The Project Gutenberg eBook of Hiiliä, by Aku Päiviö

Kulkuri ja hänen huilunsa.
Kun tähdet sammuvat.
Pyhä huntu.
Rakastetun haudalla.
Mitä ne ajattelivat?
Lähellä kuninkaan linnaa.
Painajainen.
Maalaajan taivas.
Viimeinen leipä.
Omatunto.
Tuomas ja härät.
Kiusaus.
Myrsky-yön runoa.
Hiiliä.

KULKURI JA HÄNEN HUILUNSA.

Maailma on täynnä soittoniekkoja, on kulkurisoittajia ja on palatsimusikantteja. Toiset hopeatorvin, ebenpuuhuiluin ja kultakielisin kitarein maineen kultaisista laakereista helkyttelevät valituin sävelin valitulle väelle ja toiset omin veistämin kantelein ja pajuvesahuiluin soittelevat sydämmensä kyllyydestä mieron taivaltajille ja kylän rahvaalle. Toiset riemuista, toiset suruista, toiset päivästä, toiset yöstä. Soinnut ovat monet, ja soittajat, ja soiton tarkoitus. Kenpä oikea soittaja lienee. Sekö oikea soittaja lienee, joka soraäänettömin soinnuin kauniisti korvaan kaiuttelee, vai sekö, joka helkyttelee sydämmestä sydämmeen ja antaa soida soraäänen, tuskankielenkin kirahdella…

Näin ajatteli kulkurisoittaja ja näin puhkesi huilullensa puhelemaan, kun oli väsynyt, tien ohessa, kun jumalan aurinko pään päällä paistoi:

Oi huiluni! Muistatko, kun minä sinut rannan vetreästä vesasta vuoleskelin tuolla kaukana, kaukana sinisten vetten takana salolla, helopäivinä ja suloisesti hämärtyvinä iltoina, rannalla, alla kotikoivun, pyhän puuni, joka siinä oli sukupolvien iän suojaavia lehviänsä lasten leikkien yllä suvituulissa leyhytellyt. Muistatko, kuinka suvanto päilyi ja helmeili koski, kuinka tuomi kukki ja pihlaja, ranta ja törmä, vainiot ja niityt, ja kuinka ne tuoksuivat! Vuosikaudet, oi huiluni, minä sinua salaa vuoleskelin ja soittelin itselleni iloksi, hetkinä, jotka nyt vain kultaisina muistoina mustenneessa mielessäni väikkyvät. Ja sinä soit, soit vienosti ja somasti, soit luonnon kielien kanssa sopusointuisesti, etkä väsynyt. Kuuliko sitä kukaan, jospa sitä ei kukaan kuullut, tai jospa sen kuuli vaan koti ja naapuri korkeintaan, niin minulle se riitti kun minut se lumosi. Usein sinun tenhostasi, oi huiluni, ylenin minä puhtaisiin maailmoihin, joissa ei ollut suruja eikä rumuutta, ja suruisimmat silloiset sointusikin heläjävät nyt muistojeni kaukaisista mailmoista riemunsävelinä.

Ja kenties sinä olisit soinut niin, kenties yhä vieläkin soisit, jos olisimme tuolla kotikoivun juurella, salon puhtaassa sylissä pysyneet. Mutta mierolle meidät kohtalo käski, sauvan käteen antoi ja tien osotti. Sinut, oi huiluni, painoin minä silloin povelleni, vasta kun olimme kotiveräjän ulkopuolella nostin minä sinut huulilleni hyvästijältöhymnin soitellakseni — ja niin me läksimme, kiiluva kyynel silmänurkassa, ja niin me sille olemme yhä vaeltaneet.

Silloin sinä, oi huiluni, ensi kerran oudosti sorahdit ja siitä asti on aina joku äänesi särkyneenä särissyt ja vienommat tyyten vaienneetkin.

Ja usein minä sinut sitten, oi huiluni, väsyneenä, tuskien turtamana ja vihani raivossa jalkoihini heitin ja lokaan tallasin — ja taas siellä kyynelsilmin ylös nostin, kokoilin, puhdistin ja hellemmin hoivailin, sillä enhän minä sinusta luopua voinut, oi sairas, särkynyt ystäväni. Anna anteeksi, huiluni, sillä heikko minä olen! Eihän se ollut sinun syysi, eikä minun, että me mieron tielle jouduimme, että mieron tie oli niin raaka ja ruma ja että se piinasi, ärsytti ja repi. Muistatko, mitä kaikkea me koimmekaan. Muistatko, kuinka me kylän raittia vilusta värjöttäen kiertelimme ja kolkutimme oville, joita ei avattu, kuinka me tien oheen nälkäisenä nukahdimme, vaikka rypäleitä oli aidan toisella puolen, ja kuinka meitä pilkattiin, kun me niin vaelsimme, minua, kun minä sinulla soittelin ja sinua, kun sinä siten soit. Multa me soitimme sittenkin, sillä elämä on hurjaa leikkiä!…

Niin, huiluni, me olemme nähneet maailman, ja saaneet sen verikasteen. Sen toisen maailman, joka oli totta myöskin, vaikka toisenlaista totta kuin me silloin kuvittelimmekaan. Ja silläkin on omat sointunsa, omat onnen kielensä suurten soraäänien alla. Ne soimaan kun saisit, oi huiluni, ne voimaan kun saisit ja salamoimaan!…

Särkynyt, ikuinen ystäväni. Ethän sinä voi minulle niin soida kuin ennen. Ethän sinä niin jaksa minua lokaiselta markkinatantereelta puhtaisiin ilmapiireihin kevyenä ylentää kuin ennen. Mutta voithan sinä rämähdellä maailman rumuutta, voithan vongahdella sorretun vihaa. Oi huiluni, herätä poljetun uhmaa! Ja koeta, oi huiluni, verta tihkuvien haavojen vuoksi maailman murjomissa, virittää vielä nekin vienommat kielesi, joista toivon lämpöinen henkäily helisee!…

Ja kulkurisoittaja nosti huilun huulilleen ja lähti eteenpäin suoraa leveätä tietä, jossa ei päätä näkynyt. Meni, ja liepeet tuulessa hulmusivat.

KUN TÄHDET SAMMUVAT.

Ilta hämärtää. Suurena ja punertavana kohoaa kuu tumman metsänreunan yli. Tuhannet tähdet kirkkaana tuikkaa.

Kaksi vanhusta istuu tupansa kynnyksellä liki toisiansa. Kohottavat kasvonsa kuin jotakin katsoakseen.

— Tämä tupa on etelään ja pohjoiseen, sen pitäisi siis olla tuolla… Annahan kätesi tänne… tuolla noin… Koetahan nyt katsoa sinne päin, tarkasti; se oli ennen suuri ja kirkas… Etkö näe?

— En, mitään en näe… Taikka näenhän minä moniakin, tuhansia minä näen; ne pyörivät ja tanssivat hirmuisessa pimeydessä aina kun katsoakseni katsahdan, — ne ovat minun tähtiäni…

Vanhusten päät vaipuvat alas ja tutisevat kädet puristavat toisiansa.
Syvä huokaus kohoaa vaikenevaan avaruuteen…

Hetken huojuttelevat he äänetönnä vanhoja ruumiitansa edestakaisin. Sirkat sirittävät pihanurmikossa, haavan kalseat lehdet lipattavat, kylätieltä kajahtelee nuorten naurua. Mutta vanhukset ovat vajonneet itseensä.

— Pimeä, ettei näe, hiljaisuus, ettei kuule. Mennäänpäs rantaan, jos siellä laine lipattaisi…

Ja he menevät. Pitävät toisiansa kädestä ja toisella ohjaavat tunnustelusauvaa.

— Kivi… ka, rantakivihän se jo on, tunnen sen hyvin — niinkuin sinäkin sen tunnet. Istutaanpas ja kuunnellaan… lempeästi humisee leppeä metsä ja leikkisästi lipattaa lammen pienet laineet rantakiviä vasten.

— Elä puhu siitä. Mutta muistatko miltä näytti tämä lampi ennen — aamusilla, kun päivä kiipesi tuolta metsän yli ja kuusten latvat säihkyivät kuin sula metalli — Ja iltasilla, kun rusko ripotteli kultiansa…

He kuuntelevat ja muistelevat ja kuvat kulkevat heidän silmäinsä ohi niin elävinä, että he luulevat ne todellisuudessa näkevänsä. Vasta kun kukko kiekuu puolta yötä havahtuvat he ja huoaten lähtevät majaansa kohden haparoimaan.

En, mutta minä ajattelin sanoa, että minä olen näkevinäni silmäini edessä jotakin hyvin kirkasta.

Valkoisina, punaisina kielinä nuolee ahnas tuli tuvan kuivaa seinää, jo kohoaa roihuavana tulipatsaana ylös korkeuteen.

Kuuluu roihuntaa, rätinää ja ryskettä. Liekit kuumentaa jo vanhusten kasvoja. Kompastuen ja nousten ryntäävät he sitä kohden ja levällä sylin syöksyvät palavaan seinään, kimpoavat siitä kytevälle pihanurmikolle, taas seinään, taas nurmikolle… Etsivät portaat ja oven, ne ovat tulessa; kiertävät ympäri, kaikki on tulessa.

Harmaita hiuksiaan repien kiljuu mies kuin mielipuoli. Ryntää sitä kohden, missä luulee olevan pajan, jonka ahjossa hän on silmänsä sokeiksi kuumentanut. Se ei pala. Hän repii oven kappaleiksi ja syöksyy sisään. Etsii suurimman vasaransa, ja alasimen, ja alkaa takoa. Takoo, iskee yhä hurjemmin, — ja alasin helisee kuin ennen nuorena — ei, hurjemmin se helisee, kaameana se kaikuu äänettömässä yössä.

Päivä valkenee. Aurinko lähettää riemukkaat säteensä kukkivain tannerten ja välkkyväin vetten yli. Sirkat heräävät heinikossa, metsä lauluun helkähtää.

Eilen vielä puhtaana ja rauhallisena kyyhöttävän majan sijalla on mustia kekäleitä ja tuhkaa, josta sinerviä savulankoja suikertaa kuulakkata taivasta kohden.

Mutta pois päin kytevästä majasta leveätä valtatietä myöten vaeltaa vanha vaimo, harmajat hiussuortuvat hajallaan, mustiksi kärventyneet kädet ilmaan kohotettuina, elottomat silmät suurina eteensä katsoen…

— Aurinko on sammunut ja kuu!… sammunut!… sammunut!… mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä… kekäleinä!…

Mutta miehen, joka omistaa talon ja torpan, ja monta taloa ja monta torppaa, paljon maata ja muonaa, karjaa ja kultaa, juhtia ja palvelijoita, ja kiskoo veroa ja kiristää korkoa — tämän miehen ovelle kolkutetaan kovasti.

— Nyt, sillä silloin en uskaltanut kun he vielä näkivät, kun toinenkin vielä näki. Nyt se on täytetty, tuhkana on. Palkkani olen ansainnut.

— Ansainnut… hyi, kirottu! Mene!… Ei ole enää millään mitään rajoja!…

Mutta portille kolkutetaan taas, ja yhä kovemmin, ja kaikuu vaikenematon huuto:

— Aurinko on sammunut ja kuu… sammunut… mutta tähdet tippuvat alas kekäleinä!…

PYHÄ HUNTU.

Hurskaat antajat olivat kylmentyneet, tulot almulippailla ehtyneet Vanhemmat laupeuden sisaret olivat murheellisia, syyttivät itseään ja rukoilivat. Mutta asia ei korjaantunut. Abbedissa itse oli aivan kärtyinen ja helisteli tuimasti avainnippuansa. Vihdoin päätti hän lähettää matkaan sisarista nuorimman ja kauneimman.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti! kuiskasi hän tälle korvaan, antoi siunauksensa ja työnsi lempeästi matkalle.

Ja nuori laupeudensisar lähti, puhtaana kuin itse Neitsy-Maria kuvissa. Ei ollut tahrapilkkua lumivalkeassa otsahunnussa, eikä hienohipiäisillä kasvoilla, eikä vaaleansinisissä silmissä.

Pieni hairahduskaan!… Se oli niin epämääräinen ja salaperäinen, niin höllentävä ja vapauttava, melkein kuin käsky. Mitä se oikein suoraan tarkoitti, sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän ikäänkuin tunsi sen veressään ja se synnytti heleämmän punan hänen poskipäilleen.

Oli hetkiä, jolloin tuntui nautinnolta olla yksin kammiossaan tai polvistuneena jonkun pyhän kuvan eteen, kiduttaen itseänsä, kuvitellen itsellensä olemattomia syntejä ja valkaisten sieluansa yhä uudistuvilla rukouksilla ja kyynelillä, tullaksensa otolliseksi sinne missä häntäkin oli odottamassa hohtavan valkoiset siivet ja iäinen riemu. Silloin oli hänelle kauhistus jokainen lihallinen ajatus ja viattomin inhimillinen ilokin ilman tätä pyhyyttä, ja silloin tunsi hän olevansa niin vahva että voisi kestää hirveimmätkin kidutukset pyhän asiansa, vakaumuksensa puolesta. Mutta taas oli hetkiä, ja ne tulivat aivan välittömästi ja vastustamattomasti, jolloin koko olemuksen valtasi sanomaton ikävä ja jolloin hänen yksinäinen kammionsa tuntui kolkolta vankikopilta, josta teki mieli pakenemaan — maailmaan, sen elämään, sen rientoihin ja riemuihin. Ja ah kuinka suloiselta silloin tuntui jokin pieni synti, hairahtuminenkin!… Nytkö voisi hän nuo molemmat tunteensa yhdistää: palvella pyhää asiaa, jolle hän sentään tahtoi uskollinen olla, uhraamalla jotakin puhtaudestansa, hairahtumalla… niin, jos hyvä työ olisi esimerkiksi kymmenen kertaa suurempi rikosta?…

Ja kun hänen silmiinsä aukeni alaalla edessänsä olevan kaupungin tuhannet kirkkaat tulet ja kuului sen kiihkeä elämän hurma, niin hänen olemuksensa tuntui kuin räjähtelevän ja leimahtelevan ja hänet tempasi epämääräinen hurmaannus.

— Minä tulen täyttämään lippaan kullalla ja ojennan sen hurskaalle äidille kynttilän ja Pyhän Marian kuvan edessä! mumisi hän ja joudutti askeleitansa, jotka olivat kevyet kuin synti.

Pyhän Antoniuksen kirkon edustalla hän epäröiden pysähtyi, asettui siinä puolihämärään ja ojensi lipastansa paremmin puetuille sisäänkävijöille. Mutta niiden selän taitse kurkotti köyhemmät pieniä rahojansa ja hurskaan tyytyväisinä pudottivat ne kilahtavaan rasiaan. Hän ei ollut oikein tyytyväinen. Lähellä loimotti yksi kadun kulmaus upeasti valaistuna. Sinne ohjasi hän askeleensa. Epäillen pysähtyi hän sen edustalle, sillä kaikesta päättäen se oli varakkaamman nautitsijaväen kapakka, jonka sisällys hänelle oli synnillisesti kauhistava salaisuus. Mutta tarkoitus viekotteli, ja hänelle muistui mieleen taas abbedissan sanat. Hän puisti ruumistansa, astui rohkeana sisään ja loi nopean yleissilmäyksen. Ensimäiseen hän vaan hurskaasti katsahti ja ojensi lipasta: putosi pieni hopearaha. Toiselle hän hiukan hymyili: helähti suurempi raha. Kolmanteen hän loi suuret kirkkaat silmänsä, antoi niiden hymyillä, antoi sen väreillä kasvoissakin: helähti kaksi hopeata. Neljännelle hän antoi jo huultensakin hymyillä, että kirkkaan valkeat hampaat välkkyivät punaisten huulten takaa: helähti lippaaseen kultaraha. Hän punastui ja hymyili vielä kiitokseksikin.

Nyt oli hän keksinyt salaisuuden, joka innosti ja hurmasi, ja teki yhä rohkeammaksi. Ja niin hän jatkoi ovi ovelta paikoissa jotka hän valitsi.

Eräässä kilvessä seisoi: »Iloisten Veikkojen Klupi.» Se ikäänkuin kutsui häntä, sillä hänkin tunsi haluavansa olla iloinen. Täällä hänen lippaaseensa varistettiin kultaa, että se nyt oli aivan täysi, sillä hän hymyili niin, että se miellytti »iloisia veikkoja». Ja täällä hän viivähti, tänne hän aivan unohtui, koska ystävälliset »iloiset veikot» niin tahtoivat…

Aamupuolella hän löysi itsensä paluutieltä. Kaikkialla tuntui olevan sakeata sumua, hänen ulkopuolellansa ja hänen sisällänsä. Hänen aivonsa epäsivät ajattelemasta, hänen tunteensa olivat sekaisin ja jalkansa eivät tahtoneet kannattaa. Horjuen hän eteni ja puristi suonenvedon tapaisesti hopealla ja kullalla täytettyä lipasta sekä hunnun kulmaa johon ylijäämä oli kätkettynä.

— Pieni hairahduskaan pyhän asian eteen ei ole synti… hän sopersi.
Nyt oli hän uhrannut sen eteen kaikki!

Mutta kun hän tuli luostarin muurin eteen ja kolkutti sen raskaalle portille, rupesi häntä itkettämään.

Hän ei vastannut, mutta lipas helähti täysinäisen raskaana ja vartija ehätti:

Nuori nunna syöksyi abbedissan kammion ovelle. Hurskas äiti oli häntä vastassa kynttilä kädessä, hiukset hajallaan ja jännittyneenä.

Mutta nuori laupeudensisar varisti saaliinsa nopeasti niinkuin se olisi häntä polttanut abbedissan jalkain juureen, vaipui maahan ja tyrskähti äänekkääseen voivotukseen:

— Sst! keskeytti hänet abbedissa lujasti, puoleksi äidillisesti, puoleksi käskevästi: Rukous puhdistaa, rukous puhdistaa, lapseni. Polvistu kappeliin ja tyhjennä sydämesi, mene sitte kammioosi ja rukoile kunnes olet väsynyt, nuku sitte pyhän Äitimme nimeen. Minä annan siunaukseni. Mene!…

RAKASTETUN HAUDALLA.

He olivat vielä nuoria. Muutamia vuosia sitte olivat he sitoneet kohtalonsa yhteen ja se side oli lujittunut parilla kauniita lapsia. Mutta onnellisia he eivät olleet, sillä elämä oli näyttänyt heille vain ankaran arkipuolensa, joka sisälsi huolia ja kärsimystä. Syy oli ehkä miehen, joka oli taloudellisesti epäkäytännöllinen: ei osannut antaa hopeapyörylöille niille kuuluvaa arvoa ja kunniaa, ei osannut pienillä tuloillansa pitää yllä »onnellista kotia», eipä edes asioitansa vakavassa tasapainossa, säästämisen ihanasta taidosta puhumattakaan. Mutta hän oli epäkäytännöllinen tänajan eläjäksi vielä toisellakin tavalla ja siinä ehkä olikin varsinainen syy: hän antoi arvoa ihmistunteille, omillensa ja muiden, ja pyrki asettautumaan niiden mukaan. Niinpä valitsi hän työalansakin. Hänelle näet oli »laulun lahjoja» suotu ja niinpä hän tahtoi ne käyttää hyvän palvelukseen: niillä herätellä ja kohottaa, kehotella ja kiihottaa henkisesti nukutettuja, uupumukseen asti työllä vaivattuja ja murheella raskautettuja ihmisiä, ja siten ansaita jokapäiväisen leipänsä. Se oli erehdys hänelle, se oli merkki hänen epäkäytännöllisyydestänsä, sillä jos sitä mielisi, täytyisi laulaa toisenlaisessa äänilajissa ja vielä ennen sitä saada lauluillensa hyväksymisleima, patentti yhteiskuntaa hallitsevan luokan patenttivirastosta. Siihen hänessä ei ollut miestä.

He olivat muuttaneet asuntokaupunkia, uusin elämäntoivein tietysti, mutta tässä uudessa joutuneet vuokrakasarmiin, jonka ympäristö oli saastutettu epäsiistien asujanten, juutalaisten, turkkilaisten ja sensemmoisten lialla.

Oli kesä, lämmin, ihana kesä. Oli aurinkoista ja viileyttä — muualla, jossakin etempänä, mutta tässä, johon he olivat kuin sidotut, ainaista hämärää, likaista, haisevaa ja rumaa. Se oli surullinen koti, ja surullinen kesä. Mutta pahinta ei ollut se, vaan se, että siellä painoi aamusta iltaan ja päivästä toiseen kiduttava toimeentulon huoli, senkin kurjuuden kammottava uhka.

Turhaan istui mies pöytänsä ääreen. Tuhannet ajatukset saivat tulla ja mennä, paperille ei syntynyt mitään ehjää, sillä häneltä puuttui mielenrauha. Ympäristö, huutava elämänhuoli ja kokemus — ensin hämmästyttävä ja yhäkin katkeroittava kokemus — ettei ollut toveria jonka auttavaan käteen voisi hädässä turvautua, oli vienyt mielenrauhan siihen asteeseen. Turhaan etsi kalpea mies sitä kaupungin kaduilta; loiston ja kylläisten laiskurien näkeminen herätti hänessä vaan repelevää katkeruutta. Turhaan etsi hän sitä puistoista ja luonnonhelmasta, missä puut humisivat, ruoho vihersi ja vedet välkkyivät: siellä oli liian voimakas muistuttaja luonnollisen ihmiselämän onnesta ja vapaudesta, että hän sieltä aina palasi tyhjin toimin ja onnettomampana kuin sinne mennyt oli. Järjellisesti hän kyllä tajusi tämän sairaloisen, luonnottoman tilansa, vaan ei voinut siitä itseänsä irti riuhtaista; hän oli kuin verkossa, johon sitä lujempaan kietoutui mitä enemmän siitä pois potki. Ja kurjuus lepäsi povessa kuin raskas kivi.

Heillä oli kaksi kaunista lasta, kuten sanottu, poika ja tyttö, pieniä vielä molemmat. Jokainen rakastaa lastansa ja useampi niin, että siihen keskittyy koko hänen elämänsä tarkoitus. Se on luonnon pyhä vietti ja jatkuvan kehityksen ehto. Niinpä hekin rakastivat, äiti kaikki uhraavalla äidinrakkaudellaan ja isä tavallaan. Hän, isä, näki lapsissansa oman elämänsä, ihanteittensa, pyrkimystensä jatkon, näki heissä itsensä korkeammalle kohonneena, näki heissä onnellisempia ihmisiä onnellisemmassa tulevassa ajassa, jolloin elämä on muutakin kuin pelkkää kärsimyksillä täytettyä taistelua. Siksi hänellä olisi pitänyt olla niille paljon antaa, jo nyt, ja siksi tunsi hän häpeätä ja tuskaa että niiden piti tällaisessa kurjuudessa kaunis elämänsä alkaa. Aina kun hän näki ne käsitysten tai leikin temmellyksessä inhottavalla kadulla, jonne ne sentään täytyi joskus laskea »raitista ilmaa» samaan, vihlasi hänen sydäntänsä raju syyttävä tunne, joka huusi: huono mies! kurja isä! Mutta taas toisin hetkin, kun hän katseli niiden kirkkaisiin silmiin, terveisiin hymyileviin kasvoihin, ja erittäinkin lempipoikansa — koska hän oli mies — viisasleikkiseen ilmeeseen, korkeaan otsaan ja jykevään runkoon, kirkastuivat hänenkin silmänsä ja povessa kuohahti uhmainen elämänluottamus. Silloin hänen kätensä jännittyivät nyrkkiin ja hän vannoi itsellensä: tämän kohtalon täytyy muuttua, tämä täytyy voittaa, teidän tähtenne!

Mutta pelko, jokin paha aavistus lasien suhteen oli heti tähän paikkaan tullessa iskenyt ja sitä ei saanut poistumaan. — Tästä ympäristöstä ei hyvä seuraa, toistelivat he usein. Ja niin se kävikin, ja se tapahtui äkkiä.

Eräänä aamuna herätti heidät unestansa outo äännähdys, ja kun siihen syy selveni, niin huomattiin toisen lapsista, luon lempipojan olevan taudin kourissa tunnottomana. Vaikka jotain sellaista oli kuin odotettu — tai juuriko siksi — löi tapaus niin musertavalla iskulla että se oli hätäännyttää tolkuttomaksi. Lähin käsillä oleva lääkäri siihen kuitenkin kohta saatiin ja hän sai hiukan hirveintä kouristusta vaimennetuksi, mutta sen enempää ei ymmärtänyt eikä voinut. Kun hän sen tunnusti, kutsuttiin toinen ja yhdessä he nyt katsoivat, neuvottelivat ja koettivat jotakin tehdäkin, kunnes vihdoin tunnustivat etteivät he ymmärrä, etteivät he voi mitään. Ei mitään! Ja koko sen ajan, minuutin minuutin perään, tunnin toisensa jälkeen oli isä seisonut vuoteen vierellä toivoen tieteen apua, seisonut ja voimattomana katsellut lapsensa hirveätä kamppailua: pienen sydämmen hätäistä jyskytystä, jonka saattoi korvin kuulla, äsken vielä ilakoineiden huulten tuskaista liikutusta ja silmien ilmettä, jotka olivat joskus luotuna häneen kuin rukoillen: auta isä! Miksi isä ei auta?… Silloin oli hänen kädet ojentuneet lapsen yli ja hänen sielunsa huutanut: tuskat, tulkaa minun ruumiiseeni, tulkaa vaikka tuhatkertaisena kun vain jätätte hänet! Se huuto, se tunne oli voimassaan hirmuinen ja kuitenkin niin kerrassaan voimaton.

Miehen koko tarmo kohdistui nyt lapsensa pelastamiseen. Ei tullut kysymykseen se, ettei ollut varoja, ettei ollut rahoja, vaan se, löytyikö mitään mahtia joka nyt auttaisi.

— Jos lääkäritaito voipi ihmishengen, eilen vielä voimakkaan, noin nuoren, noin kauniin ja ehdottomasti elämään tarkoitetun ihmishengen pelastaa, niin teidän, lääkärit, on nyt tehtävä se. Taikka jos te olette varmat että tuo elämä ei ole enää pelastettavissa, niin viipymättä lopettakaa nuo hänen hirvittävät kärsimyksensä, vapauttakaa hänet, sen te kuitenkin voitte tehdä, mies tiukasti pyysi ja vaati.

Lääkärit eivät edellistä voineet ja jälkimäistä he eivät tahtoneet, olivat neuvottomia ja toinen heistä ilmaisi kuin jotakin hätäilemistä.

— Ettekö mitään voi tehdä, tuossako hän silmäinne alla saapi avuttomana tuskansa riehua, kunnes katkeaa? Mies jännitti vaatimustaan.

Silloin, heidän neuvostansa, kutsuttiin kolmas lääkäri. Ja hänkin tuli, hiukan silmäili sairasta ja sitte he kolmen tollottivat. Hän näki, ettei viimeinen ollut edellisiä kummempi, vai eikö tahtonut. — Noinko mitättömiä, hän ajatteli, te ammattimiehet olettekin; noinko tyhjiin raukeaa, mykistyy kerrassaan nykyaikainen kehuttu lääkäritaito heti kun todellinen kysymys on edessä? — Ja häntä rupesi tuskastuttamaan.

— Hyvin sairas. Emme oikein ymmärrä, ei ole instrumentteja. Mutta jos tuotte hänet sairaalaan, niin tehdään koneellinen tutkimus. Täytyy ehkä leikata, avata, selitti viimeksi tullut ja alkoi poistua.

Leikata, avata — repiä! Tuo tuntui miehestä luonnottomalta ja ilkeältä. Se oli hänen mielestänsä uusi todistus noiden lääkärien kyvyttömyydestä, sillä mitään leikkelemisen syytä hän ei nähnyt, ei uskonut olevan, ja sitäpaitsi olihan lapsi jo aivan kuoleman ovella. Mitä tehdä? Eiköhän olisi parempi olla viemättä häntä luota pois? — He neuvottelivat ja heistä tuntui ensin siltä. Vaan ei sekään suonut rauhaa. Täytyihän koettaa jotakin tehdä ja mihinkäpä muuhunkaan osasi luottaa kuin lääkäriin, vaikka se nyt näytti turhalta jopa turmiolliseltakin. Päätettiin siis viedä, kun sairaalakin oli aivan siinä vierellä.

Niin, sairaala oli aivan vierellä. Pariin heidän ikkunaansa näkyi sen päärakennus ja hyvin hoidettu edusta kadun toiselta puolen. Sitä oli siitä usein ihailtu, sillä se oli ainoa silmää viehättävä ja kesäistä vihreyttä muistuttava paikka tässä ympäristössä, samalla kun sen luonne, sieltä usein silmiin pistävät sairas- ja ruumisvaunut, sairaanhoitajattaret ja sairaat, vaikutti omituisesti heidän mielialaansa, ikäänkuin liittyi siihen, täydentämään sen synkkää tunnelmataustaa.

Hellävaroin käärittiin pienokainen peitteeseen ja isä otti sen käsiensä päälle. Nyt, kun pienokaisen vuode oli tyhjä, nyt, kun hänet piti viedä pois — hyvin luultavasti iäksi, tyrskähti äiti kauan pidätettyyn itkuun ja heittäytyi kädet levitettyinä pienokaisen vuodetta vasten, kuin sitä syleilemään. Samalla toisessa lapsessa, sairaan siskossa, heräsi hirmuinen hätä.

— Miksi isä vie veikon?… Miksi isä vie… Veikko on sairas!… Miksi, miksi?… Minun velimieheni!… Ei saa, ei saa!… Isän ei saa viedä! Voi, voi!… huusi tyttönen kuin raivossa, pyrki perään ja taisteli pidättämään tointunutta äitiänsä vastaan kuin mielipuoli.

Isä kuuli tuon raivokkaan tuskanhuudon perässänsä, nieli kurkkuunsa kohoavaa palaa, vakaannutti vapisevia jäseniänsä ja koetti kiirehtiä. Kerran hän jo pysähtyi kääntyäksensä ympäri, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän tekemässä raakaa rikosta, mutta ponnisti taas eteenpäin. Sairaalan edustalla tuuli irroitti liinan lievettä lapsen kasvoilta ja hän näki sen suusta kohoilevan verikuplasia, jotka särkyivät ja valahtivat valkealle liinalle. Häntä vihlasi raivokas syyttävä ajatus:

— Ne puoskarit rikkoivat minun lapseni sisuselimiä ja tulivat neuvottomiksi miten sen korjata ja miten tekonsa peittää! murhamiehet!

— Lapsi on hyvin, hyvin sairas! virkkoi osanottavalla äänellä ylisairaanhoitajatar, joka tuli lasta vastaanottamaan. Isä luki niiden sanojen merkitsevän: kyllä otamme vastaan lapsiraukan, mutta mitään toivoa ei enää ole! Ja hän luopuikin lapsestansa täysin toivotonna, tunteissansa viimehyvästit kuiskaten.

Lapsi laskettiin hiljaisille vaunuille ja vietiin pois. Isän silmät kostuivat. Hetken perästä tuotiin hänelle ne vaatteet, jotka olivat lapsen yllä olleet ja liina, joka oli vereen tahraantunut. Ja nyt sai hän lähteä.

Väkinäisesti jalat tottelivat. Edustalla hänen täytyi epäröiden pysähtyä ja ponnistaa tahdonvoimaansa voidakseen jatkaa malkaa, sillä häneen entistä ankarammin iski tuo syyttävä tunne.

— Ovathan nämä laitokset sairaita varten, parantoloita. Että sinne sairaan lapseni vein, sehän oli luonnollista, koetti hän itsellensä selvittää, mutta toinen, melkein sitä voimakkaampi tunne epäsi: Enkö sittenkin menetellyt väärin, raakamaisesti; aivan kuin hylkäisin hänet, jota niin kovin rakastin. Enköhän todellakin tehnyt rikosta — niin, ihmistunteita kohtaan — luopumalla hänestä tällä hetkellä, jättämällä hänet kylmiin, vieraisiin käsiin varmana siitä että hän kuolee kuitenkin. Eikö minun pitäisi palata, ottaa hänet vielä käsieni päälle ja hellävaroin kantaa hänet omaan rakkaaseen sänkyynsä, jossa hän, meidän kaikkien ympäröimänä, saisi kamppailunsa kamppailla ja silmänsä ummistaa?…

Tuo tunne hänet valtasi, siksi hän epäröiden pysähtyi ja siksi hänen täytyi tahdonvoimaansa ponnistaa jatkaaksensa paluutietä.

Kotona oli koetettu rauhottua, vallitsi synkkä äänettömyys. Hän hervahti istumaan ja huomaamattaan koleasti lausahti:

Hänen vaimonsa käänsi päänsä toisaalle ja pakeni sänkyhuoneeseen, josta kuului pidätetty nyyhkytys. Mutta tyttönen seisoi paikallaan ja katseli häneen, ja nyt vasta hän huomasi että siitä katseesta salamoi selittämätöntä vihaa — lapsen silmistä, joka ei ollut vielä täyttänyt kolmea vuotta, hänen lapsensa silmistä häntä, kurjaa isää kohtaan! Samalla kun se häntä hämmästytti, vihlasi se kipeästi ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta silloin tyttönen yhtäkkiä juoksi hänen luoksensa, painoi päänsä hänen polviansa vasten ja tyrskähti itkemään. Kummin tuntein otti isä lapsen syliinsä ja painoi rintaansa vasten.

Nyt alkoi pitkät ja jännittävät odotuksen hetket. Koetettiin herätellä toivoa, uskotella toisiaan, vaikka ei itsekään uskottu. Pysyteltiin niiden akkunain edessä joista saattoi nähdä sairaalan. Muisteltiin, kuinka Osmo oli leikkinyt tuossa ja tuossa, kuinka se oli joskus livistänyt tuonne sairaalan nurmikolle, josta se saatiin juosta pois noutamaan ja kuinka hän juuri muutamia päiviä sitte oli tarttunut siellä piikkipensaaseen, ettei päässyt siitä omin apunsa pois; kun itku kuultiin, niin mentiin häntä katsomaan, jolloin nähtiin että siellä mies vangittuna maassa maata vötkötti, palavasta punaisena, toinen jalka paljaana, sukka oksassa, kenkä toisessa, mielellä ylen apealla; multa kun siitä vapautettiin, päästi leveän hymyn ja lähti juosta taapertamaan. Koetettiin muistella tuota vaan hauskana tapauksena, mutta se luiskahtikin surulliseksi.

— No, no, pelastettiinhan se siitä… lähtihän se juosta taapertamaan… voipihan se olla vertauskuva juuri siitä, koetti mies vakuutella ja löytää uusia mahdollisuuksia asian ratkaisuun sitä tietä.

Niin kului ilta ja alkoi yö. Oli pyydetty että sairaalasta annetaan heti tieto jos jotakin »odottamatonta» tapahtuu, tai nähdään tulevan tapahtumaan, ja se oli luvattu. Oltiin sen tiedon vuoksi vähän rauhallisempia, kun ei mitään kuulunut. Koetettiin nukkua.

Mutta uni ei tullut. Miehen silmäin edessä väikkyi poikansa kärsivä kuva ja hänen korviinsa oli avatun ikkunan kautta kuuluvinaan tuskainen liikutus. Hänen täytyi lähteä ulos, sairashuoneen lähettyville ja edelleen hiipien kiertää rakennuksia, koettaa nähdä niiden sisäpuolelle ja vähä väliä pysähtyä henkeänsä pidättäen kuuntelemaan eikö sieltä kuuluisi tuttua liikutusta, joka olisi ainakin merkki siitä että hän vielä eli ja siis oli jälellä toivon hituinen. Sisäpuolelle hän ei nähnyt, mutta liikutusta hän oli kuulevinaan joka ikkunan luona.

— Entisellään, saatiin seuraavana aamuna kuulla; ja vasta iltapuolella päästiin häntä katsomaan.

Kalvennut oli Osmo, pienentynyt, kutistunut, ainoastaan poskipäät olivat heleänpunaiset. Näytti, että hänet oli hetkeksi rauhotettu ja virkistetty. Ensin ei hän heitä huomannut, vaan kun he tulivat aivan vuoteen vierelle, huomasi hän, tunsi, koetti ojentaa kättään ja alkoi kovasti hätäilemään. Silloin sairaanhoitajatar pyysi heidän nopeasti poistumaan. Vielä ovelta katsoi mies jälkeensä ja voi sitä ilmettä, voi niitä silmiä jotka sinne täytyi jättää! Ei Osmo varmaan enää isää eikä äitiä eikä pikku siskoansa ymmärtänyt; miksi niistä oli tullut niin kylmiä, miksi ne hänet niin hyljäsivät, niin yksin jättivät, nyt juuri kun hän olisi heidän apuansa ja hellyyttänsä kaivannut!?…

— Olihan se Osmo nyt vähän parempi, tunsi edes! Ehkäpä hän sentään paranee.

Ja seuraavana yönä kello kahden aikaan annettiin heille sairaalasta telefoonin kautta tieto, että jos tahtoivat niin tulisivat nyt nopeasti. He olivat heti valmiit, sillä he olivat siltä varalta olleet riisuutumatta. Mutta kun he ennättivät lapsensa vuoteen vierelle, veti hän juuri viimeisen henkäyksensä. Osmoa ei enää ollut…

Isän kasvot eivät värähtäneetkään, sillä hän oli kaiken jo kärsinyt ja tämä oli vaan vapauttava päätös, ja äitikin, vaikka kyynellähteensä vielä vuotivat, otti sen vastaan pitkällä huokauksella:

Ja selväähän tämä oli: tuo vielä tolkuton lapsukainen, joka ei ymmärtänyt missä vyöryi ja mitä suuhunsa pani, oli saanut tuosta saastaisesta ympäristöstä tartunnan, myrkytyksen, josta seurasi odottamattoman nopea ja raju sairastuminen. Luo kutsutut lääkärit, nuo alemman köyhälistön puoskarit, vähätietoiset ja kyvyttömät, eivät osanneet antaa apua aikanaan, kunnes se oli jo myöhäistä, niin, ja taitamattomuudessaan turmelivat vielä lapsen hentoja elimiä, josta yksin olisi ollut kuolema seurauksena, — seikka, joka selveni varmuudeksi kun sairaalasta ilmoiteltiin tutkimuksen perusteella kuoleman syy.

Mies oli nyt näennäisesti tyyni, mutta synkempi entistään, sillä hänen kärsimyksiinsä oli liittynyt synkeä viha, joka puhkesi esiin vasta seuraavana aamuna, kun tuli kysymys lapsen hautaamisesta: kykenikö sen »kunniallisten» ihmisten tavalla toimittamaan, vai pitikö se jättää kaupungin tehtäväksi. Silloin hän puhkesi melkein raivoon.

— Tuhannet ja tuhannet tämän maan pinnalla korttakaan ristiin panematta ja ainuttakaan hyödyllistä viirua vetämättä koko elämänsä aikana ovat ylenkylläiset aina, huomenesta huolettomat aina, työnä nautinto aina. Ja tuhannet kaikenlaiset komeljantit ja humpuukimestarit, silmänkääntäjät ja vatsaansapuhujat, nimiloistajat ja narrit, kurkkunsa kiruttajat ja balettitanssijat ja kaikenlaiset tuhertajat ja töhertäjät vetävät taiteellansa satumaisia summia ja elävät ruhtinaallisesti. Mutta minä, työväen alkava kirjailija, joka tahdon uhrata kykyni oikean ja suuren asia palvelukseen, joka pyrin siinä kehittymään edelleen ja jonka kynänpiirtoja ovat jo ehkä kymmenet tuhannet lukeneet, minä en saa leipää perheelleni, en asuntoa, joka vastaisi edes alhaisempiakaan vaatimuksia, en elämän takuuta sen vertaa että saisin mielenrauhaa työtäni jatkamaan ja vihdoin viimein, kun kurjat olosuhteet tappavat rakastetun lapseni, en minä häntä kykene ihmistunnetta omaavan isän ja ihmisen tavalla hautaan saattamaan! Kirottu olkoon koko maailma!…

Mutta kun hän oli katkerimman kuohunsa purkanut ja hetken aikaa ulos tuijottaen miettinyt, virkkoi hän tyyntyneenä:

— Niin, mitäs minä turhaa. Minähän olen vain yksi, meitä on miljoonia, millä oikeudella minä itselleni erikoisasemaa vaatisin!…

— Mutta tuntuu niin kovin pahalta ettemme kykenisi omaa lastamme hautaamaan, että joku toinen — että vaivaishoitolaitos sen tekisi, vaikeroi vaimo.

— Niin tuntuu, pahalta, katkeralta, häpeälliseltä, tunteita se loukkaa, sillä olemmehan me nuoria terveitä ihmisiä ja — ihmisiä. Kunniantunnettamme se loukkaa, ihmisyystunnettamme se loukkaa ja vielä yhtä: isän ja äidin tunnetta se loukkaa. Tekee sen vielä sittenkin vaikka ajattelemme ja tiedämme että kuollut on kuollut, ruumis on ruumis, maa on maata; että on yhden tekevää kuka sen hautaa, mihin se haudataan ja miten se haudataan — eihän se siitä mitään tiedä, ei se siitä sure eikä se siitä lohdutetuksi tule. Mutta me tiedämme, meidän tunteemme rakastettua lastamme kohtaan, sen muistoa kohtaan, jonka lähin välikappale tämä ruumis on … tämä ruumis, osa omasta itsestämme, joka elämän täyttämänä ja kaunistamana meissä ne tunteet synnytti…

Ja he päättivät säästää tunteitansa — oikeastaan pettää niitä. — Ehkäpä ei heti tarvitse puhua rahasta mitään, voipihan sitte sovitella ja maksaa vähin erin, he tuumivat. Ja kutsuttiin hautaantoimittaja.

Tuntui rauhoittavan hyvältä se tapa, jolla tuo synkän ammatin edustaja esiintyi, se hiljainen, tunteita ymmärtävä kohteliaisuus, jota hän kaikessa osoitti niin pettävästi että sitä huomaamatta rupesi pitämään todellisena osanottavaisuutena. Ja arkku tilattiin ja kaikki sovittiin, eikä rahasta puhuttu mitään. Yhtä osanottavaisena mustiin puettu asiamies poistui kuin oli tullutkin.

Tuohan oli ihminen , tämähän sentään näyttää käyvänkin hyvin, puhelivat he, hyvillään edes tuosta.

Ja kello kolme saapui umpivaunut, johon he kolmen astuivat, ottaaksensa sinne neljänneksi rakkaan Osmonsa ja saattaaksensa hänet viimeiseen majaansa.

Sairaalan ruumishuoneessa, ennen lähtöä, katsoivat he vainajaa. Kylmä oli Osmo ja muuttunut. Mutta siinä pisti heidän silmiinsä, että hän oli myöskin puettu parsittuihin, vanhoihin, vaikka muuten pestyihin ja silitettyihin ryysyihin. Tuokin tuntui pahalta, ilkeältä kosketukselta. Mitään siitä ei puhuttu, mutta selvästi mies huomasi että äiti itki sen jälkeen katkerammin eikä tahtonut lakata ja että hänen omaa poveansa kaiveli sanoiksi puhkeamaisillaan oleva tunne: — Hautaan asti sinä poikani, oi poikani, ryysyjä ylläsi kannat — toisten ryysyjä, et edes omiasi!…

Isä otti arkun polviensa päälle ja vaunut lähtivät äänettöminä vierimään. Pujottelivat ensin somia puistokatuja, joilla oli kesäisen kaunista ja hiljaista, tulivat valtakadulle, jossa oli liikettä ja räminää, erkaantuivat taas siitä ja pujottelivat ulos kaupungista; hetkinen vielä tietä ja oltiin hautausmaan portin sisäpuolella, oltiin haudan vierellä.

Hautaantoimittaja oli yhä osanottavaisen kohtelias, palveli, ohjaili ja odotti mitä tahdotaan, miten tahdotaan, aivan kuin punniten jokaisen liikkeensä ettei vaan häiritsisi eikä loukkaisi tunteita.

Mies pudisti päätänsä, tarttui kantohihnoihin ja laski arkun hautaan; antoi nyyhkyttävän äidin ja pienen tyttösen sinne vielä katsahtaa, tarttui sitte lapioon ja loi haudan umpeen.

— Sinne peitin sinut, pehmeään multaan. Jos et elämää nauttiakaan saanut niin ei maailman myrskytkään sinua repineet — eivätkä revi!…

Ja he kääntyivät pois lähteäkseen, noustakseen vaunuihin joilla tulleetkin olivat. Silloin hautaan toimittaja ojensi paperin, se oli lasku. Mies hiukan hämmästyn ja sopersi:

— Eihän minulla nyt juuri ole, mutta kyllä minä tästä huolehdin, kyllä minä sen suoritan…

— Kyllä lasku on suoritettava nyt heti sanoi hautaantoimittaja ja ääni oli nyt kylmä ja aivan toisenlainen kuin juuri äsken.

Mies tunsi joutuneensa kummaan asemaan. Hikikarpalot otsalla vakuutti hän vielä kerran melkein nöyrästi, ettei hän todellakaan voi nyt sitä tehdä, että se on mahdotonta, mutta hän koettaa hankkia rahat sen suorituksen mahdollisimman pian.

— Eikö teillä ole kahdeksaakaan dollaria, se on haudan hinta? Ellei, niin me nostamme arkun ylös ja panemme sen tuonne säilytyskellariin, kaupunki saa sitte tehdä sen kanssa mitä tahtoo.

Vaimo, joka oli nojannut miehen käsivarteen, lysähti hänen jalkainsa juureen multaan. Pää alas vaipuneena kamppaili kalpea mies muutamia silmänräpäyksiä ristiriitaisesti repivien tunteittensa kanssa, kohotti sitten ylpeänä päänsä, iski halveksivat silmänsä uhkaajaan ja lausui:

Käsikädessä, pystyin päin, taakseen katsahtamatta astelivat he kolmen kalmiston portin ulkopuolelle, ja niin yhä edelleen, äänettöminä, kunnes olivat synkän asuntonsa ovella.

Se oli katkeraa elämän ivaa. Mutta mies aikoi sen todellakin tehdä. Tekemättä se häneltä kuitenkin jäi silloin kun »aihe» olisi ollut selvin ja voimakkain — ja ehkäpä juuri siksi — tähän hetkeen asti.

MITÄ NE AJATTELIVAT?

Ne tulivat työstä, likaisina ja väsyneinä, rauennein ryhdin ja kelmein kasvoin, vavahtelevin polvin ja epävarmoin askelin. Ne tulivat kuin raskasta ristiänsä kantaen… vanhat, harmain hiuksin ja kurttuisin kulmin, alaspainunein päin ja sammuvin katsein…

Ja samaa tietä tuli toisia — nuoria miehiä ja naisia, vielä voimakkain askelin, mutta jo jäykistynein jäsenin ja lysähtänein ryntäin, nokisina ja väsyneinä, yksitellen ja ryhmissä, vakavina niinkuin vanhat, tahikka laskien karkeata, katkerata pilaa. Ne tulivat… soluivat mustana virtana alas asuntokasarmeihinsa, ohi »Merry Gardenin,» josta raikui musiikin säveleet ja tuoksui hyvänhajuisten herkkujen höyryt…

Ja samaa tietä tuli vielä ja vielä… lapsukaisia, likaisina ja ryysyisinä, pikkuvanhoina, kuihtunein ruumiin ja kalpein kasvoin. Ne tulivat — työstä, parittain ja pienissä ryhmissä, korejansa heilutellen ja vihellellen, rupatellen ja rykien… ja ne soluivat vasemmalle, yhä vasemmalle, alas laaksoon päin, ahtaille kujille, missä tie oli lokaista ja ilma sameaa…

Ja kaikki ne — ne vanhat, ne nuoret ja ne lapset — kaikki ne menivät »kotia» — »kotia» ne menivät!… Mitä ne ajattelivat?… Mitä, kun ne lysähtivät jakkaralle ja levähtivät, kun ne katselivat sanattomina toisiinsa, kun ne tuijottivat alas maahan, ja kun ne siitä äkkiä itsensä riuhtasivat, kirosivat ja heittäytyivät pahnalleen. Mitä ne ajattelivat?

Mutta heikkoudesta horjuvat äidit valvoivat ja tyynnyttelivät puutteesta sairaita lapsiansa… valvoivat, kun väsynyt mies kuorsasi… valvoivat ja katselivat ympärilleen, jossa kaikki oli kaatuvan kurjaa, ryysyistä ja rumaa…

Oli jo myöhä. Mutta niitä harhaili kaduilla — miehiä, joilla ei näyttänyt olevan päämäärää, ja naisia… Ne seisoskelivat, ikäänkuin jotakin odotellen, ja vilkuilivat, ikäänkuin jotakin etsien… Niin ne olivat tehneet monta tuntia, niin eilen ja niin huomenna, ylihuomenna ja kenties aina — aina!…

Ja niitä nojasi kapakan tiskiä vasten olutlasiinsa tuijottaen… Mitä ne ajattelivat?…

Oli jo myöhä Mutta yhä soitti sokea vanhus kadun reunalla käsiharmonikkaansa hartaasti, kallella päin — tuulessa, joka haivensi hänen haituviansa, tuiskussa, joka ripotteli lumihiutaleita hänen päälaellensa … yhä soitti, ja lakissa oli kolme kuparirahaa… Mutta vähän matkan päässä hänestä, ryömyllään katukäytävällä, ojensi jalaton mies myöskin tyhjää lakkiansa… Ja vähän matkaa hänestä kauppasi kädetön mies kengännauhoja… Mutta ihmiset kulkivat heidän ohitsensa kahisevin pukimin ja väistivät…

Oli jo myöhä, mutta oli valoisata, sillä sadattuhannet tulet loimottivat. Mutta kapeilla kujilla lainehti loasta kohoava usva sakeana kuin savu eikä tulia tuikkanut. Mutta pimeämpätä oli mustien muurien takapuolella, kopeissa, joissa sadat kuuntelivat vartijain yksitoikkoista astuntaa käytävillä ja tuulen humahtelua ristikkoikkunain ulkopuolella.

Oli jo myöhä Mutta äiti, eräskin, jolta kone oli ruhjonut miehen, ei ollut saanut unta, vaan oli lukinnut lapsensa hökkeliin ja hiipinyt ihmisten pihoilla löytyville roskatynnyreille… kuin varkain, sillä häntä hävetti — hävetti, että tunsi olevansa tulipunainen, vaikka oli pimeä — mutta hän penkoi kuitenkin ja kevyempänä palasi kuin meni. Mutta lapsukainen oli herännyt ja nuoleskeli ahnaasti astiaa, jossa oli jolloinkin ollut maitoa… Ja äiti ojensi palasen leipää ja lapsukaisen silmät välähtivät… Mutta viereisestä hökkelistä kuului vaimon voivotus, jolta oli kuollut lapsi…

Se oli rikas kaupunki, valoisa kaupunki, iloinen ja onnellinen kaupunki, maan ylpeys ja mahtavuuden kyltti. Oli jo myöhä, ylin ilotulitus sammunut, kiihkoisa katuelämä vaiennut ja neljä viidennestä jo nukkui. Mutta »Merry Gardenissa», ja sadoissa samanlaisissa, ja tuhansissa yksityispalatseissa yhä vielä ilotulitus jatkui ja elämän kiihko kuohui, oli ehkä vasta ylimmillään. Ne olivat iloisia ja hyvinvoipia, ne olivat »onnellisia» ihmisiä — ja niin väsymättömiä… kuinka ne niin jaksoivatkaan!… Ja mitä ne ajattelivat?…

Mutta vihdoin nekin sammahtivat, ja kaupunki oli hetken kuin kuollut. Mutta vaan hetken — taas alkoi liike, ensin uninen ja väsynyt, nariseva ja kolahteleva. Se alkoi laitavieriltä ja laaksoista, missä kujat ovat kapeat ja ilma ainiaan sumusta samea. Ja se alkoi yhden näköisenä — ryysyisenä ja rumana. Nokinaamainen, raaka, ruma, ruhjova työ heräsi. Se kohotti päänsä satoina mustina savupatsaina aamusarastuksessa avartuvaan ilmaan ja satoina yht'aikaisina ja toinen toistaan seuraavina hirveinä vihellyksinä, joitten ääni upposi värisyttäen luihin ja ytimiin ja jonka voimasta olisi luullut kuolleenkin haudassansa heräävän… Mutta »Merry Garden» ei herännyt, eivätkä toiset samanlaiset, eivätkä palatsit; niitä nukutti vielä, sillä ne olivat kovin väsyneet; ainoastaan piharengit ilmestyivät luutineen ja lapioineen käytäville… Ja likaiset, ryysyiset työnorjat kiiruhtivat kolisevine kenkineen, yksitellen ja kaksitellen, mutta yhä jatkuvana virtana, autioina kajahtelevia katuja pilkin savupatsaita kohden…

LÄHELLÄ KUNINKAAN LINNAA.

Räikeän syysiltaruskon hohteessa välkkyy Itämeren ulappa kuin veressä. Purevan kylmä, luihin asti tunkeutuva itä-pohjainen puhaltaa ja ärjähtelevinä roiskuvat laineet vasten laituria. Ilta hämärtyy, jäätävänä hämärtyy ja kuu kohottaa kylmät kasvonsa yli ryöppyisen meren selän. Yhtäkkiä loimahtaa pääkaupunki loistavaan iltavalaistukseensa ja silmäimme eteen aukenee sen ihmisvirrasta vilisevät kadut. Käymme yhdelle niistä saamiemme ohjeiden mukaan. Astelemme ohi linnan, jonka loistavista saleista soiton säveleet himmeinä helähtelee. Se on kuninkaan linna, jonka muinoinen viisas omistaja lausui, kun kuuli maatansa kohdanneen kadon ja kansansa olevan hädässä: »Tyhmä talonpoika, kun ei keitä kauroista puuroa, vaan enemmin kuolee nälkään!» Mielikuvituksemme hetkisen kiidellessä loiston loihtivissa pyörteissä olemme käyneet sen ohi. Käännymme oikeaan ja vielä oikeaan.

Olemme mustaksi savustuneen rakennuksen edessä, jonka pimeiden ikkunain takana tuntuu vallitsevan kuolon hiljaisuus. Niin ensin, mutta kun korviamme tarkistamme kuuluu sieltä outoa, epäselvää sorinaa, ääntä, josta emme voi päättää onko se ihmisten vai eläinten.

Astumme ensimäisestä ovesta sisään, sorina on jo valtavampaa. Nousemme toiseen kerrokseen, ja vielä kolmanteen. Avaamme ensimäisen oven mikä eteemme sattuu.

Inhottavin löyhkä, sekaisin savua, kosteata huurua, hien, lian, mädän ja kaiken saastan hajua tulvahtaa silmillemme, ettemme ensin näe mitään. Kun näköhermomme tottuvat, erotamme suuren mustan huoneen täytettynä ihmisolennoilla — niin, niitä ne todellakin ovat, vaikka sitä aistimme ensin epäilevät. Siinä on miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, sikin sokin, mitä kurjimmissa ja erilaisemmissa asennoissa, ilman sukupuolieroitusta ja ilman tavan valintaa. Toiset makaavat pitkissä lauttureissa permannolla, toiset ovat polvillaan, toiset ryömyllään, toiset seisovat ja liikkuvat. Toiset ovat osaksi alastomia, toisten yllä on vaateriekaleita.

Puistattaa. Mutta siirrämme silmiämme paikasta toiseen yksityiskohdissa viipyen. Tuolla nurkassa nuorehko rantahetara kuivailee hiuksillaan silmiensä kyyneleitä. Siinä vierellänsä vanhempi hivuttelee silmäkkeisiä pohkeitansa koukkuisilla sormillaan ja voihkaa. Tuossa nuori, kuihtunut ja kurjistunut, mutta vielä voimakas mies, pörröinen tukka silmille valahtaneena, polviinsa nojaten ja nyrkkiään puristellen tuijottaa maahan. Tuossa vanha nainen, likainen, rääsyinen, kädet ja kasvot läpi näkymättömän lian peittämänä, ahnaasti jyrsiskelee kuivaa leivänkappaletta ja paineeksi imeskelee suolasta sillin palasta, monet himokkaat silmät ja sylkeä valuttavat suut ympärillä seuraten hänen nautinnollista puuhaansa. Tuossa muuan repii tukkaansa ja kiroilee, toinen hankaa selkäänsä seinää vasten ja irvistelee. Tuossa kainalosauvainen ukko kompuroipi maassa retkottavien yli yhden luota toisen luo pyydelleen tupakkaa. Tuossa muuan nuori, hurja mies tanssii kyynärän laajuisella tilalla kahden polttelevan vanhan hetaran edessä kamalin liikkein ja toinen hataroistakin nousee, kohottaa riekaleiset liepeensä korkealle ja yhtyy inhottavaan ilveilyyn. Vierellä jotkut murahtelevat, toiset osottavat suosiotansa. Tästä kaikesta välittämättä siinä vierellä yksijalkainen mies, kyyristyneenä yhteen sykkyrään, puujalkaansa syleillen nukkuu rauhallista unta.

Viimein etsivät kaikki paikkansa lattialla ja koettavat nukkua. Hetken perästä syntyy pieni välinäytös, joka ei sentään herätä paljon mielenkiintoa eikä häiritse toisien rauhaa. Huoneeseen astuu pari virkapukuista miestä ja melkein ilman valintaa tarttuvat kahteen kurjaan, puoli alastomaan olentoon ja raahaavat ne mukanansa. Taas on rauhallista.

Yö kuluu, kamala yö. Kurkkujen korina, vihlova hengitys ja vatsojen kurina, kirouksen sähinä ja rukouksen hyminä, voihkeet ja huokaukset kohoaa loppumattomana lainehtivana surinana. Toiset kierittelevät ruumistansa kuin tuskassa, toiset makaavat värähtämättöminä kuin muumiot…

Tämä on yömaja niitä varten joilla ei ole missään koko tässä suuressa ja loistavassa kuninkaan kaupungissa eikä koko avarassa onnellisessa maailmassa paikkaa mihin päänsä kallistaisivat.

Ja vihdoin vaikenee aamu, joka avaa silmäimme eteen kamalan todellisuuden selväpiirteisempänä ja alastompana. Yöllinen kuvasto alkaa valkenevan päivän valossa liikehtiä. Ne nousevat kuin haamut, horjuen ja jäseniänsä kokeillen. Toiset riisuvat päältänsä viimeisetkin vaateriekaleet ja hankaavat ruumistansa seiniin tai käsin kaapivat. Ne pyyhkivät ja kaapivat alaspäin, ne puistelevat käsiänsä niinkuin niihin olisi jotakin tarttunut, ja useamman kasvot ilmaisevat hetkellistä elämännautintoa. Maassa, heidän jalkaansa juuressa, syntyy vilkas pienoiseläjäin kilpajuoksu, pako ja piilopaikkojen etsiminen.

Ken joutuu ja kykenee, se aina horjuu ulos, päivän tiellensä, mikä se lieneekin. Mutta ennen kuin huone tyhjenee, tapahtuu näytös, ehkä ei tavallinen täälläkään, joka saa veremme jähmettymään.

Se sama nuori mies, joka yöllä leikki vanhain hetarain kanssa, liikkuu kuin tiikeri paikasta toiseen, silmät mielipuolen hurjassa liekissä palaen, kasvot kammottavassa hymyssä väännehtien. Kouristaa yhtä käsivarresta, kierasee toista nenästä, kolmatta lyö korvalle ja nauraa kolkkoa nauruaan. Koko huone kuohuu pakokauhun vallassa. Ovenpieleen pysähtyy eräskin horjuva, kuolonkalpea nainen, jonka eteen hurjimus käy.

Hurjimus työntää yhden sormistansa suuhunsa ja purasee. Se jää suuhun ja veri purskahtaa. Hän ottaa verisen sormen ja kolkosti nauraen ojentaa sen vaimolle:

Poistumme. Kuin juopuneet hoipertelemille alas kadulle, jossa alamme ahnaasti lietsoa sisäämme raitista ilmaa. Mutta kamalat kuvat väikkyvät yhä silmiemme edessä ja seuraavat meitä kadulle, jossa päivän loisto päätänsä kohottaa, ohi palatsien ja ohi kuninkaan linnan, joiden loistavissa torneissa ja ikkunoissa aamuauringon lämmittävät säteet pitävät värileikkiä, rantaan, missä kimaltelevat laineet vapaina soutelevat ja silmäimme eteen avartuu päilyvä ulappa, jonka takana on yhä uusia maita ja kaupunkeja, yhä uusia, ehkä samanlaisia kuvia!

PAINAJAINEN.

Maailmankaupungin loistavimman kadun keskuksena oli ollut tänä yönä Powerin palatsi, se oli loistanut kirkkaimmin ja viimeisenä, sillä siellä oli vietetty omistajansa viisikymmenvuotispäiviä. Mutta nyt alkoi sekin himmetä. Sen sadoista ikkunoista yksi toisensa perästä sammahti, sen kuudestakymmenestäneljästä huoneesta yksi toisensa perästä pimeni, kunnes aina iloisella bulevardilla loimotti vaan tavalliset yötulet.

Miljoonain omistajan palatsissa oli ollut iloinen ilta, ylitsevuotavainen yö. Ei ollut puuttunut mitään. Oli ollut viiniä ja oli ollut naisia, oli ollut herroja ja oli ollut tupakkaa, soittoa jouhilla ja musiikkia metallitorvilla, oli syöty ja juotu, oli tanssattu ja pelattu, ja oli keksitty taas joku uusi huvitusmuoto, jonka toistaiseksi tiesi vaan tämä suljettu seura, tämä ylin kerma.

Vieraat olivat poistuneet ja vieneet mukanansa sisällyksen, oli jäänyt vaan kuori: kuusikymmentäneljä tyhjää huonetta. Niin, aivan kuin tyhjää, sillä palvelijain lauma oli hävinnyt heille kuuluvaan etäiseen soppeensa ja palatsin haltijat, kaksi kylläistä, toisiinsa väsynyttä ihmistä sulkeutuneet huoneisiinsa toinen toiseen päähän marmorimuuria.

Powerin aivot olivat vielä kiihtyneet, mutta ruumis oli ylen väsynyt. Hän antoi riisua itsensä ja heittäytyi hyllyvälle vuoteelle kuin pakattu säkki. Ja tahtoi nukkua. Mutta aivot olivat hermostuneesti kiihtyneet, ei tullut unta. Niissä myllersi arkipäiväinen todellisuus ja yöilojen yliluonnollinen kiihko yhtenä sekavana paadoksena, joka ei suonut lepoa. Ja alkoi yökylpy: hikoileminen ja selittämätön ahdistus, jota hän oli oppinut pelkäämään, ei, vaan suorastaan kammoamaan. Se alkoi tuollaisena epämääräisenä pahana tunteena, jota ei saanut haihtumaan, ajatuksina, jotka painoivat vaikka kuin olisi koettanut niitä toisilla ajatuksilla kumota, ja vihdoin jonkinlaisena pelkona, jolle ei löytänyt todellista syytä, mutta joka kuitenkin piinasi. Se olikin ainoa Powerin onnettomuus ja sitä varten oli hänellä aina lääkärinsä määräämää lääkettä vuoteen vierelle asetettuna. Hän otti kapselin ja painoi silmänsä kiinni: Nyt!

Seisonko minä vankalla pohjalla? Kestänkö minä? Onko se sittenkään niin varmaa?…

Ja hän laski ja punnitsi. Hän koetti johtaa mieleensä asiaintilan semmoisena kuin hän oli sen viimeksi kuullut konttorikirjojen ja luuli sen yksityisten, salaisten muistiinpanojensa perusteella olevan. Ja numerot puhuivat varmasta seisomisesta, vieläpä miljoonain kaksinkertaistumisesta. Eikä mitään ollut epävarman sattuman varassa, vaan kaikki oli laskettuna tukevalle tuottopohjalle. Miksi siis mitään rauhattomuutta… tuo mitätön muutamien vaivaisten tuhansien menetyskö tänä merkkipäivänä merkitseisi jotakin? Ei, ei suinkaan! Eikä mitään muutakaan syytä ollut, todellista syytä, sillä kaikki oli parhain päin. Huoleti siis saattoi nukkua.

Hän otti toisen kapselin ja käänsi kylkeä, painoi silmänsä lujasti kiinni ja koetti hengittää rauhallisesti. Ja hengitti kuin hevonen.

Kuusikymmentäneljä huonetta, melkein kaikki tyhjinä… Tyhjinäkö? Entäpä niissä olisikin hiiviksijöitä… piruja! Entäpäs ne siellä laseja kilistivät ja tanssivat, löivät kortteja, iskivät silmää ja puhelivat rahamaailman »nikseistä»…

Ja häntä rupesi kammottamaan. Hän otti kolmannen kapseliin. Mutta hetken perästä oli hän ajattelemassa:

— Miksikä näin yksin? Olisihan soma olemassa läheisyydessä joku toinen ihminen, luotettu toveri, ystävä… Tuolla monien huoneiden takana, palatsin toisessa päässä on kyllä sellainen, onhan siellä minun oma vaimoni… Vaimoniko? Ei, vaan jokin… virallinen liiketoverini, vieras, korska olento, joka ei halua lähestyä minua enkä minä häntä. Ja siksihän sitä sovittiinkin näin, eletään kuin erillään, kumpikin omassa huoneustossaan ja omine salaisuuksineen. Julkisuudessa, muodon, tavan ja oikeastaan vaan sen vuoksi että meidän molempien miljoonat säilyisivät yhdessä koossa ja yhtenä mahtina, meitä molempia kohottamassa, näytellään rakastavain aviopuolisoitten osaa… Ja mitä varten oikeastaan? Eihän ole perillistä eikä edes sen toivoa enää… Ja kumpikin elämme sivulla toista rakkauselämää, elämää, jossa on sisältöä, jossa on sitä hurjuuteen, iljettäväisyyteen asti…

Nyt alkoivat ne muistot, ajatukset ja kuvat temmeltää. Jos ne olisivat pysyneet siinä, missä niitä elävöitti nautinto ja kirkasti hekuma, olisi hän antanut niiden mielinmäärin temmeltää vieläpä kiihottanutkin. Mutta nyt ne eivät jaksaneet pysyä siinä, vaan painuivat johonkin iljettävään, sameaan ja rumaan, toivat eteen syyttäviä silmäpareja ja kaikkea muuta sikin sokin, kunnes hän oli kuin jonkin ahdistavan painon alla, jossakin liejussa.

— Ei, tästä on päästävä! mörisi hän ja ponnistautui ottamaan vielä yhden kapsellin. Lääkäri oli tosin kieltänyt ottamasta niitä kolmea enempää, koska se voisi olla arveluttavaa sydämelle; parempi siinä tapauksessa olisi ottaa kylpy, oli hän sanonut. Mutta sitäpä hän ei nyt jaksanut; hänen täytyi saada rauhotusta ja lepoa, unta, maksoi mitä tahansa. Ja hän nielasi heti kaksi samalla kertaa.

Hetken aikaa tuntui hänen päässään humisevan ja kohisevan, takovaan ja myllertävän, ja sänky pyöri ja keinui. Sitten oli tuokio ettei hän tuntenut mitään. Mutta sille — tapahtui jotain kamalaa. Hänen kaupungissa omistamansa kivimuurit rupesivat sortumaan, hänen rahoillansa käytettävät tehtaat kävivät nurin puolin, rautatien, jossa hän oli suurin osakas, kiskot nousivat paikoiltaan ja viskautuivat hujan hajan ja kaivanto, jonka hän omisti yksinään, räjähti tuleen, puhalsi kidastansa patsaan savua ja tuhkaa ja vajosi syvyyteen; sijalle syöksähti musta vesipyörre, jonka keskellä, kuin jossakin hirmuisessa kiehuvassa kattilassa, vilisi ihmisruumiiden osia, päitä, jalkoja ja käsivarsia. Ja sen partaalle ilmestyi kammottava olento, toiselta puolen musta ja toiselta punanen, joka kahdella pitkällä sorkallaan osoitti toisella pyörteeseen ja toisella häneen, Poweriin, ja nauroi kamalasti…

Power heräsi hiestä märkänä ja kauhun valtaamana, vapisevilla käsillänsä etsi hän soittonappulan ja painoi minkä jaksoi — hänen mielestänsä minuutin, kaksi, kolme, viisi minuuttia, kymmenen minuuttia — kunnes hätääntynyt palvelija syöksyi sisään, kädet ojennettuna kaikkeen mahdolliseen palvelukseen.

— No, varustakaa ne käsiinne, toinen toiseen, ja asettukaa tuohon oven toiselle puolelle.

— Mitä?… Mars! Tuohon oven toiselle puolen, toinen ase toisessa kädessä ja valvokaa, aina valmiina; muistakaa: silmiänne ette saa hetkeksikään ummistaa. Ymmärrättekö?

Palvelija kumarsi ja hypähti lähtöön. — Ei vielä. Täällä ei ole ilmaa, tämä on kuin palvauslaitos. Laittakaa että sitä tänne tulee ilman vetoa. Ja täysi valaistus. Ymmärrättekö?

Palvelija kumarsi ja ryhtyi täyttämään saamansa käskyt, nopeasti ja notkeasti, ja sen tehtyänsä asettautui aseet käsissä määrätylle paikalleen, hänkin jo varuillaan ja jännitettynä mahdollista uhkaavaa vaaraa vastaan, jonka laatua hän ei ensinkään aavistanut.

Katseltuansa yli huoneen, jossa nyt äskeisen hämäryyden sijasta oli täysi, hiukan väritetty valaistus, ja kuultuansa että palvelija oli määrätyllä paikallansa oviverhojen toisella puolen, vieläpä vakuudeksi nähtyänsä siellä hänen rintansa ja ojossa riippuvan pistoolin piipun, tunsi Power itsensä rauhotetuksi.

Mutta uni vaan ei tullut. Yhä uudelleen täytyi hänen muistella äsken näkemänsä kuvat ja aina jäivät ajatukset sen viimeiseen kohtaan. Silloin hänen myöskin täytyi hetkinen pidättää hengitystänsä ja kuunnella, etteihän vaan tyhjissä huoneissa joku liikkunut ja että vahti oli paikallaan. Vihdoin vapautui hän niistä ajatuksista, kun hänen mieleensä johtui edellisenä päivänä lukemansa sanomalehtiuutiset, joissa oli ylen paljon kamaloita tapauksia: tulipaloja, junien yhteentörmäyksiä, kaivosräjähdyksiä, rakennusten sortumisia ynnä kaikenlaisia muita, joissa ihmisiä oli satamäärin kuollut ja ruhjoutunut. Tuo hänen unensa sekottui niiden kanssa yhteen, niin ettei oikein eroittanut kumpi oli unta ja kumpi totta…

Viimein hänen paksut silmäluomensa tupsahtivat alas ja hän hengitti kuin hevonen.

Tyhjistä huoneista alkoi kuulua liikettä. Ensin hiipiviä askeleita huoneesta toiseen, sitte tanssin hipsutusta ja pianon kielien kosketusta, vihdoin lasien kilinää ja naurua. Sen jälkeen kuului nopeata ja raskasta käyntiä suoraan Powerin makuuhuoneen ovea kohti, mutta sen edessä se — pysähtyi, teki käänteen oikealle ja kiersi toisten huoneiden kautta sille ovelle missä vahti seisoi ja astui siitä sisään.

Powerin oli vallannut jähmetyttävä kauhu, mutta nyt näki hän hienon, mustiin puetun herrasmiehen kohteliaasti kumarrellen lähestyvän häntä. Ainoa, mitä hän siinä erikoisuutta saattoi huomata, oli käden sormien pituus, käden, joka oli hänelle ojennettuna.

— Terve, veli! Tulin minäkin onnittelemaan, kun ei siihen ennemmin ollut tilaisuutta.

Powerin täytyi koskettaa ojennettua kättä, ja hänestä todellakin tuntui että hän oli tuon herrasmiehen jolloinkin nähnyt, hänen kemuissaanko tai muualla, sitä hän ei muistanut.

Kohtelias vieras istahti vuoteen vierelle ja katsoi häneen, katsoi ja hymyili, hymyili ja naurahti. Siinä oli jotakin joka kammotti.

— Ohi menevää, toivokaamme, sanoi vieras ja naurahti, jolloin Power näki hänellä olevan yhden hampaan paljon pitemmän toisia ja törröttävän sivulle päin. — Ei miljoneeri jouda sairastamaan, sen täytyy valvoa pörssiä ja viettää iloisia juhlia! vieras jatkoi ja taas naurahti.

— Jaa, mitenkäs ne asiat nyt oikein hurisee, raha-asiat nimittäin, olen hiukan utelias?

— Olet lihonut aikatavalla ja se on merkki, että raha-asiat ovat nyt varmalla kannalla, että olet nyt päässyt siihen päämäärään jonka jo isäsi vannoi alkaessaan romujen ja rääsyjen kerääjästä panttilainaajaksi. Tosin sanottiin että hän oli hävyttömän ahnas, armoton ja tunnoton niitä kohtaan jotka hädässään hänen kynsiinsä joutuivat, mutta välipä tuolla, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ja kohoamaan, niin että hän kuollessaan oli jo pikku pankkiiri ja asui ja söikin kuin ihmiset. Sanottiin häntä tosin vielä silloinkin kerrassaan tunnottomaksi koronkiskuriksi, mutta sekään ei merkitse mitään, sillä hän oli sentään saanut kokoon vajaan miljoonan. Ja sinusta on tullut isäsi poika, olet kyennyt hänen uraansa kunnialla jatkamaan. — Niin, olet lihonut. Tavallisesti lihotaan kun ei ole mitään raskaampia huolia eikä ruumista rasittavaa työtä, kun saadaan olla laiskana ja täyttää vatsaa kaikella herkulla mitä suinkin kurkusta alas menee — nimittäin kun on säilynyt vielä vatsa joka sulattaa, kuten esimerkiksi sinulla, veli. Jos nyt hiukan vaivaa, niin eipä ihmekään, sillä se oli sentään rasvainen juhla. Hahhahhaa!

— Mutta asiaan. Sinä olet siis nyt varmalla pohjalla. Kivimuurisi tuottavat hyvin, niin, onhan niihin kiinnitetyn omaisuuden arvo sekä luonnollisen että keinotekoisen kohonnan kautta noussut kaksikymmenkertaiseksi. Jaa, se on melkein satumaista, mutta totta, sillä kaikki oli vielä siihen aikaan halpaa, halvalla ne tuli rakennetuksi. Mutta muistatkos kuinka se oikein kävi?

— On voinut unohtua. Kas näin se kävi! Vieras ojensi hirveän pitkän sormensa Poweria kohti ja käänsi sitä sitte vasemmalle. — Katsohan!

Power käänsi päätänsä kuin raskasta kivimöhkälettä sormen viittaamaan suuntaan ja näki muuriensa rakennustyöt. Se alkoi perustuksien kaivamisesta. Laumat likaisia työmiehiä siinä iski, väänsi, kaivoi ja työnsi väkivoimin minkä ennätti, kuin henkensä edestä, märkänä hiestä, likaisena loasta, saamatta henkäyksenkään hetkeä, sillä työvoudit liehuivat ympärillä kuin sudet, paikasta toiseen ja miehestä miehelle, huitoen, huutaen ja kiroten. Muutamat uupuivat, ne sysättiin tieltä pois; toiset ruhjoutuivat reunoilta vyöryvien ja nostokoneesta putoilevien möhkäleiden alle, ne sysättiin myöskin verisenä tieltä pois ja vierellä kärkkyvästä, ryysyisestä ja nälkiintyneestä työn kerjäläislaumasta nykästiin aina uusi mies syrjään sysätyn tilalle. Samaa jatkuen alkoivat sitte muurit kohota alaalta maakuopasta korkealle ilmaan. Miehiä putoili alas telineiltä raskaine taakkoineen ja murskautuivat, ne sysättiin syrjään ja tilalle oteltiin aina täyte odottavien armeijasta. Mutta sitte putosi alas hirmuinen siderauta ja vei mukanansa telineet ja niiden mukana kolmekymmentäseitsemän miestä, jotka maahan päästyään olivat yhtä liha- ja verimassaa, jota juuri alettiin kantamaan Powerin eteen. Silloin kuva katosi.

— Näin se kävi. Mutta välipä tuolle, sillä muurit sentään uljaasti kohosivat etkä sinä, veli, joutunut sentinkään vahinkoon kenenkään päästä tai kädestä, niin, eikä sinun tarvinnut edes sormenpäätäsi tahria koko rakennustouhussa — kaikki on niin mukavasti järjestettynä tässä ihanassa maailmassa! Telineiden sortumisesta sinä tosin synkästi kirosit, sillä se oli sinulle muutamien lanttien vahinko, mutta kestithän sinä sen. Jaa, ja nyt sinä olisit jo painava mies yksin noilla kivimuureillasi, mutta ethän sinä siihen pysähtynyt. Onnellinen mies!…

Vieras vaikeni hetkeksi ja katseli Poweria kuin jotakin leikkikalua, toinen silmä pienenä, suu nauruun rämähtämäisillään. Power ei yrittänytkään liikahtamaan, sillä hän tunsi jäseniensä olevan jähmeänä ja kielensä puhumasta epäävän. Häntä pelotti.

— Sinähän olet myöskin osakas kahdessa suuressa tehtaassa, niin, oikeastaanhan ne ovatkin sinun, vaikka muodon vuoksi on niiden leimoihin merkitty »Company». Kuinkas, paljon ne tuottivatkaan viime vuonna puhtaaksi? Eikös se ollut täyteen 58 prosenttia? — Se oli nätti voitto, eikö? Hykersit käsiäsi kun sen kuulit, ja kannattikin, sillä perin vähän siitä oli sinulle itsellesi vaivaa ollut, tuskin olit käynyt kertaakaan koko tehtaissa sinä aikana ja konttoreissakin vain vuositilien päättyessä. Et siis tiedä kuinka tuo 58 prosenttia syntyi, mutta lienet huvitettu sitäkin näkemään.

Ja taas hän ojensi tuon yhä pitemmältä näyttävän taikasormensa, jossa Power nyt huomasi hirmuisen pitkän käyrän kynnen, jonka nokassa kirpoili sähkökipinät. Samalla Powerin eteen aukeni suuri suunnaton tehdas täydessä käynnissään. Vaikenematon kurina ja tykytys, räminä ja jytke, remmien vilinä ja pyörien surina, vipujen kieputus ja hammasten jurske, vongunta ja taonta. Ja niiden uhkaavissa lomissa liikkui ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeina ja väsyneinä, lakkaamattomassa jännityksessä kuin itse koneet, sillä jokainen unhotettu hetki tai harhaliike voisi tuottaa tapaturman, tai kuoleman. Ja kuitenkin siellä katkeili sormia ja käsiä, silpoutui jäseniä, niin että veri roiskahteli kattoon ja yltäympäri. Jotkut kietasi kone mukaansa kokonaan, kädestä, vaatteen liepeestä, hiuksista tai minkä mistäkin, ne haukkiloi kappaleiksi, tai litisti, kääri, tai ilmassa kieputteli, ja kun ne siitä irrotettiin oli jälellä enää muodoton verinen möhkäle. Mutta vielä ehjien, vielä koneensa mukana toimivien ei auttanut siitä välittäminen, eikä työtänsä keskeyttäminen, sillä kylmät koneet yhä toimivat samalla matemaattisella varmuudellaan. Mutta nyt Power huomasi, että niiden lomissa luikerteli pieni verijuova, joka alkoi suureta suurenemistaan, kunnes siitä tuli puronen, joka kuljetti mukanaan ruhjoutuneiden ruumiinosia ja muodottomia lihamöhkäleitä, suuntautuen suoraan häntä kohti ja alkaen siihen kasaantua. Häntä kauhistutti ja hän koetti päästä vyörymällä sitä pakenemaan. Silloin vaihtui kuva. Eteen ilmestyi tehtaan toinen osa, muuten suunnilleen samanlainen ja samanlaisilla seurauksilla, mutta sen työväen muodostivat etupäässä lapset, niin kovin pienet, kalpeat ja rihaiset, ja monet niistä yhtenään nykivät ja sylkivät värikästä näljää, ja niitä kannettiin pois särkyneinä ja verisinä…

— Tiedätkös, kuuli hän vieraansa sanovan että juuri nuo ovat koonneet tuntuvan osan prosenteistasi, niistä 58:sta?… Sääliäkö? Mitä vielä! Ensi vuonna voit saada kokoon 68. Hahhahhaa! Mutta eteenpäin…

Powerin eteen ilmestyi toinen tehdas, joka ensi silmäyksellä oli kuin kirkon kuvaama helvetti. Suuret tulipunaiset, säihyvät raudat, kanget ja möhkäleet, liikkuivat tavattomalla nopeudella ja hirvittävän uhkaavina ristiin rastiin ja niiden keskellä liikkui tulisessa kiireessä puolialastomia ihmisolennoita, kuin itse paholaisia. Maa jytki ja vavahteli suunnattomain vasarain iskuista ja säkenet sädehtien sinkoilivat kuin salamat yltympäri. Mutta sielläkin tuhoutui ihmisiä, noita henkensä uhalla ponnistelevia kelmeitä olennoita, ja toisia kaatui yhtenään kuumuudesta ja liikarasituksesta pyörtyneinä. Ja kaikki ne kannettiin ja kasattiin Powerin eteen suureksi, mustaksi röykkiöksi, jossa ne hetken perästä rupesivat kiemurtelemaan kuin käärmeet ja päällimmäiset ryömivät Powerin eteen… Samalla vaihtui näky. Ilmestyi valimo, jonka katossa olevasta kääntövivusta riippui suunnattoman suuri kauha, josta juuri ruvettiin kaatamaan sulaa rautaa maahan muovailtuun muottiin. Sen ympärillä olevain miesten silmät, kasvot, jokainen lihas heidän käsivarsissaan ja koko olennossaan oli äärimmilleen jännittynyt. Mutta juuri tärkeimmällä hetkellä jokin paikka petti ja hirvittävä sisällys hulvahti kauhealla voimalla ympäriinsä, niin että samalla silmänräpäyksellä lähimmät miehet sulivat näkymättömiin kuin rasvapisarat ja koko rakennus oli yhtenä tulimerenä…

— Niinhän se kävi viime vuonna. Menihän siinä muutamia kymmeniä työjuhtia, mutta välipä sille. Valimo oli vanha, sinä sait siitä viisinkertaisen hinnan palovakuutuksena ja rakennutit hämmästyttävän nopeasti sijalle suuremman ja uudenaikaisemman tarvitsematta käyttää kuin puolet saamistasi rahoista. Surmautuneiden työmiesten lesket ja lapset pyrkivät hiukan osille, mutta sinä olit tarpeeksi kova etkä luovuttanut lanttiakaan, — koska sinulla on etevä lakimies. Aina sinä veli pelaat hyvin! Hahhahhaa!…

Ja tuo hirvittävä vieras nauroi kamalasti, Power selvästi näki hänen tavattoman suuren punaisen kitalakensa. Mutta Power oli tuntevinaan että hänen otsalleen oli pirskahtanut kiehuvaa rautaa, joka poltti siihen syvän silmän, jota yhä kirpelöi. Se sai hänet hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Mutta sitte häntä rupesi kauhistuttamaan.

