Title : Mielialoja
Author : Lauri Henrik Pohjanpää
Release date : December 11, 2024 [eBook #74877]
Language : Finnish
Original publication : Helsinki: Kust.Oy Kansa
Credits : Tuula Temonen
language: Finnish
Kirj.
Helsingissä, Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa, 1910.
I.
Sävel.
Autio saari.
Honka.
Kohtalo.
Vangittu kotka.
Sytytä tähdet.
Näky.
Me saamme alkaa kaikki uudestansa.
Pyhiinvaeltajat.
Sairasvuoteella.
Resignatsioni.
Pisar, mentävä on pois.
II.
Tuhlaajapoika.
Laineet.
Haudoilta
1. Valkeat ristit.
2. Laulaja taivaan portilla.
3. Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot.
4. Päivännousu kultaa kirkkomaan.
III.
Mooses.
Kuningas Daavid.
Salomo Sulamitille.
Sulamit Salomolle.
Marian murhe.
Martyyrit.
IV.
Menneiltä ajoilta
Lapsuuden lempi 1-3.
Lethen rannalla.
Keiju.
Seitsentoistiaalle.
Kaipaus.
Mua muistele.
Nyt vasta tunnen.
Minä rakastin neitoa nuorta.
Haavoitettu hirvi.
V.
Ylös aurinkoon.
Päivä.
Kehtolaulu.
Katolilaisessa kirkossa.
Näin hyvä on.
Lakeuden-yksinäisyys.
Kesäyö.
Erämaa 1-3.
Kukka.
Raskahina riippuu rypäleet.
Legenda.
Tähtien laulu.
Lauantai-ilta.
Sävel kaukaa kirkkauden maasta,
riemuitsevin kielin puhu, haasta!
Soios sieluun, joss'on tuska ankee,
niinkuin päivän sädesade lankee
autiolle maalle läpi häivän,
hetki kirkastaos elonpäivän
sille, jolla harmaa arki ain' on,
joka uupunut on alle painon…
Vapahdusta kuolonvarjon maasta
riemuitsevin kielin haasta, haasta!
Kylmänä kaukana mustista laineista nousee
tuulten pieksemä, autio, paljas maa
keskellä kuohun laulua loppumatonta,
silmänkantamatonta ulappaa.
Siellä ei kasva mitään, käy ei kukaan,
lintu joskus lennossa levähtää,
aika ylitse rientää katsoen kaukaa
ikuisen syksyn ikuista ikävää.
Ihmissielun sanaton yksinäisyys,
kohtalos katkeran, raskahan aavistaa
keskellä kuohun laulua loppumatonta
tuulten pieksemä, autio, paljas maa.
Kas yössä salamat lyö taivahalla
kuin kalvat kostavien jumalten,
ja niinkuin taistohuuto taivaiden
käy jylhä ukonjyly pauhinalla.
On jättihonka rotkon partahalla —
ja avaruudet soivat jylisten
ja vuoret kumajavat horjuen.
Mut huimat syvyydet on hongan alla.
Kas, tuli taivaan vimmoin iski puuhun!
Se horjui, syöksi syvyyksien suuhun,
kuin parahtain sen löihe seinämiin.
Se uhmas taivahia, honka vakaa.
Se syvyyksissä murskattuna makaa.
Taas yöhön peittyi kohta näky niin.
Karavaani pyrkii taivaanrantaan,
joka loitos jää.
Karavaani nääntyy erämaan santaan,
sfinksi hymyää.
Niinkuin päivä tuhannen vuotta
hukkuu, häviää…
Karavaanit sadat jo nääntyi suotta.
Sfinksi hymyää.
Se liikkumatta istuu paikallansa
ja taivaan sineen kauas tuijottaa,
ja sitä painaa suru niinkuin vuori
ja epätoivo mykkä ahdistaa.
Se näkee unta vapaudestaan
ja autuudesta karun alppimaan.
Se ajan muistaa, jolloin vapahana
se nousi silmänkantamattomiin,
ja siipi kantoi, katse oli kirkas
ja sydän sykki väkevänä niin,
se näki allaan pienen, pienen maan…
se oli kuningas — nyt orja vaan.
Voi kuningasta, joka orjaks joutuu,
on ikuisesti sairas sydän sen.
Mut tuskaansa se valita ei koskaan.
Ja päivät vierii vitkaan eellehen…
se liikkumatta istuu paikallaan
ja näkee unta vapaudestaan.
Sytytä tähdet niille,
jotka yötä käy,
joille ei viitat tiellä
eikä määrä näy,
jotka kiviin lankee,
nousee uudestaan,
joita on monta, monta
yli laajan maan.
Sytytä tähdet niille
yöhön välkkymään,
joiden taistelua
nää ei yksikään.
Kas, immet hymyy kukat kutreillansa,
soi kevyt tahti tanssisäveleen,
ja sadat sähköt tuhlaa loistettansa
ja riemun viini tulvii sydämeen.
Oi katso, väistyy säikkyin juhlakansa,
käy kuolo keskeen riemun hiljenneen,
se mua etsii kalmankatseellansa,
luo astuu jäisine se hymyineen:
— Ma olen Nurmi-Tuomas, kuolon renki,
sun arpas määrännyt on Suuri Henki.
Ma seppel päässä lähden matkalleen.
Miks toivoit, sydän, uskoin, unelmoiden!
Mut askeltemme kaiun synkän soiden
me katoamme yöhön hiljaiseen.
Me saamme alkaa kaikki uudestansa
kuin isät kärsineet ei oisikaan,
ja taisteluitse löydämme me rauhan
ja tuskan kautta vasta aamun maan.
Me ristin kantaaksemme kaikki saimme,
on pitkä taival, taakka raskas niin…
mut on kuin kaukana hän hymyis meille,
mi kauan sitten ristiinnaulittiin.
Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
me tulemme korven yöstä,
sun kaupunkis kupoolit loistivat
jo kaukaa valovyöstä,
me epätoivon kurimoon
monet kerrat olimme syöstä…
sun valosi meitä valaiskoon,
me tulemme korven yöstä.
Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
me tulemme verisin jaloin,
ne repi orjantappurat
tietönten, synkkäin saloin.
Sun loistaa yöstä kartanos
jo jalokivi-valoin,
sun rauhas meille antaos,
me tulemme verisin jaloin.
Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
on loppunut suru ja yö nyt
ja vaarat alati uhkaavat,
väsyneitten päivätyö nyt,
ne pue kultaan, purppuraan,
on hetki astua lyönyt
ikuisen hääsalis kunniaan,
on loppunut suru ja yö nyt.
Näin vieri virsi tuonen vainion harmaan:
pois pestä synnit kaikki kuolo voi
ja rintas rauhalla se autuoi
ja antaa sovituksen suuren, armaan.
Siis jätät kerälläni elon karmaan…
käy kulku läpi öisten metsäin. Oi,
kuu loistaa, huurre välkkyy, tiuku soi,
kun suojass' uinut tuonen vaimon parmaan.
Ja portahilla vanhus valkopää
sun tuonelalle tulleeks tervehtää,
sun hämärähän tuonen tupaan johtaa.
Soi siellä hiljaa kuoro vainajain
ja rauha sydämellä siell' on ain,
ei sitä riemu eikä murhe kohtaa.
Ovat suuret mun suruni olleet —
ne raukee nukkumaan
kuin kaukana ulapan laine.
Iankaikkinen meri on vaan.
Olen läikyntä yöllisen laineen,
olen pisara, pisara vaan —
ovat hyrskineet myrjaadit laineet
ja menneet nukkumaan.
Kaikelle lie tullut nyt
sovituksen hetki.
Sielussain on hiljennyt —
päättynyt lie retki.
Ihme, vasta rinnastain
viime suru lähti.
Katsoo sisään kimaltain
taivaan tyyni tähti.
On kuin kaukaa kellot sois,
kellot kuolon, veri.
Pisar, mentävä on pois,
kutsuu valtameri.
Taas luokses, koti, maailmalta palaa
niin monin tuskan muistoin katkerin
sun poikas tuhlaajana takaisin,
kuin mierolainen hiiviskellen salaa.
Hän vielä kerran tuta rauhaas halaa
näin tunnoin autuain ja ihanin,
kun tuomet puhkee yössä kukkihin
ja tähdet kevättaivahilla palaa.
Mun syöntäin poltti liekit syntien.
Mua soimaa kaikki muistot lapsuuden,
kun vaiti seison piha-aidan eessä.
Ah, yli kattoin, yli puistikon
ja kaivonvintin rauhan onni on.
Ma hiljaa poispäin käännyn silmät veessä.
Ei kukaan kysy, kukaan muista meitä,
me oomme kuohu valtamerten vaan,
me oomme kulkuun lakkaamattomaan
ah, iäks tuomituita, hävinneitä.
On määrä loitos autioita teitä —
Me emme sinne saavu milloinkaan.
Me katoamme hautaan harmajaan
ja rukoilemme: unho, lapses peitä!
Mut toiset tulee meidän jälkehen.
Ja katso: päästä vuotten tuhanten
ne kerran saapuu toivojemme rantaan.
Ne kerran saapuu jälkeen unhon, yön
ja toivottoman taistelun ja työn,
ja viime laine kuolee kultasantaan.
1
Valkeat ristit.
Valkeat ristit vihreillä kummuilla,
kasteessa terät nuorilla ummuilla.
Täällä arkiset aatokset hukkuvat.
Täällä isien henget nukkuvat,
jotka on meille elämän antaneet,
ennen meitä murheita kantaneet,
jotka nyt kauan on rauhassa maannehet,
joitten on taistelut voittohon laannehet.
Hautoja siunaten tuuli haviskoon.
Pyhää hartautta sieluni vaviskoon.
2
Laulaja taivaan portilla.
Olen kuolleen laulajan sielu —
tulen kaukaa päältä maan,
ei mulla onnea ollut,
oli ihana kaipaus vaan.
Olen katsonut silmäni sokeiks
unelmaini kirkkauteen,
en onnea pyydä, mut unet
suo nähdä mun uudelleen.
3
Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot.
Käy kirkkomaata illoin vanhat mummot
ja myssyin alta välkkyy valkohapset —
he tulee toivottamaan hyvää yötä:
kas täällä nukkuu lapset, lastenlapset.
He kaikista on yksin eloon jääneet,
he itkeneet on paljon kyyneleitä,
nyt surunsa jo ovat ammoin laanneet,
nyt pyhä, kirkas rauha varjoo heitä.
He tulee mustissansa joka ilta
ja vapisevin käsin portin avaa
ja käyvät hiljaksensa hautain keskeen
ja muistokirjoitukset lasten tavaa.
Ja uudestaan ja yhä uudestansa
he muistelevat läpi elämänsä.
He niitä, jotka nyt jo ovat täällä,
on kerran sylkytelleet sylissänsä.
On kaikki hyvin, hekin kohta lähtee,
jo nukkuu lapset sekä lastenlapset.
Käy hiljaa päätä nyökkäin vanhat mummot
ja myssyin alta välkkyy valkohapset.
4
Päivännousu kultaa kirkkomaan.
Päivännousu kultaa kirkkomaan,
linnut havahtuvat unestaan,
katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää.
Päivän hymyyn ummut aukeaa,
niinkuin vasta olis luotu maa,
katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää,
niinkuin kuolo olis uni vaan,
elämä ei päättyis milloinkaan.
Katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää.
Riemulla käy kohti kuolemaas,
kuolemasta nousee elo taas.
Katso, aamukaste haudoilla jo kiiltää.
Maa lupauksen, ikävöidä tohti
sua sydämeni yössä Egyptin,
ja korven kautta lapset Jaakobin
ma johdin maitas autuaita kohti.
Mun unelmissain seedrimetsäs hohti
ja suviniitut heljät Saaronin
ja vilpas juoksu pyhän Jordanin.
Ja mua sydämeni kaiho johti.
Mut toinen joukot Jordanille vie,
ja kaipuu ainoa se palkka lie,
min tautta sydämeni kärsi, soti.
Ah, korvenkulkijan on korpi koti!
En saavu suvenmaihin milloinkaan
ja unessa vain näin ma Kaanaanmaan.
On valkeen linnan yli noussut yö
ja Daavid-kuningas käy vuoteeltansa
ja tähtein loiston alla katollansa
hän kultaharppuansa hiljaa lyö.
Ei hälle rauhaa suo yön uni, työ,
ei kuuma sylinanti Batsebansa,
on murhe mykkä hänen otsallansa
ja sieluansa tuima tuska syö.
On muisto syntein hänet ylttänyt.
Hän tahtois olla yksin kanssa Herran,
hän erämaahan kauas ikävöi.
On kruunun loiste hälle halpa nyt.
Hän tahtois olla niinkuin läsnä kerran,
kun paimenena leikkiä hän löi.
Ma harmaannuin jo sodan, rauhan töissä
ja olen kohta kypsä kuolemaan,
ja väsyin jo, ah turhaan tähtiöissä
tään elon tarkoitusta tutkimaan.
Ei onni ole kruunun-helmilöissä,
ei kullassa ja kunniassa maan,
ei runon sävelien helkynnöissä —
se kaikk' on turhuuksien turhuus vaan.
Nyt vasta onnen ihanimman näin,
oi Sulamit, sa sisko, ystäväin,
sun sisäisessä kauneudessasi,
mi katseilt' ihmisien kätköss' on,
ja itselleenkin aavistamaton,
kuin merten päärly lapsen-sielussasi.
Ma olin lapsi köyhän korven vaan,
mut löysin armon sinun edessäsi,
sa kaunistit mun kultakäädyilläsi
ja puetit mun silkkiin, purppuraan,
häävuoteesees veit myrrhan-tuoksuvaan,
ah, raukeana vasten sydäntäsi
kuin ruoko värisin sun sylissäsi
ma ihanuutta lemmen autuaan.
Oi suo mun, orjas, mennä jälleen pois!
Kas äiti synnytti mun kärsimyksin
ja surun maitoa ma juoda sain.
Tää onni mulle liian suuri ois.
Ma tahdon korvess' ikävöidä yksin
ja hiljaa itkeä vain onneain.
Voi, päivä peittää silmänsä nyt varhain
ja maa ja metsä kauhuissaan on nyt,
voi, valo sammunut on tähtitarhain
ja merten valitus on yltynyt.
Hän oli sielultansa ylväin, parhain,
mi koskaan vaimosta on syntynyt.
Ei koskaan lapsia oo tuskain, harhain
kuin hän maan päällä kukaan lempinyt.
Ja hänet pettivät he, hänet möivät
ja häntä pilkkasivat, häntä löivät
ja armaat silmät peittyi kyynelein.
Ja hänet raastivat he Golgatalle.
Hän nääntyi tuskan toivottoman alle.
Hän kuoli yksin keskeen ryövärein.
"Ne pieskää!" huusi raivoissansa kansa,
"ne syöskää revittäviks petojen!"
Mut nöyrinä ne kulki vaieten
kuin hiljaisissa rukouksissansa.
Ja pedot kiljui verenhimossansa
ja kyyristyivät hyökkäyksehen
ja syöksi yli äitein, vanhusten.
He hymysivät anteeksantoansa.
Ja Herran kaupungista valkeasta
he näki suurta unta sieluissaan:
sen kadut kullasta on puhtahasta,
ei siellä päivä laske milloinkaan,
ja suvisien tuulten huminasta
soi uudet virret unten uuden maan.
Lapsuuden lempi.
1.
Mitä, pyhintä, korkeinta konsanaan
on astunut sieluhun,
mitä kauneinta uneksin milloinkaan,
se on liittynyt muistoos sun.
On puettu pyhimysgloriaan
ja kukkain tuoksuhun
ja kasteisen aamun purppuraan
lapsuuteni morsian mun.
2.
Siintää taivas, välkkyy vedet,
kukkii kirsipuu,
kirsipuun alla valkea tyttö
vaiti uneksuu.
Vieläkin öisin unissani
kirsipuun sen nään,
kirsipuun kukkain lomitse armaan
kultakiharapään.
3.
Muistelen sua kuin kaunista unta,
unta valkeaa:
minä olin lapsi ja sinä olit lapsi,
hymyili taivas, maa.
Kauneinta, ihaninta untaan koskaan
ei voi unhottaa,
kauneinta, ihaninta untaan ei koskaan,
koskaan toteen saa.
Sun vaihtumatta yllä rantojesi
on valkeus ja rauha ikuinen
ja taivaan siinto sees ja sininen,
ja kristallia kirkkahampi vesi
sun välkkyy läikynnässä laineillesi,
kun kaukaa entää soinnut sävelten
ja tuoksut kukkain nimettömien
kuin viestit autuailta ylitsesi.
Oi unhon pyhä virta, syömestäin
pois pese muistot syntein syyttäväin
ja harhain, eksymysten elämäni.
Niin raskas, raskas eteen tulla on
ah, kahden armaan silmän tuomion,
mun Beatricein, lapsuusystäväni.
Toisemme kuin läpi unelman
kesäyön hetkenä nähtiin…
katsoin silmies pohjahan,
niinkuin metsätähtiin.
Olitko keiju vai ihminen,
sitä edes tiedä en nyt,
tiedän: jälkeen hetken sen
multa on rauha mennyt.
Oot aamunraikas niinkuin aamunsuu
tai kevätpäivä tai kuin itse kevät,
ja suventuoksuva kuin nuori puu,
min lehdet kasteisina värisevät.
Nuor' onni silmissäsi kuvastuu,
ne niinkuin aamun taivaat säteilevät,
ja poves ujon alla uneksuu
viel' kevään ensi unet hymyilevät.
En voi, en henno sua herättää,
mun vangitsi kuin tenhoavin taijoin
sun vasta puhkeava nuoruutes.
Oi onnellista untas vielä näa!
Ma suudelman, min sulta ryöstää aijoin,
vain aatoksissa painan otsalles.
Kaukana taivaanrantaa vastaan
lumiset vuoret ylenee,
lumisten vuorien toisella puolen
yksi, yks mua muistelee.
Sinisistä saloista savu nousee —
kaukana saunat lämpiää,
sinisissä saloissa kaukana sydän
sydämeni tahtikin sylkähtää.
Painan hiljaa silmäni kiinni:
kuulen äänesi helkynnän,
tunnen jossakin aatostemme
toinen toisiinsa yhtyvän.
Elän mä jällehen suviset päivät…
muistot mieltäni lämmittää.
Sinisissä saloissa kaukana sydän
sydämeni tahtihin sylkähtää.
Alfred de Musset'n mukaan.
Mua muistele, kun avaa päivänkoi
lumotun linnan aamun auterissa;
mua muistele, kun ohi huminoi
yö uneksiva tähtimanttelissa;
kun onnen hurmassa sun rintas aaltoaa,
sua illoin unelmat ja varjot houkuttaa,
humussa metsien:
sa kuulet sävelen
mua muistele.
Mua muistele, kun tahto kohtalon
on meidät eroiltava ainiaaksi,
kun tuskahan on sydän toivoton
ja vuotten painoon lakastuva maaksi;
ah, muista lempeäin ja viime suudelmaa!
Ylitse kuolonkin viel' lempi leimahtaa.
Mun kunis sykkii syön,
se sinis sulle lyö:
mua muistele.
Mua muistele, kun alla kylmän maan,
mun nukkuu särkynehet unelmani;
mua muistele, kun hiljaa tuoksumaan
käy orpo kukkanen mun haudallani.
Sua nää en milloinkaan, mut katso, sielu mun
kuin uskollinen sisko palaa luokse sun.
Ah kuule, yössä näin
soi ääni nyyhkyttäin:
mua muistele.
Kun jällehen taas painaa elon arki,
mun on kuin unta kaikki ollut ois.
Nyt vasta tunnen: olin onnellinen,
kun onni on jo multa mennyt pois.
Ah, on kuin läpi yön ja hiljaisuuden
mua silmäs katsois, äänes helkky sois…
Nyt vasta tunnen sua lempineeni,
kun olet multa iäks mennyt pois.
Minä rakastin neitoa nuorta,
joka lehdoissa ilakoi,
suven riemu kun mailla läikkyi
ja metsät helisi, soi.
Nyt syksy on riipinyt lehdot
ja vienyt ystävän…
minä hyväilen paljasta puuta,
jota kerran koski hän.
Ah, vaikk' olet iäksi poissa,
sua lemmin vieläkin…
sinä rauhani rikkoja julma,
sinä siunattu sittenkin.
On haava syvä sydämessä sen —
se vielä kulkee tuskaa uhmaten
ja kantain surman nuolta rinnassansa.
Se kulkee ylpeänä pystypäin,
veristä sydäntänsä sylkyttäin,
se jättää jälkeen takaa-ajajansa.
Ei ykskään nähdä saa sen kärsivän,
tuon haavoitettunakin ylpeän,
kun vuotaa hiekkaan sydänveri jalo.
Se syöksyy syviin ikimetsihin,
pois tuskaa sykkiväisin sydämin;
kun synkistyy sen ympärillä salo,
se silloin vasta vaipuu, vaikeroi,
ja vuorten onkaloissa kaiku soi,
kun yksinään se ystävittä huolee.
Ja yllä katsoo kylmät tähdet vaan —
se syöksyy vuoren rotkoon tuskassaan
ja sinne, sinne kuninkaana kuolee.
Ylös aurinkoon!
Valon lapsi ma oon,
vaikk' ympäröi yön minut häivä.
Ylös valkeuteen
iankaikkiseen —
minut kirkasta, vanhurskas päivä!
päivä nousee purppuraisin siivin,
kastehessa kylpein tuoksuu maa,
ulapoilta uivat huomentuulet,
taivahille kiurut kohoaa.
Päivä nousee siunausta vuotain,
aamukaste sielun kostuttaa;
kiitokseni, nouse kiurun lailla
kohti taivonkantta korkeaa.
Sa olet valkeain unten laps
ja suuren rakkauden,
me kuolemme pois, mut rakkaus
on sinussa ikuinen.
Oi, täyttymättähän monet jäi
unet onnenautuaat,
ja me kuolemme pois, mut unelmat
sinä kerran täyttää saat.
Soi messukuoron laulu humisten,
se niinkuin merenkäynti nousee, vaipuu,
ja tuohus palaa eessä Neitsyen
ja pyhä savu korkeuksiin haipuu.
Ja alla kaarten kimmeltävien
kas polvillensa kaikki maahan taipuu.
On hengen ikävöintä ikuinen
ja pyhä, pyhä sydämien kaipuu!
Me sille pystytämme temppeleitä,
ja sitä isät ammoin ennen meitä
jo puussa, auringossa kumarsit.
On vuosituhansien salain takaa
sen valta koskaan vaihtumaton, vakaa,
kun muodot tuhannesti vaihtelit.
Näin hyvä on, kaipaus lempeempi on
kuin oli onni itse.
Näin hyvä on, hymysi armaampi on,
kun hymyät kyynelitse.
Herman Allmers'in mukaan.
Ma suojass' uinun korkeen ruohoston,
ja siintoon kauas katseheni leijaa,
soi sirkkain kuoro taukoamaton
mun yli kaartuin taivon suuren, Seijaan.
Kuin unet armaat pilvikarkelo
käy valkeana sinikantta kiitäin; —
mun on kuin öisin ammoin kuollut jo,
nyt pois kuin pilvet autuaana liitäin.
Oi, onnellinen on sydän,
joka rauhaa juoda saa
ja tuntea kesäyön onnen,
kun tuomet tuoksuaa,
ja niitut hämyssä nukkuu
ja vaiti on metsä, maa,
ja jostain lahden takaa
ruisrääkkä kaikertaa.
Se ei voi enää mitään saada,
ei mitään kadottaa,
joka tuntee kesäyön onnen,
kun tuomet tuoksuaa.
1
Mun kaipaukseni öin ja päivin on
sun uneksivaan hiljaisuutehesi,
miss' onni tyyni, intohimoton
on hengityksessä sun tuoksujesi.
Ja tuulten helkähtävän soittelon
ma kuulen kruunuissa sun metsiesi,
nään unta laulajista hongikon
ja päivännoususta sun ylitsesi.
Suur' erämaa, min rauha ympäröi
sun suurten, sanattomain korpiesi,
ja päivän siunaus min seppelöi,
ah, lahjoistasi parhaan saanut oon:
mun sydämeeni sytti sydämesi
sun uskos elämään ja aurinkoon.
2
Soi hiljaisuuden kellot korvahani,
puut mulle päätä nyökkää harmahat
ja lehdot havisevat armahat,
kun yksinäni harhaan polkujani
ma unelmien-valtakunnassani,
ja päivät menevät ja tulevat
kuin taivahilla pilvenhattarat,
ja unhon onni on mun rinnassani.
Oi täällä vielä sadun taika elää,
ja sinikellot keijuhäitä helää,
ja immet kuutamossa karkeloi.
Ja täällä vielä aarnitulet palaa,
ja täällä metsän hohtolinnat salaa
viel' öisin vaeltaja nähdä voi.
3
Kuin äidin kehtolaulu huminasi
on jäänyt soimahan mun sieluhun,
oon saanut voimaas aurinkoista sun
kuin jättiläinen kosketuksestasi.
Sa lääkitsit mun lohdutuksellasi,
kun vaipunut ma oli suruhun,
ja keväänonneni kun hymys mun,
sen kajastuksen näin sun kasvoillasi.
Soi kielet meissä samoin sävelein.
Kuin hengen hengestänsä sydämein
sun hiljaisessa humussasi kohtaa.
Puun, kiven, tähden, ihmissydämen
kas läpi virtaa voima iäinen,
se voima, joka maailmoita johtaa.
Ah, on lyhyt kukan taru,
hankihin se hukkuu,
mutta tyynnä kesän kukka
talven alla nukkuu,
nähden unta onnellista:
haudaltansa herää
kevään tullen uusi kukka
kohti päivänterää.
Raskahina riippuu rypäleet,
kylvöt korjata on kypsyneet.
Katso: jälleen laihot aaltoaa,
luomisvoimaa sykkii pyhä maa.
Kuule sävel alta turpehen:
elämä on hedelmällinen.
Siemen itää alta talven jään.
Kaikki puhkee jälleen hedelmään.
Katso: metsävuohi valkoinen,
kaksosia kantaa kohtu sen.
Katso: parmahillaan imettää
nuori äiti lasta hymyyvää.
Kuule yli taivaan, meren, maan
sointu valtalaulun voitokkaan.
Kuule sävel luonnon kuorojen:
elämä on iankaikkinen.
Pyhä, ikuinen kaipaus hällä
oli syntyissä rinnassaan,
ja kuin kaikki me ihmislapset
hän etsi taivastaan.
Hänet vei se rinnan kaipuu
pois maastansa, kansastaan
yli monien merten kuohun
ulos avaraan maailmaan.
Hän tuskin mies oli vielä,
kun lähti hän matkalleen,
ja kun palas — oli vuosien lumi
jo satanut hapsilleen,
ja vartensa köyryks käynyt
ja sammunut silmän lies.
Mut taivasta löytänyt mistään
ei ollut se vanha mies.
Näät rauhaa suonehet hälle
ei laakerit kunnian,
ei nero, ei naisen lempi,
ei päihtymys hekkuman.
Niin saapui matkallansa
hän majaan matalaan,
miss' asui köyhä vaimo
ja puute ja kurjuus vaan.
Makas taudin lyömänä vaimo
kera kuoleman kamppaillen,
oli otsalla tuskan poltto,
tuli silmissä hourehen.
Hän astui sairahan luokse,
levon, lohdun hälle toi,
ja tuskahan lievityksen
käden kosketus hellä soi.
Ja hän jäi ja hän kaikkensa jakoi
kera vaimon köyhän sen,
ja hän valvoi tuskien hetket
siell' luona vuotehen.
Ja oli kuin silloin oisi,
taas syttynyt silmän lies,
mut kirkkaampana, kuin milloin
oli nuori se vanha mies.
Ja oli kuin päärlyiset portit
olis laivahan auenneet
ja autuutta sokean silmät
ah, kasvoihin katselleet,
ja paistanut ikuinen päivä,
sadat harput helkkyneet
ja lävitse tuskan ja vaivan
hyvät enkelit hymyilleet.
On täällä aurinkoista, avaraa,
ja täällä tuskat rauhaan raukeavat
ja vietit villit tuli kirkastaa
ja rajat hyvän, pahan katoavat.
Yö kättä päivälle tääll' ojentaa,
kuin harppu avaruudet humajavat,
ja tähtikunnat kaukaa kimaltaa
ja sammuin syvyyksihin sukeltavat.
Mut ikuisesti syttyy uudestaan
siell' aurinkoja elämähän uuteen,
miss' ompi kerran kuolo kulkenut.
Niin aina jatkuva on ikuisuuteen.
Ei mikään joudu hukkaan milloinkaan,
ei mikään ole suotta sammunut.
Vasta, luulen, paimenpojat
karjan kotiin toivat,
yli vetten kirkonkellot
sunnuntaita soivat.
Aaltoo laiho tähkäpäinen,
henkii tuuli lauha,
suvisen tienoon yllä lepää
sunnuntainen rauha.
Päivä hiljaa metsän taakse
laskee ruskoon kullan,
maasta hengitys se nousee
nuoren, mustan mullan.
Näin minä kerran kuolla tahdon
hiljaa niinkuin tuuli,
katsoen kauas taivaan ruskoon,
onnen hymyssä huuli,
sammuvan päivän siunatessa
kultaviljamaita,
kellojen kaukaa soittaessa
suurta sunnuntaita.