The Project Gutenberg eBook of Männyn käpyjä, by Jonas Viktor Leiman

Monenlaisia tauluja aukenee eteen tätä elon polkua tallatessa. Lähes joka askeleella kohtaa erilaisia näkö-aloja. Elämä on sarja kuvia, tauluja, näköaloja ja tapauksia. Lukemattoman erilaisia ja värisiä ne ovat. Ei kahta yhdenlaista.- Jokainen tapaus on sentähden kappale elämää. Semmoisia pieniä elämän murusia ovat nämä salomännyistä poimitut kuivuneet "Männyn kävyt" ja semmoisina pyydän niitä pitämään.

Kello oli viisi aamulla. Anttila oli juuri avannut silmänsä unesta ja astunut portaille säätä tarkastelemaan. Sateiselta ja synkältä näytti. Kaakosta nousi synkkä sadekuuro. Sentähden hän päätti käskeä väkensä täksi päivää pellavalion tekoon ja itse lähteä kunnankokoukseen kirkonkylään, jossa muun muassa on kansakoulu-asia ratkaistavana.

"Eihän tuosta taida ohran leikkuustakaan olla näin sateisella ilmalla", mietti hän ja asteli poikki pihan väen tupaan, antamaan väelle ohjeita ja määräyksiä työn toimittamisessa. Sitte hän palasi jälleen kamariinsa.

Kansakoulu-asia oli jo kaksi kertaa "tapettu"; nyt se vielä kolmannen kerran koulun vastustajain kauhuksi ja hirmuksi muutamain asiaa harrastavain ahkerain ponnistusten kautta tulla törötteli kunnankokoukseen. Koulun kiivaimpia vastustajia oli Anttila. Semmoisia kouluja! Hän päätti lähteä antamaan viisi niskaan semmoisille puuhille. Ja avatessaan kaapin ovea missä oli lattea nelikulmainen pullo ja sen vieressä kumossa jalaton pikari, - mutisi hän: "Semmoisia herrakouluja pitäjään! Kaikkia tässä nyt vielä! Kuka ne herrat ja röökinät sitte kaikki ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät…" Sitte kaatoi hän pullosta viinaa jalattomaan pikariin ja ryyppäsi oikein tuiman ryypyn. Eikä tuo annos taitanut olla juuri huonoimpaa laatuaan, sillä Anttilan suu vääristyi hirveän rumaan asentoon, kasvonsa rypistyivät, silmänsä kävivät vesikaljamalle ja siristyivät melkein kiinni, ja koko kohtauksen lopuksi kuului käheä "ääääh"-ääni. Sitte huiskasi hän pikarin pohjaan jääneen tipan lattiaan, laski pikarin jälleen kumoon pullon viereen ja sulki kaapin. Kilkahtivat sitte avaimet housun taskuun ja hän pyyhkäsi suunsa joutuisasti takkinsa hihalla, sillä porstuasta kuului joutuisia ja reippaita askelia. Emäntä astui huoneesen.

Sitte pyörähti isäntä ulos, toinen käsi taskussa, jossa avaimet kilisivät. Ovea kiinni painaessaan hän vielä mutisi: "Semmoisia herrakouluja! Kaikkia nyt vielä!" Sitte asteli hän tukevasti yli pihan rantaportille, avasi sen ja jatkoi matkaansa pitkin rantatietä alas rantaan, välitse keltaisten ohrapeltojen, joitten tähkäpäillä yölliset sadepisarat himmeästi kiiluivat harmaata taivasta vastaan. Mennessään puhui hän: "Leikatkoot jos ilma ylenee. Minä menen kokoukseen ja annan niille vietävän koulumiehille vasten naamaa. Semmoisia herrakouluja! Kuka ne kaikki herrat ruokkii? Kun ma sanonkin, herrat ja röökinät". Kädet pistettyinä housun taskuihin, missä avaimet kilahtelivat, asteli hän rantaan, jossa miehet jo olivat täydessä työssä, ja ryhtyi itsekin työhön oikein rivakkaasti. Joutaahan sitä vielä hetkiseksi työhönkin. Kymmeneltähän se vasta kokous alkaa.

Oikein ripeästi siinä heiluttiin. Hikeä tipahteli ukon otsalta. Rengit eivät suinkaan laiskoiksi joutaneet, kun oli ukko Anttila kintereillä. Ja sitä vartenpa juuri ukko usein työssä olikin.

"Renki lurjukset eivät muuta tee kun torkkuvat ja laiskehtivat, ellei itse ole seurassa". — Noin kyynärän syvälle veteen lyötiin seipäitä pystyyn toinen toisensa viereen ja muodostettiin niistä suuri nelikulmainen karsina. Siihen sitte ladottiin pellavapivot somaan pinoon. Kun sitte kaikki oli pinottu, pantiin pinon päälle muutamia lautoja, joille kannettiin suuria kiviä ja iso tiinu, joka ammennettiin vettä täyteen. Vesi oli lämmintä ja lahdelma melkein tyyni. Joskus vaan tuulen henki vienosti leuhahti, joka pani rannan ruovot kahisten heilumaan ja heikot aallot muutaman sylen päässä rannasta etenivät kauas pitkälle ja kapealle Helmilahdelle. Ristiin rastiin näkyi tyveniä sylen levyisiä teitä lahdelman pinnalla, ja voimattomat vihuripuuskat eivät voineet niitä aalloittaa. Niiden sanotaan sadetta ennustavan. Joskus tyventyi lahti kotonaan, kunnes taas joku voimaton vihurin liehaus sen lepoa häiritsi.

Suuruskello juuri soi, kun ensimmäinen pellavaliko saatiin valmiiksi. Pilvet kaakon taivaalla olivat jo ohentuneet. Ilma alkoi kirkastua ja pilviverhon lävitse alkoi aurinkokin kumottaa. Olipa jo ukko kahdella päällä, mennäkö kokoukseen vai ei, sillä ilma näytti ylenevän. Saattaahan tulla kelpo leikkuupäiväkin. Hän pysyi sentään päätöksessään, kolisti piippunsa tyhjäksi vasten kirveen lapetta ja asteli väkensä etunenässä ylös rantatietä kotoa kohden.

"Hyvää huomenta, Wälimaa!" huusi Anttila naapurilleen, astellessaan pyhävaatteisin puettuna alas rantatietä. "Tottahan tulet kokoukseen?"

"Huomenta, huomenta, naapuri! Enpä taida lähteä. Mitäpäs siellä olisi tekoa. Hukkaan vaan menisi hyvä leikkuupäivä".

"Tänään ei pitäisi kenenkään, jolla vaan suu on, olla poissa kokouksesta. Tänäänhän siellä taas tyrkytetään kansakoulua pitäjään".

"En taida lähteä. Vastaa minunkin puolestani, että saavat itse maksaa koulunsa. No aikoihin sitä on eletty! Moisia laitoksia pitäjän rasitukseksi. Mikä hitto ne kaikki kustantaa?"

"Kukapa muut kuin herrat, jotka nylkevät nahan selästämme, ellemme pidä puoliamme. Jotakinhan sitä päivän pitkään ajattelee istuessaan keinutuolissa pitkä piippu hampaissa. Kalliolan herra sen täälläkin alkoi ja kirkkoherra kävi siihen kiinni kuin takkiainen tervaan".

"Vaan minä aion tänään sanoa heille selvän totuuden vasten silmiä.
Täällä osataan kyllä kyntää ilman semmoisia koulujakin".

"Kyllä vaan siinä pehmeässä ja lämpimässä maassa sopii orastua. Jumalan haltuun, naapuri! Minun täytyy rientää kirkolle. Luulenpa että kello käy jo kymmenettä".

"Haltuun, haltuun! Pidä puolesi. Älä laske semmoisia herrapajoja pitäjään".

"Ei siellä tänään kansakoulua perusteta. Kyllä minä sanon asiat halki että kajahtaa".

Anttila kiiruhti rantaan ja löi melan tyvellä veneen tapin lujasti kiinni, jotta kaiku kiiri kauas tyvenessä ilmassa, leveten ja monistuen. Sitte hän sysäsi veneen vesille, astui toisen jalkansa siihen ja toisella jalallaan potkaisi telapuusta, jotta vene yhdessä vauhdissa kiiti kahahtaen läpi ruo'iston väljälle vedelle ja vielä hiljaa kulki siinä. Sitte riisui hän takkinsa, käänsi sen sievään palloon, niin että vuori tuli ulospäin ja laski veneen laitaa vasten tuhdolle. Istui sitte itse samalle tuhdolle ja kääri ylös verkahousunsa lahkeet. Sill'aikaa oli veneen vauhti yhä väsynyt melkein näkymättömäksi. Sitte hän asetti airot hankoihin, potkaisi korkonsa lujasti veneen kaarta vasten ja alkoi verkkaisin mutta voimakkain ottein soutaa, ja huimaa vauhtia liiti keveä vene tyvenellä järvellä kohden kirkonkylää.

Oli jo kokoontunut joukko miehiä kunnantuvalle kun Anttila sinne saapui ja istuivat ryhmissä korkeilla rappusilla haastellen ja tupakoiden. Anttila lausui hyvän päivän, tervehti muutamia kädestäkin, nipistäen etusormella ja peukalolla lakkinsa kiiltävätä lippua ja istuutui rappusille. Siinä ukot juuri tuumivat kansakoulu-asiaa. Paljon oli vastustajia, puoltajia tuskin nimeksikään. Kaikkein mielestä tuo koulu näytti olevan ihan joutava laitos.

"Myttyyn vaan kuin Tolosen talokauppa! Mitäs niillä joutavilla herrapesillä pitäjässä", kuului vastaus.

"Sitähän minäkin! Miehissä siis vastaan! Kyllä me puolemme pidämme. Laittakoot, Kalliolainen ja kirkkoherra, jos haluttaa, mutta me emme siihen suostu".

Pitkällä penkillä kokoushuoneen ovensuisen akkunan edessä istuu kolme miestä. Hekin haastelevat ahkeraan ja näyttävät syvästi miettiväisiltä. Usein siinä haastekin ja miettelyn aikana nysä sammuu ja toivoton, vakava katse tahtoo väkisten painua permantoon.

"Taisipa olla kokouksen pitäminen tästä asiasta liian aikaista. Se on melkein luultavaa, että koulupuuha nyt saa yhtäläiset sarvet otsaansa kuin viime kerrallakin. Asia olisi tarvinnut enemmän hautomista", sanoi yksi.

"Kalliola oli liian innokas ja hätäinen. Kyllähän siitä jo saamme olla varmat, että koulupuuhamme viskataan kolmannen kerran pöydän alle, sillä ukot ovat oikein miehissä saapuneet koulua vastustamaan. Enemmän olisi pitänyt rautaa kuumentaa", virkkoi toinen.

"Mutta saatammehan sentään toivoa", puhui kolmas. "Kirkkoherra on luvannut pitää asiaa valaisevan puheen, ehkä sekin jotakin vaikuttaa. Maisteri Kalliola on luvannut opettaa ensimmäisen lukukauden ihan ilmaiseksi, penniäkään pyytämättä. Eiköhän sekin jotakin vaikuta. Ja pysythän sinä sanassasi, Toivola?"

"Sanassani pysyn. Huoneet annan koulun käytettäväksi ihan maksutta kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi".

Silloin kuului kärryjen ratinaa pihalta. Seurakunnan kirkkoherra ja kunnan esimies Kalliola saapuivat kokoukseen. Kumpainenkin olivat jo iäkkäitä ukkoja, sillä melkein lumivalkeat jo olivat kummankin hiukset. Sukkelasti avasi palvelijapoika nahkapeitteen napin, ja arvokkaasti astui kirkkoherra kääseistä alas pihalle kokousmiesten joukkoon ystävällisellä kädenlyönnillä tervehtien miehiä. Ja syvällä kumarruksella, päin lakittomin, vastasivat sanankuulijat iäkkään seurakunnan paimenen tervehdyksiin. Sangen ystävällisesti ja lämpimästi myöskin Kalliola tervehti jokaista pihalla olijaa. Sitte astuivat he halki miesjoukon ylös korkeita rappusia porstuaan, missä kunnanhuoneen siivoojatar heille avasi ovea. Tätäkin kirkkoherra ja Kalliola ystävällisesti tervehtivät ja astuivat sitte huoneesen. Sisällä olijoita samoin tervehdittiin syvällä arvoisuudella, täynnä ystävyyttä. Alettiin siinä sitte puhua asioita, etupäässä oli tietysti kansakoulukysymys haastekin aineena ja miehissä päätettiin sen hyväksi voimat tänään uhrata.

Pian alkoikin kokous. Oli siinä ensin asioita kaikenmoisia, jotka koskivat pitäjän lainamakasiinia ja vaivaishoitoa, y.m. ja jotka kaikki hyvässä yksimielisyydessä — pieniä sanakiistoja lukuun ottamatta — ratkaistiin. Tuli sitte viimein esille kansakoulukysymys.

Esimies esitti kysymyksen innokkaalla ja lämpimällä puheella ja lopetti sen sillä hartaalla toivolla, että kansakoulu-asia nyt jo vihdoinkin monien mutkien ja vaikeuksien perästä olisi täyteen kypsyyteensä ehtinyt, ja että niitten monien ponnistusten hedelmänä, joita sen hyväksi turhaan on tehty, nyt viimeinkin yksimielisesti päätettäisiin perustaa ja, jos mahdollista, jo tänä syksynä toimeen panna pitäjään ylhäisempi kansakoulu, yhteinen pojille ja tytöille.

Sen jälkeen nousi kirkkoherra istuimeltansa ja alkoi selittää kansakoulun suurta hyötyä ja siunausta. Hän puhui kuin mies, lämpimästi ja innokkaasti, ja nuorukaisen innostus paloi hänen vanhuudesta rypistyneissä kasvoissaan. Hän puhui menneistä pimeistä ajoista, jolloin kaikki tieto oli "herrain" salaisuutena. Kansa ei saanut tietoa eikä valoa, sillä ei ollut kouluja kansaa varten. Ja sentähden kärsi kansa suurta vääryyttä. Mutta onnellisempi, valoisampi aika koitti. Tuolta Kallaveden aaltoja pitkin kajahteli voimakas huuto, kajahteli halki koko maamme: valoa kansalle, sivistystä kansalle! Sivistys on sen ainoa pelastus! Snellman oli tuo huutaja. Ja kansa havahtui. Kuten lapsi unesta herättyään kaipaa ravintoa, niinpä nyt kansakin tunsi pistävän nälän syvällä elinjuurissaan, herättyään vuosisatojen pimeästä unesta. Se oli valon ja vapauden nälkä. Kansan sivistystä harrastava esivalta alkoi nyt perustaa oppilaitoksia kansaa varten. Ne oppilaitokset ovat kansakouluja. Sellaista oppilaitosta olemme mekin esittäneet perustettavaksi keskuuteemme, j.n.e. Hän puhui uskonnolliselta kannalta. Pakanuuden pimeydessä vaelsivat esi-isämme, raakalaisina, ilman Jumalaa ja Hänen pyhää sanaansa. Meillä on tieto Jumalasta, meillä on Hänen kallis sanansa, me tiedämme, mitä Jumala meiltä vaatii. Sen vuoksi tulee meidän niin paljon kuin voimme tehdä lapsemme osallisiksi tästä sanan siunatusta valosta, meidän tulee pienoisillemme kirkastaa Jumala ja Hänen työnsä. Ja sitähän lapsemme saavat oppia koulussa. Ihmisen tulee kehittyä ja jalostua, hänen tulee kirkastua ja täydellisentyä, hänen tulee käyttää kaikkia niitä lahjoja ja keinoja, joita Herra on hänelle suonut, Luojansa kunniaksi, sielunsa onneksi ja isänmaansa hyväksi. Semmoinen on oikea kansalainen. Millä tavalla sellaiseksi tullaan, sitä juuri koulussa opetetaan, j.n.e. Vielä puhui hän mitä käytännöllistä hyötyä kansakoulusta on, esim. kirjoittamisen ja laskennon taidosta, historiasta, maantieteestä, y.m. Ylevästi ja lämpimästi hän puhui, ja toivoi hänkin lopuksi, että jo tänä syksynä voitaisiin avata seurakunnassa kansakoulu.

Ovensuusta kuului jupinaa. Miehet olivat kiihkeän levottomuuden vallassa. Muutamat nousivat seisoalle ja vuoroon toista ja toista saapaskärkeä napsauttelivat permantoon. Toiset istuivat paikallaan ja pyörittelivät lakkiaan tai soristelivat piippuaan (täällä, näette, oli se hyvä tapa voimassa, että kokoushuoneessakin tupakoitiin). Muutamat istuivat liikahtamatta katsellen maahan. Kirkkoherra oli jälleen istuutunut ja pyyhki silmälasiansa. Esimies katseli papereitaan ja pyöritteli kynää sormiensa välissä. Nurinaa ja mutinaa kuului miesjoukosta. Alkoi viimein esimies:

"Kosk'ei kukaan vastusta kansakoulun perustamista, niin saamme siis pitää sen olevan päätettynä".

