korkealle kalliolle raketusta Sitadellista on vapaa näköala yli koko kaupungin. Se on rakettu hajalleen avaralle, melkein yli-näkymättömälle lakeudelle. Korkealle yli noiden valkoisten huonetten laaka-kattoja nousemat moskeijain kupoolit ja minareetit. Lukuisa soukka lehtokujia, puutarhoja ja puistoja tekevät vihannuudellaan suloisen värinmuutteen rakennusten häikäsevästä valkeudesta, ja näyttävät antavan tuolle päivänpaisteiselle kaupungille varjoa ja viileyttä. Mamelukkein ja Kalifein kauniit, pienempäin moskeijoin näköiset haudat ympäröivät puolipyöränä kaupungin itäisiä puolta. Tuolla luikertaa sitten hyvintunnettu Niili-virta ohitse Kairon ja ikäänkuin viruttaa sen läntistä kylkeä, ja tuolla etäällä, noin puolentoista penikulmaa kaupungista, seisoo kolme pyramidia, ja vielä kappaleen matkaa etäämpänä useampia toisia näitä iki-vanhoja jättiläis-rakennuksia, jotka muodostamat kauniin pohjan tälle näköalalle, jossa Kairo on keskustana.

Tämän kaupungin kadut tarjoamat omituisen näön, jota on vaikea kertoa. Ihmisiä melkein kaiken värisiä, valkeasta europalaisesta ruveten hiilimustaan neekeriin, tungeiksen noilla ahtailla kaduilla. Puvut ovat kirjavat, itämaalaiset ja tekevät tämän hyörinän vielä eloisammaksi. Valkeat, mustat, vihreät tai punaiset turbanit ovat tavallisimmat päähineet. Egyptiläisten pukuna on fez eli turbani, leveät housut, kiinitetyt alapuolta polvien, sukat ja kengät, monivärinen silkkiliivi ja punoksilla kirjaeltu takki.

Useat noista ahtaista kaduista ovat varustetut katoilla, suojaksi paahtaman auringon hellettä vastaan; erinomattainkin on näin niiden katujen laita, joiden varrella kauppapuodit ovat. Joka paikassa on vilkas liike, ja toisinaan on tungos niin suuri, että on vaikea päästä liikkumaan. Kaupungin kadut eivät ole kivillä lasketut, jonka tähden vaunut ilman jyskettä vierivät matkojaan. Jokaisella ajoneuvolla on keveään, mukavaan pukuun puettu edelläjuoksiansa, joka juoksee vaunujen edessä tekemässä tilaa väkijoukossa. Kaupungilla ei ole mitään yhteistä valaistusta, jonka tähden kaikki, niin pian kuin aurinko on laskenut, peittyy syvään pimeyteen, ja sentähden täytyy jokaisen, joka jälkeen auringonlaskun liikkuu kaduilla, käyttää lyhtyä. Heillä on hyvin sieviä semmoisia, halpaan hintaan. Ne omat tehdyt monivärisestä kankaasta. Joka taholla näet iltasin runsaasti näitä lyhtyjä, ja hyvin omituista on niitä katsella. Ajoneuvoilla ei ole mitään lyhtyä, vaan edelläjuoksijalla on tavallisesti kädessään suuri palava tulisoitto, joka kirkkaasti valaisee koko kadun sitä myöten kuin hän etenee. Aina iltapuolla päivää kuullaan europalaista soitantoa jossakin kauniissa lehtevässä puistossa, joita Kairossa löytyy yltäkyllin. Ne Europalaiset, jotka ovat kaupungissa, kokoontuvat sentähden tavallisesti siihen aikaan sinne. He käyskentelevät silloin kesäverhoissa keskellä talvea noiden mahtavain lehvakkain Akasia-puiden alla tahi lepäävät loikovat palmulehdistä tehdyillä penkeillä ja tuoleilla, juoden Turkin kahvia, jota täällä tarjotaan vartavasten raketuissa ravintoloissa. Hyvin suloista oli tavata täällä Europalaisia, joiden kanssa olimme tutustuneet joko matkalla Egyptiin tahi Niili-retkellä.

Soitantoa kesti vielä hetken aikaa jälkeen auringon laskun, ja silloin valaistiin puisto suurilla kuivasta puusta tehdyillä tulisoitoilla. Tuota viileätä illanilmaa nautitsimme siksi, kunnes aika oli palata hotelliin päivälliselle, joka Itämailla aina syödään hyvin myöhään.

Ehtoot kuluvat enimmästä päästä sisällä huoneessa keskusteluissa hotellissa asuvain kumppanein kanssa tahi lukemisessa ja kirjoittamisessa.

Muutamana perjantaina olimme tilaisuudessa näkemään niin kutsuttuja "kiljuvia ja tanssimia dervishejä", kun he harjoittivat nurin-niskaista jumalanpalvelustansa. Kerran viikossa viettävät he sitä ja luulevat siten osottavansa Allahille suurta kunniaa.

Tämä jumalanpalvelus toimitettiin pienenlaisessa moskeijassa. Ensin istuivat kaikki dervishit puoliympyrässä, rähisten muutamia rukouksia ja virsiä ja keikkuen samassa yhtaikaa tahdissa oikealle ja vasemmalle päin. Kun tätä oli hetken aikaa kestänyt, nousivat he seisaalle, ja nyt vasta alkoi tuo niin kutsuttu tanssi, joka oli siinä, että he kaikki seisten puoliympyrässä yhtäaikaa kumartuivat syvästi maahan päin, jonka perästä he nousivat ja taivuttivat ruumistansa taaksepäin niin paljon kuin voivat. Näitä kumarruksia tekivät he ensin vitkaan, mutta vauhti enentyi ehtimiseen, kunnes he vihdoin kumarsivat niin vilppaasti kuin mahdollista oli. Sitä tepastusta kesti sitten pitkän aikaa, kunnes he vihdoin näyttivät menettäneen tuntonsa ja vaan koneentapaisesti kumartuivat eteenpäin ja taaksepäin, tuontuostakin huudahtaen: Allah. Kuin vihdoin merkki annettiin lakkaamaan, jatkoivat useat temppuansa ottamatta huomioonsa tätä ilmoitusta. Kun sitten heidän johtajansa seisahti heidät, vaipuivat he vääntelyksiin ja päästelivät suuria huutoja.

Wastenmielistä oli katsella tätä kaikkea, ja kun läksimme moskeijasta, makasivat muutamat dervishit puolikuolleina lattialla.

Kairosta teimme useampia retkiä maaseuduille, sillä sen läheisyydessä on yhtä ja toista joka ansaitsee katselemista.

Muutamana päivänä läksimme me kahden Amerikalaisen kanssa aamulla varhain katsomaan noita merkillisiä pyramideja. Me ratsastimme borikka-aaseilla Niilivirran rannalle, purjehdimme suoraan poikki virran isolla venheellä, jossa oli tilaa kylliksi meille ja meidän aaseillemme. Täältä pitkitettiin ratsastusta noin puolentoista penikulmaa läpi palmupuistoin, yli viljavain kenttäin ja halki hedelmättömäin hieta-aavikkoin. Kun lähestyimme matkamme määrää, saimme tekemistä arabialaisten kanssa, joita siellä aina on varulla auttamassa matkustavaisia, jos heidän mielensä tekee nousta jonkun pyramidin huippuun. Siihen tarkoitukseen valitaan tavallisesti Keop'in pyramidi, joka on korkein, mutta samassa myös helpoimmin kiivettävä. Nämä arabialaiset huusivat nyt kaikki yhtä suuta: "take me, sir, take me, sir" (ota minut, herra, ota minut). Kaikki nämä arabialaiset osasivat puhua jotenkin hyvästi Englannin kieltä. Siinä oli hirveä rähinä siksi kun me vihdoin jokainen valitsimme itsellemme muutamia heistä avuksemme ja alotimme kiipeemistä. Minä olin ottanut kaksi näistä miehistä itseäni varten; mutta tuskin olin ruvennut kiipeemään, kun näin neljä heitä ympärilläni, jotka väittivät, ettei nouseminen voinut tapahtua vähemmällä määrällä, ja samoin oli käynyt matkakumppaneilleni. Nouseminen on hyvin hankala. Jonkinlaiset portaat vievät aina huippuun asti, mutta nämä portaat ovat aivan epäsäännölliset noin kahden neljän jalan korkeat ja tuskin jalkaa leveät. Minä alotin kiipeämisen ilman avutta ja nousin jotenkin sukkelaan, mutta kun olin ehtinyt puolimatkaan, olin niin väsynyt ja hengästynyt, että pelkäsin että, jos tällä tavoin olisin pitkittänyt, ei olisi minulla ollut voimia kylläksi nousta huippuun asti. Minä annoin sentähden arabialaisten auttaa minua ja nyt kävi kiipeeminen hyvin helposti. Itse huippu on laakea ja sille mahtuu hyvin pari kolmekymmentä henkeä seisomaan. Täällä istuimme liki tunnin ajan ja ihmettelimme tuota merkillistä rakennusta, jonka päälle olimme kiivenneet. Tämä pyramidi peittää yli 550,000 neliöjalan alan maata ja on lähes 500 jalkaa korkea. Se on hirmuisen suuri kiviraunio, jonka pohja on nelikulma ja nuo neljä kolmionkaltaista sivua kallistuvat toinen toistansa kohden, kunnes ne päättyvät terävällä kärjellä. Tämä kärki oli jollakin tavoin Kropin pyramidista tullut katkaistuksi, niin että itse huippu nyt oli tasainen.

Mitä enemmän tätä tavatonta rakennusta katselimme, sitä suuremmalta näytti se ja me melkein kummaksuimme, kuinka se oli voitu saada valmiiksi ainoastaan 30 vuoden kuluessa.

Luullaan pyramidein olleen muutamain Egyptin mahtavimpain kuningasten hautoja ja vielä nähdään eräässä kammiossa keskellä Keopin pyramidia katafalkin jäännöksiä. Me kävimme tässä kammiossa alas-astuissamme. Sen sisäänkäytävä on keskellä pohjoista kylkeä, jotenkin korkealla maasta. Ylösnouseminen tapahtuu itäistä kulmaa pitkin. Käytävä, joka vie pyramidiin sisään, oli hyvän matkaa niin matala, ettemme voineet käydä siinä suorana, ja se oli alkupäästä hyvin viertävä. Kun näin olimme kotvasen aikaa kulkeneet, kääntyi käytävä oikealle ja heti sen perästä vasemmalle. Tässä nousi käytävä hyvin ylöspäin ja kohta kun olimme poikenneet vasemmalle kädelle, tulimme erään pystysuoran kallion luoksi, joka oli noin 7 jalkaa korkea. Me nousimme sen päälle Arabialaistemme avulla, joista jokaisella oli tulisoitto kädessä, valaistaksensa tätä pimeätä tietä. Tämän vähäisen kallion edessä aukeni syvyys, joka luultavasti oli suuna jollekin toiselle maanalaiselle käytävälle. Kuinka syvä tämä aukeama oli, emme voineet nähdä, sillä se oli ihan pimeä. Kaita polku kävi meidän käytävän oikeata puolta myöten tämän pimeän syvyyden ohitse tuolle ennen mainitulle kalliolle. Me kuljimme tätä polkua yksi erältään. Minä kävin keskimmäisnä, kaksi Arabialaista kävi minun edelläni ja kaksi seurasi perästä. Ensimäinen miehistöni kiipesi, liukkaana kuin kissa, ylös kalliolle, jossa tuskin oli mitään jalan pidäkettä. Mies, joka järjestyksessä oli toinen heistä, otti minuun uumilta kiini ja nosti minun ylös tuota toista kohden, joka seisoi ylhäällä, ja minä heiluin nyt tuokion aikaa yli tuon äsken mainitun syvyyden seuralaiseni vahvoilla käsivarsilla.

Tie kävi nyt jyrkästi ylöspäin, kunnes me vähänläntäisen kiviholvin kautta, joka oli niin matala ettemme voineet suorana kulkea siitä, tulimme pyramidin sisustaan. Täällä oli ilma tukehduttavan lämmin. Pimeä käytävä johti tästä suoraan eteenpäin erääsen vähempään huoneesen, jota on ruvettu kutsumaan kuningattaren kammioksi. Isompi huone löytyy sen yläpuolta ja sillä on nimenä kuninkaan kammio. Tullaksemme tuohon jälkimmäiseen huoneesen oli meidän seuraaminen jotakin niistä kaidoista, katuvierustain kaltaisista poluista, jotka nousivat hyvin jyrkkinä pitkin seinuksia kahden puolin sitä isoa, tuohon ensin mainittuun kammioon viepää käytävää. Näiden polkuin pohja oli liukkaista kivistä, joilla jalka luiskahteli melkein kuin sileällä jäällä. Meidän oli kulkeminen tässä yksi erältään; ja ilman Arabialaisten apua emme suinkaan olisi päässeet pois tällä liukkaalla tiellä. Jos nyt joku Arabialaisistamme tässä olisi astunut harhaan tahi vaan vähän luiskahtanut, olisimme me suistuneet alas syvyyteen, joka eroitti nuo molemmat polut toinen toisistansa.

Minun Arabialaiseni käyttivät tätä tilaisuutta, jolloin minä olin kokonaan heidän vallassansa, pyytääksensä vaativalla äänellä "baksjisjia". Mutta kun olin kuullut erään amerikalaisen, joka nykyään oli käynyt pyramideilla, tulleen ryöstetyksi myötäseuraavain miestensä kautta, juuri kuin hän oli pyramidin sisässä, olin minä jättänyt rahani kumppaneilleni, jotka eivät olleet seuranneet minua sisään, niin ettei minulla ollut muassani yhtäkään piasteria. Minä vastasin siis heille, kun he pyysivät rahaa, ettei minulla mitään ollut. He kysyivät nuhaisella äänellä, miks'en ollut ottanut rahaa myötäni, ja minä annoin heidän ymmärtää, että muutamilta, jotka tunsivat asian, olin saanut viittauksen siitä että oli paras olla ilman rahoja, kun pyramidiin sisään aiottiin. He rukoilivat, että lupaisisin antaa heille kun ulos tultiin. Minä vastasin: "sitte se nähdään" ja siihen se jäi.

Kun olimme kulkeneet tuota vaivalloista polkua neljän, viidenkymmenen jalan paikoille, tulimme taas leveään ja tasaiseen käytävään. Kun muutamia askelia olimme astuneet, kääntyi minun edelläni käymä Arabialainen taaksepäin ja laski, lausumatta sanaakaan, kätensä minun pääni päälle, painaaksensa minua maahan. Minä kysäsin vähän kummaksuen, mitä hän tällä aikoi, mutta ennenkuin hän ehti vastaamaan, huomasin syyn siihen; käytävä oli, näet, nyt yht'äkkiä tullut niin matalaksi, ettei voitu siinä suorana käydä, ja hän tahtoi vaan estää minua loukkaamasta päätäni. Muutamain askelten perästä saavuimme nyt niin kutsuttuun kuninkaan kammioon, erääsen isoon saliin. Täällä seisoi äsken mainittu katafalki, mutta ainoastaan jalka siitä oli enää jälillä. Tämä pimeä sali, himeästi valaistuna meidän tuliltamme, näytti hyvin omituiselle. Nuo mustan-ruskeat Arabialaiset, jotka rähisten ympäröivät meitä, samassa kuin he päästelivät hilpeitä hurraahuutoja ja vielä jupisivat "baksjisjiansa", enensivät vielä tämän näyn omituisuutta.

Paitsi jo mainittuja kammioita, löytyy myös käytäviä ja komeroita syvemmällä pyramidin sisässä.

Kun taasen olimme ulkoilmaan tulleet, katselimme kauan aikaa pyramidia alhaalta maasta, ja mitä enemmän tätä jättiläistä rakennusten seassa silmäisimme, sitä enemmän se meitä ihmetytti, ja tuskin voimme uskoa, että ihmiskäsi oli tämän vuoren tehnyt.

Toiset pyramidit olivat eri suuria, muutamat hyvin vähäisiä, muutamat isompia, vaan ei yksikään niin korkea kuin Keopin.

Lähellä pyramideja löytyi useita hautoja ja temppeliraunioita, joista enimmät olivat täynnä hietaa.

Kappaleen matkaa Keopin pyramidista seisoo hirmuisen suuri sphinksi, joka on hakattu yhdestä ainoasta kallionlohkareesta. Mahdottoman suuruutensa tähden kaunistaa se paikkaansa, vaikka nuo hirmuiset pyramidit sitä ympäröivät. Et oikein tiedä kumpaa sinun enemmän tulee ihastella, pyramidiako, tätä rakennustaiteen ihmettä, vai jättiläis-sphinksiä sen juurella, tätä verrattoman suurta, mutta niin hyvästi hakattua kiveä. — Kuinka tämä suunnaton kivenlohkare on lohottu kalliosta, kuinka se on hakattu ja kuljetettu paikalleen, tämä näyttää katselialle ihan ihmeeltä.

Wielä kerran loimme silmäyksen näihin maailman mainioihin muinaisjäännöksiin ja palasimme sitte Kairoon, jonne saavuimme auringon laskeissa.

Noin tiiman matkaa Kairosta toiselle suunnalle päin löytyy huvilinna nimeltä Schubra, jota ympäröivi puutarha, niin ihana ja runsaskasvuinen, jommoista en milloinkaan ennen ole nähnyt. Itse rakennus pylväittensä, marmorilattiainsa, vesisäiliöinsä ja koristelluin saleinsa kanssa näyttää lumotulta linnalta, josta jossakin itä-maalaisessa sadussa kerrotaan.

Kahden tiiman matkan päässä itäänpäin Kairosta löytyi muinoin ihana Heliopolis (auringon kaupunki). Se on nyt kadonnut, ja ainoa muistomerkki, joka vielä on jälillä osoittamassa sen asemaa, on eräs obeliski, joka kerran kaunisti auringolle pyhitetyn temppelin sisäänkäytävää. Wähän matkaa tästä obeliskista löytyy kaivo, jota sanotaan auringon lähteeksi, eikä juuri etäällä siitä seisoo vanha puu, jonka juurella, niinkuin taru kertoo, pyhä perhe lepäsi pakomatkallaan Palestinasta Egyptiin.

Noin penikulman matkaa etelään päin Kairosta oli muinoin Memphis, joka Theben jälkeen tuli Egyptin pääkaupungiksi. Tämäkin kaupunki on kadonnut maan päältä, ja maahan lahistunut hirmuinen kivinen kuvapatsas ynnä jotkut suuret kivet ovat sen ainoat jäännökset. Paikalla, jossa kaupunki ennen seisoi, kasvaa nyt tiheässä palmupuistoja — ja karja käy laitumella musertuneen Memphiin tomusta nousemassa ruohostossa.

Tuo vanha, voimallinen Egypti on nyt ainoastaan hämäräisenä, ikivanhana muistona. Se on kasvanut, kukoistanut ja kadonnut, ennenkuin meidän aikuiset voimalliset valtakunnat saivat perusteensakaan.

Tämä maa on herättämä suurta osanottoa, syvää haikeutta matkustajassa; sillä sen rajain sisässä lepää mainio muinaisuus ikäänkuin haudattuna, ja se säilyttää povessaan suuren kadonneen kansakunnan. Nuo murtuneet rauniot ovat hirmuisten hautapatsasten kaltaisia, joiden himeät kirjoitukset kertovat mitä nuo vanhat edesmenneet Egyptiläiset ovat olleet, mitä jumalia he ovat palvelleet ja mitä mainioita töitä he ovat tehneet.

Kairosta aioimme Jerusalemiin, mutta olimme kahdella päällä minkä tien valitsisimme, sillä kolme tietä vie täältä Pyhään Maahan. Yksi menee Alexandrian kautta meritse Joppe'en ja sieltä Jerusalemiin, johon matkaan kuluu neljä tai viisi päivää. Toinen läpi erämaan suorastaan Hebron'iin Jerusalemiin, jota matkaa kestää neljätoista päivää. Ja kolmas, pisin tie, menee niinkutsutun pitkän korven läpitse Suezin, Sinain ja Hebronin kautta Jerusalemiin, joka matka vie lähes kuukauden ajan. Niin hyvin minä kuin matkakumppanini toivoimme halulla saada matkata tätä viimeksimainittua tietä, joka oli kaikkein viehättävin; mutta tämä retki ei ole mikään helppo tehtävä. Moni koetti luovuttaa meitä tästä aikomuksesta, kuvaten tätä matkaa sangen määrälliseksi, toiset taasen kehoittivat meitä siihen kaiken mokomin, vakuuttaen sen olevan mitä suloisimpia matkoja, joita tehdä voidaan. Muutaman päiväisen miettimisen perästä teimme viimein päätöksemme. Me tutustuimme nimittäin kolmen amerikalaisen kanssa, jotka aikoivat samalle matkalle, ja koska he olivat taipuvaiset yhtymään meidän seuraamme, päätimme matkata yhdessä heidän kanssa. Nämä amerikalaiset olivat: eräs jumaluusopin tohtori, herra Nickels, herra Moor — jotka molemmat olivat iällisiä miehiä, 50 ja 60 vuoden vaiheilla — sekä herra Doughty, joka oli vähän yli kahdenkymmenen. Mitä enemmän näitä miehiä tulimme tuntemaan, sitä suuremmassa arvossa rupesimme heitä pitämään, ja pidimme itseämme onnellisina, että olimme löytäneet semmoista seuraa semmoiselle matkalle. Moni käy Sinailla ja pyhässä maassa enemmän uuteliaisuuden tähden, nähdäksensä näitä paljon ylistettyjä paikkoja, kuin pyhästä halusta, saadaksensa käydä samoilla paikoilla, jossa hänen Jumalansa on ilmestynyt, jossa hänen Vapahtajansa on työtä tehnyt, kärsinyt ja kuollut. Semmoinen halu löytyi kumminkin kahdella meidän matkakumppaneistamme, ja me tunsimme itsemme kiitollisiksi Jumalaa kohtaan, että Hän oli saattanut meidät heidän pariinsa.

Useimmat niistä, jotka lähtevät tälle retkelle, suostuvat jonkun kuljettajan kanssa, että hän vie heidät erämaan läpitse ja hankkii kamelit, teltit, muonan ja kaikki mitä matkalla tarvitsevat, joko määrättyä palkintoa vastaan koko retkellä kerrallaan tahi joka päivältä erältään. Kuljetusmaksu on silloin tavallisesti hyvin kallis, aina puoleen-kolmatta englantin puntaan päivässä hengeltä.

Me emme seuranneet tätä tapaa, vaan järjestimme valmistuksemme toisella lailla. Me vuokrasimme itse kamelimme, ostimme telttimme, muonavaramme j.n.e., ja palkkasimme kuljettajan määrättyyn hintaan kuukaudelta. Hän seurasi muassa vaan meidän palvelianamme ja tulkkinamme. Paitsi tätä pestasimme me kokin ja passaajan. Tällä tavoin tuli matka paljoa halvemmaksi. Tämän neuvon antoi meille t:ri Nickels joka tyystin oli nämä seudut tutkinut ja jonka opettajana oli ollut eräs t:ri Robinson; ja tämä viimeksimainittu oli retkeillyt paljon sekä erämaassa että Palestiinassa ja on antanut painosta hyvin ansiollisen, kolmea suurta niosta vahvan kirjan matkoistaan.

Me suostuimme erään Beduini-Sheikin kanssa, että hän hankkisi meille kameleja määrättyyn hintaan kappaleelta, ja että hän itse seuraisi myötä, varjellaksensa meitä niiltä eri Beduini-heimoilta, joiden alueiden läpitse aioimme matkata.

Meidän valmistuksiimme kului viikon päivät, ja keskiviikkona Maaliskuun 7 p:nä olimme valmiit lähtemään.

Meidän kamelimme olivat jo ennen puolta-päivää koossa hotellin edessä, ja puolipäivän-aikoina rupesivat beduinimme niitä kuormittamaan.

Paitsi niitä kameleita, joita me itse ja meidän kuljettajamme käytimme, oli meillä kolmetoista kantamassa kapineitamme, niin että meidän karavanissa oli yhteensä yhdeksäntoista kamelia. Tämä näyttänee hyvin paljolta, kun meitä oli ainoastaan viisi matkustajaa; mutta meidän oli myöskin kuljettaminen muassamme kaikki, mitä enemmän kuin kuukauden kuluessa tarvitsimme. Meidän muonavaramme, huonekalumme, asuntomme, neljä suurta vesitynnyriä, ja paitsi näitä vielä meidän matkasäkkimme ja me itse — kaikki oli enemmän kuin kolmekymmentä päivää kuljetettava kamelin selässä läpi kuivain, hedelmättömäin seutujen, jossa ainoastaan hyvin harvassa löytyy lähteitä ja jossa aivan niukasti saa muonavaroja ostaa.

Kun kamelia kuormitetaan, pakoitetaan hän ensin laskeumaan polvillensa. Hänestä ei ole tämä mieluista, vaan hän tepastelee vastaan ja mörähtää silloin useasti kuin kiukkuinen sonni. Hänen on kuitenkin totteleminen, ja nyt kiinnitetään tuo raskas kuorma hänen selkäänsä vahvoilla köysillä, jonka jälkeen hän ensimäisellä käskyllä mieluisasti nousee taasen jaloillensa, ellei kuorma tunnu hänestä liian raskaalta, sillä siinä tapauksessa on melkein mahdoton saada häntä nousemaan.

Kun kaikki kamelimme oli kuormitettu, lähetimme ne menemään edeltäpäin, ja ainoastaan ne kamelit, joiden tuli kantaa meidät itse, odottivat vielä hotellin edessä, sillä aikaa kuin me suoritimme maksettavamme. Wähässä ajassa olimme valmiit lähtemään; me sanoimme jäähyväiset niille ystäville ja auttajille, sotka olivat tulleet katsomaan meidän lähtöämme ja nousimme kameleimme selkään aloittaaksemme tätä omituista matkaa.

Meidän matkakumppaneistamme Niili-virralla oli h:ra Pulling jo palannut takaisin Englantiin, h:rat Due ja Robinson olivat vielä Kairossa.

Meidän oli nyt sanominen jäähyvästi kauniille Kairolle, ja sivutessamme jonkun puiston tahi lehväkkään käytävän, jonka suloisessa siimeksessä me täällä ollessamme usein olimme käyskennelleet, viipyi silmä siinä kauvan; me emme luultavasti milloinkaan enää saisi nähdä tätä paikkaa, emmekä moneen aikaan katsella niin runsasta kasvullisuutta kuin tämä on, sillä erämaa oli nyt edessämme — nuo hiekka-aavikot ja alastomat vuoret ilman puita, ilman vihannuutta. Nyt oli tämä elävä totuus; meidän matkamme kävi pyhään maahan sen erämaan kautta, josta jo lapsuudessa olimme lukeneet niin paljon ihmeellisiä asioita, jonka vaaroista moni on puhunut ja jonka suloutta moni toinen on ylistänyt; me saimme nyt itse tilaisuuden nähdä näitä outoja seutuja ja kokea tätä omituista romantillista elämää erämaassa, ja tuskin minä puolestani vielä voin käsittää, että tämä kaikki oli totta.

Mieleni oli hehkunut saada tehdä tämä retki korven läpitse ja samassa saada viipyä matkallamme muutamat päivät Sinailla, mutta useita esteitä näytti ilmaantuman tätä aikomusta vastaan, kun se ensin juohtui meille mieleen, niin että minä jo kerran olin heittänyt toivonkin. Sitä suurempi oli sentähden iloni nyt, kun kaikki nämä esteet olivat kadonneet ja tämä halattu matka todellakin aloitettu.

Ennenkuin rupeen kertomaan matkaamme erämaan läpitse, on ehkä sopivin että tässä ensin mainitsen jotakin siitä merkillisestä, omituisesta elävästä, jota näillä seuduilla on käyttäminen. Kameli on varustettu monilla omaisuuksilla, jotka tekevät hänen erittäin sopivaksi tänkaltaisille retkille. Hän on väkevä, niin että hän voi kantaa hirmuisia kuormia ja pitkittää kulkuansa koko päiväkauden, varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, lepäämättä. Paahtava aurinko ja tuo usein tukehduttava kuumuus ei näytä hänelle miksikään haitaksi olevan. Hän voi kuljeskella noilla kuivilla hieta-aavikoilla päiväkaudet, tarvitsematta mitään vettä, ja jos hän jolloin kulloin tapaa lähteen, juo hän kerrallaan monen tulevan päivän varaksi. Hän tarvitsee aivan vähän ruokaa ja tulee hätätilassa toimeen niillä ohdakkeilla ja puoliksi poltetuilla kasveilla, joita hän kohtaa tiellänsä. Hän haukkelee niitä suuhunsa käydessään eteenpäin, ja kun hän iltasin päästetään kuormastansa, menee hän etsiskelemään lähitienoilta tänkaltaista ruokaa. Hänen jalkansa on jotenkin leveä, jonka tähden hän ei vajookkaan liian syvälle hietaan niillä paikoilla, jossa pohja on höllää ja antaa myöten hänen askeleillensa. Paksu nahka peittää hänen jalkansa, ja se seikka tekee mahdolliseksi että hän voi käydä kuumalla hiekalla kärsimättä mitään vahinkoa siitä.

Kameli on hyvin korkea, niin että, noustuasi sen selkään, istut lähes seitsemää jalkaa korkealla maasta. Tämä tuntuu ensi-alussa vähän haitalliselta, sillä kamelin käynti on hyvin heiluva, niin ettäs olet alituisessa liikunnossa edes ja takaisin, etkä siis voi istua oikein vakaasti satulassa. Silloin tällöin päästelee hän mörähtävän äänen, josta tiedät hänen olevan pahalla päällä; silloin pelkäät hänen kiukkunsa puhkeevan vielä johonkin, vikurimaisuuteen, ja varot putoovasi selästä, ehkä niin pahasti, ettet enää milloinkaan nouse. Tämä kaikki on muutamissa vaikuttanut sen, että heistä on tämmöinen matkustaminen tuntunut hankalimmaksi mitä milloinkaan kokeneet ovat. Muutaman päiväisen harjoituksen perästä havaitsimme me kuitenkin kokonaan tottuneemme istumaan kamelin selässä, ja meistä tuntui tämmöinen matkustustapa hyvin mukavalle. Tuon ylhäisen aseman, joka alusta näytti vähän pelottavalta, huomasimme me jälestäpäin olevan hyvin edullisen, sillä, kun kuumeentunut hieta uumasi liiallista lämpöä, oli meillä siitä vähemmän haittaa kamelin selässä kuin alhaalla maassa.

Kello puoli-neljältä iltapuolla päivää läksimme me Kairosta. Me emme ensi päivänä ehtineet ratsastaa, pitkälle, mutta sen verran kumminkin että matkamme oli aloitettu. Jo puoli-kuudelta rupesi hämyttämään ja me seisahduimme, matkattuamme noin penikulman matkan erämaahan. Kahdessa-kymmenessä minutissa olivat meidän kamelimme riisutut, telttimme pystytetyt ja vuoteemme valmistetut.

Amerikalaisilla ystävillämme oli yhteinen iso teltti; L. ja minä asuimme vähän pienemmässä. Meidän telttimme oli sisäpuolelta verhottu siniseksi ja keltaseksi noilla rakkailla Ruotsin väreillä. Ilman sitä oli meillä vielä vähempi teltti, joka samassa oli sekä kyökkinä että kuljettajamme, kokkimme ja passaajamme lepokammiona.

Kun pienen leirimme olimme pystyttäneet, oli se niin omituisen näköinen, etten sitä milloinkaan voi unohtaa, mutta työläs on minun kuitenkin kuvata sitä semmoiseksi, kuin se todella oli. Siinä seisoivat nuo kolme matkoista telttiä juuri lähellä toinen toistaan avaralla hieta-aavikolla. Kamelimme makasivat ympärillä aivan tyynesti ja rauhallisesti, leväten päivän vaivoista, ja tuossa istuivat kehässä ne kaksitoista Beduinia, jotka seurasivat meidän karavania; he haastelivat keskenänsä äkäisellä, tiuskimalla äänellä, niinkuin heidän tapansa on ja toisinaan tuli heidän kiistansa niin ankaraksi, että me pelkäsimme heidän tarttuvan aseisiinsa; he olivat nimittäin kaikki aseilla varustetut. Ympäri koko leirin hyppeli noin sata-määrä kananpoikia, jotka äsken oli päästetty ulos ahtaista häkeistään; ne taistelevat nyt voimainsa perästä, ja kukkoin hyvintunnettu laulu teki tämän kaiken jotenkin kodikkaaksi ja ikäänkuin muutti meidät takaisin asutuille seuduille.

Aurinko oli jo laskenut ja lakeus kävi yhä pimeämmäksi, mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin täysikuu nousi veripunaisena taivaan rannalle ja levitti omituista valoaan noille autioille seuduille.

Eräs amerikalainen lähetyssaarnaaja h:ra Barnet, joka asuu Kairossa, tuli kaupungista meidän leiriimme katsomaan kuinka me voimme ja ilahdutti meitä läsnäolollaan aina myöhään iltaseen. Syötyämme ystäväimme teltissä päivällistä ja juotuamme teetä, palasi h:ra Barnet Kairoon. L. ja minä sanoimme hyvää yötä matkatovereillemme ja menimme telttiimme lepäämään yöksi. Meidän pieni telttimme oli todellakin miellyttävä eikä meistä suinkaan näyttänyt vaikealta elää täällä kolme kuukautta, joka aika meiltä oli kuluma korvessa ja Palestinassa. Teltin hietalattia oli peitetty sievillä matoilla, vastapäätä sisäänkäytävää toisella seinuksella seisoi pöytä, jolla meidän kynttilämme, kirjamme ja kirjotuskalumme olivat, kahden puolin seisoivat nuo keveät ja mukavat telttivuoteet, joiden alle olimme panneet matkasäkkimme, ja teltin tankoon, joka kohosi keskeltä kelttiä ja kannatti sitä, oli tehty vaatevaarna, jossa meidän takkimme riippuivat, ottamatta suurta tilaa.

Me viihdyimme hyvin siirtonaisessa majassamme ja menimme levolle tänä iltana, aivan tyytyväisinä matkamme alkuun.

Mainitsin äsken jotakin meidän Beduineista, ja ennenkuin menen edemmäksi, tahdon kirjoittaa muutaman sanasen tästä omituisesta kansasta; ansaitseehan se erityistä huomiota.

Beduini on yhteinen nimitys kaikille erämaan arabialaisille. He asuvat näillä autioilla seuduilla, siirtyen paikasta paikkaan, etsiäksensä laidunta kameleillensa, vuohilleen ja lampailleen sekä juottaaksensa niitä siellä täällä erämaassa löytyvillä lähteillä; noilla harvassa tavattavilla aaseilla harjoittavat he myös jonkinlaista maanviljelystä. He ovat jaetut eri heimokuntiin, joita jokaista hallitsee oma sheikkinsä, ja he asuvat eri piirikunnissa.

Jos joku heimokunta joutuu elatuksen puutteesen, tapahtuu usein että se lähtee liikkeelle ryöstämään jotakin toista paremmin voipaa heimokuntaa, ja silloin syttyy monasti verisiä taisteluita. Beduinit käyvätkin aina aseilla varustettuna ja ovat julmia ulkonäöltään. Heidän vaatepartensa on hyvin yksinkertainen; valkoinen paita on köytetty vyöllä ympäri ruumiin. Tällä vyöllä he kantavat miekkaansa ja toisinaan pistoliakin. Tämän paidan päällä on heillä ruskea ja valkea, tahi kokonaan valkea viitta. Heidän päähineenänsä on turbani eli pää- verho; jaloissaan käyttämät sandaleja, se on nahka-anturaa, joka sidotaan jalan alle. Heidän parhaimpana aseenansa on pitkä pyssy, jota kantavat olallaan.

Mitä niihin vaaroihin tulee, jotka matkustajaa täällä uhkaavat, ei ne ole niin suuria, kuin tavallisesti luullaan; sillä Beduineilla on täällä aina tilaisuutta ansaita jotakin vuoroamalle kamelinsa matkustajille sekä myymällä vuohia ja lampaita; he kohtelemat sentähden muukalaista usein jonkinlaisella ystävyydellä. Mutta ei vaara kuitenkaan ole varsin vähäpätöinen. Se näyttää minusta jotenkin sen vaaran kaltaisetta, jolle eläin-kesyttäjä on alttiiksi annettuna joka kerta, kuin hän käy petojensa luoksi; hänen yrityksensä onnistuu useimmasti, mutta voi myös käydä päinvastoin. Tänään on tie, jota matkustat, turvallinen, sillä beduinit ovat rauhallisia ja ystävällisiä, huomenna voi kaikki olla toisin; joku beduini-heimo on lähtenyt ryöstöretkelle, ja ne paikat, joiden kautta sinun on kulkeminen, saattavat olla veristen taisteluin tepastus-aloina; silloin on karavani vaarassa tulla ryöstetyksi, ja matkustajat saavat lunastaa henkensä semmoisissa tiloissa useinkin jotenkin suurella rahasummalla. Jos silloin joku matkustajista sattuisi olemaan niin varomaton, että ampuisi vihollisiansa ja haavoittaisi tahi tappaisi jonkun heistä, niin joutuisi, ei ainoastaan hän yksin, vaan myös kaikki hänen matkatoverinsa arvattavasti noiden jälkeenjääneitten koston uhriksi. Semmoisissa tiloissa ei siis juuri muuta ole tehtävänä kuin maksaa pois ja olla iloinen, jos sittenkään pääsee hengissä heidän käsistään.

Beduinein, niinkuin kaikkein muidenkin Arabialaisten, luullaan todellakin olevan Ismaelin, Abrahamin toisen pojan, jälkeläisiä. Kun hän ja hänen äitinsä Hagar ajettiin pois Abrahamin majasta, "sillä ei palkkavaimon pojan pidä perimän vapaan pojan kanssa", niin "eksyi hänen äitinsä korpeen, ja Ismael kasvoi ja asui siellä ja tuli tarkaksi joutsi-mieheksi". Jo Ismaelin syntyissä oli Herra ennustanut: "Hän tulee tylyksi mieheksi ja hänen kätensä jokaista vastaan, ja jokaisen käsi häntä vastaan, ja hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä." Ja vielä lisäksi: "Minä teen hänen hedelmälliseksi ja lisään hänen sangen suuresti ja teen hänen suureksi kansaksi".

Wielä tänä päivänä ovat Ismaelin jälkeläiset semmoisia, jommoiseksi ennustus tässä kuvailee heidän esi-isäänsä — he ovat hurjaa ja julmaa sukua, jokaisen miehen vihollisia. Ei milloinkaan ole valloittajalle onnistunut kukistaa heitä, eivätkä he ole milloinkaan käyneet minkään toisen kansan kanssa liittoon. He ovat aina olleet erityisenä sukukuntana, heidän kätensä on ollut jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Ennustus kansan "suuresta kasvamisesta", sen mahtavuudesta kävi toteen silloin kun Arabialaiset seitsemännellä vuosisadalla rupesivat tulvana levenemään yli suuren osan tunnettua mailmaa ja valloittivat alueen, joka oli suurempi kuin noiden ylpeitten Roomalaisten hallussa milloinkaan on ollut. Wäärän uskon kiihkossa läksi tämä hurja kansa valloittamaan mailmaa heidän prophetansa Muhammedin hyväksi ja sen uskonnon eduksi, jonka hän oli antanut heille. He valloittivat Palestinan, Syrian ja suuren osan Aasiaa aina Judiaan asti. He valloittivat Egyptin ja koko pohjoisen Afrikan aina Gibraltarin salmeen saakka. He kävivät yli tämän salmen ja Espanjakin lankesi heidän käsiinsä. He menivät Pyrenein vuorten yli Franskan maahan, laskeaksensa koko Europan heidän prophetansa jalkain juureen; mutta täällä Karl Martellin miekka särki heidän voimansa ja pani rajan heidän valloitus-retkellensä Poitiers'in tappelussa vuonna 732.

Kauvan pysyivät he vallanpitäjinä niissä maissa, jotka he olivat voittaneet, kunnes he vihdoin kadottivat yhden toisensa perästä, ja heidän valtansa supistui takaisin entisiin rajoihinsa.

Waikka Arabialaiset näin kauan aikaa olivat yhteydessä niin monen kansakunnan kanssa, ovat he kuitenkin pitäneet vanhat tapansa ja alkuperäisen, jo ennen ennustetun luonteensa, — he ovat vielä tänä päivänä villiä kansaa, julmaa ja kesyttämätöntä sukukuntaa — heidän kätensä on jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Eräs kirjailia, joka nykyään on käynyt arabialaisissa maissa, lausuu tästä asiasta muun ohessa näin: "Tämä kansa on alhaisimmankin laskun jälkeen pitänyt samat tavat ja samaa elinkeinoa vähintänsäkin kolme tuhatta vuotta. Täten toteutuu kaikin puolin se ennustus, joka Ismaelin syntyissä julisti että hän ja kaikki hänen jälkeisensä olisivat ja tulisivat aina olemaan villiä kansaa, vaikka he aina tulevat asumaan veljeinsä edessä. Että vilpas ja toimelias kansakunta, eläen keskellä kukoistavia, viljelyksen tilassa olevia heimokuntia, on muinaisista ajoista ruveten nyky-aikaan asti pysynyt villinä kansana, kukistumattomana ja muuttumattomana, on todellakin silmiin-pistävä ihme — yksi niistä käsittämättömistä seikoista, jotka näyttävät ennustuksen käyneen toteen (Porter'in Travels)."

Meidän päiväjärjestyksemme erämaassa matkustaissamme oli seuraava. Joka aamu nousimme vähän ennen aurinkoa, s.t.s. k:lo 5 aikaan. Kun kapineemme oli kokoon sälytetty ja kaikki valmisna lähtöön, syötiin aamiaista isommassa teltissä; sillä aikaa kuormittivat Beduinit kamelimme, ja kun kaikki oli valmisna, nousimme korkeain konkareimme selkään ja alotimme päivämatkamme. Ratsastamista pitkitettiin siten k:lo 12:een, jolloin seisahdimme ja nautimme vähän virvokkeita, niinkuin lihaa ja leipää, apelsineja ja taateleja. Matkaa jatkettiin sitten k:lo 3:een tai 4:ään j.p.p., jolloin seisahdimme ja pystytimme leirimme. Päivällistä syötiin nyt niin pian kuin se ehti valmistua, päivällisen perästä joimme teetä, ja sitten oli meillä muutamia tunteja loma-aikaa, jota käytimme lukemiseen, kirjottamiseen ja keskustelemisiin, ennenkuin tuli aika mennä levolle. Tervetulleet olivat todellakin nämä levähdyshetket tuon jotenkin rasittavan päivämatkan perästä.

Me olimme suostuneet siitä, ettemme matkustaisi sunnuntaisin, vaan lepäisisimme pyhäpäivänä häiritsemättömässä rauhassa, ja me havaitsimme siitä olevan suurta hyötyä niinhyvin ruumiin kuin sielun puolesta.

Me olimme päättäneet matkata joka päivä noin 10 tiimaa, mutta ensimäisenä päivänä sen jälteen tuin Kairosta taksimme, emme ehtineet ratsastamaan enempää kuin 6 tiimaa; sai nimittäin useampia tunteja kuluneeksi, ennenkuin kaikki meidän kamelimme olivat koossa, sillä miehemme olivat palanneet useimmilla niistä Kairoon ostamaan yhtä ja toista, mitä olivat unohtaneet hankkia itsellensä matkaa varten. Päivänä sen jälkeen ratsastimme 10 tiimaa ja seuraavana päivänä saavuimme Suez'iin, pitkitettyämme sinä päivänä ratsastustamme 12 tiimaa yhtä mittaa. Tämä oli sangen raskas päivämatka, ja me tulimme leiripaikkaamme jotenkin väsyneinä; mutta seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me lepäsimme Suez'issa, ja saimme niin tilaisuuden koota uusia voimia.

Se matka, jonka me näinä päivinä olimme tehneet, kävi yli autioin hieta-ulappain ja hietakumpuin, jossa tuskin yhtään ruohonkortta kasvoi; muutamia ohdakkeita näkyi vaan siellä täällä vihannoivan. Paikka paikoin kohosi eriskummallisia alastomia muoria, jotka vivahtivat kaikenlaisilta väreiltä ja antoivat koko seudulle kolkon ja aution muodon. Molempina ensimäisinä päivinä oli meillä vahva tuuli, niin että hietaa lentää ryöpytteli; mutta koska tuuli oli meille myötäinen, ei ollut siitä suurta haittaa.

Me olimme jo jotenkin tottuneet kameleihimme. Tuo keinuminen, jonka heidän raskas käyntinsä tuotti, vaikutti että me ensi iltoina tunsimme itsemme jotenkin runnelluiksi; mutta nyt olimme jo siitä päässeet ja toivoimme tästä lähin varsin hyvin voivamme kestää matkan vaivoja.

Kamelimme olivat ylimalkaan aivan rauhallisia ja siivoja; kuitenkin sattui silloin tällöin että joku niistä rupesi vikuroimaan. Yksi meidän kuormaa kantavista kameleistamme teki nimittäin useat kerrat semmoisia hurjia hyppäyksiä, että köydet, joilla hänen kuormansa oli sidottu, katkesivat ja kaikki tavarat syöksyivät hänen selästänsä maahan, jonka jälkeen hän kiiri täyttä nelistä hyvän matkaa aukealle. Matkamme toisena päivänä säikähti kameli, jota L. käytti, ja alkoi hyppiä niin, että minä pahoin pelkäsin ystäväni putoavan satulasta. Beduini, joka johti hänen kameliansa, sai kuitenkin sen pian lannistetuksi, jonka jälkeen se kulki tyynesti koko ajan. Muutamat kerrat tapahtui, kun annoin kamelini ravata, että hän yhtäkkiä seisahtui ja alkoi vikuroida. Kamelia ei ole vaikea johtaa; siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan kuonovyö, köyden kanssa, jolla se seisahdetaan, ja keppi, jolla sitä ohjataan oikealle ja vasemmalle keveillä lyönneillä vastaiselle puolelle kaulaa.

Ensimäiset päivät annoimme Beduinimme johtaa kameleitamme, mutta sitte ajoimme niitä itse ja se tuntui meistä varsin hupaiselle. Me ratsastimme enimmästä päästä käyntöjalkaa, mutta jolloin kulloin myös ravia.

Suez on vähäinen, halpa-arvoinen kylä keskellä erämaita Punaisen meren luoteisen lahdekkeen päässä. Ainoa seikka, joka tätä nykyä antaa kylälle jotakin arvoa, on se, että sitä käytetään kaikkein niiden tavarain purkauspaikkana, joita tätä tietä kuljetetaan Englannin ja Indian väliä. Sinne on nimittäin rakettu hirmuisen suuri hotelli niitä matkustajia varten, joita joka viikko englantilaiset ja indialaiset höyrylaivat tullessaan tuovat tänne.

Me emme asuneet itse kylässä, vaan pystytimme leirimme sen ulkopuolelle eräälle törmälle, josta meillä oli vapaa näköala yli Punaisen meren ja sen ihanain rantain.

Sunnuntai, 11:s päivä, jonka me vietimme täällä, antoi meille tilaisuuden tarkastelemaan tätä viehättävää paikkaa ja virkistämään mielessämme muinaisia muistoja näiltä seuduilta. Me luimme kaikki yhdessä 2:sen Mos. Kirjan 14:nnen luvun, ja tiesimme, että me nyt olimme meikein samalla paikalla, jossa se ihmeellinen tapaus tapahtui, josta mainitussa luvussa kerrotaan.

Meidän leirimme ulkopuolla levisi suuri aavikko pitkin Punaisen meren läntistä rantaa; tämän lakeuden rajana idässä päin oli Punainen meri, joka ennen ulottui paljoa ylemmäksi Suezin ohitse, mutta myrskyt ovat vähitellen täyttäneet osan tästä merenlahdesta hiedalla, jota läheisistä erämaista ryöpyttävät, ja tämä lentävä hieta on aikain kuluessa niin mataloinnut merta hyvän matkaa Suezista, etteivät höyrylaivat voi uida kaupunkiin saakka, vaan pysähtyvät kappaleen matkan päässä ulkona merellä, josta sitten pienempi höyryvene kuljettaa matkustajat ja tavarat kaupunkiin.

Etelässä rajoittivat tätä lakeutta korkeat vuoret, jotka ulottuivat aina mereen asti, mutta lännessä ja Pohjosessa katosi lakeus tuohon avaraan hieta-aavikkoon. Tähän luultavasti olivat Israelin lapset pystyttäneet leirinsä paetessaan Egyptistä kun he olivat matkalla maahan, jonka Jumala heidän isillensä oli luvannut. Tässä Israelilaiset eräsnä päivänä nostivat silmänsä ja näkivät Pharaon koko sotajoukkonsa, vaunuinsa ja ratsasmiestensä kanssa ajavan heitä takaa. He peljästyivät silloin sangen suuresti ja huusivat Herran tykö ja sanoivat Mosekselle: "eikö hautoja ollut Egyptissä, ettäs rupesit meitä johdattamaan korpeen kuolemaan." Moses vastasi kansalle: "Älkäät peljätkö, seisokaat ja katsokaat, minkä autuuden Herra tänäpänä tekee teille; sillä näitä Egyptiläisiä, jotka te tänäpänä näette, ei pidä teidän ikänänsä enämpi näkemän ijankaikkisesti. Herra sotii teidän puolestanne ja teidän pitää alallanne oleman."

Kuinka voi tämä ainoa mies olla niin ilman pelkoa keskellä tätä vapisevaa joukkoa? Tunsiko hän ehkä jonkun tien, joka vei ulos tästä paikasta, jossa hän ja hänen kansansa olivat niin hyvästi suljetut meren, erämaiden, vuorien ja vihollisen sotalaumain väliin? Ei, hän ei tuntenut mitään semmoista tietä. Kaikki mitä hän tiesi oli se, että Herra oli käskenyt hänen viedä kansan tälle lakeudelle Punaisen meren rannalla, ja että Jumala jo ennakolta oli sanonut tahtovansa voittaa kunnian Pharaosta ja kaikesta hänen sotajoukostansa, että Egyptiläiset näkisivät että Hän on Herra. Moses oli tehnyt niinkuin Herra oli käskenyt, ja tässä seisoi hän nyt Israelin lasten kanssa, Punainen meri edessään, tuolta läheni Pharaon sotajoukko ja vaara suureni joka hetki. Moses ei näytä pelkäävän tätä vaaraa, hän rohkaisee kansaa, ja julistaa heille mitä Herra oli sanonut: että hän itse tahtoi sotia Israelin puolesta ja että he seisoisivat alallansa silloin. Mutta yhtä kaikki mahtoi hän tuntea sisällistä kauhua ja pelkoa, sillä raamattu sanoo näin: "Ja Herra sanoi Mosekselle: mitäs huudat minun tyköni?" Kansa ei tätä huutoa kuullut, he kuulivat hänen vaan sanovan: "älkäät peljätkö, Herra on sotiva teidän puolestanne;" mutta Herra, sydämen tutkia, kuuli kuinka hänen sydämensä hädässä huusi Herraa ja sanoi hänelle: "mitäs huudat minun tyköni, sano Israelin lapsille, että he vaeltavat." Kummallinen käsky, eihän tässä mitään tietäkään ollut; mutta Herra selitti kohta sen jälkeen, mitä tietä Hän tarkoitti, kun hän sanoo: "Mutta nosta sinä sauvas ja ojenna kätes meren ylitse ja erotta se yhdestä, että Israelin lapset kävisivät keskeltä merta kuivaa myöten."

Sitte nousi pilvenpatsas, joka kävi Israelin edellä, näyttäen heille tietä, ja pilvi siirtyi heidän ja heidän vihollistensa väliin, niin etteivät he koko yönä voineet toinen toistansa lähestyä, ja pimeässä valaisi tämä pilvi kuin kirkas tuli.

Tämä pilvi, josta puhutaan niin paljon Israelin lasten matkan aikana Kanaan maahan, ja joka "ei milloinkaan erinnyt kansasta", ansaitsee todellakin likempää tarkastusta. Mitä siitä pitää uskoa? Raamatun yksinkertainen vastaus tähän kysymykseen kuuluu näin: "Ja Herra kävi heidän edellänsä päivällä pilven patsaassa, johdattaaksensa heitä tiellä, ja yöllä tulen patsaassa, valistaaksensa heitä vaeltamaan sekä yöllä että päivällä". Mikä oli pilvi, mikä oli tulen patsas tämän selityksen jälkeen? Eivät ne olleet muuta kuin se puku, jonka Jehovah otti, kun hän tuli täyttämään sitä lupausta, jonka hän oli vannonut Abrahamille, Isaakille ja Jakobille, että Hän antaisi luvatun maan heidän jälkeentulevaisillensa omaisuudeksi, että Hän veisi Israelin pois maasta, jossa heitä ahdistettiin, maahan, joka tulisi olemaan heidän omanansa. Tämän kansan seassa aikoi Hän panna toimeen ne "mainiot työt," jotka tulisivat olemaan koko mailman pelastuksen ikuisena perusteena. Siinä maassa, johon Hän nyt kuljetti tätä kansaa, aikoi hän sytyttää sen kirkkaan valkeuden, joka poistaisi mailman pimeyden. Heidän siassansa aikoi hän antaa sen ruhtinaan ilmestyä, joka oli perustava Jumalan valtakunnan ihmisten seassa, sen ruhtinaan, josta Hän sanoi Abrahamille: "sinun siemenessäs pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuksi tuleman."

Aika rupesi nyt lähestymään, jolloin Jumala tahtoi täyttää tämän lupauksensa ja Hän alotti valmistuksiansa siihen sillä, että teki Israelin omaksi erityisiksi kansaksensa ja vei heidät Kanaan maahan, joka oli tuleva Hänen suurten ihmeillensä näyttämöpaikaksi.

Hän lähestyi kansaa puettuna pilviin, peittääksensä loistoansa. Hän tuli heidän luoksensa samassa puvussa, jossa Hän ilmaantui Thaborin vuorella, kun hän tuli puhumaan pojastansa mailmalle. Tämä ihmeellinen pilvi siirtyi nyt Israelin lasten taaksi ja varjeli heitä heidän vihollisiltansa koko yön.

"Koska Moses ojensi kätensä meren ylitse, antoi Herra vedet juosta pois vahvalla itätuulella koko sen yön; ja teki meren kuiville ja vedet erkanivat. Ja Israelin lapset kävivät keskeltä merta kuivaa myöten, ja vedet olivat heille niinkuin muurit heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa."

Egyptiläiset ajoivat heitä takaa, mutta kun Israel oli ehtinyt toiselle rannalle, sanoi Herra pilvistä Mosekselle: "ojenna kätes meren Ylitse, että vedet juoksisivat Egyptiläisten ylitse, heidän vaunuinsa ja ratsasmiestensä ylitse. Niin ojensi Moses kätensä meren ylitse, ja meri palasi ennen huomenta voimiinsa. Ja koska Egyptiläiset pakenivat, kohtasi heitä vesi ja Herra syöksi heidän keskelle merta, niin että vedet kävivät vaunuin ja ratsasmiesten ja koko Pharaon sotajoukon ylitse, niin ettei yksikään heistä päässyt, mutta Israelin lapset kävivät kuivaa myöten keskeltä merta, ja vedet olivat heille niinkuin muuri heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa, ja niin vapahti Herra sinä päivänä Israelin Egyptiläisten kädestä."

Niin kertoo raamattu Israelilaisten matkasta Punaisen meren kautta ja sanoo sitä ihmeeksi, jonka Jumala teki osoittaaksensa että Hän on Herra.

Paljon ovat ihmiset ajatelleet ja puhuneet tästä tapauksesta, ja moni on selittänyt asian varsin yksinkertaisesti riippuvan siitä vahvasta luoteesta ja vuoksesta, joka kunakin päivänä ilmaantuu näillä tienoin. He sanovat ettei Jumalalla ollut mitään muuta tämän tapauksen kanssa tekemistä, paitsi että Hän lähetti vahvan tuulen puhaltamaan yöllä, joten vesi luoteen aikana laski enemmän kuin tavallisesti. Mikään ei kuitenkaan ole helpompi näyttää vääräksi kuin tämä luulo; ensiksikin ei itä-tuuli täällä auttaisi veden laskemista, sillä se puhaltaa suoraan poikki meren; vaan sen tuulen, jolla semmoinen vaikutus pitäisi olla, täytyy tulla Pohjosesta ja puhaltaa pitkin merenselkää, että se ajaisi medet ulos Suezin lahdesta; — toiseksi tapahtui Israelin matkustus yli meren yölliseen aikaan aina aamuun asti, joka on juuri se aika, jolloin vuoksi on voimassa ja meri on korkeimmallansa; kumminkin oli laita semmoinen niinä päivinä kuin minä olin Suezissa; — kolmanneksi sanotaan kahdessa paikassa tuossa piplian kertomuksessa, että vedet olivat kuin muuri heidän oikealla ja vasemmalla puolellansa, ja tätä ei voi mikään luode eikä vuoksi sinä ilmoisna ikänä vaikuttaa, eikä myöskään palaja vuoksi niin pikaisesti, että se hukuttaisi kokonaisen armeian, joka on lähtenyt kulkemaan luoteen aikana kuivuneelle matalalle, ja hukuttaisi sen niin, ettei yksikään jäisi jälille; vaan kun vesi luoteen perästä taasen rupee nousemaan, tapahtuu se niin hiljakseen, että sen nousemista tuskin voi huomatakaan.

Ilman sitä, eihän kukaan voi otaksua ett'eivät Egyptiläiset, jotka olivat niin korkealla sivistyksen asteella, olisi tunteneet luoteen ja vuoksen aikoja eivätkä voineet arvata, mikä vaara oli odotettavana, jos mentiin matalalle, kun vuoksi oli tulossa.

Raamattu esittelee tämän tapauksen ihmeenä, Jumalan tekemänä työnä; ja epäusko, joka aina nauraa semmoiselle, joutuu hyvin ahtaalle tätä tapausta tyydyttävästi selittäissään.

Me viivyimme vielä maanantainkin Suez'issa, sillä meillä oli yhtä ja toista toimittamista Sheikkimme kanssa täkäläisten Turkin hallitusmiesten edessä.

Me emme sentähden jatkaneet matkaamme, ennenkuin vasta tiistaina 13:tena päivänä. Silloin purjehdimme yli Suez'in lahdekkeen Aasian rannalle ja odotimme siellä kameleitamme, jotka kiersivät lahden ympäri.

Puolipäivän aikaan tulivat kamelimme perille, jolloin me pitkitimme matkaamme, ja saavuimme muutaman tiiman kuluttaa erääsen oasiin, nimeltä Ayun Mosa. Täällä löytyi useita lähteitä, joita sanottiin "Moseksen lähteiksi", ja tällä paikalla kasvoi palmuja sekä muita puita. Me pystytimme tähän leirimme yöksi, ja olipa varsin hyvä että saimme seisahtaa niin varhain, sillä tuuli puhalsi jotenkin vahvasti ja oli meille varsin vastainen.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme yli avaran hietalakeuden, ja tämä päivämatka oli kenties raskahin kaikista; sillä koko päivän kesti tuima, myrskyn-kaltainen tuuli. Hieta lensi kuin lumi meidän talvipäivinä, niin ettemme voineet nähdä pitkälle eteemme. Tuo hieno hieta tunkihe silmiin ja kirventeli pahasti, vaikka me peitimme kasvomme hunnulla, varjellaksemme itseämme. Matkaa voitiin kuitenkin pitkittää koko päiväkausi; me seisahdimme illalla tavalliseen aikaan ja pystytimme leirimme erään töyrään varjoon, jolta toivoimme jotakin suojaa tuulta ja lentävää hiekkaa vastaan. Auringon tehdessä laskua, taukosi toki tuuli, niin että saimme kauniin ja tyvenen ehtoon, jonka me tosiaankin pidimme suuremmassa arvossa kuin tavallisesti, semmoisen päivän perästä kuin tämä oli ollut.

Seuraavana päivänä kävi meidän matkamme vähän epätasaisemman seudun läpitse ja etäällä näimme kauniita, hämäräisiä törmiä. Päivän päälle sivusimme erään paikan, nimeltä Mara. Täältä löysimme muutaman töyrään kukkulalta lähteen, jonka vesi oli katkeran suolaista. Töyräan alla näimme tuoreita hyenain jälkiä. Pedot olivat luultavasti edellisenä yönä käyneet lähteellä juomassa.

Tälle paikalle tulivat Israelin lapset, kun lähdettyänsä Suezista kolme päivää olivat kulkeneet Surin korvessa, löytämättä mitään vettä. Kun tulivat Maraan, eivät voineet he juoda siellä löytyvää vettä, sillä se oli sangen katkeraa, jonka tähden tämän paikan nimikin on Mara. Siellä napisi kansa Mosesta vastaan ja sanoi: "Mitä me juomme? Hän huusi silloin Herran tykö, ja Herra osotti hänelle puun, jonka hän heitti veteen, ja vedet tulivat makiaksi".

Sieltä matkustavat Israelin lapset edemmäksi ja tulivat Elimiin. Siellä oli kaksitoista vesikaivoa ja seitsemän kymmentä palmupuuta; siellä sijoittivat he itsensä vetten luoksi.

Saman päivän illalla, jolloin Maran olimme jättäneet, saavuimme mekin tälle paikalle. Wielä löytyi siellä useampia lähteitä ja koko joukko palmupuita, ja me pystytimme sinne leirimme lähelle vettä.

Omituiselta tuntui sillä tavoin seurata Israelin lasten matkaa erämaassa, ja raamattu oppaana etsiä heidän jälkiänsä korvesta. Tästä syystä tuntui erämaa minusta melkein vanhalle tuttavalle, hyvälle ystävälle. Usein luin jo lapsuuden aikana halulla ja kummastuksella niitä ihmetöitä, joita Jumala täällä teki, ja nyt sain minä lukea kaikki nämä tapaukset juuri samoilla paikoitta, jossa ne olivat tapahtuneet.

Seutu, jonka kautta seuraavana päivänä kuljimme, rupesi käymään yhä vuorisemmaksi. Me sivusimme kolme lähdettä, joiden vesi oli katkeraa, ja niitä kutsuttiin Murk-hahen katkeriksi lähteiksi.

Illalla tulimme me Punaisen meren rannalle. Siitä asti kuin Suez'in jätimme, oli meidän matkamme kulkenut eteläistä suuntaa tasan tämän meren rantojen kanssa, vaikka hyvän matkaa sisämaahan päin, niin ettemme olleet voineet merta nähdä. Se tuli nyt taas näkymiimme ja suloista oli katsella tuota raitista sinistä merta, elettyämme useat päivät erämaassa, keskellä hietaa ja alastomia kallioita. Me pystytimme täällä leirimme juuri meren rannalle.

Seuraavana päivänä kulki meidän tiemme useat tiimat pitkin rantaa. Meri oli meidän oikealla puolellamme ja vasemmalla kädellä kohosi korkeita vuoria. Nämä vuoret olivat toisinaan niin lähellä vettä, että tie supistui vaan kaidaksi poluksi, jolla kamelein oli käyminen yksitellen. Kahdessa paikassa ylettyivät vuorensivut aina mereen asti, niin että meidän oli kiertäminen niitä kahlaamalla, jolloin vesi nousi kameleimme polviin saakka. Onneksemme sattui sinä päivänä olemaan jotenkin tyyni ilma, sillä tuulisena aikana mahtaa tämä tie olla ihan mahdoton kulkea.

Seurattuamme muutamat tiimat meren rannikkoa, poikkesi tiemme taasen sisämaata kohden. Me ratsastimme nyt jotenkin suuren lakeuden poikki, se oli Ginin korpi, jossa Israelin lapset napisevat Mosesta ja Aronia vastaan ja sanomat heille: "joska Jumala olisi suonut, että olisimme Egyptin maalla Herran käden kautta kuolleet, koska me istuimme lihapatain tykönä ja oli leipää yltä kyllä syödä; sillä te olette sentähden johdattaneet meidän tähän korpeen kuollettaaksenne nälällä kaikkea tätä joukkoa."

Täällä rupesi Herra antamaan kansalle mannaa ja peltokanoja ja antoi käskyn, että he kokoisivat sitä joka aamu niin paljon kuin päiväksi tarvitsivat, mutta sabbatina eivät he saaneet mitään koota, vaan piti heidän edellisenä päivänä koota kahta vertaa enemmän.

Kuljettuamme tämän korven läpitse, tulimme korkea-vuoriseen seutuun, jossa tie kävi ahtaita laksoja pitkin. Nämä laksot kapenivat kapenemistansa, kunnes vihdoin olimme tulleet umpisoppeen keskellä vuoristoa, josta ei näkynyt olevan mitään uloskäytävää. Me ohjasimme nyt kulkumme erään näiden vuorten juurille, ja vasta sitte kun varsin lähelle sitä olimme tulleet, huomasimme kapean käytävän, joka ei ollut kamelin jalkaa leveämpi, monimutkaisena luikertavan ylös vuoren jyrkkää rinnettä pitkin. Oli tosiaankin omituista nähdä kaikkein meidän suurten, uljasten kameleimme hirmuisten kuormainsa kanssa pitkänä jonona ikäänkuin kiipeevän ylöspäin tätä yhtä kapeata kuin jyrkkää tietä myöden. Minä en milloinkaan ollut aatellut että nämä suuret ja raskaat eläimet voivat niin hyvin ja niin vakaasti käydä raivaamattomilla poluilla. Tällä osalla matkastamme oli meillä useamman kerran tilaisuus ihmetellä tätä heidän oivallista kykyänsä. Tämän vuoripolun arabialainen nimi on: Nuklo Bade-reh (tie miekan terällä).

Samana päivänä kuljimme läpi lakson, nimeltä luolien lakso, jossa näimme vuoreen piirrettynä useita hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveita, sekä kaksi suurta luolaa, jotka oli hakattu kappaleen matkaa ylös vuoreen.

Me pystytimme leirimme illalla avaraan laksoon, nimeltä Wady Mukatteb (kirjoitusten lakso); täällä olivat nuo korkeat vuoret kahden puolin laksoa milt'ei täyteen kirjaellut hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveja, jotka muistuttavat Israelin lasten matkustuksesta näiden seutujen kautta ja näyttävät todeksi mitä raamattu kertoo tästä mailman-mainiosta retkestä. Kirjoitusten paljous todistaa, että Israelilaiset täällä mahtoivat viipyä enemmän aikaa, joka myöskin pitää yhtä raamatun kertomuksen kanssa heidän matkastansa Sinaille. Seuraava päivä oli Sunnuntai, jonka me lepäsimme täällä, ja tämä levähdys oli aivan tervetullut koko viikkoisen raskaan matkustuksen perästä, jolloin me olimme ratsastaneet kameleimme selässä noin yhdeksän tiimaa joka päivä. Lepopäivä oli aivan hiljainen ja häiritsemätön näillä autioilla seuduilla, jossa me olimme eroitettuina kauas muusta mailmasta. Erämaissa ympärillämme vallitsi syvin rauhallisuus, joka on niin omituista näillä seuduilla.

Me itse, meidän miehemme ja eläimemme, olimme ainoat elävät olennot tässä tyynessä, kuolleessa mailmassa, paitsi muutamia kaarneita, jotka silloin tällöin lensivät ohitse, ja joitakuita vikkeliä sisiliskoja, jotka juosta vilahtelivat lakson kulmissa pensaissa.

Seuraavana maanantaina saavuimme illan tullessa erääsen oasiin, jota hirmuiset vuoret ympäröivät. Tämän paikan nimi oli Wady Feran. Täällä löytyi lähde ja koko joukko palmupuita, joiden varjoon me sioituimme. Täällä tapasimme useita viljeltyjä kenttiä ja joukko Beduineja kokoontui meidän leirimme ympärille, niinhyvin pakisemaan meidän miestemme kanssa, joiden hyviä ystäviä he näyttävät olevan, kuin myöskin myymään muonavaroja.

Me viivyimme täällä koko tiistain, noustaksemme eräälle korkealle vuorelle, nimeltä Serbel, lähellä sitä oasia, johon me olimme leirimme pystyttäneet.

Serbel on yli 7000 jalkaa korkea, ja lähes neljä tiimaa kesti, ennenkuin olimme sen harjalla. Tämä vuori ynnä itse Sinai ovat merkillisimmät kohdat tällä niemellä. Se kohouu korkealle yli tuon ympäröivän vuoriseudun. Sen harja on jakautunut useampiin korkeisin huippuihin, jotka näyttävät nousevan pystysuorasti ilmaan ja ovat eroitettuina toisistaan syvillä uurroksilla.

Warhain aamulla läksimme leiristämme, noustaksemme vuorelle. Me ratsastimme ensin kameleillamme noin tiiman matkan yli korkeain ja jyrkkäin kiviraunioin, vuoren juurelle asti. Sitte rupesimme kiipeemään ja monta sangen raskasta hetkeä kului, ennenkuin vihdoinkin pääsimme kukkulalle. Hyvin usein oli meidän pysähtäminen, levätäksemme ja kootaksemme uusia voimia. Tie oli toisinaan niin jyrkkä ja täynnä pienempiä ja isompia kiviä, että näytti melkein mahdottomalta päästä edemmäksi. Kappaleen matkan päässä ylhäällä vuoren sivulla tapasimme kirkkaan vuorilähteen, jonka äärellä lepäsimme hyvän tuokion ja virvottelimme itseämme sen raittiilla vedellä. Lähes neljä-tiimaisen matkustuksen perästä saavuimme vuoren korkeimman kukkulan huipulle. Me olimme silloin jotenkin uuvuksissa, niin että istuimme hyvän hetken ja levähdimme, ennenkuin rupesimme katselemaan tuota vuorista, jylhää seutua, joka nyt leveni melkein meidän jalkaimme alla. Näköala tältä korkealta vuorenhuipulta palkitsi kyllin sen vaivan, minkä sinne kiipeäminen oli maksanut. Nuo ympärillä olevat vuoret, joita ennen syvistä laksoista olimme katselleet ja joita olimme pitäneet mahdottoman suurina, näyttivät nyt tältä ylhäiseltä asemalta pieniltä, mitättömiltä kummuilta, ja etäältä näimme tuon äärettömän hieta-ulapan levenevän pohjaan ja koilliseen päin. Tämän lakeuden kautta oli meidän tiemme kulkeva Pyhään Maahan, kuin ensin olimme matkanneet tuon mahtaman vuoriseudun läpitse, joka nyt varsin hämärästi häämötti tuolla etäällä etelässä. Niin! täältä näimme ensimäisen kerran sen merkillisen vuoren, jota niin suuresti olimme halanneet nähdä ja jonka tähden olimmekin lähteneet tälle pitkälle matkalle erämaahan. Niinkuin Serbel tässä kohosi noiden ympärillä olevain vuorten yli, niin nousi Sinai tuolla etäällä yli läheisyydessään olevan vuori-maiseman, ja me näimme sen täältä ihan selvästi, vaikka olimme enemmän kuin päiväkauden matkan päässä siitä. Lännessä päin meistä näkyi vielä kerta Punainen meri, jonka vastaiselta rannalta Egyptin vuoret kohosivat, niin että me olimme tilaisuudessa vielä luomaan silmäyksen hyvästijätöksi sille maalle, jossa olimme viettäneet niin monta kallista päivää.

Oli ehkä vielä vaikeampi astua alas Serbeliltä, kuin ylösnouseminen oli ollut, ja tunsimme itsemme hyvin kiitollisiksi, kun kaikki taasen terveinä istuimme telteissämme.

