language: Finnish

ENNEN PÄIVÄNKOITTOA

Kirj.

Clara Viebig

Saksankielestä ("Vor Tau und Tag") suomentanut

Toivo A. Kukkonen

Kariston romaanisarja 5

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

Jo viikon päivät he olivat asuneet vastapäätä toisiansa saman kapean kyläkadun varrella.

He eivät kiinnittäneet kovin paljon huomiota toisiinsa. Aamuisin tohtori Dorn lojui akkunassaan ja tarkasteli naista hänen nopeasti kulkiessaan katua pitkin. Tämän solakan vartalon ja lujan niskan hän kylläkin huomasi — mutta siinäpä olikin kaikki. Häntä puhuttelemaan ei miehellä ollut ollenkaan halua; mitäpä tekemistä hänellä olisikaan ollut naisten kanssa? Lyhyen loma-aikansa hän halusi nauttia rauhassa eikä näytellä kavaljeeria. Mitä varten? Ainahan elämässä täytyy kysyä: "Mitä varten?" Jos tuo nainen ei olisi ihastuttava, niin hän pian kyllästyisi häneen; jos tuo taas olisi liian suloinen, saattaisi hän lopuksi aivan rakastua häneen. Se ei olisi ollenkaan mahdotonta tällaisessa yksinäisyydessä. Mitä varten sitten kumpikaan olisi tarpeellista?

Tohtori Dorn vihelteli hiljakseen ja tarkasteli miettivästi sormessaan olevaa kultaista kihlasormusta; ei, ei hän rakastanut morsiantaan, jonka kohtalo oli ikäänkuin työntänyt hänen syliinsä! Mutta siitä huolimatta teko oli järkevä; nuoresta terveestä tytöstä tulisi hyvä äiti hänen lapsilleen, ja niitä heillä olisi kerran koko joukko, vankkoja, terveitä lapsia, eikä tavallisia heikkoja lemmenhuumauksesta syntyneitä; niistä kehittyisi normaali-ihmisiä järkevästi ja huolellisesti kasvatettuina. Tämän lisäksi neiti Anna Broker oli varakas, ja hän tarvitsi rahaa. Hän tiesi kokemuksestaan mitä merkitsee, että kaikessa täytyy ottaa raha-asiat lukuun, sillä hän itse oli sellaisissa oloissa kasvanut; filosofia ei ole mikään leipäaine eikä yliopiston yksityisdosentin virka mikään lihava paikka. "Sinun täytyy naida varakas tyttö", olivat hänen vanhempansa sanoneet; he itse olivat jo kuolleet, mutta heidän neuvonsa oli jäänyt eloon.

Nyt hän siis aikoi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa — sehän oli itsestään selvä asia — mutta hänen täytyi vielä vähän odottaa, vähän vain. Häntä kammottivat toisinaan morsiamensa somat nukenkasvot; ne hän on sitten näkevä koko ikänsä rinnallaan, päivisin pöydässään, öisin nukkuessaan vierellään. Tosinhan sellaiseen kyllä tottuu vähitellen. Mutta silti oli tämä yksin vietetty viikko syrjäisessä vuoristokylässä tuntunut hänestä todelliselta helpotukselta.

Hullu ajatus se kylläkin oli ollut, asettua tänne! Mutta oli niitä muitakin yhtä hassuja, sen todisti tuo solakka tumma nainen tuolla; hänellä ei varmaankaan ollut rahaa, muutoin hän olisi matkustanut johonkin kylpypaikkaan, sillä naisethan eivät pidä yksinäisyydestä. Sittenkin asteli hän niin lujin ja varmoin askelin kuoppaista katukivitystä kuin haluaisi joka askel sanoa: — Minä olen yksinäinen, mutta en toisia tarvitsekaan!

Kukahan hän oikeastaan oli?

Eräänä yönä Dorn näki unta, josta hän ei aamulla enää itsekään ollut selvillä; hän mietti miettimistään, mutta kootuksi hän ei vain saanut unta mielessään. Sen verran hän kuitenkin hämärästi muisti, että jokin suunnaton hirviö oli laskeutunut unessa hänen päälleen. Lujin, nopein askelin se oli saapunut hänen luokseen, sitten se oli ojentanut kätensä häneen tarttuakseen — suurena, haamumaisena, mutta silti kouraantuntuvana — hän oli pudistellut itseään ja kieltäytynyt: ei, ei! Tuo jokin jäi sittenkin jäljelle. Raskaana kuin kohtalo se pusersi hänen rintaansa, ohimoitaan — huutaen hän oli hypähtänyt pystyyn. Kirotut hermot!

Tohtori puri huultansa ja kierteli viiksiään. Ärtyneenä ja veltto tuntu jäsenissään hän nousi vuoteesta; sitte hän istuutui kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen merikylpylään, ei lainkaan mitään tulista sulhasmiehen kirjettä, mutta tyttöhän ei sellaisia vaatinutkaan. Hän oli perin järkevä tyttö, juuri sellainen, jonka kanssa saattoi sovinnollisesti elää avioliitossa.

Ulkona oli kuuma, matalassa huoneessa oli siten aivan sietämätön helle. Kärpäset ryömivät laiskasti pöydällä. Koulutalossa, kauempana kadun toisella puolen, lapset lausuivat yksitoikkoisesti kuorossa jotakin runosäkeistöä, paukuttivat kovalla saarnaäänellä. Opettaja takoi karttakepillä pöytää ja kirkui: "Selvemmin! Vielä kerran, vielä kerran!"

Lantavankkurit mennä kolisivat ikkunan ohi; juuri talon kohdalla laiha härkäpari seisahtui ja mylvi, pyörät natisivat, lannanhaju kohosi avoimesta ikkunasta sisään — sietämätöntä. Tohtori Erik Dorn sieppasi hattunsa ja keppinsä: ulkoilmaan!

Päivä oli jo kulunut koko pitkälle, ei ollut enää aamu, vaan helteinen, unelias aamupäivä. Räikeän kirkkaina paistoivat vuoret yli talojen kattojen, taivaalla leijui pyöreitä valkeita pilvipalloja; silmiä huikaisi, vaikka aurinko ei ollutkaan näkyvissä. Ilma oli raskas, kaalinlehdet ja perunanvarret roikkuivat murtuneina kuin likaiset pesuvaatteet.

Kylän takana metsän laidassa mies seisahtui ja pyyhki hikeä otsaltaan; hitaasti hän sitten siirteli jalkojaan tiellä, joka johti ylös jyrkkää mäkeä. Ei täälläkään viileämpää; puut ovat niin tiheässä, ettei taivas oksien välitse näy, ja sittenkin on näin tukahduttavan helteistä. Laiskasti ryömivät mustat koppakuoriaiset ja isot muurahaiset tien poikki; ne eivät tänään kiiruhda kuten tavallisesti, vaan näyttävät väsyneiltä; kuusenrungoista tihkuu hitaasti pihkapisara toisensa jälkeen pudoten maahan. Loppumattomiin jatkuu tie yhä edelleen kohoten; vuorenhuippu näyttää tänään aivan saavuttamattomalta, ja kuitenkin siellä ylhäällä kenties puhaltavat raittiimmat tuulet, jolloin hiostava kuumuus jäisi tänne alas — mutta ainoastaan kenties, kenties! Mitä hyötyä on siis koko tästä ponnistelusta?

Väsyneenä Dorn heittäytyi istumaan penkille tien viereen. Päänsä hän kallisti takana kasvavan vanhan pyökin runkoa vasten ja sulki silmänsä. Hänen ohimonsa jyskyttivät, ja hänen sydäntään kalvoi omituisesti. Hän muisteli kuollutta äitiään; hän muisti hyvin, miten oli kerran lapsena maannut hänen sylissään — oli kuuma päivä kuten tänäänkin — ensin hän oli tuijotellut mitään ajattelematta siniselle taivaalle, ja sitten hänen silmänsä olivat painuneet umpeen. Äiti oli hiljaa hyräillyt jotakin nukuttavaa sävelmää tuudittaen hänet uneen. Sanat hän oli kokonaan unohtanut, lapsellisia ne joka tapauksessa olivat olleet, ainoastaan kunkin säkeistön kerron hän oli muistavinaan:

"Kun lapsi havahtuu,
niin sitten —"

Niin, mitä sitten?! Leivoksen pala varmaan tai jotakin muuta sellaista, mitä lapsille tavallisesti luvataan.

Mies hymyili; tuo hymy sopi mainiosti yhteen hänen hienopiirteisen suunsa kanssa, ja silmien alle muodostui silloin ryppyjä kuten hermostuneilla naisilla. Hän hymyili ja huokasi nostamatta silmäluomiaan; ympäristön hiljaisuudessa oli jotakin suloista, odotuksen tapaista. Hänen sydämensä tykytti kuin jonkun autuaan hetken edellä; vähitellen tuo tunne valtasi hänet kokonaan, hitaasti, mutta samalla aivan vastustamattomasti, miellyttävänä, mutta samalla kiusaavana. Hän ei tahtonut avata silmiään, ettei lumous haihtuisi. Kohta varmaan viriää sävel, se jo värisi ilmassa, sirkan yksitoikkoisessa sirinässä… Hiljaa vain, hiljaa!

"Kun lapsi havahtuu, niin sitten —"

Seis, mitä se olikaan?! Askeleita, reippaita, lujia! Hän avasi silmänsä.

Hänen edessään oli kujan toisella puolen asuva naapurinainen. Tämän hattu riippui niskassa, yksinkertaisen puvun alta näkyivät karkeatekoiset jalkineet. Hän näytti kookkaalta, omituisen pitkältä. Hämillään tohtori hypähti seisoalleen mutisten tervehdyksen ja anteeksipyynnön.

Hämmentymättä, aivan levollisesti nainen vähän nyökäytti päätänsä sanoen sitten: "Sallitte kai?" ja istuutui penkin toiseen päähän laskien käsivartensa selkänojalle.

Mies katseli häntä sivulta — ei enää nuori, silmät tumman renkaan ympäröimät; ei lainkaan kaunis, mutta miellyttävä sittenkin, suun ympärillä katkera piirre, mutta huulet täyteläiset. Nainen istui hievahtamatta, hänen suora profiilinsa erottui jyrkästi kuin jalokiviveistos tummaa lehtitaustaa vasten. Se veti miehen katseen yhä uudestaan puoleensa; hänen mieleensä johtui sfinksi, jonka arvoituksellinen ilme tutkijaa houkuttelee. Tuon leveän otsan takana, noiden raskaiden silmäluomien alla täytyi olla ajatuksia; nuo eivät olleet mitkään nukenkasvot. Hän kääntyi kohteliaasti kokonaan naiseen päin ja hattuaan kohottaen sanoi: "Sallitteko, nimeni on Dorn, Erik Dorn, yksityisdosentti!"

"Irene Lang!"

Mikä syvä sointu olikaan hänen äänessään! Siinä oli jotakin väsynyttä, pidättyvää, tai ehkä kuumuus painoi hänen äänensä niin matalaksi.

Irene Lang —?! Tohtori Dorn koetti muistella, missä oli jo ennen kuullut saman nimen, tuon hiukan haetulta tuntuvan ristimänimen ja sen rinnalla tuon aivan tavallisen sukunimen. Oikein! Kotona oli eräs kirjallisuutta harrastava ystävä innostuneena kertonut jonkun äskettäin esiintyneen kirjailijattaren novellikokoelmasta — sen tekijästä odotettiin paljon —, ja hänen nuori morsiamensa, joka sattumalta oli ollut saapuvilla, oli jälkeenpäin punastuen tunnustanut lukeneensa tuon kirjan. "Mutta ainoastaan ensimäisen kertomuksen", vakuutti hän suloisen kainosti, "ja siinä olikin minusta jo kylliksi. Herra Jumala, kuinka nainen saattaa moisia kertomuksia kirjoittaa — hävettää hirveästi ajatellakin sellaista!"

"Se on kaipaavan sydämen hätähuuto", oli ystävä sanonut.

Irene — Irene Lang — tämä nainen oli siis hän! Jonkinlainen arkuus, epämiellyttävä tunne valtasi Erik Dornin; äkkiä herännyt mieltymys vieraaseen haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän itsekin harjoitteli joutohetkinään kaunokirjailua, sentähden olivat hänestä kirjailijattaret jo ennakolta vastenmielisiä. — En voisi koskaan mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka kirjoittaa paremmin kuin minä, — oli hän usein itselleen vakuuttanut. No niin, pikku morsiamensa rinnalla hän ei juuri joutunut häpeään — Herra nähköön, miten kuivia sen tytön kirjeet olivat!

"Onpa tänään kuuma", sanoi vieras nainen, "minä olen väsynyt!" Sen voi hänestä kyllä nähdä. Hän oli kalpea, suupielet olivat hiukan velttoina alaspäin painuneet, hikipisaroita helmeili hänen otsallaan pehmeän ruskean tukan alla.

"Te tulette vuorelta?" kysyi mies.

"Niin, olin siellä ylhäällä!" Hänen väsynyt katseensa elpyi äkkiä, jännittynyt ilme tuli hänen kasvoihinsa, puna kohosi hitaasti hänen vaaleille poskilleen. "Päivä on niin pilvinen ja uuvuttava, yöllä oli kuin painajainen olisi ahdistanut rintaani; ikävöin nähdä aurinkoa, ja sentähden kiipesin vuorelle — ikäänkuin se siellä ylhäällä paistaisi silloin, kun sitä ei täällä alhaalla näy! Seisoin seisomistani siellä ja katselin turhaan ympärilleni." Hän naurahti. "Niin odottaa ihminen odottamistaan, odottaa usein turhaan koko ikänsä!"

Oudon hämmästyneenä Dorn katsahti häneen; olihan häntä itseäänkin sama tunne koko aamun vaivannut! Hänkin oli tuntenut todellista kaipuuta nähdä aurinkoa pilvien seasta. Hänkin oli tuntenut jännitystä jotakin varmasti tapahtuvasta! — Kun lapsi havahtuu, niin sitten —

Niinkuin nainen tuossa hänen vieressään istui hiukan kumarassa, suu puoliavoinna, kädet velttoina helmassa, niin istuu ainoastaan hartaasti tarkaten odottava ihminen. Nainen näytti hänestä kauniilta olematta kuitenkaan kaunis. Salaperäinen lanka kutoutui naisesta häneen; hän tunsi sen iloiten. Hänen kanssaan saattaisi hyvin seurustella täällä näinä yksinäisinä päivinä. Hänen kanssaan voisi kuljeskella ympäristössä, sillä hän ei ollut mikään korunukke, vaan voimakaskasvuinen nainen. Lisäksi ryppy tummien kulmakarvojen välissä kertoi mietiskelystä. Tässähän oli toveri! Tohtori Dornia harmitti, että hän kokonaisen viikon oli antanut tämän solakan naisen kulkea kadulla ohitsensa astumatta hänen tielleen.

"Me olemme jokseenkin yksin täällä kaukaisessa vuoriston kyläpahasessa", tuumi hän. "Huvituksia kaipaavat ihmiset eivät ole täällä paikallaan. Eikö teistä ole täällä kovin yksinäistä, neiti Lang?"

"Yksinäistä?" Nainen katsoi häneen silmät pyöreinä. "Ei! Ei sen yksinäisempää kuin muuallakaan."

"Tosiaankin — teillähän on ajatuksenne, kuinka saatoinkaan sellaista kysyä? Sallitteko, hyvä neiti, minun lausua teille tunnustukseni! Tiedän varsin hyvin, kenen kanssa minulla on kunnia — Irene Lang —, sillä eräs ystäväni, jonka kirjallisuusarvosteluihin paljon luotan, puhui minulle äskettäin innostuneena teidän novellikokoelmastanne. Itse en valitettavasti ole sitä vielä lukenut, mutta korjaan laiminlyöntini heti paikalla. Joka tapauksessa yhdyn hänen arvosteluunsa!"

"Vai niin! Sitä en usko. Kirjasta puuttuu jotakin!" Hän loi puhuessaan katseensa maahan; tyttömäinen, arka ilme sai hänen kasvonsa näyttämään nuoremmilta, ylpeä ryhti painui kokoon. "En ole työhöni tyytyväinen, voisin luoda muutakin, parempaa! Oh —" hänen povensa paisui, voimakkaan nenän sieraimet värisivät hieman, kirkas, toivehikas välähdys näkyi hänen kasvoillaan — "minä loisin parempaa, jos — jos!" Hän hengitti nopeasti, sitten hän äkkiä pysähtyi.

"Mitä? Jos — jos", ahdisteli tohtori Dorn.

"Oh, ei mitään!" Nainen pudisti päätään ja nousi nopeasti. "Nyt menen kotiin, on jo päivällisaika. Hyvästi!"

Käsi ojennettuna mies hypähti seisomaan. "Sanokaamme näkemiin, neiti Lang! Hyvän naapuruuden vuoksi, myönnyttehän?" Hän katsoi pyytävästi hymyillen. "Me olemme täällä kuin kaksi haaksirikkoutunutta kalliosaarella; meren sijasta kohisevat vihreät metsät ympärillämme, ja maailma vuorten takana on kadonnut. Minä tarkoitan, että voisimme täällä olla hiukan yhdessä — tahdotteko?"

Olisiko saattanut uskoa tuosta taitavasta laskumestarista, tuosta käytännön filosofista, että hänessä on vielä niin paljon isoa poikaa? Joskus se vielä ilmeni, ja silloin tohtori Erik Dorn oli erittäin rakastettava.

"Niin, nousemmeko aamulla yhdessä tänne vuorelle etsimään aurinkoa?" jatkoi hän. "Ehkä se näyttäytyy meille! Ukkonen kai pian selvittää ilman, se on painostavan helteinen."

"Tehkäämme niin!" Nainen hengitti raskaasti ja laski sitten kätensä Erik Dornin käteen; aina sormenpäihin saakka tunsi mies veren sykinnän sileän ihon alla. "Näkemiin!"

Nainen poistui nopein, lujin askelin, ja mies katseli hänen jälkeensä, kunnes hänestä ei enää näkynyt vilahdustakaan. Ei pieninkään tuulenhengähdys liehuttanut hänen vaaleata pukuaan; sileänä ja raskaana kuin veltto purje se riippui solakan vartalon ympärillä.

Metsässä oli hiljaista, ei kuulunut hyönteisten surinaa, ei lehtien lepatusta, ilma oli lyijynraskas — myrskyä ennustava hiljaisuus kaikkialla.

* * * * *

Erik Dorn oli hankkinut itselleen Irene Langin novellit, eräs ystävä oli ne hänelle toimittanut. Nyt oli kirja tuossa hänen edessään, pienenläntä nidos räikeänkeltaisissa kansissa, kuten uusimuotinen kirjakauppareklaami vaati. Suipoilla sormillaan hän asetti tuon keltaisen kirjan yöpöydälleen, heittäytyi itse vuoteelle jättäen valon sammuttamatta.

Oli jo yö. Avoimesta ikkunasta lensi sisään mustanharmaita, paksuruumiisia perhosia lepattavan kynttilän valon houkuttelemina. Leuto, tuoksuava tuulahdus seurasi niitä — siinä oli metsän, heinän, lämpimän navetan tuoksua — lehmä ammui, ja vuohi määkäisi hiljaa. Yläkerrassa kirahti lapsi, yhden ainoan kerran, heikosti, puoliunessa, ja vaikeni taas; äiti painoi sen varmaankin lämmintä rintaansa vasten uneen tuudittaen, öisiä vienoja molli-ääniä.

Epämääräisten jättiläiskuvien tavoin näkyivät korkeat vuoret ikkunaan; vuoteessa lojuvasta miehestä ne näyttivät salaperäisiltä haamuilta. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan; puolittain istuen, puolittain maaten hän siten tuijotti lepattavan kynttilänvalon ohitse jonnekin epämääräiseen kaukaisuuteen — kauan.

Päivä, kaksi, kolme, neljä, viisi päivää kulki siinä hänen ohitseen, kaikki tuohon odotuksen tapaiseen harmauteen peittyneinä — ei aurinkoa, ei sadetta — ei tiennyt oikein mitä tuleman piti. Ja hän oli aina mukana.

Vuorelle he olivat yhdessä kiivenneet heti seuraavana päivänä. Paljoa he eivät olleet puhelleet, jyrkkä nousu hengästytti. Nainen oli kulkenut hänen edellään vauhdikkain askelin; hien kostuttama ruskea tukka liimautui kiehkuroina hänen niskaansa, ja ohuen puseron läpi kuvastui jokainen liike. Kukkulalla hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, kuumuudesta hehkuvat kasvot tuulen irroittaman tukan kehystäminä; reippaalla liikkeellä hän osoitti kummallisia kallioröykkiöitä, jotka syvällä notkossa ympäröivät tummaa, pyöreätä lampea.

Kivettyneitä, teräväsärmäisiä laavamöhkäleitä virui siellä täällä kuivalla rinteellä ikäänkuin jättiläisten palloleikin jäljiltä, merkkeinä menneisyydestä. Vesi päilyi alhaalla sileänä, raskaana kuin sula piki.

Nainen vaikeni, mutta hänen silmänsä loistivat; ne puhuivat selvästi: "Kuinka kaunista! Oletko kanssani samaa mieltä?" Ja mies tunsi samaa kuin hänkin.

Pilviä kulki heidän yläpuolellaan, jyrkkiä varjoja vaelsi tummassa kuvastimessa; kaukaisuus oli salaperäisen harmaana, kaikki vuoret utuisina, laaksot näkymättömissä.

Niin he istuivat mykkinä rinnakkain laihan nurmikon laidassa, avarasta maailmasta tänne harhautuneina — aivan yksin. Ei kuulunut linnunlaulua, ei sammakon kurnutusta, vedenkalvo oli kuollut kuin peili, elottomina mustahkot kalliolohkareet siinä ympärillä; ainoastaan vierekkäin sykkivät sydämet eivät olleet kuolleet.

Nainen nousi hitaasti ja kiipesi kivien yli kappaleen matkaa ylöspäin. Siellä hän seisahtui kallionkielekkeelle, herännyt tuulenhenki pullisti hänen tummaa liinaansa; pää kumarassa hän seisoi miettien. Taas sama kuulostava odotus hänen ilmeessään!

Mies oli seurannut häntä katseellaan voimatta irroittaa silmiään hänestä — mitähän hän mietti? Hän tahtoi kuulla kumppaninsa puhuvan. "Mitä te ajattelette?" huudahti hän naiselle ja sitten miltei pelästyi omaa ääntänsä; mitä se hänelle kuului, eikö ollut tungettelevaa siten kysyä?

"Minäkö?" Nainen ei kääntänyt päätään häneen päin, vaan näytti jäykin, syvin katsein ikäänkuin tunkeutuvan maisemaan; sanat putoilivat hänen huuliltaan, ikäänkuin hän puhuisi yksikseen: "Jos olisin maalari, niin maalaisin tämän kuvan, tuon harmaan taustan, nuo mustahkot kalliot, koko kuolleen kivikkomaiseman lampineen ja vaivaisen nurmikon ja taivaalla ajelehtivat pilvet. Lyijynraskas täytyisi ilman olla kuvan yllä — sen täytyisi tuntua — ja nimeksi kirjoittaisin: Alakuloisuus — en mitään muuta."

"Tai jonkun olennon pitäisi seisoa kalliolla", tarttui mies nopeasti puheeseen, "niinkuin te siellä kumarassa kuulostellen. Sen tulisi olla kookas nainen, silmät tähyilevät, tumma vaippa verhona. Ja nimeksi panisin: Kaipaus!"

"Olette oikeassa", sanoi nainen hitaasti ja asteli yli kiviröykkiöiden takaisin hänen luokseen; seisoen hänen edessään ja katsoen häntä suoraan silmiin jatkoi hän: "Me ymmärrämme toisiamme! Luonnossa yhdessä vietetty päivä saattaa ihmiset lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen vuosi kaupungin kivimuurien keskellä. Me ymmärrämme toisiamme."

Siitä lähtien oli nainen ollut hyvin ystävällinen hänelle, ikäänkuin olisi jo kauan tuntenut hänet. Ei jälkeäkään mielistelyhalusta tai epänaisellisuudesta ollut hänen olemuksessaan; hän oli vain vapaa ja avomielinen. Dorn sai pian tietää, että hänen vanhempansa olivat vielä elossa, vanhoja yksinkertaisia ihmisiä pienessä maaseutukaupungissa. Täydellä kunnioituksella tytär heitä ajatteli, mutta innostuksella hän puhui taiteestaan. Silloin leimusi hänen silmissään kaunis tuli, palavan kaipauksen liekki. Toinen käsi nyrkissä puvun laskoksissa, toinen rintaa vasten puserrettuna, kiivaasti hengittäen hän puhui korkeasta päämäärästään, halustaan tehdä jotakin suurta. "Ja —" hänen huulensa avautuivat janoisina, hänen äänessään oli värisevä sointu: — "kysyn usein itseltäni tuskaisena: saavutankohan sen?"

"Varmasti te sen saavutatte!" Mies katsoi häntä ihaillen sivulta; tuollaisena hän miellytti häntä haaveilevine silmineen ja kuumeisesti hehkuvine poskineen. Hän kuuli naisen nopean hengityksen ja tunsi hänestä huokuvan lämmön. Siksipä sanat, jotka kohosivat hänen huulilleen, eivät olleet mitään imartelua: "Te saavutatte, teidän täytyy saavuttaa paljon! Teidän kaltaisenne on ja teidän tavallanne tuntee vain sellainen ihminen, jonka otsalle kohtalo on erikoisen suudelmansa painanut. Me vielä kerran juhlimme teidän nimeänne. Te olette ja saavuttanut huomiota; mitä tapahtuneekaan ennen pitkää?"

"Ei mitään", sanoi nainen jyrkästi ja silmäili häntä omituisin katsein. "Ainoastaan jos aurinko, jonka tulisi meille kaikille kerran elämässä paistaa, paistaisi minullekin, silloin — silloin saavuttaisin päämäärän. Hämärässä ei ihmisestä tule mitään, siinä hän jää ikuisesti kysymykseksi vastausta vaille."

Omituinen nainen! Kävelyretken jälkeisen yön oli Dorn nukkunut huonosti, kärsimättömänä hän odotti aamun valkenemista. Silloin hän oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä lähettämään heti Irene Langin novellikokoelman. Hänen täytyi se lukea, uteliaisuuden aiheuttama jännitys kidutti häntä.

Nyt oli kirja tuossa.

Vuoteella loikoen mies tarttui keltaiseen nidokseen ja veti kynttilän lähemmäksi.

"Ennen päivänkoittoa" oli kokoelman nimi.

Nyt hän luki. Hänen tumma päänsä pysyi aivan samassa asennossa; eiköhän hänen niskaansa pakottanut? Kynttilä paloi yhä lyhyemmäksi, sen liekki lepatti vedossa, siipensä polttaneita koiperhosia oli kynttilänjalalla; kirjaa pitelevä käsi vapisi hiljaa — hän luki. Ulkona yövahti puhalsi torveensa ja asteli tömistellen edelleen. Hän ei kuullut sitä.

Kertomuksissa kuvastui sama pilvinen taivas kuin eilen, toissa päivänä, joka päivä täällä näiden vuorien yllä. Näissä riveissä sama väristys, puistatus kuin luonnossa yön aamuksi vaihtuessa; kiihkoinen värinä pensaissa ja puissa, kukat syvään painuneina odottaen hedelmöittävää kastetta — mutta se ei vielä laskeudu, vaan riippuu yön sumuissa kiinni, aurinko ei vielä nouse.

Ennen päivänkoittoa! Se ei todellakaan ollut Anna Brokerin pyöreille sinisilmille sopivaa lukemista. Ehdottomasti tuli Dorn ajatelleeksi morsiantaan; olikohan hänkin joskus tuntenut sellaista kuin tämä kirja kertoi, sellaista, mikä intohimoisen kaipauksen läpitunkemana kajahti kuin naissielun hätähuuto? Kaikki värisee, kurottautuu valoon päin — ennen päivänkoittoa.

Silloin — kynttilä leimahti vielä kerran ja sammui. Kirja oli lopussa.

Ulkona kiekui kukko kimakasti; se seisoi varmaankin aidalla ja räpytteli siipiään. Naapuripihasta vastasi toinen, kauempaa kolmas; kaiku kiiri kaukaisuuteen. Kuoppaista katukivitystä ravasi joku aamunvirkku; ihmeen raukean värittöminä katselivat vuoret ikkunasta sisään. Aamu sarasti. Vilusta väristen painautui valvonut mies patjoihin, keltainen kirja putosi hänen väsyneistä käsistään; hän veti peiton leukaan saakka.

Uusi päivä koitti.

Aamiaispöydältä tohtori tapasi kirjeen morsiameltaan; jo kaukaa loistivat jäykät, säännölliset kirjaimet häntä vastaan.

"Rakas Erik!", kirjoitti Anna. "Koska oikeastaan on luonnollista, että me olemme yhdessä, ja koska kaikki tuttavat täällä kylpylässä kysyvät, missä sinä oikeastaan olet, niin olemme päättäneet keskeyttää täälläolomme ja tulla sinun luoksesi. Vanhemmat ovat aivan samaa mieltä, että kihlautuneet kuuluvat toisilleen, ja sitäpaitsi vuoristo-ilma on meri-ilman jälkeen hyvin terveellistä. Niinpä siis, rakas Erik, lähdemme ylihuomenna täältä ja olemme viimeistään 20 p:nä elokuuta luonasi. Pysähdymme vähäksi aikaa Kölniin, jossa minä haluan käydä Pallenbergilla katsomassa leikkauksilla koristettuja huonekaluja; hankimmehan ruokasaliimme tammikaluston, eikö niin? Saliin pidän rokoko-tyyliä somimpana, niin kai sinäkin? Kuvittelen, kuinka sinä tulostamme iloitset? Kiireessä tervehtii sinua suudelmin

Annasi."

"Niinkö?" Tämän ainoan sanan Erik sai suustaan, sitten hän siveli tukkaansa ja seisoi tuijottaen kuten humalasta selvinnyt valkoista paperia säännöllisine kirjaimineen. Hän tulee! Viha kuohahti Dornin mielessä noita rauhallisia nukenkasvoja kohtaan; eikö siinä jo ollut kylliksi, että hän sai koko ikänsä nähdä ne rinnallaan, pitikö niiden nytkin tulla häiritsemään? Kahdentenakymmenentenä! Ja tänään oli kahdeksastoista! Vielä kaksi päivää vapautta, kaksi päivää häiritsemätöntä nautintoa. Mitähän Irene Lang sanoo? Dorn oli puhunut hänelle morsiamestaan hyvin vähän, tuskin senkään vertaa kuin tavallisesta yhdentekevästä asiasta kerrotaan; neiti Lang oli tuskin kysellytkään sitä, sillä heillä oli niin paljon muuta puheltavaa.

Hänet valtasi jonkinlainen himo nähdä neiti Lang, puhua hänen kanssaan, nauttia nämä kaksi päivää perinpohjaisesti! Hän tempasi hattunsa naulasta ja riensi pitkin harppauksin kuin koulupoika kadun poikki.

Hän ei ollut vielä koskaan käynyt naapuritalon alueella; savuttuneessa porstuassa puisten portaitten luona tuli vanha emäntä häntä vastaan ja silmäili komeaa miestä hyväntahtoisin katsein: "Jaha, te ootte se herra tuolta vastapäätä, joka aina kävelee meijän neidin kanssa! Joo, joo, hän on puutarhassa!" Hän työnsi tohtorin eteisen läpi ja ystävällisesti sysäsi hänet kapeasta peräseinän ovesta ulos.

Hän oli puutarhassa, pienessä alakuloisessa vuoristopuutarhassa, jonka keskellä kasvoi rosoinen päärynäpuu; aidan vierellä oli pari viheliäistä kukkapenkkiä, joissa kasvoi surkastuneita ruusuja ja lakastuneita ukonhattuja ja niiden välissä rikkaruohoa. Hämärästä eteisestä tultua huikaisi kirkkaus hänen silmiänsä, värisevä valo sirotti vihreänpunaisia säkeniä ruohottuneelle tielle — tuolla seisoi Irene keskellä puutarhaa päärynäpuun alla.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän huomasi Dornin, ja hymy väreili hänen suunsa ympärillä.

"Tekö? Oi, tekö jo näin varhain!"

"Viime yönä luin teidän kirjanne; koko yörauhani se maksoi minulle" — Dorn tarttui hänen käteensä — "olen tuntenut samaa kuin te, olen ymmärtänyt teidät — ennen päivänkoittoa. Te olette saanut minut syvästi liikutetuksi!" Hän katsoi Ireneä puoleksi ihaillen, puoleksi tutkivasti silmiin; ensin tämä kesti katseen, sitten hänen silmäluomensa äkkiä laskeutuivat, polttava puna peitti hänen kasvonsa otsalta leviten yli poskien ja korvien lujaan niskaan asti. Mies ei hellittänyt katsettaan hänestä; naisen hämmennys ilahdutti häntä, se teki hänet nuoremmaksi, hempeämmäksi.

Irenen toinen käsi, joka riippui velttona sivulla, liikkui epävarmasti puvun poimuilla ylös ja alas, toista piti Dorn yhä kädessään. Nyt tuntui vavistus noissa hoikissa sormissa, mies tunsi, miten ne vavahtelivat hänen kädessään, miten ne koettivat irtautua, kuitenkaan voimatta päästä irti. Mutta sitten Irene äkisti vetäisi kätensä irti. Pää toisaalle kääntyneenä ja kukkapenkin puoleen kumartuneena hän puhui jälleen tavallisella rauhallisella äänellään, jossa tosin oli jonkinlainen ahdistunut sävy: "Olen iloinen siitä, mitä te sanotte. Suuren yleisön tuomiosta en paljoa välitä; vaikka se minua kivittäisi, niin kestäisin senkin. Mutta teidän moittivaa arvosteluanne en kestäisi. On vain harvoja ihmisiä, joilta saa ymmärtämystä." Sitten hän vihdoin kohotti katseensa, jolloin mies näki, että hänellä oli kyyneleet silmissä.

Polttava levottomuus valtasi miehen, valvottu yö oli saanut hänet hermostuneeksi. Hän tunsi polvissaan vavistusta, se työnsi häntä eteenpäin kuin pyssynperällä, sitten taas pidätti häntä. Irene Lang pani suuren arvon hänen arvostelulleen — vieläpä kaikkein suurimman — niinhän hän juuri oli sanonut. — "Teidän moittivaa arvosteluanne en kestäisi!" — Hän kumartui — kovin syvään hänen ei tarvinnutkaan kumartua, sillä neiti Lang oli hänen pituisensa — ja painoi huulensa puvun laskoksia silittelevälle hervottomalle kädelle.

Suudelma poltti, värisevä hengähdys virtasi miehestä naiseen ja naisesta mieheen. Päärynäpuu huojui hiljaa varistellen kuihtuneita lehtiään; ne leijailivat alas kahdelle toisiaan kohti kumartuneelle päälaelle.

Pitkä hiljaisuus.

"Emmekö lähde nyt?" kysyi nainen vihdoin. Hän loi aran katseen mieheen.

"Lähdemme."

Pää nöyrästi painuneena astui nainen miehen rinnalla puutarhan nurmettunutta tietä, läpi hämärän eteisen kadulle. Vanha emäntä seisoi ovella ja katsoi noita molempia solakoita ihmisiä, kunnes he olivat kadonneet viimeisen talon taakse.

He olivat koko päivän yhdessä; niin hauskaa heillä ei ollut vielä koskaan ollut. He poimivat kukkia tien vierestä, kokosivat marjoja kuin lapset ja ajoivat nauraen toisiansa takaa pensaikossa; nyt ei filosofoitu eikä puhuttu edes kirjallisuudesta. Ei ajateltu mitään. Maailmahan oli niin avara; heillä oli kylliksi itsessään, he iloitsivat olevasta hetkestä.

Irenen poskille oli puhjennut ruusuja, hän kulki puoliavoimin hymyilevin huulin; miettivä ryppy kulmakarvojen välistä oli kadonnut, otsa oli sileä. Hän ei ollut koskaan ennen niin heleästi nauranut. Tuo heleä nauru oli jyrkässä ristiriidassa verhotun, väsyneen puheäänen kanssa; notkeasti juoksi hän yli puunjuurien ja kivien.

Dorn ei tiennyt itsekään, kuinka laitansa oli. Hän oli unohtanut vaatia tiliä itseltään, kysyä aina: mitä varten? Hän oli kokonaan unohtanut, mitä hänen oikeastaan piti sanoa, että hänen morsiamensa saapuu pian — ylihuomenna. Hän huiskahdutti kädellään ilmaa, ikäänkuin siten karkoittaakseen jotakin vastenmielistä — ei vielä, ei vielä tarvinnut ajatella sitä, ensin tulee vielä yö ja sitten vielä pitkä ihana päivä! Vasta sitten oli sen asian aika. Silmät hehkuen hän seurasi jokaista Irenen sulavaa liikettä; niin notkea ei hänen morsiamensa ollut, hänen täytyi aina varoa pukuaan, koko sievää olemustaan. Kuinka mitättömältä hän näyttäisikään täällä suuren luonnon keskellä!

Syvään, pitkään hengähtäen tohtori seisahtui ja katseli ympärilleen. Uhmaavina kohosivat vuoret, ikäänkuin olisivat jo vuosituhansia siten laaksoon katselleet; alhaalla rotkossa kohosi puro, tummat kuuset ojentelivat suojaten leveitä oksiaan. Hänen rinnallaan oli nainen, voimakas seuralainen, katkerat huulet kaipaavasti raollaan, viisaissa silmissä uusi, hempeämpi loiste. Hän tapaili Irenen kättä, eikä tämä vastustellut. Käsi kädessä he astuivat sanattomina, mutta sydämessä hehkuva tuli.

Saapui ilta, tuli yö; heidän täytyi erota. He olivat vielä myöhään istuneet kyläkadulla oven edessä; oli tuntuvan kylmä, mutta he eivät sitä huomanneet, heillä itsellään oli lämmin. Kun mies viimein lähtiessään ojensi kätensä naiselle jäähyväisiksi, teki hän sen vastenmielisesti: naisen "hyvää yötä" kuului tukahtuneesti kuten kuristetusta kurkusta.

Rauhatonna heittelehti Dorn vuoteessaan — vieläkään hän ei ollut virkkanut mitään morsiamensa saapumisesta. Mutta huomenna, huomenna! Huoneessa oli ilma ummehtunutta, hän ähkyi, hän hikoili — nukkuikohan Irene vai oliko hän valveilla? Joukko henkeviä ajatuksia syöksähti hänen aivoihinsa yhtäkkiä, ikäänkuin Irenen ajattelemisen houkuttelemina; ne hänen täytyi uskoa Irenelle, nopeasti, ennenkuin ne taas unohtuisivat! Mitähän tämä sanoisi siitä ajatuksesta, mitä tuosta? Hän kohosi korkeammalle tyynylleen ja siveli hyvillä mielin viiksiänsä.

Ja samalla hän uneksi hetkestä, jolloin sanoisi hänelle kaikki, ja iloitsi siitä. Hän saattoi selvästi kuvitella Irenen ilmeen — niin lämpimän ymmärtäväisen — ja sitten Irenellä oli aivan erikoinen tapa nyökäyttää päätään, tuo luja niska kauniisti kumartuen. Miten olisikaan ihanaa, jos tuo katkera suu kuiskaisi: "Minä rakastan sinua —" Niin, hänen käsivartensa, ne varmaankin osasivat syleillä, väkevästi, tulisesti ja kuitenkin pehmeästi! Veri kohosi Dornin päähän; hurjat haaveet valtasivat hänet ja pitivät häntä kiihtyneenä aamuun saakka.

Vielä ei voinut nähdä kellon numerotaulua, mutta hän ei voinut olla aina tuontuostakin siihen katsahtamatta. Jokohan Irene oli ylhäällä? Ei, nyt vasta kukot kiekuivat, vielä ei mikään talonpojan raudoitettu kenkä kolistellut kivitystä. Hän pakottautui väkisin pysymään pitkällään neljännestunnin, puoli tuntia, kokonaisen tunnin. Sitten hän hypähti kuin mielipuoli vuoteesta, veti vaatteet ylleen — hän oli maannut liian kauan, oli jo myöhä, myöhä!

Hengästyneenä hän syöksyi yli kadun — silloin tuli Irene häntä vastaan tavallista nopeammin, iloinen hymy huulilla, autuaan unelmoiva ilme kasvoissaan. Tuntuiko hänestä vain siltä vai oliko Irene muuttunut siitä, kun hän ensi kertaa oli hänet nähnyt? Niin, yhtäkkiä, eilisestä se oli tapahtunut; hänen kirkas silmänsä oli tullut tummemmaksi, kosteammaksi; Irene katsoi häntä syvälle silmiin ojentaessaan kätensä. Hänen äänensä kaikui pehmeänä, hellän sointuisana. Valoisa hilpeys ympäröi hänen koko olemustaan; hän näytti tyttömäiseltä, nuorelta, rakastettavalta. Erik Dornin ääni värisi hänen lausuessaan noita tavallisia sanoja: "Hyvää huomenta", ja Irenen ääni värähteli myös. Herra Jumala, mitä se oli? Dornin valtasi tuska; hänen mieltään ahdisti, kun hän siinä seisoi Irenen edessä.

Irene nojautui ovipieleen käsivarret ristissä rinnalla. Dorn huomasi, että hän oli tavallista huolellisemmin pukeutunut ja järjestänyt hiuksensa jonkun verran turhamaisesti. Miksi — hänenkö tähtensä? Hänen katseensa jäykistyi.

"Miksi te minua noin katsotte?" sanoi Irene nauraen. "No, minne menemme tänään?"

Mies puri huuliansa, naisen nauru viilsi häntä sieluun saakka; hän puuskahti tylysti: "Minä — minä olen saanut kirjeen, minun — minun" — hän tuskin sai sanoja suustaan, hänen kurkkuaan kouristi "morsiameni tulee tänne huomenna!"

Nainen tuijotti häneen, hetkisen aivan poissa suunniltansa, sitten epävarmasti kysyväisen näköisenä ja sitten — tulipunaiseksi lehahtaen — todella kauhistunein ilmein. Ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan, hän puristi vain lujemmin käsivartensa yhteen ja nojautui raskaammin pihtipieleen.

Dorn ei uskaltanut katsoa häneen; kuten tuomittu painoi hän päänsä alas. Hänen edessään ammotti yhtäkkiä kuilu — sen toisella puolen seisoi Irene — ja täällä hänen rinnallaan Anna Broker, jonka tyttömäinen, järkevän viileä ääni kaikui hänen korvissaan: "Tässä minä olen, kihlautuneet kuuluvat toisilleen." Hänen sydäntään kouristi, voihkaus oli päästä hänen huuliltaan, kirous ja sitten — Jumalan kiitos, hän ei ollut vielä mennyt liian pitkälle! Hän tunsi sen aivan kuin äkillisenä helpotuksena. Niinpä hän kävikin rauhallisemmaksi; ensi kerran pitkiin aikoihin kysyi hän taas itseltänsä: mitä varten?

"Se oli kaunis unelma", sanoi hän hiljaa ja epävarmasti, "me olimme niin hyviä tovereita, nyt tunkeutuu kolmas väliimme. Mutta me muodostamme soman kolmikon, eikö totta? Haha!" Se oli surkea ilonpuuska, naurukin pakotettua.

"Tahdomme koettaa." Naisen ääni oli aivan rauhallinen, mutta pehmeä, hempeä sointu oli siitä kuin pois pyyhkäisty, sävy oli kova. Hänen silmänsä katsoivat miehen ohi avaruuteen, ja sitten, äkkiä kokoonlysähtäen, hän kääntyi oveen päin: "On parempi, ettemme mene tänään aamupäivällä mihinkään, minulla — minulla on tärkeää kirjoittamista — suokaa anteeksi — tänään — tänään iltapäivällä mieluummin!" Kuinka taitamaton hän olikaan valehtelemisessa!

"Mutta iltapäivällä, neiti, tänään iltapäivällä, varmasti! Niinhän?"
Dornin ääni vaati.

"Tänään iltapäivällä, kyllä!" Nainen nyökäytti päätään hyvästiksi; kättä, jonka mies ojensi, hän ei huomannut. Vaivaloisesti hän meni eteisen läpi, väsynein askelin kiipesi ylös narisevia portaita.

Jumalan kiitos, se asia oli poissa sydämeltä! Erik Dorn pyyhki hiestynyttä otsaansa astuessaan kadun poikki asuntoonsa takaisin; hänen oli paha olla, kuten kovassa kohmelossa. Kovakouraisesti hän sysäsi syrjään lapset, jotka kirjoineen ja tauluineen juoksivat kouluun.

Akkuna rämähti, kun hän huoneeseensa tultuaan veti sen kiinni; sitten hän alkoi kävellä narisevalla lattialla edestakaisin, yhä edestakaisin. Tunnit kuluivat hitaasti kuin ryömien; hän koetti ajatella morsiantaan — huomenna tähän aikaan Anna on täällä, ensin hän siistii pukuansa ja sitten järjestelee täällä hänen huoneensa, ja sitten —? Hän ojentausi, sanomaton ikävä ammotti häntä vastaan. Puolikuolleena väsymyksestä hän heittäytyi poikkipuolin vuoteelle, täysissä pukimissaan; unta ei tietysti voinut ajatellakaan, mutta saihan edes lepuuttaa jäseniänsä, jotka olivat lyijynraskaat.

Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan, kun jo kuului syvä hengitys, säännöllinen kuorsaus kaikui huoneessa — hän nukkui, hyvin pitkään, hyvin sikeästi. Hän valitti unissaan, hymyili sitten, kääntyili ja heittelehti sinne tänne mutisten epäselviä sanoja, käsivarret levällään.

Niin hän nukkui, kasvot kuumenneina, hikihelmet otsalla ja tumma tukka pörrössä, kunnes ovelle jyristellen koputettiin ja soma palvelustyttö, ruskeasilmäinen Bäbbi, pisti päänsä sisälle. Bäbbi hymyili veitikkamaisesti, kun herra tohtori hämillään hypähti pystyyn; millaisin silmin tuo katsoikaan häntä! Ihan kuin hänen heilansa Jaakko sunnuntaiaamuisin, kun he yhdessä olivat edellisen yön tanssineet ravintolassa ja Jaakko oli kallistanut lasin liikaa. "Jestas, herra tohtori", sanoi tyttö näyttäen valkeita hampaitaan — "oletteko nukkunut! Ruoka on valmis!"

Jumalan kiitos, viimeinkin iltapäivä! Kosteanlauhkea, pidättyväinen hiljaisuus metsässä, väliin vain suhahdus puissa ja pensaissa. Hankkiikohan sadetta?

Nuo kaksi ihmistä, niin yksinäisinä luonnonhelmassa, yksinäisinä kuten ensimmäiset ihmiset luomispäivän aamuna, tunsivat ilman painostuksen; näkymättömän käden tavoin se painoi heidän otsaansa, hengitys kävi lyhyeksi, askel oli raskas. Sanattomina, asiasta puhumatta, kuin salaisen sisäisen yhteisymmärtämyksen johtamina he olivat kääntyneet vuoritielle, ensimmäisen yhteisen kävelyretkensä päämäärää kohti. Tuskin viikko oli siitä vierähtänyt, ja miltä iäisyydeltä se tuntuikaan! He vaihtoivat sanoja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet olla sanomatta: ilmasta, näköalasta, tienvieressä kasvavista kuusista; he koettivat johtaa surulliset ajatukset kauas pois, heidän sydämensä ei tiennyt, mitä suu puhui, se jyskytti vain tuskallisesti: huomenna hän tulee!

Nyt he olivat jo huipulla. Tuuli oli herännyt ja heitti heidän hiuksensa vasten kasvoja, lännestä puhaltaen se aivan yhtäkkiä syöksyi rajusti vuorenhuipun yli. Luonnonvoiman raivolla se tempoi naisen vaatteita ja levitti miehen takinliepeet kuten lepakonsiivet. Heidän täytyi painautua lähekkäin, hakea toisistaan suojaa myrskyä vastaan; heidän vaatteensa kietoutuivat toisiinsa.

"Meidän täytyy mennä tuonne, siellä kallioiden välissä veden partaalla on enemmän suojaa!" Näin kuiskaten Dorn osoitti kivimöhkäleitä, jotka holvin tapaan kallistuivat kuin jättimäiset katokset yli tumman vedenpinnan. Lampi ei ollut nyt tyven niinkuin ensimäisellä kerralla; tuulen myllertäminä ajoivat lyhyet, levottomat aallot toisiansa särkyen rannalla vaahtoiseksi hyrskyksi. Ahnaasti nieli kuiva nurmikko kosteuden. Taivaalla kiiti satumaisia pilvimuodostuksia, jossakin kaukana jyrisi kumean varoittavasti ukkonen. Sitten ilma sävähti, nopeaa tulikivenkeltaista valoa leimahti — ja jälleen kuului jyrinä, lähempää, terävämmin.

"Rajuilma saapuu!" Dorn puhui yhä kuiskaten; epäröimättä hän laski käsivartensa seuralaisensa vyötäisille vetäen hänet lujemmin itseänsä vasten. Nainen ei äännähtänyt eikä vastustellut. Tuuli oli temmannut hatun hänen päästään, hän kantoi sitä huolimattomasti kädessään; myrsky irroitti hänen hiuksistaan neulat, tummat kutrit pieksivät hänen kasvojaan.

Vaivaloisesti, kumarassa he kamppailivat tuulen vimmaa vastaan. Hiu, hiu! Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Kauan kestänyt jännitys purkautui. Salama salaman perään, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen; pilviä ja sadetta, raskaita, yksittäisiä pisaroita.

Suurimman kivimöhkäleen juurelle he istuutuivat; musta rosoinen ontelo ulottui pitkälti eteenpäin yli heidän päittensä; suhisten kulki rajuilma heidän yläpuolellaan. Oli hämärä; himmeässä valossa mies tuskin erotti seuralaisensa piirteitä, hänen vaaleat kasvonsa häämöittivät vain epäselvästi. Hän oli vetäytynyt miehestä niin kauas kuin suinkin mahdollista. Hän painautui karhean seinän ulommaisimpaan nurkkaan; sade kostutti jo hänen jalkojansa.

"Tulkaa tännemmäksi, Irene, olkaa hyvä! Lähemmäksi minua! Te kastutte!"

"En!"

"Tulkaahan toki!" Mies ojensi kätensä häntä kohti.

"En!" vastasi nainen tylysti. Väristys kulki hänen ruumiinsa lävitse.
Nopein liikkein hän veti pukuansa kokoon.

Lyhyen välimatkan päästä mies tunsi hänen pelokkaan hengityksensä; hänen tuli kuuma. "Paleleeko teitä, Irene?"

"Ei!" Taas tuo lyhyt, kolea: ei. Ja sitten ei mitään muuta.

Ulkona läiskyy sade, katse ei pääse tunkeutumaan läpi hämäryyden — kaikki ikävää, kaikki kolkkoa. Sitten värähtelevä salamanleimahdus! Se valaisee kirkkaasti pimeän onkalon. Mies näkee naisen pään taaksepäin taipuneena; huulet avoimina, silmät suurina hän tuijottaa tyhjyyteen, kasvoissaan ilme kuin —

Läähättäen hän on yhtäkkiä naisen vieressä, tempaa hänet syliinsä — salama toisensa jälkeen leimahtaa, seuraa toistaan. Hän etsii huulillaan naisen suuta, suutelee häntä. Vain hetken, joka hänestä tuntuu iankaikkisuudelta, hän tuntee naisen huulet omiinsa yhtyneinä, hänen vapisevan ruumiinsa itseään vasten puristuneena — silloin — epäselvästi äännähtäen nainen sysää hänet luotaan ja peräytyy silmät luonnottoman suurina.

Mies yrittää tarttua hänen käteensä, hänen vaatteisiinsa — yhä kauemmaksi hän vain vetäytyy; sadevesi virtaa jo hänen päähänsä, märkien, raskaiden hiussuortuvain alta hehkuvat miestä vastaan noista aavemaisen loistavista kasvoista selko selälleen avautuneet silmät.

Nainen kohottaa kätensä — se näyttää uhkaukselta — ja mutisee puoliääneen, irroittamatta katsettaan miehestä — hitaasti, hitaasti askel askeleelta väistyen:

"Ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet, ei konsa ne toisiansa unhota, vaan hiutuu himohonsa."

"Täydellisesti en oikeastaan voi käsittää, kuinka olet jo niin kauan voinut täällä viihtyä", sanoi neiti Anna Broker kulkiessaan sulhasensa käsivarteen nojautuneena kyläkatua alas. "Katsohan noita tunkioita ja likaisia lapsia. Ei, mutta sittenkin, tuo pienokainen on aika ihastuttava, en vain saata käsittää, miksi hänen äitinsä ei häntä pese! — Sanoppas, lapsi, mikä sinun nimesi on?" Hän kumartui tarttuen leuasta kiinni punaposkista poikaa, joka suu auki seisoi hänen edessään.

Hänellä oli mitä suloisin tapa seurustella lasten kanssa. Hienosti hansikoidulla kädellään hän silitti pojan likaisia poskia, vieläpä otti hohtavanvalkean nenäliinansa esille ja siivosi pojan nenän. "En voi katsella tuollaista", sanoi hän anteeksipyytävästi sulhaselleen ja lisäsi punastuen: "pidän lapsista hirveän paljon!"

Dorn pusersi hiljaa hänen käsivarttaan; vasta nyt hän ensi kerran morsiamensa saapumisen jälkeen osoitti hänelle jonkinlaista hellyyttä. Velvollisuudentuntoisesti hän oli eilen nostanut vaunuista morsiamensa, suudellen häntä kädelle ja poskelle, oli ottanut vastaan appivanhempainsa ystävälliset nuhteet vapaaehtoisesta maanpaostaan ja sitten itse valituin sanoin ilmaissut ilonsa siitä, että näki heidät täällä. Nyt hän tarkasteli morsiantaan kerrankin lähemmin. Olipa se herttainen kuva, kun hän kumartui likaisen poikavekaran puoleen. Kun ilmetty nuoruus hän seisoi siinä ahtaalla kujalla, tuo ainainen ystävällinen ilme ruusuisilla kasvoillaan. Dorn ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tuota somaa suuta minkään intohimon liikuttamana; ylähuuli oli lyhyehkö ja lisäksi useimmiten hymyn kohottama, niin että terveet valkeat etuhampaat loistivat. Suloinen pikku suu!

Dorn vilkaisi ympärilleen — ei ollut ketään näkyvissä — ja sitten hän hipaisi nopeasti suudellen tuota suloista suuta. Hänelle oli suorastaan sydämenhuojennus, että Anna oli niin sievä lasten parissa — mitäpä varten hän muuten naisikaan hänet?

"Mutta — sinä!" Anna katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin. "Kuinka nyt tuolla lailla… Hyväinen aika" — hän punastui aivan siroja korviaan myöten — "nyt tuo nainen sen näki, voi voi!"

Kookas, solakka naisolento meni juuri heidän ohitseen. Nopeasti kuin paeten hän liukui pitkin talojen seinustaa; hän oli luonut nuoreen pariin salamannopean silmäyksen ja sitten taas heti kääntänyt katseensa maahan.

"Neiti, neiti Lang!" Dorn oli niin äkkiä hellittänyt morsiamensa, että tämä melkein horjahti. Yhdellä hyppäyksellä hän oli tuon kookkaan olennon vieressä aivan talon seinustalla — nyt hän veti naisen mukanaan keskelle katua, melkein kuin väkisin; nainen kulki horjuvin askelin.

"Sallitte kai, neiti Lang — morsiameni! Anna, tässä sinulla on kunnia nähdä neiti Irene Lang — tiedäthän, joka on kirjoittanut 'Ennen päivänkoittoa' nimisen kirjan!" Hän nykäisi morsiantaan salaa vaatteista ja katsoi häntä pyytävästi. "Toivon, että tulette hyviksi ystäviksi. Olen neiti Langille kiitollinen täällä viettämistäni hauskimmista hetkistä, Anna! Missä olitte eilen, neiti Lang? Missä te olitte? Hain teitä turhaan."

Hänen äänensä ilmaisi salaista levottomuutta, ja hänen rukoileva katseensa hipaisi tuota solakkaa olentoa, mutta tämä katsoi hyvin kalpeana hänen ohitseen. Ikäänkuin ei lainkaan olisi kuullut miehen puhetta, etsi nainen silmillään morsiamen nuoria, ruusuisia kasvoja.

"Hauska tutustua" — vaivaloisesti hän sai sanat huuliltaan, jotka tuontuostakin katkerasti puristuivat yhteen — "hauska tutustua — teidän herra sulhasenne on minulle paljon —" Valehtelisiko hän? Ei, hehkuva puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen — "on minulle teistä kertonut. Toivon, että viihdytte täällä!"

"Tottahan toki!" Anna Broker oli liian hyvin kasvatettu vastatakseen kieltävästi. "Viihdyn täällä erinomaisesti!"

"Niinkö? Se ilahduttaa minua!" Irene Langin pää vaipui rinnalle.

Neuvoton äänettömyys. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Dorn katseli eteensä maahan, hänen jalkateränsä leikitteli pikku kivellä heitellen sitä sinne tänne kivityksellä. Hänen morsiamensa tarttui yhtäkkiä häntä käsivarteen. Säpsähtäen kohotti hän katseensa ikäänkuin äkkiä heräten. »Neiti Lang, saanko pyytää teitä kävelemään iltapäivällä kanssamme? Menemme kolmisin, sillä appivanhukset eivät pidä pitkistä kävelymatkoista. Tulkaa kanssamme — olkaa hyvä!» Hän näki Irenen kasvoista, mikä taistelu hänen rinnassaan kiehui, miten hän epäröi: »Olkaa hyvä» — se tuli toistamiseen hiljaa kuin hengähdys. Ja sitten vielä kerran, tuskin kuuluvasti: »Olkaa niin hyvä!»

Sekunniksi kohtasivat heidän katseensa toisensa. Tässä lyhyessä, keskittyneessä tuijotuksessa oli paljon: rakkautta, vihaa, pelkoa, kaipausta. Naisen silmistä säihkyi vastustushalu aivan kuin loukkoon ahdistetun kissan katseessa; silmäterät laajenivat luonnottomasti, kostean harmaa kehäkalvo vivahti vihreään. Hän nyökäytti lyhyesti päätänsä ja ojensi sitten kätensä: "Minä tulen, näkemiin siis iltapäivään asti!" Kuten iso tumma varjo lipui hän edelleen talojen seinustaa pitkin.

Katua alas liehui Anna Brokerin ruusunpunainen hame. Hän oli nyt erittäin puhelias, sillä hän oli päässyt kiinni oikeaan aineeseensa: uudenaikaiseen kodinsisustukseen. Hän ei välittänyt ollenkaan metsästä eikä vuorista, hän kertoi punoittavin poskin ihmeellisestä kaapista, jonka oviin oli leikattu enkelinpäitä ja jossa oli jäljitellyt antiikkiset helat. Sellaisen hän oli nähnyt Pallenbergilla. "Kuulehan, rakas! Se meidän pitää hankkia, niinhän sinäkin tahdot, Erik, eikö totta? Kuinka ihastuttavaksi kotimme tuleekaan! Se oli hyvin kallis, mutta eihän se tee mitään!"

Ei, se ei tee mitään, eihän tarvinnut laskea. Dorn istuutui jotenkin hyvillä mielin morsiamensa viereen penkille — se oli sama penkki, jolla istuessaan hän ensi kerran oli tavannut Irene Langin. Täällä hän oli istunut ja muistellut vanhan lasten laulun sanoja —

"Kun lapsi havahtuu, niin — sitten —"

Tänään ei ollut ilmassa mitään unettavaa surinaa. Mitään salamyhkäistä odotusta ei leijunut puiden välissä; Anna Brokerin kirkas, rauhallinen ääni ei sietänyt lumousta, se kaikui yli vanhan sävelmän.

* * * * *

Kävelyretki kolmisin iltapäivällä ei ollut mikään nautinto. Anna ei koko aikana päästänyt sulhasensa käsivartta irti. Olihan itsestään selvää, että hän riippui kiinni sulhasessaan, vaikka tie olikin kapea ja vaikeutti rinnakkain kävelemistä.

Irene kulki edellä tai laahusti hitaasti jäljessä; miellyttävää keskustelua ei tahtonut syntyä. Dornin huulilta tuli melkein pelkkiä äreitä huomautuksia. Hän näytti hermostuneelta, otsa oli synkkänä, ja lakkaamatta hän kierteli viiksiänsä. Häntä ärsytti morsiamensa, sillä tämä oli milloin väsynyt, milloin taas ei hänen mielestään ymmärtänyt maiseman kauneutta. Kuinka hän muutoin olisi voinut sanoa nähdessään alakuloisesti virtaavan veden, joka synkkänä luikerteli tummain puiden välissä: "Oi, miten sievää!" Ja täällä louhisen kallion mahtavalla jyrkänteellä: "Herra Jumala, jos tuonne putoaisi!"

Ja Irene, miksi tämä ei katsonut kertaakaan häneen, vaan itsepintaisesti käänsi päänsä poispäin? Mitä hän sitten oli tehnyt? Hänhän ei voinut mitään kohtalolle! Hänet valtasi hurja halu kääntää tuo ylpeä pää ja rajusti painaa huulensa noille katkerasti yhteenpuristuneille huulille; ne osasivat suudella, sen hän tiesi. Kun hän sulki silmänsä ja muisteli tuota kohtausta myrskyssä ja sateessa vuorella, silloin häntä huimasi, veri kuohui hänen suonissaan — "ne huulet, jotka kerran niin on yhtyneet…"

Lopen väsyneinä palattiin kotiin.

"Sinä näytät kalpealta, poikani", sanoi appi Broker eräänä aamuna, — "niin, niin, se rakkaus!" Hän iski tyytyväisenä silmää ja ojensi Dornille lihavan kätensä pöydän yli.

"Olenhan jo sanonut, pappa, että kun olemme naimisissa, ei Erik saa iltaisin istua niin kauan kirjojensa ääressä, sillä se on hänelle epäterveellistä. Hänen huoneessaan oli illallakin taas myöhään valoa, minä näin sen vastapäätäni aivan selvään. Kuinka myöhään lieneekään palanut, en tiedä, sillä olin niin väsynyt, että nukuin kesken!" Anna haukotteli sirosti muistaessaan syvän, rauhallisen unensa.

Niin, kellä vielä oli tuo onnellinen lapsenuni! Dornilla ei ollut rauhaa, häntä kauhistutti iltaisin yö ja aamuisin päivä. Irene oli välttänyt häntä jo useita päiviä, hän oli kuin kadoksissa. Tulisikohan hän tänään heidän kanssaan kävelylle? Hän lähetti kysymään. Vanha emäntä itse toi vastauksen: "Ei, neiti ei voi oikein hyvin, käski sanomaan paljon kiitoksia!" Hän ei siis tullut, ei tahtonut!

Annalla olisi ollut useammankin kerran syytä valittaa sulhasensa käytöksestä, sillä tämä oli harvasanainen, epäystävällinen. Mutta hän ei sitä tehnyt. "Miehillä on oikkunsa; on viisainta olla niitä huomaamatta", oli äiti sanonut. Niinpä hän siis yksin hoiteli keskustelua, ja Erik haukotteli sille salaa.

Millainen olikaan ilta! Lauhkea ilma, pehmeästi syleilevä, kuin rakastavaisen syli. Lempeä kuutamo.

Dorn seisoi yksinäisessä huoneessaan, käsivarret akkunaristikon ympäri kierrettyinä, ja tuijotti kuivin, polttavin silmin yli kadun. He nukkuivat kaikki, ainoastaan hänen ruumiissaan raivosi mielipuolinen kärsimättömyys, kalvava levottomuus piti häntä valveilla. Jospa hän kuitenkin —

Seis, eikö jossakin vielä ikkunan telki kalissut? Hiljaisuudessa kuului tämä ainoa ääni. Kuuntelija kumartui kauas yli akkunalaudan. Tuolla oli hänen morsiamensa akkuna; valkea verho oli liikkumatonna edessä, tyttö nukkui rauhallisen omistuksen tuottamaa syvää unta. Mutta tuolla — tuolla, naapuritalossa, missä hän asui — Dornin silmät pullistuivat ulos päästä — siellä seisoi kookas olento ikkunassa.

Valkeina loistivat hänen kasvonsa kuutamossa, ne olivat liikkumatta ylöspäin suunnattuina — ja nyt — nyt — hän katsoi tännepäin. Dorn tunsi sen, hän tiesi sen, hänen sydämensä taukosi sykkimästä.

Koneellisesti hän ojensi käsivartensa ulos, kohotti, laski ja kohotti ne taas. Kuu valaisi nuo valkeat kasvot räikeästi, ne tuijottivat häneen. Hän painui kokoon. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti kuin varas hän avasi kamarinsa oven, kuunteli — ei ketään!

Hän hiipi alas portaita — nyt hän oli talon edustalla — kaikki nukkuivat.

Irene vain ei. Tuolla hän astui ulos ovestaan kuutamoon.

Hitaasti, hitaasti kuin sidotuin jaloin hän näytti kulkevan. Hän tuli miestä vastaan ja mies häntä. He lähestyivät toisiansa kuten kaksi itsestään liikkuvaa konetta, jonkin salaisen vetovoiman ohjaamina — vastustamattomasti, suuntaa muuttamatta. Nyt he seisoivat kujalla vastakkain.

"Irene!" Mies levitti kätensä. "Irene, missä — missä olit? Minä menehdyn!" Tukahtuneesti tulivat sanat hänen kurkustaan, hän änkytti.

Nainen katsoi häneen kasvot kyynelten kostuttamina; kirkkaina välkkyivät kyynelhelmet hänen poskillaan. Hänkin kohotti käsivartensa.

Mutta he eivät syleilleet toisiansa, vaan vapisivat kumpikin. Hehkuva virta tulvi läpi hiljaisen kuutamoyön ja sekoitti toisiinsa heidän kuumat hengähdyksensä.

"Irene — kaipaus — en kestä —!" Vain katkonaisia sanoja.

Sitten mies tarttui naisen käteen ja painoi huulensa sille, uudelleen, yhä uudelleen. Nainen antoi kätensä olla — tahdottomana, melkein tiedottomana — hänen vartalonsa näytti pienemmältä, kutistuneelta, joka hetki valmiilta nojautumaan vahvaan tukeen. Hänen muuten niin ylpeillä kasvoillaan oli rukoileva, nöyrä ilme. Hänen arasti pyytävästä katseestaan saattoi lukea: Olen heikko, väsynyt, ota minut — miksi et ota minua?

Oliko hän puhunut ääneen, vai johtiko ajatus oudon selvästi toiseen? — Jätä morsiamesi, et ole vielä lopullisesti sidottu; me kuulumme toisillemme, sinä olet minun niinkuin minä sinun! —

Sanaakaan ei tullut naisen huulilta, mutta kuitenkin mies sanoi tukahtuneesti: "Se ei saata tapahtua — minä — minä — sen täytyy jäädä unelmaksi. Hyvä Jumala, Irene, oi hyvä Jumala, kuinka tämä päättynee?!"

Väristys puistatti naista, hän puristi silmänsä kiinni kuin lapsi, joka pimeässä pelkää. Hän antoi päänsä painua rinnalle.

"Rakastatko minua?" kysyi mies kuiskaten.

Nainen nyökkäsi.

"Rakastatko minua yli kaiken?"

Nainen nyökkää uudelleen.

"Hyvä Jumala" — mies repi voihkien tukkaansa — "miksi, miksi en voi tehdä niinkuin tahtoisin? Minä — en saata — minä — meidän täytyy kieltäytyä! Irene, Irene! Ja kuitenkin rakastan sinua — hurjasti — epätoivoisesti — Irene!" Hän kohotti naisen kasvot ylöspäin ja etsi hänen katsettaan: "Yksi ainoa sana vain!"

Nainen tuijotti häneen oudosti loistavin, kuunvaloa heijastavin silmin. Aivan kuin päihtyneenä mies kietoi molemmat käsivartensa naisen ympäri ja kohotti hänet ylös maasta. Horjuvin jaloin seisoi tämä sitten taas maassa ja painoi raskaasti päänsä miehen olkapäälle.

"Minä — en jaksa enempää — olen sokea, olen kuuro!" Jatko häipyi äännähdyksiin, jotka olivat puolittain nyyhkytystä, puolittain naurua.

Naisen kiihtymys palautti miehen järkiinsä, hänen malttinsa palasi — tuli olla varovainen eikä takertua pääsemättömästi! "Rauhoitu, Irene, rakas, armas!" Hän pyyhkäisi sekavat hiukset naisen otsalta.

Käsikkäin he sitten astelivat katua alas kuutamossa; kulkiessaan he loivat valkeille seinille isoja muodottomia varjoja. Viimeisen talon takana he taas pysähtyivät ja syleilivät toisiansa.

* * * * *

Suureksi yllätykseksi Brokerin perheelle sulhanen ehdotti seitsemäntenä päivänä kotimatkaa. Hänellä oli muka kotona tärkeitä tehtäviä, hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen, eikä täkäläinen ilmakaan soveltunut hänelle, hän oli sairas. Siinä hän ei valehdellutkaan. Hän näytti säälittävältä, tummat varjot silmien alla, kaksi syvää vakoa suun ympärillä.

Anna oli todella huolissaan; hän kysyi Dornilta vähintään kymmenen kertaa tunnissa, kuinka hän nyt voi. Hän sulki ovet ja akkunat pelosta, että Erikiin voisi käydä veto. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin mies asettui pitkälleen sohvalle, ja sitten hän tuki hänen kipeän päänsä tyynyillä. Hänen valkeat, viileät sormensa sivelivät miehen otsaa, yhä edestakaisin, kunnes hänen silmänsä ummistuivat. Sitten hän asettui hiljaa akkunan ääreen käsitöineen; se lienee ollut joku kapioihin kuuluva koruompelus. Hän pisteli uutterasti luoden silloin tällöin katseen mieheen.

Dorn makasi kauan liikkumatta, näytti nukkuvan, sitten hän räpäytti silmiään kurkistaen luomien raosta morsiameensa. Tytön soma, vaalea pää erottui selvästi valon ympäröimänä akkunaa vasten, ohimoilla kiemurtelivat huolellisesti käherretyt kiharat — miellyttävä kuva joka tapauksessa nähdä aina jotakin tuollaista lähettyvillään, erittäinkin kaikilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustetussa huoneessa. Kaikki näytti paremmalta kauniissa ympäristössä, ja se ainainen laskeminen…

"Äh!" Hän käännähti äkkiä toiselle kyljelleen. "Anna, tulehan tänne luokseni!"

Anna nousi kuuliaisesti, asetti käsityönsä huolellisesti kokoon ja tuli siroin askelin hänen luokseen.

"Anna" — mies veti hänet viereensä istumaan — "voisitko saada vanhempasi suostumaan siihen, että lähtisimme pian täältä pois — huomenna — nopeasti — minä en kestä enää täällä, totisesti, en kestä enää!" Hänen otsansa hehkui, hän voihki.

Ihmeissään katsoi Anna häntä. "Tietysti, rakas Erik, jos sinä tahdot, niin lähdemme. Hyvä Jumala, sinullahan on kuumetta!"

"Anna, rakastatko minua?" Hän katsoi Annaan tuskaisen tutkivasti, rukoilevin silmin.

"Tietysti, rakas Erik!" Anna taputti häntä keveästi poskelle. "Sinä olet aivan oikeassa" — — hänen pikku suunsa kääntyi haukotukseen — "täällä on perin yksitoikkoista!"

Niinpä oli päätetty asia, että he lähtisivät seuraavana aamuna.

Kaksi valjakon vetämät vaunut kolisivat kuoppaisella kivityksellä, toiset yhden hevosen rattaat tulivat jäljessä, niissä oli matkatavarat. Tuskin oli maksanut vaivaa laahata kaikkia noita kirstuja tänne.

Brokerin pariskunta oli heijastus tyttärensä mielialasta: tyytyväisiä, kun hän oli tyytyväinen; niinpä tänäänkin. Ja Anna oli tyytyväinen. Hän kiinnitti sinisen harson huolellisesti ruusuisille kasvoilleen, hän ei huomannut, kuinka sulhasensa tuskallisen levottomana käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taaksepäin.

Irene Lang ei vilahdukseltakaan näyttäytynyt — Jumalan kiitos — ja kuitenkin se kouristi Dornin sydäntä. Epätoivoisen tuskaisena hän ajatteli Ireneä, tunsi vielä huulillaan hänen suudelmansa tuona hiljaisena yönä, jolloin kuunvalo heijasteli kyynelhelmissä hänen kasvoillaan… Nähdä hänet vielä kerran, vain yhden ainoan kerran…

Hänen akkunansa oli lujasti suljettu ja verhot vedetty eteen. Hän oli myöhään eilis-iltana saanut Dornin jäähyväiskirjeen. Kaiken surunsa ja eron tuskan oli mies puristanut muutamiin riveihin — pieneen kirjalliseen mestarituotteeseen — hän oli itsekin aivan hämmästynyt lukiessaan purkauksensa. Eikä kuitenkaan vastausta! Hän ei nähnyt Ireneä enää.

Mutta Irene näki hänet. Hän seisoi akkunaverhojen peitossa, hiukset hajallaan ohimoilla, tuijottaen ilmeettömin silmin kadulle. Niin hän oli koko pitkän yön istunut vuoteensa laidalla väännellen käsiään ja yksitoikkoisella äänellä mutisten: "Minä tiesin sen — tiesin sen — ohi!"

Ohi —

Rattaiden kolinaa ei kuulunut enää; katu oli taas hiljainen.

"Ah!" Tukahduttaen epätoivonhuudahduksensa hän poistui akkunasta ja peitti kasvonsa käsillään. Miksi hän tuota miestä rakasti — eikö hän tiennyt, että Erik oli heikko, ettei hänellä ollut kylliksi voimia olla mies, taistella omakseen se, joka hänestä näytti saavuttamisen arvoiselta? Olisiko se sitten ollut niin vaikeaa? Hän ei ollut edes koettanutkaan!

Irenen kyyneleet vuotivat, kuumina, herkeämättömästi; hänen sydämensä oli autio ja tyhjä.

Maailma tuolla ulkona — erämaa. Ei mitään kauneutta enää, ei vuoria, ei laaksoja, ei puita, ei kukkia — hiekkaa — hiekkaa — hiekkaa.

Kuin vainajan haamu vaelteli Irene koko päivän noita tuttuja teitä; miksi hän jäi vielä tänne? Hän kysyi sitä itseltään, tietämättä mitä vastata. Hän ei voinut lähteä, hänen täytyi vielä odottaa, odottaa — mitä?!

Eloton yksinäisyys ympärillä, ruumis jäykkänä, sielu turtana. Niin kului ensimmäinen päivä, niin toinenkin. Eliköhän hän vielä, vai oliko jo kuollut?

Kolmannen päivän aamuna Irene Lang istui metsässä, siinä, missä kallio suistuu jyrkästi kuiluun. Kauemmaksi hän ei jaksanut, vaan kyyrötti tässä kivellä tuijottaen kaihoavin silmin syvyyteen — kunpa makaisi tuolla alhaalla! Varmaan tuntuisi hyvältä laskea ruhjoutuneet jäsenensä levolle vaahtoisaan vuorijokeen. Mutta kuihtua näin aamukasteen kaipuussa ennen päivänkoittoa, hämärässä — hän värisi ja puri hampaansa yhteen. Syvään painui hänen päänsä, kunnes se vihdoin oli polvilla — ei mitään nähdä, ei mitään kuulla, ei mitään ajatella!

Hän ei huomannut, että hänen takaansa kallioiselta polulta kuului askeleita. Ne kävivät sitä kiireisemmiksi, mitä lähemmä ne saapuivat. Miesolento riensi nopeasti epätasaista tietä, kiviä putoili kolisten, rapisten sieltä täältä syvyyteen. Nyt — yksinäinen istuja säpsähti, hypähti pystyyn, silmät selkoselällään, kädet eteenpäin ojennettuina — yksi ainoa vihlova huudahdus. Ja sitten hehkuvat kädet hänen ympärillään, vielä hehkuvammat huulet hänen huulillaan, synkin yö ja häikäisevin päivä molempien silmissä. He eivät nähneet mitään — ainoastaan toisensa.

"Sinä — sinä — sinä palaat — minun luokseni!" Naisen äänessä värisi hiutuvaa hellyyttä, arkaa autuutta.

"En kestänyt — minun täytyi saada nähdä sinut — minä — minä" hän syleili naista lujemmin, tempasi hänen päänsä rintaansa vasten — "minä olen karannut heidän luotaan, he luulevat minun menneen erään opintotoverini luo Reinin rannalle, itse he ovat jo kotona, älä heistä mitään — suutele minua, sano minulle, että rakastat minua, sano se vielä kerta, vielä kerta! Olen palannut luoksesi — vielä yksi pitkä, pitkä autuas päivä ja sitten — hyvästi!"

"Hyvästi?!" Naisen käsivarret, jotka vielä äsken olivat hänen ympärilleen kietoutuneina, vaipuivat alas ikäänkuin hervottomina. Hän katsoi mieheen, ikäänkuin tämä puhuisi mielettömyyksiä. "Yksi pitkä, autuas päivä — ja — ja sitten — sitten — hy-hyvästi?" Hän änkytti.

Mies sävähti hehkuvan punaiseksi ja sitten hyvin kalpeaksi, nyökäytti ääneti päätään, jääden eteensä tuijottamaan.

Naisen katse riippui hänessä ikäänkuin tahtoen imeä sanat hänen huuliltaan. Niin katsoo varmaankin oikeusistuimen edessä tuomiotaan odottava tuomarin huulia, jotka joko lausuvat hänelle kuolemantuomion tai antavat elämän.

"Ero — eroko? Yksi — ai-no-a päiväkö?"

"Minun täytyy, Irene, en voi muuta." Tuskaisen hämmentyneenä mies siveli tukkaansa. "Älä kiduta minua, älä katso minuun noin — älä katsele minua noin!" Kiivastuen hän polki jalkaa. "Minä kerta kaikkiaan en voi muuta, olen antanut sanani — minä — se murtaisi Annan sydämen!" Hän punastui taas tuntien valehdelleensa. "Minun asemani ei ole sellainen, että voisin — hyvä Jumala, en voi kiinnittää itseeni ketään, joka — joka" — hän levitti sormensa kuten hakien ilmasta oikeata sanaa. "Minä rakastan aina sinua, Irene, iäti! Vannon sen, vain sinua yksin!"

Hän tarttui naisen jääkylmään käteen ja painoi sen polttavia silmiään vasten.

"Sinullekin on parempi, niin, parempi sinullekin, Irene" — miehen ääni kohosi ikäänkuin tukeakseen hänen omaakin uskoaan — "mitä sinä tekisit miehellä sellaisella, kuin minä olen? Taloustoimilla, pikkuhuolilla? Vapaana sinun täytyy olla elämän korkeuksissa, suru antaa sinulle vihkimäsuudelman, sinusta tulee suuri runoilijatar — vuosisatasi ojentaa sinulle laakeriseppeleen, tiedän sen!"

Surumielinen hymy vilahti ainoana vastauksena naisen kasvoilla. Hän seisoi kumarassa, jokaisesta miehen sanasta hän painui yhä enemmän kokoon.

"Irene, älä seiso noin, älä katso noin minua! Meillä on vielä yksi kokonainen, autuas päivä käytettävänämme!" Hän suuteli kiihkeästi Irenen kasvoja.

Liikkumatonna antoi toinen sen tapahtua.

"Irene, oletko vihainen minulle?"

"En!" Nainen lysähti kuin piiskan sivalluksen kohtaamana kokoon. Hänen kasvonsa vavahtelivat kouristuksentapaisesti; niissä oli taas entistä katkeraa ylpeyttä. Hänen äänensä kuului värittömältä: "Tule siis! Iloitkaamme tämä ainoa päivä" — hän naurahti lyhyesti, kimakasti, särkyneellä äänellä — "ja sitten seuraa jäähyväiset!" — — —

Vähitellen hämärtyi ilta. Minne oli päivä häipynyt? He eivät sitä tienneet. He eivät puhuneet erosta, sillä he olivat sopineet matkustavansa kumpikin iltasella. Siten he saisivat vielä yön matkustaa yhdessä aamuun asti, silloin saavuttiin rautateiden risteykseen, missä heidän täytyisi erota, miehen itään, naisen länteen — mutta oli vielä yö jäljellä, yksi ainoa yö! He olivat luonnottoman puheliaita, ikäänkuin ottaakseen korvauksen tulevasta ikuisesta vaitiolosta. He puhuivat enimmäkseen sellaisesta, mikä sillä hetkellä oli heistä kauimpana, itsestänsä vähän. Miehellä oli epämääräinen tuskansekainen pelko pauloihin joutumisesta; naisella hätä, ettei vain ilmaisisi itseään. He eivät puhuneet rakkaudesta, sillä he eivät enää uskaltaneet. Ja kuitenkin loistivat miehen silmät, ja naisen kasvoilla hehkui punaisia pilkkuja.

Alhaalla savuttuneessa eteisessä kyti hämärä öljylamppu, kun he astuivat taloon. Irenen oli ryhdyttävä kokoamaan tavaroitaan, sillä varjot ulkona pitenivät. Vielä yksi tai kaksi tuntia, sitten saapuvat vaunut, jotka vievät heidät asemalle. Sisältä keittiöstä kuului astioiden kalinaa, kun vanha emäntä puuhaili illallishommissa, avoimesta takasta löi tuli kapean punertavan valojuovan ovenraosta ulos. Ei ketään ollut näkyvissä.

Irene astui hitaasti pää painuksissa portaita kohti; alimmalla portaalla hän pysähtyi ja kääntyi.

Siellä seisoi mies eteisessä pää eteenpäin kurotettuna ja katseli hänen jälkeensä: "Irene!" Se kuulosti omituisen käheältä.

Nainen säikähti ja katsoi häneen; katse sulautui pitkäksi ajaksi katseeseen, ne tarkastivat toistensa koko olemuksen.

Ilma oli eteisessä ummehtunutta, tila ahdas, punertava heijastus kutoi tuttavallisuuden verhon alastomille seinille. Täällä he olivat lähempänä toisiaan, ei mikään avoin taivaansilmä nähnyt, ei mikään puiden humina puhutellut.

"Irene!" Mies tarttui hänen pukuunsa ja piteli siitä kiinni. "Irene!"

"Mitä tahdot?" Naisen ääni oli käheä niinkuin miehenkin.

"Anna minun tulla kanssasi — en tahdo hukata minuuttiakaan — anna!"
Miehen nopea hengitys värisytti naista. "Irene — laske minut!"

Eteisessä oli melkein pimeä, kasvot vain valkeita pilkkuja, ainoastaan silmät salamoivat vilkkuen toisilleen.

Nainen seisoi kuin kiinnikasvaneena alimmalla portaalla, miehen sormet pitivät häntä kuten pihdissä — silloin — yhtäkkiä tempaus, hän riistäytyi miehen käsistä, tyrkkäsi hänet taaksepäin, juoksi portaita ylös, repäisi ovensa auki ja salpasi sen jälkeensä sisäpuolelta.

Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytti vuoteensa vieressä olevalle tuolille. Hän itki itkemistään, ja välillä hän kohotti päätään kuunnellen alhaalta kaikuvia miehen askeleita. Ne olivat hänelle hyvin tutut, nyt eteisessä — nyt ulkona kivityksellä — yhä kärsimättömästi edestakaisin, edestakaisin. Nyt hän puheli — emäntä kai seisoi ovella — hän oli varmaankin sanonut jonkun sukkeluuden, sillä vanhus nauraa hihitti ja nyt nauroi hänkin. Kuinka hän saattoikaan tällä hetkellä nauraa ja laskea leikkiä!

Nainen hypähti pystyyn ja hapuili vapisevin sormin, kunnes löysi tulitikut. Hän sytytti lampun; ohimennessään hän näki peilistä omat surulliset, vääristyneet kasvonsa. Kuumeisella kiireellä hän kokosi tavaransa matkalaukkuun; kun hän sulki kannen, paukahti se kumeasti. Loppu —! Ääneen voihkien hän tarttui tukkaansa.

Ulkona yhä edelleen nuo kärsimättömät askeleet, edestakaisin — edestakaisin — edestakaisin — hajamielisesti hän katsoa tuijotti eteensä tyhjyyteen. Silloin — seis! Nyt kuului kolinaa, ratinaa, vaunut saapuivat!

Jo —? — Liian myöhään! —

Alakuloisina istuivat he rinnakkain kapealla istuimella. Vaunut nytkyivät ja tärisivät.

Yöilma oli kylmänkosteaa, harmaa sumu oikealla ja vasemmalla. Peiton alitse, joka oli levitetty polville, tarttui mies vihdoin hänen käteensä ja piti sitä omassaan — siinä kaikki. Puhua he tuskin saattoivat, sillä raaka tuuli vei heiltä sanat suusta. Kylminä, elottomina olivat naisen sormet miehen kädessä; hän pusersi niitä, mutta ne eivät vastanneet. "Irene!"

Nainen vain nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.

Tuskaisen neuvoton hiljaisuus vallitsi.

Tähdet taivaalla olivat olleet piilossa, nyt ne tulivat yhtäkkiä esiin, mutta kylmästi kiiluen. Irvistelevinä häämöttivät puut tienvieressä. Ajettiin hiljaisten kylien läpi; valkeiksi rapatut seinät loistivat kolakasti, ilmassa ei ollut lämpöä nimeksikään.

"Kesä on mennyt", sanoi ajaja yksikantaan ja painoi vapaalla kädellään lakin syvemmälle päähänsä. "Pianhan se loppuu ilo aina — joo, joo! Niin se on." Hän sivalsi piiskalla hevosia.

Pianhan se loppu ilo! Loppuu, ennenkuin vielä on oikein alkanutkaan! —

Ajajan karhea ääni kaikui koleana hiljaisuudessa. Molemmat vaunuissa-istujat värisivät, mutta eivät siirtyneet lähemmäksi toisiaan; he katsoivat vain toisiaan surullisin, aroin katsein.

Niin ajoivat he edelleen. Jalat kävivät jääkylmiksi, selkä jäykäksi.
Vihdoin näkyi etäällä valoja ja mustahkoja, epämääräisiä rykelmiä.
Syvältä laaksosta häämötti kaupunki; mutta vielä riitti pitkän matkaa
monimutkaisesti polveilevaa tietä.

Kymmenen minuuttia ja vieläkin kymmenen minuuttia. Ajaja pidätti, hevoset korskahtelivat — nyt haukahti koira, ja nyt toinen, käheä nalkutus kaikui pihoista. Hevosten kaviot iskivät säkeniä kivityksestä — ohi talojen, ohi torin ja kirkon ja nukkuvan kaivon — sitten tulisilmät välkkyivät yössä — pitkä kiskorivi, kaksi, kolme rinnakkaisraidetta — vahti kohottaa sulkua, vaunut vierivät kolisten yli.

Oltiin asemalla. Puoliyö kohta käsissä. Hermostuneen kiireisesti Dorn kokoili tavarat ja riensi ympärilleen katsomatta sisälle; nainen seurasi häntä ääneti.

Ja nyt istuttiin yöjunassa. Ulkoilman kylmyyden sijasta oli vaunussa tukahduttavan kuuma. Kaikkialla täpötäyttä. Toiset juttelivat, toiset nukkuivat, jotkut tupakoivat, toiset venyivät haukotellen. Dorn ja Irene istuivat kuuden muun kanssa yhteensullottuina.

Irene painoi kalpeat kasvonsa akkunaa vasten. Pisaroita valui hiljaa ruutua alas; olivatko ne vaunun kuumaa höyryä, joka muuttui vedeksi, vai olivatko ne suolaista kosteutta noista surullisista silmistä?

Ulkona vuoret siirtyivät tummina möhkäleinä ohitse, siellä täällä joku valkealta hohtava viertotie hämärästi näkyvine puineen; pitkinä mustina kaistaleina väistyi metsä. Pienten, nukkuvien asemien ohi huristi juna kauemmas, yhä kauemmas — lähemmäs, yhä lähemmäs eropaikkaa.

Vaununosasto oli käynyt hiljaiseksi, matkustajista yksi toisensa jälkeen nukahti; Dorn kietoi salaa kätensä Irenen vyötäisille. Irene huojui sinne tänne, mies tunsi hänen jäsentensä vapisemisen; raskaasti, ikäänkuin vastahakoisesti Irenen pää nojautui hänen olkapäähänsä. Dorn kuiskaili hänelle — tarpeettomia, joutavia sanoja, — hän ei itsekään tiennyt mitä puhui; muulloin hän olisi nauranut tälle koulupoikamaiselle tunteellisuudelle.

Hänen päänsä oli raskas, hänen silmiään kirveli kuin tulessa — Irene ei
liikahtanut, ei luiskahtanut — kiduttava kärsimättömyys vaivasi miestä.
Paljonkohan kello oli? Parempi eronhetki kuin tämä tuskallinen odotus.
Hän huokasi.

"Paljonko kello on?" kysyi Irene yhtäkkiä kohottaen päätään hänen olkapäällään.

Mies katsoi kelloa. "Kohta kolme!"

"Kohta kolme!" Irene painoi kouristuksentapaisesti kädellään rintaansa, hänen silmänsä painuivat umpeen, huulet vaalenivat ja alkoivat väristä.

Dorn pelästyi, sillä Irene näytti aivan kuolevalta. Kuuma, vihainen tuska vihlaisi häntä — olikohan tässä joku kohtaus tulossa?

"Älä pelkää", sanoi Irene hitaasti ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, "minä pysyn rauhallisena. Pian on aika!" Hän irroittautui miehestä ja alkoi järjestää tavaroitaan asettaen hattunsa kohdalleen ja napittaen päällystakkinsa. Sitten hän istui suorana kuin kynttilä tähystellen silmät suurina yöhön. Jalopiirteisenä, suurena, surun kivettämänä kuvastui hänen profiilinsa pimeää ikkunaa vasten.

Mieletön kaipaus valtasi miehen ja samalla raivo kohtaloa, maailmaa, morsiantaan, kaikkia ihmisiä kohtaan; siihen sekaantui myös hiljaista itsensä halveksimista. Hän voihki: "Irene, anna anteeksi! Voitko antaa minulle anteeksi?" Hän puristi Irenen kättä.

Irene koetti hymyillä, mutta suupielet vain vääntyivät. Hän aikoi sanoa jotakin — silloin — vihlova vihellys, junan ratina hidastui. Erik tunsi sen hänen sormiensa värähtelystä — oli saavuttu asemalle.

"Junanvaihto — viisitoista minuuttia!" Junailija tempasi ovet auki. Harvat matkustajat poistuivat junasta, melkein yksin seisoivat Dorn ja Irene autiolla asemasillalla. Heidän ympärillään kuljeksi joku uninen asemamies, mutta hänkin hävisi pian niukasti valaistuun odotushuoneeseen. He eivät halunneet mennä sinne sisään.

Jäätävä tuuli värisytti Ireneä; ilmassa tuntui jo aamu. Harmahtava hämy verhosi vielä kaikki. Idässä näkyi taivaalla likaisenkeltainen viiru.

"Katsos", sanoi Irene oudon rauhallisesti kohottaen kättään, "aurinko tahtoisi tulla esiin, mutta ei voi. Me eroamme, ennenkuin se alkaa paistaa. Voi hyvin!" Hän ojensi miehelle kylmän kätensä.

"Irene!" Syvästi liikutettuna mies painoi hänen sormensa huulilleen, kyyneleet sumensivat hänen katseensa. "Lupaa, että annat minulle anteeksi! Lupaa minulle, ettet tule onnettomaksi — en voisi muuten koskaan enää olla iloinen! Lupaa minulle, että toimitat jotakin suurta, että taiteesi on oleva sinulle johtotähtenä, että saavutat korkeimman — niin, Irene, sano, uskotko niin?"

"En tiedä." Hän taivutti päätään, tuuli vei hänen soinnuttomat sanansa.

Lyhyitä, hätäisiä minuutteja, mutta kuitenkin tuskallisen pitkiä kuin iäisyys. Heitä ympäröi harmaa aamuilma. Jossakin lähellä kuului kukko kiekuvan päivää ennustaen. He katsoivat toisiinsa ikäänkuin heidän täytyisi kuolla. Aamuhämärässä häämöittivät naisen kasvot valjuina ja kuihtuneina. He seisoivat käsi kädessä, sormet toisiinsa kietoutuneina, mutta he eivät syleilleet toisiansa. Heidän välillään oli jotakin erottavaa.

Etäisyydestä tulla jyrisi asemalle juna — se oli idän juna — Dornin oli ensin lähdettävä; Irenen täytyi vielä odottaa, odottaa kuten aina. Ahnaan hirviön tavoin puhkui höyryävä veturi kiskoja pitkin; lämmittäjä seisoi kattilan ääressä, nokisena, mustana kuin paholainen, ja katseli välinpitämättömästi tuota yksinäistä paria.

"Irene, hyvästi!" Dorn suuteli kiireesti hänen otsaansa — viimeinen, epätoivoinen katseiden toisiinsa imeytyminen, sitten käheä, puoleksi tukahtunut "hyvästi" Irenen huulilta. Mies hypähti nopeasti astuimelle — nyt hän seisoi jo vaunussa, juna jo nytkähti.

Suonenvedontapainen puristus kouristi miehen sydäntä, ja kuitenkin nousi helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Kärsimättömänä hän siirtyi jalalta toiselle — oli kylmä ja häntä paleli; rauhattomasti hän silmäili ympärilleen — olikohan hänellä kaikki tavaransa, kyllä, ei ollut mitään unohtunut.

Jo alkoivat pyörät liikkua, ne pyörivät nopeasti, yhä nopeammin. Mies seisoi avoimen akkunan ääressä, piteli toisella kädellä hattuaan vinhassa aamutuulessa, toisella vilkutti.

Siellä seisoi nainen avaralla asemapihalla — yksin — kädet veltosti sivuilla, hämärässä. Lohduttomin silmin hän tuijotti kohisevan junan jälkeen ja sitten lohduttomaan tyhjyyteen.