Jokainen olisi tahtonut puhua ensiksi. Mutta puhevuoron melkein riisti
Anttila, ja hän lausui:

"Me emme tarvitse semmoisia herrakouluja. Me tahdomme pysyä talonpoikina, emmekä tahdo herroja lapsistamme."

Nyt selitti kirkkoherra, ettei kansakoulu olekaan aiottu herroiksi tekemään, vaan kehittämään ja kasvattamaan sivistyneitä kansalaisia. Tieto ei tee herraksi. Jumalan edessä olemme kaikki samanlaisia, joskin toisen ihmisen asema ihmiskunnassa on korkeammalla kuin toisen. Ja kansakoulun tietomäärä on tuskin pisara tieteitten suuressa meressä. Se ei ketään herraksi tee, j.n.e.

"Mutta esi-isämme kyllä tulivat ilman kouluja toimeen", -puhui eräs.
"Rukkiaan kehrätessä iltapuhteilla opettivat äidit lapsiansa lukemaan.
Yksikin ilta siinä tihistiin, usein saivaristoakin jauhettiin, mutta
hyvälukijoita tuli ja oli niitä yhtä paljon kuin nytkin.

"Entiseen aikaan ei ollut mitään kouluja", puhui toinen. "Esi-isämme tekivät työnsä kuin miehet, lukivat pipliaansa ja nukkuivat viimein lujassa uskossa kuolemaan, eivätkä ensinkään tarvinneet kouluja. Kunpa me vaan seuraisimme heidän jälkiänsä."

"Osaamme me kyntää, kylvää ja ojaa kaivaa ilman semmoisia koulujakin", kuului eräs ääni.

"Ja kuka ne sitte kaikki ruokkii ne herrat ja röökinät… kun ma sanonkin… herrat ja röökinät?" sanoi Anttila.

Syntyi nyt yleinen vastaansanominen, solina ja hämminki. Mikä sanoi mitäkin. Muutamat löivät lakin päähänsä ja lähtivät ulos, mutisten joitakin puolisuuttuneita sanoja mennessään. Esimies nyppi nenäänsä. Kirkkoherra haistoi nuuskaa, syvästi katsellen permantoon. Nuot kolme miestä oviakkunan luona istuivat liikahtamatta, äänettöminä lattiaan katsellen. Yksi heistä pyöritteli lakkiansa polviensa välissä. Tämä vihdoin keskeytti kohinan ja lausui:

"Minun sydämellisin toivoni on, että jo tänä syksynä perustaisimme kansakoulun."

"Parempi kun laittaisit kärryt itsellesi, ettei niitä aina tarvitsisi meiltä lainata".

"Minä puolestani annan huoneet ilman maksutta kolmeksi ensimmäiseksi vuodeksi", sanoi Toivola.

"Sinä… sinä huoneet herrapesälle! Kanalja!… Maksa ensin velkasi… kun ma sanonkin… maksa velkasi! Korotkin jo ovat kolmatta vuotta maksamatta…"

"Vai sinä huoneet annat… Moisia rätysköitä kehtaat tarjotakin…
Laita uudet… sinne Lyymäelle talosi taakse… laita sinne…"

"Poikani on luvannut hoitaa opetusta ilmaiseksi ensimmäisen lukukauden", sanoi esimies.

Nyt ei Anttila enää voinut hillitä suuttumustaan, vaan alkoi todellakin sanoa "asiat halki". Rähinää kuului ovensuusta. Muutamat miehistä paiskasivat lakin päähänsä ja lähtivät ulos.

"Vai siitä maisteri tehdään. Te olettekin kaikki yhdessä juonessa. Senhän olen aikaa sanonut, että ne ovat herrain konsteja kaikki… Syötte ja nyljette talonpoikia ja kiskotte viimeisetkin äyrit… Mutta nyt te ette meitä nylje. Minä sanon asiat halki ja pidän puoleni kanssa…"

"Kyllä minä huutoni vastaan… Ja mitä te sitte oikeastaan olette?… Paljaita nylkyreitä ja kiskureita kaikki, jotka nyljette talonpoikia… paitsi kirkkoherra… (tässä hän syvään kumarsi kirkkoherralle)… Te peijaatte ja petätte missä vaan saatte ja laitatte mokomia maksuja seurakuntaan… Ottaisittepa silmät päästämme, jos saisitte… Mutta sen sanon, että itse saatte maksaa koulunne. En äyriäkään maksa minä… en! Ja kenen tointa tämä kaikki on? Ei kenenkään muitten kuin Kalliolaisen… Tahtoisi kaikkia ihmisiä nylkeä niinkuin torppareitansakin nylkee…"

"Jos näkee, että lehmämulli on torpparilla, niin kohta taas veroa lisää…"

"Mitä kummaa torpparit ja lehmämullit kansakoulu-asiaan kuuluvat? Ja mitä tuo kaikki teihin koskee? Paras on, että pidätte suunne kiinni".

"Niin kyllä. Suu kiinni! Jos talonpoika sanankin sanoo, niin suu kiinni kohta. Mutta minä en aiokaan pelätä Kalliolaista kirjapinkkoinensa".

"Ei tarvitse tukkia suuta. On tässä nyt suun vuoroa muillakin, ei yksin kopealla Kalliolaisella".

"Onko kellään vastaan kansakoulun perustamista?" huusi esimies, siten koettaen saada loppua tekemisistään Anttilan kanssa.

"Semmoisia kouluja ei tarvita!" huusi Anttila. "Maksakoon Kalliolainen ensin riihtensä muurien tekopaikan Hanell'ille ja sitte vasta perustakoon herrakoulun".

"Vai ulos! Mitähän te sitte oikeastaan luulette olevanne, nylkijät ja laskurit! Yksin minä semmoiset koulut kustannan. Ne semmoiset ovat minulle kuin jos nappi nutusta putoisi. Vai luuletteko ettei minulla ole yhtä paljon rahaa kuin teilläkin… Vai ulos!"

"Heittäkää ulos tuo mies! Häneltä on mahdoton jatkaa kokousta", sanoi vihdoin esimies tuskaantuneena.

Kinan aikana oli joukko koulun vastustajia lähtenyt pois kokoushuoneesta. He istuivat portailla ja virittivät piippujaan.

Sisällä olijat katselivat lattiaan. Kirkkoherra kierteli nenäliinaa sormiensa ympärille. Toivola pyöritteli lakkiansa polviensa välissä.

"Kyllä minä tästä pääsen käskemättäkin… Vai ulos täältä ajetaankin". Näin sanoen nousi Anttila ylös ja parilla tuimalla harppauksella astui ovelle ja tarttui vetimeen. Mutta ennenkuin avasi oven, kääntyi hän vielä takaisin päin ja, toinen käsi vetimessä, toisessa lakki, lausui:

"Ettehän te jaksa koulua perustaa, kun minä pois menen. Ja yhdenkö koulun sitä sitte perustaisitte? Yhdenkö vaan? Kymmenen — viisikymmentä niitä pitää tulla — joka kylään, joka taloon yksi… Mutta minä en maksa, en vaikka nääntyisi. Ja suokoon Jumala, että minä jo silloin kauan olisin maannut maan mullassa, kun tuo oppinut herrasmainen suku kasvaa… Niin no… Minä menen ulos, koska käsketään. Täytyyhän talonpojan totella, kun herrat käskevät… Saadaanpa nähdä, eikö herrat nylje vielä kerjäläiskeppiä käteemme. Sitte vasta on Kalliolaisella oikein velkaa ja Toivolan nenä paljoa pitempi kuin nyt…"

Sitte potkaisi hän polvellaan oven auki ja astui ulos, kimmauttaen sen perässään kiinni, jotta tomun sirpaleita katosta sirahti permannolle. Sitte kuului hänen äänensä portailla, kun hän mennessään puhui siellä istuville miehille:

"Mitä te täällä teette? Menkää koulua perustamaan, kosk'ette uskalla vastaan sanoa, jänishousut! Pistäkää kätenne kyynärpäitä myöten Kalliolaisen soppaan. Juoskaa päänne seinään, kun Kalliolakien käskee. Ja yhtäkö kansakoulua sitä sitte perustaisitte. Tehkää kymmenen! Jos ei teillä ole rahaa, niin tulkaa minulta lainaamaan… Anttilalla on rahaa!…" Näin puhuen hän meni miesjoukon keskitse alas rappusia. Asteli sitte rantaan, kenellekään jäähyväisiä sanomatta, sysäsi suuttuneen tuimuudella veneen vesille, potkaisi sen kaikesta voimasta ulos rannasta. Istuutui sitte tuhdolle melkein heittäymällä, jotta rusahti vene ja oli kaatua, asetti airot hankoihin ja sousi kiukkuisin ottein pois, jotta korkealle purskui vesi veneen kokasta.

Syvä hiljaisuus jäi kotvaksi aikaa kokoushuoneesen Anttilan mentyä. Hänen jälkeensä astui vielä muitakin koulun vastustajia ulos. Jälelle jääneet katselivat toisiinsa ja purskahtivat viimein nauruun. Kokousta jälleen jatkettiin.

Syntyi nyt pitempi väittely, joka kuitenkin loppui siihen, että päätettiin äänestää.

"Ne, jotka vastustavat koulua, nousevat ylös, jotka eivät, jäävät istumaan", komensi esimies.

Humaus ja kolinaa. Seisomassa olivat koulun vastustajat. Äänet laskettiin, ja — näyttipä Onnetar tänään luoneen lempeän silmänsä syntymäisillään olevaan kouluun — kumpaisellakin puolella oli juuri yhtä monta ääntä! Koulun onni oli se, että suuri joukko vastustajia oli juuri loppukohtauksen ajaksi vetäytynyt pois.

Niin, yhtä monta ääntä kumpaisellakin puolella. Neulan kärjessä näyttää kansakoulu kiikkuvan. Asiaa ei enää ratkaise muu kuin arpa.

Esimies leikkasi paperista kaksi lappua. Toiseen kirjoitettiin "Kansakoulu", toinen jätettiin tyhjäksi. Yksimielisesti suostuttiin, että kirkkoherra nostaisi arvan. Esimies hiersi laput kääryyn, otti hattunsa ja heitti ne sinne. Moneen moniseen kertaan pohti hän laput hatussaan, sitte hän sen tarjosi kirkkoherralle. Vanhus näytti miettiväiseltä. Hänen kätensä näytti vavahtaneen, kun hän sen pisti hattuun. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Tuskin kukaan hengittikään kirkkoherran avatessa nostamaansa lappua. Ja katso! Koulun vastustajain suureksi harmiksi ja sen puoltajain iloksi ja riemuksi luki kirkkoherra siitä sanan "Kansakoulu". Esimies napsautti vasarallaan pöytään, ja koulu oli päätetty. Ilon huudahdus voittajain puolelta tervehti tätä onnellista nostoa. Mutta useat vastustajista painoivat lakin päähänsä ja lähtivät pois.

Semmoisella puuhalla ja enemmän onnellisen sattuman avulla kuin yksimielisellä päätöksellä saatiin ensimmäinen kansakoulu X:n seurakuntaan. Niinhän se sattuma väliin tekee ihan paljasta narria. Anttila lähti kerrassaan kumoamaan koulupuuhaa, mutta se syrjähtikin asialle menestykseksi. Sillä varma on, että joll'ei Anttila olisi kokoukseen mennyt ja asioita "halki sanonut", niin tuskin vieläkään olisivat koulun ystäväin toiveet toteutuneet.

Tämä kaikki tapahtui noin 15 vuotta sitte. X:n pitäjässä on jo kolme kansakoulua. Vanha kirkkoherra on jo käynyt levolle siunauksekkaan päivätyönsä vaivoista, ja hänen sijassaan on nykyään Otto Kalliola, pitäjän ensimmäinen kansakoulunopettaja, koulujen johtokunnan esimies ja innokas koulujen ystävä. Kunnan esimiehen istuimella istuu vielä vanha ukko Kalliola kunnioitettuna ja rakastettuna. Ja koulujen varojen hoitajana on Pekka Anttila, Antti Anttila-vainajan poika.

Aurinko jo läheni lännen metsän reunaa. Puolen tunnin matka taisi sillä vielä olla puitten latvoihin. Päiväntakaisissa laaksoissa alkoi jo leuhahdella illan viileät henkäykset. Taivas oli puhdas ja vaalean hiilakka. Pieninkään tuulen henki ei puistellut puitten lehtiä.

Yhtä tyynenä kuin luonto muukin lepäsi Rauhalahti korkeain, jylhäin kallioseinäin sylissä, jotka, varsinkin pohjoisella sivulla lahtea, kohosivat valtaisiksi vuoriksi. Pitkältä ei lahdelmaa sopinut nähdäkään, sillä noin virstan päässä Rauhajoen suusta teki se äkkinäisen käänteen oikealle ja katosi kallioitten ja metsäin syliin. Niin alhaiselta ja hautamaiselta näytti lahti. Ja kun sousit sen varjoisaa pintaa Rauhajoen suuhun, jota myöten lahdelman tummanvälkkyvät aallot kuohuten ja pärskyen hyppelevät alas W—veteen, niin luulitpa soutavasi jotakin erämaahan eksynyttä lampea. Syvä juhlallisuus täyttää mielesi katsellessasi noita korkeain metsäin ja kallioitten luomia varjoja, niin tummia ja surullisia, kirkkailla aalloilla, ja tuntuupa sinusta kuin jos kulkisit syvyyden pohjukoilla, vaikka Rauhalahti on melkoisen paljoa korkeammalla W—vettä.

Siihen aikaan milloin metsänhaaskaus maassamme oli kunniansa kukkuloilla ja jokainen ken taisi nimensä piirtää "tukkiherra", oli tämä suurten tukki-summien kulkutienä kohden rahamarkkinoita. Kymmentuhansittain kesässä silloin vankkoja satavuotiaita mänty- ja kuusivanhuksia hyppeli alas Rauhajoen vaahtopäitä kuohuja. Oli silloin miehiä Rauhajoen äyräillä — tukkipoikia, uljaita ja reippaita. Silloin oli myös syrjäinen Rauhalahti- ja koski tavallaan liikkeen varrella.

Aivan kosken niskassa, korkealla ja päiväsuisella kallion kielulla, oli jotakuinkin uhkea sydänmaan torppa. Rauhalahti oli sen nimi, sen asuja ja isäntä torppari mahtavan Koivuniemen alueella, Taavi Heikinpoika, joka ihan korvesta on raivannut ja rakentanut tämän torpan ja alhaalla joen äyräällä olevat peltotilkut.

Kosken niskassa, lähellä sitä paikkaa, mistä koski alkaa pyörteinä alas kieriellä, on pieni laituri. Nuori tyttönen siinä pyykkiä huuhtelee ja "tappumoitsee". Pyrynä hän pyörittää vedessä vaatetta, heittää sen sitte pyykkituolille "tappumoittavaksi", jonka jälkeen hän taas huljuttaa sitä vedessä, ja kauas etenevät tyvenessä vedessä somana piirinä laineet tytön molskinasta. Ja ylös töllille kiipeävä ruispellon aita on jo puolitiehen saakka täynnä puhtaaksi pestyjä vaatteita. Viehättävä on tuo impinen, luonnon somistamana sellaiseksi kuin hän on. Eikä luonto olekaan ollut niukka antimissaan häntä kohtaan. Ruskeat tuliset silmät leimuavat tummien ripsi-kaarien alla. Tukka, tumma kuin Pohjolan kesä-yö, riippuu kahtena somana palmikkona hartioilla. Posket verevät ja täyteläiset, kasvot paremmin pyöreät, vartalo pitkä ja solakka. Hänen ruunin sarssiläninkinsä hihat ovat käännetyt ylös lähelle olkapäitä, ja kauniit valkoiset ja pullakat käsivarret ovat ihan paljaat. Onpa hänellä helkkyvä äänikin; kun hän joskus lauluun hyrähtää ja kaiku sitä tuolla vuorella lahdelman toisella puolen monistelee, matkien laulun monet mutkat ja liverrykset, niin kuuluu se oikein kauniilta. Joskus hän silmää, käsi otsalla suojelemassa silmiä auringon säteiltä, lahdelle päin, joka ylt'yleensä tyynenä kuin peili välkkyy. Ja kahta kauniimmalta silloin näyttävät käden varjostamina hehkuvat posket. Ja silloin hän laulaa:

"Aallot ne loikki lahden poikki, vaikk'ei aivan kovaa;
Onhan tytöllä kultakin, vaikk'ei viel' iki oma".

Arvaatte kai jo, että tuo sulokuva kesäisen luonnon keskellä on Taavi
Rauhalahden tytär. Hänen nimensä on Roosa.

Juuri kun auringon alareuna oli metsän syrjään pääsemässä, alkoi kallioseinäin välistä pistää esiin tukkilautta. Lautalla oli tuli, josta savu nousi melkein pystysuoraan kohden puhdasta korkeutta. Etusyrjällä sitä oli lava, jossa hevonen kiersi muutaman sylen suuruista rataansa, ja keskemmällä laudoista naulattu maja, joka laskevan auringon punassa loisti keltaiselta ja komealta. Hiljaa kulki tuo matkue, mutta varmasti ja voimakkaasti. Eikä päivä ollut vielä kauan maillaan ollut, kun lautta jo oli niin lähellä rantaa, että tyttö selvästi saattoi eroittaa miesten ruskettuneet kasvot.

Roosasta tuntui kuin hämärä tuttavuus olisi välähtänyt eräistä kasvoista. Hän laski tappumen pyykkituolille ja katseli lautalle.

Johtuipa hänelle nyt mieleen eräs ilta, eräs liepeä ja herttainen kesä-ilta, takaperin vuosia kaksi. Tyyni oli silloin metsä ja lahti, tyyni kuin yllä korkeuden sinilaki. Ja viulun ihanasti ja raikkaasti helkkyessä tanssittiin huimaa katrillia sileällä nurmella tuolla putouksen alapuolella. Tuntuupa aivan kuin unelmalta, lystiltä ja kauniilta, jossa aatokset mielellään pysäävät ja viipyvät. Ja tuo solakka, uljas tukkipoika, jonka kanssa hän tanssi katrillia… Eipä hän tullutkaan viime kesänä, vaikka niin lupasi… Oikeinpa Roosa odotteli häntä… Taikka ei juuri odotellutkaan, tuntuihan vaan niin omituiselta… Olisi Roosa kumminkin suonut, että hän olisi tullut… Kentiesi tuo on hän… ainakin on hyvin hänen näköisensä…

Nytpä jo lautta on ihan rannassa. Muutamia miehiä tuli veneellä lautalta rantaan kiinnittämään köyttä rannalla olevaan suureen koivuun.

"Pane touvi lujasta kiinni sinne koivuun, Kosti", kuului, päällikön ääni lautalta, "virran henki lenkää pitkältä. Jos lautta pääsee irti, niin sen virta vie. Sitte taas rahkaa niinkuin Tirrosen lautta viime kesänä. Sitoivat lauttansa huonosti kiinni ja virta kiskoi sen alas koskeen. Taivas sitä rahkaa! Ei millään voimalla tahdottu saada sitä napitetuksi. Ihan henkensä kaupoilla sitä sitte miehet päästelivät. Pane kovasti kiinni, Kosti; kierrä touvi moneen kertaan koivun ympärille ja sitte vasta vedä solmuun!"

Kosti teki työtä käskettyä. Toiselle puolen joen suuta vietiin myöskin touvi ja kiinnitettiin lujaan jykevään kantoon. Ja seisahtipa lautta ihan paikalla. Eipä kosken hiljainen veto voinut sille mitään.

Sitte miehet astuivat lautalle ja alkoivat tehdä kukin askareitaan. Toiset päästivät hevosta valjaista ja kaatoivat kauroja säkistä pönttöön, toiset pistivät piippuunsa ja tikkusilla sohivat tulta nuotiosta, päällikkö selaili kirjojaan lautamajassa, mutta Kostin silmä oli kiintynyt laiturille. Hän meni lautan toiselle syrjälle, ja istuutui tyhjälle nelikolle ja askaroitsi nysänsä kanssa, joskus silmäillen laiturille. Tyttö tuntui hänestä niin tuttavalta…

Kosti oli syvissä mietteissä. Hänen aatteensa liitelivät erään kesän — kaksi vuotta sitte — herttaisiin iltoihin, jolloin niinikään laskettiin Rauhakoskesta tukkeja alas. Kaksi vuotta jo siitäkin mennyt. Missähän se aika on kulunut… Viime vuoden voutina pulskassa Hämeen pappilassa, tänä vuonna tukkimiehenä taas… Niinhän se aika kuluu. Ikävä se oli viime vuosi. Eikä nytkään ole lautalla ollut niin hauska kuin ennen. Olihan sitä toissa kesänä paljoa hauskempi… Silloinhan oli lautalla tuo kuuluisa viulunsoittaja Wälinen. Hän se pelaili ja liverteli kaiket illat, ja se kuului niin verrattoman kauniilta tyvenellä järvellä, että sitä oikein mielihyvillään kuunteli. Ja useinhan sitä tuli rannalle parvi naisiakin kuulemaan Wälisen verratonta soittoa. Silloinpa vasta peijakkaan lysti oli… Toisinaan sitä rantanurmella tanssiksikin pistettiin… tallattiin väliin heinäniittyäkin, ja usein alkoi aurinko ensi säteitään pilkistellä kun maata käytiin… Olihan se hauskaa aikaa… Ja pysähtyivät nyt Kostin aatteet erääsen kesä-iltaan, tai paremmin yöhön, jolloin tuolla kosken alapuolella tasaisella nurmella "laskiaisia" iloisesti tanssittiin. Olihan se lauha kesä-yö, ja tummana seisoi metsä järven rannalla ja heikosti hilluvia tähtiä näkyi taivaan kannella… Ja Kostiin katseli hämärässä kesä-yössä tummain ripsien alta kaksi ruskeata, lempeätä tähteä, joita hän ei ole koko kahtena pitkänä vuonna voinut unhottaa…

Kosti katseli laiturille… Tummat ripset ja suuret ruskeat silmät… solakka vartalo ja hehkuvat posket… Hän se on… juuri hän… Kosti tunsi levottomuutta ja tuommoista pientä kirvelyä rinnan alla… taikka ei se sentään juuri kirveltänyt… olihan vaan niin omituista…

Hän sytytti piippunsa, joka oli sammunut. Kaikkialla oli niin hiljaista. Tuolta alhaalta vaan kuului kosken pauhu, joka tyvenessä illassa tuntui niin jylhältä ja valtaisen mahtavalta. Majasta kaikui toverien nauru ja melu ikäänkuin he väittelisivät. Tuo tuntui niin "raa'alta ja ilkeältä keskellä hänen suloisia muistojaan. Se oikein häiritsi häntä. Hän päätti tehdä puhetta tytön kanssa. Vieläköhän tuo edes tuntee… Entäpä jos tuntisi!… Niin, mitäpä sitte?… Mutta tuskinpa tunteekaan. Tuskinpa enää muistaa nimeäkään…

"Heisaa, tyttö! Heretkäähän läiskimästä ja neuvokaa mistä tukkipojat voita ja piimää saavat", huusi hän iloisesti puheen aluksi.

"Saahan sitä tuolta kallion kolosta". Tyttö viittasi tappumellansa tölliä kohti.

"He vai kallion kolosta? Tokkos tänä kesänä on summassa kulkenut tukkijullia alas koskea?"

"Ohoh! Vai niin on huonoa ollut. Vai niin. Hm!… Eihän olekaan tukkipojissa enää soittajaa. Tuonnehan se hukkui Lohikosken suuhun Wälinen toissa syksynä. Monta iltaa hän soittaa helskytteli… Verrattoman hauska mies, ja paljon häntä ensimmältä ikävöin. Tottahan muistatte vielä, Roosa, erään illan, jolloin tuolla putouksen alapuolella tanssittiin ja tuohisista viiniä ryypättiin… leskeä juostiin ja rinkitanssia pyörittiin. Muistatteko vielä sitä iltaa?"

"No, no, ei saa olla niin tuittupäinen. Onhan toki lupa kysyä, vaikkei varaa ostaa. Eikä se minuun niin mitään kuulukaan. Kysyin ilman aikojani, ihan suottani vaan… Mutta jos tuon illan muistatte, Roosa, niin varmaan myöskin muistatte erään hurjan pojan maailman markkinoilta, jonka kanssa silloin katrillia tanssitte ja joka on näitten kahden vuoden kuluessa yötä päivää muistellut teitä… Tokkohan Kosti Tiihosta enää muistatte?"

Tämän edemmäksi ei keskustelu ehtinyt, kun toisten tukkipoikain melu majan edessä paisui niin valtavaksi, jottei muuta mitään kuulunutkaan. Siellä oli syntynyt ankara väittely.

Pari kastelijaa juoksi kelluvia tukkeja myöten Kostin luokse lautan toiselle syrjälle. Tämä katseli tulijoita puoleksi suuttuneella silmäyksellä, aivan kuin olisi sanonut: enpä teistä nyt olisi välittänyt!

"Lähde koettamaan, Kosti! Löin vetoa Mattssonin kanssa: hän sanoo, ettet sinä ole mies laskemaan alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä. Sen teit toissa kesänä, sen näin omin silmin", sanoi toinen tulleista.

Näitä puhui Kosti vaan huulistaan. Sydämessään ajatteli hän: Roosa muistaa vielä! Roosa ei ole minua unohtanut!…

Kosti nousi. Toverinsa menivät takaisin majalle. Roosa katseli lautalle ja hymyili. Kosti huomasi sen… Alas ensimmäisestä putouksesta tukin selässä… Sen hän teki toissa kesänä. Se on urostyö, johon harva tukkipoika kykenee… tuskin yksi sadasta… Se on huimaa menoa kiitää keskellä kuohuja… Mutta sydän on nyt kuin irti… se on niin keveä… kiitää ja lentää se tahtoisi aaltojen hurjassa tyrskyssä… Ja Roosa katselee miten tukki luikuu kuohujen välitse ja miten taitavasti se estetään kiviin käymästä… Tällaisia liikkui Kostin mielessä sitoessaan "saapasremmiään" majan edessä ja toveriensa yhä väitellessä kokeen onnistumisesta.

Painettiin sitte tukin pää puomin alle miehissä ja sysättiin sen alitse väljälle vedelle. Kosti hyppäsi puomilta tukille, jonka selässä hän näytti olevan kuin kotonaan. Ensin hän toveriensa nauruksi teki kaikenmoisia lystillisiä liikkeitä ja käänsi sitte tukin pään kosken suuta kohden. Virran veto jo alkoi kuljettaa matkuetta putousta kohden. Kosti vilkaisi laiturille. Roosan silmät seurasivat häntä…

Jo alkoi virta verkalleen vetää rohkeata retkeilijää… Vauhti koveni kovenemistaan. Pian oli hän virran suussa, missä ensimmäiset pyörteet alkavat vajota alamäkeä, — jo menee ensimmäisissä kuohuissa… nyt jo kiitää tulisessa tyrskyssä… Jäykkänä ja vakavana, hiukan eteenpäin kumarruksissa seisoo sankari tukilla ja takin liepeet liihoittavat ilmassa… Se on huikeata menoa… Aivan kohti kiveähän se nyt meneekin… korkeat kuohut kohoavat kahden puolen tukkia… jo nyt on murskana tuossa kivessä kaikki… Mutta älähän vielä! Taitavasti kimmautti Kostin keksi tukin pään syrjään… ja ohi kiven kiiti huimaa vauhtia tukki. Jo taasen kohden kiveä se huikeasti lentää… nyt menee armotta siihen… ja sitte rohkea koskenlaskija on kuohuissa… Mutta silloin taas Kostin taitava keksi varsin sukkelaan sysää kivestä, jotta tukin pää ei satukaan siihen, vaan huikkaa ohitse… Muutaman sylen matka enää, pari kuohuvaa pyörrettä vielä, ja rohkea retki on onnellisesti päättynyt. Mutta silloin tapahtui seikka, joka teki ihan pilkaksi Kostin mainion koskenlaskijataidon — kuori liukeni pois vettyneen tukin ympäriltä… Kostin jalat pettivät… hän putosi poikitse tukille ja koetti pidellä siitä kiinni… Kaatuessaan pudotti hän keksinsä kuohuihin…. Nyt oli tukki kadottanut johtajansa… se menee minne laineet vievät… Kohden kiveä se kiitää… nyt… jo nyt lensi vasten sitä kovalla jyräyksellä… Kostin kädet heltisivät… ja hän putosi kuohuvain aaltojen sekaan… ne syöksivät hänen päällensä ja peittivät hänet… Tukki kääntyi poikki puolin virtaa ja meni alas väljälle vedelle ja vielä siinäkin kulki tuimaa kyytiä… Mutta Kosti jäi kuohuihin… Miehet lautalla siunasivat. Roosan huulilta pääsi heikko huudahdus. Tämä kaikki tapahtui lähes muutamassa silmänräpäyksessä.

Vene sysättiin lautalta vesille ja toiset alkoivat sillä laskea alas koskesta. Toiset juoksivat rantaa myöten putouksen alapuolelle. Ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Aallot vaan kuohuellen ja pärskyen kulkivat ylitse paikan, mihin Kosti vaipui. Tukki tuolla tyynellä hiljaa kulki kohden toista putousta. Ei missään Kostia näkynyt…

Vasta seuraavana päivänä, ahkeran naaraamisen perästä, löydettiin Kostin ruumis. Hänen päänsä oli pahoin runneltu. Aallot olivat paiskanneet hänet vasten kiveä. Viinakannusta ei nyt enää puhuttu mitään, eikä koskaan tämän jälkeenkään. Surullisen näköisinä seisoivat miehet toverinsa ruumiin ääressä rannan ruoholla.

"Niinhän sen piti onnettomasti käymän", puhui päällikkö. "Niin äkkiä ja odottamatta täytyi Kostin lähteä elämästä. Aina meidän täällä murheen laaksossa pitäisi valvoa ja olla valmiina, sillä emme tiedä milloin täältä pois kutsutaan".

"Ja siivo ja hiljainen. Syvästi kaipaan miestä semmoista. Vietämmehän, veikot, Kostille pienet peijaiset? Olihan hän kunnon mies". Näin puhui päällikkö, pyyhkäisten nahkatakkinsa kankealla hihalla poskeltaan pienen kyynelen.

Toverit kantoivat pois Kostin. Mutta päällikkö sieppasi tupestaan paksun nelikulmaisen lyijykynänsä ja piirsi rannan koivuun, sille kohtaa mihin Kosti hukkui, seuraavat muistosanat:

Päällikkö ei ollut juuri taitava oikokirjoituksessa. Mutta kertoja ei ole tahtonut hänen sanojaan muutella, vaan on ottanut ne semmoisenaan.

Muutaman päivän perästä nähtiin tuoreista puolukanvarsista sidottu köynnös riippuvan nimen ympärillä. Kuka sen siihen laittoi, ei kenkään tietänyt. Varsin usein kesäisin nähtiin sen jälkeenkin köynnös nimen ympärillä, mutta sen tekijä on yhä vielä salassa. Nimikin jo on niin kulunut, että siitä tuskin saapi selkoa. Syvät uurteet kynän piirteistä enää tuntuvat.

Metsien ja vuorten taakse jo oli syksyn kelmeä aurinko painunut. Lännen taivas vielä vaaleana samersi. Tuuli alkoi yön levolle tyventyä. Viihtyivät L-veden vaahtopäät aallot, hiljainen maininki siellä vaan enää souteli. Hiljaa lehti liehui saaren koivikossa, missä lintukin lauloi surullista iltasäveltään, lauloi kadonnutta kesää muistellen, ja siksi sen laulu niin murheelliselta kuului. Kotiin riensi työmies väsyneenä ja jymähteli tie painavasta astunnasta. Karjain kellot kalahtelivat karjapihoissa.

Niin hiljaiselta ja rauhalliselta tuntui elämä Suomäen Teemun pienessä mökissä ja sen ympäristöllä. Viipperäkin aitan katolla oli jo päivän pyörinnästä väsähtänyt. Kuusikko töllin takana hiljaa huokaili. Tiina, töllin emäntä, oli jo lehmän lypsänyt, sulkenut tarhan kapuveräjän ja vienyt maidon "konttooriin", joka oli pirtin porstuan perässä, ja sitä siellä parhaallaan siivilöi. Kävi sitte iltasen toimeen, kulki huoneesta huoneesen, hyöri ja pyöri ja korjasi milloin mitäkin paikkaa, kalua ja kapinetta järjestykseen.

Tuolla jo Teemukin painavin ja reippain askelin astui kotiin tervanpoltosta. Oli hän musta kasvoiltaan kuin nokitonttu, eikä mekkokaan juuri voinut puhtaudestaan kerskailla. Kun lapset, Olli ja Aina, huomasivat isän tulevan, juoksivat he kilpaa isää vastaan alas peltotietä laidunveräjälle asti. Ja hyvillään Teemu hiljaa nipisti kumpaakin poskeen, otti sitte Ainan, joka oli nuorempi, syliinsä, pyyhkäsi pois silmille valahtaneen hiussuortuvan ja suuteli häntä otsalle. Olli sai nyt kannettavaksensa isän metsän tuomiset — kaksi lusikkapuuta ja kauhan teelmän, jota hän oli tervahaudalla veistellyt. Olipa niissä Ollille taakkaa tarpeeksi. Tuskinpa jaksoi kantaa. Jos vähän enemmän vielä olisivat painaneet, niin ei olisi jaksanut. Ja Aina naureskeli isän olan ylitse Ollille, joka jälessä käydä talsi taakkoinensa.

Portaille sitte isä laski Ainan sylistään, otti kalupuut Ollilta, vei ne tupaan ja laski uunin korvalle. Riisui sitte pois mustan mekkonsa ja pani sen ovipieleen naulaan ja istuihen penkille levähtämään. Tiina puuhaili illallista. Otti katossa riippuvasta vartaasta leipiä, laski ne pöydälle, joka oli ihan juuri pesty. Nosti niitten viereen nurkkahyllyltä kalakupin, otti sieltä vielä puisen kupin, ajoi sen padasta, jonka oli säön hiipuneille hiilille lämpimänä pysymistä varten nostanut, ihan kukkuroilleen kokonaisena keitettyjä perunoita. Vielä toi hän "konttoorista" taajavanteisen haarikallisen piimää.

"Jopa se väsyttää. Koko päivän olen reuhtonut kuin 'Laakeri Koljossa'.
Ei tahdo terva juosta".

Teemu sipasi lakin päästänsä, heitti sen pohjallensa akkunalle ja istui syömään. Vakaasti löi hän mustat kätensä ristiin pöydän kulmalle, nyökkäsi syvästi päällänsä ja siunasi hartaasti ateriansa. Kävi sitte käsiksi leipään, taittoi sen palasiksi polveansa vasten ja alkoi syödä. Mutta puuhiin emäntäisen vielä Tiina ryhtyi. Maahan tuolla peränurkassa taikinasaavi hyllytä alkoi. Sitä sekoitteli ja jauhoja vakkasesta sekaan kaatoi. Laski sitten kannen saavin peitteeksi ja kannelle jauhovakan. Korjasi sitte liinan, joka aivan oli takaraivalle valahtanut, paremmin päähänsä, sitoi lujaan leuan alta ja istui lavitsalle syömään. Isän polvella jo Aina istui ja söi suurta perunaa, jonka isä oli kuorinut. Ja Olli istui penkillä isän vieressä ja leipäpalasta kalvoi. Äänettömänä ja hiljaisen rauhan vallitessa nautitsi Suomäen perhekunta yksinkertaista illallistansa. Kaikkien silmistä loisti hiljainen onnellisuus ja tyytyväisyys.

Kun iltaruoka oli syöty, korjasi Tiina ruoat pois — kalakupin ja leivät nurkkahyllylle, piimähaarikan ja perunakupin "konttooriin", ja pyyhki pöydän. Teemu paiskasi lakin päähänsä, istui akkunan pieleen penkille ja otti esille piippunsa ja tupakkikukkaronsa akkunan pielestä. Soristi luisella kukkaroneulallaan pois vanhat porot piipusta, imasi pari kertaa, koettaen onko kalu kunnossa. Pisti sitte piipun täyteen "rehua", löi tuluksista valkean ja veteli savuja. Uni jo saavutti lapset. Kilpaa torkkua nyökkyivät isän vieressä penkillä. Torkkuivat ja nyökkyivät, kunnes Tiina tuli toimiltaan ja kantoi lapset peräsänkyyn nukkumaan. Loppuun jo paloi Teemun piippu. Hän kopisti porot pois piipusta saappaansa kärkeä vasten ja laski piipun takaisin akkunan pieleen. Nousi, käveli pari kertaa yli lattian ja seisattui sitte peräakkunan eteen ja katseli ulos tyvenelle, hämäräiselle lahdelmalle. Juhlallinen hämärä siellä ulapalla häämöitti. Kaukana siinsi pieni tuuhea saari ja sen kupehella alaston kallion nyppylä, johon oli laivanmerkkipatsas pystytetty. Ja koko luontokin oli niin tummaa ja samettihienoa. Lahdelman toisella puolen häämöitti metsiä ja korkea Kaukovuoren kukkula, jonka takaa kuu verkalleen nousta jantusi, ja komeana ja juhlivana sen kuva väikkyi lahden kirkkaassa peilissä. Aatoksiin näytti Teemu painuneen katsellessaan tuota kaunista taulua, joka oli hänen edessänsä, niin liikkumattomana hän tuossa akkunan edessä seisoi. Sill’aikaa Tiina taas sekoitti taikinaa, joka jo oli melkein kanteen saakka kohonnut, kaatoi jauhoja vakkasesta sekaan. Pani sitte kannen kiinni ja kannelle jauhovakan. Lapset jo jyräsivät syvässä unessa.

Mutta äkkiä kääntyi Teemu pois akkunan luota, otti sivuakkunan pielestä naulasta harmaan sarkanuttunsa ja pisti sen yllensä. Pisti sitte "rehua" piippuun ja sytytti sen.

"Käskin Korpelan Kallen tuoda Pertun markkinoilta kannun viinaa. Käyn sen sieltä pois hakemassa".

"Paras, että olet poissa. Kylläpä siellä kelpo elämää kuulutaan pidettävän Korpelassa. Myötänsä juodaan ja tapellaan. Eihän sitä Jussila suotta pois maaltansa riitele semmoista torpparia. Mitäpä tuonne menet? Sekaannut siellä sinäkin juomiseen ja tappeluun. Makaa yösi rauhassa, kun olet vielä väsyksissäkin".

Teemu seisattui keskelle lattiata, katseli eteensä ja mietti. Kotvan hän tuossa äänetönnä seisoi. Astui sitte ulos ovesta, silmäili pihasta alas lahdelle ja laaksoon, joka peltojen takana aleni ja josta kosken hiljaista lirinää kuului. Taas hän kauas ulapalle silmäili. Nuottamiesten melua sieltä kuului ja nuotan kohojen kolahtelemista veneen laitaa vasten. Yhtenä tummana hämäränä jo kaikki häämöitti. Tähdet kiiluivat heikosti sinivaalealla taivaanlaella. Ääretönnä levisi syys-yön tähtitaivas yllä tumman, hämäräisen luonnon.

Teemu näytti miettivän. Siinä hän käsivarret ristissä rinnalla seisoi ja kauas järvelle katseli. Imasi sitte muutamia oikein paksuja savuja, jotka hajoomatta pilvenlaisina jynkäleinä kauan leijailivat tyvenessä ilmassa. Alkoi sitte astella pitkin pellon rannetta alas laidunveräjälle. Tiina oli tullut portaille ja huusi Teemun jälkeen:

Siellä Teemu jo meni veräjällä. Vilkaisi kerran taaksensa ja katosi hämärään yöhön. Tiina seisoi vielä kauan portailla katsellen Teemun jälkeen.

On yö. Järvi uinuu, metsä uinuu, uinuu koko luotu luonto. Kaikkialla on niin hiljaista ja rauhallista. Vaan kuule! Kuule mikä melu ja melske kuuluu töllistä tuolla korkean vaaran rinteellä. Temmellys, huuto ja kiroukset kohoavat tummaan avaruuteen… Korpela se on tuo tölli. Siellä humalassa reuhataan ja tapellaan. Yö ja tähdet ja kuu yksin näkevät, miten vimmastuneet ihmiset raatelevat toisiansa kuin villipedot.

Teemu oli tullut Korpelaan ja asiansa ajanut ja viinansa saanut. Käski sitte Kalle, Korpelan isäntä, häntä kamariinsa tupakalle. Oli sinne juuri tullut muitakin miehiä, jotka olivat vähän humalassa. Ryypyt oli ensin Kalle tarjonnut. Oli siinä sitte yhtä toista haasteltu. Kalle ja Jyrkän Manu olivat haastelleet kellokauppaa. Oli sitte Manu tarjonnut toiset ryypyt. Silloin oli Teemu aikonut lähteä, mutta toiset miehet olivat sanoneet: "minnekäs sinulla nyt semmoinen kiiru? Onhan yötä ja päreitä". Ja niin seurustelua jatkettiin. Oli sitte Teemukin avannut kannun vetoisen putinansa ja tarjonnut siitä ryypyt miehille. Nytpä jo maisteleminen alkoi kajahtaa miesten päähän. Manu oli esitellyt voiman koetuksiin tai väkikapulan vetoon ryhtymistä. Teemu ei ollut suostunut, sanoen olevansa väsyksissä. Oli sitte Kalle ottanut kortit esille. Ensin siinä vaan leikillä "turakkaa" läiskittiin, mutta pian se alkoi tyhjältä tuntua. Ruvettiin viinaa pelaamaan. Ensin pelattiin vaan ryypyttäisin, mutta lopulta pantiin jo puolituopittain. Miehet olivat jo vallan hulluna päissään. Ruvettiin vihdoin pelaamaan rahaa. Teemulla ei rahaa mukanaan ollut, mutta hän lainasi sitä Kallelta. Teemu hävisi kuin mies, hävisi häviämistään. Ei koskaan voittanut. Yhä vaan hävisi. Rupesi viimein epäilemään tokko pelaavatkaan toverinsa rehellisesti. Huomasi viimein Kallen hihastaan vetelevän kulloinkin tarvittavia kortteja ja Manun olevan siinä hänellä apuna. Kiivaasti rupesi Teemu näitä syyttämään vääryyden teosta. Silmittömäksi nyt suuttuivat Kalle ja Manu moisesta syytöksestä. Teemu heitti kortit käsistään sanoen ei enää pelaavansa, eikä maksavansa, mitä oli hävinnyt. Kun siinä sitte oli tuokio sanailtu, kävivät Kalle ja Manu Teemun niskaan ja kurkkuihin ja kiivas rynnistys alkoi. Ulos ovesta viimein Teemu riensi. Manu ja Kalle perässä. Kiivas tappelu nyt alkoi pihassa. Ensin siinä lyötiin nyrkeillä, mutta lopulta jo taiteltiin seipäitä tarhanaidasta. Pakoon pötki viimein Teemu. Kohden kotoa hän töytäsi. Takaa ajamaan nyt lähtivät Kalle ja Manu. Kalle sieppasi käteensä suuren kangen, joka oli pystyssä tallin seinää vasten.

Metsän hämäräisellä tiellä he saavuttivat pakolaisen. Päin kääntyi Teemu, aikoen tehdä kiivasta vastarintaa. Kumartui ottamaan seivästä tienvierestä. Mutta silloinpa pudottikin Kalle suuren kankensa Teemun päähän — ja maahan painui mies, painui kuin luodin kohtaamana. Vielä toisen kerran kohotti Kalle kankensa ja mätkäytti sillä kaatunutta miestä rintaan. Sitte he juosten jalkaa kiiruhtivat jälleen Korpelaan. Kaiken tuon näkivät metsä, tähdet, kuu ja öinen taivas…

Aamu valkenee, sumuinen syys-aamu. Aurinko nousee. Vilvas aamutuuli herää ja ravistelee yön kyyneleet puitten lehdiltä ja kuihtuneitten kukkasten poskusilta. Aallot alkavat soudella lahdella. Tuuli humisee, metsä kohisee, lehdet havisee. Pian on sumu poistunut ja raukea syyspäivä valjennut täyteen valoonsa. Pääsky livertää jäähyväislauluansa ja riekuen kurkiparvi kulkee lumiauran tapaisessa ryhmässä kohden lämmintä maata. Sangen varhain herättiin Suomäessä tänään. Tiinaa ei koko aamupuoleen yötä enään unettanut. Outo levottomuus häntä vaivasi. Lapsetkin heräsivät varhain ja kysyivät isää. Mutta isää ei ollut kotona vielä. Isä on vielä nytkin yöllisellä matkallaan. Outo vainu kalvaa Tiinan rinnassa. Hän odotteli ja odotteli. Vaan kun ei mitään kuulunut, lähti hän viimein kohden Korpelaa.

Hän tuli jo metsätielle. Kylmän huurteessa vielä oli ruoho metsäpolulla. Metsä humisi, lintu oksalla vaikeroi surullisesti. Mitähän se niin murheellisesti lauloi?

Mutta ei Tiina sitä paljon joutanut huomaamaan. Kaukana polulla näki hän jotakin… Ihminen todellakin… Juovuksissa, tai… Mutta onkohan se vaan… Ei, ei se voi olla mahdollista, ei… Hän tuli lähemmäksi. Harmaa takki… Taivaan Jumala! Teemuhan se on… Humalassa tuossa!… Hän meni miehen luo ja otti häntä kädestä. "Teemu! Nouse pois! aurinko jo korkealla on!" Huu, kuinka kylmä on käsi, kylmä ja hervoton… Suu rumasti vääntynyt ja kasvot siintyneet… Ruoholla pään alla hyytynyttä verta. Hyvä Jumala!… Hän tiesi jo kaikki… Hän horjui… ja pyörtyneenä kaatui poikkipuolin miehensä ruumiille…

Kun ihmisiä joutui paikalle, kannettiin Tiina pyörryksissä kotiinsa ja Teemu leikkuuhuoneesen lääkärin tarkastettavaksi. Tiina jäi koko iäkseen hiukan pöppöpäiseksi.

Seuraavissa talvikäräjissä tuomitsi kihlakunnan oikeus Kallen syylliseksi Teemun murhaan. Siis yksi lautoihin, toinen rautoihin, kolmas hullujenhuoneesen. Sopisi kysyä: mikä tuohon kaikkeen oli syynä? Ja muuta vastausta ei voi antaa kuin: viina, viina! Kallen Tampereelta tuoma Pertunmarkkina-viina!

Eräänä sunnuntai-aamuna pari viikkoa tämän jälkeen seisoi vanha, kuihtunut ja varsin kokoonpainunut vaimo puoleksi peitetyn haudan partaalla pohjoispuolella kirkkoa. Hänen harmaa tukkansa valui silmillä. Hän painoi liinaansa vasten kasvojaan ja itki.

"Voi raukka poikani! Viina sen teki, ettet edes hautaasi muitten ihmisten joukossa saanut. Milloinka tuo kirouksen neste loppuu? Voi raukka poikani! Jumala armahtakoon sieluasi!"

Kolme kuormaa miehiä ajoi Rantalan pihalle uljailla hevosilla, kauniilla reillä, kelloissa ja kilistimissä. Rantalan isäntä näki tämän pirtin akkunasta ja sanoi emännälle:

"Herrainen aika! Se on vallesmanni! Keitä lienevätkään toiset? Tavelan hevonen tuo perimmäinen on. Siivoa vähän syrjemmälle noita kaluja. Minä käyn vieraita vastaan."

Rupesi emäntä korjaamaan tuoleja, rukkeja ja muita kaluja keskeltä lattiaa nurkkaan päin. Isäntä juoksi suin päin pirtin perässä olevaan kamariin, heitti pois rikkinäisen arkinuttunsa ja sipasi naulasta yllensä uuden sarkanutun. Meni sitte piirongin luo, kurkisti peilistä naamaansa, kaappasi muutaman kerran kammalla pörröistä tukkaansa, kurkisteli sitte nurkkia, piirongin päällystää ja vaatenauloja, mutisten: "missä lie taas se parempi lakkini?" Palttoon alta naulasta se viimein löytyi. Sitte riensi hän läpi pirtin vieraita vastaan.

Sill'aikaa olivat vieraat jo kömpineet ylös reistään. Toiset seisoivat pihassa, toiset sitoivat hevosia ratashuoneen seinään kiinni. Nimismies seisoi keskellä pihaa pudistellen lunta turkistaan ja lakistaan.

"Onko isäntä kotona?" kysyi hän piialta, joka kaivolla, mikä oli melkein keskellä pihaa, ammensi vettä ämpäreihin.

"Kotonahan se on näkynyt olevan", vastasi piika huolettomasti ja jatkoi työtään.

"Annappas, tyttö, vettä oriilleni", sanoi Tavela, ajaen vaahtoovan ja höyryävän hevosensa kaivolle. "Annahan vähän jäähdytystä Pollen kuumaan sisustaan".

"Onko teidän isäntä kipeä?" kysyi taasen nimismies, joka oli myöskin tallustellut kaivolle.

"Vai kohmelo väliin. Mistä sinä, heiskale, sen tiedät, että isäntä kohmeloa sairastaa?"

Nimismies puhui jotenkin sammaltavalla kielellä. Hänen silmänsä olivat harmaan haljakat, kasvonsa punottivat ja jalat olivat täydessä työssä kannattaessaan velttoa ruumista.

"Siitä kun on illalla humalassa ja sitte toisena päivänä venyy vuoteellaan, ähkää ja puhkaa ja voikottaa ja tekee päätöksiä, ettei enää milloinkaan juo", puhui tyttö nauraa kikattaen ja hinaten ylös kaivosta täysinäistä vesiämpäriä.

"Sinä mustalaislunttu!" huusi nimismies. "Mene sanomaan isännälle että hän antaa sinulle keppiä ja tulee vieraita vastaanottamaan. Vaan tuollahan isäntä jo onkin portailla. Hyvää ikäpuolta, Rantala! Missä hitossa sinä olet ollut, kun sinua ei enää näekään? Olemme jo pari iltaa sinua varronneet. Täytyi viimein tulla katsomaan oletko kipeä ja joko kohta pappia tarvitset".

Hän astui pari askelta portaita kohden. Tiellä oli täysinäinen vesiämpäri. Hän yritti astumaan sen ylitse, nosti niin korkealle suuren talvisaappaansa kuin veltto ruumis salli; — eipä se mennytkään ämpärin ylitse, vaan molskahtikin keskelle ämpäriä, jotta vesi purskui yli laitojen. Ja kun nyt ukko koetti nostaa jalkaansa ämpäristä, tarttuikin sanka jalkapöydän koukkuun ja saattoi matkaan sen, että nimismies kaatua romahti ämpärin kanssa hangelle.

