The Project Gutenberg eBook of Illan varjot, by Eduard von Keyserling

Elämä Padurenin linnassa oli käynyt hyvin hiljaiseksi siitä lähtien kun siellä oli saatu kokea niin paljo onnettomuutta. Suuri, ruskea rakennus raskaine, ihmeellisesti huippenevine kattoineen seisoi äänettömänä ja hiukan alakuloisena lehdettömien kastanjapuiden keskellä. Kuin syvät vaot vanhoja kasvoja uursivat suuret puolipylväät ruskeata julkisivua. Ulkoportailla makasi musta setteri, ojenteli raajojaan ja koetti lämmitellä kalpeassa marraskuun auringon paisteessa. Silloin tällöin kulki joku piika tai tallipoika yli pihan hitaasti ja veltosti. Täällä ei kellään näyttänyt olevan kiirettä. Avoimella tallinovella seisoi, ovenpieleen nojaten, Mahling, vanha valkopartainen kuski, ja haukotteli. Puutarhan portilla oli Garbe, puutarhuri, venytteli sileäksi ajeltua juoponnaamaansa ja tirkisteli aurinkoon. Sitten lähtivät molemmat miehet astumaan toisiansa kohden, pysähtyivät puolivälissä pihamaata, juttelivat jonkun sanan keskenään, vaikenivat, sylkäisivät ja virkkoivat taas sanasen.

Rakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan puutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri ulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti turkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen vartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat silmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä asteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa päällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja veitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin kävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet rapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia variksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun kauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta ponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt merkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka kuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: "Kuulehan, Arabella, mikä on rouva Dachausen syntyään?" — "Birkmeier, tehtailijan tytär", vastasi paroonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi parooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia eteenpäin.

Ja kuitenkin oli Paduren vielä muutamia viikkoja takaperin ollut tämän seudun aateliselämän ylimmäinen tyyssija ja parooni Siegwart von der Warthe oli täältä käsin vastaansanomatta hallinnut kaikkia vertaisiaan. Tuo pieni, pyöreähkö mies ankarine, juhlallisine kasvoineen, joita valkeat hiukset ja valkea poskiparta ympäröivät kuin hopeinen sädekehä, oli ollut tämän aatelisnurkkakunnan sielu. Julkisia toimia ei hän halunnut, kokouksissa hän vaikeni. "En ole mikään kokouksissa juoksija", oli hänen tapansa sanoa, mutta hänen mielipiteensä oli kuitenkin aina määräävä ja jokaisessa tärkeässä asiassa oli pääkysymyksenä: "Mitä sanoo von der Warthe?" Politiikkaa ja maataloutta koskevissa seikoissa, perheasioissa ja kunniakysymyksissä, kaikessa lausui hän painavimman sanan. Hän lainasi rahaa niille, jotka sitä tarvitsivat ja joita hän piti auttamisen arvoisina, ja valvoi ankarasti, etteivät hyvät vanhat aatelistavat täällä päässeet rappeutumaan. Kun Warthen parooni kohotti harmaita kulmakarvojaan, teki kämmenellään liikkeen ylhäältä alas ikäänkuin sulkeakseen arkunkannen ja sanoi hiljaa: "Hm, — niin, vahinko, mutta miehen asia on toimitettu", silloin oli miehen asia tällä seudulla tosiaankin toimitettu. Parooni oli asemastaan täysin tietoinen ja nautti siitä, ja se oli ehkäpä hänen elämänpä ainoa todellinen ilo. Olla aina hyväntahtoisen arvokas, arvossa pidetty ja hiukan pelätty lienee kyllä hyvä asia, mutta yksinäiseksi se tekee eikä se hauskaa ole. Tämä se antoi paroonin kasvoille myöskin juhlallisen, hiukan epämiellyttävän ilmeensä; hän näytti siltä kuin ei hän koskaan olisi voinut olla oikein vapaa ja kuin olisi tämäkin hänestä taas toisinaan ollut epämukavaa. Dietz von Egloff, jonka tapana oli puhua vanhemmista herroista tarpeellisetta kunnioituksetta, sanoi: "Soisinpa vanhan Warthen kasvojen kerran saavan tuntikauden tarpeekseen irvistellä, jotta ne pääsisivät kunnolleen toipumaan alinomaisesta arvokkuudestaan." Parooni näki mielellään ympärillään iloa, hänen metsästyksensä ja punaviininsä olivat kuuluisat, mutta hän ei voinut salata itseltään, että ihmisillä oli hauskinta juuri silloin, kun hän sattumalta ei ollut saapuvilla. Se lienee tehnyt hänet toisinaan hiukan melankoliseksi, mutta hän ei myöntänyt sitä itselleen, vaan oli vakuutettu siitä, että hän oli valinnut paremman osan, viisauden, arvokkuuden ja vallan. Nuoret eivät hänestä pitäneet, nauroivat häntä toistensa seurassa ja nimittivät häntä "parooni Paheksumukseksi". Mutta he pelkäsivät häntä, ja kun he joutuivat vaikeuksiin, kääntyivät he aina hänen puoleensa. Vanhat herrat ihailivat häntä ja kuuntelivat hänen sanojaan kuin evankeliumia.

Kamiinan ääressä, iltapuolissikaaria poltellessaan, jutteli parooni mielellään vanhalle ystävälleen, Witzowin linnan paroonille Port'ille, periaatteistaan: "Mielipiteet, hm, nuorilla ihmisillä pitää nykyään olla kaikenlaisia mielipiteitä. No jaa, enhän kiellä, että voi olla mielipiteitä ja periaatteita, jotka toisille ovat sangen hyviä ja oikeita. Eihän ole, loppujen lopuksi, välttämätöntä olla aatelismies, mutta meillä on eräitä mielipiteitä ja periaatteita, jotka ovat oikeita ja tosia, ei sen vuoksi, että joku on ne meille todistanut, vaan senvuoksi, että me tahdomme, että ne ovat oikeita ja tosia. Minulle ei tarvitse mitään todistaa eikä selittää. Minä tahdon, että se tai se on oleva totta ja oikein, koska, jos se olisi väärin, minä en enää olisi se von der Warthe, mikä olen, etkä sinä se von Port, mikä olet, koska me muutoin olisimme molemmat vanhoja narreja. Näetkös, niin minä sanon."

Parooni Port oli ystävänsä alkaessa puhua ravistautunut irti lievästä iltapäivä-unisuudestaan. Hän kurkotti raskasta yläruumistaan eteenpäin, nosti käden torveksi korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kun puhe oli lopussa, löi hän Warthen paroonia polvelle ja tuumi: "Oletpa taasen oikeassa, veli hyvä." Sitten heittäytyivät molemmat herrat jälleen nojatuoleihinsa ja imivät tyytyväisinä sikaarejansa.

Esikuvallisia niinkuin Warthen paroonin mielipiteet ja maatalous olivat hänen naapureilleen myöskin hänen talonsa, sen korkeat suojat suurine, raskaine mahonkihuonekaluineen, suurine kaakeliuuneineen, sukumuotokuvineen ja vanhoine hopeineen, suojat, joissa vallitsi hyvinjärjestetyn varallisuuden mieluisa olo. Padurenin paroonin molemmat lapset, Fastrade ja Bolko, olivat kaikkien naapuriston lasten esikuvia, sen tiesi jokainen seudun lapsi. Paroonitar von der Warthe oli kuollut toisen lapsensa syntyessä, paroonitar Arabella johti veljensä taloutta ja lasten kasvatusta, ja tätä kasvatustakin ihailtiin yleisesti. Heillä oli kotiopettaja, herra Arno Holst, jonka tuli valmistaa Bolkoa ylemmille kymnaasiluokille ja joka sitä paitsi opasti juuri täysikasvuiseksi tullutta Fastradea kirjallisuudessa ja taidehistoriassa. Kapeahartiainen nuori mies, jolla oli likinäköiset, ruskeat silmät, vaaleat hiukset ja kauniit tytönkasvot. Hän oli hyvin musikaalinen, lauloi kauniilla barytoniäänellä, lausui Schillerin näytelmiä ja oli täynnä miltei poikamaista kaiken kauniin ihastelua. Padurenin kotiopettaja oli koko naapuristossa kuuluisa. "Sepä on merkillistä", sanoi parooni Port rouvallensa, "kun Warthe hankkii jotain itsellensä, niin on se aina erehtymättä ensiluokkaista. Mitenkä hän sen tehneekään? Jos hänellä on lintukoira, on se puhdasrotuisempi kuin mikään meidän koiristamme, jos hän ottaa itselleen kotiopettajan, niin on se heti tavattoman oivallinen mies."

"Sairaalloiselta hän minusta näyttää", sanoi paroonitar, joka ei pitänyt siitä, että ihmisten ja asioiden varjopuolet syrjäytettiin. Sitä suurempaa kummastusta herätti uutinen, että herra Holst oli äkkiä lähtenyt linnasta. Padurenissa elettiin, kuin ei olisi mitään merkillistä tapahtunut, olikin muka juuri aika lähettää Bolko kymnaasiin. Mutta muuan huhu, kukaan ei tiennyt mistä se oli lähtöisin, ei ottanut vaietakseen; se kertoi ihmeellisistä asioista, joita piti tapahtuneen Padurenissa. Oliko herra Holst rakastunut Fastradeen? Oliko Fastrade rakastunut kauniiseen kotiopettajaan? Olivatko he menneet kihloihin ja oliko tapahtunut paha perhekohtaus? Kukaan ei oikein sellaista uskonut, mutta kuitenkin naapuritiloilla kovasti sellaista kuiskailtiin… ja tuntui siltä, kuin useimmille ei olisi ollut epämieluisa ajatus, ettei Padurenissakaan aina kaikki käynyt niin moitteettomasti, kuin miltä näytti. Warthe'ilta itseltään ei luonnollisesti ollut mitään kuultavissa. Bolko lähti kymnaasiin, parooni oli arvokas ja täynnä auktoriteettia kuten aina, paroonitar Arabella oli vaiti ja Fastraden nähtiin kuten muulloinkin ratsastavan pienellä kimollaan metsäteitä pitkin sinisessä ratsastuspuvussaan. Valkean pojanlakin alla liehuivat vaaleat kiharat pyöreiden, punaisten kasvojen ympärillä, huulilla oli alinomainen hymy, kuin olisi hän hymyillyt hurjan vauhdin synnyttämälle tuulenpuuskalle. Myöskin toisten seurassa oli hän sama huoleton, iloinen, hurmaavasti naurava tyttö kuin tavallisesti. Hän taivutti päätään taaksepäin, avasi hiukan huuliaan, ja silmät tulivat säihkyviksi ja kosteiksi. "Pienen Warthen silmät tekevät minut janoiseksi", oli Dietz von Egloff sanonut, "koko maailmasta olen etsinyt juomaa, joka olisi niin sininen ja läpikuultava, mutta sitä ei ole".

Kaksi vuotta kului, Bolko pääsi yliopistoon, Fastrade vietti kahdettakymmenettä ensimäistä syntymäpäiväänsä, kun jälleen uutinen saattoi koko seudun tasapainostaan. Fastrade, kerrottiin, jättäisi kotinsa ryhtyäkseen jossain kaukana, Hampurissa, opettelemaan sairaanhoitoa. Tieto vahvistui, mutta oli kuitenkin yhä niin uskomaton. Kuinka usein olikaan jokainen kuullut von der Warthen sanovan: "Tyttäremme kuuluvat kotiimme aina siihen saakka, kunnes he muuttavat omaansa. Aatelisen talon tyttärenä oleminen on kutsumus, joka on yhtä tärkeä kuin mikä muu kutsumus tahansa." Ja vielä äsken, kun Portien toinen tytär lähti Dresdeniin, kehittämään ääntänsä, oli parooni sanonut sitä karkaamiseksi. Ja nyt karkasi hänen ainoa tyttärensä, jätti molemmat vanhukset yksin. Mitä oli tapahtunut? Padurenissa oltiin siitä vaiti kuten aina. Oltiin huomaavinaan, että parooni tyttärensä lähdön jälkeen oli muuttunut arvosteluissaan ankarammaksi ja suvaitsemattomammaksi, että hän tuli kärsimättömäksi, jos joku uskalsi häntä vastustaa, mutta muuten ei hänessä ollut mitään muutosta huomattavissa. Padurenissa pidettiin suuria metsästyksiä, jolloin hän hermostuneella tavallaan kehotti nuorisoa iloitsemaan. Niin, yrittipä hän itsekin olla iloinen, puhui paljon Bolkosta ja ylioppilaselämästä, kertoi omalta ylioppilasajaltaan haalistuneita kepposia, joille vain hän ja parooni Port saattoivat nauraa.

Eräänä marraskuuniltana astui paroonitar Arabella veljensä työhuoneeseen. Hän tapasi veljensä tuolistaan, pää taaksepäin nojautuneena, kasvot harmaina ja kuin särkyneinä, silmät suljettuina; kädessään piti hän sähkösanomaa. "Jumalani! Siegwart!" huusi paroonitar. Voimattomasti ojensi hän paroonittarelle toisella kädellään sähkösanoman, toisellaan viittasi hän. Hän tahtoi olla yksin. Sähkösanoma ilmoitti, että Bolko oli kaatunut kaksintaistelussa. Paroonitar sulkeutui huoneeseensa itkemään. Linnassa oli hetkisen aivan hiljaista, mutta yön saavuttua alkoi kuulua läpi pitkän huonerivin taukoamattomia, harhailevia askeleita, ja kun ne kulkivat paroonittaren huoneen ohitse, luuli tämä kuulevansa ikäänkuin hiljaista valitusta. Seuraavana aamuna parooni oli kalpea ja tyyni, ryhtyi hautajaisvalmistuksiin ja vastaanotti suruvalittelukäyntejä. Hän oli juhlallinen ja arvokas kuten aina, mutta näytti vain välillä siltä, kuin olisi tämä juhlallisuus ja arvokkuus alkanut horjua, kuin täytyisi hänen väkisin pitää sitä yllään kuin raskasta viittaa, joka uhkaa pudota hartioilta. Kokemansa raskaan iskun jälkeen eivät Padurenin asukkaat enää näyttäytyneet naapurien luona. He pysyivät kotona ja kulkivat vaiteliaina suurissa huoneissaan. Kerran sanoi paroonitar Arabella veljelleen: "Fastrademme, eikö Fastrademme olisi tultava?" Mutta parooni teki hermostuneena torjuvan kädenliikkeen. Naapurit arkailivat tulla hiljaiseksi käyneeseen linnaan, vain parooni Port kävi ystävänsä luona. Silloin istuivat he molemmat tapansa mukaan kamiinan ääressä sikaaria poltellen ja Warthen parooni jutteli periaatteistaan ja nuorten vääristä mielipiteistä, hän tahtoi jälleen iloita omista kauniista ja järkevistä sanoistaan, mutta tuntui, kuin eivät ne enää olisi hänelle maistuneet, ääni alkoi vavista, muuttui hiljaiseksi ja araksi ja petti lopulta kokonaan. Silloin kumartui parooni Port eteenpäin ja taputti vanhaa ystäväänsä lempeästi polvelle. "Warthe ei enää ole entisellään", kertoi parooni Port rouvalleen, "hän kestää tosin, mutta hänen poikansa kohtalo on kuitenkin ollut hänelle liikaa."

Niin, se oli ollut hänelle liikaa. Kun Christoph eräänä iltapäivänä astui herransa työhuoneeseen, missä tämän oli tapana suuressa nojatuolissa nauttia päivällislepoansa, näki hän herransa makaavan lattialla. Pieni parooni makasi siinä kädet ja jalat avuttomasti ojennettuina, kasvot harmaina ja kuin tuskan vääristäminä hiusten ja poskiparran muodostaman hopeisen sädekehän keskellä. Halvaus oli kohdannut häntä, riistänyt parooni "Paheksumus" raukalta silmänräpäyksessä koko hänen juhlallisuutensa ja komean ryhtinsä ja tehnyt hänestä avuttoman vanhan miehen.

TOINEN LUKU.

Paroonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla paroonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi häntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea puhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin puolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa ja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa kuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo siellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta. Mutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä oli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin sydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano mataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä tänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui kostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: "Sanokoon hyvä Karoline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea."

Sylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat kasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren vastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin olisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja tänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella sohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen pyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn alla. "Arabella hyvä", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, "siinähän te olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana." Paroonitar hymyili surumielisesti: "Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla vainaja."

"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja", lohdutti paroonitar Port, "istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?"

"Aina vaan samalla tavalla", vastasi paroonitar Arabella, "mutta eihän sentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen kirjoittanut hänelle ja hän tulee."

"Niinkö?" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja hän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. "Vai niin, hän tulee siis, nyt vasta."

Paroonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: "Tähän saakka ei isä tahtonut, mutta nyt —". "Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?" kysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti päätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi, että hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin kauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki hiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille neuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut vieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.

"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea", alotti paroonitar Arabella, "ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä en huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat ottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi mieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua."

"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki siitä kaikesta pikaisen lopun."

Paroonitar Arabella huokasi, näiden kauan salattujen asioiden kertominen koski häneen niin kovasti: "Fastrade, tunnettehan hänet, on luja ja rohkea tyttö, ja jos hän kärsikin, ei hän sitä meille milloinkaan näyttänyt. Ja kun aika kului, ajattelin että hän oli hänet jo kokonaan unohtanut. Silloin tulee tuo hänen syntymäpäivänsä, jolloin hän isällensä selittää, että hänen täytyy lähteä sairaalaan, hän on täysi-ikäinen, on perinyt äidiltään rahaa; mitä kaikkea puhuttiinkaan, en tiedä, tunnettehan heikkouteni; kun jotain sellaista on ilmassa, hiivin huoneeseeni. Silloin saapuu luokseni lapsi valkeana kuin liina ja sanoo: Minä matkustan. Rakas lapsi sanon minä, vain yhden asian tahtoisin tietää: tapahtuuko se hänen tähtensä? Hän katsoo minuun tyynesti ja sanoo lujasti ja rauhallisesti: Hän on sairaana ja puutteessa, ja silloin täytyy minun olla hänen luonansa. Mitä voin sanoa; enhän ole juuri koskaan voinut hänelle mitään sanoa. Jo silloin, kun hän vielä oli pikku tyttö, tunsin että hän aina oli viisaampi ja voimakkaampi meistä kahdesta. Hän matkusti siis. Oli hyvä rekikeli, minä seisoin suuressa salissa ikkunan ääressä ja kuuntelin vielä hänen rekensä kulkusten ääntä, sehän kuuluukin meille niin kaukaa maantieltä, — kun veljeni tuli huoneestaan, istuutui kamiinan ääreen, hämmenteli hiiliä ja mumisi hiljaa itsekseen. Paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Onkin kai vaikeampaa olla neiti von der Warthe kuin joku muu."

"Siis matkusti hän suoraa päätä nuoren miehen luokse", sanoi paroonitar
Port terävästi.

"No niin", vastasi paroonitar Arabella epäröiden, "tämä oli sairas, makasi sairashuoneessa, Fastrade kai hoiti häntä ja sitten, sitten hän kuoli."

Paroonitar Port laski työn kädestään ja katsahti hämmästyneenä ylös:
"Hän kuoli! Jumalan kiitos!"

"Älkäämme tehkö syntiä, rakas Karoline", lausui paroonitar Arabella surumielisesti. "Nuori mies parka! Ehkä oli niin parempi."

"Paljoa parempi", vahvisti paroonitar Port, "asiahan ei sitten ole niin paha, mutta sellaista sitä seuraa salaperäisyydestä, silloin luullaan heti kukaties mitä."

"Ja sitten, rakas Karoline", sanoi paroonitar Arabella ja hymyili liikutettuna, "Fastradellemme ei tätä kaikkea voi laskea viaksi, hänellä on niin kuuma sydän. Kun pikku koiramme hukkui, hän oli silloin vielä pieni lapsi, itki hän koko yön ja oli suorastaan kuumeessa. Ja myöhemmin, kun vanha hoitajamme Knaut kuoli — veljeni toivomuksesta otettiin lapset mukaan hautausmaalle, heidän oli varhain totuttava sellaisiin velvollisuuksiin, sanoi hän — no hyvä, illalla, oli kesäkuu, oli Fastrade poissa. Häntä etsitään, ja mistä löydetään hänet? Hän istuu iltahämärässä hautausmaalla Knautin haudalla, hän ei tahdo jättää Knautia yksin. Sellainen oli hän aina."

Paikaltaan saattoi paroonitar Arabella nähdä läpi hämärän huonerivin, jonka toisesta päästä nyt ilmestyi parooni Port'in leveä haahmo ja lähestyi hitaasti. Hän oli herännyt päivällisunestaan ja näytti huonotuuliselta, hän tervehti paroonitarta lyhyesti ja istuutui pöytään. "Puhuimme Fastradesta", sanoi paroonitar Port, "hän tulee vihdoinkin kotiin."

Parooni teki kädellään torjuvan liikkeen ja kumartui teekuppinsa yli, jonka hänen tyttärensä oli hänelle ojentanut.

"Ja Gertrudhan palaa myös jälleen Teidän luoksenne", sanoi paroonitar
Arabella.

Silloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän olisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: "Niin, takaisin he kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin kanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan sellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista." Tämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi, ikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: "Olin eilen Dachausenilla päivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he mitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo poika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia kelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan suuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista imelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta."

Parooni kohautti olkapäitään. "Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai kokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en voi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että toinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin mennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista. Toissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle pienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi, ja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä taas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee näitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että hänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin istuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita kirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen, että hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä hän panee alttiiksi perheomaisuuden."

Parooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja lopetti synkästi: "Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse katsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä."

Kaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä alkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin huoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen ja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan metsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli jäänyt paikalleen.

Kun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan vaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista ollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo helpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.

KOLMAS LUKU.

Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin, sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi. Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.

Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa, Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää, pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön, jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.

Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan. Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä, joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen, ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä pasianssinsa ääressä ja laulaa."

"Niin, lapseni", sanoi paroonitar, "meillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen murentuu pois."

Fastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa päältään jotakin: "Menen tervehtimään Couchonia", sanoi hän ja meni pieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen päin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: " Te voilà, ma fillette, à la bonne heure ." Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti Fastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu valaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin kumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit hopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle, sileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena ja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade polvistui isänsä edessä ja sanoi: "Tässä olen taas, isä." Parooni nosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat ja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta niissä olisi ollut mitään ilmettä. "Vai niin, vai niin", sanoi parooni ja koetti miedosti hymyillä, "tätisi ilmoitti, että tulet." Sitten silitti hän kädellään Fastraden poskea. "Kylmät posket", huomautti hän, "kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut, on hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut". Parooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen suurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen puhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli noudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista, joita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin se, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän kokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja sanoi: "Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke." "Hyvää yötä", vastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä huoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja torkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: "Onko paljo lunta maantiellä?" — "On, isä", vastasi Fastrade. Sitten olivat he jälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina ja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa alkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli viemään herraansa vuoteeseen. "Menen nyt nukkumaan", sanoi parooni "tulet sitten taas, lapseni, lukemaan." Ja kalpeihin kasvoihin tuli jotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: "on hyvä, että taas ollaan yhdessä."

Ruokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin entisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen voimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen samovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän juuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja koneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen samovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin kertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti Fastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella makuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni oli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin silmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi vain hiljaa: "vai niin". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen lampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä äänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan velvollisuuspiiri . Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista, vuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja kaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten hänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan pitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista. Vihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.

Kun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen ja sanoi: "Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä ensimäisen kerran menen onnellisena levolle."

Jäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina riipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen ympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää edelleen; "me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa jälkeen murenee pois", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen korviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän olisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun. Nopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi ikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien tähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja äänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut kohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden ohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän verhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän hengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän kuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella sairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden takana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu siellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä palveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva laitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä avuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli jonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä, hänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire, toinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat olevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa taistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän tunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan, tunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta hän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt tahtoi hän nukkua.

NELJÄS LUKU.

Oli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika laskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan vuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella syvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten askelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet. Silloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin, kohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi tuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan, nukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta uni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä, hänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus, sellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi ylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt hänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän ja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan, kuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan ja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden vielä nukkuessa.

Pitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki äänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään, ja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien kaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita pesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä. Kummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat Fastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui huoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin näihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa uuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli ollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli kirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli miettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä kohden ja katseli häneen rauhallisesti. "Merlin", sanoi Fastrade, ja silloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi päätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt tapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. "Tule, Merlin, lämmitellään", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille; Merlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan, ja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa, kuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan taloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan äänetön valitus.

Mutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin mustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa tulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse, kuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä nousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat avatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade katsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin epämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon valossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta tuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke, muodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin verhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili hän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä myöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti; vaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea puistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa jono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö täällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt irtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän pienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen huivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina, pienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi leveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi myöskin: "Trine, sinähän se olet", sanoi hän, "sinusta on tullut suuri ja sinusta on tullut kaunis." Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan, hän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan, kuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä ja lämpimältä. "Tänään tulee pakkanen", jatkoi Fastrade vain pidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään ja nauravan olennon vielä edessään. "Niin, neiti." — "Mutta kaunis ilma tänään tulee." — "Niin, neiti." Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa virtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun kristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana, ja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi hänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. "Kas tuossa on aurinko", sanoi hän. — "Niin, nyt se nousee", sanoi Trine ja juoksi nauraa kikattaen huoneesta.

Nyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan aamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella tuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: "Armollinen neiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä vallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä; hän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät leipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä piti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella astui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä ristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi…Täällähän ei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista." Kun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi miettivästi: "Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin istuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua lainkaan palele."

Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni, oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"

"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan käynyt lehmien luona.

"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."

Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä, tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin. Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa. Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää, vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta, ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut, että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista, toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään, Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä, oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."

Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä, että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita, pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat, kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."

Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei siis täällä kukaan osaa."

"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi, täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."

"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta kohden ja mumisi: " Un bel homme tout de même !"

Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut: "Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään, täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät. Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään, tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade. Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna, liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä, kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän oli kotona.

Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio, tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä, kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää. Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden, hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti. Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa, täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä, etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin, siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko kyllä!"

Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"

"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä, että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein unohtaa.

Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.

VIIDES LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä, sanoi paroonitar hänelle: "Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua, tiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa koskevista asioista puhuttaessa." — "Niin, niin", sanoi Fastrade, "kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin tällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena. Mistä on nyt sitten kysymys?"

"Nuori Egloff on täällä", kertoi paroonitar, "luulen että metsärajassa on jotain epäselvää."

Fastrade huokasi: "Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan ajatellut. Hyvä, minä menen." Hän hipaisi kädellään iltasumusta kosteata tukkaansa ja "miltä näytänkään" miettien astui hän sisään.

Isänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän jo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi katseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä nuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat hiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan ilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja puristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan vinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten oli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän kohteliaalla äänellä: "Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen olette seudullamme."

"Niin, ah niin, minua myöskin", vastasi Fastrade ja punastui. Hän tunsi olevansa hämillään ja lisäsi sen vuoksi jotain, mikä ei häntä itseäänkään miellyttänyt, kun hän oli sen sanonut. "Täällä on siis kysymys liikeasioista?"

"Niin", sanoi parooni, "istu lapseni, Egloff on tullut puhumaan metsäin rajasta. Egloff, selittäkää asia hänelle."

Egloff hymyili jälleen, mutta muuttui sitten vakavaksi ja puhui tyynellä liikemiesäänellä, pannen sormenpäänsä varovasti vastakkain: "On siis kysymys seuraavasta. Olen tehnyt suurehkon metsäkaupan ja hakkautan parhaillaan metsääni Padurenin metsän rajalla."

"Te olette nähnyt sen?" kysyi Egloff ja katsahti Fastradeen tarkkaavasti. Silloin huomasi Fastrade, että hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaiset kuin entisen leikkitoverin, ne olivat hyvin kalpeat, ne olivat terävämmät ja jännittyneemmät, entinen kirkas, huoleton iloisuus oli poissa. "Todellakin, minä olen nähnyt sen", vastasi Fastrade, "siellä näyttää sellaiselta kuin taistelukentällä."

Egloff kohautti olkapäitään: "Niin, kauniilta ei se näytä", sanoi hän miettiväisesti, "eikä se kaunista olekaan; taistelukenttä, sanotte te, siis taistelu, jossa me olemme voittaneet metsän. Mutta sitten, kun me olemme voittaneet koko metsän, olemme kuitenkin itse voitettuja."

Parooni katsahti ylös, silmäili tyytymättömänä Egloffia ja sanoi opettavalla äänellä: "Metsät ovat perheillemme oikeastaan sitä, joka yhdistää sukupolvia toisiinsa, me nautimme sitä, mitä esi-isämme ovat hoitaneet ja istuttaneet, ja me hoidamme ja istutamme tulevia sukupolvia varten." Puheen loppu kuului väsyneeltä eikä enää niin vakuuttavalta, parooni antoi jälleen päänsä painua alas rinnalle. Egloff oli kuunnellut hartaasti, niinkuin kaikkien seudun nuorten tapa oli vanhan paroonin puhuessa, sitten sanoi hän, ja Fastrade tunsi taasen entisen poikamaisen äänensävyn: "No, minä olen juuri nyt siinä asemassa, että minun täytyy nauttia sitä, mitä esivanhempani istuttivat, mutta", jatkoi hän kääntyen Fastradeen, "te olette näin lyhyessä ajassa ennättänyt jo tarkoin katsella maatilaanne."

"Eilen illalla läksin ulos metsään", vastasi Fastrade, "ja kun seisoin honkamäellä, kaipasin vastapäätä ollutta kaunista vanhaa kuusimetsää."

"Niin, hm, se on poissa", lausui Egloff, tiivisti kulmakarvojansa ja katseli kynsiänsä, kuin olisi tämä hänestä todellakin ollut epämiellyttävää; sitten katsahti hän ylös ja hymyili: "Sitten se kai olitte te, joka eilen illalla seisoitte niin tummana metsänreunassa, kun ajoimme ohitse."

"Niin, se olin minä", vastasi Fastrade, "ja joku herroista sanoi:
'Tuolla seisoo yksinäisyys itse'."

"Oo, se oli kreivi Betzow", huusi Egloff, hän tahtoo aina sanoa jotain runollista ja sanoo silloin joka kerta tyhmyyden. Miksi olisitte Te yksinäisyys? Mehän olimme hyvin seuranhaluisia nuoruudessamme. Muistatteko katrilleja, joita yritimme ratsastaa metsäniityllä, Te, Gertrud Port, Dachausen ja minä. Dachausen oli juuri tullut vänrikiksi ja oli senvuoksi minua suunnattomasti ylempänä, hän teki myös suuremman vaikutuksen naisiin, se harmitti minua ja minä vaadin hänet kaksintaisteluun, mutta hän sanoi aivan isällisesti: "Älä tee itseäsi naurettavaksi, poikaseni."

Fastrade nauroi: "Niin, niin, ja minun Pariksellani ei ollut minkäänlaisia katrillin-taipumuksia."

"Totta", sanoi Egloff, "Paris oli pienen kimonne nimi, koska se oli kaunis ja arka. Mitä siitä on tullut?"

"Paris seisoo vielä tallissa", vastasi Fastrade, "mutta eläinparka on tullut vanhaksi ja surulliseksi, sillä on huonot hampaat eikä se voi kunnolleen purra kauroja eikä heiniä."

Egloff tuli totiseksi, kuin olisi tämä tieto koskenut häneen: "Se on paha", sanoi hän, "tulla kykenemättömäksi syömään kauroja ja heiniä on hevoselle suuri elämänkatastroofi, ja mikäli minä tunnen hevosia, ampuisivat ne kuulan otsaansa, jos voisivat, sen sijaan että ihmiset, kun he eivät enää voi syödä heiniä ja kauroja —"

"Mitä te puhuttekaan", keskeytti Fastrade närkästyneenä, "kuka on sanonut, ettei Pariksellakin vielä ole hyviä aikojansa päivänpaisteessa apilapellolla ja rauhallisia vanhuudenmietteitänsä ja monia pieniä elämäniloja."

Fastrade ja Egloff vaikenivat pelästyneinä, he olivat luulleet vanhuksen torkkuvan, mutta hän olikin kuunnellut. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät samanlaisilta kuin ennen lapsuudessaan, pelätessään että täytyisi nauraa. Syntyi äänettömyys. Kun ei parooni kuitenkaan sanonut enää mitään, alkoi Egloff jälleen puhua: "Velvollisuudesta puheen ollen johtuu mieleeni, että meidänhän piti puhua muista asioista."

"Ei, kysymys on teidän metsästänne", oikaisi Egloff, "viidakko on niin peittänyt rajalinjan, että pelkään metsänhakkuun erehdyksestä voivan siirtyä teidän alueellenne. Olisi sen vuoksi hyvä itse paikalla verrata karttoja toisiinsa ja uudelleen hakkauttaa rajalinja."

"Sen ymmärrän", sanoi Fastrade, "siinä tapauksessa lienee Ruhken lähdettävä sinne kartta mukanaan."

Nyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti: "Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi olisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana."

"Onko se tarpeellista?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Parooni on aivan oikeassa", sanoi Egloff, "vain siten saa rajankäyntitoimitus tarpeellisen juhlallisuuden." Parooni nyökäytti päätään: "Se on siis päätetty", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun hän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja sanoi: "Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina." Sitten meni hän.

Fastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen ja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä tänään erikoisen syvältä.

Egloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin ja antoi ohjakset kuskille. "Kotiin", sanoi hän.

"Hitto vieköön, niin, kotiin", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen lähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei voinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen sateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä ollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla tuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten tämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin vanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt Padurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan seurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi käydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin hemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä halu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo Fastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin. Lämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka hän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa, silloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä voimakkaasti rintaan ja sanonut "hyi!", äänellä, joka tuntui melkein kuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut sietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade, mutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa, vahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua, ja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei eletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin ympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa kääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea kuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä. "Hyvä", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona, mutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua hänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja neiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi punaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja. Kunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun tytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut houkuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut pelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan. Oli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei milloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti kortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka ruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi hipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken miellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista naista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai onko hiljaa.

Hevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi vihoissaan: "Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?" Pieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies koettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien oheen. "Laibe", huusi Egloff, "sinäkö se olet?" "Niin, herra parooni, minä Laibe", vastasi ystävällinen ääni.

"Minun on käynyt huonosti", kuului hiljaa valittava ääni, "olen eksynyt metsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!"

"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta", tuumi Egloff, "mutta voit tulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski."

"On sekin elämää", ajatteli Egloff, "rämpiä noin yksinään pimeässä metsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla, kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää oikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei tarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä."

Nyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon ikkunoista olivat valaistut. "Ahaa, kukaan ei odota minua", sanoi Egloff ja heitti turkit yltään, "Klaus, menen huoneeseeni, kamiina on lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle, etten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi tuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin." Hän meni huoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä, kääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa sohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi olla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt kelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka eivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä siis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa metsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain, jonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen viehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä mahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia, tämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei hän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää, että hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin villapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän kattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine varjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että kun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset varjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit vahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin värisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja odotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät yhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia Dachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli kasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin nuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten lamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle hyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa ajan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää häntä rintaan ja sanoo "hyi!" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin ja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli, käski Egloff: "Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt rukousmenonsa."

"Kuten käskette", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen, imi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.

Hetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi huoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu, harmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa vääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän kumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: "Hyvää sapattia, herra parooni, hyvää sapattia."

"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään", viittasi Egloff, "jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille." Laibe istuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää hymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. "Mitä on tapahtunut", kysyi hän sitten, "vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä kuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä kuin viettäisit häitäsi."

"Katto pään yllä, herra", sanoi Laibe, "on kai hyvä asia, ja lämmin huone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?"

Laibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti kirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. "Tätä nyt ei herra parooni ymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen, tahtoi tahi ei."

"Että käsketään", vahvisti Laibe. "Koko viikon sitä petkuttaa ihmisiä ja on peloissaan ja yhtenä päivänä muistaa, että kaikki kerran on muuttuva hyväksi. Sellainen on lupaus, ja siis odottaa sitä."

Egloff nousi hiukan koholleen ja sanoi äkkiä tavattoman kiivaasti: "Ja tämä odottaminen tekee meistä kaikista narreja! Odotetaan ja odotetaan, tehdään sitä ja tätä, jotta aika kuluisi, mutta suuri, pääasia, tulee vasta. Ja aika kuluu eikä tule mitään ja me olemme narreja."

Vihaisena heittäytyi Egloff jälleen tyynyille. Juutalainen heitti parooniin pikaisen, pelokkaan katseen, kumarsi ja sanoi hiljaa ja nöyrästi: "Odottaminen ei ole mitään suurille herroille, aatelismiehellä on kuuma veri, hän ei odota mielellään, mutta juutalaisraukalla ei ole muuta."

"Onhan sinulla rahasi", väitti Egloff, "tekeehän se sinut onnelliseksi. Kun olet pettänyt talonpoikaa, silloin olet onnellinen, kun olet kuljettanut jotain salaa rajan yli, silloin olet onnellinen, kun olet ostanut vasikannahan alle hinnan, silloin olet onnellinen."

Laibe pudisti arvelevasti päätänsä: "Onnellinen, loruja, kaunis onni. Silloin on myös se onnellinen, joka on hyvin nälkäinen ja hänen ympärillään on pelkkiä paisteja ja ne höyryävät ja tuoksuvat hyviltä ja hän saa haistella niitä kaikkia, mutta ei koskea mihinkään. Onnellinen, kun aina vaan saan kävellä ja ajaa toisten rahojen ohitse. Ajan tuolla metsässä, kauniita, suuria runkoja, puhdasta rahaa, mutta ei minun rahaani. Kuljen ladon ohitse, se on aivan täynnä rahaa, mutta ei minun rahaani. On sekin onnea." Laibe nauroi pilkallisesti partaansa.

"Sanoppas", alkoi Egloff miettiväisenä puhua, "oletko aina ajatellut rahaa. Olethan ollut nuorikin, ja nuoruudessa on toki myös muita ajatuksia päässä, silloin on myös hauskoja asioita." Mutta Laibe nauroi jälleen hiljaista, pilkallista nauruaan: "Hi, hi, nuoruuteni, hyvä herra, mikä nuoruus se oli. Olin viidentoistavuotias poikaloppi, kun isä pani repun selkääni ja sanoi: Mene ansaitsemaan. No, ja minä menin, ja maantiellä pelkäsin santarmeja ja rajavartijoita ja metsässä metsänvartijoita, ja kun metsässä tuli pimeä, silloin tuli suuria, mustia lintuja, lensi aivan matalalta ja suhisutti siipiään — pelkäsin! Ja kun sitten saavuin talonpojan luokse, pelkäsin kolkuttaa ovelle, ja kun kuitenkin kolkutin ja talonpoika tuli avaamaan, pelkäsin jälleen. Ja minä luulin, että keisari ja ministerit ja herrat ja talonpojat kaikki ovat olemassa vain pelottaakseen juutalaispoika parkaa."

"Mutta etkö toisinaan", keskeytti Egloff, "etkö ajatellut tyttöjä ja sellaisia asioita?"

"Kyllähän niitä oli tyttöjä", vastasi Laibe. "Kun sunnuntaisin tulin talonpoikaistupaan, niin istuivat he pöydässä, tytöt hyvissä leningeissään, puhtaiksi pestyinä, kasvot kuin punaiset omenat, ja poikia oli myöskin, ne laskivat leikkiä heidän kanssaan, ja minä istuin uunin luona ja katselin niinkuin joku katsoo kuvaa; hän ei voi mennä kuvaan eikä kuva astua hänen luokseen. Hyvä jumala minun nuoruuttani! Toisella puolella pikkusen ansiota ja toisella puolella suuri pelko."

Molemmat vaikenivat nyt. Laibe katseli surullisena eteensä ja hiveli käsillään lempeästi polviaan, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa itseään. Egloff imi mietteissään sikaariansa. "Hm", sanoi hän vihdoin, "ei ole hullumpaa. Juutalaispoika pimeässä metsässä, aivan pienenä korkeiden puiden alla, ja suuret mustat linnut, jotka itsekseen ääntelevät. Mutta ainaisine pelkoinenne olette kenties oikeassa. Te pidätte vaarallista petoa aina silmällä, me muut, me emme pelkää, ja meidän kimppuumme karkaa se takaa päin."

"Anteeksi, herra parooni", kysyi Laibe liehakoivasti, "mikä peto se on?" Egloff huokasi: "Ah, Laibe rukka, käsitystä siitä, mitä sanotaan runolliseksi kuvaksi, ei sinulla ole. Mikäkö peto se on? Elämä on tämä peto."

"Sangen kaunista", sanoi Laibe ja hymyili mitä rakastettavimmin, "mutta minulla ei ole sellaista hienoa järkeä kuin herra paroonilla, minulla on vain poloinen juutalaisjärki, pää täynnä suruja, se ei voi ajatella niin hienoja ajatuksia."

"Hyvä, hyvä", keskeytti Egloff, "alat käydä epäintressantiksi, ukkoseni, on aika sinun mennä nukkumaan. Hyvää yötä." Laibe nousi, hieroi käsiään, kumarsi ja sanoi: "Hyvin hyvää yötä, herra parooni." Sitten hän meni.

Egloff pysyi vielä hetkisen paikallaan, kamiinan lämpö oli tehnyt hänet aivan veltoksi, ja burgundilainen antoi miellyttävän, keveän huumauksen. Uni kai alkanee maistua, ajatteli hän, ja sitten kaikui äkkiä hänen korviinsa Fastraden ääni, "siellä näyttää samanlaiselta kuin taistelukentällä", oli hän sanonut metsästä ja se kuului yhtä vihaiselta kuin "hyi!" silloin, kun hän oli lyönyt koiraa. Egloff hymyili itsekseen. Suututtaa tämä tyttö kerran niin, että hän tulisi vallan kuumaksi ja hurjaksi, se mahtaisi olla ihanaa. Sitten soitti hän Klausta mennäkseen vuoteeseen.

KUUDES LUKU.

Iltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar Arabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen hänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä mukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat paroonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat, tummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea valo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä oli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja eräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana, mustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan, istui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin valkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme harmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty paksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti, hän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti. Hän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille suurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena. Suurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla toi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin edellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli hyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita. Harvinainen nainen. "Erittäin intressanttia", huomautti paroonitar Arabella, "saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä." "Oo, niistä voisin kertoa paljon", sanoi paroonitar. Muut eivät ottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan suureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian hienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa. Hän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia. Fastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana poissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti, ollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. "Oletteko tuntenut Dewitzenit Dresdenissä?" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä sanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud hätkähti, näytti pelästyneeltä: "En", sanoi hän kiireesti. Sitten nojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja äänessään miltei ylemmyyden sävy: "Ah en, elin kokonaan taiteelleni, minulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen taiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin kokonaan."

"Niinkö", sanoi paroonitar, "näitä piirejä en tunne. Meidän nuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä, niin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti tiedettykään."

Paroonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua, huomautti: "Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat nyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan tyhmäksi."

Paroonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: "En tiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään tyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt tahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas sulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: "Parooni." — "Niin", selitti paroonitar, "Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa metsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella ilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan lasi teetä, se lämmittää häntä."

Neiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi hajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä oli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von Dussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja kohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta. Hän tervehti naisia ja sanoi: "Täälläpä on lämmin sopukka", ja hänen äänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko ajan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi kaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki kuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan lempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. "Voit huoletta sytyttää paperossisi", sanoi hän, "naiset sallivat sen kyllä."

"Oi, minulle, olkaa hyvä", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja pitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui hänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: "Te olitte kuin janoinen erämaassa, paroonitar", huomautti hän. Mutta paroonitar Egloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: "Ah niin, unohdan yhä, että sellainen on nyt tapa." Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa teatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä tavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. "Meillä on kai vielä hetkinen aikaa bésigue -peliämme varten", sanoi paroonitar. "Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin", ehdotti Dietz, "eteisessä näin nuotit". Vanhat naiset ja Sylvia Port istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin kynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään Gertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän odottamaan.

"Se on aina ensimäinen asia", sanoi Dietz hiljaa, "kun antautuu taiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja." Hän katseli tätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista mallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade ei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud parkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:

Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo voimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen suustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä sattunut joku suuri, traagillinen tapaus.

Dietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: "Hän ei kestä tuota, tuo ääni tuhoaa hänet."

valitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä hiljaisuudessakin vapisevaa värinää.

Gertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti ja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului pelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian kalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat kortteihin. "Mitä se auttaa", sanoi Egloff hiljaa; "tyttö raukka huumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana on kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on hermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä haukkuu."

"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys", vastasi Fastrade ja hänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti häneen.

Fastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. "Te itkette?" kysyi
Egloff. "Se johtuu vain musiikista", vastasi Fastrade ja hymyili.

Egloff katseli jälleen käsiään. "No niin", alkoi hän hitaasti, "mutta ettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja elämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka sanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? Bésigue -pöydän ääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta matolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana poissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni, olen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja vaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä, ruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se panee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee"; hän odotti hetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti: "niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että meidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää elämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me saimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä, meidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän illasta. Se on väärin." Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade istui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. "Teitä ei miellytä se, mitä sanoin?" kysyi Egloff.

"Tylyltä?" toisti Egloff miettivästi, "ah ei, tämä ehtooelämä tekee meidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita isoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika. Kerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan, missä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä riippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin, keinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti ylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä seisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti."

Gertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi varpailleen, väänteli käsiään.

Hänen koko pientä ruumistaan värisytti jälleen sävelten suloinen surumielisyys, ja kun hän oli lopussa, vaipui hän tuolille ja hengitti syvään. Neiti von Dussa kääntyi heti häneen päin ja alkoi innokkaasti puhua hänelle Mendelssohnista. Egloff kohotti sormeaan ja sanoi hiljaa Fastradelle: "Nyt pitäkää varanne, niin huomaatte, miten sirowilaisuus kohta käy huoneen läpi ja lakaisee Mendelssohnin ulos."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan ja sanoi miltei kärsimättömästi: "En ymmärrä, mitä te oikeastaan valitatte, teidän elämänne ei varmaankaan ole ehtoomaista eikä melankolista." Egloff kohautti olkapäitään: "Teen minkä voin, mutta sirowilainen on kuitenkin voimakkaampi. On totta, että toisinaan houkuttelen tänne ihmisiä tai matkustelen tai menen kaupunkiin klubiin ja juon tai pelaan korttia, totta, totta, mutta sirowilaisuus asuu kuitenkin minussa ja kuuluu minuun. Muuten", hän mietti silmänräpäyksen, "teille on kai sanottu, että olen pelaaja."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan. Miksi hän tulee kysymyksineen ja tunnustuksineen niin lähelle, ajatteli hän; sitten sanoi hän miltei tahtomattaan: "Miksi te sitten pelaatte?"

"Miksi?" vastasi Egloff miettien, "en tiedä, ehkäpä sen vuoksi että pelissä aina nopeasti tapahtuu ratkaisu, jokseenkin kuin oikein nopeasti ratkeava kohtalo. Elämässähän kaikki muuten saa ratkaisunsa niin hitaasti. Jos tänään toivon jotakin, täyttyy se vasta niin pitkän ajan kuluttua, ettei minulla enää ole siitä mitään iloa, sitähän eletään, kuin olisi aikaa iankaikkisesti." Hän pysähtyi ja katsahti Fastradeen. "Teidän", sanoi hän sitten, "tulisi myös enemmän kiiruhtaa."

"Minun?" Fastrade katsoi häneen vihasta säkenöivin silmin. "Mitä te tiedätte minusta?"

Egloff kumarsi hieman. "Suokaa anteeksi, tosiaankin liian vähän, voidakseni antaa neuvoja."

"Minä", jatkoi Fastrade nopeasti, "minä palvelen mielelläni tuota — kuinka sanottekaan, niiden iltatunnelmaa, joita rakastan ja — ja osaan kyllä muodostaa päivät oman mieleni mukaisiksi." Hän oli hyvin kiihottunut, sillä hän tunsi, että se, mitä hän sanoi, ei ollut totta. Egloff hymyili.

"Te suutuitte minuun jälleen", sanoi hän, "ylipäänsä olette tänään, siltä tuntuu, minua vastaan."

"Tänään?" toisti Fastrade kummastuneena, "olenko sitten ollut teidän puolellannekin?"

Egloff nauroi: "Aivan niin. Minun puolellani oleminen ei kuulu juuri täällä päin tapoihin."

Naiset nousivat korttipöydästä. Portaiden edessä kilahtelivat rekien kulkuset. Vieraat lähtivät pois. Kun talossa oli jälleen hiljaista ja tyhjää, seisoi Egloff hetkisen mietteissään musiikkihuoneessa, sitten kutsui hän Klausin ja sanoi: "Valjastettakoon hevonen, menen vielä kaupunkiin klubiin."

Paroonitar ja neiti von Dussa istuivat jälleen rauhassa arkihuoneessa lampun ääressä, paroonitar kutoi riikinkukonsinistä käsityötään, neiti von Dussa oli asettanut lornetin nenälleen ja avannut kirjan, mutta nojasi päätään tuolin selustaan. Kun Egloffin reen kulkuset kaikuivat sisään, sanoi paroonitar: "Hän menee jälleen ulos." "Niin", sanoi neiti von Dussa. "Hän on taas sangen levoton", tuumi paroonitar. — "Sangen levoton", vahvisti neiti von Dussa, sitten jatkoi hän valittaen: "Kunpa hän löytäisi oikean vaimon." "Niin, tietäisittekö te sopivan?" kysyi paroonitar ärtyisästi. Neiti von Dussa pudisti päätään. "Nämä molemmat tytöt elämyksineen ja kokemuksineen eivät varmaankaan ole sopivat." Paroonitar katsahti käsityöstään ja sanoi terävästi: "Gertrudista on tullut narri, Fastrade lienee kunnon tyttö, vahinko vaan —"

SEITSEMÄS LUKU.

Oli aamiaisaika, kun paroonitar Arabella huolestuneena kurtisti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi Fastradelle: "En ole koko yönä osannut nukkua, ajatus, että sinun täytyy tänään iltapäivällä lähteä metsään tuon raja-asian takia, ei antanut minulle rauhaa. Se ei sovi. Aikaisemmin ei isäsi mitenkään olisi sallinut sitä. Vilustumiseni vuoksi en voi lähteä mukaasi, Ruhkea ei voi ottaa lukuun ja sinun pitää nyt mennä sinne tapaamaan tuota huonomaineista nuorta miestä."

"Huonomaineista?" kysyi Fastrade. "Onko hän sitten tosiaankin huonomaineinen?" Ja Fastrade hymyili tätä sanoessaan hiukan halveksivasti.

"No niin", jatkoi paroonitar kiihoittuneena, "hyväksi ei hänen mainettaan voi sanoa, hänestä saa kuulla kaikenlaista. Hyvä ihminen ei hän missään tapauksessa ole."

"Niinhän täällä on ollut aina", vastasi Fastrade, "ihmisille on nopeasti liimattu nimiliput kylkeen ja niihin kirjoitettu: tämä on huono ihminen ja se pannaan kerta kaikkiaan myrkkykaappiin." Fastrade ihmetteli itsekin sanojensa terävyyttä, ja paroonittaren sisäänpainuneet posket punastuivat hiukan. "Minä en, rakas lapsi", sanoi hän, "ole pannut alkuun hänen huonoa mainettaan, ja missään tapauksessa ei ole sopivaa, että olet siellä yksin. Kirjoitan Gertrud Port'ille ja pyydän häntä saapumaan myös sinne, sitten on teitä edes kaksi."

"Ah niin", sanoi Fastrade, "unohdinkin että taas olen se hyvin suojeltu tyttö, jota täytyy puolustaa ja vartioida ja jota vaarat väijyvät kaikkialla."

"Miten suuressa maailmassa on laita", vastasi paroonitar ankarasti, "en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan Gertrud Port'ille."

Iltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä reki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling saattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen tuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna, saukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen poskillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin panevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti iloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia, että tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja huminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa jotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat he metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita käytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla kipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla seisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan. Kun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta tietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he. Heidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria hirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat olivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi miehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja punaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki takaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden olioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja joutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden reen, tuli hän luokse ja tervehti: "Ah, liiketuttavamme", huusi hän ja nauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. "Nähkääs", sanoi hän, "tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?"

"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen", jatkoi Egloff, "se on suorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?" Hän osoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi työmiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti palelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta huurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja kylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.

"Oh, älkää", vastasi Fastrade, "hänhän on vihollinen." Egloff nauroi: "Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän metsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein käy metsän lävitse."

Tahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin päin. Egloff nauroi: "Te katselette omia honkianne", sanoi hän. — "Oh, ne eivät pelkää", vastasi Fastrade. — "Ei ole niin varmaa", arveli Egloff, "mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla. Mutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun ylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet puhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne meihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän täytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille on tuolla liian syvältä lunta."

"Tekemässä asiaa juhlalliseksi", vastasi Egloff, "ja se käy päinsä yhtä hyvin, vaikka odotattekin täällä." Näin sanoen hän meni Ruhken luokse ja molemmat katosivat tiheikköön.

Fastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta hirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen hevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella lyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa. Se näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen esineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi kuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä, peittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi tulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui niin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.

Mahtaneeko hän tietää, että hän on huonossa maineessa, ajatteli Fastrade, ja koskeneeko se häneen; mutta siinä tapauksessa hänellä tuskin olisi tuota kevytmielistä hymyä kasvoillaan.

Metsänreunaan ilmestyi pikku tielle nyt reki. Gertrud tervehti jo kaukaa, sitten hän hyppäsi maahan ja tuli yli tasaisen lumihangen epävarmoin askelin Fastradea kohti. Hän oli pukeutunut upeasti, hänellä oli yllään tummanpunainen turkistakki ja turkislakki ja hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.

"Oi miten täällä on kaunista, Fastrade", huusi hän, "miten iloitsinkaan, kun kirje tuli. Tulen vähän myöhään, tiedäthän että minun täytyi odottaa kunnes isä oli mennyt päivällislevolleen, muuten olisi tietysti taas tullut kyselyjä ja vastaväitteitä. Ah, ja metsä, sen puhdas karkelopuku. Ja hän, missä on hän?" Hän pysähtyi ja veti henkeä kuin se, joka on juossut liian nopeaan.

"Täti tahtoi, että sinä tulisit minua suojelemaan", sanoi Fastrade ja katsoi kirjavaa, vilkasta olentoa hymyillen ja hiukan säälien. Gertrud istahti myös puunrungolle ja muuttui vakavaksi: "Se onkin hyvä", sanoi hän, "onko hän tänään hyvin demooninen?" Ja kun Fastrade ei vastannut, jatkoi hän: "Isä sanoi, että hän vielä pelaa koko metsänsä."

"No niin", vastasi Gertrud, "oikeastaan minä kuulunkin hänen puolueeseensa. Ah, millainen tunnelma oli taas kotona, niin harmaa, niin harmaa! Minulla oli sellainen tunne, kuin olisivat hämähäkinverkot tarttuneet kaikkiin sormiini. Silloin tuli tuo siunattu kirje, nyt on kaikki hyvin, pian laskee aurinko, se ryömii jo punaisena Padurenin puiden välitse." Hän hypähti ylös, lauloi itsekseen äänekkäästi heleän nuottiasteikon ja alkoi liukua edestakaisin rekien liukkaaksi tasoittamalla lumella.

Paikalla olevat miehet valmistautuivat taukoamaan työstään; kiivaasti juoksentelivat he edestakaisin, etsivät tavaroitaan kokoon, nyt kuului yksi ja toinen karheasti nauravan, he paiskautuivat pieniin rekiinsä ajaakseen pois, herra Mehrenstein pisti muistikirjan taskuunsa ja nosti turkiskauluksensa pystyyn, paikka tyhjeni vähitellen. Sitten alkoi Klaus kuljettaa vällyjä ja levittää niitä tulen läheisyyteen, hän toi paikalle teekeittiön ja kuppeja ja alkoi keittää teetä ja avata viinipulloja. "Teetä saamme myöskin", riemuitsi Gertrud. "Mutta tuoltahan tulee vielä joku", huusi hän "nehän ovat Dachausenit, äiti on varmaankin lähettänyt ne meidän jälkeemme." Tosiaankin ajoi juuri reki kilisevin kulkusin metsätietä pitkin ja pysähtyi paikalle. "Niin, ne ovat Dachausenit", kaikui parooni Dachausenin iloinen ääni. Hän hyppäsi reestä ja heilutti turkislakkiaan. Hänen kaunis, ruskea täyspartansa oli kokonaan huurteessa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. "Rouvani on, tiesi miten, saanut tietää, että täällä pidetään kokousta, ja tahtoi välttämättömästi olla mukana. Ja tässä olemme. Tule, Liddy, nostan sinut reestä."

Paroonitar oli kokonaan verhottu valkeihin turkiksiin kuin suuriin, pehmeihin lumihiutaleihin, ja hänen kasvonsa näyttivät ruusunpunaisilta tämän valkeuden keskeltä. Hän antoi nostaa itsensä reestä, tervehti Fastradea ja Gertrudia ja näytti olevan epävarma ja hämillään. "Missä on Dietz?" kysyi Dachausen, "ah, tuolla hän tulee. Hyvää iltaa, Dietz poikaseni, olemme itse kutsuneet itsemme täällä pidettävään illatsuusi."

Dietz ja Ruhke olivat juuri sukeltautuneet esiin tiheiköstä. "Vai niin", sanoi Egloff, "sehän on hyvä, puolisosi on myöskin mukana. Sepä hauskaa." Hän sanoi sen kuitenkin jokseenkin viileästi ja huonotuulisesti. "No, luultavasti ei enää tule ketään, niin että voimme ruveta juomaan teetä. Tehkää hyvin ja istukaa. Fritz, sinä olet aina ollut kohteliaampi meistä kahdesta, esiinny sinä isännäntapaisena minun puolestani."

"Mitä loruja, kohteliaampi, tällainen vanha aviomies — no, joka tapauksessa, hyvät naiset, istukaa."

Käytiin istumaan vällyille, Klaus tarjoili teen, Dachausen kaatoi portviiniä ja puhui kaiken aikaa innostuneena: "Ihanaa, hyvät naiset, ihanaa. Täällä sydän laajenee, eikö totta. Mitä sanotte Te, paroonitar Gertrud, eikö teistä tunnu, että täällä suurkaupunkilaispinta tai, kuinka sanoisin, suurkaupunkilaiskuori —"

"Ah, jättäkää, hyvä parooni", sanoi Gertrud, taivutti päätään vähän taaksepäin ja katsoi tunteellisesti Dachauseniin, "täällä on suurkaupunki unohdettu." "Eikö totta", huusi Dachausen, "mitä ovat kaikki oopperat verrattuna tähän iltaruskoon. Katsokaas, hyvä herrasväki, noita honkia tuolla ylhäällä, kuinka ne seisovat kuin tulessa. Sen on Egloff järjestänyt hyvin onnistuneesti."

"Anteeksi", sanoi Egloff, joka seisoi syrjässä ja miettiväisenä poltteli paperossia, "iltarusko ei kuulu minulle, se jää Padurenin metsän puolelle, minun puolelleni se ei tule".

"Ah", sanoi Gertrud ja tuijotti iltaruskoon, "kauneimmat värit ovat sentään kauneinta musiikkia." Hän huokasi syvään, kuin olisi värien valtava liekehtiminen koskenut häneen. "Niin, tavallaan", vahvisti Dachausen epävarmasti.

Egloff oli nyt heittäytynyt eräälle peitteelle ja joi mitään sanomatta lasin portviiniä. Vihdoin alkoi hän puoliääneen puhua Fastraden kanssa rajasta. Padurenin metsälle ei ollut tapahtunut mitään vääryyttä, kaikki oli järjestyksessä. Mitäkö hän nyt aikoi tehdä tälle autiolle maalle? Hyvänen aika, istuttaa, kasvattaa, mutta ketä varten? Mehrensteinin lapsenlapsia kenties.

Egloff kohautti olkapäitään: "Kuka tietää, kellä sadan vuoden päästä valta on. Tulevia sukupolvia varten, sanoo Teidän arvoisa isänne, mutta minulla ei ole mitään historiallista tajuntaa. Minua ei viehätä ajatus nähdä pitkä jono Dietz Egloffeja, jotka sadan vuoden ajat laahaavat eteenpäin olemukseni palasia kuin rumia huonekaluja, jotka kulkevat perintönä vanhoissa taloissa."

"Niin se, kellä niitä on", vastasi Egloff. "En muuten halua hyökätä oman itseni kimppuun, mutta Dietz Egloffilaisuus satavuotisena laitoksena, se ajatus ei minua viehätä."

Iltarusko oli sammunut, toisaalla nousi kuu metsänreunasta, suurena ja punaisena. "Kuu", huusi paroonitar Lydia, joka koko ajan oli hiljaa istunut paikallaan. "Parooni Egloff, se tulee teidän puolellenne, se ei mene Padurenin metsään."

"Niin, hm", vastasi Egloff ja katseli tyytymättömän näköisenä kuuta, "se näyttääkin aika lailla markkinamaiselta, tuo suuri, punainen kiinalainen lyhty. No, kunhan se nousee korkeammalle, alkaa se näyttää hienommalta. Sitä tulee aina hienommaksi, kun kohoaa."

Miksi sanoo hän tuon niin epäystävällisesti, ajatteli Fastrade, mitä on tuo pieni nukkeparka hänelle tehnyt. "Nyt muuan ehdotus", sanoi Egloff ja nousi. "Lähdemme vierailulle Padurenin metsään. Kun olemme saapuneet pienelle metsäniitylle, lienee kuu jo kyllin korkealla; siellä tapahtuvat sitten juhlalliset päättäjäiset."

Kutsuttiin reet paikalle, naiset kiedottiin jälleen peitteihin. "Olen teidän ajajanne, jos sallitte", sanoi Egloff ja istuutui Fastraden viereen. Hän asettui retken johtajaksi ja ohjasi ahtaalle metsätielle. Täällä vallitsi lumivalaistuksen kalpea hämärä ja tavattoman turvallinen tunne valkeina kaareutuvien lumisten oksien alla. Kuin pieni, tumma varjo hypähti jänis äänettömästi tien yli, pelästynyt metsäkauris tunkihe tiheikön halki, rekien kulkuset kaikuivat outoina ja aavemaisina, ja niiden pelottamana räpytti lintu siipiään kuusen latvassa. Egloff ja Fastrade vaikenivat, vain kerran huomautti Egloff: "Vähitellen alkaa tuntea kuuluvansa tänne." Metsätie johti pienelle pyöreälle niitylle, jota kuutamo nyt valaisi kirkkaasti. "Seis!" komensi Egloff, "tässä noustaan reestä ja tanssitaan katrilli." — "Dietz, sinä olet oiva mies!" huusi Dachausen, "tietysti tanssitaan katrilli, sen täytyy vain juolahtaa mieleen. Saanko pyytää, paroonitar Gertrud. Liddy jää rekeen, hänen turkkinsa on liian raskas."

Parit astuivat nyt yli kovaksi hangeksi jäätyneen lumen. "Miten hauskasti se rapisee", sanoi Gertrud, "on kuin kulkisi leivoksen sokeripäällystää pitkin."

"Alottakaa!" huusi Egloff ja parit asettuivat järjestykseen, kuutamo antoi tanssivien liikkeille jotain omituisen hypähtelevää ja varjomaista, tyttöjen vartalot kävivät ihmeen solakoiksi heidän lipuessaan yli valkean, kimmeltävän lattian ja päästäessään pieniä huudahduksia kuin olisivat he olleet uimassa ja kuuvalo olisi ollut aalto, josta pärskyi vettä heidän päälleen. " Chaîne, s'il vous plaît ", komensi Egloff hyvin äänekkäästi, ja kuusista, jotka totisina seisoivat niityn ympärillä, kertasi kaiku aavemaisesti: " s'il vous plaît ." "Grand galop", komensi Egloff. Molemmat parit kääntyivät; pelästyneenä alkoi uroskauris määkiä metsänreunassa, silloin he pysähtyivät aivan hengästyneinä ja nauroivat.

"Sepä oli ihanaa", sanoi Gertrud ja nojasi horjuen Dachausenin käsivarteen, "mitä on tanssisali tähän verrattuna." "Sen ovat jänikset jo aikaa sitten tienneet", vastasi Dachausen hupaisesti. "Mutta nyt täytyy naisten nopeasti jälleen peitteiden alle." Mentiin takaisin rekien luo. Paroonitar Lydia istui omassaan kokonaan valkoisten turkistensa sisässä. "Ah, Liddy, se oli ihanaa", sanoi Gertrud, "taas kerran jotain, joka kannatti elää. Mutta mikä sinulla on? Sinähän itket." Liddy itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Nyt tuli Dachausen ja moitti ja lohdutti: "Olenhan aina sanonut, että sinä et kestä voimakkaita luonnonvaikutelmia, ne järkyttävät sinua liiaksi. Nyt nopeasti kotiin."

"Hän on mustasukkainen minulle", kuiskasi Gertrud Fastradelle. Egloff seisoi rauhallisena kädet turkintaskussa ja hymyili. Nyt, kun oli erottava, tuli Gertrudkin tunteelliseksi. Hän syleili Fastradea. "Kuinka ahtaalta nyt tuntuukaan kotona", kuiskasi hän, "siellä tuoksuu leivoksille ja isä tekee ilkeitä huomautuksia." — "Onhan sinulla sentään laulusi", huomautti Fastrade. — "Ah, isä ei sitä mielellään kuuntele", vastasi Gertrud, "mutta yhtä kaikki, se oli ihanaa. Egloff on demooninen ja Dachausen, luulen, onneton avioliitossaan."

Niin lähdettiin sitten matkaan pitkin sileätä maantietä, kuutamo teki maiseman rajattoman laajaksi ja nopeassa liikkeessä näytti valo jonkun juoksevan aineen tavoin lipuvan ajavien ohitse. Tasangolla tienhaarassa erosivat he: "Hyvää yötä", kuului reestä rekeen ja jokainen läksi suunnalleen. Etäältä loistivat aatelistojen valot pieninä, punaisina pilkkuina valkeassa kuutamossa.

Kun Fastraden hevonen pysähtyi Padurenin portaiden edessä, näki hän ruokasalin ikkunoista tumman varjon kiihtyneenä kulkevan siellä edestakaisin. Häntä siis odotettiin, ajatteli Fastrade, ja tosiaankin tuli paroonitar Arabella moittien häntä vastaan: "Näin myöhään, lapseni, Ruhke on jo aikaa ollut kotona, isäsi kysyy sinua." Mutta Fastrade otti vanhan naisen syliinsä ja keinutti raihnasta vartaloa varovaisesti edes takaisin ja sanoi: "Oli oikein hauskaa. Joimme teetä, tanssimme niityllä, ajelimme. Kuulehan, täti, etkö sinä koskaan eläissäsi ole laulanut? Eikö sinulle koskaan ole sattunut, että asetuit keskelle salia ja lauloit kaikin voimin, niin että seinät tärisivät."

Mutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: "En tarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona ja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin äänekkäästi?"

Fastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että täällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä talossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois. Hän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä seisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin ystävään ja liittolaiseen.

Kun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa taas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea kalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi tytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka pelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi kuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään, hän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän astui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti: "Hyvää iltaa." Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä, paroonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka nukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän tuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. "Hyvää iltaa", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen tyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli ja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän puhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. "Tahtoisin tietää, kuka tämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade tuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko Dietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan? Laupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat ehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada sanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla toipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta minä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin saada sanotuksi." Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui vaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa itseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen, tuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut muita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa; hän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin huoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt hänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä velttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne tänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen laulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän. Kun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen aamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin huolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet kaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta tämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään huojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut. Ainoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta laulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä johtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone, jossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa ja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud oven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja kosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä istuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja, leveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja unisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat. "Odottakaa", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, "minä laulan teille jotakin." Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen piti olla.

Hän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta witzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.

"Ja siellä istukaamme
Me varjohon palmupuun,
Siellä lemmestä juopua saamme
Ja vaipua uinailuun."

Piiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät, jotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja liikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud lopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän herännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja paksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: "Kylläpä neiti osaa huutaa sen kauniisti." — "Niinkö", sanoi Gertrud, "hyvää yötä nyt", ja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi hän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista, suloisista asioista.

Dachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja iloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin? Hän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee tällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he ajelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan, vasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia kasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella ja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet keskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa ollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän tanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua reessä. "Mutta sinähän et voinut, lapsi parka", huomautti Dachausen avuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi, hänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän kuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran tahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä tanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se oli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu nöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. "Nöyryyttämään", huusi hän, "tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!" Mutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. "Niinkö", jatkoi hän, "ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?" — Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa se varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään. "Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et kuule mitään", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä, käänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni huoneeseensa.

Neuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi Lydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen avioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut selviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut mahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein vähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen luokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa, heittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.

Sillä välin ajoi Egloff edelleen kuutamoista maantietä pitkin. "Aja eteenpäin", oli hän sanonut kuskille. "Kaupunkiinko?" kysyi tämä. "Mitä joutavia", sanoi Egloff ärtyisesti, otti ajajalta ohjakset ja ajoi itse. Hän tarvitsi avaraa tilaa, hän tarvitsi tätä valoa ja tätä liikettä; kotona odottivat häntä vain rahahuolet ja vastenmieliset ajatukset. Täällä ei hänen tarvinnut ajatella ja täällä saattoi hän säilyttää tuon lämmittävän, miellyttävän tunteen, joka oli hänelle uusi ja arvokas. Siis eteenpäin, läpi utuisen valon, ohi pikku torppien, jotka hiljaa uinuivat lumipäähineittensä alla, tyhjää kyläkatua pitkin, jossa vain siellä täällä uninen koira alkoi haukkua. Erään kapakan edessä pysähtyi hän, antaakseen hevosen hiukan hengähtää. Matalassa kapakkahuoneessa kärysi lamppu tarjoilupöydän yllä; musta Lene, kapakoitsijan tytär, oli pannut paljaat käsivartensa pöydälle ja nojannut päänsä niitä vastaan ja nukkui aivan sikeästi. Penkillä istui talonpoika turkit yllään, piiska kädessään, viinalasi edessään, ja nukkui myöskin. Mutta uunin läheisyydessä värjötti aivan kiinni toisissaan kaksi punapartaista juutalaista ja kuiskutteli keskenään. "Lene", sanoi Egloff ja kosketti tytön kättä. Lene hypähti ylös, kasvot unesta punaisina, mustat hiukset pörröisinä. "Herra parooni", sopersi hän ja hymyili unen pöpperössä. "Nouse, tumma", sanoi Egloff, "anna minulle ryyppy ja vie toinen kuskilleni ulos." Tytön täyttäessä laseja katseli Egloff tuvassa ympärilleen ja hänen kasvoillaan oli ilme, kuin olisi häntä inhottanut. Että tällaisissa luolissa ylipäänsä enää voitiin asua, ajatteli hän. Tällä hetkellä tunsi hän kokonaan kuuluvansa avaralle, kuutamoiselle lakeudelle. Juutalaisten eteen pysähtyi hän ja sanoin: "Miks'ette nuku, juutalaiset? Eivätkö rahat anna teidän nukkua? Kiusaako raha teitä niin, ettette saa unta?" Juutalaiset loivat Egloffiin nopean, varovan katseen kuin väijyvät eläimet, sitten hymyilivät he nöyrästi ja toinen sanoi: "Meitä estävät huolemme nukkumasta, herra paroonia estää hurja veri nukkumasta, molemmilla on, mikä meitä kiusaa." "Ah, mitä te tiedätte verestä", sanoi Egloff, "eihän teissä sitä ole lainkaan." Hän kääntyi pois, joi "gilkansa" ja meni ulos. Ovella seisoi Lene, kädet esiliinaan kiedottuina ja tuijotti kuutamoon. "Kirkasta, kirkasta", sanoi hän. "Niin, Lene", sanoi Egloff, "kaunis yö, toisella kerralla otan sinut mukaani", ja hän nousi rekeensä ja ajoi edelleen. Hän ohjasi pitkälle koivukujalle, joka johti Barnewitziin. Tuolla oli linna valkeana ja hiljaisena; kuutamo kimmelsi ikkunanruuduissa. Mitä? tuolla työhuoneessa oli vielä valoa. Olisiko kunnon Fritz vielä työssä, ajatteli Egloff, se olisi uutta. Mutta tuolla toisessa sivustassa, Lydian makuuhuoneessa, oli myös vielä valoa; siis aviollista epäsopua. Ja kun hän kulkuset soiden ajoi puutarhanveräjän ohitse, avautui tuossa sivustassa ikkuna, valkea olento kumartui ulospäin ja kuunteli. "Hän tuntee kulkuseni", sanoi Egloff tyytyväisenä. "Kuinka hän tänään itkikään metsässä. Joutavia, nukensuruja." Hän kääntyi jälleen maantielle Witzowiin päin. Siellä nukkuivat jo kaikki; pitkässä talossa kömpelöine, suunnatonta tölppönenää muistuttavine kylkirakennuksineen olivat kaikki ikkunat huolellisesti lukitut, ei liikahdustakaan, vain pörröinen pihakoira seisoi oven edessä ja haukkui ulisten kuuta. Tuolla sisällä nukkuu, ajatteli Egloff, Gertrud parka ja uneksii jostain suuresta rakkaudesta. Kuinka näissä hiljaisissa taloissa tyttöjen unet mahtavatkaan olla hurjia! "Eteenpäin!" hoputti hän ruskoansa, ja nyt kulki matka taas pitkää koivukujannetta Padureniin päin. Pimeänä seisoi linna valkeiden puiden keskellä, vain yhdestä ikkunasta tunkihe heikko valonsäde verhojen lävitse: se oli varmaankin vanhan paroonin yölamppu. Loppua kohti vaeltavien talo, johtui Egloffin mieleen, suuri, synkkä sairashuone, ja keskellä sitä Fastrade nuorine unelmineen. "Minä osaan kyllä tehdä päivät mieleisikseni", kaikuivat hänen sanansa Egloffin korvissa. Hm, no siitä tullee tavallista kirkkaampi päivä, jolloin toinenkin viluinen ehkä saattaisi lämmitellä. Joutavia, — millaiset kortit, sellainen peli.

KAHDEKSAS LUKU.

Oli satanut paljo lunta. Padurenin pihalla ja puistossa oli lumiauralla täytynyt avata teitä. Koko päivän seisoivat taivaalla kirkkaanharmaat pilvet ja tyynessä ilmassa putosivat lumihiutaleet rauhallisesti ja taukoamatta. Mutta illemmalla nousi aina koillistuuli, joka hetkiseksi lakaisi pilvet pois, ikäänkuin tehdäkseen tilaa auringonlaskulle, joka peitti taivaan purppuralla ja kullalla. Tämä hetki tuntui Fastradesta ainoalta tapaukselta noina lyhyinä päivinä, jotka muuten olivat harmaita ja muodottomia niinkuin lumipilvetkin. Hän riensi silloin puistoon ja asteli lumikinosten välisiä kapeita teitä edestakaisin. Täällä saattoi hän jälleen iloita jostakin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli, täällä saattoi hän odottaa jotakin, jota hän ei tuntenut, täällä tuntui hänen ruumiinsa ja verensä kuin nuortuneelta. Mitä hän ajattelisi? Yhdentekevää, vain jotakin, joka olisi mahdollisimman kaukana kodin hiljaisista huoneista, ja hän ajatteli Egloffia. Miten rauhaton hän olikaan. Mahling kuski oli kertonut, että Sirowin herra ajeli yökausia täällä ympäristössä. Kärsiikö hän, painavatko salaisuutensa häntä? Häntä vastaan olivat kaikki, mutta hänestä itsestään se näytti olevan yhdentekevää. Kun on kaksi toisella puolella ja vaikkapa kaikki muut toisella, voi se tuntua hupaiseltakin. Viisas naisenkäsi voisi tähän poloiseen, hajanaiseen elämään kenties tuoda järjestystä, joka tapauksessa hän levottomuudessaan ja iloisuudessaan, salaisuuksineen ja suruineen edusti elämää, mutta mitä nämä toiset täällä?

Metsästä kaikui äkkiä jahtitorvi, toitotti rohkeasti ja riemuitsevasti talvi-iltaan. Fastrade pysähtyi puutarhanportille ja kuunteli. Se oli Egloff, joka päätti tämänpäiväisen metsästyksensä ja lähetti tämän elämän raikkaan tervehdyksen hänelle. Fastrade seisoi veräjällä, kunnes metsästystorvi vaikeni ja iltarusko oli vaalennut, sitten meni hän jälleen sisään, kuunnellakseen isänsä huoneessa Ruhken kertomusta, lukeakseen St. Simonin herttuan muistelmia tai istuakseen paroonitar Arabellan kanssa kamiinan ääressä.

Tällaisina talvipäivinä paroonitar Arabella kernaasti eli muistoissaan. Kun hän ja Fastrade istuivat kamiinan ääressä, alkoi hän kertoa hiljaa, valittavalla äänellä, kertoi nuoruudestaan, kauan sitten menneistä Padurenin kesistä, aikaa sitten kuolleista ihmisistä, ja Fastrade kuunteli sitä, näki nämä ihmiset ja nämä suvet niinkuin vanhat kuvat, joiden ylle on laskeutunut pölyharso. Ääretön katoavaisuuden, menneen tunne puhui tädin kertomuksesta ja teki Fastraden surulliseksi. Toisinaan puhui paroonitar myös tulossa olevasta juhlasta, leivoksista ja lahjoista samalla valittavalla äänellä, jolla hän puhui nuoruudestaankin. Juhlia, ajatteli Fastrade, voimmeko me täällä viettää juhliakin?

Mutta juhla tuli, joulukuusi kynttilöineen seisoi pöydällä, parooni antoi pukea itsensä mustaan takkiinsa ja istui hartaasti odottaen nojatuolissaan salissa. Rengit ja piiat lauloivat raskailla, kovilla äänillään hitaasti ja juhlallisesti virren. Ja heidän mentyään istuttiin yhdessä ja katseltiin, miten kuusen kynttilät paloivat loppuun. Paroonitar itki hiljaa, parooni oli pannut kätensä ristiin ja tuijotti eteensä. Fastrade meni hänen luokseen ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Hän ei tiennyt, mitä tuossa vanhassa, äänettömässä miehessä tapahtui, mutta jos hän kärsi, tahtoi hän polvistua hänen lähelleen, kuin olisi hän voinut auttaa häntä.

Kun kaikki oli ohitse ja Fastrade seisoi huoneessaan, tunsi hän itsensä niin sairaaksi ja avuttomaksi säälistä ja kaihosta, että sanoi itsekseen: "Jos nyt menen vuoteeseen, en voi muuta kuin painaa pääni tyynyyn ja itkeä. Sitä en tahdo. Mutta sitä vastaan on vain yksi keino, talviyö." Hän otti turkkitakkinsa ja saukonnahkalakkinsa ja meni hiljaa puistoon. Täällä riippuivat valkeat puunlatvat täynnä suuria, kirkkaita tähtiä, täällä oli ihmeen salaperäistä, täällä kirkkaassa ilmassa, säihkyvän hangen yllä oli kuin juhlallinen odotus, luonto seisoi siinä hiljaa ja koristettuna, odottaen tulevia riemuja. Se teki Fastradenkin jälleen rauhalliseksi, hänen tuskansa ja kaihonsahan olivat vain pieniä, syrjässä olevia tummia sopukoita, todellista elämää oli tämä suuri säteily, tämä avaruus, tämä salaperäinen lupaus ja odotus. Hän jäi seisomaan puutarhan veräjälle ja katseli maisemaa, valkeata tasankoa, joka epämääräisessä tähtien valossa haihtui valkeaksi sumuksi, johon sinne tänne oli piroiteltu etäisten talojen valopilkkuja.

Pitkin maantietä, joka johti puistonaidan ohitse, lähestyi kulkusten kilinä, tuli näkyviin hevonen ja reki suurena ja mustana epämääräisessä, vaaleassa valaistuksessa. Joku hypähti reestä ja tuli ristikkoveräjää kohti. "Ajattelinkin heti, että te tässä seisotte", sanoi Egloff ja nauroi. "Niin, läksin vielä vähän ulos", vastasi Fastrade. — "Sen uskon", sanoi Egloff. "Minä ajoin myös tieheni, päästäkseni Sirowin joulusta."

"Te ajelette useasti öisin, olen kuullut", sanoi Fastrade. Hän ei kummastellut tätä keskustelua puutarhanportilla, se tuntui hänestä luonnolliselta, kuin jos molemmat olisivat seisoneet Sirowin arkihuoneessa, se vain että täällä tähtien tuikkeessa oli miellyttävämpää ja toverillisempaa.

"Niinkö, oletteko kuullut siitä?" kysyi Egloff, "niin, olen tehnyt tästä lakeudesta itselleni jonkinlaisen makuuhuoneen. Se on hyvin terveellinen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että kehityksemme on kulkenut väärään suuntaan. Me olemme oikeastaan yöeläimiä kuten kaikki petoeläimet. Päivällä nukutaan pesässä, ja kun sitten ulkona tulee hiljainen ja pimeä, silloin kontataan ulos, kuljeskellaan ympäri, hiivitään nukkuvien asuntojen ja kanakoppien tienoilla ja eletään todellista elämää."

Fastrade nauroi: "Se taitaisi sentään olla vastoin täällä noudatettavia lakeja."

Fastrade kohotti olkapäitään: "Minä en usko niihin, mutta minä tottelen niitä."

"Siinä teette väärin", sanoi Egloff, "ette usko, miten noin kahden kiitäessään eteenpäin tuntee itsensä tutunomaisiksi."

"Voin kuvitella sitä", vastasi Fastrade miettien. Hän oli riisunut hansikkaansa ja viilensi kättään aidalle sataneessa lumessa. "Mutta tuollaiseen ystävyyteen olen liian arka."

"Arka ette ole", vakuutti Egloff. "Teillä on vain vielä taikauskoa noihin pieniin, tihrusilmäisiin lainsilmiin, jotka katselevat linnojen ikkunoista yöhön. Tuo tuolla ylhäällä on Barnewitz. Miten naurettavalta sentään tuollainen valo näyttää tähtien rinnalla. No, yhdentekevää, jollei ystävyyttä synny siten, täytyy se aikaansaada toisin. Ruskoni tulee hiton levottomaksi, hyvää yötä."

He ojensivat portin lävitse toisilleen kätensä, Egloff meni rekeensä ja Fastrade juoksi pitkin puistotietä rakennusta kohden. Hän arveli nyt voivansa nukkua tarvitsematta itkeä.

Eräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään Fastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan, ylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät olivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — "elämä kuluu väsymyksessä ja melankoliassa", sanoi hän. Mutta kun molemmat tytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud puhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. "Tiedäthän", sanoi hän, "että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista Sylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä ja toiseksi ettei hän enää kuuntele." Niinpä kertoili hän siis tuosta ihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta kuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien ja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. "Näetkös, ei ainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin intresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu noustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin iloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei kukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin ikävä vieras." Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien kamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa, tanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän äänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen soitettiin muutamia valssin tahteja. "Mutta sinä et kerro itsestäsi", sanoi Gertrud äkkiä, "sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko nähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja hävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies. Neiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä ympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei anna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti."

"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta minä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin yksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki käyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa."

"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen", vastasi Gertrud, ja hänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, "ja yleensä, jollemme rakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?"

"Rakasta?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Kuka rakastaa? Rakastatko sinä sitten?" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut Fastraden kysymystä: "Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta."

Gertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti rakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun rämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti, sitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla pyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa, pitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala, ajatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta, alkaakseen sitten vasta todella elää.

Gertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään.
"Kas niin", sanoi hän, "se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin."

YHDEKSÄS LUKU.

Talvi läheni loppuaan. Fastrade oli ollut iltakävelyllä jo kosteiksi käyneillä teillä ja palasi kotiin, missä häntä odotti tavallinen Padurenin ilta. Couchon istui korttiensa ääressä ja huoneessa tuoksui paistetuilta omenilta, joita hän aina piti uunissa. Salissa eivät lamput vielä olleet sytytetyt. Fastrade aikoi, niinkuin oli joka ilta tehnyt, mennä isänsä huoneeseen, mutta hänet pysähdytti paroonitar Arabella, joka pimeässä tarttui Fastraden käsiin ja kuiskasi: "Egloff on ollut täällä." "Tosiaanko?" sanoi Fastrade. Hänen äänensä kuulosti välinpitämättömältä, mutta hän tiesi heti, että oli tapahtunut jotain, joka yhdellä iskulla oli tehnyt tämän Padurenin illan hänelle merkilliseksi. "Ja ajattelehan", jatkoi paroonitar, "hän on pyytänyt isältäsi sinun kättäsi."

"Eikö totta?" sanoi paroonitar. "Isäsi onkin luullakseni puhunut hänen kanssaan hyvin vakavasti, hän on kai myös sanonut hänelle, ettei hän pidä tätä liittoa toivottavana. Muuten on hän jättänyt kaiken riippuvaksi sinun ratkaisustasi. Tiedäthän, ettei hän enää mielellään ratkaise mitään yksinään. Mutta minua ilahduttaa, rakas lapsi, että sinäkin ajattelet samoin.

"Kuinka minä ajattelen?" sanoi Fastrade nopeasti, "en tiedä lainkaan, mitä minä ajattelen."

"Mutta, rakas lapsi", huomautti paroonitar, "tuollainen kevytmielinen nuori mies."

"Ei, ei, ei, en tiedä mitä ajattelen", toisti Fastrade; hän riistäytyi irti vanhasta naisesta ja lähti isänsä huoneeseen.

Kun Fastrade astui sisään, ojentihe parooni kumaraisesta asennostaan suoraksi: "Tule istumaan, tyttäreni", sanoi hän juhlallisesti. "Dietz Egloff on pyytänyt kättäsi, ja sinä olet kyllin vanha ratkaisemaan itse." Hän pysähtyi ja näytti tyytymättömältä. Hän oli pettynyt sen johdosta, että se, mitä hän sanoi, tuli esille niin vaivalloisesti ja kankeasti. "No niin", jatkoi hän sitten ja antoi äänelleen vakavamman, täyteläisemmän soinnun, "olen sanonut hänelle, etten voi pitää häntä soveliaana puolisona tyttärelleni. Olen sanonut hänelle, että minä en hyväksy häntä, mutta että hän kysyköön sinulta ja sinä saat ratkaista." Hän vaikeni sitten ja yski, sillä puhuminen oli rasittanut häntä.

"Mitä sanoi hän?" kysyi Fastrade ja hymyntapainen leikki hänen suupielessään. "Hän ei sanonut paljoa", vastasi parooni, "hän sanoi vain, että hän odotti sinun ratkaisuasi, sitten hän nousi ja lähti. No, arvelen, ettei ratkaisu tule olemaan vaikea." Syntyi äänettömyys. Fastrade oli nojannut päänsä tuolin selustaan ja katseli miettien kattoon, huulet yhä vielä kuin hymyyn valmiina. "No?" kysyi parooni vihdoin.

"Ajattelen", sanoi Fastrade vihdoin ylös kattoa kohden, "ajattelen kirjoittaa hänelle, että hän saa tulla."

Parooni ei vähään aikaan vastannut, hän yski ja ryki, vihdoin alkoi hän puhua, epävarmasti ja vaivalloisesti: "Toisin sanoen, sinä siis otat hänet, harkitsematta, miehen, josta tiedät, että minä en häntä hyväksy, kevytmielisen ihmisen, pelaajan. Mutta sellainen olet aina ollut, minun neuvoanihan et ole milloinkaan kuullut, sinun on aina täytynyt saada oma tahtosi perille. Mutta lapsi, lapsi", ääni kohosi ja muuttui pateettiseksi, "liian myöhäinen havaitseminen, että minä olen oikeassa, tuottaa surua kaikille. Saat nähdä —." Mutta hän oli arvostellut voimansa liian suuriksi, ääni petti yht'äkkiä, hän nojasi tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. "Tee miten haluat", mumisi hän hiljaa ja masentuneena, "ethän kuitenkaan tahdo totella."

Fastrade kumartui huolestuneena eteenpäin ja otti isäänsä kädestä: "Kyllä, isä", sanoi hän, "tottelen kyllä, mutta jos minun tulee ratkaista, niin ratkaisen näin."

Parooni rypisti suuttuneena kasvojaan: "Hyvä, hyvä, tee kuten tahdot, mene nyt, olen väsynyt." Fastrade nousi ja meni. Huoneessaan tapasi hän pikku palvelustytön Trinen. "Trine", sanoi hän, "vieläkö pidät Hansista, hevospojastasi?" Tyttö taivutti ujosti päätään ja nauroi: "Mitä vielä, hänestä —", sanoi hän hiljaa. — "Niin, rakasta vain häntä", jatkoi Fastrade, "hän on toisinaan humalassa, eikö totta?"

"Niin, kyllähän —", vastasi Trine, mutta Fastrade keskeytti hänet: "Se ei haittaa, rakasta vain häntä, miesparat, he ovat sellaisia, he eivät oikein osaa selvitä elämässä, me voimme kenties auttaa heitä." Trine kohotti punastuneet kasvonsa Fastradeen päin ja sanoi avomielisesti: "Voi, neiti, Hans onkin niin säyseä humalassa ollessaan."

Seuraavana iltapäivänä odotettiin Egloffia. Paroonitar Arabellalla oli musta silkkipukunsa yllään. Hän kulki huoneissa huolestuneesti touhuten ja järjestellen. Mietteissään jäi hän seisomaan Fastraden eteen: "Luulen, että teemme niin", sanoi hän, "että minä annan sytyttää lamput salissa jo aikaisemmin, sinä otat hänet vastaan täällä, te sanotte toisillenne sen, mikä on tarpeellista, minä olen isäsi luona, sitten tulette te sisään meidän luoksemme. Kauvan ette saa viipyä, se kiihoittaa isääsi ja voisi olla hänelle vahingoksi. Minä annan teille merkin, milloin teidän tulee lähteä. Hyvä, te menette sitten sinun huoneeseesi ja kihlautuminen jatkuu edelleen, kunnes Christoph kutsuu illalliselle. Isäsi tarjoo pullon Château Pape Clémentiä ja pullon Roedereriä. Meillä on kalaa, lintuja ja omenapaistosta, luulen että siten kaikki käy hyvin."

"Siis juhla", sanoi Fastrade pilkallisesti. Vanha nainen kohautti kapeita hartioitaan: "Isäsi on sitä mieltä, että mitä hän ajatteleekin asiasta, on kuitenkin kaikki tapahtuva niin, kuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapana." Mutta Fastradea ei tämä kaikki tuntunut miellyttävän ja hänen äänensä kaikui harmistuneena, kun hän sanoi: "Isä tekee tosin hyvin ystävällisesti uhratessaan rakasta Pape Clémentiään, mutta minusta ei kihlaus muutenkaan ole mikään erityisen miellyttävä hetki, ja jos siitä nyt vielä tehdään seremonia —"

"Sitä ei voi muuttaa", sanoi paroonitar ja kääntyi jälleen puuhiinsa, "jokaisella asialla on muotonsa."

Alkoi jo olla hämärä, kun Egloff tuli. Fastrade seisoi keskellä salia mustassa pitsipuvussaan, vaalea ruusu vyöhön pistettynä. Hän näytti hiukan vihaiselta, niinkuin aina, kun hän oli hämillään. Sisään astuessaan hymyili Egloff pilkallista hymyään, mutta Fastrade näki heti, että hänkin oli hämillään, ja se rohkaisi häntä. Egloff astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä suuteli sitä ja piti sitä sitten omassaan. Fastrade huomasi, että hänen kätensä oli hyvin kylmä ja varovainen, ikäänkuin olisi hän pelännyt Fastradeen sattuvan. "Kiitän teitä", sanoi Egloff, "en olisi uskonut, että kirjeen odottaminen voi tuottaa sellaista tuskaa, joka hetki tuntui minusta tekoni uskalletummalta, mutta en voi odottaa, pelaan mielelläni uhkapeliä."

Fastrade rypisti hiukan kulmakarvojaan. "Ah ei, ei sitä", sanoi hän, "en tahtoisi mielelläni kuulua noiden vastenmielisten pelivoittojen joukkoon."

Egloff nauroi: "No hyvä, nimittäkäämme sitä toisin." — "Mutta mistä tämä ajatus juolahti mieleenne?" kysyi Fastrade, "mehän tunnemme toisiamme niin vähän." "Se oli vain yksi voitonmahdollisuus minulle lisää", vastasi Egloff, "sillä kun oikein tarkasti tuntee toisensa —." Mutta Fastrade keskeytti hänet: "Te ette saa tänään puhua niin — jumalattomasti." — "Jumalattomasti", toisti Egloff, "ei, minä tunnen itseni tänään niin hurskaaksi kuin vain se, jolle on tapahtunut hyvä työ." Hän suuteli jälleen Fastraden kättä ja sitten olivat he vaiti. Fastradelle johtui mieleen: niin on, kuin olen aina ajatellutkin, siitä muodostuu naurettava tilanne. Vihdoin alkoi Egloff jälleen puhua: "Näette miten tämä talo tekee minut araksi, unohdan varmaankin tärkeitä asioita. Eikö ole vielä muodollisuuksia täyttämättä?"

"Luonnollisesti", sanoi Egloff, "isällinen siunaus, luonnollisesti. Täytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?" — "Se ei kai ole tarpeellista", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.

Parooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan näköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti kätensä ja sanoi: "Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille suosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen huostaan. Istukaa, lapset." Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet ja jatkoi sitten: "Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut teille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse, älköön siis tästä kaikesta enää puhuttako." Ja vanhaan tapaansa teki hän kädellään tutun liikkeen ilmassa. "Minun on siis vain rukoiltava taivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa, vaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te ette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa, saadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni arvoiseksi." Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli puhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja se tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin hetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä asioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin pyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti: "Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon onni asettaa minulle." Sanan "edesvastuu" kuullessaan höristi parooni korviaan: "edesvastuusta", toisti hän, "aivan oikein. Suuri edesvastuu kasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein." Nyt antoi paroonitar merkin, ja Fastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.

Fastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti
Fastraden lähelle itseänsä ja sanoi: "Kas niin, nyt se on ohitse.
Täällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa."
"Sinua poloista", sanoi Fastrade, "kylläpä sinulle oltiin ankaria." —
Egloff kohautti olkapäitään: "Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta
oli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan."

Heidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään, kamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff oli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: "Aina kun näin", sanoi hän, "että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti ja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti olla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä ne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat he tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua puhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt ollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään."

"Ja minä ajattelin", sanoi Fastrade, "että kun kaksi kihlautunutta jää kahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita."

"Ah niin, luonnollisesti", sanoi Egloff, "nämä suloiset asiat ovat aina esillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit. Toiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin käärittyjä."

"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon", tunnusti Fastrade, "toiset olivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun niitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta meille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian vakava."

Egloff hätkähti: "Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen vakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja juhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle? Se ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn täällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua, toisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee ja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani." Fastrade hymyili: "Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port sanoo?" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä: "Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä enemmän."

Heidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja. Noin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen pojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu, mutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa. Myöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin vasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen, pilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan kamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan syysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin kättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli pitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade muisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää tulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.

"Herra nähköön, kasvatukseni", sanoi Egloff, "kasvatukseni oli typerää; minua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas kiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni, petyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi näillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen hyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai muistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen pyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän hartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua. Ja siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme isiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin halu nauraa kaikille vakaville ihanteille."

Fastraden kasvoille kohosi tuskallinen ilme; äkkiä kuin ilmestyksenä näki hän edessään sairaalan valkeat käytävät, salit vuoderiveineen, joissa valkeilla tyynyillä lepäsivät kalpeat kasvot; nuo suuret kärsimysten majapaikat, jonne ne olivat ladotut numeroituina ja ryhmiin järjestettyinä.

"Elämä? luonnollisesti", sanoi Egloff rauhallisesti, "peto, jota ei voi kesyttää, jota vastaan ei ole mitään neuvoa. Ennen annoin pedon olla petona, nyt täytyy minun varoa, etten anna sen tulla sinua liian lähelle", ja hän painoi Fastradea lujemmin itseänsä vastaan. Fastrade hymyili jälleen: "Mutta täällä Padurenissa", sanoi hän, "et saa nauraa kenellekään.⁰

"Mutta Port'in laki", huusi Egloff huvitettuna, "Sille me näytämme pitkää nenää."

Huoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin, parooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että pöytä oli katettu.

Ruokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot väsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat odottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille, katseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen Egloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: " Joli garçon ". Täällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten alkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta keskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä paussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä ruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi sukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin syntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja kysyi: "Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?" Fastrade katsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan: "Ei, luulen että riittää jo."

"Niin, meidän metsämme", jatkoi parooni korkealla äänellä, "meidän metsämme —", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle nykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa lausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti puhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta; alhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia puhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin juuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: "Eivätkö metsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?"

Tällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen: "Ei, metsoille ei tapahdu mitään." Parooni nyökäytti päätään: "Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin aatelismiehen ihanteisiin."

Christoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen hiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi huolestuneella äänellä: "No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle sukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni." Lasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana, pani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä. Omenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin, kaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta pöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin paperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten sanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti päätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: "Tämä oli koetuksen päivä", sanoi hän, "kun tulen teille, on minun vuoroni." "Oikeus vallitsee", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä, kohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä suunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.

KYMMENES LUKU.

Egloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista kyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä. Hänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen kynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti pikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha metsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot puolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he odottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. "Puhukaa, Gebhard, puhukaa, muuten nukutte", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka olivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. "Jaa-a, kun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan, hienoja naisia ja muita." "Ei siitä, Gebhard", keskeytti Egloff, "puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani ollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan oikein puhua niistä." "Minä puhun muusta", mumisi Gebhard.

"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa hyvistä, rauhallisista, naineista naisista." Gebhard nauraa kikatti partaansa. "No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen oli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo. Vahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren kamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva paroonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli lapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni tuntee herra parooni."

Egloff kohensihe hiukan vuoteellaan: "Mies", sanoi hän, "mitä te puhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä ollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä oli?"

"No, ei mitään", tuumi Gebhard, "naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä siitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta, lähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään." Egloff painui jälleen vuoteelleen: "Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi, olkaa sitten mieluummin vaiti."

Ulkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa, joka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi kuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän metsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. "Kolme vaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut", ajatteli hän, "noin vain ilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta." Kuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä tuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli nainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti kaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa viime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän oli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden lävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan. Mutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy mahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja nyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus, joka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua tuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää ja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo toinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön kanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä aivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana täällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin huumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut niin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan painautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei ajatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä oli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä, joka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki, missä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina, niin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon kasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata Fastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain, mikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo avoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä jotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne löytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine ajatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä todellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat ääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää milloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin me heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui jokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin olisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa tilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut todellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut hänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä, mutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.

Hän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki hänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa täyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta ja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta ja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard torkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa seinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina kävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten vesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen rauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen vastasi kauempaa. "Niiden on hyvä", ajatteli Egloff, "kutsua toisiaan noin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen välitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!" Hän nojasi jälleen taaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea, Fastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan niin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja herätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä uneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi, alkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten vesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien pöllöjen huutoon.

Egloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli avannut oven ja katseli ulos. "Lienee aika lähteä", sanoi hän, "taivas puiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta." Egloff hypähti pystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa olevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän. "Lähdetään", sanoi hän.

Ulkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua, kunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys valkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä jo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti, maa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen läiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia kohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät pysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan ja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt kovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden tummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard jäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani hänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki kuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului uudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen sihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille metsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa ja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka kaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin kiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin ääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään. Vihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla honganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen. Egloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien räpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin vallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki jännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu rauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa, mikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff istuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja pensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja tärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka kerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama alakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun petoeläin-tunne oli ohitse. "Lähdetään", sanoi hän Gebhardille.

Halki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla kaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät kukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff ajatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä vuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää. Maantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui pikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine täyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen, sinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui. "Tohtori, tohtori!" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen pysähtyä. "Ah, parooni Egloff", sanoi hän, "hyvää huomenta. Ollut metsällä? No, näenhän jo, onnittelen." "Kiitän", vastasi Egloff ja pysähtyi vaunujen eteen. "Missä te liikutte näin varhain?" Tohtori teki väsyneen, torjuvan kädenliikkeen. "Minulla, minulla, herra nähköön, ei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin." "Onko vanha herrasväki siellä sairaana?" kysyi Egloff. "Ei", vastasi tohtori, "vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud hermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa sana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on hermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi keksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.

"Niin, niin, tohtori", sanoi Egloff, "te olette aina vanhojen puolella. No, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä." Tohtori jatkoi matkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin mieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi linnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse, sen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä juttu.

Kotona kävi hän heti vuoteeseen. "Käydä metsästyksen jälkeen vuoteeseen", tuumi hän itsekseen, "se on aivan kiistämätön ja täysi onni."

Egloff nukkui sikeästi ja uneksimatta myöhäiseen päivään saakka; hän heräsi siihen, että Klaus seisoi hänen vuoteensa vieressä ja ilmoitti, että oli pian päivällisaika. Egloff katsoa tirkisteli auringonpaisteeseen, joka täytti huoneen, ja ojenteli jäseniään, joihin oli jäänyt miellyttävää kankeutta edellisen yön ponnistuksista. "Hyvä ilma siis", totesi hän. Oliko tänä päivänä mitään, josta hän voisi iloita? Oli, hänenhän piti illalla tavata Fastradea metsässä. No, sitten kannatti aloittaa tämä päivä. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän. "Herra Mehrenstein oli täällä", kertoi Klaus, "mutta kuultuaan että herra parooni nukkui vielä, ajoi hän pois." Egloff rypisti kasvojaan: "Ystäväiseni", sanoi hän, "olkoon se sanottu kerta kaikkiaan, Mehrensteinin nimeä älköön tarittako minulle milloinkaan heti herätessäni, siihen ei se sovellu. Kas niin, nyt nousen." Kun Egloff astui huoneestaan, tapasi hän isoäitinsä ja neiti von Dussan arkihuoneesta käsityön äärestä. He hymyilivät hänelle molemmat ystävällisesti. Nyt, kun hän oli kihloissa, osoittivat molemmat naiset mikäli mahdollista vielä enemmän ystävällisyyttä ja hienotunteisuutta häntä kohtaan kuin muuten, mutta ystävällisyydessä oli kuin jotain surumielistä, kuin sääliä, jota osoitetaan sille, jolle on annettu anteeksi harha-askel. Egloff istahti naisten luokse, puhui metsästyksestä ja kertoi että Gertrud Port ja Liddy Dachausen molemmat olivat sairaina. Paroonitar nosti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi: "Gertrud parka on turmellut elämänsä tuolla ulkona ja Liddy Dachausen — herra nähköön, niistä perheistä ei milloinkaan tiedä, mitä tauteja siellä vallitsee."

Egloff nauroi. "Sellaiset vieraat kansat", tarkoitat, "tuovat vieraita tauteja maahan." Paroonitar ei nauranut, vaan sanoi vakavana: "Fastrade, jumalan kiitos, on ainakin terve."

"Onhan hän sentään muutakin kuin vain terve", huomautti Egloff. Molemmat naiset painoivat pelästyneinä katseensa käsitöihinsä ja paroonitar mumisi anteeksi pyytäen: "Tarkoitan vain, että terveys on arvokas herran lahja." Syntyi epämiellyttävä vaitiolo, kunnes neiti von Dussa jälleen kohotti päätään, katseli miettivästi ulos ikkunasta niinkuin aina, kun hän tahtoi huomauttaa jotain henkevää, ja sanoi: "Tässä paroonitar Dachausenissa on jotain, jota en voi täysin käsittää. En tahdo sanoa, että hän olisi minulle kuin vieraskielinen kirja, hän on pikemminkin kirja, joka on käännetty vieraasta kielestä ja johon kuitenkin on jäänyt joukko käsittämätöntä."

"Ah, te tarkoitatte", vastasi Egloff, "käännetty Birkmeieristä Dachauseniksi. Mutta pikku Liddy ei olekaan olemassa tutkittavaksi, vaan katseltavaksi."

"Totta kyllä, tätä vaatimusta hän vartoi", sanoi neiti von Dussa terävästi. Sitten lähdettiin syömään. Pöydässä puhuttiin piakkoin pidettävistä päivällisistä. Viime aikoina oli näistä päivällisistä puhuttu hyvin paljo ja paroonitar muisteli kaikkia niitä hovipäivällisiä, joilla hän oli ollut mukana, ja puhui pyhällä hartaudella Punch glacé'sta , Chevreuil à la providencesta ja Timbale à la Marie Antoinette'sta . Kun tämä puheenaine oli tyhjennetty, tuli puhe hyasinteista, joita pantaisiin ikkunalle ja paroonitar sanoi hiukan juhlallisesti, niinkuin hänellä viime aikoina niin useasti oli tapana: "Niin kauan kuin minulla on mitään sanomista, pannaan täällä keväisin aina hyasintteja ikkunoihin. Sittemmin, kun minä olen ummistanut vanhat silmäni, tehkööt muut niinkuin haluavat."

Iltapäivällä, kahvia juotaessa, poltteli Egloff sikaariaan; keltainen iltapäiväauringon paiste huoneissa ja kamiinalla olevan pienen, suitsutusta sisältävän lampun raskas tuoksu olivat aina vaikuttaneet painostavasti hänen mielialaansa. Naiset tekivät yhä edelleen käsityötään, vain kerran syntyi vähän eloisampaa keskustelua, kun paroonitar kysyi: "Ajatko Padureniin?"

"En", vastasi Egloff, "minunhan pitäisi mennä sinne osoittamaan, kestänkö kokeen, ja siihen ei minulla ole halua."

Paroonitar punastui närkästyksestä: "Nuo Warthet", sanoi hän, "ovat aina olleet käsittämättömän omahyväisiä. He ovat aina esiintyneet, ikäänkuin hyve kuuluisi Padurenin etuvarustuksiin."

Egloff kohautti olkapäitään ja oli vaiti. Vihdoin päättivät naiset vielä vähäksi aikaa mennä ulos, ja kun oli niin kosteata, halusi paroonitar kävellä puiston pienessä kävelyhallissa. "Sinä, poikaseni", sanoi hän, "vielä kai vähän lepäät. Pidän huolta siitä, että talossa on hiljaista. Voit olla rauhassa, niin kauan kuin vanhat silmäni ovat avoimina, pidetään aina huoli siitä, että sinun iltapäiväleposi aikana talossa on hiljaista. Jo isäsikin piti siitä."

Egloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä taaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita illan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin puutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin viittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin edes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat tummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa edestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen epäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo pieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.

Aurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin kulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina kohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä suljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan kohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja solisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade sinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä, avasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä tuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff oli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta hän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa levotonta ja rajua.

"Tietysti olen ajatellut sinua", sanoi Egloff, "yöllä tuolla majassa ja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole." Fastrade hymyili: "Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?"

"Miten se voisi olla miellyttävää", vastasi Egloff ärtyisesti, "tähän saakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun ajatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös kysymyksessä."

"Poika parka", sanoi Fastrade osaaottavasti, "olenko minä niin vaikea laskutehtävä."

"Niin, niin, kyllä tiedän", pilkkasi Egloff, "tahdotte kaikki olla selkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona kuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi nähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä tiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella kaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot sanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te naiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat teille yhtä tärkeitä kuin me itse."

"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan", sanoi Fastrade, "voi myös tuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen Ruhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti Arabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet olemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi."

"Hyvä, hyvä", sanoi Egloff, "sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia kirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa voi mennä ja ottaa palasen."

He olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui kuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti iltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä vihaiselta ja surulliselta: "Mitä oikeastaan tiedän sinusta?" Fastrade katsoi häneen ja hymyili: "Mitä tahdot tietää sitten?"

"No", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että hän tahtoi olla julma, "miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?"

Fastrade punastui, mutta katsoi häntä lujasti silmiin. "Kyllä", vastasi hän, "niinkuin siihen aikaan osasin rakastaa. Säälin häntä niin syvästi, hän oli niin yksinäinen, arka ja avuton, tahdoin olla hänen luonaan ja tehdä hänelle hyvää."

"Minä muistan hänet", sanoi Egloff kevyesti, "hänellä oli liian lyhyiksi leikatut kynnet ja hänen hiuksensa ulottuivat takaa kauluksen yli. Niin on kaikilla kandidaateilla."

"Silloin et muista häntä", innostui Fastrade sanomaan, "hän oli aina erittäin hyvin puettu."

"Niinkuin kandidaatit yleensä pukeutuvat", tuumi Egloff, "yhtäkaikki, sinä matkustit hänen luokseen."

"Minä matkustin hänen luokseen", vastasi Fastrade ja hänen äänensä alkoi vavista, "koska hän oli kuolemaisillaan ja koska olin luvannut olla hänen luonaan, jos hän tarvitsisi minua. Sinua ei voine loukata se, että pidin hänelle antamani lupauksen ja olin hänelle uskollinen."

Egloff kohautti olkapäitään: "Ajatuksessa, että olet ollut uskollinen jollekulle toiselle, ei ole mitään erikoisesti minulle mieluista. Muuten käytät sanaa sääli. Onko sääli ja rakkaus samaa?"

"Kyllä", vastasi Fastrade ja koetti antaa äänelleen varman ja urhean sävyn, "kun näen, että olet levoton ja kiusaantunut, että kaikki ovat sinua vastaan, silloin säälin sinua ja tahtoisin tehdä jotain, jotta ympärilläsi kirkastuisi ja valkenisi."

"Oo, ymmärrän", sanoi Egloff yhä edelleen ärtyneesti ja pilkallisesti, "järjestystä rakastava nainen, joka tulee epäjärjestyksessä olevaan huoneeseen ja jonka valtaa intohimoinen halu järjestää. Sinä tahdot siis parantaa ja kasvattaa, rakkaus on sinussa pedagoginen vietti — kuinka sanoisin — guvernanttivietti. Sitähän sinä tahdot, eikö totta?"

He olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta ja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja loukkaantuneeksi. "En tahdo mitään", sanoi hän väsyneesti, "muuta kuin että kuulumme yhteen." Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja katseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti hän Fastradea käsistä: "Joutavia", sanoi hän, "tässä ei ole mitään itkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole tärkeätä." Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä kosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi painavaksi ja hervottomaksi.

Yli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja suurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki kyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. "Ei se ollut mitään", sanoi hän, "kevätilma tekee heikoksi."

"Jumalan kiitos", tuumi Egloff, "ei alinomaisesta vahvuudestakaan mihinkään ole."

Niin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin päin.

Kun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli tavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei muuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää. Paroonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi paroonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki kolme kuuntelivat. "Hän laulaa", sanoi paroonitar. "Se on uutta", sanoi parooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi, kallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.

YHDESTOISTA LUKU.

Fritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi leukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli tarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. "No", sanoi Dachausen, "mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?" Grünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi kyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. "Amalia sanoo", vastasi hän, "että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen. Yöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä. Myöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että kirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta." "Kirjeet?" kysyi Dachausen. "Niin, kirjeet", vahvisti Grünfeld, "Amalia näki ne vielä tänä aamuna pöydällä vuoteen vieressä." "Joutavia", sanoi Dachausen vihaisesti, "rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa häntä." Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen ajella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät ajatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet? Nekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta nehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä kirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt laatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin alkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi äkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt tuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn koko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän oli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi Liddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää miestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan alkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai pyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden kihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime aikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään kuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt valmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan ja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.

Oli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja hyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla itselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman surulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun Liddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä raikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän kauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa, kaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta ja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen aikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät oli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli Dietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän joi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista pahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse muistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku muistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja saivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin hän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut puhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut ja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut kirjeen. "Ah, Gertrudilta", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt ajatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy oli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka hän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta joka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut päässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti, että Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona. Liddy sanoi silloin aina: "Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin yksin." Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella pitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan hänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar oli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli tehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.

Oli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun viimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen ja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla astui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi, että hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus. Tänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi. Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi alasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin Dachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä tarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin mielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti ja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja, haaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran raivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään? Nopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika, katonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja antoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät he niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi loivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra tänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli Dietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen yöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua jollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä olisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse, hän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja miten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän täällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki Jürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen isäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta hevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka oli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu hänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta huolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha puistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti häntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa kummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi vihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn. Dachausen vaikeni äkkiä; "poika nauraa minulle", iski hänen mieleensä, hän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä kohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi hän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili hän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin. Mitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja katsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta mitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut mitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi Liddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras, lapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän astui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän huokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren miehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut au gratin kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon. Hänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun istuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian katkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua, hänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta ja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä ja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen maatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen niinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän ja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen avioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.

Heti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen koputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta. Lydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset riippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin valkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli sinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. "Liddy", huudahti Dachausen lempeimmällä äänellään, "taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo kirotut hermot!" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia kasvoja. "Millaiseksi tunnet itsesi nyt?"

"Väsyneeksi", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen omassaan. "Niin, niin", jatkoi hän, "tämä kevätilma, se näyttää kauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat."

Lydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti hänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: "Olin eilen Witzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne murisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että Dietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän sanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi: onko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on."

Hiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa kohden: "Minusta on se myöskin sopimatonta."

"Sopimatonta, kuinka niin?" vastasi Dachausen, "nykyäänhän ajatellaan sellaisista asioista jo vapaammin." Nyt katsahti Lydia jo häneen ja jotenkin vihaisesti: "Olethan aina saarnannut", sanoi hän, "että tulee mukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka voivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?" Sitten kohautti hän kulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: "Herra nähköön, on kyllä jokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä kävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole."

"Ikävän, kuinka niin?" väitti Dachausen vastaan, "Fastradehan on jalo ja henkevä tyttö."

"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa", pilkkasi Lydia. "Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja henkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä."

Silloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa kättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Siksi että olen nainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin. Katsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet oikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin asia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan avioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan ihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa julkilausutuksi."

Lydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja uniselta, kun hän vastasi: "En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään ilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on viime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa." Hän sulki silmänsä. "Luulen että koetan vähän nukkua", sanoi hän.

Dachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan sanomatta huoneesta.

Ylhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli huonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän oli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä, hän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni. Niin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän soitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin, Graubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.

Kun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine huonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin, tehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille huonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo kaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä. Täällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt häntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan huonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään käynyt anoppinsa luona. "Siellä ollaan hyvin ystävällisiä", sanoi hän, "mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa." Rouva von Dachausen ja Adine puolestaan ihailivat Lydiaa. "Sinun Lydiasi", toistivat he yhä uudelleen, "on niin kaunis ja hieno", mutta hän pysyi heille vieraana, hän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.

Matka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä metsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja, jotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset kukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä mahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana siellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka täytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä johtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa hyräillä sitä itsekseen:

"Sulle kuiskaa kukkanen:
Poika parka, itku pois!
Paistaa päivä kultainen:
Poika parka, itku pois!"

Myös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot, pitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja. Kauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat kevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä talossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli tuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä, kasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen olleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella neljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet hienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet piirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset silmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden hyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen pienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat, yhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet, mutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria ystävällisyyden kurttuja.

"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne", sanoi hän ja hänen silmänsä kostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa, ja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine hääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä, jotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin. Dachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui Liddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja osanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät hänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti olivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle sattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä, täällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa sääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen alkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä ja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena seinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika lähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti häntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi ympäröivän itseään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä astelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun ohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi puihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät nukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä paitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa tuoksua.

"Metsä on tänään juovuksissa", sanoi Egloff. "Ah niin", sanoi Fastrade, "kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin neiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa metsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!"

"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä", vastasi Egloff, "ainoa tärkeä olet sinä."

"Miksi olen niin tärkeä?" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti, antaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän miettien: "Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja; tiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan muulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu kaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat ovella ja huutavat: ' La minestra é pronta !' Pikkupojat ryömivät pölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä — no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä sen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni, koristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana. Siellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta torin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita kuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa ja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan, kauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he kohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin, seisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää vaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni, vanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen, ehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin germanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi äkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te juoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen tänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä minulle se selvisi."

Egloff nauroi: "Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään, miksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se merkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana jokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo nuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani lainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua varten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun. Sehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa."

Nyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo vain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä aukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. "Tämän tahdoin näyttää sinulle", sanoi Egloff, "täällä olen viettänyt parhaat hetkeni." Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä kuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle, "täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä, täällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut sinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä kaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?"

"Niin", sanoi Fastrade miettien, "luulen että olen unessa nähnyt tämän huoneen, aivan keltaisena kuutamosta."

"Sinun täytyy tuntea siten", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen ja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän taivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin, että teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle. Fastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi hän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi hän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. "Ah ei", sanoi hän raskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon painautuneena. "Ei", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, "tietysti, te olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette rakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi."

"Ei, ei", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti, kuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. "En ole luoksepääsemätön, en ole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi — silloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita."

Mutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: "En tahdo, että autat minua, tahdon, että rakastat minua."

"Tahdon auttaa", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, "juuri sitä tahdon, se on minun tapani rakastaa."

Molemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan siinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa, vaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli valahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina, niin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut, riemuitseva hymy.

Vihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi ystävällisesti ja säälien: "Tule, menkäämme, metsästysmajasi ei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin."

Egloff naurahti: "Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä istun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme."

He astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo voimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta vastaan. "Tue minua, tue minua", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti tuulen pauhinaan.

Oli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä luokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki pimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa äkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa vapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti Arabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi Couchonin vapiseva ääni ikuista: "Ah, repondit Collette, osez, osez toujours."

Ikkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen ja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen sielunsa suuren jännityksen laukeamista.

KOLMASTOISTA LUKU.

Sirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa heittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän atlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi timanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten istahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat kaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi puutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui sireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä muodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.

Paroonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: "Lapsi kulta, sinä näytät somalta", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään sellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan tulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella mielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla, olkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden hohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu rinnassa. "Tulehan, tyttäreni", jatkoi paroonitar, "istumaan tänne minun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan nauttia toistemme seurasta", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten hänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän etukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi moitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti hiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit Rollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen, siniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina puetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen lasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin vieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja säännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät ulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta vivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin, muhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä, punaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar puettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen. Gertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut laihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut kuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. "Katsokaa Gertrudia", sanoi kreivitär Bützow rouva von Teschenille, "kun tytöt joutuvat vain jonkun verrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain ilveilijäntapaista." Rouva von Teschen huokasi: "Ah niin, teatteri on tarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi antanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois kotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa."

Sali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti von Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat seisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili ovelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään musta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire de Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen käsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin kreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. "Se täytyy sanoa", kuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, "tämä paroonitar von Dachausen on suurkaupunkia, on grandmonde ."

Salissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti paroonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa hovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään olivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen aikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään sellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa päässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien seuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti itsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan, miten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti äkkiä pystyyn ja huusi: "Tuollahan on luutnantti von Klette, menen hakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja minulla on siihen niin harvoin tilaisuus." Hän meni luutnantin luokse ja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku naisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin paljaita olkapäitä pitkin. "Miten kaunista, miten ihmeen kaunista", sanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi tulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.

Muuan vieras herrasmies herätti seurassa erikoista huomiota. Se oli venäläinen kaartinupseeri, kreivi Shutow, joka jo muutamia päiviä oli ollut Egloffin vieraana, suuri, lihava mies, hiukset ja poskiparta hiukan harmenneet, säännöllisen muotoiset kasvot kalpeat ja veltot, raskaat silmäluomet pitkine ripsineen, jotka kohosivat vain harvoin, peittivät harmaita, sentimentaalisia silmiä. Kreivi liikkui verkkaisen varmasti, tervehti ja antoi esitellä itsensä ja tarkasteli samalla rauhallisesti ja tarkoin naisia. Hän ei mielellään seisonut, ja kun hän istui, istui hän mielellään seuran kauneimman naisen vieressä. Niinpä hän suuntasikin askeleensa Lydiaa kohden ja istuutui hänen viereensä. Hiukan syrjäänpäin kumartuneena nojasi hän tuolin käsipuuhun, ollakseen lähempänä kaunista käsivartta, ja alkoi keskustelun laulavalla äänellään: "Minua, ilahduttaa suuresti, että saan täällä kerrankin tutustua seudun naisiin. Naisethan ovat ylipäänsä jokaiselle tärkeitä, mutta me venäläiset, me olisimme ilman naisia hukassa."

"Kuinka niin?" kysyi Lydia ja verhoutui viuhkansa taakse noilta harmailta silmiltä, jotka katselivat häntä epämiellyttävän tarkasti.

"Niin, nähkääs", jatkoi kreivi, "Venäjä on hirveän suuri, liian paljo tilaa; ennenkuin huomaakaan, on yksin. Matkustaa päiväkausia yksinään, asuu omalla maatilallaan, ja muut tilat ovat hyvin kaukana. Kun lähtee metsästämään, niin vain aroa, ei ainoatakaan ihmistä. Yönsä nukkuu suurella heinäru'olla, ympärillä kaikki hiljaista ja avaraa, yllä taivas, — no niin, silloin tuntee itsensä niin tyhjäksi ja hiljaiseksi kuin suuri, suunnaton saippuakupla. Silloin ovat naiset tarpeen, ne tekevät elämän vähemmän autioksi ja lämpimäksi."

"On kyllä", sanoi kreivi, "vain liian voimakas tuoksu, aamulla herää päänsärkyyn, kuin olisi juonut koko yön."

Gertrud Port tulla leijaili nyt paikalle, hän tahtoi myös saada osansa mielenkiintoisesta muukalaisesta. "Eikö totta, herra kreivi", kysyi hän, "Venäjällä ollaan hyvin musikaalisia?"

"Kyllä", vastasi kreivi ja antoi katseensa hetkisen hajamielisesti viivähtää Gertrudin terävillä kasvoilla, "me laulamme paljon, laulaminen käy hitaammin kuin puhuminen, mutta meillä on niin paljo aikaa." Mutta kun Lydia kääntyi kysymään jotain Gertrudilta, pyysi kreivi anteeksi, nousi ja meni Egloffin ja kreivi Bützowin seuraan. "Hyvät herrat", sanoi hän, "illalliseen on kai vielä aikaa, vieraistanne ei ole enää huolta, parooni, mitenkähän olisi pienen préférencen laita?"

"Teillä on kiire, kreivi", huomautti Egloff. "Kiirekö, mitä vielä", sanoi kreivi, "olen vain huomannut, ettei ole mitään parempaa ruokahalun antajaa kuin pari erää préférencea ennen ateriaa." He menivät pelihuoneeseen, mielihyvästä huokaisten istahti kreivi korttipöytään, jakoi lihavalla, sormuksia täynnä olevalla kädellään kortit, istumapaikkojen määräämistä varten ja sanoi: "Täällä sitä on kotonaan." Egloff sekoitti hermostuneena korttipakan, hän oli huonolla tuulella. Kreivin ollessa hänen vieraanaan oli hän pitkästä aikaa taas pelannut paljon ja suurista panoksista, ja häntä suututti huomio, että peli kiihoitti häntä enemmän, kävi enemmän hänen hermoillensa kuin ennen. Parooni Port ja tohtori Hansius, jotka olivat vetäytyneet pelihuoneeseen polttamaan, astuivat lähemmäksi ja katselivat peliä jännittyneen ja tyytymättömän näköisinä.

Vihdoinkin tuli aika lähteä illalliselle. Paroonitar Egloff tarttui parooni Port'ia käsipuolesta ja juhlallisessa jonosta lähdettiin ruokasaliin. Punainen neiti von Teschen säteili tyytyväisyydestä avatessaan ruokaliinaa. "Teidän mielestänne varmaankin on epärunollista ja materialistista", sanoi hän naapurilleen, luutnantti von Klettelle, "että nuori tyttö iloitsee niin kovasti ruoasta, mutta ruoka täällä Sirowissa on aina niin mainiota." "En suinkaan", vastasi luutnantti, "minusta on mieluista ymmärtää naisten tunteita, ja tämän ymmärrän."

Pöydän toisesta päästä kaikui jälleen Dachausenin sydämellinen nauru, hänen laskiessaan leikkiä sinipunervan neiti von Teschenin kanssa. "Teidän puolisonne", sanoi kreivi Shutow Lydialle, "nauraa niin miellyttävästi, ja minä kuulen mielelläni naurettavan."

"Niin", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, "hän on iloinen luonteeltaan." Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä, huudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: "Nauratteko itse mielellänne, herra kreivi?"

"Nauran toisinaan hyvin mielelläni", vastasi kreivi hajamielisesti, "mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain mielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?" kääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. "Ah, Spielhahn pasteijaa!" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan. Egloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut kreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan moraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle: "Oletko onneton?" "Olen raivoissani", vastasi Egloff hiljaa. "Miksi koota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja ruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun karkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa, tyhmä kana." "Hiljaa", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff kumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa onneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja pitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä, milloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli primitiivistä ja viheliäistä.

Nyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi että oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton keskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita vastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille hartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar Egloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa pitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin "eläköön", kun puhe oli lopussa.

Ateria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina tuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. "Se on hyvissä Sirowin illallisissa vikana", sanoi notaari Adine von Dachausenille, "että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne, kuin menisivät ruoat yli voimien." — "Oh, minä en niin helposti ole pelotettavissa", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin mieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat erkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset istuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni ulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon. Hiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi hän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen edessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen puvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän seisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen olkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen mustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: "Ja minä, mitä tulee minusta?" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan niistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös. "Luulen", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta, "luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään."

"Velvollisuuksiamme", toisti Lydia, "niillä, jotka ovat meidän tavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin toisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin."

"Olette henkevä, armollinen rouva", huomautti Egloff. "Sinä ihmettelet sitä", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani hänen äänensä väräjämään, "sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme suuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla lopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla ei ole mitään muuta kuin se."

"Luulen, armollinen rouva", sanoi Egloff, "että arvioitte tämän elämyksen liian korkealle."

"Kuinka voisin tehdä sen?" valitti Lydia, "olenhan valmis valehtelemaan ja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei ole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi." Egloff oli vaiti ja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin ja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen takertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut tekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin sangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: "Luulen, armollinen rouva, että liioittelette tätä rakkauttakin." Lydia taivutti päätään, taivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten pienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.

Salissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi saada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella ryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti. Avoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja tämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa. Ja salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta näkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle, mutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen mielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen, ja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään mitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin vapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. "Te nautitte täällä iltailmaa", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei vastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. "Niin, ihmeen lämmin ilta", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä, pimeässä toistensa vieressä. "Nyt pitäisi minun sanoa jotain", ajatteli Dachausen, "joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä", ja Egloffista oli kuin olisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi kävellä edestakaisin hänen edessään. "Tahtooko hän jotain, tietääkö hän jotain?" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin ystävällinen ääni: "Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti." "Tosiaankin voimakkaasti", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului kreivi Shutowin laulava ääni. "Jäännökseni", sanoi hän. "Ah, he ovat jo quinzessä ", huomautti Egloff, "tuletko mukaan?" "En, en pelaa", vastasi Dachausen, "jään vielä hetkiseksi tänne."

Egloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän ääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi Bützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti ja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. "Me olemme jo työssä", huusi kreivi Shutow. "Hyvä, hyvä", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan itselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.

Salissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki pelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni Port, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen näköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain "raivoisasta, uskomattomasta pelistä", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin olisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta. Mieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö oli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille jäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa, hänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut hänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste. Fastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. "Sallittehan, että suutelen teitä", sanoi Lydia, "tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme lähemmin tuntemaan toisiamme." Egloff hymyili — "halu teeskennellä vain teeskennelläkseen", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan Fastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta tahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme, josta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan kulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja kuiskasi: "Onko tämä kasvatuksen alkua?" Fastrade ei vastannut mitään, hän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman lempeästi ja säälivästi:

Herrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi tyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden ilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja tuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi päällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: "Siellä eivät asiat ole hyvin." Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. "Rakas ystävä", jatkoi paroonitar, "uskokaa minua, tuo venäläinen on itse saatana."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Egloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti aamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä. Sitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen pelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää mennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä hankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään rahoja kreivi Shutowille, joka "Kruununprinssissä" odotti häntä. Miten vastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset hänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki hänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja rumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän ei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle, mutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme tiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian aprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.

Iltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat vaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä mitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä. Oli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa, johon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta, paimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä hyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki hänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien peittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman, talojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja pesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja heiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen tuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian punaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski pysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan matkan Mehrensteinille.

Mehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu ovi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä eteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär tuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea tukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. "Tehkää hyvin ja astukaa sisään, herra parooni", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi arkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän tunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo monet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa, niinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme kiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine kannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema, linna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla. "Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta jäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, "isäni tulee heti, hän on äitini luona, äiti on hyvin sairas." "Oo, sepä ikävää", mumisi Egloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät tytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot kävivät heti jälleen huolestuneiksi. "Luulimme tänä yönä jo kaiken olevan lopussa", jatkoi neiti Mehrenstein, "ja nyt on hän kovin huono." Hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen poskiaan pitkin. "Nyt menen hakemaan isän", lopetti hän ja katosi vihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä taloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia sopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä verho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja tohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja surullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. "Teillä on surua", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja huokasi. "Hirveä yö", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä vekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi kirjoittaa. "Rahat ovat tässä", sanoi hän, "oli vaikeata hankkia niin lyhyessä ajassa niin suuri summa." Hän huokasi. "Samat ehdot kuin tavallisesti?" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti osoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti Mehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: "Niin, nähkääs, minun täytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa ehkä jonkun verran alentaa." Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten hiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. "Tänä yönä", sanoi hän, "odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän levollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra parooni"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän. Hänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan, hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. "Ero kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen", sanoi hän, "ette tiedä, mitä se on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä vuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä vaimo." Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä. "Tutkimattomat ovat herran tiet", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja huolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin eteen. "Olen tehnyt, minkä olen voinut", alkoi hän jälleen puhua hiljaa kuin sairashuoneessa, "en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan maksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne vain olisivat jotain auttaneet." Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi. "Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan", sanoi hän, "hyvästi, herra Mehrenstein." Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton kätensä. "Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra parooni", huomautti hän vielä alakuloisesti.

Egloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen ja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti asteli hän "Kruununprinssiä" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi Shutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni Egloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. "Ah, herra parooni", huusi hän, "toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun tähteni." "Tulen maksamaan teille velkani", sanoi Egloff.

"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä", huomautti kreivi ja heitti kuoren pöydälle vuoteensa viereen, "mutta haluatteko teetä? Tai konjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki." Egloff sytytti paperossin ja istuutui: "Oletteko sairas?" kysyi hän. Kreivi nojautui mukavasti tyynyihinsä. "En lainkaan", vastasi hän, "tapani on vain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä kävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten takaisin menettämänsä hermovoimat."

"Hyvin käytännöllistä!" huomautti Egloff. "Kellä vain olisi aikaa noin treenata itseään peliä varten."

"Sen ei pidäkään pelata", vastasi kreivi hiukan juhlallisesti, "sairain hermoin pelaaminen on diletanttisuutta, ja se on vaarallista. Te olitte myös eilen liian hermostunut ja tulinen."

Egloff puhalteli miettiväisenä savuja sikaristaan. "Sanokaapa, herra kreivi", alkoi hän, "miksi oikeastaan pelaatte. Voittaaksenneko?" Näin sanoessaan oli hän kuulevinaan Fastraden äänen, kun hän tuona iltana Sirowissa oli tehnyt hänelle saman kysymyksen. Kreivi rypisti kasvojansa: "Herra nähköön, millaisia kysymyksiä te teette? En tiedä, luonnollisesti voittaakseni. Charles Fox on sanonut: Parasta elämässä on pelissä voittaminen, sen jälkeen parasta pelissä häviäminen."

Kreivi heittelehti levottomasti vuoteellaan: "Te tahdotte filosofeerata", sanoi hän, "merkki hermojenne huonosta tilasta. No kuulkaa, mitä eräs ystäväni, muuan Klebajew, sanoi. Hän oli narri, lopulta hullu, ja ampui itsensä. Hän sanoi näin: Pelaan joka yö, koska minusta on mielenkiintoista yhä uudelleen otella tuon salaperäisen ja käsittämättömän kanaljan kanssa, jota nimitetään onneksi."

"Hiukan pateettista", huomautti Egloff, "mutta selitys menee mukiin.
Miksi hän sitten ampui itsensä?"

"Siksi että hän oli hullu", vastasi kreivi. "Viime aikoina oli hänellä aina semmoiset puheet, ettei se ollut lainkaan hän itse, joka pelasi joka ilta, se oli toinen, ja toinen pelasi tahallaan huonosti, ja hänen, Klebajewin, täytyi aina maksaa tuon toisen pelivelat, ja hän oli nyt kyllästynyt maksamaan toisen pelivelkoja. No, ja sitten ampui hän itsensä. Täysi hullu."

Egloff oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten miettiväisenä itsekseen:
"Niin, siitä on aina kysymys, toisen velkojen maksamisesta."

Kreivi ojentautui hiukan ja katsahti Egloffiin ihmeissään ja huolestuneena. "Kuulkaahan, parooni, teidän pitäisi ottaa itsellenne toinen huone ja mennä nukkumaan, tehän käyttäydytte, kuin olisitte yhtä mieltä tuon hullun kanssa."

Egloff nauroi ja nousi seisomaan: "Kävelymatka kai tekee saman palveluksen", sanoi hän, "voikaa hyvin, hyvä kreivi, nopeaa toipumista."

"Kiitos, kiitos", sanoi kreivi, "ehkäpä tulette tänä iltana klubiin, olen joka hetki valmis antamaan hyvitystä."

"Enpä tiedä", vastasi Egloff, "pelkään, että kanalja, kuten ystävänne sanoo, ei nyt ole puolellani."

Egloff meni; ulkona otti hän hatun päästään, hänen päätään särki; hän suuntasi kulkunsa puistoa kohden. Valtavan vihreinä kohosivat lehtokujat vaaleanharmaata taivasta vastaan, rastaat pitivät melua oksilla. Puisto oli vielä tyhjänä. Siellä täällä istui joku koulupoika penkillä kirja kädessään, ja lapsentyttö työnsi unisena vaunuja. Omituisen irtautuneelta ja kuin häneen kuulumattomalta tuntui Egloffista tänään tämä ympäristö, kuin unien valtakunnalta, jossa vaellamme. Mutta tuon tunsi hän aikaisemmilta valvotuilta öiltä.

Erääseen tienmutkaan pysähtyi hän. Tämähän oli oikea unten maailma, jossa epätodennäköinen näyttää luonnolliselta. Tuossa tuli Lydia Dachausen häntä kohden puettuna ruskeaan kevätpukuunsa, valkea siipi harmaassa hatussaan, kasvot ruusuisina, silmät kirkkaina. Hymyillen pysähtyi hän Egloffin eteen ja ojensi hänelle kätensä. "Siinähän te olette", sanoi hän. "Oletteko sitten odottanut minua?" kysyi Egloff kummastuneena.

"Olen", vastasi Lydia, "Adine sanoi minulle, että olitte kaupungissa, ja silloin arvelin, että olette täällä. Tahdotteko saattaa minua pitkin lehtokujaa alaspäin?" ja hän alkoi hitaasti kävellä Egloffin rinnalla.

"Tietysti se minua huvittaa", vastasi Lydia. "Aavistin varmaankin jo edeltäpäin, että tapaisin teidät täältä, sillä aamulla herätessäni päätin heti ajaa kaupunkiin. En tiennyt itsekään miksi, mutta päätökseni oli varma. Niin, sellaista voi tapahtua, eikö totta?" Hän katsoi hymyillen Egloffiin.

"Niin, se on omituista", jatkoi Lydia äskeistä rupatustaan, "toisinaan ja aamulla herätessäni olen iloinen. Minusta tuntuu silloin, että kaikki, mikä on ollut surullista ja vaikeata, tulee jälleen hyväksi, elämä on äkkiä jälleen miellyttävää, ja minä iloitsen siitä aivan ilman mitään aihetta. Eikö teillekin satu sellaista joskus?" Kun Egloff ei vastannut, jatkoi hän: "Tämä valaistus tuntuu minusta myös hyvältä, liian paljoa aurinkoa en siedä, mutta tänäänhän kuljetaan kuin vaaleanharmaan, silkkisen varjostimen valossa. Ah niin, ajatelkaas, punaiset lampunvarjostimet, joita te kerran pilkkasitte, saavat lähtöpassin, ja minä hankin itselleni uudet vaaleanharmaasta silkistä, jotka katetaan valkealla silkillä, jotta niistä tulee oikein kirkkaat, se voi näyttää kauniilta, eikö totta?"

"Se voi näyttää kauniilta", toisti Egloff. Tämä tuttavallinen juttelu rauhoitti häntä, hän tahtoi kuunnella sitä.

"Gertrud Port", kertoi Lydia edelleen, "väittää että ne muka tekisivät ihon kalpeaksi ja harmaaksi, mutta katsokaahan, miten värit tänään ovat puhtaita ja selviä. No niin, Gertrud parka pelkää aina näyttävänsä pieneltä ruumiilta."

Lehtokujan päässä oli kioski, jossa oli kahvila, tuoleja ja pöytiä oli asetettu sen ympärille. "Syön täällä vähän jäätelöä", sanoi Lydia, "ja te saatte pitää minulle seuraa."

"Lieneekö tällainen tilanne erikoisen suositeltava?" vastasi Egloff viileästi.

Lydia oli kummastunut: "Miksi ei? Että te katselette, kun minä syön jäätelöä, sitä vastaan ei kai ihmisillä voi olla mitään sanomista." He istuutuivat siis. Kahvilanneiti astui esiin ja sanoi äänellä, jonka välinpitämätön rauhallisuus näytti ikäänkuin painostavan sitä, että hänen mielestään tilauksessa ei ollut mitään silmiinpistävää: "Mansikoita ja vaniljaa." Lydia tilasi mansikoita. "Mansikkahyytelö", kertoi hän, "on nuoruudestani saakka ollut mielihyytelöäni. Pikku tyttönä, kun jonakuna vuonna ensimäisen kerran oli mansikkahyytelöä, suljin ensimäistä lusikallista syödessäni silmäni ja ajattelin, että olinpa kokonaan unohtanut, että tämä oli parhainta maailmassa. Luulen, että olisi mainiota, jos voisimme aina välillä unohtaa kaiken, mikä meitä miellyttää, silloin olisi se yhä meille uutta."

Jäätelö tuotiin; Lydia sysäsi harsonsa syrjään ja alkoi syödä verkalleen ja nauttien. Egloff katseli häntä, tämä oli sellaista, joka teki hänen nykyisessä mielentilassaan suorastaan hyvää. Mitä hänellä lieneekään mielessään? ajatteli Egloff samalla.

Kun Lydia oli syönyt, nojasi hän tyytyväisenä tuolinsa selustaan. Hän heitti pikaisen silmäyksen kondiittorineitiin; tämä oli avannut lainakirjastoromaanin ja luki. Silloin sanoi Lydia hiljaa: "Nukankin nykyään paremmin."

"Niin", sanoi Lydia, "olen keksinyt uuden unijuoman. Kun yö on kaunis, menen noin puoliyön tienoissa Amalian kanssa puutarhaan kävelemään. Aivan niinkuin viime vuonna hiivimme hiljaa puiston halki. Se muistuttaa niin suuresti viime vuotta, heliotrooppia ja oleanderipensaita, joiden ohitse kuljemme pimeässä, ja puutarhassa istumme samalla penkillä, jolla istuin viime vuonnakin. Istun siinä, ikäänkuin odottaisin, ja kun väsyn, menen takaisin sisään ja käyn vuoteeseen, niin voin nukkua."

Egloff kuunteli tarkkaavaisena ja hymyillen. Tämän naisen naiivi oveluus hämmästytti häntä. "Eikö se herätä huomiota talossa?" kysyi hän.

"Se herättää", vastasi Lydia rauhallisesti, "minulta on kysyttykin syytä siihen, no, minä sanoin että minua yöllä ahdistaa ja että minun täytyy päästä ulos. Eräänä yönä seurattiin meitä uloskin. Amalia ja minä seisoimme pensaan takana, kun hän meni meidän ohitsemme. Mutta nyt on hän rauhoittunut."

"Poika parka", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: "Minua ei kukaan sääli", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään, silloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle ja veti harsonsa jälleen paikoilleen: "Nyt täytyy minun mennä", sanoi hän, "minua odotetaan anoppini luokse." Hän ojensi Egloffille kätensä. "Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta kuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan." Samalla katsoi hän Egloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa oli.

Kun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä, että Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten luja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti päänsä!

Puisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat iltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui vielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin. Klubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta kuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.

VIIDESTOISTA LUKU.

Parooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti asteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat keskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat heitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä parooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun aikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta laskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään: "Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut jälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja voimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä pitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa."

Suojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen käytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte- ja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden latvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla, siellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä vihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään, kalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan sammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat juttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa. Hän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko olemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi vaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta lempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade ei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta Dietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän tiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan jälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen edessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa kuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa järjestykseen hänen rauhattoman mielensä; "järjestyshaluisen naisen intohimoksi" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän tahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat nyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat katsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen vanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui. "Niin, se on ihmeellistä", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he taas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.

Gertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: "Ja kuitenkaan, ilman näitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen avoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot mieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun palvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä, silloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään syvyyteen."

Aurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden metallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön hämärä. "Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?" kysyi parooni Port.

"Niin", vastasi parooni Warthe, "silloin tällöin pistäytyy hän täällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin, jotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa." Fastrade kuuli tämän, punastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: "Ehkäpä hän paremmin osaisi, jos häntä enemmän rohkaistaisiin." Parooni Warthe teki kädellään torjuvan liikkeen. "Minä olen kohtelias kaikille vierailleni", sanoi hän, "mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni. Sinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet mennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin sanoakseni sinun kutsumuksesi."

Parooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha ystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä, että sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja sammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa kertomista: "Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa onnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen laahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot enää tyydyttäisi."

"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa" vastasi Gertrud, "ja hänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen. Teschenhän onkin niin hirveän ruma."

"Alkaa olla kosteata", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin. Laskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi nurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin vieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä illan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. "Ilman tätä runsasta kastetta", sanoi parooni Port, "olisi toukokuu miltei liian kuiva." "Niin sanoo Ruhkekin", sanoi parooni Warthe, "mutta niityt ovat lupaavat." Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.

Sillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski kepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki tienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei Fastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta niinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt, jolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin jokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla näkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin.

Kotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli laskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi vihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa herättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä asioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä aikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta. Ja juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut mennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen "paheksumus" katseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa kävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski Klausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut mitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin ajoihin ja ratsastusmatkoihin.

Kun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti hyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri, joka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut olivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei milloinkaan ollut suututtanut häntä. "No, eteenpäin poikaseni", huusi Egloff, ja ori alkoi ravata.

Niityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä, laitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät kahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa sumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä koivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun tavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään virkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten kyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu. Mökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei maistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin edustalla. Egloffia nauratti. "Vanha viekottelija", sanoi hän, "no, no, viettäkäämme muistojamme." Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli ulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: "Herra parooni on jälleen matkalla", tuumi hän.

"Niin, Lene", vastasi Egloff, "otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää sinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan veresi ole levollinen?" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe: "On se mukava yö", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin, taluttaakseen sen vajaan.

Egloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi katsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti, ja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi tällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän olevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki pitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen ja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine tuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi hänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein, tuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen eteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä niinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä ja vavisten: "Siinähän olet", kuiskasi hän, huokaisten syvään helpotuksesta, "jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme puutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu jotain, koko puutarha on kuumeessa'."

Egloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet penkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva verho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen suihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.

"Mitä tapahtuukin", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi, "minä istun täällä ja odotan." Egloff meni takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä unelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. "Kunpa en vain täydelleen heräisi", ajatteli hän, "heräämistä on vältettävä." Kun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen nopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä silmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava jotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta purren: "Roisto!" Sitten menivät he toistensa ohitse.

Dachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden saapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen tunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen epäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut lihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua. Oli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään, hänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi. Hän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi. Kiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan penkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: "Tule!" Lydia nousi ja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä taloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta saliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian tuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin ja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota hän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä hiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin lapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään ja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen kasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi poispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä, että hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa, sitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja vaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi hänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa ylitse: "Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko koskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi, sinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä tuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen lurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki selvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista halpamaisuutta." Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen edessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin kiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa, pieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit pysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. "Ja muut", jatkoi Dachausen, "muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat sormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana ja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen häpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko tätä taloa." Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi pieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.

Tämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se vain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.

Dachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja sanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi: "Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna lähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin, silloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja odotettava minun toimenpiteitäni." Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä kerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. "Hän alkaa itkeä?" ajatteli Lydia.

"Lydia", sanoi hän vapisevalla äänellä, "täytyikö näin käydä?" Mutta hän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.

Lydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle hyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli Amalien lempeän äänen: "Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan."

KUUDESTOISTA LUKU.

Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki, mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen, pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen. Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."

"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui puutarhaan.

Lydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan eteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi penkin eteen. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi itkeä: "Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä", vastasi hän, "mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän luoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin tappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa hänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette täkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään."

Fastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään penkin selustaan: "Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin, miksi?" kysyi hän.

Lydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi rukoillen Fastradeen: "Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät asiat", huusi hän, "varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini luokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut minut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi, teidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni. Hyvä jumala, ymmärrätte kai!"

Fastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan avoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja väkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin hän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä katselivat häneen. "Nyt olette vihainen", valitti Lydia, "ja minulle saattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä voi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin tarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta minä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa." Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja voivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi, hän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä, vikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani kätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle lapselle. "Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi, teidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on lakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri pahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on tuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä." Fastraden ääni alkoi vapista ja sitten kokonaan pettää.

"Luuletteko?" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten ympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian kädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin voimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä ja alkoi itkeä.

"Teidän täytyy nyt lähteä", sanoi Fastrade, "jos aiotte ennättää junaan." Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. "Niin, minä lähden", sanoi hän, "miten hyvä te olettekaan"; ja hän kumartui suutelemaan Fastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että Lydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: "Niin, hyvästi sitten", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin kukkalavojen ohi puiston portille päin.

Fastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta tulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin olisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste, joka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan tumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut alkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen hohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon, kalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin, kyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei voinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai lintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.

Tämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin kesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine auringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen puutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja, järjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen, tehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne hiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.

Illan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin saattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla ajettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi savu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän iloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen. Fastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä ampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin huostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon hohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten säteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla olevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet, syöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin rauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä muistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana seisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli tehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle, että heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi, miksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff sisään. "Hyvää iltaa", sanoi hän. "Hyvää iltaa", vastasi Fastrade ja ojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi heti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua — nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa pettävän, jos hän epäröisi. "Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut noin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille kumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin."

Keveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin ja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin puupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa, jolla hän leikitteli. "Sehän oli hyvin ja oikein menetelty", sanoi hän, "ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että näin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea, niin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät muistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella ja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu asiaan."

"Se kuuluu asiaan", huusi Fastrade intohimoisesti, "jos olisit sairas, tai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi ainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi olla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et enää ole minun."

Egloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta:
"Kuulunko Lydia Dachausenille?" kysyi hän.

"Hän oli tänä aamuna luonani", jatkoi Fastrade, "hän tietää sinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun pelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun."

Egloff kohautti hiukan olkapäitään: "En ole niin antelias jakelemaan omistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni minussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa, mutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä ymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!"

Fastrade pudisti päätään: "En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että nainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi kysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin elävää ruumista."

Aurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista kuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen ja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin hipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi hän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta, kuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: "Niin on teillä aina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys, kunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita, joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin tukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki."

"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun", vastasi Fastrade hiukan juhlallisesti, "ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin toivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä."

"Oh, tuon tunnen", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, "aina olet tahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa kohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi puolustautua."

"Ah, jättäkäämme se", sanoi Fastrade väsyneesti, "se ei ole voinut auttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen."

Hiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: "Ei tule kysymykseen — no, se olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi tullut kysymykseen." Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet selvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten siipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta ikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.

"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.

Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän: niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla kaikkiin muihin linnoihin.

Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa, lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui, pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa. Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään, hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle, mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin. "Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa, lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät; "tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Myöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin. Klaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa, kysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja surullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran kuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan paroonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään oli jotain epävarmaa ja arkaa. "Olet varmaankin nälissäsi, lapseni", sanoi hän, "saat heti syödä." Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua. Paroonitar silitti hänen takinhihaansa, "nuku vain lapseni, ei kukaan häiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa, ehkä myöhemmin syöt hiukan." Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen kädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat häntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän heidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.

Hän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin kuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut, että kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt asiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä tuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun valaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja viheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin, mittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja luutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff kulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa kauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän Dachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään sen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika, ajatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen oli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen ilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja miten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von Dussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä kauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen leima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset Dachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta huonolla menestyksellä.

Bützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri monokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. "Luulenpa, että aloitamme", sanoi hän, "kaikki on valmiina." He siis asettuivat paikoilleen. Kun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien nuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät jäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei tiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen molemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori Hansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet. Egloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei hän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. "Sattuma keuhkoihin", sanoi hän hiljaa, "paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet kyläravintolaan." "Voinko olla avuksi?" kysyi Egloff. "Ei ole tarpeen, siellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu", ja hän kiiruhti jälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat Dachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin askelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden lehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen tunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli ikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa ajatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän kaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo, tuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana oli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin käynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. "Hyi pahus", murisi hän ja sylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. "Jos minä olisin kaatunut", mietti hän, "olisi Fastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle saavuttamattomampi kuin koskaan ennen." Hän kadehti Dachausenilta tuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten asiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut hänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana oli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi sateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää, mennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat voimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä tavanomaisella mielenkiinnolla.

Saavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton, haisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen seisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut. "Hyvää huomenta, herra parooni", sanoi hän ystävällisesti, "herroilla on huono ilma, ikävä kyllä." Tohtori Hansius pistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. "Miten on laita?" kysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: "Ei ole hyvin", sanoi hän ja meni jälleen.

Myös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he viivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät olevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi tapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui miellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan, missä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa herätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen ovelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. "Luulen että hän haluaa nähdä teitä", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi kalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen makasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa hetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja kellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän silmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa, käänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen. Hän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä, ojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: "Luulen, että teidän on poistuttava."

"Mitä hän sanoo?" kysyi Egloff. "Hän kysyy Lydiaa"' vastasi tohtori. Egloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. "Täällä on huono ilma", sanoi tämä, "ulkona on miellyttävämpää." He menivät ulos ja astelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa. Bützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta, mutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja pieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita jänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin odottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. "Kuulkaapas, Egloff", sanoi hän, "on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla on nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?" Egloff ei tähän saakka ollut ajatellut nälkäänsä. "Tulkaa autooni", sanoi kreivi, "siellä on minulla ruokaa." He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti varastonsa esille: "Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää kalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä", ja he alkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja syöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi sisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi ikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän puhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli muitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä oli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia. Teschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista, joita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota oli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä, pähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli lopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti tiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja liian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä. "Lähtekäämme ulos", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette heitä vastaan vakavana ja juhlallisena: "Kaikki on lopussa", mumisi hän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: "Hyvin surullista, hyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä vien teidät asemalle, Egloff." Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa. Dachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli jälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen aina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat jälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään onnettomuus ollut painanut leimaansa.

Egloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat omituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että hän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes kuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille hyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen Bützowin autoon.

Sitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti toistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa; mennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja uudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään kaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten kalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo, miten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän, Egloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan vakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata tuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se olisi ollutkaan!

Niin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista kaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja silloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti huoneestaan.

Neiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään, raamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff istuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli istunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä unisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet kimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.

Alettiin laulaa "Hädässän huudan Herraa". Voimakkaat, hiukan käheät äänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen hartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat Egloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka kantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen jännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin valittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi vavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen mumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff nousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää, hän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui suureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että kalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet havaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän sulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen unen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun, kasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä, ja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta, auringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin lapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi ikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian voimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä, kunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi hänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä koskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei milloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät kaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se ainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään yksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että hänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä se oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä hän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä, toisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle ja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla kaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen miltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin rautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin, kirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.

Egloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten pukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis ja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä eteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä. Inholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.

Ali oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta, lähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi niittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli lepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt häntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun ikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä, että Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi hänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa, ja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi vanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä, jotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva kalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali oli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. "Eteenpäin", kuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää kohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden kapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali itsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka oli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. "Hyvin juostu, kunnon ukkoseni", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön ja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti oikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan ja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi maahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana. Egloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi puoliääneen: "Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa itseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole." Hän nousi jälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet, pienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä maata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen jälkeensä jälleen kiinni. — —

Varhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin metsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen neidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi armollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. "Hyvä, minä tulen", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui nopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät olivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen tyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän ei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa. Hän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. "Niin, nuorelle herralle on tapahtunut pahaa", kertoi hän, "ylhäällä metsästysmajassa." Hän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli lähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. "Siis menkäämme", sanoi Fastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade tahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He nousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen pienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle. Metsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja talonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän astui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he olivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli avattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti, kalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja niillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.

"Hän on kuollut", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui maahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille, otti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle puoliääneen: "Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut läsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään meni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä."

Ihmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut, hän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin kosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. "Meidän täytyy viedä hänet kotiaan", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen suurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: "Hän kuoli täällä yksinään, sillä minähän jätin hänet." Saapui miehiä, joilla oli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa määräyksiä ja hänet kannettiin ulos. "Saanko viedä Teidät vaunuissani?" kysyi tohtori Hansius Fastradelta. "Jään hänen luokseen", vastasi hän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän paarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas, lehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin olisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä seisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan hiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan kukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Paroonitar Port oli antanut tuoda käsityökehyksensä ulos verannalle; siellä istui hän villin viiniköynnöksen varjossa ja ompeli. Hän neuloi nuorta koiraa, joka tavoittelee ampiaista, kirkkaansinistä taustaa vastaan. Myös Gertrud oli asettunut tänne lepotuoliin ja katseli joutilaana ympäristöä. Mutta Sylvia luki itsekseen jotain englantilaista romaania. Parooni Port tuli verannalle ratsastuspuvussa, sillä hän oli lähdössä tavalliselle iltaratsastukselleen. "Te istutte täällä aika mukavasti", sanoi hän, "tulin vain sanomaan, että ratsastan Padureniin ja tulen ehkä myöhemmin kotiin." "Tee se", vastasi paroonitar, "käy katsomaan Padurenilaisparkoja." "Parkoja, mitä joutavia", vastasi parooni, "minusta Warthe viime aikoina on ollut sangen hyvällä tuulella. No, ja Fastrade toipuu myös vähitellen, kertoi täti. Järkevä warthelainen veri. Hyvä on, että ikävimmätkin asiat menevät menojaan." Hän seisoi vielä hetkisen siinä ja katseli alas puutarhaan, "mainio ilma, mainio ilma", mumisi hän, "jos tätä jatkuu, saamme heinää makeata kuin sokeri. No, siis näkemiin", ja hän meni.

Sylvia, joka isänsä puhuessa oli rauhallisesti jatkanut lukemistaan, laski nyt kirjan kädestään. "Sinähän itket", sanoi Gertrud. Sylvia hymyili, silmät täynnä kyyneleitä. "Niin", vastasi hän, "pikku Mary, joka rakastaa lordia, kuolee sydän murtuneena, se on niin liikuttavaa." Gertrud nojasi tyytyväisenä jälleen tuoliinsa. "Sellaista tapahtuu, varmasti", sanoi hän, "ja on lohduttavaa, että sellaista kaunista, tulista todella on maailmassa olemassa, vaikkei sitä meille satukaan. Mutta Egloff raukassa ja Fastradessa, ja Lydiassa ja Dachausenissa se jo oli meitä sangen lähellä."

Paroonitar nosti päätään ja katsoi tyytymättömästi tyttäreensä silmälasiensa ylitse. "Miten taas puhutkaan", sanoi hän, "kiitä luojaasi, että saat elää täällä rauhallisesti ja onnellisesti ja että olemme säästyneet sinun tyhmiltä tulisuuksiltasi."

Gertrud hymyili voittajan ylemmyydellä. "Enhän sano mitään", vastasi hän, "mutta saanhan kai iloita edes siitä, että tuolla ulkopuolella on elämää, jossa sattuu mielenkiintoisempaa kuin että heinät saadaan onnellisesti latoon." Paroonitar kohautti olkapäitään ja etsi villakorista sopivaa lankaa. "Ulkona, ulkona", murisi hän, "olethan ollut ulkona ja Fastrade myöskin, ja mitä se auttoi? Tehän tulette kuitenkin takaisin, ettehän voi siellä tulla toimeen." "Ehkemme", vastasi Gertrud ärtyneenä, "mutta saanhan edes iloita siitä, että on ihmisiä, jotka voivat."

Sillä välin ratsasti parooni Port vanhalla tammallaan verkalleen peltojensa halki. Päivä oli ollut hyvin kuuma; ilta-auringon valaisemana leijaili pöly maantien yllä kuin punertava usva, vilja oli jo tähkällä, täydessä kukoistuksessaan olevat niityt hohtivat kauniin kuparisilta. Työstä palaavat miehet tervehtivät paroonia, ja hän nyökäytti hyväntahtoisesti, virkahtaen mille mitäkin: "Kuuma päivä tänään, eikös ollutkin?" Ja vielä heidän ohi mentyäänkin oli hänen kasvoillaan ystävällinen hymy. Hän tarkasteli iltaisilla ratsastusmatkoillaan mielellään paitsi omiaan myös naapurien peltoja. Niinpä hän nytkin kääntyi Barnewitziin menevälle tielle. Mennessään talon ohi näki hän paroonitar Dachausenin ja Adinen surupuvuissaan seisovan portailla ja katselevan navettaan päin, johon juuri ajettiin karjaa, pitkä rivi kauniita, mustan ja valkean kirjavia eläimiä, jotka hitaasti kulkivat ohitse ja levittivät ympärilleen kylläisyyden ja verkkaisuuden tunnelmaa. Parooni tervehti ja naiset viittasivat vastaukseksi. Barnewitzistä kääntyi hän Sirowiin päin. Pellot olivat sielläkin lupaavat. Puutarhan aidan lävitse näki hän molempien naisten liehuvine suruharsoineen kävelevän edestakaisin pienessä kävelyhallissa. Se oli hänelle tuttua, sitä hän oli monesti nähnyt ohi ratsastaessaan, tänään herätti vain hänen huomiotansa se, että paroonitar oli antanut neiti von Dussalle käsipuolensa ja näytti kävelevän hitaasti.

Auringonlaskun aikaan saapui hän Padureniin. "Herrasväki on alhaalla puistossa", ilmoitti palvelija. "Tiedän, tiedän", sanoi parooni ja läksi alas pikku järvelle. Sieltä löysi hän parooni Warthen pyörätuolistaan, paroonitar Arabellan ja Fastraden. He istuivat hiljaa ja odottelivat sorsien tuloa. "Joko ne tulevat?" kysyi parooni Port. "Ne tulevat", vastasi parooni Warthe ja nauroi, "kuuman päivän jälkeen on niillä kiire." "Niinpä niin", sanoi parooni Port ja istuutui vanhan ystävänsä viereen: "Mainio ilma, jos tätä jatkuu, saamme pian kiirettä", ja hän kertoi Witzowin pelloista ja Barnewitzin ja Sirowin pelloista ja he keskustelivat aikaisemmista sadoista. Kun parvi sorsia tuli lentäen ja laskeutui kohisten kaislikkoon, pysähtyi vanhojen herrojen keskustelu ja he nauroivat.

"Eikö mitään uutta näiltä seuduilta?" kysyi parooni Warthe. "Ei mitään", vastasi parooni Port, "täällä on jumalan kiitos kaikki jälleen rauhallista." "Se on hyvä", sanoi parooni Warthe opettava sävy äänessään, "onhan sitä elämässä saanut kokea levottomuuttakin, onhan sitä jokaisella ollut puuhansa ja toimintapiirinsä, nyt kaipaa tyynen sopukan rauhaa." "Siinä olet aivan oikeassa, veli", vahvisti parooni Port.

Fastrade istui äänettömänä ja katseli ulos järvelle. Vanhusten tyytyväisesti haastelevat äänet kaikuivat hänen korviinsa kuin jokin, jolta hän koetti suojella itseään. Kaikki oli jälleen rauhallista. Eikö tämä rauha ollut uhkaavaa ja vihamielistä? Hän oli peloissaan tuskansa takia, joka nyt oli hänen pyhin elämyksensä. Rauhoittuisiko sekin tässä tyynessä sopukassa, muuttuisiko uniseksi, katoaisi?

Hämärä tummeni, sorsia ei enää tullut, järvellä kävi hiljaiseksi, vain joskus kahisi lintu kaislikossa, sorsa äänteli unissaan ja sammakko läiskähteli rannan matalassa vedessä. — Fastradesta tuntui hyvältä hiljaa itkeä pimeässä, kuunnella sydämensä lyöntejä ja verensä kuumeista kiertoa, hän tunsi silloin ihmeellisesti yhtyvänsä siihen salaiseen nyyhkytykseen, hyväilyyn ja huokailuun, koko siihen salaperäiseen elämään, joka sykki kesäkuun hämärässä. — "Tulee pimeä", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin. Puutarhan veräjällä käski parooni pysähtymään. "Katsohan, Port", sanoi hän, "tuolla teillä on jo sytytetty tuli".

"Niin", vastasi parooni Port, "ja Sirowissa myös. Ja tuolla etäällä ovat Barnewitzin valot."

Kultaiset valopilkut tuikkivat rauhallisesti yli tasangon, jonka vainioiden, rehevien niittyjen ja hiljaisten teiden ylle kesäyö laskeutui kuiskailevana.

"Mutta viileätä on sentään iltasin", huomautti parooni Port. "Niin, viileätä", vahvisti parooni Warthe, "lasi minun punaviiniäni tekee nyt hyvää, tunnethan sen." "Sen tunnen hyvin", sanoi parooni Port myhäillen, ja molemmat vanhat herrat nauroivat hyvillään ajatellessaan mainiota Padurenin punaviiniä. —

LOPPU.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILLAN VARJOT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.