Illalla saivat meidän Beduinimme vieraikseen koko joukon Beduineja näiltä tienoilta, ja hyvin omituista oli nähdä näiden mustanruskeain, aseilla varustettuin miesten istuvan koossa ympäri ison valkean, jonka kuumassa tuhassa he kypsensivät leipäänsä ja valmistivat illallisatriaansa, pakisten vilkkaasti ja korkealla äänellä. Yhellä heistä oli jonkinlainen yksikielinen viulu, jolla hän soitti ja lauloi samassa, ilahduttaaksensa kumppaneitansa. Me istuimme hyvän aikaa tuoleillamme teltteimme edessä katsellen tätä erämaan elämää. Seuraavana päivänä matkasimme yhdeksän tiimaa ja sioitimme leirimme erääseen laksoon, kuuden tiiman matkan päässä Sinaista, ja toisena päivänä, joka oli tuorstai Maaliskuun 22:s päivä, saavuimme mainitulle vuorelle. Kun tie oli tehnyt polven ja minä viimeinkin sain Sinain näkyviini, en voinut kääntää silmiäni siitä pois koko sillä ajalla, joka vielä kului, ennenkuin sen saavutimme. Wuoren edessä levisi mahdottoman suuri ylhäinen tasanko, joka ulottui aina vuoren juurelle asti. Tältä lakeudelta katseli vapiseva Israel Jumalan ihmeitä, jotka tapahtuivat tuolla korkealla vuorenhuipulla, ja kuuli Hänen äänensä, kun Hän julisti heille lakinsa. Täällä rupesivat he pelkäämään ja pakenivat, siirtyen taaemmaksi.

Minkä suurellaisen näyn lie tämä korkea, jylhä vuori monien kukkulainsa kanssa silloin tarjonnut, kun Jehova astui alas sen päälle tulessa ja kun nuo kovat harmaat kalliot vapisivat Hänen jalkainsa alla ja suitsivat ja savusivat kuin pätsi ja jolloin taivaallisten pasunain ääni enemmän ja enemmän eneni, kunnes Jumala vihdoin julisti jumalallisen lakinsa.

Tätä suurta tapausta aattelin sydämessäni, kun vitkalleen keikuin edespäin kamelini selässä yli suuren lakeuden, kunnes me viimein saavuimme tuon halatun vuoren juurelle.

Muutamassa kapeassa laksossa, jota Sinain vuoret joka taholta ympäröivät, on kreikkalainen luostari, johon matkustajat voivat majaantua. Siinä tapauksessa on ainoastaan tarpeesen hankkia itsellensä lupakirja kreikkalaiselta pispalta Kairossa. Muutamat asuvat mieluisemmin telteissään luostarin ulkopuolella, mutta me puolestamme majoitimme itsemme luostariin, saadaksemme asua edes muutaman päivää varsinaisissa huoneissa.

Sinain luostari on oikea oasi erämaassa-matkustavalle. Suloinen levon ja turvallisuuden tunne valtaa hänet, niinpian kuin hän astuu muurien sisään — tunne, jota ainoastaan se voi käsittää, joka on kokenut tämän pitkän ja vaarallisen matkan vaivoja, kulkeissaan läpi aution maan, jossa ainoastaan villit Beduinit ovat hänellä seuralaisina.

Tämä oli ensimäinen kerta kuin olin luostari-muurien sisäpuolla, ja vaikka ilma siellä tuntui rasittavalta, oli kuitenkin suloista levähtää täällä tuon väsyttävän matkan perästä erämaassa. Siellä eleli noin kaksi- eli kolmekymmentä munkkia kokonaan eroitettuna muusta mailmasta. He viettivät aikaansa hoitamalla luostarin puutarhoja ja pitämällä tiheään jumalanpalveluksia rikkaasti koristetussa luostarikirkossaan.

Me olimme läsnä yhdessä näitä jumalanpalveluksia eräsnä sunnuntai-aamuna. Sitä vietettiin lukemalla koko joukko pitkiä kreikkalaisia rukouksia, ja samassa tehtiin kaikenlaisia ulkonaisia temppuja, niinkuin ristinmerkkejä, kumarruksia ja muuta semmoista. Suurta, hopeakansiin sidottua raamattua kannettiin ympäri juhlasaatossa ja useat munkeista suutelivat sitä. Paitsi sitä kävivät he lakkaamatta suutelemassa tauluja, jotka kaunistivat kirkon seiniä. Tuontuostakin toivat he esille suitsutusastiat, joita he heiluttivat edestakaisin, siksi että kirkko täyttyi hyvällä hajulla.

Tämän luostarin munkit ottavat aina hyväntahtoisesti ja kohteliaasti vastaan matkustajia, tarjoavat mielellänsä heille virvokkeita. He korjaavat aivan kernaasti ne vauriot, joita kapineet erämaan-matkalla ovat kärsineet, ja varustavat matkustajan kaikella mitä hän tarvitsee. Mutta kun tulee lähtemisen aika ja pitää velkansa heille suorittaa, silloin saadaan nähdä että tämä heidän rakkautensa, hyväntahtoisuutensa ja alttiutensa on ollut sulaa itserakkautta ja oman voiton pyyntöä. Nuo rauhalliset, kunnian-arvoisat ja nöyrät munkit menettävät kärsivällisyytensä, ellet kyllin korkeaksi annostele ja kyllin kalliisti maksa heidän alttiiksi-antavaa ihmisrakkauttansa. He muuttumat, yhtäkkiä saaliin himoisiksi Beduineiksi, jotka tiuskien, milt'ei uhkaamalla, vaativat enemmän, vaikka kreikkalainen kirkko elättää heitä täällä juuri sitä varten että ilmaiseksi holhoisivat matkustajia.

Tämä ilkivaltaisuus oli ollut niin suuri ja matkustajilla oli ollut heisiä niin paljon haittaa, että siitä oli nostettu kanne kreikkalaisen kirkon esimiesten edessä, ja seurauksena oli, että Kairon piispa juuri tänä talvena oli käynyt luostarissa maalimassa ankaraa tiliä noilta "pyhiltä isiltä." Hän jätti luostariin kirjan, johon joka matkustaja sai tehdä muistutuksensa ja kirjoittaa ne rahalahjat, joita hän vapaa-ehtoisesti oli munkeille antanut. Matkustajille ilmoitettiin myös tässä kirjassa, ettei heidän ollut tarvis maksaa äyriäkään, koska luostari oli rakettu matkustajain majoitusta varten, ja sentähden munkit saivat eläkkeensä kreikkalaiselta kirkolta. Joka vuosi oli piispa tarkasteleva tätä kirjaa.

Onneksemme olimme tulleet juuri kohta sen jälkeen, kuin piispa luostarin oli jättänyt, eikä meillä ollut siis mitään moittimista munkkein käytöstä vastaan.

Tämän luostarin historia ulottuu hyvin kauaksi menneisiin aikoihin. Jo ensimäisinä vuosisatoina jälkeen Kristuksen syntymän rupesi Sinain jylhä ja autio vuoristo olemaan hurskasten erakkoin tyyspaikkana; he asuivat siellä täällä noilla korkeilla vuorilla luolissaan, joita luonto oli muodostanut tahi erakot itse kaivertaneet. Niiden ankarain vainoin aikana, joita kristityt silloin saivat kärsiä, siirtyi yhä enemmän hurskaita miehiä näille kaukaisille, autioille seuduille, saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa palvella Jumalaansa tällä pyhällä paikalla. Kolmannen vuosisadan alussa asuskeli jo useampi satamäärä erakoita näissä vuoriseuduissa. He rupesivat vähitellen likenemään toinen toistaan ja elämään yhdessä määrättyjen sääntöjen mukaan ja rakensivat vakinaisia asuntoja, kunnes vihdoin erakoista tuli munkkeja ja nuo hajanaiset suojukset muuttuivat isoksi luostariksi.

Usein ovat Beduinit karanneet erakkoin ja sittemmin myöskin munkkein päälle ja ovat hävittäneet heidät melkein perinpohjin. Ilman armotta saivat he surmansa luolissaan tahi luostarissaan, ja ne vähät elatus-varat ja vaatteet, jotka heillä oli, ryöstettiin.

Sanoma näistä tuhotöistä ei suinkaan pelättänyt toisia asettumasta tänne asumaan, vaan näytti päinvastoin kiihoittavan erakkoja ja munkkeja rientämään tänne, jossa he, samassa kuin joka päivä saivat pitää rukouksiansa näin pyhällä paikalla, myöskin voivat saavuttaa tuon suuresti halatun marttyyri-kruunun. Munkkien lukumäärä enentyi sentähden vaan enentymistään. Viimeisinä vuosisatoina on heidän lukunsa kuitenkin melkoisesti vähennyt, niin ettei heitä tätä nykyä ole enempi kuin kahden eli kolmen kymmenen paikoille.

Tuorstaina maaliskuun 22 päivänä saavuimme tähän luostariin, ja kun sitä lähestyimme, kuulimme kovan tykin ampumisen; luostarissa on nimittäin useampia tykkejä. Näillä tykin laukauksilla kunnioitettiin Parisin kreiviä, Ludvig Philipin pojanpoikaa, joka nuoremman veljensä kanssa oli luostaria katsomassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme franskalaisten prinsien leirin pystytettynä eräälle vähäiselle lakeudelle. He olivat tulleet tänne Kairosta ja heidän karavanissaan oli lähes satomäärä kameleja, hevosia ja muuleja. Kello kahdentoista aikana olimme jo majotetut pariin hupaiseen ja mukavaan huoneesen, ja hyvältä tuntui saada levätä tämän päivän tuon jotenkin väsyttävän matkan perästä.

Iltapuolla päivää katselimme luostaria ja kuljimme läpi täydellisen sokkelon käytäviä ja huoneita. Me kävimme luostarin rikkaassa kirkossa, sen kirjastossa, jossa on lähes 2000 niosta, ja sen kaikenlaisia hedelmäpuita kasvavissa puutarhoissa, sekä viimeiseksi noissa hautaholveissa, jotka tallettavat Sinailla kuolleitten munkkein luurankoja. Kävellessämme luostarissa kohtasimme useat kerrat Franskan prinsit, jotka samoin kuin me, käyskentelivät katselemassa luostarin merkillisiä paikkoja.

Seuraavana päivänä läksimme varhain aamulla luostarista ja rupesimme kiipeemään Sinain vuorelle.

Kun vähäistä ennemmin olimme kiivenneet melkein luoksepääsemättömälle Serbelin kukkulalle, tuntui meistä jotenkin helpolta nousta Sinain vuorelle.

Serbelillä olimme vaivoin löytäneet kuljettavaa polkua noissa syvissä ja jyrkissä uurroksissa; Sinailla sitä vastaan kävivät jotenkin hyvät, vaikka vähän epätasaiset, kiviportaat aina vuoren huipulle asti. Hetken aikaa matkustettuamme tapasimme täällä, samoin kuin Serbelillä, kirkkaan lähteen, jossa oli erinomaisen hyvää vettä.

Me nousimme yhä korkeammalle. Näköalat rupesivat joka askeleelta laakenemaan ja tulivat yhä jylhemmiksi ja mahtavammiksi. Ylt'ympärillämme vaan kovia harmaita kallioita ja niiden välissä kapeita, syviä laksoja. Näitä vuoria eivät kaunistaneet mitkään vihannoitsevat metsät, näistä laksoista ei tuoksunut mitään kukkasten lemua. Kaikki oli autiota, kuollutta — elämä näytti paenneen pois Horebin vuori-seuduilta, ja Sinain kalliohuiput kohosivat pilviä kohden, kovina, niin että tuskin mikään ruohonkorsi voi yletä niiden halkeimista, komina ja taipumattomina kuin se laki, jonka Herra täältä julisti.

Silloin tällöin rikkoi tuota syvää hiljaisuutta joka meitä ympäröitsi, tuolla alhaalla olevan luostarikirkon kellojen juhlallinen soiminen, joka kutsui munkkeja rukoukseen, ja luostari itse puutarhoinensa näytti, tältä ylhäiseltä asemalta katsoen, hyvin somalta. Se oli vähäisenä oasiana tässä vuorisessa erämaassa, ja silmä vihtyi kauvan tämän kuolleen seudun ainoassa, eloisassa, kukoistamassa kohdassa.

Me olimme jo tehneet melkein puolen matkaa, kun jonkinlaisen kiviportin kautta tulimme eräälle aukealle ylhäiselle alalle, jota nuo korkeat vuoren-huiput ympäröivät.

Tässä jakautui tie kahtiaalle: toinen polku vei vasemmalle kädelle ylös Moseksen vuoren huipulle, jonka tarinan mukaan pitäisi olla se paikka, jossa Herra antoi lakinsa — ja eräs toinen käytävä kukki oikealle kädelle kapeata laksoa myöten eräälle Sinain kukkulalle, nimeltä Sufsafeh, jota vuorta nykyisinä aikoina on ruvettu pitämään sinä vuorena, jolta Herra ilmoitti itsensä Israelin lapsille.

Keskellä tätä lakeutta kasvoi yksinäinen kypressi, joka latvallaan suojasi kirkasta lähdettä, ja siinä lähteessä oli hyvää, raitista vettä saatavana. Tämä paikka oli matkustajalle suloisena lepopaikkana, ja täältä saatoimme katsella noita korkeita vuorenhuippuja, joille aioimme nousta. Wasemmalla kädellä kohosi Moseksen vuori melkein pystysuorasti ilmaan. Juuri suoraan edessämme yleni toinen kukkula, joka oli korkein näistä kaikista; sen nimi oli S:t Chatharina, ja oikealle kädelle ulottui jono vuoria, jotka päättyivät korkealla huipulla, tuolla äsken mainitulla Sufsafeh'lla. Sillä vuoriseudulla, jossa nyt olimme ja jota niin moni kallis muisto Wanhasta Testamentista pyhittää, on raamatussa kaksi eri nimeä. Kaikkia näitä kukkuloita ynnä tuota lähellä olevaa erämaata kutsutaan toisessa Moseksen kirjassa Sinaiksi. Toisissa paikassa taasen, esimerkiksi kun puhutaan Moseksen keskustelusta Jumalan kanssa palavan pensaan vieressä ja Eliaan paosta tänne, nimitetään sitä Horebin vuoreksi. Tarkoitetaanko Horebilla jotakin erinäistä osaa Sinaista tai oliko koko vuoristolla myöskin tämä nimi, on vaikea ratkaista. Me olimme kuitenkin nyt kalliilla paikalla ja jalkamme tallasivat pyhää maata. Joka hetki tämän matkustuksen aikana oli sanomattoman kallis, ja me tunsimme ikäänkuin joutuvamme pyhän vavistuksen valtaan, kun kiipesimme näillä vuorilla, joita Jumala pyhässä, peloittavassa majesteetillisyydessään oli koskettanut jalallaan. Wähän matkan päässä ylhäällä Moseksen vuorella sivusimme erään rakennuksen, joka oli rakettu yli sen luolan, jossa Elias asui, kun hän pakomatkallaan pyhästä maasta oli tullut Jumalan vuorelle Horebille.

Elias oli tappanut Baalin papit, ja Isebel, kuningas Ahabin puoliso, oli vannonut sentähden ottamansa häneltä hengen. Jumalan mies pakeni silloin ja tuli yksinänsä korpeen päiväkunnan matkan etelään päin Judan maasta ja istui maahan katavan alle ja toivotti itsellensä kuolemaa, sanoen: "Jo kyllä on, Herra, ota nyt minun sieluni; sillä en minä ole parempi minun isiäni."

Väsymyksestä ja surusta uupuneena vaipui hän vihdoin uneen pensaan alla, jossa hän lepäsi. Mutta Herran enkeli herätti hänen ja käski hänen syödä ja juoda, ja kun hän katsahti ympärillensä, näki hän vieressänsä hiilillä kypsetyn leivän ja astiallisen vettä.

Syötyänsä ja juotuansa pani hän maata jälleen, kunnes Herran enkeli, uudestaan herätti hänen ja sanoi: "nouse ja syö, sillä sinulla on pitkä matka." Hän nousi, söi ja joi ja kävi sen ruoan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuoreen Horebiin asti. Ja tuli siellä luolaan ja oleskeli siellä yötä; ja Herran sana tuli hänelle ja sanoi: "mitäs tässä, Elia, teet?" Hän vastasi: "minä olen kiivaudella kiivannut Herran Jumalan Zebaothin tähden; sillä Israelin lapset ovat hylänneet sinun liittos, ja sinun alttaris kukistaneet ja tappaneet sinun prophetas miekalla ja minä yksinäni jäin, ja he etsivät minun henkeäni, ottaakseen sitä pois."

Täällä sai myös Elias käskyn astumaan Herran eteen, ja katso: Herra meni ohitse, ja suuri ja väkevä tuuli kävi, joka vuoret halkaisi ja mäet särki Herran edellä. Tuulen perästä tuli maanjäristys, vuori vapisi perustuksissaan ja erämaa värisi. Maanjäristyksen perästä tuli tulta, ukkonen jyrisi vuorilla ja ilmassa välähteli uhkaavia salamoita. Mutta ei Herra ollut tuulessa, ei Herra ollut maanjäristyksessä, eikä Hän ollut tulessa; nämä väkevät luonnon voimat olivat vaan Hänen edelläkäviöitänsä, jotka ilmoittivat Hänen tuloansa, hänen voimaansa ja väkevyyttänsä.

Naiden peloittavain enteiden perästä tuli vieno tuulen hyminä. Myrsky, maanjäristys, tuli, nämä Jumalan vihan väkevät tunnusmerkit, uhkaavat hänen vihamiehiänsä, ei hänen tunnustajiansa ja ystäviänsä. Ne uhkaavat Ahabia, hänen jumalatonta puolisoansa ja hänen epäjumalia palvelevaa kansaansa, vaan ei Eliasta — Jumalan prophetaa. Tuo hiljainen tuuli oli häntä varten. Kun se hiljaan ja viileästi liehui hänen ohitsensa, tuntui siltä kuin Jumala olisi häntä kädellään sivellyt, kun sen suloinen hyminä kävi hänen karvaansa, oli se ikäänkuin rauhallinen tervehdys Jumalalta. Kun Elias siis kuuli tämän tuulen hyminän, peitti hän kasvonsa hameellansa ja kävi Herran eteen.

Kun Jumala rakkaudessaan lähestyy meidän sydäntämme, niin tunnemme enemmän kuin milloinkaan oman mitättömyytemme, oman kelvottomuutemme. Semmoinen armo masentaa meidät, me häpeemme itseämme — me ikäänkuin peitämme kasvomme Jumalan edessä.

Elias valitti Herran edessä onnettoman Israelin lankeemusta, ja Herra vastasi hänelle ja käski hänen mennä Damaskoon, voitelemaan Hasaelia Syrian kuninkaaksi, ja Jehua Israelin kuninkaaksi ja Elisaa prophetaksi. Näiden piti paneman toimeen Jumalan tuomiot; sillä Herra lisää: "Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hasaelin miekan, se tapetaan Jehulta, ja se kuin välttää Jehun miekan, se tapetaan Elisalta;" ja lopuksi ilmoitti Herra Eliaalle, että Hänellä oli seitsemän tuhatta miestä Israelissa, jotka eivät olleet notkistaneet polviansa Baalin edessä, ja ne oli Herra jättävä maahan; ei yksikään rangaistustuomio ollut koskeva heihin.

Kuinka monasti olen lukenut tätä Eliaan kohtausta Jumalan kanssa Horebin vuorella, ja nyt seisoin minä itse tällä vuorella sen luolan suulla, jossa Elias puhutteli Herraa. Tämä yksistään olisi jo kyllin palkinnut tuon vaivalloisen matkan erämaan läpitse ja kuitenkin oli Sinailla vielä kalliimpiakin muistoja, vielä pyhempiäkin paikkoja kuin tämä.

Kun olimme jättäneet Eliaan luolan ja kulkeneet vielä hyvän hetken, seisoimme vihdoinkin Moseksen vuoren huipulla ja katselimme yli tuon pyhän maiseman. Mahdoton on minun kuvata kuinka autioilta, jylhiltä ja mahtavan suurilta ympärillämme olevat vuoret näyttivät. Niiden pyhät muistot valtasivat meidät, ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut liian rohkea uskaltaissani nousta tälle pyhälle vuorelle, jolle Jumala astui alas ja antoi meille lakinsa ja jonka juurta Israelin lapset eivät tohtineet lähestyä eikä koskea, sillä he pelkäsivät kuolevansa.

Mainitsin olevan epätietoista, kumpi näistä molemmista vuoren kukkuloista on se, jolla laki annettiin, Moseksen vuori vai Sufsafch'ko. Wanha taru tietää tuon suuren tapauksen tapahtuneen edellisellä kukkulalla, mutta useimmat matkustajat, jotka viimeisinä aikoina ovat käyneet näillä seuduilla ja ovat tutkineet asiaa, sanovat sen tapahtuneen Sufsafeh'ella. Kun sentähden täällä Moseksen vuoren kukkulalla olin lukenut raamatun kertomuksen lain antamisesta, voidakseni itse jotakin päättää asiasta, näytti minusta ikäänkuin molemmat mielipiteet olisivat oikeat. Toisessa Moseksen kirjassa löytyvän kertomuksen jälkeen ei tämä ihme tapahtunut yksin Moseksen vuorella, eikä yksin Sufsafeh'n kukkulalla, vaan koko Sinain vuori (kaikkein huippuinsa kanssa) suitsi siitä, että Herra astui alas sen päälle tulessa ja sen savu kävi ylös niinkuin pätsin savu, niin että koko vuori sangen kovaan vapisi.

Tämän kertomuksen mukaan näyttää siltä kuin koko tämä vuoriseutu olisi ollut niiden liekkien vallassa, niiden loistavain pilvein peitossa, joilla Jehovah peitti majesteetillisyytensä, kun hän astui alas Israelin kansan eteen.

Mutta koko tässä vuoriseudussa Sinain ympärillä löytyy ainoastaan yksi lakeus, joka oli kylläksi suuri Israelin lasten leiripaikaksi ja kylläksi tilava heidän paetaksensa etäälle, kadottamatta kuitenkaan vuoria pois näkyvistä, ja se on sama lakeus, jonka poikki me matkustimme, tullessamme Sinaille — Rahah'n lakeus — joka ulottuu aina Sufsafeh-vuoren juurelle asti. Tämä vuori nousee melkein pystysuoraan ylös lakeudelta, niin että voit lähestyä aivan liki sen juurta tasaista lakeutta myöten. Epäilemätöntä on siis että Israelin lapset juuri tältä lakeudelta katselivat Herran ihmeitä: ja silloin esti Sufsafehn vuori heitä näkemästä noita muita Sinain kukkuloita ja erittäinkin Moseksen vuorta, joka on juuri tuon edellisen takana. He näkivät siis etupäässä vaan Sufsafeh'n suitsevan ja savuavan, näkivät sen seppelöittynä välähteleviltä salamoilta ja sen huipulta kuulivat Jumalan pasunain äänen ja vihdoin viimeiseksi lain iloiset käskyt.

Me kävimme sentähden samana päivänä myöskin Sufsafeh'n kukkulalla. Sen huipulle viepä tie oli vaivalloisempi, kuin tie Moseksen vuorelle, ja itse huippu päättyi terävällä kärjellä. Sillä aikaa kuin täällä istuin, koetin kuvitella mieleeni niitä liikuttavia tapauksia, joita Israelin lapset täällä olivat nähdä saaneet; mutta en tahdo koettaakaan kuvata, niitä kynälläni sillä siihen puuttuu minulta kykyä.

Minä jätin vihdoin tuon pyhän paikan kiitollisuuden ja kaipauksen tunteilla. Olin suuresti kiitollinen sydämessäni, että olin saanut nousta tälle pyhitetylle muistorikkaalle vuorelle, mutta kaipauksella jätin sen, sillä aika oli ollut niin lyhyt. Jos olisin voinut, olisin seisahtanut ajan juoksun. Semmoisia hetkiä ei usein eläessään saa kokea. Itse paikka, sen juhlallinen hiljaisuus, sen ihana jylhyys ja vihdoin sen suuret muistot — kaikki tämä ylensi mielen Jumalan tykö.

Meidän oli kuitenkin jättäminen tämä kallis paikka, ja muutaman tiimaisen vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme takaisin luostariimme. Lauantaina 24:tenä päivänä kävimme katsomassa useita lähitienoilla olevia paikkoja, esimerkiksi sitä kalliota, johon Moses löi sauvallaan, niin että vesi juoksi siitä, paikkaa, jossa maa aukeni ja nieli Korah'n, joka kapinoitsi Mosesta vastaan j.n.e., mutta epäiltävää on, oliko oikein osattu yhteenkään näistä paikoista.

Seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai, 25:s päivä Maaliskuuta, en voine unohtaa, vaikka eläisinkin kuinka kauvan. Tavallista juhlallisempi oli sabbatin aamu tällä paikalla, jossa Jumala itse pyhitti sabbatin.

Me olimme täällä ihan yksinämme, eroitettuina muusta mailmasta avarain erämaiden kautta, ja lepopäivän rauhallisuus oli niin täydellinen, että sitä häiritsi vaan silloin tällöin joku tuulen-leyhkä, joka humisi Sinain kukkuloilla ja täytti sen laaksot suloisella huminalla. Todellakin ihana, juhlallinen Sunnuntai.

Maanantaina, Maaliskuun 26:tena päivänä, sälytimme jo varhain aamulla kapineemme säkkeihin ja varusteleimme lähtöön. Ilman kaipausta emme jättäneet mukavia asuntojamme, alottaaksemme uudestaan erämaassa matkustusta, jonka vaivoja ja vaaroja muutamia viikkoja jo olimme kokeneet. Kuitenkin elähytti ja ilahutti meitä se aatos, että nyt ohjasimme kulkumme suoraan Pyhää Maata kohden, jonka rajoille toivoimme pian pääsevämme.

Me emme enää tulleet käyttämään samoja kameleita, kuin meillä Kairosta oli ollut, sillä kohta tänne tullessamme olimme tilanneet noilta lähitienoilta asumilta Beduineilta uusia. Varhaiseen aamulla oli sentähden noin 25 Beduinia kokoontunut luostarimuurin ulkopuolelle neljän, viiden kymmenen kamelin kanssa. Kaikilla näillä Beduiinilla oli nimittäin sama tie kuin meillä ja he yhtyivät meidän karavaniimme sekä paremman turvallisuuden vuoksi että myöskin ansaitakseen jotakin vouraamalla meille kameleitansa.

Kun kaikki kapineemme olivat säntillänsä, laskettiin ne alas eräästä aukosta luostarin muurissa ja niiden perästä me itse. Muurin korkeus oli noin 30 jalkaa. Paitsi tätä jotenkin epämukaista sisäänkäytävää oli luostarilla myöskin toinen, nimittäin pieni ahdasmainen takaportti, joka kokonaan oli raudoitettu paksuilla rautalevyillä. Kaikkiin näihin varokeinoihin oli ryhdytty luostarin puolustukseksi saaliinhimoisia Beduineja vastaan.

Kun kaikki kapineemme oli laskettu alas, syttyi kova kahakka Beduinein kesken, sillä jokainen tahtoi kuormittaa kamelinsa, ansaitaksensa jotakin. Tamaroitamme revittiin säälimättä sinne tänne, niin että meidän oli käsin käyminen väliin, varjellaksemme kapineitamme turmeltumasta.

Kamelein kuormittaminen alkoi kl. 7 ja kl. 9 oli kaikki valmisna.
Silloin nousimme kameleimme selkään ja karavani läksi liikkeelle.

Luostari katosi vähitellen vuorien taaksi, ja sen kellojen ääni taukosi kuulumasta. Wiimeisen kerran loimme silmäyksen Sinain vuoren jylhille kukkuloille ja koetimme painaa tätä pyhää näkyä mieleemme iäksi päiväksi. Wihdoin katosi viimeinenkin vuoren huippu sen vuoriston taaksi, jonka laksoja pitkin meidän karavani eteni, ja nuo Sinailla vietetyt päivät olivat meille nyt ainoastaan kallis muisto.

Wähän aikaa matkustettuamme, tulivat muutamat kameleistamme vikuroiksi. Ne hyppivät ja potkivat voimainsa perästä, niin että saivat koko karavanin suureen hämmennykseen, joka oli sitä vaarallisempi, kun me nyt juuri kuljimme kapeata vuori polkua myöten. Yksi kameleista suistui nurin ja hänen kuormansa vieri alas jyrkkää tienvierua myöten; onneksi ei kukaan tällä kamelilla ratsastanut. Ennen pitkää saatiin kaikki kumminkin viihdytetyiksi ja me pitkitimme matkaamme.

Päivä oli kaunis niinkuin enimmät päivät matkustuksemme ajalla erämaassa ja ilta oli erittäin ihana halatun leponsa, virvoittavan viileytensä ja kirkkaan kuuvalonsa tähden. Ympäri meidän leiriämme, jonka olimme asettaneet jotenkin avaraan laksoon, olivat Beduinit tehneet viisi tulta, joiden ympäri he olivat sioittaneet itsensä yhtä moneen parvikuntaan. Nuo valkoiset teltit, riisutut kamelit ja Beduinit valkeainsa ympärillä — kaikki tämä hiljaisessa erämaan laksossa, ympäröittynä korkeilta alastomilta vuorilta olisi tarjonnut viehättävän aineen maalarin penselille.

Matkattuamme seuraavankin päivän vuoristen seutujen kautta, saavuimme keskiviikkona 28:tena päivänä isolle hieta-ulapalle. Kaukana tuolla lakeuden toisella puolella näimme hämäräisen selänteen, joka kiersi koko lakeuden. Meidän matkamme kävi nyt suoraan kohden tätä vuorenjonoa, joka nousi nousemistansa mitä lähemmäksi sitä tulimme.

Kun ratsastimme tämän lakeuden yli, seisahtui yksi meidän Beduineistamme yht'äkkiä (hän seurasi meitä jalkasin) ja kehoitti meitä tekemään samoin; nyt sieppasi hän kiven maasta, viskasi sillä jalkojemme edessä kiemurtelevaa kärmettä päähän, ja tappoi sen. Kärme oli saman värinen kuin hieta ja ainoastaan kyynärää pitkä, mutta miehemme vakuuttivat sen hampaan olevan auttamattomasti kuolettavan.

Nyt lähenimme lähenemistämme tuota ennen mainittua vuorta, ja kun viimeinkin olimme saapuneet sen juurelle, näytti meistä mahdottomalla että karavanimme voisi nousta sille. Se kohosi melkein pystysuoraan ylös 2000 jalkaa korkealle ja oli luonnollisen jättiläismuurin kaltainen, rakettu tähän sulkemaan Sinailta pyhälle maalle vievää tietä. Me havaitsimme kyllä käytävän, joka luikerti ylös vuorelle, mutta se oli niin kapea ja niin jyrkkä, että se näytti melkein kulkemattomalta, ja tohtori Nickels vakuutti ensin tahtovansa nähdä kamelein nouseman ylös tätä tietä myöten, ennen kuin hän voisi uskoa noiden suurten kömpelömäisten ja raskaasti kuormitettuin eläinten saattavan kiivetä ylös semmoista töyrästä myöten.

Me seisahdimme vuoren juurella ja söimme aamiaista; istuimme sitte kameleimme selkään ja jätimme tuon matalan hieta aavikon, noustaksemme Gebel a Thi'n kiertoportaita pitkin ylös vuorella olevalle ylängölle.

Kesti kaksi tiimaa ennenkuin pääsimme vuoren harjalle, ja tämä oli todellakin omituisinta ratsastusta, mitä milloinkaan olen kokenut. Kamelit kulkivat yksitellen, ja sillä tavoin luikerti koko tämä pitkä matkaseurue ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä, kapeata polkua myöten. Toisella puolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja toisella huimaava syvyys. Jos kameli olisi astunut vähänkin harhaan, olisi varma kuolema tässä ollut tarjona.

Kameli, jota tässä käytin, oli paras kaikista, kuin koko matkallani tapasin; se oli valkean karvainen ja hyvin korkea — samalla haavaa vilkas ja säisevä ja hyvä ratsastaa erittäinkin sen ravatessa. Hänen käyntinsä oli vakaa, ettei minun ollut tarvis pelätä hänen luiskahtavan tältä jyrkältä vuoripolulta; minä voin siis häiritsemättä katsella karavaniamme, kuinka se vaivalloisesti kiivetä tepasteli ylös vuorta pitkin, ja sain ihastella sitä näkyä, joka näyttihe tuolla alhaalla ja joka suureni suurenemistansa mitä ylemmäksi me tulimme. Kun vihdoin onnellisesti olimme päässeet vuoren huipulle, näimme allamme koko sen lakeuden, jonka ylitse äsken olimme matkanneet, ja erämaa vivahteli kaiken kaltaisilta väreiltä, aina sen mukaan miten heitä oli valkea, keltainen, harmaa, musta tahi ruskea. Tuolla etäällä taivaan toisella rannalla muodostivat sitte Sinain ja Serbelin synkät törmät mahtaman, tumman sinisen reunan tälle avaralle näköalalle.

Me sanoimme täältä viimeiset jäähyväisemme tuolle pyhälle vuorelle, joka taivaan rannalla kohosi kuin hirmuisen suuri pilvi. Nyt kadotimme sen iäksi päiväksi näkymistämme, ja saimme tästä lähin vaan johdattaa mieleemme ja aatoksiimme näitä kalliita, ihmeellisiä seutuja.

Kun Gebet a Thin olimme jättäneet, matkasimme kaksi päivää yli erään ylhäisen tasangon, jossa tapasimme ainoastaan harvassa joitakuita vähäpätöisiä mäkiä, ja tulimme niin perjantaina, 30:s päivä Maaliskuuta, paikkaan, nimeltä Nukhl. Täällä löytyi jonkinlainen linnoitus, joka oli Egyptin varakuninkaan oma. Siellä asuu kuvernöri ja hänen komentonsa alla on muutamia sotamiehiä. Paikka on aiottu pysäyspaikaksi muhamedilaisille pyhissävaeltajille, heidän matkustaessaan Mekkaan. Linnoituksen ympärillä oli vähäinen kylä, jonka asukkaat asuivat matalissa, viheliäisissä mökeissä, ja uuteliaisina kokoontuivat he kaikki meidän ympärillemme, katsomaan matkustajia.

Tämä pysäyspaikka on yksinänsä keskellä autiota erämaata, ympäröitynä ainoastaan hedelmättömiltä hieta-lakeuksilta, jotka ovat niin suuria, niin eksyttäviä, että kokonaiset karavanit, ovat eksyneet ja hukkuneet Akaban ja Mekkan välillä.

Beduini-joukkoja kuleksii näillä tienoilla ristiin rastiin etsimässä elatusta karjallensa. Matkustaja tapaa heidät joko asuvina siellä täällä laksoissa, joista ovat löytäneet laitumia ja vettä, tahi kuleksivina pitkissä karavanijonoissa, tiedustellen paikkaa, johon voisivat asettua asumaan.

Hyvin omituista on kohdata näitä villejä, saaliin-himoisia ja aseilla varustettuja Beduineja avarassa erämaassa, joka on luontaisin paikka väkivallan ja ilkiötöiden harjoittamiselle. Erämaa hävittää keveällä, kuivalla hiedallaan aivan pian jokaisen verisen jäljen, ja voi sekä kätkeä murhattuin ruumiit että suojella murhaajia takaa-ajavalta kostajalta. Kuitenkin kavahtavat erämaan lapset Europalaisia ja pelkäävät suuresti heidän ampuma-aseitansa, jotka ovat paljoa paremmat kuin heidän omansa; erittäinkin vaikuttaa monikuulainen revolveri heissä kauhistuksen kaltaista ihmetystä. Sen sain minä itse useat kerrat nähdä. Kun esim. kerta useampia Beduineja oli kokoontunut meidän leiriin, laukaisin minä kaikki kuusi latinkia revolveristani, pitäen vaan vähän väliaikaa kunkin laukauksen välissä. Ensimäiselle laukaukselle hurrasivat he, koska se pamahti kovasti; kun sitte lataamatta ammuin laukauksen laukauksen perästä, seisoivat he äänettöminä ällistyneinä, astuivat sitten esille ja katselivat suurella kunnioituksella tätä hirveätä asetta.

Nukhl'issa oli meidän vaihtaminen kameleita ja saimme odottaa täällä kaksi vuorokautta, ennenkuin uudet kamelit saapuivat paikalle. Emme voineet siis pitkittää matkaamme, ennenkuin vasta maanantaina huhtikuun 2 päivänä.

Me olimme nyt Tyahah-arabialaisten alueella. Tämä on suuri Beduini-heimokunta, paljoa hurjempi la saaliinhimoisempi kuin heimokunta Tavarah, jonka alueen juuri olimme jättäneet, ja tulkkimme ilmoitti että heidän kamelinsakin ovat yhtä kesyttämättömiä kuin he itse; me saimme sittemmin useassa tilaisuudessa nähdä, että hän puhui totta.

Tässä en moi olla mainitsematta muutamaa sanaa tulkistamme; hän ansaitsee hyvin tulla likemmin tunnetuksi.

Hän oli syntynyt Mekkassa ja hänen nimensä oli Ali Hagasay. Hän oli täysi arabialainen, kookas varreltaan ja roteva. Hänen hivuksensa, viiksensä ja partansa olivat hiilimustat, silmänsä tummat ja vilkkaat.

Hän oli tavallisesti puettu valkeisiin alusvaatteisiin, jotka olivat hyvin avarat ja köytetyt kiini heti alapuolelta polvein, valkeat sukat ja kengät jaloissa, keltainen silkkiliivi uumillaan ja sininen takki yllä, joka jälkimmäinen oli runsaasti koristettu punoksilla, ja silkki turbani oli hänellä päässä. Aseena oli hänellä hyvä n.k. Damaskon sapeli, punaisella tupella ja punaisella kannikkeella.

Hänen luonteensa ei ollut juuri niin tulinen kuin Arabialaisten tavallisesti. Meitä kohtaan oli hän aina kohtelias. Meidän palveliamme ärsyttivät häntä toisinaan niin pahoin, että hän kiukuissaan rankaisi heitä kovalla kädellä, jolloin välistä vertakin vuosi.

Hän kohteli erinomaisen osaavasti niitä Beduineja, joiden kanssa jouduimme johonkin sanaharkkaan. Hän pysyi semmoisissa tiloissa järkähtämättömän tyynenä, joka omaisuus on melkein välttämätön erämaan tulkille.

Hän puhui helposti kuutta kieltä, nimittäin Englannin, Franskan,
Italian, Kreekan, Turkin ja Arabian kieltä. Ylimalkaan oppimat
Arabialaiset hyvin helposti vieraita kieliä.

Tavallisesti valittavat Itämailla matkustajat näiden tulkkein olevan epärehellisiä ja että he kaikin keinoin koettamat anastaa itsellensä rahoja, enkä minäkään voi sanoa meidän tulkin olleen varsin vapaan tästä virheestä; kuitenkin, jos hän tavalla tai toisella otti meiltä enemmän kuin hänellä oli oikeus ottaa, oli se aivan vähäpätöistä, ja hänen hyvät asuunsa muuten miellyttivät minua suuresti, niin että, jos joskus vielä sattuisin näillä tienoin kulkemaan, en ketään parempaa tulkkia voisi itselleni toivoa.

Sillä aikaa kuin Nukhl'issa viivyimme, kokosi t:ri Nickels eräsnä päivänä Beduinimme ja piti heille jonkinlaisen raamatun selityksen, jonka Ali tulkitsi heille. T:ri Nickels istui tuolilla ja Arabialaiset istuivat hiekalla kehässä hänen ympärillänsä. He ilmoittivat milt'ei jokaisen lauseen perästä suostumustansa, sanoen: "ktaib" (hyvä). Kun esittely oli lopussa, kiittivät he tohtoria sydämellisimmästi hänen hyväntahtoisuudestansa, että hän oli puhunut heille niin hyvistä asioista.

Samana päivänä, kuin Nukhl'ista olimme lähteneet, ratsastimme L. ja minä vieretysten ja puhuimme yhdestä ja toisesta. Silloin taivas oikealla puolellamme äkisti rupesi pimenemään, ja kun käännyimme sinne kohden, kohtasi meitä omituinen näky. Me näimme nimittäin hirmuisen hietapilven kohoaman aina keskitaivaalle asti ja levenevän yli taivaanrannan; se oli synkkä kuin paksuin pilvi. Meitä tosin vähän peloitti, vaan olimme myös iloissamme että etäältä saimme nähdä tätä luonnon-ilmiötä, josta paljon olimme lukeneet ja jota niin suuresti olimme pelänneet, nimittäin todellisen hietamyrskyn erämaassa.

Erämaan toisella puolella, vasemmalla kädellä meistä, värjätti samalla aikaa toinen paksu pilvi, joka lähetti runsaan sateen, niin että tämäkin puoli taivaanrantaa synkistyi. Tämä kaikki teki erämaan kamalan ja kolkon näköiseksi ja antoi esineille eriskummallisen värin.

Jo tulla ryöpähytti joku hietavihuri vinkuen yli senkin seudun, jossa me olimme. Levottomuudella odotimme sitä hetkeä, jolloin myrsky oli puhkeeva täyteen voimaansa.

Wälistä kiihtyvät nämä hietamyrskyt niin ankariksi, että karavanit ovat vaarassa tulla haudatuiksi lentohiedan alle.

Kun ensimäiset tuiskut ennättivät meidät, tuli minun kamelini levottomaksi ja rupesi vihdoin niin pahasti vikuroimaan, etten enää voinut häntä hillitä, ja koska pelkäsin hänen karkaavan, kun myrsky kävisi tuimemmaksi, hyppäsin maahan ja pääsin hänestä onnellisesti. Meidän sheikki otti kamelin kiinni ja talutti sitä sitten koko päivän.

Hiekkamyrsky vetäytyi kuitenkin vähitellen meidän ohitsemme, tekemättä meille mitään suurempaa haittaa, ja tunsimme itsemme todellakin kiitollisiksi, että niin vähällä siitä olimme päässeet.

Me asetimme telttimme erään puron rannalle, joka oli paisunut vedestä, jota päivän kuluessa läheisyydessä oli satanut.

Seuraavana aamuna käytin minä taasen samaa kamelia, ja ratsastettuani ravia hetken aikaa, en saanut häntä seisahtumaan, vaikka kiristin riimunvartta niin, että vedin hänen päänsä likelle rintaani. Yksi miehistömme tuli minua auttamaan ja pysäytti kamelin. Aamiais-atrialla käskin minä tulkkini hankkimaan minulle toisen kamelin. Hän otti silloin minun kamelini ja antoi minulle omansa.

Kun niin olimme hetken aikaa ratsastaneet, kuulin takanani huudettavan että väistyisin pois tieltä. Käännyttyäni taakse päin, näin entisen kamelini juosta kiitämän täyttä laukkaa ja tulkkimme pitämän kiinni satulasta kaikin voiminsa, estääksensä putoamistaan.

Kameli karkasi nyt meidän ohitsemme kelpo vauhtia ja viilsi hyvän matkaa ulos aavikolle, kunnes hän vihdoin seisahtui ja laskihe maahan. Tulkkikin heitti nyt tämän kamelin ja otti yhden meidän kameleistamme, toivottaen minulle samassa onnea, että otollisella ajalla olin luopunut eläimestä, sillä hyvin työläs on pysyä nelistävän kamelin selässä.

Wedestä, jota edellisinä päivinä oli runsaasti satanut, oli paikka paikoin syntynyt joukko pieniä puroja. Useat näistä olivat juuri meidän tiellämme, niin että meidän oli ratsastaen kahlaaminen niiden ylitse, joka oli hyvin tukalaa, sillä koska kamelein jalkapohja on litteä, käyvät he hyvin epävakaisesti märällä ja liukkaalla maalla. Kaksi heistä suistuikin nurin ja niiden joukossa oli se, jolla minä ratsastin. Kuitenkaan ei meille mitään vahinkoa tullut, vaan saatoimme paikalla pitkittää matkaa.

Muutaman päivän vielä matkattuamme, tulimme paikkaan, jota kutsuttiin Ebodaksi. Täällä löytyi erään roomalaisen kaupungin raunioita. Eräällä töyräällä ulkopuolla kaupunkia näkyi hirmuisen suuren linnoituksen rauniot.

Saman päivän illalla pystytimme me telttimme lähelle erään toisen roomalaisen kaupungin raunioita. Näiden kaupunkein nimet ja historia ovat kokonaan hävinneet; mutta noista jälillä-olevista raunioista päättäen, ovat ne kerta mahtaneet olla hyvin väkirikkaita.

Näiden kaupunkein ympärillä oleva seutu ei ollut enää erämaata. Isoja viljavainioita löytyi siellä, ja niitä Beduinit viljelevät vielä tänä päivänä, ja täällä me myös näimme monesta ajasta ensimäisen kerran vihannoivia, lukemattomilla kukkasilla kaunistettuja niittuja, ja erämaassa-kulkumme oli siis jo melkein kuin päättynyt.

Kun seuraavana päivänä olimme ratsastaneet lähes parin tunnin ajan, tuli etäällä edessämme näkyviin kauniita sinertäviä kukkuloita — ne olivat Judan vuoria, joilta totinen valkeus loistaa pimeään mailmaan — Judan vuoria, joilla Jesus oli syntynyt, joilla hän oli työskennellyt, kärsinyt, rakastanut, kuollut — jossa hän opetuslasten nähden jätti maan ja palasi Isänsä luoksi, valkeuden maahan, jättäen meille sanansa valaisemaan ja opastamaan syntistä samaan maahan.

Kun siinä nyt vieretysten ratsastimme, kysyi tohtori Nickels minulta, tokko minä oikein voin käsittää että silmämme nyt tähtäsivät Pyhän Maan vuoria — saman maan, josta olimme niin paljon lukeneet, josta niin usein olimme saarnanneet meidän kaukaisilla kotiseuduilla, ja jossa ne tapaukset olivat tapahtuneet joihin meidän toivomme ja ilomme perustuu; — minä ymmärsin mitä hän tarkoitti näillä sanoilla ja mitkä tunteet häntä liikuttivat. Tätä kaikkea oli mahdoton yhtä-haavaa käsittää, sillä sydämeen tunki niin monta ajatusta, niin monta pyhää muistoa, että tuskin millekkään näytti siellä olevan siaa. Kuitenkin — kaikesta omasta heikkoudesta huolimatta — oli tämä päivä ylen rikas.

Aamiaisen aikaan saavuimme Bersabaan ja olimme siten siis jo Pyhän Maan piirissä. Täällä löytyi ennen kaupunki, joka oli vanhimpia kaupunkeja, mitä milloinkaan on löytynyt. Paikalla on nimensä niistä lähteistä, jotka Abraham tänne kaivoi ja siitä valasta, jonka hän vannoi käydessään liittoon Abimelekin kanssa. Wielä nyt löytyy siellä kaksi lähdettä, joissa on raitista juoksevaa vettä. Ne ovat lähes 40 jalkaa syvät. Me istahdimme tähän ja käytimme aamiaisatriaamme tuota hyvää vettä Abrahamin lähteestä, joka erittäinkin virkistytti meitä, jotka erämaassa matkustaissamme olimme saaneet juoda ainoastaan kameleimme kantamaa vettä. Yhtä virkistävää kuin vesi olivat myös paikan muinaiset muistot.

Täällä ovat nuo kolme patriarkkaa aikansa oleskelleet, toinen toisensa perästä. Täällä istutti Abraham puita, jotka olivat sinä luonnon temppelinä, jossa hän palveli Jumalaansa ja saarnasi Herran nimestä. Näillä seuduilla kuleksi palkkavaimo Hagar poikansa kanssa, kun hän ajettiin ulos Abrahamin majasta.

Täällä osti Jakob veljeltänsä esikko-oikeuden ja hankki petoksella itselleen isänsä siunauksen. Täällä uhrasi Jakob Herralle, kun hän perheinensä aikoi lähteä Egyptiin poikansa Josephin luotsi, ja jolloin hän sai lupauksen Herralta, että hänen siemenensä oli tuleva suureksi ja voimalliseksi kansaksi.

Tänne jätti Elias palveliansa, kun hän pakeni Isebeliä ja matkasi eteläänpäin korpeen ja lepäsi katavan alla, jossa häntä ruokittiin leivällä taivaasta, jonka jälkeen hän kulki Jumalan vuorelle Horebille ja puhui siellä Jumalan kanssa.

Tämä oli vihdoin Palestinan eteläisenä rajana, kun maan pituus pohjasesta etelään ulottui Danista Bersabaan.

Itse paikkakunta on jotenkin lakeata maata mutta hedelmällistä, vaikka ainoastaan pieni osa siitä tätä nykyä on viljelyksen alaisena.

Muutaman tiiman levähdyksen perästä pitkitimme matkaamme, ja kun ilta tuli, sioitimme leirimme kaunihimpaan kevätpukuun verhotulle niitulle.

Mikä eroitus tämän ja edellisten leiripaikkaimme välillä erämaassa! Siellä kasvoi tuskin ruohonkortta, siellä vallitsi syvin hiljaisuus — täällä hengitimme suloisinta kukkasten lemua, kuultelimme lintusten iloisinta laulua. Sinailla oli mailma kuollut, kolkko, alaston, mutta niinpian kuin tulimme Pyhän Maan rajalle, muuttui kaikki eloisaksi, hedelmälliseksi. Nämä kuvat näyttävät kuinka laki yksistään kuolettaa, mutta evankeliumi antaa hengen, kuinka Sinai musertaa, mutta Kristus parantaa. Onhan Hän Pyhän Maan kirkas tähti! Eihän maa olisikkaan pyhä, jollei se olisi täynnä muistoja Hänen pyhästä elämästänsä!

Warhaiseen aamulla seuraavana päivänä oli muutamia Beduineja kokoontunut meidän leiriimme pyytämään "baksjishia," koska tämä paikka oli heidän maatansa. Muutamat matkakumppaneistamme väittivät, ettei meidän pitäisi antaa heille mitään, kosk'ei heillä ollut oikeutta veroittaa meitä. Me kuormitimme siis kamelimme ja läksimme matkoihimme. Kun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, tulivat Beduinit, jotka olivat oikotietä rientäneet meidän eteemme, ja seisattivat kamelimme. He ottivat yhtäaikaa pyssyt alaltansa ja ilmoittivat sillä tavoin ettemme pääsisi, jollemme maksaisi heille mitä he vaativat. Etäällä näkyi suuri Beduinein leiri, jossa oli kolmen neljän kymmenen teltin paikoille. Yksi amerikalaisista matkatovereistamme, joka oli hyvin tulinen luonteeltaan, väitti lujasti ettei meidän pitänyt maksaa mitään ja oli kovin pahoillaan heidän hävyttömyydestänsä, kun tohtivat seisattaa meidän kameleitamme. Me kysyimme tulkiltamme mitä hän arveli asiasta, ja hän sanoi meillä ei muuta neuvoa olevan kuin maksaa mitä he vaativat; sillä muuten ottaisivat he yhden meidän kameleistamme ja veisivät sen leiriinsä, ja meidän olisi siinä tapauksessa ollut maksaminen paljoa suurempi summa sen lunastukseksi. Me maksoimme siis vihdoinkin dollarin, ja saimme vapaasti matkata tietämme.

Kilo 11 aikaan samana päivänä tulimme me kaupunkiin nimeltä Dhoheriych, joka on keskellä Judan eteläistä vuorenjonoa. Se ei ole mikään merkillinen paikka, emmekä olisikaan pysähtäneet täällä, jollei meidän täällä olisi ollut vaihtaminen kameleita viimeisen kerran.

Täällä syntyi hirveä kiista meidän tulkin ja kylän asukasten välillä, sillä he pyysivät enemmän kameleistansa kuin me tahdoimme maksaa. Viimein oli meidän kuitenkin maksaminen mitä he vaativat ja päälliseksi vielä puoli napoleondoria juomarahaksi, lepyttääksemme kylän päällikköä, joka oli suuttunut siitä että eräs Amerikalaisista oli uhannut häntä nyrkillään.

Pitkällisen puuhan ja viivytyksen perästä tulimme vihdoinkin valmiiksi lähtöön, ja viiden tiimaisen kovin vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme illan tullen Hebroniin, ensimäiseen varsinaiseen kaupunkiin, jonka Kairosta lähdettyämme tapasimme.

Me jätimme nyt kamelimme iäksi päiväksi. — Erämaa luultuin ja todellisten vaarainsa kanssa oli nyt takanamme. Kiitollinen olin, että olin saanut matkata sen läpitse, ja kiitollinen myös siitä suojeluksesta, jota sillä aikaa olin saanut.

Erämaassa matkatessamme olimme ikävyydellä halanneet onnellisesti päästä matkamme perille; kun sinne olimme päässeet, muistelimme kaipauksella menneitä, tämän matkan aikana kuluneita päiviä.

Nyt olimme muistorikkaalla paikalla. Täällä saatoimme aatoksessamme ikäänkuin keskustella noiden kolmen suuren patriarkan kanssa, jotka olivat täällä viettäneet enimmän aikansa. Täällä oli heidän majansa, heidän keveä telttinsä usein pystytettynä. Näillä vuorilla, näissä laksoissa kävivät heidän karjalaumansa laitumella. Täällä eleli Abraham "uskovaisten isä", täällä Isaak, "lupauksen poika", ja Jakob, "jota Jumala rakasti" — täällä elivät nämä kolme armoitettua miestä tuttavallisessa yhteydessä Jehovan kanssa, joka tunnusti itsensä "Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumalaksi". Täällä saivat he lupauksen lupauksen perästä siitä siunatusta "vaimon siemenestä", joka jo oli luvattu Paradisissa, joka oli poistava kirouksen ja sen siaan tuova runsaimman siunauksen kaikille sukukunnille, sillä Jumala lupasi että vapahtaja oli syntyvä heidän siemenestänsä.

Mainitsin Bersaban olevan vanhimpia kaupunkeita mailmassa, mutta Hebron on vielä vanhempi; sitä mainitaan vanhemmaksi Damaskoa Syriassa ja Laonia Egyptissä, jotka molemmat kaupungit ovat iki-vanhoja.

Kaupungin asema on erinomaisen kaunis. Se on syvällä Escholin lakson pohjassa, jonka korkeita äyräitä kaunistavat viinamäet ja runsaat öljy- ja muiden hedelmäpuiden istutukset. Wuorilla ja laksoissa on siellä täällä kyliä, jotka näyttävät kaunisten esikaupunkien kaltaisilta.

Kaupungilla on kaksi jotenkin suurta lammikkoa, joista kumminkin toinen on Davidin aikuinen.

Tänne jäi Abraham asumaan, kun hänen ja Lotin oli eroaminen. Täällä eli hän hiljaisuudessa ja rauhassa, kun sanoma Sodoman perikadosta ja Lotin vankeudesta tuli hänelle. Täällä kokosi hän sitte miehensä, ajoi pahantekiöitä takaa, tappoi heidät ja pelasti sukulaisensa.

Täällä sai hän vieraiksensa kolme miestä, kun hän Mamren lakeudella istui majansa ovella, koska päivä oli palavimmallansa, ja sai lupauksen poikansa syntymisestä. Täällä piti hän sittemmin tuota merkillistä keskustelua Jumalan kanssa Sodomasta ja Gomorrasta, jotka kaupungit Jumala oli sanonut aikovansa hävittää.

Täällä kuoli Sara ja Abraham osti pellon, jonka perällä oli Macpelan luola, Ephronilta Hethläiseltä hautauspaikaksi Saralle, itsellensä ja jälkeentulevaisillensa. Tämä oli ainoa osa siitä maasta, joka oli luvattu hänelle ja hänen siemenellensä, jota hän voi sanoa omaksensa. Tänne haudattiin ensin Sara, sitte Abraham itse; senjälkeen Isaak ja hänen vaimonsa Rebekka, sitten Lea, ja muutaman ajan perästä tuotiin tänne Jakobinkin balsameerattu ruumis Egyptistä.

Hauta on vielä jälillä — kaksoisluola jonka Abraham osti — ja arvattavasti säilyttää se povessaan patriarkkain tomun, ja luultavaa on että Jakobin ruumis, joka Egyptissä balsameerattiin, on kestänyt ajan hammasta samoin kuin Egyptin mumiat.

Tuo suuri patriarkkain hauta, jonka nimenä on Haram — Macpelan luola — on tätä nykyä merkillisin paikka Hebronissa. Sitä on pidetty pyhänä vuosisatain kuluessa lähes 4000 vuotta. Sitä ovat sekä Juutalaiset, että Kristityt ja Muhamettilaiset pitäneet kunniassa. Tämä seikka juuri selittää, kuinka tämä paikka on säilynyt kaikilta myrskyiltä, jotka Pyhällä Maalla ovat riehuneet. Kun Jerusalem niin monasti on hävitetty, tasoitettu maan kanssa, sen temppelit ja muurit kukistetut, ovat kaikki taistelevat puolueet kuitenkin kunnioittaneet tätä pyhää paikkaa, ja jokainen voittava kansa on aina pitänyt tämän haudan omistamista kalliimpana voittonansa. Muhamedilaiset, joiden hallussa tämä paikka, niinkuin koko maa, tätä nykyä on, pitävät patriarkkoja suurimpina prophetoinansa ja heidän hautaansa niin pyhänä, että niinhyvin Kristityiltä kuin Juutalaisilta on hengen-uhalla kielletty sisäänpääsy sinne, sillä Muhamedilaiset luulevat että "uskomattomain" salat saastuttaisivat tämän pyhän sian.

Jumala näyttää suojeleman tätä hautaa, jossa "uskovaisten isän" tomu lepää, vaikka Hän muutamaksi ajaksi on hylännyt sen kansan, jotka ovat hänen jälkeläisiänsä lihan jälkeen. Sillä ajalla kuin Abrahamin maja täällä on ollut rauhassa, on hänen kansansa kummallisia kohtaloita kokea saanut. He ovat huo'anneet Egyptin kovassa orjuudessa, sieltä tulleet takaisin siihen maahan, joka oli heille annettu. He ovat kärsineet Babylonin vankeutta ja sieltä toistamiseen palanneet isäinsä maahan. He ovat nyt, ristiinnaulittuansa Kunnian Herran, hajoitetut kaikkiin maihin ja kansakuntiin, joiden joukossa he vielä ovat häväisty sukukunta, jonka ajoittain on täytynyt kärsiä kovimpaa vainoomista. Jumalan lupauksen jälkeen ovat he vielä kerta palajavat maahansa, isäinsä haudalle. He tulevat takaisin, löydettyänsä Messiaansa, ei sitä, jota he vielä yhtenään etsivät, vaan sen, jonka heidän isänsä ristiinnaulitsivat Golgathalla. He tulevat takaisin otettuansa vastaan sen evankeliumin, jonka niin tylysti ja ykspäisesti ovat hylänneet. He palavat siunattuna sillä siunauksella, jonka Abrahamin siemen Herran lupauksen jälkeen oli tuottava mailmaan; sama siunaus on vihdoin kohtaava heitäkin. Silloin ylistävät he täällä Abrahamin haudalla sitä Jumalaa, jonka hämäräisiin lupauksiin Abraham uskoi, joka usko luettiin hänelle vanhurskaudeksi.

Yli haudan on tehty iso rakennus, joka on 200 jalkaa korkea, 115 jalkaa leveä ja viittä eli kuutta kymmentä jalkaa korkea. Muurit ovat isoista hakatuista kivistä, samoin kuin Jerusalemin temppeli.

Kun lähestyimme tämän rakennuksen sisäänkäytävää, kokoontuivat kaikki kadulla olevat Muhamettilaiset meidän ympärillemme, ja katsellen meitä vihaisilla silmäyksillä, seurasivat he meitä aina portille asti, nähdäksensä astuimmeko me siitä sisään.

Hebronissa asui kuningas David Saulin kuoleman jälkeen 7 vuotta, niin kauvan kuin hän oli ainoastaan Judan kuninkaana. Hebronin väkiluvun arvellaan nousevan 10,000 henkeen, joiden joukkoon on luettu 500 Juutalaista. Täällä ei löydy yhtään kristittyä. Asukkaat ovat tunnetut kaikkein hurjimmiksi ja raivokkaimmiksi koko maassa, jonka vuoksi heidän usein nähdään jollakin tavoin osoittavan nurjuutta matkustavia kohtaan.

Huhtikuun 9 p:nä läksimme me varhain aamulla Hebronista ja matkasimme nyt tuota ikivanhaa tietä täältä Jerusalemiin. Tämä oli omituisin päivämatka kaikista kuin me teimme, sillä illaksi aioimme ehtiä "pyhään kaupunkiin", viivyttyämme ensin matkallamme muutaman tiiman Bethlehemissä. Minä olin aina pitänyt Jerusalemia meidän matkamme varsinaisena päämääränä, ja nyt olin tätä määrää niin lähellä.

Kamelein siasta oli meillä nyt tuliset hevoset, jota oli meistä hyvin mieluinen vaihto. Ratsastettuamme hetken aikaa pohjaa päin läpi kauniin vuorimaiseman, mutta kovin hankalaa tietä, saavuimme hirmuisen suuren tammen luotsi, jota sanotaan "Abrahamin tammeksi". Taru tietää kertoa että Abraham oli levännyt tämän tammen alla ja että hänen majansa seisoi tässä Mamren lakeudella, kun enkelit kävivät hänellä vieraina. Wakuutettuina ettei tämä puu, jos kohta näyttikin vanhalta, kuitenkaan tarjonnut varjoa Abrahamin aikana, katselimme kumminkin tuota muhkeata tammea jonkinlaisella kunnioituksella, sillä se oli ikäänkuin niiden tammein edustajana, joiden varjossa Abraham niin usein puhui Jumalan kanssa Mamren lakeudella.

Koko Hebronin ympärillä oleva seutu on tavallansa kauniimpia mitä nähdä saadaan. Joka taholla nousee korkeita vuoria viinamäkinensä ja kukkuloiden välissä on syviä hedelmällisiä laksoja.

Täällä tuskin löytyy yhtään tietä, yhtään polkua, joita patriarkat ja prophetat eivät olisi kulkeneet. Heidän kaupunkinsa ovat raunioina, mutta vuoret, joiden keskellä he asuivat, laksot, joita he viljelivät, lähteet, joita he käyttivät ovat vielä jälillä. Täällä saarnasi patriarkka elävän Jumalan nimestä, täällä ennusti moni propheta tulevia tapauksia, täällä veisasi David — paimenkuningas — ensimäiset, kauniit psalminsa, jotka vielä tänä päivänä tuottavat lohdutusta monelle surulliselle sydämelle. Seutu on rikas pyhistä, kalleista muistoista.

Me pitkitimme matkaamme ja jätimme pian taaksemme Hebronin viinamäet, ja maa tuli nyt ankeammaksi ja näköalat suuremmoisemmiksi ja vapaimmiksi.

Me sivusimme useampia kyliä, joista muutamain äsken rakettuin hakatusta kivestä valmistetut, siivot, valkeat huoneet näyttivät varsin viehättäviltä, toiset sitävastaan olivat ihan rappiolla. Näistä kävimme me katsomassa ainoastaan Ramet el Kuhlil'in raunioita. Ne olivat eräällä vuoren-töyräällä joka kohosi yli koko lähiseudun. Me voimme täältä nähdä Judan pyhät vuoret ja kukkulat, joita idässä rajoitti Kuollut meri ja Jordanin virta ja lännessä Philistealaisten lakeus. Tuolla puolla Kuolleen meren ja Jordanin kohosivat sitten Moabin kauniit kukkulat, joilla Moses sai katsella Pyhää Maata, ja Philistealaisten maan takana leveni Wälimeren tasainen pinta — suloinen näky, sillä tämän meren kautta oli meidän tiemme käyvä takaisin Europaan ja rakkaaseen kaukaiseen kotimaahamme.

Edellä puolenpäivän tulimme avaraan laksoon, jossa tapasimme kolme suurta vesisäiliötä, joita sanotaan "Salomonin lammikoiksi". Ne olivat kaikki kolme yhdessä rivissä, toinen toistansa alempana, ja niin laitetut, että ensimäisen pohja oli tasan toisen vedenpinnan kanssa, ja samoin oli laita toisen ja kolmannen. Ne olivat osaksi hakatut lakson kallioiseen pohjaan, osaksi raketut suurista hakatuista kivistä.

Näiden lammikkoin tarkoitus näyttää olleen että voitaisiin koota niihin vettä niin suuri määrä kuin mahdollista. Ne saivat vetensä eräästä lähteestä, joka oli vähän ylempänä lammikkoja, ja vettä kuljetettiin siitä ulos maanalaista torvea myöten. Viimeisestä lammikosta johdatettiin sitä sitten vedenkuljetuslaitoksen avulla Bethlehemiin ja sieltä sitten Jerusalemiin.

Nämä lammikot ja vedenkuljettajat ovat varmaankin jätteitä hyvin vanhoilta ajoilta ja ne on kai rakettu siihen aikaan, jolloin maa oli kukoistuksensa ja voimansa kukkulalla, niinkuin laita oli Salomonin hallituksen aikana.

Kun kotvasen aikaa, näiltä lammikoilta lähdettyämme, olimme ratsastaneet, tulimme Bethlehemiin. Ensi silmäys kaupunkiin, joka töröttäen uljaasti jyrkällä kalliolla, kohosi yli kaunisten laksoin ja viljavain kenttäin, oli todellakin viehättävä.

Korkealla yli noiden valkoisten huoneitten kohosi tuo hirmuisen suuri tummanharmaa kirkko, joka on rakettu yli sen luolan, jonka munkit sanovat samaksi majaksi, jossa Josephin pyhä perhe asui veronlaskupäiväin aikana ja jossa myös näytetään sitä seimeä, joka oli äsken syntyneen Juudan kuninkaan kätkyenä.

Kun ratsastimme Bethlehemin katuja pitkin, oudoksuimme tuota odottamatonta ystävällisyyttä, jolla asukkaat meitä kohtelivat. Tähän on syynä se että kaupungissa asuu melkein yksinomaisesti kristityitä. Nämät kuuluivat tosin Katoliseen, Kreekkalaiseen ja Armenialaiseen kirkkoon, joiden kristillisyys suurimmaksi osaksi on vaan tyhjä ulkonainen kuori, mutta noiden ympärillä asuvain Muhamedilaisten vihollisuus, joka uhkaa kaikkia "kristityitä koiria", kuulukoot sitten mihin kirkkokuntaan tahansa, vaikuttaa sen, ettäs tunnet jonkinlaista veljeyttä kaikkia kohtaan, jotka kumminkin tunnustavat kristityn nimeä.

Tuo korkealla asemalla oleva kaupunki tuijottaa yli muistorikasten kenttäin. Sen läheisyydessä kävi Ruth poimimassa tähkäpäitä Boaksen pellolla. Täällä paimensi David isänsä karjaa, kun Jumala lähetti Samuelin "Isäin Bethlehemitan tykö", voitelemaan yhtä hänen pojistansa Herran kansan kuninkaaksi.

Täällä ovat myös ne kedot, joilla paimenet saivat sanoman Messiaan syntymästä.

Kaupunki on vähäpätöinen — se on "vähäinen Judan tuhanten seassa"; mutta samalla kertaa ei Bethlehem Judan maalla suinkaan ole pienin Judan pääruhtinasten seassa, "sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman", sanoo Herra.

Täällä syntyi se merkillinen propheta, väkevä sekä sanoissa että töissä Jumalan ja kaiken kansan edessä — ihmisen poika — kaikkein kaunihin ihmisen lapsista, jonka elämästä kaikkein sekä Hänen ystäväinsä että vihamiestensä oli tunnustaminen, että Hän oli ilman synnitä ja ettei milloinkaan mitään vääryyttä käynyt Hänen suustansa, jonka tähden heidän myös oli etsiminen vääriä todistajia, kun he vihassaan ja kateudessaan tahtoivat tuomita puhtaan ja viattoman kuolemaan. Täällä syntyi se voimallinen kuningas, joka eroaa muista kuningaista ja ruhtinaista siinä, "ettei Hänen valtakuntansa milloinkaan kukistu", vaan pysyy voimassa ijankaikkisesti. Koko sivistynyt mailma lepää vielä vuosisatojen kuluttua niin sanoakseni Hänen jalkainsa juuressa ja pakanoissa leviää Hänen valtakuntansa leviämistään. Ajanlasku luetaan Hänen syntymäpäivästänsä ja sillä tavoin tunnustetaan että Hän aloitti uuden aikakauden mailmalle. Monta erimieltä on Hänestä ollut. Kaikkina aikoina on löytynyt niitä, jotka ovat tunnustaneet hänen olevan Jumalan pojan, mailman suuren sovittajan, ja että Hän kärsimisellänsä ja kuolemallansa on poisottanut mailman synnit. Kaikkina aikoina on myös löytynyt suuri joukko niitä, jotka tämän ovat hylänneet, jotka ovat kieltäneet raamatun puhuvan totta ja ovat ylenkatsoneet vieläpä usein vainonneetkin Jesuksen totisia opetuslapsia, niinkuin sokeat Juutalaiset vainosivat mestariansa. Jesuksesta on käynyt huhu kaikkina aikoina melkein samallainen kuin se huhu, joka kerta nousi Jerusalemin väestössä, joista muutamat sanoivat: "Hän on hyvä", mutta toiset: "Hän villitsee kansaa". Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin kummankin puolueen tunnustaminen että Ruhtinas Davidin kaupungista on maailman suurin henkilö.

Yksi mailman mahtavimmista ruhtinaista, lausui tämän vuosisadan alussa, kun hän äkisti oli langennut valtansa kukkulalta: "Moni mies, niinkuin Aleksander, Caesar, Augustus, Tamerlan, Attila ja minä itse, on valloittanut ja perustanut monta suurta valtakuntaa. Me olemme tehneet sen kunnianhimosta onnemme ja neromme avulla, ja sentähden ovat meidän valtakuntamme kutistuneet ja me itse pian joutuneet unhotuksiin: mutta Kristus perusti kerran valtakunnan ja Hän perusti sen rakkauden pohjalle ja sentähden ovat vielä tänäpäivänä tuhannet valmiit kuolemaan Hänen edestänsä".

Bethlehemissä on Jumala antanut langenneelle mailmalle vahvimman todistuksen rakkaudestaan, koska Hän antoi meille oman Poikansa. Täällä tuli Sana lihaksi ja asui meidän keskellämme. Täällä näimme me Hänen kunniansa ikäänkuin ainoan Pojan kunnian Isästä, täynnä armoa ja totuutta. Tästä vähä-arvoisesta kaupungista on totinen valkeus sädehtinyt mailmaan, ettei meidän ole tarvis vaeltaa pimeydessä. Täältä sai elämän kirkas lähde alkunsa, lähettäen täältä virkistävät virtansa kuolleen mailman perimmäisiin äärihin saakka. Täällä ilmaantui se kirkas kointähti, joka ennusti Uuden testamentin valoisaa päivää. Täällä syntyi meidän vapahtajamme, joka on meidän toivomme, meidän lohdutuksemme, elämämme ja meidän kaikki kaikissa.

Tule lukiani ja seuraa minua nyt "Jesuksen syntymisen kirkkoon". Se epäileminen munkkein tarinoihin, joka meitä oli seurannut luostarista luostariin, kirkosta kirkkoon ja kappelista toiseen, ei luopunut meistä vieläkään. Kirkot semmoiset kuin katolinen, Kreekkalainen ja Armenialainen, jotka pääasiassa niin ovat erehtyneet totuudesta, että he hylkäävät raamatun, joka on oikean kristillisen totuuden ainoa lähde, ja sen siasta seuraamat valhetta ja ihmisten keksimiä sääntöjä, eivät voi herättää suurta luottamusta. Kun siis heidän munkkinsa — nämä noiden turmeltuneitten kirkkokuntain kaikkein suurimmat tekopyhät, nämä kirkon laiskat lapset, palveliat tahi herrat, miksi heitä nimittää tahtoo — rupeevat kertomaan taruja siitä paikasta, jossa he viettävät hyödytöntä elämäänsä, niin eihän protestantilainen sille mitään voi, että hänen sydämensä usein asettuu niitä vastaan ja ettei hän pidä kaikkia heidän satujansa täytenä jumalallisena totuutena.

Kuitenkin kaikesta tästä epäilyksestä huolimatta, on se kirkko, johon nyt astumme sisään, hyvin merkillinen paikka, sillä se esittelee meille silminnähtäväksi sen tapauksen, joka ikäänkuin synnytti mailman uudesta ja vaikka emme täydellisesti voikkaan uskoa Jesuksen syntymisen tapahtuneen tässä luolassa, jota kirkko säilyttää holveissansa pyhimpänä paikkanansa, emme myöskään millään varmalla syyllä voi kieltää sen mahdollisuutta, kumminkaan minun tietääkseni. Kumminkin tapahtui tämä suuri ihme jossakin tässä läheisyydessä.

Jo toisella vuosisadalla ruvettiin tätä luolaa pitämään Pyhänä, koska sitä arveltiin siksi paikaksi, jossa "Poika meille annettiin, jossa lapsi meille syntyi". Wuonna 327 rakennutti keisarinna Helena sen ylitse komean kirkon, joka kirkko siis on Kristillisen rakennustaidon vanhin muistopatsas mailmassa.

Kirkko on noin 120 jalkaa pitkä ja 100 jalkaa leveä ja on jaettu useampiin kammioihin. Täällä löytyy kolme eri luostaria: yksi Katolinen, yksi Kreikkalainen ja Armenialainen. Näistä luostareista käyvät pimeät kiertoportaat ja käytävät alas seimeen, joka on kappaleen matkaa alapuolla kirkon lattian, kallioon hakattuna.

Kun käyt näitä käytäviä pitkin, havaitset siellä täällä pieniä kappeleita ja luolia, jotka ovat kaunistetut tauluilla ja valaistut lampuilla ja kynttilöillä. Jokaisesta näistä paikoista on munkeilla jotakin kertomista. Tässä on historioitsia Eusebion hauta, vähän matkaa edempänä on pyhän Hieronymon hauta, jonka yläpuolta rippuu taulu, esitellen tuota pyhää kirkkoisää lepäävänä leijonan päällä. Heti hänen hautansa vieressä on eräs pieni nelikulmainen kammio nähtävänä, jonka sanotaan olleen hänen lukukamarinsa, jossa hän käänsi raamatun latinaksi; ja munkeilla on paljon kertomista kuinka hänellä täällä oli ollut ilmestyksiä ja kuinka hän oli ollut kuuleminansa viimeisen tuomion pasunain äänen j.m.s. Wihdoin sivusimme me erään alttarin, jonka sanotaan osoittavan sitä paikkaa, jossa muka 20,000 niistä lapsista, jotka Herodes antoi tappaa, lepäävät haudattuina, ja jonka tähden paikkaa kutsutaan "viattomain alttariksi". Huonosti tehty öljyvärinen taulu, joka esittelee tätä julmaa murhaamista, on kaunistamassa paikkaa. Syyllä voi kysyä kuinka niin monta ruumista on mahtunut niin ahtaaseen luolaan.

Astuttuamme vielä viisi porrasta alas tulimme niin kutsuttuun Josephin kappeliin, jossa Josephin sanotaan oleskelleen, kun Jesus syntyi. Täältä vie kaita ja mutkainen käytävä itse "syntymisen kappeliin", pitkään luolaan, joka on 38 jalkaa pitkä ja 11 jalkaa leveä. Tämän luolan perällä löytyi vielä toinen pienempi komero, joka kokonaan oli vuorattu marmorilla. Sen lattiana oli suuri marmorilevy, jonka keskikohta on kaunistettu hopeaisella tähdellä ja sen ympärillä oli luettavana nämä sanat hopeaisilla kirjaimitta: Hic de Virgine Maria Jesus Christus natus est. (Tässä syntyi Jesus Kristus neitsyt Mariasta).

Tämä seimi ja kirkko kappeleinensa oli kokonaan verhottu kullalla, hopealla, silkillä ja marmorilla, ja joka paikassa rippui koristettuja kulta- ja hopea-lamppuja, joista muutamat paloivat lakkaamatta, yöt ja päivät.

Kokonaisuudessaan herätti tämä kaikki omituisen tunteen, ja se kunnioitus, jota munkit ja pyhissävaeltajat näille paikoille osoittivat, kun he konttasivat polvillaan ja suutelivat tuota kylmää marmoria, näytti pikemmin epäjumalan palvelukselta.

Käytyämme vielä useammat käytävät läpitse ja nähtyämme koko joukon alttareita ja kuultuamme tarinoita niistä, saavuimme viimein, melkein kyllästyneinä tähän kaikkeen, uudestaan kirkkoon.

Kun meidän piti lähteä kirkosta, tuli koko joukko ihmisiä, jotka tarjosivat meille kaikenlaisia ebenluusta valmistettuja pieniä kaluja muistoksi Bethlehemistä. Ostettuamme yhtä ja toista nousimme taasen hevostemme selkään ja läksimme matkaamaan Jerusalemia kohden.

Wähän aikaisen ratsastuksen perästä, ennenkuin Bethlehem vielä katosi näkymistämme, sivusimme Rahelin haudan. Sen ylitse tehty rakennus nähtävästi ei ole vanha, mutta mitään epäilemisen syytä ei löydy, ettei se olisi rakettu yli saman haudan, jossa hän todellakin lepää. Tämä hauta on yksi niistä harvoista muistoista, joita kristityt Juutalaiset ja Muhamedilaiset yhtä suuresti kunnioittavat, ja kaikki kertovat he saman tarinan siitä.

Jakob aikoi matkata perheensä kanssa Bethelistä, ja kun hän tuli juuri lähelle Ephrathia, sairastui Rahel, ja hän kuoli siellä synnyttäissänsä Benjaminin. Jakob hautasi hänen Ephrathin tien varrelle, joka nyt on Bethlehem. Ja Jakob pystytti muistopatsaan hänen haudallensa; samalla paikalla on Rahelin muistopatsas vielä tänä päivänä. Hautapatsas löytyi siis vielä täällä Moseksen aikana. Se on jo aikoja sitten hävinnyt, mutta muisto Rahelin katkerasta kuolemasta ja hauta, johon hän laskettiin, ovat vielä pysyneet ja Bethlehem näkyy etäällä tuskin neljänneksen penikulman päässä hänen haudaltansa.

Kun olimme sivunneet haudan ja ratsastaneet ylös loitosti viertävälle ylängölle, siinti etäällä korkeilla muureilla ympäröitty kaupunki. Tuolla häämötti nyt todellakin edessämme Jerusalem "suuren kuninkaan kaupunki" — kaikkein Pyhäin ja kallisten muistoin pesäpaikka.

Illan aurinko valaisi kirkkaasti tuota pyhää seutua, ja teki Zionin ja Morian vuorilla heloittavat rakennukset häikäsevän valkeiksi; tuolla kaupungin toisella puolella näkyi tuon rakkaan Öljyvuoren kukkula, jonka juurella Gethsemane oli, ja pitkiä varjoja rupesi jo levenemään Hinnomin ja Jehosaphatin laksoissa.

Meidän matkamme vaarat ja vaivalloisuudet unohtuivat kokonaan, tuo ihana iltahetki korvasi ne kylliksi, ja siinä me nyt ratsastimme kaikki viisi matkakumppania kokonaan aatoksiimme vaipuneina ja äänettöminä, lausumatta tuskin sanaakaan toinen toisillemme. Kaikkein silmät tähtäsivät vaan yhä meidän matkamme suurta päämäärää.

Kun aurinko laski, olimme jo pystyttäneet telttimme ulkopuolelle kaupungin muureja Gihonin lakson vierteelle kaupungin luoteisella kulmalla.

Mitäpä haastelisin "tuosta suuren kuninkaan kaupungista?" Minulla on niin paljon sanomista käynnistäni siellä, etten tiedä mistä alan, mihin lopetan.

Illalla Huhtikuun 9 p:nä oli meidän karavanimme saapunut Jerusalemiin ja levättyämme yön levollisemmin kuin moneen yöhön sitä ennen, koitti vihdoinkin toivottu aamu tällä pyhällä paikalla.

Warhain aamusella, kun ensin hätäpikaan olimme aamiaista nauttineet, läksimme leiristämme ja kävimme kaupunkiin. Ikäänkuin unissa kävelin minä edestakaisin sen katuja pitkin; — oliko se todellakin Jerusalem, jonka nyt näin? Olinko todellakin keskellä sitä kaupunkia, jossa Jesus oleskeli niin usein, jossa Hän opetti ja jossa hän kärsi niin katkerasti? Tätä kaupunkia, joka muistossani oli niin likeisessä yhteydessä vapahtajani elämän kanssa, olin minä ruvennut pitämään jonakin ylenluonnollisena kaupunkina, taivaallisten asuntona, jonka tähden minua vähän oudostutti, nähdessäni sen olevan jotenkin muiden itamaalaisten kaupunkein kaltainen.

Kuitenkaan ei nykyinen Jerusalem ole enää sen kaupungin kaltainen, jota Jesus itki, ajatellessaan mitä vähän ajan kuluttua oli sille tapahtuva. Nykyinen kaupunki on rakettu entisen Jerusalemin raunioille. Tuo uljas temppeli, korkeain harjainsa kanssa on kadonnut, ei ole kiveä kiven päälle jätetty, ja sen asemalla Morian vuorella on nyt Omarin moskeija. Davidin linna Zionin vuorella, jossa hän kanteleen ääressä lauloi ihania virsiänsä, on nyt kukistunut ja tuskin jättänyt mitään jälkeä olostaan. Kaupungin pitkät ja vahvat muurit paksuin torneinsa kanssa ovat maahan jaotetut, ja niiden siassa ympäröitsee Jerusalemia nyt verrattavasti heikko muuri, jonka Sultani Suleiman rakennutti v. 1542. Niiden palatsein siassa, jotka muinoin kaunistivat kaupungin katuja, nähdään nykyään vaan suurimmaksi osaksi vähäpätöisiä rakennuksia.

Kaikesta tästä huolimatta on paikka kumminkin sama, ja omituinen pyhä tunne valtaa matkustajaa, kun hän kävelee sen epätasaisilla, eksyttävillä kaduilla. Muutamat kadut ovat erinomaisen kapeat, joista jotkut ovat peitetyt kiviholveilla, suojaksi auringon säteitä vastaan, toiset taas ovat avonaisia.

Käytyämme hetken aikaa, tulimme eräälle matalalle ja ahtaalle portille, josta päästiin avonaiselle pienemmän torin kaltaiselle paikalle. Tätä paikkaa sulkivat kolmelta sivulta korkeat epäsuuntaiset rakennukset, jotka kuuluivat noihin monilukuisiin luostareihin ja kirkkoihin, joita kaikkia sanotaan yhteisellä nimellä "pyhän haudan kirkoksi".

Tänne tulla tulvaa tuhansittain Pyhissä vaeltajia kaukaisimmista maista, ja tämä kirkko on heille pyhin paikka maan päällä. Täällä näyttävät munkit heille ne paikat, jotka ovat jossakin yhteydessä vapahtajan viimeisen kärsimyksen kanssa, ja jokaiselle tämmöiselle pyhälle paikalle on rakettu kappeli, jonka katto on täynnä riippumia kulta- ja hopealamppuja.

Täällä näytetään sitä holvia, jossa vapahtajaa pidettiin vankina. Heti sen vieressä paikkaa, jossa Hän naulittiin ristinpuuhun. Sitten juuri lähellä tätä itse Golgathaa ja sitä paikkaa, jossa risti seisoi. Ja tässä, sanoo sinua seuraava munkki, seisoi tuon katuvan ryövärin risti, tässä jakoivat sotamiehet Jesuksen vaatteet ja heittivät arpaa Hänen hameestansa; tässä seisoi Hänen äitinsä, se opetuslapsi, jota Jesus rakasti, ja ne vaimot, jotka olivat seuranneet Häntä Galileasta ja näkivät Hänen katkeran kuolemansa.

Täällä on viimein itse hautakin ja sen ylitse rakettu 26 jalkaa pitkä ja 18 jalkaa leveä kirkko. Tämä kirkko on keskellä hirmuisen suurta temppeliä, jonka kupu kohouu huimaavan korkealle. Itse hauta on marmorisen ruumisalttarin näköinen. Täällä näytetään heti vähän syrjempänä sitä paikkaa, isossa Jesus jälkeen ylösnousemisensa ilmaantui Maria Magdalenalle.

Näytetäänpä täällä sitäkin paikkaa, josta risti sittemmin löydettiin. Jos rupeisin kertomaan kaikkea, mitä munkit täällä näyttävät, ja matkimaan kaikkia heidän tarinoitansa, kuluttaisin aikaa vaan turhaan.

Kirkko on niin sanoakseni keskellä kaupunkia. Raamatusta tiedämme että Golgatha ja hauta olivat ulkopuolella kaupungin muureja ja sentähden ovat melkein kaikki protestanttiset matkustajat, jotka viimeisinä aikoina ovat ajatelleet ja tutkineet tätä seikkaa, jotenkin yksimielisiä siinä kohden, ettei tuo pyhän haudan kirkko ole rakettu Golgathalle eikä Kristuksen haudalle, vaan että se seisoo väärällä paikalla. Wastustellaksensa niitä väitteitä, joita matkustajat ovat tehneet, sanovat munkit kaupungin vanhan muurin käyneen niin, että heidän Golgathansa ja heidän hautansa tosiaankin olisivat olleet ulkopuolella muuria.

Joka itse paikalla saa tilaisuuden tarkastella paikallisia suhteita, on helposti havaitseva tämän otaksumisen mahdottomaksi. Kirkko seisoo nimittäin melkein keskellä nykyistä kaupunkia, vähän läntiselle puolelle antain. Idässä ja etelässä olivat vanhan Jerusalemin rajat määrätyt; sillä täällä suistuu vuori, jolle kaupunki oli rakettu, melkein pystysuoraan alas Jehosaphatin, Gehennan ja Hinnomin syviin laksoihin. Lännessä rajoitti kaupunkia Gihonin lakso, jonka eteläinen osa on sangen syvä, mutta joka lakso sitten kohouu vähitellen Pohjoseen päin, kunnes lakso vihdoin nousee ympärillä olevien kukkuloiden tasalle ja sillä tavoin katoo siihen ylänköön, jolle kaupungin pohjoinen puoli oli rakettu. Kaupungin läntinen muuri seurasi varmaankin ensin Gihonin lakson vierrettä, ja jatkautui sitten Pohjoseen päin. Muurin pohjoisessa osassa, jossa tasaantunut laakso ei enää suojaa tarjonnut, seisoivat varmaankin, tämän puutteen korvaukseksi, ne kolme vahvaa tornia, joista Josephus puhuu, kirjoittaissaan Jerusalemista.

Kirkko ei siis voinut seisoa kaupungin muurin ulkopuolella, ellei muuri semmoisella paikalla, jossa se vielä voi seurata Gihonin syvää laksoa, tehnyt useampaa sataa jalkaa pitkän kaarroksen sisään päin, jota on vallan mahdoton otaksua. Meidän aikoina on kyllä tarpeellista että linnoitukset omat varustetut kulmikkailla muureilla eli valleilla (risteilevillä varustuksilla). Sentähden että ristitulella voitaisiin estää vihollisen lähenemistä; mutta semmoisella ajalla, jolloin ruuti ei vielä ollut keksitty, vaan muureja ahdistettiin niin kutsutulla muurinmurtimella, olisi ollut ihan hulluutta rakentaa senkaltaisia muureja, erinomattainkin kun oli tilaisuus rakentaa ne juuri syvän lakson äyräälle, jossa jo luontokin esti vihollisen lähenemistä. On siis syytä kyllin otaksua todeksi, että vanha muuri, samoin kuin v. 1542 rakettu uusi, joka vielä on jälillä, seurasi laksoa ja sulki sillä tarvoin kehäänsä paikan, jossa tuo luultu haudan kirkko seisoo.

Omituinen oli kumminkin meidän ensimäinen käyntimme tässä kirkossa; tuo todellinen pääkallopaikka ja todellinen hauta eivät liian etäällä tästä olleet. Minä olisin mielelläni toivonut voivani uskoa paikan oikeaksi, sillä nyt en tietänyt missä se kallis paikka oli, jossa koko mailman velka ikuisiksi ajoiksi maksettiin, vaikka jalkani näiden päiväin kuluessa kenties useasti kävi sen ylitse.

Kun lähtee kirkosta ja menee koillista suuntaa kohden, tulee vähässä ajassa kadutte, jonka nimi on via dolorosa (katkera tie). Tätä tietä, kertoo tarina, kävi Jesus, kantaen ristiänsä; myöskin näytetään paikkaa, jossa Hän uupui väsymyksestä ja jossa risti laskettiin Simonin olalle, jonka täytyi kantaa sitä Jesuksen perästä. Täällä näytetään sitäkin paikkaa, jossa vaimot vaikeroivat ja itkivät Jesusta ja jossa Hän vastasi heille: "Te Jerusalemin tyttäret, älkäät itkekö minua, vaan itkekäät itseänne ja tiedän lapsianne".

Alempana samalla kadulla näytetään Pilatuksen palatsi, raatihuone ja se paikka, jossa Jesus, orjantappurakruunu päässä ja purpuraan puettuna, näytettiin kansalle ja lausuttiin: "Katso ihmistä". Wastapäätä toisella puolella katua on kirkko, joka on rakettu sille paikalle, jossa Kristusta ruoskittiin.

Kaikkia näitä paikkoja näyttävät munkit matkustajalle ja vakuuttavat tarinoiden niistä olevan täydellisesti luotettavia. He eivät siitä välitä, että kaupunki viisitoista kertaa on ryöstetty, raastettu ja kukistettu, sitte kuin Jesus kantoi ristiänsä, niin ettei varmaankaan yhtäkään rakennusta ole jälillä niiltä ajoilta sitä vähemmin yhtäkään kokonaista katua.

Siinä rakennuksessa, jonka sanotaan olleen Pilatuksen palatsin, asuu nykyään Turkkilainen maaherra, ja tämän huoneen katolta on hyvä näköala yli suuren osan kaupunkia. Erittäinkin selvästi näkyy täältä se hirmuisen suuri piha, jolla temppeli muinoin seisoi. Tämä piha ulottuu yli koko Morian vuoren, ja pihan tasoittamista varten on sivuille tehty korkeita muureja suurista hakatuista kivistä, ja nämä muurit ovat vielä jälillä, vaikka ne luultavasti ovat raketut jo Davidin ja Salomonin aikana.

Itse temppelistä ei ole jäänyt jälille kiveä kiven päälle, ja keskellä sitä pihaa, jossa temppeli muinoin seisoi, nähdään nyt Omarin kaunis moskeija. Tuo avara piha moskeijan ympärillä kasvaa runsaasti ruohoa ja istutettuja puita.

Kokonaisuudessaan näyttää se oudolta, autiolta. Yksinäisenä seisoo tuon väärän prophetan temppeli keskellä avaraa pihaa, jossa joukko Muhamettilaisia naisia käärittyinä, pitkiin valkoisiin huntuihinsa nähdään aaveentapaisesti hiipivän synkkäin kypreissein varjossa, ja Turkkilaiset ja Arabialaiset rukoilevat polvillaan samalla paikalla, jossa Jehovan liitonarkkia säilytettiin.

Judalaisten temppeli, aikakautensa ihmeteos, kaikkine kalleine koristuksineen, kaikkine iloisine kartanoineen on poissa — on kadonnut maan päältä. Egyptissä on vielä monta tätä vanhempaakin temppeliä jälillä; mutta täällä ei pitänyt kiveä jäämän kiven päälle — täällä oli hävitys oleva täydellinen — Jerusalemin temppeli piti tasoitettaman maan tasalle ja — miksikä? sillä täällä olivat Israelin jälkeiset tappaneet prophetat ja kivittäneet ne, jotka Jumala oli lähettänyt. Sentähden piti heidän huoneensa tulla kylmille, ja kun he sitte hylkäsivät ja "ristiinnaulitsivat itse kunnian Herran", silloin oli määrä täytetty; kun he vihdoin tappoivat "ainoan Pojan", silloin loppui viina-mäen isännän kärsivällisyys, silloin "lähetti Hän sotajoukkonsa ja hukutti ne murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa" — silloin Romalaiset sotalaumat hävittivät Jerusalemin ja sen rikas ihana temppeli, jonka romalaisen sotamiehen tulisoitto oli sytyttänyt, paloi tuhaksi. Niin kosti Jehova vihdoinkin kauvan ja usein tarjotun, mutta aina hylätyn rakkautensa. Ja temppelin autio sia, jolla nyt epäjumaluutta ja väärää jumalan palvelusta harjoitetaan, on ikäänkuin todistuksena siitä, ettei Jumala anna itseänsä pilkata.

Oltuamme koko edelläpuolen päivää kaupungissa, palasimme päivällisen aikaan leiriimme takaisin. Illalla läksin kävelemään ympäri kaupungin erään matkakumppanini seurassa.

Me seurasimme ensimmältä pohjoista muuria. Keskellä tätä muuria on yksi kaupungin viidestä suuresta portista. Tätä porttia sanotaan Damaskon portiksi ja sen kautta tullaan sille tielle, joka vie Judean pohjoisen osan läpitse, Samarian ja Galilean kautta Syrian pääkaupunkiin, Damaskoon, josta kaupungista portti on saanut nimensä. Turkkilaiset sotamiehet vartioivat tarkasti portteja. Ne suljetaan kaikki auringon laskeissa ja avataan taasen aamun koitteissa. Heti idän puolla Damaskon porttia on ahdas sisäänkäytävä hirmuisen suureen luolaan, joka on hakattu siihen vuoreen, jolle Jerusalem on rakettu, ja tämä luola ulottuu monta sataa jalkaa kaupungin alle. Luolan sisäänkäytävä on ollut suljettuna ja tietämättömissä monta vuosisataa. Wasta neljä vuotta sitten löysi sen eräs Amerikalainen, t:ri Barklay, joka vielä asuu Jerusalemissa lähetyssaarnaajana sikäläisten Judalaisten tykönä. Hän käyskenteli eräsnä päivänä ympäri kaupungin pohjoista muuria, kun yht'äkkiä hänen koiransa rupesi kiivaasti haukkumaan ja raappimaan kiviä ja soraa pois muurista. Tämä koiran tepastus veti isännän huomion puoleensa, ja lähemmin paikkaa tutkittuansa huomasi t:ri Barklay syvän ja pimeän luolan, joka näytti ulottuvan kauvas vuoren sisään. Hän ei kuitenkaan näin keskellä kirkasta päivää uskaltanut pitkittää tutkimuksiansa, sillä hän pelkäsi noiden epäluuloisten sotamiesten huomaavan hänet ja estämän häntä yrityksistään. Hän päätti sentähden heittää tutkimuksensa seuraavaksi yöksi. Kun ilta tuli meni hän ulos kaupungista yhden poikansa ja palveliansa kanssa, ja käveli kedolla edestakaisin siksi kun pimeä tuli ja portit suljettiin. Nyt kävi hän uudestaan luolan suulle, aukaisi sisäänkäytävän, jonka jälkeen he kolmen konttasivat sisään noihin hirmuisen suuriin maanalaisiin saleihin. He käyskentelivät nyt varovasti noissa pimeissä komeroissa muutaman myötäotetun kynttilän valassa ja tekivät sinne tänne seiniin ja pylväisin liidulla merkkejä, osatakseen palata takaisin. Kun sitten eräsnä päivänä t:ri Barklay'n seurassa kävin nämät pimeät, kamottavat holvit ja komerot läpitse, ihmettelin todellakin hänen rohkeuttansa, että hän keskellä pimeätä yötä oli uskaltanut tälle minun mielestäni hyvin vaaralliselle löytöretkelle. Luolassa oleva käytävä oli monessa paikoin kostea ja niljakas, ja paikka paikoin nähtiin sivuilla hirmuttavia syvyyksiä. Eräässä näistä syvistä rotkoista näki t:ri Barklay ensimäisellä käynnillään ihmisen luurangon; joku onneton oli kai vuosisatoja takaperin luiskahtanut syvyyteen ja kuollut sinne.

Tämä luola oli tunnettu ja kuuluisa entisinä aikoina ja taru tietää kertoa että, kun se taasen löydetään, on Kristuksen tuleminen lässä.

Waikeata on päättää mihin tätä luolaa muinoin käytettiin, oliko se sekä nuo toiset suuret ja lukuisat luolat, joita löytyy useampia Jerusalemin alla olevassa vuoressa, loakkoina vai olivatko ne ainoastaan kivilouhikoita, joista kalliita kiviä temppelin ja muiden palatsein rakennukseen murrettiin.

Tällä kertaa menimme luolan ohitse käymättä siihen sisään, sillä aikamme ei sitä sallinut, ja meillä oli nyt edessämme vielä paljoa merkillisempiä paikkoja, joita tahdoimme nähdä ennen auringon laskua.

Kun olimme sivunneet kaupungin koillisen kulman ja seurasimme itäistä muuria, oli vasemmalla puolellamme tuo kaunis ja syvä Jehosaphatin lakso. Tämän lakson pohjassa vilisi muinoin Kidronin oja; se on nyt kuivunut ja siellä löytyy vaan harvoin vettä ankarimmankaan sateen aikana. Laksoa viljellään ja se näyttää olevan erinomaisen hedelmällinen. Nähdäänpä kylvettyjä penkereitä vielä lakson syvässä pohjassakin.

Lakson toisella puolella nousee tuo jyrkkä Öljyvuori, ja sen juurella näimme, kappaleen matkaa kuljettuamme, suljetun tarhan. Täällä, niin tietää taru kertoa, oli Gethsemane— se yrttitarha, jossa Jesus vietti elämänsä viimeisen illan ja jossa hän alotti tuon verisen taistelun mailman pelastukseksi.

Kauan seisoimme täällä katsellen vuoria harvassa kasvavain öljypuittensa kanssa ja laaksoa — yrttitarhaa, jonka muistot olivat samalla haavaa niin haikeat ja niin autuaat.

Itse kaupungissa olin katsellut kaikkia, mitä minulle näytettiin, vaan en voinut uskoa mitään mitä minulle kaikista noista eripaikoista kerrottiin, paitsi sen mitä sanottiin pihasta, jossa Salomonin temppeli seisoi. Täällä sitä vastaan tiesin että edessäni oli todellinen Öljy-vuori ja että Gethsemane oli jossakin vuoren juurella lähellä sitä tietä, joka Stephanin portista kävi yli Kidronin ojan. Täällä oli edessäni se mainio muori, joka juhlallisen rauhallisuutensa vuoksi näyttää olleen Jesuksen mieluisin olopaikka — täällä vietti Hän monta yötä rukouksessa Isänsä kanssa, opetettuansa päivät Jerusalemin temppelissä — tänne siirtyi hän usein opetuslastensa kanssa ja etsi yksinäistä paikkaa, jossa Hän sitten kauan rukoili, jossa Hän ilmoitti opetuslapsillensa mitä tuleva oli ja opetti heille ihmeellisiä asioita taivaan valtakunnasta;— täällä, tuon mahtavan vuoren juurella Kidronin vilisevän ojan varrella oli se yrttitarha, johon Hän usein tuli opetuslastensa kanssa ja jossa hän lepäsi heidän kanssansa, kun Hän iltasin meni Öljyvuorelle, "niinkuin Hänen tapansa oli". Tänne tuli Hän myös sinä iltana, jolloin Hän jo oli myyty pahain ihmisten käsiin — täällä tarjottiin Hänelle kalkki — Jumalan vihan kalkki, jonka meidän syntimme olivat täyttäneet — se oli katkera, niin hirmuttava, että rohkeinkin sydän, joka milloinkaan maan päällä on sykkinyt, vapisi siitä — sitä oli niin vaikea tyhjentää, että Jumalan ja ihmisen Poika, joka samalla kertaa oli tyynesti kärsivä "Karitsa" ja pelkäämätön "Leijona Judan suvusta", polvillaan rukoili: "Isä, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä kalkki". Tämä kumottava yöllinen tapaus, niin kallis, niin rikas jokaiselle synniltä runnellulle ja armosta paratulle sydämelle, jokaiselle taistelevalle sielulle, tämä tapaus — meidän Sovittajan ensimäinen varsinainen verinen voitto — tapahtui kerran tuossa aidatussa tarhassa tuolla alhaalla laksossa meidän allamme, tahi jossakin sen läheisyydessä.

Omituinen ja sanoilla selittämätön oli se hetki, jolloin ensi kerran näin nämä armaat paikat. Me katselimme niitä siksi kuin yllättävä pimeys kehoitti meitä kääntymään takaisin leiriimme; sillä niinpian kuin yö tulee ja vartiat sulkevat portit, ei kaupungin ulkopuolella oleva seutu ole oikein turvallinen aseettomalle matkustajalle. Me kävimme sentähden vielä eteenpäin ympäri Marian vuoren. Kun olimme poikenneet länteen päin ja siis seurasimme kaupungin eteläistä muuria, oli vasemmalla puolellamme Gehennan syvä lakso, jota myöskin sanotaan Hinnomiksi.

Jerusalemin kaakkoiselta kulmalta on vapaa ja kaunis näköala yli tuon syvän lakson ja sen jyrkkäin, kalIioisten reunain. Juuri meidän jalkaimme alla yhtyivät Hinnomin ja Jehosaphatin laksot. Siellä täällä näkyi viljeltyjä penkereitä; muutamat kallioihin hakatut haudat ja jotkut yksinäiset kypressit antoivat maisemalle vielä viehättävämmän muodon.

Hinnomin laksoa mainitaan raamatussa ensimäinen kerta rajana Judan ja Benjaminin sukukuntain välillä; ja raja käy sitten En-Semeksen veden tykö ja Rogelin lähteelle (nyt Joabin lähde, joka on juuri Hinnomin ja Jehosaphatin taksoin yhtymäpaikassa). "Sitte menee raja Hinnomin pojan laksoon, Jebusealaisen ohella lounaaseen päin, se on Jerusalem; ja raja menee vuoren kukkulan ylitse, joka on Hinnomin lakson edessä meren tykö, joka on Raphaimin lakson äärellä pohjaan päin".

Tässä laksossa seisoivat Baalin ja Molokin kuvapatsaat, ja se hirvittävän verinen epäjumalan palvelus, jolla näitä jumalia kunnioitettiin, on saattanut lakson surkuteltavaan maineeseen. Täällä uhrattiin tuhansittain lapsia Judan epäjumalisten kuningasten aikana. Tästä armottomasta uhrauksesta valittaa Jeremias elämän Jumalan nimessä: "he rakentavat Tophetin alttarin Ben-Hinnomin laksossa, polttaaksensa poikansa ja tyttärensä tulessa; jota en minä käskenyt enkä ajatellut ole. Sentähden katso, se aika tulee, sanoo Herra, ettei sitä pidä kutsuttaman Tophetiksi eikä Ben-Hinnomin laksoksi, vaan murhan laksoksi; ja Tophetissa pitää huudattaman ruumiita, ettei enää ole siaa". Hieronymus kuvailee Tophetia miellyttäväksi paikaksi Hinnomin laksossa, ihanain istutettuin puutarhoin kaltaiseksi, jota Siloan lammikko runsaasti kostutti vedellään. Sen on siis täytynyt olla juuri lakson suussa, ja itse paikka näyttikin yksinäisen, syrjäisen asemansa vuoksi, syvällä tuon jyrkän lakson pohjassa — ympäröittynä jylhiltä alastomilta kallioilta — ihan luoduksi veristen tekojen näyttöpaikaksi.

Mitä hirmuisia töitä onkaan tässä jylhässä, autiossa laksossa harjoitettu — pyörryttää jo niitä ajatellessakin ja kauhistuksen tunne valtaa meidät, kun itse paikalla luemme kertomuksia niistä. Molokin kuva oli mitallista, ihmisen ruumiilla ja härän päällä. Se oli outo ja sen sisäpuolella oli iso uuni, niin että koko patsas helposti voitiin saada tulikuumaksi.

Uhrattavat lapset heitettiin epäjumalan tuliseen syliin, jolla aikaa rämistettiin rumpuja, ettei lasten parku kuuluisi. Arvata voi, mikä hirvittävä näky tässä syntyi; tuossa vihannalla puita kasvavalla kedolla uhkasi tulesta hohtava hirviö, valmisna sulkemaan nuo viattomat uhrit turmiota tuottavaan syliinsä — ylt'ympärillä seisoivat suuressa arvossa pidetyt rabbinit, papit, äidit, jos niitä siksi voikaan sanoa, joukko rummunrämistäjiä ja viimeiseksi koko tuo kiihkoinen kansajoukko. Siellä täällä nähtiin joku hebrealainen mainio, vaaleana ja sorrettuna, pusertavan kuolemaan tuomittua lastansa viimeisen kerran rintaansa vasten.

Tämän kauhistavan epäjumalan palveluksen tuotti, ihmeellistä kyllä, ensiksi Salomoni maahan; hän rakensi ylhäisen paikan Molokille, Ammonitain jumalalle, "Öljyvuoren oikealla puolella". Tästä lähtien kesti tätä uhraamista lakkaamatta joko tässä laksossa eli Tophetissa, kunnes Josia kukisti molemmat paikat: "hän saastutti Tophetin, joka on Hinnomin lasten laksossa, ettei yksikään käyttäisi poikaansa eikä tytärtänsä tulen lävitse Molokille. Ja ne korkeukset, jotka Jerusalemin edessä olivat, oikialla puolella Masbithin vuorta, jotka Salomo Israelin kuningas rakentanut oli Astharotille, Zidonin kauhistukselle ja Milchomille, Ammonin lasten kauhistukselle, ne saastutti myös kuningas. Hän särki patsaat ja hävitti metsistöt, ja täytti heidän siansa ihmisten luilla". Hän saastutti paikan julkisesti, ettei yksikään Judalainen enää voinut sille käydä.

Tämä kauhea epäjumalan palvelus, nämä hirvittävät lapsimurhat saattivat tuon langenneen kansan Jumalan vanhurskaan vihan alaiseksi; ne viattoman veren virrat, jotka alituisesti juoksivat Tophetissa Hinnomin pojan laksossa, huusivat Jumalalta kostoa. Herra viivytti kauan vitsauksiansa, kunnes ne vihdoin yllättivät nämä julmat murhaajat. Jumala varoitti heitä usein prophetainsa kautta ja ilmoitti ennakolta mitä tapahtuma oli, kun Hän esim. käski Jeremiaan sanoa: "että he ovat hylänneet minun ja antaneet tämän sian vieraalle (jumalalle) ja ovat suitsuttaneet siinä muille jumalille, joita ei he, eikä heidän isänsä eli Judan kuninkaat tunteneet, ja ovat täyttäneet tämän sian viattomalla verellä; sillä he ovat rakentaneet korkeuksia Baalille, polttaaksensa lapsiansa tulessa Baalille polttouhriksi, jota en minä ole käskenyt eli siitä puhunut eikä myös minun sydämeeni tullut ole. Sentähden katso, se aika pitää tuleman, sanoo Herra, ettei tätä siaa pidä enää kutsuttaman Tophet, eli Ben-Hinnomin laksoksi, vaan murhalaksoksi. Sillä minä tahdon hävittää Judan ja Jerusalemin neuvon tässä siassa ja tahdon antaa heidän langeta miekalla heidän vihollistensa edessä ja niitten käsiin, kuin seisovat heidän henkensä perään; ja tahdon antaa heidän ruumiinsa taivaan linnuille ja eläimille kedolla ruuaksi. Minä tahdon antaa heidän syödä poikainsa ja tytärtensä lihaa, ja heidän pitää syömän toinen toisensa lihaa siinä vaivassa ja ahdistuksessa, jolla heidän vihollisensa ja ne, kuin seisovat heidän henkensä perään, heitä ahdistaman pitää. Näin tahdon minä tehdä tälle sialle ja asuvaisille, sanoo Herra, että tämän kaupungin pitää tuleman niinkuin Tophet. Wielä sitte pitää Jerusalemin huoneet ja Judan kuninkaan huoneet juuri niin saastaiseksi tuleman kuin se paikka Tophet." Ja kun Jeremias tuli takaisin Tophetista, jonne Herra hänen oli lähettänyt ennustamaan, meni hän Herran huoneen pihaan ja sanot kansalle: "Näin sanoo Herra Zebaoth, Israelin Jumala: katso minä annan tulla tämän kaupungin ja kaikkein hänen kaupunkeinsa päälle sen kovan onnen, kuin minä olen puhunut heitä vastaan; että he ovat uppiniskaiset, eivätkä tahdo minun sanaani kuulla".

Tämä ennustus on käynyt sanasta sanaan toteen. Kansa kaatui joukottain vihollistensa miekkaan, kaupungit poltettiin ja kukistettiin soraläjiksi. Jerusalemin piirityksen aikana söivät vanhemmat lapsiansa kauhistamassa nälänhädässä. Heidän huoneensa ja heidän temppelinsä — kaikki saastutettiin surkeasti ja verta vuoti yhtä paljon kuin ennen Tophetin uhrilaksossa. Jumala näytti olevansa väkevä kostaja kaiken sen viattoman veren tähden, jota oli vuodatettu ja joka oli tullut Judalaisten ja heidän lastensa päälle.

Jerusalemin eteläisessä muurissa on kaksi porttia, toinen hyvin pieni ja vähäpätöinen, joka muutamia vuosia sitten on suljettu. Toinen on isompi ja sitä käytetään vielä. Matkustajille on se tuttu Zionin portin nimellä.

Kun olimme kiertäneet kaupungin lounaisen kulman, oli vielä vasemmalla puolellamme Hinnomin lakso, joka tässä oli noin 50 jalkaa syvä ja 100 jalkaa leveä. Syvällä lakson pohjassa on iso lammikko, joka on saanut alkunsa arvattavasti Davidin tai Salomonin ajalta. Tätä lammikkoa kutsutaan Berket es Sultan, mutta se tunnetaan myöskin nimellä "alinen lammikko" eli Gihon, josta jälkimäisestä lakson pohjoinen puoli on saanut nimen Gihonin lakso.

Näiden molempain lammikkoin välistä käy se vedenkuljetustorvi, joka tulee Bethlehemin toiselta puolelta noista kolmesta ennen mainituista Salomonin lammikoista. Sekin on nyt, samoin kuin kaikki muut sen ajan muistot, raunioina.

Kun kotvasen aikaa olimme seuranneet läntistä muuria ja pitäneet yhä pohjoista suuntaa, katsellen ylängöltä alas syvään laksoon noiden molempain suurten lammikkoinsa ja ikivanhan vedenkuljettajansa kanssa, ja silmäiltyämme noita uljaita jyrkkiä kallioita toisella puolella, tulimme viimeinkin niin kutsutulle Joppen portille.

Lakso oli jo näillä tienoin tuntuvasti noussut ja jyrkät kalliot toisella puolella olivat jo muuttuneet ylängön näköiseksi.

Muutaman tuokion vielä matkattuamme muuria pitkin Pohjoseen päin saavuimme takaisin leiriimme.

Ensimäisen päivän, jonka Jerusalemissa mietimme, olimme käyttäneet niin monen paikan, kuin mahdollista, katselemiseen sekä kaupungin sisällä että sen ulkopuolella. Joka päivä, jonka täällä vielä viivyimme, tulivat nämä pyhät paikat meille yhä tutuimmiksi. Mutta niinä kahdeksana päivänä, jotka me mietimme kaupungissa ja sen lähitienoilta, ennenkuin täältä läksimme retkillemme Kuolleelle merelle, Jordanin virralle ja Philistealaisten maalle, en oikein vielä voinut käsittää että tosiaankin olin Jerusalemissa ja sen pyhillä lähiseuduilla.

Usein kävelin näinä päivinä Gethsemaneesen ja sieltä rakkaalle Öljyvuorelle. Usein ratsastin Bethaniaa kohden tuota kivistä, vaivalloista tietä, joka yli Kidronin ojan ja pitkin Oljyvuoren eteläistä kylkeä vie sinne — tietä, joka varmaankin on sama, jota Mestari niin usein kulki, kun hän iltasin jätti Jerusalemin ja meni Bethaniaan, viettämään ehtoohetkiä häiritsemättömässä levollisuudessa siellä asuvan armoitetun perheen seurassa, ystävänsä Lazaruksen ja hänen sisariensa Marthan ja Marian kanssa.

Bethania on ainoastaan puolen tiimaisen matkan päässä Jerusalemista toisella puolella Öljyvuoren. Seutu on kaunis syvine jyrkkine laksoineen, joista monet vielä kasvavat runsaasti öljypuita.

Kun Bethaniaan mennään, on tien varrella paikka, jossa löytyy nyt jo melkein kokonaan kadonneen kaupungin jätteitä. Täällä on koko joukko pieniä lähteitä, jommoisia tavallisesti löytyy jokaisessa talossa Itämailla, niin että niiden luvusta melkein voi laskea kuinka monta taloa kaupungissa on ollut. Hyvällä syyllä voi otaksua tämän kaupungin nimen muinoin olleen Bethphage, jota kaupunkia mainitaan kertomuksessa Jesuksen viimeisestä retkestä Jerusalemiin vähän ennen Hänen kuolemaansa.

Kummallinen näky oli silloin nähtävänä tällä vuoritiellä, joka Bethphagesta käy Jerusalemiin. Sillä käydä tulvaili silloin suuri väkijoukko ja heidän keskellänsä oli Mestari itse — tämä Zionin tyttären siviä kuningas — ratsastaen aasintamman varsalla; nuo ympäröivät vuoret ja laksot kajahtelivat moniäänisestä Hosiannasta, jolla ihastunut ihmisjoukko ylisti suurta prophetaansa.

Kuinka ihana, kuinka juhlallinen oli tämä Jesuksen viimeinen tulo Jerusalemiin! Hänen viaton lapsuutensa aika, Hänen puhdas, vilpitön nuoruutensa, Hänen ahkera rakkauden työnsä opettajana ja ihmeitä tekevänä prophetana — niin, melkein koko Hänen synnitön vaivalloinen matkustuksensa maan päällä oli nyt päätetty — ainoastaan muutamia päiviä enää oli jälillä. Hän tuli nyt lopettamaan työtänsä. Hän tuli mailman suurena ylimmäisenä pappina uhraamaan uhria ihmisten syntein edestä, palataksensa kuoleman kautta siihen ijankaikkiseen elämään, siihen kunniaan, joka Hänellä oli Isän tykönä, ennenkuin mailman perustus laskettiin.

Kun nyt tämä suuri Propheta, ylimmäinen pappi ja Kuningas kulki Bethphagen kautta ja kävi Öljyvuoren sivua alas tuota palmunoksilla peitettyä tietä pitkin, osoitti myötäseuraava ihmisjoukko hänelle täydellistä kunnioitusta, ja jos he olisivat oikein käsittäneet tämän retken merkityksen, ei olisi heidän innostuksellansa ollut rajoja. Suuri Kuningas oli saapa ylistyksen, kiitoksen ja kunnian. Hän myönsi itse tähän riemuun tyytymättömille Phariseuksille, että jos ihmiset olisivat vaienneet, olisivat kovat, hengettömät kivet huutaneet — huutaneet sen suuren kuninkaan ylistystä, joka rakkaudesta tuli kuolemaan niiden edestä, jotka Hänen lakinsa olivat rikkoneet.

Tämä ihmeellinen kohtaus, tämä kunnian osoitus tapahtui juuri lähellä tuota kadonnutta Bethphageta. Jesuksen riemukulku kävi pitkin tätä kivistä, melkein pääsemätöntä tietä, jolla meidän hevosemme olivat kompastua milt'ei joka askeleella.

Wähän aikaisen ratsastuksen perästä päästään Bethphagesta Bethaniaan, kauniisen, vaan jotenkin vähäpätöiseen itämaalaiseen kylään. Täällä asui Lazarus, jota Jesus rakasti, ja hänen molemmat sisarensa, joista Maria mielellänsä istui kalliin Mestarinsa jalkain juuressa — ja Martha aina oli valmis häntä palvelemaan.

Tämä vähäpätöinen kylä sai usein nähdä ylhäisen taivaallisen vieraan, kun Hän kävi täällä katsomassa kolmea ystäväänsä ja viipyi heidän luonansa, — autuas perhe, jossa Jesus viihtyi kuin kotonansa!

Wielä tänä päivänä näytetään siellä hautaa, johon Lazarus pantiin ja jossa Jesus monen todistajan lässä ollessa osoitti olevansa elämän ja kuoleman Herra. Hautana on syvä luola, johon astutaan kaitoja portaita pitkin. Luolan sisällä on holvi niin korkea, että tavallinen mies voi seisoa siellä pystyssä. Mahdollista kyllä että ihme tapahtui täällä, mutta toteen ei sitä voida näyttää; luolan läheisyydessä se kumminkin tapahtui, jollei täällä.

Bethaniasta käy sitte toinen tie yli Öljyvuoren kukkulan Jerusalemiin. Sitä myöten kuin noustaan ylemmäksi tätä tietä, lavenevat näköalat. Wihdoin näet Bethanin syvällä tuolla lakson pohjassa. Ympäri on kauniita, puita kasvavia harjanteita ja laksosa, vaihetellen alastomain kallioin kanssa; etäämpänä idässä nousee toinen törmä toisen takaa, kunnes silmä vihdoin seisahtaa Jordanin kauniisen, vihannoivaan laksoon ja Kuolleen meren sinertävään selkään, jonka takana siintää Moabin korkeat, tasaiset vuoret.

Jos Öljyvuoren kukkulalla luomme silmämme länteen päin, voimme nähdä suoraan alas Jehosaphatin laksoon ja Kidronin osaan. Lakson toisella puolella näkyy koko Jerusalemin kaupunki ikäänkuin levitettynä jalkaisi eteen. Ensimäiseksi pistää silmääsi tuo avara vihreä temppelipiha Omarin moskeijan kanssa, sitten sen takaa pyhän haudan kirkko ja nuo monet kauniit rakennukset Zionin vuorella. Tuonnempana toisella puolella kaupungin, näet yhden vuoren kukkulan kohoavan toisensa takaa aina siintävään etäisyyteen asti.

Kaikki ovat pyhiä paikkoja, joiden katseleminen täyttää pyhissävaeltajan sydämen sanomattomalla haikeudella, liikutuksella, jota ei voi kertoa, vaan ainoastaan tuntea.

Juuri Öljyvuoren korkeimmalla kukkulalla seisoo kirkko, joka on rakettu sille paikalle, josta tarun mukaan Jesus astui taivaasen. Sitä kirkkoa kutsutaan sentähden taivaasenastumisen kirkoksi. Tämän kirkon asema on semmoinen, että sen voi nähdä Jerusalemista joka taholta; mutta luultavaa on, että Jesus valitsi vähemmän julkisen paikan, palataksensa Isän tykö, ja ettei Hän tässä tilaisuudessa tahtonut muita todistajia, kuin uskovaiset opetuslapsensa. Wähän alempana Öljyvuoren huippua löytyy kaakossa päin eräs kumpu, jolla useat niistä, jotka itse paikalla enemmän aikaa ovat tutkineet paikkakunnallisia suhteita, luulevat tämän suuren tapauksen tapahtuneen, ja tämä otaksuminen näyttää todenmukaisemmalta.

Ensimäisenä perjantaina, jonka Jerusalemissa vietimme, kävimme eräässä paikassa, jonne Judalaiset tavallisesti kerran viikossa kokoontuvat itkemään hävitettyä temppeliänsä ja rukoilemaan Jumalaa, että Hän uudestaan rakentaisi Israelin valtakunnan. Paikka, johon he kokoontuvat, on jotenkin ahdas kartano, jota yhdeltä puolelta sulkee muuri, joka kaupungin puolelta kannattaa tuota avaraa temppelipihaa. Täällä tapasin minä suuren joukon enimmäksi osaksi vanhoja Judalaisia pitkillä, valkoisilla parroilla. Heillä oli jokaisella hebrealainen rukouskirja, joista he lukivat tai oikeemmin lauloivat rukouksen rukouksen perästä.

Näiden Judalaisten ulkomuoto, samoin kuin kaikkein kaupungissa olevain Israelitain, osoitti suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Judalaiset kortteerit Jerusalemissa ovat hyvin tutut kaikille Itämaissa matkustaville siivottomuutensa ja viheliäisyytensä tähden. Niiden näky jo herättää sääliä, ja näyttää siltä kuin Herran erityinen tuomio painaisi niitä Judalaisia, jotka vielä asuvat siinä kaupungissa, joka on rakettu heidän uljaan Jerusaleminsa raunioille, samoin kuin tämän tuomion nähdään rasittavan kaikkia heidän maamiehiänsä, jotka ovat hajoitetut ympäri maailman, ilman isänmaata, vaikka monella heistä onkin yltäkyllin maallisia rikkauksia.

Seuraavana sunnuntaina oli meillä tilaisuus nähdä niinkutsuttua kristillistä juhlan viettoa pyhän haudan kirkossa. Oli "pyhän tulen juhla", jota Kreekkalaiset ja Armenialaiset kristityt yhteisesti viettävät. Katoliset kristityt viettivät sitä myös ennen, mutta lakkasivat sitä viettämästä noin neljäkymmentä vuotta sitte.

Kreekkalaiset ja Armenialaiset kirkot väittävät nimittäin, että joka pääsiäisaattona tulta putoaa taivaasta ja sytyttää Kristuksen hautakirkossa olevat lamput. Ensimäisenä lauantaina, jonka Jerusalemissa olimme, viettivät Kreekan-uskolaiset pääsiäis-aattoansa; heidän pääsiäisensä oli juuri viikkoa myöhemmin kuin meidän.

Me olimme matkallamme myöhästyneet muutamia päiviä, niin ettemme voineet viettää pitkäperjantaita tässä pyhässä kaupungissa, joka meistä oli suuri vahinko; mutta sitä ei enää voitu auttaa, ja vaikka kiiruhdimme matkaamme, emme kumminkaan ehtineet Jerusalemiin ennen kuin vasta toisena pääsiäispäivänä.

Kreetalaisten pitkäperjantai ja pääsiäinen oli viikkoa myöhempään, ja kun pitkäperjantaina oli vietetty loistavaa jumalan palvelusta haudan kirkossa, jossa myös Golgatha on, oli nyt ääretön kansan paljous pääsiäisaaton aamupuolella kokoontunut tuohon avaraan kirkkoon, näkemään tätä suurta ihmetyötä, jolloin Jumala oli langettava tulen taivaasta, joka sytyttäisi hautakappelin lamput.

Jokaisella pyhissävaeltajalla, joita tänne oli runsaasti kokoontunut, oli yksi tai useampi vahakynttilä kädessä, saadaksensa sytyttää niitä tuossa taivaallisessa tulessa.

Niinkuin tavallisesti sotaisessa niinkutsutussa kristillisessä juhlamenossa, joita tässä kirkossa pidetään, oli nytkin suuri joukko turkkilaisia sotamiehiä komennettu tänne pitämään kristityitä järjestyksessä ja estämään heitä lyömästä kuoliaaksi toinen toisiansa, joka usein on tapahtunut näissä kristittyin veljellisissä kokouksissa. Heti sisäänkäytävän vieressä vasemmalla kädellä loikoi muutamia turkkilaisen vartiajoukon päälliköitä varsin mukavassa asemassa uutimillaan ja katselivat sisääntulvaavia kristityitä suurimmalla ylenkatseella. Sotamiehet seisoivat kahdessa rivissä ja muodostivat sillä tavoin avonaisen käytävän portista kirkkoon ja ympäri hautakappelin. Koko kirkko oli täynnä kristityitä ja tungos oli niin suuri, ettei yhdellenkään enää olisi siellä siaa ollut.

Turkkilaiset upseerit ja alaupseerit kävivät edestakaisin pitkin tätä avonaista käytävää sotamiesten välissä, pitääksensä silmällä, että kristityt joka paikassa olivat siivosti ja käyttivät itsensä säännöllisesti. Nämä upseerit olivat varustetut kepeillä, ja jos jossakin paikassa joku melu nousi, rupesivat he lyömään joukkoon kaikin voimin ja heitä näytti suuresti miellyttävän, kurittaa noita vihattuja kristityitä.

Amerikalaisen konsulin avulla olimme saaneet hyvän paikan ylhäällä niin kutsutussa katolisessa parvessa, josta voimme hyvin nähdä hautakappelin ja äärettömän väentungoksen tuolla alhaalla.

Kun hetken aikaa olimme odottaneet, ilmaantui vihdoinkin joukko patriarkkoja ja piispoja juhlakulussa. Heidän edellänsä kannettiin joukko lippuja ja viirejä, joilla oli kuvattuna neitsyt Maria ja Wapahtaja. He kävivät avonaiselle käytävälle sotamiesten välissä, ja tarkoitus oli, että he nyt rukoilisivat Jumalaa lähettämään tulta. Kun kansajoukko näki tämän juhlakulun, rupesivat he kirkumaan ja raakumaan täyttä kurkkua. Muutamat heistä tunkivat sotamiesten rivein läpitse ja seurasivat juhlakulkua hyppien, riekuen ja lyöden itseänsä kuin mielipuolet.

Kun juhlakulku sillä tavoin oli kiertänyt useat kerrat ympäri kappelin, seisahtui se vihdoin sen sisäänkäytävän eteen. Jerusalemin kreetalainen patriarkka riisui päältänsä kaikki koristeensa ja antoi ne seuralaistensa huostaan, kävi sitte kappeliin sisään ottamaan tulta vastaan, ja sulki varovasti oven jälkeensä. Kun hän hetken aikaa oli ollut siellä, aukaistiin kaksi aukkoa, yksi kummaltakin puolelta kappelia, ja niistä sysättiin ulos kaksi palavaa tulisoittoa.

Samassa tuokiossa tuli kaikki koko kirkossa epäjärjestykseen. Kauhea riekuna kuului kansanjoukosta, väkevä, niin että seinät olivat haljeta. Sotamiesten rivit murrettiin paikalla — kaikki tahtoivat sytyttää kynttilänsä yhtä haavaa; käsiä, päitä vilisi sekaisin, ettei voinut yhtä toisesta eroittaa. Hirmuista oli nähdä kaikkea tätä hulluutta, mutta ilahuttavalta tuntui kuitenkin, ettei Kristuksen todellista, vielä tietämättömissä olevaa hautaa saastutettu tämmöisillä pakanallisilla juhlilla, joita kirkon eksyneet lapset viettävät niin kutsutussa "hauta-kirkossa".

Ihmeteltävällä pikaisuudella olivat kaikki sytyttäneet kynttilänsä; näytti siltä kuin koko tuo hyörivä ihmisjoukko yhtäkkiä olisi leimahtanut tuleen, ja tuota kauheata riekunaa kesti yhtä mittaa. Tämä ei ollut kristillisen juhlan kaltainen, vaan sopi paremmin helvetin kuvaksi.

Pyhissävaeltajat luulevat tällä tulella olevan ylenluonnollisia omaisuuksia, se poistaa synnit, vaan ei vahingoita ruumista, ja minä näinkin useain heistä heiluttavan tulenliekkiä kasvoillansa, kunnes tulivat ihan mustiksi. Ne, joilla oli lapsia muassa, tahtoivat myös polttamalla poistaa synnit heistä, ja lapset, parkuvat täyttä kurkkua, liekin heitä koskettaissa.

Minulla oli paikkani keskellä muutamia katolisia pappeja, jotka koko ajan voivottelivat tuota pakanallista juhlaa vaikka heidän oma kirkkonsa neljäkymmentä vuotta takaperin itse oli osallinen samoissa kemuissa ja vieläkin viettää yhtä pakanallisia juhlia kuin tämä.

Me jätämme nyt Jerusalemin muutamaksi päiväksi, palataksemme sinne taasen takaisin, tehtyämme ensin vähäisen matkan ulos kaupungista. Paljon on vielä sanomista tuosta pyhästä kaupungista, mutta jätämme sen takaisintuloomme asti. Joka kerta kun ulkoretkiltämme palasimme Jerusalemiin ja silloin näimme kaupungin joltakin toiselta taholta, tuntui se meistä yhä enemmän ja enemmän vanhalta tuttavalta, rakkaalta ystävältä, joka tuli meille aina mieluisemmaksi ja tutummaksi jota useammin sen uudestaan näimme, ja toivon että lukijan käy samoin seuratessansa meitä meidän matkoillamme näillä pyhillä paikoilla.

Maanantaina varusteleimme kolme-päiväiselle matkalle Kuolleelle merelle, Jordanin virralle ja Jerikoon. Tie, jota meidän nyt piti matkata, on epäluotettavimpia koko Palestinassa. Rosvomisia tapahtuu usein näillä seuduilla, sillä toisella puolella Kuollutta merta ja Jordanin virtaa löytyvillä vuorilla asuu hurjia Beduini-heimoja, jotka silloin tällöin joukottain tulevat Judean puolelle ja ryöstävät kaikki mitä heidän tiellensä sattuu. He vetäytyvät sitte takaisin vuoristoonsa, jonne turkkilaiset hallitusmiehet eivät tohdi heitä seurata. Matkustajat kulkevat sentähden aina vahvan vartiajoukon turvissa Jerikoon, sillä muuten pelkäävät he lankeevansa rosvoin käsiin.

Muutamia päiviä ennen, kuin läksimme matkallemme, oli kolme eri matkustaja-seuruetta matkalla Jerikoon saanut rosvot kimppuunsa. Yksi näistä joukoista tuli kokonaan paljaaksi ryöstetyksi; kahdelle toiselle, jotka olivat väkevämmät, onnistui kartoittaa rosvot ja pelastaa itsensä. Yhtä näistä matkustajista, nimittäin erästä Amerikalaista, kohtasi se kova onni, että, kun hän latasi pyssyänsä, tämä yht'äkkiä laukesi ja luoti kävi hänen käteensä.

Kun nyt päätimme lähteä tälle retkelle, pyysivät kaikki, jotka samoina päivinä aikoivat käydä Kuolleella merellä ja Jordanilla, että saisivat yhtyä meidän seuraamme, joten meistä tuli jotenkin lukuisa joukko, yhteensä yksitoista matkustajaa ja kaksi tulkkia. Me olimme hyvästi varustetut kaksipiippuisilla pyssyillä ja revolvereilla, niin että olisimme voineet ampua yhdellä haavaa 60 laukausta. Jerusalemissa olimme vouranneet hevosia sekä itsellemme että tulkeillemme ja muuleja tavaraimme kuljetusta varten. Mukavuuden vuoksi otimme me viisi erämaan kumppania ainoastaan yhden teltin mukaamme; sillä yhden yön tulimme lepäämään eräässä luostarissa ja ainoastaan yhden yön täytyi meidän viettää teltissä, jonka ajan saatoimme olla kuinka suuressa tungoksessa hyvänsä.

Meidän seurassamme oli neljä Amerikalaista, kolme Englantilaista ja kaksi Schweitsiläistä sekä L. ja minä.

Me olimme tehneet välipuheen erään Beduini-sheikin kanssa, että hän miehinensä seuraisi meidän kapineitamme ja suojelisi niitä, ja jos jotakin katoisi, olisi hän velvollinen palkitsemaan vahingon.

Varhaiseen tiistai-aamuna oli kaikki valmisna. Kun kaikki olimme koossa, oli meitä oivallinen ratsumies-joukko. Jätettyämme Jerusalemin ja ratsastettuamme yli Gihonin lakson, ajoimme täyttä nelistä yli toisella puolella olevan ylängön sitä vuoriseutua kohden, jossa Bethlehem on, sillä Bethlehem antaa suoraan etelään Jerusalemista.

Yhden tiimaisen ripeän ratsastuksen perästä saavuimme tähän kaupunkiin. Me ratsastimme sen kapeita, epäsäännöllisiä katuja pitkin sille suurelle avonaiselle paikalle, joka on niinkutsutun Jesuksen syntymisen kirkon ulkopuolella. Täällä oli joukko vanhoja ja nuoria Bethlehemiläisiä koossa. Kaikki he tahtoivat ansaita jotakin joko pitämällä meidän hevosia tahi myymällä yhtä ja toista rihkamaa muistoksi Bethlehemistä.

Me kävimme vielä kerran katsomassa kirkkoa kaikkine kappeleinensa ja muistoinensa ja pitkitimme sitte matkaamme.

Nyt ratsastimme alas sitä jyrkkää vierrettä myöten, jonka päällä Jesuksen syntymäkaupunki on. Ihana oli näköala kaupungista yli ympärillä olevain vuorten ja laaksoin, somalta näytti kaupunki, kun tuolta alhaalta lakson pohjasta sitä katselimme. Paikan rikkaat, suloiset muistot kirkastavat koko tämän maiseman ja tekemät sen pyhissävaeltajan silmissä enemmän kuin yhdessä suhteessa kauniimmaksi mitä hän milloinkaan on nähnyt.

Jätettyämme Bethlehemin, ratsastimme itään päin jylhän, Wuorisen Judean kautta. Eräässä jotenkin avarassa laaksossa kaupungin läheisyydessä näytetään niitä ketoja, joilla paimenet saivat sanoman Jesuksen syntymisestä. Samalla paikalla on vanhan kirkon rauniot.

Täältä aioimme käydä niinkutsutulla Frank-vuorella, jossa Herodeksen haudan sanotaan olevan. Tämä vuori on vähän matkan päässä tieltä. Me jätimme sentähden tänne muulimme, joiden meidän sheikkimme ja hänen miestensä turvissa piti jatkaa matkaa suoraa tietä luostariin, sillä aikaa kuin me loppupuolella päivää teimme tämän retken syrjään päin. Suurin vaikeus oli oppaan saamisesta, sillä ne miehet, joita siihen kehoitimme, eivät sanoneet uskaltavansa käydä vuorelle, sillä he pelkäsivät Beduineja, jotka asustelivat näillä tienoin. Wihdoin lupasi yksi miehistä seurata meitä kappaleen matkaa, sitte saisimme opastaa itseämme niin hyvin kuin voimme. Seutu, jonka läpitse ratsastimme oli yhtä mittaa jylhää ja autiota ja tie toisinaan melkein mahdotointa kulkea. Kun sillä tavoin hyvän hetken olimme ratsastaneet saavuimme sangen korkean vuoren juurelle. Wuorelle vievä tie oli varsin vaikea ja kävi toisinaan suoraan yli alastomain kallioin, jossa hevoset luiskahtelivat ja kompastuivat joka askeleella. Useat hevoset menivät nurin niskoinsa, vaan ei kuitenkaan kukaan meistä vahingoittunut. Tohtori Nickels'n hevonen lankesi muistaakseni kolme kertaa; herra Moorin kerran. Toisen tulkin hevonen luisti alas eräältä liukkaalta kalliolta; tulkki putosi selästä ja vieri toiselle puolelle, hevonen toiselle. Kun sillä tavoin näin kumppanieni suistuvan nurin yhden toisensa perästä, katselin omaa valkoista, vilpasta arabialaista hevostani, arvellen kuinka hän tepastelisi tuolla epätasaisella tiellä, joutumatta kumppaniensa kohtaloon. Yht'äkkiä keskeytyin aatoksissani, kun hevoseni astui isolle vierukivelle, joka luiskahti syrjään päin, ja seurauksena oli että me kumpikin menimme kuperkeikkaa. Hevonen lankesi nimittäin turvalleen ja keikahti yli niskainsa, niin että hän makasi selällänsä kaviot päin taivasta. Samassa tilassa olin minä myös hevoseni vieressä ja toinen jalkani oli joutunut hänen selkänsä alle. Paitsi jalkaa, joka vähän litistyi, en muuten kärsinyt mitään vahinkoa.

Tuon hankalan tien tähden olimme joutuneet niin hajalle, että, kun ensimäiset jo olivat ehtineet vuoren huipulle, olivat jälkimmäiset vielä lähellä sen juurta. Kun ensimäiset meistä ehtivät vuoren harjalle, havaitsivat he kappaleen matkan päässä viisi aseellista Beduinia, jotka, niin pian kuin huomasivat vieraat, juoksivat suoraan heitä kohden, varmaankaan ei missään ystävällisessä aikomuksessa. Kun nyt saavuimme kukkulalle yksi toisensa perästä, ja he saivat nähdä meidän väkevän joukon kokoontuneena sekä huomasivat meidän hyvin varustetuiksi aseilla, seisahtivat he yht'äkkiä eivätkä lähenneet meitä enää askeltakaan, vaikka me huusimme heille tulemaan lähemmäksi sanomaan meille tietä Frankvuorelle, jonka kukkula näkyi etäällä. Mies, joka tähän saakka oli meitä opastanut, ei sanonut uskaltavansa tulla etemmäksi, jonka tähden nyt saimme pötkiä eteenpäin omin päimme, miten parhain voimme.

Eräällä töyräällä juuri vastapäätä sitä vuorta, jolla me olimme, huomasimme sangen suuren Beduini-leirin, ja niin pian kuin sikäläiset Beduinit meidän havaitsivat, nostivat he hirveän melun ja yksi joukko tuli täyttä juoksua meitä vastaan, riekuen ja rääkyen, vilkutellen sapeleitansa ja ladattuja pyssyjänsä, ja kotvasen ajan perästä läksi vielä aseellinen ratsasjoukko Beduinein leiristä täyttä nelistä meitä kohden. Miehet heiluttivat pitkiä keihäitänsä ja paljaita sapeleitansa ja koettivat saada niin väkevää sotahuutoa toimeen kuin mahdollista.

He lähenivät nyt aivan pikaisesti ja omituista oli heitä nähdä. Jalkaväki tuli juosten taholtaan minkä jaksoi, ja ratsuväki ajaa ryöpytti täyttä laukkaa tulisten, hurjain hevosten selässä tietä myöten, joka näytti olevan tehty ainoastaan vuorivuohia ja gaselleja varten.

Me kysyimme urholliselta, alati vakavalta tulkiltamme mitä hän nyt luuli tapahtuvan. Hän ei sanonut varmaan tietävänsä. Hän antoi meille kuitenkin vihiä siltä, että nuot saaliinhimoiset Beduinit kyllä ryöstäisivät, minkä vaan voisivat, mutta koska meillä ei ollut mitään tavaraa muassamme paitsi aseitamme, luuli hän varmaan etteivät he tekisi meille mitään. Hän kehoitti meitä vaan pysymään koossa ja ratsastamaan lähelle heitä, että hän voisi puhua heidän kanssansa.

Muutaman minutin perästä olimme juuri lähellä toinen toisiamme. Meidän tulkkimme huusi silloin heille ja sanoi meidän olevan matkustavia, jotka tahdoimme katsella maisemaa ja ettemme aikoneet tehdä heille mitään pahaa, elleivät he hyökkäisi meidän päällemme. He viihtyivät nyt ja katseltuansa meitä tarkoin, tulivat he varsin ystävällisiksi, antoivat meille jokaiselle kättä ja kysyivät eivätkö saisi teurastaa muutamia lampaita ja antaa ne meille ruoaksi; mutta koska tiesimme, että he sitte ottaisivat niistä viiden-, kuuden-kertaisen hinnan, kiitimme vaan heidän ystävällisestä tarjoomuksestansa ja tyydyimme omiin eväisiimme.

Astuttuamme alas hevostemme selästä, istahdimme maahan niin mukamaan asemaan kuin mahdollista ja söimme atrian, jolla aikaa Beduinit meitä uuteliaasti tarkastelivat.

Kun sitte pyysimme heitä näyttämään meille tietä Frankvuorelle ja sieltä Mar-Saban luostariin, niin läksi neljä Beduinia meitä opastamaan, saadaksensa siten neljänkertaisen maksun.

Joku ehkä kummastunee, että otimme oppaiksimme näitä miehiä, jotka olivat osoittaneet olevansa meidän vihollisiamme; olisivathan he helposti voineet viedä meidät tietämättömiin, tappaa meidät ja ryöstää tavaramme ilman kenenkään näkemättä. Mutta tässä ei meillä muuta neuvoa ollut, meidän oli tyytyminen oppaasen, joka siksi tarjoutui.

Hyvin omituista oli nähdä millä lamoin Ali menetteli oppaamme kanssa, luulotellaksensa häntä että hän nyt oli meidän vallassamme. Hän käski tohtori Nickels'-in kirjottaa paperille mitä hän sanoi hänelle. Hän kutsui nyt suurella äänellä esille sen miehen, joka oli tarjoutunut meille oppaaksi ja liuskasi hänelle sanomaan nimensä. Kun mies nimensä oli sanonut, käski hän tohtorin kirjoittaa jotakin paperillensa, että Beduini luulisi hänen kirjoittaman kirjaan koko keskustelun. Sitte kysyi Ali samalla tylyllä, käskemällä äänellä, kuinka suuri hänen perheensä oli ja kuinka monta kuttua ja lammasta hänellä oli. Kaiken sen aikaa istui tohtori ja kirjoitti, luoden Beduiinin tuimia, läpitunkemia silmäyksiä.

Kun Ali oli lakannut kysymästä ja tohtori oli pistänyt tuon tärkeän paperin povitaskuunsa, luuli meidän oppaamme todellakin olevansa meidän vallassamme ja arveli että jos hän veisi meidät harhaan, hän itse ynnä koko hänen perheensä tapettaisiin ja hänen karjansa myytäisiin.

Nyt saavuimme viimeinkin tuolle mainitulle vuorelle, joka nousee sokurikeon-tapaisena ylös ilmoihin. Me nousimme sen kukkulalle ja näimme siellä sangen suuren rakennuksen rauniot, jonka muutamat matkustajat ovat luulleet Herodeksen haudaksi, muutamat romalaiseksi linnoitukseksi, joka jälkimmäinen otaksuminen näyttää minusta todenmukaisimmalta. Koko päiväkauden oli riehunut ankara myrsky, joka erittäinkin täällä vuoren huipulla tuntui erinomaisen tuimalta; niin väkevä oli myrskyn voima että se oli viedä meidät muassaan.

Asemansa puolesta on Mar-Saban luostari merkillisin kaikista luostareista koko Palestiinassa. Luonto on niin jylhä ja mahtava, ettei sitä voi kuvatakaan. Luostari kaikkein torneinsa, kappeleinsa ja rakennustensa kanssa töröttää jyrkällä kalliolla, joka melkein pystysuorasti suistuu alas Kidronin ojaan. Sitä ympäröitsevät korkeat vahvat muurit ja se näyttää pikemmin voittamattomalta, kovaan vuoreen hakatulta linnoitukselta, kuin rauhalliselta luostarilta, hiljaisten munkkien syrjäiseltä kodolta. "Milloinkaan", sanoo muuan matkustajia tästä luostarista, "ei erakko olisi voinut valita sopivampaa paikkaa kolkkoa yksinäisyyttä ja hiljaista hartautta varten kuin Mar-Saban lakson".

Luostariin tullaan rautaportin kautta, joka on niin paksu ja jykeä, että se melkein kestäisi meidän ajan kanunainkin ampua. Meitä otettiin ystävällisesti vastaan luostariin ja munkit näyttivät meille kaikkia siellä löytyviä pyhiä paikkoja. Pyhin niistä oli kenties S:t Saban oma hauta.

S:t Saba oli nimittäin luostarin perustaja ja häntä mainitaan ihmeen pyhäksi. Hän oli syntynyt Kappadokiassa v. 439. Ihan nuorena tuli hän Palestinaan ja matkusteli ympäri maata, etsiäksensä itsellensä mieluista kotia. Wihdoin seisahtui hän tähän jylhään vuorenrotkoon, jossa hän asui eräässä luolassa, jota vieläkin näytetään. Hänen erinomainen pyhyytensä houkutteli vähässä ajassa hänen ympärillensä koko joukon erakkoja, ja hän perusti täällä vihdoin munkkiluostarin, jolla vielä on hänen nimensä.

Täällä olevat munkit elävät erinomaisen ankarain sääntöjen jälkeen, he eivät milloinkaan maista lihaa, eikä yksikään nainen saa tulla luostarin muurein kehän sisään. Kuitenkin moi matkustaja pian havaita, että vaikka he ovat syömättä väkevää ruokaa, eivät he kumminkaan voi olla nautitsematta väkeviä juomia.

Tässä samoin kuin melkein kaikissa muissa Palestinassa olevissa luostareissa, on useasti munkkein veri vuotanut. Persialaiset ryöstivät Mar-Sabaa seitsemännellä vuosisadalla, jolloin enemmän kuin neljäkymmentä munkkia surmattiin. Muhamettilaiset ovat sittemmin useat kerrat valloittaneet tämän paikan, aina harjoittaen täällä tavallista julmuuttansa. Wielä tänä päivänä kuleksii erämaan hurjia poikia sen muurien ympärillä ja käyttäisivät varmaankin hyväksensä ensimäistä tilaisuutta, ryöstääksensä tätä luostaria, jota pidetään rikkaimpana koko Palestinassa.

Me lepäsimme täällä yötä kahdessa isossa mukavassa huoneessa, ja kaikki oli valmistettu niin hyvin, ettei parempaa toivoa voinut. Moneen aikaan emme olleet levänneet katoksen alla, emme sitte kuin Sinain luostarista läksimme; sillä Jerusalemissa ollessamme olimme tähän asti yhä asuneet telteissämme. Warhain seuraavana päivänä läksimme luostarista ja kuljimme Kuolleelle merelle vievää tietä myöten, joka luikerti monipolvisena Judean jylhäin vuorten välissä. Wartiaväki, joka meitä seurasi, oli näillä tienoilla hyvin tarkka ja varova. Sheikki lähetti aina muutamia aseellisia miehiä edeltäpäin niille vuorille joiden ohitse meidän matkamme kävi, tiedustellaksensa oliko rosvoja väijymässä meitä noissa ahtaissa vuorensolissa. Minun on tunnustaminen, etten milloinkaan ole nähnyt ilkiötöille sopivampia paikkoja kuin nämä seudut, joiden läpitse näinä päivinä matkasimme. Silloin tällöin tuli Moabin vuoret näkymiin tuolla toisella puolella Jordania ja kun tiesimme niillä asuman Beduineja, jotka enimmästään elävät rosvoomisesta, ei meidän sheikkimme varovaisuus näyttänyt liialliselta. Pari tiimaa ratsastettuamme olin minä kuuleminani valitushuudon vähän matkan päästä, mutt'en voinut eroittaa mistä se tuli, sillä me kuljimme nyt korkeita vuoria ympäröivissä ahtaissa ja pienissä laaksoissa. Ratsastettuani muutaman askeleen eteenpäin ja tultuani toiseen laaksoon, näin yhden tulkeistamme makaaman tainnuksissa maassa ja muutamat matkakumppaneistamme seisoman hänen ympärillänsä. Hevonen oli nimittäin potkaissut häntä ja isku oli sattunut hänen kupeisinsa. Hänellä oli suuri leveä veitsi vyöllänsä ja onneksi oli kavion isku sattunut juuri veitseen, muuten olisi hän varmaankin menettänyt henkensä; veitsi oli kokonaan käyristynyt. Tuo mies parka tointui pian taasen, mutta sai kärsiä suuria vaivoja koko loppupuolen matkaa.

Noin kolme-tiimaisen ratsastuksen perästä aukeni näköala vihdoinkin ja me saavuimme tuolle avaralle lakeudelle Kuolleen meren ja Jordanin varrella. Oikealla puolellamme näimme tämän ihmeellisen meren ja vasemmalla kädellä Jordanin virran kauniin laakson, jossa vihreältä vivahtava juova osoitti tuon pyhän virran monimutkaista uomaa. Se vihannuus, jonka näimme, lähti nimittäin tuosta rikkaasta kasvullisuudesta molemmin puolin virtaa.

Mikä merkillinen meri! Wesi on kirkas kuin läpi-kuultavin lasi ja katkeraa, kuin katkerin suola. Sen pimeässä pohjassa vallitsee ainoastaan kuolema samoin kuin sen rannoilla, jotka ovat erämaita ja kaljuja kalkkivuoria.

Eräs Franskalainen, joka oli käynyt Kuolleella merellä, kertoi minulle kerran kotimaassani, että hän köydessänsä täällä oli syönyt tästä merestä pyydettyjä kaloja; minä ihmettelin sitä silloin suuresti, mutta nyt selkeni minulle asia, ja minä ymmärsin että jos hän todellakin oli syönyt kaloja täällä, oli ne saatu Jordanin laskupaikoilta, jossa ei virran vesi vielä ollut ehtinyt sekaantua Kuolleen meren myrkyllisiin nesteisin, sillä niissä ei voi mikään elää.

Kuollut meri on hirmuisen suuressa laaksossa, ulottuva pohjasta etelään, Hermonin vuoren juurelta Akaban poukamaan asti, joka on Punaisen meren itäinen lahdeke. Tätä laaksoa kostuttaa vedellään tuo kaunis raitis Jordanin virta, joka laakson pohjoisessa osassa juoksee läpi Genesarethin järven eli Galilean meren ja sitte luikertaa pitkin laaksoa, kunnes se laskeuu Kuolleesen mereen. Tätä pitkää laaksoa ympäröivät kahden puolin korkeat vuoret, aina Hebronista ruveten Akabaan asti. Kuollut meri on alhaisin paikka maan päällä; sen pinta on 1,300 jalkaa alempana tavallista meren pintaa. Tämä seikka vaikuttaa, että tässä laaksossa, erinomattainkin Kuolleen meren läheisyydessä, on tuskin kärsittävä kuumuus. Meren ympärillä olevat seudut ovat kokonaan vulkaanillista luontoa; siellä tavataan usein laavaa ja tulikiven kappaleita. Toisinaan, erittäinkin kuumana vuodenaikana, nousee maasta myrkyllisiä tulikiven höyryjä, jotka ovat kovin vaarallisia terveydelle. Meidän tulkkiamme kertoi kuinka hän eräänä kesänä tuli muutamain matkustajain seurassa Kuolleelle merelle, jolloin yksi matkustajista tuli niin kovasti sairaaksi, että hänet täytyi niin pian kuin mahdollista viedä takaisin Jerusalemiin.

Niinä päivinä, jolloin viivyimme Kuolleen meren läheisyydessä, oli ilma erinomaisen raitis, niin ettei meillä ollut mitään haittaa siitä kuumuudesta, joka tavallisesti täällä rasittaa matkamiestä.

Paitsi lavaa ja tulikiveä on usein löydetty paljon maanpihkaa joko juoksevana meren pinnalla tahi viskattuna rannoille; erinomattainkin on sitä tavattu maanjäristysten jälkeen, jotka eivät ole harvinaisia näillä kummallisilla seuduilla. Tohtori Robinson puhuu matkakertomuksessaan, että täällä asuvat Arabialaiset olivat kertoneet hänelle, kuinka vuoden 1834 maanjäristyksen perästä meri oli ajanut rannalle maapihkaa suuressa määrässä kaakkoiselle kulmalle, ja että vuoden 1837 maan-vavistuksen perästä sitä nähtiin ihmeteltävän paljon uiskentelevan merenpinnalla, kunnes se vihdoin ajautui maalle läntiselle rannikolle. Nämä havainnot ansaitsevat todellakin suurta huomiota, kun niitä verrataan siihen mitä raamattu kertoo näistä seuduista.

Lähes 4000 vuotta takaperin, kun paimenten riidat pakoittivat Abrahamin ja Lotin erkanemaan toisistansa, silmäili tuo jälkimmäinen Bethelin ylängöltä itäänpäin viertävää maata ja "katseli kaiken Jordanin lakeuden; sillä se oli vedestä viljainen: ennen kuin Herra Sodoman ja Gomorran hukutti, oli se niinkuin Herran yrttitarha, niinkuin Egyptin maa. Ja Lot valitsi hänellensä koko sen lakeuden Jordanin tykönä, ja matkusti itään päin". Maata kuvaillaan sitte likemmin, kun seuraavassa luvussa puhutaan Siddimin laaksosta, jossa nyt on suolainen meri, ja joka laakso runsasten lähteillensä ja viljavain ketoinsa kanssa, keskellä erämaita ja vuoria, oli kuin vihannoitseva Eedeni, kuin Herran suloinen yrttitarha. Mikä eroitus tämän kuvauksen ja sen aution, elottoman maiseman välillä, joka samalla paikalla nyt nähdään!

Raamattu puhuu sitten niistä kauhistavista synneistä, joita Sodoman ja Gomorran sekä niitä lähellä olevain kaupunkein asukkaat harjoittivat, ja kuinka enkelit kävivät Abrahamin luona, joka silloin asui Mamren tammien siimeksessä, ja kuinka hänelle edeltäpäin ilmoitettiin mitä Siddimin laksolle tapahtuva oli. Tämän kuultuansa rukoili Abraham, joka muisteli siellä asuvaa sukulaistansa Lotia, hartaasti Jumalaa, ja Herra lupasi vihdoin hänelle, että jos hän löytäisi kymmenen vanhurskasta Sodomasta ja Gomorrasta, ei Hän hukuttaisi noita jumalattomia kaupunkeita. Abraham palasi silloin majaansa; mutta varhain seuraavana aamuna tuli hän uudestaan samalle paikalle, jossa hän oli puhunut Herran kanssa ja katseli Sodomaan ja Gomorraan päin ja kaiken sen maan lakeuteen, ja näki että savu nousi maasta niinkuin pätsin savu.

Kuinka Herra oikeastaan "hävitti Sodoman ja Gomorran", ei ole lähemmin kerrottu; raamattu sanoo vaan: "ja Herra antoi sataa Sodoman ja Gomorran päälle tulikiveä ja tulta taivaasta ja kukisti ne kaupungit ja kaiken sen lakeuden niin myös kaikki niiden kaupunkein asuvaiset ja maan kasvon".

Kenties oli tähän kauhistavaan paloon syynä joku maanalaisen tulen vaikuttama maanmullistus, jolloin maa repesi ja tulisia laavavirtoja ja kokonaisia pilviä tuli-kiveä ja palavaa maapihkaa syöksihe korkealle ilmoihin ja sitten putosivat alas turmiollisena tulisateena. — Kaikki paloi tuhaksi, kaupungit, niiden asukkaat, kaikki mitä kedolla kasvoi ja vielä ketokin, josta sanotaan että Siddimin laaksossa oli monta maapihkakuoppaa. Tämä maassa oleva palava aine, joka kohta syttyi tuleen, esti noita tuomituita asukkaita pakenemasta ja enensi hirmuttavalla tavalla tämän kauhean rovion liekkejä, niin että koko paikkakunta oli tulen ja savun peitossa ja näytti Abrahamin silmiin yhdeltä ainoalta palavalta pätsiltä. Halennut maa näyttää sitte nielleen nuo hävitetyt kaupungit samoin kuin koko niiden läheisyydessä olevan seudun, kunnes kaikki vajosi ja sillä tavoin syntyi maan syvin laakso — oikein jättiläishauta, täynnä myrkyllisiä höyryjä ja kuollettavia huuruja, ja kun Jordanin raitis lähdevesi, joka ennen toi siunausta Siddimin hedelmällisille kedoille, nyt kokoontui Sodoman ja Gomorran hautaan, syntyi siitä tuo ihmeellinen meri, jota syystä sanotaan Kuolleeksi mereksi.

Sen tapainen on raamatun yhtä vanha kuin yksinkertainen kertomus tämän paikan historiasta, ja seudun nykyinen tila ja oppineitten tutkimukset todistavat että täällä kerran on tapahtunut kauhistavia asioita, ja koko tämä meri on vielä suurena ihmeenä, yhtä suurena ainakin kuin Sodoman ja Gomorran hävitys. Me pysähdimme nyt tämän merkillisen meren autiolle rannalle ja lepäsimme täällä muutamia tiimoja. On jo mainittu, että vesi on erinomaisen kirkasta, mutta tavattoman katkeraa, ja on laskettu, että kun tavallisessa merivedessä on 4 osaa sadasta suolaa, on Kuolleen meren medessä 26¼ osaa, joka vaikuttaa sen että tämä vesi on viidettä osaa painavampi kuin valtameren vesi. Tästä syystä on mahdoton vajota Kuolleesen mereen; ihmisen ruumis ui sen pinnalla melkein yhtä keveästi kuin korkki tavallisella vedellä. Me olimme usein kuulleet puhuttavan tästä merkillisestä seikasta ja saimme nyt tilaisuuden itse sitä koetella, jonka useimmat meistä tekivät sillä aikaa kuin aamiaista valmistettiin. Kylpy oli varsin virkistävä; mutta pitää tarkoin varoa, ettei vesi pääse silmiin, sillä se kirventelee sanomattomasti, eikä sitä saa ottaa suuhunkaan, sillä silloin on vaarassa läkähtyä. Jälestäpäin tunsimme kirventelemisen ihossamme, joka ei loppunut ennenkuin vasta muutamien tuntien perästä. Samana päivänä saimme uida tuossa raittiissa ja kauniissa Jordanissa.

Kuolleen meren läntiset ja eteläiset rannat ansaitsemat huomiota, mutta sinne vievä tie on hankala ja muutoinkin sangen vaarallinen tuon polttavan helteen tähden, ja siellä asuviin Beduineihin ei ole paljon luottamista. Kunnaalla juuri lähellä meren kaakkoista kulmaa ovat tuon vähäisen Zoarin kaupungin rauniot, jonne Lot vietiin sen kauhean päivän koittaessa, joka oli Sodomalaisten viimeinen päivä. Jos sitte ratsastat pitkin eteläistä rantaa, kohtaat lähellä meren lounaista kolkkaa eriskummaisen vuoren tahi oikeimmin vuorijonon, joka ulottuu luoteesen päin yli 3/4 peninkulmaa. Kun tätä likemmin tutkistelet, havaitset koko vuoren olevan puhdasta kivennäissuolaa. Suuria lohkareita on pudonnut vuoren sivuilta ja viruvat nyt sikin sokin pitkin rannikkoa.

Aikomuksemme oli ollut käydä katsomassa näitäkin seutuja, mutta me pelkäsimme hellettä ja aikamme oli myöskin täpärällä, jonka tähden muutimme ennen tehdyn matkasuunnitelmamme. Jätimme siis Kuolleen meren ja käänsimme kulkumme Pohjoseen päin. Wähän enemmän kuin tiiman ratsastettuamme yli avaran lakeuden jotenkin hyvää tietä, jolla saatoimme ajaa aika vauhtia, saavuimme tuolle "pyhälle virralle", kuuluisalle Jordanille. Kun lähestytään tätä virtaa, nähdään tiheän lehvistön molemmin puolin reunustavan virran uomaa. Itse virtaa ei vielä näy ollenkaan; vasta silloin kun tullaan keskelle tuota tuuheata lehdikköä, näkyy virta tuolla kapean mutta syvän laakson pohjassa kirkkaana kimaltelevan. Tämän uoman molemmat äyräät kasvavat runsaasti puita ja pensaita, jotka virran reunalle muodostavat tiheän, melkein läpipääsemättömän seinän. Näiden ihmeen ihanain äyrästen välissä juoksee tuo raitis virta hyvällä vauhdilla. Sitä katselee mielellään niin kauvan kuin mahdollista. Jordan oli semmoinen, kuin olin sitä itselleni kuvaillut, ja joka sen on kerran nähnyt, sen mielestä ei milloinkaan haihdu luo rakas virta kauniine rantoinensa ja vielä kauniimpine muistoinensa.

Me seisahduimme viimein sille kohdalle virran rantaa, jossa katoliset pyhissävaeltajat tavallisesti käyvät, vaeltaissansa pyhässä maassa. Se on pieni, mutta kuitenkin aukea paikka, josta voi lähestyä itse virran reunaa, tarvitsematta tunkea tuon tiheän lehvistön läpitse.

Wirta on näillä kohdin 80—100 jalkaa leveä ja 10—12 jalkaa syvä; leveimmästä paikasta on se kenties vähän yli 150 jalan.

Wirran vesi oli niin viehättävä, emmekä luultavasti enää toistamiseen olisi olleet tilaisuudessa kylpeä Jordanissa; sentähden päättivät useimmat meistä uida täällä uudestaan. Kuolleessa meressä pysyimme helposti veden päällä, täällä sitä vastoin saimme ponnistaa kaikki voimamme; muutoin virta olisi meidät voittanut ja vienyt meidät muassaan.

Jordanin virtaan liittyy kalliita muistoja. Tämän ylitse kävi lupauksen kansa, tullessaan valloittamaan luvattua maata. Mistä paikasta Israelin lapset kävivät ylitse, ei voida tarkoin sanoa, siitä ei muuta tiedetä kuin että se tapahtui vastapäätä Jerikoa ja että kansa tuli lakeudelle Moabin vuorilta. He asettivat ensin leirinsä idänpuolelle Jordania. Seuraavana päivänä kävivät papit virralle, kantaen liiton arkkia. He seisahtuivat niin lähelle virtaa, että heidän jalkansa koskivat veteen ja kaikki kansa seurasi heitä 2,000 kyynärän päässä. Kun pappein jalat kastuivat Jordanin veteen, joka silloin "oli täynnä partaasen saakka kaiken elonajan", niin seisoi se vesi, joka ylimmäiseltä puolelta juoksi, koottuna yhdessä läjässä sangen kaukana sen kaupungin puolessa, joka on Zarthanin tykönä; mutta se vesi, joka juoksi alas mereen, Suolaiseen mereen, väheni ja juoksi pois; niin meni kansa ylitse Jerikota kohden. Ja papit, jotka kantoivat Herran liiton-arkkia, seisoivat alallansa kuivina keskellä Jordania, kunnes kaikki kansa kävi ylitse. Hyvä matka virran uomaa, niin kauvas kuin silmä voi kantaa kahden puolen, tuli siis kulmille. Kaksitoista kiveä pystytettiin keskelle virtaa sille paikalle, jossa papit olivat seisoneet, ja ne ovat siellä vielä tänä päivänä. Toiset kaksitoista kiveä otettiin samalta paikalta ja pystytettiin Gilgalissa tämän ihmeen muistoksi.

Kenties jakoi Eliaskin tällä samalla paikalla Jordanin veden, kun hän Elisan kanssa kävi tämän virran yli, mennessänsä Elisan nähden otettavaksi taivaasen; ja tässä ehkä Elisakin, takaisin tullessaan, "otti Elian hameen, joka häneltä pudonnut oli, löi veteen ja sanoi: kussa on nyt Herra Elian Jumala?" ja niin jakautui kolmannen kerran Jordanin vesi.

Tällä virralla on kuitenkin vielä kalliimpiakin muistoja kuin äsken mainitut. Täällä kasti Johannes ja saarnasi parannusta syntein anteeksi-saamiseksi. Tänne tuli koko Jerusalemin kaupunki kuulemaan tätä ankaraa parannuksen saarnaajaa. Hän asui noissa läheisissä erämaissa, ja täällä tunnusti hän itsestään: "minä olen huutavan ääni korvessa, valmistakaat Herran tietä". Tänne tuli Jesus Galileasta Johanneksen tykö, että hän kastaisi Hänen. Tällä kauniilla rannalla sanoi Johannes, nähdessään Jesuksen tulevan tykönsä: "Katso, se Jumalan karitsa, joka pois ottaa mailman synnin. Tämä on se, josta minä sanoin: minun jälkeeni tulee mies, joka minun edelläni on ollut; sillä hän oli ennen kuin minä. Tässä virrassa kastettiin Jumalan poika — vihittiin suureen kutsumukseensa, ja täällä tunnusti Jumala hänestä: 'tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin'."

Mainitsin että me pysähdyimme sille paikalle virran rannalla, jossa pyhissävaeltajat tavallisesti käyvät; tällä paikalla pidetään nimittäin omituisia juhlamenoja määrättynä päivänä pääsiäisviikolla joka vuosi. Pääsiäis-rnaanantaina tulla tulvaa tuhansittain pitkämatkaisia pyhissävaeltajia Jerusalemista alas Jerikoon. Tuo jylhä autio tie näyttää silloin omituiselta. Joukon etupäässä kulkee Jerusalemissa hallitsema turkkilainen Pasha, tai se, jonka hän siaansa määrää, aseilla varustetun miesjoukon kanssa, suojellaksensa kristityttä niiltä rosvoilta, jotka vielä väijyvät matkamiestä Jerikoon vievän tien varrella; sen perässä seuraa koko tuo kirjava ihmisjoukko, jota on karttunut tänne melkein kaikista mailman osista. Koko joukko sijoittuu nyt lähelle Jerikoa, semmoiseen paikkaan, josta Gilgal on näkyvissä, ja siinä ollaan yötä ulkoilmassa. Tuo muuten autio lakeus on nyt täynnä eloa ja liikettä.

Aamupuolella, kaksi tiimaa ennen auringon nousua, täräytetään leirissä torviin ja rummun rätinällä annetaan merkki lähteä liikkeelle. Koko joukko vaeltaa nyt syvimmässä hiljaisuudessa yli tuon vielä pimeän lakeuden Jordania kohden. He ehtivät tämän virran rannalle ennen päivän koittoa, ja, valaistuina aamun vielä himmeältä koitteelta, rientävät he täällä Jordanin veteen, jonka he luulevat viruttavan pois sekä ennen tehdyt että vasta tehtävät synnit. Muutamat hyppäävät virtaan ihan alastomina, mutta enimmät puettuina valkoisiin vaatteisin.

Pyhissa-vaeltajain joukosta heittäyvät Koptilaiset kristityt kaikkein suurimmalla rohkeudella tuohon vihaiseen virtaan; sillä kotimaassaan ovat he tottuneet uimaan Niilivirran sangen kiireesti juoksevassa vedessä. Näiden kylpeväin pyhissävaeltajain joukossa nähdään kaiken ikäisiä miehiä ja naisia sekaisin. Täällä auttavat lapset voimattomia vanhempiansa virtaan ja vanhemmat kantavat pienokaisiansa käsivarsillaan veteen.

Ennenkuin päivä on ehtinyt puolille, on tämä toimitus tehty ja koko joukko on taas siirtynyt leiriin lähelle Jerikoa. Puoli-yön aikaan herätetään pyhissävaeltajat uudestaan rummun rätinällä, joka tällä kertaa on merkkinä palausmatkaan. Wähässä ajassa on koko ihmisjoukko kadonnut ja tuo suuri lakeus lähellä Jerikoa ja Jordania on taas hiljainen ja rauhallinen kuin ennen.

Me nousimme taas hevostemme selkään ja aloitimme virkistyneillä voimilla ratsastustamme Jerusalemia kohden. Ajettuamme täyttä nelistä yli lakeuden, tuntui meistä melkein odottamattomalta, kun niin pian saavuimme leiriimme, joka oli asetettu siihen paikkaan, jossa Jeriko muinoin oli; me olimme nimittäin lähettäneet kaikki tavaramme luostarista suorastaan Jerikoon, niin että ne tulivat perille useampia tiimoja ennen meitä. Me söimme hyvällä ruokahalulla päivällisemme, jonka meidän oivallinen kokkimme (sama, joka meillä oli erämaassa ollut) jo oli valmistanut yhtä maukkaaksi kuin ainakin. Iltapuolella joimme L. ja minä teetä yhteisessä teltissämme kolmen erämaan-kumppanimme kanssa ja pakisimme yhtä ja toista, kun yhtäkkiä maa rupesi vapisemaan allamme, niin että teltti värisi; me katselimme kummastuksella toinen toisiamme — tämä oli ensimäinen maantäristys, jota yksikään meistä oli havainnut, ja me olimme kiitolliset, ettei se ollut sitä rajumpi. Hetken ajan perästä tulivat toisetkin kumppanimme meidän luoksemme puhumaan tästä merkillisestä ilmiöstä. Me istuimme sitten yhdessä ja keskustelimme koko iltakauden, kunnes tuli aika mennä levolle.

Me olemme nyt taas merkillisellä paikalla. Muikea on sanoa missä vanha Jeriko seisoi. Täällä näkyi kyllä meidän leirimme ympärillä hajonneita jäännöksiä hyvin vanhoista ajoista; mutta vaikea on päättää ovatko nämät tuon ikivanhan Jerikon jätteitä, jonka muurit Jumala voimallansa kukisti Israelin pasunain kaikuessa, tai sen saman-nimisen kaupungin jonka Betheliläinen Hiel rakensi Ahabin aikana, tai sen Jerikon, jonka Herodes Suuri osti Kleopatralta ja jonka hän kaunisti ja koroitti pääkaupunkeinsa joukkoon.

Täällä tehtyin havaintoimme johdosta arvelimme leirimme nyt seisoman vanhan Gilgalin, vaan ei Jerikon asemalla. Josephus sanoo nimittäin Gilgalin olleen 10 vakomittaa Jerikosta ja 50 Jordanista, ja Jordanista tähän paikkaan oli ihan sama matka, ja 10 vakomittaa meidän leiristämme Judeaan päin löysimme seuraavana päivänä hirmuisen suuren vesisäiliön, joka oli noin 660 jalkaa pitkä ja 460 jalkaa leveä, ja sen ympärillä oli jotenkin isoja raunioita; me tiesimme siis varmaan että se Jeriko, josta Josephus puhuu, oli ollut tässä.

Gilgalissa, näin kertoo Josua, sijoitti Israelin kansa ensimäisen kerran leirinsä, sitte kuin he luvattuun maahan olivat tulleet, ja täällä pystyttivät he ne kivet, jotka Jordanista olivat otetut. Täällä levähtivät nuo väsyneet erämaan kulkijat, se sukukunta, joka Arabian korvessa oli kasvanut siitä kansasta, joka paetessaan Egyptin orjuudesta neljäkymmentä vuotta takaperin meni yli Punaisen meren. Täällä vietti Israel ensimäistä pääsiäistänsä siinä maassa, joka heidän isillensä luvattu oli.

Täällä näki Josua miehen seisoman edessänsä, jonka kädessä oli paljastettu miekka, ja kun Josua kysyi, oliko hän Israelin taikka heidän vihollistensa puolella, sanoi hän olevansa Herran sotajoukon päämies ja julisti Jumalan antavan Jerikon Israelilaisten käsiin. Tähän asetettiin "seurakunnan maja" eli tapernakeli, ja se oli täällä kaiken sen aikaa kuin Israelilaiset kävivät sotaa sisämaassa, kunnes se muutettiin Siloon. Gilgal oli sittemmin yksi niistä kolmesta kaupungista, joihin Samuel eri aikoina kokosi kansan, tuomarina ratkaistaksensa heidän riitojansa. Tänne kokoontui kansa uhraamaan poltto- ja kiitosuhria. Täällä korotettiin Saul Israelin kuninkaaksi ja täällä teki hän sen rikoksen, jonka tähden kruunu otettiin häneltä ja hänen suvultansa. Tänne kokoontui Judan sukukunta vastaanottamaan Davidia, kun hän palasi pakomatkaltaan. Täällä toimitti Elisa monta ihmetyötä; hän poisti kuolettavan aineen myrkytetystä padasta, hän paransi Naamanin, Syrian maaherran, ja rankaisi palvelijaansa Gehasia. Gilgal näyttää jo varhain tulleen hylätyksi ja jääneen autioksi. Tästä paikasta ei lausuta mitään Judalaisten vankeuden jälkeen, eikä Josephuskaan sano sen olleen asutun hänen aikanansa.

Tätä paikkaa nimitetään kuitenkin tätä nykyä Jerikoksi, jonka tähden minä käytin tätä nimitystä mainitessani leirimme olleen sijoitettuna Jerikon lähelle.

Täällä vanhan Gilgalin tienoilla on nykyään muutamia savikojuja, ja näissä asuu Beduineja, jotka osaksi viljelevät tätä avaraa lakeutta. Keskeltä heidän kyläänsä kohosi vanha mahtava torni, jonka ristiretkeilijät luultavasti ovat rakentaneet.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle sangen varhain ja kävimme niillä raunioilla, joista ennen olen puhunut, ja jotka todenmukaisesti ovat vanhan Jerikon jäännöksiä. Ne ovat vähän matkan päässä länteen päin Gilgalista. Me kävimme tuolla ennen mainitulla vesisäiliöllä; siitä kulki jono raunioita Pohjoseen päin pitkin erään kirkkaan virran kumpaakin rantaa; tämän virran nimi oli Kelt ja sen vesi kostutti muinoin Jerikon ympärillä olevan maan, niin että tämä seutu oli ihanan puutarhan kaltainen. Kelt on varmaankin sama kuin Cherith, jonka reunalla Elias oleskeli Israelissa vallitsevan kovan nälän aikana ja jonne kaarneet toivat hänelle ruokaa. Wielä nyt on lakeus virran rannoilla viljeltyä maata ja näyttää kasvavan runsaasti viljaa. Kaksi tai kolmekymmentä minuutia kuljettuamme tulimme kauniille lähteelle, nimeltä Ain-es-Sultan, joka pursuaa erään kummun juurelta. Tämän vesi koottiin muinoin tuohon suureen säiliöön ja johdettiin sieltä vesikuljetuslaitosten avulla noille avarille kentille, jotka sen kautta tulivat sanomattoman hedelmällisiksi. Eräässä vanhassa kertomuksessa Jerusalemista ja sen lähitienoista on mainittu, että Jeriko neljännellä Vuosisadalla seisoi erään vuorenselänteen juurella 1½ romalaisen penikulman päässä lähteestä. Tämä sopii ihan tesmälleen yhteen sen kanssa, mitä me paikalla havaitsimme. Keltin rannoilla olevat rauniot, tuon suuren vesisäiliön luona, olisivat sillä tavoin tuon Uuden Testamentin aikaisen Jerikon jäännöksiä, jonka Herodes kaunisti, ja itse lähteellä löytyvät muistomerkit osoittaisivat tuon vanhan saman-nimisen kaupungin asemaa.

Meidän on tässä taasen vähän seisahtaminen, luodaksemme silmäys Jerikon historiaan. Me olimme täällä keskellä näitä ainoita jäännöksiä siitä kaupungista, jonne Josua lähetti vakojat Moabista, ja tuolla takanamme olivat ne vuoret, jossa vakojat Rahabin kehoituksesta piilivät kolme päivää, välttääksensä takaa-ajajia. Herran käskystä kävi Israel, liitonarkkia kantaen, tämän kaupungin ympäri 7 päivää; ja seitsemäntenä päivänä, käytyänsä 7 kertaa sen ympäri, puhalsivat papit torviin ja kaikki kansa nosti suuren huudon ja muuri jakosi itsestänsä ja kaikki kansa itse kukin kohdastansa astui kaupunkiin, ja he voittivat kaupungin. Jeriko kukistettiin silloin tykkänään; ja siitä langetettiin tämä tuomio: "kirottu olkoon se mies Herran edessä, joka nousee ja rakentaa tämän Jerikon kaupungin; koska hän laskee siihen perustuksen, niin kadottakoon esikoisensa, ja koska hän rakentaa sen portit, niin kadottakoon nuorimman poikansa". Viiden sadan vuoden perästä rakettiin kaupunki uudestaan ja tämä tuomio täytettiin. Ahabin aikana rakensi Betheliläinen Hiel Jerikon, ja hän menetti vanhimman poikansa Abiramin, kun hän laski perustuksen, ja nuorimman poikansa Segubin, kun hän pystytti portit, niinkuin Herra Josuan Nunin pojan kautta sanonut oli. Täällä oli melkein alituinen koulu Israelin prophetaita varten. Elias ja Elisa tulivat alas Bethelistä tähän kouluun, jonne sieltä oli tuskin päivä-kauden matka. Täältä pitkittivät he matkaansa yli tuon avaran lakeuden Jordanin rannoille ja "prophetain pojat" seurasivat heitä etäältä ja seisahtuivat viimein kauvas heistä ja näkivät heidän käyvän yli Jordanin ja kävivät sitten tervehtimään Elisaa, kun hän yksin palasi. Täällä paransi Elisa Kelt-virran veden ja teki sen terveelliseksi ja siunausta tuottavaksi.

Sitten ei virkata Jerikosta pyhässä historiassa mitään ennenkuin puhutaan sen palmupuistoista ja balsami-tarhoista siihen aikaan, jolloin Herodes osti sen Kleopatralta ja vielä enemmän kaunisti kaupunkia. Tämä uusi Jeriko oli, niinkuin mainittiin, rakettu Kelt-virran rannoille, noin ¾ penikulman päähän eteläänpäin vanhasta kaupungista.

Tässä uudessa Jerikossa oli Jesus vieraana Zakeuksen luona, joka nähdäksensä mestarin, oli noussut metsä-viikunapuuhun.

Ennenkuin jätimme Jerikon lakeuden, kävimme erällä Ain-Dyk nimisellä lähteellä, joka on kauniimpia lähteitä mitä nähdä saadaan. Se on noin tiiman matkan päässä Jerikosta luoteesen päin. Tie oli erinomaisen vaivalloinen ja nousi paikottain yli jyrkkäin vuorien, mutta aina niin, että Jerikon suuri lakeus oli näkyvissä. Waivamme tuli täydellisesti palkituksi, perille päästyämme. Lähteen kirkas ja maukas vesi kumpuaa kalliosta kahden ison yhteenkasvaneen puun juurelta ja koko lähitienoo rehoittaa vihantavana, runsas kasvullisena. Joukko maan puoliraakoja asukkaita oli koossa lähteen ympärillä, kun me saavuimme paikalle, ja kohta kun he meidän äkkäsivät, pötkivät he tiehensä. Luulivat kai meidän karkaavan heidän päällensä. Me huusimme heille tulkkimme kautta, ettei heidän ollut tarvis pelätä. He tulivat vähitellen takaisin ja me puhuimme heidän kanssansa hetken aikaa.

Sitte käännyimme takaisin, ratsastaaksemme suorastaan Jerusalemiin. Meidän oli nyt ensiksi ratsastaminen taipaleen matkaa etelään päin, kunnes tulimme juuri Jerikon kohdalle. Tässä poikkesi tie länteen ja vei meidät uudestaan Judean jylhille vuorille, jotka tässä limat miltei jylhempiä kuin ne, joiden ylitse olimme kulkeneet Kuolleelle merelle. Tuo jyrkkä tie kiertelee ylös pitkin valkoisia kalkkikivivuoria ja huimaavia syvyyksiä jää matkamiehen sivulle toinen toisensa perästä. Näiden vuorten luonto on todellakin omituisinta ja jylhintä laatua mitä ajatella voi. Tohtori Olin sanoo niistä: "näyttää siltä kuin olisivat nämä vuoret heltineet perustuksiltaan ja joku maanmullistus olisi ruhjonut ne palasiksi, jättäen ne sitten auringon polttavain säteitten hävitettäväksi". "Ne näyttävät todellakin siltä", sanoo eräs toinen matkustaja, "kuin olisi tuli tehnyt täällä tuhojansa".

Matkustusta näillä vuorilla pidetään vaarallisimpana matkana koko
Palestiinassa, ja jossakin näillä tienoin ryöstettiin Englantilainen
Sir Fredrik Henniker 1820, haavoitettiin ja jätettiin kuoliaana
verihinsä makaamaan.

Puolipäivän aikaan saavuimme me Bethaniaan ja Bethfageen Öljymäen juurella ja näimme uudestaan rakkaan Jerusalemimme. Siltä puolen, kuin nyt tulimme, näytti tuo pyhä kaupunki sangen komealta. Kun olimme tulleet niin korkealle Öljyvuorelle, että näköala oli vapaa, näimme koko kaupungin yhtäaikaa melkein kuin jalkaimme alla. Tältä puolelta olisi Jerusalem ensimäisen kerran nähtävä! Täällä Jesus luultavasti itki Jerusalemia, aatellessaan mitä tuon kopean kaupungin ennen pitkää piti kärsimän.

Vihdoinkin saavuimme leiriimme, joka oli Gihonin laaksossa ja me olimme varsin väsyneinä yhdeksän tiimaisen vaivalloisen ratsastuksen perästä. Me levähdimme täällä lähes kaksi vuorokautta, lähteäksemme sitten uudelle retkelle Filisteaan ja siellä oleville merkillisille paikoille.

Tultuamme takaisin Jerusalemiin, käytimme ensimäisen päivän valmistuksiin uudelle retkellemme. Lejonhufvud, joka oli hyvin väsyksissä äsken päättyneen rasittavan retken jälkeen, päätti nyt jäädä Jerusalemiin eikä tahtonut lähteä tälle matkalle, joka oli kestävä vähän yli kahdeksan päivää. Hän siirtyi sentähden erääsen kaupungin hotelliin. Jerusalemissa on kolme semmoista, joissa voi asua hyvin mukavasti. Minun oli siis nyt asuminen yksin meidän sievässä hupaisessa teltissämme, jota L. ja minä tähän asti olimme yhteisesti käyttäneet, ja minä kaipasin hyvää ruotsalaista matkatoveriani niin suuresti, että tämä ikävyys turmeli minulta melkein koko tämän suloisen viikon. Lievittääkseni kaipaustani kehoitin erästä Amerikalaista matkakumppania, herra Daughty'a, jonka seurassa parhaiten viihdyin, muuttamaan täksi ajaksi minun telttiini, johon pyyntööni hän ilokseni suostui.

Meidän seuramme oli nyt lisääntynyt kahdella Englantilaisella, joista toinen herra Botcharby, oli iällinen mies. Hänellä oli harmaat hivukset, harmaat viikset ja suuri, samaten harmaa parta. Hän matkusteli tämän talven Itäisillä mailla erään nuoren, 17 vuotisen maanmiehen, herra Taylorin kanssa, jonka opettaja hän oli. Me olimme tavanneet nämä molemmat Englantilaiset jo Niili-virralla, ja kun nyt täällä taasen satuimme yhteen, päätimme matkustaa yhdessä; sillä meillä oli sama tie Palestinan läpitse; ja heidän seurastansa oli meillä suurta huvitusta matkallamme.

Olimme aikoneet tällä retkellä käyttää samoja hevosia kuin edelliselläkin, mutta koska emme voineet sopia niiden omistajan kanssa hinnasta, ja koska hän ei myöskään suostunut antamaan toista hevosta yhdelle kumppaneistamme, joka pyysi saada vaihtaa, päätimme vuokrata itsellemme toiset hevoset. Tämä vaihto viivytti meitä, niin että vasta lauvantaina Huhtikuun 21 p:nä pääsimme lähtemään.

Me sanoimme varhain aamulla L:lle jäähyväiset ja lähdimme matkalle. Me seurasimme nyt taipaleen matkaa sitä tietä, joka Jerusalemista käy Joppeen. Suuri joukko pyhissävaeltajia lähti Jerusalemista samaan aikaan kuin mekin ja eteni hiljakseen pitkin tuota kapeata, epätasaista polkua loppumattomana jonona, niin kauvaksi kuin silmä kantoi. Osa heistä kulki jalkaisin, toiset ratsastivat hevosilla, borikka-aaseilla ja muuleilla, ja tämän joukon keskellä astua keikkui eteenpäin useita kameleja, kantaen selässään koko perhekuntia kapineineen, kamsuineen. Meidän oli nyt liittyminen tähän äärettömään matka-seurueesen ja vaikea oli päästä heidän ohitsensa, sillä tie oli kaita ja muulit, jotka kantoivat meidän kapineitamme, tahtoivat mielellään seurustella toisten kumppaneinsa kanssa. Wiimeinkin löysimme sivutien, joka vei etelään Päin, ja sitä meidän nyt oli kulkeminen, tullaksemme Filisteaan. Jerusalemista tähän maahan vievä tie on hyvin eksyttävä. Alinomaa tullaan tienhaaroihin, joista yksi polku menee sinne, toinen tänne, eikä matkustaja tosiaankaan voi eroittaa, minkä näistä seudun lukuisat kuttu- ja lammaslaumat ovat polkeneet, tai mikä niistä on Sultanin valtamaantie Gazaan: sillä ne ovat kaikki yhtä huonot ja epätasaiset. Täällä täytyy siis välttämättömästi aina käyttää opasta.

Kuljettuamme sillä lamoin muutamia tiimoja näitä eksyttäviä polkuja, tulimme eräälle isolle kirkolle, joka nyt oli jotenkin raunioina, mutta joka varmaankin oli rakennettu ristiretkeilijäin aikana. Tätä temppeliä käytetään nykyään tallina. Me ratsastimme siihen sisään ja hevosemme luiskahtelivat kirkon likaisella, ryvetyllä lattialla; sen pylväät, akkunat ja sen korkea kupu — kaikki oli pölyä ja saastaisuutta täynnä ja sieltä lähti samallainen löyhkä kuin meidän navetoistamme. Tämä väärinkäytetty temppeli teki omituisen vaikutuksen meihin. Se oli rakennettu Herran huoneeksi, ja ennen kuultiin täällä Jumalan sanaa saarnattavan ja kaarrokset kaikuivat virsien veisusta — nyt on se järjettömäin eläinten saastainen karsina. Niin puhdistetaan ja vihitään moni sydänkin kasteen kautta Herran temppeliksi, mutta lankeaa sitten ja tulee epäuskon, synnin ja kuoleman kodiksi.

Illemmällä samana päivänä saavuimme vanhan Bethsemenen raunioille, jonne liitonarkki tuotiin takaisin Filistealaisten maasta.

Wähän matkan Päässä tästä oli Zorga, Simsonin syntymäkaupunki ja vähän etäämpänä Thimnath, jossa Simsonin ensimäinen vaimo oli syntynyt.

Me olimme tulleet alas Judean vuorilta ja olimme nyt lähellä Filistean tasankoa, vaikka maa vielä oli jotenkin mäkistä.

Hetken aikaa Bethsemenessä viivyttyämme, jätimme sen paikan ja jatkoimme ratsastustamme lounaasen päin. Ehtoolla, kun jo oli pimeä, saavuimme kylään tahi kaupunkiin, nimeltä Bejt-Nettif, jossa päätimme viipyä Sunnuntaipäivän.

Täältä on hyvin avara näköala: idässä näkyy Judean vuorimaa kohouvan amphiteaterin kaltaisesti ja lännessä päin levenee Philistean ääretön tasanko. Bejt-Nettif on rakennettu kunnaalle mäkisen maan keskipaikalle, joka ikäänkuin yhdistää ylempänä olevat vuoret alhaalla olevaan lakeuteen.

Täältä näkyy koko joukko raunioita ja kyliä, joista kumminkin kymmenellä on raamatussa mainittuja nimiä. Semmoisia ovat: Sanoah, Lorgah, Jarmuth, Aseka, Socho y.m.. Etelässä päin on tammilaakso Sochon ja Asekan välillä, lähellä Dammimia, jossa David löi Goliathin. Idässä kohoavain muorien välistä näkyy myös Gibea ja Gedor.

Me asetimme majamme eräälle kedolle tällä paikalla, joka oli niin rikas muistoista Simsonin ja Davidin ajoilta. Koko tämän ajan oli paahtava helle meitä vaivannut, ja seuraavana sunnuntaina oli kuumuus melkein sietämätön, meillä oli illoin teltissämme yli 40 astetta lämpöä. Sen lisäksi häiritsi meitä edellä puolen-päivää lukematon joukko mustia, kahta tuumaa pitkiä matoja, jotka suoraan sanoen peittivät sen lakeuden, jolla meidän leirimme seisoi. Ne matelivat ylös meidän teltteimme päälle ja peittivät ne sekä ulkoa että sisältä samoin kuin myös sängyt, pöydät, tuolit ja muut kalut. Nämä kutsumattomat vieraat pakoittivat meidän jättämään telttimme ja etsimään paikkaa, jossa olimme heistä vapaat. Me löysimme semmoisen paikan erään suuren, tuuhean viikunapuun alla, jossa meillä myös oli vähän suojaa tuota ankaraa hellettä ja polttamaa aurinkoa vastaan. Me viivyimme melkein koko päivän tämän puun varjossa, ja kun ilta vihdoinkin tuli suloisen toivotun viileytensä kanssa rupesimme hävittämään matoja, jotka olivat piirittäneet meidän telttimme. Me pääsimme hyvin helposti heistä, sillä ne olivat nyt ihan liikkumattomia eivätkä osoittaneet mitään elon merkkiä, kun niitä noukimme pois. Koko seuraavan yön kiusasivat meitä hyttyset, jotka vuorostaan tulivat meille vieraiksi, ainakin yhtä lukuisina kuin madot päivällä — tämä kaikki pani meidän kärsivällisyytemme Bejt-Nettifissä ollessamme kovalle koetukselle.

Seuraavana aamuna lähetimme muulimme suorastaan Bejt-Jibriniin, vanhaan Eleutheropoliin, jossa aioimme viettää tulevan yön. Itse teimme sinä päivänä useampia retkilöitä lähitienoilla oleville, merkillisille paikoille. Ensimäinen paikka, jota nyt kävimme katsomassa, oli es-Sumt, joka on sama kuin Sochan ja Asekan välillä Dammin'in rajalla oleva tammilakso, jossa "Saul ja Israelin miehet tulivat kokoon ja sioittivat leirinsä ja valmistivat itsensä sotimaan Philistealaisia vastaan". Bejt-Nettifistä tänne vievä tie oli hyvin hankala, se kulki yli jyrkkäin vuorentörmäin; mutta onneksi oli se hyvin lyhyt, niin että me 20 minutissa saavuimme laaksoon. Laakso on sangen avara, se on lähes puolta penikulmaa leveä. Keskellä tätä laaksoa juoksee virta tai oikeimmin puro, joka kuitenkin kesäisin on kuivilla. Raamatun kertomus siitä tanteresta, jossa Filistealaisten ja Israelin sotajoukot tulivat vastatusten ja jossa David teki ensimäisen urostyönsä, viittaa ihan tesmälleen tähän paikkaan. Laaksoa, joka kulkee kaakosta luoteesen, sulkee kaksi korkeata vuorenharjaa, joista raamatussa sanotaan: "Filistealaiset seisoivat vuorella siellä, ja Israelilaiset seisoivat vuorella täällä, että laakso oli heidän välillänsä". Täällä astui tuo mahtava sankari Goliath Gathista esiin ja kehoitti yhtä Israelin miehistä, ken vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa taisteluun, ja kun ei kenkään uskaltanut siihen ryhtyä, pilkkasi hän koko sotajoukkoa. Hän jatkoi tätä miekkasille vaatimustansa ja näitä pilkkasanojansa monta päivää, kunnes vihdoin uros astui esiin Israelinkin leiristä ja kävi pelotta taistelemaan tämän määrällisen vihollisen kanssa. Sotajoukot katselivat levottomalla uuteliaisuudella, kun David ja Goliath, kumpikin vuoreltaan, astuivat alas laaksoon ja lähestyivät toisiansa tuossa kauniissa, hedelmällisessä tammilaaksossa. Filistealaisten jättiläisen kaltainen sankari, puettuna rautaan ja varustettuna oivallisilla aseilla, katseli kummastellen tuota heikkoa, punaposkista nuorukaista, joka tuli taistelemaan hänen kanssansa, varustettuna ainoastaan sauvalla, lingolla ja muutamilla kivillä. Goliath ylenkatsoi hentoa, kaunista vastustajaansa ja sanoi hänelle: "olenko minä koira, ettäs tulet sauvoilla minua vastaan? Tule tänne minun tyköni, ja minä annan sinun lihasi taivaan linnuille ja kedon pedoille". Tuo Israelin kuninkaaksi jo voideltu nuorukainen vastasi: "sinä tulet minun tyköni miekalla, keihäällä ja kilvellä, vaan minä tulen sinun tykös Herran Zebaothin, Israelin sotaväen Jumalan nimessä, jota sinä pilkannut olet; tänäpänä antaa Herra sinun minun käsiini, että minä lyön sinun, ja otan sinun pääs sinulta pois, ja annan Filistealaisten sotaväen ruumiin tänäpänä taivaan linnuille ja kedon pedoille, että kaikkein maan asuvaisten pitää tietämän Israelilla olevan Jumalan, ja koko tämän seurakunnan pitää ymmärtämän, ettei Herra auta miekan eikä keihään kautta; sillä sota on Herran, ja Hän antaa teidän meidän käsiimme".

Tuokion perästä makasi tuo väkevä soturi verisenä maassa, nuorukaisen kivi oli sattunut hänen otsaansa ja hänen oma peloittava miekkansa eroitti hänen päänsä ruumiista. Filistealaiset pakenivat ja Israelin miehet ajoivat heitä takaa ja löivät heitä aina Ekroniin ja Gathiin asti.

Omituista oli lukea kertomusta tästä merkillisestä sodasta samalla paikalla, jossa se varmaankin oli tapahtunut.

Me ratsastimme alas laksoon siltä vuorelta, jolla Israelin leiri oli ollut, ja nousimme ylös sille töyräälle, jolla Israelin viholliset olivat sijoittuneet. Meidän matkamme kävi samaa suuntaa kuin pakenevain Filistealaisten, kun he voitettuina ottivat turvansa Gathiin ja Ekroniin.

Maa oli täällä kaikkialla hedelmällistä ja silmiinpistävänä vastakohtana Judean kaljuihin vuoriin; vuorien rinteetkin olivat täällä viljeltyinä, ja penkereen-tapaisesti rakennetut kivimuurit estivät maata vierimästä alas vesivirtain kanssa sadeaikana.

Sillä vuorenharsulla, jossa Filistealaisten sotajoukko seisoi, löytyy Makedan luola, jonne ne viisi Israelia vastaan sotivaa kuningasta oli paennut ja jossa Josua heidät otti kiini ja tappoi.

Me ratsastimme eteenpäin läpi tuon viljavan, puita kasvavan seudun ja seisahduimme silloin tällöin kirkkailla lähteillä, joiden raitis maukas vesi virvoitti sekä meitä että hevosiamme.

Puolipäivän aikaan tulimme kaupunkiin, joka on rakennettu korkean, melkein pystysuoran vuoren kukkulalle. Tätä kaupunkia on yleisesti arveltu Gathiksi, Goliathin syntymäpaikaksi. Sen asema on semmoinen että se varustettuna mahtoi olla Filistealaisten vahvimpia linnoja. Näköala täältä on erinomaisen avara ja kaunis. Ylt'ympäri näkyy Filistean, viljava silmin siintämättömiin ulottuva lakeus, ja tätä rajoittavat idässä Judean vuoret ja lännessä Wälimeri, jonka välkkyvä pinta selkeällä ilmalla näkyy Gathiin asti. Lounaassa päin näkyy tummia pilkkuja lähellä merenrantaa; nämät ovat ne armolliset öljypuistot, jotka ympäröivät Gazaa ja Askalonia. Lännessä nähdään Asdodin kukkulat, joilla myös kasvaa öljypuita. Taipaleen matkaa siitä oikealle päin näkyy Ekron ja Ramlah.

Sen vuoren harjalla, jossa Gath muinoin oli, nähdään muutamia vanhan linnan raunioita, joiden joukosta nykyisen kaupungin huoneet kohouvat.

Gath oli, siihen aikaan kuin Israel soti Filistealaisia vastaan, vahvasti varustettu paikka juuri Filistean ja Judean rajalla. Se oli ikäänkuin avain kumpaankin maahan ja sentähden taisteltiin täällä usein verisiä taisteluita, jolloin Gath hyvin usein toiselta ja toiselta valloitettiin. Kun Filistealaiset olivat saaneet liiton arkin, käsiinsä kuljettivat he sitä paikasta paikkaan; mutta joka paikassa, jonne se tuotiin, ilmaantui surmaava rutto kansaan. Muiden paikkain ohessa vietiin se myös Gathiin, jossa sen tulo oli yhtä turmiollinen asukkaille, niin että se sieltä siirrettiin Ekroniin.

Levättyämme hetken aikaa sen vuoren harjalla, jolla varmaankin tuo vahva ja kuuluisa Gath muinoin seisoi, ja johdettuamme mieleemme niitä ihmeellisiä, viehättäviä seikkoja, jotka sen läheisyydessä olivat tapahtuneet, astuimme alas vuorelta ja jatkoimme matkaamme kivistä ja epätasaista tietä myöten.

Ratsastettuamme tiiman verran saavuimme vähäiseen kylään, nimeltä Dhikrin. Tämän kylän ympärillä oleva seutu oli hedelmistä rikas ja kasvoi tiheästi tuuheita viikuna- ja öljypuita, mutta itse kylä on rakennettu laakson vierteelle, alastomille kallioille. Eräällä korkealla töyräällä, juuri kylän lähellä etelää kohti töröttää vähäinen ympyriäinen torni, joka, varsin huolettomasti kokoon kyhätty kömpelömäisesti hakatuista kivistä, näyttää hyvin rutiskomaiselta. Useat kerrat on tämä Dhikrinin vähäpätöinen linnoitus saanut kestää ankaraa piiritystä. Wiime kerta taisteltiin täällä tuimasti, kesällä 1856 jolloin urholliset asukkaat suojelivat kyläänsä voimallisempaa vihollista vastaan, ja tämä rohkea taistelu olisi todellakin tuottanut kunniaa mille maalle hyvänsä. Kun melkein kaikki naisväki oli ulkona pelloilla kokoomassa eloa, hyökkäsi kylään lähes 50 Tyahah-Arabialaista (sama Beduini-heimo, joka meidän erämaamatkallamme oli kuljettanut meitä Nukhl'ista Hebroniin), toiset ratsastaen kameleilla, toiset hevosen selässä. Paimenet huomasivat heidän jo kaukaa, ja kylän asukkailla oli tuskin aikaa hätä-pikaan kokoomaan karjansa ja ajamaan niitä kylään. He itse, yhdeksän luvultaan, ottivat turvansa torniin, latasivat pitkät pyssynsä ja varustivat itsensä puolustukseen, sillä aikaa kuin vaimot ja lapset piilivät erääsen tornin alla olevaan luolaan. Näillä tienoilla oli useampia isompia ja pienempiä vuoriin hakattuja luolia. Ylös kylään vievä tie on ratsastajille vaikea kulkea, ja Arabialaiset lähestyivät sentähden vitkaan, toivoen helposti voittavansa saaliinsa. Laukaus tornista kaatoi heidän johtajansa maahan, ja vaikka hän sai ainoastaan pienen haavan, täytyi heidän kumminkin viedä hänet pois. Toiset vetäysivät takaisin mutta yksi heidän hevosistansa ammuttiin kuoliaaksi. Rosvot kiersivät nyt tornin itäiselle kulmalle, jossa maa oli verrattavasti tasaisempi ja lähestyivät tiheässä joukossa. He otettiin hyvin tähdätyillä laukauksilla vastaan ja useampia miehiä ja hevosia kaatui. He hyökkäsivät uudestaan päälle, mutta paimenet ampuivat heitä niin tuimasti, että he vihdoin vetäytyivät takaisin, ikäänkuin aikoen luopua koko yrityksestä. Dhikrinin vähälukuinen väestö päästi voittohuudon, naiset juoksivat ulos luolastaan ja yhtyivät miesten riemuun; mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin tämä voiton hälinä vaikeni. Arabialaiset seisahtuivat niin pian kuin pääsivät ulkopuolelle ampuma-alaa, he astuivat alas hevostensa ja kameleinsa selästä ja sitoivat ne erään vuorentörmän taa. He laskivat tähän haavoitettunsa ja jättivät muutamia miehiä heitä vartioimaan. He asettivat vanhat sytyttimillä varustetut kivärinsä kuntoon, sillä kahdella- tai viidellätoista heistä oli tälläiset aseet. Wähän aikaa neuvoiteltuansa, jakautuvat he kahteen osaan. Yksi joukko ryntäsi suorastaan kylään, toinen, joka oli suurempi, kiersi itäänpäin, hätyyttääksensä tornia siltä puolelta. Paimenet, jotka tämän kaiken näkivät, valmistivat itseänsä urholliseen puolustukseen. Naiset kehoittivat heitä ja kymmenkunta reippaimpia vaimoja täytti helmansa kivillä ja kantoi ne torniin. He riensivät sitte lähimpään taloon ja varustivat itsensä nuijilla, kuokilla ja mitä vaan käsiinsä saivat, jonka perästä he yhtyivät miesten kanssa yhteiseen puolustukseen. Hetken aikaa kesti tuskallinen odotus. Arabialaiset tulivat hiipien kallioiden, mäkien ja pensaiden suojassa. Merkki annettiin, ja he hyökkäsivät kaikki yht'aikaa tornia vastaan, laukaisten samassa pyssynsä. Piiritetyt eivät ampuneet laukaustakaan, ennenkuin koko joukko oli 20 askeleen päässä. Silloin ampui 5 paimenta ja 5 Arabialaista kaatui, toiset hämmästyivät ja naiset viskasivat heidän niskaansa kiviä. He tahtoivat paeta, mutta päällikkö paljasti miekkansa ja pakoitti heidät rynnäkköön. Kun he ehtivät tuon vähäisen linnoituksen muurille, ammuttiin sieltä vielä kolme hyvin tähdättyä laukausta. Päällikkö nousi siitä huolimatta muurille ja oli juuri aikeissa ampua pistoolillaan torniin, kun samassa eräs vaimo löi häntä nuijalla päähän, niin että hän kaatui. Toisen yhtä urhokkaan Arabialaisen kävi samoin ja muut pakenivat sinne tänne. Toinen joukko oli kuitenkin sillä aikaa tunkenut kylään ja ruvennut kuljettamaan karjaa pois, mutta muutamat pyssynlaukaukset karkoittivat heidät sieltä, sitten kun ensin kuitenkin kostoksi olivat sytyttäneet kaksi huonetta tuleen. Kylän urhokkaat naiset hyökkäsivät nyt ulos tornista ja luolasta ja heille onnistui sammuttaa valkean, huolimatta niistä luodeista, joita pakenevat Beduinit etäältä ampuivat heitä kohden. Dhikrinin uskaliaat asukkaat olivat sillä tavoin pelastaneet kylänsä, henkensä ja omaisuutensa.

Paimenet tervehtivät meitä ystävällisesti ja puhuivat jonkinlaisella kopeudella urosteostaan ja näyttivät meille ne paikat, joissa oli taisteltu.

Me jätimme sitte Dhikrinin ja vähän yli tiiman aikaa ratsastettuamme saavuimme hyvään aikaan iltapäivällä Bejt Jibrin nimiseen kylään, jota ennen kutsuttiin Eleutheropolis.

Syötyämme päivällistä oli meillä aikaa ennen pimeän tuloa käydä katsomassa muutamia luolia, joiden kautta Bejt Jibrin on merkillinen. Nämä hirmuisen suuret salit ovat hakatut suuriin kalkkikivisiin vuoriin, jotka kahden puolin sulkevat avaran, eteläänpäin viertävän laakson.

Me kävimme ensin laakson itäisellä puolella olevissa luolissa. Isompain ja vähempäin kaarrosaukkojen kautta tullaan isoihin saleihin, jotka ihmiskäsi on hakannut kallioon; sivulla oli siellä täällä koko rivit pienempiä kammioita ja etehemme aukeni sali salin perästä. Muutamissa luolissa voimme tungeida aina viimeiseen saliin saakka, muutamissa taasen oli meidän seisahtaminen hirveän, pilkkopimeän syvyyden reunalle, joka näytti johtavan vuoren sisuksiin asti. Muutamain näiden salein katot olivat luhistuneet, niin että me kävelimme ikäänkuin jonkun suuren haudan pohjassa. Enimmät katot olivat avarain kirkonkupuin kaltaisia. Salit olivat lähes 100 jalkaa pitkiä ja 60 jalkaa korkeita, syrjäkammiot olivat 70 jalkaan saakka pitkiä ja yhtä korkeita kuin salit. Eräs matkustaja lausuu näistä ihmeellisistä luolista, että Virgilius olisi voinut ottaa ne kaavoiksi niille onkaloille, joista hänen lauluissaan puhutaan ja joissa Eolus tavallisesti piti ulvovia tuuliaan suljettuina.

Näiden luolien toisella puolella, melkein laakson päässä, ovat niinkutsutun S:t Annan kirkon rauniot. Ainoastaan osa niistä on enää jälillä todistamassa, kuinka jalo tämä rakennus ennen on ollut. Tämä kirkko lienee ollut hyvin vanha, sillä jo Eusebius mainitsee Eleutheropolista pispan istuimena, joka todistaa täällä olleen kristillisen seurakunnan.

Laakson läntisenä rajana oleva vuori on kokonaan luolia täynnä. Monta käytävää vie tämän ontoisen vuoren sisään. Me ratsastimme yhdelle näistä ja, sidottuamme hevosemme, kapusimme alas kaitaa ja jyrkkää kivikäytävää, joka vei tuohon pimeään luolaan. Heti, aukon alapuolella oli jonkinlainen lattia, josta kaitaiset kiertoportaat johtivat alas huimaavaan syvyyteen. Me sytytimme tässä kaksi vahakynttilää ja, seuraten molempia oppaitamme, menimme tähän eksyttävään sokkeloon, täynnä portaita, holveja ja käytäviä, jotka kävivät ristin rastin tuon ison vuoren sisustassa.

"Nämä komerot", sanoo eräs matkustaja, "ovat merkillisimmät koko
Syriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille".

Yhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja nämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli varustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat alas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä näiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen kehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin tultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko vuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa jo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton osata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme itsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme sammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet, jos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja palausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan kahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme, havaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan perästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on vielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat hakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla tavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla tulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden Josephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset tulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä uudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se on Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen lähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa kovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut niissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin ollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka syynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä vieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä aivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen historian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen pimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun kirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka niissä omat asuneet.

Seuraavana päivänä, kun muulimme kuormitettiin, silmäilimme itse kylää. Se ei ole juuri iso ja huoneet ovat matalia ja huonoja. Juuri kaupungin vieressä on suuren linnoituksen raunioita. Näitä ympäröi korkea valli ja sen sisäpuolella näimme muutamia rakennusten jäännöksiä.

Me jätimme nyt Eleutheropolin, ratsastaaksemme Gazaan. Me lähetimme miehemme muulein kanssa suorinta tietä tähän kaupunkiin, sillä aikaa kuin itse tulkkimme kanssa valitsimme toisen tien, käyväksemme muutamain raamatussa mainittuin kaupunkein raunioilla, jotka löytyivät lähitienoolla. Me jouduimme kuitenkin väärälle tielle ja eksyimme, niin ettemme tietäneet missä olimme. Hetken aikaa ratsastettuamme umpimähkään, tapasimme muutamia Beduineja, joilta kysyimme tietä Gazaan. Me seurasimme heidän neuvoansa ja kyselimme sitte tietä niiltä harvoilta, joita tapasimme, ja tulimme sillä tavoin munkeinkin taasen oikealle tielle. Kun olimme useat tiimat kulkeneet yli tasaisen ja polttavan kuuman lakeuden, rupesimme tulemaan levottomiksi, ettemme nähneet muulejamme, ja ne Beduinileirit, joita siellä täällä lähitienoilla havaitsimme, eivät suinkaan meitä rauhoittaneet. Pahoin jo pelkäsimme, että kuormastomme oli joutunut näiden erämaan saaliinhimoisten asujainten käsiin. Mutta tässä ei muuta neuvoa ollut kuin pitkittää matkaamme Gazaan.

Koko päiväkauden puhalsi hirveän kuiva ja polttava erämaantuuli, jota näillä seuduilla kulkevat matkustajat ovat valittaneet. Tämä tuuli oli niin kuuma, että tuntui milt'ei varsin vilpoiselta, kun se tuokioksi herkesi, vaikka Itämaiden polttava aurinko paahti meidän kasvojamme, ja se tuotti sammuttamattoman janon, jonkatähden me pian olimme juoneet koko vesivarastomme tyhjäksi. Me saimme sitten monta tiimaa kärsiä hirmuista janoa, sillä tuolta kuivalta aavikolta emme voineet löytää veden pisartakaan. Matkatessamme erään Beduinileirin ohitse, poikkesimme sinne ja kysyimme noilta teltteinsä alla varsin levollisesti loikovilta Arabialaisilta, oliko heillä vettä, mutta he eivät sanoneet olevan, luultavasti sentähden että he tahtoivat säästää vesivarastoansa. Me ratsastimme eteenpäin ja monen tiimaisen kärsimyksen perästä saavuimme lammikolle, johon vettä vuosi eräästä lähteestä. Tämä vesi ei suinkaan ollut hyvän makuista, mutta meille maistui se kuin parhain vesi, mitä milloinkaan olimme juoneet.

Me levähdimme tässä lähteen reunalla ja söimme aamiaista. Ihan lähellä lammikkoa oli vähäinen arabialainen kylä.

Juurikuin meidän piti lähteä liikkeelle täältä, saimme nähdä miehemme ja muulimme, jotka tulivat toisaalta päin. Me olimme tulleet samaan paikkaan vaikka eri teitä, ja sentähden emme olleet nähneet toisiamme. Nyt iloitsimme, kun he terveinä taas olivat luonamme, ja hilpeällä mielellä ja uudistetuilla voimilla jatkoimme matkaamme Gazaan.

Erämaat ja hietatöyräät ympäröivät tätä kaupunkia joka taholta, niin että lähetessämme sitä oli hevostemme kulku pehmeällä tiellä varsin vaivalloista. Noin puolta peninkulmaa leveä hietavyöhyke kiertää ympäri kaupungin. Tämän kehän sisäpuolella on Gaza eli niinkuin sitä nykyään kutsutaan: Ghuzse, kaunisten puutarhainsa ja leheväin puistoinsa kanssa, ikäänkuin kukoistava kosteikko. Me lähestyimme kaupunkia pohjoiselta puolelta, jossa puuistutukset ovat erittäin avarat; melkein koko tiima sai kuluneeksi, ennenkuin olimme ratsastaneet näiden akaseja, viikunapuita, aprikkosa-, öljy- ja mulperi-puita kasvavain metsäin läpitse.

Hevosemme olivat väsyneet, niin että meidän oli ratsastaminen varsin verkkaan, joka tuntui kovin vaikealta, sillä meitä ahdisti naännyttävä jano ja me halusimme saada sammuttaa sitä Gazan kirkkailla lähteillä. Wihdoin viimeinkin tuli tästä meidän vaivalloisimmasta päivämatkastamme loppu. Me astuimme alas hevostemme selästä erään kirkkaan lorisevan lähteen reunalle, jossa sekä meidän hevosparkamme että heidän ratsastajansa samalla haavaa saivat virvoittaa itseänsä.

Sitten ratsastimme bazarille eli markkinapaikalle ja ostimme hyvän joukon apelsiineja ja sitruuneja, joita hedelmiä syödä uhmasimme, sillä me olimme niin nääntyneet tuosta kuivaavasta erämaan tuulesta, ettei juominen janoamme sammuttanut. Neljä, viisi apelsiinia oli kuitenkin kylliksi meille.

Iltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme katsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.

Hevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis rautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin kulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo havaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi ratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani. Sentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan orhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei suinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta en luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli kantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja paremmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä ja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään, niin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä päivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä ilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus. Useat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.

Uuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli matkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille hevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle hevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen juhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa, josta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen omistajansakin.

Me ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella, josta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza, edessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri kierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa näkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä rajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka rannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri erämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan näkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.

Tällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme vähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia kaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron. Jo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä rajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja hävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka oli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten kuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin Enokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät Israelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti, mutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia jäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa, joihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän kaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset saivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan Israelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin heidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen kostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin portit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen kukkulalle, joka on Hebronin edessä.

Wiimein sortui kuitenkin tämä väkevä "Jumalan Naziri" ja täällä Gazassa lopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen kautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät hänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja hänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset toimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä. Hänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa hetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin temppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli antanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut sinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan Simsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että hän soittaisi heidän kuullensa.

Simson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin molempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän Herraa avuksensa, lausuen: "Herra, Herra, muista minua, ja vahvista minua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni tähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille". Seuraavassa tuokiossa muuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman parkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja tappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi kuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.

Löytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä ovat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset taasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei se seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei itse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.

Waikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä olisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut kaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden alla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se lieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi että Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa. Hieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta vanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan ihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu lähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.

Minä puolestani olen siitä luulosta että tuo vanha kaupunki oli lähellä merenrantaa, sillä ne muinaisjäännökset, muurit ja hakatut marmorinkappaleet, joita siellä löytyy, eivät voi olla muuta kuin Gazan raunioita. Ne muinaismuistot, joita on töyräillä nykyisen kaupungin läheisyydessä, ovat kaikki siirretyt sinne merenrannalta, eivätkä suinkaan todista, että nykyinen Gaza, niinkuin muutamat luulevat on samalla paikalla, kuin vanha.

Kaupunki, jonka me täällä näimme, oli ilman varustuksia, ilman muureja, vaikka se on juuri erämaan rajalla ja sillä tavoin alttiina monilukuisten Beduini-heimokuntain päällekarkauksille, jotka kuleksivat paikasta paikkaan tällä äärettömällä hietaulapalla. Kuitenkin on Gaza jotenkin turvassa näistä saaliinhimoisista retkeiliöistä. Beduineja tulee joukottain kaupunkiin tekemään ostoksiansa, me näimme useampia satoja heitä, joko menossa kaupunkiin tahi sieltä palaamassa. Syynä siihen, etteivät he ryöstä kaupunkia, on luultavasti se, että kaupungin asukkaat ovat samaa sukukuntaa kuin hekin ja että he täällä voivat hankkia itsellensä kaikki tarpeensa, ja sillä tavoin pääsevät tekemästä pitempää retkeä Jerusalemiin tai Hebroniin. Rajakaupunkina Egyptiin päin on Gaza juuri puolimatkassa sen valtatien varrella, jota myöten karavanit kulkevat mainittuun maahan, ja sentähden on täällä melkein alinomainen hyörinä ja pyörinä ja kaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Sen asukasten lukumäärä on 15,000; näistä ovat pari kolme sataa kristityitä, muut muhamedilaisia.

Wastikään ovat Europan vallat koettaneet lähettää konsuleja Gazaan, mutta tuo kiihkoinen kansa ei sitä kärsinyt, vaan repi alas heidän lippunsa, vaikka Englantilainen sotalaiva ilmaantui rantaan.

Gazan lähellä olevalta korkeudelta katseltuamme Filistean suurta lakeutta, joka ulottui täältä Pohjoseen päin kauemmaksi kuin silmä kantoi, lähdimme vihdoinkin liikkeelle, matkataksemme poikki tämän lakeuden niin pitkältä kuin sitä kesti.

Me lähetimme muulimme taluttajainsa kanssa Asdodiin, sillä aikaa kuin itse teimme pienen syrjäretken Askaloniin. Me kuljimme ison matkaa samaa tietä, jota Eleutheropoliista olimme tulleet, ja vasta sitte kuin olimme kulkeneet läpi Gazan pitkäin lehtimetsäin, poikkesimme tältä tieltä koilliseen päin; meidän tiemme vei meidät pian keskelle töyräitä, joita tuo turmiollinen lentohieta oli muodostanut. Tämä hieta hävittää vuosittain yhä enemmän Filistean hedelmällistä maata. Useat näistä töyräistä olivat niin pehmeätä hiekkaa, että meidän hevosemme vajosivat aina polviin saakka siihen, joka teki matkamme täällä hyvin vaivalloiseksi.

Me sivusimme muutamia kyliä, joita vihannoivat istutukset ympäröivät. Muutamat näistä puista olivat puoliksi, toiset kokonansa lentohiedan peitossa. Tästä huomasimme selvästi, mikä turmiota tuottama aine tämä oli.

Kun olimme muutaman tiiman ratsastaneet saavuimme Askaloniin, tahi oikeimmin sille paikalle, jossa kaupunki ennen seisoi. Askaloni oli aikanansa yksi Filistealaisten viidestä isosta kaupungista. Se oli silloin rikas ja voimallinen ja sitä kaunistivat ihanat palatsit. Nyt on siellä ainoastaan joku mökki ja muutamia harvoja istutuksia; muuten nähdään vaan raunioita ja lentohiedan tekemiä valkoisia kumpuja. Rauniot ovat hyvin suuremmoisia ja ovat todistuksina Askalonin entisestä ihanuudesta; seutu on melkein täynnä marmoripylvästen pirstaleita, jotka pylväät kerran kaunistavat komeita palatseja. Täällä on erään suuren linnoituksen rauniot, jonka luultavasti ristiretkeilijät rakensivat, ja joka paikassa tämän linnoituksen valleissa nähdään isompia ja pienempiä marmoripylväitä, jotka ovat olleet ikäänkuin muurien siteenä ja vahvistuksena. Myöskin nähdään kaikissa kylissä tämmöisten pylvästen kappaleita, jotka luultavasti kaikki ovat tuotuna vanhasta Askalonista. Niiden äärettömästä paljoudesta voi arvata kuinka rikas ja loistoisa tuo vanha kuningasten kaupunki oli.

Kaupunki oli rakennettu kunnaalle, joka amphiteaterin kaltaisena laskihe alas Wälimeren rantaan, jonka aaltojen kuohu oli Askalonin alituisena soitantona.

Tuo täydellinen näillä seuduilla vallitseva kolkkous tekee matkustajan mielen alakuloiseksi. Walkea, keveä hieta peittää joka vuosi osan raunioista, ja harvat, vielä jälellä olevat puut hautaantuvat yksi toisensa perästä, niin että puolen vuosisadan kuluttua kenties koko tuon vanhan kaupungin asema on kätkettynä hedelmättömäin hietakumpujen alle.

Prophetain ennustukset olivat käyneet toteen; Askalon pitää autioksi tehtävän ja Askalonissa ei pidä kenenkään asuman. Toiset prophetat ovat myös ennustaneet sen täydellistä häviötä.

Askalonin historia on merkillinen, mutta tulisi liian pitkäksi sitä tässä kertoa.

Me olimme nyt Wälimeren rannalla ja silmäilimme Askalonin kukkuloilta sen aaltoilevaa selkää. Nähdessämme tämän meren tunsimme aina uudestaan saman ilon ja myöskin jonkinlaisen ikävöitsemisen, että se hetki pian tulisi, jolloin Palestinat ja Syriat matkattuamme, saisimme astua laivaan, ohjataksemme kulkumme takaisin Europaan. Erittäin suloista oli katsella raitista merivettä tänä kuumana, paahtavana päivänä. Ennenkuin söimme aamiaista vilvoittelimme sen verkalleen vyöryvissä aalloissa.

Meidän tiemme kävi nyt useat tiimat pitkin meren rantaa niin lähellä merta, että aallot toisinaan läiskyivät vasten hevostemme jalkoja. Itse ranta oli täynnä pehmeätä hietaa ja näkinkenkiä. Oikealla puolellamme oli korkeita hietakumpuja, jotka kokonaan sulkivat meiltä näköalan. Koko maa on Beduinein hallussa, jotka kuitenkin hyvin harvoin häiritsevät matkustajia. Turvallisuuden vuoksi olimme kuitenkin Gazasta palkanneet oppaan, joka hyvin varustettuna seurasi meitä ratsastaen.

Pakisten kahden nuoremman matkatoverini kanssa ratsastin minä eteenpäin pitkin rantaa. Kun hyvän hetken perästä katsahdimme taaksemme, nähdäksemme kumppaneitamme, olivat he niin kaukana meidän jälessämme, että he näyttivät aivan pieniltä pilkuilta rannikolla. Me seisahdimme sentähden ja päätimme odottaa heitä. Enemmän kuin tiiman odotuksen perästä saavuttivat he meidät vihdoinkin; syynä heidän viivytykseensä oli se, että kaksi hevosista oli väsynyt, niin että he tuskin voivat kulkea. Yksi mies jätettiin viemään näitä kahta hevosta Asdodiin ja se tovereistamme, jonka hevonen oli väsynyt, käytti sen siaan borikka aasia, joka tänäpänä meitä seurasi; toinen väsynyt hevonen oli tulkkimme oma ja hänen täytyi kulkea jalkaisin loppupuolen päivää.

Me luovuimme tässä merenrannasta ja poikkesimme sydänmaahan päin. Tie oli taasen kovin vaivalloinen meidän väsyneille hevosraukoillemme, sillä meidän oli ratsastaminen yli useampain hietatöyrästen, joilla hevoset vajosivat syvälle. Useimmat meistä astuivat alas ja taluttivat hevoisiansa, säästääksensä niitä. Näitä kumpuja, jotka hieta yksin oli tehnyt, ulottui pitkin koko rannikkoa aina Libanoniin asti, ja myrskyn aikana lentää tuo keveä hieta pyrynä yli kenttäin ja muuttaa ne vähitellen erämaiksi.

Meidän oppaamme näytti kotvasen ajan perästä eksyneen tieltänsä, sillä hän kuljetti meitä milloin mihinkin suuntaan. Wihdoinkin pitkän ja vaivalloisen matkustuksen perästä tässä hietaisessa maassa, tulimme kovalle ja hyvälle pohjalle, ja meidän oppaamme näytti taasen osanneen oikialle polulle. Tässä ei kuitenkaan mitään varsinaista tietä ollut, vaan me ratsastimme läpi vainioin, johtaen kulkuamme suorastaan Asdodiin. Me tulimme sillä tavoin suurelle viljavainiolle ja kun olimme juuri keskellä sitä, näimme etäällä muutamia ratsastajia, jotka tulivat täyttä nelistä meitä kohden; tultuansa meitä niin likelle, että ääni voi kuulua, seisahtivat he ja huusivat meille muutamia tuimia sanoja Arabian kielellä. Me kysyimme tulkiltamme mitä he tahtoivat. Hän vastasi meitä kehoittamalla meitä jouduttamaan matkaamme ja pysymään koossa. Luultavasti olivat nuot ratsastajat sen viljan omistajia, jota me ihan vastoin tahtoamme sotkimme, ja he olisivat varmaankin, jos heitä olisi ollut useampi tai meitä vähempi, kostaneet meille tämän pahanteon. Nyt pysyivät he kohtuullisen matkan päässä ja jättivät meidät, kun olimme ratsastaneet ulos heidän vainiostansa.

Hämärässä saavuimme vihdoinkin leiriimme, jonka jo havaitsimme asetetuksi eräälle vähäiselle lakeudelle lähellä Asdodia. Päivällinen oli jo valmisna ja me istuimme hyvin nälkäisinä pöytään.

Täällä löysimme hyvin vähäpätöisen kylän keskellä kaunista seutua. Ylt'ympäri kasvoi kosolta öljypuita, viikunapuita ja palmuja. Kaupungin asema on sangen korkealla ja sieltä voi nähdä hyvin etäälle yli tuon avaran lakeuden Judean synkkiin muoriin asti, jotka siintävinä kohoavat tuolla kaukana idässä.

Wanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä ja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo mainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä, koskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.

Täällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan — temppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä Israelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan viereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat, löysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta he ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he seuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen makaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat kätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan makasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon, mutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja kaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin. Tämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä tapahtuneeksi.

Me lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme suorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme ensin Joppessa.

Kun lähdimme Asdodista, kulki tiemme läpi seudun, joka oli hedelmällisempi ja paremmin viljelty kuin yksikään niistä paikoista, mitkä tähän saakka Pyhässä maassa olimme nähneet. Me sivusimme yhden lainehtiman viljavainion toisensa perästä ja näimme myös monta äsken orastunutta vihantavaa peltoa. Tällä hedelmällisellä alalla oli monta kylää keskellä kauniita istutuksia.

Edellä puolenpäivää kuljimme Ekronin ohitse, joka oli viides Filistealaisten suuremmista kaupungeista. Tämä kaupunki oli taipaleen matkaa itäänpäin meidän tieltämme.

Me viivyimme hetken aikaa eräällä lammikolla ja katselimme muutamia sen ympärillä olevia raunioita.

Niin pian kuin pysähdimme, laskihe yksi matkakumppaneistamme, Hra Doughty, maahan pitkäkseen. Me luulimme hänen tehneen sen ainoastaan väsymyksestä, emmekä sentähden luoneet mitään huomiota häneen; mutta kun meidän taasen piti lähteä matkalle, valitti hän itseänsä kovin kipeäksi, hänellä oli kuitenkin sen verran voimia, että hän jaksot nousta hevosen selkään, ja me ratsastimme hiljakseen eteenpäin. Wähän ajan kuluttua seisatti Doughty hevosensa, astui tahi pikemmin putosi selästä ja vaipui hermottomana maahan. Me tutkimme hänen tilaansa ja havaitsimme hänellä olevan ankaran poltteen ja hänen otsansa oli hyvin kuuma; me pelkäsimme hänen saaneen tuon vaarallisen Syrian kuumetaudin, joka vuosittain tekee tuhojaan Itämailla matkustajain joukossa. Ainoa mitä voimme tehdä, oli, että niin pian kuin mahdollista koetimme saada häntä viedyksi Joppeen, jossa hän voi saada lääkärin apua. Me asetimme hänen sentähden etunojoon borikka-aasin selkään, jota hevostemme hoitaja käytti, ja koetimme kuljettaa häntä tällä tavoin eteenpäin; mutta hänen vaivansa tuli yhä kovemmaksi ja hetken ajan perästä rupesi hän hourailemaan ja vaikeasti valittamaan. Wiimein heittäytyi hän alas borikan selästä ja putosi maahan, vakuuttaen ett'ei hän voinut kulkea edemmäksi. Me neuvottelimme nyt hetken aikaa mitä oli tehtävä, ja päätimme vihdoin, että joku meistä jäisi Doughtyn luoksi, sillä aikaa kuin toiset ratsastivat Joppeen tuomaan kantotuolin, jolla voisimme kuljettaa ystäväraukkamme kaupunkiin. Minä lupasin tulkkimme kanssa jäädä hänen tykönsä, ja toiset lähtivät Joppeen, joka oli kahden tiiman päässä siitä, missä nyt olimme.

Minä valmistin meidän vilteistämme niin mukavan sijan kuin mahdollista oli kipeälle matkatoverilleni ja panin takin hänelle päänalaiseksi. Sateenvarjo levitettiin yli hänen päänsä suojelemaan häntä Filistean paahtamalta auringolta, ja minä kostutin silloin tällöin hänen kuumaa otsaansa raittiilla vedellä. Doughty houraili hourailemistaan ja puhui paljon, mutta varsin sekavasti; ainoastaan silloin, kun hän puhui äitistään (hänen äitinsä oli leskenä ja hän oli äitinsä ainoa poika), olivat hänen sanansa jotenkin selvät; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei hän enää milloinkaan saa häntä nähdä. Meidän tulkkimme laskihe levolle ja vaipui pian sitkeään uneen ruohostoon vähän syrjässä päin Doughtyn vuoteesta.

Ympärillämme oleva seutu oli täynnä kukkuloita ja laaksoja ja me olimme sijoittuneet ruohoiseen laaksoon. Wiisi pitkää tiimaa sai kuluneeksi, eivätkä meidän kumppanimme vielä tulleet. Doughtyn polte rupesi vähitellen taukoamaan ja houraileminen loppui, mutta hän valitti vielä surkeasti.

Kun jo rupesi hämärtämään heräsi tulkki ja,'havaittuansa päivän jo niin pitkälle joutuneen, sanoi hän minulle, että meidän oli kaiken mokomin ehtiminen Joppeen ennen pimeän tuloa, sillä jos yöksi jäimme kedolle, emme olleet turvallisuudessa Arabialaisilta. Minä luulin hänen liioittelevan vaaraa, mutta Joppessa sain toisena päivänä kuulla, että samana iltana, kun me tämmöisessä tilassa olimme muutaman penikulman päässä idässä päin kaupungista, oli kaksi turkkilaista sotamiestä joutunut Beduinein käsiin, toinen heistä oli ammuttu kuoliaaksi ja toisen käden oli kuula särkenyt.

Minä kysyin Doughtylta, luuliko hän voimansa pitkittää matkaa; hän koetti silloin nousta vuoteeltaan, mutta vaipui heti takaisin ja sanoi olevansa niin heikko, että hän tuskin voi sormeansakaan liikuttaa. Minä neuvottelin nyt tulkin kanssa, miten turvallisimmalla tavalla voisimme viettää yötä; sillä jos oli mahdoton pitkittää matkaa ja kumppanimme luultavasti olivat käyneet harhaan, aioimme etsiä jonkun syrjäisen laakson, viedä sinne sairaan, panna hevosemme liekoon, ja valvoa vuorotellen. Tulkki sanoi kumminkin tämän olevan hyvin vaarallista, kun meitä oli niin vähän eikä meillä ollut muita aseita kuin minulla revolveri ja Alilla sapeli.

Kun me pidimme tästä neuvoa, lausui Doughty, joka oli kuullut keskustelumme, että hän tahtoi tehdä viimeisen yrityksen, ja käski meidän uudestaan nostaa hänet borikan selkään. Me asetimme hänen silloin borikan leveään satulaan, joka oli hyvin vuoteen kaltainen muodoltaan. Minä hyppäsin hevoseni selkään ja ratsastin etupäässä, tulkki tuli perässä taluttaen borikkaa, ja tällä tavoin me matkustimme Joppea kohden.

Me kohtasimme paljon Arabialaisia vähemmissä ja suuremmissa joukoissa, vaan ei kukaan meitä häirinnyt, muutamat lausuivat muutamia sanoja meidän tulkillemme, ja katselivat vähän kummastuen Doughtya, joka suuresti vaikeroiden makasi borikan satulassa.

Me ratsastimme nyt yhtä mittaa eteenpäin, ja matkattuamme noin tiiman aikaa, rupesi sairas tointumaan; hän ei enää valittanut ja vihdoin kykeni hän nousemaan pystyynkin. Yhtä suruissani kuin ennen olin ollut, pelätessäni matkakumppanini saaneen Syrian kuumetaudin, joka muutamissa päivissä, vieläpä tiimoissakin olisi voinut tehdä lopun hänestä, yhtä iloinen olin nyt, kun tuosta äkillisestä parantumisesta luulin voivani päättää, ettei hänen tautinsa muuta ollutkaan kuin näillä seuduilla liikkuma vilutauti, joka kyllä on tuima ja tuskallinen, mutta ei kuitenkaan hengelle vaarallinen.

Hän tuli viimein niin voimiinsa, että me saatoimme ruveta ratsastamaan hienoa juoksuakin.

Tultuamme eräälle vuoren kukkulalle, josta meillä oli vapaampi näköala yli edessämme olevan seudun, saimme nähdä useampia ratsastajia, jotka ajoivat täyttä nelistä ja puhuivat korkealla äänellä toinen toisillensa, niin että me voimme kuulla heidän huutonsa; he ratsastavat edessänsä oleville kunnaille ja näyttivät tähystelevän tienoota. Kun he viimein huomasivat meidän, tulivat he kaikki meitä kohden täyttä vauhtia. Me arvasimme jo heidän olevan meidän matkakumppanejamme, vaikk'emme pimeän tähden voineet heitä tuntea, ja emme luulossamme erehtyneetkään. Ilolla kohtasimme taas toinen toisemme ja ilahduttavaa oli heistä nähdä Doughtyn niin toipuneena.

Syynä heidän viipymiseensä oli, että he olivat ratsastaneet väärää tietä Joppeen, joten he olivat viipyneet enemmän aikaa matkalla, kuin me olimme arvelleet; sen lisäksi oli heidän ollut työlästä saada kantotuolia Joppesta ja sitten olivat he eksyneet laaksoissa, etsiessänsä sitä paikkaa, jonne olivat meidän jättäneet.

Heillä oli muassaan kantotuoli, jota neljä miestä kuljetti, mutta koska Doughty nyt oli melkein täysissä voimissaan, käytti hän mieluisemmin vastedeskin borikkaansa, ja tämä olikin onneksi hänelle; sillä, kun hra Botcharby, joka oli väsynyt, hänen siastansa istui kantotuoliin, ei käynyt paremmin kuin että yksi kantajista kompastui ja veti mukaansa kolme toveriaan, niin että hra Botcharby suistui maahan ja satutti rintansa pahoin.

Me saavuimme vihdoinkin myöhään illalla Joppeen eli Jaffaan, joksi kaupunkia nykyään kutsutaan, ja pilkkopimeä oli, kun kävimme kaupunkiin sisään. Ennenkuin tulimme kaupunkiin, ratsastimme pitkäin istutettujen puistojen läpitse.

Me poikkesimme yöksi erääsen mukavaan hotelliin, sillä liian myöhäistä oli enää ehtiä leiriimme lähellä Lyddaa.

Jaffa on jotenkin iso ja hyvinrakennettu kaupunki ja harjoittaa melkoista kauppaliikettä, sillä se on Jerusalemin satama. Sillä on 5,000 asukasta, joista 1000 ovat kristityltä, 150 juutalaista ja muut muhamedilaisia.

Doughty kävi kohta erään täällä asuvan amerikalaisen lääkärin puheella, nimeltä Barkley, ja sai tietää ettei hänen tautinsa ollut muuta kuin vilutautia.

Me saimme varsin hyvät huoneet hotellissa ja tapasimme siellä erään Englantilaisen, joka oli ollut meidän seurassamme niinä kolmena päivänä, joina olimme Kuolleella merellä ja Jordanin virralla. Hän oli nyt palausmatkalla Englantiin ja makasi täällä Jaffassa odottamassa höyrylaivaa. Me emme olleet asuneet missään hotellissa siitä saakka kuin Kairossa nousimme kameleimme selkään.

Seuraavana aamuna nousin minä hotellin katon päälle ja katselin sieltä kaupunkia avaroine puistoineen. Jaffa on tunnettu runsaasta appelsiini-viljelyksestään; täällä ostimme appelsiinejä ja maksoimme skillingin kappaleesta. Kaupungin alapuolella levisi satama laivoineen. Tämä satama on niinkuin kaikki, jotka tällä rannikolla näin, ihan avonainen merta kohden, niin ettei se myrskyn aikana tarjoa mitään suojaa eikä siis ansaitsisikaan sataman nimeä. Höyrylaiva näkyi ulkona merellä, joka, tullen Europasta päin, läheni rannikkoa. Se tuli vihdoin niin lähelle, että selvästi voin nähdä sen keikkumista aalloilla.

Rannikko on laakea ja määrällinen, niin etteivät höyrylaivat voi tässä laskea rantaan, ja jos on kova tuuli, ei voida edes lähettää venheitä rannalle, niin että usein tapahtuu etteivät laivat tässä voi laskea matkustajia eikä postia maalle, vaan niiden täytyy jatkaa matkaansa johonkin toiseen satamaan.

Kaupungilla on valli, joka merta kohden on varustettu muutamilla vanhoilla kanuunilla; koko tämä muuri kukistuisi kuitenkin pian, jos Europalainen sotalaiva muutaman kerran täyden kylkensä sitä vastaan tyhjentäisi.

Maanpuolelle päin on Joppella ainoastaan yksi portti, jossa aina on semmoinen borikkain, hevosten, kamelein ja Beduinein tungos, että matkustajan on työläs päästä läpitse.

Taru tietää kertoa että Joppe on vanhin kaikista kaupungeista. Sen satamaan kuljetettiin Salomonin aikana, "seteripuita Libanonilta", jota puulajia käytettiin Herran huoneen rakennukseen.

Kun Israelin lapset olivat tulleet takaisin Babelin vankeudesta, kertoo Esra, antoivat Judalaiset Zidonin ja Tyron kivenhakkaajille ja salvureille rahaa, ruokaa ja juomaa ja öljyä, että he kuljettaisivat seteripuita Libanonilta meritse Joppeen saakka.

Joppessa astui profeta Jona laivaan, kun hän aikoi paeta Herran edestä, joka oli kehoittanut häntä saarnaamaan Niniveläisille.

Täällä herätti Pietari opetuspiian, nimeltä Tabitha, kuolleista ja asui täällä sitten monta päivää Simon parkkarin huoneessa. Matkustajille näytetään vielä vanha huone, jonka sanotaan olleen Simon parkkarin.

Tänne lähetti Kornelius palveliansa, noutamaan Pietaria sen ilmestyksen jälkeen, jonka hän oli saanut, ja täällä näki Pietari, kun miehet lähestyivät Joppea, sen näyn, jonka kautta Herra opetti häntä, ettei hän ylenkatsoisi pakanoita, vaan saarnaisi heillekin evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin Judalaisille niin myös Grekiläisille.

Kun Franskalaiset Napoleonin aikana hyökkäsivät Syriaan ja Pyhään maahan, joutui Joppekin heidän valtaansa, ja he harjoittivat täällä semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut raaoille Beduineille kuin europalaisille sotureille. Osoitteeksi heidän hirmuisuudestaan mainittakoon, että kun lähes 3000 miestä kaupungin varustusväkeä oli antaunut sillä ehdolla, että saisivat jäädä henkiin, antoi Napoleon, sotaoikeutta pidettyään, ampua heidät kaikki, sillä hän ei luullut voivansa elättää niin paljon vankeja. Nuot uhriraukat asetettiin joukottain merenrannalle, heille suotiin muutamia minuuteja, valmistuaksensa kuolemaan. He rukoilivat vielä kerran armoa, turvautuen niihin ehtoihin, joilla he olivat antautuneet; vastaukseksi komennettiin: "ampukaa!" ja neljän tunnin kuluessa ei kuulunut muuta kuin kivärin laukauksia ja kuoleman parkua. Tämä työ on ruma pilkku, joka monen muun senkaltaisen teon kanssa saastuttaa "suuren" Napoleonin muistoa!

Käveltyämme kerta kaupungin kadut, joilla väkeä vilisi yltä kyllin, suorimme uudestaan matkaan:

Kuljettuamme noiden pitkien puistojen poikki, jotka kolmelta puolelta ympäröivät Joppea, tulimme taas tuolle hedelmälliselle lakeudelle. Noin kolme tiimaa kestävän ratsastuksen perästä saavuimme Lyddaan, jossa meidän leirimme oli pystytettynä. Kokkimme ja miehemme katselivat meitä ällistyneinä, ja kysyivät mikä syynä oli meidän viipymiseemme; he olivat levottomuudella odottaneet meitä koko yön ja olivat nyt iloissaan nähdessään meidät taasen. Me istahdimme nyt maahan ja söimme murkinaksemme sen päivällisen, jonka Moses (meidän kokkimme) edellisenä päivänä oli valmistanut.

Lyddankin ympärillä on kukoistavia istutuksia ja se on rakennettu kauniille kunnaalle. Puolen penikulman päässä etelään päin näimme Ramlah'n tornit, mutta meillä ei ollut aikaa käydä katsomassa paikkaa eikä sillä olekkaan mitään erityistä merkitystä.

Lyddassa löytyy vielä niin kutsutun Pyhän Yrjön kirkon kauniit rauniot.
Kirkko on suuri ja muutamat osat siitä ovat jotenkin hyvin säilyneet.
Se on hyvin vanha ja Richard Leijonamielen sanotaan ristiretkein aikana
rakennuttaneen sen uudestaan.

Lydda on sama kuin Wanhan Testamentin Lad, joka kaupunki kuului
Benjaminin suvulle, niinhyvin ennen kuin jälkeen Babelin vankeuden.
Paikalla on vielä vanha hebrealainen nimensä.

Apostoli Pietari tuli myöskin lähetysretkillään "Pyhäin" luoksi Lyddaan. Siellä tapasi hän miehen nimeltä Eneas, joka kahdeksan vuotta oli halvattuna maannut vuoteellaan. Ja Pietari sanoi hänelle: Enea, parantakoon sinun Jesus Kristus: nouse, tee itse vuotees, ja hän kohta nousi. Ja kaikki Lyddan ja Saronan asuvaiset näkivät hänen, jotka tulivat käätyksi Herran tykö. Täällä Pietari vielä oli, kun opetuslapset Joppesta lähettivät kaksi miestä hänen luoksensa rukoilemaan, ettei hän viivyttelisi heidän tykönsä tulemasta.

Jättäen Lyddan ratsastimme nyt yli lakeuden itäänpäin ja saavuimme vihdoin taas Judean vuorille.

Alenevan auringon valossa aloitimme vaivalloista matkustustamme ylös vuoren jyrkille kukkuloille kallioista polkua pitkin, joka kierteli ylöspäin vuoren melkein pystysuoraa rinnettä myöten. Kun ehdimme yliseen Beth Horoniin, johon olimme aikoneet sijoittaa leirimme ensi yöksi, oli aurinko jo lähestynyt taivaan rantaa, ja meistä näytti ikäänkuin sen punertava kehä olisi hetken aikaa viivähtänyt Wälimeren peilikirkkaalla pinnalla. Me katselimme näiltä Ajalonin laakson yli kohoavilta kukkuloilta kaunihinta auringon laskemista mereen, mitä milloinkaan olimme nähneet. Me seisoimme noiden armasten Judan vuorien läntisellä rinteellä, etelässä näimme Ajalonin laakson ja Gibeon oli vähän matkan päässä takanamme; jalkaimme alla levisi Filistean avara lakeus, täynnä todistuksia Jehovan, Israelin väkevän Jumalan voimasta, ja sitten tuolla sen takana tuo kullan kiiltävä Wälimeri, jonka sylihin aurinko laski — aurinko, josta Raamattu kertoo, että se seisahti, kun Josua sillä paikalla, jossa me nyt olimme, puhui Herran kanssa ja sanoi koko Israelin läsnä ollessa: Aurinko seiso alallas Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa. Täällä myös Judas Makkabeus pienellä joukollansa kohtasi Syrialaisten sotalauman ja tuiman taistelun perästä ajoi heidät takaisin alempana olevalle kedolle.

Beth Horonin muistoja mieleemme johdattaessa, tulimme yht'äkkiä siinä toimessa keskeytetyksi ankaran melun kautta, jonka tulkkimme ja passaajamme olivat nostaneet eräässä teltissä; me kuulimme muutamia aika lätkäyksiä teltistä ja heti sen perästä tulivat he ulos tuimasti painellen. Me erotimme heidät toisistansa ja palvelia riisui nyt turbaninsa, viskasi sen vihan vimmassa maahan, kohotti sitte molemmat kätensä taivasta kohden ja huusi täyttä kurkkua: "Allah!" jonka arabialaiset aina tekevät, kun he ovat epätoivon tai vihan vimmassa. Hän sitten koko iltakauden uhkasi yöllä tappaa tulkin veitsellä, mutta ennen kuin yö tuli, olivat he taas hyviä ystäviä ja söivät varsin levollisina illallista yhdessä. Arabialaisen viha asettuu tavallisesti yhtä pian kuin se syttyykin.

Warhain seuraavana aamuna läksimme Beth Horonista, ratsastaaksemme
Jerusalemiin.

H:ra Doughty, joka edellisenä päivänä oli ollut varsin terveenä sai nyt taas matkalla vilutaudin puuskan. Hänen oli taasen laskeuminen maahan ja minä jäin tulkin kanssa häntä odottamaan, toiset jatkoivat matkaansa Jerusalemiin ja aikoivat poiketa Gibeoniin ja Aissaan. Neljän tai viiden tiiman kuluttua oli taudin aika ohitse ja me voimme taas pitkittää matkaamme tuota vaivalloista tietä myöten.

Illemmällä saavuimme Jerusalemiin ja näimme tuon kalliin kaupungin toiselta puolelta kuin ennen, sillä nyt tulimme pohjoisesta päin suoraan sille portille, jota sanotaan Damaskon portiksi. Tältä puolelta katsoen näyttää kaupunki aivan kauniilta. Näköala ei ole niin avara kuin Jerikosta tullessa, mutta täältä näkyy yhtä haavaa itse kaupunki, koko Jehosaphatin laakso ja tuo mahtava Öljymäki kolmen korkean huippunsa kanssa.

Me ratsastimme nyt kaupunkiin siihen hotelliin, missä Lejonhufvud asui, ja armas oli se hetki, jona taas sain nähdä rakkaan ruotsalaisen matkatoverini.

Kun lyhyesti olimme kertoneet toinen toisellemme tärkeimmät havaintomme sillä aikaa, kuin olimme olleet eroitettuina, jätin minä hänen ja Doughtyn, joka oli päättänyt asua hotellissa siksi että hän oli kokonaan toipunut sairaudestaan, ja lähdin tulkin kanssa leiriimme, joka oli sijoitettu Öljymäen eteläisimmälle huipulle. Kaupungin portti oli jo suljettu, kun me aioimme ratsastaa ulos, mutta turkkilainen vartia aukaisi sen meille, vaikka aurinko jo oli aikaa laskenut ja oli ihan pimeä.

Me ratsastimme nyt alas Jehosaphatin laaksoon, yli Kidronin osan eli oikeimmin yli tuon entisen puron uoman, kuljimme Gethsemanen sivutse ja nousimme öljymäelle.

Elävästi muistuivat mieleeni öisen ratsastuksen aikana Vapahtajani viimeiset elämänvaiheet. Minä ratsastin samaa tietä, jota hän oli käynyt. Minä kuljin sen paikan ohitse, jossa tuo rakkaudesta rikas Sovittaja vaipui maahan meidän syntikuormamme alla ja jossa hän murehti, vapisi ja hikoili verta, tunteissaan sen kauhean kuoleman esimakua, jonka hän seuraavana päivänä oli kärsivä.

Minä kävin näin viettämään ensimäistä yötäni Öljymäellä, jossa Vapahtaja oli viettänyt niin monta yötä rukoillen Jumalaa — mikä kallis, mikä autuas yö oli tämä minulle — semmoisina hetkinä ja semmoisilla paikoilla tuntee itsensä olevan ikäänkuin hyvin lähellä Jumalatansa.

Leiristämme oli meillä vapaa näköala yli Jerusalemin; me katselimme täältä joka päivä tuota pyhää kaupunkia ja koetimme painaa tätä kallista näkyä muistiimme ijäksi päiviksi.

Täällä on tapahtunut asioita, jotka ovat luoneet maailman uudestaan, täällä on elänyt pyhiä miehiä, joiden sanat, joiden maine on levinnyt kaukaisiin kansoihin ja etäisiin aikoihin, ja jotka vielä vuosisatojen kuluttua vaikuttavat kansakuntain ja yksityisten elämään ihmeteltävällä voimalla. Täällä vaikutti ja opetti se ihmeellinen Propheta, jota Raamatun Pyhät miehet ovat kutsuneet Messiaaksensa ja Mestariksensa, ja joka on kaikkein heidän kirjoitustensa ihanana pääaineena. Täällä uhrattiin se rakkauden Ruhtinas, joka voitti kuoleman, sovitti Jumalan maailman kanssa ja aukaisi meille iankaikkisen elämän portit; sillä täällä jossakin paikassa meidän jalkaimme alla on Golgatha, jossa Jumalan poika kuoli. Täältä astui elämän Ruhtinas alas tuonelaan ja kukisti ihmiskunnan nimessä sen voiman, sen hirmuisen vallan ja muutti kuoleman uskovaisille tunnustajillensa sillaksi maan ja taivaan välille — kiiltäviksi Eliaan Waunuiksi, joilla he viedään maan "sumuisista laaksoista" taivaalliseen Jerusalemiin, elävän Jumalan kaupunkiin, Jehovan valtaistuimen eteen, säädöksensä ijankaikkisessa rauhassa asua heidän Isänsä monissa majoissa.

Jerusalem on se paikka, jossa Jumala on tehnyt suurimmat rakkauden ihmeensä, mutta tämä kaupunki on myöskin se paikka, jossa maailman suurin synti on tehty. Täällä ovat ihmiset, samassa kuin he vapauttivat murhaajan, ilkeimmillä syytöksillä ahdistaneet ainoata puhdasta, viatonta olentoa, joka jälkeen syntiin lankeemuksen heidän joukossansa on ollut. Täällä ovat he julistaneet Elämän Ruhtinaan syylliseksi, ja tuominneet hänen kuolemaan. Täällä ovat he ristiinnaulinneet Kunnian Herran. Jumalan rangaistus näyttää sentähden erittäin kohdanneen tätä kaupunkia; sillä ei missäkään maailmassa ole ihmiset niin vihaisina ja verenhimoisina teurastaneet ja raadelleet toinen toisiansa kuin täällä.

Neljäkymmentä vuotta tämän murhatyön jälkeen piiritti kaupunkia romalainen sotajoukko, jonka päällikkönä oli Titus. Kristityt pakenivat silloin kaupungista, niinkuin Mestari oli heitä eläessään käskenyt, sanoen, koska Jerusalemia saartaa sotalauma, on silloin sen hävitys lähellä; ja hävitys seurasikin, hävitys niin julma ja kauhistava, ettei maailma ole semmoista milloinkaan nähnyt. Se kansa, joka Pilatuksen palatsin ulkopuolella niin yksimielisesti oli huutanut: "hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle", sai tässä tuta tuon väkevän Kostajan vanhurskasta vihaa. Heidän kaupunkinsa hävitettiin, heidän temppelinsä poltettiin ja he itse kaatuivat joukottain. Muutamat kuolivat nälkään, ja nähtiinpä esimerkkejä, että isät ja äitit epätoivossa söivät omia lapsiansa. Monta paloi tulen liekeissä, suuri joukko sai surmansa keskinäisissä sodissa, jotka näinä kauhistuksen päivinä raivosivat Judalaisten kesken, ja suurimman osan teurastivat voitolliset Romalaiset.

Toisella vuosisadalla, keisari Hadrianon aikana, nostivat Judalaiset kapinan Romalaisia vastaan. Eräs mies nimeltä Bar-Coch-Ba johti heitä. Hän sanoi olevansa Jumalalta lähetetty vapauttamaan sorrettua Israelia. Jerusalem, ynnä monta muuta paikkaa Palestinassa lankesi heidän käsiinsä, mutta heidän valtansa oli lyhyt. Suuri romalainen sotajoukko ryntäsi heitä vastaan. Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä ja niistä Judalaisista, jotka puolustivat kaupunkia, kaatui enin osa sodassa ja muut myytiin orjiksi. Tämä oli Judalaisten viimeinen yritys, saadakseen takaisin isäinsä kaupunkia eli sitä paikkaa, jossa se oli ollut. He jättivät sitte maansa, ollaksensa vierasten kansain seassa elävinä todistuksina raamatun ennustusten totuudesta.

Jerusalem pysyi nyt Romalaisten hallussa vuoteen 636, jolloin kiihkoisten muhamedilaisten armeija ilmaantui kaupungin eteen. Se otettiin nyt taasen väkirynnäköllä ja Saracenit harjoittivat tavallista julmuuttansa.

Kaupungissa olevat kristityt saivat nyt usein kärsiä ankaria vainoomisia ja pyhissä vaeltajia rääkättiin ja tapettiin tuontuostakin. Sitä kesti monta vuosisataa perätysten, kunnes vihdoin tuo yhä kiihkenevä vainoominen Palestinassa asuvia Kristityttä vastaan herätti koko Europassa yleistä mielipahaa. Nyt päätettiin valloittaa pyhä maa uskottomain käsistä, ja niinkutsutut ristiretket alkoivat. Saksanmaan, Englannin, Franskan ja Italian parhaimmat soturit riensivät tälle pyhälle paikalle taistelemaan Saraceneja vastaan, ja Jerusalem virui taasen veressä.

Ristiarmeija valloitti kaupungin v. 1099, muhamettilaiset teloitettiin säälimättä ja kristityt harjoittivat semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut Arabialaisille kuin kristityille.

Sittemmin Saracenit ja kristityt vuorottain valloittivat kaupungin toisiltansa, jolloin verta aina vuosi virtana, kunnes kristityt vihdoin ajettiin siitä pois iäksi päiviksi v. 1243.

Tästä ajasta saakka on kaupunki yhtämittaa ollut muhamedilaisten hallussa. Kuitenkin käy puhe Arabialaisten kesken, että kristityt vielä kerran valloittavat kaupungin ja kukistavat muhamedilaisten vallan, ja huhu kertoo myöskin minkä portin kautta he tunkevat sisään, nimittäin "Kultaisen portin" kautta, joka on kaupungin itäisessä kyljessä juuri vastapäätä Omarin moskejaa ja joka johtaa isolle temppelikartanolle. Tämän ennustuksen tähden on tuo Kultainen portti muurattu kiini, etteivät Kristityt pääsisi sisään.

Omituista oli johtaa mieleensä tämän kaupungin monivaiheista historiaa ja kaikkia niitä verisiä mullistuksia, jotka täällä ovat tapahtuneet, samalla haavaa kuin olimme tilaisuudessa leiristämme katselemaan tuon suuren kuninkaan kaupunkia, semmoisena kuin se näkyy matkustajan silmiin. Se ei tätä nykyä ole paljon sen ihanan kaupungin näköinen, jonka Titus hävitti, mutta sillä on sama nimi, ja sen pyhät muistot kirkastavat sitä ja tekevät sen kalliiksi kaikille kristityille, niin kauvan kuin maailma seisoo. Me emme väsyneet katselemasta Jerusalemia, ja illoin viivyin minä kauvan ulkona leiristäni, katsellen, tuota muistojen kallista kaupunkia ympäristöineen, heleän kirkkaan kuuvalon valaisemana. Jerusalemin väkilukua ovat eri kirjailijat hyvin erinkaltaisesti arvostelleet. Muutamat eivät sano sen nouseman yli 10,000, toiset lukevat taas sen 30,000 asti. Erään laskun jälkeen, jonka minä olen nähnyt ja jonka sanotaan olevan kaikkein todenperäisimmän, olisi väkiluku 4,000 muhamedilaista, 6,000 Judalaisia, 1,610 Kreikkalaista kristittyä, 1,200 Romalais-katolilaista, 200 Armenialaista, 150 Syrialaista, Kopteja ja Abyssinialaisia ynnä 100 protestanttilaista — yhteensä 13,340.

Kaupunki on jaettu neljään suureen kortteeriin, joissa eri uskolaiset asuvat erillään toinen toisistaan. Koillisessa kortteerissa asuvat Muhamettilaiset, luoteisessa kristityt, lounaisessa Armenialaiset ja kaakkoisessa Judalaiset.

Näistä kortteereista on erittäin Judalaisten kortteeri silmiinpistävä huonoin rakennustensa ja äärettömän likaisuutensa tähden. Sen perästä on muhamedilaisten kortteeri kurjin. Molemmat jälillä olevat ovat paljoa siivommat. Nämä kortteerit ovat erotetut toisistaan kaupungin kahden suurimman kadun kautta, joiden varrella bazarit ovat.

Jerusalemissa on useampia isoja, eri kirkkokunnille kuuluvia luostareita, ja juuri nykyään on Zionin vuorelle rakennettu yksinkertainen, mutta erinomaisen soma protestanttinen kirkko. Tämän kirkon esimiehenä on pispa Gobat ja hänen allensa kuuluu useita englantilaisia ja saksalaisia evankelisia opettajia.

Tuossa protestanttisessa kirkossa olimme, täällä viipyessämme, joka sunnuntaina tilaisuudessa muiden kristiveljein kanssa viettämään harrasta jumalanpalvelusta ja veisaamaan Jumalan kunniaa juuri samoilla virsillä, joita David tällä sialla teki ja lauloi. Hyvin liikuttava oli kuulla Jerusalemissa saarnattaman ristiinnaulitusta.

Me saimme useiksi illoiksi ystävällisen kutsumuksen pispa Gobatin luokse ja kohtasimme siellä ne protestanttiset opettajat ja lähetyssaarnaajat, jotka asuvat Jerusalemissa. Nämät olivat: pastori Crawford Englannista, pastori Valentiner Preussista, herrat Hefter ja Baeley, erään Londonissa löytyvän judalaisen lähetysseuran lähettämät saarnaajat, ja herrat Klein ja Sandrecsky, jotka Englannin kirkon lähetysseura oli lähettänyt. Paitsi näitä tapasimme täällä koko joukon matkustavia niinhyvin Englannista kuin Saksanmaalta.

Nämä iltaseurat tuon protestanttisen pispan luona Jerusalemissa alkoivat rukouksella, jonka pispa itse piti ja jonka aikana kaikki läsnäolijat olivat polvillansa. Sitten puheltiin kaiken iltaa hengellisistä asioista, ja kokous päättyi rukouksella ja veisulla. Kalliita olivat todellakin nämä kristillisten veljesten kokoukset tuossa pyhässä kaupungissa. Milloinkaan emme unohda sitä rakkautta ja ystävällisyyttä, jolla pispa ja hänen rouvansa meitä kohtelivat, ollessamme Jerusalemissa.

Prostestanttinen seurakunta Jerusalemissa ei ole monen vuoden vanha.
Se on sen lähetysseuran toimeen panema, joka Londonissa on syntynyt
Kristinuskon levittämistä varten Judalaisten seassa.

Ensimäinen saarnaaja, jonka tämä seura lähetti Palestinaan, tuli tänne 1820; mutta vasta m. 1824 asettui ensimäinen lähetyssaarnaaja Jerusalemiin asumaan; hän oli T:ri Dalton. Hän kuoli jo v. 1826, melkein kohta sen jälkeen kuin tuo myöskin jo kuollut pappismies Nicolayson saapui paikalle hänen apulaiseksensa. Wihdoin, monien vastusten perästä Turkkilaisten puolelta, onnistui saada ostaa protestanttisen kirkon rakentamista varten tarpeellinen tontti. Useita rakennuksia ruvettiin heti panemaan toimeen, mutta kun työ jo oli melkoisesti edistynyt, kuoli rakennusmestari ja tämä tapaus ynnä Egyptiä vastaan syttynyt sota esti rakennuksen valmistumista.

W. 1841 päättivät Englannin ja Preussin hallitukset yhteisellä kustannuksella toimeen panna ja voimassa pitää erityistä protestantista hiippakuntaa Itämailla ja Jerusalem määrättiin pispan istuimeksi. Tämä hiippakunta oli käsittävä Mesopotamian, Kaldean, Syrian, Palestinan, Egyptin ja Abyssinian. Englannin ja Preussin hallitukset valitsevat pispan vuorotellen. Jo syksyllä v. 1841 vihittiin Mikael Salomo Aleksander, eräs kääntynyt Judalainen, Jerusalemin ensimäiseksi protestanttiseksi pispaksi. Yksi Judan hajoitetun suvun jäsen palasi takaisin isäinsä kaupunkiin kristittynä pispana —todellakin merkillinen tapaus, suuri ajan merkki, jota kristityt, tuo hengellinen Israel, pitivät enteenä sen lupauksen täyttämiseen, joka sanoo että uudistuneet heistä tulevat autuaiksi ja tunnustavat sydämessänsä Messiaan, jonka heidän esi-isänsä tuomitsivat kuolemaan, ja ottavat Hänen nimessään haltuunsa luvatun maan niinhyvin sanan maallisessa kuin hengellisessä merkityksessä.

Pispa Aleksander kuoli jo v. 1845 ja hänen jälkeensä tuli pispaksi
Gobat, joka ennen suurella innolla oli lähetyssaarnaajana työtä tehnyt
Itämailla, erittäinkin Abyssiniassa.

Toisena päivänä senjälkeen kuin Filisteasta olimme takaisin tulleet, oli sapatti. Jo varhain aamulla jätin minä leirimme ja ohjasin kulkuni Jerusalemiin päin, viettääkseni siellä jumalanpalvelusta. Edessäni oleva kaupunki, tuo rakas vuori, jonka jyrkkää tietä minä kuljin, Gethsemane sen juurella, ja sapatin rauhallisuus, — nämä kaikki yhdistyneenä olivat voimallisin saarna sydämelleni, Minkä milloinkaan olin kuullut.

Minä kävin ensin hotellissa asuvain ystäväini, Lejonhufvudin ja Doughtyn luona ja menin sitte heidän seurassansa protestanttiseen kirkkoon.

Tämä kirkko on rakettu kauniille avonaiselle paikalle Zionin vuorelle, ja on todellakin siellä Herran Zionina tuon pyhän kaupungin pimeyden keskellä.

Wuonna 1842 laski pispa Aleksander tämän kirkon perustuksen. Työtä jatkettiin sitten yhtämittaa Tammikuuhun v. 1843, jolloin Turkkilaiset koettivat estää sen pitkittämistä. Wastuksia ilmaantui nyt runsaasti, mutta Herran avulla ja kristittyjen uutteruuden kautta päästiin niistä kaikista, ja siellähän nyt seisoo Zionin vuorella tuo yksinkertainen mutta erinomaisen soma kirkko ikäänkuin Jumalan vartiatornina, josta hänen sotamiehensä katselevat pyhää maata, valloittaaksensa sitä ja tehdäksensä sitä pyhän kansan maaksi.

Me olimme täällä evankelisessa jumalanpalveluksessa, joka alkaa k:lo 10 e.p.p. ja iltapuolla päivää kuulimme saksalaisen saarnan; semmoinen pidetään täällä joka sunnuntai klo 3. Molemmat saarnat olivat erinomaisen hyvät.

Jerusalemin protestanttiset kristityt tekevät työtä monella haaralla. Täällä löytyy eräs sairashuone Judalaisia varten, jossa on siaa 36 sairaalle, ja moni köyhä Israelilainen on täällä saanut sekä ruumiin että sielun terveyden. T:ri Mac-Gavon on tämän sairashuoneen esimiehenä ja hänen apunansa on eräs herra Atkinson ynnä useampia sairashoitajattaria; ja esimiehessä on yhtyneenä totinen kristillinen rakkaus tottuneen lääkärin taitavuuteen.

Ilman sitä on Jerusalemissa Diakonissa-koulu, jonka pispa Aleksander on perustanut, ja tätä koulua pidetään voimassa sekä tuon judalaisen Londonissa olevan lähetysseuran kustannuksella että vapaaehtoisilla apurahoilla. Poikakoulu on Zionin vuorella, ulkopuolella kaupungin muuria eräässä nykyään rakennetussa huoneessa. Täällä opetetaan noin 30 lasta. Tyttökoulu on kaupungin sisäpuolella ja oppilasten lukumäärä on lähes 20.

Täällä löytyy myös työhuone köyhiä varten, jotka ovat joko kääntyneitä kristityitä tahi semmoisia, jotka siksi tahtovat tulla, ja erityinen koulu Judalaisia naisia varten. Näiden lisäksi tulee vielä Preussilainen sairas-huone ja tyttökoulu, joiden johtajina on neljä diakonissaa, kaikki Kaiserwerthista kotoisin, ja eräs majapaikka matkustajia varten.

Protestanttinen lähetystoimi näyttää sillä tavoin täällä vakaantuneen, ja on tämä työ jo ruvennut hedelmiä kantamaan. Paitsi useampia kääntymisiä sairasvuoteilla, joista kuulimme puhuttavan, kertoi pispa Gobat että jotenkin suuri joukko turkkilaista sotaväkeä alkoi ruveta kuultelemaan evankeliumia, ja, samassa kuin tämä häntä ilahutti, lausui hän vakuutuksensa olevan, että, jos nämä sotamiehet todellakin muuttuisivat kristityiksi, sen seurauksena voisi olla yleinen kristittyjen murha.

Kun tulimme takaisin hotelliin, oli siellä minun hevoiseni, jonka aamulla, ennenkuin leiristä lähdin olin käskenyt tulkin lähettämään hotelliin jälkeen puolenpäivän. Minä sanoin nyt jäähyväiset ystävilleni ja ratsastin ylös öljymäelle olevaan leiriimme.

Me viivyimme vielä kolme päivää Jerusalemin läheisyydessä ja kaksi viimeistä päivää asuin minä itse kaupungissa eräässä hotellissa, saadakseni sanoa että kumminkin olin asunut Jerusalemin muurein piirissä.

Me mietimme nämät päivät ystäväin ja kristiveljesten seurassa ja teimme useampia kävelyitä ulos kaupungista, joilla retkillä meitä useimmasti seurasi Jerusalemissa asuvia opettajia, jotka hyväntahtoisesti selittivät meille kaikkein raamatussa nimitettyin paikkain aseman niin hyvin, kuin he monivuotisten tutkimusten avulla sitä luulivat voivansa tehdä.

Eräänä iltana olimme lähetyssaarnaajain kokouksessa, joka pidettiin suuressa koulusalissa Zionin vuorella. Kun olimme tulleet paikalle, kehoitettiin minua kertomaan hengellisistä liikunnoista Ruotsissa, joista huhu oli levinnyt veljesten kokoukseen Jerusalemissakin ja joista täällä olevat kristityt iloitsivat. Wähän aikaa arveltuani, lupasin noudattaa veljesten tahtoa; mutta eräs lähetyssaarnaaja Indiasta, jonka ensin tuli mainita jotakin kokemuksistaan tältä lähetysalalla, kulutti niin paljon aikaa kertomukseensa, ettei enää kellään toisella ollut tilaisuutta nousta puhumaan. Kuitenkin ilmoitin minä opettajille yksityisesti yhtä ja toista niistä suurista yleisistä herätyksistä, jotka liikkuvat minun kotimaassani, ja pieninkin sivuseikka näytti heitä suuresti miellyttävän.

Kun nyt lopetan tämän luvun ja samassa jätän Jerusalemin, tunnen minä kuinka heikko ja vaillinainen kertomukseni tästä kaupungista on. Minä olen vaan lausunut muutamia sanoja siitä, enkä voinutkaan muuta tehdä; sillä jos tätä kaupunkia olisin ruvennut laveammin kertomaan ja sen erityisiä osia kuvaamaan, olisi siitä syntynyt suuri teos, johon ei minulla ole kykyä ja johon ilman sitä olisi tarvittu enemmän tutkimusta ja kauvempaa viipymistä näillä pyhillä seuduilla, kuin mitä minulle oli sallittu.

Tuorstaina 3:s päivä Toukokuuta suorimme me matkaan. Iltapuolella päivää otettiin teltit alas, kaikki kapineet sälytettiin kokoon, ja muulit, jotka olimme vuokranneet koko siksi ajaksi, kuin vielä Palestinassa ja Syriassa matkoillamme viivyimme, olivat aamulla varhain saapuvilla meidän leirissä. Puolipäivän aikaan läksimme me hotellistamme Jerusalemissa ja ratsastimme ylös Öljyvuorelle, nähdäksemme kuinka miehemme kuormittivat muuleja.

Silloin tällöin vilkahti silmä miesten puuhasta alas Gethsemaneen, Kidronin ojaan ja Morian vuorelle, jolla jälkimmäisellä on temppelin piha ja koko kaupunki sen ympärillä. Kun rakkaista ystävistä on erkaneminen, tahtoo mielellään ikäänkuin viivyttää noita viimeisiä rientäviä hetkiä, että oikein ehtisi painamaan armastensa muodon iäksi päiviksi muistiinsa. Melkein sama oli meidän laitamme täällä, kun jätimme nämä armaat seudut. Me nousimme vihdoin hevostemme selkään, katselimme viimeisen kerran tätä kaunista näkyä — Öljyvuoren pyhää ympäristöä — ja ulotimme matkamme Pohjoseen päin — meidän rakasta vaikka kaukaista kotoa kohden.

Me ratsastimme alas Öljyvuoren rinnettä myöten, sivusimme vielä kerran Gethsemanen ja Kidronin ja tulimme sille tielle, joka Damaskun portista menee Pohjoseen päin Jerusalemista.

Matkamme alussa katsahdimme me useasti taaksemme, saadaksemme vielä kerran nähdä Jerusalemin kolkkoja muureja ja Öljyvuoren tummia kukkuloita laskevan auringon valossa. Wihdoin katosi taaksemme tuon pyhän kaupungin viimeinen haave ja Öljyvuoren korkein kukkulakin meni näkymistämme.

Wähän ajan perästä, sitte kuin Jerusalem oli kadonnut näkymistämme, laski aurinko ja iltarusko levitti punertavaa loistoaan Judean vuorille ja laksoihin ja valaisi esineitä yhä vaihtelevilla, ihanilla väreillä. Wärit välkkyivät joka tuokio eri tavalla, sillä auringon valo heikkoni heikkonemistansa ja nousseen kuun himeä kumotus rupesi taistelemaan sen kanssa vallasta, kunnes vihdoin täyden kuun hopealta hohtava kehä oli ainoa valo, joka johti meidän kulkuamme.

Seutu, jonka läpitse matkasimme, oli hedelmällisempi kuin mikään toinen paikka, jonka Judeassa olimme nähneet. Eivät ainoastaan laksot olleet viljellyt, vaan useimmat vuoretkin olivat peitetyt vihannoilla penkerillä aina huippuun asti, ja näköalat olivat vähän vapaammat kuin tavallisesti tässä omituisessa vuorimaassa.

Illan suloinen viileys ynnä tuo ihana seutu, jonka läpitse matkasimme, ja tuo kirkas kuuvalo, joka meitä johti, teki tämän ratsastuksen eriomaisen viehättäväksi.

Me ohjasimme kulkumme Betheliä kohden, jossa aioimme pystyttää telttimme ja olla yötä. Matkalla sinne sivusimme me Anathoth'in joka on yksi niistä neljästä kaupungista, jotka luvatun maan jaossa tulivat Benjaminin suvulle. Anathoth on erään Israelin suurimman prophetan, nimittäin Jeremiaan, syntymäpaikka. Hän oli Hiskiaan poika, Anathothin papeista, Benjaminin maalta. Täällä tuli hän jo nuorukaisena kutsutuksi Herran prophetaksi. Kun hän täällä vastasi Jumalalle: "voi Herra, Herra! katso en minä kelpaa saarnaamaan, sillä minä olen nuori" sai hän vastaukseksi: "älä sano: minä olen nuori; mutta sinun pitää kaikkiin niihin menemän, kuin minä sinun lähetän ja puhuvan kaikkia, kuin minä sinulle käsken. Älä Pelkää heitä! sillä minä olen tykönäs, ja pelastan sinun, sanoo Herra". Kun Jeremias tässä syntymäkaupungissaan sai kärsiä vainoomista ja asujamet eivät tahtoneet ottaa korviinsa hänen sanojansa, vaan uhkasivat tappaa hänen, jollei hän lakannut puhumasta Herrasta, julisti Herra prophetan kautta Anathothille seuraavan rangaistuksen: "Sentähden sanoo Herra näin Anathothin miehiä vastaan, jotka sinun henkeäs väijyvät ja sanovat: älä ennusta meille Herran nimeen, jolles muutoin tahdo kuolla meidän käsissämme. Sen-tähden näin sanoo Herra Zebaoth: katso, minä etsin heitä kostolla, nuoret miehet pitää heistä miekalla tapettaman, heidän poikansa ja tyttärensä pitää nälästä kuoleman, niin ettei heistä pidä mitään jäämän; sillä minä saatan Anathothin miehille onnettomuuden sinä vuonna, koska heitä kostolla pitää etsittämän."

Me saavuimme sitte Betheliin klo ½ 10 aikaan ja pystytimme leirimme ihan kaupungin viereen. H:ra Botcharbyn muulit eivät tulleet perille samaan aikaan kuin meidän, vaan paljoa myöhempään, niin että Botcharby ja Taylor joivat teetä meidän kanssa ja lepäsivät meidän telteissä klo 1:teen yöllä, jolloin heidän telttinsä vihdoinkin tuli.

Nykyinen Bethel on rakettu jotenkin avaralle vuorelle, jota laaksot ympäröivät. Wuoret rajoittavat näköalaa joka taholta, etelässä eivät ne kuitenkaan ole ylen korkeita, niin että kenties tuon suuren moskeijan kuvusta Jerusalemissa voi nähdä Betheliin. Tuon vanhan kaupungin rauniot viruivat hajallaan meidän leirimme ympärillä ja näyttivät todistavan, että me nyt olimme samalla paikalla, jossa raamatussa mainittu Bethel kerran seisoi. Rauniot ovat kukistuneitten huonetten perustuksia, muurein jätteitä ja suurempia ja pienempiä kiviläjiä. Alhaalla länteenpäin antamassa laaksossa on lammikko eli vesisäiliö, joka on rakettu kivestä 300 jalkaa pitkäksi ja noin 200 jalkaa leveäksi. Täällä löytyy myös kaksi kirkasta lähdettä.

Näillä lähteillä juotti Abraham usein karjaansa, sillä patriarkka on tänne toisinaan pystyttänyt telttinsä; laaksoin runsaat laitumet ja lähdetten raitis vesi houkutteli häntä tänne.

Täällä lepäsi kerran Jakob, paetessaan veljensä Esaun vihaa, ja oli yötä paljaan taivaan alla, kivi päänalaisena. Täällä näki hän unissaan ne kummalliset tikapuut, jotka olivat taivaan ja maan välillä, ja näki Jumalan enkelein käyvän niitä myöten ylös ja alas, ja Herra itse seisoi ylimpänä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes pitää olevan niinkuin maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjaan ja etelään päin. Ja sinussa pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuksi tuleman, ja sinun siemenessäs. Ja katso, minä olen sinun kanssas, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänäs joudut, ja saatan sinun jälkensä tälle maalle: sillä en minä hylkää sinua siihen asti, että minä kaikki teen, mitä minä sinulle puhunut olen". Kun Jakob heräsi, pelkäsi hän ja sanoi: "totisesti on Herra tässä paikassa; eikä tässä muu ole kuin Jumalan huone ja taivaan ovi" Hän pystytti kiven, jota hän oli käyttänyt päänsä alaisena, muistopatsaaksi ja kutsui paikan Bethel (Jumalan huone). Hän teki täällä lupauksen että jos Jumala oli hänen kanssansa ja varjeli häntä matkalla ja toi hänen takaisin rauhassa kotia isänsä tykö, Herra oli oleva hänen Jumalansa ja tämä kivi, jonka hän oli pystyttänyt, oli oleva Jumalan huone.

Kolmenkymmenen vuoden perästä tuli Jakob takasin Betheliin, mutt'ei silloin yksinäisenä pakolaisena, vaan suuren palvelia-joukon ja mahtavan karjalauman kanssa, jotka hän oli ansainnut sukulaisensa Labanin luona Mesopotamiassa. Täällä hautasi hän erään tammen alle Deboran, Rahelin imettäjän. Täällä ilmestyi uudestaan Jumala Jakobille ja antoi hänelle toistamiseen nimen Israel. Täällä pystytti hän alttarin Herralle Jumalalle, niinkuin hän luvannut oli.

Kun Israelin valtakunta jaettiin, tuli Bethet kahdessa suhteessa merkilliseksi, ensiksi että se oli pyhä paikka, toiseksi että se oli rajalinnana ja tosiaankin avaimena molempiin valtakuntiin.

Kuningas Jerobeam rakensi Betheliin alttarin ja asetti sen päälle kultaisen vasikan ja pakoitti kansansa uhraamaan sille, eikä päästänyt heitä menemään Jerusalemin temppeliin viettämään jumalan palvelustansa, sillä hän pelkäsi että kansa siinä tapauksessa kääntyisi uudestaan Judan kuningasten puolelle. Kun Jerobeam kerran oli valmistanut Bethelissä suuren juhlan ja juuri seisoi alttarinsa edessä, valmisna uhraamaan, tuli Jumalan mies Judasta Herran sanan kautta Betheliin ja huusi alttaria vastaan ja sanoi: "Alttari, alttari! näin sanoo Herra: katso, Davidin huoneelle on syntymä poika, Josia nimeltä: hän on uhraava sinun päälläs korkeuden pappeja, jotka sinun päälläs suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs". Ja hän lisäsi: "tämä on se ihme, jonka Herra puhunut on: katso, alttarin pitää halkeaman, ja tuhka, joka sen päällä on, pitää hajotettaman". Koska kuningas Jerobeam tämän kuuli, julmistui hän, oikaisi kätensä tuota uskaliasta miestä kohden ja sanoi: ottakaat hän kiinni; mutta samassa kuivettui hänen kätensä, ettei hän taitanut sitä jälleen vetää puoleensa, ja ennenkuin kukaan ehti tuohon rohkeaan mieheen kiinni käymään, halkesi alttari ja tuhka sen päältä hajosi. Kuningas sanoi miehelle: "rukoile sinun Jumalaas minun edestäni, että minun käteni taipuis minun tyköni. Niin Jumalan mies rukoili nöyrästi Herraa, ja kuninkaan käsi taipui jälleen hänen puoleensa ja tuli niinkuin se oli ennenkin ollut".

Tämän epäjumalan palveluksen tähden muutettiin Bethel'in nimi toisinaan
Bethaven'iksi: epäjumalain huone.

Yli näiden vuorten ja näiden laaksoin kautta matkusti Elias Jordanin virralle viimeisellä matkallaan maan päällä.

Jumalan miehen ennustus Bethelin alttarista kävi viimein toteen, kun Josia, täynnä kiivautta epäjumalia vastaan, myöskin tuli Betheliin sille korkeukselle, jonka Jerobeam tehnyt oli ja joka Israelin saatti syntiä tekemään. Hän kukisti sen alttarin ja korkeuden, survoen sen tuhkaksi ja poltti myös metsistön. Kun Josia kääntyi taaksepäin, sai hän nähdä haudat, jotka olivat vuorella, ja lähetti noutamaan luut haudoista ja poltti ne alttarilla ja saastutti sen Herran sanan jälkeen, kuin Jumalan mies huutanut oli. Ja hän tappoi kaikki korkeusten papit, kuin siellä olivat, alttareilla ja poltti ihmisten luut niitten päällä ja palasi Jerusalemiin.

Me jätimme Bethelin varhain seuraavalla aamulla ja pitkitimme matkaamme Pohjoseen päin. Meillä oli aikomus sioittaa illaksi leirimme Sichariin, jonka "maa-kartanon" Jakob antoi pojallensa Josephille ja jossa me olisimme tilaisuudessa käymään tuolla rakkaalla Jakobin lähteellä, jolla Herra kerran matkasta väsyneenä levähti.

Me poikkesimme matkallamme Siloon, joka on taipaleen matkan päässä itäänpäin Bethelin ja Sicharin välillä käyvällä tieltä. Silon ympärillä oleva seutu on ruma; et näe muuta kuin pyöreitä alastomia vuoria ja kun tulet tuon entisen kaupungin raunioille, eivät ne mitään erinomaisia ole. Ensin tullaan eräälle neliskulmaiselle rakennukselle, joka silminnähtävästi ei ole aivan vanhoilta ajoilta; se näyttää ensin olleen kirkkona, mutta on sitte muutettu linnaksi; sen muurit omat 4 jalkaa paksut. Wähän matkan päässä tästä rakennuksesta viruvat Silon rauniot siellä täällä hajallaan.

Paikan pyhät muistot ainoastaan voivat houkutella matkustajaa tälle syrjäretkelle Siloon.

Täällä sai liitonarkki ensimäisen vakinaisen paikkansa, sitten kuin Israelin lapset olivat valloittaneet maan, joka heille oli luvattu, ja täällä jakoivat he keskenänsä maan arvalla. Arkki jäi Siloon, siksi kunnes se Aphek'in tappelussa joutui voittavain Philistealaisten käsiin. Täällä lankesi pappi Eli alas tuoliltaan ja kuoli, saadessaan sanoman tästä tappelusta, arkin ryöstöstä ja molempain poikainsa kuolemasta.

Siloon vei kiitollinen Hanna pienokaisen poikansa Samuelin, "antaaksensa häntä Herralle kaikeksi elinajaksensa, että hän Herralta rukoiltu oli".

Silossa vietettiin joka vuosi suurta juhlaa sen ajan muistoksi, jolloin liitonarkki oli täällä. Silon tyttäret hyppivät tässä juhlassa ja eräsnä vuonna, kun tätä juhlaa vietettiin, kätkivät nuoret miehet Benjaminin suvusta itsensä läheisiin viinamäkiin. Kun hyppy oli parhaimmallansa, riensivät miehet esille ja ryöstivät nuo tanssivat neidot, veivät heidät kotiansa ja jokainen otti vaimoksensa sen, jonka hän oli kiinni saanut.

Todistukseksi, kuinka julmalla tavalla naisia näillä seuduilla nykyään kohdellaan, tahdon vaan kertoa seuraavan kohtauksen: Me olimme istahtaneet keskelle raunioita, levätäksemme hetken aikaa ja syödäksemme aamiaista. Suuri joukko miehiä, kumminkin 50 luvulta, istui meidän ympärillämme, katsellen meitä kummastuksella ja uuteliailla silmäyksillä. Joukko vanhoja ja nuoria naisia oli myöskin lähestynyt katselemaan vieraita; muutamat miehistä ärjäsivät heille, että korjaisivat luunsa. Kun eivät he kohta noudattaneet heidän epäkohteliasta käskyänsä, viskasivat he isoja kiviä heidän jälistänsä ja ajoivat heidät pois, ikäänkuin lammaslaumaa ajetaan.

Tämän paikkakunnan väestö on tunnettu hyvin villiksi. He kokoontuvat aina suurissa joukoissa matkustavain ympärille ja pyytävät hyvin vaativalla tavalla "baksjista". He kalistelevat samassa miekkojansa ja pitkiä pyssyjänsä, ja jos he matkustajissa havaitsevat vähänkin pelkoa, tulevat he yhä rohkeammiksi ja hävyttömämmiksi; mutta he ovat itse tavallisesti hyvin pelkureita ja pysyvät tarpeenmukaisen matkan päässä, jos matkustajat näyttävät heistä kelvollisilta ja vakavilta.

Me pitkitimme matkaamme Pohjoseen päin. Me kävimme tänä päivänä yli Judean rajan ja tulimme Samarian maakuntaan. Nuo alastomat, hedelmättömät kalliot rupesivat nyt harvenemaan ja me sivusimme yhden viljavan lakeuden toisensa perästä. Useampia kyliä näkyi etäällä ja näköalat levisivät joka askelelta.

Me tulimme vihdoin ylängölle, josta meillä oli vapaa ja ihana näköala edessämme. Suuri, puoltatoista penikulmaa pitkä lakeus ulottui täältä etelästä Pohjoseen ja sen leveys saattoi olla noin puolta penikulmaa. Idässä rajoittivat tätä lakeutta synkät, matalat vuoret, lännessä päin olivat vuoret paljoa korkeammat, niin että niiden kukkulat nousivat yli koko ympärillä olevan seudun. Korkein näistä vuorista on tuo tunnettu Garizim, jonka kukkulalla vielä löytyy Samarialaisten temppelin jäännöksiä. Heti Garizimin pohjoispuolelta tulee näkymiin Ebal. Wedellä runsaasti siunatussa laksossa näiden molempain mahtavain vuorten välissä on tuo tunnettu Sichar, ja idänpuolella kaupungista tuon suuren äsken mainitun lakeuden rajalla on mainio Jakobin lähde. Kaukana pohjassa päin näkyy Hermonin mahdottoman suuri vuorenhuippu kohottavan hopealta hohtavaa lumilakeansa pilviä kohden. Maksaa kyllä vaivan seisahtaa tähän hetkeksi aikaa vähän likemmin tarkastelemaan tätä näköalaa, joka on kauniimpia pyhässä maassa.

Kun sitte ratsastat yli tämän suuren lakeuden, havaitset sen joka paikassa olevan hedelmällisen ja verrattavasti hyvin viljellyn ja tie luikertaa edelleen yhtä mittaa läpi peltoin ja viljavainioiden. Samalla lakeudella, jossa maamies kyntää peltoa, jonka hän äsken on niittänyt, häälyttelee tuuli juuri hänen vieressään kypsinyttä eloa, joka odottaa leikkuuta.

Kylät eivät ole lakeudella, vaan niitä nähdään siellä täällä vuorten välissä, jonne ne ovat raketut paremman turvallisuuden vuoksi vihollisen päällekarkauksilta.

Kaksi tietä käy tätä lakeutta pitkin Sichariin, toinen seuraa noiden läntisten vuorien juurta, toinen kulkee lakson pohjassa. Tuo viimeksi mainittu vie matkustajan Jakobin lähteen ohitse, jonka tähden me tietysti valitsimme tämän tien.

Luultavasti matkusti Mestari opetuslastensa kanssa tätä samaa tietä, kun hän aikoi Judeasta Galileaan ja silloin täytyi kulkea Samarian kautta. Hän kävi yli tämän polttavan lakeuden, juuri kuin päivä oli palavimmallansa, sillä kuudennella hetkellä eli puolipäivän aikaan saapui hän Jakobin lähteelle, jossa hän matkasta väsyneenä istahti levähtämään.

Puolipäivän aikaan saavuimme mekin nyt tälle lähteelle ja istahdimme tähän niinhyvin levätäksemme kuin myöskin saadaksemme itse paikalla lukea tuota suloista kertomusta Johanneksen 4:ssä luvussa. Kun Jesus väsyneenä oli istahtanut tähän ja opetuslapset olivat menneet kaupunkiin ostamaan ruokaa, tuli yksi Samarian vaimo vettä noutamaan ja Jesus sanoi hänelle: anna minun juodakseni.

Waimon vastaus osoittaa selvästi mikä kiukku malliksi Samarialaisten ja
Judalaisten välillä, kun hän vastasi tuolle janoovalle, joka lähteellä
pyysi häneltä vettä: "kuinka sinä minulta juoda tahdot, joka olet
Judalainen, ja minä olen Samarialainen?"

Wapahtajan vastaus sitä vastaan osoittaa hänen ääretöntä rakkauttansa. Waimolle, joka ei tahdo antaa hänelle vettä Jakobin lähteestä, tarjoo hän pyytämättä Elämän vettä, Jumalan anteeksiantavaa rakkautta, joka ijankaikkisesti sammuttaa sielun janon. Hän avaa vaimon sydämen uskolle puhumalla hänen kanssansa hänen synneistänsä ja osoittamalla todeksi, että hän oli propheta, jonka kaikkinäkevä silmä jo aikoja sitten oli nähnyt hänen, ennenkuin hän nyt tuli lähteelle, vettä noutamaan.

Kun vaimo tämän havainnon johdosta rupesi puhumaan hänen kanssansa rukouksesta ja sanoi: "meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sia, jossa pitää rukoiltaman", opettaa vapahtaja hänelle oikean rukouksen laatua, sanoen: te ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta hetki tulee ja on nyt jo, että totiset rukoiliat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman.

Tähän vastasi vaimo: minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus: koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki.

Jesus ilmoitti silloin kuka hän oli, sanoen: "minä olen se, joka puhun sinun kanssas". Tämä sana tunki syvälle vaimon sydämeen ja hän uskoi sen.

Opetuslapset tulivat nyt takaisin ja heidän tulonsa keskeytti tämän merkillisen keskustelun Jakobin lähteellä.

Waimo jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin ja sanoi ihmisille: Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?

Hän vastasi heille: "minulla on ruokaa syödäkseni, jota ette tiedä", ja selitti heille mitä ruokaa hän tarkoitti, lisäten: "minun ruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, ja täytän hänen tekonsa".

Kun sen päivän ilta tuli, jolloin Jesus oli istahtanut levähtämään lähteelle, oli suuri joukko Samarialaisia kokoontunut hänen ympärillensä, kuulemaan hänen sanojansa. Moni uskoi hänen sanainsa tähden ja hän viipyi siellä kaksi päivää, saarnaten Jumalan valtakunnasta, joka nyt oli tullut aivan lähelle.

Hyvin liikuttava oli tämä kertomus, kun istuttuamme maahan lähteen ympäri, aukaisimme raamattumme ja luimme sen.

Lähde on viimeisinä vuosina täytetty kivillä ja soralla melkein aina reunoihin saakka. Kerrottiin minulle että lähiseuduilla asuvat Muhamedilaiset ovat tämän ilkiötyön tehneet vihasta kristityitä kohtaan, jotka aina kävivät tällä lähteellä ja pitivät sitä kalliina paikkana.

Kun se viimeisen kerran, ennenkuin se täytettiin, mitattiin, oli se noin 75 jalkaa syvä. Se on hakattu kovaan kallioon. Se on ihan ymmyrkäinen ja on 9 jalkaa läpimitaten.

Lähteen ympärillä nähdään erään rakennuksen jätteitä, luultavasti jonkun kirkon raunioita, joka kristinuskon ensi aikoina oli rakettu yli tämän kuuluisan lähteen.

Kreekkalainen kirkko on luullakseni juuri nykyään ostanut paikan, perataksensa puhtaaksi kaivon ja arvattavasti sitte pilataksensa koko paikan rakentamalla sen ylitse komean kirkon ja varustamalla lähteen reunat kiiltävällä marmorilla, joten se menettää kaiken sen ihanuuden mikä sillä nyt on, niin kauvan kuin lähde on avonaisella kentällä paljaan taivaan alla, jommoinen se oli, silloin kuin vapahtaja lepäsi sen reunalla.

Wähän matkan päässä Pohjoseen päin lähteestä on Josephin hauta. Paikkaa osoittaa pieni nelikulmainen rakennus ja on varmaankin sama paikka, johon Josephin luut todellakin laskettiin, sitte kuin Israelin lapset olivat ne tuoneet Egyptistä luvattuun maahan. Joseph vannotti nimittäin kuolinvuoteellaan Israelin lapsia ja sanoi: "kun Jumala on teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä". Ja Josephin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet Egyptistä, hautasivat he Sichemissä siihen peltoon, jonka Jakob osti Hemorin lapsilta sadalla hopiapenningillä; ja tuli Josephin lasten perinnöksi. Jakob osti nimittäin, palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, Hemorin lapsilta sadalla hopeapenningillä pellon-tilkun juuri lähellä Sichemiä. Tänne pystytti hän majansa ja rakensi alttarin ja rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä.

Tässä kaupungin läheisyydessä, arvattavasti samalla lakeudella, jolla me nyt olimme, olivat Sichemin ihanat laitumet, joilla Josephin veljet paimensivat isänsä karjaa, kun Joseph lähetettiin heitä katsomaan, jolloin he ensin päättivät tappaa hänen, mutta sitten tyytyivät siihen, että myivät hänen Egyptin kauppamiehille.

Me jätämme Jakobin lähteen ja Josephin haudan ja pitkitämme matkaamme länteen päin. Meidän oikealla puolellamme on nyt tuo mahtava Ebal ja vasemmalla kädellämme tuo vielä korkeampi Garizim. Juuri suoraan edessämme on Sichar, vanha Sichem, jota nyt kutsutaan Nabulus, keskellä ihaninta ja hedelmällisintä laksoa näiden korkeain vuorten välissä.

Tähän laksoon kokosi Josua koko Israelin seurakunnan, sitte kuin hän oli valloittanut luvatun maan ja "rakensi Herralle Israelin Jumalalle alttarin Ebalin vuorella". "Ja koko Israel heidän vanhempainsa, pää-miestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat molemmilta puolilta arkin tykönä: puoli heistä Grisimin (Garizimin) vuoren kohdalla ja toinen puoli Ebalin vuoren kohdalla". Täällä kuulutti Josua "kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen jälkeen kuin kirjoitettu on lakikirjassa".

Lakso on tässä niin ahdas että kansa, joka seisoi sen kummallakin vierteellä, hyvin voi kuulla lain käskyt, jotka tässä heille julistettiin.

Me ratsastimme edemmäksi tätä laksoa pitkin ja saavuimme vihdoin Sichemin kaupunkiin. Me ratsastimme sen läpitse, tullaksemme leiriimme, joka jo oli pystytettynä toisella puolella kaupunkia.

Ei juuri kukaan Europalainen pääse tämän kaupungin läpitse tulematta herjatuksi sen villiltä, kiihkoisilta väestöltä. Me saimme nähdä monta irvistelevää naamaa ja kuulla monta pistosanaa.

Kaupungissa on noin 8,000 asukasta, joista 500 ovat kristityttä, 150
Samarialaista, 50 Judalaisia ja tähteet Muhamettilaisia.

Täkäläinen muhamedilainen väestö on tunnettu hurjimmaksi suvuksi, mitä koko Palestinassa löytyy, ja se on jotakin se. He ovat melkein yhtämittaa puolittain kapinallisessa tilassa ja Turkkilaiset, maan herrat, eivät juuri mitään voi näille alamaisillensa.

Ibrahim Pashan voimallisen hallituksin aikana, jolloin hän hallitsi Syriaa isänsä Mehemed Alin nimessä, oli heidän taipuminen hänen tahtonsa mukaan, sillä hän lannisti heidän uppiniskaisuutensa suurella verilöylyllä. Mutta nykyisen heikon hallituksen aikana, ovat he palanneet takaisin entiseen vallattomuuteensa.

Kristityt raukat, samaten kuin Samarialaiset ja Judalaiset, saavat yhä kokea heidän julmuuttansa ja vainoansa, ja heitä häväistään, rääkätään, vieläpä tapetaankin toisinaan hirveällä tavalla. Muutamia vuosia takaperin ampui eräs Muhamettilainen varsin raakealla mielellä Judalaisen pojan eräässä puotissa, ilman että hän siitä sai kärsiä mitään rangaistusta. Juuri hiljakkoin hätyytti roistoväki, hallitusmiesten yllytyksestä, kristityitä. He ryöstivät kristittyin kirkon, protestanttisen kouluhuoneen ja lähetyssaarnaajain asuinpaikan sekä monta muuta kristityille kuulumaa rakennusta. He tappoivat useita ja harjoittivat monenkaltaisia julmia tekoja; ja kaikki tämä sai tapahtua, ilman että turkkilaiset hallitusmiehet ryhtyivät mihinkään toimeen, vallattomuutta hillitäksensä.

Kaupungin rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaat ja likaiset, niinkuin muut itämaalaiset kaupungit. Ei mitään raunioita vanhoilta ajoilta löydy täällä, siellä täällä maan nähdään särjettyjä pylväitä ja suurempia hakattuja marmorin ja granitin lohkareita.

Kaupungin historia ulottuu aina 4000 vuotta takaperin, jolloin kerrotaan että Abraham tultuansa maahan "vaelsi sen maakunnan lävitse, hamaan Sichemin paikkakuntaan, Morehn lakeuteen asti"; arvattavasti oli Moreh Sichemin laakson senaikuinen nimi. "Ja siihen aikaan", kuuluu vielä, "asuivat Kananealaiset maalla".

Sittemmin mainitaan uudestaan tätä paikkaa pyhässä historiassa, kun kerrotaan kuinka patriarkka Jakob "tuli siihen kaupunkiin Sichem, joka on Kanaan maalla, sitte kuin hän oli tullut Mesopotamiasta; ja sioitti itsensä kaupungin kohdalle". Täällä osti hän, niinkuin jo on mainittu, pellontilkun, johonka hän teki majansa ja asui muutaman aikaa. Täällä harjoitettiin sitten sitä väkivaltaa Dinaa, Lean tytärtä vastaan, jonka kaupungin miehet saivat hengellänsä maksaa.

Kuinka Josephia täällä pahoin pidettiin, kuinka hän myytiin ja kuinka koko Israel maan valloituksen perästä kokoontui tänne kuulemaan lakia, on jo mainittu.

Sitten mainitaan taas Sichemiä Abi Melechin verisessä historiassa ja valtakunnan jakamisessa Rehabeamin ja Jerobeamin välillä. Tämän paikan rikkahin muisto on Wapahtajan viipyminen tässä kaupungissa, jolloin monta Samarialaista kääntyi ja uskoi Häneen hänen sanainsa tähden.

Sanoin kaupungissa tätä nykyä olevan 150 Samarialaista ja nämät ovatkin ainoat tähteet tästä lahkokunnasta. Heidän lukunsa, omituista kyllä, ei ole moneen aikaan enennyt eikä vähennyt. He pitävät vielä katkerinta vihaa Judalaisia vastaan, mutta odottavat samoin kuin jälkimmäiset Messiasta, joka on tuleva auttamaan heitä heidän hädässänsä ja on hankkiva heille valtaa ja rikkautta, armoa ja kunniaa.

Heidän jumalanpalveluksensa on hyvin Judalaisten jumalanpalveluksen kaltainen ja he viettävät useimpia Israelilaisten juhlia ja juhlallisia menoja.

Sinä päivänä, jolloin me saavuimme Sichemiin, viettivät Samarialaiset Garizimin kukkulalla Passah'nsa (Pääsiäistä). Me olimme sentähden kiiruhtaneet matkaamme, ehtiäksemme paikalle hyvään aikaan näkemään tätä juhlallisuutta. Pääsiäistä viettävät Samarialaiset samoin kuin Judalaiset jälkeen auringon laskun. Kun saavuimme leiriimme, saimme harmiksemme kuulla että juhlallisuus oli jo lopussa, vaikka aurinko tuskin vielä oli laskenut. Syynä siihen oli että seuraavana päivänä oli sapatti (lauvantai) ja heidän Pääsiäisensä täytyi siis loppua klo 6 perjantai-iltana, jolloin lepopäivä alkaa.

Toisena päivänä ratsastimme me ylös Garizimin vuorelle; vuori ei ole nimittäin niin jyrkkä, ettei sen huipulle voisi ratsastaa.

Täällä näimme Samarialaisten leirin, johon kuului useampia telttejä. He jäivät nimittäin vuorelle sapatin päiväksi.

Me kävimme ylimmäisen papin luona hänen teltissään ja puhelimme hetken aikaa hänen kanssansa tulkkimme avulla. Hän kertoi meille muun ohessa että Garizim oli korkein vuori maan päällä, vaikk'ei se nouse yli 3,600 jalan yli merenpinnan. Kun me vastasimme että vuoria voidaan mitata erinomaisen tarkasti ja että löytyy pian lukemattomia vuoria, jotka ovat korkeammat kuin Garizim, sanoi hän kyllä olevan mahdollista että vuoria voi löytyä, jotka juuresta huippuun olivat korkeammat kuin tämä pyhä muori, jolla me nyt olimme, mutta että Garizim seisoi niin korkealla ylängöllä, että sen juuri melkein kohosi yli korkeimpain kukkulain. Kun me todistukseksi väitteellemme, että löytyi korkeampia muoria kuin Garizim, osoitimme Hermonia, jonka täältä näimme kaukana taivaanrannalla ja joka vuori on peitetty lumella ja jo siitäkin syystä näyttää olevan korkeampi, vastasi hän syynä Garizimin lumettomuuteen olevan sen, että tämä vuori oli likempänä aurinkoa kuin Hermon. Tähän väitteesen emme tietäneet mitään vastata. Me käänsimme sentähden puheen toisaalle ja ylimmäinen pappi jäi luultavasti siihen luuloon, että meidän oli myöntäminen hänen olevan oikeassa, kun hän ilmoitti meille kuinka korkea Garizim oli.

Hän sanoi myöskin Garizimin sisuksista virtaaman vettä kaikkiin lähteisin maan päällä ja että sillä tavoin kaikki maailman maakunnat saavat hedelmällisyytensä ja kaikki ihmiset elatuksensa tästä vuoresta.

Täällä oli, hänen ennustuksensa jälkeen, Messias kerta ilmestyvä. Silloin on hän siunaava Samarialaisia ja tekee heidän suureksi ja voimalliseksi kansaksi.

Tässä olisi ehkä paikallaan lausua muutaman sanasen Samarialaisten synnystä ja historiasta. Kun Israelin lapset olivat viedyt pois Babelin vankeuteen, lähetettiin uudisasukkaita heidän hävitettyihin kaupunkeihinsa idänpuolella Palestinaa olevista maista. Maa oli sillä aikaa sodan kautta paljastunut ja oli muuttunut melkein erämaaksi, ja kun kansa oli viety vankeuteen, oli maa tullut autioksi ja asuttomaksi. Sentähden oli melkein koko Kanaan maa tähän aikaan joutunut petojen valtaan. Danista Bersabaan, Wälimerestä Jordaniin kuleksi leijonia, karhuja, pantteria, hyenoja, susia ja sjakaleja. Uudisasukas ei voinut niissäkään olla turvassa näiltä pedoilta. Ne hävittivät hänen karjansa ja uhkasivat hänen omaakin henkeänsä.

Maahan muuttaneet muukalaiset luulivat syynä tähän onnettomuuteen olevan sen, että Kanaan Jumala oli vihoissaan että he vielä palvelivat vanhoja jumaliaan ja kun eivät he tietäneet kuinka heidän tuli palvella Israelin Jumalaa, pyysivät he Assyrialaisia lähettämään heille Judalaisia pappeja, jotka voisivat opettaa heille Judalaisten jumalanpalvelusta. Uksi Kanaan maasta vankeuteen viedyistä papeista lähetettiin nyt heille ja hän asettui asumaan Betheliin ja opetti heitä Herran pelkoon. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epä-jumalitansa pakanain tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat".

Semmoinen oli Samarialaisten lahkokunnan synty. He saivat sillä tavoin osan Judalaisten raamatusta, oikeastaan Moseksen viisi kirjaa, ja omistivat koko joukon Judalaisia juhlamenoja. He nimitettiin Samarialaisiksi, koska he enimmästä päästä asuivat Samariassa.

Kun Judalaiset tulivat takaisin vankeudesta, pyysivät Samarialaiset saada auttaa heitä temppelin rakennuksessa ja sillä tavoin yhtyä heihin; mutta Judalaiset kielsivät tämän heiltä ja sanoivat itse tahtovansa rakentaa Jumalansa huoneen. Kun Judalaiset sillä tavoin hylkäsivät Samarialaiset, päättivät he rakentaa itsellensä erityisen temppelin Garizimin vuorella, jonka temppelin he saivatkin valmiiksi noin 420 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Sichem tuli nyt Samarialaisten pääkaupungiksi ja, Josephon luulon mukaan, myöskin turvapaikaksi Judalaisille, jotka olivat tehneet rikoksen, tahi semmoisille, jotka eivät tahtoneet noudattaa kirkkolain ankaria käskyjä.

Tähän aikaan syttyi tuo tunnettu vihollisuus Judalaisten ja
Samarialaisten välillä, joka on kestänyt aina meidän aikoihin saakka.

Näistä ajoista asti näyttämät Samarialaiset aina pysyneen näillä seuduilla. Kun he kerran hyökkäsivät Sicharissa asumain kristittyin päälle, ajettiin he joksikuksi ajaksi pois Garizimin vuorelta. Kristityt rakensivat silloin vuorelle kirkon ja kun Samarialaiset yhtenään sitä ahdistivat, ja ottaaksensa sitä maahan, antoi keisari Justinianus ympäröidä kirkon vahvalla linnoituksella, suojelluksensa sitä Samarialaisten päällekarkauksilta.

Kun ristiretkein aikana maassa marsi milloin minkäkin vihollisen sotajoukko, sai Sichar kärsiä samoja kovia kohtaloita kuin muut kaupungit; se valloitettiin ja ryöstettiin kerta toisensa perästä.

Koko tällä melskeisellä ajalla ei, minun tietääkseni, mainita sanaakaan Samarialaisista niissä kertomuksissa, jotka puhuvat Sicharista, ja vasta eräs matkustava Judalainen, Benjamin Tudelasta, mainitsee heistä jotakin, kun hän kahdennellatoista vuosisadalla kävi näillä tienoilla. Hän sanoo tavanneensa Cæreassa Wälimeren rannikolla noin 200 Samarialaista ja Nabulossa, vanhassa Sichemissä lähes 100. Muuten kuvailee hän heitä, heidän uskontoansa ja tapojansa melkein samallaisiksi, jommoisina matkustaja ne vielä tänäpäivänä näkee.

Tästä lähin ovat matkustajat tuon tuostakin kertomuksissaan vähän maininneet tätä merkillistä kansaa.

Oikein alakuloiseksi tuli mieli nähdessä tätä vähäistä vielä elävää
Samarialaisten joukkoa kokoontuneena sen vuoren huipulla, jolla heidän
esi-isänsä tavallisesti rukoilivat ja jossa he turhaan odottamat
Messiastansa.

Se paikka vuoresta, jossa me kohtasimme Samarialaisten leirin, oli jotenkin avara ala heti alapuolella vuorenhuipun.

Me jätimme nyt Samarialaiset ja kävimme ihan vuoren huipulle. Täällä löytyi avaria raunioita, jotka varmaankin olivat tuon äsken mainitun kristillisen kirkon ja sen linnoituksen jäännöksiä, ja kenties löytyi näiden raunioin seassa myöskin Samarialaisten entisen temppelin kiviä.

Wähän matkan päässä etelään päin näistä raunioista löytyy jonkinlainen tasainen paikka, jonka luonto itse on tehnyt kallioon. Tämä tasakatto, joksi sitä voisi sanoa, on epäsäännöllinen soikio muodoltaan, ja se on lähes 45 jalkaa läpimitaten.

Tämä paikka on Samarialaisten "kaikkein pyhin". Joka kerta kuin he lähestyivät sitä, riisuvat he kenkänsä ja tätä paikkaa kohden kääntyivät he aina rukoillessaan, samoin kuin Muhamedilaiset aina rukoillessaan kääntävät kasvonsa itäänpäin.

Samarialaiset luulevat että Abraham tällä kalliolla aikoi uhrata poikansa ja että Jakob makasi täällä, kun hän näki unta taivaan tikapuista, jonka tähden he kutsumat tätä paikkaa "Jumalan huoneeksi" Betheliksi.

Wähän matkan päässä länteenpäin tuosta äsken mainitusta suuresta linnanrauniosta seisoo 12 kiveä yhdessä rivissä. Samarialaiset sanovat näiden olevan ne kivet, jotka otettiin Jordanista, kun Israelin lapset tullessaan pyhälle maalle kävivät yli tämän virran.

Rauniot ovat siellä täällä hajallaan itse vuoren kukkulalla ja kun suurella vaivalla olimme nousseet raunion korkeimmalle kohdalle, joka on jonkinlainen torni, oli meillä sieltä niin suuri ja avara näköala, että se veti vertoja mille näköalalle hyvänsä niistä, kuin jo pyhässä maassa olimme nähneet.

Idässäpäin oli juuri alapuolellamme tuo rikas ja hedelmällinen Mukhuan lakeus, jonka ylitse edellisenä päivänä olimme matkanneet. Näin korkealta katsoen, näytti lakeus levitetyltä matolta. Sarat olivat nelikulmaisia pilkkuja siinä, joista muutamat, äsken kynnetyt, näyttivät tummanharmailta, toiset taasen, äsken kylvetyt, rehoittivat ihanimmassa vihannuudessa ja vielä toiset, kypsinä leikkuuseen, häikäsivät silmää heleänkeltaisella loisteellaan.

Tästä alangosta lähtee kaksi vihreätä haaraa. Toinen menee länteen päin ja se on Sichemin lakso. Toinen kulkee vastaisella puolella itään päin harmahtavain vuorentörmäin välissä. Tätä jälkimmäistä laaksoa sanotaan Salemin laksoksi ja se on saanut nimensä eräästä vähäisestä kylästä, joka on öljypuiden keskellä lakson pohjoisella vierteellä.

Täällä oli varmaankin Salem, yksi Sichemin kaupungeista, johon Jakob, palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, pystytti majansa.

Täältä ulottuu sitte vuoren selänne pohjoista kohden, kunnes se näyttää loppuvan hopealla seppelöityyn Hermoniin, joka tuolla etäällä näyttää mahtamatta kulmakiveltä.

Lännessä päin kohouu koko joukko vuoria, joista muutamat ovat terävähuippuisia, toiset ymmyrkäisten kumpuin näkösiä. Näiden vuorten välistä vilkahtelee sieltä täältä esiin Saronin viljava, tammia kasvava lakeus, joka ulottuu länteen päin aina Wälimeren rantaan asti.

Ympärillämme töröttävät Ephraimin vuoret, joiden välissä hedelmällisiä lakeuksia ja viljavia laksoja luikertelee joka taholle mahdottoman suuren verkon tavalla.

Kun jätimme Garizimin, ratsastimme alas toista tietä kuin vuorelle nousseet olimme, ja tulimme nyt juuri Jakobin lähteen edessä olevalle kedolle. Me kävimme vielä kerran tuolla rakkaalla paikalla ja palasimme sitte leiriimme.

Tällä matkustuksellamme oli meidän seuralaisenamme ollut eräs kristitty Arabialainen Sichemistä, joka oli täällä opettajana ja saarnaajana, ja julisti Kristuksen evankeliumia maanmiehillensä. Tässä tärkeässä toimessa oli hänellä apulaisena eräs hänen kansalaistansa, joka myös oli tullut käännetyksi Kristinuskoon. Pispa Gobat Jerusalemissa oli vihinnyt heidät molemmat protestanttisiksi papeiksi. He puhuivat molemmat jotenkin hyvin engelskaa ja heillä oli enemmän sivistystä ja oppia kuin mitä olimme voineet odottaa.

Iltapuolella päivää jätimme Sichemin, ratsastaaksemme Samariaan. Tie, jota nyt kuljimme, kävi viljavain seutujen läpitse. Joka paikassa näimme vuorien välissä vihantavia laksoja ja lakeuksia, joita runsaat, raittiit lähteet kostuttivat. Useat kukkulat olivat myös viljeltyjä ja näyttivät runsasten istutustensa kanssa penkeren tapaisilta puutarhoilta. Tämä iltapuolipäiväinen ratsastus oli sentähden aivan suloinen ja tuntui pikemmin virvoittavalta huvitukselta kuin vaivalloiselta, rasittamalta matkalta.

Me saavuimme illan päälle Samariaan, joka on rakettu erään töyrään kukkulalle, joka nousee tuolta ympärillä olevalta lakeudelta 300 jalan korkeuteen. Samariasta voi sentähden nähdä erinomaisen avaralle. Me sivusimme itse kaupungin ja sioitimme itsemme erääsen lehtoon, jossa oli runsaasti viikunapuu-istutuksia. Täällä saatoimme katsella Saronin ihanaa lakeutta ja tuolla taaempana kimalteli Wälimeren kiiltävä selkä.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja me saimme sentähden levätä päiväkauden tällä kauniilla, varjokkaalla paikalla.

Melkein koko sunnuntain puhalsi raitis merituuli suoraan Wälimereltä. Tämä tuuli kiihkeni päivän kuluessa varsinaiseksi myrskyksi, niin että pelkäsimme sen puhaltavan telttimme pois. Yksi teltti — h:ra Botcharbyn — meni todellakin nurin. Herra Botcharby makasi silloin telttisängyssään, kun hän yht'äkkiä tuli häirityksi; kaatuva telttitanko sattui häntä nenään, joka siitä rupesi pahasti verta vuotamaan.

Tämän kaupungin alku on selvästi kerrottu raamatussa, jota sanoo: "Assan, Judan kuninkaan, ensimäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Amri Israelin kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Thirtsaassa kuusi ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella hopiacentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, jonka hän rakensi, Semerin vuoren herran nimellä Samariaksi".

Samaria kilpaili nyt vanhan Sichemin kanssa pääkaupungin arvosta Israelin valtakunnassa, joka silloin jo oli eroitettu Judan valtakunnasta.

Amrin kuoleman jälkeen nai Ahab, hänen poikansa ja jälkeläisensä, tuon pahamaineisen Jesebelin, Sidonin kuninkaan Eth'in tyttären.

Jesebel houkutteli puolisonsa palvelemaan Baalia ja asettamaan tälle epäjumalalle alttarin Baalin huoneessa, jonka Kuningas sille rakensi Samariassa. Arvellaan tämän Baalin temppelin seisoneen sen töyrään kukkulalla, jolle Samaria oli rakettu.

Ahabin aikana piiritti Samariaa Benhadad, Syrian kuningas, joka oli tullut maastaan äärettömän suuren sotalauman kanssa. Pieni joukko Israelilaisia löi heidät Herran avulla ja Samaria tuli tällä erällä pelastetuksi.

Syrian kuningas hyökkäsi toisen kerran Israelin maahan. Propheta Elisa ilmoitti silloin vihollisen hankkeet Israelin kuninkaalle, niin että hän voi valmistaida puolustukseen. Kun Syrian kuningas vihdoin sai tästä tiedon, lähetti hän osan sotajoukkoansa Dothaniin, jossa Elisa asui, ottamaan hänen kiinni. He saapuivat kaupunkiin yöllä ja piirittivät hänen. Kun jumalan miehen palvelia varhain aamulla nousi, mennäksensä ulos: katso, suuri sotajoukko piiritti kaupunkia hevoisten ja vaunuin kanssa. Palvelia sanoi silloin Elisalle: voi, minun herrani! mitä me nyt teemme? Propheta vastasi: älä pelkää, sillä niitä on enämpi kuin meidän kanssamme ovat, kuin niitä, jotka heidän kanssansa ovat. Ja kuin Elisa samassa rukoili, että Herra avaisi hänen palveliansa silmät, niin katso, vuori oli täynnä tulisia hevosia ja vaunuja Elisan ympärillä. Elisa ei ollut niin yksinään kuin hänen pelästynyt palveliansa luuli. Ylimmäisen voima oli hänen puolellansa ja hän voi Paavalin kanssa sanoa: jos Jumala meitä puolustaa, ken voi meitä vastaan seisoa. Wäkevä Herran nimessä kävi hän yksin koko tuota vihollisten joukkoa vastaan, jonka Jumala löi sokeudella, niin että Elisa vei heidän keskelle heidän vihollisiansa. Kun Israelin kuningas näki että viholliset olivat hänen vallassansa, kysyi hän Elisalta, löisikö hän heitä. Elisa vastasi: älä lyö! Pitääkö sinun lyömän niitä, kuin sinä vangiksi saat miekallas ja joutsellas? Anna heille leipää ja vettä, että he söisivät ja joisivat, ja anna heidän mennä heidän herransa tykö. Ja niin tuli loppu sodasta sillä kertaa.

Sitten tapahtui, että Benhadad, Syrian kuningas uudestaan kokosi sotajoukkonsa ja meni piirittämään Samariaa. Tämän piirityksen aikana tuli kauhea nälänhätä kaupunkiin. Wihollisen sotajoukko saarsi kaupunkia joka taholta niin visusti, ettei yksikään päässyt ulos.

Hätä nousi yhä korkeammalle kaupungissa, niin että vihdoin aasinpäästä maksettiin kahdeksankymmentä hopiapenninkiä; nälkä sai tästä syystä niin hirveän vallan, että vaimot rupesivat teurastamaan ja syömään omia lapsiansa. Kun kuningas sai tämän kuulla päätti hän tappaa Elisan, ikäänkuin olisi hän syypää tähän kauhistavaan kurjuuteen, vaikka tämä vaan oli Herran Rangaistus Ahabin ilkeän epäjumaluuden tähden. Kun kuoleman sanoma tuotiin Elisalle, vastasi propheta: kuulkaat Herran sanaa: huomenna tähän aikaan maksaa yksi vakkainen pieniä jauhoja siklin, ja kaksi vakkaista ohria siklin Samarian portissa. Kun yksi kuninkaan päämiehistä sanoi: jos Herra tekis vielä akkunat taivaasen, kuinka se tapahtuis? vastasi Elisa: katso, sinun silmilläs pitää sinun sen näkemän, mutta ei sinun pidä siitä syömän.

Neljä pitalista miestä päättivät seuraavana päivänä mennä vihollisten leiriin rukoilemaan ruokaa, sillä he pitivät parempana ennen kuolla vihollisten miekkaan kuin odottaa kaupungissa tuskallista nälkään nääntymistä. Kun he tulivat Syrialaisten leiriin, katso, ei siellä ollut ketään; sillä Herra oli antanut Syrialaisten sota joukon kuulla vaunuin, hevosten ja suuren sotaväen äänen, niin että he pelkäsivät ja pakenivat, jättäen leirinsä ja kaikki mitä heillä oli. Nuo pitaliset miehet ilmoittivat tämän kaupungissa. Kun kaupunkilaiset visseytyivät, että tosiaankin niin oli laita, menivät he kaikki ulos kaupungista ja paljastivat Syrialaisten leirin ja niin maksoi vakkanen pieniä jauhoja siklin ja kaksi tunkkaista ohria siklin Herran sanan jälkeen. Kuningas lähetti sen päämiehen, joka edellisenä päivänä oli puhunut Elisan kanssa, kaupungin portille, ja kansa, joka nälkänsä innossa riensi ulos leiriin, tallasi hänen siinä, niin että hän kuoli, niinkuin Jumalan mies sanonut oli.

Samariassa saarnasi Philippus Kristuksen evankeliumia ja perusti siellä seurakunnan. Kun apostolit, jotka olivat Jerusalemissa, saivat kuulla että Samarialaiset olivat vastaanottaneet Jumalan sanan, lähettivät he heille Pietarin ja Johanneksen. Silloin pyysi Simon, joka ennen oli kaupungissa harjoittanut noituutta, opetuslapsilta saada rahalla ostaa Pyhän Hengen lahjaa. Tästä lähin ei paljon tiedetä Samariasta.

Nykyisessä kaupungissa on noin 60 taloa ja 400 asukasta. Merkillisin rakennus on niin kutsuttu Pyhän Johanneksen kirkko, joka nyt on muutettu muhamedilaiseksi moskeijaksi. Tämä kirkko sanotaan olevan rakettu Johannes Kastajan haudalle, joka on pieni kallioon hakattu kammio. Taru tietää kertoa että tämä kolo myöskin oli hänen vankihuoneensa ja sama paikka, jossa hänen kaulansa leikattiin; kuitenkin sanoo Josephus varmasti että Johannes teloitettiin Macheron luostarissa, joka oli idän puolella Kuollutta merta.

Tuo vanha kaupunki oli luultavasti töyrään kukkulalla, jossa raunioita vielä on jälillä. Nykyinen Samaria eli Sebrestieh on rakettu vuoren itäiselle rinteelle, vahan matkan päähän huipusta, joka nyt on viljelty ja hedelmällinen ylänkö. Tämän vuoren sivutkin ovat penkereen tapaisesti viljellyt.

Itse kaupungissa ei löydy mitään raunioita, mutta sen yläpuolella, tuolla äsken mainitulla ylängöllä, joka on jotenkin laaja, löytyy melkoisia muinaisjäännöksiä. Suurin osa näitä muinaismuistoja — näitä pylväitä ja hakattuja kiviä — on korjattu pois tuosta hedelmällisestä maasta, jolla ne ovat seisoneet. Ne ovat joko kootut läjiin, tahi käytetyt pengerten rakentamiseen, eli heitetyt alempana oleviin laksoihin.

Itse vuoren huipulla on kuitenkin vielä noin 15 pylvästä jälellä. Wähän matkan päässä tästä, vuoren lounaisella vietteellä, nähdään toinen hirmuisen suuri ylänkö ja siellä löytyy vielä suuremmoisia pylväsrivejä ja hajanaisia raunioryhmiä, jotka ottavat 1000 jalkaa pitkän tilan. Nämä rauniot todistavat kuinka mahtavia Samarian temppelit ja palatsit kerran ovat olleet. Tuo voimakas kaupunki on nyt kadonnut ja nuo särkyneet pylväät seisovat siellä yksinänsä, osottaen kaupungin entistä asemaa, ja kaupungin rakennusten jäännökset ovat muuttuneet penkeriä kannattaviksi kiviaidoiksi, tahi viruvat hajallaan noissa läheisissä laksoissa. Eräs matkustaja lausuu tästä: kun seisoimme tällä töyräällä ja katselimme näitä hylätyttä pylväitä, jotka nousivat viinamäistä ja viljavainioista, ja noita hakatuista kivistä tehtyjä muureja pengerten ympärillä ja noita suuria soraläjiä, joita oli siellä täällä öljypuiden keskellä noissa ympärillä olevissa laksoissa, juohtui meille mieleen Michan oikea, mutta kauhistava ennustus: "minä teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja vieritän hänen kivensä laksoon ja särjen perustukseen asti maahan".

Maanantaina Toukokuun 7 päivänä jätimme nyt Samarian ja ohjasimme kulkumme suorastaan Cæsareaan, tuohon kerran väkevään merikaupunkiin, jonka Herodes rakennutti Wälimeren rannalle ja vihki Palestinan pääkaupungiksi.

Ratsastettuamme alas Samarian vuorelta, kuljimme hyvin hedelmällisen seudun kautta, jota lähteet ja lorisevat purot kostuttivat.

Täällä näimme koko joukon kyliä, muutamia laksoissa, toisia kaunisten kukkulain huipuilla, ja vähän välistä vilkahteli Saronin avara lakeus näkymiimme.

Näiden kyläin asujamet olivat kaikki varustetut kantapäästä kiireesen, sillä heidän on aina oleminen valmisna puolustamaan henkeänsä ja omaisuuttansa heidän ainaisia vihollisiansa, noita verenhimoisia Havara-Arabialaisia vastaan, jotka kuleksivat Saronin lakeuksilla.

Me jätimme vihdoin taaksemme Samarian vuorimaiseman ja tulimme alempana olevalle suurelle lakeudelle. Ei mitään tietä käynyt yli Saronin lakeuden Cæsareaan, vaan me ratsastimme poikki lakeuden niin suoraan kuin mahdollista matkamme määrää kohden.

Tuo avara lakeus kasvoi melkein joka paikassa korkeata ohdaketta, joka oli niin tiheä ja niin kietoontunut toinen toisiinsa, että meidän hevosraukat ja muulit toisinaan töin tuskin pääsivät läpitse.

Joka taholla näkyi yksinäisiä tammia, ja siellä täällä seisoi niitä koossa suurempiakin joukkoja, muodostaen kauniita, tiheitä puistoja. Kun ratsastimme näiden lehtimetsäin läpitse, voimme melkein luulla olevamme sivistyneessä maassa, ja me milt'emme odottaneet kohtaavamme jotakin viehättävää maataloa, jonka isäntä tavallisella europalaisella ystävyydellä ottaisi meitä vastaan; mutta kun metsiköstä olimme päässeet, tulimme taas tuolle polttavalle ohdakkeita kasvavalle lakeudelle, ja ystäväin siasta, jotka ilolla olisivat tervehtineet matkustavia, kohtasimme ainoastaan mustanruskeita, ryysyistä olentoja, joista koko joukko aseita pistihe näkyviin, ja nämä maan villit lapset katselivat meidän kuormaa kantavia muulejamme ja meidän pelätyitä europalaisia ampuma-aseitamme silmäyksillä, jotka näyttivät sanovan: "jos vaan tohtisimme".

Mitä enemmän lähestyimme meren rannikkoa, sitä autiommaksi ja kolkommaksi tuli seutu. Lakeus muuttui nyt vähitellen hedelmättömiksi hietakummuiksi, joita myrskyin tuoma hiekka tekee ja johon hiekkaan koko Wälimeren rantamaa vähitellen hautaantuu. Samoin kuin Philistean hedelmällinen maa joka vuosi vähenee tämän erämaista tulevan turmiollisen elementin kautta, niin tapahtuu täälläkin Saronin lakeudella, joka on lähinnä Philisteaa sen pohjoisella puolella.

Saronin lakeudet eivät ole raamatun muistoja vailla. Täällä paimensi
Sithrai, Saronilainen, kuningas Davidin karjaa, ja Esaias sanoo että
Saronin pitää oleman laumain huoneen. Esaias puhuu vielä Karmelin ja
Saronin ihanuudesta ja Salomo on ylistänyt Saronin kukkia, sen laksojen
liljaa ja sen ruusua orjantappurain seassa.

Wielä nyt on tämä lakeus maan kauniimpia, tammiensa, vihreän ketonsa, pyöreäin kumpuinsa ja vienosti viertäväin laksoinsa kanssa; Pohjosessa kohouu tuo kaunis Karmel ja idässä Samarian vuorentörmät.

Me olimme nyt, illan tullessa, ratsastaneet yli tämän lakeuden ja saapuneet noiden hedelmättömäin hietakumpujen keskelle, jotka lännessä sitä rajoittavat ja eroittavat sen Wälimeren rannasta. Me jätimme tähän muulimme ja miehemme ja joudutimme ratsastustamme, niinhyvin sen vuoksi että ehtisimme Cæsareaan niin aikaseen, että vielä päivän lopulla saisimme katsella sen raunioita, kuin myöskin sentähden että miehemme rupesivat napisemaan ja tahtoivat seisahtaa, sillä he sanoivat eksyneensä Cæsareaan vievältä tieltä. Me arvasimme tämän vaan olevan veruketta ja päätimme itse omin päimme ratsastaa merenrannalle etsimään Cæsareaa, sillä me tiesimme että miehemme kyllä seuraisivat meitä. Tulkkimme jäi myös perään ja tuli muulein kanssa, sillä hänen hevosensa oli väsynyt.

Me — 7 matkakumppania — ratsastimme suorastaan länteenpäin tullaksemme merenrannalle. Joka kerta kuin pääsimme jonkun kumman kukkulalle, toivoimme saamamme näkyviimme Cæsarean rauniot, mutta kerta toisensa perästä petyimme me toivossamme, me emme nähneet edes mertakaan vilaukselta. Useat kerrat jouduimme niin tiheään, läpipääsemättömään viidakkoon, että meidän oli palaaminen takaisin ja tekeminen suuri väärä, päästäksemme pois. Hevosemme rupesivat väsymään, sillä tätä vaivalloista ratsastusta syvässä hiekassa kesti kaksi tiimaa aikaa.

Koska minun hevoseni oli vahvimpia, ratsastin minä edeltäpäin korkeuksille, tähystelläkseni toisella puolella olevaa maisemaa ja havaitakseni merta tahi Cæsarean raunioita. Ilokseni sain vihdoinkin eräältä töyräältä nähdä kaukana lännessä päin kolme kivipylvästä, jotka eivät voineet olla muuta kuin tuon muinoin voimallisen Cæsarean jäännöksiä. Minä viittasin kumppaneille, jotka nyt riensivät ylös töyräälle, ja me olimme kaikki yhtämieliset siinä, että vihdoinkin matkamme määrä näkyi edessämme, ja me ohjasimme iloisina kulkuamme sinnepäin.

Kun sillä tavoin olimme ratsastaneet noin puolen tiiman aikaa, tulimme eräälle lakeudelle meren rannalla, joka lakeus kasvoi viljaa, ja täällä saimme yhtäkkiä nähdä jotenkin suuren joukon hurjimman näköisiä Beduineja. Muutamat näistä miehistä puivat eloa, sillä aikaa kuin toiset pitivät vaaria, oliko joku vihollinen lähestymässä. Niinhyvin työntekijät kuin vartiat olivat hyvästi varustetut.

Tämä oli meille hieman odottamaton näky, erittäinkin kun tiesimme seudun väestön olevan erinomaisen villiä ja verenhimoista kansaa. Heitä oli myös enemmän luvultaan kuin meitä. Me ratsastimme kaikki yhdessä koossa ja sivusimme heidät ihan läheltä ja kysyimme heiltä Arabian kielellä, niinhyvin kuin voimme, tietä Cæsareaan, ja he osoittavat sen meille ja tarkastelivat meitä uuteliailla silmäyksillä, niin kauvan kuin olimme näkyvissä.

Me tulimme sillä tavoin viimeinkin onnellisesti Cæsareaan. Se kaupunki, jolla muinoin oli tämä nimi, on nyt kokonaan hävinnyt. Ei ole siitä yhtäkään huonetta jälillä eikä sillä alalla asuta. Rauniot ovat ainoastaan sjakalein, hyenain ja kärmetten tyyssiana ja toisinaan myöskin Beduinein, joita matkustajan tulee pelätä enemmän kuin petoja.

Nuo vielä jälillä olevat rauniot ovat hyvin suuret ja enimmäksi osaksi erään vahvan linnoituksen jäännöksiä. Me ratsastimme tähän raunioon sisään, riisuimme hevosemme ja laskimme heidät laitumelle siksi ajaksi, kuin katselimme Cæsarean muinaisjäännöksiä. Kun hyvän aikaa olimme odottaneet ja kun jo rupesi hämärtämään, saimme vihdoinkin etäältä kuulla muuleimme kellojen kilinän ja vähän ajan kuluttua olivat sekä tulkkimme että kaikki miehemme luonamme.

Me sioitimme itsemme raunioin keskelle ja lepo oli tänä yönä hyvin tervetullut tuon tavallista enemmän rasittavan päivämatkan perästä.

Illalla olivat miehemme kovin pelonalaisia ja sanoivat, että Beduinit, jotka he olivat kohdanneet, varmaankin hyökkäisivät meidän leiriimme yöllä. He kehoittivat sentähden meitä lataamaan pyssymme ja pistoolimme, voidaksemme puolustaa itseämme.

Juuri kuin meidän piti mennä levolle, kuulimme pyssyn laukauksen lähellä leiriämme, ja me melkein jo luulimme vihollisen karkaavan päällemme, mutta hetken ajan kuluttua saimme kuulla, että eräs miehistämme oli laukaissut pyssynsä, peloittaaksensa Beduineja, jos niitä ehkä oli läheisyydessä.

Cæsarean rauniot ovat jotenkin Askalonissa löytyväin muinaisjäännösten kaltaisia. Ne ovat vahvain linnoitusten jätteitä, joita luultavasti ristiretkeiljät rakensivat; mutta joka paikassa nähdään muureissa tuon vanhan komean Cæsarean jäännöksiä; sillä joukko sievästi hakatuita pylväitä näkyy jokaisessa muurissa; ne tekevät tässä saman toimituksen kuin rautaliitokset meidän muureissa. Paitsi muureja, on jälillä vielä useita torneja, jotka ovat joko raketut mereen ulkoneville niemekkeille, tahi sioitetut niin, että ne suojelevat paikkaa maan puolelta nousevaa vihollista vastaan. Nuo ennen mainitut kiviset pylväät, jotka nousevat noiden sortuneiden muurein ylitse, ovat arvattavasti kaupungin ensimäisiltä loistavilta ajoilta.

Paikka näytti niin autiolta, niin oudolta, että minun on työläs sitä kuvata. Meidän ympärillämme kohosivat nuo tumman harmaat särkyneet rauniot, joiden halkeillusta melkein joka paikassa liukkaat sisiliskot tirkistivät esiin. Ympärillä oleva seutu ei ollut erämaata parempi, ja sen tiheissä pensaikoissa hiipii väijyviä Beduineja; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin tuon meuroavan meren alituinen pauhu, kun kuohuiset aallot särkyivät rantaa vastaan tahi huuhtoivat tuon suuremmoisen raunion perustuksia.

Cæsareaa mainitaan usein, kun kerrotaan apostolein lähetystoimesta pyhässä maassa: niin on kirjoitettu esimerkiksi, että Philippus, kastettuansa Ethiopian kamariherran, matkusti ympäri ja saarnasi evankeliumia kaikissa kaupungeissa, kunnes hän tuli Cæsareaan, ja että hän sitte jäi tänne asumaan ja teki työtä neljän tyttärensä kanssa lähetystoimen hyväksi.

Cæsareassa asui sadanpäämies Kornelius, joka erään ilmestyksen johdosta lähetti noutamaan Pietaria, joka silloin oli Joppessa Simon parkkarin luona, ja täällä sitte kastettiin Kornelius ja koko hänen perheensä, kun hän sitä ennen oli kuullut evankeliumia saarnattavan ja oli saanut Pyhän hengen. Tänne tuotiin Paavali vankina Jerusalemista. Täällä tämä apostoli myös puhui vanhurskaudesta, puhtaudesta ja tuomiosta, niin että Felix peljästyi ja sanoi: "mene tällä haavalla matkaas; vaan koska minä saan tilan, niin minä sinun tyköni kutsutan". Tämän kaupungin palatsissa puolusti tämä uskollinen totuudensaarnaaja itseänsä niin väkevästi, ja antoi niin hyvän tunnustuksen opetuksestaan, että kuningas Agrippa huudahti: "ei paljo puutu, ettes minua saa Kristityksi". Tästä satamasta läksi se laiva merelle, jolla Paavali alotti pitkän monivaiheisen retkensä maailman pääkaupunkiin Romaan, todistaaksensa siellä yhtä lujasti hänestä, jota hän ennen vainosi, kuin hän kotimaassaan oli tehnyt.

Täällä tapahtui eräs kuuluisa, surullinen tapaus, joka myöskin on kirjoitettuna Apostolein Tekoraamatussa. Herodes, sen Herodeksen pojanpoika, joka oli perustanut Cæsarean, tuli tänne alas Jerusalemista, vangittuansa siellä useampia seurakunnan jäseniä ja kidutettuansa heitä ja tapettuansa Jakobin, Johanneksen veljen miekalla ja vangittuansa Pietarin, joka kuitenkin ihmeellisellä tavalla pelastui hänen käsistänsä. Täällä määräsi Herodes juhlapäivän ja puki itsensä kuninkaallisiin vaatteisin ja istui tuomioistuimelle ja piti puheen kansalle, ja koko seurakunta huusi silloin: "Jumalan ääni (tämä on), ja ei ihmisen". Ja kohta löi Herran enkeli häntä, ettei hän kunniata Jumalalle antanut, ja madot söivät hänen, ja hän antoi henkensä.

Yökausi, jonka vietimme Cæsarean autioilla raunioilla, sai kuluneeksi rauhallisesti, vaikka seuralaisemme olivat pahaa aavistaneet, ja varhain seuraavana aamuna läksimme taas liikkeelle. Me seurasimme nyt merenrantaa matkallamme Karmeliin, jonne aioimme ehtiä illaksi. Me sivusimme matkallamme kaksi kaunista rauniota, jotka olivat hyvin Cæsarean raunioin kaltaisia; ja tällä päivämatkalla oli meidän kahlaaminen muutamain virtain poikki, jotka laskevat tässä Wälimereen. Ne olivat jotenkin syviä, niin että vesi nousi aina hevostemme satuloihin asti.

Koko päiväkauden näimme Karmelin mahtavat kukkulat ja saavuimme tälle vuorelle ennen auringon laskua ja ratsastimme ylös sen harjalle erääsen luostariin, joka on rakettu vuoren korkeimmalle huipulle ja jonka nimi on Eliaan-luostari.

Rakettuna Karmelin korkean harjan läntiseen päähän on Eliaan luostarilla vapaain ja kauniin asema. Sieltä katselet 1750 jalan korkeudesta yli tuon uljaan meren, jolla näimme useita valkeita, pullistuneita purjeita, "noita meren muhkeita joutsenia". Oikealla kädelläsi tuolla alhaalla on tuo kaunis S:t Jean d'Acre'n lahti ja vasemmallasi viljava lakso, nimeltä Dor, jonka läpitse juuri olimme matkustaneet.

Itse rakennus on kaunis ja suuremmoinen ja matkustaja voi asua täällä niin mukavasti kuin hän milloinkin toivoa saattaa. Wierasten huoneet ovat isot ja ilmaiset ja sisustus on parhaimmassa kunnossa. Munkit ovat erinomaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Tuo mahtava luostarirakennus on monenkertainen ja katon päältä nousee pyöreä torni, josta matkustaja älköön laiminlyökö tuon ihanan näköalan katselemista.

Keskellä tätä rakennusta on kirkko, jonka alla näytetään sitä luolaa, jonne Elias kätki itsensä, Jesebelin vainoomista välttääksensä.

Jo varhain kokoontui tänne koko joukko erakolla, jotka sitten yhdistyivät, seuraten missejä sääntöjä, ja muuttuivat sillä tavoin munkeiksi.

Kun Napoleon piiritti S:t Jean d'Acre'ta, käytettiin luostaria sairashuoneena haavoitettuja Franskalaisia varten, ja kun hän vetäytyi takaisin, ryöstivät Turkkilaiset luostarin ja hävittivät sen milt'ei kokonaan.

Wuonna 1826 hankki eräs munkki, Jean Baltista, itsellensä luvan Turkin hallitukselta, saada uudestaan rakentaa luostarin, ja 14 vuoden perästä seisoi se valmisna vuorella kaikessa komeudessaan ja oli maksanut lähes puolen miljonaa riksiä.

Paikan mainio muisto on se suuri ihmetyö, jonka Herra täällä palveliansa Eliaan kautta teki. Hänen pyynnöstänsä oli Herra sulkenut taivaan, niin ettei satanut moneen vuoteen eikä myöskään langennut kastetta. Tästä syystä tuli suuri nälänhätä maahan, kunnes vihdoin aika tuli, että Herra tahtoi lakkauttaa rangaistuksensa. Hän sanoi silloin Eliaalle: mene ja osota itses Ahabille, että minä annan sataa maan päälle.

Elias meni ja astui Ahabin eteen, joka vihoissaan kysyi prophetalta: etkö sinä ole se, joka Israelin villitset? Tähän vastasi tuo peloton Jumalan mies: "En minä Villitse Israelia, vaan sinä ja sinun isäs huone, että te olette hyljänneet Herran käskyt, ja sinä vaellat Baalin jälkeen. Lähetä siis", lisäsi hän, "nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmelin vuorelle, ja neljä sataa ja viisikymmentä Baalin prophetaa ja neljä sataa metsistöin prophetaa, jotka syövät Jesebelin pöydältä".

Olisi voinut luulla, että Ahab, vastaukseksi tähän uskaliaasen puheesen, olisi antanut tappaa tuon rohkean saarnaajan. Mutta Eliaan Jumala, johon hän turvasi, oli hänen kilpensä. Ahabin oli tällä kertaa häntä totteleminen. Hän lähetti kaikkein Israelin lasten tykö, ja kokosi prophetat Karmelin vuorelle.

Täällä astui Elias kansan eteen ja sanoi: "kuinka kauvan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä".

Kun ei kansa mitään hänen kysymykseensä vastannut, pitkitti hän: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran prophetaista; mutta Baalin prophetaita on neljä sataa ja viisikymmentä miestä: Niin antakaat nyt meille kaksi kalpea, ja antakaat heidän valita toinen kalpei ja hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen panko tulta; ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne nimeä, ja minä huudan Herran nimeä. Kumpi Jumala vastaa tulen kautta, hän olkoon Jumala".

Arvattavasti eivät Baalin papit mielellänsä tähän kilpailuun suostuneet tuon pelätyn Jehovan prophetan kanssa, mutta ei heillä tässä ollut muuta neuvoa; sillä ei Elias kysynyt heiltä vaan kansalta, joka ikäänkuin yhdestä suusta vastasi Eliaan esitykseen: "Se on oikein".

Noiden vääräin prophetain oli siis koettaminen onneansa, sillä, jos he olisivat kieltäneet ottamastansa osaa uhraukseen, he silloin julkisesti olisivat tunnustaneet koko kokoontuneen mäkijoukon edessä, etteivät he itse luottaneet jumalaansa. Kun siis Elias sanoi heille: "valitkaat teillenne yksi kalpei, ja tehkäät te ensin, sillä teitä on monta, ja huutakaat teidän Jumalainne nimeä", niin ottivat he kalpein, jonka hän heille antoi, ja valmistivat ja huusivat Baalin nimeä aamusta puolipäivään asti, sanoen: "Baal kuule meitä". Mutta ei siinä ollut ääntä eli vastausta.

Ikäänkuin pilkaten heidän jumalaansa, sanoi Elias heille: "huutakaat vahvasti; sillä hän on jumala, hän asettelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräis". Epätoivossaan huusivat he vahvasti ja viileskelivät itseänsä veitsillä ja naskaleilla heidän tavallansa, niin että he verta tiukkuivat. He pitkittivät sitä iltapuoliin siihen asti, että ruokauhri uhrattaman piti, mutta ei ollut siinä ääntä, ei vastaajaa, elikkä joka vaaria otti.

Silloin sanoi Elias kaikelle kansalle: "tulkaat minun tyköni". Ja koska kaikki kansa tuli hänen tykönsä, paransi hän Herran alttarin, joka kukistunut oli, ja otti kaksitoistakymmentä kiveä Jakobin lasten luvun jälkeen ja rakensi näistä kivistä alttarin Herran nimeen, ja teki kuopan ympäri alttarin, valmisti sitten ja hakkasi kalpein palasiksi ja pani sen puitten päälle. Hän antoi sitten tuoda neljä saavillista vettä ja kaataa ne polttouhrin ja puitten päälle ja teki tämän kolme kertaa, niin että vesi juoksi ympäri alttarin ja kuoppakin täyttyi vedestä.

Kun kaikki näin oli valmistettu, korotti Elias äänensä ja sanoi: "Herra, Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumala! ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja minä sinun palvelias, ja että minä kaikki nämät sinun sanas jälkeen tehnyt olen. Kuule minua, Herra, kuule minua, että tämä kansa tietäis sinun olevan Herran Jumalan; ettäs kääntäisit heidän sydämensä takaisin". Niin lankesi Herran tuli ja poltti polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta.

Kun kaikki kansa näki tämän, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on Jumala, Herra on Jumala". Mutta Elias sanoi heille: "ottakaat Baalin prophetat kiinni, ettei yksikään heistä Pääsisi", ja he ottivat heidän kiinni ja Elias vei heidän Kisonin ojan tykö ja tappoi heidän siellä.

Sillä tavoin kukisti Elias, Jumalan propheta, tuon väärän epäjumalan ja asetti Israeliin Jehovan palveluksen.

Hän menee vielä toisella ihmetyöllä näyttämään että elävä Jumala on Herra, kun hän astuu Ahabin eteen, joka, mitä hän liekin itsessään ajatellut, tämän kaiken tapahtuessa ei kuitenkaan uskaltanut vastustella Eliasta, sillä kaikki kansa, hänen ihmeestänsä hämmästyneenä, piti hänen puoltansa.

Elias sanoo Ahabille: "mene ylös, syö ja juo; sillä suuren sateen hyminä kuuluu".

Kun Ahab meni syömään ja juomaan, meni Elias Karmelin kukkulalle, ja lankesi maahan, ja kumarsi itsensä kasvoillensa, ja pani päänsä polveinsa välille; ja sanoi palveliallensa: "mene nyt ylös ja katso meren puoleen". Hän meni ylös, katsoi ja sanoi: "ei siellä ole mitään". Elias vastasi: "mene vielä sinne seitsemän kertaa". Ja seitsemännellä kerralla sanoi palvelia: "katso, sieltä nousee vähä pilvi merestä, niinkuin miehen kämmen". Elias sanoi silloin hänelle: "mene ja sano Ahabille: valjasta ja mene, ettei sade sinua käsittäisi". Ja sillä välillä tuli taivas pilvistä mustaksi ja tuulesta, ja tuli sangen suuri sade.

Niin osoitti Elias tälläkin ihmeellä että se Herra, jota hän palveli, oli Jumala.

Heti näiden tapausten jälkeen täytyi Karmelin väkevän prophetan, joka siellä ikäänkuin käski Jumalan tulta ja taivaan pilviä, paeta pelastaaksensa henkeänsä ja välttääksensä kuningatar Jesebelin vihaa, kun hän lähetti sanansaattajat sanomaan Eliaalle: "jumalat minun niin ja niin tehköön, jollen minä huomenna tällä aikaa tee sinun sielulles niinkuin yhdelle näitten (Baalin prophetain) sielulle".

Elias pakeni silloin etelän puolella Kanaan maata olevaan erämaahan ja tuli Jumalan vuorelle Horebille, jossa hän puhui Jumalan kanssa, niinkuin jo mainitsin Sinailla käydessämme.

Paikka, jossa nämät suuret ihmetyöt tapahtuivat, on varmaankin Karmelin vuoren harjan itäinen kamara, kuuden tai seitsemän tiiman matkan päässä luostarista. Paikan nykyinen nimi on el-Muhrakah (uhri), joka nimi luultavasti on saanut alkunsa Eliaan polttouhrista, jonka Herran tuli ihmeellisellä tavalla kulutti.

Koska olisi kulunut puolentoista vuorokautta, jos olisimme matkanneet tälle paikalle, emme tahtoneet tuhlata niin paljon aikaa tämmöiselle sivuretkelle, vaan tyydyimme siihen, että kumminkin olimme nousseet vuoren meren-puoliselle harjalle, ja matkalla Kanaan ja Nazarethiin saimme myös nähdä vuoren itäisen selänteen.

Wielä toisen kohtauksen kertoo raamattu täällä tapahtuneeksi. Karmelin vuorella asui nimittäin propheta Elisa, kun Sunemin vaimo, jonka huoneessa jumalan mies kerran oli asunut, tuli häntä etsimään ilmoittaaksensa hänelle, että hänen poikansa oli kuollut, ja pyytääksensä häntä herättämään hänen poikaansa kuolleista. Waimo meni prophetan tykö vuorelle, lankesi maahan hänen eteensä ja tarttui hänen jalkoihinsa ja rukoili apua. Elisa lähetti silloin palveliansa Gehasin vaimon huoneesen, että hän laskisi Elisan sauvan pojan kasvoille. Mutta pojan äiti sanoi prophetalle: "niin totta kuin Herra elää ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua". Elisa nousi, seurasi vaimoa ja herätti hänen poikansa.

Me jätimme luostarin Myöhäseen illalla ja ratsastimme alas vuorelta polkua pitkin, joka oli melkein kiviporrasten kaltainen, ja saavuimme vähässä ajassa Haifa'n kaupunkiin, jossa leirimme jo oli valmisna.

Haifa siaitsee juuri Karmelin juurella meren rannalla. Kaupunki ei ole mikään merkillinen paikka. Siinä on 2000 asukasta.

Seuraavana päivänä ratsastimme tuon suuren S:t Jean d'Acre'n (Ptolemais) lahden ympäri. Me kävimme matkallamme yli Kisonin ojan, jonka rannalla Elias surmasi Baalin papit. Se on hyvin syvä, niin että täytyy kahlata kappaleen matkaa ulos merelle virran suun ympäri.

Me ratsastimme kauvan aikaa tuota hietaista merenrantaa ympäri lahden ja kävimme vielä yli toisenkin virran, Namon, joka maantieteessä on tunnettu nimellä Belus. Täällä, niin kertoo Plinius, keksivät Phoinikilaiset sattumalta lasin. Neljänneksen tiimaa vielä ratsastettuamme, saavuimme S:t Jean d'Acre'hen ja ratsastimme sen aimollisen portin kautta kaupunkiin sisään.

Kaupungin arabialainen nimi on Akka. Wanhassa Testamentissä mainitaan sitä Accon nimellä, kun kerrotaan että Asser ei ajanut Accon asujamia pois, vaan asui heidän seassansa.

Tuo Phoinikilainen Acco sai sitten nimen Ptolemais, luultavasti jonkun Ptolemeus-nimisen Egyptin kuninkaan jälkeen, sillä Aleksander Suuren valtakunnan jaon jälkeen hallitsivat Egyptin Ptolemeit osaa Syriastakin.

Paavali kävi Ptolemaissa, kun hän matkusti Jerusalemiin, ja tästä retkestä sanoo hän: "mutta me päätimme meidän purjehdusretkemme, tulimme Tyrosta Ptolemaidaan, tervehdimme veljiä ja olimme päivän heidän tykönänsä".

Ristiretkein aikana piiritettiin Akkaa useat erät ja se tuli monasti valloitetuksi, jolloin aina täällä vertä vuosi virtana.

Paikka oli ristiretkeiliäin vahvimpia linnoituksia. Kun olivat menettäneet Jerusalemin ynnä koko maan, pysyi Ptolemais vielä heidän hullussansa, ja täällä puolustivat he itsiänsä niin kauvan kuin mahdollista Turkkilaisia vastaan, kunnes vihdoin sultani Khalib ibn Kaluvan verisellä rynnäköllä valloitti kaupungin 1291.

Niin päättyivät ristiretket, sittekuin Europan kristityt kansat kaksi vuosisataa olivat ponnistelleet voimiansa valloittaaksensa pyhää maata verivihollisiltansa Muhamedilaisilta, ja sitte kuin enemmän kuin kuusi miljonaa ihmistä oli menettänyt henkensä näissä yrityksissä. Tämä jättiläistaistelu oli nyt loppunut — puolikuu oli voittanut — kolkko ja haikea hiljaisuus vallitsi taas niillä rannoilla, jotka niin kauvan olivat kajahdelleet mailman suuren sodan pauhinasta.

500 vuotta sai nyt kuluneeksi, jolla aikaa Akkam kohtalot ovat peitetyt pimeyteen.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella sai se taas surullisen maineen hallitsiansa julmuuden tähden. Tämän hirviön nimi oli el-Jezzar. Monien vaihetten ja seikkain perästä pääsi hän vihdoin Akkan pashaksi ja koko hänen elämänsä oli sitten yhtämittainen jakso rikoksia ja julmia tekoja. Hän myi usein saman piirikunnan hallituksen useammille hakijoille yhtä haavaa; toisinaan veljeksille, välistäpä isälle ja pojallekin; ja sitten yllytti hän heitä salaisesti surmaamaan toinen toistansa.

Usein tapahtui, kun hän oli haremissaan lemmityistensä kanssa, että hän sieppasi jotakuta heistä korvasta kiinni, ikäänkuin pilan vuoksi, ja keikkasi samassa korvan pois väkipuukollaan.

Eräs Judalainen, joka oli hänen pankkiirinsa, oli tunnettu erinomaisen kauniiksi. Muutamana päivänä tervehtää Jezzar häntä ja ylistää hänen kauneuttansa, mutta samassa kutsuu hän palveliansa paikalle ja käskee puhkaista Judalaiselta silmän pois päästä. Jonkun ajan kuluttua huomasi Jezzar, että pankkiiri osasi niin kääriä turbaninsa, että hän melkein sai peittoon tuon puhkaistun silmän, ja hän antoi nyt ilman arvelematta leikata häneltä nenän. Ja vihdoin leikkautti hän häneltä päänkin. Tämän Judalaisen perhe elää vielä Damaskussa ja on rikkaampia pankkiirihuoneita siellä.

Jezzar antoi kerran polttaa hirmuisen suuressa uunissa erään muukalaisen elävältä, jonka hän yhtenä päivänä tapasi istumasta ulkopuolella kaupungin porttia ja joka ei noussut seisoalle hänen tullessansa, ja samassa uunissa poltatti hän myös kaikki orjat, jotka tällä hänen kävelyllänsä seurasivat häntä, sentähden että hän luuli yhden heistä matkivan häntä.

Muutamana päivänä tappoi hän omalla kädellään suurimman osan seraljissaan olevista naisista, ja kun hän itse vihdoin väsyi teurastamiseen, kutsutti hän saapuville kolme hurjaa soturiansa, jotka tappoivat nuo jälillä olevat, niin että vähintänsäkin 15 kaunista nuorta tyttöä sillä tavoin julmimmalla tavalla raadeltiin. Hän pani tämän tekonsa toimeen eräässä kauniissa puutarhassaan ja syynä oli että hän epäili heitä kaikkia uskottomuudesta.

Eräällä toisella verisellä tavalla tuli Akka vähän ajan kuluttua toistamiseen kuuluisaksi, kun Napoleonin laivasto 1799 laski maalle sen rannalla. S:t Jean d'Acre'n vahva varustusvärkki kesti kuitenkin piirityksen ja löi takaisin 8 väkirynnäkköä ja Napoleonin oli veteraneinsa kanssa jättäminen kaupungin tyhjin toimin.

Ei kauvoja kumminkaan kulunut, niin valloittivat Egyptiläiset, tuon voimallisen Ibrahim Pashan johdossa, tämän vahvasti varustetun kaupungin.

Kun tämä urhokas ruhtinas sitten levitti valloituksiaan yhä edemmäksi, niin että Europalainenkin Turkinmaa oli vaarassa, kävivät Englanti, Itävältä ja Wenäjä keskenänsä liittoon häntä vastaan. Englantilainen laivasto, amirali Staffordin ja Commodore Charles Napierin komennon alla, purjehti silloin Akkaan ja ampui maahan kaupungin varustukset hyvin lyhyellä, mutta ankaralla pommittamisella. Akkan ynnä koko Palestiinan jätti nyt voittaja tuolle kurjalle Turkin hallitukselle, maakunnalle itse vahingoksi.

Warustusvärkit, jotka sodasta ovat kärsineet niin paljon että ne näyttävät suurelta raunioryhmältä, ovat jääneet sillensä lahistumaan eikä Turkin hallitus näy ottavan niitä korjataksensa.

Kaupungissa on lähes 5,000 asukasta, eikä sillä ole mitään erittäin merkillistä näytettävänä, jonka tähden emme viipyneetkään täällä kauvoja aikoja, vaan pitkitimme matkaamme, katseltuamme varustusvärkit.

Ilma ei ollut tänä aamuna niin kaunis, kuin meillä tavallisesti oli ollut. Taivas oli pilvessä ja tuontuostakin tuli sadekuuroja.

Kun olimme jättäneet S:t Jean d'Acre'n, ratsastimme itäänpäin yli suuren viljavan lakeuden. Tie, eli oikeimmin polku, oli täällä erinomaisen tasainen ja hyvä, niin ettei mikään estänyt meidän virkkuja hevosiamme ravaamasta ja tuontuostakin heittämästä nelistä.

Kun olimme tulleet lakeuden loppupuoliin, sanoi tienopas, jonka Akkasta olimme ottaneet, ettei hän voinut käydä etemmäksi, mutta vakuutti samassa, ettemme voineet eksyä tieltä, kun vaan seurasimme polkua. Me tulisimme, hänen sanainsa jälkeen, pian kylään, josta voisimme pyytää uutta opasta. Me maksoimme hänelle hänen palkkansa ja laskimme hänet menemään.

Kun aamulla läksimme liikkeelle Haifasta, olimme lähettäneet miehemme muulein kanssa menemään suorinta tietä Kanaan. L., joka oli väsynyt, seurasi heitä, ettei hänen tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa sinä päivänä. Meitä oli siis vaan nuot toiset matkakumppanit ja tulkkimme.

Sitte kuin oppaamme oli meistä luopunut, pitkitimme me omin päimme ratsastustamme itää kohden. Me jätimme nyt heti pian tuon ennen mainitun lakeuden ja tulimme keskelle korkeita ja kauniita puita kasvavia kumpuja, joiden välissä meidän tiemme luikerteli edelleen läpi hedelmällisten laksoin, joista muutamat olivat viljellyt, toiset villisti kasvavan heinän vallassa.

Emme olleet pitkälle ehtineet, ennenkuin jo kokonaan eksyimme tieltämme. Laksot olivat niin toinen toisensa kaltaisia, ettemme tietäneet missä olimme, tai mihin ohjaisisimme kulkumme. Me ratsastimme sentähden suorastaan itää päin, toivoen löytävämme jonkun polun tai tapaamamme jonkun ihmisellisen olennon, joka voisi neuvoa meitä taas oikealle uralle.

Kuleksittuamme sillä tavoin noin kaksi tiimaa aikaa, löysimme viimeinkin hyvän ja tasaisen tien ja päätimme seurata sitä, sillä, jos ei se vienytkään meitä Kanaan, johtihan se meidät kumminkin johonkin kylään, josta voisimme saada tienoppaan.

Juuri kuin parhaiden iloitsimme että olimme löytäneet tämän tien, hämmästyimme suuresti kun emme nähneet H:ra Tayloria seurassamme; hän oli jäänyt perään, eikä ollut kai sitten enää löytänyt meidän jälkiämme.

H:ra Botcharby hämmästyi kaikkein pahimmasti, sillä hän pelkäsi hoidokkaansa niin eksyneen vuoristoon, ettemme enää löytäisi häntä.

Me ratsastimme nyt kaikille haaroille etsimään häntä, ja huusimme hänen nimeänsä voimaimme perästä. Me etsimme häntä kauvan aikaa turhaan, mutta vihdoin näimme hänen tulla ratsastaman täyttä nelistä juuri samaa tietä, jonka äsken olimme löytäneet.

Me olimme iloissamme että tapasimme hänen, mutta hän sai ankaria nuhteita varomattomuutensa tähden, että oli eronnut meistä semmoisella paikalla, jossa helposti olisimme voineet erota iäksi päiviksi.

Me seurasimme nyt tietä, jonka olimme löytäneet ja muutaman tiimaa ratsastettuamme, tulimme avaralle lakeudelle, jossa muutamat paimenet paimensivat laumaansa. Me huusimme näille miehille että tulisivat näyttämään meille tietä Kanaan, mutta he pelästyneinä ottivat turvansa käpälämäkeen ja potkivat tiehensä.

Me näimme nyt kumminkin etäällä kylän, jonne ohjasimme kulkumme. Kylän asukkailta saimme tietää että Kanaan kaupunki oli kappaleen matkan päässä Pohjosessa päin tällä lakeudella.

Me ratsastimme nopeasti hyvää tietä viljavain vainioin läpitse. Aurinko laski juuri noiden ympärillä olevain vuorten taa ja lähetti pitkiä varjoja lakeudelle lähellä Kanaata Galileassa.

Wihdoinkin näin taas ruotsalaisen matkakumppanini ja sain kuulla että hän oli saanut kokea samoja vastuksia kuin me; miehemme, joita hän seurasi, olivat nimittäin käyneet harhaan, niin että he, samoin kuin me, olivat kuleksineet sinne tänne koko päiväkauden ja saapuivat Kanaan ainoastaan puolta tiimaa ennen meitä. Me olimme sentähden kaikki jotenkin väsyneitä sinä iltana.

Kanaa on rakettu sen vuoren vierteelle, joka sattuu tuohon äsken mainittuun lakeuteen, ja sieltä on jotenkin avara näköala yli tuon kauniin lakeuden ja yli vuorten, jotka sitä ympäröivät.

Täällä ei löydy mitään raunioita ja luultavaa on ettei Kanaa milloinkaan ole ollut mikään etevä kaupunki. Ainoa, mitä kaupungista on muistettavaa, on tuo kertomus Joh. 2:ssa luvussa Jesuksen ensimäisestä ihmetyöstä Galileassa, jonka hän teki "ilmoittaaksensa kunniaansa".

Me jätimme nyt Kanaan seuraavana päivänä, ratsastaaksemme Nazaretiin, joka on noin kolmen tiiman matkan päässä täältä. Me ratsastimme yli tuon kauniin el-Battauf'in lakeuden ja tulimme taas vuoriselle maalle.

Kohta kun olimme lakeuden jättäneet, sivusimme erään kylän, jota nyt kutsutaan Sefurieh, muinoin oli sen nimi Sepphoris ja Diocæsarea. Kylä on rakettu erään ymmyrkäisen kummun vierteelle, jonka huippua kaunisti jotenkin ison linnan raunio. Ylt'ympäri virui pylvästen ja suurten hakattuin kivein kappalia, jotka osoittavat että paikka ennen on ollut sangen tärkeä paikka.

Josephus mainitseekin useassa paikassa että Sepphoris oli vahvimpia kaupunkeita, mitä Romalaisilla Galileassa oli. Itse kaupungissa löytyy gootilaiseen malliin raketun kirkon raunioita. Kirkko rakettiin luultavasti ristiretkein aikana ja taru tietää kertoa sen seisoneen samalla paikalla, jossa Neitsyt Marian vanhemmat, Joakim ja Anna, kerran asuivat.

Sefurieh'n ja Nazaretin välillä oleva tie kävi koko ajan vuoristen seutujen kautta. Kerran vei se meidät korkealle vuoren-selälle, josta meillä oli vapaa ja ihana näköala. Länteen päin näimme maan ulottuvan aina Wälimereen asti. Etelässä näimme ainoastaan korkeita muoria, toinen toisensa takana; kaikkein kauvimpana idässä päin olivat Gilboan vuoret, sitte Samarian kauniit kukkulat keskellä, ja lännessä päin Karmelin harja, ulottuen aina Wälimeren rantaan saakka. Pohjoisessa päin katosi myöskin näköala vuoristoihin ja korkealle yli tämän harmaan ryhmän kohosi tuo lumella peitetty Hermon, jonka valkea huippu kopeasti katseli ympärillään olevia alempia vuorenselkiä. Syyllä siis ansaitsee se nykyisen nimensä Gebel es-Sheik (vuoripäällikkö). Itäänpäin leveni tuo yhtä suuri kuin kaunis Esdraelonin lakeus, ja tuolla toisella puolella Jordanin kohosivat Gileadin vuoret. Lakeudella, taipaleen matkan päässä, törötti tuo kaunis tammia kasvava Tabor ja samalla suunnalla, vaikka hyvän matkaa toisella puolella vuoren, tiesimme tuon kuuluisan Genesarethin järven eli Galilean meren olevan. Nämä vapaat, ihanat näköalat viehättivät kauvan meidän silmiämme, ja katseltuamme niitä hyvän hetken, ratsastimme nyt alas vuorelta ja saavuimme pian Nazaretiin.

Niiden vuorien sylissä, jotka ympäröivät Esdraelonin suurta lakeutta pohjan ja luoteen puolelta, on Nazaret. Kaupungin rakennukset ovat kaikki kivestä ja paremmin raketut ja huolellisemmin hoidetut kuin minkään muun kaupungin rakennukset pyhässä maassa. Ne seisovat joko alhaalla ahtaan lakson pohjassa, tahi niiden vuorten vierteillä, jotka ympäröivät laksoa. Kadut ovat kapeat ja likaiset, niinkuin kaikissa itämaalaisissa kaupungeissa.

Asukasten lukumäärä on 4000 paikoille. Niistä ovat ainoastaan 680 muhamedilaista, muut kristityitä.

Ne tapaukset, jotka ovat tehneet Nazaretin kuuluisaksi ja ovat houkutelleet tänne lukemattomia joukkoja pyhissä vaeltajia, ovat "Marian ilmestys", joka tapahtui tässä kaupungissa, ja Jesuksen lapsuuden ja nuoruuden aika, jonka hän vietti täällä vanhempainsa luona.

"Kuudentena kuukautena lähetettiin enkeli Gabriel Jumalalta Galilean kaupunkiin, joka oli Nazaret, neitseen tykö, joka oli kihlattu miehelle, jonka nimi oli Joseph, Davidin huoneesta; ja neitseen nimi oli Maria. Ja enkeli tuli sisälle hänen tykönsä ja sanoi: terve, armoitettu! Herra on sinun kanssas: siunattu sinä vaimoin seassa!

"Mutta kuin hän näki hänen, hämmästyi hän hänen puheestansa ja ajatteli, millainen se tervehdys oli. Ja enkeli sanoi hänelle: älä pelkää, Maria! sillä sinä löysit armon Jumalan tykönä. Ja katso, sinä siität kohdussas ja synnytät Pojan, ja sinun pitää kutsuman hänen nimensä Jesus. Sen pitää oleman suuren ja pitää kutsuttaman ylimmäisen pojaksi; ja Herra Jumala antaa hänelle Davidin hänen isänsä istuimen, ja hänen pitää Jakobin huoneen kuningas ijankaikkisesti oleman ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman".

Niin sanoi Maria enkelille: "kuinka tämä tulee, sillä en minä miehestä mitään tiedä?" Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: "Pyhä Henki tulee sinun päälles ja ylimmäisen voima varjoo sinun: sentähden myös se Pyhä, kuin sinusta syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi".

Täällä ilmestyi myös enkeli Josephille, Marian kihlatulle miehelle, kun hän salaisesti aikoi hylätä hänen; ja enkeli sanoi: "Joseph, Davidin poika! älä pelkää ottaakses Mariata puolisotas tykös; sillä se kuin hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hänen pitää synnyttämän pojan, jonka nimen sinun pitää kutsuman Jesus; sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä". Tämä kaikki on tapahtunut, että täytettäisiin mitä Herralta sanottu on prophetan kautta, joka sanoo: "katso neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman Emanuel; se on niin paljo sanottu: Jumala meidän kanssamme".

Kun Joseph ja Maria tulivat takaisin Israelin maalle lapsen kanssa pakoretkeltään Egyptistä, "tulivat he ja asuivat kaupungissa, joka kutsutaan Nazaret, että täytettäisiin kuin prophetain kautta sanottu oli: hän pitää Nazareukseksi kutsuttaman".

Tässä kaupungissa kasvoi lapsi ja vahvistui hengessä ja täytettiin viisaudella, ja Jumalan armo oli hänen kanssansa. Kahdentoista vuoden vanhana jätti Jesus Nazaretin, mennäksensä vanhempainsa kanssa Jerusalemiin Pääsiäisjuhlalle, ja kun hän siellä temppelissä oli todistanut totuuden opettajille, niin että kaikki, jotka hänen kuulivat hämmästyivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa, ja kun hänen vanhempansa täältä vihdoin löysivät hänen, niin meni hän alas heidän kanssansa ja tuli Nazaretiin ja oli heille alamainen. Ja Jesus menestyi viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.

Näin kuuluu raamatun kertomus niistä tapauksista, jotka ovat tapahtuneet Nazaretissa ja jotka ovat tehneet tämän vähäpätöisen kaupungin niin kuuluisaksi. Täällä ilmoitettiin Jumalan Pojan syntyminen hänelle, joka oli synnyttävä Hänen ihmisen pojaksi, täällä mainitsivat enkelein kielet ensimäisen kerran Jesuksen nimen ja sen merkitys sanottiin olevan: "hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä".

Eräs matkustaja lausuu Nazaretista näin: "Kuinka usein on Vapahtaja lapsuudessaan juoksennellut näillä kaduilla? Kuinka usein on hän varmaankin seurannut äitiänsä lähteelle? Kuinka usein on hän rauhallisina iltahetkinä istunut vanhempainsa kanssa heidän asuntonsa katolla, niinkuin näillä seuduilla tapa on? Kuinka usein on hän käyskennellyt näillä vuorilla, astellen jumalallista kutsumustansa ja keskustellen tuttavallisesti Isänsä kanssa?"

Melkein samankaltaisia kysymyksiä heräsi meissä sinä päivänä, jolloin telttimme seisoivat pystytettyinä lähellä Nazaretia ja kun nuo muistorikkaat kukkulat joka taholta ympäröitsivät meitä.

Kahdesti mainitaan evankeliumeissa, että Jesus matkoillaan pyhässä maassa kävi kotiseuduillaan, sitte kuin hän oli alottanut opettaja-virkansa.

"Ja hän tuli Nazaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa jälkeen sapatin päivänä synagogaan, ja nousi lukemaan. Ja hänelle annettiin Esaian prophetan raamattu. Ja kuin hän raamatun avasi, löysi hän sen paikan, kussa on kirjoitettu: Herran Henki on minun päälläni, sentähden on hän minun voidellut ja lähettänyt saarnaamaan köyhille hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta". Sitten selitti hän tämän raamatun paikan ja sanoi sen tarkoittaman häntä itseä, lausuen: "tänäpänä on tämä kirjoitus täytetty". Hän todisti vielä tätä monesta muusta paikasta, mutta sai lopuksi itse tuntea sen sananparren totuuden, jonka hän tässä synagogassa lausunut oli: "ei yksikään propheta ole isänsä maalla otollinen", sillä Nazaretin asujamet eivät kauvemmin tahtoneet kuullella hänen terveellisiä sanojansa, vaan "kaikki kuin synagogassa olivat, tulivat vihaa täyteen, koska he nämät kuulivat, ja nousivat ylös ja ajoivat hänen ulos kaupungista, ja veivät hänen hamaan vuoren kukkulalle, jonka päälle heidän kaupunkinsa rakettu oli, syöstäksensä häntä alas; mutta hän kävi ohitse heidän keskellänsä ja meni pois.

"Kun Jesus toisen kerran kävi Nazaretissa, sai hän kärsiä samaa malttamattomuutta ja mielen hurjuutta, vaikk'ei niin väkivaltaisella tavalla kuin ensimäisellä kerralla: ja hän läksi sieltä ja meni isänsä maalle, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja kun sapatti tuli rupesi hän synagogassa opettamaan; ja monta, jotka kuulivat, hämmästyivät, sanoen: kusta tällä nämät ovat? ja mikä viisaus hänelle annettu on, että myös senkaltaiset väkevät työt hänen kättensä kautta tapahtuvat? Eikö tämä ole se seppä, Marian poika, Jakobin ja Josen ja Judan ja Timonin veli? eikö myös hänen sisarensa ole tässä meidän kanssamme? ja he pahenivat hänessä".

Nazaretissa on suuri Romalaiskatolinen luostari, johon kuuluu koko joukko korkealla muurilla ympäröittyjä rakennuksia. Pyhin paikka tässä luostarissa on eräs luola, jossa munkit sanovat Marian ilmestyksen tapahtuneen. Tässä luolassa, joka on 25 jalkaa pitkä ja 10 jalkaa leveä, näytetään paikkaa, jossa Maria seisoi kuullellen enkelin tervehdystä, ja sekin paikka, jossa enkeli ilmestyi. Kappaleen matkan päässä tästä luolasta näytetään Neitsyt Marian kyökkiä, erästä pitkää siivotonta vuorenkoloa.

En voi tässä olla kertomatta erästä Romalais-katolisen kirkon eriskummaista uskonkappaletta, joka koskee tätä paikkaa. Sanotaan nimittäin että ilmestyksen luolan edessä ja lähellä Marian kyökkiä oli maja, jossa hän asui ja jossa hän otti vastaan enkeli Gabrielin.

Kun Muhamedilaiset valloittivat Palestiinan ja ajoivat kristityt pois joka paikasta, veivät enkelit tämän majan pois uskomattomain käsistä ja laskivat sen ensiksi vuorille lähellä Fiumea Dalmatiassa ja kuljettivat sen sieltä sittemmin Loretton vuorelle Italiassa, jossa se nyt vielä seisoo ja on se paikka Europassa, jossa pyhissä vaeltajia runsaimmin käy. Paavi Leo X:s teki tämän tarinan uskonkappaleeksi bullalla, joka tuli ulos vuonna 1518.

Eräässä toisessa paikassa näytetään tässä kaupungissa Josephin "työhuonetta", kappelinkaltaista rakennusta, joka on Romalaisen kirkon oma. Siellä nähdään vanhan muurin jäännöksiä, joiden sanotaan olevan niiltä ajoilta, kuin Joseph täällä työskenteli.

Seuraava paikka, johon matkustaja viedään, on niin kutsuttu Mensa, Christi-capelli (Kristuksen pöydän kappeli). Tämä kappeli on pienoinen suoja, jossa nähdään pöydän kaltaiseksi muodostettu kallio. Tarun mukaan — "traditio continua et nunquam interrupta," (ainainen ja järkähtymätöin taru), joka latinalainen lause on kirjoitettu seinään — on tämä sama pöytä, jossa Jesus ja hänen opetuslapsensa niin usein söivät niinhyvin ennen kuin jälkeen ylösnousemisen.

Myöskin näytetään täällä synagogaa, jossa Jesus puhui Nazaretilaisille, kun he vihastuneina ajoivat hänen pois ja veivät hänen jyrkälle vuoren reunalle, jota vuorta myöskin näytetään, mutta se on liian kaukana, ettei se voi olla oikea.

Idän puolella kaupunkia on Kreekkalainen kirkko. Pyhin paikka tässä kirkossa on syvä kallionkolo, josta pursuaa kirkas lähde, nimeltä Neitsyt Marian lähde. Täällä, niin sanoivat kreekkalaiset munkit, oli Maria vettä noutamassa, kun enkeli ilmaantui hänelle ja ilmotti Jesuksen syntyvän. He ovat sentähden tälle paikalle rakentaneet heidän "Marian ilmestys-kirkkonsa" ja jonkun matkan päässä näkyy tuo latinalainen luostari, jossa Romalais-katoliset väittämät tämän tapauksen tapahtuneen, ja on tämä seikka vielä riidan aineena näiden molempain kirkkojen välillä.

Wähän matkaa ulompana Kreekkalaista kirkkoa on lähde, josta Nazaretin asukkaat saavat vetensä. Wesi pursuaa vähäisestä reiästä maassa, niin että vedennoutajat ainoastaan yksi erältään voivat täyttää astiansa. Tämän tähden on täällä joukko naisia kokopäiväkauden klo 4:stä aamulla klo 12:teen yöllä ja harvoin saa nähdä niin paljo kauniita kasvoja yhdellä paikalla koossa, kuin täällä; sillä Nazaretin väestö on tunnettu kauneudestaan.

Sen illan, jonka viivyimme Nazaretissa, vietimme L. ja minä erään lähetyssaarnaaja Zellerin luona, joka asui tässä kaupungissa. Hän oli nainut pispa Goleatin tyttären ja meillä oli kirjeitä ja terveisiä hänelle ja hänen vaimollensa Jerusalemista. Heidän iloisessa kodissaan mietimme sangen hupaisen illan.

Kun palasimme leiriimme, valaisi meidän tietämme Nazaretin vuorilla välähtelevät ihanat ukkosen leimaukset.

Nazaretissa olimme tavanneet erään nuoren Amerikalaisen, h:ra Turnbull'in, jonka jo Jerusalemissa olimme tulleet tuntemaan ja joka oli seurannut meitä matkallamme Kuolleelle merelle ja Jordanin virralle. Hän oli päivää ennen saapunut Nazaretiin, ja kuultuansa ettemme vielä olleet menneet, päätti hän odottaa meitä, saadaksensa meidän seurassamme pitkittää matkaa Damaskuhun.

Hän kertoi meille kohtauksen matkastaan, joka helposti olisi voinut tuottaa hänelle kuoleman. Hän oli ensin matkannut erään nuoren maanmiehen kanssa, mutta tämä oli niin tuimasti sairastunut Jerusalemissa, ettei hän uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle retkelle läpi Palestiinan, vaan matkasi Joppeen, mennäksensä sieltä sitten höyrylaivalla kotimaallensa. Turnbull jatkoi matkaansa nyt yksinään tulkkinsa ja miestensä kanssa.

Kun hän ja tulkki ynnä kaksi turkkilaista sotamiestä, jotka hän oli ottanut vartioiksensa, eräänä iltana olivat luopuneet miehistä, jotka kuljettivat muuleja, käydäksensä katsomaan jotakin tien syrjässä olevaa paikkaa, kävivät he harhaan eivätkä tietäneet missä olivat. He tulivat vihdoin erääsen kylään ja kun he ulkopuolella kylää tapasivat miehen, kysyivät he häneltä, tokko lähitienoilta löytyi jotakin lähdettä. Hän tarjousi nyt viemään heitä lähteelle, jonka jälkeen mies ynnä yksi sotamiehistä läksi noutamaan vettä ja Turnbull tulkin ja tuon toisen soturin kanssa jäi odottamaan samalle paikalle, jossa ensin olivat seisahtaneet. He riisuivat hevosensa ja päästivät heidän läheiselle laitumelle.

Wähän ajan perästä saivat he nähdä suuren joukon miehiä, kaikki varustetut pitkillä pyssyillä, tulevan täyttä vauhtia ulos kylästä ja karkaavan suoraan heitä kohden. Nämät miehet piirittivät heidät ympäri tiheässä ryhmässä, tähtäsivät heitä pyssyillänsä ja kirkuivat voimainsa perästä.

Tulkki ja sotamies olivat jähmistyä pelosta, ja tuskin saattoi tulkki hämmästyksissään vastata, kun Turnbull kysyi häneltä mitä miehet tahtoivat. Wihdoin vastasi hän kumminkin: "me olemme kuoleman omia kaikki kolme, he tulevat ampumaan meitä, sillä he luulevat Turkin hallituksen lähettäneen meidät kiskomaan sotamiehiä, ja luulevat meidän ottaneen sen miehen, joka oli mennyt tuon toisen soturin kanssa noutamaan vettä". Turnbull käski hänen sanoa heille kuinka asian laita oli, mutta joko kirkuivat he liian suuresti, etteivät kuulleet tulkin sanoja, taikka ei osannut hän oikein puhua heidän murrettansa.

Sillä aikaa tähtäsi kuitenkin enemmän kuin 30 pyssyn piippua Turnbullia kohden; hän tunnusteli nyt vyötänsä, jossa hän tavallisesti säilytti revolveriansa, mutta onneksensa oli hän sinä päivänä unohtanut revolverin pistoolin koteloon, joka oli hevosen selässä, ja hänen hevosensa käveli nyt laitumella hyvän matkan päässä tästä. Kun Turnbull tämän havaitsi, sieppasi hän pistoolin sotamiehen vyöltä, mutta se oli lataamatta.

Tällä tavoin huomattuansa ettei hänellä ollut mitään millä itseänsä puolustaisi, istui hän maahan kivelle niin levollisen näköisenä kuin mahdollista ja jatkoi illallis-atriaansa, jonka hän jo oli alottanut, ennenkuin nämät kutsumattomat vieraat olivat tulleet häiritsemään häntä niin epäkohteliaalla tavalla. Kaiken tämän aikaa tähtäsivät pyssyt häntä, eikä hän tietänyt minä hetkenä paukahtaisi.

Mikä häntä enimmästi huoletti, sanoi hän olevan sen seikan että, jos hän seuralaistensa kanssa tulisi ammutuksi, hän katoisi ihan kuulumattomiin ja hänen omaisensa eivät milloinkaan saisi tietää missä ja millä tavalla hän oli kuollut.

Kun tätä tuskallista tietämättömyyttä, tätä silminnähtävää hengenvaaraa oli kestänyt hetken aikaa, joka meidän ystävällemme tuntui sanomattoman pitkäksi, näkyi viimeinkin etäällä tuo toinen sotamies sen miehen keralla, jonka kylän asukkaat luulivat petollisella tavalla tulleen ryövätyksi. Kun he taas saivat nähdä hänen vahingoittamattomana, nostivat he paikalla lasketut pyssynsä ja näyttivät häpeevän tekoansa. He pyysivät Turnbull'ilta anteeksi ja sovittaaksensa erehdystänsä, pyysivät he, kun olivat kuulleet hänen eksyneen, että hän viipyisi yötä heidän kylässänsä, ja valmistivat hänelle sian moskeiassa, joka todellakin osoitti suurta ystävällisyyttä Muhamedilaisilta kristittyä kohtaan.

Perjantaina Toukokuun 11 päivänä jätimme me aamulla varhain muistorikkaan Nazaretin ja vähän aikaisen ratsastuksen perästä saavuimme tuolle suurelle Esdraelonin lakeudelle, joka Nazaretin vuorilta ulottuu monta peninkulmaa kaakkoista ilmaa kohden.

Ratsastettuamme muutamat tiimat pitkin tätä lakeutta etelää kohden, tulimme paikalle, jonka nimi on El-Fuleh. Paikka on nykyään asumaton, niinkuin melkein koko Esdraelonin avara lakeus. Me näimme täällä eräällä isolla ja korkealla maatöyräällä vanhan, aimollisen linnoituksen rauniot.

Täällä, lukijani, mahdamme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme tätä lakeutta ja johtaaksemme mieleemme mitä on tapahtunut, mitä sotia on taisteltu tällä avaralla kentällä.

Esdraelonin lakeus — myöskin kutsuttu Jisreelin lakeus, joka muinoin oli tunnettu Megiddon nimellä erään virran jälkeen, joka tästä kulki läpitse — tämä lakeus on Jordanin lakson perästä suurin lakeus Palestinassa. Se tekee ison epäsäännöllisen kolmikulman, jonka itäisenä kylkenä ovat Jeninistä etelässä Taboriin pohjoisessa ulottumat vuoret. Lakeuden pohjoisena rajana ovat Galilean vuoret, jotka Taborista ulottuvat lounaan päin vähän matkaa sivutse Nazaretin, jossa ne yhtyvät Samarian vuoriin, ja ovat nuo viimeksi mainitut vuoret lakeuden eteläisenä rajana.

Itään päin lähtee tästä lakeudesta useampia isoja laksoja, jotka yhdistävät Esdraelonin Jordanin lakson kanssa. Länteen päin menee eräs lakso täältä tuolle ennen mainitulle S:t Jean d'Acre'n lakeudelle; tämän lakeuden läpitse juoksee tuo kuuluisa Kisonin oja Wälimertä kohden, kostutettuansa ensin osan Esdraelonin lakeutta. Ainoastaan kuudes osa tätä suurta lakeutta on viljelyksellä ja nuo kylvetyt sarat näyttävät kuinka oivallista maalaatua tämä on ja kuinka runsaan saaliin se voisi antaa taitavalle ja ahkeralle maanviljeliälle.

Kuitenkin ovat ihmiset vaan ikäänkuin poikkeuksena toimittaneet täällä rauhallisia askareita, he ovat enimmästäin käyttäneet Esdraelonin ihanaa lakeutta vaan silloin, kuin he kokoontuneissa joukoissa ovat käyneet teurastamaan toinen toisiansa.

Tämän lakeuden poikki kulki Jabin, Kananealaisten kuningas, voitollisna sotajoukkonsa ja yhdeksän sadan rautavaunuinsa kanssa ja vaivasi Israelia tylysti kaksikymmentä ajastaikaa. Wihdoin vapautti Herra Israelin näistä heidän vihollisistansa Deboran ja Varakin kautta, jotka Israelin miehillä löivät tällä lakeudella lähellä Taboria Sisseran, Jabinin sotapäällikön, vaunuinensa, miehinensä. Täällä veisasivat sitten Debora ja Barak Herralle tuon tunnetun ylistysvirren, joka loppui näillä sanoilla: "Kaikki sinun vihollises niin hukkukoon, Herra! Mutta ne kuin sinua rakastavat, olkoon niinkuin ylöskäypä aurinko voimassansa".

Midianitat, Amalekitat ja "ne itäiseltä maalta" ovat ryöstäneet ja raastaneet tätä lakeutta ynnä koko maata, kun he tulivat laumoinensa ja majoinensa, niinkuin suuri metsäsirkkain paljous, että sekä he että heidän kamelinsa olivat lukemattomat; ja tulivat hävittämään maata. Seitsemän vuotta vaivasivat nämät viholliset Israelia, kunnes Herra Gideonin kautta ihmeellisellä tavalla ainoastaan kolmella sadalla miehellä löi Midianitat, jotka olivat sioittaneet itsensä tähän laksoon lukemattomana joukkona "niinkuin santa meren rannalla paljouden tähden".

Täällä sotivat Philistealaiset Israelia vastaan, ja Syrialaiset matkustivat useat kerrat sotajoukkoinensa yli tämän lakeuden.

El-Fuleh, tuo raunioiksi rauennut linna, jossa nyt olemme, tuli hyvin kuuluisaksi ristiretkein aikana; täällä taisteltiin usein tuimasti; paikkaa kutsuttiin silloin Fabaksi.

Huhtikuussa vuonna 1799 oli tällä kentällä verinen taistelu
Turkkilaisten ja Franskan armeijan välillä, jota jälkimmäistä johti
Napoleon.

Yksi alapäälliköistä, Kleber, läksi Nazaretista joukkonsa kanssa hätyyttämään Turkkilaisten leiriä. Wiholliset ennättivät kuitenkin hänen yrityksensä tyhjäksi tekemään, sillä 15,000 turkkilaista hevosmiestä ja yhtä paljon jalkaväkeä marssi kentälle ja eteni aina El-Fuleh'en asti. Kleber asetti heti pienen armeijansa neliskulmaan ja sioitti tykistön sivuille. Tuskin oli armeija ehtinyt saamaan asemansa, kun jo Turkkilaisten tiheät ratsuparvet tulla tulvasivat, kuin kaikki hävittävä myrsky, yli lakeuden, yhdellä hyökkäyksellä tallataksensa tämän mitättömän joukon hevostensa kavioin alle.

Franskan kokeneet sotilaat ottivat vihollisiansa vastaan hyvin tähdätyillä laukauksilla ja koko joukko päälleryntääviä Turkkilaisia syöksyi maahan, niin että kaatuneitten ruumiit viimein olivat ikäänkuin muurina, jonka takana tuo pieni urhollinen joukko kokonaista kuusi tuntia puolusti itseänsä vihollisten suurta enemmistöä vastaan.

Wihdoin tuli Napoleon itse paikalle hevoisväen ja franskalaisten osakuntain kanssa. Korkeuksilta, jotka ympäröivät lakeutta, näki hän sotureinsa aseman ja huomasi, heti, miten paras oli päälle hyökätä. Hän lähetti kenraali Letourcq'in hevosväen ja kahden kanunan kanssa hätyyttämään Mamelukkeja, jotka seisoivat varajoukkona lähellä Jeniniä. Muilla joukoillaan ryntäsi hän vihollisen kylkiin, sillä aikaa kuin Kleber uskaliaalla parvellaan ahdisti keskustaa.

Turkkilaiset tulivat sillä tavoin ahdistetuiksi usealta haaralta, eivätkä kestäneet enää kauvan. Heidän armeijansa hajotettiin ja he jättivät tappelukentän, hurjasti paeten, ja Franskan tykistö, joka lakaisi lakeutta kuulillaan, teki hirmuista tuhotyötä noiden pakenevain joukossa.

Tätä tappelua kutsutaan Napoleonin sotahistoriassa "tappelu Taborin vuoren tykönä".

El-Fuleh'sta ratsastimme, me Jisreeliin, joka on melkein keskellä lakeutta, puolen penikulman päässä kaakkoista ilmaa kohden. Kylä on rakettu vuorelle, josta on avara näköala yli lakeuden ja lakeutta ympäröiväin vuorten.

Tänne rakensi Ahab palatsinsa ja tänne pakeni hän sadetta, jonka Herra lähetti maahan ikäänkuin vastaukseksi Eliaan rukoukselle. Täällä hallitsi sitten kaksi tämän onnettoman kuninkaan jälkeläistä.

Kaksi kamalaa, veristä tapausta on tapahtunut tällä paikalla. Ahabin mieli teki viinamäkea, joka oli kaupungin alapuolella juuri lähellä hänen palatsiansa. Tämän viinamäen omistaja, Naboth, ei tahtonut sitä myydä, sillä se oli isiltä peritty. Ahab tuli tästä pahoille mielin ja suuttui kovin; silloin lupasi hänen pahanilkinen vaimonsa Jesebel hankkia hänelle viinamäen. Hän palkkasi väärät todistajat vannomaan, että Naboth oli pilkannut Jumalaa ja kuningasta, ja sai kansan kivittämään hänen ulkopuolella Samarian kaupunkia, jossa hän asui. Sitte sanoi hän Ahabille: nouse ja omista Nabothin Jisreeliläisen viinamäki, jonka hän sinulta on kieltänyt rahan edestä; sillä ei Naboth elää, vaan on kuollut. Ahab otti silloin viinamäen omaksensa. Kohta sen perästä lähetti Herra Eliaan Ahabin tykö sanomaan hänelle: "Niin sanoo Herra: pitikö sinun tappaman ja vielä päälliseksi omistaman? Siinä paikassa, jossa koirat nuoleskelivat Nabothin veren, pitää myös koirain sinun veres nuoleskeleman". Ja Jesebelistä puhui Herra samaa, sanoen: "Koirain pitää syömän Jesebelin Jesreelin muurin tykönä".

Pian sen jälkeen tapettiin Ahab sodassa Syrialaisia vastaan. Hän ammuttiin kuoliaaksi vaunuissaan ja vietiin Samariaan, jossa hän haudattiin, ja kun vaunuja pestiin Samarian lammikolla, nuoleskelivat koirat hänen vertansa, Herran sanan jälkeen, kuin hän puhunut oli.

Kun Elias Herran käskystä oli voidellut Jehun Israelin kuninkaaksi, tuli tuo uusi kuningas sotajoukolla ja valloitti Jisreelin. Herran rangaistus sattui silloin Jesebeliin, sillä hän syöstiin ulos akkunasta Ahabin palatsissa ja koirat söivät hänen ruumiinsa Jisreelin pellolla.

Jisreelistä ratsastimme me itää kohden siihen suureen laksoon, jota
Gilboan ja erään toisen, Wähä-Hermon-nimisen vuoren välitse vie
Esdraelonin lakeudelta Jordanin laksoon.

Etelässä päin kohouvat täällä Gilboan jyrkät vuorentörmät, joilla Saul sai surmansa sodassa Philistealaisia vastaan. Täällä kaatuivat myös hänen kolme poikaansa.

Yöllä ennen taistelua kävi Saul noitavaimon luona Endorissa, joka kylä on rakettu Wähä-Hermonin pohjoiselle vierteelle. Siellä näytetään luolaa, jossa Propheta Samuelin hahmon luullaan ilmaantuneen Saulille.

Toisena päivänä taisteltiin ja Israelin sotajoukko tuli lyödyksi. Kun Saul havaitsi ettei hänen väkensä voinut voitolle päästä, kaatui hän omaan miekkaansa ja kuoli.

Kuu voitolliset Philistealaiset tappelun jälkeisenä päivänä löysivät Saulin ja hänen kolme poikaansa kaatuneina Gilboan vuorella, hakkasivat he irti hänen päänsä ja ripustivat hänen ruumiinsa Bethsan muurin päälle.

Me ratsastimme hyvän matkaa alas tätä laksoa myöten eräälle runsaalle lähteelle, joka juoksee Gilboan vuoressa olevasta luolasta ja johdimme täällä mieleemme tätä veristä sotaa, tätä Saulin ja hänen poikainsa onnetonta loppua.

Lähteellä tapasimme koko joukon Beduineja eikä yksikään heistä häirinnyt meitä millään tavalla, vaikka h:ra Botcharbyn tulkki, joka näki vaaroja joka paikassa, oli pahaa aavistanut, kun me ratsastimme alas tähän laksoon ja Beduini-joukko tuli näkyviin. Meidän peloton Alimme nauroi useat kerrat tuota varovaista virkaveljeänsä.

Jätettyämme lähteen, ratsastimme ympäri Wähä-Hermonin sen läntistä vierrettä. Heti vuoren pohjoisella tahi pikemmin koillisella sivulla tapasimme eräällä töyräällä kaupungin, jonka nimi vielä on Nain.

Kaupungin asema ei suinkaan ole kaunis eikä täällä löydy mitään, joka vetäisi matkustajan huomiota puoleensa, vaan hän käy tällä paikalla ainoastaan muistuttaaksensa mieleensä Lukaan evankeliumin 7:ssä luvussa mainittua kertomusta.

Ruumista saatettiin hiljaisesti pitkin katuja kaupungin porttia kohden. Avonaisilla paareilla makasi nuorukainen, äitinsä ainoa poika. Perässä kulki tuo sureva, nyt lapseton leskivaimo ja suuri joukko kaupunkilaisia. Waimot itkivät ja valittivat suurella äänellä, niinkuin näillä tienoilla vielä tänä päivänä on tapana, kun kuollutta saatetaan viimeiseen lepokammioonsa.

Saattojoukko kohtaa joukon miehiä, jotka matkustavat kaupungin porttia kohden Kapernaumista tulevaa tietä myöden (he tulivat siis pohjoisesta päin). Hän, joka kävi tämän parven etupäässä, armahti tuota itkevää leski-vaimoa ja sanoi hänelle lempeällä äänellään: "älä itke! Ja meni ja rupesi paariin; ja kantajat seisahtivat. Ja hän sanoi: nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse ylös! ja kuollut nousi istualle ja rupesi puhumaan, ja hän antoi sen hänen äitillensä. Ja pelko tuli kaikille, ja kunnioittivat Jumalata, sanoen: suuri propheta on noussut meidän sekaamme, ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen lähimaakunnan ympäri".

Nainista nähdään, muutaman matkan päässä Pohjosta kohden, Tabor. Wähän oudostuttaa, kun näkee tämän vuoren olevan niin matalan; mutta sen kauneus on myös oudostuttava. Sen tasaiset sivut kasvavat aina huippuun asti tuuheita tammia. Sen vasemman olan ylitse näkyy Hermonin siintävä kukkula tuolla himeässä etäisyydessä.

Me jätimme nyt Nainin ja ratsastimme täyttä laukkaa yli lakeuden Taborille ja saavuimme illan päälle leiriimme, joka oli pystytetty vuoren eteläiselle vierteelle.

Seuraavana sunnuntaina lähetimme muulimme suorastaan Galilean meren luoteiselle rannikolle, jossa Kapernaum kerran oli ja jossa me aioimme viettää seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai.

Opas johtajanamme, jätimme me leirimme, avustaaksemme Taborin vuorelle. Kun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, havaitsi opas unohtaneensa jotakin leiriin; hän käski meidän pitkittää matkaa suoraan eteenpäin, sillä aikaa kuin hän itse hetkeksi palasi takaisin.

Taipaleen matkaa ratsastettuamme, kadotimme me tiemme, joka todellakin oli hyvin eksyttävä, sillä polkuja kävi ristiin rastiin, sinne tänne. Me päätimme nyt ratsastaa suorastaan ylös vuoren sivua myöten, mutta tätä päätöstä ei ollut helppo toimeen panna, sillä vuori tuli yhä jyrkemmäksi, ja paikka paikoin kohtasimme alastomia kallioita, joiden ympäri meidän oli kiertäminen, sillä hevoset eivät millään tavoin voineet päästä niiden ylitse. Wiimein emme enää voineet ratsastaa, vaan täytyi meidän, tässä auttaa hevosiamme paljoa enemmän, kuin ne auttivat meitä, niin että tämä aamukävely todellakin tuli jotenkin rasittavaksi.

Eräällä tuommoisella liukkaalla kalliolla luiskahti L:n hevonen, meni nurin ja keikahti useat kerrat ympärinsä alas vuoren jyrkkää rinnettä myöten, kunnes hän vihdoin seisahtui erästä puuta vastaan, jolloin hän taas nousi jaloillensa. Hän ei ollut loukkaantunut, vaikka hän useat kerrat oli mennyt nurin niskoinsa.

Enemmän kuin tiiman aikaa ponnistettuamme, saavuimme viimeinkin vuoren huipulle, jossa tienoppaamme lepäsi levollisesti, odottaen meidän tuloamme.

Tabor nousee noin 1400 jalkaa korkealle yli lakeuden, joka on 500 jalkaa ylempänä merenpintaa. Wuoren kukkula on jotenki avara ja soikean nelikulman kaltainen muodoltaan, ja siihen voisi hyvin rakentaa joltisenkin kylän tai vähemmän kaupungin.

Täältä on avara näköala yli Esdraelonin muistorikkaan lakeuden, jossa näet jalkaisi alla pieninä pilkkuina Jisreelin, Nainin ja Endorin sekä Gilboan ja Wähä-Hermonin ympyräin kumpuin kaltaiset vuoret. Idässä päin näkyy Jordanin lakso, joka ulottuu aina Gilboan vuoriin asti, jotka kohoavat tummina tuolla taivaanrannan äärellä. Tässä laksossa, vähän Pohjosessa päin, näet osan Genezaretin järveä. Tätä ilmaa kohden näkyy muuten ainoastaan vuoria, toinen toisensa takana, kunnes silmä vihdoin seisahtaa Hermonin korkealle kukkulalle ja Libanonin kelvollisille vuoren harjanteille, jotka siintävät esiin tuolta takaa.

Taborin kukkulalla tapasimme useita raunioita, jotka näyttävät olevan niinhyvin linnotusten kuin asuinhuonetten jäännöksiä.

Tällä paikalla näyttää olleen asujamia jo siihen aikaan, kuin Israelilaiset valloittivat maan, ja Josua lukee Taborin niiden kaupunkein ja kyläin joukkoon, jotka maan jaossa tulivat Isascharin lasten suvuille.

Taborin nimeä mainitaan sitten useat kerrat Wanhan Testamentin kirjotuksissa, ja puhutaan paikasta silloin aina ikäänkuin jostakin asutusta kaupungista eli kylästä.

Josephus tietää kertoa että kaupunki vielä Jesuksen aikana oli olemassa, vaikka linnoitus makasi raunioina.

Tästä siis on selvä, ettei Jesuksen kirkastaminen voinut tapahtua tällä vuorella, jota muinaistaru aina neljännestä vuosisadasta asti on tahtonut väittää. Raamattu sanoo nimittäin että Jesus otti Pietarin, Jakobin ja Johanneksen, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle yksinänsä ja hän kirkastettiin heidän edessänsä. Tämä tapaus ei siis voinut tapahtua raketulla ja asutulla Taborin vuorella.

Tätä tapausta on koetettu sovittaa jollekkin Hermonin läheisyydessä olevalle vuorelle ja tämä otaksuminen on paljoa uskottavampi kuin tarun kertomus.

Opas johtajanamme, ratsastimme me nyt alas Taborilta jyrkkää, mutta kumminkin verrattavasti hyvää tietä myöten.

Me ratsastimme sitte suorastaan Galilean merta kohden, ja koska tie oli hyvä, saavuimme tälle kalliille, muistorikkaalle järvelle 4 tiiman kuluttua.

Olin jättänyt kumppanini vähän taaemmaksi ja ajoin täyttä nelistä yli lakeuden erästä vuorta kohden ja kun olin ehtinyt sille, ilmaantui yhtäkkiä Galilean meri kaunisten rantainsa kanssa eteeni ja minä katselin sitä töyräältä, joka kohosi muutamaa sataa jalkaa korkealle melkein pystysuorasti sen rannalta. Minä seisatin hevoseni ja istuin kauvan, katsellen tuota pyhää näkyä. Tuntui suloiselta että sain olla yksinäni, tätä kallista paikkaa ensi kerran silmäillessäni.

Raitis tuuli puhalsi merellä, niin että aallot kävivät vahtopäisinä, ja Genezaretin järven rannat levisivät eteheni tuolla alhaalla. Läntisellä rannalla, jossa se töyräs oli, jolle minä olin pysähtänyt, oli Tiberias ja Pohjosessa päin siitä Magdalan, Kapernaumin ja Korazinin harvat jäännökset. Idän puolelta järveä nousee korkeita vuoria tuolta Gadarenilaisten maan ääriltä.

Minä katselin nyt hetken aikaa näitä kalliita seutuja ylhäiseltä asemaltani ja tämä näky teki minuun suuren vaikutuksen.

Tällä merellä on Jesus opetuslastensa kanssa purjehtinut ristiin rastiin. Hän on käynyt sen valtavilla aalloilla ja käskenyt niitä tyyntymään, juuri kun myrsky riehui parhaimmallansa. Hän on opettanut sen rannoilla ja on täällä tehnyt monta ihmetyötä.

Me ratsastimme alas tuota ennen mainittua vuorta myöten, sivusimme Tiberiaan ja pitkitimme matkaamme pitkin läntistä rannikkoa meren luoteiselle kulmalle. Lähellä Tiberiasta oli tie vaivalloinen, niin kauvan kuin käytiin yli jyrkkäin, epätasaisten kallioin, jotka täällä ulkonevat aina mereen asti; mutta hetken aikaa ratsastettuamme tulimme lakeudelle, joka täällä levisi pitkin rannikkoa hyvän matkaa länteen päin.

Tämä lakeus oli paikka paikoin viljelty ja näytti erinomaisen hedelmälliseltä. Me näimme muutamia maan asukkaita, jotka kokosivat eloa, toisia jotka kylvivät.

Meidän tiemme vei meidän ihan rannan reunaa pitkin, jossa kasvoi villisti oleandereita, joista muutamat kukoistivat, ja nämät kauniit kasvit ylemmät puunkaltaisina pensaina ja tekivät tien luonnolliseksi lehtokujaksi.

Me ratsastimme kuuden kirkkaan puron ylitse, jotka, lähtien läheisistä vuorista, laskeuvat järveen, kostutettuansa ensin tuota hedelmällistä lakeutta.

Warhaiseen iltapuolella päivää saavuimme leiriimme, joka oli sioitettu lähelle vuoria, jonka juurella juoksi kirkas puro.

Täällä aioimme viettää sunnuntaita — viimeistä sunnuntaita
Palestiinassa, sillä ennen pitkiä tulimme Syrian rajoille.

Meidän leirimme oli nyt samalla paikalla, jossa varmaankin Kapernaumin kaupunki muinoin seisoi, ja puro, jonka lorinan me kuulimme leiriimme, saa alkunsa "vuoresta lähellä Kapernaumia", kenties samasta vuoresta, jolla Herra piti "vuorisaarnansa". Lähdettä kutsutaan arabiaksi Ain et-Tin (viikunapuun lähde) ja on saanut tämän nimensä suuresta viikunapuusta, joka kasvaa vuoren juurella ja varjostaa puroa.

Harvoja raunioita löytyy enää jälillä tästä kerran väkirikkaasta kaupungista. Enimmästäin ovat ne soraläjiä, joissa tuskin näet kiveä kiven päällä, joita ei ole sysätty pois paikaltaan. Ei mitään käytävää käy raunioille. "Arabialaisiin", sanoo eräs matkustaja, "näyttävät kamoovan näitä autioita paikkoja".

Ympäri Kapernaumin kivirauniota kasvaa ohdakkeita niin tiheässä, että ne estävät matkustajaa pääsemästä pois. Kapernaum ynnä Korazin ja molemmat kaupungit Bethsaidat ovat niin kadonneet, niin kutistuneet kokoon, ettei edes niitä paikkojakaan, missä nämät kaupungit ovat seisoneet, millään varmuudella ole voitu löytää.

Seuraa minua, lukijani, niin nousemme tuolle äsken mainitulle vuorelle lähellä Kapernaumia, katsellaksemme tältä ylhäiseltä asemalta merta, sen rantoja ja sen muistoja.

Meri lepää nyt edessämme tyynenä, rauhallisena; mutta, niinkuin kaikki vuorilta ympäröidyt järvet, voi se äkkiä nousseen myrskyn vallassa ruveta raivoamaan, niin että venhe, joka läksi vesille, kun järvi vielä oli sileä kuin peili, on määrässä hukkua ennenkuin ehtii toiselle rannalle, vaikk'ei järvi ole mikään suuri.

Järvi on hyvin kalainen ja voisi vielä tänä päivänä antaa pyytäjälle "suuren kalansaaliin", mutta rannikkoin erinomaisen harvat asujamet eivät välitä tästä elinkeinosta.

Täällä asuvain Arabialaisten kalastustapa on sangen omituinen ja hyödytön. He pyytävät kahdella tavalla kaloja. He joko heittävät pienen käsinuotan rannalta apajalle ja sillä onnistuu heidän silloin tällöin saada vähäpätöinen saalis; tahi myrkyttävät he veden myrkyllisillä leivänmuruilla: kun kala on näitä syönyt, kuolee hän vähässä ajassa ja nousee veden pintaan, jolloin Arabialainen ui ottamaan saalistansa.

Hän syö sitte tätä terveellistä ruokaa tahi tarjoo sitä matkustajalle, jonka hän sattumalta tapaa. Vieraalle on kuitenkin paras että hän pidättää halunsa Galilean meren kaloista, jollei hän itse oli niitä pyytänyt.

Siihen aikaan, kuin järven rannat olivat ikäänkuin reunustetut kukoistavilla kaupungeilla ja väkeä vilisi runsaasti täällä, oli merikin täynnä kalastajain venheitä, joiden uutterat isännät yöt päivät heittelivät verkkojansa apajalle; — nyt sitä vastaan kuulin sanottavan, että ainoastaan yksi pursi purjehtii sen selällä, ja seudun kalastajista olen jo puhunut.

Katselkaammepa nyt itse rantoja ja niiden muistoja. Jos ensiksi luomme silmämme etelään päin, niin näemme vuoremme juurella seitsemän valkeata telttiämme (meidän uusilla matkakumppaneilla oli nimittäin 4 telttiä yhteensä) seisovan vähäisellä ruohoa kasvamalla kedolla. Meidän miehet lepäävät loikovat matkan vaivain perästä telttein vieressä, ja leirimme ympärillä käyvät hevoset ja muulit laitumella.

Puut ja pensaat ympäröivät tätä pientä lakeutta niin tiheästi, erittäinkin järven puolelta, ettei leiristämme voi nähdä järven kirkasta pintaa muuten kuin sieltä täältä lehtien välistä.

Etelän puolella Kapernaumia levenee vihannoiva, 1/2 penikulmaa pitkä ja 1/6 penikulmaa leveä kenttä. Kentän arabialainen nimi on el-Ghaveir — me tunnemme sen Genezaretin maan nimellä.

18 vuosisataa takaperin oli tämä lakeus, Josephon kertomuksen jälkeen, maallisen paratiisin kaltainen, jossa kasvoi runsaasti ihanimpia hedelmiä ja jossa vallitsi ainainen kevät. Olemme huomauttaneet jo siihen seikkaan, että paikan viljavuus ihmetyttää matkustajaa. Joka paikassa näet pitkää ruohoa, puita ja pensaita. "Kaikilla haaroilla", sanoi eräs matkustaja, "kuulee täällä turturi-kyyhkysen tuherrusta ja peltopyy viheltelee tällä lehväkkäällä rannalla".

18 vuosisataa takaperin oli tämä seutu väkirikkaimpia paikkoja Palestinassa, nyt on se melkein kylmillä. Ainoa tätä nykyä asuttu paikka koko lakeudella on tuo vähäpätöinen Mejdel'in — Magdalan — kylä, jonka näemme vuoreltamme kappaleen matkan päässä etelässä päin, juuri lähellä niitä vuoria, jotka ovat lakeuden eteläisenä rajana ja jotka longottavat pystysuorina järveen. Nykyisessä Magdalassa on noin 20 mökkiä, joiden ympärillä nähdään sen kaupungin jäännöksiä, jossa Maria Magdalena oli syntynyt.

Nuot mainitut vuoret etelässä estävät meitä näkemästä Tiberiasta, joka on laksossaan heti niiden takana ja jonka kaupungin me kaikkein ensiksi saimme näkyviimme, lähestyessämme Genezaretin järveä.

Tiberias oli aikanansa Galilean pääkaupunki. Josephus kertoo Herodes Antipaan (Johannes Kastajan murhaajan) perustaneen kaupungin noin 16 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Kaupunki sai nimensä Herodeksen ystävän ja suosijan, Keisari Tiberion jälkeen, ja puhkesi äkkiä kukoistukseen, niin että se jo Kristuksen aikana oli melkoinen kaupunki.

Nykyinen kaupunki ei ole varsin mitätön, siinä on 2000 asukasta, joista 800 ovat Juutalaisia.

Eräs arabialainen Sheikki, joka menneen vuosisadan keskipaikoilla valloitti kaupungin, varusti Tiberiaan muureilla. Maanjäristykset, jotka usein vapisuttavat näitä seutuja, ovat suureksi osaksi hävittäneet nämä muurit, niin että useasta kohdin voi varsin mukavasti ratsastaa sisään noista suurista halkeimista.

Tiberias on rakettu juuri järven rannalle, niin että aallot viruttelevat muuria.

Wanhan kaupungin rauniot makaavat hajallaan rannikolla. Ne ovat kiviroukkioita, muurein jätteitä ja muutama kymmenkunta kukistunutta pylvästä.

Wähäinen Romalais-katolinen luostari löytyy kaupungissa, osoittaen sitä paikkaa, jossa tarun mukaan opetuslapset vetivät maalle sen suuren kalain paljouden, jonka he saivat, heitettyänsä Herran kehoituksesta verkkonsa apajalle, kun Herra täällä ilmaantui heille ylösnousemisensa jälkeen.

Kappaleen matkan päässä etelään päin kaupungista on juuri lähellä rantaa neljä lämmintä lähdettä. Näiden lähdetten mesi on katkeran suolaista ja hajahtaa vahvasti tulikiveltä; sen sanotaan parantavan muutamia tauteja, erittäinkin luuvaloa.

Jos nyt vuoreltamme käännämme silmämme Pohjosta kohden, niin näemme jyrkän ja epätasaisen, kallioon hakatun tien kulkevan tuolta äsken mainitulta lakeudelta Syriaan päin. Idän puolella tätä tietä ovat Korazinin ja noiden molempain Bethsaida nimisten kaupungein rauniot.

Kovin vaikea on päästä näille raunioille, sillä niiden ympärillä kasvaa niin pitkää ohdaketta, kuin mies hevosen selässä, ja niin tiheässä, että matkustajan, joka aikoo niiden luotsi, täytyy palkata kolme, neljä miestä raivaamaan tietä ja nuijilla hakkaamaan maahan noita pitkiä ohdakkeita.

Ensimäisen eli eteläisimmän Bethsaidan rauniot, joka oli rakettu ihan järven rannalle, ovat ainoastaan 1/8 penikulman päässä Kapernaumista.

Bethsaidasta (Kalahuoneesta) oli neljä apostolia, nimittäin Pietari ja
Andreas, Jakobus ja Johannes kotoisin.

4-kymmenessä minutissa voi täältä ratsastaa sille paikalle, jossa Korazin varmaankin oli. Rauniot ovat kaatuneita pylväitä ja kukistuneita muureja. Ne ovat jotenkin avaralla alalla rannalla ja vesi huuhtoelee osaa niistä. Ne todistavat Korazinissa kerran olleen isoja ja komeita rakennuksia, jotka ovat voineet vetää vertoja mille muille hyvänsä Palestinassa. Nämät rauniot ovat puolen penikulman päässä lännessä päin Jordanin virran laskupaikasta Galilean mereen. Jordanin itäisellä rannalla, ⅓ penikulman päässä virran laskupaikasta, oli tuo toinen Bethsaida. Kivirauniot ja muutamat sortuneet rakennukset ovat ainoat jäännökset, mitkä täältä on voitu löytää.

Bethsaida oli ensin alussa vaan vähäpätöinen kylä, jossa asui Galilean kalastajia. Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka Philippus suurensi ja kaunisti sitä ja pani sille nimeksi Julius, keisari Auguston tyttären Julian jälkeen, ja paikalla on vielä tämä nimi.

Jossakin tämän Bethsaidan autioilla lähitienoilta ruokki Herra 5000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Kun ihmetys oli tehty vaati hän kohta opetuslapsiansa astumaan haahteen ja menemään ennen häntä yli meren Bathsaidaan (toiseen tämän nimiseen kaupunkiin, joka oli lähellä Kapernaumia), sillä aikaa kuin hän päästäisi kansan. Ja koska hän oli päästänyt heidät, meni hän vuorelle rukoilemaan. Ja koska ehtoo tuli oli haaksi keskellä merta, ja hän yksinänsä maalla. Hän näki heidän olevan hädässä soutamisessa, sillä heillä oli vastainen tuuli. Ja liki neljäntenä yön vartiona tuli hän heidän tykönsä, käyden meren päällä, ja tahtoi mennä heidän ohitsensa. Kun he pelästyivät, puhui hän heille ja sanoi: "olkaat hyvässä turvassa, minä olen, älkäät pelätkö". astui heidän tykönsä haahteen, ja tuuli heikkeni. Ja he paljoa enemmän keskenänsä häm-mästyivät ja ihmettelivät. Kun he olivat menneet ylitse, tulivat he Genezaretin maalle ja laskivat satamaan. Heidän aikomuksensa oli mennä Bethsaidaan, mutta myrsky oli kai heidän ajanut pois oikealta suunnalta, että he sen siasta laskivat maalle tuolle kauniille Genezaretin lakeudelle.

Paitsi näitä, enimmästi tunnettuja kaupunkeita Galilean meren tykönä,
oli sen rannoilla useampia toisiakin, niinkuin Gamala, Hippos ja
Tarichæa ja samoilla seuduilla, vaikka kappaleen matkan päässä merestä,
Scythopolis, Gadara ja Pella, ynnä koko joukko väkirikkaita kyliä.

Tämän niin kukoistavan, niin väkirikkaan maan paikan valitsi Jesus asuinsiaksensa, kun Nazaretilaisten vihollisuus ikäänkuin pakoitti häntä heittämään lapsuuden kotinsa. "Ja meni alas Kapernaumiin Galilean kaupunkiin ja asui siellä".

Täällä oli hänen ympärillänsä aina "paljo kansaa". Täällä saarnasi hän väkevästi suurille joukoille kaupungeissa ja kylissä ja ulkona erämaissa ja kedoilla, ja usein istui hän jollekin vuorelle puhumaan.

Kapernaum oli tähän aikaan Mestarin Varsinainen koti ja kutsuttiin "hänen kaupungiksensa".

Kapernaumin synagogassa paransi hän perkeleeltä riivatun ja Pietarin anopin. Täällä näytti hän todeksi, että "hänellä oli valta maan päällä antaa synnit anteeksi", kun hän paransi halvatun. Täällä teki hän yhdellä sanalla sadanpäämiehen palvelian terveeksi ja herätti Jairin tyttären kuolleista.

Kapernaumin lähitienoilla valitsi hän 12 opetuslastansa ja lähetti heidän saarnaamaan taivaan valtakunnasta, joka oli tullut aivan lähelle, piti vuorisaarnansa ja puhui merkilliset vertauksensa kylväjästä, rikkaruohosta ja nisusta, sinapin siemenestä, happamesta taikinasta, aarteesta, joka oli kätketty peltoon, kalliista päärlystä, verkosta, joka heitettiin mereen y.m.

Kapernaumissa saarnasi hän uskosta kansalle synagogassa ja nöyryydestä, armeliaisuudesta ja veljellisestä rakkaudesta opetuslapsillensa.

Näillä seuduilla on Jesus tehnyt useimmat väkevät työnsä, mutta suuri oli vastus, jota hän sai kokea, ja ainoastaan harvat noista suurista parvista, jotka tunkivat hänen ympärillensä, tulivat hänen oikeiksi opetuslapsiksensa. Moni suuttui kohta hänen puheestansa ja etsi tilaisuutta tappaaksensa häntä. Muutamat seurasivat häntä jonkun aikaa, kun he näkivät mitä ihmeitä hän teki sairaille, mutta pian he hänestä luopuivat eivätkä enää kulkeneet hänen kanssansa. Harvat hylkäsivät kaikki ja seurasivat häntä.

Jesus rupesi sentähden nuhtelemaan niitä kaupunkeita, joissa hän oli tehnyt väkevimmät työnsä, eivätkä ne kuitenkaan olleet parantuneet: "Woi sinuas, Korazin, voi sinuas, Bethsaida! Jos senkaltaiset väkevät työt olisivat tehdyt Tyrossa ja Sidonissa, kuin teissä tehdyt ovat, niin he olisivat aikaa säkissä ja tuhkassa tehneet parannuksen. Jonka tähden sanon minä teille: Tyrolle ja Sidonille pitää oleman huokiamman tuomiopäivänä kuin teille. Ja sinä Kapernaum, joka olet korostettu taivaaseen asti! sinun pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat sen kaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää huokiamman oleman tuomiopäivänä, kuin sinulle".

Näiden kaupungein nykyinen tila on juuri semmoinen kuin Mestari ennusti. Ne ovat hävitetyt, melkein kokonaan kadonneet, niin että tuskin tiedetään, missä ne ovat seisoneet.

Turmiolliset sodat ovat raastaneet niitä; ja maa, joka kannatti näitä kiittämättömiä kaupunkeita, on usein vavissut tuimain maanjäristysten aikana, joten heidän huoneensa, heidän komeat palatsinsa ja vahvat muurinsa ovat kukistuneet ja muuttuneet soraläjiksi, jotka seudun hedelmällinen maa on ympäröinyt ohdake-aituuksilla, ikäänkuin estääksensä yhdenkään ihmisen pääsemästä näille hylätyille aloille.

Maanantaina Toukokuun 11 päivänä läksimme liikkeelle aamulla. Yön kuluessa olivat miehemme olleet erinomaisen levottomia ja ehtimiseen kehoittaneet meidän tulkkia herättämään meitä, että olisimme valmiit puolustamaan itseämme; sillä he luulivat Beduinein karkaavan meidän päällemme. He olivat edellisenä päivänä joutuneet pelon valtaan huhun tähden, jonka yksi mies oli levittänyt, että nimittäin sota oli syttynyt muutamain läheisyydessä asuvain Beduini-heimokuntain välillä.

Tämä huhu ei ollut varsin perätön, sillä juuri näinä päivinä syttyi tuo verinen, nykyään jo hyvin tunnettu sota Drusein ja Maronitein välillä Libanonin vuorella, jota sodankäyntiä pian saimme nähdä likempää. Meidän miehemme, tästä huhusta pelästyneinä, luulivat nyt yön kuluessa näkevänsä väijyviä vihollisia milt'ei joka pensaassa ja olivat kuulevinansa hiipuvia askeleita, joka krahahduksessa.

Ali ei kuitenkaan ottanut pelätäksensä, vaan kysyi levollisesti: "missä ovat Beduinit?" Kun miehet vastasivat että he selvästi kuulivat heidän äänensä ja askeleensa lähitienoilta, sanoi hän ensin tahtovansa nähdä heidän ryntäävän päälle, ennenkuin hän herätti herroja ja niin saimme me kiittää häntä levollisesta unestamme.

Lähtien Galilean meren kauniilta muistorikkaalta rannalta, ratsastimme Pohjosta kohden erinomaisen vaivalloista kalliopolkua pitkin, joka vie matkustajan noille korkeille vuorille, jotka nousevat pohjan ja koillisen puolelta Genezaretin järveä.

Waikka tämä tie on vaivalloinen, ratsastetaan sitä myöten kuitenkin kernaasti, sillä se kuljettaa korkeuksille, joilta on ihanimpia näköaloja yli Galilean meren ja läheisten maisemien.

Yhdellä silmäyksellä näkee täältä koko meren, kaikki sen rannat korkeine vuorineen ja viljavine laksoineen — kaikki on yht'aikaa näkyvissä, ikäänkuin kartalle levitettynä.

Yhdellä näistä vuorista oli kaupungin rauniot, jonka hirmuinen maanjäristys hävitti, ja melkein tasoitti maan tasalle vuonna 1837. Kummallista kyllä, että maan asukkaat ovat ruvenneet uudestaan rakentamaan kaupunkia eli oikeimmin kylää tuon vanhan raunioille.

Kun hetken aikaa olimme vaeltaneet tuota vaivalloista tietä, joka monipolvisena luikerti näiden vuorten ylitse, rupesi taas Pohjosessa päin lakeus näkymään ja tällä lakeudella näimme me tuon vähäisen Meromin järven, jota mainitaan Wanhassa Testamentissa.

Me astuimme vihdoin alas tälle lakeudelle jyrkkää vuoren rinnettä myöten ja sioitimme iltapuolella päivää leirimme lähelle Meromin järveä.

Täällä sai Josua voiton kaikista niistä kansoista, jotka silloin asuivat näissä vuorimaissa ja jotka olivat kokoontuneet sotimaan Israelia vastaan.

Meromin nimi on nyt Huleh ja järvi on kolmion kaltainen, jonka kärki viittaa etelään päin. Jordanin virta juoksee tämänkin järven läpitse ja sen rannat ovat täällä hyvin rämeisiä, ja koko lakeus on sentähden terveydelle vahingollisimpia paikkoja koko maassa.

Monta virtaa juoksee tämän lakeuden läpitse ja meidän leirimme oli sioitettu yhdelle niistä.

Seuraavana päivänä läksimme varhain liikkeelle ja ohjasimme kulkumme suorastaan Banias'iin (Cæsarea Philippi).

Meidän oli nyt kahlaaminen useain noiden mainittujen virtojen ylitse ja samosimme monta niin hölläpohjaista paikkaa, että hevosemme vaivalloisesti kulkivat.

Eräällä kentällä lähellä Meromin järveä näimme suunnattoman joukon haikaria. Niitä oli monta tuhatta ja ne peittivät ison alan, niin että me ensimältä kummaksuimme, mikä valkonen keto tuolta loisti. Kun havaitsimme koko lakeuden olevan täynnä haikaria, ratsastin minä ja Turnbull sinne, ampuaksemme niitä revolverillamme, saadaksemme siten tilaisuuden katsella niitä likemmältä. Me emme kumminkaan päässeet niitä liian likelle, sillä ne olivat laskeuneet maahan pehmeäperäiseen suohon. Me laukaisimme kumminkin pistoolimme, saadaksemme heitä lentoon, ja oli tosiaankin uljasta nähdä kuinka koko tämä suunnaton paljous suuria lintuja yht'aikaa levitti hirmuiset siipensä ja kohosi ilmaan, ikäänkuin suuri, loistava pilvi, joka hiljakseen ajeli pois, ja heidän siipeinsä kohina kuului kuin kaukaisen ukkosen jylinä.

Aamiaisen aikaan saavuimme eräälle Jordanin virran lähteistä, jossa raittihinta, kirkkainta kaivovettä juoksi runsaasti erään vähäisen lehväsen kummun kupeelta.

Tämän paikan nykyinen nimi on: Teil el-Kady (Tuomarin kumpu) — Raamatun
Dan.

Nuot läheiset kummut kasvavat tammia ja muita lehtipuita, joiden suloisessa siimeksessä matkustaja voi nauttia virvoittavaa lepoa, sillä aikaa kuin hän kuultelee lähteen lorinaa ja turturikyyhkysen kuherrusta.

Tässä oli Palestinan pohjoinen raja ja me olimme kulkeneet maan läpitse päästä päähän, Bersebasta Daniin.

Siinä asui ensin uudisasukkaita Sidonista ja paikan nimi oli silloin Lais. Kun Danin sukukunta maan jaossa ei ollut saanut mitään osaa, lähettivät he vakojia näille seuduille, tiedustelemaan maata. Wakojat tulivat takaisin ja sanoivat "maan olevan lavian" ja että se oli "paikka, jossa ei mitään puutu, kuin maan päällä on". Tästä tiedon saatuansa, läksi 600 aseilla varustettua miestä Danin suvusta matkaan ja valloittivat maan. He löivät siellä asuvan kansan miekan terällä ja polttivat kaupungin tulella. Valloittajat rakensivat sitte uuden kaupungin ja kutsuivat sen Dan heidän isänsä Danin jälkeen, joka Israelista oli syntynyt.

Muutamia harvoja raunioita löytyy vielä jälillä, mutta enimmät niistä ovat tuon erinomaisesti runsaan lehvistön peitossa.

Woidaan jotenkin varmasti näyttää todeksi, että tämä paikka tosiaankin on Wanhan Testamentin Dan.

Meidän tiemme vei meidät nyt koillista suuntaa Baniasiin päin. Maisema oli ihana ja suuremmoinen. Wuoret ja laksot olivat peitetyt lehtimetsillä, joissa kasvoi kaikenlaisia kauniita puita. Maa oli heleän vehreässä puvussa ja koristettu kaiken värisillä villisti kasvavilla kukilla. Siellä täällä näkyi vuorten huipulla jonkun kylän tai ikivanhan linnan rauniot, ja edessämme seisoi "Wuoripäällikkö" (Hermon) kaikessa komeudessaan ja kohotti uljaasti valkeata päätänsä pilviä kohden — Harvoin saa matkustaja katsella näin ihanata luontoa kuin tämä.

Me lähenimme nyt vähitellen niitä jyrkkiä vuorentörmiä, joita voisi verrata mahdottoman suuriin sille kantakivelle vieviin portaisin, jolla tuo mahtava hermon seisoo. Meidän karavani saapui vihdoinkin jotenkin avaralle ylängölle, jossa kylä Banias on rakettuna tuon Wanhan Cæsarea Philippin raunioiden keskelle.

Tällä ylängöllä kasvoi runsaasti metsää ja veden-johdatuksia kävi kaikille tahoille.

Täältä saa Jordanin toinen lähde alkunsa ja kilpailee tuon edellisen kanssa, jota muutamia tiimoja takaperin ihmettelimme. Se lähtee erään kallion juurelta, ja kohouu 100 jalkaa korkealle pohjois-puolella Baniasta. Tämän kallion juurella on suuri rotko, josta tuo raitis vesi juoksee.

Lähellä lähdettä löytyy erään vanhan temppelin rauniot, joka temppeli oli osaksi hakattu kovaan kallioon.

Wesi virtaa sitten vihaisena etelään päin, yhtyäksensä kotvasen ajan kuluttua tuohon vilppaasen virtaan, joka Tell el-Kadyn lähteestä juoksee samaa suuntaa kohden, ja sillä tavoin syntyy tuo kaunis kuuluisa Jordani.

Tämän lähteen itäisellä puolelta nousee 1000 jalkaa korkea vuori, jonka kukkula on seppelöitty Syrian kauniimmalla rauniolla, jota kutsutaan Kul'at es-Subeibeh (Su-beibeh'n linna).

Me ratsastimme ylös tälle rauniolle jyrkkää mutta kumminkin hyvää tietä, joka monimutkaisena kierteli ylös vuoren itäistä rinnettä myöten. Wuoren muut sivut olivat melkein pystysuorat.

Tähän uhkeaan rakennukseen tullaan vähäisen yhdessä tornissa olevan portin kautta.

Wuoren huippu, joka on kokonaan linnan hallussa, on 100 jalkaa pitkä ja leveimmästä paikasta 200 jalkaa leveä ala. Tämä tasapintainen ala ei ole jokapaikasta yhtä korkea, vaan viertää tuntuvasti länteen päin, niin että linnan itäinen torni kohouu yli koko rakennuksen.

Länteen ja etelään päin oli näköala täällä erinomaisen avara. Koko
lakeus lähellä Meromia ynnä ne vuoret, jotka eroittavat tämän lakeuden
Galilean merestä, näkyvät täältä. Pohjassa ja idässä päin näkyy vaan
Hermon vuorihaaroinensa.

Warmaankin on tämä linna Phoinikialaisten tekemä ja on siis hyvin vanhoilta Phoinikialaisten kukoistusajoilta.

Tämän vuoren juurella viruvat nyt Cæsarea Philippin rauniot. Niistä on jälellä sangen suuri nelikulmainen linnoitus, jota ympäröivät vahvat, paikka paikoin vielä 10 ja 20 jalkaa korkeat muurit. Ilman sitä nähdään joka paikassa tässä soraläjiä ja pylvästen palasia.

Luultavaa on, että tällä paikalla siihen aikaan, kuin Israelin lapset valloittivat Palestinan, oli nimenä Baal Gad, jonka kerrotaan olleen Libanonin laksossa alapuolella Hermonin vuoren, jonne saakka Josua levitti valloituksiansa.

Paikkaa kutsuttiin sittemmin Panium erään Pan-jumalalle pyhitetyn temppelin jälkeen, jonka Josephus sanoo olleen tuossa ylhäällä mainitussa rotkossa, josta Jordanin toinen lähde saa alkunsa.

Philippus, Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka, kaunisti aikanaan tätä temppeliä ja kutsui sen Cæsareaksi, keisari Tiberius Cæsarin jälkeen, ja Philippiksi, oman nimensä jälkeen, eroittaaksensa sitä tuosta toisesta Wälimeren rannalla olevasta Cæsareasta.

Tämä nimi katosi vähitellen ja paikka sai takaisin vanhan nimensä, muutettuna Baniaaksi.

Wapahtajamme kävi myös tällä paikalla, josta käynnistä luemme Matheuksen evankeliumissa: Koska Jesus tuli Cæsarean maan ääriin, joka kutsutaan Philippuksen, kysyi hän opetuslapsiltansa ja sanoi: kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen pojan olevan? Niin he sanoivat: monitahdat Johannes Kastajan; mutta muutamat Eliaan; muutamat taas Jeremian, taikka jonkun prophetaista. Sanoi hän heille: mutta kenenkä te sanotte minun olevan? Wastasi Simon Pietari ja sanoi: Sinä olet Kristus, sen elävän Jumalan poika. Ja Jesus vastaten sanoi hänelle: autuas olet sinä Simon Jonan poika! sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman.

Täällä rupesi Jesus sitten puhumaan opetuslastensa kanssa edessään olevasta kärsimyksestä, kuinka hänen piti Jerusalemiin menemän ja paljon vanhimmilta ja pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta kärsimän, ja tapettaman ja kolmantena päivänä ylösnouseman.

Täällä nuhteli hän Pietaria ankarasti, kun hän neuvoi häntä säästämään itseänsä ja sanoi: älköön sinulle se tapahtuko.

Täällä näyttää Vapahtaja viipyneen muutamia päiviä, koska kohta tämän jälkeen kuuluu — ilman että on mainittu hänen matkustaneen muualle — ja kuuden päivän perästä otti Jesus Pietarin ja Jakobin ja Johanneksen hänen veljensä, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle. Ja kirkastettiin heidän edessänsä ja hänen kasvonsa paistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkiaksi niinkuin valkeus.

Tällä seudulla löytyi monta korkeata vuorta, joille Jesus olisi voinut mennä erinänsä opetuslastensa kanssa, ja minusta näyttää paljon luultavammalta, että tämä suuri tapaus tapahtui ennemmin jollakin näistä vuorista kuin tuolla asutulla ja verrattavasti mitättömällä Taborilla.

Me olimme saapuneet Cæsarea Philippiin iltapuolella päivää Toukokuun 15:ntenä. Warhain seuraavana aamuna läksimme me taas liikkeelle. Me matkasimme nyt yli sen paikan, jossa Cæsarean rauniot viruvat hajallaan, ja kahlasimme useain vähempäin virtain ylitse, jotka, saaden alkunsa Jordanin vuorilähteestä, täällä juosta vilisevät kaikille haaroille ja tekevät tämän paikan niin hedelmälliseksi. Jättäen tämän ylhäisen tasangon, nousimme yhä ylöspäin, kunnes vihdoin näimme tuon ennen mainitun kauniin linnan raunion töröttävän tuolla vuoren huipulla syvällä meidän allamme.

Tie oli tämän päiväkauden vaivalloinen, sillä se kierteli monipolvisena vuorten välistä, jotka ympäröivät tuon mahtaman Hermonin juurta.

Illan päälle saavuimme kylään, nimeltä Kefr Hauvar, joka on juuri
Hermonin juurella.

Koska pian tulen puhumaan enemmän tästä lahkokunnasta, joka juuri niinä päivinä, kuin me saavuimme Syriaan, oli ruvennut veriseen ja julmaan hävityssotaan Maroniiteja vastaan, jossa sodassa näitä onnettomia yli 80,000 sai surmansa, niin tahdon tässä mainita muutaman sanan sen ilmaantumisesta.

Eräs mies, nimeltä Hakim, oli ilmestynyt Egyptissä ja sanoi olevansa suuri propheta. Yksi hänen jälkeläisiänsä ajettiin yhdennellätoista vuosisadalla ulos Egyptistä ja tämä pakolainen otti turvansa Hermonin vuoristoon, jossa hän perusti Drusein lahkokunnan.

He uskovat yhden Jumalan olemisen, mutta sanovat hänen ilmoittaneen itsensä ihmisille monessa personassa, joista Hakim oli viimeinen. He uskovat myös, samoin kuin Muhamettilaiset, että Kristus on suurimpia prophetaita, joita Jumala on maailmaan lähettänyt.

Se uskonto, jota he tunnustavat, on kerran riemuitseva voitostaan kaikkein muiden maailmassa löytyväin uskontoja ylitse, ja Hakim on kerran omassa personassa hallitseva kaikkia maan sukukuntia.

He kokoontumat kappeleihinsa joka tuorstai-ilta, viettämään jumalan-palvelustansa, mutta millä tavalla he sitä viettävät, on tietämätöntä ja he koettavat kaiken mokomin pitää sitä salassa.

Yleisesti on havaittu heidän lahkokuntansa askaroivan enemmän valtiollisella kuin uskonnollisella alalla.

He jakauvat kahteen luokkaan eli arvoon: Okkal eli "oppineet" ja Juhall eli "oppimattomat."

Heidän lahkokuntansa on saanut alkunsa muhamedilaisuudesta, kun Drusien veriviholliset, Maroniitit, sitä vastaan ovat jonkinlaisia kristityitä; ja minä tahdon tässä mainita vähän tästäkin lahkokunnasta.

W. 1180 luopuivat he valalla harha-uskostaan ja tunnustivat paavia ja he ovat vieläkin jonkinlaisessa yhteydessä Roman kanssa.

Libanonilla löytyy noin 80 Maronitista luostaria, joissa oleskelee noin 2,000 munkkia ja nunnaa, joiden tulot nousevat ehkä 70,000 Englannin puntaan vuodessa — siis jotenkin suureen summaan.

Koko heidän kristillisyytensä näyttää muuten olevan vaan tyhjää ulkokultaisuutta ja hengetöntä tepastusta, ja he näyttävät seisovan paljoa alhaisemmalla hengen kannalla kuin Romalaisen ja Kreekkalaisen kirkon jäsenet.

Molemmilla lahkokunnilla on nyt tyyssiansa Libanonilla. Maroniitit, joita lasketaan olevan 200,000 jäsentä, asuvat tämän vuoriston pohjoisella puolella, ja Drusit, 100,000 luvultaan, asuvat etelässä päin aina Hermoniin saakka.

Me olemme nyt tuon mahtaman Hermonin juurella, ja mielellämme olisimme nousseet sen korkealle huipulle, mutta sen kautta olisimme tulleet viivytetyksi enemmän kuin kokonaisen vuorokauden ja me emme tahtoneet tuhlata niin paljon aikaa, sillä määrättynä päivänä piti meidän olla Beirutissa.

Näköalat Hermonin vuorelta mahtavat olla mitä avarimpia nähdä saadaan.
Sen korkealta huipulta saattaa nähdä suuremman osan Pyhää maata.
Idässä näkyvät Arabian äärettömät erämaat ja pohjassa Libanonin ja
Anti-Libanonin mahtavat lumella peitetyt harjat.

Ei kukaan ole vielä mitannut Hermonin korkeutta, mutta varma voi olla, että se nousee yli 10,000 jalan.

Muutamia satoja askelia pohjan puolella Kefr Hauvar'ia juoksee Avaj, muinoin kutsuttu Pharphar, jota virtaa ynnä Albana-jokea Naaman Damaskusta ylisti, kun Elisa kehoitti häntä kylpemään Jordanin virrassa, tullaksensa puhtaaksi pitalitaudistaan.

Avaj saa alkunsa Hermonin vuorelta ja syöksyy vahtoisena alas sen jyrkkiä kallio-uurroksia myöten ja juoksee sitten yli tuon polttavan lakeuden Damaskua kohden.

Tämä kaupunki on nimittäin avaralla lakeudella koilliseen päin
Hermonista ja idänpuolella Anti-Libanonin vuorenselkää.

Me jätimme Kefr Hauvar'in varhain seuraavana aamuna ja ratsastimme yli tämän lakeuden.

Muutaman tiimaisen ratsastuksen perästä havaitsimme me kaukana taivaan rannalla jotakin vihreätä ikäänkuin vihannoivan ulapan, joka levisi eteemme — se oli tuo runsas kasvullisuus, joka joka taholta ympäröi "Itämaan helmeä", itäisten maiden niinhyvin kaunihinta kuin vanhinta kaupunkia.

Yli tämän polttavan lakeuden ratsasti kerran ratsastajajoukko, kun Saulus, kristittyjä kiivas vainooja, lähestyi Damaskua, ottaaksensa kiinni kenen ikinänsä hän tämän tien miehistä eli vaimoista löytäisi, viedäksensä heitä sidottuna Jerusalemiin.

Täällä leimahti äkisti valkeus taivaasta ympäri häntä, ja hän lankesi maahan ja kuuli äänen sanoman: "Saul, Saul, miksis vainoot minua?"

Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta vastaan."

Niin hän vapisi, hämmästyi ja sanoi: "Herra, mitäs minua vaadit tekemään?" Ja Herra sanoi hänelle: "nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän."

Miehet, jotka hänen seurassansa olivat, seisoivat hämmästyksissä; he kuulivat tosin äänen, vaan eivät he ketään nähneet.

Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät Damaskuun.

Me lähenimme nyt yhä lähemmäksi noita sadunkaltaisesti rikkaita ja runsaita istutuksia, jotka ympäröivät ja varjostavat tuota ikivanhaa kaupunkia.

Sai kuitenkin useita tunteja kuluneeksi, ennenkuin ehdimme näihin vilvottaviin puistoihin, ja saavuttaaksemme niitä niin pian kuin mahdollista, annoimme hevostemme juosta nelistä.

Nelistäissään meni Lejonhufvud'in hevonen nurin, josta seurauksena oli että tuo rakas matkatoveri vahingoitti toisen polvensa ja taitti sormensa; onneksi eivät nämät vauriot olleet kuitenkaan pahempaa laatua.

Päivä oli erinomaisen kuuma, niin että lehtimetsäin siimes tuntui kahta kertaa suloisemmalta, kun vihdoinkin olimme ehtineet tuon avonaisen polttavan lakeuden loppuun, jolla nyt juuri puhalsi kuuma erämaan tuuli.

Me tulimme nyt varsinaiseen paratiisiin. Joka taholla oli tuuheita varjokkaita puita, joiden välissä virtoja vilisi kaikille haaroille. Jos käänsimme silmämme minne hyvänsä, näimme aina runsainta kasvullisuutta, joka näytti meistä sitä rikkaammalta, kun me tulimme sen keskelle suorastaan polttavasta erämaasta.

Me sivusimme useampia kyliä, jotka pilkistivät sieltä täältä esille noista istutetuista ja runsaasti, melkeinpä ylöllisesti vedellä siunatuista lehvistöistä ja jotka kylät kehän tapaisesti ympäröivät Damaskua.

Wiimein tuli näkymiimme tuo mahtava kaupungin portti ja me ratsastimme sen kautta mailman "vanhimpaan kaupunkiin" sisään.

Olimme jo nähneet useoita itämaalaisia kaupunkeita, mutta emme yhtäkään niin nimenomaan itämaalaista kuin Damaskus.

Konstantinopolissa, Smyrnassa, Alexandriassa, Kairossa, Jerusalemissa ynnä muissa kaupungeissa, joissa olimme käyneet, näimme kaikkialla Europalaisia ja useat rakennukset olivat rakennetut puoliksi europalaiseen malliin ja huoneitten sisustus muistutti paljon meidän maanosasta.

Damaskussa emme nähneet ketään europalaisessa puvussa paitsi muutamia harvoja matkustajia hotelleissa ja Englannin konsulin ynnä Franskan prinsit, jotka olimme nähneet Sinailla ja jotka tapasimme taas täällä. Muuten olivat kaikki puvut ihan itämaalaisia.

Kaikki rakennukset ja kadut olivat epäsäännöllisiä muodoltaan, joka on omituista näille seuduille.

Melkein kaikki kadut olivat varustetut katolla, niin että suloinen puolihämärä vallitsi kaikkialla.

Batsarit olivat täällä lukuisammat kuin missään toisessa kaupungissa, kuin ennen olimme nähneet. Niissä oli puoti puolin kyljessä, katu kadun vieressä ja yksi kaupungin-osa toisensa perästä.

Jokaisessa puotissa istui omistaja keskellä kauppa-tavaroitansa, jalat ristissä, erinomaisen ahtaalla alalla, joka tuskin oli puoltatoista jalkaa pitkä ja leveä. Hän istui tässä Europalaiselle kovin haitallisessa asemassa tunti tunnin perästä koko päiväkauden.

Vaatetuksena on turbani ja pitkä silkkitakki ynnä keltaiset tahi punaiset tohvelit.

Useimmat kadut olivat täynnä ihmisiä ja silloin tällöin tuli näkyviin joku ratsastaja tulisen, täysiverisen, arabialaisen hevosen selässä, jotka elävät ovat tunnetut yli koko mailman.

Kauniimpaa, kuin nähdä jonkun taiturin ratsastus-temppuja, on nähdä Arabialaista täysiverisen hevosensa selässä, jota hän näyttää rakastavan yhtä paljon ja usein enemmänkin kuin henkeänsä. Hevonen rakastaa ratsastajaansa takaisin ja ymmärtää häntä varsin hyvin.

Hän voi käydä tyynesti ja rauhallisesti kuin lammas, jos ratsastaja tahtoo. Hän voi hypätä pystyyn ja tehdä hurjimpia ja sukkelimpia harppauksia ratsastajan mielen mukaan. Hän voi kantaa häntä tulisessa juoksussa ja kiitää pois kuin tuuli, kun ratsastaja pakenee vihollistansa, tahi hyökkää hänen päällensä.

Ken ei tunne sitä tuttavallista sopua, joka useinkin vallitsee
Arabialaisen ja hänen hevosensa välillä?

He kasvavat usein yhdessä isoiksi, he lepäävät usein samassa teltissä, he kiitävät niin usein yhdessä yli noiden hiljaisten äärettömäin lakeuksien. He tulevat parhaimmiksi ystäviksi.

Damaskussa olevat talot ovat tavallisesti sisustetut itämaalaisella loistoisuudella. Huoneet ovat korkeat ja kaarrokkaat, ikäänkuin kirkon-holvit. Seinät ja katot ovat maalatut ihanimmilla väreillä. Lattiat ovat viileästä marmorista ja useimmissa huoneissa löytyy marmorisia vesisäiliöitä ja ruiskulähteitä, joista raittiinta lähdevettä juoksee, alati loristen. Pitkin seinuksia on pehmoisia, leveitä, tavallisesti silkillä verhottuja patjakoita.

Huoneet ympäröivät suuren, avonaisen, marmorilla lasketun pihan, ja siellä täällä kasvaa marmorin halkeimissa etelämaan puita, täynnä hedelmiä tahi loistavia kukkia. Keskelle tätä pihaa on tehty mahdottoman suuri allas marmorista, jonka raittiissa ruiskulähteistä tänne pirskuvassa vedessä kimaltelevia kulta- ja hopea-kaloja leikittelee joukottain.

Tähän tapaan olivat useimmat niistä huoneista sisustetut, joita me olimme tilaisuudessa näkemään Damaskussa; samoin oli myös se hotelli varustettu, jossa me nämät päivät asuimme.

Damaskussa on kaksi hotellia, yksi vanhempi ja toinen, joka vasta nykyään on tullut valmiiksi. Tuo vanhempi hotelli on huonossa huudossa. Se on vähemmän siisti ja monessa kohdin epämukava, ja sen isäntä ei ole tunnettu erittäin rehelliseksi.

Tuo uusi hotelli sitä vastaan, nimeltä El Locanda el Jedid, eli Locanda Melluk, on samalla kertaa kauniimpia ja parhaimmin sisustettuja huoneita Damaskussa, kuin se on siistein ja mukavin hotelli, missä matkustaja milloinkaan saa asua.

Täällä syödään yhteisessä vieraspöydässä aamiaista ja päivällistä ja ruokia oli aina yltäkyllin.

Isäntä on Kreekkalainen, nimeltä Demetrius (nykyään kenties murhattu siinä kauhistavassa verilöylyssä, jota Damaskussa asuvat kristityt sittemmin ovat kärsiä saaneet, ja kenties on tuo komea hotellikin niiden talojen seassa, jotka nuot vimmatut Drusit tässä onnettomassa tilaisuudessa polttivat). Demetrius oli oivallisin isäntä. Hän oli kohtuullinen otoissaan ja rehellinen, aina kohtelias ilman hätäilemättä. Paitsi näitä kahta hotellia on kaupungissa koko joukko majapaikkoja eli n.k. "Karavan-seraita".

Me emme voineet aavistaakaan niinä päivinä, kuin me Damaskussa viivyimme, mitä kauheita verisiä töitä täällä oli tapahtuva muutamia viikkoja jälistä päin. Me kyllä kuulimme puhuttavan yhtä ja toista tuimasta ja verisestä sodasta, joka Libanonilla oli syttynyt Drusein ja Maroniitein välillä. Mutta näiden lahkokuntain keskinäiset riidat ovat niin tavallisia, ettei kukaan näyttänyt pitävän mitään lukua tuosta nykyisestä taistelusta, sitä vähemmin voitiin aavistaa että muutamana päivänä joukko Druseja oli hyökkäävä itse Damaskuun ja siellä asuvain Muhamedilaisten avulla rupeeva armottomalla tavalla teurastamaan noita raukkoja kristityitä, jotka eivät aavistaneet mitään vaaraa.

Kristittyin teloitus tässä kaupungissa on nyt koko mailmassa tunnettu asia. Damaskun väkiluku on arvosteltu 150,000, jotka ovat Muhamettilaisia, kristityitä ja Juutalaisia.

Kaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Europan tavarat menevät mielellään tätä tietä itäisiin maihin, ja paljo itämaiden tuotteita kuljetetaan Damaskun kautta Europaan.

Damaskus on Syrian pääkaupunki ja suurin kaupunki turkkilaisessa Aasiassa. Täällä on Syrian armeijan pääkortteeri ja "Seraskierin" eli sotamarsalkin asunto.

Kaupungin historia ulottuu aina satuaikakauteen asti, vieläpä sitä kauvemmaksikin.

Josephus sanoo Uzin, Aramin pojan ja Noakin pojanpojan, perustaneen tämän kaupungin; eikä ole mitään syytä epäillä sitä. Aramin jälkeentulevaiset asettuivat asumaan Syrian koilliseen kolkkaan ja kansoittivat sen ja antoivat maalle nimen, jolla se tavallisesti raamatussa on tunnettu, nimittäin Aram.

Miten kaupunki liekään perustettu, oli se kumminkin jo Abrahamin aikana tunnettu paikka. Patriarkan "huoneenhaltia" oli nimittäin "Eleasar Damaskusta".

Myöhempään Benhadadin hallituksen aikana oli Damaskus paisunut suur'-vallaksi ja Israel pelkäsi usein vapisten sen voitollisia sotajoukkoja.

Kun Syrialaiset kerran olivat sotaretkellä Israelin maassa, toivat he tullessaan muiden vangein joukossa myöskin Israelilaisen tytön, joka sitte palveli Naamanin vaimoa.

Eräsnä päivänä sanoi tämä Israelilainen tyttö emännällensä: "O, jos minun herrani olis prophetan tykönä, joka on Samariassa, niin hän parantais hänen pitalista".

Naaman päätti seurata hänen neuvoansa ja kun hän läksi Damaskusta, sai hän Syrian kuninkaalta kirjan viedäksensä Israelin kuninkaalle.

Kun Naaman oli tullut Samariaan, antoi hän kirjeen Israelin kuninkaalle, ja sen sisältö oli tämä: "Koska tämä kirja tulee sinulle, katso, minä lähetin minun palveliani Naamanin sinun tykös, ettäs hänen puhdistaisit pitalistansa".

Koska Israelin kuningas oli kirjan lukenut, repäisi hän vaatteensa ja sanoi: "Olenko minä Jumala, että minä kuolettaisin ja eläväksi tekisin? Sillä hän lähettää minun tyköni, että minä puhdistaisin miehen pitalistansa. Havaitkaat siis ja katsokaat kuinka hän etsii tilaa minua vastaan."

Kun Jumalan mies Elisa kuuli Israelin kuninkaan reväisseeksi vaatteensa, lähetti hän kuninkaan tykö ja antoi sanoa hänelle: "miksis olet reväissyt vaattees? Tullaan nyt minun tyköni, että hän tietais prophetan olevan Israelissa".

Niin tuli Naaman hevosillansa ja vaunuillansa, ja seisahti Elisan huoneen oven eteen. Ja Elisa lähetti sanansaattajan hänen tykönsä, sanoen: "Mene ja pese itses seitsemän kertaa Jordanissa, ja sinun lihas pitää entisellensä ja puhtaaksi tuleman".

Niin Naaman vihastui ja meni matkaansa, sanoen: "Katso, minä luulin hänen kumminkin tulevan ulos minun tyköni, seisovan ja huutavan avuksensa Herran hänen Jumalansa nimeä, ja hänen kädellänsä pitelevän tätä paikkaa ja niin parantavan pitalin. Eikö Abanan ja Pharpharan virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat, että minä itseni niissä pesisin ja tulisin puhtaaksi?"

Ja hän palasi ja meni matkaansa vihoissansa. Ei pidä kummaksua että Naaman ylvästeli Damaskun vesistä, sillä ne voittavat kauneuden ja hedelmällisyyden suhteen kaikki Israelin vedet, vieläpä itse Jordaninkin. Palveliansa kehoituksesta seurasi hän kumminkin viimein prophetan neuvoa ja astui terveenä ylös Jordanista.

Hasael tuli Benhadadin jälkeen kuninkaaksi, ja hänen hallituksensa aikana nousi Damaskus suureen voimaan. Hasael valloitti Israelin maan ja tappoi paljon kansaa.

Nuot alituiset päällekarkaukset ja hävitykset Palestinaan pakoittivat Israelin kuningasta vihdoin etsimään apua Tiglat Pileseriltä, Assyrian kuninkaalta.

Tämä marssi nyt sen erämaan halki, joka eroittaa Syrian Assyriasta. Damaskus valloitettiin, sen kuningas sai surmansa, koko maa hävitettiin ja enimmät asukkaat vietiin pois vankeuteen Kisiin.

Monta vuosisataa oli Damaskus jo ollut voimallisen kuningaskunnan pääkaupunkina, ja nyt oli kaupunki raunioina. Se ennustus täytettiin, joka sanoo: "Katso, ei Damaskun pidä oleman enää kaupunkina, vaan rauvenneen kiviroukkion".

Taas sanoo toinen propheta: "Minä lähetän tulen Hasaelin huoneesen; sen pitää Benhadadin huoneet kuluttamaan. Ja rikon Damaskun salvat ja hävitän Avenin lakson asuvaiset — — — niin että Syrian kansa pitää Kisiin vietämän, sanoo Herra".

Assyriasta lähetettiin uudisasukkaita uudestaan rakentamaan kaupunkia ja Damaskus yleni vähässä ajassa taas tuhastaan ja tuli uudestaan itämaisen kaupan pesäpaikaksi.

Damaskus ei kuitenkaan enää ollut vapaan, voimallisen valtakunnan pääkaupunki, vaan maksoi veroa vieraille valloille.

64 vuotta ennen Kristuksen syntymää valloittivat Romalaiset, Pompejon johdannon alla, Damaskun.

Ei kauvoja aikoja sen jälkeen, niin tuotiin Saulus sokiana kaupunkiin ja hän asui "kadulla, jota kutsutaan Oikiaksi". Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut.

Wihdoin lähetti Herra hänen tykönsä opetuslapsen, nimeltä Ananias, joka laski kätensä hänen päällensä ja sanoi, "rakas veljeni Saul! se Herra lähetti minun (Jesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit), että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Ja hänen silmistänsä putosivat kohta niinkuin suomukset, ja hän sai sillä hetkellä näkönsä jälleen, nousi ja kastettiin.

Munkit näyttävät tietysti niinhyvin Judan huonetta kuin myöskin Ananiaan asuntoa. Näytetäänpä sekin paikka muurista, josta Paavali laskettiin korissa maahan, että hän pääsisi vainoojiltansa.

Kristinusko leveni pikaiseen Damaskussa. Sen metropoliti oli Nikeian kokouksessa (325) seitsemän muun hänen allensa kuuluvan pispan kanssa.

Seitsemänkymmentä vuotta tämän kokouksen jälkeen muutettiin kaupungin iso temppeli kristilliseksi kirkoksi ja sai nimensä Johannes Kastajan jälkeen.

Kristin-usko pysyi täällä voimassa monta vuosisataa, kunnes muhamedilaisuuden tulva hävitti sen täältä, niinkuin kaikista muistakin paikoista Itämailla. W. 634 valloittivat nimittäin Muhamedilaiset Damaskun.

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen muutti Kalisi Moavyah asuntonsa kaupunkiin ja teki sen muhamedilaisen valtakunnan pääkaupungiksi.

Täältä levisi Muhamedilaisten valta pikaisesti länteen päin yli Afrikan aina Atlantin mereen asti ja itäänpäin yli Aasian aina tuolle puolelle Indus-virran Himalaja vuorelle asti.

Damaskus tuli tämän suunnattoman suuren valtakunnan keskustaksi ja sillä tavoin maailman suurimman vallan pääkaupungiksi. Se oli mahtavampi kuin Noma, ja kreekkalaisten kuningasten istuin vapisi usein Saracenien edessä.

Monta vuosisataa pysyi Damaskus Arabialaisten hallussa, kunnes heidän valtansa vuorostaan sai loppunsa mahtavalla kansantulvalta, joka tuli Aasian sydänmaista. Nuot urholliset Mongulit, joiden johtajana oli tuo hurja ja verenhimoinen Tamerlan, tulvasivat yli suuren osan maailmaa ja vuodattivat joka paikassa, mihin he ilmaantuivat, virtana verta. Tamerlan valloitti väkirynnäköllä Damaskun. Kaupunki jaotettiin maan tasalle ja asukkaat teurastettiin.

Kaupunki nousi kumminkin toistamiseen ikäänkuin sadun Phoenix häviöstään, ja kun Mongulilaisten valtakunta ennen pitkiä kukistui, tuli Damaskus Turkkilaisten valtaan.

Sillä tavoin on kuusi eri kansakuntaa toinen toisensa perästä omistanut "mailman vanhimman kaupungin."

Tällä kaupungilla on siis kuusi eri aikakautta. Ensimäinen aikakausi kesti 1450 vuotta, jolloin kaupunki oli vapaana. Seuraavana aikakautena tuli se Babylonian ja Persian kuningasten haltuun, joiden malta kesti 417 vuotta. Kreekkalaiset hallitsivat sitte kaupunkia 248 ja Romalaiset heidän jälkeensä 699 vuotta. Sen jälkeen tuli Damaskus Saracenien valtaan 441 vuodeksi ja vihdoin Turkkilaisten.

Nykyään näyttää siltä kuin tulisi kaupunki pian vaihtamaan hallitsiaa seitsemännen kerran, sillä Turkin valtakunta kallistuu loppuansa kohden.

Omituisuutena on mainittava, ettei tästä ikivanhasta kaupungista ole jäänyt mitään raunioita jälkimailmalle, niinkuin Babylonista, Ninivestä, Thebestä, Athenasta, Nomasta y.m. Ei semmoisia nähdä juuri ollenkaan Damaskussa ja ne harvat, jotka vielä löytyivät jälillä, ovat vähäpätöisiä ja melkein kokonaan nykyisten rakennusten ja huonetten peitossa.

Wuonna 1843 alottivat protestanttiset lähetyssaarnaajat tointansa
Damaskussa ja sitä on sitten jatkettu yhtä mittaa.

Monta kaupungin asukkaista on kääntynyt. Muhamedilaisia, Juudalaisia ja kaikenuskoisia kristityttä on käynyt lähetyssaarnaajain kouluissa, ovat lukeneet heidän kirjosansa ja sillä tavoin tulleet tuntemaan elävän kristillisyyden päätotuuksia.

Me tulimme Damaskuun tuorstaina 17:ntenä päivänä Toukokuuta ja läksimme matkaan taas maanantaina 21:ntenä.

Sunnuntaina jätti Turnbull meidät "hyvästi" ja matkasi suorinta tietä
Beirutiin.

Me kuultelimme sunnuntaina tohtori Nickelsin saarnaa Englannin konsulin huoneessa.

Samaan aikaan kuin me läksimme Damaskusta, jättivät myös Franskan prinsit kaupungin. Ääretön ihmisjoukko oli kokoontunut noihin istutettuihin puistoihin ulkopuolella kaupungin porttia, nähdäksensä prinsien lähtöä. Tungos oli niin suuri kaupungin portissa, että meidän oli vaikea päästä pois.

Me ratsastimme nyt yli lakeuden koillista suuntaa kohden ja saavuimme pian Anti-Libanonin vuorille.

Tie kulkee täällä jyrkkiä vuoren-uurroksia myöten ja tiiman aikaisen vaivalloisen matkustuksen perästä sivutaan vasemmalla kädellä oleva töyräs, jonka päällä on erään rakennuksen, luultavasti jonkun moskeian rauniot.

Matkustajan tulee kaikin mokomin ratsastaa ylös tälle töyräälle, nähdäksensä sieltä Damaskua valkoisine huoneineen, istutuksineen ja vilppaine virtoineen.

Hämmästyneenä tästä näystä, joka häntä täällä kohtasi, seisotti hän hevosensa ja katseli hetken aikaa tätä kaunista näkyä.

Hän käänsi sitten hevosensa ja ratsasti pois, sanoen: minä etsin taivaallista paratiisia, vaan en maallista.

Paratiisin kaltaiselta näytti todellakin tämä raittihin vihannuus ja kasvullisuus keskellä elottomia erämaita.

Tämä kukoistava alue, tämä hedelmällinen kosteikko on noiden kahden jo mainitun virran, Abanan ja Pharpharin synnyttämä ja kasvattama. Ei kenkään siis voi kummaksua tuon pitalisen Naamanin sanoja: "eikö Akanan ja Pharpharin virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Matkustajan on myöntäminen hänen puhuneen totta.

Pharpharin lähteen Hermonin vuorella olemme jo sivunneet ja lähdemme nyt etsimään Abanan lähdettä, joka saa alkunsa Anti-Libanonin vuorista.

Lähteen nimi on Tijeh. Se on taipaleen matkan päässä meidän tieltämme, niin että meidän täytyy tehdä lähes tiiman aikaa kestävän matkustuksen syrjään päin.

Matkalla pudotti minun hevoseni kengän. Ali ja minä ratsastimme sentähden vähäiseen tien vieressä, juuri Abanan rannalla, olevaan kylään.

Sillä aikaa kuin odotin, istuin tuolla lehväkkäällä, viehättävän kauniilla rannalla palmulehdistä tehdyllä tuolilla, ja Ali hankki minulle Nargilen (vesipiipun) ja kupillisen Turkin kahvia, ilman kermaa ja sokuria.

Me istuimme näin yhdessä ja haastelimme toinen toisemme kanssa, siksi kuin arabialainen seppä oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hyppäsimme virkkuin hevostemme selkään ja riensimme kumppaneimme perästä niin sukkelaan, kuin tuo epätasainen tie salli.

Me kapusimme edelleen uljasten, alastomain vuorien ja metsäisten kukkulain läpitse Abanan runsaalle lähteelle, jonne saavuimme iltapuolella päivää.

Wuoret, joilla nyt vaelsimme, olivat oivallisia, ja kuitenkin olivat ne vaan vähäpätöisiä töyräitä verrattuina Anti-Libanonin korkeaan harjanteesen, joka seisoi meidän edessämme kuin suuri mustanharmaa pilvi.

Tijeh'n lähde oli erinomaisen runsasvesinen. Wahva, valtava virta pursuaa täällä kalliosta.

Lähteen yläpuolella on oivallisen temppelin rauniot. Hyvin saattaa ymmärtää mitä vanhat tarkoittivat, kun he runsasten lähteillensä reunoille rakensivat kauniita temppeleitä, palvellaksensa siellä jumaliansa ja ikäänkuin kiittääksensä heitä heidän suuresta lahjastansa.

Tuota vahvasti kuohuvaa lähdevettä varjostivat kelvolliset puut, jotka kahden puolin kaunistivat rantoja.

Syötyämme aamiaistamme tällä luonnon ihanalla paikalla, pitkitimme matkaamme ylös Anti-Libanonin mahtavalle harjanteelle.

Illalla, kun jo oli pimeä, saapui meidän karavani Zebdany'n kylään, joka on rakettu keskellä Anti-Libanonin vuoren-selänteitä olevalle suurelle tasangolle.

Harjanteet kahden puolin tätä laksoa idässä ja lännessä päin ovat useampia tuhansia jalkoja korkeat ja näyttävät hyvin uhkeilta. Lumi peittää aina näitä kukkuloita, ja nuot paksut pilvet vyöryivät myrskyn ajamina yli näiden lumisten jättiläisvuorten, kostuttaaksensa sitte virvoittavalla sateella noita lämpösiä, hedelmällisiä laksoja.

Näitä laksoja kastelee myös koko joukko pieniä virtoja, jotka vuoden ympäri syöksyvät alas noilta ilmaisilta lumi-aloilta.

Zebdanyn kylä, samoin kuin kaikki muut Libanonin kylät, on tunnettu silkin-viljelyksestä.

Lakso oli ylt'ympäri erinomaisen lehväkäs ja viljava, ja ihanat kukkaset täyttivät sen suloisimmilla hajuilla.

Seuraavana päivänä ratsastimme yli jälillä-olevain Anti-Libanonin harjanteiden ja tulimme illan päälle summattoman suurelle Cælesyrian lakeudelle, jota lännessä ja idässä rajoittavat Libanon ja Anti-Libanon. Tällä lakeudella, ei kaukana länteenpäin Anti-Libanonin juurelta, ovat Baalbekin mailman-mainiot rauniot. Kauneuden ja suuruuden puolesta vetävät ne vertoja seka Kreekan että Egyptin muinaisjäännöksille. Ne ovat kolme eri temppeliä, jotka ovat raketut niin liki toinen toisiansa että niitä voisi sanoa saman temppelirakennuksen eri osiksi.

Yksi temppeli oli pyhitetty Jupiterille, toinen Auringolle ja kolmas, suurin kaikista, on Europalaisille tuttu ainoastaan suuren temppelipihan nimellä. Näiden raunioitten kirjoitukset todistavat täällä olleen tuon vanhan Phoinikialaisen Heliopolis kaupungin aseman.

Kuka tämän kaupungin perusti, on, minun tietääkseni, vielä tietämättömissä, eikä sitäkään tiedetä millä aikakaudella nämät temppelit rakettiin.

Temppelit ovat olleet suuria saleja, ympäröityt mahdottomilla pylväsriveillä. Enimmät salit ovat kukistuneet ja ainoastaan verrattavasti harvoja pylväitä on jälille jäänyt.

Pylväät ovat ihmeteltävän korkeita ja muutamat temppeliseinät kivistä ovat 60 jalkaa pitkät ja 30 jalkaa leveät, ja näitä hirmuisia kallionlohkareita on nostettu enemmän kuin 20 jalkaa korkealle. Kuinka näitä jättiläiskiviä on lohkottu, voi vielä ymmärtää, mutta millä keinolla ne ovat nostetut ylös ja sovitetut muuriin, on salaisuus.

Baalbek'in vieressä oleva kylä ei ole erittäin suuri ja väestö on tunnettu hurjuudestaan.

Tuo suuri lakeus levenee kaikille tahoille ja kahden puolin näkyvät nuot mahtavat vuoret lumivalkeine harjoilleen.

Noiden oivallisten raunioin keskelle pystytimme me leirimme ja kamelimme useita tiimoja edes takaisin, ihmetellen näiden jättiläisrakennusten suuruutta ja sitä erinomaista hienoutta ja kauneutta, joka oli nähtävänä jokaisessa noiden vanhain kivenhakkaajain vuolemassa kivessä.

Illalla tuli eräs mies meidän leiriimme ja kertoi että 10,000 Drusia oli hyökännyt Maroniitein kyliin, ja että verinen taistelu, oikein hävityssota, raivosi Libanonilla.

Enimmät meidän muuleimme ja hevostemme omistajista olivat kristityitä. He eivät sanoneet tohtivansa matkata edemmäksi, sillä he pelkäsivät joutumansa Drusein surmattavaksi. He tahtovat sentähden jättää meidät ja paeta kotia.

Me vastasimme heille, ettemme voineet mennä mitään muuta tietä kuin yli Libanonin Beirutiin, ja että heidän siis oli meitä seuraaminen. Meillä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä pois. Ilman sitä uhkasimme me heitä sillä, ettemme maksaisi heille äyriäkään ennen kuin tulisimme Beirutiin, ja tämä autti enemmän kuin kaikki muut meidän väittelymme.

Ikävä oli kuitenkin tämä sanoma, ja me läksimme seuraavana aamuna matkaan tietämättä mikä kohtalo meidät oli saavuttava.

On jo tunnettu asia, että tämä sota sittemmin levisi Baalbek'iinkin ja että täälläkin veri vuosi virtana.

Me ratsastimme yli Buka'a-lakeuden, yli sen ylhäisen tasangon, jolla Baalbek on, ja sai kuluneeksi lähes kolme tiimaa, ennen kuin meidän karavani saapui itse Libanonin juurelle.

Keskellä tätä lakeutta seisoi yksinäinen pylväs, joka oli 5 jalkaa läpimitaten ja lähes 60 jalkaa korkea.

Me rupesimme nyt nousemaan Libanonin vuorelle ja sioitimme itsemme illalla erään virran varrelle, jonka nimi oli Ain'Ata. Sen vesi tulee Libanonin lumisilta huipuilta ja on kylmä kuin jää. Se kastelee vähäistä vuoren juurella olevaa laksoa.

Täällä kuulimme taas puhuttavan tuosta onnettomasta sodasta ja että Maroniitit niissä kylissä, joita Drusit ahdistivat, olivat lähettäneet pyytämään uskolaisiansa avuksi.

Seuraavana päivänä kävi meidän karavanimme yli Libanonin vuoriharjan. Meidän hevosemme vajosivat syvään lumeen ja ilma tuntui raittiilta, niinkuin soipeina talvipäivinä meidän pohjoisilla mailla.

Wahva myrsky puhalsi suoraan Wälimereltä ja kiiti vinkuen yli vuorenselänteen. Me emme mertä nähneet, sillä se oli ikäänkuin peitetty pilvillä, joita me katselimme ylhäältä päin korkealta asemaltamme.

Libanonin harjalta näimme vähän matkan päässä Pohjosessa päin metsikön, joka on milt'ei ainoa jäännös niistä setripuista, jotka Salomonin aikana seppeleen-tapaisesti reunustivat melkein koko Libanonia.

Me ratsastimme alas Libanonin läntistä rinnettä myöten tähän metsikköön ja viivyimme muutamia tiimoja sen hongain alla.

Ikivanhoja setripuita oli enää jälillä ainoastaan kaksitoista, ja sanotaan näiden kasvaneen tässä jo Salomoninkin aikana. Näiden ikivanhain hongain ympärillä kasvaa noin 400 nuorempaa, joista kumminkin useain sanotaan olevan 300 vuoden vanhoja.

Libanonin setereitä käytettiin Jerusalemin temppelin rakennukseen ja näitä oivallisia puita mainitaan ilman sitä useasti raamatussa.

Noiden kaunisten havupuiden haju tällä raittiilla lumisella seudulla ikäänkuin siirsi meidät hetkeksi kotia Ruotsiin ja teki ne tiimat, jotka me täällä viivyimme, Lejonhufvud'ille ja minulle sangen suloisiksi.

Illalla sioitimme itsemme lähelle kylää, nimeltä Hasron, joka on rakettu enemmän kuin tuhatta jalkaa syvän lakson reunalle. Lakson toisella äyräällä oli toinen kylä. Nämät kylät olivat niin lähellä toisiansa, että asukkaat saattoivat puhutella toinen toisiansa, tarvitsematta huutaa erittäin suuresti, mutta kuitenkin kesti kaksi tiimaa aikaa ennenkuin voi päästä toisesta kylästä toiseen, niin syvä ja jyrkkä oli syvänne niiden välillä.

On jo mainittu, että Libanonin vuori ulottuu pohjoisesta etelään. Länteen päin lähtee itse pääselänteestä useampia sivuhaaroja alas Wälimerta kohden. Näiden sivuhaarojen välissä löytyy koko joukko laksoja, joiden pohjana usein on syvä, alastomilta, pystysuorilla seinillä varustettu uurros.

Siellä täällä tuli joku vilpas vuorivirta näkyviin, joka juoksi alas lumi-alalta, kunnes ehti syvyyden äyräälle, jonne se katosi valkeana vahtona.

Näiden pienten purojen vesi kokoontuu lakson pohjaan ja tulee siellä väkeväksi, uusilla virroilla yhä lisääntyväksi koskeksi, joka kiiruhtaa Wälimeren rantaa kohden.

Damaskusta lähtien olimme yhtämittaa matkustaneet pohjoista kohden, kunnes tulimme setrimetsikköön. Tässä käännyimme nyt Beirutia kohden ja ratsastimme lounaan päin.

Hasronin asukkaat ovat Maroniiteja. He kokoontuivat suurissa joukoissa leirimme ympärille. Kansa on täällä kaunista ja puhtaannäköistä, me havaitsimme useoita kaunottaria meidän tiheässä ryhmässä seisovain katselijaimme joukossa.

Kaupungin kuvernööri kutsui meitä huoneesensa. Me nousimme ylös katon päälle, jossa hän tarjosi vieraillensa viiniä ja saksan-pähkinöitä. Sitten seurasi hän meitä meidän leiriimme, jossa hänelle tarittiin kibukia ja Turkin kahvia. Me puhuttelimme koko ajan häntä tulkin kautta, ja meidän vieraamme ilmaisi aina ajatuksensa tavallisella itämaalaisella liiallisella kohteliaisuudella.

Kun seuraavana aamuna tehtiin lähtöä ja miehemme juuri kuormittivat muuleja, joutuivat muutamat miehistä sanakiistaan, joka muuttui täydelliseksi tappeluksi. Kun tulkki tahtoi heitä eroittaa ja teki sen kenties jotenkin kovakouraisesti, hätyyttivät he vihdoin häntä; meidän oli nyt itse puuttuminen asiaan, rauhoittaaksemme Alia, ja tuli tappelusta nyt pian loppu; sillä, vaikka Arabialainen olisi kuinka vihainen ja vimmastunut hyvänsä, ei tappele hän mielellään Europalaisten kanssa, ellei näitä ole paljoa vähemmän luvultaan.

Me pakoitimme pian miehemme tekemään tehtävänsä. Muulit kuormitettiin hätäpikaan ja me läksimme matkaan.

Ympärillämme oli koko päivän kuluessa ihanimpia alppimaisemia ja me ehdimme illalla laksolle, nimeltä Afka eli Apheca, joka lakso jylhän kauneuden suhteen voitti tuon ylhäällä mainitun.

Laksoa ympäröi kaksi jyrkkää vuorta, jotka Libanonin korkealta harjalta lähtevät länteen päin. Me lähenimme nyt tätä laksoa pohjan puolelta ja olimme aikoneet matkata sen läpitse, sioittaaksemme leirimme Afkan kylään, joka on lakson eteläisellä vierteellä, mutta tie oli täällä erinomaisen hankala. Se kierteli alas noita melkein pystysuoria kallioita myöten aina syvänteen pohjaan asti ja sitte ylös taas yhtä jyrkkänä vastaisella sivulla. Me päätimme sentähden pystyttää leirimme lähellä vähäistä kylää, joka on lakson pohjoisella puolella vastapäätä Afkaa.

Meidän miehemme eivät tahtoneet mennä edes niinkään kauvaksi, vaan sanoivat miettivänsä seisahtaa lähellä toista kylää, joka oli noin puolentoista penikulman päässä siitä kylästä, jossa me olimme päättäneet ottaa yösiamme. Kun emme suostuneet heidän tuumaansa, rupesivat muutamat heistä riisumaan muuleja ja sanoivat, että me saimme mennä niin pitkälle kuin tietä kesti. H:ra Taylor antoi silloin noiden uppiniskasten johtajalle omalla kädellään niin tuntuvan muistutuksen, että miehen rohkeus masentui ja ettei hän enää yrittänyt estää meitä matkaamasta, vaan sieppasi turbanin päästänsä ja meni ylös muorille, huutaen täyttä kurkkua.

Me ilmoitimme noille muille miehille, että olimme päättäneet matkata ylhäällä mainittuun kylään saakka ja että he saivat joko jäädä tähän tahi seurata perästä, miten vaan tahtoivat.

Kun olimme saapuneet kylään ja olimme odottaneet pari tiimaa tulivat kaikki miehemme perästä päin. Olisi voinut luulla heidän nyt olevan jotenkin raivoissaan, mutta niin ei ollut laita. Arabialaisen viha on tuima, mutta lyhytaikainen. Eräs mies, jota aamulla tappelun aikana olin kurittanut, tuli, kun nyt taas tapasimme toinen toisemme, suorastaan minun luokseni, tarttui minun käteeni ja pudisteli sitä sydämellisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut pyytää anteeksi ja kiittää minua siitä mitä olin tehnyt. Minä pudistin myös sydämellisesti hänen kättänsä ja osoitin itseäni niin ystävälliseksi kuin mahdollista.

Ala-puolellamme olevasta kaksosta saa Adonis-virta alkunsa, joka on viehättävin kaikista Libanonin virroista.

Se kuohuu esille suuresta pimeästä rotkosta, joka on kappaleen matkaa ylhäällä sen vuoren sivulla, josta lakson itäinen puoli alkaa.

Lähde on vedenputouksen kaltainen, jonka valkea-vahtoiset aallot särkyvät alastomia kallioita vastaan ja putoovat alas suuria äkkijyrkkiä törmiä myöten, jossa mesi jakautuu ja tekee useampia putouksia toinen toisensa viereen.

Sitten juoksee virta kohisten edelleen lakson pohjassa ja runsain kasvullisuus kaunistaa sen rantoja.

Me kävimme seuraavana päivänä tämän virran ylitse siltaa myöten, jonka luonto oli tehnyt kallionlohkareista.

Näky, joka meitä täällä kohtasi, oli todellakin suuremmoinen. Tuolla oli edessämme tuo syvä rotko, jonka pimeästä sisuksesta tuo vahtoava vedenpaljous pursui esiin. Ikäpuolella rotkon kohosi lumella peitetty Sunnin, joka on Libanonin korkeimpia kukkuloita, ja juuri kun me katselimme tätä uhkeata luontoa, ympäröi mahtava pilvi vuoren korkean huipun. Tämä ilmaus antoi meille jonkinlaisen käsityksen Sinain vuorella häilyvistä pilvistä, joista lain salamat leimahtelivat, ja kirkastuksen vuorella ilmaantuneesta pilvestä, josta kuului: "tämä on minun rakas poikani, johonka minä mielistyin: häntä kuulkaat".

Täällä katselimme me pitkin tuota kaunista kallioista laksoa, jonka pohjassa tuo kirkas virta vierieli, tuottaen siunausta ympärilleen ja täyttäen lakson vetensä kohinalla.

Me näimme enemmän kuin viisi vuoripuroa, jotka syöksyivät alas äyräitä myöten ja enensivät virran vettä.

Lähtien Libanonin kauniimmasta laksosta eteni meidän karavani tuota epätasaista tietä pitkin, milloin kavuten jonkun vuoren harjanteelle, milloin laskien alas johonkin syvään laksoon. Joka paikassa kuulimme koskien kuohunaa ja näimme vahtoavia putouksia. Siellä täällä vaappui jonkun syvänteen äyräällä hyvin rakettu kylä keskellä viljeltyjä penkereitä ja tuuheita istutuksia.

Iltapuolella päivää saavuimme syvään laksoon, jonka pohjassa kohisi väkevä virta. Tämän virran ylitse kävi mahtava silta, joka oli kumminkin 60 jalkaa korkealla yli veden. Luonto itse on tehnyt tämän sillan yhdestä ainoasta kallion-lohkareesta.

Me kävimme alas virran rannalle ja katselimme sieltä tätä kaarevaa siltaa, joka alhaalta päin katsoen näytti kuin olisi taitava kivenhakkaaja sen vuollut.

Kun iltapuolella päivää olimme sivunneet erään syvän ongelman ja tavallisuuden mukaan ratsastimme kappaleen matkaa karavanimme edessä, emme huomanneet että miehemme poikkesivat toiselle tielle kuin me. Me erosimme sillä tavoin toinen toisistamme, ja suurin vahinko oli, ettei Ali tänä päivänä matkustanut meidän seurassamme, vaan seurasi muuleja. Meillä oli muassamme ainoastaan kolme miestä ja kolme muulia. Nämät miehet eivät tietäneet tietä. Me kävimme sentähden varsin eksyksiin ja kuleksimme kauvan aikaa sinne tänne vuorilla, löytämättä miehiämme.

Yksi miehistömme tuskaantui vihdoin vimmaisesti. Hän hyppäsi alas muulinsa selästä, viskasi turbaninsa maahan, kohotti kätensä taivasta kohden ja huusi Allah voimainsa perästä. Hän sieppasi sitte ison veitsen ja, uhotellen sillä kaulaansa, silmäili hän meitä hetken aikaa, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen hurja epätoivonsa meihin teki. Kun me kaikki nauroimme sydämemme pohjasta, pisti hän veitsen vyöhönsä, pani turbanin päähänsä ja tuli varsin levolliseksi.

Me pitkitimme sitte umpimähkäistä matkaamme, toivossa, että kohtaisimme taas miehemme, mutta kun aika sai kuluneeksi ja ilta oli tulossa, pelkäsimme ettemme sinä päivänä enää saisi heitä tavata.

Koska meillä sentään oli kolme muulia muassamme, emme olleet ilman muonavaroja. Kun kokkia ei ollut, lupasi yksi kumppaneistamme valmistaa sopan, toinen liharuo'an, kolmas jälkiruojan, neljäs teen, viides lupasi valmistaa leiripaikan ja koota puita j.n.e. Sillä tavoin toivoimme tulevamme toimeen niin hyvin kuin mahdollista.

Tämän päivän olimme kokonaan pilvien keskellä, jotka peittivät näitä korkeita vuoren harjoja, niin ettemme nähneet montaa syltää ympärillemme, ja tämä tietysti pahensi meidän tilaamme.

Kuleksittuamme tällä tavoin sinne tänne hyvän aikaa, saimme viimeinkin kuulla kulkusten kilinän. Me kävimme ääntä kohden ja saimme iloksemme nähdä tulkkimme ja miehemme, jotka myös iloitsivat nähdessänsä meitä. Leirimme pystytettiin illalla lähellä kylää, nimeltä Meshara, joka oli korkealla vuorien keskellä.

Tänä päivänä olimme tavanneet isompia ja vähempiä joukkoja aseellisia miehiä, jotka joko tulivat tahi menivät sotaan, joka nyt riehui parhaallansa meidän läheisyydessämme.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me mietimme leväten tällä paikalla.
Tänäkin päivänä olimme pilvien peitossa, ja ilma oli kylmä ja vilvakka.

Ali ja pasurimme sairastuivat äkisti ja muutamat matkakumppaneistanikin tunsivat itsensä pahoinvoiviksi.

Seuraavana päivänä piti meidän saapua Beirutiin, ja oli meillä siis enää maan yksi päivämatka jälillä pyhässä maassa.

Omituisilla tunteilla kävimme viimeisen kerran levolle teltteihimme, joita olimme käyttäneet kolme kuukautta aikaa.

Seuraavana päivänä otimme alas siirtonaiset majamme, joita emme koskaan enää tulleet käyttämään. Me astuimme hevostemme selkään ja alotimme viimeisen päivämatkamme.

Hetken-aikaisen matkustuksen perästä tuli Wälimeri uudestaan näkymiin, ja muutaman päivän kuluttua saimme taas keikkua sen sinisillä aalloilla. Meidän matkamme Itämailla kävi loppuansa kohden. Tämä ajatus oli niin outo. Me olimme iloiset ja kiitolliset, samalla kertaa kuin sydän oli täynnä kaipausta.

Koko joukkoja aseellisia miehiä näkyi lakkaamatta sinä päivänä, ja kylissä olivat asukkaat koossa neuvottelemassa millä tavoin parhaiten voisivat puolustaa itseänsä noita yhä läheneviä voitollisia Druseja vastaan. Me olimme nimittäin Maroniitein alueella, juuri lähellä kyliä, jotka sota jo oli hävittänyt.

Nuot ihmisraukat, jotka me täällä näimme, tulivat muutamain päiväin perästä kurjalla tavalla teurastettaviksi. Nuot kauniit, hyvinvoivat kylät runsasten istutustensa kanssa tulivat pian tulenliekkien saaliiksi. Hotellimme katon päältä Beirutissa saimme sittemmin katsella tätä kamalaa polttoa.

Me tulimme vihdoin alas syvään laksoon ja seurasimme Koirajoki-nimisen virran pohjoista rantaa, kunnes viimein saavuimme Wälimeren rannalle.

Me kävimme yli virran aimollista vanhaa kivi-siltaa myöten. Täällä oli useampia satoja aseellisia miehiä koossa. Useat niistä tervehtivät meitä; ei yksikään meitä millään tavoin häirinnyt.

Eräällä vuorella lähellä merenrantaa löytyy koko joukko Phoinikilaisia kallioon hakattuja kirjoituksia ja kuvia. Me seurasimme nyt Wälimeren rantaa ja kohtasimme yhtä mittaa aseellista väkeä.

Me saavuimme onnellisesti Beirutiin, ja ratsastimme Bellevue nimiseen hotelliin. Siellä astuimme viimeisen kerran alas hevostemme selästä, ja meidän muistorikas, pitkällöinen ja vaivalloinen ratsastuksemme oli loppunut.

Kun karavanimme saapui Beirutiin, oli tulkkimme ja pasurimme hyvin huonossa tilassa. Hra Botcharby sairasti myös viimeisen päivämatkan aikana ja vaikeroi suuresti. Hän pantiin kohta vuoteelle, eikä kauvoja viipynyt, ennenkuin hän meni tunnottomaksi ja rupesi hourailemaan.

Ilman-ala on Syriassa tähän vuodenaikaan erinomaisen vaarallinen, erittäinkin Europalaiset vaipuvat helposti koviin, usein kuolettaviinkin, taudinpuuskiin.

Me lähetimme kohta noutamaan lääkäriä, sairaita hoitamaan. Tohtori Barklay (tuon ennen mainitun, saman-nimisen, Jerusalemissa asuvan tohtorin poika) antoi meille hyvää toivoa sairasten parantumisesta. Hän kertoi, että päivää ennen, kuin me saavuimme Beirutiin, eräs englantilainen pappismies, hra Baker, oli kuollut siellä Syrian kuumetautiin. Hra Baker oli Jerusalemissa samaan aikaan kuin me, ja oli sitte sairastanut matkalla Libanonin vuorelta ja oli tuotu tunnottomana Beirutiin.

Beiruti on erinomaisen kauniilla asemalla juuri meren rannalla. Kaupunkia ympäröivät runsaat ja avarat istutukset. Lakeutta, jolle se on rakettu, rajoittavat idässä, pohjoisessa ja etelässä Libanonin mahtavat vuoret.

Itse kaupunki on rakettu erään töyrään vierteelle, joka nousee tältä lakeudelta. Mereltä päin katsoen näyttää sentähden Beirut kauniille, valkeine huoneineen ja vihannoivine puutarhoineen.

Myöskin Muhamedilaisten hautausmaat ovat erinomaisen kauniita; niissä nähdään alinomaa itkeviä naisia haudoilla, sillä tämä sureminen kuuluu hautaustemppuihin.

Kun illalla, päivää jälkeen tulomme, nousimme ylös hotellin katolle, nauttiaksemme tuota suloista viileyttä, näkyi jo joukko isoja tulipaloja vuorilla. Drusilaiset olivat nimittäin sytyttäneet Maroniitein kylät tuleen. Näiden tulten ympärillä näimme heidän pyssyistänsä lähteviä leimauksia, ja sota riehui niin lähellä Beirutia, että selvästi voi kuulla pamaukset.

Me näimme kylän kylän perästä syttyvän tuleen, ja voimme selvästi eroittaa kuinka sodan-liekki leveni levenemistänsä Maroniitein alueella.

Nämät tulet paloivat palamistansa niiden kuuden päivän kuluessa, jotka me Beirutissa viivyimme, ja Libanonin kukkulat olivat kaiken aikaa vahvan savupilven peitossa.

Koko joukkoja kodittomia naisia ja lapsia tulvasi alas vuorilta, ja me näimme heitä ryhmittäin kokoontuneena kaduilla tahi ahdistettuina ahtaisin hökkelöihin, joissa säälivä talon-omistaja oli antanut heille majapaikan.

Muutamana päivänä joutui kaupunki suureen hämmästykseen. Huhu oli nimittäin levinnyt, että Beirutissa asuvat Muhamedilaiset, jotka tietysti pitivät Drusein puolta, olivat koossa neuvottelemassa, käyttäisivätkö nyt tilaisuutta, tappaaksensa kaikki kaupungissa olevat kristityt.

Tätä kokousta pidettiin iltapuolella päivää ja tietty oli, että jos he olivat päättäneet ryhtyä teloitukseen, verilöyly oli alkava seuraavana yönä. Me menimme sentähden levottomina maata sinä iltana, peläten yön kuluessa heräävämme pyssyn-paukauksista ja kuoleman-parjauksista.

Europan konsulit olivat lähettäneet sanansaattajia lähimpiin paikkoihin, joissa heidän kansalaisillansa oli sotalaivoja, kehoittamaan näitä niin pian kuin mahdollista purjehtimaan Beirutiin.

Yö sai kumminkin kuluneeksi hiljaisuudessa ja aamulla, kun juuri olimme nousseet, kuului muutamia jykeäin kanunain jyräyksiä. Kaikki Europalaiset hengittivät taas vapaammin, sillä me arvasimme että tämmöisiä laukauksia lähti ainoastaan jostakin Europalaisesta sota-laivasta. Kun tulimme hotellimme katolle, saimme nähdäkkin aimollisen meikäläisen linjalaivan, ja me katselimme sen monia kanunaportteja jonkinlaisella turvallisuuden tunteella. Nyt eivät Muhameditaiset olisi uskaltaneet vuodattaa Europalaisten verta, vaikka kuinkin olisivat eilisessä neuvottelussaan päättäneet, sillä Europalaisten kuulat olisivat pian tasoittaneet heidän kaupunkinsa maan tasalle.

Meidän oli odottaminen kuusi päivää Beirutissa, sillä se höyrylaiva, jolla me aioimme matkata ei ollut vielä tullut.

Se tuli viimeinkin lauvantai-iltana, ja sunnuntaina oli se pitkittävä matkaansa Smyrnaan. Me valmistimme itsemme siis lähtöön.

Osa aseistamme ja muista kapineistamme, joita matkalla olimme käyttäneet, myytiin ja osa lahjoitettiin tulkillemme.

Ali parka oli vielä kovin huonona, kun me hänen jätimme; kuitenkin näytti hän olevan vähän parantumiseen päin. Hän ynnä kokkimme ja pasurimme, jotka kaikki kolme olivat Kairosta, aikoivat nyt mitä pikemmin palata sinne takaisin höyrylaivalla. Matkarahaksi olimme me, jo Kairossa suostutun sovinnon mukaan, antaneet heille yhden kuukauden palkan, että heillä olisi ollut jotakin jäämään. Me erosimme heistä niinkuin hyvistä ystävistä erotaan; erittäinkin tuntui minusta katkeralle sanoa "jäähyvästi" Alille. Hän pyysi minua silloin, että jos minä tapaisin jonkun maanmiehistäni, joka aikoi Itämaille, minä kehoittaisin häntä ottamaan Alia tulkiksi; ja minä luulen, ettei matkustaja, joka aikoo retkeillä Egyptissä, erämaassa ja Palestinassa, voi löytää parempaa tulkkia, kuin Ali Hagasai Kairosta on.

Sunnuntaina Kesäkuun 3 p:nä piti meidän jättää Syrian rannikko. Lauvantaina sälytimme me jo kapineemme kokoon ja laitimme kaikki valmiiksi lähtöön, saadaksemme olla sunnuntain levossa.

Me olimme aamupuolella päivää Saksalaisessa jumalanpalveluksessa, jota pidetään täällä joka sunnuntai.

Syötyämme päivällistä Ruotsin konsulin luona, astuimme kohta päivällisen jälkeen laivaan. Hämärässä nosti "Afrika" ankkurinsa ja johti kulkunsa Välimerelle.

Ilma oli erinomaisen kaunis. Aurinko oli juuri laskenut ja kuu valaisi haikeasti Itämaan rannikkoa, joka nyt katosi yhä syvemmälle mereen. Wielä näimme kuitenkin Libanonin mahtavat kukkulat Maroniitien kylistä lähtevän savun peitossa. Wihdoin katosi sen viimeinenkin haamotus. Pyhä maa sanomattomine muistoineen jäi taaksemme. Meidän matkustuksemme siinä maassa, nuot kalliit hetket, jotka me siellä olimme mieltäneet, meidän vaihtelevaiset kokemuksemme siellä — kaikki tämä oli nyt kuin yht'äkkiä kadonnut kaunis unelma.

Me keinuimme taas Wälimerellä, joka tällä kertaa oli varsin tyyni ja rauhallinen. Kun edellisellä kerralla purjehdimme yli tämän meren, saimme tilaisuuden ihmetellä sen mahtavia, kuohuvia aaltoja, joita talvimyrskyt ajelivat. Nyt osoitti se itsensä kaikessa levollisessa suuruudessaan.

Seuraavana päivänä ankkuroimme me Nikosian eli Leukosian, Kypron pääkaupungin satamassa.

Joukko lipuilla koristettuja purjeveneitä, täynnä ihmisiä, ja soittokuntia keralla, seilaili edes takaisin kaupungin edessä. Täällä vietettiin nimittäin niin kutsuttua "Venus-juhlaa", jota joka kevät aina muinaisista ajoista asti on vietetty tällä saarella Venus-jumalattaren muistoksi, jonka mytologia sanoo kerran syntyneen täällä meren vahdosta.

Tätä juhlaa on vietetty, omituista kyllä, sittekin kun saaren asujamet ovat tulleet kristityiksi.

Me astuimme maalle ja havaitsimme kaupungin olevan ihan täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet viettämään juhlaa.

Tämän saaren sivusi Paavali matkallaan Romaan: "Kuin me sieltä laskimme ulos, niin me purjehdimme Kyprin ohitse, että vastatuulet olivat".

Jätettyämme Kypron, näimme vielä kauvan aikaa sen mahtavat vuoret, joiden korkein kukkula on tuo kuuluisa Olympos.

Paitsi kolmea Amerikalaista matkakumppaniamme, oli useampia englantilaisia matkustajia laivassa, ja aika kului rattosaan tuttavallisissa keskusteluissa, joilla ilmoitimme toinen toisillemme mitä kokemuksia kukin oli tehnyt matkallaan ja mitä paikkoja olimme nähneet.

Saman päivän illalla, jolloin Kyprosta lähdimme, tuli muutamia Wähä-Aasian vuoria näkyviimme, kun tuon mahtaman Taurus-selänteen kukkulat kohosivat ylös merestä.

Warhain seuraamana aamuna saavuimme Rodos-saareen, jonka olimme nähneet ainoastaan kaukaa, kun edellisellä erällä purjehdimme yli Wälimeren. Meidän laivamme ankkuroi nyt Rodon kaupungin satamassa, jossa meillä oli tilaisuus nousta maalle vähäksi ajaksi.

Me kohtasimme siellä erään Ruotsalaisen, tohtori Hedenborg'in, joka tätä nykyä asuu tällä saarella.

Alus viipyi vaan täällä puolentoista tiimaa ja ohjasi täältä kulkunsa pohjaan päin. Me matkasimme nyt keskeltä Kos-saaren ja Aasian niemekkeen Halikarnasson välistä, ja joka taholla ympärillämme näkyi suurempia ja vähempiä saaria, jommoisia tuolla kauniilla Arkipelagolla on yltä kyllin.

Koko sen päiväkauden oli ilma ihana ja illan päälle näimme taas tuon korkean ja kallioisen Pathmos-saaren, jossa Johannes kirjoitti Ilmestyskirjansa. Auringon laskeissa oli aluksemme saavuttanut tuon vielä korkea-vuorisemman Samos-saaren.

Warhain seuraavana aamuna tulimme me Smyrnaan, jossa viivyimme kaksi päivää, odottaen sitä höyrylaivaa, joka täältä oli vievä meidät Kreekkalaisessa Arkipelagossa olevaan Syra-saareen, josta saaresta sitte meidän matkamme oli menevä höyrylaivalla Pireoon, Athenan satamaan.

Me tapasimme Smyrnassa Ruotsin konsulin Hra van Lennep'in ja teimme tuttavuutta useampain täällä asuvain opettajain ja lähetyssaarnaajain kanssa.

Smyrnassa sanoimme "jäähyvästi" kolmelle erämaanmatka-kumppanillemme, jotka "Afrikalla" aikoivat pitkittää matkaansa Konstantinopoliin, ja me astuimme Imperatore nimiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät Syraan.

Molemmat höyrylaivat lähtivät samaan aikaan Smyrnasta ja seurattuamme toinen toistamme hetken aikaa, ohjasi nyt kulkunsa kumpikin suunnallensa, he Pohjoseen päin ja me lounaan. Me viittasimme ystävillemme, niin kauvan kuin hiukankin heitä näimme — me emme luultavasti enää koskaan tulleet näkemään noita rakkaita matkatovereita, paitsi Doughty'a, joka Konstantinopolista aikoi matkata Athenan kautta Parisiin ja luuli saapuvansa sinne, ennenkuin me olimme jättäneet kaupungin, sillä sinne mekin aioimme Athenasta.

Me läksimme Smyrnasta Kesäkuun 9 p:nä ja jätimme siis Aasian. Seuraavana aamuna saavuimme Syraan. Tuuli puhalsi nyt jotenkin tuimasti, niin että laiva rupesi keikkumaan.

Syran saarella on hyvä satama, ja siellä oli hyvin rakettu, kukoistava kaupunki erään korkean kallion vierteellä.

Me astuimme täällä vähäiseen höyryveneesen joka käy Syran ja Athenan väliä.

Tuuli kiihkeni kiihkenemistään päivän kuluessa ja illan päälle puhalsi puolittain myrsky. Hämärässä nosti alus ankkurin ja me läksimme tuolle avonaiselle, aaltoilevalle merelle.

Alus keikkui kuin pieni lastunen noilla korkeilla aalloilla, emmekä me olleet kauvoja aikoja kulkeneet, kun jo yleinen merikipu rupesi vaivaamaan matkustajia.

Koko joukko saaria näkyi joka taholla ja niiden välistä kiiti meidän pieni sukkela höyryveneemme, huolimatta sekä tuulesta että aalloista.

Seuraavana aamuna heräsimme me Pireossa, ja tunnin aikaa matkattuamme vaunuilla saavuimme Athenaan, jota joka taholta ympäröivät rauniot Kreekanmaan suuruuden ajoilta.

Athenassa on tätä nykyä noin 30,000 asukasta. Kaupunki, joka vapautumissodan aikana kärsi paljon Turkkilaisilta, on nyt vapauden aikana suuresti hyötynyt, ja yksistään viimeisten neljäin vuotten kuluessa on melkein kokonaisia katuja ikäänkuin noussut maasta.

Nämät uudemmat kadut ovat erinomaisen kauniita. Rakennukset näyttävät isoilta viehättäviltä huviloilta ja noita leveitä katuvierustoja varjostavat puistot.

Kuninkaan linna on suuri nelikulmainen rakennus vapaalla, ylhäisellä asemalla; se ei ole tehty minkään erittäin kauniin rakennustavan mukaan.

Uusi kaupunki on rakettu samalle paikalle, jossa vanha Athena kerran seisoi, ja monet ja suuret ovat sen vielä jälillä olevat jäännökset. Näiden kaikkein kertomiseen kuluisi paljon aikaa ja kertomus paisuisi pian suureksi kirjaksi.

Kaikista näistä raunioista vetää niin kutsuttu Akropolis kaikkein ensiksi matkustajan huomion puoleensa. Tämä kaunis maailmanmainio raunio, eli raunio-ryhmä, on töyräällä, joka nousee 150 jalkaa yli sen lakeuden, jolle Athena on rakettu.

Tämä temppeli seisoi keskellä vanhaa kaupunkia ja näkyi sen jokaiseen paikkaan.

Keskeltä Akropolista nousee Parthenon, Minervalle pyhitetty temppeli, jota temppeliä kaunisti jumalattaren kuva, jonka Phidias oli tehnyt kullasta ja elfenluusta.

Täällä kohouu toinenkin suuremmoinen raunio, jonka arvellaan olevan
Hadrianon uljaan Pantheon'in jäännökset.

Myöskin Kekropium löytyy täällä, ja sanotaan Kekrop'in makaavan haudattuna sen alla.

Akropolin lounaisessa kulmassa löytyy mahdottoman suuren teaterin jäännöksiä, jota teateria nimitetään Herodes Atticon nimellä.

Useat osat näistä merkillisistä raunioista ovat vielä jotenkin säilyneet, mutta kokonaisuudessaan ovat ne hyvin turmeltuneet sen kautta että noita entisiä temppeleitä eri aikoina on muuteltu linnoituksiksi, ja muinaisjäännökset ovat kärsineet paljon vahinkoa niistä piirityksistä, joita nämät västingit tuontuostakin ovat kestää saaneet.

Noin viisi sataa askelta Akropolista on Thesey'n temppeli, joka rakettiin muutamia vuosia jälkeen Salamin tappelun Kimonin, Miltiadeksen pojan, toimella. Tätä temppeliä käytetään nyt Athenan museumina ja on ihan täynnä kuvia ja muita muistomerkkejä.

Temppeliä ympäröivät pylväsrivit, joiden joukossa seisoo vielä 30
Dorialaista pylvästä melkein ihan eheinä.

Noin viisisataa askelta kaakkoon päin Akropolista seisoo 16 mahdottoman suurta pylvästä, jotka ovat melkein ainoat jäännökset tuosta yhtä ihanasta kuin suuremmoisesta temppelistä, joka kerran kaunisti tätä paikkaa ja joka oli pyhitetty Jupiter Olympiolle.

Ilissus-joen itäisellä rannalla löytyy vielä toinen temppeliraunio, jota muinoin kutsuttiin virran nimellä.

Muuten koristamat Athenaa vielä seuraavat rauniot, nimittäin: "tuulien torni", "Dorilainen portti", "Lysikratin ja Trasyllin muistopatsaat", ynnä koko joukko muita vanhain Kreekkalaisten ihmeteltävän rakennustaidon tuotteita.

Me viivyimme ainoastaan neljä päivää Athenassa, sillä meidän mielemme hehkui kotimaahan ja ilman sitä oli kuumuus täällä melkein sietämätön. Ulkoilmassa ei voinut käydä keskipäivän aikaan, vaan oli meidän käyttäminen aamu- ja ilta-hetkiä kaupungin ja sen muinaisjäännösten katselemiseen.

Athenassa tapasimme kuuluisan maalaisemme neiti Fredrika Bremerin. Hän oli oleskellut täällä jo kauvan aikaa, mutta aikoi vielä viipyä Kreekan maalla vuoden aikaa.

Tuo kaunokirjallisuutta harjoittava nainen teki nyt kertomusta olostaan
Kreekan maassa.

Kesäkuukaudet aikoi hän käyttää matkoilla ympäri Arkipelagon saaristoa, jota retkeä varten kuningas Otto oli antanut höyryveneen hänen käyttääksensä.

Me puhuimme paljon Ruotsista, joka maa oli meille kaikille rakas. Neiti
Bremer kertoi yhtä ja toista neljä-vuotisilta matkoiltaan ulkomailla.

Eräällä kävelyllä jonka me teimme kaupungissa ja sen ympäri, osoitti neiti Bremer meille kaikki ne eri paikat, jotka säilyttävät muistoja Kreekan maan suuruuden ajalta, ja jotka hän pitkällisen täälläolonsa aikana täydellisesti oli tullut tuntemaan.

Eräällä itäpuolella ajoimme L. ja minä ulos kaupungista lähellä kaupunkia olevalle kedolle, jonne muutamia tuhansia miehiä sotaväkeä oli koottu.

Kuningas Otto tuli illalla sinne hevosen selässä ja hänen seurassansa oli koko joukko herroja. Hän ratsasti ympäri kedon, tervehtien sotajoukkoja, jotka sitte marssivat hänen ohitsensa.

Kuningas oli puettu Europalaiseen univormuun, hänellä oli höyhentupsuinen kolmikulmainen hattu päässä, mutta muutamat hänen seuralaisistansa olivat puetut noihin koreihin kreekkalaisiin vaatteisin.

Omituista oli nähdä Kreekkalaisten sotamiesten ekseeraavan. Ajatus lensi ehdottomasti takaisin kaukaiseen muinais-aikaan, jolloin Kreetalaiset uroot tekivät ihmeteltäviä töitä, jolloin Kreekan maan vallat joko yhteisesti sotivat "Barbareja" vastaan, tahi taistelivat keskenänsä toinen toisensa kanssa.

Mutta ei ainoastaan ikivanhoja muistoja herännyt mieleen, näitä sotureita katsellessa, vaan ajatuksiin juohtui myös tuo rohkea vapautumisen sota, jolloin tuo pieni Kreekanmaa suurilla ponnistuksilla heitti hartioiltansa Turkkilaisten ikeen.

Lähetysretkillään tuli Apostoli Paavali myöskin Athenaan. Hänen henkensä syttyi täällä, kun hän näki kaupungin aivan epäjumaliseksi.

Hän väitteli Judalaisten kanssa heidän synagogeissansa ja turulla joka päivä niiden kanssa, jotka sinne tulivat kokoon.

Kreetalaiset Epikureit ja stoalaiset philosophit riitelivät hänen kanssansa, ja muutamat sanoivat: mitä tämä lipilaari tahtoo sanoa? Mutta muut sanoivat: hän näkyy tahtovan outoja jumalia ilmoittaa.

He ottivat viimein hänen kiini ja veivät oikeuden paikkaan ja sanoivat: emmekö me mahda tietää, mikä uusi opetus tämä on, josta sinä puhut?

Niin Paavali seisoi keskellä oikeuspaikkaa ja sanoi: "Athenan miehet! minä näen teidät kaikissa kappaleissa epäjumalisiksi! sillä minä kävelin tässä ympäri ja katselin teidän jumalanpalvelustanne, ja löysin yhden alttarin, jossa oli kirjoitettu: tuntemattomalle Jumalalle. Jota te siis tietämättä palvelette, sen minä teille ilmoitan".

Niin rupesi Herra tässä temppeleillä koristetussa kaupungissa valmistamaan itsellensä elävää temppeliä julistamalla sitä "evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin Judalaisille niin-myös Grekiläisille", ja elävä kristillisyys rupesi juurtumaan ja kasvamaan Kreekan klassillisella maalla.

Perjantaina Kesäkuun 15 p:nä jätimme varhain aamulla Athenan, noustaksemme Pireon satamassa Franskalaiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät Marseilleen.

Tämä höyrylaiva oli iso kolmemastoinen alus ja kuului niiden laivain joukkoon, jotka käyvät Marseillen ja Konstantinopolin väliä.

Ennen puoltapäivää nostimme me ankkurin ja läksimme Aegina-lahteen.
Ilma oli tänään kaunis, ja "Danube" viilsi uljaasti edelleen, seuraten
Kreekanmaan rantoja.

Seuraavana sunnuntaina katosi viimeinen Kreetan niemeke näkyvistämme ja me ohjasimme kulkuamme länteen päin Messinan salmea kohden. Puhalsi jotenkin vahva tuuli, mutta siitä ei ollut apua, sillä se oli vastainen.

Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tulivat Kalabrian vuoret näkyviimme ja me purjehdimme niiden kohdalla koko iltapuolen päivää. Wähän ajan kuluttua saimme nähdä suoraan edessämme tuon mahtavan tultasuitsevan Aetnan vuoren Sisilian saarella. Wuori, joka on noin 10,000 jalkaa korkea, on kolmikulmainen ja näyttää luonnolliselta jättiläis-pyramidilta.

Me lähenimme nyt lähenemistämme Messinan salmea ja näimme Kalabrian vuorilla joukon sotaväen vartiatulia. Frans II oli nimittäin lähettänyt tänne sotamiehiä, estääksensä Garibaldia voittoretkellään lähenemästä Neapelia. Tämä sankari oli nyt uskaliaisten vapaajoukkoinsa kanssa matkalla Palermosta Messinaan.

Oli jo pimeä, kun ankkuroimme Messinan satamassa, jossa laiva viipyi yötä. Kaupunki näytti autiolta. Kaikki asukkaat, jotka joinkin voivat, olivat lähteneet tiehensä, peläten tuon tätä nykyä riehuvan vapaus-sodan aikana verisiä tekoja täällä tapahtuvaksi. Näkyi melkein vaan sotaväkeä ja eräällä kedolla kaupungin vieressä ekseerasi Neapelilaisia sotajoukkoja.

Kaksi höyrylaivaa saapui satamaan, tuoden tullessaan osan sitä kuninkaallista sotaväkeä, joka oli antaunut vangiksi Palermossa.

Me läksimme nyt varhain aamulla Messinan satamasta ja ohjasimme kulkumme yli Tyrrhenan meren Bonifacion salmea kohden, joka eroittaa Korsikan ja Sardinian. Ilma oli yhtä mittaa kaunis, ja nuo rauhalliset illat merellä olivat niin viehättävät, että kaipauksella viimein jätimme laivankannen, mennäksemme levolle kojuumme.

Keskiviikon aamulla matkasimme tuon kauniin, kallioisen salmen läpitse Korsikan ja Sardinian välillä. Kun taas tulimme avonaiselle merelle, nousi raitis, myötäinen tuuli. "Danube" kohotti purjeensa ja tuulen ja höyryn avulla kiiti laiva Franskan maan rannikkoa kohden.

Kun nousimme maalle täällä, tuntui meistä ikään kuin olisimme ihan lähellä rakasta kotimaatamme. Wilpas höyryveturi oli pian vievä meidät takaisin Itämeren rannoille.

Me viivyimme ainoastaan yhden päivän Marseillessa — tässä suuressa kauppakaupungissa, jossa piammiten jokainen ajattelee vaan ansaitaksensa rahoja ja jossa muukalaisilla tavallisesti on sanomattoman ikävä. Meistä tuntui kuitenkin tämä päivä liian lyhyeltä, sillä meille onnistui täällä tavata muutamia tuttuja maanmiehiämme, joiden seurassa hetket kuluivat rattosaan.

Me kävimme eläintarhassa ja useissa muissa kaupungin kauneissa istutetuissa paikoissa, ja syötyämme päivällistä maanmiestemme seurassa, läksimme rautatien pysäyspaikkaan, matkataksemme sieltä pika-junalla suorastaan Parisiin.

Iltapuolella seuraavana päivänä saavuimme tähän kaupunkiin ja olimme nyt valtiollisen elämän keskustassa. Tuo hyörinä täällä näytti meistä niin omituiselta ja me emme voineet olla vertaamatta tämän mailman pääkaupungin melskettä ja tuota häiritsemätöntä lepoa ja hiljaisuutta, joka vallitsi Pyhässä maassa ja sen hieta-aavikoilla, toinen toisiinsa.

Me viivyimme kahdeksan päivää Parisissa ja jatkoimme kotimaallamme taas lauvantaina Kesäkuun 29 p:nä. Meidän tiemme kulki nyt Kölnin ja Hampurin kautta, ja pari päivää viivyttyämme viimeksi mainitussa kaupungissa pitkitettiin matkaa Lyybekkiin, jossa näimme taas Svean.

Me menimme Heinäkuun 5 p:nä taas tällä höyrylaivalla Itämerelle. Tuuli puhalsi jotenkin tuimasti, niin että Svea keikkui vahvasti koko yökauden. Seuraavana aamuna näimme taas rakkaan Ruotsimme, kun Skoonen rannikko nousi ylös aalloista. Tämä halattu näky täytti sydämemme kiitollisuudella Häntä kohden, joka oli varjellut meitä pitkällä matkallamme.

Wielä yksi merimatka, ja me olimme keskellä Tukholmin saaristoa ja saimme taas nähdä syntymäkaupungin — ei syksyn kolkossa puvussa, vaan suven suloisessa ihanuudessa; ja kauniimpaa kaupunkia emme nähneet missään koko matkallamme. — Ihana on Tukholmi ainakin asuttuine saarineen ja töyräineen, välkkyvine lahtineen ja vilppaine virtoineen, ja rakkaus syntymäseutuun ynnä katoamattomat lapsuuden ja nuoruuden muistot tekevät sen vielä ihanammaksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SIINAILTA JA PALESTIINASTA 1859-1860 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Matkamuistelmia Egyptistä, Siinailta ja Palestiinasta 1859-1860

MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SINAILTA JA PALESTINASTA 1859—1860

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE