The Project Gutenberg eBook of Suuri lähetystö, by Johan William Nylander

Esipuhe.
I. Huolettavia huhuja.
II. Kun julistuskirja saapui Tammisaareen. Maan suru.
III. Kuinka Suomen kansassa taas toivo syttyi.
IV. Matkalla Helsinkiin. Tapaan ensimmäiset edustajat.
V. Vierasvarainen isäntä. Miten adressin allekirjoitukset
edustajilta koottiin.
VI. Ruunun puolesta. Teen juonnissa.
VII. Sunnuntaiaamun kävelyretki.
VIII. Eräs varoitusmerkki.
IX. Kukkaismielenosotukset maalisk. 13 p:nä. Päivällisillä
uusmaalaisten ylioppilasten luona.
X. Valmistava kokous.
XI. Lähetystön ensimmäinen suuri kokous.
XII. Onko kenraalikuvernöörille ilmoitus annettava.
XIII. Pari lähetystön johtajaa.
XIV. Äkki päätös.
XV. Matkalla Pietariin.
XVI. Ensi päivämme Pietarissa. Hieno kortteeripaikka.
XVII. Vastauksia ja pettyneitä toiveita.
XVIII. Kodikas asunto. Hiukan Iisakinkirkosta.
IX. Odottamaton lähtö.
XX. Kotimatkalla.
XXI. Jäähyväisjuhla.
XXII. Lähetystön viimeinen kokous. Ero.
XXIII. Taas kotona Tammisaaressa.
Adressi.
Lähetystön jäsenten luettelo.

ESIPUHE.

Nämä lehdet eivät esiinny sillä vaatimuksella, että muodostaisivat suuren lähetystön täydellisen historian, ne ovat, kuten jo nimilehtikin osottaa, ainoastaan persoonallisia muistoja äsken kuluneilta, tapausrikkailta, surullisilta, mutta myöskin erittäin mieltäkiinnittäviltä ajoilta.

Lähinnä olen lehtiseni kirjoittanut kiitokseksi sille kunnalle, joka luottamuksella valitsi minut valtuutetukseen lähetystöön. Jos ne sen lisäksi voisivat innostuttaa jonkun näihin asti välinpitämättömän myötätuntoiseksi syrjäisen kansamme hiljaiselle, aseettomalle taistelulle kateutta, pilkkaa ja pahoja aikeita vastaan, silloin ne eivät olisi pudonneet siemeninä hankeen, silloin olisivat nekin pieneltä osaltaan edistäneet isänmaan kallista asiaa.

Kertokaa monessa kodissa nuorille ja vanhoille vaatimattomin sanoin tuota vaikuttavaa tarua, kuinka Suomen kansa lähti kuninkaisiin.

I. HUOLETTAVIA HUHUJA.

«Sellaista hallayötä, kuin oli helmikuun 15 päivä, ei olo Suomen kansa koskaan kokenut.«

«Vastaiset tapaukset luovat varjon ympärilleen«, sanoo englantilainen sananlasku. Ja kahdellakin tavalla loi helmik. 15 p:n hallayö taikka toisin sanoen tuo niin kuuluisa armollinen julistuskirja varjonsa rauhallisiin maaseutuihimme. Se levisi synkkänä sumuna yli koko maan ja sen sumun koskesta kuumotti kummituksia. Ei hirmuvallan verenpunertavia kummituksia, vaan hädän ja surun ja kurjain aikojen hallavankalpeita kuvia. Eikä ne kuvat huhun siivillä lennellen kertoneet murhista, väkivallasta eikä maanpakolaisuudesta, vaan nuo surumieliset, synkät äänet kuiskivat hyytävän usvan keskeltä, että Suomi ei enää jäisi suomalaiseksi. Mistä lensivät nämä huhut, oliko niissä perää?

Ei kenkään rauhaisella kotikulmallani sitä tiennyt. Kuka ne toi? Sanomalehdetkö? Kenties oli joku rivien välitse lukenut jotakin salaperäistä noista usein uudistuvista uutisista: «Lehti on myöhästynyt painoesteen takia« taikka noista omituisista — — —, jotka huolellinen painoasiamies usein asetteli pääkirjoituksen keskelle. Kenties toi meille huhun kunnianarvoinen valtiopäivämiehemme, joka aina, kun pikimmältään käväsi kotonaan pääkaupungista, näytti yhä umpimielisemmältä ja yhä kumarammalta. Painoiko häntä ainoastaan sääli sitä kansamme nuorisoa kohtaan, joka hänen ja muiden esittämistä järkisyistä huolimatta lähetettäisiin tuon suuren, vieraan maan harjoituskentille? En tiedä, — vaan kuulin hänen kerran kotiintullessaan sanovan ijäkkäälle ystävälleen, hänen kättään puristaessaan: «Terveiset haudasta.«

Niin, haudasta, johon vapautemme, kansallistuntomme, oikeutemme ja perityt lakimme olivat määrätyt haudattaviksi ja joka oli auennut. Juuri tämän auenneen haudan varjot ne hiipivänä ja tukahduttavana utuna peittivät maamme ja tunkeutuivat jokaisen kotiin, jokaisen mieleen. Kauan tätä hautaa oli kaivettu, useita vuosia, niin kerrottiin, ja se oli ollut äänetöntä, salattua työtä. Muutamia vuosia sitten tehtiin kuukausmäärin yön hiljaisuudessa vaivaloista työtä, kun kaivettiin tunnelia salahaudaksi erään Pietarin etevimmän kadun alle. Silloin tahdottiin surmata jalo ruhtinas, joka oli vapauttanut valtakuntansa maaorjuuden häpeästä ja tahtoi suoda kansalleen vapautta ja valoa. Nyt tahdottiin tukahduttaa pienen, uuraan ja uskollisen kansan saavuttama kehitystila. Muutamia vuosia sitten tarvittiin vain kipuna johtolankaa sytyttämään. Nyt tarvittiin ainoastaan lapion sysäys, jotta pimeä hauta aukeneisi. Se sysäys oli helmik. 15 p:n julistuskirja ja se suunnattiin valtiomuotomme kulmakiven alle: Säätyjen lainlaadintaoikeus kumottiin. Silloin lehahti katkera huokaus yli maamme. Huhu oli puhunut totta. Suomi ei saanut enää olla suomalainen. Silloin tuli luoksemme surun enkeli, tuli jokaiseen kotiin. Rikkaan luo ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen. Ja surun mukana tuli tuska ja toivottomuus. Miten? Taipuivatko nuo sitkeät, voimakkaat hongat, jotka olivat itäneet myrskyssä ja kasvaneet lumessa, jotka syysvihurien vinkuessa olivat luottamuksella seisseet ja riemuinneet viljelyksen karusta luonnosta ja kovasta ilmanalasta saavuttamista voitoista, nuoko hongat, jotka valosina kesäöinä niin viehkeästi olivat huminoineet kaunista Suomen lauluaan, — — nekö tässä tuulessa taipuivat? — Ei, ne eivät taipuneet eikä vaikeroineet, — ne ainoastaan nöyrästi ja raskaasti huokasivat, kun tunsivat maaperän allaan tutajavan.

II. KUN JULISTUSKIRJA SAAPUI TAMMISAAREEN. MAAN SURU.

Perjantaiaamuna maaliskuun 17 p:nä ei liene ollut yhtään pääkaupunkilaista, joka ei olisi tiennyt, että kansaamme vastaan oli tapahtunut yksi niitä suurimpia vääryyksiä, joita uudemman ajan historia tuntee. Mutta Tammisaaren pienessä kaupungissa kävivät ihmiset vielä lauvantai-iltana levolle, tietämättä muuta, kuin että epämääräiset huhut, jotka postin saapumisesta, k:lo 5:stä asti, olivat olleet liikkeellä, olivat antaneet aihetta vakaviin keskusteluihin yksityispiireissä taikka Palokunnan talon perheklubin pienissä seuroissa. Kirjapainossa vain oli tänä iltana vastoin tavallisuutta kiire. Myöhään saapunut sähkösanoma oli tuonut sinne julistuskirjan ja sitä nyt parhaallaan ladottiin, jotta se sunnuntaiaamuna ennen kirkonaikaa saataisiin jaetuksi. Varhain sunnuntaiaamuna saavuin parturiin. Ken vähänkään lie jossakin maaseutukaupungissa oleskellut, hän tietää, mikä merkitys siellä on parturintuvalla. Se on ikäänkuin jokin jokaisen yhteinen tyyssija, jossa kävijät kaikki tuntevat toisensa ja jotka parturi tarkoin tuntee. Hän on luonnollisesti puheenjohtaja kaikissa siellä tapahtuvissa keskusteluissa. Ja veitsi kädessään osaa hän taitavasti johtaa keskustelun eri puolueharrastusten, uskonnollisten ja yhteiskunnallisten mielipiteiden y.m. salakarien lomitse.

Vaan tänä sunnuntaiaamuna oli tavattoman hiljaista parturintuvassa. Joko oli keskusteltu kylliksi ilmoista ja halonhinnoista? Eikö vielä oltu kajottu noihin tavallisiin huhuihin ja kuulopuheisiin?

«No, nythän se on saapunut«, virkkoi parturi ja kohotti veitsen henkikirjurin pyöreältä kuvalta. Hän viittasi lasiarkkua kohden, jossa olivat henkselit ja kravatit, ja lisäsi kokeneen valtiomiehen äänellä: «Kunhan siitä nyt kaikki parantuisi.«

Rakennusmestari, joka, istui nojatuolissa, ojensi minulle paperin; konsuli, joka seisoi uuniin nojautuneena, katseli salaperäisesti kattoon päin ja maalari, joka istui tuolilla lähinnä ovea, otti huoahtaen esille uuden paperossin. Otin paperin, tuijotin siihen, — siinä oli nyt se, mikä meiltä riistettiin, ja mitä annettiin sijaan! Nyt oli suru meillekin ehtinyt; huhut ja arvaamiset olivat lakanneet.

Mutta tuolla vanhassa, kunnianarvoisessa kirkossa, joka niin usein viime vuosina oli ollut melkein tyhjänä, kun seurakuntalaiset olivat uusia opettajia ruvenneet kuuntelemaan, siellä ei ollut tänään yhtään paikkaa vapaana. Ja niin oudosti se puhui tänään pastori, — ei yskineet ihmiset, vaan naiset itkivät. Niin kummalliselta kajahti tuo vanha virsi Kustaa Aadolfin ajoilta; siinä lauloivat surun ja epätoivon äänet luottamuksen ja toivon sanoja ja niitä säestivät urkujen säveleet kuin vaahtoisat meren laineet, jotka armotta runnistavat kaikki alleen. Ulkona riehui myrsky ja kiskoi vanhoista tammista viimeisiä kuivaneita lehtiä, kesäisen lehtipuvun viimeisiä jätteitä.

Miksi se pappi näytti sekaantuvan esivallan puolesta rukousta lukiessaan, — olihan sillä käsikirja edessään?

«Hän itkee«, sanoi Stenholmin vaimo, joka istui vieressäni penkissä, miehelleen ja kehitti auki nenäliinan, joka oli virsikirjan vieressä hänen sylissään.

Ei kukaan tänään arvostellut saarnaa, kun kirkosta ulos tultiin. Hiljaa vain puristettiin tuttavien käsiä ja kiirehdittiin alakuloisina kotiin.

Mutta yksi tyytyväinen oli kumminkin kaupungissa. Se oli herra Pestrikoff, tuo varakas venäläinen kauppias, jolla oli puotinsa kalasatamassa. Hän, joka vielä muutamia vuosia sitten hiiviskeli yltympäri saaristossa suuri, ruskea nahkakontti seljässään. Silloin tiettiin, että nimismies häntä ajoi takaa, koska hän kävi luvatonta kauppaa, ja sen vuoksi häntä pidettiin melkein muinaisaikaisena salakuljettajana sankarina ja siksi hänet hiljaa saatettiin saaresta saareen. Nyt oli hän luopunut tuosta kiertelevästä, tuottavasta, mutta vaarallisesta ammatistaan, ostanut talon ja rauhassa asettunut omasta «lafkasta« myömään. Valkosen-punasen-sinerväksi maalatulla kyltillä luettiin: Siirtomaatavarankauppa J.F. Pestrikoff, vaikka kaupungin palvelustytöt sanoivat lyhyemmin ja yksinkertaisemmin tekevänsä ostoksensa «venäläiseltä«. Mutta venäläinen oli kohtelias kaikille ja vanhan tuttavuuden vuoksi möi hän tavaroita velaksi koko saaristoon, jota hän nyt hymyillen piteli lihavissa, pehmeissä käsissään.

Kun Stenholm vaimoineen kirkon jälkeen sisän kautta saapui puotiin ostamaan naulan kahvia ja sokuria, taputti hän heitä tyytyväisesti olalle:

«Nyt kaikki juva, nyt kaikki venäläisiä tulevat. Olkaa hyvät, istua. Saisko olla sikaari, ja rouva yksi lasi viiniä. Nyt veljet ollaah kaikki.«

Seinätyksin myymälään on kaupungin sähkölennätinkonttori. Siellä takoi kone hermostuneesti. Sinne saapui viestejä, miten pääkaupungissa julkiset huvit peruutetaan, kuinka myymälät puetaan valkoisiin ja mustiin, kuinka ihmiset pukeutuvat surupukuun kuin äitinsä kuoltua, — saapui sanomia, että Suomella oli yleinen maansuru.

III. KUINKA SUOMEN KANSASSA TAAS TOIVO SYTTYI.

Oletko koskaan ollut merillä myrskyssä? Oletko kuullut ilman irtipääsneiden valtojen ärjyvän ja nähnyt raivotuulen riehuvan ja kuin julmassa leikissä heittelevän ihmisneron tuotteita, valtameren suurimpia höyryjä taikka ylpeimpiä purjealuksia! Silloin olet huomannut, minkälainen mitätön tomuhiukkanen ihminen on kaikkivallan kädessä, ja sinä olet kunnioituksella notkistanut pääsi. Niin notkistuu ylpeinkin ihminen, niin taipuu korskeinkin kansa hädän hetkenä, onnellisna, kun vielä on ystävä, joka ei petä. Suomen kansa on kenties menestyksen päivinä unhottanut sen, joka johtaa kansojen kohtaloita, mutta Jumalaansa se ei ole hyljännyt ja surussaan se hänen puoleensa kääntyi. Koko maassa pidettiin surujumalanpalveluksia ja rukouksia.

Isku oli tullut iskun päälle uudella viikolla, — ensimmäisellä viikolla julistuskirjan jälkeen:

— Senaatin hallitsijalle tekemä ehdotus julistuskirjan johdosta oli hyljätty.

— Maamarsalkka ja puhemiehet olivat saaneet käskyn palata kotiinsa hoitamaan toimiaan.

Jokainen näistä iskuista oli kyllin typerryttävä, joten ei niitä pikkupistoksia tunnettukaan, joita eräät venäläiset lehdet pilkaten ja ivaten meihin tähtäsivät. Huhut uusista julistuksista, jotka olivat tarkoitetut suoranaisesti kumoamaan meidän voimassaolevat laitoksemme, jännittivät mieltä vielä entistäkin enemmän. Huhuttiin, että valtiopäivät tarpeettomina keskeytettäisiin, koska muka asevelvollisuuslakiehdotus julistuskirjan mukaisesti tulisi hallinnollisesti käsiteltäväksi. Venäjän raha-asiain ministerin kerrottiin huostaansa ottavan Suomen valtiovarat ja velat ja kreikkalaisen kirkon tulevan Suomen valtiokirkoksi. Ihmekö, jos mielet kiihoittuivat ja jos rukouksessa yhdyttiin.

Ja yhtä totta kuin on, että hätä taivuttaa, yhtä varmasti rukouksen voima toteutuu. Putosi kuin paino rinnalta. Voitiinhan edes ryhtyä ajattelemaan: mitä on tehtävä? Eihän kaikkea pelastuksen toivoa toki ole menetetty.

Toivo hiipi silloin mieliin. Kävi kuin kuiske miehestä mieheen: meidän täytyy nousta toimimaan.

Kuka tämän toivon kipinän sytytti? Sitä ei kenkään tiedä. Sitä, joka sytyttäjää hakee, käske tutkimaan, mikä honka peninkulmaisessa metsässä ensinnä rupesi suhisemaan jonakin iltana, jolloin yön henget hiljaa kävivät huokumaan päivän laskettua. Käske hänen hakea sitä lainetta, joka ennen muita verkkojaan ja siskojaan rupesi vaahtoamaan, kun vihuri puhalsi. — Mutta maan sydämmessä, pääkaupungissa, syttyi liekki ja sieltä palo levisi. Se seurasi rautatiejunain jälkiä kunnes nämä päättyivät lumiseen luontoon, pohjoisnavan läheisyyteen. Ja suksilla vietiin toivo vielä pohjoisemmas. Jäälaiva vei sen Ahvenanmaan luotoihin ja herätteli valppaita mieliä sen sadoilla saarilla. Kaupunkeihin ja kyliin, jokaisen syvimmänkin sydänmaan mökkiin, jokaiseen rannikon ja saariston tölliin, tunkeutui toivon ääni.

Jo sunnuntaina maalisk. 5 p:nä, 2 viikkoa senjälkeen kuin julistuskirja oli maan virallisissa lehdissä ollut luettavana, keräyttiin yksiin aikoihin maan kaikissa kunnissa neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Ja kun sana lausuttiin: hallitsijalle annettava joukkoanomus , jonka suuri lähetystö perille veisi, — kuinka mieltä tyydyttävältä se toki tuntuikaan, kun päästäisiin osallisiksi tällaiseen toimenpiteeseen, joskaan ei muuten, niin ainakin piirtämällä nimi adressin alle, siis mieskohtaisesti lausumaan mielipiteensä.

Siten koottiin muutamissa päivissä yli puolen miljoonaa nimiä ja kuntain edustajat rupesivat kallisarvoisine papereineen virtaamaan pääkaupunkiin.

IV. MATKALLA HELSINKIIN. TAPAAN ENSIMMÄISET EDUSTAJAT.

Hämärä oli peittänyt ne metsäiset seudut, joiden lävitse Hangon—Hyvinkään rata kulkee, ja junanvaunun kaksinkertaisten, huurteisten ikkunain kautta oli se uuvuttavasti vaikuttanut vaunuissaolijoihin. Junassa oli kuuma ja vaipuneena raanuani vastaan uinailin minä muistellen viimeisten päiväin tapahtumia. Mutta hereilläni olin; sen vaikutti koko se into ja salaperäisyys, joka mieleni täytti. Verkossa olevassa kapsäkissäni oli hyvässä tallessa vanhaan nahkasalkkuun kätkettynä mustain vaatteiden lomassa viime päiväin toimien tulos. Luin ajatuksissani sivu sivulta uudelleen nuo yhdeksänsataa nimeä. Kuinka liikuttavia olivatkaan nuo musteella töhrityt lehdet, kuinka vakavia. Ja niin omituinen oli niiden kokoonpano. Syntyperä ja arvo, yhteiskunnallinen asema ja elämänsuhteet, kaikki olivat niissä tasoitettuina. Kivityömiehen nimikirjoitus oli kaupunginkamreerin nimen vieressä, valtioneuvoksen leskirouvan nimi torikaupustelijattaren nimen vieressä. Pitkät rivit oli siellä työmiesten ja työnaisten nimiä, korkeilla, kankeilla kirjaimilla kirjoitettuina sadoissa muunnoksissa, mutta kaikissa oli raskaiden käsien kömpelöitä piiruja, käsien, jotka taitavammin käyttävät kirvestä ja vasaraa kuin kevyttä kynää. Siinä oli nimiä, joista käsialan tutkija arvaileisi luonteiden tulisuutta taikka tuimia intohimoja, mutta jotka eivät todellisuudessa todistaneet muuta, kuin ruumiillisen työntekijän itsetiedotonta ylpeyttä ja aateliutta. Tapasihan siellä täällä joukossa jonkun herrasnimenkin ja kauniilta näytti, kun konsulinrouva taikka lehtoorska taikka tohtorinna olivat nimensä perään piirtäneet yksinkertaisesti «vaimo«. Liikuttavaa oli lukea yhtenä arvonimenä «neljän pojan äiti« taikka toisena «Suomen tytär«.

Ajatukseni hivelivät hellästi noita papereita, jotka todistivat kansan syvää uskoa hallitsijan jaloon sydämmeen. Tällaisten lapsellisesti pyytäväin sanojen pitäisi toki vaikuttaa. Mielikuvituksessani ehdin jo Talvipalatsin vastaanottohuoneeseen, kun vaunu äkkiä nykähtäen ilmajarrun vaikutuksesta pysähtyi jollekin asemalle.

Uusi matkustaja tuli vaunuun ja asettui minua vastapäiselle penkille. Laihat kasvot, kalpea iho ja suuret, tuuheat kulmakarvat tekivät hänen miltei synkän näköiseksi, vaan kun näki hänen ystävälliset silmänsä, niin tuo vaikutus kohta katosi. Hän oli puettu suureen matkaturkkiin, korkeaan karvalakkiin ja päällyskenkiin. Ulkonäöstä päättäen oli hän varmaankin hyvinvoipa tilanomistaja.

Valtuutettu sekin, arvelin heti; varmaankin yksi noista 500:sta. Mutta tässä luulossani olin pian pettyvinäni. Mies asetti kapsäkin viereensä penkille ja alottaakseni keskustelun päätin sovittaa hänen kapsäkilleen tilaa omani viereen verkkoon.

«Kiitos, ei tarvitse, ajan vain ensi asemalle«, virkkoi hän suomalaisella murteella.

Keskustelu oli hyvällä alulla. Puhuimme paljosta lumesta, rannikkoradan suunnasta ja olimme juuri ehtineet ylimääräisiin valtiopäiviin, kun junan pysähtyminen keskeytti keskustelun. Valmistausin hänelle hyvästit heittämään, vaan matkatoverini ei tehnytkään lähtöä.

Kun vielä oli tunnin matka sinne, oli meillä hyvin aikaa jatkaa keskusteluamme ylimääräisistä valtiopäivistä. Herra Pakalén - se oli matkatoverini nimi — arveli, ettei mitään myönnytyksiä olisi tehtävä. «Jos kerran sormen päästää, niin kyllä menee koko käsi«, päätteli hän. Olin samaa mieltä, vaan huomautin kumminkin:

«Koko käsi se voi mennä sittenkin, kun nyt säädyt ovat julistuskirjan kautta menettäneet päätöksenteko-oikeutensa.«

«Niin, no julistuskirja, se voi vielä tulla peruutetuksi, sitävartenhan tässä —« hän katkasi puheensa ja lisäsi tuokion kuluttua: «sehän ei ole laillista tietä syntynytkään.«

Aika kului keskusteltaessa nopeasti ja ennenkuin aavistimmekaan huusi junan kuljettaja: «Junanmuutto Hyvinkäällä«. Ja kohta rupesivat vekselilyhdyt aseman läheisyydessä välähtelemään kuin tuliviivat vaununikkunain ohi. Lausuin herra Pakalénille jäähyväiset ja kiitokset matkatoveruudesta ja väkijoukon keskessä jouduimme erilleen toisistamme, kun kaikki kiirehtivät valoisaan ravintolahuoneeseen.

Täällä toki saanen tavata jonkun valtuutetun, arvelin, ja istahdin teelasin ääreen erääseen nurkkaan asetettuani kallisarvoisen kapsäkkini pöydän alle. Ja niinpä sainkin. Matkustajajoukossa olin huomaavinani ainakin puolen tusinaa vastaisia tovereitani suuressa lähetystössä.

Tunsin heidät kirkkoturkeista, juhlallisista kasvojenpiirteistä, siitä erityisestä huolesta, jolla matkalaukkujaan vaalivat ja heidän haluttomuudestaan seurustella muiden arkimatkustajain kanssa. Turhaan koetin, matkaa jatkettaessa, päästä istumaan noiden uskomaini valtuutettujen viereen. Juna, Pietarista tuleva vakinainen postijuna, oli täpösentäysi ja lähti jo liikkeelle, ennenkuin ehdin löytää paikan itselleni ja laukulleni. Kauan etsittyäni tapasin vihdoin paikan erään siististi puetun talonpoikaisen miehen vieressä, joka ystävällisesti minut rinnalleen kutsui, kun etsiskellen vaunun läpi kävelin. Olin tunnustelevinani noita sileiksi ajettuja, iloisia kasvoja, noita kirkkaita silmiä ja tuota talonpoikaismiehelle omituista, varmaa käytöstä. Mutta turhaan pinnistin muistoani ja olin jo varma, että olin sittenkin erehtynyt, kun mies kummikseni puhutteli minua:

«Ruotsinpyhtäältä olen, Mickels, — vuonna — 85 pääsiäisen aikaan tavattiin siellä.«

Niin olikin. Nyt muistin tuon hauskan, arvossapidetyn isännän, jonka talo oli kansakoulun vieressä, missä olin käynyt. Meillä oli paljo puheenaihetta. Pitäjässä oli uusi sekä pappi että kirkko ja ruukinhoitajakin oli uusi. Kaikki oli muuttunut, kaikki. Ja samassa oltiin kiinni politiikassa. Johdin keskustelun siihen suureen liikkeeseen, joka täytti maamme kaikki kulmat, joukkoanomukseen, enkä juuri ihmetellytkään, kun vanha tuttavani aivan avomielisesti selitti:

«Minä olen Ruotsinpyhtään edustaja ja meiltä on kokoontunut lähes tuhat nimeä.«

Tosin täytyi meidän puolittain huutaen keskustella, kuin olimme osuneet istumaan juuri vaununakselin yläpuolelle, jonka tärinä vaimensi äänen, mutta emme siltä olleet luulleet, että joku syrjäinen olisi puheemme kuullut, kun katveesta, vaunun viereisestä osastosta, pitkä turkkipäällinen mies nousi ja virkkoi:

«Olin Korven ja Hyvinkään välillä jo kertomassa, että Pusulalaiset ovat minut julistuskirjan johdosta liikkeelle lähettäneet. Ja koska herrat kuuluvat samoissa asioissa kulkevan —«

«Niin ei tarvitse arastella puhuessaan«, jatkoin minä, esitellen:
«Tilanomistaja Pakalén ja kunnallislautakunnan esimies Mickels.«

Vilkkaasti keskusteltaessa oloista ja mielialoista meidän kunkin kotipuolessa lensi aika nopeasti vieriessämme pääkaupunkia kohden. Siellä erottiin asemalla sydämmellisesti kättä puristaen ja me lähdimme kukin kortteeripaikkaamme.

Vieraanvaraisuudella, joka olisi harvinainen sellaisessakin yhteiskunnassa, jossa liike ei ole aivan vilkas eikä ahtaasti asuta, oli Helsinki avannut kotinsa noille 500:lle maalaisserkulle. Ja jo tänä yönä tehtiin monelle maalaisukolle vuoteet kaksinkertaisilla lakanoilla ja vieteripolstereilla, taikka sohvalle perheenisännän huoneeseen.

Minullekin oli varattu aivan vieraaseen perheeseen kortteeri, vaan kun kello jo oli lähes 11 enkä näin myöhään olisi tahtonut ajaa ylös isäntäväkeäni, suuntasin kulkuni vanhaan, tuttuun, aseman vieressä olevaan majapaikkaani, jolla niin kauan taaksepäin kuin vain muistan, on ollut nimenä «Uusi hotelli«.

Siellä «Neiti« kertoi, että kaikki huoneet olivat sunnuntaiksi tilatut, koska «niin paljo väkeä silloin tulee kaupunkiin«, vaan siihen asti sain hotellissa asua.

Tämä soveltui mainiosti, ja heti kun palvelija oli nostanut sisään kampsuni ja vuoteeni oli tehty, saatoin rauhassa ruveta suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa.

V. VIERASVARAINEN ISÄNTÄVÄKI. MITEN ADRESSIN ALLEKIRJOITUKSET EDUSTAJILTA KOOTTIIN.

Kuntain edustajia oli kutsuttu viimeistään maaliskuun 13:ksi päiväksi saapumaan Helsinkiin. Mutta ken vaan lie vähänkään aikaa asunut pääkaupungissa, hän huomasi kyllä jo maalisk. 11 p:nä aamulla, että harvinaisen paljon vieraita oli sinne saapunut. Ei voinut olla huomaamatta näitä juhlapukuisia maalaisia, joiden tyyneesti miettivät kasvot niin selvästi saattoi erottaa vilkkaista ja kiirehtivistä pääkaupunkilaisista lauvantai-aamuna.

Tehtyäni pari kierrosta Esplanaadinkadulla ja katseltuani sitten hetkisen Aleksanterinpatsaalla olevia kukkasia, soitin k:lo 9 tienoissa tilanomistaja H:n ovella Fabianinkatu 22, jonne minut oli opastettu, saadakseni lähempiä tietoja lähetystöstä.

Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen, surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani, maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista, jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.

Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä huoneustossa.

Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.

Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään, tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen, naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä, että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.

Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.

Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä päivän kysymyksiä.

Koetin vetää keskustelun aina Kaspian merelle saakka ja kerroin viimekesäisestä olostani siellä. Keskustelu kosketteli tietysti myöskin suuren valtakunnan epäkohtia, m.m. juoppouttakin. Esimerkkinä, miten valtion paloviinanpoltto vaikuttaa haitallisesti yleiseen mielipiteeseen, kerroin eräästä rumasta tavasta, joka aivan yleiseen on käytännössä Kaspianmeren höyrylaivoissa. Palkanmaksuissa joka toinen viikko vähentää laivan päällikkö ensiksi ravintoloitsijan tekemän tilin mukaan joka miehen palkasta sen määrän, minkä hän kuluneina viikkoina on nauttinut olutta ja viinaa. Merimiesraukka, jolla sen jälkeen on varsin vähän säästöä jälellä raskaasta työstään, saa nyt lohdutukseksi ravintolassa lasin viinaa ikäänkuin kaupan päälle. Hänen pitkä juomatavarain laskunsa pyhitään nyt kuitiksi, mutta ennen illan kulumista on uusi sivu jo hyvällä alulla, siinä on pitkiä viivoja merkitsemässä olutpulloja ja lyhyviä osottamassa juotuja viinalaseja. Olut maksaa 30 kopeekkaa, viina ainoastaan 10; mutta lyhyen viivan saa helposti pidennetyksi. Ja ravintoloitsijan päätulona on juuri tuo viivain pitentäminen.

«Helppoa kai olisi nyt julistuskirjan nojalla säätää valtion paloviinamonopooli meillekin, samanlaiseksi turmioksi kuin se koitui Itämeren maakunnille«, virkkoi isäntä, — ja taas oltiin päivän polttavissa kysymyksissä.

Adressin allekirjoitukset olivat minulla mukanani ja aamiaisen jälkeen seurasi minua maisteri sen henkilön luo, joka otti paperit vastaan.

Tietysti oli Helsingissä koko suuri määrä ihmisiä adressin vuoksi toimessa, suuren lähetystön johto kysyikin paljo puuhia. Päivät ja yöt siellä työtä tehtiin, ei ajateltu palkintoa eikä kiitosta. Lähetystön jäseniä sittemmin kiitettiin ja heille vietettiin juhlia, heidän valokuvansa koottiin, jotta vastaisille polville voitaisiin näyttää ne miehet, jotka kansan valtuuttamina pyrkivät hallituksen puheille. Lyötiin muistoraha kertomaan lapsille ja lastenlapsille, miten isä tai isoisä kävi kuninkaissa. Mutta kuka on niitä ajatellut, jotka työn helteen kantoivat?

Harvoja näitä uutteroita työmuurahaisia opimme edes nimeltä tuntemaan ja nekin nimet unohtuvat pian. Mutta myöhään jos koskaan unhottanevat lähetystön jäsenet heidän uhraavan työnsä lähetystön aikaansaamiseksi ja järjestämiseksi, heidän joka tilaisuudessa osottamansa avuliaisuuden ja heidän tuhannet ystävälliset vastauksensa tuhansiin väsyttäviin kysymyksiin.

Yksi niitä harvoja alkuunpanijoita, joihin minulla oli tilaisuus lähinnä tutustua, oli tri vapaaherra Albert de la Chapelle, jonka luo maisterin seurassa mentiin. Moni lähetystön jäsenistä muistanee tämän ystävällisen miehen, josta eräs toverini lausui: «Näkyy olevan oikein hieno herra, vaikka nimi tuntuu vähän kiinalaiselta«.

Sittemmin niin suurta huomiota herättäneet maanjakohuhut olivat vähää ennen ruvenneet leviämään ja minultakin tiedusteltiin, oliko niitä meidän paikkakunnilla liikkunut. Vilkkaasti ja toimekkaasti oli näet nyt jo ruvettu ottamaan selkoa tästä salatyöstä, jonka tarkoitus näkyi olleen jakaa ei maatamme, vaan kansaamme ja heikontaa sitä. Näin tohtorin luona joukon asiaa koskevia lentokirjasia ja toisia oli tekeillä. Kun tohtori parin toverin seurassa oli näissä töissä kiinni, lähdin pois asiani toimitettuani.

Mitään lainvastaista ei suuren lähetystön hankkeissa suinkaan ollut, vaan syytä oli siltä katsottu olevan siinä suhteessa menetellä jonkinlaisella varovaisuudella. Hämmästyksekseni kuulin nyt vasta, että Palokunnantalossa, joka kokonaan oli lähetystön käytettäväksi luovutettu, oli olemassa kanslia, jonne valtuutettujen tuli jättää valtakirjansa ja jossa niille kaikki tarpeelliset tiedot annettiin.

Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Palokunnantalolle, näinkin siellä ovelle kirjoitettuna sanan «Kanslia« ja siellä taas tapasin tri de la Chapellen. Painettuihin pääsykortteihin kirjoitettiin edustajain nimet ja kotikunta ja ainoastaan tämän kortin avulla päästiin kaikkiin kokouksiin. Palokunnantalolla tulin esitetyksi muutamille kanslian henkilöille ja niistä kiintyi huomioni heti kolmeen sisarukseen Neovius, joka nimi väsymättömästä työstään on kaikkina aikoina ansaitseva kiitollista mainitsemista.

Ensimmäinen kokous oli määrätty pidettäväksi tiistai-aamuna, mutta parasta sanottiin olevan kuulustella joka päivä, olisiko mitään erityistä tapahtunut. Tämän tiedon saatuani menin yksityisiin toimiini.

VI.

RUUNUN PUOLESTA. TEEN JUONNISSA.

Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström, luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä, jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän kuluessa.

Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja valkovaahtoisena riehui.

Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos. Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta, pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa, kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen välillä:

«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka kahdeksankymmentä…«

«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua varten«, pyysi ostaja.

«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«, vastasi neitonen yhä.

Ostaja uhkasi jo jättää nuo kolme metriä ostamatta, mutta mitään sopimusta ei syntynyt sittenkään. Ja ylpeällä halveksumisella meni hän tiehensä.

Kerroin tuon kohtauksen illalla siinä seurassa, johon olin kutsuttu, ja minulle vastattiin, että se sellainen ei ole mitään harvinaista Venäjällä. «Sitä pidetään melkein luvallisena ansiona, jota varsinkin käyttävät ne, jotka valtion tarpeisiin ostavat«, lisäsi eräs.

«Ja kunhan vain ei meidän suomalaisten väitetä vainoovan venäläisiä siinäkin, kun moiseen kauppaan emme käy«, virkahti toinen puoleksi leikillä, puolittain todella.

Kuten mainittu, olin kutsuttu teetä juomaan, mutta kuta myöhemmäksi ilta kului, sitä enemmän tuo perhe-iltama muodostui valtiolliseksi väittelytilaisuudeksi, jossa kumminkin kaikki väittelijät olivat yhtä mieltä. Pari vakavakasvoista valtiopäivämiestäkin oli saapuvilla ja he lausuivat silloin tällöin joitakuita salaperäisiä sanoja suurista, tulossa olevista tapahtumista. Mutta muuten he pysyttelivät syrjässä muun seuran keskusteluista, katsellen seinillä olevia taideteoksia ja poltellen nurkissaan havanna-sikaaria. Eräs ulkomaalainen, englantilainen liikemies, esitteli samaan aikaan pienemmälle seuralle syitä Itä-Aasiassa uhkaavaan sodanvaaraan, vakuuttaen, että Englanti ei suinkaan halunnut siirtomaita, vielä vähemmin sotaa, ainoastaan vapaata kauppaa ja laivaliikettä. — — —

Oli jo yötä kappaleen kulunut kun taas olin kotimatkalla, mutta myöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaikkialla elämää ja liikettä. Siellä kulki ryhmiä, jotka matalalla äänellä keskustellen kiirehtivät kotiinsa, toisia, jotka aivan verkalleen astelivat edestakaisin. Siellä täällä katukulmissa pidettiin pieniä neuvotteluja ennenkuin jäähyväisiä sanottiin. Ainoastaan pika-ajurit Esplanaadikadun varrella nukkuivat nojaten päänsä rintaansa vastaan. Ikkunoissa oli vielä yltyleensä tulta, ainoastaan myymäläkerrokset, joiden ikkunain eteen uutimet olivat lasketut, olivat pimeät.

Tänä lauvantai-iltana ei tarvinnut puotilaistenkaan jäädä yöksi järjestämään puotia, kuntoon ensi viikoksi. Kaikki oli järjestyksessä. Kukapa nyt paljoa kauppaa teki. Liikemaailmaankin oli isku kovasti kolahtanut ja tämä seisahdus merkitsi suuremmille liikemiehille melkoisia tappioita, vaan pienemmille kaupustelijoille olisi vielä viikko samaan suuntaan tuottanut selvän häviön.

Tuo ulkomaalainen kauppamatkustajakin virui unetonna yönsä hotellivuoteellaan. Huolella ajatteli hän 14:ää näytearkkuaan, joiden tavaroita ei ollut maksanut kaivaa esiinkään tässä surun maassa, jossa kaikki olivat mustiin puetut. Ja kun hän nukahti, kirjoitti hän unissaan eptoivoisia kirjeitä toiminimelleen, luetellen peruutettuja taikka pienennettyjä tilauksia.

Mutta kotona maisterin työhuoneessa lepäsi Brunström maisterin sohvalla niin sikeästi ja rauhallisesti, ettei hän ensinkään herännyt, kun minä sisään astuin. Eikä hän varmaankaan ollut ainoa tämän kansan suurista, luottavista pojista, jotka keskellä pääkaupungin hyörinää nukkuivat hyvän omantunnon rauhallista unta ja uneksuivat kauniista kevättouvoista.

VII. SUNNUNTAIAAMUINEN KÄVELYRETKI.

Helsinki, joka myöhään oli maata pannut, nukkui pitkään sunnuntaiaamuna ja muutenkin näytti koko päivän omituinen luonnoton hiljaisuus vallitsevan kaikkialla. Tulipa ehdottomasti arvelleeksi, että oliko tämä tyyntä myrskyn edellä. Mutta maaseutulaiset edustajat eivät olleet luopuneet kotoisista tavoistaan ja jo aikaseen näki näitä harvinaisia vieraita liikkeellä. Useat heistä olivat nyt ensi kertaa pääkaupungissa ja luonnollisesti oli heillä paljo uutta nähtävänä. Senatintalo ja yliopisto ja Nikolainkirkko rappusineen — joita joku sanoi maailman suurimmiksi rappusiksi — ja säätytalo, jossa valtiopäiviä pidettiin ja sitä vastapäätä oleva korkea kivitalo, jonka seinässä katon alla, niinkuin setelirahoissa, luettiin sanat «Suomen pankki« kultakirjaimilla. Siitä oikeaan oli toinen suuri kivitalo, jonka katolla oli kuvioita ja johon oli kirjoitettu «Suomen valtioarkisto«. Siellä ovat koolla kaikki kirjeet ja asiakirjat aina Ruotsin ajoilta asti ja kaikki hallitsijaimme kirjalliset vakuutukset säilyttää lakimme loukkaamattomina, ne ovat siellä monen lukon takana tallella sinetöidyissä salkuissaan. Sitä todella kannatti ulkopuoleltakin nähdä. Ja kannattihan käydä tuota toistakin, kaksitornista kirkkoa katsomassa. Jos noita torneja kauan katseli, niin sen kyllä erotti, että toinen oli toistaan rahtuista korkeampi, mutta niin korkeat olivat molemmat, että tuo «rahtunen«, joka oli 9 jalkaa, ei merkinnyt juuri mitään.

Ja jos tahtoi saada yleissilmäyksen seudusta, saattoi nousta sataman vieressä olevalle korkealle vuorelle. Siellä oli tähtitorni, josta tähdet almanakkaa varten laskettiin ja sen takainen rakennus, jossa oli lipputanko pyöreän tornin päässä, oli merikoulu. Tähtitornissa oli kolme pyöreää tornia, etevämpi laitoshan se olikin. Joka päivä kello 12 laskettiin suuri, musta pallo keskimmäisen tornin lipputankoa myöten alas. Se putosi ihan sekunnilleen ja sen mukaan saattoi silloin asettaa kellonsa.

Siinä vieressä oleva patsas, mies, joka puristaa nuorinta lasta kainaloonsa ja heiluttaa riepua huutaen: Apua! Apua! — sen näkee , että hän huutaa — ja äiti ja toinen lapsi, jotka hänestä kiinni riippuvat, ne ovat «Haaksirikkoisia«. Patsaan luona on korkea rakenne, joka ojentaa pitkiä, hoikkia käsivarsiaan ulos avaruuteen; siitä annetaan myrskyn tullessa varoitusmerkit. Se on muuten jo tuomittu siitä pois, sillä satamakapteeni ja muut asianymmärtäjät eivät enää huoli varoitusmerkeistä tähtitorninvuorelta.

Niin, Helsingissä on paljon nähtävää, siellä on kaikki toisenlaista kuin maaseudulla. Yksin hevoset ja reetkin olivat toisennäköiset kuin maalla, puhumattakaan raitiovaunuista, jotka kulkevat kiskoilla niinkuin veturit. Mutta hevosia kävi sääli. Yksi hevonen vain niin suurta vaunua vetämässä, melkein huoneen kokoista! Ja sekin vielä oli huonossa kengässä, takajalat kankeina. Missä on vastamaa, siinä tosin valjastetaan toinen hevonen vaunun eteen — ja ihmeen sukkelasti se siihen saadaan. Oli aivan kuin olisi ampunut teiren lennosta — vaunu ei edes pysähtynyt.

Ja kellä ei muuta tekemistä ollut nyt ennen kirkonaikaa, hän saattoi seurata kiskoja myöten katsellakseen mihin ne päättyivät, johonkinhan niiden täytyi päättyä.

Vaan kansliassa oli tänään paljo tekemistä sekä ennen että jälkeen kirkonajan. Monet illalla taikka aamujunilla saapuneet jättivät nyt sinne paperinsa. Toiset saapuivat sinne aamiaisille, jota siellä valtuutetuille tarjottiin. Edellämainittuihin pääsylippuihin oli tosin merkitty joka aterian hinta, mutta se näyttää olleen pelkkä muotoasia. Kansliasta jaettiin poletteja, jotka jätettiin tarjoiluhuoneeseen ja niillä sai ilmaiset ateriat.

Seuraavaksi päiväksi olivat kaikki Uudenmaan valtuutetut kutsutut päivällisille uusmaalaisen osakunnan taloon. Kuulin kutsuista kansliassa. Sen etuhuoneessa tapasin myös muutamia naapurikuntain edustajia, vanhoja tuttuja, joiden kanssa seurustelimme.

Olimme päättäneet Brunströmin kanssa yhdessä lähteä kirkkoon, ja minun täytyi siitä syystä kiirehtiä kotiin. Mutta sitä ennen olin jo ehtinyt tehdä monta uutta tuttavuutta.

VIII. ERÄS VAROITUSMERKKI.

En tahdo väsyttää lukijaa kuljettamalla häntä askel askeleelta mukanani tänä päivänä kuuntelemaan kaikkia noita huhuja, kertomuksia ja kaskuja, joita kuin myrkkysieniä näkyi kasvavan maasta ja jotka kaikkialla olivat puheenaiheena. Maan korkein hallitusmies oli senaatin kautta varoittanut pappeja saarnoissaan koskettelemasta päivän kysymyksiä. Eikä ainakaan siinä saarnassa, jonka minä kuulin, ollut mitään valtiollista. Mutta mitään määräyksiä ei ollut ilmestynyt siitä, miten oli keskusteltava esplanaatilla, konditorioissa taikka kodeissa, ja juorun teräväkielinen hengetär harjoitti sunnuntairauhan kestäessä vallattominta leikkihän.

Koko pitkän illan olimme puhuneet politiikkaa, paljasta politiikkaa; siihen otti osaa tohtori, tohtorinna, eräs naisserkku ja minä. Seuraava päivä, maalisk. 13 päivä, oli aprikoimisiemme aiheena. Eikä ainoastaan meidän piirissä, vaan koko maassa, haudottiin tuota samaa kysymystä: Päättyykö kaikki hyvin huomenna?

Valmistettiin mielenilmausta kukkasilla, suurenmoisinta, mitä maassamme koskaan on nähty. Kaikkien lautakuntain piti saapua rakastetun hallitsijan patsaalle. Voitiinko välttää epäjärjestysten syntymistä siinä väkijoukossa, joka arvatenkin kymmentuhantisena kokoontuisi laulua kuuntelemaan? Tiettiin, että yrityksiä oli tekeillä kansanjoukkojen kiihoittamiseksi.

Joka päivä olivat sanomalehdet tekemisissä senssuurin kanssa. Sana ei ollut enää saarnastuolilta vapaa. Sotaväen ei ollut tapa tehdä kunniaa kansallislaululle. Raamatunpaikat olivat painotarkastuksen alaisia. Eipä ollut oikeastaan tapaa osottaa kiitollisuutta edes hyväntekijälle eikä surra hänen onnetonta kohtaloaan. Kysyttiin yhä uudelleen: Päättyykö tämä kaikki hyvin?

Mutta vihdoin väsyimme tällaista kyselemään ja illallisen jälkeen ryhtyi tohtori vanhaan lempiaineeseensa, sodan turmiollisuuteen. Niinkuin usein ennen olin minä, entinen vapaaehtoinen, muodostavinani vastapuolueen, vaikka tavallisesti, ennenkuin erosimme, luovuin kannastani.

«Ei missään tapauksissa«, väitti tohtori kiivaasti, «sota on ihmiskunnan suurin häväistys. Niinkauan kuin sotia on olemassa, löytyy ainoastaan yksi oikeus, väkivallan oikeus, ja yksi laki, raa'an voiman laki…«

«Mutta minä lausuin: erinäisissä tapauksissa. Ken voisi esim. katsella, kuinka raaka mies lyö naista taikka turvatonta lasta? Onko oikein silloin vain valittaa nimismiehelle? Ei, siinä täytyy heti ryhtyä sorrettua puolustamaan. Ja niin voi myöskin tilaisuuksia sattua, jolloin kansan täytyy ryhtyä sotaan, juuri hävittääkseen, musertaakseen sen, mikä on häpeällistä, ja halpamaista.«

«Mutta otaksukaamme«, virkkoi hän sitten, «että nämä halpamaiset ilkiöt ovat voimakkaampia. Mikä on seuraus väkivaltaisesta puuttumisesta? Kaksinkertainen onnettomuus, kaksinkertainen voitto väkivallalle. Otaksukaamme, että tuo raaka mies yhdellä iskulla musertaa tuon vapaaehtoisen puolustajan, joka tahtoi pelastaa hänen uhrinsa. Minkä saa hän silloin toimitetuksi?«

Huomasin, että oikea sivustani, jota tuo naisserkku edusti, rupesi horjumaan, mutta tohtorinna teki vasemmalta sivustalta äkkihyökkäyksen.

«Ei, raakuutta ja julmuutta täytyy vastustaa, vaikka rääkkäyksen alaisena olisi ainoastaan issikkahevonen.«

«Niin, siinä on juuri viitattuna kuljettava tie. Meidän tulee kieltää, vakuuttaa, käskeä, jos voimme, mutta välttää sotaa. Odota hetkinen.«

Tohtori kiirehti ulos ja palasi tuokion kuluttua tuoden kirjan tullessaan. Se oli Tolstoyn «Soldatenpflicht.«

Tunsin kirjan ja tiesin, että tätä jyreää tykistöä vastaan oli asemani kestämätön.

«Kuules, mitä Tolstoy lausuu«, virkkoi tohtori ja selaili kirjaa, mutta ennenkuin hän löysi hakemansa paikan, tuli hän keskeytetyksi.

Kirkas, sinertävä valo täytti äkkiä huoneen. Se tuntui tunkeutuvan esineiden lävitse joka soppeen, oviuutimien syvimpiin poimuihin, sen tiikerinpään korviin, jonka nahka oli mattona uunin edessä. Ei jäänyt varjon hiventä minnekään. Viereisessä, suuressa huoneessa oli ainoastaan yksi lamppu palanut, vaan tämäkin huone säteili nyt samassa, suurenmoisessa valaistuksessa. Huoneen vastapäisellä seinällä oli maisemataulu; se näytti minusta nyt tässä valaistuksessa ilmielävältä. Takaliston kaunis honkametsä näytti kuutamoisena yönä ikäänkuin vartioivan lahden laineiden hiljaista lepoa. Niin tenhoova oli tämä kuva, että todellakin hetkeksi sekotin toisiinsa Munsterhjelmin ja sen suuren mestarin, joka nyt huvikseen ja ihmisten kauhuksi tulistutti taivaan lakea.

Juhlallisessa kauhussa seisoimme tuon pienen huoneen kukilla koristetun ikkunan ääressä. Maa ja avaruus näytti kaikki sulavan tuohon samaan taikavaloon. Jokainen puu, jokainen pensas, jokainen hautapatsas tuossa vanhassa edessämme olevassa kirkkokalmistossa, jopa itse kirkkokin, näkyi selvemmin kuin kirkkaimmalla päivällä. Tuosta portinpielestä oli palanen muurisavea tipahtanut pois ja tässä tien partaalla oli joku kahlannut kinoksessa, arvatenkin joku pienokainen, joka oli koetellut, miltä tuntuu kävellä lumi saappaissa. Ja nuo leveät, hiekoitetut käytävät kirkkotarhan nurkasta nurkkaan muodostivat kuin tumman Andreaanristin valoisalla lumikentällä, jonka alla jo unhotettu sukupolvi lepää elämän ruhtinasta odotellen.

Sitä kesti kauan tuota valoa, tuntui kestävän minuutteja. Ja vasta kun se oli lakannut, kun kaikki taas tuolla ulkona oli pimeää, saattoi kysyä itseltään ja toisiltaan, mitä se oli ollut. Kuiva salamako? — Vaan entäpäs tuo paukaus? Käytiin taas äänettömiksi ja tuskin uskallettiin hengittää, yhtenä korvana seistiin vain — —. Se oli omituisesti pyörivää, vapisevaa, väräjävää, vähitellen heikkenevää ääntä. Ei se ollut ukkosen pauketta, se muistutti paremminkin karkean tykin jyryä meren aavalla selällä, tyynellä, kirkkaalla säällä.

Yhä enemmän sitä kummasteltiin. Tykinlaukausko? Mahdotonta. Oliko se siis sähkövalon heittoheijastus Viaporista? Vaan pauke? Meteoori, joka oli pudonnut ja räjähtänyt, se oli ainoa mahdollinen selitys, ja, kuten sittemmin kuulimme, myöskin oikea selitys. Muuta se ei ollut; ainoastaan pisara häviöön tuomitusta maailmasta, kentiespä maailmasta, joka jo oli vapautettu petoksesta ja väkivallasta ja vääryydestä, maailmasta, joka vielä häviönsä hetkellä oli säteilevä ja ihana ja ihmeteltävä.

Mutta oppimattomista ja ehkäpä jostakin oppineestakin oli tämä varoitusmerkki. Eikä ainoastaan siinä synkässä, matalassa kokoushuoneessa Metsästäjäkadun varrella, jossa adventistit pitivät rukoushetkeä, ja jossa juuri oli puhuttu Antikristuksen viimeisistä ajoista maan päällä, laittomuuden ajasta, huudahdettu: Halleluja! Kristus tulee kunniassaan ja kirkkaudessaan! Halleluja!

Mutta moni ei tietysti uskonut sitä varoitusmerkiksi eikä Antikristuksen rangaistukseksi, ja ennenkuin he luotettavalta taholta olivat saaneet selvityksen tuohon äkilliseen valoon ja pamahdukseen, kuvittelivat he mitä merkillisimpiä seikkoja. Viaporissa oli tapahtunut räjähdys, niin pääteltiin toisissa piireissä kaupungissa ja Viaporissa luultiin, että kaupungissa oli tapahtunut räjähdys. Ja pila, joka tietysti aina on mukana, kertoo, että jo samana iltana pantiin alulle senaattiin lähetettävä kirjoitus, jossa senaattia «niiden turmiollisten seurausten välttämiseksi, jotka voivat johtua yhä edelleen putoavista meteooreista j.n.e.« käskettiin pitämään huolta, ettei mainittu uhkaava luonnonilmiö uudistu. Mutta se jäi alkuunsa, se kirjoitus, kertoo pila.

Omituisen tukala tunne oli kumminkin vallannut pienen seuramme. Keskeytettyä keskusteluamme ei enää jatkettu. Tolstoin «Soldatenpflicht«, jonka kannessa oli punanen lippu «In Oesterreich verhoten«, jäi pöydälle lepäämään ja huomispäivää koskevat ajatukset taas yksinomaa mielissämme liikkuivat, ennenkuin hetken kuluttua erosimme.

Brunström oli vielä jalkeilla kun tulin kotiin. Hän oli käynyt ulkona kuulustelemassa ilmiön syytä ja piti sitä huonona enteenä. Keskustelimme kauan odotettavissa olevista tapahtumista, kunnes lopuksi taas muinaisiin muistoihimme jouduimme. Oli myrsky. Brunström oli peräsimessä. Ruoteli heilui. Äkkiä, kovassa aallokossa, pyörähti peräsinpyörä väkisin ympäri ja tempasi peränpitäjän mukaansa. Samassa kuului rykäys seinän takaa. «Se on palvelustyttö, joka rykii kyökissä«, sanoin minä. «Hän tietää kaikki«, lisäsin, luullen meidän yhä valtiollista puhuvan. Ja Brunström kertoi. Heilahduksen ilmassa tehtyään jysähti hän jyryllä kajautan kanteen, niin että kapteeni kiukuissaan juoksi ulos ja huusi: «Sinä hemmetin ruuansulatuskone, pyritkö katon kautta kajuuttaan!«

Mutta meistä oli sääli valvottaa palvelustyttöä pitempään, joten jätimme kapteenin itsekseen kiroilemaan ja menimme maata.

IX.

KUKKAISMIELENOSOTUKSET MAALISK. 13 P:NÄ. PÄIVÄLLISILLÄ UUSMAALAISTEN YLIOPPILASTEN LUONA.

Nyt se siis oli tullut, tuo monen huolella odottama maaliskuun 13 päivä. Jalon ruhtinaan muistopatsaan jalustana ei ollut tänään lumipeitteinen kivitys, vaan kukkaiskumpu, satojen seppeleiden luoma, joiden välillä tuhannet kukkaset puhuivat hiljaista kieltään rakkaudesta, kiitollisuudesta ja toivosta.

Jos muukalainen ihmetellen pysähtyi tämän kukkaispuvun edustalle, joka talven hangesta kohosi, eikä voinut sen kieltä ymmärtää, saattoi hän nauhoista, jotka olivat seppeleisiin kiinnitetyt, löytää selityksen:

Kuultiin, että lautakunnat olivat päättäneet peruuttaa aikomansa kunniatervehdysretken patsaalle. Siitä huolimatta oli puolilta päivin saakka, jolloin myymälät omistajain hiljaisten sopimusten johdosta suljettiin, tuhatlukuisia ihmisjoukkoja alinomaa seisonut patsaan ympärillä, kaikilta tahoilta tarkastaakseen kukkaiskoristetta. Toisia tuhansia seisoi hajallaan ympäri torin odotellen laulajain pitkää jonoa. Ja vielä toiset katselivat Nikolainkirkon korkeilta portailta tuota suurenmoista näköä: patsasta, vihantain lehvien ja ruusujen peitossa, ja suurta, surupukuisten ihmisten täyttämää toria.

Torninkello löi kolme ja silloin muistin uusmaalaisten päivälliskutsut. Väkisin irtausin tuosta kauniista taulusta ja lähdin, vaan Uniooninkadun kulmassa täytyi minun vielä kerran pysähtyä luodakseni viimeisen silmäyksen tuohon ihmismeren tyyneeseen lakeuteen, joka oli niin toisenlainen, kuin ne kuohuvat, hyökyvät ihmismeret, joita muissa maissa olen nähnyt. Niin hiljaistakin oli kaikki. Oliko se ainoastaan mielikuvituksessani niin erilaista, kuin kaikki, minkä ennen olin nähnyt, siksi, että siinä näin omaa kansaani, tyyntä, hiljaista, suomalaista kansaani?

Ja nyt yhtyi siihen koko ihmisjoukko. Nyt kuohui ja hyökyi tämäkin meri. Värssy värssyltä laulettiin läpi koko tuo juhlallinen, muistorikas virsi. Lyhyt, äänetön väliaika ja sitten kajahti «Maamme« vaikuttavammin kuin kenties koskaan.

«Tämä on mielenosotus, ainoa laatuaan koko kansamme, niin, koko ihmiskunnan historiassa«, virkkoi vanha ystäväni eläintieteen lehtori, jonka vieressä ilokseni huomasin seisovani. «Ja mielenosoitus, kansallemme täysin arvokas«, lisäsi hän.

«Koko maailma on näkevä, että olemme rauhaarakastava kansa. Missä koko maan päällä hajaantuisi kansanjoukko sillä tavoin kuin nyt tämä tästä?«

Päivälliset olivat alkaneet, kun saavuin uusmaalaisten osakuntataloon. Edeskäypäjoukon halki, jotka paistivateja kantaen hyökkäsivät ulos tarjoiluhuoneesta, tunkeusin erään marsalkan ohjaamana paikoilleni. Toinen pöytätoverini oli mulle tuttava, Tenalan valtuutettu, maanviljelijä Kniper, toisella puolella istui eräs «isännistä«, eräs neitonen, nuori filosofian maisteri, — varmaankin rakastettavin maisteri minkä koskaan olen tavannut. Toisella puolella pöytää istui myös eräs valtuutettu miesylioppilaan ja naismaisterin välissä, mutta Brunströmin paikka siellä vielä oli tyhjä; hänen pöytätovereitaan olivat maisteri asuntopaikastamme ja hänen sisarensa naisylioppilas, joka oli ujon mutta sitä somemman näköinen. Tunsin saman pöydän ääressä vielä tuttavani Pakalénin ja Mickelsin ja näinpä siellä täällä useita muitakin tuttuja kasvoja. Mutta useimmat, niinhyvin vieraat kuin isännät, näin kumminkin nyt ensi kerran.

Olin kertonut vierustovereilleni senaatintorilla tapahtuneesta mielenosotuksesta, jota he eivät olleet nähneet, ja kyselin samalla, mitä eräs latinalainen runo oli sisältänyt, joka oli ollut muutaman seppeleen nauhoissa, jotka olivat leikatut pois. Vierustoverini, neiti Ö., oli lukenut runon, vaan kun hän ei ollut latinalainen, kääntyi hän toverinsa, neiti E:n puoleen, joka tutki lääketiedettä, ja hän kirjoitti lauseen muistikirjaani. Siinä oli:

«Sitähän ei kukaan ole valheeksi väittänyt, olisipa kernaasti voitu antaa seppeleen kuihtua nauhoineen. Vaan kenties on järjestysvalta väärin ymmärtänyt latinan.«

«Mutta väitetään, että joku salapukuinen santarmi olisi laskenut tuon seppeleen.«

«Hiljaa!« kuiskasi maisteri Ö, varottaen sormellaan. «Inspehtori rupee puhumaan.«

Ja se olikin todella itse osakunnan inspehtori, professori Wrede, joka nyt sydämmellisin, valituin sanoin tervehti Uudenmaan valtuutettuja uusmaalaisten omaan kotiin pääkaupunkiin ja samalla toivotti meille onnea siinä toimessa, jota suorittamassa olimme. Se oli ensimmäinen niistä vaikuttavista hetkistä, joita näinä päivinä saimme kokea ja monen käden selkä pyyhkäsi kyynelöittynyttä silmää.

Puheen jälestä kokoontuivat laulajat keskimmäisen suuren pöydän ympärille ja laulu laulun jälestä nyt kajahti; ilolla ja nautinnolla vieraat niitä kuuntelivat sillävälin kuin kahvia nautittiin.

Rupesi jo hämärtämään tuossa suuressa, korkeassa kokoussalissa, kun taas lusikka kuului helähtävän kupin laitaa vastaan ja pitkä, solakka nuorukainen nousi seisomaan laulajain pöydästä. Hämärässä näin ainoastaan puhujan kalpeat kasvot ja säkenöivät silmät.

Nuoruuden koko innolla ja lämmöllä hän puhui, intoa ja lämpöä oli äänessä ja sanoissa. Vanhat ja nuoret kuuntelivat melkein henkeään pidätellen. Hän puhui uusista kansanvalistuspuuhista, joiden tarkoitus oli vaikuttaa, ettei yksikään maamme poika, ei edes kouluijän ohi eläneetkään, joutuisi sotaväkeen, — ja kenties venäläiseen sotaväkeen, — nauttimatta sitä helpotusta, jonka kansakoulukurssin läpikäyminen tuottaa. Sellaista puuhaa ei ole helppo toteuttaa ja puhuja pyysi sen vuoksi vanhempia, joilla on enemmän kokemusta ja luottamusta, antamaan neuvoja, millä tavoin tarkoitus olisi voitettavissa. Tämä puhe ja ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mutta ei yksikään meistä maalaisista, jotka nyt ensi kerran kuulimme tästä kansanvalistamisaatteesta puhuttavan, aavistanut, että tämä nuorten ylioppilasten into ja lämpö oli johtava siihen mahtavaan kansanopetusahjoon, joka sittemmin niin kauniina on maassamme ilmennyt.

Ennenkuin vähää myöhemmin sanoimme jäähyväiset isännillemme, nousi tuttavani Mickels puhumaan; kankea ja jäykkä hän oli ulkopinnalta, vaan hänen vaatimattomat sanansa olivat sydämmelliset ja lämpöiset, kun hän kaikkien puolesta kiitti ylioppilaita, jotka olivat talonpoikaiselle miehelle kätensä ojentaneet, keventääkseen hänen kuormaansa. Sillä sen me kaikki tiesimme, että talonpoikaa se ies oli raskaimmin painava, jota nyt tahdottiin tehdä entistään raskaammaksi.

X. VALMISTAVA KOKOUS.

Illalla kerääntyivät taas Uudenmaan edustajat uusmaalaisen osakunnan taloon, mutta ilman isäntiä. Kuten aikusemmin olin maininnut, tuli lähetystön jäsenten tiistaiaamuna kokoontua Palokunnantaloon, mutta valmistavia kokouksia pidettiin maakunnittain jo edellisenä iltana.

Pitkät pöydät olivat nyt poissa ja kankeita, tyheitä tuoliriviä oli järjestetty puoliympyrään puheenjohtajan tuolin ympärille. Se teki vakavan, melkein kirkkoa muistuttavan vaikutuksen. Me Brunströmin kanssa saavuimme ensiksi ja istahdimme penkille oven suuhun. Pian rupesi valtuutettuja lappamaan huoneeseen; useimmat olivat keski-ikäisiä miehiä, useat harmajahapsisia vanhuksia, tuskin ketään oli alle 30-vuotista. Muistin päivällisistä useiden kasvoja ja olin nyt utelias oppiakseni edes nimeltä tuntemaan lähimpiä lähetystötovereitani. Ja ennenkuin kokous oli päättynyt tunsinkin useimmat.

Pari järjestävän komitean jäsentä oli saapunut kokoukseen ja he ilmoittivat, että useiden huomisessa kokouksessa esilletulevain asiain ratkaisemista varten oli tarpeellista asettaa valmistava valiokunta, johon valittaisiin kaksi miestä joka läänistä. Nuo henkilöt olivat nyt valittavat. Pian huomasimme tämän toimenpiteen kylläkin tarpeelliseksi, sillä nämäkin kaksi Uudenmaan edustajaa saatiin valituiksi vasta tunnin kestäneen neuvottelun jälestä, jossa käsiteltiin kaikenmoisia seikkoja, joita saattoi katsoa kuuluvan tähän vaaliin. Ja se henkilö, joka käsittelyjä johti, päästi varmaankin helpotuksen huokauksen, kun k:lo 11 aikaan oli saanut asian niin pitkälle, että itse vaaliin voitiin käydä.

Jokainen kävi pöydältä noutamassa äänilipun ja muutamat ottivat kolmekin lippua, kirjoittaakseen nimen kuhunkin lippuun, mikä tietysti oli tarpeetonta tuhlaamista.

Niin usein oli keskustelun kuluessa toistensa nimiä mainittu, että jo tutuilta tunnuttiin. Vieressäni vasemmalla istui vanhin Uudenmaan edustaja, tilallinen Saxelin Tuusulasta, kotikutoisissa, tummissa vaatteissa, housunlahkeet saapasvarsiin pistettyinä, harmaja villahuivi kaulassa. Hän oli lyhyt ja luiseva, mutta käytös oli varma ja silmät olivat terävät, tehden nuo pienet, sileiksiajetut kasvot vaikuttavan näköisiksi. Yhtä kunnianarvoisen näköinen oli toinen vierustoverini kunnallisneuvos Roselius Pernajasta, pitkä ja paksu, hyväntahtoinen ja avulias, ollen lähetystön pylväitä ja sen huomatuimpia jäseniä.

Kenties häntä etevämpi sekä viimemainitussa suhteessa että pituutensa puolesta oli herastuomari Backas Lappfjärdistä, joka tuli kuuluisaksi sen väkevän kädenpuristuksen kautta, jolla hän tervehti Pietarin kaupunginpäällikköä, kenraali Clayhills’ia, ja joka todellakin oli, samoin kuin lähetystön toinen jättiläinen, talollinen Riska Kauhajoelta, päätään pitempi muuta kansaa.

Tämän rinnalla näytti itse raatimies Lindfors Loviisasta, joka painoi runsaasti 150 kiloa, poikaselta, ja tuo roteva maisteri von Wright Hangosta, kenties paras puhujamme, tuntui aivan hennolta ja hoikkaselta, esiintyessään siellä pitkässä mustassa takissa, vaaleissa housuissa ja kultareunaisissa kakkuloissa.

Meitä vastapäätä ensimmäisellä tuolirivillä istui nimituomari Aejmelaeus Vihdistä, tyyneenä ja rehevänä, keskustellen Mäntsälän edustajan, tilanomistaja Pentzinin kanssa, jonka kasvot intoa hehkuivat.

Lähinnä puhujalavaa istui maisteri Modén Porvoosta. Hän punoi verkalleen ristittyjen käsiensä peukaloita ja nojasi kaljun päänsä ja sileiksiajetut kasvonsa taaksepäin, tirkistellen puoleksi ummistetuilla silmillä kattokruunun kaasuliekkejä. Hän siinä ikäänkuin odotti vastausta joltakin huonosti läksynsä lukeneelta koulupojalta. Mutta itse ei hän nyt osannut vastata hänkään tulevaisuuden suuriin kysymyksiin.

Hänen takanaan seisoi käsivarret rinnoilla Haminan valtuutettu, kaupunginlääkäri Hornborg, joka sen johdosta, että Uudenmaan läänin ja maakunnan rajoista oli sekaannuttu, tänä iltana oli uusmaalaisten joukossa. Oli syntynyt eräänlainen varovaisuudenpuolue pääkaupungissa ja se koetti nyt maaseudun edustajiinkin vaikuttaa. Heidän ehdotustaan vastaan, että ainoastaan pieni lähetystö, huomioonottaen kaikenmoisia varokeinoja, lähtisi Pietariin, kehotteli tri Hornborg useissa kaunopuheisissa puheenvuoroissa lähetystöä kokonaisuudessaan heti matkustamaan Pietariin: Täten ainoastaan voitaisiin, sanoi hän, lähetystö käsittää sellaisen mielipiteen ilmaisuksi, joka vastustamattomalla voimalla oli levinnyt yli koko maan ja joka pyrki Talvipalatsin kynnykselle saakka.

Samalla puolella, vähän lähempänä keskustaa, näin Siuntion edustajan, tilanomistaja Le Bellin, jolla oli lyhyt, harmahtava tukka, lyhyt vartalo ja taipumusta lihomiseen. Aatelisnimestään huolimatta on maanviljelijä Le Bell hyvin huono esimerkki niitä satuja varten, jotka kertovat, että «ruotsalaiset paroonit« sortavat suomalaista kansaa. Hän oli hiljainen, vaatimaton mies, ja hieno mies, joita ominaisuuksia ei tavallisesti ole kansansortajilla. Hänen vieressään istui uusmaalaisten nuorin valtuutettu, maanviljelijä Lindfors Liljendalista, jonka nuortean miehen viereen kohtalo oli asettanut vakavan ystäväni, vanhan herra Pakalénin, joka hyvin perinpohjaisesti tuntui selittävän eräälle leveähartioiselle miehelle, Nummen pitäjän valtuutetulle, lukkari Landenille, jotakin, nähtävästi ylimääräisiä valtiopäiviä koskevaa.

Eräs pitkä, keski-ikäinen mies, joka äsken, puheenvuoroa pyytäessään, sanoi nimensä olevan Hinderson Inkoosta, kuunteli heidän puhettaan. Hänen vaatimaton, harmaja pukunsa osotti maanviljelijää ja ainoastaan eräät liikkeet ja puheenparret ilmaisivat, että hän samalla oli merimies. Hän kuvasi hyvin rannikkoväestöä, joka yhtaikaa osaa hoitaa sarkaansa ja levottoman meren laineita.

Mihin vain katsoi tässä nelisenkymmenen miehen joukossa, huomasi siinä vakavia, miehekkäitä kasvoja, arvoa vaativia, voimakkaita vartaloita, olivatpa nuo sitten peitetyt kyläräätälin neulomiin pukuihin taikka kaupunkien hienoihin vaatetuksiin.

Äänestyksen kautta valittiin uusmaalaisiksi edustajiksi valmistusvaliokuntaan maisteri v. Wright ja tilanomistaja Le Bell sekä varamieheksi kunnallisneuvos Roselius. Heti kun tämä tulos oli ilmoitettu, päättyi kokous. Kun minä vähää ennen olin palannut paikoilleni, vietyäni äänilippuni maljaan, oli tuolillani lippu, johon seuraavat sanat olivat kirjoitetut: «Olkaa hyvä ja saapukaa tämän kokouksen jälkeen… katu 13, 3:teen kerrokseen oikealle.«

Jäähyväiset sanottuani uusille tuttavilleni kiirehdin mainittuun paikkaan, ihmetellen, kuka huomaamattani oli lipun tuolilleni asettanut. Siellä oli noin 20 henkilöinen seura koolla, melkein kaikki minulle outoja miehiä. Turhaan koetin aprikoida, kuka minut sinne oli kutsunut. Ainoastaan yksi uusmaalainen oli vieraitten joukossa ja hän oli saanut kutsun samalla tavalla kuin minä.

En kumminkaan tahdo tänä myöhäisenä iltana enää kiusata lukijan kärsivällisyyttä, joka ensi luvussa, kertoessani lähetystön ensimmäisestä yhteisestä kokouksesta, joutuu kovan koetuksen alaiseksi.

XI. LÄHETYSTÖN ENSIMMÄINEN SUURI KOKOUS.

Ei liene koskaan ennen sellainen yleisö, kuin se, joka tiistai-aamuna kokoontui Palokunnantalolla, yhtynyt siellä. Ja yhtä harvinainen kuin yleisö oli kokousaika. Käsittelyjen piti alkaa klo 9, vaan minä saavuin sinne runsaasti tuntia ennen, saadakseni nähdä kaikkien lähetystön jäsenten saapuvan. Vaan liekö toisilla ollut sama toivo vai toimintahaluko heitä lie kiirehtinyt, en tiedä, kummikseni näin siellä porraskäytävän ja eteisen jo olevan väkeä täynnä ja taaja joukko heitti parastaikaa päällysvaatteitaan pukuhuoneeseen.

Keskiportailla, missä jäsenkortteja kysyttiin, oli tulppa tiellä. Eipä ollut kaikkien niin helppoa ahdingossa saada esiin hyvin kätkettyä lompakkoa, jossa tuo kallisarvoinen paperi oli, monella suureen paperiin käärittynä. Mutta mitään tungosta taikka ahdinkoa ei siellä sentään syntynyt. Siinä odotellessa sai katsella yhtä ja toista. Kaikkialla uusia kasvoja ja itse talokin ansaitsi tarkastamista. Jo ulkoapäin se on komean näköinen, vaan sisältä se oli kuin käytävä kirkonlehterille, vaikkakin portaat olivat leveämmät. Kahden puolen olivat kiilloitetut kaidepuut. Jo ovi oli vähän merkillinen, se kun antoi aika sysäyksen, ellei siitä kiireesti ehtinyt edestä pois, sitä oli soma nähdä, kun se itsekseen lupsahti kiinni. Kaikkia ne pääkaupungissa keksivät!

Eteisessä keskusteli pieni ryhmä uunin ympärillä. Eihän se kylmä ollut ulkona eikä sisällä, vaan tuollainen takkavalkea on aina hauska, vaikkapa sitten hiiliäkin poltettakoon. Toiset polttelivat letkapiippujaan ja toiset niitä sytyttelivät. Yksi pisti puolipalaneen tikun — säästääkseen, — uuniin ja otti sillä tupakkaansa tulta, ja tarjosi sitten äskentulleelle tuttavalleen nahkasen tupakkamassinsa ja siitä riippuvan messinkisen piipunrassinsa.

Kanslian ovella täytyi toistamiseen näyttää korttinsa; vaikeaa olisi kenenkään asiaankuulumattoman ollut päästä sisään. Pikkuhuoneissa syötiin parhaallaan aamiaista ja luultavasti sen vuoksi olivatkin nuoret niin aikaseen saapuneet.

Vielä toiset nauttivat lukuhuoneessa henkistä ravintoa. Pöydänpäässä joku tanakka lautamies piteli Suometarta käsivarren matkan päässä kasvoistaan ja tuntui rillien läpi, — jotka hän nenän varrelle oli asettanut, — tarkkaavasti tutkivan joka sanaa, ja hänen naapurinsa nojautui molemmin käsivarsin pöytään, lukien Päivälehteä. Aina toisinaan hän rystäillään naputti lehteä, väliin pahantuulen merkiksi jonkun lukemansa uuden «toimenpiteen« johdosta, väliin voimakkaasti naputtaen ja iloisesti hymyillen merkiksi, että hän täydelleen yhtyi toimituksen mielipiteeseen. Kaikki neljä aamulehteä olivat tänään, ikäänkuin jonkinlaisen senssuurin suopean oikun kautta, päässeet painoesteettä ilmestymään ja innolla niitä nyt luettiin, istuen pöydän ääressä taikka seisaaltaan. Usein tätä lukemista harjoitettiin puoliääneen mumisemalla ja väliin, jos oli joku erittäin huomattava paikka, innostui lukija sen ääneensä lukemaan toisille huoneessa olijoille. Eräs vanha valkeatukkanen herra oli yksin vetäytynyt ikkunaloukkoon ja näytti aivan vaipuneelta Nya Pressenin pääkirjoitukseen. Hän nähtävästi nautti lukiessaan kirjoitusta, jossa todistettiin Nov. Wremjan, Svjetin ja muiden Suomen «hyväntekijäin« väitteet lakiemme pyhyydestä vääriksi.

Kohta avattiin suuren salin ovet ja minä kiirehdin sinne, mutta taas eräs marsalkki pysäytti minut ovella. Jäsenkortit näytettiin täällä kolmannen kerran. Muutamissa minuuteissa täyttyi sali ja paikaltani sen yläpäästä saatoin nyt ensi kerran luoda yleissilmäyksen koko lähetystöön. Oli kuin eilisen kokouksen kuva jälleen olisi ollut edessäni, monin kerroin suurennettuna vain. Ja kumminkaan eilinen kokous ei ollut tarkka pienoiskuva, sillä täällä oli talonpoikainen aines paljoa valtavampi. Harmaa sarkapuku oli täällä yleisin ja minusta näytti, että 50—60 vuotisten ikäluokka oli lukuisammin edustettuna koko lähetystössä kuin uusmaalaisten joukossa.

Juhlallinen vakavuus kaikkien kasvoissa oli kumminkin samanlainen kuin edellisenä iltana ja erinomaisen vaikuttava oli jo se syvä hiljaisuuskin, millä käsittelyjen alkamista odotettiin; se kuvasi koko kansan kärsivällistä, hiljaista muutoksen odotusta. Yksitellen saapuivat valtuutetut yhä vielä saliin. Ja kun ainoastaan muutamia tuolirivejä salin perällä oli tyhjänä, asettuivat viimeksitulleet seisomaan puheenjohtajan paikan ympärille. Tunsin siinä joukossa useita uusmaalaisia sekä erinäisiä kansliaan kuuluvia henkilöitä.

Vihdoinkin — sanon vihdoinkin, en senvuoksi, että aika minusta olisi tuntunut pitkältä, vaan paremmin lukijaa ajatellessani — vihdoinkin suljettiin ovi ja sen ääressä syntyi tuokion tungos, jonka keskestä tuli näkyviin harmaja pää ja leveät hartiat, ja vakavin askelin nousi kunnianarvoinen talonpoika, Nurmeksen valtuutettu, entinen valtiopäivämies Mikko Heikura keskelle lavaa, pysähtyen siihen. Hän kehitti auki paperin, sovitti silmälasit kohalleen, pyyhkäsi tuuheaa leukapartaansa, loi sitten tutkivan katseen paperiin, jota hän kaksin käsin piteli niin kaukana kuin mahdollista ja vielä tyyneesti silmäiltyään koossaolevaa seurakuntaa, alotti hän koruttoman puheensa. Kun hän oli vanhin joukossa, oli kokouksen avaaminen jäänyt hänen toimekseen, ja ehdotti hän, että kuten tavallisesti puheenjohtaja ja sihteeri kokoukselle valittaisiin. Puolestaan ehdotti hän puheenjohtajaksi kapteeni Sundmanin Kuopiosta ja sihteeriksi tuomari Forsströmin Kristiinasta.

Läsnäolevat hyväksyivät ehdotuksen ja hiljaa, kuten oli tullutkin, lähti ukko vanhan valtiopäivämiehen arvokkuudella puhujalavalta. Yht'äkkiä nostettiin pöytä lavalle ja sen ääreen asettuivat virallisesti äsken valitut toimimiehet.

Pankinjohtaja Sundman, puheenjohtajamme, oli rotevakasvuinen, kuuskymmenvuotias mies, jonka koko käytös osotti hänen ennen olleen soturin. Piirteet syvät, miltei kovat, katse läpitunkeva, harmaa pää oli vielä tuuheatukkainen ja lumivalkoinen parta oli huolellisesti leikattu.

Sihteeri taas oli kookas keski-ikäinen mies, lyhyt punertava parta ja paksu tukka, jota hän usein sormin suki, ja hänen suurista, avonaisista kasvoista kuvastui jotakin epätoivon tapaista, kun keskustelu väliin ei tahtonut ottaa päättyäkseen.

Puheenjohtaja aikoi suorastaan siirtyä päiväjärjestykseen, mutta hänet keskeytti keskisalista tuleva syvä ääni: «Rukous!« Ja kaikkialta uudistui sama vaatimus: «Rukous!« Ja vasta kun eräs läsnäoleva pappismies, Kuhmolahden kirkkoherra Kärki, oli Korkeimman huomaan heittänyt asiamme ja kun lukkari Sirén, tyyneenä ja varmana kuin koskaan kotona Sotkamon kirkon lehteriltä, oli alottanut virren, ja sittenkuin vihdoin «Isä meidän« oli satojen huulten hiljaisen hyminän säestämänä luettu, käytiin luottamuksella ja innolla työhön.

Valmistusvaliokunnan vaali suoritettiin nopeasti; valmistavissa kokouksissa olivat ehdokkaat asetetut. Valittujen jäsenten nimet luettiin eikä sihteeri ollut ainoa, joka ne muistiin merkitsi. Moni taskukirja solahti esiin ja monen lyijykynän terä katkesi, kun raskaat kädet ponnistivat ikuistaakseen tuon tärkeän tapahtuman.

Valiokunta sai nyt toimekseen laatia ehdotuksen, miten ja milloin oli matkustettava ja olisi luullut, että kokous olisi voinut päättyä heti vaalintoimituksen jälkeen. Vaan niin ei tapahtunut. Suomalainen on hiljainen mies, vaan kun hän joskus joutuu tavallisesta hitaudestaan syrjään, ei hän heti pysähdy, ja silloin hän voi ruveta puheliaaksikin. Monen tunnin keskustelun jälkeen keskeytettiin vihdoin kokous ja kaikki nuo monet lausunnot saattoi yhdistää yhteen lyhyeen lauseeseen: Me matkustamme Pietariin.

XII. ONKO KENRAALIKUVERNÖÖRILLE ILMOITUS ANNETTAVA.

Jokaisessa kokouksessa lausuttiin suotavaksi, että käsittelyjämme ei olisi julkisuuteen päästettävä. Lähin syy oli se, että siten pian liioiteltuja huhuja suurista salaisista kokouksista olisi päässyt liikkeeseen ja mahdollisesti vaikuttanut, että koko lähetystön toimi olisi joutunut karille.

Nyt, kun näistä päivistä ainoastaan muisto on jälellä ja kun korkein virastomme nimenomaan on selittänyt, että lähetystö ei suinkaan mitenkään ollut vastoin maan lakeja, ei tietysti enää mikään salassapito ole tarpeeseen. Kun en kumminkaan ole tässä kokouksen käsittelyistä tarkemmin kertonut, niin riippuu se siitä, etten luule lukijalle olevan huvia itse lausunnoista. Ja sille, joka syvemmin tahtoo tutustua näihin historiallisiin tapauksiin, antaa se virallinen kertomus, jota lähetystön pöytäkirjain nojalla laaditaan, varmaankin parempia tietoja kuin tällaiset yksityisen tuokiokuvat.

Jo klo 5 kokoontui lähetystö uudelleen kuulemaan valmistusvaliokunnan ehdotusta.

Se oli, niinkuin kaikki nämä kokoukset, unohtumaton hetki. Mikä innostus ja tarmo, ja samalla, mikä tyyni arvokkuus olikaan tässä kokouksessa! Lujaa luottamusta huokuivat nuo vakavat sanat, jotka ikäänkuin suoraan kansan sydämmestä läksivät.

Milloin puhui professori Engström, Helsingin edustaja, joka muodoltaan eheässä lausunnossa ankarasti vastusti ehdotusta, että ennen lähtöä olisi käytävä kenraalikuvernöörin puheilla. Voimakkaasti ja innostavasti hän puhui, joten kaikki nousivat pystöön ja etäisimmät kiipesivät tuoleilleen, sillä kaikki tahtoivat nähdä puhujan voimakkaan, miellyttävän esiintymisen.

Milloin taas puhui puhujalavalta, johon valiokunnan jäsenet olivat asettuneet, nuori varatuomari Streng Käkisalmesta nuorekkaalla innolla ja kokeneen asianajajan varmuudella. Taikka kuunneltiin innolla tummapukuisen, lyhytkasvuisen, noin 50 vuoden ikäisen miehen — sanottiin, että se oli konsuli Wolff Viipurista — hehkuvaa isänmaanrakkautta, joka ilmeni hänen pontevista sanoistaan oikeuden vallasta.

Milloin taas esiintyi roteva pohjolainen talonpoika, tuota vapauttaan rakastavaa rotua, selittäen, että nyt kun lähetystö oli koolla, niin ei siinä ollut muuta kuin ajaa edelleen. Suomen kansa saa kyllä puhutella hallitsijaansa kumartelematta muita, arveli hän. Joku toinen kansan mies arveli, että ennen kaikkea oli lakia noudatettava, ja jos todella joku asetus määrää, että kotimaiselle hallitusmiehelle on tieto annettava kaikista asioista, joita aijottiin esittää keisarille, niin saattoihan sen ilmoittaa, luvan pyyntö se on toista.

Valiokunta oli kannattanut ilmoittamista ja siitä nyt pian yksinomaa keskusteltiin. Joka taholta puhuttiin puolesta ja vastaan. Väliin puhui lakimies, väliin kirkon mies, joka lyhyvin, harkituin sanoin lausui mielipiteensä. Väliin taas täytyi ihmetellä sitä juoksevaa sanatulvaa, joka kuului toiselta puolen salia, ja noustiinpa oikein seisomaan, jotta nähtäisiin puhuja, jonka syvä, sointuva ääni noin aivan rasittumatta näytti täyttävän tuon suuren salin, kunnes ääni värähdellen kajahti takasin tyheiltä lehtereiltä, kuin tuhansien näkymättömäin kuulijain todistamana. Hämmästyksekseen näki silloin puhujana seisovan siinä yksinkertaisen, harmajaan sarkatakkiin puetun talonpojan ja ehdottomasti tuli kysyneeksi: kuka on opettanut hänet, luonnonlapsen, noin puhumaan? Metsäkö vaiko koski vaiko rantalaineikon hyrsky on hänen sieluunsa laulanut nuo säveleet ja tuon pyhän tunteen, tuon lämpösen isänmaanrakkauden, joka nyt murtaa tokeet ja tekee tuosta vaatimattomasta auranmiehestä kaunopuhujan?

Niin jatkettiin väittelyä kauan. Vaikka eri mielipiteitä tuli esille loisti kaikkialta sama henki ja sama isänmaanrakkaus ynnä kaunis yhtenäisyydentunne. Aina väliin keskeytti puheenjohtaja keskustelun, lyhyvin lausein huomauttaen, että jostakin asiasta «siis« oltiin yhtä mieltä. Mutta sillävälin kuin hän puhui, tulvahti usein puolentusinaa «herra puheenjohtajaa« häntä vastaan kokouksen puolelta ja ne selvästi osottivat, ettei vielä oltu ehditty asian päähän, ja niin alkoi keskustelu taas.

Vihdoin näkyi puheenjohtajan kärsivällisyys loppuvan. Hän nousi ja tehden kokoonvedon kokouksen käsittelyistä laati hän sellaisen päätöksen, että kenraalikuvernöörille seuraavana aamuna erityisen valiokunnan kautta annettaisiin tieto matkasta Pietariin.

Pari tuntia oli niin nopeasti kulunut ja syvä hämärä peitti jo salin, josta nuo leveät lehterit sulkivat valon. Ainoastaan yksi yksinäinen laskevan auringon säde tunkeutui esiin pilarin ja ikkunanpielen lomitse. Se hiipi hiljaa ja sulavana puhujalavan poikki, heijasti jonkun pystyssä seisovan herran lumivalkoisesta rinnustasta, kohtasi laskeutuessaan sihteerin kumaraa päätä ja pani hänen tuuhean tukkansa loistamaan punaselta kullalta, ja lupasi vihdoin puheenjohtajan vasemman käden valkoista kalvostinta, joka juuri oli laskeutumassa päättävällä liikkeellä pöytää kohden. Vielä leimahti se erään lavalla seisovan nuoren herran kultapuitteista kakkulaa vastaan ja kirkasti muutamaan harmajaan takkiin kiinnitettyä kunniarahaa ja sen leveää kannatinnauhaa, joten se loisti purppuralta ja kiinnitti satojen katseet tuohon pieneen mieheen.

Pian valaisivat muutamat sähkölamput lavaa, koko sali oli muuten iltakauden puolipimeä, vaan se näytti yhä vain kiihoittavan keskusteluja muutamista muista asioista, jotka nyt otettiin puheeksi. Harvat enää paikoillaan istuivat. Puhujalavaa ympäröitsi tiheä ihmisjoukko joka taholta ja ensimmäisillä riveilläkin oli jo ruvettu tuoleille nousemaan. Lavakaan ei enää näkynyt jäävän noiden kuudentoista valiomiehen yksinomaiseksi tyyssijaksi; ensiksi yksitellen, sitten joukottain sinne noustiin. Vaan hiljaisesti ja sävyisästi kaikki tapahtui, ei kuulunut kiivasta sanaa eikä huomannut viattominta kyynärpäänsysäystä. Into vain oli pinnistynyt ja halu saada olla mukana oli kasvanut ja se se rohkasi ujot suomalaiset heidän itsensä siitä tietämättä.

Kaikki adressinallekirjoitukset olivat nidotut tummanpunaisiin nahkakansiin ja puheenjohtaja ehdotti, että nuo 26 nidosta ensimmäisellä junalla lähetettäisiin Pietariin, jotta olisivat turvassa, kävi miten kävi. Kun vielä muutamat puhujat olivat siitä lausuneet ajatuksensa, päätettiin että kymmenkunta valtuutettua yöjunalla matkustaisi adressin mukana, samalla huoltapitämään lähetystön vastaanottamisesta tuohon vieraaseen kaupunkiin.

Kello oli lähes yhdeksän, ennenkuin kokous päättyi ja vielä kauan jatkettiin väittelyä pikkupöytäin ääressä ravintolahuoneessa, jossa nautittiin teetä ja voileipiä ja vanhat herrat tekivät iltatotinsa ja siinä levähdellen kokosivat ajatuksiaan. Joku rahvaanmies tarjosi uudelle tuttavalle olutlasin, joka verkalleen, pienin siemauksin, nautittiin juhlallisessa äänettömyydessä; toiset joivat kahvia leivän kanssa. Ei kukaan pannut pahakseen, että eräs edustaja veti saappaat jalastaan ja esiintyi sukkasillaan. Ne olivat ihka uudet, pitkävartiset saappaat, joista kenen tahansa olisi kannattanut ylpeillä, ja jokainen tietää, miten uudet kengät voivat kiusata jalkaa, varsinkin jos saappaat ovat uusmuotiset, teräväkärkiset kirkkosaappaat.

Oli hyvin myöhä, ennenkuin taas tänä yönä tulin kotiin ja hiljaa hiivin vuoteelleni, ett’en herättäisi Brunströmiä. Hän palkitsi minua herättämällä minut aikusin ylös seuraavana aamuna. Hän oli tapansa mukaan noussut hyvin aikaseen ja oli juuri saanut valmiiksi kotiin lähetettävän kirjeen.

«Näin unta Valkosista hevosista«, kertoi Brunström. «Merellä ne merkitsevät myrskyä eikä ne ole hyväksi maallakaan. Parasta kirjoittaa niinkauan kuin saa. Kohta tästä kai matkalle lähdetään ja kuka sen tietää, milloin sitten voi kirjoittaa.«

XIII. PARI LÄHETYSTÖN JOHTAJAA.

En ensi hetkestä ollut voinut yhtyä tuohon ehdotettuun paraatimarssiin Eteläesplanaatinkadulle. Ja monesta lausunnosta, joita kuulin eteisessä, ravintolassa ja kokoussalissa olin saanut sen käsityksen, että yleinen mielipide oli sama. Valiokunta keskusteli parastaikaa yläkerrassa ja runsas puolituntinen määräajasta meni, ennenkuin sen jäsenet, salkkukainaloinen sihteeri etupäässä, astuivat alas ja ikäänkuin tuntien edesvastuunsa painon varovasti asettuivat hoikkajalkaisille tuoleille lavalle. Heti senjälkeen astui sisään puheenjohtajakin, joka tänään, arvatenkin tuon aijotun tervehdysretken takia, oli frakissa.

Häntä seurasi keski-ikäinen, lyhyenläntä, mustaan, pitkään takkiin puettu herrasmies. Hän astui pitkin askelin, joka askeleelta hiukan, mutta hyvin kuvaavasti, kumartaen; pää oli kuin jäykistynyt etukumaraiseen asentoon, — vaikkei olisi kirjoja nähnytkään, joita hän kädessään puristi, olisi koko käytöksestä kumminkin kohta tuntenut pappismiehen. Se oli pastori Johannes Bäck, Tyrvään edustaja ja samoin koko maan papiston kunnioitettava edustaja, ja hänestä tuli tästä hetkestä lähtien yksi lähetystön etevimpiä miehiä.

Kun hän korotti mahtavan äänensä laskeusi ihmeellisen juhlallinen mieliala tuohon äsken niin levottomaan kokoukseen. Tuo suuri juhlasali, jossa räikyvä tanssisoitto niin usein on naurun ja meluavan pilan keskitse soinut, muuttui temppeliksi, josta vanhurskauden Jumalalle hartaita rukouksia kohosi. Tuo vieressäni seisova, vanha, ahavoittunut mies, joka kenties ei ollut itkenyt sitten suurten katovuosien, jolloin halla tärveli hänen peltonsa ja rutto riisti puolison ja lapset hänen rinnaltaan, tuo jäykkä mies, jonka rinta siitä pitäin oli jäätynyt kovaksi kuin routa, hänkin itki siinä kuin nainen. Yksinpä Turun ylpeä edustaja, kreivi, joka pitkänä ja tuimana seisoi pylvääseen nojaten tuolla taaempana, pyyhki sumua silmälaseistaan ja katseli miettivänä lattiaan.

Rukouksen päätyttyä kertoi puheenjohtaja valiokunnan käsittelyjen tulokset. Oli ilmestynyt asianhaaroja, jotka vaativat, että tuo edellisenä iltana päätetty tervehdysretki oli peruutettava. Myrskyinen hyvähuuto osotti kokouksen hyväksymisen tälle päätökselle.

Olin aluksi taipuvainen uskomaan, että koko valiokunta, samoinkuin ystäväni Brunström, oli nähnyt varoittavan unen. Mutta pian kuulin, että tähän johtajain muuttuneeseen päätökseen muutkin seikat kuin unet olivat vaikuttaneet.

Olivatko ne pelkkiä huhuja nuo, jotka taas pilaa tekivät? Olivatko tosia nuo kertomukset keksityistä juonista, joiden tänä aamuna oli tarkoitus tehdä mitättömäksi koko lähetystö. — — Kenties vastainen tutkija on saava täyden selon niistä juonista, joita kuluneena yönä oli suunniteltu.

Useat lavalla seisovat puhujat, jotka edellisenä iltana olivat tervehdysretkelle kehottaneet, sanoivat nyt hyvillä syillä tulleensa toiseen päätökseen ja vanhalta paikaltaan salin alareunasta nähtiin professori Engström taas terottavan näkökohtiaan, jotka kehottivat muitta mutkitta junamatkalle lähtemään. Hyvähuudot, jotka hänen puhettaan seurasivat, tuntuivat mielestäni ratkaisevan koko asian.

Mutta keskisalissa todisteli vielä eräs hieno vaan terävä ääni, joka lähti hintelosta, kalpeakasvoisesta, mustilla silmälaseilla varustetusta miehestä, että ennen matkaa oli kaikissa tapauksissa kenraalikuvernöörille tieto annettava. Muuten ei ainakaan hän, Elias Mäntymäki Savitaipaleelta, aikonut lähteä mihinkään. Mutt'ei hän eikä eräs rotevakasvuinen talonpoika, joka lavalta kovalla äänellä samaa ehdotti, saaneet kannatusta. En epäile, että nämä miehet olivat yhtä isänmaallisia kuin kuka muu tahansa. Enkä ole kertonut tätä moittiakseni, vaan juuri osottaakseni, että lähetystöön kuului kansalaisia omalla vakaumuksella, eikä mitään «joukkoa«, jota jotkut herrat johtivat.

Paitsi pastori Bäckiin saivat lähetystön jäsenet tässä kokouksessa tutustua erääseen toiseen henkilöön, jonka nimi siitä asti liittyi lähetystöön. Hän oli astunut puheenjohtajan pöydän ohi aina lavaa kiertäviin kaidepuihin asti. Hän kantoi kaljun päänsä ylpeästi korkealla, toinen jalka oli etuojossa, yläruumis nojausi taaksepäin ja peukalot oli hän pistänyt liivintaskuihin. Niin hän seisoi tuokion ääneti, voimakkaana ja tarmokkaana. Yleisö kurkotti eteenpäin, toiset nousivat paikoiltaan ja kävivät lähemmäs puhujaa, ja salissa kuiskattiin, että se oli Jonas Castrén.

Ja sitten hän puhui. Se oli suomalainen karhu, joka ärjyi, kun sitä oli ärsytetty sen rauhallisessa erämaassa soiden ja louhikkojen takana. Uusi into syttyi alakuloisiin mieliin hänen salamoivista sanoistaan ja jo vahvistettu vakuutus, että asiamme oli oikea ja senvuoksi voimakas voittamaan kaikki esteet, toi uutta toivoa. Koko seurakunta oli kuin huumautuneena. Puheenjohtaja nousi paikoiltaan ja sihteeri nojautui melkein kaksinkerroin paperiensa yli. Nuo kuusitoista valiokuntalaistakin olivat nousseet ja asettuneet seisomaan puhujan taakse. Salissa ei näkynyt enää mitään tuolirivejä, siellä näkyi vain liikkumaton ihmisjoukko, pää pään vieressä, kaikki puhujaan kääntyneinä.

Käsientaputuksia ja hyvähuutoja kuului puheen loputtua. Hiljaisimmatkin miehet veti tämä yleinen innostus mukaansa, ja se oli jo tavatonta; sillä kun suomalainen taputtaa käsiään, on hän jo samassa innostuksen tilassa kuin ranskalaiset ulvoessaan, tai englantilaiset viskellessään hattuaan ilmaan, tai neekerit tanssiessaan. Ja se pitkäveteinen jaa-a, millä eräs vieressäni seisova hämäläinen talonpoika puhetta tervehti, merkitsi epäilemättä italiankielellä «bravo!«

Puheenjohtaja ehdotti hetkisen väliajan ja useat kiirehtivät ravintolan puolelle, jossa kukin tempasi mitä sai syödäkseen. Siellä oli joukottain eläviä kuvia edessämme. Niinpä olivatkin piirustuskynät, joita maamme etevimmät taiteilijat käyttelivät, uutterasti liikkeessä ja piirustusvihkoihin ikuistettiin useampia näitä luonnon täys-ikäisiä lapsia, jotka syvällä salojensa sydämmessä olivat säilyttäneet karjalaisen tai hämäläisen heimonsa tuntomerkit puhtaina. Ikkunan luona seisoo Juho Anttila Kittilästä, tuo pieni, sitkeä ukko, joka puettuna kotitekoisiin pieksuihinsa, joissa hän nyt niin varmana seisoo, suksilla hiihti yli 20 peninkulmaa yksinäiseltä tilaltaan toista astetta pohjoisnavan takaa, ehtiäkseen teille, joita hevosilla voidaan ajaa. Hän on hiukan hämillään ja hivelee omituisennäköistä pukinpartaansa, joka melkein kuin sarvi pistäikse leuvan alta. Silloin kohoo parranhuippu vieläkin ja käy yhä hoikemmaksi, ja Väinö Blomstedt hymyilee ja piirtää ja puolisen tusina katselijaa tarkastelee piirtäjää ja piirrettävää.

Siinä vieressä tungeikse toinen ryhmä uteliaita Elias Mäntymäen ympärillä, jonka äskeisestä kokouksestamme tunnemme ja joka juttelee kymiläisen Paanasen kanssa. Tämä on muhkea, harteva mies, suuret, avonaiset, vielä rypyttömät kasvot; lumivalkonen tukka kumminkin osottaa, että hän jo on kulkenut ohi ihmisijän puolipäiväviivan. Nyt juuri hän asettaa kätensä Mäntymäen kapeille hartioille, jotka aivan hukkuvat noiden käpäläin alle ja jos hänen sanansa ovat yhtä vakuuttavia kuin hänen kasvonpiirteenpä, niin täytyy Mäntymäen luopua kannastaan.

Puolisen tunnin kuluttua alkoivat käsittelyt taas. Puheenjohtaja saneli pöytäkirjaan kokouksen päätöksen, että kaikkien olisi lähdettävä matkalle heti kuin edullisia tietoja saapuu Pietarista. Ja kun vielä olimme kuunnelleet pastori Bäckin puhetta isänmaan kalliista asiasta, erosimme lyhyen rukouksen jälkeen kokoontuaksemme samoinkuin edellisenä päivänä jälleen klo 5.

XIV. ÄKKI PÄÄTÖS.

Useat valtuutetuista eivät kotoa lähtiessään olleet ajatelleet muuta, kuin että retki keisarin luo oli mitä yksinkertaisin asia, melkein sama juttu kuin ajaa kirkkoon, se vain, että matka oli vähän pitempi. Luonnollisesti tuntui heistä siis tämä kokousten pito ja tämä perinpohjaisuus kovin tarpeettomalta ajan haaskiolta ja monen kärsivällisyys joutui kovalle koetukselle. Mutta tyyneinä ja äänettöminä istuivat kaikki paikoillaan.

Puheenjohtajaa saatiin odottaa kotvasen aikaa, vaan kun hän tuli, oli hän niin innoissaan, että siitä saattoi heti arvata jotakin. Valiokunnan jäsenet olivat myös harvinaisen salaperäisennäköisiä, pastori harppasi pitkin askelin lavalle, kaikki osotti, että nyt tahdottiin korvata entiset vitkastelemiset. Selitys saatiinkin pian.

«Seikkoja on sattunut, jotka vaativat meitä heti lähtemään«, — niillä sanoilla avasi puheenjohtaja kokouksen ja «hyvä«-huudoilla sitä tietoa tervehdittiin.

Oli samalla ilontunnetta ja suurta vakavuutta tuossa tiedossa:
«Pietariin!« Se sana lähti kuin helpotuksen huokaus monesta rinnasta.

Puheenjohtajan pyyntö, että ajan niukkuuden takia keskustelutta hyväksyttäisiin valiokunnan ehdotus, oli tarpeeton. Kukapa nyt olisi halunnut pitkiä puheita pitää. Ylimääräinen juna, jonka piti ottaa mukaansa suurimman joukon lähetystöstä, läksi klo 7,25 ja nyt oli kello jo 6.

Viisi lähetystön jäsentä jäi Helsinkiin — niin päätettiin — käydäkseen seuraavana päivänä kenraalikuvernöörin puheilla hänelle ilmoittamassa, että 500 maan kuntain valtuuttamaa oli lähtenyt Pietariin, Suomen suuriruhtinaalle esittämään maan yleistä huolta.

Kun puheenjohtaja aivan lyhyesti oli ilmoittanut tämän, jätti hän sananvuoron varatuomari Strengille, joka nyt antoi joukon neuvoja ja tietoja. Ainoastaan tarpeellisimmat tavarat olivat otettavat mukaan. Hän luuli, että kaikki olivat kuulleet Pietarin äskeisistä ylioppilaslevottomuuksista, joissa sotilaspatukka oli heilunut. Mutta joskaan ei sellaista nyt tarvitseisi pelätä, ei mitään aseita saisi ottaa mukaan, «ei revolveria taskuun eikä edes puukkoa vyölle.« Meidän piti saapua rauhan miehinä rauhan asialle eikä kuin nihilistit pommit taskussa.

«Ei pommeja«, kuulin erään pitkän Pohjolaisen mutajavan takanani kuin itsekseen, «ei pommeja, vaan oletko koskaan saanut selkääsi?« lisäsi hän vierustoverinsa puoleen kääntyen.

«En«, vastasi toinen varmasti, «mutta selkään olen antanut, nuorena ollessani.«

Vaan varoittaja jatkoi: Vaikka Pietarissa saataisiin kuulla roskaväen haukkumasanoja, niin mielenmalttia ei saa menettää, ei vaikka meitä siellä mainittaisiin «suomalaisiksi sioiksi.«

Se oli melkein enemmän, kuin vieressäni seisova pohjolainen katsoi rehellisen miehen voivan sulattaa. Vaan toveri rauhoitti häntä:

«No, isänmaan puolesta…« Vaan pitkään hän itse huokasi tuon vaikean itsensävoittamisen vuoksi ja siitä huokauksesta saattoi päättää, ettei hän noita kaukaisia oloja juuri valoisiksi kuvitellut.

Vaan vanha Aappo Pietola Paavolasta, tuo omituiseen, kapeaan, korkeakaulustaiseen sarkatakkiin puettu Pohjanmaan uskovainen, hän virkahti varmalla luottamuksella, jotta hänen rehelliset, vaaleat silmänsä säteilivät:

«Jumala auttaa meitä kyllä, niinkuin hän vei Israelin lapset Punasen meren halki, ja jos me ei palata, niin onhan nuorempia voimia maassa jälellä.«

Vielä oli varatuomari Strengillä useita muita neuvoja annettavana: Pietarissa ei saa kävellä kuin noin korkeintaan 8 miestä yhdessä; ei saa pysähtyä juttelemaan kaduille; seinillä, varsinkin hotellinseinillä, sanotaan siellä olevan korvat; ja paljo muuta. Kaikki osotti, että me pian tulisimme liikkumaan uudessa ilmakehässä, joka, jos erinäisiä varokeinoja laiminlyötäisiin, voisi käydä tuiki vaaralliseksi terveydellemme, kun olimme tottuneet Suomen puhtaampaan ja terveempään, ilmaan.

Vaan tällä kertaa oli puhujalla varsin tarkkaamaton yleisö. Kaikkialla oltiin keskusteluissa taikka tungeskeltiin salin läpi, jotta jonkun hyvän tuttavan kanssa tehtäisiin sopimus matkatoveruudesta.

Pian asettui kumminkin taas tämä hälinä ja syvässä hiljaisuudessa kuunneltiin jälleen hartaasti pastori Bäckin vaikuttavaa rukousta. Hän luki ainoastaan muutamia yksinkertaisia sanoja vanhasta virsikirjasta. Vaan kaikki tunsivat nuo sanat: niin monasti niitä oli temppelissä kuultu. Suomen lämminmielinen poika oli noihin muutamiin lyhyviin runoihin koonnut koko hehkuvan rakkautensa sitä maata kohtaan, jonka hän oli nähnyt valoisana nuortuvan, mutta jonka nyt raskaat rajuilman pilvet peittivät. Me olimme ainoastaan pieni joukko tämän saman mannun köyhiä, halpoja poikia, vaan mekin olimme oppineet rakastamaan enemmän kuin mitään muuta tätä syrjäistä maailman nurkkaa, isäimme maata, jota niin mielellään omaksi maaksemme kutsumme.

Sen vuoksi unhotimme nyt kaiken muun; kaiken, josta nyt lähdimme, ajatellen mahdollisuutta, ettemme sitä enää koskaan näkisi, kaiken, mikä tuolla tummassa kaukaisuudessa meitä ehkä odotti. Ja monet kovat, kankeat kädet solahtivat hartaasti ristiin, samoin kuin monet hienotkin, valkoiset kädet, ja virren kauniiden sanojen ohessa väreili rajatonta haikeutta ja rajatonta rakkautta jokaisen sydämmessä, kun rukoiltiin hartaammin kuin emien koskaan:

Oi kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivaan valtias,
Myös tälle maalle silmäs luo,
Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on,
Maailman silmiss’ arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa Sult’ ei saanut ois?

Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Kun viittaat, korkein alenee
Ja matalaiset ylenee.

Kuink’ usein juuri valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks’ että Sinun voimasi,
Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun,
Otitpa ylenkatsotun,
Ja halvan Juudan kansan, sen
Teit vartijaksi totuuden.

Ja Betlehempä pienoisin
Tuo kaupungeista Juudankin,
Sai armon armoist’ ylimmän,
Messian nähdä syntyvän.

Oi herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!

XV. MATKALLA PIETARIIN.

Lähtö oli tosin, mikäli mahdollista, aijottu pitää salassa, mutta suuri ihmisjoukko oli siltä kokoontunut asemalle. Ahdinkoon asti täyteensullotussa eteisessä ei siis ollut helppoa päästä pilettiluukkujen luo. Jokainen osti itselleen piletin eikä parhaalla tahdollakaan olisi voinut näitä matkustajia huomata muuksi, kuin joukoksi yksityisiä henkilöitä, jotka kulkivat luvallisilla asioilla.

Pitkä juna, jossa oli uudenaikaisia makuuvaunuja, oli jo täynnä matkustajia, kun vihdoin ehdin asemasillalle. Tuokion haettuani löysin vapaan ylikerran makuupaikan eräässä toisen luokan vaunussa. Eräs herrasmies, joka jo ennen oli tuonut tavaransa alakertaan, julisti, hetkisen minua tarkastettuaan, että vuode oli vapaa. Tämä matkatoverini oli Ivar v. Hellens Karunasta, maanviljelijä ja entinen soturi. Hän oli vieläkin sotilaallinen vartaloltaan ja hänellä oli runsas varasto juttuja iloisilta ylioppilas- ja soturi-ajoiltaan. Sillävälin kuin tämä matkatoverini meni ulos hyvästelemään jotakin tuttavaansa, pysähdyin minä paikkoja vartioimaan. Nojautuen vaunun ikkunaan tarkastelin tuota asemasillalla aaltoilevaa ihmisjoukkoa. Silloin tällöin kiirehti joku myöhästynyt matkustaja vaunusta vaunuun aina saaden kysymykseensä saman vastauksen: ei ole paikkaa.

Ainoastaan noin kolmisensataa valtuutettua pääsi tällä ylimääräisellä junalla kulkemaan. Toisten tuli matkustaa postijunassa puolta tuntia myöhemmin taikka pikajunalla k:lo 10. Tietysti paloi kaikilla halu päästä matkalle, mutta suomalainen maltillisuus vaikutti, että nekin, jotka eivät ensi junaan mahtuneet, pysyivät tyyneinä. Kukapa sen muuten tietää, mitä esi-isiä tuollakin ukkosella on ollut, joka nyt niin rauhallisena laskee kapsäkkinsä asemasillalle meidän vaunumme kohdalle ja verkalleen pyyhkii hikeä otsaltaan siniraitaisella nenäliinallaan. Ehkäpä hän on vesa Sven Tuuvan varmaa, vielä elävää sukua ja ehkä hän noudattaa vanhaa perhesääntöä, kun hän nyt päättää matkustaa yksin, koska ei sovi muitten joukkoon.

Ainakin kymmenen kertaa olin parina viime minuuttina silmäillyt aseman suurta kelloa. Viisari näytti tänään ikäänkuin vastenmielisesti liikahtavan eteenpäin. Mutta vihdoin oli lähdön hetki käsissä ja nykähtämättä lähti juna liikkeelle verkalleen ja ääneti, miltei juhlallisesti. Äänettöminä seisoivat ihmiset asemasillalla, hiljaisina seisoivat matkustajat vaunujen ovilla taikka ikkunain ääressä. Ainoastaan siellä täällä heilahti nenäliina jäähyväisiksi, taikka painettiin liinaa vasten kyyneltynyttä silmää. Se oli kaikille vaikuttava hetki. Pian asema-alueen viimeinen sähkölamppu säteili meille ystävällisen jäähyväistervehdyksen kauniista pääkaupungistamme ja läpi lumen ja pimeyden syöksi ylimääräinen juna kylien, majojen ja vahtitupain ohi. Ainoastaan junan saapuessa jonkun aseman tienoille hiljeni vauhti. Vaan se ei pysähtynyt, pitkään viheltäen vekselin luona ajoi se ohi, ja asemapäällikkö, joka kiireesti oli noussut teepöytänsä äärestä ja viskannut virkatakin hartioilleen, seisoi suorana ja kankeana portailla, tervehtien kädellään tuota nopeasti häviävää ylimääräistä junaa. Vaan asematalon ruokasalissa vedettiin ikkunaverhot syrjään, jotta kaikki pienokaiset, jotka tunkeilivat ikkunan luona, voisivat oikein nähdä tuon pitkän, kirkkaasti valaistun ylimääräisen junan. Ja kun asemapäällikkö palaa sisään, ripustettuaan eteiseen päällystakkinsa ja virkalakkinsa — joka sekin nyt piakkoin saanee uuden kuosin — satelee hänelle paljo kysymyksiä. Hän kertoo lapsukaisille, että siinä matkusti paljo setiä keisarin luo häneltä pyytämään, ettei hän uskoisi pahoja ihmisiä, vaan uskoisi, että me häntä rakastamme enemmän kuin ketään lähinnä Jumalaa ja isänmaatamme. Ja kun keisari saa tämän tietää, niin ei hän enää salli meille pahaa tehtävän.

Asemakonttorissa kertoo telegrafisti ratamestarille, lähetettyään seuraavalle asemalle tiedon junan tulosta, että tässä junassa se nyt suuri lähetystö matkusti, ja asemamies, joka saapuu sisään tuomaan makasiinin avainta, pysähtyy tuota uutista kuuntelemaan. Ja hän kertoo asian taas vekselimiehelle ja ennen pitkää tuo toivoa antava tieto ehtii kaikkiin mökkeihin ja vahtitupiin pitkin rataa ja ylimääräisen junan jälestä jää siten kuin leveä, valoisa tie, joka kuljettaa luottamusta ja iloista toivoa koko surevaan maahan.

Malmin asemalla hetkeksi pysähdyttiin ja sinne jäi eräs matkustaja, joka ei kuulunut lähetystöön. Muutamat mukaan lähteneet oppaat olivat käyneet puhuttelemassa kaikkia matkustajia, keksiäkseen, oliko muita kuin lähetystön jäseniä mukana. Ei auttanut, että tuo mainittu mies vakuutti olevansa rehellinen, isänmaallinen kauppias, joka kotiinsa kulki. Hänen toiveensa saada valikoidussa seurassa matkustaa ylimääräisellä junalla pettyi. Ja melkeinpä näen edessäni hänen surumielisen katseensa, kun hän silmäili poisrientävää junaamme, joka pian häipyi talvi-illan pimeään.

Me muut matkustimme yhtä kyytiä Riihimäelle, jossa illallisen söimme. Tungos ravintolahuoneessa oli suuri, vaan luulenpa toki, että jokainen oli tyytyväinen, ainakin oli ravintoloitsija. Sillä jos joltakin kiireessä olisi ateria jäänytkin maksamatta, niin ei hän siitä joutunut kärsimään, toiset kun sitä runsaammin maksoivat. Kaunista oli minusta, kun kuulin erään herrasmiehen lausuvan, jättäen 50 markan rahan tiskille:

«Pitäkäähän tämä, ehkä jää joltakin kiireessä ateria suorittamatta.«

Tiskin takana seisova nainen kiitti liikutettuna ja eräs talonpoika, joka ei siinä hälinässä ollut ehtinyt ruokaa saada, ja sen sijaan lohdutteli itseään kahvikupposella, hän hämmästyi niin, että laski kuuman liemensä reunalta juoksemaan, ja hädintuskin pelastuin minä siinä tungoksessa saamasta sen niskaani.

Moni matkustaja oli nukkunut ja siten jättänyt illallisen Riihimäellä syömättä. Kun osastooni päästäkseni kuljin parin vaunun lävitse, tapasin Brunströmin äänekkäästi kuorsaamassa eräällä kolmannen luokan puupenkillä, kaikki matkakampsunsa, s.o. päällystakkinsa, päänsä alla. Eräässä toisessa vaunussa valvotti toinen tuttavani, varatuomari Aejmelaeus, miesjoukkoa ympärillään, pitäen heille esitelmää päivän kysymyksistä. Makuutoverini oli jo nukahtanut, kun osastoomme ehdin ja ennen pitkää nukuin minäkin jo hänen yläpuolellaan, sillä perin väsyneitä me oltiin viime vuorokausien valvomisista.

Vasta Viipuriin saavuttaessa viiden aikana aamulla heräsin. Täällä siirrettiin meidän kaikki vaunut eräälle sivuraiteelle, josta ne kolmella määräaikaisella junalla kuljetettiin Pietariin, jonne nyt oli ainoastaan kolmen tunnin matka.

Matkalla olivat oppaat koonneet lähetystön jäsenten jäsenkortit, muistiinpanot ja muut paperit, jotka matkaa koskivat. Ei näet tahdottu, että jos Pietarissa poliisitutkinto tapahtuisi, mitään sellaisia papereita joutuisi hakijain käsiin, joita liereästi sanoen — voitaisiin väärinkäsittää. Nämä paperit, joita oli paksu pinkka, jätettiin nyt Viipurin asemanpäällystölle talteen. Puolta tuntia myöhemmin saapui Helsingin postijuna, joka toi, paitsi muita, satakunnan lähetystön jäsentä. Minun vaununi, joka oli ensimmäisiä ylimääräisessä junassa, yhdistettiin nyt tähän junaan ja pääsin siten ensimmäisten joukossa jatkamaan matkaa.

Viipurista tuli mukaan kymmenkunta herrasmiestä, jotka nyt uhraavasti rupesivat lähetystön oppaiksi ja tulkeiksi. Siellä saimme myös tiedon, että Pietarissa kaikki oli järjestetty meidän vastaanottamiseksi. Kohta saavuttuaan saisi jokainen tiedon, niissä hotellissa tai yksityisasunnossa hän tulisi asumaan. Siellä ilmoitettiin joukon kansalaisia muuten olevan vastassamme, vastaanottaakseen lähetystön jäsenet, joten ei mitään tungosta tarvitseisi syntyä Pietarin asemalla, vaan pääsisivät kaikki suorastaan hajaantumaan kortteripaikkoihinsa, odottamaan lähempiä tietoja. «Pääkortterin« osote, josta noita tietoja saisi, terotettiin tarkoin jokaisen mieleen.

Nämä tiedot, joita oppaat nyt jakelivat kaikkiin vaunuihin, samoinkuin tieto siitä, että täysin luvallisissa aikeissa kuljettiin, levittivät tyyneyden ja varmuuden leiman koko lähetystöön, joskin joku lie hiukan levottomana miettinyt, minkähänlaista huomiota Pietarin viranomaiset tulisivat meihin kiinnittämään.

Kun aamukahvit Viipurin asemalla olivat juodut, ei kukaan enää ajatellutkaan nukkumista. Makuusohvat korjattiin syrjään ja pian olivat vaunut muuttuneet klubihuoneustoiksi, joiden kaikissa suojissa vilkkaasti keskusteltiin tulossa olevista tapahtumista. Meidänkin osastoon oli joukko tuttavia kokoontunut ja matkatoverini vilkkaat kuvaukset Zarskoje Seloon leirielämästä ja kaartilaisten lomaretkistä Pietariin tekivät meidän pienen seuramme aivan hilpeäksi, jopa kerran siksi äänekkääksikin, että Jonas Castrén, joka konsuli Wolffin kanssa oli viereisessä osastossa, kerran ihmetellen katseli sisään osastomme ovesta.

Valkeasaaren tulliasemalla, jossa aamiaista syötiin, lehahti vastaamme ensimmäinen tuulahdus rajantakaisesta maasta. Ravintolassa kuultiin venäjää ja saksaa puhuttavan, ja kun tiskin ääressä maksoi, sai takasin ohkasia, outoja pikkurahoja. Nuo varmat, suomalaiset bufettitytöt, jotka eivät ihmeeksikään koskaan väisty pois tiskin takaa, olivat kadonneet, ja niiden sijalla liehui yltympäri huoneen hätäisiä viinureita, nukkavieruihin hännystakkeihin puettuja, tarkastellen ja arvostellen matkustajia.

Seuraavalla asemalla oli jo venäläinen nimi ja me olimme kulkeneet rajan poikki ilman että minä olin voinut huomata sitä seikkaa, josta Jac. Ahrenberg mainitsee kertomuksessaan «Rajalla«, että siellä hongat käyvät matalammiksi ja rumemmiksi, — vaan kenties se oli siksi, että lunta pyryytti ikkunoita vastaan, hämärtäen näköalan.

Mutta suomalaiset pystyaidat muuttuivat pian huonosti hoidetuiksi lauta-aidoiksi. Nuo yksinäiset, harmajat, matalat mökit olivat radan varrelta kadonneet ja sen reunalla näkyi nyt korkeita huviloita, joiden seinät olivat vaaleanpunertaviksi, keltasiksi tai taivaansinisiksi maalatut ja joiden ikkunalaudat ja parvet ja katot olivat vieläkin kirjavamman väriset. Siellä täällä näkyi kirkko, jonka katolla oli noita sienenmuotoisia koristeita kullattuina tai iloisilla väreillä maalattuina.

Kansa, joka maantiepuomin takana odotti junan ohimenemistä, ei enää ollut meidän suomalaista kansaamme. Miehillä oli pitkä, vanukkeinen tukka ja tuuhea, takkuinen parta; pukuna oli repaleisia, ruskeita, sanomattoman likaisia turkkeja ja nahkareunaisia lakkeja. Pienillä lapsillakin, jotka olivat niin likaset, että etäältä katsoen näyttivät neekerilapsilta, oli päällään tuollaiset pitkät, kapeat, repaleiset turkit ja suuret karvalakit. Ja kun isä paljasti päänsä, nähdessään sotaherran vaununikkunasta, kiskasivat hekin lakit päästään. Silloin näki, että ne eivät olleet villapäisiä neekerilapsia, vaan likasia talonpoikaislapsia, joiden pitkä, suora tukka liehui tuulessa. Vaan veräjällä seisojain hevonen ei junaa peljännyt. Se jyrsi salaa veräjän pienaa seistessään siinä kankeissa valjaissaan omituisen, leveän reen edessä, joka oli miltei keskeä katkaistun venheen näköinen. Ja tuo leveä, kirjavilla väreillä maalattu luokki loisti viheriältä ja punaselta ja heilui laihan, surkean hevoskaakin seljässä kuin mikäkin kurjuuden juhlaseppel.

Ja tuolta kaukaa häämöitti jonkinlainen sekava ainejoukko, jossa oli rakennuksia, savupiippuja ja torneja. Toisia raiteita oli niiden rinnalla, joita meidän junamme kulki, niitä tuli yhä useampia, haarautui ja monistui. Pitkiä rivejä oli suljettuja, tyheitä matkustajavaunuja taikka öljyvaatteilla peitettyjä tavaravaunuja, jotka ilman veturia näyttivät vastaamme ryntäävän. Sitten hiljeni vauhti ja verkalleen hiipi juna asemasiltaa pitkin Pietarin asemalle.

XVI. ENSI PÄIVÄMME PIETARISSA. HIENO KORTTEERIPAIKKA.

Samoinkuin Helsingissä oli Pietarissakin paljo puuhattu lähetystön majoittamista varten. Hauskuuden vuoksi ja myöskin taloudellisista syistä koetettiin mikäli mahdollista sijoittaa matkustajat kansalaistensa luo. Ja sekä hienommissa että köyhemmissä kodeissa, aina asemamiehen ahtaaseen vuokra-asuntoon asti, avausivat ovet seljälleen odotetuille vieraille.

Omasta puolestani aijoin mennä asumaan vanhojen tuttavieni luo ja kiirehdin siitä syystä pienen matkalaukkuni kera odotussalista ulos, jotta en minä ainakaan jäisi sinne ahdinkoa lisäämään. Lukuunottamatta rautatien palvelusväestöä ja pariakymmentä santarmia oli asemasilta ollut tyhjä, mutta odotussali oli vastaanottajia täynnä. Seisoin juuri ovella, kun erään naisen huudahdus minut pysäytti: «Siellä santarmit ottavat kiinni kaikki Suomesta tulleet… hyvä Jumala… Siperiaan!«

Tungoksessa huomasin vain, että joukko ihmisiä meni erääseen sivuhuoneeseen, jonka ovella seisoi: «Naisten huone«. Junasta viimeksi tullut mies, karkealuinen santarmi, sulki oven paukkeella ulkopuolelta. Viitattuaan kädellään ympärillä seisoville, että peräytyisivät, asettui hän selin oveen seisomaan, nähtävästi nauttien siitä huomiosta, joka hänen osakseen tuli.

Kiirehdin takasin asemasillalle, joka nyt oli täynnä väkeä; siellä rautatiemiehet jakelivat osotelippuja. Naisten huoneen ikkunan edessä oli sohva ja kun sen yli nojausin katsomaan sisään, tunsin keskellä huonetta Jonas Castrénin, joka keskusteli erään pitkän sotilashenkilön kanssa muitakin sotilas- ja siviilihenkilöitä oli huoneessa.

Asemasillalla lentelevä huhu puhui jostakin vangitsemisesta ja sitä innokkaammin kiirehtivät nyt kaikki majapaikkoihinsa. Pienissä ryhmissä heitä jalan saatettiin läheisiin asuntoihinsa taikka raitiovaunuilla tai issikoilla etäisimpiin kaupunginosiin. Ennen pitkää oli asema tyhjä.

Vietyäni tavaralaukkuni asuntooni palasin puolta tuntia myöhemmin asemalle. Vangitsemishuhu oli tietysti ollut juttupuhetta. Poliisipäällikkö oli vain ilmoittanut lähetystölle, että poliisi puolestaan ei tulisi tekemään sille mitään vaikeuksia, ellei suurissa joukoissa kaduilla esiinnyttäisi. Hän oli niinikään neuvonut valtuutettuja käymään kaupunginpäällikön Clayhillsin puheilla; tämä oli näet luvannut vastaanottaa muutamia. Nämä uutiset näyttivät siis vain parantavan toiveita, kun näet saatiin kokea myötätuntoisuutta poliisin puolesta.

Iloissani kiirehdin takasin kaupunkiin ja istuin tuntia myöhemmin, teelasin ääressä hyväin tuttavaini piirissä, jotka kuuntelivat kertomuksia vanhan, rakkaan kotimaansa oloista.

Vasta itäpuoleen palasin «Viipurin puolelle« käydäkseni pääkorttelissa, Osakeyhtiö Agrosin konttorissa. Noustessani ajurin reestä tuon valkoiseksi maalatun talon kohdalla Simbirskajakadun varrella näin poliisin tulevan ja puhuttelevan ajuriani. Kuvitellessani, että he minusta puhuivat, tunsin itseni miltei ylpeäksi, niin outo ja uusi oli tuo tunne, että muka olisin jonkinlainen valtiollinen henkilö.

Agrosin konttorin päällikkö, maisteri Cygnaeus joka, samoinkuin hänen puolisonsa, ansaitsee kansalaistensa lämpösintä tunnustusta siitä runsaasta työstä, minkä hän lähetystön hyväksi on tehnyt, kertoi minulle nyt, millainen asema on. Kaupunginpäällikkö oli erittäin ystävällisesti vastaanottanut 6-miehisen valiokunnan. Sittenkuin hänelle selvin sanoin oli kerrottu 500 miehen Pietarinmatkan tarkoituksesta, oli hän puolestaan ilmoittanut, että me suomalaiset saimme korkeintaan 20 miehen joukoissa liikkua kaduilla ja että saatoimme kokoontua neuvottelemaan suomalaiseen kirkkoon. Sitävastoin hän neuvoi, ettei joukolla mentäisi ministerivaltiosihteerin luo. Tuo kuuden miehen käynti kenraali Clayhillisin luona on tullut historiallisesti kuuluisaksi senkin vankan kädenlyönnin kautta, jolla lautamies Backas sanoi kenraalille jäähyväiset. Suomalaiset muistavat kyllä kauan kenraali Clayhillisin ystävällisen kohtelun, joka on kuin valoisa kohta lähetystön muuten surullisten Pietarinmuistojen joukossa.

Suurenlainen valiokunta, johon kuului valmistusvaliokunnan jäseniä ja muutamia muita, lähti kaupunginpäällikön luota ministerivaltiosihteerin puheille pyytämään, että hän hankkisi jos mahdollista koko lähetystölle pääsyn keisarin luo. Kenraali oli luvannut tehdä kaiken voitavansa edistääkseen asiatamme, mutta epäili, tokko me ennen maanantaita pääsisimme keisarin puheille, koska tämä aikoi sunnuntaina käydä ehtoollisella.

Maisteri Cygnaeus kertoi vielä, että lähetystö seuraavana aamuna k:lo 10 kokoontuisi suomalaiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen sekä neuvottelemaan. Hankittuani pääsykortin tähän kokoukseen ja saatuani tietooni muutamain tuttavaini osotteita, heitin hyvästit.

Joutilas issikka oli portaiden edustalla ja minä istahdin sen rekeen. Huomasin taas tuon äskeisen poliisin ja komensin issikkaani ajamaan. Taas oltiin keskellä tuon suuren, tohisevan maailmankaupungin sokkeloita, jonne meidän 500-miehinen lähetystö oli kadonnut kuin pisara rajattomaan mereen. Tarkastavin silmin suomalaisia vieraita kumminkin valvottiin, — Pietarin poliisilaitosta sanotaan kurinsa, valppautensa ja häikäilemättömyytensä puolesta maailman ensimmäiseksi.

Lähes tunnin ajettuani saavuin Iisakin kirkon luo erään suuren hotellin edustalle, joita hotelleja näillä paikoilla on useampia. Olin Agrosin konttorissa saanut selville, että useita valmistusvaliokunnan jäseniä asui Grand Hotel'issa, ja kun ei vielä ilta, ollut myöhäinen, tahdoin kuulustella, mitä toiveita oli olemassa. Tämä kai se hotelli oli. Niin oli: Ulko-oven yläpuolelle rakennetun kaarevan katon räystäillä luin suuret, kullatut sanat: Grand Hotel, ja sen alapuolella oli pienesti luettavana: de Paris.

Puolisen tusinaa merkkinauhoilla varustettua palvelijaa istui tai seisoi tuossa tilavassa eteisessä, ja tiskin luona, jonka takana ovenvartija istui mukavassa nojatuolissa, seisoi nojallaan eräs kiiltonappinen henkilö, joka minun saapuessani kääntyi puoleeni. Muista ei kukaan hievahtanutkaan ja vaikka astuin ovenvartijan pöydän luo, ei tuo loikoileva mies viitsinyt ojentautua asemastaan. Syrjästä hän vain minua katsahti ja kääntyi sitten taas jatkamaan keskusteluaan. Ovenvartija nojautui tekemäni kysymyksen johdosta katselemaan jotakin luetteloa. Ei, ei ketään niistä, joita kyselin, asunut hotellissa, ei Wrigthia, ei Roseliusta, ei Strengiä, — hän viskasi kirjan syrjään ja luomatta minuun katsettakaan rupesi hän jatkamaan keskusteluaan tuon nappiniekan kanssa.

Eikö minun sallita tavata tovereitani vai olenko osotteesta erehtynyt, — sitä suutuksissani mietin ja olin jo lähdössä pois, kun samassa eräs herrasmies astui sisään. Nyt hyökkäsi kaksi palvelijaa esiin ja he avasivat syvästi kumarrellen sisäoven. Tiskin ääressä loikova mieskin lennähti suoraksi kuin neula ja seisoi seuraavassa tuokiossa hänkin siinä kumarrellen. Yksin ovenvartijakin nousi pystöön. Katselin ihmeissäni tuota noin suurta häiriötä synnyttänyttä tulokasta. Mutta pian muuttui ihmettelyni iloksi. Tuo komea, nuorehko, turkkipäällinen mies, jolla oli sirosti leikattu parta ja hiukan harmahtava, lyhyt tukka, oli parhaita ystäviäni koulu-ajoilta. Hän oli muuttunut paljo sittenkuin viimeksi olimme toisemme nähneet; silmät eivät enää säteilleet kuin ennen ja hänen punakka hipiänsä oli kelmennyt ja käynyt harmahtavaksi suuren kaupungin ilmasta. Mutta kun hän tunsi minut oli hän taas edessäni kuin entinen koulutoveri. Samoin kuin monet muut suomalaiset oli hänkin Venäjällä uutteralla työllään raivannut itselleen tietä ja hänellä oli nyt oma liike lähellä suomalaista kirkkoa ja komea yksityisasunto Wasili Ostroffin varrella.

Ystäväni oli ollut erästä myöhäisempää junaa vastassa ja siitä syystä emme olleet toisiamme asemalla tavanneet. Hän oli opastanut useita edusmiehiä hotelliin ja tuli nyt niitä tervehtimään. Valiokunnan jäseniä ei asunut tässä hotellissa, vaan arvattavasti, kuten mulle annettu osote näyttikin, oikeassa Grand Hotel'issa, joka oli melkein toisella puolella katua. Se hotelli, johon olin tullut, oli Grand Hotel de Paris. Päätin kaikissa tapauksissa viettää illan yhdessä ystäväni kanssa ja lähdin siis hänen seurassaan nousemaan noita leveitä rappusia, joita paksut, pehmeät matot peittivät.

«Kahdeksan ruplaa vuorokaudelta«, virkkoi tuttavani, kun pysähdyimme erään toisen kerroksen oven edustalle. «Täällä ukot hienosti asuvat. Ja täpösen täynnä hotelli tietysti on, matkustajia tavattomasti.«

Se oli melkein sali, eikä pelkkä hotellihuone, johon nyt astuimme. Hienot uutimet ja oviverhot. Kallis matto lattialla. Lasiruunu katossa, seinäkuvastimia, uhkuvia sohvia ja nojatuoleja, loistavalla, tummanpunaisella atlaskankaalla verhottuja, ja alkkoovista vilahti esiripun takaa kaksi leveää, valkoista, kultapylväistä rautasänkyä. Kaikkialla oli yltäkylläisyyttä, loistoa ja muhkeutta, mutta tyyneinä ja huolettomina istuivat siellä vieraat, jotka lähihuoneista olivat kerääntyneet pyöreän pöydän ympärille puhumaan valtioasioista. He olivat kaikki talonpoikia Peräpohjolasta, jotka nyt olivat tämän loiston keskelle joutuneet. Yksi poltteli miettiväisnä piippuaan leväytellen mukavasti ja turvallisesti kuin kotonaan konsaankin jalkojaan sohvalla, jotavastoin joku toinen varovasti ja ujosti istui täperästi nojatuolin reunalla. Pienen marmoripöydän alla, joka oli kuvastimen edessä, näkyivät suuret rasvanahkasaappaat, tuota samaa mallia, joita jo Helsingin Palokunnantalolla olin huomannut. Niiden omistaja, ainoa, jonka oikeastaan tunsin, näytti olevan huoneen varsinainen asukas, sillä niin kodikkaasti hän siinä sukkasillaan ja kädet seljän takana käveli lattiaa edestakasin.

Hänen kanssaan olimme pian ryhtyneet keskusteluun lähetystön toiveista ja sittenkuin kaikille oli kättä paiskattu ja pietarilainen ystäväni oli tarjonnut sikaareja, ottivat toisetkin keskusteluun osaa. Useimmat näyttivät luulevan, että kaikki me emme pääsisi majesteetin puheille, mutta pääasiapa olikin, että adressi saatiin perille ja että keisari sai tietää, että 500 miestä oli sitä Suomesta tuomassa. Ei ollut nyt epäilystäkään, ettei adressi perille joutuisi; olihan kaupunginpäällikkö ollut niin ystävällinen ja oma «kenraalimme« oli luvannut apuaan. Yksin eräs vanha ukko Kuusistosta arveli, että kyllä se keisari tahtoo nähdä meidät kaikki, tahtoo nähdä «Suomen kansan«, joskin ehkä odottaa saatanee.

Osa sitä kunnioitusta ja arvoa, jota ystäväni hotellin palvelusväeltä sai osakseen, lankesi nyt ulosmennessä minullekin. Nöyrällä ja kiemurtelevalla kumarruksella, jommoisia ei Suomessa näekään, avasi tuo nappiniekka mies oven minulle ja vielä reessä istuessani näin hänen seisovan siinä kumartelemassa.

XVII. VASTUKSIA JA PETTYNEITÄ TOIVEITA.

Aikusin seuraavana aamuna ajelin majapaikastani Newskiä pitkin Suomen rautatieasemalle. Olin illalla kirjoittanut pari kirjettä ja halusin nyt viedä ne varmuuden vuoksi itse postilaatikkoon. Ja kun Agrosin konttori oli siinä aivan vieressä, pistäysin sinne viimeisiä uutisia kuulemaan.

Lähetystölle oli nyt ilmestynyt vaikeuksia. Suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Hakkarainen, jonka nimen, vaikka vastenmielisesti, julkaisen siksi, ettei häntä sekotettaisi muihin suomalaisen tai ruotsalaisen seurakunnan pappeihin, oli kieltäytynyt luovuttamasta kirkkoaan tuohon aijottuun jumalanpalvelukseen ja neuvotteluun. Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kajanus olisi nyt auliisti tarjonnut kirkkonsa lähetystön käytettäväksi, mutta pian piispalta tullut kielto sulki meiltä tämänkin kirkon ovet.

Turhaan oli 3-miehinen lähetystö vielä klo 12 yöllä käynyt kaupunginpäällikön puheilla tästä asiasta. Myöhäsestä hetkestä huolimatta otti kenraali Clayhills vastaan nuo kolme rauhanhäiritsijää. Vaan kun ainoastaan kirkolliset viranomaiset saattoivat antaa lupaa jumalanpalveluksen pitämiseen, ei hän voinut muuta kuin neuvoa miehiä sisäasiain ministerin luo, joka ehkä voisi luvan antaa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli luvannut käydä sisäasiain ministerin puheilla ja vielä oli siis mahdollisuutta, että kirkkoon päästäisiin. Vaan se oli hyvin kaukainen mahdollisuus, jota tuskin enää kannatti ajatellakaan. Kun vielä saatiin tietää, että ministerivaltiosihteeri, joka lähetystön saapuessa oli luvannut sen hyväksi tehdä «kaikki mikä suinkin oli mahdollista«, oli eilen iltapäivällä sähköttänyt Suomen kenraalikuvernöörille ja pyytänyt tämän lausuntoa, ruvettiin epäilemään myöskin tuota luvattua avuliaisuutta. Missään tapauksessa ei tänä aamupäivänä voitu jumalanpalvelusta pitää ja pääkorttelista nyt juuri parastaikaa lähetettiin siitä sanoja hajallaan asuvalle lähetystölle.

Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, oli lepposa talvipäivä kuin vasiten tilattu, jotta Pietari edullisimmassa valossaan esiintyisi muukalaisille. Väsymys ja ehkä osaksi pelkokin oli edellisenä päivänä pitänyt useimpia kotosalla majapaikoissaan. Nyt lähdettiin uteliaina kaupunkia katsomaan.

Kaikkialla nyt Suomen miehiä kohtasi. Verkalleen he pienissä ryhmissä Newskillä kävelivät. Pysähtyivät myymälänikkunain kohdalle ja tekivät hiljaisia huomioitaan, virkahtivat «onpa se« ja «kylläpä« ja jatkoivat kulkuaan taas ensi ikkunaan. Toiset seisattuivat katselemaan issikkahevosten pitkää jonoa, jotka uneliaina seisoivat katuvierillä, toiset taas tarkastelivat pronssihevosia, jotka korskuivat jalustoillaan Anitskovan sillan päissä. Näyttipä ihan siltä, kuin mies, joka hevosta piteli, olisi seuraavassa tuokiossa lennähtänyt ilmaan, pudotakseen sieltä alas lotjaan, joka oli jäätynyt kanavaan sillan vierelle. Tuota ryhmää kutsutaan toisinaan leikillisesti «hidastetuksi edistyskuluksi«. Toisessa sillanpäässä olevaa ryhmää, jossa mies koettaa saada hevostaan peräytymään, kutsutaan «taantumisen kehotukseksi«.

Talot ovat täällä vielä suuremmat kuin Helsingissä. Entäpä kirkot! Päälle 300 kirkkoa yhdessä ainoassa kaupungissa. Siitä, missä seisoimme, saattoi nähdä kuusi, ei, kahdeksan kirkkoa. Oikealla kädellä olevaa, jossa vielä ovat telineet korkean tornin kupeilla, rakennetaan Aleksanteri II:sen muistoksi sille paikalle, missä räjähdyspommi hänen jalkoihinsa viskattiin. Monet vuodet on jo tätä kirkkoa rakennettu. Toiset luulevat, että se hitaus riippuu noituudesta, vaan toiset väittävät, että muka on syntynyt lovia rakennuskassaan.

Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat uusimpain muotien mukaan taivutetut.

Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena, kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.

Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.

Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.

Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.

Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana, punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa, kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta puukatua pitkin.

Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä, kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko, sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee. Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria, vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa, joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.

Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa, muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt komeilevat.

Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia, kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin, joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista, kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.

Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen:

Kerroin, mitä aamulla olin kuullut Agrosin konttorissa. Sen jälkeen en ollut mitään kuullut, ja jännityksellä nyt siis ahmin ystäväni kertomusta, joka minusta miltei sadulta tuntui. Ministerivaltiosihteeri oli aamupäivällä, valiokunnan hartaimmista pyynnöistä huolimatta, lähettänyt kirjallisen ilmoituksen H. M:lleen lähetystön saapumisesta. Eihän kukaan ollut voinut aavistaakaan, että hän muuten kuin suullisesti kävisi lähetystölle pääsyä pyytämässä; olihan se hänen velvollisuutensa meitä kohtaan, sekä velvollisuutensa kunnon miehenä. Ja tuohon kirjalliseen ilmoitukseen oli hän vielä liittänyt kenraalikuvernöörin kieltävän lausunnon lähetystön esillepääsemisestä. Tämä oli kuin pilkkaa maatamme vastaan ja se oli kuolemantuomio esittäjän kunnialle ja arvolle. Hän ei voi tuosta ankarasta tuomiosta päästä koskaan vapaaksi; sen tuomion on hänen aikansa langettanut ja hän itse on sen allekirjoittanut.

Vielä kävelin tuttavani rinnalla tuokion Newskiä, jossa liike yhä näytti lisääntyvän, vaan kun päivällisaika läheni, erosimme.

Tähän lopetankin tämän luvun, joka jo on pitkäksi venynyt. Menin yksinkertaisille perhepäivällisille erään kaukaisen kadun varrelle ja siellä sain kuulla valaisevan kuvauksen sen maan oloista, jossa oleskelin.

XVIII. KODIKAS ASUNTO, HIUKAN IISAKINKIRKOSTA.

Se odottamaton tapa, jolla ministerivaltiosihteeri oli keisarille ilmoittanut lähetystön saapumisen, oli tietysti yhtäkkiä muuttanut kaikkien hyvän toivon synkimmäksi epäilykseksi. Kadonnut oli unelma, että päästäisiin juhlalliseen vastaanottoon talvipalatsiin, jossa oli luultu voitavan jättää adressi kaikkien läsnäollessa esille ja jossa oli toivottu voitavan selvin sanoin tulkita kansan tunteita. Korkeintaan muutamat harvat voisivat nyt päästä majesteetin puheille — ja milloin?

Agrosin konttorissa minulle ei seuraavana aamuna osattu ilmoittaa muuta, kuin että asianlaita todellakin oli kuten minulle Newskillä oli kerrottu. Luultiin, että keisarilta tuskin saapuisi vastausta ennen maanantaita. Ministerivaltiosihteeri oli käynyt sisäasiainministerin luona ja puhunut myöskin kirkon luovuttamisesta lähetystön käytettäväksi, vaan siinä suhteessa hän ei ollut saanut mitään aikaan. Kirkot pysyivät meiltä kiinni, Kaikkien oli meidän kumminkin määrä sunnuntaina kokoontua aamujumalanpalvelukseen Suomen kirkkoon, — sitähän ei kukaan voinut estää.

En ollut vilahdukseltakaan nähnyt Brunströmiä sittenkuin Viipurin asemalla erottiin ja otin nyt konttorista selon hänen osotteestaan. Vähää myöhemmin koputin ovea n:o 29 siinä pitkässä eteisessä, joka halkaisee rautatien palvelusväen asuntokasarmin Simbirskajakadun varrella, lähellä asemaa.

Oven avasi rehevä, keski-ikäinen nainen, puettuna siistiin, puhtaaseen pumpulihameeseen ja suureen valkoseen esiliinaan.

Siistin keittiön läpi astuin jarrumiehen paraaseen — taikka ainoaan — asuinhuoneeseen. Jo heti kynnykseltä lehahti vastaani kodikkaisuuden tunne. Valkoset, puhtaat uutimet olivat ikkunoissa, kotikutoiset matot lattialla, kello nakutti seinällä ja uunin edessä oli puhdasta, valkosta hiekkaa. Suoraselkäisen sohvan ja tuolien päällystät olivat siistinnäköiset ja piirongilla näkyi kaikenlaisia pieniä porsliiniesineitä, joista työväennainen varmaankin on yhtä hyvillään, kuin vallasnainen konsaankin hienoista, kalliista porsliini- tai emaljihelyistään, joita hän varovasti pölyyttää ja järjestää.

Sohvan yläpuolella oli kaksi kuvaa: keisari kasakanunivormussa ja keisarinna vaaleansinervässä silkkileningissä; ja toisella seinällä oli väripainoinen «Runebergin hauta«, naulattu pienten paperilippujen avulla seinälle, niinkuin aikataulut asematalojen seinillä. Pienellä nurkkahyllyllä oli lasimaljan alla joku omituinen koriste, jossa oli koreita tekokukkasia, höyheniä, heiniä ja sammalta.

Brunström ja hänen huonetoverinsa, vankka, ruskeapartainen merimies Kemiöstä, istuivat paitahihasillaan ja söivät aamiaista. Valkonen salveetti oli heitetty punakirjavalle pöytäliinalle. Suuret lautaset olivat täynnä keitettyjä perunoita ja läskiä — oikein hyvänhajuista paistettua läskiä — ja niiden lisäksi oli pöydällä voita, juustoa, maitoa. Kaikki oli puhtaan ja herkullisen näköistä. Ja minusta näytti, että vieraat täällä olivat paljo tyytyväisemmän näköiset kuin toiset Grand Hotel'in saleissa.

«Niin, mainio meidän on täällä olla«, virkkoi Brunström, seivästäen perunan kahveliinsa, «ja huokea. Talonväki ei tahdo maksua muusta kuin ruoasta.«

Ja toverikin yhtyi siihen päätään nyökäyttäen ja kallisti samalla lautasensa, saadakseen siitä sitä tarkemmin veitsenkärelleen tuon hyvänmakuisen läskikastikkeen.

Kyökistä kuului kahvikuppien kolinaa ja kohta kun aamiainen oli päättynyt toi emäntä tarjottimen sisään; hyvää, tuoksuvaa kahvia vaaleanpunaisissa kupeissa, ja leipää lisäksi.

«Posliini on huokeaa Pietarissa«, virkkoi hän ikäänkuin puolihämillään, kun noita kauniita kuppeja kehuskelin. «Melkein hävettää kertoa, mitä niitä pari maksaa — viistoista kopeekkaa vain.«

«Taitaisipa kyllä kannattaa ostaa täältä kotiinsa yhtä ja toista«, virkkoi kemiöläinen, «vaan eiköhän lie oikeampi ostella kotimaasta«. Ja. Brunström oli samaa mieltä.

Edellisen päivän olivat miehet olleet kaupunkia katselemassa, mutta eivät olleet tulleet menneeksi sisään mihinkään, ei edes Iisakinkirkkoon, jota pidettiin merkillisimpänä koko Pietarissa. Kun minun oli mentävä sinnepäin, tarjousin lähtemään mukaan näyttääkseni heille kirkon.

Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen. Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet 5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.

«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«

«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«

Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun katolta taas ohimennessä saimme katsella.

Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä. Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.

Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin kadut.

Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää, kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —

«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.

Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun luo, selittäen:

«Italialaista mosaiikkia, 80 tuhatta ruplaa; venäläistä mosaiikkia, 100 tuhatta ruplaa — —.«

Tiesin, kuinka hän kädellään siveleisi noita kahta keskilattialla olevaa tummansinistä, pilaria:

« Lapis lazuli , yhteensä puolentoista miljoonaa ruplaa, löydetyt Uralista, ainoat maailmassa«.

Lasisten laatikkojen luona, joissa on pyhäin jätteitä, selitteli hän noita ruskeita luurisuja ja kudottuja vaatepalasia sekä noita pieniä, kultakehyksiin kätkettyjä kuvia ja luki ulkoa kaikki pyhäin nimet ja heidän hurskaat tekonsa.

Kaikki hän kertoi, mitä mikin esine painoi ja maksoi: nuo sylenkorkuiset, monihaaraiset kynttilänjalat, jotka olivat puhdasta hopeaa, nuo raskaat pronssiovet, joiden koristeissa koko raamatunhistoria oli kuvattuna, nuo kalliit, malakiittiset pylväänkoristeet, nuo suuret marmorilevyt, jotka sisästä «laudoittivat« koko kirkon seinät, jopa lattian mosaiikkirakenteetkin.

Olimme yhtä kummissamme kaiken sen johdosta mitä näimme, kuin niiden numerojen johdosta, joita kuulimme, ja nyt me vielä, ehtiessämme «kaikkeinpyhimmän« ovelle, jouduimme toisen oppaan johdettaviksi. Vielä suurempia numeroita käytti hän koettaessaan saada meitä käsittämään ikkunain suuria lasimaalauksia, kultaista kirkon pienoismallia, sauvoja, lamppuja ja savustusastioita, jotka olivat kullatut ja timanteilla peitetyt ja jotka suurissa kirkkojuhlissa antoivat kirkonmenoille loistetta.

Me olimme nyt loppuunsuorittaneet koko tuon pitkän ohjelman ja vahtimestari, joka sai pienen kehotuksen jatkuvaan toimintaan, erosi meistä tarjotakseen muille palveluksensa.

Mutta ulko-ovella pysähdyimme vielä katselemaan puolisensataa säästölaatikkoa, jotka pitkissä riveissä olivat seinänvierustoilla, vitjoilla seinään kiinnitetyt. Niissä oli vankat munalukot ja sen lisäksi olivat ne vielä suljetut suurilla, punaisilla sineteillä. Sairashuoneet, luostarit ja hyväntekeväisyyslaitokset vetosivat täällä kirkossakävijäin anteliaisuuteen. Jumalanäiti, jolla oli lapsi käsivarrellaan, katseli puolen tuuman paksuisen kultaisen kehyksen läpi pilarilta noita koreita säästölaatikkoja, joita kaikki näyttivät välttävän. Niinkuin muidenkin jumalanäidin kuvain loistavia jalokiviä, niin suojeli tämänkin säkenöiviä koristeita paksu lasilevy, jotteivät uskovaiset, suudellessaan pyhiä kuvia, joutuisi viettelykseen.

Helpotuksen tunteella astuimme kirkon savustuksella sekoitetusta ilmasta ulos raikkaaseen talvi-ilmaan. Saatoin toverini Newskille saakka, ja täällä heistä erosin, koettaakseni läheisessä Grand Hotel'issa tavata jonkun valiokunnan jäsenen, joka voisi minulle kertoa, millä kannalla asiat olivat.

IX. ODOTTAMATON LÄHTÖ.

Hienossa huoneessa hotellin kolmannessa kerroksessa tapasin kunnallisneuvos Roseliuksen ja sain häneltä ihmeekseni kuulla, että keisari jo oli vastannut ministerivaltiosihteerin kirjoitukseen.

Valiokunnan jäsenet olivat klo 2:n ajaksi kutsutut valtiosihteerinvirastoon kuulemaan tätä vastausta, joka — siitä ei ollut epäilystä — oli kieltävä. Olimme siis tulleet suotta, ja mikä häpeä, että Suomen omat miehet olivat menestystämme vaikeuttaneet.

Sillävälin kuin näissä synkissä mietteissä istuimme, luettiin valtiosihteerin talossa ne masentavat sanat, jotka pian täyttivät jokaisen suomalaisen mielen tuskalla ja pettyneillä toiveilla.

Kun muutamia tunteja myöhemmin istuin majapaikassani isäntäväkeni seurassa teepöydän ääressä, soitettiin kovasti tampuurin ovelle. Vilkkaalla äänellä joku minua kyseli. Kiirehdin ulos. Vanha tuttavani, jonka niin äkkiarvaamatta edellisenä päivänä olin tavannut Hotel de Paris’issa, huusi minulle ehtimättä tervehtiäkään:

«Matkustamme!« matkin minä. «Miksi jo tänään? Vai lähetetäänkö meidät kotiin?«

«Kas tässä on vastaus ministerivaltiosihteerille«, virkkoi hän ja ojensi minulle paperin. Siitä luin:

Ilmoittakaa tämän 500 miehisen lähetystön jäsenille, että Minä tietysti en ota heitä vastaan, vaikka Minä kuitenkaan en ole vihainen heille.

Heidän tulee palata kunkin koteihinsa ja he voivat sitten antaa anomuksensa kuvernööreille, jotka lähettävät ne kenraalikuvernöörille, jonka lopullisesti on toimittaminen ne teille Minulle esitettäviksi, jos ansaitsevat varteenottamista.

Selittäkää tänne saapuneelle lähetystölle Helmikuun 3:na päivänä annetun Julistuskirjan merkitys ja palatkoon se sitten rauhassa koteihinsa.

«Oli alkujaan aikomus«, niin jatkoi ystäväni, «huomenna jumalanpalveluksen jälkeen Suomalaisessa kirkossa lukea tämä vastaus lähetystölle, jonka jälkeen päätös oli tehtävä kotimatkasta. Mutta siihen ei ole saatu lupaa. Korkeintaan saisi vastauksen sisällön muutamin sanoin ilmoittaa.«

Näin ollen oli valiokunta arvellut parhaaksi, että heti palattaisiin kotiin. Ja ylimääräinen juna koko lähetystöä varten oli jo tilattu.

«Asemalla tavataan«, virkahti sanantuoja sitten ja kiirehti jo pois yhä useammille ilmoittaakseen tuon masentavan uutisen.

Ääneti jatkettiin nyt illallisen syömistä ja sen päätyttyä lausuin surumieliset hyvästit vieraanvaraiselle isäntäväelleni sekä ajoin Suomen rautatieasemalle. Kello ei ollut vielä kuin 10, mutta odotussalit olivat jo ahdinkoon asti täynnä valtuutettuja. Suuri joukko Pietarin suomalaisia, jotka halusivat olla läsnä vierasten lähtiessä, oli myös jo saapunut. Tapasin täällä useita valiokuntatovereita, joita en ollut nähnyt sittenkuin Helsingin kokouksessa. Sanattomasti puristettiin siinä toistensa käsiä ja kysymys, joka paloi kaikkien silmissä: «miksi piti näin käydä?«, se jäi vastaamatta.

Siitä pitäin kuin olin saanut tiedon odottamattomasta paluumatkastani, olin ollut mielenjännityksessä saadakseni lähempiä tietoja siitä, mitä valtiosihteerin talossa oli tapahtunut. Uteliaisuuteni sainkin nyt moneen kertaan tyydytetyksi. Joku pisti tungoksessa kätensä kainalooni ja samassa tunsin pietarilaisen ystäväni, joka virkkoi:

«Tule tänne pikkuhuoneeseen, pastori Kajanus on siellä luvannut kertoa, mitä valtiosihteerin luona tapahtui, hän oli siellä mukana.«

Perimmäisen ravintolahuoneen rauhallisessa nurkassa istuimme pian muutamain tuttavain seurassa teelasien ympärillä, kuunnellen pastorin vilkasta kuvausta. Uudelleen ja uudelleen olen sen sittemmin kuullut kerrottavan, mutta ei kukaan ole sitä niin elävästi voinut esittää, kuin hän. Siinä melkein näkikin kaikki, mitä tapahtui.

Suuressa, korkeassa salissa seisoi kookas ministerivaltiosihteeri odottavain edustajain edessä ja luki nuo kylmät sanat, joissa oli ainoastaan senverran lohdutusta, että keisari ei ollut vihassa meille. Verrattuna siihen, mitä olimme matkastamme toivoneet, oli tämä lohdutus vähäinen.

Siinä näki kenraalin kasvojenpiirteet ja aseman ja käytöksen: komea asento sillä muuten olikin. Ja sitten, sen kuolonhiljaisuuden jälkeen, joka nyt vieläkin rintaamme ahdisti, kuuluivat Wolffin sanat:

«Tämä on siis kaikki se lohdutus, mikä meillä on vietävänä tuolla kotona syvässä huolessa odottaville kansalaisillemme.«

Kuin syvä huokaus, josta ilmenee suru ja tuska, kuuluivat nämä sanat, ja niitä seurasi se säkenöivä puhe, jota sittemmin koko maamme ja koko Eurooppa sekä puoli, muuta maailmaa ihaillen on kuunnellut.

Me unhotimme, että se ei ollutkaan konsuli Wolff, vaan pastori Kajanus, joka puhui. Äänenpainosta ja kuvaavista päänliikkeistä olin näet aivan tuntevinani konsuli Wolffin, jonka olin kuullut puhuvan Palokunnantalolla. Ja sanat! Niitä miltei nielimme ja väliin vain vaihdoimme katseita, jotka nekin virkkoivat: Kuule, kuule!

Niin mieheviä olivat sanat tuossa tervehdyksessä hallitsijalle.
«Pyydämme teitä ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että Suomessa on
yli kahden miljoonan ihmisen, jotka tietävät tehdä velvollisuutensa.
Elkääkä salatko häneltä, että me myöskin tunnemme oikeutemme«.

Kuuntelimme mielenkiinnolla, ja kun puhe oli lopussa, pidätimme miltei henkeämme, voidaksemme käsittää ministerivaltiosihteerin vastauksen. Odotimme. Teelasit olivat siinä koskettamatta, ne olivat unohtuneet. Viereisessä pöydässä istujat olivat käyneet äänettömiksi kuunnellakseen hekin. Ja hekin näyttivät nyt odottavan.

«Ei sanaakaan, ei sanaakaan«. Pastori joi verkalleen teetään ja jatkoi sitten kertomustaan.

Olimme näkevinämme kenraalin siinä edessämme, kenties hiukan nolostuneena pidetyn puheen johdosta. Vai oliko se suru sen johdosta, että häntä oli väärin ymmärretty, joka tuokioksi laski alas hänen katseensa noiden tähystäväin silmäin edestä.

Kun pari rahvaanmiestä vielä oli julkilausunut tunteensa ja kun vielä turhaan oli pyydetty, että huomenna jumalanpalveluksen jälkeen saataisiin sopivalla tavalla antaa asiasta tieto lähetystölle, hajaannuttiin valtiosihteerintalosta pois. Nuo 26 nidosta adressin allekirjoituksia jäivät sinne.

Pastori Kajanus oli juuri lopettanut kertomuksensa, kun ovet asemasillalle avattiin ja ihmiset rupesivat lappamaan ulos. Junassa oli runsaasti tilaa; siinä oli 8 pitkää boggievaunua ynnä kaksi veturia, ja ennen pitkää löysin itselleni makuupaikan.

Useille, ehkä useimmille, oli poislähtö juhlallisin hetki heidän Pietarissa olostaan. Vanhat ystävät, jotka ehkä eivät vuosikymmeniin olleet toisiaan tavanneet, ja uudet ystävät, erosivat nyt. liikutetuin mielin toisistaan. Mies, joka oli elänyt ja käynyt harmajaksi tuolla kaukana vieraassa maassa, ja konttorioppilas, joka tuskin vielä yhden harjoitusvuoden oli siellä viettänyt, kaikki he samoilla tunteilla ajattelivat tuota vanhaa kotia, josta he nyt edustajia olivat nähneet. Neitonenkin, joka oli elänyt ja kasvanut täällä ja joka helpommin kuin isänsä tai äitinsä kieltä puhui tätä vierasta kieltä, kertoi hartaasta halustaan päästä tuohon kaukaiseen kotimaahan.

Vielä viimeisen junavihellyksen jälkeen puristettiin toistensa käsiä. Kaikki päät paljastuivat kun juna läksi liikkeelle, ja raikuva eläköönhuuto tulvahti kaikkien rinnoista. Kun yhteisenä, varmana uskollisuudenlupauksena yhteiselle, rakkaalle isänmaalle, kajahti huuto: Eläköön Suomi! Eläköön!

XX. KOTIMATKALLA.

Makasin yläkerrassa eräässä 4:n hengen osastossa ja tervehdittyäni osastotovereitani kiipesin makuupaikalleni, jossa tein muistiinpanoja tämän muistorikkaan päivän tapahtumista.

Valtavammin kuin mikään muu oli minuun vaikuttanut pastori Kajanuksen esittämä konsuli wolffin puhe. Muistista sen nyt paperille merkitsin. Vaan kun sitä sitten vertasin siihen pikakirjoitukseen, jonka myöhemmin laadin, kun konsuli Wolff Helsingissä koko lähetystölle uudelleen piti saman puheensa, huomasin sen kaikissa pääkohdissa yhtäläiseksi.

Vähitellen olivat vaunussa olijat käyneet äänettömiksi ja kun minä lopetettuani muistiinpanoni vetäsin lamppua suojaavan tummansinervän verhon alas, nukkuivat jo kaikki makuutoverini.

Mutta minä en saanut unta ja kun tunnin ajan olin edestakasin kääntynyt vuoteellani, kapusin alas, mennäkseni vaunusillalle raitista ilmaa hengittämään.

Pyryilma, joka kaakkoistuulen repimänä oli päivällisen ajasta asti riehunut, oli nyt kiihtynyt, kun tuuli oli pohjoiseen kääntynyt. Siellä riehui nyt täydellinen lumimyrsky, joka peitti kaikki läpinäkymättömään, harmajaan, lepattavaan huntuun. Lyhyessä ajassa kasaantui uusia kinoksia vaununovien edustalle ja taas ne tuuli radankäänteessä yhdessä tuokiossa lakasi pois. Vaununovien raoista tunkeutui hienoja lumihiuteita sisään ja vaunujenkatoilta putosi aina vähän päästä lumivyöryjä alas. Menin vaunun läpi sen toiseen päähän, luullen siellä olevan vähän enemmän suojaa, mutta sinne puski myrsky vielä kovemmin. Juna ponnisteli suoraan vastaseen, pohjoista kohden. Se oli kylmää, tuo myrsky läpeensä jäähdyttävää, ja vaikka vanha merimies olin, olin hyvin pian saanut riittävästi raitista ilmaa ja aijoin juuri palata takasin vaunuun, kun vieressäni pimeän keskessä huomasin miehen seisomassa vaunun seinustaan nojaten. Luulin häntä ensin joksikin junamieheksi, joka virkansa puolesta seisoi tuossa ikävässä paikassa, vaan veturin säkenien valossa huomasin samalla hänen olevan erään tuttavani Tornionmiehen, jonka olin tavannut Hotel de Parisissa ja jonka harmaat sarkavaatteet ja varsipieksut niin hyvin muistin. Oliko hänellekin käynyt liian tukalaksi tuolla vaunun sisässä taikka mikä hänet oli ulos ajanut?

«Eikä mitään ole saatu aikaan«, virkkoi tämä, kun olimme toisiamme tervehtineet. «Jos vain olisimme saaneet kirkkoon kokoontua, niin kyllä yhteiset rukouksemme olisivat taivuttaneet Jumalan puolellemme.«

Menin taas vuoteelleni. Kello läheni kahta ja me olimme jo kulkeneet Terijoen tulliaseman ohi. Vihdoin nukahdin ja heräsin vasta junan saapuessa Kouvolaan k:lo 7 aamulla. Useita pitkiä rivejä vaunuja seisoi siellä aseman luona ja ennen pitkää kuulimme, että yöllä kasaantuneet lumikinokset sulkivat radan. Täällä odottivat sekä postijuna että pikajuna, jotka olivat lähteneet paljo ennen meitä ja siellä tapasimme useita lähetystön jäseniäkin, jotka mainituilla junilla olivat kiirehtineet pois Pietarista.

Myrsky oli nyt asettunut ja ensimmäisenä kotimaan tervehdyksenä kohtasi katsettamme rauhaisena sunnuntaiaamuna tuo suloinen talvimaisema, lumipeitteinen honkametsä ja nuo laajat kedot, jotka kimaltelivat talviauringon paisteessa.

Odotus kävi pitkälliseksi ja vasta puoli kahden aikaan saimme jatkaa matkaamme.

Oli päätetty, että me vielä heti Helsinkiin palattuamme pitäisimme kokouksen Palokunnantalolla. Vaan sähkösanoma, joka meitä Lahdessa kohtasi, toi meille kutsut Helsingin Seurahuoneelle, siellä k:lo 8 pidettävään illanviettoon. Kokouksemme oli siitä syystä lykättävä maanantaiaamuun.

Kuten menomatkalla, viivähdettiin nytkin vähän pitempään Riihimäellä ja kun valmistukset olivat hyvät sai kukin syödä riittävän päivällisen.

Taas jatkettiin matkaa ja sittenkuin talvi-illan hämärässä oli riennetty yhden aseman ohi toisensa perästä, jossa asemapäälliköt seisoivat käsi lakin ponnassa meitä tervehtien ja jossa lapset taas tunkeilivat runkahuoneen ikkunassa, ajoi juna k:lo 7 tienoissa Helsingin asemalle.

Kiinnitin matkalaukkuni remeliä ja silloin tuuli, joka oven raosta oli tunkeutunut vaunun sisään, toi korviini «Maamme« laulun tutun säveleen. Oliko se mielikuvitusta tuo? Asemasillalla oli mielestäni, kun sinne silmäilin, kaikki entisellään: siellä käsiä paiskattiin, tervehdittiin toisiaan, kutsuttiin kantajia ja ovia paukutettiin.

Vaan seuraavassa tuokiossa olin jo itse asemasillalla. Ei ollut tuo sävel ollut mielikuvitusta. Siellä laulettiin todellakin. Tuhansia ihmisiä oli kokoontunut aseman edustalle. Ja kansanlaulun tutut, vaikuttavat säveleet siellä kotiinpalaaville tuntuivat lämpöisesti toivottavan: tervetuloa takasin!

XXI. JÄÄHYVÄISJUHLA.

Asemalla kajahtanut kansanlaulu oli vasta alkua siihen lämpöseen kunnianosoitukseen, jonka esineenä lähetystö tänä iltana oli. Tuo ilta oli samalla sydämmellinen tervehdysjuhla ja ylevä jäähyväisjuhla pääkaupungista lähtiessämme ja sitä eivät maalaisvieraat koskaan unhottane. Usein, kun talvi-iltoja tuvassa on lyhennetty kertomalla suuren lähetystön vaiheista, viivähtää isä pitkään tätä iltaa kuvatessaan.

Tultiin suureen saliin, joka oli valoisampi kuin kirkko jouluaamuna. Se oli korkeakin kuin kirkko ja pilareita oli kahdella puolen. Oli lehterikin oven päällä ja siellä oli soittoa.

Ei, vaikka sen soiton säveleet väliin uruilta tuntuivat. Siellä oli viuluja kymmenittäin ja sitäpaitsi torvia ja klarinetteja. Kerrottiin, että siihen kuului päälle 40 miehen ja että se oli Suomen etevin, soittokunta, Filharmoonisen seuran orkesteri. Olihan siinä neitonenkin, joka soitti harppua.

Tuo pitkä, tumma, laiha herra, joka soittoa johti, oli Pietarin pastorin Kajanuksen veli. Toinen veli oli verevämmän näköinen, punakka ja lihava. Vaan eteviä kuuluvat olevan alallaan molemmat.

Ensiksi syötiin. Eräs herra nousi tuolille, aivan samoin kuin me olimme tehneet Palokunnantalossa, ja pyysi vieraita aterioimaan. Tuskin oli ahdingolta noita pitkiä pöytiä huomattukaan. Koolla oli toistatuhatta henkeä, miehiä ja naisia. Kun kaikki olivat istahtaneet, kävi tila väljemmäksi. Viereisessä huoneessa syötiin niinikään. Ja koko ajan soittokunta soitteli. Väliin se kuului kuin jos harppuja ja hopeakelloja olisi helistetty. Ja taas toisella hetkellä se kaikui kuin sotasoitto, jossa räikyivät pasuunat ja torvet. Silloin pastori Kajanuksen veli aina yltyi ja hän takoi tahtia molemmin käsin. Väliin siinä kuunnellessa syöminenkin unhottui.

Vastapäätä ovea oli puhujalavan yläpuolella Suomen vaakuna. Jalopeura, joka pitää miekkaa toisessa etukäpälässä ja polkee sapelia, se kimalteli kullalta tummanpunervaa taustaa vastaan ja yltympäri oli korkeita kuusia. Täältä pidettiin puheita ja laulettiin.

Ensimmäisnä nousi asessori Kurtén lavalle ja puhui vieraille. Hän kertoi, että meidän helsinkiläiset veljet ja sisaret olivat tahtoneet pusertaa meidän käsiämme ja sanoa meille jäähyväiset, ennenkuin kotiin palaisimme. Kertoi, miten kotiinjääneiden ja matkustaneiden tunteet olivat olleet yhdenlaiset koko tällä matkalla. Adressi on meidän kaikkien allekirjoittama. Kaikki olemme vakuutetut toimineemme oikein, kun siinä olemme julkilausuneet kansan huolet. Mutta suru, joka Suomessa vallitsee, ei saa synnyttää heikkoutta eikä toivottomuutta. Päinvastoin on uskollista työtä kansan valistamiseksi kaksinkertaisella innolla tehtävä, jotta nykyinen sukupolvi voisi vastaisille polville jättää perinnöksi runsaampia edistyksen ja valon apuneuvoja.

«Suomen kansalaiset eivät päästä oikeudentuntoansa harhaan kulkemaan eikä heikkenemään.

«Ja kristinuskon ylevät opit säilyvät tässä maassa kansan ajatustavan jaloimpana ilmiönä ja ylläpitävät luottamustamme Kaikkivaltiaan apuun.«

Nyt tunsimme toisemme paremmin kuin ennen. Nyt tiesimme, että kaikkialla tässä maassa, niin sydänmaalla kuin pääkaupungissa, oli Suomen poikain ja tytärten rinnoissa rakkaus isänmaahan ja kunnioitus sen lakeja kohtaan elävä.

Puheensa piti puhuja sekä suomeksi että ruotsiksi ja senjälkeen laulettiin «Maamme«. Soittokunta soitti ja moni itki.

Pöydät siirrettiin pois ja sitten oli hyvä tila salissa. Kaikkialla nähtiin ihmisten tervehtivän ja kättelevän toisiaan. On mahdoton muistaa kaikkia noita hienoja herroja ja ylhäisiä rouvia ja neitosia, joiden tuttavuuteen siellä pääsi. Mutta yhden muistan kauan. Hän oli kookas vartaloltaan, joskin laihanlainen ja väsähtänyt, ja hänen silmissään oli kuin voipunut katse. Ylpeä hän ei ollut, oli oikein ystävällinen.

«Mistä te olette«, kysyi hän Toloselta, joka lähinnä seisoi. — «Vai niin, minä olen senaattori Mechelin«, virkkoi hän ja puisti miehen kättä.

Nyt alotti professori Engström puheensa. Hän kertoi piirteitä matkaltamme. Hän ei nyt puhunut sellaisella innolla, kuin usein ennen, ja monesti hänen äänensä aivan surumielisesti värähti, enin kumminkin puheen lopussa, jolloin hän lähetystölle jäähyväisensä lausui. «Jumala isänmaata suojelkoon. Tehköön jokainen velvollisuutensa.«

Kohta sen jälkeen nousi Jonas Castrén puhujalavalle. Tyyneenä, varmana ja vakavana seisoi hän siinä, kuin laskumies ohjatessaan venhettään Merikosken kuohuihin, — frakkiin puettu laskumies, kukka napinlävessä. Hän puhui suomeksi. Voimaa ja vakavuutta oli hänen äänessään, vaan toisinaan sai kumminkin hänen matkamuistelmilleen hymähtääkin. Vaan kun hän jälleen rupesi puhumaan kotimaasta ja niistä puolueista ja riidoista, joita oli ollut, mutta joiden nyt tuli hävitä, silloin ei enää hymyilty, vaan innolla sitä kuunneltiin.

«Pois kateus ja keskenäinen viha. Sysätkäämme syrjälle nuo mitättömät puolueriidat. Kokoontukaamme kaikki yhteisen isänmaan lipun ympäri. Tuntekaamme toisemme tässä maassa, suomalaiset ja ruotsalaiset, veljiksi. Olkoon tunnussanana näistäpuolin: 'Yksi mieli joskin kaksi kieltä'.«

Hyväksyen vastasi kaiku ikäänkuin joka rinnasta ja taas raikui kansallislaulu parvelta ja salista.

Nyt kokoontuivat M.M.-laulukunnan laulajat lavalle; heitä oli viisikymmentä miestä, ehkä enemmän, samaa kööriä, joka niin usein oli keisarillekin laulanut. Sieltä kaikui Suomen laulu. Miltei henkeä pidätellen kuunneltiin noita ihanoita sointuja. Ja sitten soivat Savolaisen laulun kauniit marssinsäveleet. Teki mieli takoa jalalla tahtia ja päänsä nostivat pystömmäs myöskin uusmaalaiset ja pohjolaiset. Vaan tuo lyhyt, tanakka mies, sileätukkainen ja mustapintainen, joka seisoi aivan lavan edessä niiden tuolien takana, joissa naisia istui, hän oli arvattavasti savolainen. Ensin hän käsivarrellaan hiljaa kuin tahtia viittoi ja sitten hän yhtyi laulamaan. Ja kyllähän hänellä ääntä oli, joskin —

Eräs naisista käännähti päin. Ei saanut selvää, aikoiko hän suuttua vai ruveta nauramaan. Mitähän tuo mahtoi arvella, ja nuo muut, jotka miehen laulavan kuulivat? Ei, hän ei suuttunut, hän ei nauranut, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Vielä pari laulua laulettiin ja sitten tuli lausuntoa. Parooni v. Willebrand luki ruotsiksi Runebergin runon «Landshöfdingen« ja sen lausui sitten toimittaja Frisk suomeksi. Ei oltu koskaan niin tarkoin kuin nyt kuunneltu tarua tuosta vanhasta tuomarista, joka niin hyvällä omallatunnolla lepäsi, päivän kasvoilleen paistaessa, sittenkuin hän valloittajalle oli saanut kerrotuksi, mihin aseeton varmuutemme nojautui, — tähän samaan lakiin, joka meidänkin turvana oli ollut.

Lähetystön puolesta kiittivät nyt pastori Bäck ja kapteeni Sundman, kokousten puheenjohtaja, isäntiä ja emäntiä. Vaan vielä ei ollut juhla lopussa.

Helsinki oli antanut meidän kuulla parasta, mitä maamme soiton, yhteislaulun ja lausunnon alalla voi tarjota. Vaan ohjelma ei ollut täydellinen, ennenkuin myöskin parasta soololaulua saatiin kuulla. Ja pian kuuntelivat kaikki hurmaantuneina kreivitär Aina Mannerheimin ihania lauluja: «Laps’ Hellaan elä« ja «Tuoll’ on mun kultani«, jonka jälkeen vielä neiti Sarlin erinomaisen hartaasti lauloi Anna Edelheimin «Rukouksen Suomen puolesta.«

Sitten nousi taas eräs puhuja puhujalavalle. Se oli rahvaan mies, joka yksinkertaisesti ja lämpösesti kiitti tästä kauniista juhlasta. Ja vielä hänen jälestään esiintyi eräs valtuutettu, joka lausui varman uskonsa, että koko kansa varmaankin ilolla omaksuisi tuon ajatuksen, että saman äidin lapset yhtyisivät yksimielisyyteen. Käsientaputukset, joilla hänen vakavia sanojaan tervehdittiin, keskeytyivät, kun orkesteri rupesi soittamaan Porilaisten marssia.

Näiden yleväin sävelten kaikuessa kävelivät nyt vieraat ja isännät salin ympäri. Moni hieno silkki-hiha piteli kiinni talonpojan karkeasta sarkahihasta ja jalat, jotka olivat pistetyt pieniin, suippoihin kenkiin, astuivat tahdissa pieksujen rinnalla. Hitaimmatkin joutuivat tässä mukaan, haluttomimmatkin elähdytti soitto ja innostus. Jokainen tunsi itsensä lämpöseksi ja nuoreksi, miltei onnelliseksi.

XXII. LÄHETYSTÖN VIIMEINEN KOKOUS. ERO.

Seuraavana aamuna olivat valtuutetut viimeistä kertaa koolla Palokunnan suuressa salissa. Puhujalavalla seisoi puheenjohtaja pitkänä ja suorana, sihteeri nojautui paperiensa yli ja heidän takanaan oli rivi valiomiehiä. Ja alhaalla salissa istui pitkiä rivejä, harmaita ja mustia, talonpoikia ja herroja rinnakkain, aivan kuin ensi kokouksessa. Yksi ja toinen oli ehkä tällä matkallaan ulkopinnaltaan vähän muuttunut. Keltä oli partaa tai tukkaa lyhennetty ja siistitty uudemman muodin mukaan. Ken oli ostanut valkosen kaulustan paidanliitinkiinsä. Ja jonkun housunlahkeet, joissa oli polvien alapuolella syviä poimuja, kertoivat, että varsisaappaat olivat päässeet lepäämään ja että niiden tilalle oli jalkoihin vedetty kirkkaat patiinikengät. Mutta se kaikki oli poikkeusta.

Pastori Bäck avasi kokouksen rukouksella. Ja kun puheenjohtaja senjälkeen oli lukenut keisarin kirjeen ministerivaltiosihteerille, piti konsuli Wolff meille saman puheen, jolla hän Pietarissa oli lähetystön puolesta kenraali Procopélle vastannut ja joka sitten «Wolffin puheen« nimellä on käynyt historialliseksi.

Näitä miehekkäitä sanoja on luettu kotimaassa ja miljoonat ihmiset ovat ulkomailla niitä ihaillen lukeneet. Pitkäksi kävisi luettelo, jos rupeaisi kertomaan missä kaikissa lehdissä ja aikakauskirjoissa se on ollut luettavana. Voisi alottaa maailmanlehdestä «Timesistä« ja lopettaa «Gröfendorfer Amts-Zeitungiin«. Voisi alottaa punasesta sosialistilehdestä «Arbeiter-Zeitungista« ja päättää siihen viattomaan «Solskin’iin«, jota eräs jumaluusopin ylioppilas pienessä ullakkohuoneessaan Kristiaaniassa kirjoittaa 420:lle lukijalleen. Taikka alottaa A:sta, «Aachener Bote’sta« ja päättää Ö:hön, Örnsköldsvikin pieneen paikkakuntalehteen.

Voin nähdä vakavan, juhlallisten muhamettilaisten Stambulin kahvilassa Mechmet Effendi Al-Serai’ssa lukevan näitä artikkeleita, verkalleen vedellessään viileitä savuja pitkästä piipustaan, sillävälin kuin höyryävä, musta kahvi kupposessa jäähtyy. Ja näen kerjäläisen Rooman kadulla ihmetellen ahmivan noita säkenöiviä sanoja La Tribunasta. Taikka näen Marseillen laivatyömiehen, joka istuu hirsikasan päällä syöden vaatimatonta aamiaistaan, joka ei maksa paljo enempää kuin hänen äsken ostamansa sanomalehti… Hän unhottaa leipäpalan ja viinipullon lukeakseen, ja sitten hän hyppää ylös ja kertoo ja selittää tovereilleen. Ja kun sanomalehtipojat tuolla suurella mantereella New-Yorkin ja San Fransiskon välillä huutelevat lehtiään, jotka sisältävät uusimmat sähkösanomat Filippiineiltä, niin tapaa ostajan silmä jo kohta Wolffin puheen, joka kaksinkertaisilla välikkeillä on ensi sivulle painettu. Kaikkialla, linnoissa ja valtiomiesten virkahuoneissa, saleissa ja työhuoneissa, kodeissa ja klubeissa, kaikkialla tätä puhetta luetaan. Kaikkialla kaikuu tuo huokauksentapainen alku: «Tämä on siis se lohdutus, joka meillä on —« Ja lopussa aina sama rukous: «Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisaria, Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa!« Mutta kotimaassa kaikuu tuo huokaus ja rukous valtavimmin. Ja tuo puhe käy perintötaruna kauan isältä pojalle.

Myrskyävä hyvähuuto kuului konsuli Wolffin puheen jälestä ja eräs puhuja lausui sitten toivomuksensa, että jokainen valtuutettu kalliiksi muistoksi lähetystöstä saisi jäljennöksen tuosta puheesta. Koko kokous yhtyi äänekkäästi tähänkin toivomukseen. —

Vielä ei toki oltu luovuttu ajatuksesta, että joukkoanomus olisi saatava hallitsijan nähtäville. Miten tämän tuli tapahtua, se tie oli selvästi ilmilausuttu ministerivaltiosihteerille saapuneessa kirjeessä. Oli siitä syystä valittava kaksi henkilöä joka läänin kohdalta, jotka antaisivat adressin asianomaisille kuvernööreille. Näiden valtuutettujen vaali oli pian suoritettu ja heille kirjoitettiin nyt valtakirjat. Ja kun sitten vielä muutamia henkilöitä oli valittu, jotka vastaiseksi ottaisivat haltuunsa kaikki lähetystön asiapaperit, oli viimeinen neuvottelu lopussa. Useita erikoiskysymyksiä tuli valiokunnan käsitellä seuraavana päivänä, vaan muut valtuutetut olivat nyt tehtävänsä suorittaneet. Viimeinen kokouksemme oli lopussa. Veisattiin virsi: «Sun haltuus rakas isäni«, ja hartauteen kumartuivat kaikkien päät.

Ennen pitkää puristettiin viimeistä kertaa toistensa käsiä. Sali oli tyhjä, tyhjät tuolit siellä epäjärjestyksessä. Ravintolassa nojautuivat viinurit joutilaina tiskiä vastaan. Eri sanomalehdet pitkällä pöydällä olivat veljellisessä sovussa siinä vierekkäin. Ja kun astuin eteisen läpi ulos, otettiin sen ovelta parastaikaa pois kylttiä, johon suurin kirjaimin oli ollut kirjoitettu Kanslia .

Kiirehdin senaatintorille, jossa koko lähetystö oli yhteen ryhmäkuvaan valokuvattava. Siellä jo toiset seisoivat Nikolainkirkon portailla ja minä ehdin viime hetkessä perille saadakseni paikan toisten joukossa.

Sitten me erottiin. Verkalleen valtuutetut astuivat eri katuja kohden, jotka torilta lähtevät, hajaantuakseen yhä enemmän suureen kaupunkiin ja sitten koko maahan. Yksi ja toinen pysähtyi vielä tuokioksi muistopatsaan luo. Ehkä hänen katseensa haki oman kotikulman seppeltä. Kenties hän tarkasteli tuon jalon hallitsijan kasvoja, joiden piirteitä laskeutuvan auringon säteet niin kauniisti kirkastivat.

Minäkin pysähdyin patsaan luo. Katseeni tarttui yhden seppeleen valkoisiin nauhoihin. Siitä oli pyyhitty lumi pois, vaan tuhansia kirkkaita lumikiteitä oli silkkinauhaan tarttunut. Ja auringon säteet, jotka taittuivat noita pieniä kristalleja vastaan, panivat ne säkenöimään kuin jalokivet pyhäinkuvain ympärillä Iisakin suuressa kirkossa.

O Herra siunaa Suomen kansaa
Suo sille runsas armosi,
Se kaikiss’ että vaiheissansa
Sun oma kansas olisi.
Suo uskollisuus, vakuus meille
Menestys elämämme teille.

XXIII. TAAS KOTONA TAMMISAARESSA.

Paria päivää myöhemmin olin taas kotona. Hiljaa ja rauhallisesti lepäsi tuo pikku kaupunki äsken sataneen lumen peitossa aivan samoin kuin lähtiessänikin. Kaikki oli ennallaan. Harakat ensimmäisten talojen viereisissä aidanseipäissä. Mäellä olevan pajan vasaranäänien pauke. Kaupunginhotellin lihavan hevosen kulkusten kilinä, kun sen ajaja tavanmukaisesti ilman yhtään matkustajaa kiirehti asemalta kotiinsa. Varpuset kadulla. Uteliaat silmät ikkunauudinten takana. Kirvesmiehet, jotka piilusivat hirsiä uuden asematien — taikka Bulevardinkadun — varrella ja jotka nyt oikasivat itsensä suoriksi matkustajia tarkastaakseen. Ilmoitus N.M.K.Y:n huoneuston ikkunassa, jossa ilmoitettiin illalla olevan teeiltaman. Kaikki oli kuin ennenkin.

Ainoastaan torilla olevaan lyhtytolppaan oli harvinaisen monta Vestra Nylundin sähkösanomaa liisteröity. Ne peittivät toisiaan kuin suomukset, keltaset, punaset ja Valkoset suomut, — riippuiko väri sitten sattumasta vaiko kirjapainon mielialoista.

Alimmaisena, muita suurempana, näkyi itse julistuskirja. Se oli Valkoselle paperille painettu; viattomuuden ja — surun väri. Hieno paperi oli imeytynyt lujalle kiinni harmajaan patsaaseen, oli ikäänkuin väkisin takertunut siihen.

Viimeinen sähkösanoma oli edustajille annettu vastaus: «Ilmoittakaa 500-miehisen lähetystön…«

Vieläkin oli jotakin muuttunut; sekä «Lindgrenin« että «Mandellöfin« myymälänikkunat olivat puetut valkoisiin ja mustiin, aivan kuin pääkaupungissakin. Mustia silkkinauhoja, Valkosia batistikravatteja, kankaita, liinoja, mustia nappejakin. Muuten oli kaikki entisellään. Yksinpä huhutkin ja jutut ja levottomuus.

Iltasella oli minun määrä puhua matkastani vaalimiehilleni ja menin senvuoksi parturiin. Tuttavia kasvoja vain näin. Konsulin leukaan juuri siveltiin saippuaa, tehtaan työnjohtaja istui keinutuolissa, rakennusmestari oli kakluunin luona lukien jotakin aikakauskirjaa.

«Hakkaraisen vika«, arveli rakennusmestari huolettomasti ja laski lehtensä syrjään. «Näitkö häntä. Minkälainen mies se oli? Entä kenraali?«

«Onnistui taikka ei«, puhui parturi, joka ei viimeisiä kysymyksiä ollut kuullut, päästyään partaveistään terottamasta. «Niin se kävi kuin kävi.«

Tähän päättyy kertomus siitä, miten pieni kansamme, uskoen totuuden ja oikeuden voittoon, koetti olla heikkoudessaan väkevä ja miten se aseettomana nousi puolustamaan kalliinta isäinperintöään.

Vastaisuus on näyttävä, oliko suurella lähetystöllä sittenkin joku merkitys.

Valot ja varjot vaihtelevat. Menestys ja vastoinkäyminen kääntyvät usein kuin tuulet. Jumala Kaikkivaltias, anna rakkaudessasi tämän pimeän ajan jälkeen vielä valoisan kevään koittaa rakkaalle Suomellemme.

LIITE

Teidän Keisarillisen Majesteettinne Julistuskirja viime helmikuun 3/15 päivältä on kaikkialla Suomessa herättänyt hämmästystä ja surua.

Suomen kansan ikivanhan oikeuden olla edustajainsa, Valtiosäätyjen, kautta osallisena lainsäädännössä, vahvisti ikuisiksi ajoiksi Keisari Aleksanteri I, jonka muistoa me siunaamme. Tämä oikeus on autuaasti poismenneiden Keisarien, Aleksanteri II ja Aleksanteri III suosiosta yhä kehittynyt ja lähemmin järjestynyt.

Mutta niiden perussäännösten mukaan, jotka julkaistiin julistuskirjan ohessa, eivät Valtiosäädyt niissä asioissa, joiden selitetään koskevan myöskin Keisarikunnan etuja, saisikaan enää olla osallisina lainsäädännössä sellaisella päättämisoikeudella, joka niillä Suomen perustuslakien mukaan on.

Täten on Julistuskirjan kautta järkytetty yhteiskuntarakennuksemme kulmakivi. Allekirjoittaneet, Suomen kansalaiset kaikista yhteiskuntaluokista, anovat alamaisesti, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne suvaitsisi kuulla sanojamme, kun me nyt Valtaistuimen eteen esille tuomme syvät huolemme siitä kohtalosta, joka kohtaa isänmaatamme, jos sen perustuslaillinen asema rupee horjumaan.

Ylevämielisten Hallitsijainsa turvissa ja lakiensa suojaamana on Suomi lakkaamatta edistynyt, se on aineellisesti vaurastunut ja hengen viljelyksessä varttunut. Kansa on uskollisesti koettanut täyttää velvollisuutensa Hallitsijoitaan ja Venäjän valtakuntaa kohtaan. Me tiedämme, että Venäjällä viime aikoina on ollut maallemme vihamielisiä henkilöitä, jotka meitä solvaten ovat koettaneet herättää epäluuloja Suomen kansan uskollisuutta ja rehellisyyttä kohtaan. Mutta me tiedämme myös, että nämä solvaukset eivät perustu totuuteen. Ei ole olemassa maata, jossa kunnioitus esivaltaa ja lakeja kohtaan olisi syvemmälle juurtunut kuin Suomessa. Niiden yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa, joina se on ollut yhdistettynä mahtavaan Venäjään, ei ole järjestys Suomen yhteiskunnassa kertaakaan häiriintynyt. Kumousopit eivät siellä milloinkaan ole saaneet jalansijaa. Turvallisuuden ja onnen tunteet ovat yhä enemmän lujittaneet niitä siteitä, jotka Suomesta ovat tehneet eroittamattoman osan Venäjän valtakuntaa ja jotka kuitenkin ovat sallineet Suomen kansan säilyttää ja kehittää omaa kansallista luonnettaan ja olemustaan, jonka Jumala on sille antanut ja jota ei mikään pakko voi muuksi muuttaa.

Me emme voi uskoa, että Teidän Keisarillisen Majesteettinne korkea tarkoitus on ollut tällä julistuskirjalla uhata Suomen oikeusjärjestystä ja sisällistä levollisuutta. Me päinvastoin uskomme, että Teidän Majesteettinne tahtoo armossa suosiolliseen huomioonsa ottaa ne tunteet, mitkä julistuskirja on herättänyt ja käskeä, että sen määräykset ovat saatettavat yhdenmukaisuuteen Suomen perustuslakien kanssa. Me emme voi sydämmistämme karkoittaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen Hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä kallis kuin suurimmankin, sen isänmaan rakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä avu ja velvollisuus, joista se ei koskaan saa luopua.

LÄHETYSTÖN JÄSENTEN LUETTELO.

Anjala, Johan Viktor Blomqvist, maanviljelijä.
Artjärvi, Juho Alestalo, talollinen.
Askula, Verner Forsskåhl, maanviljelijä.
Pornainen, k.k. Konstantin Englund, talollinen.
Porvoo, k.k. Henrik Modeen, fil. maisteri.
Porvoo, m.k., Anders Gustaf Backman, rustitilallinen.
Bromarvi, Z. Sandholm, talollinen.
Tammisaari, k.k. Johan William Nylander, perämies.
Tammisaari, m.k. Frans Brunström, tilanomistaja.
Elimäki, Antti Sihvola, talollinen.
Espoo, Arthur Gustaf Myhrberg, maanviljelijä.
Hanko, Ferd. von Wright, fil. maisteri.
Helsingin pitäjä, Johan Henrik Eklund, maanviljelijä.
Helsinki, Otto Engström, professori.
Helsinki, M.A. Waenerberg, fil. maisteri.
Helsinki, F.M. Orrela, maalari.
Inkoo, J.E. Hinderson, tilanomistaja.
Iitti, Juho Mynttinen, talollinen.
Jaala, J.T. Oksanen, talollinen.
Karja & Snap- Adolf Elim Baarman, kunnallislauta-
pertuna, kunnan esimies.
Karjalohja, Kaarlo Juho Enqvist, ent. tilallinen.
Kirkkonummi, Karl Fredrik Bäckström, talollinen.
Lappträsk, Henrik Backas, herastuomari.
Liljendal, Karl Magnus Lindfors, talollisenpoika.
Lohja, E.S. Bäckman, maanviljelijä.
Loviisa, G.W. Lindfors, kauppias.
Mäntsälä, Emil Pentzin, maanviljelijä.
Myrskylä, Otto Kalas, maanviljelijä.
Nummi, Kaarle Henrik Landén, taloustirehtööri.
Nurmijärvi, Paavo Costiander, kauppias.
Orimattila, K.H. Tuiskunen, talollinen.
Pernaja, Constantin Roselius, kunnallisneuvos
ja ritari.
Pohja, Rafael Franck, kartanonomistaja.
Pukkila, Juho Heikki Seppälä, talollinen.
Pusula, Johan Fredrik Pakalén rustitilan eläkemies.
Pyhäjärvi, Juho Kustaa Ahlstedt, rustitilallinen.
Sammatti, Juho Bergman, kirkkoväärti.
Sipoo, Gustaf Fredrik Enholm, tilallinen.
Siuntio, Axel Le Bell, tilanomistaja.
Tenala, Hjalmar Kniper, vuokraaja.
Tuusula, Reinhold Saxelin, talollinen.
Vihti, Hannes Aejmelaeus, maanviljelijä.

Alastaro, Juho Brusila, ent. valtiopäivämies,
rustitilallinen.
Angelniemi, C L. Wiklund, tilanomistaja.
Pertteli, Vihtori Koskinen, tilanomistaja.
Perniö, J.E. Bergroth, maanviljelijä.
Pori, k.k., F.I. Färling, fil. maisteri.
Pori, m.k., Frans Wilhelm Sjögren, kunnan esimies,
kartanonomistaja.
Prunkkala, K.F. Seppälä, tilallinen.
Präntiö, Karl Nordberg, talollinen.
Dragsfjärd, Kemiö &
Westanfjärd. August Ginström, lautamies.
Ekkerö, Karl Erik Mattson, talollinen.
Euran pitäjä, Iisakki Arvo, maanviljelijä.
Euran kappeli, Aksel Lindfors, talollinen.
Eurajoki, Vihtori Langén-Laurila, talollinen.
Finby, Karl Forsström, kartanonomistaja.
Finström, K.J. Karlsson, säterinomistaja.
Föglö, Johan Sundblom, talollinen.
Geta, K.J. Karlsson, säterinomistaja.
Kustavi, Bernhard Gröndahl-Isotalo, talollinen.
Halikko, C.L. Wiklund, tohtori.
Hammarland, Jonas Castrén, (3) lakit, kand.
Harjavalta, Oskar Naakka, rustitilallinen.
Hinnerjoki, Frans Erland Tanner, ratsutilallinen.
Hiitinen, August Ginström, lautamies.
Honkajoki, Antti Kamppi, talollinen.
Houtskari, Albert Jansson, kirkkoväärtti.
Huittinen, Kustaa Alfred Härkälä, maanviljelijä.
Ahlainen, Pietari Sallinen, maanviljelijä.
Ikaalinen, Vilh. Vänni, talollinen.
Iniö, Johan Richard Penttinen, maanviljelijä.
Jomala, Johan Viktor Karlsson, talollinen.
Jämijärvi, Juho Juhonpoika Ylipeijari, talollinen.
Kakskerta, August Vesterholm, ent. tilanomistaja.
Kankaanpää, H.A. Päivike, talollinen.
Kalinainen, Kaarlo Napola, talollinen.
Kaarina, Johan Henrik Lindholm-Lausti, maanviljelijä.
Karjala, Jaakko Ollila, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Karkku, Kaarle Anshelmi Packalén, maanviljelijä, ent.
valtiopäivämies.
Karuna, I. v. Hellens, vapaaherra,
kartanonomistaja.
Karvia, Nikolai Marjasuo, maanviljelijä.
Kauvatsa, Vihtori Marttila, talollinen.
Kiikala, Arvid Tähtinen-Eskola, talollinen.
Kiikka, Kaarlo Jaamala, rustitilallinen.
Kiikoinen, Herman Ylikorpela, (2)
Kisko, K. Nessling, (3) talollinen.
Kiukainen, August Lundell, maanviljelijä.
Köyliö, Paavo Ääri, maanviljelijä.
Koski, Oskar Puras, (1) talollinen.
Kullaa, Kaarle Nokki, maanviljelijä.
Kumlinge, Johannes Bäck, (1) kirkkoherra.
Kokemäki, J. Horelli, (2) maanviljelijä.
Kuusisto, August Westerholm, ent. tilanomistaja.
Kuusjoki, Kaarlo Harri, maanviljelijä.
Lappi, Isak Holmen, ratsutilallinen.
Lavia, Bruno Aukusti Huida, maanviljelijä.
Lemu, Fredrik Niittukartano, tilallinen.
Laitila, Fredrik Rauvola, talollinen.
Loimaa, Reinhold Hollo, ratsutilallinen.
Lokalahti, Johan Henrik Metsänkylä, talollinen.
Lumparland Erik August Jansson, tilallinen ja
kauppalaivuri.
Lieto, Juho Alinikula, tilallinen.
Luvia, Viktor Isoruuti, maanviljelijä.
Maaria, Herman Lehtonen, lastenopettaja.
Maarianhamina, Johan Edvard Sundström, merikapteeni.
Masku, Juho Suomalainen, talollinen.
Merimasku, Johan Frans Tammelin, (2) rustitilallinen.
Metsämaa, Juho Brusila. ent. valtiopäivä-
mies.
Mietoinen, Kaarlo Kustaa Kivivuori, talollinen.
Mouhijärvi, Juho Paavola, talollinen,
Muurila, Vilho Böhling, maanviljelijä.
Marttila, August Ryhtä-Sipi, talollinen.
Navo, Victor Schauman, agronoomi.
Nakkila, Edvard Kaapeli, talollisenpoika.
Noormarkku, Frans Mellin, maanviljelijä.
Nousiainen, Matti Ristimäki, talollinen.
Uusikirkko, Kustaa Tuominen, talollinen.
Uusikaupunki, Gabriel Rivell, kauppias.
Naantali, Kustaa Samulinpoika Pitula, tilanomistaja.
Oripää, Vihtori Mäkitalo, maanviljelijä.
Paattinen, Jooseppi Karjala, talollinen.
Parainen, J.W. Laurén, rustitilallinen.
Parkano, Frans Edvin Wirzén. kunnallislautak.
esimies.
Paimio, Adam Halkilahti, talon isäntä.
Piikkiö, Maurits Malmström, tilallinen.
Punkalaitio, Juho Jaakkola, talollinen.
Pyhämaa, Daniel Jalava, maanviljelijä.
Pomarkku, Frans Pere, talollinen.
Pöytyä. Kaarlo Kestitalo, talollinen.
Rauma k.k., K.Fr. Sjöblom, kauppias.
Rauma m.k., Hugo Brander, maanviljelijä,
fil. maisteri.
Raisio, Oskar Hartman. maanviljelijä.
Rymättylä, Karl Theodor Karlsson, talollinen.
Rusko, Juho Nikula, tilallinen.
Sauvo, Berndt Emil Rautio, kunnan esimies,
rustitilallinen.
Salo, K.J. Åberg, kauppias.
Saltvik, Viktor Jansson, kirkkoväärti,
lautamies.
Merikarvia, Frans Niklas Sandberg, kanttori.
Siikainen, Iisakki Isotalo, talollinen.
Sund, Arthur Rosenberg, (1) agronoomi.
Suodenniemi, Viktor Nieminen Kanni, maanviljelijä.
Suomusjärvi, E.H. Hintta, ratsutilallinen.
Suoniemi, Johan Ala-Talja, talollinen.
Säkylä. Paavo Huhti, tilallinen.
Hämeenkyrö, Kaarle Tarri, talollinen.
Tyrvää, Kaarle Prusi, maanviljelijä.
Taivassalo, Juho Rikhard Penttinen, maanviljelijä.
Ulvila, Juho Eenokki Spinkkilä, maanviljelijä.
Uskela, Rikhartti Kivikanervo, maanviljelijä.
Vahto, Juho Junnila, talollinen.
Vampula, Paunu, (3) maanviljelijä.
Vehmaa, Johan Metsänkylä, tilallinen.
Velkua, Viktor Pietilä, talollinen.
Viljakkala, H. Marttila, talollinen.
Viinas, David Juhonpoika Jaakkola, rustitilallinen.
Mynämäki, Kaarle Halonen, (2) maanviljelijä.
Vårdö, Gustaf Adof Johansson, merikapteeni.
Yläne, Viktor Salmi, (3) talollinen.
Turku, August C:son von Armfelt, kreivi, tehtailija.

Akaa, K.A. Karlstedt, maanviljelijä.
Asikkala, Tuomas Grén, maanviljelijä.
Perttula, K.W. Puosi Uutela. lautamies.
Pirkkala, Oskari Jaakkola, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Hattula, Nestori Mattila, tilallinen.
Hauho, Aug. Jansson, (2) maanviljelijä.
Hausjärvi, Pelet Sykäri, maanviljelijä.
Hollola, Aksel Jurva, (1) kanttori.
Humppila, K.W. Puosi-Uutela, lautamies.
Janakkala, Kustaa Heikkilä, maanviljelijä.
Jokioinen, K.W. Puosi-Uutela, lautamies.
Jämsä, A. Konkola, agronoomi.
Kalvola, Kaarlo Evert Kyhkynen,
Kangasala, August Ikonen, maanviljelijä.
Korpilahti, Joonas Eliaanpoika Salmela, talollinen.
Koski, Johan Fredrik Niklander, maanviljelijä.
Kuhmalahti, H.F. Kärki, pastori.
Kuhmoinen, J. Brander, maanviljelijä.
Kuorevesi, Kalle Mäkelä, maanviljelijä.
Kuru, Johan Kustaa Tieman, talollinen.
Kylmäkoski, J.K, Tipuri, maanviljelijä.
Kärkölä, Juho Laine, (2) maanviljelijä.
Lahti, E. Carlstedt, (3) pankinjohtaja.
Lampi, Nikodemus Ylöstalo, talollinen.
Lempäälä, Johannes Richter-Sotavalta, maanviljelijä.
Loppi, H.G. Brander, (1) maanviljelijä.
Luopioinen Heikki Nieminen, talollinen.
Längelmäki, E. Aug. Ekman, maanviljelijä.
Messukylä, Kaarle Kustaa Irjala, maanviljelijä.
Nastola, Antti Edvard Mallinen, talollinen,
kunnallislautak.
esimies.
Orivesi, Oskar K. Taival, (3) maanviljelijä.
Padasjoki, Heikki Saksala, rustitilallinen.
Pälkäne, Fr. Jokinen, tilallinen.
Renko, Johan Thurén-Hakkola, talollinen.
Ruovesi, Erland Mäkipeska, maanviljelijä.
Sahalahti, August Sainio, rustitilallinen.
Somero, Kustaa Mäkinen-Paakka, talollinen.
Someroniemi Karl Lindgren, maanviljelijä.
Sääksmäki, W. Nieminen, kartanonomist.
Tammela, K.W. Puosi-Uutela, talollinen,
lautamies,
Tampere, L.J, Hammarén, kauppaneuvos.
Hämeenlinna k.k., E.W. Palander, lehtori.
Hämeenlinna m.k., Kustaa Nukan, maanviljelijä.
Teisko, Kustaa Isofrantsi, maanviljelijä.
Tuulos, Heikki Pelttari, talollinen.
Tyrväntö, Kustaa Mattila, kirkon isännöitsijä.
Urjala, Afred Retulainen, (3) maanviljelijä.
Vesilahti, M.E. Jaakola, kunnallislautak.
esimies.
Vanaja, J.N. Parkku, maanviljelijä.
Ylöjärvi, Kalle Mikkola, maanviljelijä.

Alahärmä, Elias Kangas, maanviljelijä,
Alajärvi, Daniel Lillstrang, talollinen,
Alavieska. Mikko Jutila,
Alavus, J.B. Lindqvist, kauppias.
Bergö, E. Mattlar, talollinen.
Karijoki, Samuli Pihlaja, talollinen.
Ähtävä, Jonas Värn, kunnallislautak
esimies.
Ätsäri, Herman Tjäder Tenhula, talonisäntä.
Evijärvi, Leander Rudbäck, talonomistaja.
Kokkola k.k., Christian Lindqvist, seppämestari.
Kokkola m.k., Johan Wanelius, talollinen.
Halsua, Matti Erkinpoika Kalliokoski, talollinen.
Himanka, Juho Pöyhtäri, talollinen.
Ilmajoki, Kustaa Heikinpoika Fossi, talollinen.
Jalasjärvi, Matti Haapala, maanviljelijä.
Pietarsaari, Rikhard M. Labbart, pankinjohtaja.
Jepua, Wilhelm Sarelin, talollinen.
Jurva, Herman Sarvela, talollinen.
Jyväskylä, k.k., Juho Sorsa, kauppias.
Jyväskylä, m.k., Adolf Halinen, talollinen.
Kannus, Johan Tobianpoika Jokela, talollinen.
Karstula, Emil Krook, talokas.
Kaskinen, C.D. Renström, raatimies.
Kauhajoki, F.S. Risku, talollinen.
Kauhava, Gabriel Orrenmaa, talollinen.
Kaustinen, Leander Varila, talollinen.
Keuru, Juho Ampiala, talollinen.
Kivijärvi, Gabriel Leppänen, talollinen.
Konginkangas, Jooseppi Tammelin, talonisäntä.
Korsnäs, Johannes Bäck, (1) pastori.
Kortesjärvi, Jaakko Suomela, talokas.
Kristiinankau- Bruno Vendelin, varakonsuli.
punki, k.k.,Kristiina, m.k., Henrik Erlands, kauppias.
Kronoby, Johannes Klockars, kunnan esimies
fil. kand.
Kuortane, Siimon Kokkila, kauppias.
Kurikka, Salomoni Kurikka, talollinen.
Koivulahti, Johan Fredrik Herrgård, talollinen.
Laihia, Mikko lipponen, talokas.
Lappajärvi, Heikki Savola, talokas.
Lappfjärd, Karl Henrik Nissander, talollinen.
Lapua, Oskari Lagerstedt, maanviljelijä.
Luoto, Matti Blomqvist, talollinen, kun-
nallislautakunnan
esimies.
Laukaa, Aatu Kantola, maanviljelijä.
Lehtimäki, Herman Mattinen, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Lestijärvi, Matti Syri, talokas.
Vähäkyrö, Tuomas Hannuksela, talollinen.
Lohtaja, Juho Aaponpoika Jukkola, kirkkoväärti.
Maksamaa, Johan Erik Bystedt, talollinen.
Maalahti, Erik Jakobsson-Mattlar, talollinen, kun-
nallislautakunnan
esimies.
Multia, Abraham Palonen, mylläri.
Munsala, Erik Johan Sundell, talollinen.
Mustasaari, Karl Smeds, talollinen.
Alaveteli, Karl Johan Sandbacka, talollinen.
Nurmo, J.H. Teppo, talollinen.
Uusikaarlepyy, k.k., P.A. Lybeck, varakonsuli.
Uusikaarlepyy, m.k., Jakob Harjulin, talollinen.
Närpiö, Johan Danielsson Nygård, talollinen.
Oravainen, Erik Eriksson Häggström, talollinen.
Pietarsaari, Wilhelm Söderman, talollinen.
Peräseinäjoki, J. Ranta, urkuri.
Petalahti, Matts Ståhl, talollinen.
Petäjävesi, Emil Järvinen, kauppias.
Pihlajavesi, A. Sälli, (3) maanviljelijä.
Pihtipudas, Antti Kananen, maanviljelijä.
Purmo, Simon Nybränn, talollinen.
Pirttilä, Anders Sten, kirkkoväärti.
Raippaluoto, K. Vesterlund, kansakoulunopettaja
Saarijärvi, Artur Koskelin, maanviljelijä.
Seinäjoki, Isak Iisakinpoika Hannuksela, talollinen.
Sideby, Aksel Teir, talollinen.
Soini, Kristian Heikinmäki, talollinen.
Sulva, Isak Qvist, talollinen.
Isokyrö, Israel Waismaa, talollinen.
Isojoki, Leander Penttilä, talollinen.
Sumiainen, O. Kiljunen, maanviljelijä.
Teuva, Juho Mikonpoika Syväluoma, talokas.
Terijärvi, Matts Forss, kirkkoväärti.
Toholampi, Aleksi Kivelä, talokas.
Töysä, Matti Ojanperä, (1) talollinen.
Ullava, Jaakko Korpi, kirkkoväärti.
Uurainen, August Pokela, talokas.
Waasa, Otto Alcenius, (3) fil. maisteri.
Veteli, J.A. Hohenthal, maanviljelijä.
Viitasaari, Gustaf Jalkanen, kunnallislauta-
kunnan esim.
Vimpeli, Aukusti Storstrang, maanviljelijä.
Virrat, Valfrid Härkönen, talokas.
Vöyri, Johannes Smeds, talollinen.
Ylihärmä, Juho Liinamaa, (3) talollinan.
Ylistaro, Juho Julius Herttua, talokkaanpoika.
Ylimarkku, Karl Johan Forsén, talollinen.

Alatornio, Matti Metsävainio, talollinen.
Alavieska, Mikko Jutila, (2) kauppias.
Raahe, Alfred Heinrichs, fil. maist.,
Rantsila, Antti Linna, talokas.
Haapajärvi, Abner Leppälä, talokas.
Haapavesi, Isak Vahe, maanviljelijä.
Haukipudas, Heikki Vahtola, maanviljelijä.
Hyrynsalmi, Kalle Talonen, (3) talollinen.
Ii, Karl Granskog, mäkitupalainen.
Kajaani, k.k., Adolf Keränen, talollinen.
Kajaani, m.k., Adolf Keränen, talollinen.
Kalajoki, Antti Tiinanen, talollinen.
Hailuoto, Heikki Kestiä, talollinen.
Karunki, Petter Palo, talollinen.
Kemi, k.k., Johan Tiura, rakennusmestari.
Kemi, m.k., Iisakki Kouri, talokas.
Kemijärvi, A.J. Björkman, (3)
Kempele, Juho Korpela, talokas.
Kestilä, Heikki Riikonen, talokas.
Kiiminki, Jaakko Niemi, torppari,
Kittilä, Juho Anttila, (3) tilallinen.
Kuhmoniemi, J.E. Tervo, kunnallislautak.
esimies.
Kuusamo, Juho Vaarala, talollinen.
Kälviä, Kaarle Pernu, kirkkoväärti.
Kärsämäki, Henrik Syrjälä, poliisikonstaapeli.
Liminka, Antti Punttala, talokas.
Lumijoki. Jaakko Kaakinen, maanviljelijä.
Merijärvi, Robert Kukka, (3) lautamies
Muhos. Juho Tikkanen. talokas.
Nivala, Paavo Vilhelminpoika Niska, maanviljelijä.
Oulainen, Juho Raudaskoski, talollinen.
Paavola, Aappo Pietola, maanviljelijä.
Paltamo, Adolf Keränen, talokas.
Piippola, Daniel Piipponen, maanviljelijä.
Pudasjärvi, Kustu Pietarila, maanviljelijä.
Pulkkila, Matti Klaapu, (3) talollinen.
Puolanka, Antti Mikkonen, (2)
Pyhäjoki, H.R. Nissilä, talollinen.
Pyhäjärvi, Matti Uljua, talollinen.
Rautio, Otto Petäistö, talollinen.
Reisjärvi, Benj. Haikola, maanviljelijä.
Revonlahti, Kustaa Kallila, maanviljelijä.
Ristijärvi, Kalle Talonen, talonisäntä.
Rovaniemi, Eemil Nordlund, opettaja.
Salon kappeli, Jaakko Päivärinta, kanttori.
Salon pitäjä, Aukusti Koukkula, talollinen.
Sievi, Frans Jaakob Haikola, maanviljelijä ja
kauppias.
Siikajoki, Heikki Nikola, talokas.
Simo J.K. Lammi, (2) herra.
Sotkamo, Viktor Sirén, kanttori.
Suomussalmi, Antti Mikkonen, talokas.
Säräisniemi, Kaarlo Leinonen, talokas.
Taivalkoski, Juho Mannila, talokas.
Temmes, Henrik Vitali, herastuomari.
Tervola, Matti Pajari, talollinen.
Tornio, Erik Nordberg, kauppias.
Turtola, Heikki Lauri, talokas.
Tyrnävä, Pekka Siira, maanviljelijä.
Oulu, k.k., K.A. Snellman, kauppias.
Oulu, m.k., Jaakko Pikkarainen, maanviljelijä.
Oulunsalo, Benjamin Isola, talollinen.
Utajärvi, Antti Laitinen, maanviljelijä.
Vihanti, J.Y. Verkasalo, kunnallislautak.
esimies.
Ylivieska, Mikko Knuutila, talokas.
Ylikiiminki, Jaakko Sarkkinen, lukkari.
Ylitornio, Aaro Koivisto, talokas.

Rääkkylä, Pentti Hirvonen, talollinen.
Eno, Matti Hassinen, talollinen.
Hankasalmi. Matti Makkonen, maanviljelijä.
Iisalmi, k.k., G. Ignatius, apteekkari,
asessori.
Iisalmi, m.k. Olli Kauppinen, talonomistaja.
Joensuu, F. Neppenström, (3) kauppaneuvos.
Juuka, Taavi Nevalainen, talollinen.
Kaavi, Kaarlo Riberg, kansak. opettaja.
Karttula, Petter Sorri, talonisäntä.
Keitele, Hiskias Laukkanen, kunnallislautak.
esimies.
Kesälahti, E. Aspelund, (3) maisteri.
Kitee, Johannes Laine, tilanomistaja.
Kiihtelysvaara, P. Kinnunen, maanviljelijä.
Kiuruvesi, Heikki Tikkanen, maanviljelijä, ent.
valtiopäivämies.
Lemi. Aatu Karhu, laivuri.
Kontiolahti, Paavo Sivonen, talollinen.
Kuopio, k.k., Carl Sundman. pankinjohtaja.
Kuopio, m.k., J.B. Airaksinen, kansak. opettaja.
Kuusjärvi, Juhana Huttunen, kunnallislautak.
varaesimies.
Lapinlahti, P. Tikkanen, maanviljelijä.
Leppävirta, Julius Frisk, kunnan lääkäri.
Liperi, Antti Kinnunen, talollinen.
Maaninka, H. Mikander, fil. maisteri.
Nilsiä, Juho Zitting, talollinen.
Nurmes, Mikko Heikura, ent. valtiopäivä-
mies.
Pielavesi, Juhana Penttinen, talollinen.
Pielisjärvi, Samuel Kotilainen, maanviljelijä,
Polvijärvi, Antti Varis, maanviljelijä.
Pälkjärvi. Paavo Hendunen, maanviljelijä.
Rautalampi, Leander Tiihonen, talollinen.
Rautavaara, Olli Heikura, (3) maanviljelijä.
Suonenjoki, O.A. Solmu, kansak. opettaja.
Utran tehdas, Antti Turtiainen, seppä,
Tohmajärvi, Aleks Toljander, maanviljelijä.
Tuusniemi, P. Kakkinen, herastuomari.
Vesanto, Torsten Karhu, kauppias.

Anttola, Juho Jalkanen, maanviljelijä.
Enonkoski, Kalle Falk, maanviljelijä.
Hartola, K.H. Mäkelä, (1) tilanomistaja.
Haukivuori, Paavo Pulkkinen, herastuomari.
Heinola, k.k., E.J. Sihvonen. sahankirjanpitäjä.
Heinola, m.k. G.A. Appelberg, insinööri.
Heinävesi, O.W. Pulkkinen, kuntakokouksen
puheenjohtaja.
Hirvensalmi. Justus Ripatti, talollinen.
Juva, Tuomas Muttilainen, talonpoika.
Joroinen, Juhana Silvast, lampuoti.
Joutsa, K. Nyman, lukkari.
Jäppilä, Gabriel Ikonen, ent. kansak. opettaja.
Kangaslampi, J. Heiskanen, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Kangasniemi, Matti Ikonen, kauppias.
Kerimäki, Heikki Korhonen, kauppias.
Ristiina, Eemil Forsström, varatuomari.
Leivonmäki, Juho Tenkanen, kansakoulunopettaja.
Luhanko, Kaarlo Dahlström, maanviljelijän
poika.
Mikkeli, k.k., R. Savander, kenraali.
Mikkeli m k. Hiskias Karjalainen, maanviljelijä.
Mäntyharju, Johan Emanuel Korpela, talollinen.
Savonlinna, And. Auvinen, kauppias.
Pieksämäki, Juho Tarvanen, maanviljelijä.
Puumala, C. Gröndahl, apteekkari.
Rantasalmi, Kaarle Viktor Serenius, maanviljelijä.
Savonranta, J. Friman, (3) pastori.
Sulkava, Antti Seppänen, talollinen.
Sysmä, K.G. Jutila, kuntakokouksen
esimies.
Sääminki, Abraham Pesonen, kirkkoväärti.

Antrea, Erik Ora, talollinen.
Hamina, Georg Hornborg, piirilääkäri.
Heinjoki, Jonas Kruus, opettaja.
Hiitola, Jaakko Nolvi, talollinen.
Ilomantsi, Matti Hassinen, kauppias.
Impilahti, Pekka Ahokas, maanviljelijä.
Jaakkima, Antero Veijalainen, talollinen.
Johannes, Matti Hämäläinen, talollinen.
Joutseno, J. Kattelus, (3) talollinen.
Jääski, Erik Pöysti, (2) ent. valtiopäivämies.
Kaukola, A.J. Salo, maanviljelijä.
Käkisalmi k.k., Rudolf Streng, varatuomari.
Käkisalmi m.k., Tobias Komonen, kunnallislauta-
kunnan esimies.
Kirvu, Juhana Karjalainen, maanviljelijä.
Kitelä, Wasili Wasiljeff Tihanoff, maanviljelijä.
Kivennapa, Juhana Wilhelm Ikävalko, talollinen.
Koivisto, Aleksander Peussa, talonisäntä.
Korpiselkä, Matti Seppänen, kauppias.
Kotka, C.E. v. Schantz, pankinjohtaja.
Kurkijoki, M. Könönen, kunnallislautak.
varaesimies.
Kuolemajärvi, Olavi Merikanto, kansakoulunopettaja.
Kymi, A. Paananen, asioitsija.
Lappee, W. Tani, talollinen.
Lappeenranta, Pekka Tijainen. maalarimestari.
Luumäki, Tahvo Riihelä, talollinen.
Miehikkälä, Jaakko Ukkola, maanviljelijä.
Muola, Aleksander Konkonen, kauppias.
Uusikirkko, Salomon Nikkanen, maanviljelijä.
Parikkala, Heikki Poutanen, talollinen.
Pyhäjärvi, Arvit Timonen, meijeristi.
Pyhtää, Kristian Wiiala, talollinen.
Rautjärvi, Otto Lindeman, kuntakokouksen
esimies.
Rautu, Johan Mendu, maanviljelijä.
Ruokolahti, Tuomas Peltonen, talollinen.
Ruskeala, T. Laurikainen, (3) tilanomistaja.
Räisälä, Taavi Pusa, kunnallislautak.
esimies.
Sakkola, P. Pitkänen, kuntakokouksen
esimies.
Salmi, Jaakko Tunninen, laivuri
Savitaipale, Elias Mäntykivi, talollinen.
Sippola, Tuomas Härmä, talollinen.
Soanlahti, Matti Seppänen, kauppias.
Sortavala k.k., C.W. Alopaeus, (1) kirjakauppias.
Sortavala m k., Oskar Nissin, fil. maisteri.
Suistamo, A. Aro, kansakoulun-
opettaja.
Suojärvi, A. Stroganoff, opettaja.
Suomenniemi, E.R. Ikonen, kansakoulun-
opettaja.
Säkkijärvi, Juho Piintynen, maaviljelijä.
Taipalsaari, Heikki Aleksanteri Nokala, talollinen.
Uuraansalmi, Antti Turtiainen, (3) työmies.
Uukuniemi, Pekka Sihvonen, talollinen.
Valkeala, A.N. Colliander, tilanomistaja.
Valkjärvi, Tuomas Suokas, talollinen.
Vehkalahti, Kalle Mäkelä, talollinen.
Virolahti, Philip Suuronen, fil. maisteri.
Wiipuri k.k., Eugen Wolff, varakonsuli.
Wiipuri m.k., Jonas Laitinen, maanviljelijä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI LÄHETYSTÖ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.