The Project Gutenberg eBook of Runoja lapsille 5

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title : Runoja lapsille 5

Luettaviksi kotona ja koulussa

Editor : Abraham Pietikäinen

Release date : December 18, 2024 [eBook #74931]

Language : Finnish

Original publication : Sortavala: Toimittajan kustantama

Credits : Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA LAPSILLE 5 ***

language: Finnish

RUNOJA LAPSILLE 5

Luettaviksi kotona ja koulussa

Kokoillut

A. PIETIKÄINEN

Sortavalassa, Toimittajan kustantaja, 1884.

SISÄLTÖ:

1. Evankeliumi virsi.
2. Tunnon rauha.
3. Hautausvirsi.
4. Kuva.
5. Pimeä isoton pirtti.
6. Eräässä kansanjuhlassa.
7. Z. Topeliukselle.
8. Oma maa.
9. Suomi.
10. Laps Suomen.
11. Suomen valta.
12. Salomaa.
13. Saarijärven Paavo.
14. Runolaulaja.
15. Muinaiset ajat paremmat.
16. Kiitos rauhasta.
17. Väinämöisen sanoja.
18. Vapautettu kuningatar.
19. Suomen Ruhtinaalle.
20. Porilaisten marssi.
21. Suomen naisille.
22. Kesän viimeinen kukka.
23. Isänmaan virsi.

1.* Evankeliumi virsi.

1. Ihminen tänne päälle maan,
Kuin outo matkalainen vaan,
On hetkeks aikaa luotu,
Ja hänelle täll' ijällään,
Niin lyhyellä, yhtenään
Surua, huolta suotu.

2. Hän tänään viel' on terveenä,
Ja huomenna jo kylmänä;
Mit' auttoi voimans suuri?
Näin katoo maailman koreus,
Ja kunnia ja kopeus,
Kuin kedon kukka juuri.

3. Ei meitä valta, rikkaus,
Ei voima, nuoruus, kauneus,
Ei ystävätkään auta;
Maailman kaiken tavara
Ei kuolemasta vapahda,
Kun aukeaapi hauta.

4. Ei auta tiedon tutkinnot,
Ei ruhtinasten suosinnot,
Kuitenkin täytyy kuolla;
Ken täältä valmistumatta
Käy ajast' armon, armotta
Sen täytyy ijät' olla.

5. Siis kuule, armas ystävän',
Jos tahdot saada elämän,
Niin älä väsy vaivaan;
Vaan pysy aina sanassa!
Se ompi sulle tukena
Ja saattaa riemuun taivaan.

6. Jos onkin ristis raskaampi
Ja kuritukses kovempi,
Parempi sun tok' olla,
Kun jos jo täällä osasi
Sinulle Herra antaisi,
Ja hylkäis tuomiolla.

7. Jos lihallesi ainaisen
Sä saisit myötäkäymisen,
Niin penseytyisit pian;
Siis rakas Isä kurittaa,
Tääll' alla ristin kuljettaa
Autuuteen uskoviaan.

8. Sä jälkeen ajan murhetten
Saat ilon luona Kristuksen
Suuressa kunniassa;
Ei ihmisjärki arvata
Voi iloa ja autuutta,
Jok' ompi taivahassa.

9. Mit' uskollinen Jumala
Lupaapi meille sanassa,
Se olkoon turvanamme!
Hän tähden Poikans Kristuksen
Antaapi meille autuuden
Perinnöksemme. Amen!

2.* Tunnon rauha.

1. Ah, kellä puhdas tunto on
Ja kalvamaton mieli,
Jonk' ain' on retki polveton
Ja laittamaton kieli,
Jot' oikeast' ei luovuttaa,
Ei väärän puoleen horjuttaa
Voi vilpin viehätykset.

2. Sen silmä aina kirkas on
Ja otsa puhdas hohtaa,
Povess' on sydän pelvoton,
Jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
Jokaisen mielitehtoinen,
Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

3. Kuin yöksi maata painaksen
Ja Luojahansa luottaa,
Hän kummitusten, peikkojen
Näköj' ei säiky suotta,
Vaan unittoman yön lepää
Ja riemullisesti herää
Hyvien töiden toimeen.

4. Jos korvensyöntä yksinään
Hän kolkkoakin kulkee.
Tai meren aallot myrskyillään
Hätään jos häntä sulkee,
Hän hämmästy ei silloinkaan,
Hänell' on rauha rinnassaan
Ja turva tunnossansa.

5. Hän kaunis on kuin kukkainen,
Raitis kuin kevät-aamu,
Vaan omantunnon-vaivainen
Se hoippuu niinkuin haamu,
Ja päivät sekä pitkät yöt
Sen entiset pahuuden työt
Hänt' aina ahdistavat.

3.* Hautausvirsi.

1. Jo vaiti nyt, valitus-äänet!
Ei itkumme, ystävät, auta;
Vaan kuolo, te jälkehen jääneet,
Vie eloon Kristuksen kautta!

2. Ah mitähän raamatut takaa
Ja hautojen patsahat haastaa?
Tää ruumis, mi levossa makaa,
On taas ylös nouseva maasta.

3. Nyt maailman myrskyistä vapaa
Se kätköss' on rauhallisessa;
Näin nukkuupi, kunnes se tapaa
Taas sielunsa kirkkaudessa.

4. Ei viivy se riemuinen koitto!
Kun valtansa jättääpi tuoni,
Jo joutuupi elämän voitto,
Taas sykkiipi sydän ja suoni.

5. Ja jäsenet maatuneet maassa
Ne katoovaisuutensa muuttaa,
Ja autuaan sielunsa kanssa
Taas alkavat eloa uutta.

6. Kas siemenkin virkoopi, vaikka
Sen maaks oli muuttanut multa;
Kun joutuupi hedelmän aika,
Se tähkänä kiiltää kuin kulta.

7. Niin ruumiskin kirkasna vielä.
Parempina aikoina kerran,
On yhtyvä sieluunsa siellä,
Kuss' ijäinen autuus on Herran.

8. Näin sille, jok' uskoss' on kuollut,
Nyt valkeepi autuuden koitto;
Jonk' elämä Kristus on ollut,
Myös kuolokin hällen on voitto.

9. Siis, maa, ota rauhasi suojaan
Tää siemen, tää kylvämä Herran,
Siks kun sä sen käskystä Luojan
Tuot taivahan laihona kerran.

10. Tään majans on jättänyt henki,
Jok' ylhäisen syntynsä näytti;
Taivaallinen viisaus senki
Ja Kristuksen rakkaus täytti.

11. Jää rauhaan! Nyt kätke jo, multa,
Nää jäähtyneet jäsenet vainaan
Ain' siksi, kun Jumala sulta
On takaisin vaativa lainan.

12. Kun aamu se valonsa näyttää,
Ja aukeepi manalan povi,
Niin Jumala toivomme täyttää,
Ja aukeepi taivahan ovi.

13. Suo autuas loppu myös meille,
Oi Jesus, sun kuolemas kautta!
Meit' johdata elämän tielle
Ja niin iki-ilohos auta!

4. Kuva.

1. Mun huonehessani seinäll' on
Yks kuva halpa ja koruton,
Se siinä ollut on monta vuotta,
Ja aina ihaelen ma tuota.

2. En tiedä mi siinä viehättää,
Lumenko peittämä harmaa pää,
Vai surun uurtamat vaot nuoko,
Vai silmän lempeä tuike tuoko.

3. En tiedä, mutta niin lämmin on
Sen läheisyys kuin auringon,
Ja ompa kuin hänen katsannostaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.

4. Ma tuntikausia ihaillen
Kuvoa tuot' yhä katselen,
Ei sulho kultoaan punastuvaa,
Niin tyystin katso kuin minä kuvaa.

5. Ja kun ma katson, niin vähittäin
Herääpi muistoja mielessäin
Niin armahaita, niin ihanoita
Ja kaivatessani katkeroita.

6. Ma poies mennehen polvekseen
Nään lapsuusmaailman riemuineen,
Nään kynttilöitä ja joulupuita
Ja ystävyksiä hymysuita.

7. Ja ompa kuin kuva elon sais
Ja mua hellästi katsahtais,
Ja ompa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.

8. Ja senhän vuoksi niin lämmin on
Sen läheisyys kuin auringon.
Mut ken se ompi se armahainen?
Mun oma äitini on \e vainen.

5. Pimeä isoton pirtti.

Oli mulla muoto muinen,
Oli muoto muien rinnan,
Kun ma notkuin nuorempana,
Kasvoin heinänkarvallisna.
Hyvä oli lapsen lassa olla
Hyvän vanhemman varassa;
Ikävä isättä olla,
Outo äitittä eleä.
Vaiva suuri vanhemmatta:
Pimiä isoton pirtti,
Vaikka päivä paistakohon,
Sokia emoton soppi,
Vaikka kuu kumottakohon.

6. Eräässä kansanjuhlassa.

1. Maan, vetten yli ilma raikas kulki,
Uus' aika koetteli lentoaan;
Ja peitost' yön nyt astui kansat julki
Ja niiden kanss' uus henki maailmaan.
Se oli raikas henki aamuruskon,
Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon,
Ja salamoina iski sydämiin,
Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti,
Mut usma meiltä vielä päivän peitti,
Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.

2. Se Suomen korpimailla vielä säilyi
Ja turvekaton alla piilihen,
Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi
Ja ark' ol' astumahan ilmoillen,
Siks kuu sen Lönnrot löys ja kuoren taittoi
Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi
Ja maiden, kansain ihailtaviks toi,
Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika,
Uus maailma nyt aukeni, ja aika
Se meihin silmäns' ihmetellen loi.

3. Ja salot viherjöi ja päivä koitti,
Ja lämmin liikkui yli vetten, maan,
Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti
Nyt Runeberg'kin jätti-kanneltaan.
Uus' aik' on tullut, uuden ajan riennot
Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot,
Mut kansan viel' on verho silmillään,
Siks kunnes Snellman hengen voimallansa
Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa
Tul' omaa itseänsä näkemään.

4. Ja hänen sanansa kuin miekka koski
Ja sydämistä mursi kylmän jään,
Ja hänen äänens' innostuksen nosti
Ja tunteet pyhimmät sai syttymään.
Ja vanhat, nuoret kansan alttarille
Nyt kilvan riensi uhraamahan sille
Etunsa, onnensa ja elämän.
Ja kansan vainiolla paahtoi helle,
Ja viljoja nyt nousi tanterelle,
Jonk' äsken karje näytti peittävän.

5. Ja alat, joita peitti unheen laineet,
Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen,
Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet
Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
Nyt Suomalaiseks' itsensä, ja kansa
Tays-ikäisyyden valtakirjan saa.
Ja poven pohjukasta riemut raikuu,
Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu:
Nuo miehet eläköön ja synnyinmaa!

7. Z. Topeliukselle.

1. Jo aurinkoinen kultiaan
Loi maille maisemille,
Ja laulut kohos kaikumaan
Sen sulo sätehille.

2. Ja Suomenkansa havahtuin
Nuo laulut kummat kuuli,
Ja sydän sykki innostuin,
Jonk' kuolleheks jo luuli.

3. Nyt ikivanhat nietokset
Jo sulas laulun valta;
Käy esiin hengen aartehet
Taas talvipeiton alta.

4. Ja kansa, tuntein itsensä,
Nyt hehkuu taisteloihin;
Mut kiitoksensa, lempensä
Se kiintää laulajoihin.

5. Se parhaimpainsa parvehen
Sun nimes aina sulkee,
Ja laulus, laulu sydämen,
Sydämiin aina kulkee.

6. Se laulu vienon-suruinen
On niinkuin luonto Suomen,
Mut myöskin lämmin, toiveinen
Kuin kansan uusi huomen.

7. Se lauloi voimaa ihanteen
Ja lempee hehkuvinta;
Sen laulun tunsi omakseen
Jokainen nuori rinta.

8. Se neuvoi Luojaan luottamaan
Ja epätoivon poisti,
Se näytti, kuinka onni maan
Silmissä lasten loisti.

9. Ja sydämihin lapsien
Myös lietsoit pyhää tulta;
He opeit maansa rakkauden
Ja aatteet suuret sulta.

10, Ja aatteet lapsiin tarttumat,
Ne lumoin mahdillansa;
Mut lapset kerran varttuvat
Ja ovat Suomenkansa.

11. Vaikk' kätkettynä sydämiin,
Ei haihdu aatteen taika,
Mut kerran kansain näkyviin
Sen nostaa uusi aika.

8. Oma maa.

Vallan autuas se, jok'ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä,
Mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mene Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi.
Siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot,
Poi'at ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamulla alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä muu muinaiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!

9. Huomi.

1. Jos nähdä tahdot ihmemaan,
Niin käyös Pohjolaan!
Näät Pohjan taivaat tuliset,
Se» hongat helmioksaset,
Sä näet Suomenmaan.
Siell' aalto rantaa suutelee
Ja rannan kuuset kuiskailee:
Tää meidän ompi maa.

2. Ja sit' ei lahjaks Luojaltaan
Sen kansa saanuttaan;
Se miesten sydänhurmehet,
Se äitiensä kyynelet
Toi hinnaks isänmaan.
Se työnsä hikikastehin
Loi laihot itse vuorihin,
Ja sai ne kasvamaan.

3. Vaikk' ompi tuskat tuhannet
Sen lapset kokeneet,
Ei kuitenkaan oo kuolemaan
Tää käynyt kansa Suomenmaan,
Se käy vaan elämään.
Sen rikkaus on rakkaus,
Sen voima — itseluottamus
Ja usko Jumalaan.

4. Jos hornan henget herättäis
Taas hahmot sortajain,
Jos haudoistansa nousemaan
Ja Suomeamme sortamaan
Ne käydä koettais,
Niin sortajansa surman sais,
Kun miehet Suomen kohoais
Ja maansa pelastais.

5. Tää maa on kehto Kalevan,
On helmi Pohjolan
Ruunussa Kaikkivaltiaan,
Se Pohjan sädepalollaan
Saa tähdet sammumaan.
Sen loihtulauluin säveleet
On kaikkialla kaikuneet,
On taivaat tenhoneet.

6. Jos nähdä tahdot ihmemaan,
Niin käyös Pohjolaan!
Siell' aalto rantaa suutelee,
Ja sulle kuuset kuiskailee:
Sä näet Suomenmaan.
Sen rikkaus on rakkaus,
Sen voima — itseluottamus
Ja usko Jumalaan.

10.* Laps Suomen.

1. Laps Suomen, älä vaihda pois
Sun maatas ihanaa!
Sill' leipä vieraan karvast' ois
Ja sana karkeaa.
Sen taivas, päiv' on loistoton.
Sen sydän sulle outo on.
Laps Suomen, älä vaihda pois
Sun maatas ihanaa!

2. Laps Suomen, kaunis sull' on maa
Ja suuri, loistokas.
Veet välkkyy, maat sen vihoittaa.
Sen rant' on maineikas.
Yö kirkas, päivä lämpöinen
Ja taivas tuhat-tähtinen.
Laps Suomen, kaunis sull' on maa
Ja suuri loistokas.

3. Laps Suomen, armas maasi tää
Siis muista ainiaan!
Sull' onnea ja elämää
Ei muuall' ollenkaan.
Jos minne tiesi olkohon,
Niin juures synnyinmaassas' on!
Laps Suomen, armas maasi tää
Siis muista ainiaan!

11.* Suomen valta.

1. Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan;
Yksi mieli, yksi kieli
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli.
Korkealle kaikumaan!

2. Suomalaisen kuokka, aura
Kyntäneet on Suomenmaan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!

3. Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Uksin miekallansa esti
Vihollisen maastansa;
Suomalain siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse. Suomen kieli.
Korkealle kaikumaan!

4. Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Ruijan-suu,
Sun on. Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!

12. Salomaa.

1. Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
Tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, marjovat pensaat,
Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Nään sinut ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot,
Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
Kuin kukat kirren alt' elpyivät taas elohon.

2. Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata
Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.

3. Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;
Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
kultia lähteissään heitellen yli maan,
Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
Tuon olen nähnyt ja siin useast' olen istunut yöhön,
Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

4. Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
Tuolla suu helmassas, seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
Kuuunellut tarinaa ai'an muinoisen,
Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
Toivonut taivasten antimet runsaimmat,
Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen…
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
Tuolla sun helmassasi kukkainen salomaa!

5. Kaikki kun taasen nään, on sielullani pyhäpäivä,
Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

13. Saarijärven Paavo.

1. Saarijärven salomailla asui
Tilallansa hallaisella Paavo,
Perkas, hoiti ahkerasti maataan,
Mutta taivahalta kasvun toivoi.
Vaimoin, lapsineen hän siinä asui,
Niukan leipänsä söi hiess' otsan,
Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.

2. Tuli kevät, nietos suli mailta,
Oraista sen kanssa katos puolet.
Tuli kesä, raet kulki mailla,
Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä.
Tuli syksy, kaikki ryösti halla.
Tukkahansa repi vaimo, lausuin:
Paavo parka, kovan onnen lapsi!
Sauvaan tartu. Herra meidät hylkäs;
Miero raskas, raskahampi nälkä.

3. Käteen vaimon tarttui Paavo, lausuin:
Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
Pane leipään puoleks petäjäistä,
Kaksin verroin ojia ma kaivan,
Mutta taivahalta kasvun toivon.

4. Pantiin leipään puoleks petäjäistä,
Ojia loi Paavo kaksin verroin.
Lampaat myi ja siement' osti, kylvi.
Tuli kevät, nietos suli mailta,
Mut ei orahia vesi vienyt;
Tuli kesä, raet kulki mailla,
Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä.
Tuli syksy, kaikki ryösti halla.
Rintojaan löi Paavon vaimo, lausuin:
Paavo parka, kovan onnen lapsi,
Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;
Kova kuolo on, mut toivo turha.

5. Käteen vaimon Paavo tarttui, lausuin:
Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
Pane toinen verta petäjäistä,
Ojat kahta suuremmiksi ma kaivan,
Mutta taivahalta kasvun toivon.
Pantiin toinen verta petäjäistä,
Ojat kahta suuremmikö loi Paavo,
Karjan myi ja siement' osti, kylvi.
Tuli kevät, suli nietos mailta,
Mut ei orahia vesi vienyt!
Tuli kesä, raet kulki mailla,
Mut, ei kaatunutkaan kaunis olki;
Tuli syksy, sivu sitkaimitten
Kulki halla viljaan koskematta.

6. Paavo lankes polvilleen ja lausui:
Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
Mutta miehellensä vaimo virkkoi:
Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,
Syrjähän nyt petäjäinen siltto,
Rukihisen nyt ma leivän leivon.

7. Käteen vaimon tarttui Paavo, lausuin:
Vaimo, vaimo, sit' ei kuri kaada.
Joka toista hädässä ei hylkää.
Pane leipään puoleks petäjäistä,
Veihän naapurimme tou'on halla.

14. Runolaulaja.

1. Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

2. Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskeltyä vaan.

3. Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen;
Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin….
Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

4. Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa:
"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

5. Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan
Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
Hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen
Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

6. Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
"Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus.
Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

7. Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan;
Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,
Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.

8. Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

9. Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,
Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

10. Ja huonehess' on niin kuin salainen tenho ois
Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois
Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

11. Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää
Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

12. Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen,
Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

13. Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty hän,
Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.

15. Muinaiset ajat paremmat.

Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Parempia päiviäni,
Entistä elantoani.
Muin' oli ajat paremmat,
Päivät kaikki kaunihimmat,
Päivänlaskut laupiaammat,
Koriammat huomenkoitot.
Toisin silloin touko kasvoi,
Toisin maa orahan otti.
Silloin nousi nuoret heinät
Kun ma nousin nuorukainen;
Silloin kasvoi kaikki kaislat,
Kun ma kasvoin kaunis lapsi.
Kasvoin koissa korkiassa,
Ylenin ylituvissa,
Kaunihilla kannikoilla,
Liioilla lihamuruilla.
Vaan tuli surma suutimaton,
Kesken yötä kenkimätön,
Pois otti minun poloisen,
Kauas kantoi Karjalasta,
Näille ouoille oville,
Veräjille vierahille,
Jossa harvoin päivä paistoi,
Harvoin kuutamet kumotti;
Harvoin on kuultu kuikan ääni
Harvoin kaakkurin kajatus;
Harvoin on hauki vierahana,
Siika ei sinä ikänä,
Lohen poik' ei polvenahan.
Niinpä nyt tätä nykyä,
Tällä tuhmalla iällä,
Sian tieän, kussa synnyin,
Kanssa kaiken, kussa kasvoin,
En tieä sitä sioa,
Kussa kuolo kohtajavi,
Hengen loppu loukahtavi,
Näillä ouoilla ovilla,
Veräjillä vierahilla.

16. Kiitos rauhasta.

1. Ole kiitetty Jumala,
Ylistetty luoja yksin,
Kun annoit rajalle rauhan,
Suomehen hyvän sovinnon;
Raja jo rauhassa elävi,
Suomi kaikki suosiossa!

2. Ole kiitetty Jumala,
Ylistetty luoja yksin,
Kun päästit omille maille,
Poies mailta vierahilta;
Päästit siitä pälkähästä,
Siitä keinosta keritit!

3. Kauan me pojat poloiset
Alla miekan melskasimma;
Joka mies, joka hevonen,
Tulen tuskoa piteli,
Panun vaivoa vaelti.
Jalot jaamat kaivettihin,
Puhki vaaroista puhettiin,
Sillat suuret siivottihin
Poikitse joka joesta,
Siitä kulki kuulut miehet,
Miehet ankarat ajeli.
Hevoset hikoi veessä,
Varsat vaahessa samosi,
Vesi tippui vempeleestä,
Rasva rahkehen nenästä,
Postia kulettaessa,
Lerpottia lennättäissä.
Laihtui tammat lautaselta,
Vertyi vempelen kokasta,
Vetäessä vaikiata,
Raskahia raataessa.

4. Yön tullen, pimeten päivän,
Aletessa aurinkoisen,
Piti matkoilla majata
Tervatynnyrin tykönä,
Tahi luskata lumessa,
Pauhaella pakkasessa.
Vaaroilla valantehillä,
Korkehilla kompakoilla,
Tomueli tervastorvet,
Olkikoppolit kohosi,
Josta vaaria varoimma,
Viholaista vartioimma.

5. Tuota toivoimma poloiset,
Tuot' aina ajattelimma,
Kun kohoisi koiliskoinen,
Huomenvarjo valkeneisi,
Ehkä toisi toinen päivä
Rauhan rakkahan sanoman;
Yön mennen, valeten päivän,
Yletessä aurinkoisen,
Yks' oli entinen e'essä,
Vaiva vanha vieressämme.

6. Suven tullen, suon sulaten,
Lätäköien lämmitessä,
Muut vuotti hyveä vuotta,
Katsoi kaunista keseä,
Meill' oli vilu vilulta,
Nälkä toiselta nälältä,
Tunturia tullessamme,
Vaaroja vaeltaessa;
Markan maksoi leivän kanta,
Muru mullisen vasikan,
Kaakku kaksivuotehisen,
Sa'an pyy, tuhannen tetri.

17. Väinämöisen sanoja.

1. Läksi veljekset vesille,
Emon lapset lainehille;
Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti kolmesta pahasta:
Vesillä viheltämästä,
Lainehilla laulamasta,
Venehessä vieremästä,
Purressa parahtamasta.

2. Oli veljekset vesillä,
Emon lapset lainehilla;
Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti kolmesta pahasta:
Suolimasta siian suolta,
Hauin vuolta vuolimasta.
Syömästä kalankutuja.
Noin se virkkoi Väinämöinen,
Ennensyntynyt pakisi,
Nuoremmalle veiollensa:
"Ei sinun pitäisi syöä,
Ei sinun, ei muienkana,
Siian suolta, hauin vuolta,
Ahvenen alaista puolta,
Kuujasen kutumäitiä."

3. Tuli veljekset vesiltä,
Emon lapset lainehilta;
Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti kolmesta pahasta:
Yksin öillä kulkemasta,
Humalassa huutamasta,
Maantiellä makoamasta,
Syänyöllä soutamasta.
Vaan ei kiellyt Väinämöinen,
Evännyt suvannon sulho,
Hukkuvata huutamasta
Kuollutta makoamasta.

4. Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Atroa poron perästä,
Lapinmaasta taikinoa;
Kielti uimasta uhalla,
Veikan vettä soutamasta.

5. Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kukkaroa paikattua,
Vyöltä miehen naimattoman;
Kielti työtöntä taloa,
Toukoa tekemätöntä.

6. Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti maata miehetöntä,
Kirvehetöntä kyleä,
Eloa emännätöntä,
Koiratonta kartanoa.

7. Vielä kielti Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kullalle kumartamasta,
Hopialle horjumasta,
Vanhan nuorta tahtomasta,
Kaunista käkeämästä.

8. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Kaunis on kattila tulella,
Vaikka vettä kiehukohon;
Hyvä mieli miehen päässä,
Vaikka ilman istukohon —
Väki ei väännä hartioita,
Säre ei mieli miehen päätä.

9. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Hoia hongaista venettä,
Hoia hongan vestäjätä;
Pah' on orja palkatonna,
Paha paljon palkan kanssa —
Osallahan mies elävi,
Koira toisen kohtalolla.

10. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Suo vilja vihattavalle,
Pahat raukoteltavalle!
Hullu saapoa vihaavi,
Siitä saapi saamatonki,
Viha viepi viljan maasta,
Kateus kalan veestä.

11. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Aina auttavi Jumala,
Ajan kunkin katkasevi;
Viipyen erät paremmat,
Kauan ollen kaunihimmat —
Harvoin syötti harva verkko,
Silloin suurilla kaloilla.

12. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Jumalass' on juoksun määrä,
Ei miehen ripeyessä;
Juokseva johonkin saapi,
Käypä kauas kerkiävi —
Usein käypi käypä härkä,
Kun jo hengästyi hevonen.

13. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Sitä kuusta kuuleminen,
Jonka juuressa asunto;
Kiitä muille muita maita,
Itselle omia maita —
Omat maat makuisimmat,
Omat metsät mieluisimmat.

14. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Väli on väätyllä vitsalla,
Väli vääntämättömällä;
Mies tulevi neuvotusta,
Koira neuvomattomasta —
Tieto ei miestä tieltä työnnä,
Neuvo syrjähän syseä.

15. Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Soisin Suomeni hyväksi,
Karjalani kaunihiksi;
Hyvin aina elettäväksi,
Kunnialla kuoltavaksi —
Laiskat Lappihin menevän,
Muut veltot Viron vesille.

18. Vapautettu kuningatar.

1. On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukoss' on sen rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartijat käy.

2. Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

3. Sanotaan: on hänkin ollut maan valtija ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt…
Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

4. Välin vaan, kun vartijat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan.

5. Näin matkamies tuli kerran, jo saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli, oli tuttuja laulut nuo;
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämeen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

6. Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan
Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:
Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

7. Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?
Mut kuningatar hän iinnass' yhä laulavi murheitaan:
Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan

8. Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
Kypäristään välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
"Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

9. "Oi, turhaa! pois on poissa!" — Hän vinhemmin vaan käy —
"Oi surmasi helmaan kiidät!" Hän koht' ei enää näy.
Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

10. Jo rautaportit murtuu, jo aukeevi haudan suu,
Sen vartija-joukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu.
Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin…
Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

11. "Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö!!
Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

12. Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.

13. Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan.
Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää,
Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

19.* Suomen Ruhtinaalle.

1. Eläköön armias,
Rakkahin Ruhtinas
Suomenkin maan!
Täälläkin toimea,
Tapoja, taitoa,
Parempaa oloa
Kartuttamaan!

2. Pahojen pelvoksi,
Oikeuden olijaksi
Eläköön hän!
Korvenkin kodassa
Kullenkin omansa,
Orvollen osansa
Säilyttämään!

3. Karttaa suo, Jumala,
Kavalain juonia
Kansan ja maan;
Hänestä hoivamme,
Turvamme, toivomme,
Armahin apumme
Ain' olkohon!

4. Eläköön Ruhtinas,
Vilpitön valtias
Meidänkin maan:
Rantamme rauhassa,
Lakimme vahvana.
Uskomme vakaana
Varjelemaan!

20.* Porilaisten marssi.

1. Poi'at kansan urhokkaan,
Mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti,
Viel' on Suomi voimissaan,
Voi vihollisen hurmehella peittää maan.
Pois, pois, toimet rauhaisat!
Jo tulta tuiskii, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti.
Eespäin, miehet uljahat!
Meit' urhoollisten isäin henget seuraavat.
Kas kunnian
Kuin tähti meille hohtaa!
Tuttavahan
On verityö, mi kohtaa.
Eespäin kaikki rientäkää!
Vapautemme ikivanha tie on tää.
Voittoisa lippu meitä johtaa,
Muinahis-aikain taisteluista ryysyinen.
Eespäin, sä jalo vaate verinen!
Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.

2. Suomi, maamme kotoinen,
Et veren vuotamatta joudu koskaan vihollisen alle
Eikä ijäss' ikien
Tää kansa väisty, vapauttaan hyljäten.
Kuolla voipi urho vaan,
Ei vaaraa vältä, pakene, ei antau hän sortajalle.
Kuolo, onni sotilaan,
Osamme olkoon, taistella kun saimme vaan.
Siis miekkahan
Ja vastaan vainojaamme!
Tie kuoleman
Vie kohden kunniaamme.
Viipymättä rynnätkää!
Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää!
Suojelematt' ei jäänyt maamme,
Harvennut todistaa sen joukko urhokas.
Eespäin käy jalo lippu uskaljas!
Täss' suomalaiset on sun henkivartijas.

21. Suomen naisille.

1. Maailmassa raivoaapi
Sota alinomainen,
Kunnes valo vallan saapi
Yli öisen pimeyden.
Pimeydellä vielä valta
Suuri Suomenmaassa on,
Kunnes pilvipeitteen alta
Koittaa päivä sumuton.

2. Ylös Suomen nuoret naiset!
Lähtään mekin taistohon!
Vaikk' on voimat vajavaiset,
Ehkä apuna ne on.
Kyllä kutsumus on suuri
Lähtään matkahan nyt vaan!
Pimeyden jäykkä muuri
Kerran maahan kaadetaan.

3. Valon lippunen jo liehuu,
Kutsuu sodan kunniaan.
Veri urhon rinnass' kiehuu,
Neiden posket punottaa,
Sydän hehkuu, silmä loistaa,
Liehuessa lippusen
Suokoon Luoja hänen poistaa
Suomestamme pimeyden!

4. Onnee sulle, sointusalle,
Kielellemme ainian!
Julista jo maailmalle
Ajan tulleen armahan.
Ajan, jona arvon kantaa
Riennot ihmishenkien,
Ajan, joka voiton antaa
Valon sotaurhoillen!

5. Siis sä, Suomi, pääsi nosta
Muiden maiden rinnalla!
Itsellesi maine osta
Hikes, veres hinnalla!
Vielä kerran päivän koitto
Valkeneepi Suomelle.
Sodan päättyessä voitto
Tunnustetaan valolle.

6. Armoo valon lähtehestä
Anokaamme ainian!
Muutoin intomme ei kestä:
Pimeys vie valtikan.
Kyllä vastuksemme voittaa
Lempi, väsymätön työ.
Kyllä aamu kerran koittaa,
Vaikka synkkä viel' on yö!

22.* Kesän viimeinen kukka.

1. Nyt kesän viime kukka
Kukoistaa yksin vaan,
Siskoistaan ruusu rukka
Jäi myrskyyn maailmaan.
Ei kukkaa ruusunlaista
Syyslaaksoss' ollenkaan,
Ken voisi kaunokaista
Kuvastaa ruskoaan.

2. En suojatta ma sallis'
Sun, kukka, kuihtuvan,
Vaan siskojes luo, kallis,
Sun soisin nukkuvan.
Ma lehtes hiljaa heitän
Haudalle siskojen
Ja sunkin sinne peitän
Vienoisten vierehen.

3. Niin itse seuraan sitten
Kun mennyt multakin
On joukko ystävitten,
Se mulle rakkahin.
Kun kuolon kello soipi
Jo veikon viimeisen,
Ken jäädä yksin voipi
Maailman murheesen?

23. Isänmaan virsi.

1. Oi kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivaan valtias,
Myös tälle maalle silmäs luo
Ja armos runsaat lahjat suo!

2. Vähäinen meidän kansa on,
Maailman silmiss' arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa Sult' ei saanut ois?

3. On edessäs kuin tomu vaan
Suuruudet, voimat, vallat maan;
Kun viittaat, korkein alenee
Ja matalaiset ylenee.

4. Kuink' usein juuri valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks, että Sinun voimasi
Selvemmin heissä näkyisi.

5. Kun tahdoit kansan valitun,
Otitpa ylenkatsotun
Ja halvan Juudan kansan, sen
Teit vartijaksi totuuden.

6. Ja Bethlehempä, pienoisin
Tuo kaupungeista Juudankin,
Sai armon armoist' ylimmän,
Messiaan nähdä syntyvän.

7. Oi Herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me, pienuuteemme tyydymme.

8. Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!