— Kammottaako hiukan? Turhaa, sillä siten vain syntyy voittoprosentit! — Kuinkas monta niitä olikaan nyt noissa tehtaissasi työläisiä, orjia; eikös niitä ollut 4,800 paikoille. Niin, ja sinä sait 58 prosenttia ja nuo 4,800 saivat kaikkien käyttökustannusten kanssa yhteensä tuon 42 prosenttia. Se oli sievää peliä, veli, eikö!

Ja taas hän nauroi hirvittävästi, että Powerin täytyi sulkea silmänsä ja koettaa vetää päätänsä olkapäiden sisään.

— Mutta silmätkäämmepä noiden sinun työläistesi asunnoihin, huvin vuoksi vain, vieras jatkoi, ja ojensi taas taikasormensa, jonka pitkän käyrän kynnen päässä kipenöitsi, ja samalla Powerin silmäin eteen aukeni kurjia vuokrakasarmeja ja hökkeleitä inhottavan likaisten katujen vierillä ja niissä kurja, ryysyinen elämä semmoisenaan. Siellä ne jäytivät hämmästyttävän kurjia ja vähäisiä ravintomureniansa, jakoivat niitä keskenään, jos joltakin kokonaan puuttui, ja jakoivat niitä nälkäisille lapsilleen, jotka eivät tyydytetyiksi tulleet. Siellä ne vaikeroivat ja rukoilivat, tahi tylsinä tuijottivat. Siellä niitä virui raajarikkoina ja kaikenlaisten tautien kanssa kamppailevina. Siellä niitä alastomuuteen syntyi ja kurjuuteen kuoli. Ja ainaisessa varjossa ne olivat. Aurinko tosin paistoi, mutta sen esti etäämpänä olevat huikean korkeat muurit, joista useat Power tunsi omikseen, sekä musta niiden yllä lepäävä lavanne, joka muodostui loasta kohoavasta usvasta ja sadoista siihen kokoontuvista savupilvistä.

— Niin ne elävät. Mutta katsohan minkä vaikutuksen tämä saa aikaan, sanoi vieras ja pyöräytti sormeansa.

Lokaista katua pitkin lähti vyörymään leipä. Vieriessään se tahraantui yltäympäriinsä. Mutta kadulla ryömijät, kaiken ikäiset ja kaiken kaltaiset se herätti kuin kuolluksista. Ne ryntäsivät kilvan tuon vierivän leivän perään ja muodostivat suuren, toinen toisensa yli ryömivän lauman. Joka ei päässyt jaloin, se konttasi, ja jolla oli vain toinen jalka, se hyppi sillä yhdellä, toiset sauvojensa avulla, toiset ryömien ja vihdoin viimeiset vyöryen. Ja kun yksi tavotettavan tavotti, koki toinen sen ryöstää häneltä, kunnes syntyi tappelu, jossa toiset nousivat toistensa harteille polkien, rampaten niin että kaikki olivat viimein yhdessä selvittämättömässä kasassa ja leipä hukkui kokonaan lokaan…

— Se on kaikessa hassunkurisuudessaan hiukan surullista tuo, eikö totta. Mutta elä välitä, sillä ellei noin olisi, ei syntyisikään voittoprosentteja etkä sinä olisi miljoneeri. Sillä katsos, jos nuo sinun työläisesi saisivat niin, jos ne edes ymmärtäisivät vaatia todellisen osuuden työstänsä, niin ei sinulle veli jäisi mitään. Mutta nyt ne eivät sitä tee, sinä saat 58 prosenttia ja olet onnellinen, tietysti. Hahhahhaa!…

Taas hän nauroi, että Power tutisi kuin myrskyn puistamana. Kauhistutti sanomattomasti ja hän tahtoi huutaa: päästä minut, mutta ei voinut edes kieltänsä liikuttaa, sillä leukaluut olivat kuin kivettyneet ja ammolleen jääneen suun täytti tunnottomaksi lihamöhkäleeksi pöhöttynyt kieli, joka valui hänen leualleen pitkänä ja raskaana.

— Jaa, mitenkäs olikaan rautatieosinkojesi laita, oletkos tyytyväinen tuloksiin — muistaaksenihan käärit 46 prosenttia puhtaaksi? Tyytyväinen luultavasti. Mutta katsotaanpas vilahdukselta sinnekin, huvin vuoksi vain, sillä onhan soma muistutella niitä aloja mistä voittosi kokoontuu, näin viidentenäkymmenentenä syntymäpäivänä semminkin, hehheh!

Ja kiusaaja viittasi taas sormellaan. Nyt siinä edessä vilisi rautatietouhut täydellisenä, asteettain. Työt ratarakennuksella, kone- ja vaunupajoissa, vaunuissa, asemilla ja ratapihoilla. Ja se oli yhä tuota samaa, ylenmäärin rasittavaa, nokista, ja sitäkin vaarallisempaa työtä. Niitä ruhjoutui vaunujen väliin ja vaunujen alle, niitä suistui kiitävien junien katoilta, niitä räjähteli höyrypannujen mukana, niitä ruhjoutui suistuvien ja yhteen törmäävien junien mukana, ja yhä edelleen lukemattomin eri tavoin. Ja sitte alkoi vilistä ohitse junia, tuli ja meni: iloisia palatsivaunuja, jotka upeilivat loistossa päältä ja sisällä, semminkin sisältä, varustettuna kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla elämää ja hupaista matkatusta varten, syömistä ja juomista varten, lepäilemistä varten, nukkumista varten, seurustelua varten; ja nautiskelevina niiden asukkaat pehmeillä nojatuoleillaan lekottelivatkin. Täyteen ahdettuja ihmisvaunuja, joissa tuskin oli tilaa kaikkien istua ja joissa ilma oli niin paksua, että sen saattoi nähdä. Ruokottomia eläin- ja tavarajunia, joitten akseleiden päältä, katoilta ja kaikista mahdollisista piilopaikoista vilahteli esiin vielä yksi laji matkustajia…

— Ne ovat tämän radan entisiä rakentajia ja sinun äskettäin erottamiasi työläisiä, joilla ei ollut varaa ostaa pilettiä, mutta joiden täytyy kuitenkin päästä kulkemaan toisille seuduille leipää etsimään. Kuluttavathan ne hiukan höyryvoimaa, mutta minkäs niille mahdat. Hahhahhaa!…

Ja Power kuuli taas tuon kamalan naurun, joka kävi yhä kovemmaksi ja pirullisemmaksi.

Mutta junia kiiti toistensa ohi yhä vinhemmin. Niiden lämmittäjät loivat hiiliä ja horjahtelivat ja koneenkäyttäjät ponnistivat voimiansa pysyttääkseen silmänsä avoinna. Mutta joka kerta kun juna meni vierähti radalta murskautuneiden ihmisten päitä ja kaikkia ruumiin osia, joita kokoiltiin suurella kiireellä ja kannettiin hänen vierellensä, jossa niitä jo ennestäänkin oli suuri suunnaton röykkiö ja josta ne alkoivat vyöryä hänen päällensä. Samalla näki hän radalla syntyvän kauhean sekamelskan: junat ryntäsivät toisiaan vasten, vaunut toistensa yli ja ylösalaisin, rämisten, rytisten ja räjähdellen. Oli vaan yhtä hirveätä särkyvien esineiden ryskettä, höyryä, savua ja tuhkaa, kekäleitä, säpäleitä ja soraa ja niiden seassa vielä elämän kanssa kamppailevia tai jo kuolleita ihmisiä tai niiden osia, loppumattomiin…

Power tunsi menevänsä tainnoksiin, kuolevansa. Mutta hänen vieraansa nauroi ja puheli:

— Onhan se vähän kamalaa, veli, mutta sekin kuuluu asiaan, sekin on noiden sinun voittoprosenttiesi yhteydessä yksi välttämättömyys. Mutta mitäs siitä, sinun oma nahkasi kyllä säilyy, sillä kun sinä matkustat, niin rata puhdistetaan ja erityisiin varokeinoihin ryhdytään. Sinä olet aina turvattu, sinun kallis ruppisi… hahhahhaa!… Jaa, mutta se sinun kaivantosi, jonka sait niin hauskalla tempulla itseäsi tyhmemmältä ja pieneen pulaan joutuneelta liikekumppaniltasi ja jonka nyt siis omistat yksinäsi — mitenkäs sen laita olikaan? Eikös se tuottanut viime vuonna lähes sata prosenttia, niin että sen salaamiseksi täytyi palveluskuntasikin erityisesti vannottaa?… Jaa, siitä sinä veli vasta sadon niitit! Huvittanee siis vähän sinnekin silmätä, näin merkkihetkellä, tutustua omaisuuteensa näetkös. Hahhahhaa!…

Ja Power huomasi edessänsä pimeän kaivosaukon, johon miesjoukko toisensa perästä katosi kuin mihinkin hornan kitaan.

— Seuratkaamme noita, sanoi vieras ja veti mukanansa Poweria, joka samassa tunsi maan allansa vajoavan ja hän putosi vihlovan huimaavaa vauhtia alas pimeään syvyyteen. Siellä täällä näkyi holveja, joiden perillä tuikki pieniä liikkuvia tulia. Powerin silmissä ne muuttuivat silmiksi, jotka näyttivät olevan noiden liikkuvien olennoiden otsassa yksi kullakin, ja hän luuli olevansa manalassa paholaisten ympäröimänä. Mutta hänen toverinsa nauroi ja virkahti:

Ja he pysähtyivät yhdelle tasanteelle, niissä työ oli täydessä käynnissä ja holvi kolkosti kumahteli.

— No, tartuhan vasaraan ja murskaa kiveä, kultakiveä, veliseni! Ja
Powerin täytyi totella.

— Iske, iske, veliseni! Iske niin että kivet säpäleinä sinkoilevat. Niin pitää tehdä.

Power tahtoi sanoa jotakin, pyytää, rukoilla, mutta kieli ei totellut, eikä hän saanut edes käsiänsä moukarin varresta irroitetuksi.

Ja hän koetti. Hiki valui pitkin hänen ruumistansa kuin kaadettu vesi ja ilkeä savu tunkeutui hänen silmiinsä, sieramiinsa ja kurkkuunsa, että hän oli tukehtumaisillaan.

— Hahhahhaa! Lujassa on kulta, et sinä itse sitä irti saisi; toista se on noiden, jotka tuottivat lähes sata prosenttia putisen puhtaaksi sinun holveihisi… Mutta otahan ja tartu kiviin ja täytä kuorma — kultakuorma veliseni!

Power tarttui kiviin ja sai niistä muutamia nokareita nostetuksi vaunuihin, mutta isommat eivät kohonneetkaan, vaikka hän kuinka yritti ja hikoili.

— Kulta on raskasta kun se on kivessä! Sinun käsivartesi, veli, ovat väsyneet… hahhahhaa!

Hikeä pyyhkien ja läähättäen Power katseli kuinka porakoneet jyskyttivät, moukarit, lapiot ja käsivarret heiluivat, ja vaunut täyttyivät ja lähtivät vierimään ratojaan myöten nostoaukolle.

— Sinä et siis jaksa, veli, katsella on helpompi ja mukavampi.
Eikähän sinun tarvitsekaan muuta kuin sanoa omistavasi tuon kullan.
Noiden täytyy, muka, koska eivät muuten usko elävänsä; ja ankarimmasti
täytyy, sillä sinä tahdot lähes sata prosenttia itsellesi…
Katselkaamme siis vain, se on hauskaa…

Mutta samalla alkoi laesta tippumaan kiviä ja niiden alle murskaantui työnsä ääressä hikoilevia miehiä, ja samalla myöskin tuntui hirveä, maata tärisyttävä räjähdys ja kaikki meni sekaisin…

Power löysi itsensä kaivosukolta, josta kannettiin murskaantuneita raatoja, jotka viskattiin hänen eteensä että hyytynyt veri roiskahteli. Hän olisi tahtonut paeta, mutta jalkoihin oli kiinnitetty niin suuret kultamöhkäleet ettei hän voinut niitä liikuttaa. Ja yhä kannettiin aukosta ilmestyviä raatoja, milloin jotenkin koossa pysyvinä ja kokonaisina, milloin kappaleina ja osina. Mutta Power huomasi, että toista tietä laskettiin pimeään aukkoon sama määrä vielä terveitä ja vahvoja miehiä.

— Niin, väki ei saa vähetä, se on sinun tahtosi. Ja kuten sanoit, kun varokeinoista puhuttiin: »Antaa mennä, miehet ei maksa mitään, mutta timperit ovat kalliita!» niin veli onkin asian laita. Katsohan tuota päätöntä armeijaa, joka pyrkii timperien tilalle!… Ei pelkoa, veli… hahahhaa!…

Power vilkasi siihen. Mutta hänen silmänsä kiintyivät vaimo ja lapsilaumaan, joka yhä suureten piiritti kaivosaukkoa ja ojennetuin käsin tahtoi lähestyä sitä veristä läjää, jota Powerin eteen kasattiin, mutta vahtipoliisit estivät sen. Syntyi hirveä itku ja parku ja hammasten kiristys, että Powerin selkäpiitä karmi, mutta samalla kaikki katosi ja Power päästi helpotuksen huokauksen.

— Hiukan surullista, niinkö? Mutta elä välitä, sillä siten vaan syntyy miljoonat. Kuinkas paljon niitä sinulla veli nyt onkaan?…

Power koetti muistella, sillä hänen täytyisi vastata. Hänen silmäinsä edessä alkoi tanssia numeroita, suuria punaisia, verellä piirretyitä numeroita sikin sokin, ylösalasin ja pitkinä riveinä, mutta hän ei voinut niitä koota, sillä ne yhä liikkuivat ja tulivat lukuisammiksi. Hän kuuli vieraansa ivanaurun.

Power näki edelleenkin vaan numeroita. Mutta nyt ne alkoivat häntä niin ahdistamaan, että hänen täytyi ruveta tyrkkimään niitä pois luotansa. Siitä se kiihtyi ankaraksi kamppailuksi, jossa hän sai hikoilleen ja läähättäen taistella niin paljon kuin ennätti, kunnes hän kuuli kamalan pilkkanaurun ja numerot katosivat.

— Hauskaa, varsin hauskaa veli! Mutta on olemassa eräitä velkojia, tosin vaarattomia, koska niillä ei ole mitään lakituvassa merkitseviä papereita, mutta muuten ikäviä jos ne vaan pääsisivät lähestymään. Haluat ehkä niihinkin hiukan tutustua.

Sanoi ja ojensi kätensä, jonka jokaisen sormen pitkän kynnen päässä säteili ja räsähteli kuin salamoita iskien, ja samalla ilmestyi kuin jostakin epämääräisestä aukosta, kaivannosta, rautatietunnelista tai tehtaan ovesta, loppumaton ihmisjono, joka lähestyi häntä kuin kaamea hautaussaatto. Vähemmän niissä näytti olevan terveitä, useammat olivat kääreissä mikä mistäkin, ja viallisia, sokeita, silmäpuolia, käsi- ja jalkapoikkeimia, lyyhäten, ryömien tai sauvojen varassa kulkien. Ja kaikki ne alkoivat kiertyä hänen ympärilleen ja ojensivat häneen päin käsiänsä ja käden tynkiänsä, kainalosauvojansa ja tyhjiä hihojansa, surusta itkevin tai vihasta kiiluvin silmin, vanhoja ja nuoria miehiä ja naisia ja lapsia. Ja niiden joukko kasvoi lukemattomaksi ja tiheäksi kuin viitakko, ja ne kurkottautuivat toinen toisensa ylitse ja toinen toisiaan työntäen häntä kohden, kunnes lähimmäiset kädet, käden tyngät kainalosauvat ja tyhjät hiat alkoivat jo häneen koskettaa ja koko ilman täyttävä huuto, rukous, itku voivotus ja kirous kohotti Powerin hiukset kauhusta pystyyn. Hän koetti tukkia korvansa, mutta niihin tunkeutui sittenkin hirvittäviä ääniä:

… Verenimijä!… ryövääjä!… murhaaja!… Anna minulle silmät päästäsi!… anna minulle käsi!… minulle jalka… Anna minun osani!!… Anna minun lasteni osa!… Kirottu!

Power muisti kultahelaisen raamattunsa, jonka sisälle hän ei ollut milloinkaan katsonut, mutta jonka tiedot ja taiat hänelle oli jolloinkin opetettu, ja hän koetti panna kätensä ristiin ja huutaa: auta minua, sillä olenhan minä kristitty ihminen!

— Joo, sinä olet kristitty ja oikein puleerattu ja patenteerattu! nauroi vieras että Power taas näki hänen pitkät torahampaansa ja punaisena ammottavan kitalakensa.

— Joo, sinä olet kristitty ja kannatat vahvasti kirkkoa, veli. Sinähän melkein yksin rakennutit tuonkin yhden tuonne kurjimpien vuokrakasarmiesi läheisyyteen, missä suurin osa kaupunki työväkeäsi asustaa, ja myöskin valitsit sinne papin, mieleisimpäsi niistä sadastaneljästäkymmenestä jotka kävivät kumartamassa. Ja hyvän valinnan teitkin, se on totta. Ei ole joutanut taivas mustumaan eikä helvetti jäähtymään. Niin, ja kannatathan sinä vahvasti myöskin teikäläisten ylpeätä kirkkoa ja olit valitsemassa siihen seremonimestaria, joka osaa laulaa hieman toisessa äänilajissa kuin luo toinen, niin että jos joskus niinkuin omaatuntoa roukkisi, menee vaan sinne niin se ottaa ja tyyntyy. Hahhahhaa! … Sinä olet johdonmukainen mies, veli; kaikessa johdonmukainen. Hahhahhaa!

Se nauru oli kamalaa. Power hytki kuin myrskyn puistamana. Ja nyt vasta hän huomasi että vieraansa otsassa oli sarven tynkä. Power vapisi kuin vilutautinen ja lysähti hervonneena levälleen kuin lankavyhti. Mutta vieraansa, joka ei voinut olla muu kuin itse pääperkele, kuuli hän nousevan ja puhelevan:

— Olenpa jo viipynyt liikaa, pitää ehtiä vielä toisiakin veljiä tervehtimään. Hyvästi siis!

Ja tarttui Powerin käteen, jota hän ei voinut pois vetää, vaikka tunsi että sitä poltti ja paleli, pisteli ja pakotti yhtaikaa. Ja puheli vielä:

— Siis viideskymmenes syntymäpäivä … onnittelen! Hyvin se on mennyt, hyvin olet asiasi osannut hoitaa ja olet niin varmalla kannalla… Kun vaan ei olisi tautia ja kuolemaa… mustaa… hahhahhaa!… haa! hahhahhaa!…

Power aukasi jähmettyneen suunsa ja ponnisti kaikki voimansa. Vuoteen vierelle syöksyi hätääntynyt vahtipalvelija aseet molemmissa käsissä. Mutta Power, märkänä hiestä, vapisevana, silmät pyöreinä ja ulos pullistuvina tuijotti paikkaan mistä paholainen oli lähtenyt. Siinä riippui hänen oma yönuttunsa tuolin selkänojalle heitettynä.

Power tunsi sydämensä lyövän epäsäännöllisillä, vihlovilla jytkäyksillä ja retkahti tyynyilleen.

Palvelija katosi kuin pyyhkäistynä ja muutaman tuokion perästä ilmestyi siihen lääkäri. Mutta hetken perästä tuli niitä kaksi lisää. Ja taas muutaman hetken perästä kaksi. Ja kokonainen armeija sairaanhoitajia.

MAALAAJAN TAIVAS.

Hän oli taiteilija ja hänellä oli sen tuskat. Hänen poveansa poltti lakkaamaton kaiho ja luomishalu, ja hän olisi tahtonut tehdä jotakin suurta — kuolematonta. Mutta maailma ei tarjonnut kyllin korkeita aiheita, sillä se oli niin jokapäiväinen, niin lemmetön ja tyly, niin rauhaton ja ruma. Hän ikävöitsi niiden vastakohtia ja hänen kevytsiipinen mielikuvituksensa lennätteli häntä usein siellä — mailmoissa, joita ei ollut olemassa. Hän palavoitsi kauan ja vihdoin keksi ratkaisun: hän tahtoi maalata taivaan.

Hänen rintansa täyttyi pyhästä innostuksesta ja hän täytti palettinsa ihanimmilla väreillä, levitti eteensä suurimman kangaskappaleen ruusuisella pohjalla ja rupesi piirtelemään muotojen ääriviivoja — maalasi ja pyyhki, maalasi ja pyyhki, sillä ääriviivat vaihtuivat ja muodot haihtuivat eikä kokonaisuutta tahtonut syntyä.

Mutta viimein se syntyi; juuri kun hänen lihansa oli väsynyt ja mielikuvituksen lintu oli lennähtämäisillään alas siipiänsä lepuuttamaan. Silloin se oli syntynyt. Hän oli maalannut taivaan — autuaitten lehdon, jossa ruusut eivät lakastuneet eikä myrsky veden kirkasta kalvoa himmentänyt, jossa jumalan lempeä silmä päivänä paistoi ja hänen henkäilynsä viihdyttävänä tuulosena leyhyi, jossa ilma soi ijäistä ihaninta symfoniaa ja yrttitarhojen mystilliset siimekset olivat ehtymättömien uinailujen tyyssijoja niille onnellisille jotka siellä toisensa kohtasivat häiritsemättömin lemmensyleilyksin ja ijankaikkisuuteen jatkuvin nautinnon hetkin.

Se oli nyt se, jota hän oli ikävöinyt, ja hän tahtoi uinahtaa sinne armaansa syleilyyn.

Mutta keskellä ihaninta ilmojen symfoniaa ja yrttitarhojen lumoa pilkisti sieltä itse pahanhimon ilkeä silmä ja irvisti itse rumuuden raateleluhampaat — ja kaikki oli saastutettu.

Ja hän täytti palettinsa rumimmilla väreillä, otti suurimman kangaskappaleen lokamustalla pohjalla ja maalasi, pyyhki ja maalasi, sillä hän ei tahtonut löytää muotoja eikä ääriviivoja kylliksi mustia ja kylliksi rumia.

Mutta vihdoin se oli syntynyt. Hän oli maalannut kaameimman louhikon, jossa ei mikään kukoistanut, ärjyvään yöhön, jossa ei hetkenkään rauhaa ollut, jonka ylitse itse belzebub siipensä levitti ja yhden silmänsä valoksi ylensi. Sinne katkerimmista kyynelkarpaloista vedet murhan myrkkyvaahdossa kohisemaan, tuskista polttavat tuulet, vääryyden vihloista viimat ja itkuista ikuinen symfonia. Sinne alastomat himot hirveimpään piiritanssiin itse belzebubin ympärille. Sinne portaat rujoista ja rammoista, orvoista ja leskistä, kaikista joita rumuuden enkelit olivat kaikkina aikoina niittäneet ja niitä myöten raskaine kultaristineen loppumattomaan kiipeämiseen ne, joille se oli ihanne…

Se oli nyt se — helvetti, jonka vuoksi hän oli kärsinyt ja tuntenut miljoonien kärsivän. Hän tahtoi paeta jälleen taivaaseensa ja uinahtaa…

Mutta ihmiset kulkivat hänen ikkunansa ohitse, tulivat ja menivät, kukin arki päiväisillä asioillansa; ja heidän äänensä sorisivat milloin iloa, milloin surua, milloin leikkiä ja milloin totisuutta, ja kaikki yhtyi yhdeksi sekavaksi kuoroksi.

Hän katsahti maalaamiinsa ja ne olivat aivan epätodellisia; ne olivat liian valoisia ja liian mustia.

— Ei, mutta maalaappas elämä, todellinen elämä todellisin mutta taiteellisin värein!

Hän täytti taas palettinsa väreillä, levitti eteensä kangaskappaleen ja alkoi piirtelemään muotoja ja ääriviivoja…

Hänen eteensä aukeni huimaavia näköaloja, jotka sisälsivät itseensä taivaat ja helvetit lukemattomine tavanvaihteineen; ääretön värien ja muotojen, sointujen ja epäsointujen sotku, johon hän upposi kuin hyttynen avaruuteen.

— Mahdotonta! Se on puristettava kokoon, se on puristettava niinkuin sydän puristaa joskus tunteen yhteen ainoaan pisaraan…

— Yhdistä ne… ei, maalaa taivas uudelleen, kunnes siitä on tullut todellinen ihanne sinulle tänäpäivänä, se on paras taulusi! Ja äiti poistui hymyillen.

Maalaaja otti taas palettinsa, sevotteli värejä ja mietiskeli. Nopeasti sivalsi hän pienen pikkaraisen kangaskappaleen vaaleansinervällä pohjalla ja maalasi siihen muutamilla siveltimen vedoilla palan puhdasta luontoa, sinne oman majansa ja sen pyhättöön lemmittynsä kuvan.

Äiti katsahti siihen vaan kerran ja suuri, kirkas kyynelkarpalo vierähti hänen kalpealle poskellensa.

— Se on hyvin kaunis, poikani! Mutta eikö mitään ole siitä unohtunut — eikö todellakaan mitään?…

Oli unohtunut. Maalaaja muisti sen ja vavahti. Oli unohtunut se, joka olisi pitänyt ensimäisenä maalata hänen majansa pyhättöön.

Nöyränä palasi hän ja korjasi erehdyksensä; lämmöstä täyttyvin rinnoin maalasi hän sen, joka oli unohtunut — äidin sydämmen.

VIIMEINEN LEIPÄ.

Sen lausui kalpea nuori vaimo. Ääni oli hellän arka, melkein kuiskaava. Mutta Hannu ei virkkanut mitään, hän vaan tuijotti pienestä ikkunaruudusta kapealle likaiselle kadulle, joka juuri oli peittymäisillään valkoiseen lumivaippaan. Siinä oli hän jo kauan tuijottanut näkemättä mitään, taikka katsellut, kuinka suuret, pehmeät lumihiutaleet kuin valkeat perhoset lentää lepottelivat alas maahan ja ikkunaruutua vasten, josta siipirikkoina putosivat alas kynnykselle. Sitä mukaa kun maa valkeni ja loka peittyi tuntui hänenkin mielensä valkenevan, sielläkin tuntui jotakin peittyvän, pehmenevän ja lämpenevän, sillä hän oli unohtamaisillaan todellisuuden. Mutta yht'äkkiä kaikki musteni.

— Viimeinen leipä!… Josko hän sen tiesi?… Kyllä, kyllä hän sen tiesi, hän tunsi sen ja siksi se muistutus vihlasi kuin puukolla. — Viimeinen… viimeinen… jo kolmannen kerran »viimeinen!»… Kunpa olisivat nuo lumihiutaleet leipiä, suuria valkoisia leipiä, ja nuo pienemmät voinokareita, sokerin paloja ja suolan rakeita!…

Josko hän sen kuuli? Herra jumala! Vaikka hän olisi ollut sadan peninkulman päässä, ei hän olisi voinut olla sitä kuulematta — tuota ääntä! Hänen teki mieli vastata: en, mutta ei saattanut, ja kun hän aikoi vastata: kyllä kuulin, rakas toverini; niin tuntui että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja sitä hän ei tahtonut näyttää, siksi jäi hän liikkumattomana paikalleen. Hän kuuli, kuinka vaimonsa salaten huokasi ja kuinka lasten hampaat narskuivat kuivia paloja järsiessään, ja edelleen kuuli hän, kuinka vaimonsa kokoili puun kappaleita ja heitti ne uuniin.

Hannu tiesi sen, tiesi liiankin hyvin ja siksi hän vavahti kun kuuli ne heitettävän uuniin. Hän olisi tahtonut mennä niiden mukana ja palaa kekäleeksi. Mutta hän vaan yhä tuijotti, — ei, hän vaan oli tuijottavinaan, sillä hän ei voinut siitä pois kääntyä. Hänen polvensa vavahtelivat, mutta jalat eivät totelleet. Ja hän kuuli edelleen kuinka vaimonsa salaa nyyhkytti ja pyyhkeili kasvoilleen vierivät kyyneleet.

— Martan kädet ovat aivan tummansiniset, pitäisi tukkia se ikkunan rikkein, sillä sieltä tuulee ja tuiskuaa…

Lapset rupesivat ihmetellen katselemaan vuoroin isään ja vuoroin äitiin, niin että leipäpalat unohtuivat avattuun suuhun. Ja vaimo jatkoi, vielä aremmin ja hellemmin:

— Rakas Hannu! Et taida enää nähdä mitään keinoa, mitään mahdollisuutta Ja sinua taitaa kovin rasittaa… Mitähän jos minä lähtisin koettamaan?…

— Ei! Et sinä lähde, vaan minä, minä lähden! Olkaa te vaan rauhalliset ja odottakaa hetkinen — ehkä tunti — ehkä kaksi — ehkä kolmekin, mutta minä tuon leipää ja puita myöskin…

Ja nopeasti kuin riuhtaisten itsensä syöksyi hän ulos, jossa vasta muisti ikkunan rikkeimen, mutta näki jo vaimonsa siihen asettelevan jotakin tuketta, samalla nyökäyttäen hänelle päätänsä rohkaisevasti hymyillen. Ei, niissä silmissä oli vielä enemmän, niissä oli niin syvä osanottavaisuuden ja toivon, rukouksen ilme että Hannu tunsi kaiken kurjuuden ja katkeruudenkin ohella rintansa täyttävän selittämättömän lämpöisestä, onnena väreilevästä tunteesta.

— Ihmeellistä, mutisi hän itselleen, kuinka tällaisessa hirveässä olotilassa ihminen tulee saamattomaksi, niin, aivan tolkuttomaksi. Lieneekö sittenkään kaikki niin auttamattoman toivotonta todellisuuden pakosta, eikö vain liene vika minussa?… Eiköhän sitä voisi korjata, kun koettaisi, ponnistaisi?…

Näissä ajatuksissa oli hän huomaamattansa risteillyt katuja kovassa vauhdissa. Hänet huomautti vasta vilu, joka värisytti hänen huonosti puettua ruumistansa, sillä tuuli oli kiihtynyt ja käynyt jäätävän kylmäksi, ryöpyttäen kevyttä nuorta lunta kadut täyttävänä tuiskuna.

Hän väistyi seinän suojaan, nojasi olkapäänsä lähimpään nurkkaloveen, työnsi kätensä taskujen pohjaan ja jäi miettimään. Mutta sen sijaan että hänen olisi pitänyt miettiä keinoja ja etsiä mahdollisuuksia, kiersi ajatus aina toivottomuuteen, — tuonne hökkeliin, missä enää oli vaan armosta suojaa, mutta tiedotonta kuinka kauan, viimeisiin puihin, jotka oli pantu uuniin, rikkinäiseen ikkunaan, jota hän tolkuttomuudessaan ei ollut korjannut, mutta johon hänen vaimonsa oli tukkinut resua, lapsiin, jotka järsivät viimeisiä leivänpaloja, Marttaan, jonka kädet olivat tummansiniset ja vaimoon… sellaiseen vaimoon!…

— Viimeinen leipä! mutisi hän. Jo kolmannen kerran viimeinen!… Ensi kerralla oli hän pelastunut niin ja toisella kerralla niin, mutta nyt?…

Kuusi kuukautta oli hän kierrellyt ympäri kaupunkia ja lähiseutuja maallakin työtä etsien, mutta turhaan, sillä laumottain kierteli toisia hänen laistansa samoilla teillä, yhtä turhaan ja yhtä toivottomina. Kuusi kuukautta oli hän miettinyt yhtä ainoata asiaa, nimittäin perheensä elämän kysymystä, voimatta sitä ratkaista. Kuusi kuukautta oli hän koettanut sen eteen kaikki keksimänsä kunnialliset keinot, kaikki mitä hänen järkensä oli voinut pudistaa, ja ihmeellistä, kuinka vähäisiä siltikin olivat tulokset olleet! Ennen ei hän ollut sitä uskonut, kun oli ollut säännöllistä työtä eikä ollut tuntuvampaa hätää; päinvastoin oli hän ollut varma, että kaikissa tiloissa voipi hänenlaisensa, vielä nuori ja terve mies elämän kohtalonsa ohjata niin ettei kurjuus pääse kynsiänsä iskemään. Nyt oli hän sen kokenut ja masentunut; saanut tunteen voimattomuudestansa torjumaan kurjuutta, johon hän oli sidottu kuin muuriin. Viimeinen hänen hätäkeinonsa oli ollut omituista laatua. Hän oli ryhtynyt kuin työhön, ahkerasti ja sinnikkäästi, kiertelemään katuja etsien eikö joku olisi jotakin arvokasta pudottanut josta voisi saada »löytäjäisiä». Se oli tietysti ollut turhaa, sillä harvoin rikkaat pudottavat arvoesineitään ja köyhillä ei ole mistä pudottaisivat. Nyt ei ollut enää nähtävissä mitään keinoa, ei korttakaan, johon olisi toivonsa kiinnittänyt. Olisi sentään vielä ollut yksi, se viimeinen, nimittäin suora kerjuu, mutta se tuntui hänestä niin häpeällisen alentavalta, ettei hän siihen tuntenut voivansa vieläkään ryhtyä, sitäpaitsi olihan sekin ilman erityistä lupaa rangaistuksen alaista…

— Mitä? Entäpä varastaisin?… välähti hänen mieleensä, ja nyt vakavana kysymyksenä, eikä vaan sellaisena mahdollisuuden vertailuna kuin ennen joskus. — Olisihan se oikeastaan kerjuuta kunniallisempi ja eiköhän viime lopussa oikeutettukin, sillä »ei hädällä ole lakia». Ja niinköpä eivät sitä muut, monetkin tekisi ilman hätääkin, aivan kunniallisena vieläpä kunnioitettuna ihmisenä, vaikka se tapahtuu jonkin, mikä se milloinkin lienee, pettävässä ja peittävässä varjossa. Vai mitenkä olisi selitettävissä nuo kasaantuvat rikkaudet käsiin jotka eivät niitä missään muodossa synnytä, tuolle hirvittävän suurelle laiskuri ja elostelijalaumalle yhteensä, erityisesti sen muutamille? Eiköhän ne vaan ylimalkaan kasaannu vieläkin rumemmilla keinoilla kuin varkaudella: petoksella, viekkaalla peitetyllä petoksella ja julkealla lainsuojaamalla petoksella… Jos minä siis tässä tilassa, perheeni vuoksi, lasteni vuoksi, heitä turvatakseni nälkään kuolemasta varastan, niin teenköpä siinä väärin? Ja jos sitte joudunkin niitä varten varattuun tyrmään, välipä tuolle, onni sekin, ehkäpä sitte paremmin armahtavat noita turvattomiksi jääneitä…

Ennen oli hän nuo ajatukset torjunut, vaan nyt ne kiersivät joka puolelta eteen ainoana keinona ja vihdoin jäi vain kysymykseksi se, miten varastaa, miten se kävisi laatuun. Miten? Siinä olikin enemmän kuin ratkaistavaa…

Mutta vielä kerran jätti hän sen ajatuksen, sillä hänen mieleensä johtui roskakasat, joihin paremmassa asemassa olevat ihmiset heittivät kaikenlaiset jätteensä; voisihan niitä hämärissä kenenkään huomaamatta penkoa ja mahdollisesti löytää jotakin kunnollista…

Illan jo pimettyä asteli Hannu asuntoansa kohden, hitain askelin, pää rintaan painuneena, puunkappaleita kainalossa. Kuta lähemmäksi »kotia» hän tuli, sitä hitaammiksi ja epävarmemmaksi kävivät askeleet. Ikkunan kohdalla hän pysähtyi, vapisi ja kuunteli…

— Nyt ne siellä hiljaa odottavat, että isä tuo ruokaa ja puita! Ne ovat jännitettyjä siinä odotuksessaan, mutta varmoja, sillä varmastihan minä lupasin! Jos eivät jo liene vilusta jähmettyneet?…

— Ei! Minä en voi mennä sisään, minä heittää kolahutan nämä puut oven edustalle, josta vaimoni ne tulee ottamaan, ja juoksen takaisin, sillä minun täytyy heille viedä myöskin ruokaa!…

Ja niin hän teki. Rinnassaan kakkasi kuin vasaroilla kun hän jälleen kadulla pysähtyi.

— Sanotaan, että »kun on hätä sulia suurin, avun antaapi jumala». Nyt on minulla hätä. Sinä jumala, jos olet olemassa, tiedät sen — tai jos et vielä tiedä, niin katso minun sydämeeni ja katso minun rakkaimpieni sydämeen! Katso, ja ojenna kätesi, minä käyskentelen ja annan sinun ohjata itseäni!…

Ja hän käyskenteli ilman määrää, mutta tuloksetta, edessä ja ympärillä oli aina samaa. Hän kulki täysinäisten ikkunain, ruokatavaroilla lastattujen näytepöytien ja ruan hajua tuoksuavien ravintolain ohi, mutta hänelle ei niistä ollut mitään hyötyä, päinvastoin yhä kovemmin vatsassa ellosteli ja rinnassa viilteli.

— Jumalani, sinähän lupaat auttaa ja vakuutat voivasi sen tehdä, tee nyt ihme! Pane nyt tuolta hanhi lentämään vaimoni pataan ja tuolta leipä vierimään lasteni syliin! — Ei niinkään, näytä vaan joku yksinkertainen mahdollisuus, jonka avulla minä tulen pelastetuksi!…

Mutta jumala ei kuullut. Hetken perästä huomasi hän taas olevansa paluutiellä — tyhjin käsin.

— Ei, se ei saa tapahtua! virkahti hän ääneensä ja hampaat jarskahtivat toisiansa vasten.

Oli jo myöhä, lähellä puolta yötä. Katuliike oli vaiennut, valaistus himmentynyt. Hannu tunsi jalkainsa juurelta tuoksahtavan tuoreen leivän hajun, niin voimakkaan, että se tuntui melkein ravitsevan. Hän kurkisti raollaan olevasta ikkunasta sisään ja huomasi että se oli leipurintupa. Siellä torkkui muutamia miehiä, toiset puoliunessa, toiset täydellisesti nukuksissa. Ja siinä hänen allansa, niin lähellä että melkein olisi ylettänyt kädellä koskettamaan, oli suuri kasa leipiä, pulleita, punaposkisia leipiä!

Yht'äkkiä selvisi hänelle siinä käytäntöönpanoon asti varma ajatus ja samalla hän myöskin muisti puunkappaleen, jonka päässä oli ollut rautanaula.

Ennenkuin hän huomasikaan oli hän siinä taas takaisin naulapäinen puukappale vapisevassa kädessään. Ja kas kuinka helposti se leivän noppaaminen kävikin, aivan kuin vanhalta oppineelta!

Juoksujalassa, taakseen ja ympärilleen vilkuillen harppaili hän asuntoonsa, otti kainaloonsa äsken tuomansa puut, joita ei vaimo ollutkaan siitä korjannut, ja työntyi vapisevin polvin ja hurjasti hakkaavin sydämmin varovasti sisään. Huoneessa oli pimeä ja vastaan löyhähti kostea kylmyys. Lapset rykivät, muuten oli hiljaista. Mutta kun puut kolahtivat lattiaan kavahtivat lapset.

— Täällä, lapset! vastasi isä ja koetti saada äänensä sopivaksi, vaikka se tahtoi värähdellä. Ja hän silpoi leivästä kappaleen kullekin. Hänen laitellessa tulta uuniin riemuitsivat lapset palasineen. Pian loimotti tuli ja lauhdutti pienen hökkelin ilmaa.

— Sait kuitenkin! Mistä? äännähti vaimo, melkein kuin iloisena hänkin, ja lisäsi: Otanpa pienen palasen minäkin.

Hannu tunsi otsansa punastuvan, kaiken veren syöksyvän hänen päähänsä ja kasvoihinsa, niin voimakas häpeä ja kurjuuden tunne vihlasi häntä. Mutta hän puri tuntoansa ja koetti olla luonnollinen ja varma.

Vaimo ei kysynyt enempää. Mutta Hannusta tuntui että hän tiesi asian todellisen laidan, ja häntä alkoi epäilyttää että tiesivät sen muutkin. Kuka sen tietää vaikka joku, vaikka juuri poliisi olisi jossakin nurkan takana vaaninut häntä, nähnyt kaikki ja sitte seurannut hänen jälkiänsä. Ja nyt hänestä tuntui että joku hiiviskeli ikkunan ja oven edustalla…

Vihdoin asetuttiin levolle, liha lihaan, toinen toistaan lämmittämään. Mutta Hannu ei saanut unta. Aina kun hän ummisti silmänsä, ilmestyi hänen eteensä naulapäinen puukappale ja leipä, ja joku vaanimassa nurkan takana ja seuraamassa hänen jälkiänsä. Ja taas hänen täytyi tarkistaa korviansa, eikö vaan joku hiiviskellyt seinän lakana, eikö vaan kalahtanut oven lakana raudat…

— Teinkö minä oikein vai väärin? Eikö sittekin olisi ollut parempi kerjätä? Sillä eikö ole yhtä suuri häpeä miehen varastaa yhtä leipää kuin kerjätäkin?… Ja eiköhän vaan olisi löytynyt joku muu keino, kun olisi ollut hiukan enemmän järkeä, hiukan enemmän tarmoa, hiukan enemmän miettinyt?… On häpeä olla perheensä edessä tällainen!…

Ajatukset ajoivat toisiaan, multa mitään selvää ei tullut. Ja kaiken lopuksi ilmestyi silmäin eteen aina tuo leipä.

Viimein oli hän nukahtanut. Ja hän oli Olovinaan suuressa hädässä, jonka laatua hän ei selittää taitanut, ja harhailevinaan eksyksissä pimeätä ja mutkaista tietä. Mutta ylhäältä korkeudesta oli katsovinaan suuri kirkas silmä, jumalan silmä. Se katsoi suoraan häneen ja seurasi häntä, mutta sen ilme oli selittämätön. — Näytä minulle mihin minun on mentävä ja mitä tehtävä! oli hän huutavinaan ja ojentavinaan käsiänsä sen puoleen. Mutta silmä katsoi vaan. — Viittaa minulle tie, se oikea tie! oli hän huutavinaan uudelleen. Mutta silmä vain katsoi. — Auta minua, sillä minä olen hirveässä hädässä! oli hän vielä kerran huutavinaan niin lujasti kuin jaksoi. Mutta silmä ei värähtänytkään, katsoi vain, eikä näyttänyt välittävän hänestä enempää kuin muistakaan. Silloin oli hän vaipuvinaan synkkään epätoivoon ja menettävinään kaiken tarmonsa… Mutta sitte oli siihen ilmestyvinään hirveän suuri leipä, jota ympäröi käsiraudoista, poliisikypäreistä, patukoista, pyssyistä, miekoista, pistimistä ja kaikenlaisista murha-aseista kokoonpantu aita. Mutta hänellä oli olevinaan hirveä nälkä ja hän oli syöksyvinään aidan läpi, ottavinaan leivän harteillensa ja lähtevinään sen kanssa pakoon juoksemaan. Mutta samalla olivat myöskin raudat, kypärit, patukat, pyssyt ja pistimet liikahtavinaan ja lähtevinään hänen peräänsä. Ja leipä oli hirveän raskas, ne saavuttivat hänet. Silloin hän hirmuisessa hädässä, leipä sylissään, oli polvistuvinaan jumalan silmän alle, joka yhä katsoi, ja huutavinaan: jumala, auta tämä ainut kerta!

Silloin oli hän löytävinään itsensä omalta vuoteeltansa ja tuntui kuin savupiipun kautta olisi jylissyt ääni:

Tomppeli! Syö sinä lastesi kanssa hyvällä omallatunnolla se leipä, jonka varastanut olet, sillä rakkaudesta sinä sen varastanut olet. Ja katso, sinä olet työtä tehnyt ja ollut raskautettu, ei sinulta koskaan leivän puuttuman pitäisi, eikä sitä varastaa tarvitsisi, jos oikein olisi. Niin että jos sinä alati ahkerien ja ijäti säästäneiden veljiesi kanssa vaatisit kaiken osasi ja kaiken omasi niiltä, jotka nyt ylenkylläisyyteen ja rikkauksiin hukkumassa ovat, niin ei niille jäisi leivän murenta ravinnoksi eikä langan solmua ruumiinsa verhoksi, vaan te olisitte ylenkylläiset ja rikkaat. Ettäs sen nyt tiedät ja toisillekin opetat!

OMATUNTO.

Nuori pappi Pehmeä ei ollut onnellinen, vaikka oli vasta saanut vakinaisen paikan ja nätin pappilan sekä kevennyt iskeä silmänsä rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen. Pehmeä oli onneton, ja oikeastaan perin pienen seikan vuoksi. Kyllästyneenä kohtaloonsa, joka näytti hänelle olevan vain ohdakkeista epäonnistumisen tietä, muisteli hän mennyttä taivaltansa.

Pehmeä oli ollut aikanansa tyypillinen papin poika, laiska, mihinkään kelpaamaton hulttio, jolle koulu oli kauhistus ja koti, kaikesta sen lihavuudesta huolimatta, kuritushuonevankila; mutta kylän raitit piikain luhtineen ja kaupungin kadut kapakoineen, ne olivat jotakin joiden vuoksi maksoi vaivan elää. Senpä vuoksi sanot niin, ja näyttikin, että hänestä voi tulla mikä muu tahansa, vallesmannista markkinahuijariin, viinakauppiaaseen ja maantierosvoon asti, vaan ei suinkaan pappi, kuten esimerkiksi hänen isänsä, joka, vaikka olikin armoton ja ahnas, oli sentään ankara hengenmies ja saarnasi niin että kirkon akkunat helisivät ja herkkämielisempien mielet raukesivat itkuun ja voivotukseen.

Kun pappa kuoli — joka tapahtui äkkiä, liiasta lihavuudesta, kuten sanottiin — ja tavalliset virkavuodet olivat ohi, loppui pappilan lihavat päivät; nuoremmat saivat jäädä perintöpaloille ja hänet työnnettiin hankkimaan itse leipänsä. Mutta kaikissa hommissa, joihin hän yritti, hän epäonnistui jostakin syystä jota hän ei ymmärtänyt. Vaikka hän koetti vakaantua ja sellaisena yritti, niin kuitenkin hän epäonnistui, ja elämä semmoisenaan, aivan jokapäiväisen leivänkin kannalta, näytti ylen ankaralta. Se oli ihmeellistä!

Kun hän tuota seikkaa pysähtyi oikein tosissaan miettimään, selveni hänelle äkkiä, että hänen oikea kutsumuksensa olisikin ehkä papiksi, pappavainajan uralle. Ja kun hän rupesi sitä ajatusta kehittämään, niin näytti hänestä, että mitään sen helpompaa toimialaa ei löydy ja että saarnata voi kuinka voimakkaasti ja kuinka paljon tahansa. Niinpä hän rupesi mukaannuttamaan elämäänsä kristilliseen henkeen ja sai pian virallisen voitelun papiksi. Se tapahtui hänestäkin ihmeteltävän huokeasti ja nopeasti, niin, että oikeastaan hän ei tuntenut vielä ehtineensä sisällisesti ollenkaan siihen muutokseen kasvaa. Ja vakinainen paikka oli tarjolla heti, tässä uudessa maassa, ilman mitään vaalisaarnoja tai muita ehdollisia vaikeuksia.

Mutta tätä uutta uraansa varten, jonka hän päätti johtaa loistavaan lopputulokseen, teki hän muutamia vakavia suunnitelmia, uudistavia suunnitelmia, ankaroita häneen itseensä nähden. Ensinnäkin hänen piti asettua tanakasti kristillisen moraalin kannalle, se on, ainakin ulkonaisesti näyttää nuhteettomuuden esimerkkiä: hillitä lihan himot ja maailman koreuden halut, olla yksinkertainen, kärsivällinen, lempeä, sovukas ja niin edespäin. Ja koska hänen isäänsä, jonka nimi on ollut Sträng — ankara, kova — oli sanottu nimensä mukaiseksi sen pahassa merkityksessä, päätti hän ikäänkuin vakavaksi mielenosotukseksi muuttaa nimensä sen vastakohdaksi: Mjuk, ödmjuk, tai jotain semmoista, kunnes siitä lopulta tulikin samalla aitosuomalainen: Pehmeä. Ja koska hän oli huomannut luonteensa taipuisaksi erimielisyyteen ynnä muuhun sen tapaiseen, joka seikka oli näyttäytynyt haitalliseksi hänen pyrkimyksissään, niin päätti hän nyt täst'edes varoa sitä, menetellä kaikkien mielen mukaan ja olla sovussa, ettei suinkaan siitä kompastuskiveä tulisi.

Näin varustautuneena uudelle urallensa astui hän paikkaansa valoisalla mielellä. Ja ensimäinen hänen saarnansa täydelle kirkolle oli onnistunut loppupuolelle asti hyvin, kunnes hänen silmänsä olivat sattuneet erääseen ihanaan neitokaiseen lihavan herrasmiehen rinnalla; silloin oli tullut pieni hämminki, joka kuitenkaan ei tuottanut sen suurempaa haittaa, sillä se tapahtui aivan amenen edellä. Se seuraus siitä vaan oli, että hän joutui ottamaan selvän tuosta neitokaisesta ja se oli viedä hänet heti epäkristilliselle polulle. Toinen saarna meni myöskin muuten hyvin, mutta sen loputtua tuli eräs vaimoihminen häntä ikäänkuin kiittelemään, samalla kuitenkin antaen viittauksen, että pitäisi vast'edes vähän ankarammin sieluja kouristella.

Kiitollisena otti hän huomautuksen onkeensa ja aprikoi menettelytapaa. Ei siis auttanutkaan se, että noin vain ylimalkaisesti ja keveällä kädellä auttoi kristillistä maailmanjärjestystä eteenpäin, piti repästä ja iskeä. No, koska hän tahtoi tällä urallansa edistyä ja voittaa, koska hän tahtoi olla »hyvä pappi» ja koska siitä luultavasti riippui myöskin hänen lopullinen suhteensa rikkaan makkarakauppiaan tyttäreen, niin tahtoi hän tehdä sen ja käydä käsiksi ihmisten pääsynteihin. Ja heti ensimäisellä kerralla alkoi hän jyrisevän saarnan ylpeydestä ja maailmankoreudesta. Mutta kun hän oli juuri pahimmoilleen alkuun päässyt, pisti hänen silmiinsä rivi mitä korskeimpia naisten hattuja, hiuslaitteita ja rintoja, niiden joukossa makkarakauppiaan ihana tytärkin, sekä naamoja ja ryntäitä miesten, joiden hän tiesi kävelevän päätänsä korkeampana kaikkea muuta kansaa, kaikkien silmät iskettynä häneen ikäänkuin kysyen: poika, mitäs tämä nyt on? niin oli hän vähällä takertua siihen paikkaan. Nopeasti päätti hän muuttaa sanontatapaa ja käänsi kasvonsa toiselle puolen kirkkoa, jossa näkyi ryhmittyneenä toisenlaista väkeä. Mutta nyt sieltä pisti hänen silmiinsä huonosti puettu, kuihtunut mies, joka kaula pitkällä, syvälle painuneet silmät jännittyneesti häneen kiinnitettynä näytti sanovan: mitä, mitäs tämä on? Mitäs ylpeilemistä ja koreilemista tässä olisi? Silloin hän hämmästyi, koko saarna meni »plöröksi» ja hänen täytyi kiireimmiten sanoa amen.

Nyt häntä hävetti. Kiireimmiten puikki hän takatietä asuntoonsa ja sulkeutui sinne. Ja oli onneton. — Nyt luulevat ne, hän ajatteli, ettei hän olekaan »hyvä pappi», ettei hän siihen kykenekään! Mutta hän tahtoi vielä sen näyttää! — Ja seuraavan kerran päätti hän saarnata ahneudesta ja omanvoitonpyynnöstä, ankarasti tahtoi hän iskeä siihen paheeseen.

Loistavasti pääsi hän taas alkuun ja oli jo hyvässä matkassa menossa, kun hänestä alkoi tuntua, että sanankuulijain joukossa, joihin hän oli päättänyt olla lähemmin katsomatta, oli joku joka tähtäsi lakkaamatta häneen ja oli laukeamaisillaan julkiseen syytökseen häntä vastaan. Päästäkseen tuosta tunteesta iski hän katseensa allansa oleviin ihmisryhmiin, juuri kun oli lausumassa ankaran jumalan tuomion kaikille ahneille ja omanvoiton pyytäjille, mutta hämmästyksekseen sattui hänen katseensa mieheen, jonka hän tunsi, jolta hänen isänsä oli ryöstänyt ainoan lehmän ja lampaan ja josta oli ollut seurauksena että synnytystilassa oleva vaimo oli tullut mielenhäiriöön ja hypännyt kaivoon ja samaan menoon nuorin lapsista kuollut. Tuo mies, joka näytti nyt istuvan ylempänä muita, näytti todellakin katsovan häneen ikäänkuin rupeamaisillaan kiroamaan: mitäs sinä siinä pauhaat? Meneppäs sukuusi, muistappas isääsi ja meneppäs omaan itseesi, etkö vain ole samoilla teillä sinäkin? — Ja taas hän hämmästyi ja täytyi kiirehtiä sanomaan amen.

Siitäkin saarnasta oli siis tullut huono näytös hänestä pappina, hyvä alku oli mennyt pilalle ja seurakunta siis lopultakin luullenee ettei hän kykene muuta kun loistavasti alkamaan. Mutta viikon varrella hän taas kannusti itseänsä ja valitsi seuraavaksi saarnansa aiheeksi — oikeastaan virallista tekstiä noutaen — huoruuden ja salavuoteuden. Ja siinä hän nyt uskoi kunnialla selviytyvänsä, sillä se oli oikeastaan ainoa ala mistä hän tiesi, tavallaan, puhua omien kokemuksiensakin pohjalta. Nyt oli hän siis varma sekä itsestänsä että aineestansa, sillä asia ei ainakaan koskenut Suoperän Jooseppiin, jolta hänen isänsä oli lehmän ryöstänyt, vaikkapa hän nyt olisikin sanankuulijain joukossa. Heti alussa hän siis rohkeni luoda katseensa alas seurakunnan puoleen, kasvoista niin kasvoihin. Mutta mitä? Hän hämmästyi ja punastui. Siinä aivan etupenkissä istua nyypötti heidän entinen piika, Leena Pietikäinen, jonka hän oli monta kertaa viekotellut juuri saarnan tekstin alaiseen rikokseen ja syntiin. Siinä se katsoi häneen surumielisin silmin, värähtelevin kalpein kasvoin, ja jo kätki kasvot liinaansa ja pillahti itkemään. Hän tunsi kalpenevansa ja sanat takertuivat kurkkuun. Mutta kun tyttöriepu nyyhkytti kovin kuuluvasti, täytyi hänen korottaa äänensä sitä hämmentääkseen ja pauhata. Ja niin pauhasi hän, suuret hikikarpalot otsalta vyöryillen, juuri nimeksikään muistamatta ennen ajateltua ja osaksi merkittyä saarnaansa, kunnes arveli kylliksi pauhanneensa voidakseen sanoa amenen. Painunein päin ja punottavin niskoin työntyi hän sakastiin, jossa aikoi ensi töikseen ottaa aimo kulauksen rippiviiniä kuohuvan mielensä tyynnyttämiseksi, — aije, joka ei hänen mieleensä ollut vielä ennen tullut. — Mutta samalla työntyi sinne se sama vaimo, joka hänelle oli antanut huomautuksen, että sana saisi olla ankarampaa, ja alkoi kiittää heläyttämään:

— Kas sillä lailla, hyvä pastori! Se vasta oli saarna! Enpä ole moista sitte kuullut kun pastori Williamsonin täällä käydessä, vuosia sitte. Ja semmoista sen pitää olla, sen ne ruojat tarvitsevat ja se niille vasta tepsii. Jatkakaa vain pastori sillä tavalla, niin ette hiekalle rakenna eikä lankea siemen kivistöön. Kiitoksia nyt vain oikein paljo.

Pehmeä, joka ei muistanut koko pauhinastaan mitään, joutui aivan hölmistyksiin tuosta odottamattomasta käänteestä. Mutta tyytyväinen hän ei saattanut olla. Viinilasin hän tosin nyt jätti ottamatta, mutta päästyänsä huoneeseensa, kaikelta rauhaan, tunsi hän itsensä ylen onnettomaksi. Ja hän rupesi perinpohjin miettimään mikä siihen oli syynä ettei hän näyttänyt tälläkään ja semminkään tällä uralla menestyvän, vaikka tunsi siihen muuten henkisten kykyjensä riittävän.

Omatuntohan se oli, mikäs muu! selvisi hänelle vihdoin. Mokomatkin. Se oli varmaan perintö äidiltä, sillä isällä sitä kaikesta päättäen ei ollut. Jokohan lopultakin sitte olisi niin, että »hyvä pappi» ei voi olla se jolla on omatunto. Jokohan pitikin olla povi kuin kivi, luonto häikäilemätön, häpy pois. Siltä se vähän näytti. Ja kun oikein syvemmältä asiaa ajatteli, niin saattoikohan omantunnon kanssa kaikkea sitä opettaa ja saarnata mitä kirkon käsikirja ja »sana» vaati, eikö kymmentä kertaa ennemmin voisi pettää lähimmäisensä hevoskaupassa kuinka hävyttömästi tahansa tai lasketella vannottuina tosina kaiken maailman merimiesjutut. Sillä eihän silloin ainakaan tulisi koettaneeksi toisen omaatuntoa tappaa ja sielua pimittää siinä merkityksessä kuin sen tulee tehneeksi pappina. Tahi pitääkö »hyvän papin» ja ylimalkaan papin, miehen, joka tahtoo sen viran pitää, olla niin tyhmän, ettei hän todellakaan erota kouraan tuntuvia tosiasioita ja taruja toisistaan, eikä väärästä oikeata… Kummin päin tahansa, niin tuskinpa hän voi tätä virkaa jatkaa, sillä kaikeksi ikävyydeksi — niin, oikeastaan ikävyydeksi — oli hänellä vieläkin jälellä hiukan omaatuntoa ja häpyä, tahi toisessa tapauksessa järkeä, ettei hän voinut siihen valheiden ja teeskentelyn sekasotkuun sopusointuisesti sulautua edes niin, että kykenisi muodollisesti paikkansa pitämään…

Näitä hän mietiskeli ja hänestä tuntui yhä selvemmin siltä, että hän nyt vasta alkoi kääntymään siihen herätykseen joka olisi pitänyt tapahtua ennen tähän virkaan vihkimistä. Ja kun hän muisti, kuinka suuri oli tuo hänen virkavelilaumansa, ja kun hän vertaili, minkä verran nekin voisivat hyödyttää yhteiskuntaa jos muuttuisivat sen hyödyttöminä olevista syöpäläisistä hyödyllisen työn tekijöiksi, tuli hänen eteensä kysymys: mihin niitä sitten voisi käyttää, mihin ne kykenisivät? Ja hänestä tuntui, että enemmistö heistä, huolimatta heidän koulutiedoistaan, olivat mihinkään todella hyödylliseen henkiseen työhön kykenemättömiä, olivat siihen joko liian tylsiä, liian laiskoja, tahi moralisesti ala-arvoisia. Millään käytännöllisellä ammattialalla ei heitä myöskään tarvittaisi, niihin oli ihmisiä liikaakin, eivätkä kykenisikään, sillä useammissa niissä tarvitaan terävää järkeä ja tarmoa. Muuhun, raskaamman ruumiillisen työn raadantaan ei heistä myöskään olisi, sillä pitkällinen ja mahdollisesti perinnöllinen laiskurielämä on heidät siihen määrään turmellut että se tulisi heille liian suureksi kurjuudeksi. Mihinkä sitten? Täytyisi keksiä aivan erikoinen työala heitä varten, ehkä uusi, mutta sen keksimiseen tuntui häneltä puuttuvan edellytyksiä. Silloin hänelle muistui mieleen eräs kirjotus, juuri pappismiehen itsensä tekemä, jonka hän oli äskettäin jostakin lukenut, jossa esitettiin papeille suora kehotus ryhtyä mehiläisten hoitoon, ryhtyä siihen joutilasta aikaansa kuluttaakseen ja näyttääkseen esimerkkiä. Mikä oiva aate, kun sitä tarkemmin ajatteli! Juuri siinä olisi heille sopiva työala, se ei kysyisi suurta neroa, ei olisi liian raskasta, olisi hauskaa ja tavallaan hyödyllistäkin, sillä tarvittiinhan maailmassa simaakin, muutkin, jos eivät itse kaikkia nauttia jaksaisi. Niin, ja jos saarnaamisen halu tulisi… hm, siinä oli kaikki hyvät puolet ja humoriakin! Esitys oli tosin tarkottanut että tästä tulisi vaan sivu- ja huvityö, mutta miksei sitä voisi ottaa varsinaiseksi. Jos siihen vielä yhdistäisi kananhoidon ja pavun kasvatuksen, niin saisi siitä jos kuinka laajan ja yhteiskuntataloudellisesti hyödyllisen työalan, niin että he, papit, voisivat varsin komeasti elättää itsensä ja perheensä, vaikkakaan ehkä eivät voisi nykyisiä rovastin tuloja saavuttaa.

Tuo aate innostutti häntä siihen määrään että hänen täytyi nousta kävellä vihmomaan, ja siinä kävellessään hän yhä kehitti sitä ajatusta.

— Miksen minä voisi ryhtyä uran aukasijaksi? hän kysyi itseltään. Ja miksei hän voisi, hän tulisi tekemään sen. Ja sitte hän laatisi julkisen esityksen papeille, perusteellisen, jossa heitä aatteellisesti innostaisi, vetoaisi heidän siveelliseen tunteeseensa, kiihottaisi, kehottaisi, vaatisi heitä jättämään epäinhimillisen laiskurielämänsä pimitettyjen kanssaihmisten kustannuksella ja ryhtymään tälle uudelle työalalle, jonka huvin ja hyödyn hän heille näyttäisi sekä kuvannollisesti että numeroilla…

Nämä innostavat suunnitelmat katkaisi eräs asiamies, joka tuli pyytämään pastoria kastamaan hänen lapsensa. Pehmeä ei ensin tahtonut tajuta niistä oikein oli kysymyskään, mutta sitte hän käsiänsä huitoen huusi:

— Menkää herran nimessä ja kastakaa hänet itse, kastakaa hänet kuinka monta kertaa tahansa ja kuinka paljon tahansa, upottakaa hänet vaikka veden sisään ja pankaa hänelle vaikka sata nimeä…

Asiamies peräytyi selkä edellä ja silmät pyöreänä ovelle, ja edelleen siitä ulkopuolelle, mutisten jotakin jota Pehmeä ei joutanut kuuntelemaan.

Seuraavana sunnuntaina ei pastori Pehmeätä kuulunut kirkkoon, sillä hän oli matkalla länteen päin.

TUOMAS JA HÄRÄT.

Ei ainoastaan pelkän huvin, mutta myöskin käytännöllisen hyödyn vuoksi monelle, kannattaisi perusteellisesti tutustua mieheen sellaiseen kuin Tomi — tämä Tuomas Iisakinpoika ennen ja tämä Tomi Aisakson nykyään.

Tomi oli syntynyt Suomen maassa, tietysti, ja tullut tänne rikastumaan, kuten muutkin. Sillä hän oli aivan erityisesti kotoisin sieltä, missä petäjän kyljestä leipää leikataan kun halla vie tähkäpäät, joka tapahtuu sangen usein. Se seikka lieneekin merkittävä suureksi tekijäksi Tomin alkuperäisessä kehityksessä.

Jo kolmatta kymmentä vuotta sitte oli hän tähän vieraaseen maahan saapunut, mutta vieläkään ei sen kovin oudosta kielestä ollut hänen päähänsä tarttunut kuin pikkuruisen, juuri sen verran ettei hän sitä ollenkaan ymmärtänyt, mutta ei ollut aivan ymmärtämättäkään. Se oli semmoisenaan ikävä juttu, mutta aivan auttamaton, kuten Tomi uskoi. Ja kuitenkin tuo kieli oli häneen nähden saanut aikaan tavattoman muutoksen, se oli näet tehnyt Tuomas Iisakinpojasta Tomi Aisaksonin, joista ainoastaan jälkimäiset hän tunsi ja omisti. Alkujaan oli tuon Iisakinpojan perässä ollut vielä jotakin, vaan se oli kokonaan hävinnyt ja unohtunut, jäänyt vaan tämä, jolla hänet tunnettiin ei ainoastaan heimolaistensa piirissä, mutta myöskin niissä kirjoissa missä se kysymykseen tuli, nimittäin Buttemanin tehtaan miesluettelossa ja muonakauppias Viilpäkin kirjoissa, jatkuvana velkatilaajana tietysti. Mutta työpaikalla tunnettiin hänet myöskin, ja etupäässä, nimellä »Ahkera Tomi», joka lienee johtunut eräistä erikoisista ja sanoisimmeko hyvistä luonteen ominaisuuksista jotka hän omasi, nimittäin hätäilemättömyydestä ja laiskuudesta sekä niiden vastapainona sitkeydestä olla joka päivä määrätyllä paikallansa ja aina asian touhussa käsinä.

Hänen erikoisesta luonnonlaadustansa johtui myöskin se, ettei hän muutellut työpaikkaa. Mihin hän kerran oli käsiksi päässyt ja niinsanoaksemme kotiutunut, siitä ei ollut helppo saada häntä pois, jaa, se oli melkein mahdotonta. Niinpä hän saattoi olla ylpeä siitä, että oli nykyisessäkin paikassaan, nim. Buttemanin konetehtaalla, ollut viisitoista vuotta päivääkään menettämättä. Sellainen oli Tomi. Ensin oli häntä koetettu pitää valurin apurina, s.o. lapioimassa multaa muottikoreihin j.n.e. Mutta kun hän perin hätäilemättömän luonnonlaatunsa vuoksi näyttäytyi tuohonkin, muuten hänelle sopivalta näyttävään toimeen mahdottomaksi, niin siirrettiin häntä koetellen työstä toiseen, kunnes oli selvillä että hän sopi kaikkeen sellaiseen kuin esim. tehtaan härät ja semmoiset. Joku olisi voinut moisesta kokeilusta pahastua, semminkin kun se tapahtui asianomaisten puheiden ja mielenosotuksen yhteydessä, mutta Tomille oli aivan yhdentekevää missä hän oli ja mitä hän teki, kun vaan jossakin oli ja jotakin teki ja päivä merkittiin täytenä kirjoihin. Saattoivatpa ne Tomille, käskijät nimittäin, silmittömästi suuttua ja oikein nyrkin kanssa töyttiä, mutta ei Tomi siitäkään ottanut suuttuakseen kun ei se hänen järeään ruhoonsa kovin kipeästi koskenut.

Sellainen oli Tomi. Mutta meidän täytyy vielä häneen lähemmin tutustua, ja merkitä yksi hänen hätäilemättömyytensä todistus. Erään kerran oli hänelle niin suututtu, niin perin kyllästytty, että oli käsketty pois koko työpaikasta. Tomi oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta oli vaan jatkanut puuhailuaan esilläolevassa työssä. Ja niin oli päivä kulunut iltaan, kuten muutkin päivät. Seuraavana aamuna oli hän ollut paikallaan, ja niin oli sekin päivä kulunut iltaan. Ja niin sitä seuraava päivä ja niin yhä edelleen, kunnes oli kasvanut se vakaumus että Tomi kuului eroittamattomasti Buttemanin alhaisempaan työkoneistoon. Siitä oli Tomille tosin jotakin hyötyä ja olisi ollut enemmänkin jos hän olisi osannut sen hyväkseen käyttää, mutta oli siitä se vahinkokin, ettei palkka kohonnut palvelusvuosien mukana, kuten toisille sentään, vaikka mitättömän vähänkin, vaan pysyi järkähtämättömästi siinä mihin se alussa oli jäänyt. Mutta sehän oli seikka, johon Tomi ei nähnyt olevan itsellään sananvaltaa.

Kaikella on oma kehityksensä ja niinpä Tomikin lukemattomien vaiheiden läpi kuljettuaan joutui viimein virkaatekeväksi härkien ajajaksi. Niin, oikeastaan vaan koetteelle, mutta kun hän tässä vaalissa ihmeellisesti läpäsi, niin sai hän siitä vakinaisen viran. Ja sanottakoon mitä tahansa, Tomi tunsi nyt löytäneensä oman kutsumuksensa. Juuri niin, sillä tässä toimessa ei tarvinnut hätäillä eikä hikoilla ja työ sujui sentään suuremmassa mittakaavassa ja niin hävyttömän vakavasti ja varmasti. Kovin työ oli ikeen niskoille nostaminen, ja se olikin aina aikanansa kovaa, mutta sitähän kesti vaan hetkinen päivästä. Ja jouti ajattelemaankin. Tomi ei näet oikeastaan ollut niitä jotka eivät mitään ajattele vaikka paljon puhuvat ja huitelevat, ainoastaan se kävi Tomilta niin hidasluontoisesti, ettei hän yhdessä päivässä pitkälle ehtinyt. — Näillä härillä vedätettiin tehtaaseen ja sieltä pois sellaisia kappaleita joiden liikuttamiseen ilman rautatietä ei riittänyt muu kuin yhden tai kahden hirmuisen härkäparin voimat. Sellaisten voimain ohjaajana oli nyt Tomi Aisakson mahtavan Amerikan mantereella.

Kaikenlaiset koiranleuat, joita Tomi piti kaikkien joutavanpäiväisimpinä olentoina maailmassa, pakkautuivat ivailemaan hänen virallansa; aivan yleinen sukkeluus heillä oli se, että kunhan hän, Tomi, on määrätyn ajan härkien ajajana, niin tulee hänestä tohtori — lääkäri nimittäin, jonkalaisia kuuluvat amerikalaiset lääkärit enimmäkseen olevan — ja yhtä ja toista sellaista. Tomi sieti ne tavallisesti salaisella halveksumisella sydämessänsä, mutta kuinkapa olikaan, eräänä päivällisaikana tunsi hän niistä pahanlaisesti ärsyyntyvänsä, jopa siihen määrään, että jos ruokatunti olisi ollut vähän pitempi, olisi se varmaan puhjennut ilmi ja tavalla joka olisi voinut ivailut vastaisuudessa lopettaa. Eikä se ärsyyntyminen häntä vielä sittekään jättänyt, vaan jäi ärtelemään ja kihelmöimään, ulos puhkuilemaan. Härille oli hän aina ollut laupias, eikä hänellä ollut härkienkään puolelta nurkumista, joten heidän välinsä olivat säilyneet rikkomattoman hyvinä vieläpä enemmänkin: vakaantuneet vilpittömäksi ystävyydeksi, huolimatta siitä ettei sen ilmaisemiseksi mitään hyväilysanoja käytetty. Mutta mitenkä olikaan, nyt tuntuivat nekin rupeavan oikuttelemaan ja epäröimään, vintturoivat vasemmalle ja jurrailivat oikealle, kyljin ja toisin, eikä kuorma, tosin hirmuisen suuri koneen runko, tahtonut nimeksikään liikkua eteenpäin. Tomi oli nyt vihassa ja rupesi käyttämään valtikkaansa, läimi ruoskalla ja pisteli piikillä, jopa aivan ilman sääliä ja jopa voimansa takaakin. Mutta kova tuli kovaa vastaan. Härät olivat myöskin suuttuneet, silmät olivat nurin päässä ja vaahto pursui suupielistä, vintturoivat yhä pahemmin, yrittivät vapautua ikeestänsä ja kun ei se onnistunut niin heittäytyivät äkämystyneenä pitkäkseen. Tomi ähki ja puhki, vihasena ja punasena, läimi ja pisteli, mutta turhaahan se oli; härät tosin ähkivät ja puhkivat myöskin, mutta vaan makasivat. Tomi oli masentunut ja neuvoton, ja kun hän huomasi että katukäytäville oli kokoontunut sankat parvet uteliasta väkeä, rupesi häntä ilettämään ja hävettämään, melkeinpä teki mieli lähteä siitä pakoon juoksemaan. Hänen huomaamattaan oli siihen myöskin saapunut yksi tehtaan pomoista ja salavihkaa lyödä sukasi häntä vasten kasvoja, kerraten tavallisuuden mukaan hänelle kuuluvat haukkumasanat. Tomin ärtymys kun oli jo ohi mennyt, vieläpä sijalle tullut hätääntyminen, häpeä ja syyllisyyden tunne, niin sieti hän sen ja olisi sietänyt enemmänkin jos olisi annettu. Mutta väkijoukosta huusi hänelle joku jotakin ja kaikki rähähtivät nauramaan, ja nauroivat yhä hajaantuessaan eri haaroille. Tomista ei ollut milloinkaan tuntunut mikään niin ilkeältä kuin nyt tuo nauru. Hän tunsi otsansa ja korvalehtensä punastuvan ja sydämmessä kaiveli. Mutta kaikelle tälle ei mitään voinut.

Ajan kanssa ja vakailla sovinnollisilla tuumilla sai Tomi härät liikkeelle ja kuorma alkoi solua parin mailin päässä olevaa määräpaikkaansa kohden.

Allapäin astuskellessaan härkien edellä, vielä vaimennellen aivan tavatonta, hänelle ennen tapahtumatonta mielen myrskyä, ryhtyi Tomi nyt järjestelemään kokonaan mullin mallin menneitä aivojansa ja miettimään, mitä mahtoi merkitä se huuto jonka vuoksi väkijoukko rähähti nauramaan. Ja kun hän visusti korvansa takaa kokoili ne äänet ja aprikoi, niin muodostui niistä viimein lause, jonka hän otaksui omalla kielellänsä merkitsevän: »Sinä olet tyhmempi kuin nuo härät».

Noin ensi silmäyksellä tuntui se olevan pahasti sanottu ja Tomi takertui siihen kuin kärpänen tervaan. Hän rupesi asiaa perinpohjin aprikoimaan, vertailemaan itseänsä härkiin ja päinvastoin nähdäksensä oliko noissa sanoissa nimeksikään perää.

Siitä oli hän heti selvillä että he olivat aivan erilaisia ruumiinrakennuksensa puolesta, vaikka saattaisi joku koiranleuka olla näkevinään siinäkin yhtymäkohtia. Mutta muuten, heidän olemuksessansa, heidän tavoissansa, heidän asemassansa, kuinka sen puolen laita mahtoi oikein olla?… Ja Tomille johtui siinä yht'äkkiä ajatus, että mahtoikohan härällä olla sielua. Ennen ei hän ollut sitä uskonut, sillä niinhän se oli hänelle vakavasti opetettu, vaan nyt se alkoi häntä epäilyttää ja hänestä tuntui siltä, että jos kerran hänellä on sielu, miksei se voisi olla härälläkin. Ja Tomi jatkoi johtopäätelmiään:

— Härkä on mahtavin, komein ja voimakkain kaikista jumalan luomista kappaleista maanpäällä, se on totinen tosi! Jaa'a, härkä on mahtavampi kuin minä!… Mutta härkä syö heiniä, minä en, siis erotus sentään on suuri, minä olen siis härän yläpuolella , olen häntä viisaampi… Vai voipiko sitä oikeastaan pitää viisauden merkkinä, sillä sanotaanhan että »herrat syö heiniä» ja ne kuitenkin ovat ei ainoastaan härkiä, mutta minuakin viisaampia…

— Härkä makaa tallin parressa kytkettynä, minä en; siis taaskin suuri eroitus.

— Härän niskalle pannaan ies, ja julma ies, minun ei… jaa, en minä miten ole härän lainen, sillä minähän sen siihen asetan; siis minä olen mahtavampi kuin härkä.

— Ja härkä vetää — jaa, se vetää niin paljo kuin sen perään iletään panna, se vetää niska köyryssä ja kierossa, silmät muljollaan, ähkäen ja luhkaen. Vedänkös minä, hä? Enhän minä mitä vedä, minä vain läimäyttelen ruoskaa ja härät vetävät, Mitäs ne vetävätkään, esimerkiksi nämä? Hirveitä rautakojeita, koneita, höyrypannuja, vauhtipyöriä… Mikä ne kaikki muistaakaan. Ne valmistetaan tai korjataan Buttemanin tehtaassa ja sitte viedään paikoilleen, mikä minnekin. Ja ne rupeavat toimimaan, puhkamaan ja pyörimään, takomaan ja sorvaamaan, kehräämään ja kutomaan… Ja syntyy uusia koneita, ja tavaraa… lankaa ja vaatteita, kenkiä ja kengännauhoja… huonekaluja ja pakkauslaatikoita… rautanauloja ja hevosen kenkiä… ja paperia, oikein hienoa ja sileätä paperia… ja mitä tulleneekaan… Ja ihmiset käyttävät niitä, puettavat ja kalustavat, komeilevat ja ovat ylpeitä… painavat suuria aviiseja ja kirjoja ja rahaseteleitä… ja kirjottavat hirveästi — noita laskuja esimerkiksi, ruokalaskuja. Miten, kas, härät ovat vetäneet niitä koneita? Eikös niissä kaikissa, siinä rikkaudessa ja komeudessa, siis oikeastaan ole härälläkin osaa, eikös siihen ole liittynyt hänenkin hikeä ja voimaa? Jaa, sitä saattaisi olla missä vaan, esimerkiksi noiden komeiden ihmisten pukimisissa, niin että niihin voisi hyvällä syyllä panna johonkin paikkaan härän kuvan…

— Siis härkä on ei ainoastaan komea ja mahtava, mutta myöskin hyödyllinen eläin, melkeinpä välttämätön — nimittäin oikea työhärkä eikä mikään karjan kaunistus, niinkuin esimerkiksi nämä, joita minä ajan — ja siitä pitäisi antaa heille kuuluva kunnia ja kohtelu kaikin päin…

— Minäkö ajan? Mitä minä ajan, omia härkiänikö? Buttemanin härkiä minä ajan, ja hänelle siis ensi kädessä tulee se hyöty mitä nämä härät vetävät, mitä ne hiellään tuottavat… Mutta mitä varten minä niitä ajan, mitä hittoja varten minä ajan Buttemanin härkiä? Miksei hän itse aja härkiänsä? Ja vielä niitä ruoskalla läimin ja piikillä pistelen. Onko siinä järkeä? Enköhän vaan ole minäkin härkä ja eiköhän vaan ole niskallani ies, joka aamulla siihen pannaan ja illalla otetaan pois — tai ei sitä ensinkään pois oteta, se on vielä siinä kun minä menen talliini, parteeni, kun minä menen Hällmanin kellariin, rotan loukkuun, syön Viilpäkin pilautuneesta pehkusta vaimoni valmistamaa apetta ja heittäydyn pahnalleni — jaa, se on siinä silloinkin, ja se on aamulla kun siitä herään ja se on iankaikkisesti…

— Multa minähän saan palkan kaikesta, Butteman maksaa palkan ja senhän pitäisi riittää. Pitäisi, pitäisi! Mutta mitenkäs sen laita onkaan?… Kun minä ne lantit saan, niin minä ne ja'an tarkasti Viilpäkin kanssa, jonka pehkua minä syön ja Hällmanin kanssa, jonka tallissa niinä asun, ja tulos on aina sama: ei jää pukimiin eikä muihin tarpeisiin mitään, ei riitä, vaikka kuin kiristäisi. Ja niinpä minun takapuoleni vilkkaa, ja vaimoni ja lasteni vilkkua…

— Kyllä minä olenkin härkä. Puuttuu vaan härän nahkaa, ettei palelisi ja härän sarvia… Härkä suuttuu, kun sillä on ylen suuri kuorma ja sitä ruoskalla läimitään ja piikillä pistellään, — suuttuu ja äkääntyy eikä lähde mihinkään. Multa suutunkos minä, äkäännynkös minä? Mitä vielä, minä olen lauhkea kuin lammas joka keritsijänsä edessä vaikenee… Minä siis olen tyhmempi kuin härkä, totisesti minä se olen ja se oli oikeassa joka sen sanoi!

— Entä nuo toiset, jotka tuolla tehtaassa näitä koneita valavat ja valmistaman kuin härät, suuttuvatko ne, äkääntyvät, sorvaavat ja silittävät, ja joitten voimaa ja hikeä liittyy siis näihin vielä enemmän, puskevatko? Mitä vielä! Union Jäkki vaan joskus vähän hankailee sarven tynkiään tehtaan takaoven kynnykseen ja salavihkaa mörähtelee, siinä kaikki. Siis nekin ovat tyhmempiä kuin härkä. Ja kun oikein ajattelen, niin me kaikki olemmekin vaan Buttemanin härkiä, joilla on ajaja, ja ajajan ajaja, ja ajajan ajajan ajaja, kunnes vihdoin tullaan itse Buttemaniin joka kuskaa kaikkia…

— Multa mikä on tuo Butteman, joka tarvitsee niin paljo härkiä? Vain tavallinen ihminen, mies mokoma, joka käy joskus tehtaansa konttorissa, vaan aniharvoin itse tehtaassa ja silloinkin voutien opastamana ja taluttamana, sillä itse hän ei tiedä eikä ymmärrä koko meiningeistä mitään. Mies, joka ei tee mitään mutta kuitenkin kaiken tämän omistaa… Kuinkas tämä on ymmärrettävissä? Härät sanokaapas te, kuinka tämä on ymmärrettävissä?…

Tomi kääntyi sinne päin, mutta härkiä ei näkynyt ei kuullut. Hänelle yritti jo tulla hätä käteen, mutta kun hän tarkisti silmiänsä, niin huomasi hän niiden jääneen kauas jälelle päin seistä jököttämään. Hän tallusteli siis takaisin.

— Tännekös te jäittekin, jokerit! Taaskin minä olin tyhmempi kuin te, sillä minä mennä touhusin kun te levähditte. No, levähtäkää vain, mitäpä me kiirehtimään, kunhan saataisiin vaan tuo rautahirviö paperitehtaalle ennen iltaa…

Tomi viittasi kädellään sinne päin tullaksensa paremmin ymmärretyksi ja rupesi sitte raaputtelemaan härkien niskaa osottaakseen parhainta ystävyyttänsä.

— Kuulkaahan veljet! Sanokaas nyt te, kuinka se on ymmärrettävissä että Butteman, joka ei tee mitään, omistaa tehtaat, koneet ja miehet, niin — Union Jäkit ja helpparit, teidät, minut ja meidän kaikkien työn tuotteet? Sanokaas jos ymmärrätte?…

— Jaa, jaa. Merkitsikös se sitä, että me kielellä ja kätevämmillä ominaisuuksilla varustetut olemme tyhmempiä kuin te; joka voipi totta olla ja syy on siis siinä. Mutta eiköhän taas soluta, hiljalleen vain, soromnoo! »Ei oo mittää hättää, kunhan aikaa jättää.»

— Te olette härkiä, niin olen minäkin, ja teillä on niskalla ies, niin on minullakin, mutta te olette poikamiehiä… onni, että olette poikamiehiä; toista se on minun ja monen muun. Niin että voisitte olla suhteellisesti tyytyväisempiä elämänosaanne, ilman kadehtimatta, kuin minä ja me muut. Sillä nähkääs, teistä sentään täytyy paremmin huolehtia, teidän hyvästä kunnostanne, sillä te olette kalliimpia kuin me eikä ole niin vaan saatavissakaan…

Ajatuksissaan Tomi sentään jatkoi salaa, sillä hän ei tahtonut loukata hyvien tovereittensa tunnetta:

— Mutta kun te tulette kykenemättömiksi, myy Butteman teidät makkaratehtailijalle ja hyötyy teistä siis vielä senkin jälkeen. Ja makkaratehtailija myy teidät kolminkertaisella hinnalla Viilpäkille ja minä taas ostan teidät kaksinkertaisella hinnalla häneltä ja syön… syön omat toverini, veljeni!…

Kuta enemmän Tomi mietti ja teki johtopäätöksiä, sitä enemmän rupesi häntä inhottamaan ja kauhistuttamaan hänen oma sekä heidän kaikkien kohtalo ja kummallinen, kurja asiain kulku. Ja kun hän illalla pudotti ikeen härkien niskalta ja johti ne talliinsa, heltyi hän melkein kyyneliin, kävi niitä syleilemään ja puheli:

— Voi veljet! Me olemme kaikki tyhmiä ja kurjia, mutta kun te tähän asti olette olleet viisaampia kuin minä, niin antakaa te minun tyhmyyteni anteeksi ja minä vakuutan, että jos minä teitä vielä piikillä pistelen, niin pistelen minä samalla omaa itseäni, ja jos Buttemanin käskynhaltijat tulevat meille niin tekemään, niin saakoot he samalla mitalla vieläpä koron kanssa takaisin. Sillä tämä päivä, oi veljet, on ollut merkillinen uudestasyntymisen päivä!…

KIUSAUS.

Vuosikaudet oli Rautakulman kaivostyöväen keskuudessa vallinnut katkera tyytymättömyys. Isännistön puolelta sitä ei koetettukaan millään tosi-keinoilla poistaa, vaikka se sekä sen syyt olivat heille tunnetut, sillä niistä oli tehty vakavia suoranaisia huomautuksia. Ja se syy oli tuo hyvin yleinen ja tavallinen: perin alhaiset palkat ja kurjat työolot, sekä vihoviimein tuo isännistön röyhkeys olla ottamatta kuuleviin korviinsa mitään korjausvaatimuksia edes työoloissa itse kaivannoissa. Elantokustannusten viimeaikoina huimasti kohottua ei palkka tahtonut enää mitenkään riittää useampihenkisen perheen elantokustannuksiin ja huonosti suojatut kaivokset veivät yhä hirvittävämmässä määrässä työläisuhreja, joiden jälkeläiset jäivät toisten, jo ilmankin puutteen partaalla olevien työläisten hoivattaviksi, sillä mistään tapaturmista ei yhtiö suostunut mielisuosiolla maksamaan muuta kuin uhrin hautauskulut; jos joku sitä yritti oikeuden kautta, teki sen aina omaksi vahingokseen ja katkeruudekseen, sillä ovelien lakimiestensä kautta yhtiö taisteli ne yritykset heti nurin tahi toisessa tapauksessa venytti juttua niin että köyhä oikeuden hakija uupui.

Enemmistönä näissä kaivoksissa oli suomalainen kansallisuus, jota oli erityisesti suosittu itseään säälimättömän ahkeruuden ja yksivakaisen tyytyväisyyden vuoksi, avujen, joilla he olivat niittäneet oikein kansallisen maineen. Yhtiö ilmaisikin sen suosimalla suomalaisia pappeja ja kirkkopuuhia, jopa niin että sieltä pistettiin tuon tuostakin pieni almu — oikeastaan kirkkotoimien aineelliseksi kannatukseksi. Vastaavalta taholta taas, vastapalvelukseksi, kiitettiin yhtiötä erinomaisena, Herralle otollisena työnantajana ja kehotettiin työväkeä kiitollisuuteen, ahkeruuteen ja nöyryyteen. Ja siemen oli aikansa langennut hyvään maahan: suomalaiset olivat säilyttäneet hyvän maineensa, heihin oli opittu täysin luottamaan ja silti ei välitetty vaikka joku muu kansallisuus olisikin napissut ja riehahdellut. Siksipä kaivosten ylijohtaja Wolf aina kohdatessaan taputtikin pastori Lällälää olkapäälle ja lausui:

Pastorille, joka oli ennen ollut myöskin vaan tavallinen »raskaan työn raataja», mutta saanut sittemmin yht'äkkiä tuon tittelin — jumalalta, kuten hän itse sanoi — oli puhe tuollainen kuin simaa. Hän lipasi huultansa, pullisti paisahtunutta vatsaansa ja käveli kaivoskaupungin katuja kuin ruhtinas.

Mutta viimein oli katkeruus vallannut kaikki ja loppui aitosuomalainenkin kärsivällisyys. Syyt kouraantuntuvat kotona ja lisäksi uudet, kiihottavat tuulet ulkoa, jotka eivät olleet väistäneet Rautakulmankaan tarkasti vartioitua aluetta, saivat sen aikaan. Ja seuraus oli yhteinen kokous, jossa päätettiin jyrkästi lakata työstä, koska ei muuten saatu vaatimuksille mitään voimaa.

Kun tämä päätös oli saatu syntymään ja vasaran paukahduksella naulattu, puikahtihe kokoushuoneesta nopeasti ulos Andry Liponen, kaivantomies hänkin ja yksi kiihkeimmistä lakon saarnaajista ennen, ja painalsi juoksujalassa Wolfin palatsimaista asuntoa kohden. — Kukaan ei arvannut Andry Liposta epäillä, jos ei häneen erityisesti luottaakaan, sillä hän oli mukana joka paikassa, aina touhuten ja tohisten, ja puhuen suomea ja puhuen engelskaa, kumpaa kulloinkin muisti ja tarvittiin. Mutta kukaan ei myöskään tiennyt kuinka hartaasti hän unelmoi, toivoi ja tavotti yhtä asiaa, nimittäin jonkinlaisen päällysmiehen paikkaa Rautakulman kaivannoilla. Sen eteen hän olisi ollut valmis tekemään melkein mitä tahansa, ja siinä ainoastaan oli nytkin syy hänen kiireeseensä.

Liponen pyrki sisään ja pääsi, kun palvelija oli kotvan hänellä odotuttanut. Täällä hän oli ensi kertaa, vaikka konttorissa hän oli kyllä joskus käynyt saman luontoisilla asioilla ja tavannut itseään Wolfia.

Ylijohtaja Wolf, ankara herra, katsoi ensin pitkään notkeaniskaista miestä edessään ja näytti muistelevan. Vetäysi sitte suunsa hymyyn ja hän virkahti:

Liponen oli vähän hengästynyt ja hätäinen, jonka näytti hänen herransakin huomanneen, kehotti häntä istumaan ja tarjosi sikaarin. Ja Liponen istua rehotti pehmeässä, hirveän suuressa tuolissa kuin sammakko heinälappoossa ja vielä sinisiä haikuja. Vastapäätä istui itse ylijohtaja Wolf.

— Tulen juurikään kokouksesta, jossa päättivät lakon… strike… big strike… niin juuri, toimitti Liponen ja tunsi nyt sydämensä keventyneen.

— Sure… absolutely… Yes, yes… minä en koskaan valehtele, vakuutti Liponen, käsi ylhäällä kuin valaa tehden, ja kertoi sitten seikkaperäisesti ja kaunopuheliaasti kuinka kaikki oli käynyt ja että oikeastaan oli syy ollut erään vieraan miehen, joka äsken oli käynyt täällä ihmisiä kiihottamassa, josta hän, Liponen, oli jo silloin käynyt Mr. Wolfille kertomassa.

Wolf, kiivaasti astuskellen, kiroili hetken aikaa, mutta pidättäytyi taas ja jäi äänetönnä miettimään.

— Sanokaapas mr. Lipunen, luulisillekö pastori Lällälän voivan vaikuttaa asiassa, se tahtoo sanoa: voisiko hän saada koko puuhan raukeamaan?

Well… I don't know… Mutta kyllä minä sentään luulen ettei hän voisi mitään, sillä ne nyt ylimalkaan eivät enää luota kirkkoon eikä häneenkään, semminkään ne jotka ovat nyt etukynnessä.

Tämä mr. Kukkonen oli yksi paikkakunnan pomomiehiä, pikku kapitalisti, kirkon pylväs ja raittiussankari, mies, joka ennen aina oli kaikissa tärkeimmissä ja vähemmän tärkeissäkin tilaisuuksissa loistanut suomalaisten etikettinä ja jolla oli ollut sanan määräävä valta melkein kaikissa asioissa, mutta nyt viime aikoina suuruutensa menettänyt ja koko mahti alkanut rapista olemattomiin, jopa niin, että enemmistö kansalaisistaan katseli häntä epäluuloisin ja vihamielisin silmin. Liponen oli siis sanonut totta.

— No, eikö mr. Lipunen tahdo ottaa urakkaa, vaikuttaa asiassa?
Teillähän on hyvä puhekykyjä olette teräväpäinen mies.

— Kyllähän minä tahtoisin… tietysti… täydestä sydämmestäni… mutta miten, millä tavalla ylijohtaja tarkottaa?

— Minä tarkotan että Lipunen menisi nyt heti kokoukseen, sillä eihän se vielä liene hajonnut, ja puhuisi siellä tulisesti ja pontevasti, minä antaisin joitakin ohjeita, pointeja.

Liponen pelkäsi jo joutuvansa satimeen ja tuli hämilleen, sillä noin pitkälle ei hän sentään halunnut eikä tohtinut nahkansa pelosta.

— Kyllähän minä muuten… ja yksityisesti… mutta minulla kun ei ole ollenkaan kokemusta julkisena puhujana ja niin edespäin… sopersi Liponen.

— Ettekö ketään tunne sellaista henkilöä, sellaista jonka luulisitte todellakin voivan vaikuttaa? Miettikäähän nyt niinkuin omaa asiaanne ja vastatkaa kenen puoleen te kääntyisitte.

— Yhden minä luulen sellaisen olevan, jos hänen saisi siihen taipumaan. Hänen nimensä on Tahvo Kallio. Mutta hänen kanssansa pitäisi menetellä erittäin varovasti.

Wolf kertaili nimeä useaan kertaan ja kirjotti sen sitte muistiin, osotteen myöskin Liponen kertoi vielä tarkemmin hänestä hänen luonteestansa ja niin edespäin ja myöskin ilmoitti samalla että huomenaamuna olisi vielä yleinen kokous, jos ei tänään ehtisi.

Wolf kiitteli, lupasi muistaa ja Liponen sai lähteä. Hyvälle tuoksuva sikaari hampaissa ja mieli täynnä toivoa että nyt oli tehnyt palveluksen joka johtaisi hänet päämääräänsä, pujahti Liponen ulos ovesta ja teki heti käänteen kaarroskadulle. Taakseen silmätessään huomasi hän pappi Lällälän työntyvän kovalla kiireellä Wolfin ovelle.

— Ahaa, ennätinpä ennen sinua, mutisi Liponen hyvillään ja kuvitteli kuinka Lällälä tuntee itsensä nolatuksi.

Mikä oli tuo Tahvo Kallio, väliuhri, jonka Liponen oli Wolfille esittänyt? Vain tavallinen kaivostyöläinen, vakava, harvasanainen, pinnalta ja eturähinästä pois pysyttelevä mies. Mutta kumminkin yksi niitä harvoja, joita aina jonkun kustakin joukosta löytää, jotka tahtomattaan herättävät luottamusta ja arvonantoa siinä määrässä että heitä useampi salaisesti pitää ihailtavina malleina ihmisestä ja miehestä. Ne ovat luonteita, joita hallitsee harkitseva järki, johon sopusointuisesti liittyy järkähtämätön oikeudentunto. Yksi tällainen oli Tahvo Kallio. Sanansa hän aina punnitsi ja niinpä oli opittu tuntemaan, että milloin hän suunsa avasi, niin sieltä ei tullut tyhmyyksiä, vaan päinvastoin juuri sitä mitä useampi oli syvimmällä päässänsä aprikoinut vaan ei saanut sitä sieltä ulos. Hän myöskin viljeli ahkerasti kirjallisuutta ja oli sieltä ammentanut melkoisen tietomäärän, joka sopusuhtaisen luonteen rinnalla kohotti hänen etevämmyytensä hyvinkin huomatuksi ja olisi varmaan kohottanut hänet »ainoaksi kukoksi tunkiolla», ellei hän olisi niin itsepintaisesti painautunut sinne »keskustaan». Hänellä oli näin ollen melkein jakamaton suosio ja luottamus kansalaistensa keskuudessa.

Mutta Kallio oli nyt joutunut taloudellisesti ahtaaseen ja tunnekohtaisesti surulliseen asemaan. Hänellä oli hoivattavana suuri perhe, paljon lapsia, ja iäkkäät vanhemmat, jotka hän oli synnyinseudultaan mieron jaloista tänne turviinsa toimittanut. Säännöllisissä oloissakin se vaati koko hänen järjestelemiskykynsä ja tarmonsa, ja oli mahdollisia vaan sen kautta että hänellä säilyi rautainen terveys kestää heltiämättömästi raskaassa ja epäterveellisessä työssänsä, johon häntä kannusti rakkaus ja velvollisuus hoivattaviansa kohtaan. Mutta nyt oli yksi hänen lapsistansa arveluttavasti sairastunut ja sitäpaitsi makasi vuoteenomana hänen vanha äitinsä, tuo, jonka hellyyksiä ja ihmeteltävää uhrautuvaisuutta hän aina heltyen muisteli, tuo, joka oli häntä suurten kato-vuosien aikana käsivarsillaan kannellut satoja peninkulmia pitkän kerjuutien ja ihmeteltävällä tarmolla pelastanut sekä hänet että itsensä. Nyt olisi siis tarvittu tavallista enemmän varoja, mutta säästössä ei ollut mitään, ei voinut olla, ja nyt kohosi tuo lakkokysymys, yht'äkkiä. Kalliosta tuntui nyt katkeavan se ainoa lanka minkä varassa heidän elämisensä, ja hänelle rakas velvollisuutensa täyttäminen oli riippunut ja kaikki suistuvan katkeraan, kurjaan tuhoon. Tavallista suurempi synkkyys, suru, jonka hän tarkasti kuorensa alle vaiensi, kuvastui nyt hänen kasvoiltansa eikä hän tahtonut löytää ristiriitaisille tunteillensa tasapainoa, ei voida määrätä selvää suhtautumistansa tähän heränneeseen kysymykseen, joka tuntui sattuneen kaikista sopimattomimmalla ajalla mitä olla saattoi. Mutta viimein hän teki päätöksensä: hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan sitä vastaan, vaan päinvastoin hänen täytyi asettua sitä vakavasti puolustamaan ja lujittamaan, kaikki sen yhteisen tunteen vuoksi joka tässä oli ydin, vaikka jokainen siten lausuttu sana oli kuin murskaava isku hänen omille tunteillensa. Hän näki kurjuuden, jo huomenna tai ylihuomenna kyyhäävän hänen asuntoonsa lastensa, vanhempainsa ja sairaitten ympärille, näki siellä sen kaatavan yhä useampia tautivuoteelle ja toisilta jäytävän poikki elämänlangan. Ja vaikka piankin tuo kerran puhkeava lakko päättyisi, edullisestikin, niin jälkeä jättämättä ei se häneen nähden voisi sittenkään tapahtua. Mutta toisin hän ei voinut tehdä, hän asettui järkähtämättömästi rintamaan ja samalla tiesi että hänen on siinä myöskin viimeisenä seisottava kävi miten kävi.

Kallio oli juuri väliaikaisen lakkokomitean kokouksessa, johon hän oli tullut valituksi, kun hänelle tuotiin kutsu saapua telefooniin. Hän säpsähti, sillä hän arveli sen olevan kotoisten asiainsa kanssa yhteydessä. Mutta kun hän tuli paikalle, kuuli hän, että häntä tahdottiin tulemaan ylijohtaja Wolfin puheille. Ensin aikoi hän vastata, että jos herra Wolfilla oli jotain asiaa hänelle, niin sopi tulla häntä tapaamaan: muutti kuitenkin mielensä ja vastasi, että jos asia ei olisi erittäin tärkeä, nila hän soisi sen jätettäväksi huomen aamuun. Asia kuului olevan tärkeä ja tulevan pian toimitetuksi kun hän vaan tulee paikalla käväsemään. Muutaman silmänräpäyksen epäröityään vastasi Kallio tulevansa heti.

Mitä ihmettä varten häntä sinne vaivataan, minkälainen voisi olla se asia, joka noin kuului hänelle, jota ei yksityisesti oltu koskaan Wolfin puheille eipä edes konttoriinkaan käsketty ja jonka nimeä ilman jotain erikoista seikkaa tuskin siellä tiettiinkään? Sen täytyi kai olla lakkopuuhan vuoksi, mutta miksi sittenkin hän joutui siinä kysymykseen? — Näitä aprikoi hän mielessään koko välin, kunnes seisoi silmä silmää vasten tuon miehen kanssa joka oli kuin keisari tuhansien ihmisten silmissä tässä Rautakulman tienoilla.

— Minä, alkoi Wolf tyynesti, olen työnjohtajien! kautta kuullut teistä Mr. Kallio, ja oikeastaan heidän suosituksestaan johduinkin nyt kutsumaan teidät puheilleni, sillä minä lähden huomen aamuna jonkun päivän kestävälle matkalle. Seikka on sellainen, että kaivoksissamme on suunniteltu toimeenpantavaksi monenlaisia järjestelmällisiä muutoksia, parannuksia ja laajennuksia. Niiden lopullinen käytäntöönpano tietysti riippuu yhtiömme presidentistä, jota odotetaan piakkoin Europamatkaltaan palaavaksi, mutta hyvin luultavasti hän tulee ne semmoisenaan hyväksymään. Sen mukaan tultaisiin esimerkiksi yleisesti kohottamaan työpalkkoja, joka näyttää olevan olosuhteitten vaatimus, varustamaan kaivantoja paremmilla terveys- ja suojalaitoksilla, jotka myöskin ovat tarpeen vaatimia, sekä laajentamaan töitä, joten puolestamme tulisimme vähentämään sitä työttömäin armeijaa mikä tänä aikana näkyy kasaantuvan.

— Anteeksi, yksi minuutti! — ja niin sanoen hän meni nopeasti toiseen huoneeseen, jonkun tärkeän asian muistaen, kuten näytti.

Kallio oli kuin puulla päähän lyöty. Ensinnäkin hänen käsityksensä tuosta pelätystä »Rautakulman keisarista» muuttuivat toiseksi kuin mitä ne olivat vielä hetki takaperin olleet ja sitte nuo asiat, joista hän kuuli, hämmästyttivät häntä. Oliko todellakin oltu liian hätäisiä tuon lakkopäätöksen teossa, oliko tehty tyhmyys, joka jatkettuna alettua tietä tulisi mahdollisesti omaksi vahingoksi, sillä sillähän voitaisiin ärsyttää tuo nyt omasta tahdostaan taipuisa hirmuinen mahti vastataisteluun, taipumattomuuteen ja kaikkien jo suunnittelemainsa parannusten peruuttamiseen?… Eiköhän olisi sittenkin paras koettaa kaikessa hiljaisuudessa perääntyä siitä mihin jo oli ehditty… ja sehän nyt olisi oikeastaan hänelle itselleenkin kuin sallimuksen ojentama pelastus…

Näitä ehti Kallion päässä pyörimään kun Wolf taas astui huoneeseen ja istahti tyynesti paikalleen.

— Niin, alkoi hän, mainitsin, että töitä tultaisiin laajentamaan, se siis tahtoo sanoa: ottamaan enemmän työväkeä, josta taas vuorostaan johtuu että tarvitaan enemmän peräänkatsojia, työnjohtajia. Yhdeksi sellaisista on teitä erityisesti minulle suositeltu ja minä siis päätin tarjota teille sen paikan tuntuvasti kohotetulla palkalla, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

Nyt Kallio joutui vasta ymmälle. Kaikkia muita mahdollisuuksia oli hän koettanut tämän »visiitin» syyksi arvailla, mutta tuota ei suinkaan. Ja tuo esitys tuntui niin luonnolliselta kuin se konsanaan saattaakaan, mutta kuitenkin siinä oli jotain omituisesti epäilyttävää. Joutamatta nyt mitään sellaista punnitsemaan, muisti hän vallitsevan aseman ja vastasi empimättä:

— Voi olla seikkoja ellen voi noin yht'äkkiä vastata, ja eihän sillä kaiketi ole niin väliäkään.

— Olen pahoillani ettemme saaneet teistä työnjohtajaa, virkkoi Wolf yhä näennäisesti tyynenä, mutta hänen kasvoillaan elehti selvä suuttumus.

— Kyllähän miehiä on, ja minua edullisempia varmaan, jos niitä vaan todella tarvitaan, lausui Kallio ja nousi lähteäkseen, vieläkin epätietoisena kysyisikö jotakin kuulemistansa muutos- ja parannushommista vai jättäisikö kaiken silleen, mutta Wolf pysähdytti hänet.

— Yksi asia, jonka muistin tuossa ja Mr. Kallio kai siihen voipi vastata. Minulle on lennätetty huhu tai juoru, miksi sitä sanoisin, että työväkemme puuhailevat lakkoa tai jotain sellaista, eihän tuossa kuitenkaan liene mitään perää?

Kallio olisi suonut ettei tuota kysymystä olisi herätetty, sillä hän tunsi jonkinlaista edesvastuullista vaikeutta sen vastaamisessa, mutta kun se nyt noin tehtiin, niin katsoi hän parhaaksi vastata suoraan.

— Kyllä siinä juorussa perää, mutta sen enempää en katso olevani valtuutettu ainakaan nyt vielä niistä asioista selostamaan.

— Mitä? Se on siis totta! Juuri kun me suunnittelemme suurisuuntaisia parannuksia, parhaimmassa tarkoituksessa, ryhdytään puuhaamaan lakkoa. Ovatko ne hulluja vai tapahtuuko se suorasta ilkeämielisyydestä?

— Ei kumpaakaan, vastasi Kallio tyynesti. Meitä on ollut siihen pakottamassa kyllin painavat, tahtoisinpa sanoa kyllin räikeät, katkerat, veriset syyt. Jos noita parannuspuuhia on todellakin olemassa, niin niistä ei ole tiedetty mitään, sillä — Mr. Wolf on ehkä unohtanut — muutamia päiviä sitte saimme yhteisiin pyyntöihimme tai vaatimuksiimme, kummiksi ne sanottaneekin, itsensä herra ylijohtaja Wolfin nimessä vastauksen joka ei jättänyt toivon sijaa ja oli sitäpaitsi muodoltaan sellainen että se vain lisäsi katkeruutta.

Wolfin otsa hiukan punastui ja sitä enemmän kun huomasi Kallion suoran katseen olevan hänen silmiinsä kiinnitettynä.

— Ni-niin, toimenpide on mahdollisesti syntynyt sen jälkeen, koetti
Wolf selittää — Ja milloin tuo lakko pitäisi alettaman?

— En siihenkään, mutta uskallan sentään sanoa oman luuloni, että ellei miehistö saa noista parannuspuuhistanne täyttä varmuutta, niin lakko tulee taisteltavaksi.

— Te myöntänette, jos asiaa tarkemmin ajattelette, että lakko tällä hetkellä olisi kaikissa tapauksissa tyhmyys, se tuottaisi tavattomassa määrässä kurjuutta ja onnettomuutta, sillä eihän sitä varten ole tietääkseni, ainakaan pitempää aikaa, varustauduttu, ja sitä paitsi tulisi se lopultakin nujerretuksi ja kaikki se mitä sillä koetettiin pakottaa jäisi saamatta. Siis palkaksi vaan kaikki siitä syntynyt vahinko, kurjuus ja kärsimykset.

— Mutta hätääntyneiden, kiusattujen ja pakotettujen ei auta sitä mahdollisuutta katsominen, kun ei muuta keinoa ole valittavana, vastasi Kallio.

Wolf mietti hetken ja näytti olevan epävarma jatkaisiko enää vai antaisiko vieraansa mennä. Lähestyi sitten Kalliota.

— Teen vielä yhden kysymyksen eli ehdotuksen. Koska te, Mr. Kallio, olette järkevä, ymmärtäväinen mies, kuten minulle on kerrottu ja kuten nyt itse huomaan, ja koska te nyt huomannette että tämä työväestön aije tuottaisi ehdottomasti onnettomuutta teidän kansalaisillekin, joiden edut kai teillekin ovat vähän läheisemmät kuin joidenkin toisten, niin, ja onhan teillä itsellännekin perhe, jota tietysti rakastatte ja jota ette suinkaan tahtoisi kurjuuteen suistaa, niin ettekö tahtoisi, ettekö lupautuisi vaikuttamaan siten että tuo tyhmä, onnettomuutta ennustava yritys nyt raukeaisi, jos… jos teidät siitä hyvästä työstä palkittaisiin?…

Ilman tuota loppua olisi Kallion vastaus ehkä ollut hiukan toisenlainen, hiukan lievempi tai muuta sellaista, mutta tuo isku vaikutti häneen kuin jotakin lokaa olisi hänen silmilleen viskattu ja samassa hetkessä hänelle selvisi kaiken tämän alla oleva tarkoitus. Wolfkin näytti huomaavan erehdyksensä ja koetti sitä jollakin soperruksella korjata, mutta Kallio kohotti ylpeänä päätänsä, iski varman katseensa Wolfin silmiin ja lausui painavasti:

Puristaen huulensa yhteen ja kääntäen kumartamatta selkänsä asteli Kallio ulos ovesta. Edustalla kohtasi hän Liposen, joka säpsähti hänet nähtyään.

— Mitä hiiviskelet? Puske vain sisään, kyllä siellä nyt on päällysmiehen paikka tarjolla! mörähti Kallio purevasti, painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti järeästi astelemaan kokouspaikkaa kohden. Mutta tuskin oli hän ensimmäiseen kulmaukseen ehtinyt kun vastaan puski kiireellä vauhdilla prominentti Kukkonen, joka näytti myöskin säpsähtävän. Hymähtäen, mutta kasvojaankaan kääntämättä paineli Kallio ohi varmoin askelin.

— Kylläpäs nyt korpeille ja ketuille tuli kiire, oikein kilpahyppy. Punokaa vaan yhteen, ei tee mitään, kun me vain olemme asiastamme selvillä…

MYRSKY-YÖN RUNOA.

Ilmassa on outoa hämäryyttä, kuin raskasta odotusta, pidättäytymistä, jännitystä. Vihdoin tuntuu pelokkaita värähdyksiä. Ja kohta senjälkeen uhkaavaenteinen humahdus. Se on myrskyn viestin tuoja. Merkiksi kaamasee se sylintäyden kalseita syyslehtiä ja lennättää ne ilmaan. Jo välähtää salama ja räjähtää. Taas on hetken henkeäpidättävää odotusta, kunnes kuuluu kaukainen valtava kohina, joka lähenee ja paisuu. Jo pauhaa läheinen metsikkö kuin hädässä, puut kumartavat syvään kuin seurakunta messussa, kuin hallitsijan alammainen kansa. Jo ehtii kylän laiteelle, kaataa aitoja, kattoja repii, puita piiskaa — ja niin yhä edelleen pauhaten, ärjähdellen ja roskaa ryöpyttäen ihmisasunnoille. Tutisuttaa seiniä, tärisyttää ikkunoita, ulvoo ja viheltelee. Puistelee ihmisten suojattipuita, oksia repii, juuria ratkoo. Syöksähtää siitä alas rantaan, ryöpsähtää levein sylin mustaan veteen, käärii sitä kuin luokoa, ja yhä edellään työntäen, vyöryttäen ja vaahdoksi vatvoen, tyrskien ja pauhaten, ärjyen ja ilakoiden etenee ulapalle….

Kalastajan vene pyrkii rantaan, taistelee ja pyrkii — myrsky työntää sen takaperin. Läähättäen ja hammasta purren ponnistelee vanha kalastaja — myrsky viskaa takaperin. Veri tihkuu soutajan kynsien alta, jänteet ratisee — meri on väkevämpi. Katkeaa soutajan airo, kaatuu kalastajan vene — myrsky laulaa lauluaan.

— Jumalani! kiljasee kalastajavanhus, mutta suolanen vesi lyö vasten kasvoja.

— Jumalani! Jumalani!… Auta! Auta!… huutaa hän kähisevin äänin, mutta voimakkaammin ärjähtelee meri.

Hän ei ole monta kertaa huutanut jumalaa eikä häneltä apua rukoillut, sillä hän on aina selviytynyt kylmän järkensä ja voimakkaiden käsivarsiansa avulla, mutta nyt hän huutaa ja rukoilee, sillä meri on hänet voittanut.

Verisin sormin kouristaa hän veneen laidasta ja huutaa. Mutta ääni sortuu sortumistaan ja vaikenee vaikenemistaan, kunnes sammuu kokonaan. — Jumala, meri vaan pauhaa…

Tietä, joka johtaa ihmiskeskustaan, ponnistelee eteenpäin ihminen, rynnistelee vasten myrskyä vaimo, liepeillään suojaten ja rintaansa vasten painaen lasta, jonka ainoa turva on hän, jolla ei itsellään turvaa ole, ympärillä on läpinäkymätön pimeys, yö. Ympärillä pauhaa ja ryskää, taittuu puita, oksia sinkoilee, vasten lyö vettä ja rakeita. Horjahtelevilla jaloillansa täytyy hänen tunnustella tietä, ettei oheen horjahtaisi.

Itsestään ei hän välitä, hänet saisi myrsky vaikka repiä, mutta tuo, jota hän rintaansa vasten puristaa, pakottaa ponnistamaan, kestämään; sen tahtoo hän myrskyltä suojata.

Maailma on avara, hän tuntee, avara ja ankara. Sen voimat jokapuolella ylen armottomat. Ja maailma on täynnä koteja, hän yksin, jolla ei ole kuhunka päänsä kallistaisi, hän yksin, jolla ei ole yhtään ystävää… ei yhtään koko avarassa maailmassa!…

Selittämättömän tuskan täyttämänä lyyhistyy hän polvillensa lapsensa yli ja rinnasta tulvii huuto: — Oi Jumalani! Oi Jumalani!… Mutia rakeet putoavat kovina hänen päälaellensa ja kylmä vesi valuu hänen lämmintä ruumistansa pilkin.

Jo tuikahtaa tien vierestä tuli. Läpi sateen ja myrskyn, läpi silmillä riepovien hiussuortuvain ja läpi kyynelien näkee hän sen ja rientää sitä kohden.

Mutta sen vierelle päästyä hän pysähtyy ja epäilee, sillä rakennus on ylen loistava — hänelle. Ponnistaa kuitenkin itseänsä ja vapisevin polvin kohoaa rapulle — toiselle — kolmannelle — ja kolkuttaa ovelle, varovasti, hyvin varovasti, sitte kovemmin ja kovemmin.

— Ihminen, äiti, jolla on lapsi povellaan ja rukoilee päästä hetkeksi suojaan — hetkeksi vain.

Ovea raotetaan varovasti ja kirkkaan valon annetaan langeta hänen kasvoillensa, mutta suljetaan samalla nopeasti. Hän jää pimeään ja odottaa, odottaa hetken, odottaa toisen, yhä odottaa, sillä hän ei ymmärrä mitä tehdä ja mitä hänelle tarkoitetaan. Viimein hän kolkuttaa uudelleen — varovasti — kovemmin, kunnes oven takaa kuuluu ääni:

Hän vaan yhä katsoo oveen eikä tahdo ymmärtää, ei tahdo uskoa, sillä sekin oli nainen ja äidin ääni…

Jo ymmärtää hän sen, ja povessa käy hirveä vihlaus. Kuin myrskyn viskaamana ryntää hän tielle.

— Ehkä niin… ehkä ei…. ei mamma tiedä… Multa eihän sinun lapsikulta tarvitse sitä kysellä.

— En tiedä, pelottaa vain… tuolla ulkona on niin pimeä ja ruma, siellä ulvoo ja pauhaa.

— Tuuli se on vain joka myllertää. Ei ole mitään pelkäämistä, rakkaani, me olemme hyvässä turvassa — niin hyvä, lämmin ja kaunis koti!

— Niin, mamma, oikein kaunis! Mutta… entäs se joka kävi pyrkimässä sisään, eikö hänellä ole kotia?

— Mamma, kuka on rakentanut tämän meidän kauniin kodin ja kaikki tyyni, pappako?

— Voi voi! Nyt sinun on lähdettävä nukkumaan, muuten sinä teet mamman sairaaksi!

— Papalla on paljo työtä; hän, on varmaan Kansanvalistusseuran kokouksessa nytkin.

Ulohtaalla katureunasta, upean aidan ja puiston ympäröimänä, on talo, jonka olemassaolo on julkinen salaisuus, — talo, joka päivin on kuin kuollut, mutta öisin herää räiskyvään elämään. Silloin se on iloinen talo. Mitä rumempi ja pimeämpi on yö, sitä iloisempi on se.

Sen ikkunat ovat tarkasti verhotut ja peittävät sisäänsä kaiken mitä siellä on: hyvin kunnioitettavat vieraat, jotka siellä vapautuvat kaikista ahtaista elämänkaavoista, ja iloiset talon asujamet, jotka elävät ja pukeutuvat vaan sitä yötä ja sitä seuraa varten.

Alla myrskyn pauhinan ja sateen roiskinan, alla kaikkien surujen ja murheiden on se kuin rauhan satama, jossa unhotetaan ne. Niinpä nytkin. Kiireesti pujahtavat umpivaunut ovat sinne tuoneet seuran, joka tahtoo vapautua raskaista velvollisuuksista ja kaavoista — ja myöskin osaa tehdä sen, sillä heitä avustaa siinä iloinen naisparvi, valittu iän, näön ja vaikutusmaun mukaan kaiken maailman suunnilta ja kouluutettu tehtäväänsä kokeneella aistilla.

Seura on päässyt jo ensi asteen ohi, elementit ovat jo vapautuneet, virallisen nutun ja siveellisen kuoren alta on jo astunut esiin nautintoa etsivä elostelija. Kansanvalistusseuran esimies on innostunut johtamaan kööriä:

Hei maljat kaatakaamme, jää huolet arkiset, nuoruutta, voimaa saamme ja aukee sydämet. Hurei, hurei, huraa!

Kippis!… ja lasit tyhjentyy, ja paussin ajalla polvilla keinuvat neitoset jakavat hyväilyjä. Mutta nytpä tuomari tahtoo laulaa:

On naiset vain ja viini mi mielen ylentää, se ompi tyhmeliini ken osattomaksi jää. Hurei, hurei, huraa!

Jos myrsky on tai tyyni, jos päiv' on, yö on, tai — unhota kaikkityyni ja syö ja juo ja nai. Hurei, hurei, huraa!

Siis maljat nopeasti — tää malja neitosten — ja ilo aamuun asti, tää lyhyt hetkinen. Hurei, hurei, huraa!

Tuo ompi oiva tuuma, ma näin siis päätän sen: mull' on niin hiton kuuma, ma napit aukaisen — Hurei, hurei, huraa!

Remu kiihtyy, häly kasvaa. Tuolit kaatuu ja pullot putoilee, napit laukee ja vaatekappaleet valahtavat lattialle. Yleinen riemu ottaa yksityiset muotonsa.

Mutta viimein väsytään, — on soma väsyä täällä — ilman paikan ja tavan valintaa. Pöydällä tököttävät pullot, tyhjät ja täysinäiset, saavat ihailla täytelyydessänsä puhkuilevia vatsakumpuja. — Poliisimestarin on onnistunut kaatua sohvalle, kainalossaan naisen kenkä. Tuomari on pudonnut tuoliltansa lattialle, kainalossaan kokonainen naisen jalka. Ja niin ne muut, jotka väsyivät ennenkuin vuoteelle ehtivät. Mutta Kansanvalistusseuran esimies luulee silkkihattuansa yöastiaksi…

Raskaasti ryskyen saapuu asemalle pitkä tavarajuna. Sen vaunujen alta ryömii ilmoille likaisia ja kohmettuneita ihmisolentoja — miehiä, jotka tulevat pitkältä matkalta. Kiirehtien koettavat he ohjata jäykistyneitä jalkojansa pimeään katveeseen, missä voisi yhtyä ja tehdä suunnitelmia. Karkea kirous kalisevien hampaitten takaa on ensimäinen jolla he voivat toisiansa tervehtää — kirous kylmää ja satunnaista epämukavuutta vastaan, ei muuten, sillä matka on onnistunut. Suojaan! Se on ensimäinen kysymys, mutta kaupunki on outo.

— Niin, mihin, sanoppas se. Meitä pelkää jokainen kristitty tässä kaupungissa.

Väristen, nutturähjäin kaulukset vedettynä niin ylös kuin ne suinkin ylettyvät ja kädet työnnettynä taskujen pohjaan, lähtevät he niskakyyryssä varovasti etenemään kaupungin pimeätä seutua, sen takapihoja noutaen. Jokainen sovelias soppi tutkitaan ja ovia koetellaan. Kaikki ovat lukitut.

— Täällä näyttää ihmiset olevan varsin varovaisia, murisee yksi joukosta.

— Eipäs, sanoo Andreas, edellä ollut, jonka käsiin on kopeutunut joku aukeava oven tapainen. — Jo nyt otti ja avun antoi, työntykää pojat vaan sisään — tänne!

— Juuri niin, ilmielävää lantaa siellä on, vaan siksipä se onkin oiva paikka meille — lämmin ja pehmeä.

— Oikein, hevoslantaahan tuo vaan on, sanoo Siimon ja työntyy eellimäisenä sisään.

— Kas niin, enkö minä sitä sanonut, niin suloinen lämmin hivelee kasvojamme ja tunkeutuu nuttujemme alle! — iloitsee Andreas.

— Koko maailma haisee — ja pahemmalle kuin tämä; tämähän on rehellistä ja puhdasta hajua yhdestä ainoasta aineesta… Mutta kenellä on kuivaa tulitikkua?

Siimonin kainalon alta löytyy sellainen; sen valossa tarkastetaan asema ja katsotaan leposija.

— Mitäs muuta tuohon lämpimän pehmeän lannan päälle vain, kyllä se huomenna pois varisee, kyllä sen päivä taas valkasee.655

— Niin, vielä meille päiväkin koittaa! huokasee Vilkku, jolla on runollinen mieli.

Ja miehet, mieron matkalla toisensa tavanneet, laskeutuivat levolle kuin veljet. Kylki kylkeä lämmittää yhteinen ymmärrys ja leikki lieventää mielen katkeruutta.

— Mutta ei tekisi pahaa vaikka olisi vatsassakin jotakin. — Andreas, sinullahan piti olla sitä makkaraa vai oletko jo omaan suuhusi sen pistänyt?

— Tallell' on tavara, täsmälleen kuusi tuumaa pitkästi, kaksi kullekin.
Jako tapahtuu purasemalla siitä mihin minä sormeni merkiksi asetan.

— Ihanata on elämä täällä maailmassa! huokasee Vilkku. — Täällä ihminen rualla ravitaan, vaatteilla verhotaan ja huoneella suojataan myrskyä vastaan!

Emmepä ole kahteen kuukauteen siihen kättämme pulittaneet ja katso me kuitenkin kaiken tämän hyvyyden saamme.

— Niin, me olemme kuin kukkaiset kedolla ja taivaan linnut, jotka eivät työtä tee eikä kehrää…

Mutta Vilkku, sinullahan oli lemmitty täällä, häntähän sinä niin kiihkeästi tapaamaan kiirehditkin, kuinka sinä tänne jäit vielä?

— Sitäpä tässä juuri mietin. Ihanasti tämä kaikki sydämmeni tunteisiin sointuu: rumuus rakkauteen, kurjuus onneen. Oi veljet! Mutta — vielä meille päiväkin koittaa!

Äänetönnä nyt kukin kuuntelee oman povensa ääniä, kunnes vaipuvat unten maille ihmeellisille, jossa ei mikään ole mahdotonta. Vilkku yksin ratkaisee onnensa kummaa kysymystä polte povessaan, hiki otsallaan.

Seinän takana ryntäilee myrsky, lakkaa päryyttää yhtä laudan sälöä ja soittelee oksanreiällä.

— Missä, oi, kultani kuljetkaan, tyttösi on niin yksin — vai joko jouduin ma unholaan? — Oi, tule jo tervehdyksin!

Tikintikin — tikintikin… Hääleninkiä neiti Onnelliselle — kaunista hääleninkiä… tikintikin… jonka pitää valmistua huomenna… tikintikin — tikintikin… Missäs on minun hääleninkini?

Tulisit armaani mierolta pois. tyttösi on ikävässä, kahdenhan helpompi surrakin ois — yksin nyt kalpenen tässä!

Tikintikin… Näin minä yli yöt valvon ja neulon hääleningeitä… tikintikin… nuorille kauniille morsiamille… Neulon… tikintikin… onneako?… Ja itse kuihdun ja odotan…

Kuihdunko minä? Miltähän minä näyttäisin jos hän nyt tulisi?… Voi, kuinka minä olen kalpea, ei edes poskipäillä punaa!… Ja tummat ympyrät tuossa noin — ja eiköhän jo ryppyjäkin, tuommoisia pieniä kureita!…. Voi kuinka minä olen väsynyt — väsynyt!…

Mutta mitä minä tässä hupisen… tikintikin… tämän pitää olla huomenna valmis… tikintikin… ja vuokrakin on maksettava… tikintikin — tikintikin — tikintikin…

— Mitä on enää elämällä arvoa — tällaisella elämällä! Ihmisten hylkynä ja itselleen vaivana vaeltaa ja vaeltaa — repaleisena, vilussa, nälässä… Jos miten mittaan, on kärsimys suurempi nautintoa. Haa, nautintoa! — en muista sitä enää, siitä on niin kauan… nautintoa on minulle vaan myrkky, jonka hirveät mainingit vielä veressäni kiertävät…

— Riehu sinä myrsky vaan, lyö! Jospa sinä voisitkin repiä minut kappaleiksi, niin minä siunaisin sinua…. Tuttu sinä olet minulle, sinun soittosi, sinun raivosi sinut minä olen omassa povessani tuntenut kauan, kauan, kunnes nyt sekin, tuo ainoa kaiku elämästä, on väsynyt, vaiennut… jälelle on jäänyt vain yksi jota kaipaan, kaiken unhotus, kaiken loppu — rauha!…

Hän selvittelee taitavasti nuoran kappaleen ja solmeaa sen päähän silmukan — ja yhtä varmasti kiinnittää sen ylös oksaan.

— Ärjy sinä, meri, vaan en minä sinne tule. Minä tahdon ripustaa itseni ylös että ihmiset näkevät ja joku sydän särähtää…

Hän pujottaa silmukan kaulaansa. Hampaat kalahtaa ja syvä synkkä huokaus kohoaa rinnasta, aivan kuin puhaltaisi sieltä ulos kaiken mitä siellä on sisällä ollut… Mutta samassa musta haamu, kuin myrskyn enkeli, ryntää siitä ohi niin lähitse että liepeet häneen koskettavat ja syöksyy rannalle. Siellä hän irrottaa poveltansa jonkun jota tulisesti syleilee ja suutelee — ja sitten ne molemmat katoavat.

Nopeasti tempasee mies silmukan kaulastansa ja ryntää rantaan — pelastamaan.

HIILIÄ.

Joka aamu nähtiin hiilenkäsittelypaikkojen läheisyyteen ilmestyvän vanhan harmaahiuksisen naisen, joka keräili koriinsa tielle varisseita hiiliä.. Sitä tehdessään ei hänen tarvinnut paljon kumartaa, sillä elämän taakka oli jo hänen vartalonsa siihen asentoon taivuttanut. Mutta joka kerta, kun hän oli hetken aikaa etsinyt ja poiminut, rupesivat hänen silmänsä vuodattamaan kyyneleitä, jotka kostuttivat koriin kasaantuvia hiilen murenelta, kunnes hän kantamuksineen lyyhäsi pois.

Siihen oli ollut ennen lupa, mutta nyt oli tullut kielto ja uhka; sakkotauluja oli sitä varten asetettu radan varrelle lukuisasti. Sitä ei tiennyt harmaahapsinen hiilenkerääjä, vaan ilmestyi paikalle tapansa mukaan. Mutta ei ehtinyt pitkälle, kun hänen eteensä ilmestyi virkapukuinen mies ja puhui. Ja kun ei hän ymmärtänyt mitä hänelle puhuttiin, vaikka ääni kyllä oli vaativa ja ankara, sysättiin hänet menemään. Ja hän meni, kyynelten tippuessa tyhjään koriin.

Sen päivän ja sitä seuraavan yön hän huojutteli kumaraa ruumistansa kylmän uunin vierellä, mutta seuraavana aamuna taas, tosin arkana ja kysyvänä, lyyhäsi hän koreilleen radalle. Nyt tuli virkapukuinen, otti häntä käsipuolesta ja vei mukanansa…

Elämä saattaa kulkea pitkät ajat tyyntä, jokapäiväistä, ehkä onnellista latuansa, mutta yhtäkkiä iskee onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta, antamatta sitä edeltä aavistaa tai nähdä siihen syytä, — Ja sitä seuraa toinen ja kolmas — kokonainen sarja onnettomuuksia, kunnes koko elämä on muuttunut muutamissa hetkissä aivan toiseksi: sopusoinnusta sekasorroksi, päiväsiä yöksi.

Sellainen oli ollut Antonio Guerrinin kohtalo. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hän ollut onnellinen ja iloinen mies, terve ja voimakas mies, nyt oli hän lyöty ja onneton, tutiseva raajarikko. Vielä muutama kuukausi takaperin oli hänen ympärillänsä illoin helkkynyt hurmaava soiton sävel ja lämmin elämänilo, nyt oli hiljaista, autiota ja kylmää. Eikä onnettomuuksien synkeä sarja näyttänyt vieläkään loppuneen, — milloin, mihin se loppuukaan?….

Antonio Guerri katseli ympärilleen. Rikkinäisiltä näyttävät ikkunat olivat umpijäässä, ovenpielukset olivat valkeassa huurteessa, seinät näyttivät likaisilta ja koko huone oli kolkko ja tyhjä, aivankuin kaikki elämä olisi sen sisältä viety pois niin tyyten ettei sitä siinä koskaan voisi kohotakaan. Häntä puistatti kammo ja värisytti vilu. Vaistomaisesti kurkotti hän kätensä — sen ainoan, mikä hänellä vielä oli, toisessa riippui vaan tyhjä hiha — uunin oviluukkuun ja vetäsi sen auki… siellä oli vaan muutamia sammuneita hiiliä. Käsi hervahti alas, tyhjä hiha putosi polvien päälle ja koko ruumis lysähti kokoon. Hän jäi tuijottamaan sammuneisiin hiiliin.

Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti läpi vuosien taipalen kauvas kotimaahan, ihanaan Italiaan. Tyrrhenian kauniille rantamille. ikuisesti vihreiden ruusujen, laakerien ja sypressien — kukkien maahan, laulun ja soiton maahan, jossa ihmiset sinisen taivaan alla osasivat iloita ja elämälle sykkäillä, tuntea ja nauttia, vaikka oli niukemmin elämäntarpeitakin. Sieltä löysi hän harmaahiuksisen äidin, joka sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja aina iloisen Rosan, joka myyskenteli kukkia rikkaille… Sieltä hän hehkuvana nuorukaisena astui laivaan, jonka piti tuoda hänet maahan, jossa kulta virtasi köyhän Italian pojankin hyppysiin, kun ponnisti. Siinä oli pettymystä enemmän kuin toinen puoli, mutta hän ponnisteli kuitenkin, oli ahkera ja vaatimaton, kieltäytyi ja säästi, silmämääränänsä vaan yksi ainoa: saada perustetuksi pieni sievä koti ja sinne tuoduksi tuo harmaahiuksinen äiti, joka aamusta iltaan kumarassa sitoi halpoja hautaseppeleitä köyhille, ja tuo aina iloinen Rosa, joka myyskenteli kukkia Neappelin rikkaille. Ja hän oli siinä onnistunut, hän oli saanut kalustetuksi pienen huoneuston, jossa oli muutamia somuuksiakin, ostetuksi sormuksen, jossa kimalteli pieni jalokivi, ja tuoduksi luoksensa ne kaksi, joita hän tässä maailmassa kaipasi ja rakasti. Ja sitte olivat jatkuneet ne illat, jolloin soitto helkkyi ja elämänilo raiahteli… Ja sitte syntyi pikku Olivio — ja kahta onnellisempina jatkuivat ne illat… ne illat, jolloin hän otti kiharatukkaisen Olivion olkapäällensä ja tanssi Rosan kanssa harmaahiuksisen äidin hymyillessä…

Mutta sitte iskivät ne onnettomuudet — se ensimäinen, joka vei pikku Olivion maan multaan ja harmaahiuksinen äiti sai sitoa seppeleen, ja se toinen, että hänellä loppui työ, ja se kolmas, että Rosa kaatui sairas vuoteelle ja harmaahiuksinen äiti sai sitoa hänellekin hautaseppeleen. Ja niiden mukana kulkivat somat huonekalut ja kaikki pienet kalleudet, viimeiseksi hänen rakas viulunsa ovesta ulos, kunnes kaikki oli riistetty ja huoneet olivat tyhjät… Silloin sai hän työn, mutta ennen iltaa vietiin hänet kädetönnä sairashuoneelle… Ja nyt, kun hänet sieltä potkastiin pois, muka »terveenä kotia» — terveenä kotia!… tuodaan häntä vastaan harmaahiuksista äitiä hiilen varkaana!… Saatana!…

Antonio huomasi pienen huuliharpun, tempasi sen nopeasti ja puhalsi. Mutta sen kielet särähtivät kamalasti ja hän heitti sen uuniin, jossa oli muutamia sammuneita hiiliä…

Hän tuijotti niihin hetken, tarttui ainoalla kädellä tukkaansa, veti pään polviensa päälle ja itki kuin lapsi…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HIILIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.