"Herran tähden! Kuinkas nyt veljelle kävi. Taisipa taittua jalka tai käsi tai kylkiluu tai joku muu luu. Nouse ylös, veli!"

"Eihän tässä hätää… Älähän tuossa suotta hätäile ja hupsukoitse. Eihän tässä mitään hätää. No taittuisi ne nyt tuommoisesta keikauksesta miehen luut. Annahan kun nousen".

Toiset miehet olivat jo saaneet hevoset kiinni ja tulivat nyt tapaturmapaikalle. Miehissä nostettiin nimismies seisaalle.

"Pystyssä kun pääseekin. Saakeli semmoista piikaa, joka panee vesiastiat keskelle tietä, jotta ihmiset lankeevat".

"Mutta kyllä sinulla on itse saakeli piikana. Olispahan minun piikani, niin…"

Nyt mentiin sisälle. Mentiin pirtin perässä olevaan kamariin. Rantala talutti edellä nimismiestä ja aukoi ovet "veljille".

"Mikä lempo sinulle on tullut, kun et enää ollenkaan tule veliseuraan? Olemme sinua odottaneet aikalailla. Viimein tulimme katsomaan", puhui nimismies.

"Sanoinhan sinulle, mikä Rantalaa vaivaa", sanoi eräs vieraista, jonka häyryllään olevista silmistä ja turvottaneesta naamasta saattoi huomata, ettei hän ole suinkaan laimiinlyönyt saapua veliseuraan.

"Se on aika valhe!" sanoi nimismies. "Ei Rantala anna housujansa akoille. Kyllä veli Rantala itse on isäntä talossaan… Saakeli kuinka hävytön piika sinulla on. Olisipas se minun piikani… Mutta, veli, onko sinulla jotakin semmoista… Tuolla reessä niin helisteli ja kolisteli, jotta oikein kipeälle sisukset tuntuu… Pieni tipspilleri, veli, ymmärräthän".

"Istukaa, ystävät, tehkää hyvin! Kylläpä vaan olen taitanut muutaman kerran jäädä pois veliseurasta. Vaimoni se tuossa vähän kielteli ja narisi kylässä kulustani. Pyysipä oikein kauniisti ja viimein sai mun vietellyksi jäämään kotiin".

"Mitä pitää mun kuulemani!" huusi nimismies. "Emme ota sinua enää veliseuraan, ellet laita kannua rommia".

"No, no, veljet! Ei niin paljon 'voi'-huutoja ylitseni. Kyllä minä aina isäntä talossani olen. Mutta pitäähän sitä joskus vaimoväenkin mieltä noutaa. Ja kyllä se sentään on koiramaista päivät päätään kulkea kylästä kylään ja juoda lillitellä".

Rantala riisui turkin nimismiehen yltä ja pani sen kauniisti naulaan. Sitte istui nimismies keinutuoliin, joka oli keskellä lattiata; toiset miehet istuutuivat tuoleille, joita oli ympäri huonetta.

Hänen silmänsä olivat punaiset, raukeat ja himmisti kiiluvaiset. Kaikki jäsenensä näyttivät hermottomilta ja hän enemmän makasi kuin istui, pää riipuksissa ja kädet levitettyinä roikkumaan alas keinutuolin kummallekin sivulle.

"Ei se käy päinsä myötänsä kulkea kylissä juomaretkillä. Olenpa jo vähän arvellut antaa eropassin moiselle elämälle ja lakata koko veliseuroista".

Taas yritti nimismies nousemaan. Mutta eipä se tahtonut onnistua. Töin ja tuskin hän viimein suurten ponnistusten perästä pääsi seisoalle.

"No, ei niin kiirettä, veli nimismies. Vartoohan nyt hieman. Minä katson josko täällä piirongin lahvissa löytyisi pisarainen suun avausta. Istu nyt rauhassa, veli".

Näin sanoen poistui Rantala toiseen pirtinperäkamariin. Nimismies heittäysi jälleen istumaan vetelästi ja hermottomasti, jotta rusahti keinutuoli ja oli vähällä keikahtaa selällensä.

Vähän ajan kuluttua palasi Rantala jälleen kamariin, vasemmassa kädessä pikareita, somasti asetettuina jalan pienestä kohdasta sormien väliin, oikeassa musta noin kannun vetoinen pullo. Sitte laski hän pikarit pöydälle, avasi pullon korkin ja täytti pikarit heleänpunaisella rommilla.

"Sua, kanalja, koko eilen illan vartosimme Samulilla. Tämä vaan kotona rauhassa istuu ja vaimoväelle lupauksia latelee. Aika mies!" puhui Tavela.

"Täytyyhän sitä väliin noutaa niittenkin mieltä. Paljonhan sitä on niilläkin tekemistä ja sanomista talon töissä ja toimissa. Ja jollei meillä vaimoja olisi, niin missäpä me miesraukat väliin olisimme. Ihan huutavassa hukassa. — No, veljet, maistetaanpas!"

"Älähän pilaa liian paljon. Kiepauta naukku naamaasi ja ole hyvällä tuulella. Skool!"

Alettiin nyt puhella varsin ahkeraan. Nimismiehenkin kieli näytti selkenevän, kun sai rasvaa kantimiinsa. Hyvin ahkeraan myös otettiin kelpo naukkuja, jotka yhä lisäsivät uutta vauhtia keskusteluihin. Yrittipä siinä jo nimismies pistää lauluksikin, kämmenellään läiskyttäen tahtia keinutuolin käsipuuhun, mutta se kuitenkin onnistui varsin huonosti. Puhuttiin viimein hevosista, niitten "jalostuttamisesta" ja juoksusta.

"Etpäs usko, veli Rantala, kummoinen peijakas tuo nimismiehen ori on juoksemaan. No sille nyt ei maassa vertaa. Ihan lentämällähän se kanalja pyyhkielee tätä matoista maata. Eipä uskoisi", puheli eräs miehistä.

"On se poika, joka pyyhkäisee. Ajanpa sillä ensi talvena Hämeenlinnassa ensimmäisen oripalkinnon".

"Mitä hittoja sinun hevosestasi", puhui Rantala, jonka kieli jo alkoi sammaltaa ja luonto oli parhaaksi karaistunut. "Mihin sinun hevosellasi päästään. Mutta jos minä tulen oriillani ajamaan, niin se on jotakin toista".

"Vaimoni? Jassoo! Veli luulee siis, että minä olenkin akkojen vallan alla. Se on väärä luulo. Tämä mies ei ole kenenkään vallan alla, vaikka sitä yksi ja toinen vähän niinkuin luulee".

"Eihän vaimosi sua kilpa-ajoihin laske. Ja mitäpä semmoisella hevosella sitte kuin sinulla on. Kärpäsiä semmoinen saa kuunnella silloin kun oikein hevonen juoksee".

"Ohoo! Veli nimismies! Etpä vaan irvistelisi niin paljon, jos tietäisit miten syvältä se minua pistää. Lopeta siis tuo ilkeä irvisteleminen ja virnisteleminen. Sen tiedät, että minä ja minun hevoseni aina täyttä vastaavat".

"Lähde koettamaan, Rantala, ja näytä, että on muillakin hevosia"; sanoi
Tavela.

"Hevonen ja hevonen!" huusi nimismies. "Hevonen ja hevonen!" toisti
Rantala. "Tuohon käteen! Eroita, Tavela, kädet!"

Ritarit nousivat. Tavela auttoi nimismiehen seisoalle ja puki turkit hänen yllensä. Rantala kaatoi viimeisen pisaran pullosta laseihin ja jokseenkin häpeltelevällä kielellä pyysi veljiä piiskaryyppyä ottamaan. Kahta käskyä ei tarvittu, sillä vieraat eivät olleet turhan kursailijoita. Sitte sitä hankittiin lähtöä koettelemaan hevosten "käpäliä" — tai paremmin piiskoja. Ensin kuitenkin pyysi Rantala odottamaan, kunnes hän on saanut "koninsa puihin".

Hän meni talliin, seisattui keskelle permantoa, pyörähti ylpeästi korollaan ympäri ja vihelsi. Renki Kaapo, joka juuri sattui tulemaan tallin ovelle, kääntyi pois ja alkoi tallustella halkoliiteriä kohden, minkä edustalla toiset miehet olivat halkojen hakkuussa, mutisten mennessään: "Jo nyt on taas tulppa kurkusta kirponut. Sokeristapa se olikin. Oleppas nyt yksin siellä tallissa, en sinne haukuttavaksesi ja nääsättäväksesi tulla viitsi. Saa sitä taas ori kylmän löylyn ensin ja lämpimän perässä, sen takaan. Kyllä se on sentään mies tuo meidän isäntä. Aina vaan juo ja reuhaa. Voi voi sentään!"

Mutta isäntä pyörähti tallin lattialla vielä toisenkin kerran ympäri, vihelsi ja lipsautti sormillaan. Hevoset hyyristivät pilttuidensa nurkkaan, nostivat päänsä ylös ja korvat niuhassa melkein vapisten "telläilivät" ja polkivat lattiaa vuoroon joka jalalla. Nähtävästi eläinraukat odottivat jotakin. Pian tulikin "jotakin". Isäntä sivalsi käteensä rautaisen silppuhangon, joka riippui naulassa pilttuun tolpassa. Nytkös hevoset vasta oikein pelkäsivät. Pieni varsakin ovinurkassa vetääntyi karsinansa viimeiseen solukkaan… Pian kuuluikin tallista vinha viuhkina ja läikinä hirveän kolinan ja jytinän seasta, jota vielä säesti hangon yläpäässä olevan rautarenkaan kimeä kilinä. Tuo melu kuului halkoliiteriin saakka. Rengit seisattuivat sitä kuuntelemaan.

"Enkös sitä arvannut. Ensin kylmä sauna ja sitten lämmin kylpy päälle.
Oikeinhan se hirvittää, kun noin hakkaa eläin raukkaa", sanoi Kaapo.

"Olisi ottaa tuo hanko ja sillä tomistella ukon omasta säestä liiat tomut", sanoi eräs rengeistä.

Mutta nytpä jo isännän käsi väsyi. Hän pani hangon jälleen naulaan ja hirveän julmilla silmillä katseli vapisevaa hevosraukkaa. Meni sitte tyhjään pilttuusen, joka oli oriin pilttuun vieressä ja tapasi taputtaa hevosta säkeen, mutta pelästyneenä hyyristyi se ihan toiselle puolen pilttuuta. Tuostapa taas vihainen isäntä tuimistui, sieppasi hangon uudelleen ja antoi oriille uuden saunan ja yhteen purtujen hampaittensa välistä ärisi:

"Älä, Heikki kulta, hevosraukkaa! Olethan järjiltäsi. Tuota nyt myötänsä hakkaa. Miksikä se siitä tulee".

"Pidä sinä suus kiinni ja mene navettaasi. Kun lyön, niin lyön", sanoi isäntä kärtyisesti.

"Mutta kuuluuhan se kauhealta tuommoinen elämä. Oikein säälini tulee oritta".

"Sääli sinä sitä, sääli sinä tätä. Kyllä minä tiedän mitä teen. Mitä sinä huolit siitä. Tämän pojan ei tarvitsekaan akoilta kysyä saako lyödä hevostaan".

"Voi Heikki kulta! Olethan taas humalassa!… Siinäkö päätöksesi!" sanoi emäntä surullisesti.

"Mitähän te akat aina suotta nääsäätte ja nakutatte? Kyllähän sen tiedätte, että valta meillä miehillä aina pysyy".

"Olisihan se vähän niinkuin meiningissä. Menen tästä vähän nimismiehen kanssa kilpaa ajamaan. Olemme lyöneet vetoa hevosen ja hevosen. Hän se kelläsi aivan piloille meidän hevoset. Mutta minä tahdon näyttää, ettei Rantalankaan tallissa ole puuhevosia".

"Yhtäkaikki mitä hän sanoi. Paras kun annat olla hevosen tallissa ja pysyt itse kotona".

"Ole vaiti! Et sinä semmoisia asioita ymmärrä. Ole aivan vaiti ja mene toimillesi. Minä tässä talossa isäntä olen, tiedä se".

"Niin se on. Mene nyt matkoihisi täältä äläkä käytä itseäsi mitenkään sopimattomasti vierasten aikana. Mene tiehesi ja jätä minut rauhaan!"

Emäntä kääntyi pois tallin ovelta. Hänen laihtuneet, ryppyiset ja kalpeat kasvonsa näyttivät niin surullisilta ja kärsiviltä. Sumeasti ja murheellisesti hänen silmänsä kiiluivat kuin jos oisi niissä kuvastanut kyynelkylpyjä ja pettyneitä toiveita. Alakuloisena, pää rinnoille painuneena asteli hän navettaa kohden. Mutta isäntä mutisi tallissa emännän mentyä: "Tuossa hän myötänsä haukkuu ja nääsää. Mutta sen täytyy loppua. Sitte mua pilkkaavat ja peijaavat. Ja syystä kyllä. Miksi annan vaimon hillitä itseäni kuin poika nulikkaa pahaista. Ei se käy laatuun. Ja onko minulla sitte vaimo. Tuolla hän vaan könöttelee navetassa ja maitokamarissa, eikä tule vieraita kuulemaan kurkistamaan".

Kaapo kyllä kuuli tuon, mutta ei könnähtänyt. Mutisi vaan jotakin itsekseen.

"Kuuletkos, suden ruoka!" huusi isäntä toisen kerran. "Joutuisaan tänne! Älä siellä kahnustele!"

"Astu vilkkaammin, ruotijulli! En minä joudu sinua tässä koko päivän odottamaan", tohisi isäntä tallin ovella.

"Saamanne pitää. Vaan jos ei ruotijulli saa niin tuliseen hevosta valjaisin, niin parasta että…"

Kun Kaapo sai hevosen valjaisin, ajoi hän sen rappusien eteen, sitoi ohjaksista kiinni kuistin tolppaan ja meni jälleen työhönsä.

Muutaman minuutin perästä tulivat ritarit ulos. Tavela hallitsi käsipuolesta nimismiestä ja talutti hänet alas portaita reelle. Melkein kaatumalla hän istui rekeen, jotta pohjalaudat rouskahtivat.

"Nyt, Rantala, varusta itsesi perään. Mennään kuin itse paholainen lennättäisi. Mutta aika konnia ovat sinun renkisi, kun tuohon vaan heittävät hevosen. Kyllä sinulla, veli Rantala, on kelpo piikoja ja renkejä. Olisipas minun renkini, niin…"

"Nyt Honkilan kankaalle. Siellä on kenttä sileä ja tasainen kuin
Päijänne. Rekeen joka mies! Halloo!" huusi Tavela.

"Tuossa on poika, joka kykenee!" huusi nimismies tempoen ohjaksista, jotta hevonen rauhattomana riuhtoi edestakaisin ja hyppeli kahdelle jalalle.

"Tuossa on kalu, joka käy ja hyrrää kuin pappilan mamsselin rukki.
Halloo!" huusi Rantala.

Silloin sitä lähdettiin. Nimismies ajoi edellä, toiset "veljet" jälessä. Emäntä jäi portaille seisomaan kuni järven rannalle. Hän vetäytyi kamariin ja kyynel hiljaa hiipi hänen sumeaan silmäänsä. Ei hän mitään puhunut; huokasi vaan sangen raskaasti. Mutta Kaapo, joka halkoliiterin edustalla katseli "veljesten" lähtöä, lausui toisille miehille:

"Armahtakoon ori raukkaa! Tänään on kuuma leikki. Ja milloinkahan sieltä taas palataan?"

Honkilan kankaalle sitä tulista kyytiä ajettiin. Kilpailu-matkaksi määrättiin koko viiden virstan pituinen kangas. Ken ennen kankaan toisessa päässä, se voittaja. Se oli ainoa sääntö koko kilvan-ajossa. Paitsi sitä, että hevosten tulee juosta rinnan, toisen toista tiepuolta, toisen toista.

Asetettiin sitte kankaan päässä hevoset rinnan. Kaksi "veljeä" lähtivät ajamaan kankaan toiseen päähän ja yksi jäi kilpailun alkupaikalle katsomaan, että kilpailu alkaa rehellisesti.

"Ei miestä jolla ei vertaa", sanoi Rantala tarkastellen oliko piiskan nauha lujasti kiinni varressa.

"Halloo, Putte! Siristäppäs sääriäsi. Loiskis! sanoi merimies kun laiva kaatui. Tuosta saat vähän saltpietaria. Tuossa torkut korvat lopsassa…" puheli nimismies kimautellen piiskalla hevostaan. "Joko sitä lähdetään?"

"Kun eivät lie, niin olkoot missä tahansa. Yhtaikaa tapahtukoon lähtö. Juuri rinnan hevoset. Sinä, Tavela, luet kolmeen. Kun kolmas lyömä on paukahtanut, niin silloin lähdemme. Kummankin on sitte oma asia, miten pian tästä luunsa korjaa. Eikö niin, Rantala?"

"Lempo! Älähän hätäile! Taitaapa lähteä piiskani nauha irti. Varrohan kun tarkastan. No, taitaapa se kestää", puhui Rantala yhä piiskaansa tarkastellen.

Ajajat sijoittelivat itseään istumaan mukavaan asentoon ja varustelivat ohjaksia nyrkkiensä ympärille.

"Halloo! Nyt sitä mennään vielä huikeammin kuin paholainen ennen
Ryssä-Matin akkaa kiidätteli. Holoi, Putte!" huusi nimismies.

Silloin alkoi kilpailu. Ritarit tempasivat ohjaksista ja kimauttivat piiskalla, ja tuliseen lentoon heti hyppäsivät vauhkoontuneet hevoset. Pyrynä tuoksusi lumi, sillä kumpaisenkin oli ajaminen osaksi tien viertä. Oli siinä väliin reet mennä nurin, tuossa huikeassa menossa. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi. Kauan aikaa kulkivat kilpailijat ihan rinnan. Voitto näytti epävarmalta.

Puolimatkaan asti voitto löi leikkiä. Väliin se kierteli toisella puolen, väliin toisella. Sillä toisen kerran pääsi toinen hieman edelle, toisen kerran toinen. Huimaa kyytiä laukkasivat hevoset minkä kavioista lähti. Ja kauas kuului ritarien huuto ja melu.

Noin puolitiessä tuli ajajien vastaan metsämies hakokuormineen. Kuultuaan jo kaukaa melun, siirtäysi hän kuormineen tiepuoleen, luullen itse paholaisen häntä vastaan täryyttävän. Kaukaa huusi nimismies: "pois tieltä!" — sillä tulija oli siirtynyt sille tiepuolelle, jota nimismies ajoi. Mutta mihinkäpäs siitä meni hakokuorma lumikinoksesta.

"Minä olen vallesmanni!" huusi nimismies täyttä suuta. Tuo näytti ajajaa hiukan pelästyttäneen. Hän alkoi kääntää hevostansa kokonaan pois tieltä. Mutta hevonen vajosikin maantien ojaan ja rypöi siellä. Hakokuorma tuli siten aivan poikittaisin tiepuolelle ja sulki nimismieheltä tien.

Kerran pyyhkäisten vaan ajoi nyt Rantala ohitse. Nimismiehen täytyi kääntää Rantalan jälestä samalle tiepuolelle. Ajaessaan kuorman sivu huimasi hän piiskallaan, tavottaen kuormiin vieressä seisovaa miestä, lausuen:

Rantala oli sill'aikaa ehtinyt hyvän matkaa edelle. Voitto näytti kallistuneen hänen puolellensa. Noin sitä nyt peräkkäin kuljettiin lähelle kankaan loppua. Nimismies kiroili, Rantala luihkasi.

Mutta nyt tuli toinen hakokuorma vastaan. Mies istui huoletonna kuorman nokalla, eikä ollenkaan näyttänyt hankkivan väistämään. Ajoi vaan keskeltä tietä ja soristeli tuhkaa nysästään.

Tuossa sai nimismies, joka oli hieman jäänyt jälkeen, kiinni Rantalan.
Kerran kahahtaen ajoi tämä hakokuorman ohitse. Nimismies jälessä.
Huimasti sitä taasen peräkkäin mentiin.

Oltiin juuri perille pääsemässä kun Rantalalle tapahtui onnettomuus. Aistin haka reen toisesta jalaksesta kimmahti irti eräässä alamäessä. Hevosta ei voinut enää seisattaa, sillä reki, jota enää ohjasi vaan yksi aisa, hakkasi sen kinttuja, kulki syrjittäin mäkeä alas ja kaatui viimein, viskaten Rantalan keskelle tietä tallukkaat taivasta kohden. Rantala piti vaan lujasti kiinni ohjaksista ja hevonen laahasi häntä pitkänään alas mäkeä. Mutta ohjakset katkesivat ja Rantala jäi pitkälleen mäkeen. Täyttä lentoa kiiti hevonen alas. Reki laahasi miten milloinkin päin: kumossa, kyljellään, joskus oikein päin. Viimein meni se sirpaleiksi mäen alla olevan sillan käsipuuta vastaan. Pillastunut hevonen kääntyi sitte eräälle metsätielle. Hurraten ajoi nimismies Rantalan sivu ja yhtämittaa matkan päähän asti, palaamatta katsomaan miten Rantalalle kävi.

"Tässä on poika, joka kykenee. Eihän siihen tarvitse joka miehen tulla", puhui nimismies, päästyään määrän päähän.

"Rantala? Katsokoon kukin vanttuunsa ja värkkinsä. Mitä minä niistä huolin".

"Mitä se tänne kuuluu? Joka lähtee kilpailuun, niin tietäköön kykenevänsä. Nurin se tuolla ahteessa ajoi, poika parka. Taisipa sattuakin. Tielle jäi ukko pokalleen ja hevonen etsi turvaansa metsästä".

"Taivaan tähden! Onpa taitanut käydä Rantalalle pahoin. Kentiesi ovat kädet tai jalat taittuneet. Saattaapa olla henki kultakin luiskahtanut pois tästä pahasta maailmasta!"

"Niin, pahahan se on tämä maailma, saakelin paha. Lähtään etsimään
Rantalaa".

"Veljet" lähtivät paikalla etsimään tielle tipahtanutta Rantalaa. Nimismies jäi vielä matkan päähän kääntämään vaahtoavaa hevostaan ympäri.

Sillalla, mihin reki särkyi, kohtasivat he Rantalan. Hän astua jölkötteli lakita päin heitä vastaan.

"Eipä, kiitos Herran, tapahtunut. Olihan se vaan pieni keikaus. Kaikki muuten hyvin, paitsi lakkiani en löytänyt".

"Halloo!" huusi nimismies, joka samassa ajoi paikalle. "Tuossahan on Rantala terveenä ja eheänä. Tänne hevonen! Minä olen sen laillisesti voittanut".

"Totta kaiketi. Minähän ensin kankaan päänsä olin. Tottahan hevonen silloin on minun".

"Mitäpä siitä, vaikka ennen ehdit. Minähän poloinen kaaduin ja siihen jäi kilpailuni".

"Käski sun kaatua. Katso roppeesi niin että ne seisovat. Mitä se mulle kuuluu vaikka olisit viidesti kaatunut, kun minä vaan ennen sinua olin määrän päässä".

"Tuossa nyt riitelette kadonneesta hevosesta kuin Paavolan ämmät kaatuneesta kahvista. Lähdetään sitä edes etsimään", sanoi toinen "veljistä".

Lähdettiin sitte etsimään kadonnutta hevosta. Se löydettiinkin metsästä, missä se oli tunkeutunut kahden puun väliin, niin ettei päässyt eteen eikä taakse. Reki oli säpäleinä. Aisat vaan roikkuivat rankeissa.

Alkoi nyt ritareille kova kiistely hevosesta. Kentiesi olisi siinä tapeltukin, elleivät "veljet" olisi ryhtyneet eroittamaan. Tavelakin jo saapui paikalle. Yksistä neuvoin nyt vierasmiehet langettivat tuomionsa: Ellei hakokuorma olisi nimismiehen kilpailua häirinnyt, niin hän epäilemättä olisi voittanut, ja ellei Rantala olisi kaatunut, niin olisi hän voittanut, mutta nyt ei voittanut kumpainenkaan. Siihen nimismieskin viimein tyytyi. Ja koko kapelu päättyi siihen, että kun Rantala laittaa "pöydän kauniiksi", niin pääsee sillä koko asiasta.

Kaikin sitä nyt lähdettiin kotiin taistelokentältä. Kotiin — kuinka ma sanoinkaan — kotiin ei kukaan mennyt — Kalliomäen Samulille nyt miehissä ajettiin ja vietettiin siellä oikein "ilvesten iloa" koko yö aina seuraavaan päivään asti.

Iltahämärässä seuraavana päivänä palasi Rantala kilparetkeltään. Jokseenkin nolon näköisenä hän asteli, hevostaan suitsista taluttaen ja kainalossaan kantaen aisoja; muut hevoskalut olivat sidotut hevosen selkään.

Ilma oli suojainen. Räystäät tippuivat ja leuto tuuli humisi nurkissa liepeästi. Taivas oli ohuessa pilvessä, paikoin pisti sininen laki esiin harmaitten harsojen välistä. Eteläinen taivaanranta punersi ja kauas laelle asti liekehtivät heikkeät rusovyöhyet ja hukkuivat viimein keskitaivaalla hattaroitten sekaan.

Nölkkeänä asteli Rantala pihan poikki tallin luokse; yhtä nölkkeänä asteli hevonen hänen jälessään. Niin näytti isäntä surkealta kuin olisi aventoon pudonnut. Surkealta näytti hevonenkin, sillä eipä se ollut saanut sitte eilisen ruuan kiventä. Päälle päätteeksi oli Rantalalta kadonnut juhlallinen karvalakkinsa ja oli hänellä sen sijassa vanha leveäpohjainen vannelakki. Rengit, jotka halkovajan edustalla hakkasivat halkoja, nauraa kikattivat oikein makeasti, nähdessään tuon matkueen saapuvan tallin eteen.

Kaapo laski kirveensä liiterin seinän rakoon ja lähti astumaan tallia kohden.

"Onpa se raukka hoikka kuin muurahainen. Onko saanutkaan ruokaa sitte kuin eilen?"

Kaapo vei hevosen talliin. Isäntä asteli halkomiesten luokse ja seisattui vajan edustalle. Siinä hän sitte kädet taskuissa hetkisen aikaa seisoi, silmät sirollaan katsellen miesten hakkuuta.

"Vähänpä se rankaläjä onkin tänään kulunut", virkahti hän viimein hyvin jörösti.

"Ja minä sanoin, että se on sen kulunut, minkä se yhdessä päivässä on kulunut".

Isäntä muuttihe rankaläjän toiseen päähän, missä hakkasi toinen renki ja renkipoika.

"Etkö sinä, kanalja, vielä osaa halkoja hakata? Tuommoisia hakokalikoita nyt mies hakkaa. Pitempiä ne pitää olla".

Sitte kääntyi isäntä navettaan päin. Seisoi sitte tuokion navetan edessä töllistellen joka ilmansuunnalle.

"Kylläpä on taas, vetelys, juonut itsensä piloille asti. Keppiä tarvitsis, kun vaan olisi antajaa. Yöt kylissä myötänsä juo ja reuhaa ja tulee sitte kotiin kiukuttelemaan. On sitä emäntäkin taas päivissä", puhui renki toiselle.

Samassa tuli piika heinäladosta heinäsylystä kantaen ja aikoi mennä isännän sivu navettaan. Olipa hänellä aika sylys, jottei paljon kantajasta muuta näkynyt kuin punaiset hameen liepeet taakan alta ja kyljestä vaaleanpunainen naama.

"Niinkö te hälläkät vaan kantamuksittain kannatte heiniä elukoille?" saarnasi isäntä. "Mistä ne heinät tulee sillälailla kanniskella… Rantala on huono heinätalo ja sitä paitse viime vuosi oli huono heinävuosi. Ettepä taida, läärät, tietää mitä tänä talvena heinäleiviskä maksaa. Kantaa niitä minkä jaksaa lehmäin eteen, sen te tiedätte, hälläkät! Ja vielä tiputtelet puolet sylyksestäsi siihen pihaan!"

"Kyllä vaan minä tästä vähemmäksikin saan", sanoi piika, pyörähti taakkoineen ympäri, meni takaisin latoon, heitti sylyksensä lattialle, kahmasi siitä syliinsä vaan noin puolet ja lähti taas navettaa kohden.

"No mitä tuommoisesta tukkosesta karja syö?" ärjäsi isäntä. "Joko nuot syöt itse taikka annat lehmille… Vai meinaatko nälkään tappaa ne elukat siellä navetassa?"

"Kukapa tässä kohtuuden osaa. Mokistaan jos vie paljon, mokistaan jos vie vähän. Paras että näytätte miten paljo heiniä saapi kerralla viedä…"

Isäntä asteli taas halkomiesten luokse. Kaapokin oli jo sinne saapunut ja käytteli kirvestänsä oikein vilkkaasti. Äskeisen rengin luo meni isäntä. Renki oli jo ruvennut hakkaamaan pitempiä halkoja.

"Missä saakelissa sinä tuommoisia halkoja olet nähnyt? Ovathan ne sun pituisiasi, kanalja… Keskeltä poikki, sitte tulee hieman sinnepäin", ärjäsi isäntä.

"Äsken nääsättiin jotta liian lyhkäisiä on halot, nyt ne taas ovat liian pitkiä. Paras että isäntä itse ottaisi kirveen käteensä ja…"

"Vähän sitäkin, jos tässä isäntä rupee niinkuin… niinkuin… kopeilemaan…"

"Sopiipa koettaa", sanoi renki ja sieppasi halkoläjästä sievänlännän halon käteensä.

"Hävytön! Olen minä väkeen joutunut. Jos sanansa sanoo, niin heti sinkoo kymmenen vastaan. Semmoista se on tämän aikainen väki. Ei sanaa uskalla hiiskua isäntäraukka, vaikka maaten renki päiviään viettelisi. Oikeita rakkikoiria tämänaikaiset palkolliset".

Isäntä heitti ranganlatvan kädestään ja kääntyi pois. Asteli sitte kartanolle ja kurkisteli kohden kaikkia ilmansuuntia kädet taskuissa ja vannelakki painettuna alas takaraivalle. Istui sitte viimein kaivon kannelle, katsellen ulos portista maantielle.

Tuli jo pimeä. Rengit herkesivät hakkuusta ja tulivat pirttiin puhdetöille. Mutta siinä vaan isäntä yhä istui. Ei puhunut mitään piioille ja rengeille, jotka siitä ehtimiseen ohitse kulkivat, vähän vaan kieroilla silmillä katsoa nuljautti.

Pilvet poistuivat taivaalta ja puhtaana pian hillui sininen laki. Lukemattomat tähdet yksi toistaan kirkkaampina helottivat määrättömässä avaruudessa. Vaaleana kajosti linnunrata, kulkien halki taivaan kumun. Tuuli oli tyyntynyt, hiljaa se vaan kohisi kuusikossa tuolla talon takana. Ilma oli kylmennyt. Vaaleana ja kirkkaana liehkui pohjainen taivas, ennustaen pakkasta.

Siinä vaan isäntä istui kädet palttoon taskuissa, vannelakki syvään painettuna päähän, ulos maantielle tuijotellen.

"Tule hyvä ihminen huoneesen. Johan täällä nyt jäädytkin. Mitä kummaa täällä rupesitkaan istumaan".

"Niin, missäpä olen ollut. Käskeehän sitä kysyä. Kylässä vaan. Olihan sitä jo taas sielläkin".

"Voi voi sentään! Miksikä menit niitten seuraan? Siinä nyt oli päätöksesi. Rikottu muutamassa päivässä!"

"Koko yön ja päivän olet taas ollut juomassa. Ajatteleppas, olisinhan minä saattanut täällä kotona kuolla ikävään".

"Niin, aluksi sitäkin. Lopulta joimme jo puhdasta viinaa. Mistäpä meille täällä maalla sen paremmat juomat tulisi".

"Voi voi sua Heikki! Lakkaa hyvä ihminen juomasta ja pysy kotona. Onhan kasvosikin rikki ja turpuneet. Silmäkulma ihan verisenä".

"Mitäs tuossa turhia voikottelet ja haikottelet. Tässähän olen taas kotona tervennä, eikä minua ole, Herran kiitos, mikään vaara kohdannut. — Laitappas ruokaa, minulla on niin saakelin kova nälkä".

Rupesi nyt emäntä toimittamaan iltaruokaa kotiin saapuneelle miehellensä. Ensin hän pyyhkäsi pöydän, puhtaaksi, asetti sitte pöydälle leipäkorin, kalakupin, voilautasen ja piimähaarikan. Toi vielä pirtistä juuri kiehumasta nostettuja kokonaisia perunoita. Sitte hän poistui toimillensa, ja ahnaasti rupesi nyt isäntä syömään ja saivat varsinkin kalat kyytinsä.

Syötyään hän riisui vaatteensa, laski ne tuolin karmille ja kallistui maata. Pian hän nukkui. Kun emäntä palasi huoneesen, oli hän jo syvässä unessa.

Emäntä istui sängyn laidalle ja katseli surullisesti mieheen, joka tuhanvärisenä ja pöhöttyneenä kasvoiltaan tuossa koornasti unta. Peitteenkin oli hän työntänyt päältänsä. Emäntä veti sen jälleen nukkujan kaulaan asti ja poistui sitte taas toimillensa.

Rantala teki vielä monta raittiuspäätöstä, mutta yhtä pian hän ne aina rikkoi. Monta kertaa hän vielä ajoi kilpaakin nimismiehen kanssa, menettäen hevosia ja "koreita pöytiä". Mutta ei hän niistä viisaammaksi tullut. Monta yötä hän myös joi toveriensa kanssa Samulilla, tuli kotiin kohmeloisena ja äreänä ja lupasi rengeille ranganlatvaa. Emäntä aina nurisi noista juomaretkistä, Kaapo tuumaili, että "selkään tarvitsisi, kun olis antajaa", mutta ihmiset sanoivat: "Joutaahan sitä rikkauttaan johonkin panna, kun ei ole lapsia eikä mitään, joille tavaraansa säästelisi".

Tuulinen ja kolkko syyspäivä oli jo ehtoolle ehtinyt. Pimeys oli peittänyt koko luodun luonnon mustaan huntuunsa. Yksi toisensa jälkeen ilmestyivät tähdet pilvettömälle taivaalle. Oli hyvin kylmä. Tuima tuuli ravisteli alastomia lehtipuita ja kovin kohisi havumetsäkin tien vieressä. Juuri kun oli tullut pimeä se mikä perästäkin, pääsin päähän pitkän Töyryn kankaan. Suuri aava nyt aukeni eteeni, josta kumminkaan en pimeässä juuri paljoa eroittanut, paitsi etäältä taloista vilkkuvat valkeat. Paikkakunta oli minulle jokseenkin outo, ainoastaan kerran, jo vuosia sitte, olin tästä matkustanut. Hevoseni oli kokopäiväisestä ajosta hyvin väsynyt, minä päivän istumisesta rattailla kylmässä ja tuulisessa syys-ilmassa hyvin ränsistynyt ja vilustunut. Poikkesin siis ensimmäiseen taloon mikä vastaani sattui ja pyysin yösijaa, sillä lepo oli meille kumpaisellekin jo hyvään tarpeesen. Talossa kohtasinkin varsin ystävällistä väkeä. Isäntä käski rengin viedä hevoseni talliin ja itse vei hän minut talon vierashuoneesen. Tämä kyllä ei ollut oikein lämmin, mutta heti laittoi piikatyttö uuniin valkean ja minä aloin, kun valkea oli siksi virinnyt, loisteessa lämmitellä. Siihen toimeeni jätti isäntä minut yksin huoneesen ja poistui toimillensa. Viereisestä huoneesta, jonne väli-ovi oli raollaan, kuului kahvikuppien kalinaa ja lusikkain kilinää, joka saattoi minun, viluisen ja väsyneen matkamiehen, varsin hyvälle hatulle. Tuokion kuluttua astuikin emäntä huoneesen, tuoden höyryävää kahvikultaa, jota minä varsin hyvällä mielellä hörppäilin.

"Siellä on niin kylmä ilma. Meidänkin miehet olivat vallan jäätyä nuotalla. Olivat tullessaan hykkyröissään kuin variksen pojat. Eihän siellä tarvitsisi näin myöhään syksyllä enää lonia, mutta kun on ollut niin huono kalansaalis tänä vuonna, että oikein, niin täytyy koettaa. Sanotaan: 'kun maa antaa, niin ei anna meri, ja kun meri antaa, niin ei anna maa'. Huononpuoleinen vuosihan se tuli tänä vuonna, mutta eipä niitä tule kaloja sentään. Mikä siinä sitte oikein ollee", puheli emäntä minun juodessani.

Makeaan suuhun join emännän kahvitilkan, ja paremmalta ei se ole milloinkaan maistunut. Vielä toisen kupin kimautin hyväntahtoisen emännän tönöstä. Eukko puheli minulle aivan kuin vanhalle tuttavalle.

"Kyllähän sitä paljon rahaa tarvittaisiin tänä vuonna, tuleepa se sitte vedestä tai maasta. Paljonpa menee veroja ja on vielä kirkon rakennuskin parhaallaan. Se paljon painaa, varsinkin tämmöisille pienille taloille. Sitä herrat ja isot rikkaat rusthollarit tahtoivat liian uljasta. Kyllähän sitä olisi puukirkollakin toimeen tultu. Monta taloa on jo aivan köyhtymässä".

"Niin, tiilistähän sitä rakennetaan ja on se jo lähes valmiskin. Kynttelinä pitäisi vihittämän. Kyllähän se jo kestikin se rakennuspuuha. Ensin käytiin hovirätit ja sinaatit, mutta rakentaa piti vaan, ei mikään auttanut".

"Tuo Mahla-ojan patruuna se olisi tahtonut sinne heidän vainiomäelle sitä rakennettavaksi, ja siitä se riita ensin nousikin. Mitä siitä sitte lopulta lie riideltykään, en oikein tiedä; mutta entiselle paikalle kirkko vaan rakennettiin. Hukkaan ne menivät Mahla-ojan patruunan riitelemiset".

"Kyllähän se näyttää komealta. Kyllä sen huomenna näettekin. Tulette ajamaan ihan kirkon ohitse. Se näkyy jo tänne kahden virstan päähän, Matkus-ahteelle. Kyllähän se korea ja komea on, mutta kylläpä maksaakin".

"Sanotaan nousevan kahteen sataan tuhanteen markkaan. Köyhä pitäjä tahtoo sen tähden joutua vallan 'pankrottiin'. Vaikka pannaanhan sitä rahoja hullumpaankin, kuin Jumalan huoneen rakentamiseen. — Tottahan syötte illallista? Minä panen perunoita kiehumaan ja meillä on nuorta lihaakin".

Puhelias emäntä meni kyökkiin, jättäen oven jälestään puoleksi auki. Nyt sain tilaisuuden, valkean uunissa leimutessa, katsastaa huoneen sisustusta. Papereita ei ollut seinillä; nuot mustuneet hirret, joitten välistä sammalet risaisina riippuivat, antoivat kolkon näön huoneelle. Peräseinässä oli pieni akkuna, sen alla maalaamaton pöytä, jossa oli muutamia vanhoja "Hämäläisiä" ynnä muita kirjoja. Vasemmalla sivuseinällä oli vanha sohva, sen kohdalla seinällä kuvapapereita, joista erään päällä riippui virkatulla ymmyrkäisellä, mustan ja punaisen kirjavalla tyynyllä suuri taskukello. Seinällä muurin ja sohvan välillä riippui suuri hopeahelainen piippu. Muuri oli silittämätön ja kivien syrjät vaan epätasaisesti pistelivät esiin muurin kyljestä. (Pohjois-Hämeessä, jossa kertomus liikkuu, käytetään paljon kivistä tehtyjä muureja). Toisessa seinässä oli väliovi kyökkiin, peränurkassa suuri piironki, joka vanhanaikaisuuteensa katsoen jo aikaa olisi saanut olla kunniasijalla muinaismuisto-yhdistyksen kokoelmassa. Ovinurkassa oli ihka uusi maalaamaton vaatekaappi. Olin siis yksinkertaisessa, mutta varsin ystävällisessä talonpoikaistalossa.

Tuokion kuluttua kuului kyökin ovi käyvän ja minä, ollen siirtänyt tuolini keskelle permantoa lieskan kuumottamisen tähden, saatoin avonaisesta väliovesta nähdä pitkävartaloisen hoikan naisen astuvan kyökkiin. Hänen yllänsä oli harmaa lyhyt palttoo, kirjava omatekoinen huivi oli lujasti leuan alta solmittu ja sen syrjä oli käännetty otsalle. Hän lausui hyvän illan, mutta ei sitte enää puhunut kotvaan aikaan mitään. Seisoi vaan äänettömänä hellan ääressä.

"Samanlainen vaan. On se viime aikoina sentään toki ollut hiemasen parempi. Joskus öisin nukkuukin".

"Mistäpä se meille tulisi. En voi yksinäni kaikkia ansaita. Leivässäkin on jo kylliksi tekemistä. Siitä myöten kuin lehmä myytiin, on maitokin ollut kaikki ihan ostettavana. Mutta mistäpä sitä rahaa kaikkiin saa. Nyt olen toki sentään voinut vähän ansaitakin. Olen ollut Laurilassa suota kuokkimassa ja ojia kaivamassa. Vaan tuli taas niin kylmä, ettei tarkene sielläkään olla. Kuokkia ei enää voi, sillä maa on jäässä. Ojaa voisi vielä kaivaa, mutta en tarkene. Ojaan laskee vettä ja jalkineeni ovat kuin seulat; mistäpä ne hyvät tulisi. Kävin viime viikolla kipeäksi, kun monta päivää tallustelin melkein jäisessä vedessä. — Jospa teillä, emäntä kulta, olisi vähän maitoa Heikille…"

"Ehtyneetpä ovat meidänkin lehmät, jotta tuskin on maitoa omiksi tarpeiksikaan", sanoi emäntä ajaen perunoita kiulusta pataan.

"Mutta jos teiltä sentään vähän liikenisi, että vaan hiukkasen
Heikille…"

"Ja meillä on täällä yövieraskin, sekin tarvitsee maitoa", jatkoi emäntä.

Vaimo ei puhunut enää mitään. Hän nojasi päänsä matalaa hella-uunin otsaa vastaan ja sumeilla, surullisilla silmillä katseli kun emäntä loiri kiulusta viimeisiä perunoita pataan. Minä saatoin kaiken tuon nähdä avonaisesta ovesta.

"Ei minulla nyt olisi rahaakaan", virkkoi vaimo hetken kuluttua hiljaa ja verkalleen. "Sitte vasta maksaisin kuin suon-ojista saan… ehkä viikon päästä…"

Minun huomioni kiintyi tuohon naiseen, enkä tiedä oikein miksi. Hän näytti niin kärsivältä ja surulliselta, mutta samalla vakaalta ja tyytyväiseltä. Muutamissa ihmisissä huomaa jo ensi silmäyksellä jotakin puoleensa vetävää, jotakin sointoisuutta itsensä kanssa, tai ikäänkuin vanhaa hämärää tuttavuutta. Minä astuin kyökkiin. Emäntä katsoi minuun pitkään, mutta käski sitte istumaan pöydän päässä olevalle tuolille. Vaimokin katsahti minuun, käänsi sitte päänsä pois ja katseli perunapataan, miten se vähitellen laidoilta alkoi vaahdota ja kiehua. Sitte emäntä poistui ja vaimo ja minä jäimme kahden huoneesen.

"Olettekos te tämän talon väkeä?" kysyin puheen aluksi, enkä ollut tietävinänikään, että jo olin kuullut hänen keskusteluansa emännän kanssa.

Vaimo näytti ensin kuin jos ei hän olisi kuullut kysymystäni. Hän katseli jonkun silmänräpäyksen syvästi pataan, käänsi sitte päänsä minuun päin ja vastasi:

"En minä ole tästä talosta enkä tästä kylästäkään. Tuolla metsän syrjässä (hän viittasi kädellään) on meidän huone. Se on Mahla-ojan maata, joka kuuluu Tapalan kylään".

"Eihän sitä tautia oikein tiedä, tiennevätkö tohtoritkaan. Sisuksia niin kovin aina polttaa".

"Kyllähän hän ensi alusta koki pystyssäkin vähän pysyä, mutta ei nyt enää kaukaan aikaan ole vuoteelta liikkunut. Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon!…"

"Minähän sitä olen kokenut elättää. Tukalaahan se on, kun olen itsekin niin kivulloinen. Mutta minkäs sille tekee. Täytyy koettaa minkä voipi. Menisihän se muuten sentään, mutta Heikki raukka on yhä niin kovin kipeä ja saa kärsiä niin paljon kipua ja puutetta".

"On tässä pisarainen maitoa Heikille. Kaada tuosta pullosi täyteen", sanoi hän.

"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Jumala teille palkitkoon hyvyytenne!
Kyllä minä tuon makson jahka saan suon-ojista".

"Herra maksakoon hyvyytenne!" Kiitollisuuden kyynel kiilsi vaimon silmäripseissä.

"Jumala siunatkoon teitä, emäntä hyvä! Ilman teitä olisimme jo aikaa olleet hukassa".

Hän otti liinaan kiedotun pullonsa, jonka tullessaan oli laskenut ovenpielessä olevalle tuolille, avasi liinan ja kaatoi emännän kiulusta pullonsa täyteen. Sitte kietoi hän sen jälleen liinaan.

"Kiitoksia paljon, emäntä hyvä! Hyvästi vaan! Minä menen taas sinne kotiinkin katsomaan".

"Kyllä se on surkeata se niittenkin elämä. Vallan kummia se sairaus tekee köyhässä perheessä", sanoi emäntä korjaten puuta hellan alle.

"On kyllä. Kaikki kovalla leivästä alkaen. Anni raukka! Kyllä hän on paljon kärsinyt elämässään. Mutta niinhän sitä Herran käsi meitä usein luoksensa etsii tautien ja koettelemusten kautta. Kovaa on kokenut Anni parka, ei muuten saata sanoa".

"Ihan siivoja ja hyviä ihmisiä. Ei ole Heikkikään aikoinaan ollut juomari tai muu irstailija. Anni on taas ihmisten parhaita. Kuinka se kova onni on sitte heitä niin etsinyt. Muutamat luulevat, että se on isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa".

"Niin, rikoshan se kai oli Annin yksipäisyys. Sanottiin isän kironneen Annia, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman. Kuinkahan sitte oikein ollee".

Oikeinpa minussa heräsi uteliaisuus tietämään tuon perheen historiaa, joka näytti niin oikulliselta ja salaperäiseltä. En kuitenkaan siitä emännälle mitään virkkanut. Olin mielestäni liian vähän tuttu talossa sitä tekemään, jos kohtakin minulle osoitettiin harvinaista avosydämisyyttä ja ystävyyttä. Astuin jälleen toiseen huoneesen, kaivoin päällystakkini taskusta esille erään kirjan ja istuin tuolille uunin loisteesen, joka jo alkoikin olla hiilillä, sitä lukemaan. Kirja oli tunnetun kirjailijamme Samuli S:n "Novelleja". Aloin lukea sen viimeistä, erittäin mehukasta ja sievää kappaletta: "Halla-yönä". Vaan kummallista se oli: ajatukseni eivät ensinkään tahtoneet seurata lukuani. Keskellä "Torisevan" usmaisia kallioita pyöri tuo äskeinen vaimo vaan silmissäni. Tuo hänen katseensa, miten rukoileva se oli, ja hänen äänensä se oli niin surullinen ja nöyrä. "Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon". Niinhän hän sanoi. Eipä hän ollenkaan sanonut, mitä hän itse kärsii, rypöessään päivät päätään suon-ojalla jäisessä vedessä, ansaitaksensa elatusta lapsilleen ja sairaalle miehellensä. Niin, eipä hän siitä puhunut mitään. Ja mitä muuta hän vielä kärsii… Tuo kaikki tuntui niin omituiselta.

Minä sukelsin taas "Halla-yöhön" ja koetin pysytellä aineessani. Kotvan aikaa luinkin tuota raitista kertomusta oikein nautinnolla. Mutta älähän silpaise! Aatteeni taas hajosivat, pyörivät siellä täällä hajanaisina ja viimein jälleen pysähtyivät tuohon vaimoon… "Se on isän kirous, joka näin raskaana Annia painaa"… "Isä kirosi, ettei onnea elämässä hänellä pitänyt oleman…" Käteni, missä kirja oli, vaipui polvelleni. Päänikin painui käteni nojaan ja minä mietin. Kumma historia!

Emäntä astui sisään tuoden ruokia ja herätti minut. Aloin taas lukea. Kertomus olikin jo aivan lopulla. Uunikin oli jo vallan hiilillä, jotta sen loisteessa tuskin näki lukea. Emäntä kävi edestakaisin, kantaen ruokia pöydälle. Viimeksi toi hän paksun keltaisen kynttilän, pisti sen lakkiseen kynttiläjalkaan, joka oli akkunalla, ja sytytti siihen valkean, nosti tuolin pöydän viereen ja käski minun ruveta illalliselle. Sitte alkoi hän laittaa vuodetta. Minä istuin syömään, — ja kelpasipa minulle tuore liha ja perunat. Hetkinen oltiin ihan vaiti. Minä syödä hulmusin kuin nälkäinen matkamies ainakin ja emäntä teki vuodetta.

"Varmaankin olette nähnyt ja kuullut tuon kova-onnisen perheen historian alusta alkaen?" sanoin minä viimein.

"Olisinpa utelias tietämään sitä. Se näyttää niin salaperäiseltä. Ettehän pitäne matkustajaa liian rohkeana, jos pyytäisin teitä kertomaan, miten tuo kaikki on tapahtunut?"

"Kyllähän ma saan sen puhuakin. Eihän se heidänkään elämäkertansa ole juuri tavallinen. Korkealta se on Anni laskenut köyhyyteensä. Useat sitä sitte pilkkaavatkin, että Anni on kaiken ikänsä 'laskiaista' viettänyt ja alamäkeä luikunut, vaikk'ei se ole mikään pilkan asia".

Emäntä levitti nyt peiton vuoteelle, korjasi vielä pari kertaa tyynyä, joka oli hänen mielestään muka huonossa asennossa, seisattui sitte väli-oven kynnykselle ja, nojaten olkapäänsä oven pieltä vasten, kertoi seuraavalla tavalla:

"Annin koto oli kovin uljas ja loistava. Maan kuuluisa oli Paltamon rustholli naapuripitäjäässä rikkautensa, mahtavuutensa ja jos jonkin tähden. Kaksi tyttöä oli talossa, kauniita ja vereviä neitosia kuin ruusun kukkaset, eikä muita lapsia ollenkaan. Anni oli nuorempi. Kyllä ma hyvin vielä muistan sen ajan, kun uljailla hevosilla ja keinuvilla kääseillä ajoivat kirkon mäelle Paltamolaiset kuin Jumalan ilma, jotta pölysi santainen tie, ja syrjään saivat silloin huonommat väistyä. Ja katselipa sitte Paltamolaisia kirkon mäellä. Isäntä oli niin verassa, että läikkyi, ja ettäkö tervehtänyt olisi naapuria. Muutamille paremmille vaan ylenkatseellisesti nyykäytti kylmän tervehdyksen. Kirkkoon ukko vaan halki kirkkokansan astui ja yhtäpäätä sakastiin. Entäs emäntä. Sehän oli silkissä ja vihtoriinissa kuin itse pappilan rouva. Tuonne hän aina meni kirkkopihaan pruustinna-vainajan haudalle. Siellä sitte itkeä tihisi ystäväänsä pruustinnaa. Jospa sitte joku huonompi ihminen olisi hänen kanssansa puhetta tehnyt, niin tämä kohta sanoi: 'ei edes ystäviänsä saa rauhassa surra'. Niinkuin muka olisi kaikki surusta ollut tuo itku. Mitähän lie ollut. Ja kyllähän ne tytötkin ylpeitä olivat. Eipä ne paljon muiden tyttöjen kanssa sananvaihtoon kirkon mäellä taipuneet. Vanhemman tytöistä sitte nai Olkkolan rusthollin poika T—n pitäjäästä, ja hän joutuikin hyviin naimisiin. Nuoremmallakin kyllä kävi sulhasia, mutta eipä se niistä kenestäkään tykännyt. Sattuihan sitte eräänä vuonna rengiksi Paltamoon Mäkelän Heikki täältä meidän kylästä, naapurin torpan poika, kaunis ja pulska mies kuin kevät-päivä. Annipas rupesikin nyt pitämään Heikistä. Eihän sitä Heikki ensin rohjennut puhua Annille koskaan paljo mitään, loihan vaan silmänsä alas Annin edessä ja punehtui kuin pieni lapsi. Kyllähän se piti Heikkikin Annista, vaikk'ei rohjennut sitä mitenkään käytöksellään osoittaa. Mutta kun Anni antoi oikein selviä viittauksia, niin alkoihan se Heikkikin vähitellen tulla vähän rohkeammaksi. Ja sitte kerran kun isäntä pani Heikin soutamaan Annia kotiin heinäniityltä, ratkesikin nuorten sydämet pitkällisistä hauteistaan, lupasivat sydämensä toisilleen ja tekivät liiton keskenään vallan valmiiksi. Pari vuotta sitte kului, joll’aikaa Heikki ja Anni olivat kovin onnellisia. He saivat olla toistensa parissa ihan vapaasti, sillä ei kukaan osannut edes aavistaa tämmöistä. Tuli sitte Annia kosimaan tuolta kaukaa Jyväskylän takaa erään rikkaan talon poika. Annin vanhemmat tahtoivat Annia ottamaan sitä miestä. Mutta eihän Anni mistään huolinut. 'Koettivat sitte väkinäisyydellä saada tyttöä taipumaan. Vaan silloinpa sanoikin Anni kaikkein kuullen, kenen oma sydämensä on jo kauan aikaa ollut. Tuostakos vasta Paltamo suuttui, koetti oikein isän kovuudella tyttöä Heikistä luopumaan, — vaan kaikki turhaan. Suuttuneena sitte isäntä ajoi Heikin pois ja väkisten koetti saada Annia häntä unohtamaan. Mutta eihän siitä mitään tullut. Tyttö alkoi vaan itkeä päiväkaudet ja kuihtua hiljalleen kuin kesän vieno kukkanen, jonka juuria mato kalvaa. Vielä kerran koetti isä kovuudella tytön mieltä muuttumaan, vaan yhtä turhaan kuin ennenkin. Silloin avasi ukko kamarin oven, otti tyttöä kädestä ja talutti hänet ulos, sanoen: 'mene niin pitkältä kuin kestää santaista sarkaa, äläkä koskaan enää tule silmieni eteen!' Sitte hän vielä sanoi, ettei penniäkään saa Anni Paltamosta periä, ja kirosi, ettei onnea pidä hänellä elämässä oleman. Kyllähän se oli hyvin julmasti tehty, sillä olihan Anni sentään hänen oma lapsensa. Mutta Paltamo on sitä yksipäistä ja itsepintaista sukujuurta, joka on vallan hullu ylpeydestä. Tehtiin sitte testamentti Olkkolaiselle — ja niin Anni raukka ei saanut perinnöksi muuta kuin ne vaatteet, jotka hänen yllänsä olivat. Nyt ei Annia muu auttanut, vaan piti ruveta piiaksi. Hän tuli tänne meidän pitäjääsen ja rupesi palvelukseen erääsen taloon tuolla kirkonkylässä. Heikki oli ruvennut, sitte heti sen jälkeen kuin hän Paltamosta pois joutui, torppariksi tänne Mahla-ojaan. Hän osti säästämillään rahoilla vanhan tuvan ja teki siitä kaksi sievää kamaria ja kuokki peltotilkkuja ahoon kamariensa viereen. Muutaman kuukauden perästä viettivät he häänsä. He olivat niin onnellisia ja tulivat varsin hyvin toimeen. Anni oli tuolla matalassa majassa niin iloinen ja onnellinen kuin missä hyvään kartanossa. Ja niinhän se Anni sanoikin, ettei onni asu yksin loistavissa kodeissa, tyytyy se matalaankin majaan. Muutaman vuoden kesti tuota onnellisuutta. Silloinpa kerran tuli onnettomuus Heikille. Puu kaatui metsässä hänen päällensä ja mursi molemmat jalat ja kolme kylkiluuta poikki. Monta viikkoa makasi Heikki vuoteen omana, mutta parantui vihdoin kuitenkin. Mutta seuraavana syksynä sairastui hän uudelleen kovaan ruumiin polttoon, joka sitte talvella heitti hänet kokonaan vuoteen omaksi. Siitä asti Heikki ei ole tervettä päivää nähnyt. Väliin on pystyssä, väliin makuulla. Toisinaan särkee jäseniä, toisinaan polttaa sisuksia. Tohtorin tykönäkin on käyty monta monituista kertaa, mutta eipä ne lääkkeet ole mitään auttaneet. Heikki kituu vaan. Alkoi nyt puutteet vähitellen lähetä heidän kotiaan, kun perheen tuki hervahtui. Heillä oli silloin jo kaksi lasta, aivan piskuisia raukkoja, joten Annikaan ei juuri paljon voinut ansaita perheen pystyssä pitämiseksi. Eipä nyt muu auttanut kuin kalu toisensa perään myydä Annin ansioitten lisäksi. Tuli sitte lapsetkin paremmiksi, ja hän alkoi jo päästä työn-ansioille. Ja vanhemman lapsista korjasi nyt taivaan Isä rikkaasen kotiinsa, joten lapsista ei juuri enää ollut haittaa. Mutta kipeäksi nyt kääntyi Annikin ja sairasti pitkän ja kovan taudin. Toipui hän siitä sentään viimein, mutta hoippui kauan, ennenkuin pääsi entisiin voimiinsa. Heikki yhä sairasti, väliin vuoteen omana, väliin vähän jalkeella. Alkoi se elämä taas hiljalleen mennä. Heikkikin eräänä syksynä toipui niin paljon, että jo vähän kävi töissäkin. Mutta talven tultua hän uudelleen joutui taudin koviin kouriin, joka nyt runteli hänet kerrassaan vuoteen omaksi. Anni siis jälleen yksin jäi perheen tueksi. Seuraavana kesänä lisääntyi perhe kahdella jäsenellä: heille syntyi kaksoiset. Nyt ei Anni enää päässyt ansioille, täytyi taas myydä heidän ilmankin pienestä kalustostansa yhtä ja toista. Meni se viimein niin pitkälle, että heidän ainoa lehmänsäkin, joka suurimmaksi osaksi pitikin perhettä pystyssä, tuli myymiseen. Se oli loppu kaikelle. Kun lehmän hinta loppui, niin sitte astui puute oikein hirveässä muodossa heidän majaansa. Kaikin voimin koetti Anni pitää perheen elämää vireellä. Mutta hänkin taas kääntyi sairaaloiseksi, sillä hän oli tuossa alituisessa taistelossa menettänyt terveytensä. Pyysi nyt Anni apua sukulaisiltansa —: hänen isänsä oli jo aikoja kuollut — mutta sukulaiset käänsivät hänelle selkänsä. Monta kirjettä lähetti Anni, mutta niihin ei edes vastattu. Monta vuotta siellä jo on eletty tuommoista kituvaa elämää. Väliin sairastavat molemmat, väliin koko perhe; mutta Anni siitä aina vähän toipuu. Surkuni tulee Annia ja koko perhettä. Mutta ei Anni koskaan valita, siitä hän on ihmeellinen ihminen. Ei hän myös koskaan sano harkkaa sanaa Heikillekään. Luulisihan tuota ihmisen joskus tuskaantuvankin, vaikk'ei se siitäkään parane. Mutta niinhän se kai on, että kenelle Herra kuormaa antaa, sille Hän myös antaa kärsimystä sitä kantamaan".

Näin kertoi emäntä ja poistui sitte kyökkiin. Minä nousin ravittuna pöydästä ja istuin tuolille muurin luokse miettimään tuota kummallista historiaa. Pian emäntä palasi takaisin ja kantoi pois ruoat pöydältä ja käski minun ruveta levolle. Sitte hän poistui ja sulki väli-oven. Minä jäin yksin.

En koko iltana saanut tuota emännän kertomusta pois mielestäni. Vielä vuoteellakin se kulki kuin panoraama ajatusteni editse. Minä sammutin kynttilän ja koetin nukkua, vaan se ei tahtonut onnistua. Kuu paistoi akkunasta ihan vuoteelle. Oli niin valoisa, jotta kaikki saattoi huoneessa eroittaa. Olipa kuin olisin taas kuullut tuon vaimon surullisen ja rukoilevan äänen: "Heikki raukka! Hän kärsii niin paljon…" Ja jokaisessa hämäräisessä nurkassa näin hänen surulliset silmänsä ja ryppyiset ja kalpeat kasvonsa. Mutta matkasta kun olin väsynyt ja päivän kulkenut kylmässä tuulessa ja sitte päässyt lämpimään, läheni minua uni sentään pian. Väsymys oli kuvitustani voimakkaampi; minä nukuin pian makeasti ja näin unia Heikin ja Annin synkistä kohtaloista.

Kun kelmeä syys-aurinko seuraavana aamuna nosti reunaansa metsän syrjästä, jätin ystävällisen talon ja lähdin taas taipaleelle. Kylmä ja raukea oli syyspäivä. Tuuli oli levolla, paksu sumu peitti maata ja aurinko vaan hiukan sen lävitse pilkisteli. Maa oli jäässä, sillä yöllä oli ollut pakkanen. Paksu härmä kimalteli kellastuneella ruoholla.

Hiljalleen sitä ajaa könöttelin ihan paljasta kävelyä; Minä painuin aatteisin, ohjat saivat noin ikään levätä kärryjen särmillä. Näytti kuin jos hevonenkin olisi vaipunut aatteisin; se asteli verkkaiseen tahtiin, jota kärryjen ratina täydensi ykstoikkoiseksi jonotukseksi.

Äkkiä havahduin ja katsoin edelleni tietä pitkin. Siellähän mennä vippasi nainen… Pitkä solakka vartalo, harmaa palttoo yllä, valkoisen ja sinisen ristirantuinen liina päässä… Rivakasti ja reippaasti hän asteli. Vasemmassa kädessä oli valkoinen nyytti, oikea heilui notkeasti sivulla… Tuossahan hän nyt on sama nainen… Minä nykäisin hevosta ohjaksista, joka pyrähti juoksuun, ja olin pian vaimon kohdalla.

"Jumal' antakoon!" vastasi vaimo, kääntäen päätänsä ja katsahtaen minuun.

Hän nousi rattaille. Nyyttinsä hän laski kärryjen istukkaan alle. Musta pullon kylki pisti esiin nyytistä.

"Eihän se voiminen hyvää ole. Kovin kipeä Heikki taas on ollut. Sisuksia on koko yön kovin polttanut. Rintaakin ahdistaa ja sanoi päätänsä särkevän. Voi voi! Heikki raukka kärsii niin paljon! Menen täältä kylästä hakemaan vähän särvintä, ei saa lähempää muualta paitsi Paavolasta (se oli yöpaikkani nimi); mutta eihän aina voi sieltäkään pyytää. Ja he ovat olleet niin hyviä minua kohtaan".

"Voi voi, vieras kulta! Kyllähän se ikävää on. Taitaapa jo olla Heikillä kuolema lähellä. Taitaapa jo tulla taivaan Herra tekemään lopun hänen vaivoistaan. Koko viime yön se raukka käiverteli itseään kuin mato ja oli vähän sekaisinkin. Luulin hänen kuolevan siihen paikkaan. Aamulla vasta hiukan nukahti. Sitte herättyänsä sanoi hän olevan nälän ja pyysi tippaa maitoa. Mutta ei minulla ollut sitä antaa. Se tilkkanen, minkä Paavolasta sain, meni jo eilis-iltana. Oikein kouristeli sydäntäni, kun mulla ei ollut muuta tarjottavaa kuin kuivaa leipää, suolaa, perunoita ja vettä. Mutta ne rupeavat aina sisuksia polttamaan. Hän ei voi muuta syödä kuin hiukan maitoa, sillä muut ruoat rupeavat polttamaan. Mutta maitoakaan ei tahdo aina saada".

Minä tein ihan ehdollani tämän kysymyksen. Tahdoin kuulla rupeisiko hän kysymykseni johdosta nurkumaan kovaa onneansa.

"Minkäpäs sille voipi, vieras kulta? Paljonhan sitä on puuhaa, paljon. Mutta kun Herra antaa taakkaa, niin Hän antaa myöskin kärsimystä sitä kantamaan. Menisihän tuo sentään muuten, mutta Heikki raukka, hän on aina niin kovin kipeä, jotta minun tulee häntä niin säälini!" Näin hän lausui ja pari suurta kyyneltä herahti hänen kuihtuneille poskillensa. Hänen äänensä oli surullinen, mutta ei hän valittanut eikä nurkunut, eikä sadatellut kovaa onneaan.

Vaimo raukka! ajattelin minä. Melkeinpä kadehdin sinun tyytyväisyyttäsi. Mistäpä on sinulla tuo suuri voimien paljous, jolla kaiken kuormasi kannat? Mistäpä on sinulla rakkautta tuo kuihtumaton lähde, joka vaan yhtä kirkkaasti pulppuaa kärsimysten ja koetusten syksyssä, kuin onnesi kirkkaassa keväässäkin? Paljonhan olet saanut uhrata ja kärsiä sen tähden, että olet kerran rakastanut!

Näin sanoen otti hän nyyttinsä ja hyppäsi alas rattailta ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. Minä otin esille rahakukkaroni ja pistin hänen käteensä markan.

"Jumala teitä siunatkoon, vieras kulta!" sanoi hän vesissä silmin.
Lausui sitte jäähyväiset ja katosi pian synkän männistön helmoihin.
Mutta minä katselin vielä muutaman minuutin hänen jälkeensä, ravistin
sitte ohjaksista ja jatkoin matkaani.

Vuotta jälkeenpäin satuin matkustamaan samaa tietä. En malttanut olla poikkeamatta vanhaan yöpaikkaani, jossa minut vanhana tuttavana otettiin sangen ystävällisesti vastaan.

"No kuinkas nyt on Annin ja Heikin laita?" kysyin minä yhtä ja toista puheltuamme.

"Heikin — niin Rauniston Heikin ja Annin", vastasi emäntä. "Herrajes!
Ettekö siitä vielä tiedä? Maan povessa jo makaavat kumpanenkin!"

"Niin, — jo aikoja sitte. Pyhäinmiesten aikaan jo Anni kuoli. Oli Laurilassa suon-ojaa kaivamassa ja molski siellä melkein jäisessä vedessä rikkinäisillä jalkineilla. Kun sitte eräänä iltana kotiin pääsi, niin heti joutui sängyn omaksi, eikä siitä enää noussut. Vähän toista viikkoa sairasti ja sitte kuoli. Kaksi viikkoa sen jälkeen kuoli Heikki".

"Vai niin, vai jo maan mustassa mullassa lepäävät Heikki ja Anni. —
Missäs nuot lapset nyt ovat?"

"Vanhin on meillä lapsenpiikana ja nuoremmat ovat huudolla. Surkeatahan se oli senkin perheen loppu. Mahtoivatko he sitte olla syntisempiä kuin muut ihmiset, koska Herra heitä niin kovin kuritti? Vai oliko se sitte isän kirous, joka niin raskaasti heitä painoi? Kukapa sen tietää?"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÄNNYN KÄPYJÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Männyn käpyjä

MÄNNYN KÄPYJÄ

J. VIKTOR LEIMAN

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE