The Project Gutenberg eBook of Svinhufvudin kertomukset Siperiasta, by Per Evind Svinhufvud and Erkki Räikkönen

Alkusanat.
Kotkaniemi.
Maailmansota.
Kasanskijn kirje.
Virastaerottaminen.
Ratkaisevia päiviä.
Luumäen käräjät ja vangitseminen.
Vankina Viipurissa.
Karkoitusmääräys.
Kaunis esimerkki.
Häät vankilassa.
Lähtö Viipurista.
Pietarissa.
Siperiaan.
Tomskissa.
Talvitiellä.
Jouluaatto.
Yksin.
Tymskojessa.
Kylän asukkaita.
Semeshko.
Ostjakkeja vierailulla.
Ryssänpappi.
Posti.
Narymin-matka.
Synkkiä viikkoja.
Ihana kevät.
Jälleen Tomskissa.
Puolison lähdettyä.
Kolyvan.
Pastori Hörschelmann.
Siperian luontoa.
Tuttavia ja retkeilyjä.
Saksalaisia karkoitettuja.
Obin lautalla.
Mooseksenuskolaisia.
Simbirsk.
Kolyvanin venäläiset.
Kirjallisia iltoja.
Ellen tervehdyskäynnillä.
Eino Heinonen.
Joulu 1915.
Jääkärien lähetti.
Metsästysmatkoilla.
Vaarallinen kirje.
Ellen ja Eivind.
Maanviljelyspuuhissa.
Tervehdys Tymskojesta.
Syntymäpäivät.
Vapautus.
Venäjän halki.
Pietarin vieraana.
Suomeen.
Juhlavieraana Viipurissa.
Kotona Kotkaniemessä.
Valtaisa vastaanotto Helsingissä.
Suuri kansalaisjuhla.
Isien maassa.

ALKUSANAT.

Käydessäni marraskuussa ennen itsenäisyytemme kymmenvuotispäivää ensimmäisen valtionhoitajamme, senaattori P.E. Svinhufvudin kodissa Kotkaniemessä tuli mieleeni ajatus, että olisi sittenkin tavalla tai toisella saatava merkityksi muistiin niitä vaiherikkaita tapahtumia oikeus- ja itsenäisyystaistelustamme, joihin Svinhufvudin nimi niin kiinteästi liittyy. Olin jo silloin erinomaisen hyvin tietoinen siitä, ettei Svinhufvud suostuisi itse niitä kirjoittamaan. Hänellehän oli monta kertaa aikaisemmin ja useammalta eri taholta tehty asiassa ehdotuksia, joihin hän oli kuitenkin vastannut kieltävästi. Ajattelin silloin, että hän ehkä suostuisi kertomaan muistelmiaan ja antaisi jonkun toisen niistä kirjoittaa. Tämä ajatus esitettiin hänelle Helsingissä Itsenäisyyden Liitossa ennen mainittua itsenäisyyspäivää. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän antoikin myönteisen vastauksen esitettyyn pyyntöön suostuen kuitenkin kertomaan ainoastaan Siperiaan-karkoituksestaan, jonka vaiheita suuri yleisö tuntee kaikkein vähimmin.

Näin syntyneessä Svinhufvudin Siperian-matkan kuvauksessa käy johtavana lankana hänen oma kertomuksensa, joka on pikakirjoituksella merkitty muistiin. Sitä olen täydentänyt monin lisäpiirtein, erityisesti arkistotutkimuksin ja sanomalehdistön tarjoamin lisin, joita kuitenkin eräistä syistä olen käyttänyt rajoitetusti. Niinikään olen saanut erittäin arvokkaita tietoja useilta henkilöiltä, joiden nimet liittyvät kirjan sisällykseen. Parhain tietolähteeni on kuitenkin ollut pastorinrouva Johanna von Hörschelmannin päiväkirja, jossa täsmällisesti ja hauskasti kuvataan sitä aikaa, jonka Svinhufvud vietti Kolyvanissa. Pastori von Hörschelmannin ystävällisellä avulla ja luvalla olen myös runsaasti lainaillut sen merkintöjä sellaisinaan, niitä kuitenkin saksankielisestä alkuperäisestä tekstistä lyhennellen.

Kirjan sisällyksen vaatimusten mukaisesti olen saattanut sen kauttaaltaan kertovaan muotoon. Olenpa myös siellä täällä pyrkinyt elävöittämään kertomusta pienin luonnonkuvauksin. Runsaslukuiset valokuvat, joita olen eri tahoilta hankkinut, samoinkuin muutamat mukaan liitetyt kartat, voinevat ehkä niinikään lisätä lukijan mielenkiintoa ja havainnollistaa kirjan sisällystä.

Maailmansodan ja viimeisten sortovuosien synkkää taustaa vastaan nähtynä on Svinhufvudin esiintyminen kaikkein voimakkain vastalause Venäjän silloista politiikkaa vastaan. Tämän vastalauseen hän teki periaatteittensa mukaan, joiden puolesta taistellessaan hän joutui Siperiaan 27 kuukaudeksi. Mutta oikeus, josta hän ei tinkinyt, voitti, ja hän palasi kotiin, niinkuin oli lähtiessään ennustanut:

KOTKANIEMI.

Kivijärvi olisi tahtonut viedä vetensä suoraan Suomenlahteen, mutta Salpausselkä oli kiertänyt selkänsä joka puolelta sen eteen. Silloin oli Kivijärvi lähtenyt viemään vesiään länteen, mutta Salpausselkä oli kiiruhtanut edellä ja laittanut salpansa sielläkin eteen. Oli juostu kuin kilpaa Kivijärven vesien yhä ohetessa ja viimein väsyessä kapeiksi jokijärviksi.

Olisivathan Kivijärven vedet Jänköjärviä myöten yli pienen kannaksen päässeet Saimaan ja Vuoksen kautta Laatokkaankin, mutta Kivijärvi ei uskaltanut lähteä siihen suuntaan, sillä siellä oli edessä Imatra, johon sen laineet olisivat pirstautuneet tuhansiksi pisaroiksi.

Kivijärvi ja Saimaa olivat samaa järveä, ennenkuin kapea kannas kohosi veden alta niiden väliin, mutta Kivijärven vesi on vielä kirkkaampaa kuin Saimaan. Kun aurinko kuumentaa järven pintaa ja tyynnyttää sen jonakin kesäisenä päivänä peilikirkkaaksi, silloin kuultaa hiekkapohja sen alta metrien syvältä. Aurinkoisena keskipäivänä näyttävät sen kiviset rannatkin niin puhtailta, että tuntuu, kuin tuuli ja laineet olisivat olleet kilpaa niitä valkaisemassa.

Lemin puolella on heinikkoisia järvenrantoja, lepikolta ja lainehtivia viljapeltoja. Sen vesillä soutavat sunnuntaisin kirkkovenheet lahden poukamaan, jonka pinnalla kirkonristi kimaltelee ja jonka rannoille kuuluu aamukellojen soittoa. Mutta Luumäen kirkolle ei päästä venhein, sillä Salpausselkä sulkee tien. Se kulkee aivan Kivijärven rantaan kiinnipainautuneena ja jättää kirkon kauaksi toiselle rinteelleen.

Salpausselän harjalla kasvaa solakkaa mäntymetsää, mutta kuivien kanervikkojen ja harmaiden poronjäkälien keskeltä. Suotkin näyttävät kaatuneine puunrunkoineen yhtä karuilta kuin Lapissa. Tasaiselta Helsingin ja Viipurin maantieltä, joka kulkee harjun selkää, näkee metsässä jättiläiskiviä tuon tuostakin. Kivijärven saaret ja rannat niinkuin pohjakin ovat kiviä täynnään.

Samoinkuin Lapin Inarissa on Kivijärvessäkin 99 saarta. Ne ovat niin karuja, ettei kukaan ole uskaltanut mennä niihin asumaan, ei ainakaan eteläisten vesien saariin, joita Salpausselkä on muovaillut mielensä mukaan. Sorsatkaan eivät ole ryhtyneet Kivijärven etelärantoihin pesimään. Mutta Lemin puolen vesissä ne uivat ja pesivät mielellään. Salpausselän-puolisissa saarissa pesivät vain yksinäiset kalalokit, jotka päivisin istuvat rantakivillä ja katselevat ahvenheinien huojuntaa.

Yttsaaren ja Parkkisaaren välistä pistää Kivijärveen leveä ja lyhyt niemi, jonka pää ohenee kapeaksi rantakivijonoksi. Niemen molemmin puolin kiertävät kaarevat lahdenpoukamat, jotka sen kärjen taa päästyään muuttuvat kauniiksi hiekkarannoiksi. Mutta rantakivijonon päässä on pieni entinen venhesaari, jonka rannoilta hiekkarannat näkyvät yht'aikaa. Tämän niemen, jonka lahdenpoukamat kaartavat kuin linnun siivet ja jonka rantakivijonon kärjessä on Koppolniemen pienoissaari, ovat sukupolvet ennen meitä nimenneet Kotkaniemeksi.

Mäennyppylän takaa tulee eteen punainen portti, jonka luota paistavat jo vastaan kartanon valkeat seinät. Portin ja maantien välissä kasvavat isot männyt harvassa, mutta metsänä silti, ja niiden välissä kiertävät leveät metsäpolut, jotka ovat tallautuneet koviksi ja juurikkaisiksi.

Portilta tulevat jo koivut ja kuuset vastaan näyttämään tietä pitkin pihamaata Kotkaniemen pääovelle. Koivuja kasvaa myös kartanon puutarharinteellä, jonka maat viettävät Kivijärveen. Rantapolun päässä on pieni, leppien ja pihlajoiden rannasta erottama sauna, jonka siniset savut kiertelevät Kivijärvelle joka lauantai-ilta ja kaartavat joskus tuulen mukana kartanollekin. Silloin lehahtaa tuttu saunantuoksu sieraimiin ja tuo mieleen vastat ja löylyt.

Ulkorakennukset ovat pihan metsänpuolisella sivulla aivankuin piiloon pyrkimässä. Siellä ovat tallit, navetat ja halkovajat ja niiden takana kanala, mutta etu vierellä on parihuoneinen pieni renkitupa. Samassa rivissä seisoo kartanon kanssa pihan sivussa punainen metsähuvila kuin valkean kartanon pieni tytär.

Kartanopihalta aukeaa Kivijärvelle ihana näköala. Edessä näkyy Parkkisaari niemineen ja pienine tytärsaarineen, mutta kauempana on Petäjäsaari ja sen takana Rapasalo. Koppolniemen kärjen kohdalla on Yttsaari ja sen takana kaunis Sarviniemi, joka on kuin saari kapeine, rantaan yhdistyvine venhekannaksineen. Sen päässä on ohut hietikkoniemi, jonka suuntaa tuulet aina kääntelevät mielensä mukaan, milloin sarveksi itään, milloin sarveksi länteen päin. Kotkaniemen hiekkaiselta uimarannalta, saunan takaa, näkyy kapea Haapaniemi. Mutta Sarviniemen ja Haapaniemen väliltä näkyy vain saaria loppumattomiin, eikä Kivijärvi pääse leventelemään vesiään suuriksi seliksi. Edessä oleva Kotkanselkäkin on avoimilla kohdillaan vain kilometrin, parin levyinen, vaikka Kivijärvi itse on kaksikymmenkilometrinen kaikille suunnille.

Kun Kivijärveltä nousevat synkät ukkospilvet ja aurinko luisuu niiden mustaan reunaan, silloin valahtaa taivaalta ihmeen kaunis ja sadunomainen valaistus yli Kotkaniemen. Koivujen pitkät oksat riippuvat hopeanhohtoisina, ja Kivijärven pinta värähtelee sadetta odottaen. Mutta kun pilvet ovat purkaneet vihansa, kimaltelevat sadepisarat lehdissä ja odottelevat jälleen aurinkoa.

Kotkaniemen valkea kartano on kuin linna Salpausselällä, jonka viereisiä rantoja Kivijärvi hyväilee ja jolle mäntymetsä huojuu surujaan ja ilojaan. Se on kuin linna senkin takia, että sitä ympäröivät kivet ja kalliot, joiden lomiin koivut ovat tunkeneet juurensa syvälle Suomen multaan.

Olen nähnyt, kuinka kevät on tullut kauniiseen Kotkaniemeen ja tuonut mukanaan valkeat yöt. Aamuisin ovat pihakoivut seisseet vihertävissä silmikoissaan ja päivänpaisteessa levitelleet lehtiään. Pihalle on aurinko yhtäkkiä nostanut matalan ruohon, ja kun sitä nyt katselen, tuntuu kuin se olisi ollut siinä aina, jo ennenkuin lehdet tulivat puihin. Päivät ovat pidenneet juhannukseksi ja alkaneet jälleen kallistua syksyyn. Mutta sitä ennen on kesä keikkunut niityillä ja metsissä ja saanut mansikat kypsymään.

Sinä kesänä, jolloin maailmansota syttyi, asui Kotkaniemen kartanossa Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud . Tämän sodan aattona taivas kuumotti öisinkin ilmivalkeana. Ja kun tähdet ilmestyivät yläilmoihin, oli maailmansota jo aloittanut hirmuisen leikkinsä ihmiskohtaloilla.

Kotkaniemen isäntä oli jo muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta. Näin hän oli saavuttanut uuden merkkipylvään sillä ihmeellisellä tiellä, jota me ihmiset sanomme elämäksi, mutta jonka suuntaa me emme tiedä emmekä voi kartasta katsoa. Sen kahden puolen oli Suomessa eletty taistelun aikoja. Vuodesta toiseen oli Svinhufvud istunut puhemiehenä eduskunnassa, joka silloin johti puolustustamme Venäjää vastaan. Mutta maailmansodan aattona oli hän tuomarinpöytänsä takana tuomiokunnassaan, johon silloin kuuluivat Valkealan, Luumäen, Lappeen, Lemin, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjät.

Svinhufvud oli valinnut asuinpaikakseen Luumäen pitäjän, josta hän osti Kotkaniemen kartanon vuonna 1908. Sen oli rakennuttanut ja paikan sille valinnut Lappeen tuomiokunnan edellinen tuomari, laamanni Alfred Thomé. Tämä asui ensin 10 vuotta Lauritsalassa, mutta kun olo siellä kävi levottomaksi kasvavan liikenteen takia, päätti hän muuttaa johonkin sopivaan ja kauniiseen paikkaan tuomiokunnassaan. Pitkän etsiskelyn jälkeen hän päätyi Luumäen Kotkaniemeen, johon pari vuotta ennen tämän vuosisadan alkua rakennutti itselleen kartanon.

Kotkaniemen maita viljeli maailmansodan ensi vuonna isäntärenki Reetu Virtanen. Hän nousi varhain aamuisin ja kiiruhti pellolle palaten vasta iltamyöhällä. Hänen haltuunsa sai rauhassa uskoa viljelykset, sillä hän hoiti niitä niin tunnollisesti, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Talouspuolella askaroi uskollinen Alma Kottelin, joka oli tullut taloon jo vuotta ennen Kotkaniemen ostamista. Hänestä oli vuosien mittaan tullut kuin perheen oma jäsen.

Juhannusaattona ennen maailmansotaa, auringon uppoutuessa Kivijärven kalvoon ja kokkotulien syttyessä sen rannoille, luisui Kotkaniemen hiekkarannalta juhannusvenhe järvenselälle saariin ja saarten taa. Ellen Svinhufvud, Kotkaniemen kartanon rouva, näki ympärillään tyynen Kivijärven, jonka pintaan ei kuvastunut ainuttakaan pilvenhattaraa, hän näki venheessä oman perheensä kesän ja koivujen keskellä ja kuuli juhannuskokoilta iloista laulua. Vain Kotkaniemen isäntä oli poissa. Hän oli kaukana Saksanmaalla, Nauheimissa, kylpemässä ja hoitamassa terveyttään sen taudiniskun jälkeen, joka jo keväällä oli häntä kohdannut. Vasta juhannuksen jälkeen odotettiin häntä kotiin saapuvaksi.

MAAILMANSOTA.

Suomessa olivat katseet viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa suunnattuina tiukasti vasten Venäjää, jonka yltyvää intoa oikeuksiemme hävittämiseksi seurattiin tuskan tuntein ja jota vastaan kaikki voimat koottiin. Aseeton oikeustaistelumme oli niin vallannut mielemme, ettemme kuulleet todellisten aseitten kalsketta Euroopasta, missä poliittiset ja taloudelliset ristiriidat olivat kärjistyneet sodan partaalle. Niinpä yllättikin maailmansota koko kansamme, joka elokuun alkupäivinä oli aloittanut viljankorjuun.

Helsingissä sammuivat valot, ja omituinen tuskallinen pimeä peitti kadut. Heikot lyhdyt näyttivät sinisten lasiensa lävitse tietä öisinkin, mutta syksyn pimetessä muuttuivat niiden valot yhä oudommiksi. Raitiotievaunut tuntuivat tulevan kadunkulmien takaa kuin jostakin maan alta. Niiden kimeä soittokin kuului kummallisen hiljaiselta, aivankuin ne olisivat pelänneet, että se olisi kantanut sotanäyttämölle. Kivitalot seisoivat pimeinä kuin vankilain muurit, ja niiden ikkunain edessä riippuivat mustat verhot. Hätääntyneitä ihmisiä kiiruhti kaduilla peläten joka hetki laivasto- ja ilmahyökkäyksiä. Rautatientorilla seisoi öisin ihmisiä pitkissä jonoissa odottamassa vuorojaan pakeneviin aamujuniin.

Vapaaherra Adolf von Bonsdorffille, Svinhufvudin parhaimmalle ystävälle, maailmansota ei ollut aavistamaton. Jo edellisenä vuonna Kotkaniemessä käydessään hän oli ennustanut suuren kansaintaistelun olevan lähellä. Hän teroitti mieliin sitä, mitenkä tarpeellista meidän olisi jo edeltäkäsin valmistautua tuleviin tapahtumiin. Sodan syttyessä olisi kaikki voimat keskitettävä saksalaisten avustamiseen ja sitä tietä pyrittävä kokonaan irti Venäjästä.

Kun maailmansota vuotta myöhemmin virisi kuin kulovalkea yli Euroopan, kiiruhti Adolf von Bonsdorff heti ensimmäisten sodanjulistusten jälkeen kirjoittamaan Svinhufvudille kirjeen, jossa hän peitetyin sanoin esitti toistamiseen ajatuksensa yhteistoiminnasta Saksan kanssa saapuen kohta senjälkeen henkilökohtaisesti asiasta neuvottelemaan.

— Muistelen, että Bonsdorff jo vuotta ennen maailmansotaa kävi kerran täällä Kotkaniemessä ja otti puheeksi tulevan sodan. Hän kertoi, että saksalaiset käyvät jo vähän vakoilemassa ja tutkimassa, minkälaiset olot täällä ovat ja kuinka täällä voisi menestyksellisimmin toimia. Bonsdorff sanoi jo silloin, että meidän pitää auttaa oikein voimakkaasti saksalaisia, jos sota vain tulee. No, siitä oltiin yksimielisiä, että kunhan vain apua jostakin saadaan, niin kyllä ryssät ajetaan pois. Ne olivat jo rikkoneet niin paljon meitä vastaan, että meidän lakiemme mukaan ne olivat menettäneet kaikki oikeutensa tähän maahan.

Sodan alussa Bonsdorff kirjoitti kirjeen, jossa hän puhui jänisjahdista. Kun oli sensuuri, piti käyttää vertauksia. Minä ymmärsin kirjeen hyvin ja vastasin, että tuuma on oivallinen. Sitten tuli Bonsdorff tänne Kotkaniemeen. Muistan, kuinka me kävelimme tuolla Hovin raiteilla ja peltojen puolella ja neuvottelimme yhdessä näistä asioista.

Oli puhetta siitä, että täällä pitäisi ryhtyä toimintaan saksalaisten hyväksi. Jos vain voitaisiin, ja sikäli kuin voitaisiin, pitäisi pyrkiä myös aktiivisempaan osanottoon maailmansotaan. Mutta siihen aikaan ei vielä ollut kuitenkaan mitään tietoa mahdollisuuksista.

KASANSKIJN KIRJE.

Sotasyksy tuli itätuulen mukana. Kivijärven päällä ajelehtivat viikkokausin harmaat pilvet ja satoivat tihuttivat alinomaa. Päivät pakenivat ja yöt pitenivät.

Soivarin Manu ajoi postimiehenä polkupyörällään ja sadetakkinsa turvissa asemalle melkein joka päivä ja tuli Kotkaniemeen säännöllisesti samaan aikaan. Sanomalehtiä ja kirjeitä tuli aina, mutta Manusta ne näyttivät niin samanlaisilta ja yksitoikkoisilta kuin itse sateet ja syksy. Ihmetteli hän kuitenkin, että juna toi joskus useampiakin kirjeitä Kotkaniemeen ilman postimerkkiä. Olisihan sentään kuulunut tavallisiin kirjeisiin pieni merkki maksuksi Manunkin vaivoista, kun sai kaikki syyssateetkin pujotella pyörällään maantien lätäköiden lomitse toisten postien kanssa. Nyt ne sensijaan kulkea keljuttelivat ilmaiseksi junissakin.

Kun Svinhufvud kerran — oli jo lokakuun 7:s päivä — palasi matkalta kotiinsa, oli hänen työpöydällään yksi noita postimerkittömiä kirjeitä, joita Manu aina katseli niin vierovin silmin. Sen sisällyksen luettuaan hän ajatteli heti:

Kirjeessä pyysi prokuraattori K. Kasanskij lyhennysotetta eräästä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta, venäläinen mies, joka vastoin lakejamme oli asetettu niitten korkeimmaksi valvojaksi meillä.

Svinhufvudin kohtalokasta kielteistä päätöstä olla lähettämättä mainittua lyhennysotetta seurasi pitkä odotusten kuukausi, jonka kuluessa mitä erilaisimmat mahdollisuudet tulevasta ryssäntuomiosta risteilivät päässä. Virastaerottaminen tuntui miltei varmalta, mutta raahaaminen Venäjän vankiloihinkaan ei tuntunut sekään mahdottomalta. Kotkaniemi oli siis uhattu ja isännän virka vaarassa.

Kerran ennenkin olivat ryssät riistäneet viran Svinhufvudilta. Se tapahtui siihen aikaan, kun Suomea hallitsi venäläinen satraappi Bobrikoff. Taistelussaan hänen sortomääräyksiänsä vastaan kaatui Turun hovioikeuskin, jossa Svinhufvud silloin oli asessorina. Mutta Bobrikoff sai surmansa ja oikeus pääsi voitolle. Tuosta ensimmäisestä viranmenetyksestä oli nyt kulunut jo enemmän kuin vuosikymmen, ja sen aikana oli taivaalle kasaantunut taasen mustia pilviä. Silloin oli ollut Bobrikoff, mutta nyt oli Seyn. Vain nimissä oli ero, vaikka Bobrikoff olikin pontevampi ja vaarallisempi kuin Seyn.

Viekööt viran, hävittäkööt kodin, raahatkoot vaikka vankiloihinkin, mutta nöyrästi alistuen ei Suomi sentään koskaan luovu oikeuksistaan, sillä olihan nyt kysymys koko kansan elämästä. Kun Venäjä saisi riistetyksi meiltä isiemme lait, tulisi se uudelleen ja veisi meiltä äidinkielemmekin. Tuomarien velvollisuus oli osoittaa kansalle uhkaava vaara ja näyttää sille esimerkillään, miten Suomen oikeuksia oli puolustettava. Sykähti kuitenkin oudosti sydämessä ajatellessa, etteivät vaimo ja omaiset aavistaneet mitään. He istuivat siinä pöydän ääressä lampun valossa yhtä rauhallisina ja iloisina kuin ennenkin.

Kuukausi kului kiireisessä työn touhussa. Varsinkin Lemin kirkkoherranvirkatalon katselmus vei aikaa paljon. Muistui mieleen, kuinka elokuussa katselmusta toimitettaessa oli seisottu pappilan pihalla ja odotettu auringonpimennystä. Keskellä kirkkainta päivää pimenivät pellot ja niityt, ja Kivijärvikin peittyi hämärään. Tuntui kuin tuo auringonpimennys olisi ennustanut elämänkin auringon pimenemistä.

Kasanskijn lähettämästä kirjeestä ja vastauksestaan siihen Svinhufvud kertoo:

— Syksyllä lokakuun alkupuolella tuli Kasanskijlta, silloiselta prokuraattorilta, kirjelmä, jossa hän pyysi minulta kopiota eräässä rikosjutussa tehdystä päätöksestä. Jutun oli ratkaissut apulaiseni Fieandt Kouvolassa, ja päätös oli oikea, mutta rangaistusten yhdistämisestä tuli kysymys. Asianomainen oli tehnyt useampia kolttosia, mutta oli kannellut, ettei yhdistetty rangaistus ollut oikea. Jos prokuraattorina olisi ollut suomalainen mies, olisi kaikki mennyt hyvin. Mutta nyt oli paperin alla itse Kasanskijn nimi. Minä huomasin heti, että riita tässä tulee. Tiesin myöskin, että viralliset kiireet ovat verraten hitaita. Kuukauden sisään kun vastaan, niin se riittää, sillä sitä ennen ne eivät uudista pyyntöä. Mutta jos eivät kuukauden päiviin saa vastausta, silloin ne tavallisesti kysyvät, mistä syystä vastaus viipyy. Ajattelin, että odotan sen kuukauden jokseenkin tarkkaan. Minulla oli näet sillä välin valmistettavana eräät käräjäpaperit ja vähän muitakin vanhoja asioita. Lemin kirkkoherran virkatalon katselmus, joka oli pidetty jo elokuussa, piti niinikään saada pois käsistä. Tein ahkerasti työtä ja sain kuukauden sisään paperini jokseenkin kuntoon. Vasta senjälkeen lähetin Kasanskijlle vastauksen, jossa ilmoitin, että hän ei ole oikea prokuraattori ja että niin ollen en voi hänelle lähettää mitään papereita. Kirje meni, ja kesti yli kaksi viikkoa, ennenkuin rupesi mitään kuulumaan. Ehdin jo kirjoittaa Bonsdorffille ja kysyä asiain kulkua.

Kotkaniemen sivurakennuksen ullakolta risaisesta paperikasasta löydän 14 vuotta myöhemmin pakan kirjeitä, joiden päälle on tarttunut paksulta tomua ja joiden välissä ratisee sahajauhoja. Tuon kirjepakan huoneeseeni ja ryhdyn selailemaan sen sisällystä. Isosta virkakuoresta löydän Kasanskijn 6.10.1914 lähettämän kirjeen. Luen sen riveiltä seuraavat hänen allekirjoittamansa sanat:

»Esiintulleesta syystä pyydän Herra Tuomaria ensi tilassa tänne lähettämään sellaisen virallisesti oikeaksi vahvistetun lyhennysotteen Valkealan pitäjän käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden istunnossa 11 päivänä tammikuuta 1913 pidetystä pöytäkirjasta, talollisenpoikaa Aleksej Julianoff Osipoffia koskevassa jutussa, että siitä ilmenee kihlakunnanoikeuden jutussa silloin antama päätös.»

Tähän prokuraattori Kasanskijn virkakirjeeseen Svinhufvud lähetti kolmea viikkoa myöhemmin, 31.10.1914, prokuraattorinvirastoon seuraavan vastauksen:

»Virkakirjeessä tämän kuun 6 päivältä on Prokuraattorinviran haltija K. Kasanskij pyytänyt minua lähettämään hänelle lyhennysotteen Valkealan pitäjän käräjäkunnan 11 päivänä tammikuuta 1913 pitämästä pöytäkirjasta eräässä asiassa.

Koska kuitenkin Prokuraattorin viran haltijaa K. Kasanskija Venäjän keisarikunnan kansalaisena ei ole voitu vastoin säännöksiä 21 päivänä elokuuta 1772 annetussa hallitusmuodossa ja sen 4 ja 10 §§:ssä sekä 21 päivänä helmikuuta ja 3 päivänä huhtikuuta 1789 annetun Yhdistys- ja vakuuskirjan 1 kohdassa lain mukaisesti nimittää Suomen Senaatin Prokuraattoriksi, vaan hänen nimityksensä ilmeisesti on tapahtunut lain voimaa kaipaavan venäläisen n.s. yhdenvertaisuuslain nojalla, ei häntä voida pitää laillisena Prokuraattorina Suomessa. Siitä syystä en katso olevani oikeutettu lähettämään pyydettyä lyhennysotetta, josta täten saan prokuraattorinvirastolle ilmoittaa.»

VIRASTAEROTTAMINEN.

Saatuaan marraskuun alkupäivinä Svinhufvudin kirjeen, jossa tämä kieltää prokuraattorinviran haltijan laillisuuden, päätti Kasanskij ryhtyä vastatoimenpiteisiin Svinhufvudin suhteen. Kirjelmässään Viipurit hovioikeuden kanneviskaalille 9.11.1914 hän kerto tapahtumasta yksityiskohtaisesti ja sanoi m.m.:

»Tutkiessani tätä asiaa olen havainnut että kihlakunnantuomari Svinhufvud on tahallaan virkaansa toimittaessaan edelläkerrotulla tavalla rikkonut, ja on täten virkavirhettä arvosteltaessa mielestäni pidettävä raskauttavana asianhaarana sitä että kihlakunnantuomari Svinhufvud ei ole ainoastaan jättänyt noudattamatta minun lakiin perustuvaa pyyntöäni vaan menettelyllään myöskin viivyttänyt sen asian tutkimista ja ratkaisua, jota varten alussa mainittu lyhennysote oli tarpeen.»

Kaiken edelläolevan johdosta kehoittaa prokuraattori Kasanskij kanneviskaalia ensitilassa Viipurin hovioikeudessa vaatimaan Svinhufvudin langettamista rangaistukseen rikoslain 40 luvun 20 §:n 2 kohdan nojalla.

Samana päivänä kuin Kasanskij lähettää kirjelmän Viipurin hovioikeuden kanneviskaalille, kääntyy hän myös kirjelmällä Viipurin hovioikeuden puoleen, jolle samoin selittää Svinhufvudin menettelyn ja pyytää hovioikeutta viipymättä vaatimaan häneltä Osipoffin asiaa koskevan lyhennysotteen ja lähettämään sen prokuraattorinvirastolle.

Nämä toimenpiteet osoittavat, että menettely Svinhufvudia vastaan on ainakin näennäisesti muodostumassa »lainmukaiseksi». Mutta ennenkuin Viipurin hovioikeuden kanneviskaali ehtii ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, saa asia jo uuden käänteen. Kirjelmässään 11.11.1914, siis pari päivää Viipurin hovioikeudelle lähetettyjen kirjeiden päiväyksen jälkeen, prokuraattori Kasanskij ilmoittaa tapahtumasta myös kenraalikuvernööri Seynille selittäen samalla toimenpiteensä asian johdosta. Mutta kenraalikuvernööri ei haluakaan odottaa asian ratkaisua Viipurin hovioikeudessa, vaan päättää 13.11.1914 erottaa Svinhufvudin virastaan.

Tehtyään päätöksensä Svinhufvudin erottamisesta kääntyi kenraalikuvernööri vielä samana päivänä kirjelmällä senaatin puoleen pyytäen sitä ryhtymään asianmukaisiin toimenpiteisiin päätöksen toimeenpanemiseksi ja Lappeen tuomiokunnan tuomarinviran täyttämiseksi lain säätämässä järjestyksessä.

Seuraavana päivänä, 14.11.1914, kenraalikuvernööri ilmoitti venäjänkielisessä kirjelmässä myös prokuraattorille Svinhufvudin erottamisesta.

Ennenkuin kenraalikuvernöörin erottamispäätös joutuu Svinhufvudin käsiin, kiertää se noin viikon ajan virastosta toiseen ollen tarkan käsittelyn alaisena senaatissa, Viipurin hovioikeudessa ja Viipurin läänin kuvernöörinvirastossa.

Kenraalikuvernöörin päätöksestä ja viranomaisten välisestä kirjeenvaihdosta ja neuvotteluista ei Svinhufvudilla ollut edeltäkäsin varmaa tietoa. Lähetettyään vastauksensa Kasanskijlle hän oli jäänyt mielenkiinnolla odottamaan sen seuraamuksia. Kahteen viikkoon ei ollut kuulunut mitään, mutta jo samana päivänä; jolloin hänet erotettiin, sai hän puhelimitse kuulla siitä apulaisenaan, hovioikeudenauskultantti Toivo Tapanaiselta. Tämä istui silloin Valkealan käräjiä ja oli saanut eräältä tuttavaltaan Helsingissä tiedon kenraali kuvernöörin päätöksestä. Viikkoa myöhemmin, 20.11.1914, palatessaan Lappeen käräjiltä, joilla oli ollut mukana seuraamassa poikansa Yngven ensimmäisiä tuomarintehtäviä, sai Svinhufvud virallisen ilmoituksen, erottamispäätöksen, jonka kenraalikuvernööri Seyn oli antanut ja joka kuului seuraavasti:

»Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattorin toimituskunnalle osoittamassaan kirjelmässä kuluvan lokakuun 31 p:ltä (u. 1.) N:o 518 on Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud rohjennut mitä jyrkimmässä ja häikäilemättömimmässä muodossa kieltää sekä tammikuun 20 p:nä 1912 Armossa vahvistetun lain voimassaolon Suomessa, joka laki koskee Venäjän alamaisten saattamista oikeuksissaan yhdenvertaisiksi Suomen kansalaisten kanssa, että myöskin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa vallasta ja Hänen Majesteettinsa Keisarin korkeimmanomakätisesti allekirjoittamalla julistuksella tapahtuneen senaattori Kasanskijn nimityksen laillisuuden Keisarillisen Suomen Senaatin Prokuraattorin virkaan. Kieltäytyen takaperoisten mielipiteidensä vuoksi tunnustamasta hra Kasanskija lailliseksi Prokuraattoriksi, on Svinhufvud tällä verukkeella sen lisäksi julennut olla noudattamatta hänen täysin laillista vaatimustaan, jonka oli aiheuttanut välttämättömyys soveltaa erääseen vankiin nähden helmikuun 21 p:nä 1913 annettua Korkeimmanomakätisesti allekirjoitettua Armollista asetusta armonosoituksista väestölle Romanovin Hallitsijahuoneen 300-vuotisen Hallituskauden johdosta. Svinhufvudin täten osoittama avoin ja julkea epäkunnioitus ja tottelemattomuus lakeja, Korkeimman Vallan käskyjä ja niin korkeassa asemassa olevaa henkilöä vastaan, kuin Senaatin Prokuraattori on, osoittaa ilmeisesti, että valtakunnallisen järjestyksen ja oikeudenkäytön etujen vuoksi ei Svinhufvudia enää käy suvaitseminen valtion palveluksessa yleensä ja tuomarinvirassa eritoten.

Tähän katsoen määrään minä 6 artiklan nojalla toukokuun 20 (kesäkuun 2) p:nä 1904 (Suomen Suurir. asetusk. N:o 35) annetussa Armollisessa asetuksessa siitä, että sotajoukkojen hallinnosta sodassa ja linnoitusten hoidosta annettujen asetusten sekä sotatilaan julistettuja paikkakuntia koskevain säännösten vaikutus ulotetaan Suomenmaahan: että Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud eroitetaan nykyisestä virastaan.»

Hovioikeuden lähettämässä liitekirjeessä ilmoitettiin samalla, että hovioikeudenauskultantti Toivo Elias Tapanainen oli määrätty hoitamaan viransijaisuutta tuomiokunnassa ja että hovioikeudenauskultanteille Elias von Hertzenille ja Yngve Svinhufvudille aikaisemmin annetut määräykset käräjien istumisesta jäivät edelleen voimaan.

‒ Ennenkuin sain Bonsdorffilta vastaustakaan, tuli jo tieto, että Seyn oli sotalakien nojalla erottanut minut virastani. Erokirja oli lähetetty Viipurin hovioikeuteen määräyksellä, että se lähetetään sieltä edelleen minulle.

Hertzen, joka oli määrätty istumaan Luumäen käräjät, ilmoitti heti, ettei hän tällaisilla määräyksillä rupea niitä istumaan. Olin nimittäin jo aikaisemmin hovioikeudelta pyytänyt ja saanut Hertzenille virkamääräyksen istua Luumäen käräjät. Kun nyt oli tullut toinenkin määräys, jonka mukaan Hertzenin olisi pitänyt Tapanaisen sijaisena istua mainitut käräjät, ilmoitti Hertzen, ettei hän voi istua niitä, koska jälkimmäinen määräys oli laiton ja voitaisiin luulla, että hän sen perusteella ryhtyisi virkaa toimittamaan. Minä myönsin, että hän oli oikeassa ja päätin itse istua nuo käräjät.

RATKAISEVIA PÄIVIÄ.

Luettuaan kenraalikuvernöörin erottamispäätöksen oli Svinhufvud heti selvillä siitä, että hän kaikesta huolimatta tulisi jatkamaan virkansa hoitamista, vieläpä istumaan itse Luumäen syyskäräjät, joiden istumisen hovioikeus hänen omasta pyynnöstään jo aikaisemmin oli määrännyt Hertzenin tehtäväksi. Senpä kai viranomaisetkin aavistivat, koska Viipurin läänin kuvernööri 18.11.1914 lähetti kaikille Lappeen kihlakunnan nimismiehille seuraavansisältöisen kirjeen:

»Samalla kun Teille tiedoksenne ilmoitetaan, että Suomen Kenraalikuvernööri on lokakuun 31 (marraskuun 13) päivänä 1914 antamallaan päätöksellä eroittanut virasta Lappeen tuomiokunnan tuomarin, hovioikeudenasessori Pehr Evind Svinhufvudin, käsketään Teitä, jos asessori Svinhufvud tämän jälkeen ryhtyisi joihinkin tuomarinvirkaan kuuluviin tehtäviin sanotussa tuomiokunnassa, estämään hänet niitä suorittamasta ja siitä heti minulle ilmoittamaan.»

Pari päivää erottamisensa jälkeen, 22.11.1914, Svinhufvud lähetti
Viipurin hovioikeudelle postitse seuraavan vastauksen:

»Viipurin läänin Kuvernöörin toimenpiteestä olen saanut Keis. Hovioikeuden kirjelmän 17 p:ltä tätä kuuta N:o 2249 ynnä sen mukana jäljennöksen Suomen Kenraalikuvernöörin päätöksestä samaa kuuta, jossa Kenraalikuvernööri, perusteeksi mainiten »Armollista asetusta» 2 p:ltä kesäkuuta 1904 m.m. sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta Suomenmaahan, lausuu erottavansa allekirjoittaneen Lappeen tuomiokunnan tuomarinvirasta. Kirjelmässään Keis. Hovioikeus sen ohessa antaa minulle tiedoksi, että Keis. Hovioikeus on määrännyt Hov. ausk. Toivo Elias Tapanaisen toistaiseksi hoitamaan mainittua tuomarinvirkaa.

Oikeusjärjestykseemme kuuluvan ikivanhan periaatteen mukaan, joka on ilmilausuttu m.m. 21 p:nä helmikuuta ja 3 p:nä huhtikuuta 1789 annetussa Yhdistys- ja vakuutuskirjassa, voidaan tuomareita erottaa virastaan ainoastaan laillisen tutkimuksen ja tuomion kautta. Sellaista tutkimusta tässä ei ole tapahtunut eikä laillista tuomiota annettu. »Armollinen asetus» sotatilaa koskevain säännösten ulottamisesta Suomeen ei ole syntynyt siinä järjestyksessä kuin Suomen perustuslaissa säädetään; se ei ole mikään laki Suomessa. Kenraalikuvernöörin tuohon »asetukseen» nojautuva päätös on siis laiton ja pätevyyttä vailla. Samasta syystä se määräys, jolla Keis. Hovioikeus on antanut Auskultantti Tapanaisen tehtäväksi toistaiseksi hoitaa Lappeen tuomiokunnan tuomarinvirkaa, on pätevyyttä vailla.»

Samanaikaisesti lähetti myös Hertzen oman ilmoituksensa siitä, ettei hän tule istumaan Luumäen käräjiä, koska Svinhufvudin erottaminen oli laiton teko.

Saatuaan kuulla Svinhufvudin kirjeestä lähetti Viipurin läänin kuvernööri heti kenraalikuvernöörille salaiseksi merkityn venäjänkielisen kirjeen, jonka hänen »erityisten» asiainsa esittelijä Anatol Aleksandroff laati ja jossa hän ilmoitti m.m.:

»Tämän johdosta minä uudelleen kirjeessä kaikille Lappeen tuomiokunnan nimismiehille tehostin, että he eivät missään tapauksessa saa sallia Svinhufvudin jatkaa tuomarintointaansa, ja jos hän omavaltaisesti ilmaantuisi oikeussaliin hoitaakseen tuomarintehtäviään, on heidän poistettava hänet ja passitettava Viipurin lääninvankilaan. Jos Svinhufvudilla todella on niin paljon rohkeutta, että panee täytäntöön kirjeessään Hovioikeudelle lausumansa uhkauksen, niin luulisin tarkoituksenmukaiseksi karkoittaa hänet johonkin keisarikunnan etäiseen kuvernementtiin, mikä toimenpide on kokonaan Teidän Ylhäisyytenne toimivaltaan kuuluva.»

»Millä tavalla Hovioikeus tulee suhtautumaan näihin Svinhufvudin ja
Hertzenin röyhkeihin mielenosoituksiin, on toistaiseksi tietämätöntä,
mutta tulen minä siitä tiedon saatuani heti ilmoittamaan Teidän
Ylhäisyydellenne.»

Kun maan sanomalehdissä julkaistiin uutinen Svinhufvudin virastaerottamisesta, herätti se suuttumusta kaikkialla. Muutamia ystäviä saapui Kotkaniemeenkin puristamaan Svinhufvudin kättä. Niinpä kävivät hänen luonaan autolla Viipurista käsin pankinjohtaja Johannes Lundson ja varatuomari Severin Avellan. Niinikään kävi hänen luonaan uudelleen vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Hänen käynnistään Svinhufvud kertoo:

— Silloin tuli Bonsdorff uudelleen Kotkaniemeen. Jo ensimmäisellä kerralla täällä käydessään hän oli esittänyt, että tulisin Helsinkiin ja rupeaisin yhdessä hänen kanssaan puuhaamaan saksalaisella linjalla. Minulle oli kuitenkin silloin kasaantunut niin paljon töitä ja olin niin kiinni tuomiokuntani hoidossa, etten päässyt lähtemään. Kun nyt oli tullut tieto, että Seyn oli antanut minulle eropassin, tuli Bonsdorff taas ja sanoi:

Selitin hänelle, etten ole vieläkään ihan valmis, sillä en aio totella
Seynin käskyjä, ennenkuin hän väkivalloin ajaa minut pois virasta.
Sitten kun se tapahtuu, olen kyllä valmis lähtemään. Mutta Bonsdorff
vastasi:

»Se on turhaa härkäpäisyyttä vain sinun puoleltasi! Eihän ole mitään käytännöllistä hyötyä vastaanponnistelemisesta, sillä kyllä ryssät kuitenkin ajavat sinut pois, kun ovat kerran eropassinkin antaneet!»

»Tule nyt vain Helsinkiin; koetetaan päästä yhteistoimintaan saksalaisten kanssa, ja siihen sinua tarvitaan mukaan!»

Minä olin näet ollut jo niin kauan ryssien vastustuspuuhassa, että minun piti jatkaa loppuun saakka. Velvollisuuteni oli seisoa paikoillani viimeiseen asti. Olin muillekin saarnannut, ettei saa lähteä, jos viranomaisilta tulee laiton erokäsky.

Sanoin siis Bonsdorffille, että jos minä nyt jätän virkani, voidaan sanoa, etten ole seurannut omaa oppiani, vaan jättänyt virkani heti kun käsky tuli. Eihän Bonsdorff ollut tyytyväinen päätökseen, mutta niine hyvineen erottiin. Lupasin kyllä tulla mukaan, kun ryssät ensin ajavat minut virastani, ja sovittiinkin, että sitten ryhdytään vetämään vahvasti samaa köyttä.

Samanaikaisesti kuin viranomaiset neuvottelivat Svinhufvudin erottamisesta, julkaistiin maan sanomalehdissä uusi venäläistyttämisohjelma, joka julkeudessa ylitti kaikki aikaisemmat sortomääräykset ja toteutettuna olisi saattanut maan kaikki virastot venäläisen valvonnan alaisiksi ja tehnyt siten täydelleen lopun Suomen autonomiasta. Tämä uusi suunnitelma oli Korevon komitean työtä, jossa istuivat maamme pahimmat viholliset. Sen 38 pykälää sisälsivät, paitsi määräyksiä Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen hävittämisestä, myöskin täydellisen suunnitelman yliopiston, koulujen ja rautatien venäläistyttämiseksi. Niinikään sisältyi siihen erityisiä toimenpiteitä yhdistyksiä, kokouksia ja sanomalehtiä vastaan sekä virkamieskuntamme venäläistyttäminen ja paikallistuomioistuinten asettaminen Pietariin vastarinnan murtamiseksi.

Tämä ohjelma julkaistiin samaan aikaan kuin Venäjän armeija oli aloittanut suuren hyökkäyksensä Puolan kautta Saksaan ja oli matkalla Berliiniä kohden. Tuntui kuin Venäjän natsionalismi olisi nyt aloittanut myös lopullisen sotamarssinsa Suomeen ja pyrkinyt kaikin emoin muuttamaan maamme venäläiseksi kuvernementiksi.

Maanantai-iltana marraskuun 23 p:nä Svinhufvud istui teepöydän ääressä perheensä keskellä tietämättä mitään niistä neuvotteluista, joita viranomaiset kävivät hänen kohtalostaan. Mutta ilmassa tuntui kuitenkin aavistusta myrskyisistä tapahtumista. Olihan tärkeimmät ja kiireimmät työt saatettu kuntoon kaiken varalta, ja matkatavaratkin käräjiä varten oli laitettu valmiiksi. Huomennahan oli vaikeneva se päivä, jolloin Luumäen jännityksellä odotetut käräjät alkaisivat, käräjät, jotka Lappeen tuomiokunnan tuomari tulisi itse istumaan ryssien eropasseista välittämättä.

Suuri oli Venäjän valta marraskuun tapausten pelästyttämässä maassamme. Täyttyihän Suomi vain täyttymistään venäläisellä sotaväellä. Joka yöhän luikersi Pietarista pitkiä sotilasjunia kuin käärmeitä yli rajan.

LUUMÄEN KÄRÄJÄT JA VANGITSEMINEN.

Vielä eilen liitelivät viimeiset koivunlehdet syystuulessa, pyörivät pihalla aikansa ja lähtivät vihurin mukana kulkemaan Kivijärvelle, jonka selällä vyöryivät laineet vaahtopäisinä, synkkinä ja syksynharmaina. Toiset oli jo sade kaivanut hiekkaan kiinni, mutta toiset lentelivät vielä vapaina, kunnes tarttuivat kosteaan maahan ja jäivät liikkumattomina makaamaan siihen pitkäksi talveksi.

Kartanon vieressä seisova mäntymetsä huojui suuressa tuulessa ja katseli järven vaahtopäitä, jotka kiitivät kilpaa vihureiden kanssa ikäänkuin tahtoen nostaa järven käynnin viimeiseen hurjaan voimaansa. Metsä yritti suojella laineitten selkää vihureilta, mutta yltyikin itse huojumaan, jopa sellaisella voimalla, että rungot natisivat ja vonkuivat kuin myrskysäällä. Mutta yöllä oli maa peittynyt valkoiseen lumeen. Tuuli oli laannut, ja Kivijärvi odotti peilityynenä ohutta jäistä peitettä.

Samana aamuna kuin talven ensi lumi oli tullut maahan — oli jo marraskuun 24:s päivä —, seisoi Kotkaniemen portailla, kotinsa ovella, Lappeen tuomiokunnan tuomari. Tuntui niin omituiselta seisoa siinä keskellä tyyntä talvista maisemaa. Pimeän ja myrskyisen syksyn jälkeen oli talvi tullut niin yhtäkkiä, niin vitivalkoisena, että lumi aivan häikäisi silmiä.

Mutta tyven ja rauha olivat vain tyyntä ennen suurta myrskyä. Sen aavisti kotinsa portailla seisova tuomari lähtiessään täyttämään velvollisuuttaan. Hän sanoi vakavana jäähyväiset vaimolleen, nosti rekeensä matkatavarat ja lähti ajamaan käräjille.

Käräjätalolla, Luumäen aseman lähellä, oli piha täynnä väkeä. Jo aamulla aikaisin, ennen päivän koittamista, oli miehiä alkanut saapua. Monet tulivat aina pitäjän syrjäkulmilta saakka. Ei käräjöimään eikä todistamaan, vaan muuten vain kuulemaan ja näkemään, mitä tapahtuman piti. Tieto oman tuomarin erottamisesta oli voimakkaasti tärisyttänyt Luumäen miesten mieliä. Ja kun huhu oli kertonut kylillä, että tuomari erottamisesta huolimatta tulisi itse istumaan käräjät, ei kukaan tahtonut jäädä kotiin, vaan kiiruhti seuraamaan niiden kulkua.

Tuomarin saapuessa käräjätalolle oli väki jo menossa sisään. Miehet pyyhkivät lumisia saappaitaan porstuan eteen asetettuihin vereksiin havuihin. Mutta tuomarin noustessa reestä siirtyivät miehet syrjään, antoivat tietä ja tulivat itse hiljalleen perässä.

Pian oli pienen talonpoikaistalon sali täpötäynnä väkeä. Lautamiehet istuivat juhlallisina paikoilleen penkkiriveille ja tuomari asettui tuolilleen pöydän taakse. Hänen apulaisensa, hovioikeudenauskultantit Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, ryhtyivät jännittynein mielin seuraamaan käräjäin istumista ja tapahtumain kehittymistä. Mutta Elias Kiuru, käräjätalon isäntä, meni ulos pihalle pitämään silmällä vangitsijoita, joiden aavistettiin saapuvan.

Ensimmäisenä päivänä oli käräjillä myös saapuvilla varatuomari Bertil Brunou, viipurilainen asianajaja ja Svinhufvudin entinen apulainen, mutta hän matkusti jo toisena päivänä takaisin Viipuriin odottamaan oman asiansa esilletulemista.

Lain määräysten mukaan aloitettiin käräjät nytkin lyhyellä jumalanpalveluksella. Luumäen pastori O.V. Päiviö nousi seisomaan ja saarnaamaan. Hän muistutti mieliin velvollisuutta toimia aina omantunnon mukaan, silloinkin, kun velvollisuuden täyttäminen saattaisi tuntua raskaalta. Lopuksi hän luki rukouksen pyytäen Jumalaa siunaamaan ja oikein säätämään ne tuomiot, jotka alkavilla käräjillä tulisivat langetettaviksi. Rukouksen loputtua laulettiin virsi, johon käräjäväki hartaasti yhtyi. Sen päätyttyä julisti tuomari käräjät alkaneiksi. Mutta sitä ennen hän kysyi lautamiehiltä, tahtoivatko he istua käräjiä hänen kanssaan siitä huolimatta, että hänet oli erotettu, vastasivat myöntävästi.

Seisottiin pihamaalla ja pidettiin käräjätaukoa. Miehet tarinoivat piiput hampaissa. Keskusteltiin ja odotettiin. Asemalta kuului Viipurin junan vihellys. Laiturille pysähdyttyhän puuskutteli se siinä rauhattomana hetken ja jatkoi jälleen matkaansa. Kohta näkyi tiellä sanantuoja. Ryssät eivät vieläkään olleet tulleet. Jo toista päivää oli käräjiä pidetty, käyty joka junalla tiedustamassa, odotettu ja aavistettu, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Arveltiin ryssien jo ehkä jättävän asian sikseen.

Vähitellen siirryttiin sisään ja ryhdyttiin jatkamaan käräjien istumista. Alkoi jo hämärtää.

Mutta yhtäkkiä, neljännentoista asian ollessa esillä, juoksi sisään
Elias Kiuru ja ilmoitti:

Kymmenet katseet suuntautuivat maantielle. Väkijoukon päitten takaa näkyi auto poliiseineen. Hetken päästä seisoivat vangitsijat jo ovella.

— Viipurin läänin kuvernöörin määräyksestä keskeytämme käräjät ja pidätämme teidät, ilmoitti Viipurin poliisimestarin apulainen Grigorjeff röyhkeästi ja lakkia päästään nostamatta.

— Minä olen istuva tuomari enkä teidän edessänne: nouse seisomaan, silloin kun istun oikeutta.

Nyt yrittivät poliisikonstaapelit käydä jo käsin kiinni Svinhufvudiin, mutta hänen torjuva katseensa; sai heidät peräytymään. Silloin Grigorjeff ilmoitti:

— Saatte tunnin aikaa järjestääksenne paperinne, jotka teidän tulee jättää tänne!

Käräjätuvassa oli koko keskustelun ajan vallinnut painostava hiljaisuus. Luettuaan vangitsemismääräyksensä tuomari nousi, ulkonaisesti täysin tyynenä, ja lähti laittamaan matkatavaroitaan kuntoon. Kun kaikki oli valmista, sulkivat poliisit käräjähuoneen ovet ja sinetöivät ne.

— Taisi olla tiistaipäivä, kun aloin istua Luumäen syyskäräjiä. Odotettiin, että tietysti viranomaiset lähettävät jonkun ottamaan minut kiinni tai ainakin estämään käräjien pidon. Ensimmäisenä päivänä ei kuulunut yhtään mitään. Seuraava päivä kului samoin puoleenpäivään asti. Aamulla kävivät apulaiseni kurkistamassa jokaista junaa, joka tuli Viipurista, varsinkin päiväjunaa, joka tuli kolmen tai neljän aikaan, mutta tuli sana, etteivät poliisit vieläkään tulleet. Silloin aloitettiin kaikessa rauhassa iltaistunto ja ajateltiin, ettei tänään ole mitään hätää. Mutta yht'äkkiä tulivat poliisit biilillä. Niitä oli kaksi poliisiupseeria, Grigorjeff oli toisen nimi ja toisen v. Gross, ja niillä oli kolme pitkää poliisia matkassa. Ne tulivat keskellä istuntoa — oli juuri todistajain kuulustelu jossakin jutussa —, ja siihen loppui käräjien pito minun puoleltani. Todistajat jäivät suu auki seisomaan ja ihmettelemään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Minä arvasin poliisien asian ja kysyin, keitä tulijat ovat. Ne vastasivat, että minut piti vangita ja viedä Viipurin lääninvankilaan. Pyysin kuitenkin näyttämään papereita. Ne olivat Seynin ja Viipurin läänin kuvernöörin laittamia. Vastasin silloin:

»En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta laitonta se on!»

Ne antoivat minulle yhden tunnin aikaa ja sanoivat, että tuomiokunnan paperit pitää jättää entiselleen, mutta omat tavarat saa järjestää matkakuntoon.

Tunti on jo kulunut. Käräjäväki on tungeksinut pihamaalle ja maantielle auton vierelle. Ympäröivistä kylistä ovat naiset ja lapsetkin tulleet katsomaan.

Yngve Svinhufvud oli juuri sinä hetkenä poissa käräjätalolta, kun poliisit saapuivat. Hän oli kiiruhtanut asemalle vuorostaan tiedustelemaan, joko vangitsijat nyt saapuvat. Hänen palatessaan oli jo isä vangittu, auto maantiellä ja piha pelästynyttä väkeä täynnä.

Jo saapuu Svinhufvud mustaan talviturkkiin pukeutuneena ja matkalaukku käsissä. Pihalla odottaa väkijoukko, jonka rivit ovat taajentumistaan taajentuneet, ja väistää hänelle tietä. Miesten kädet puristuvat nyrkkiin, ja päät paljastuvat. Sanattomin katsein he seuraavat hänen askeliaan luoden kantapäillä seuraaviin poliiseihin katseen, joka saa näiden kasvot kalpenemaan.

Juuri kun Svinhufvud astuu poliisin saattamana portailta pihan poikki autoa kohden, tulee häntä vastaan varatuomari Martti Eklund, hänen entinen apulaisensa, joka on saapunut hetki sitten junassa Kouvolasta käsin ajamaan asioitaan Luumäen käräjille. Nähdessään hänet sanoo Svinhufvud:

Svinhufvudin astuessa autoon katkaisee Martti Eklund hiljaisuuden. Hän nousee väkijoukon keskelle, koroittaa äänensä ja ryhtyy pitämään puhetta. Mutta tuskin on hän ehtinyt sanoa ensimmäiset sanansa, kun poliisi keskeyttää hänet.

Mutta vielä ei ole suuttumuksen myrsky vaimennettu. Aidan vierellä nousee puhumaan toinen mies, yksi Luumäen isännistä, mutta kaatuu maantieviereen poliisin nyrkin iskusta. Samassa vierähtää auto liikkeelle hämärtävään kylään, mutta lumivalkeata tietä pitkin. Eläköönhuuto, Suomen oikeudelle ja sen puolustajalle kohotettu, nousee talviseen hämärään. Se on loukatun kansan vastalause väkivaltaa vastaan.

Käräjätalon pihalla on jälleen hiljaista. Valot syttyvät kylän mataliin taloihin ja näkyvät surullisina pimeässä yössä.

Siellä, missä Kotkaniemeen erkaneva kartanotie yhtyy Viipurin maantiehen, seisoo talvisessa kylmässä tuomarin vaimo, Ellen-rouva, odottaen joka minuutti aseman suunnalta saapuvaa autoa. Puhelimitse oli Kotkaniemeen hetki sitten ilmoitettu tuomarin vangitsemisesta, ja heti oli juostu tien mutkaan katsomaan ja hyvästiä sanomaan. Vieressä seisovat männyt heittivät synkän varjon maantielle. Edessä häämötti hiljainen Toikkalan kylä harmaine rakennuksineen.

Jo kuului auton surinaa pimeästä metsästä. Lyhdyt valaisivat tien mutkaa. Mutta tuskin oli auto ilmestynyt kohdalle, kun se jo oli kadonnut samaan hämärään, josta oli tullutkin. Vain sen ääriviivat olivat erottuneet öistä kylää vastaan.

Ei ollut autossa istunut tuomarikaan nähnyt tien mutkassa värisevää vaimoaan, ei edes aavistanut, että sanoma vangitsemisesta oli jo tullut tämän korviin.

Jo näkyvät Lappeenrannasta hämärät tulet. Pimeällä maantiellä erottuvat poliisien kasvot valoja vastaan. Heidän vierellään istuva Lappeen tuomiokunnan tuomari, jonka he väkivalloin ovat raastaneet virastaan ja kodistaan, ei ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. Koko matkan on vallinnut syvä hiljaisuus, jonka on katkaissut vain tien käänteissä kuuluva auton törähdys. Entistä synkempään pimeään katoaa jälleen maantie. Mutta ennenkuin Viipurin tulet alkavat näkyä, pysähtyy auto yht'äkkiä pimeässä metsässä. Siihen tullutta vikaa ryhdytään kiireellä korjaamaan, mutta sillä aikaa kuin autoa korjataan, palelevat poliisiupseerit miehineen ohuissa pukimissaan, hyppivät lumisella tiellä, paukuttavat käsiään ja palelevat sittenkin.

Hetken kuluttua auto jatkoi matkaansa. Taivaalla näkyivät heikkoina Viipurin valojen kajastukset. Maantiellä kiiruhti vastaan yksinäinen reki, väisti tiensyrjään ja jäi ihmetellen katsomaan mustaa autoa. Kohta piirtyivät eteen Viipurin linnan jäyhät muurit. Ne seisoivat synkkinä vartiopaikallaan, ja niiden piirteissä kuvastui vuosisatojen kärsimys. Ne olivat nähneet miespolven toisensa jälkeen elävän ja taistelevan Suomen puolesta, ja ne olivat itse suojelleet Karjalaa ja koko Suomea.

Tuntui kuin Viipurin linnan muurit seisoisivat tänä iltana ylpeinä vartiopaikallaan, sillä ne ovat jälleen nähneet uuden sukupolven puolustavan Suomen kunniaa. Ja vaikka linnan tornit kohoavat synkkinä öiselle taivaalle, satojen valojen ympäriltä sammuttua, piirtyvät niiden varjot kuitenkin, himmeinäkin, yhtä taipumattomina ja jäykkinä kuin vuosisadat sitten Suomenlahden väräjävään pintaan. Valot ovat sammuneet ympäriltä, mutta eivät kansan sydämistä. Siellä värähtelee vielä toivo isänmaan vapaudesta.

Samaan aikaan kuin auto vieri Salpausselän maantietä Viipuria kohden, oltiin kaupungissa kiireisessä toiminnassa. Pankinjohtaja Lundsonille oli puhelimitse ilmoitettu Svinhufvudin vangitsemisesta, ja hän oli heti tiedon saatuaan järjestänyt vahdit kaupungin tärkeimpiin paikkoihin, jotta voitaisiin saada selville, minne vanki viedään. Ensimmäiset vahdit olivat valleilla venäläisten kasarmien kohdalla, jonne arveltiin vangitsijain yrittävän piilottaa Svinhufvudin. Toiset vahdit olivat linnan sillalla ja kolmannet asemalla, koska pidettiin mahdollisena, että vangitsijat toisivatkin Svinhufvudin junaan joltakin väliasemalta ja johtaisivat siten etsijät harhaan.

Vartijoina olivat monet Lundsonin hyvät ystävät, kuten varatuomarit Severin Avellan ja Edvard Hällfors sekä toimittaja Mikko Puhakka. Lundson itse hoiti vartijain järjestelyä ja puhelinta. Kaikista näistä järjestelyistä huolimatta ei Svinhufvudin tuloa kaupunkiin huomattu, sillä vangitsijat olivat valinneet näkymättömän tien. Kaikkein vähimmin aavisti Svinhufvud itse, että hänen ystävänsä Viipurissa vartioivat häntä.

Svinhufvudin ryhtyessä istumaan Luumäen käräjiä yritettiin Viipurin lääninhallituksesta soittaa pitäjän nimismiehelle ja tiedustella asiain kulkua. Siitä huolimatta, että yritystä uusittiin viiteen eri kertaan, ei yhteyttä Luumäelle saatu. Puhelimen ilmoitettiin olevan epäkunnossa.

Seuraavana aamuna soitti kuitenkin Luumäen nimismiehen rouva lääninhallitukseen ja ilmoitti miehensä sairastuneen. Tämä oli tietysti tekosyy, sillä nimismies ei tahtonut ryhtyä vangitsemaan Svinhufvudia, vaan tekeytyi hänen neuvostaan mieluummin sairaaksi. Kun rouvalta tiedusteltiin, kuka istui Luumäen käräjiä, sanoi hän, ettei hän sitä tiennyt. Silloin päättivät viranomaiset tiedustella asiaa erään yksityishenkilön välityksellä. Tämä pääsikin puhelinyhteyteen Luumäen kanssa ja sai tietää, että:

»Saatuani nämä tiedot» -— niin kertoo vääristellen Viipurin läänin kuvernööri Anatol Aleksandroffin laatimassa salaisessa venäjänkielisessä kirjelmässä kenraalikuvernöörille — »minä heti määräsin Viipurin kaupungin apulaispoliisimestarin kapteeni Grigorjeffin matkustamaan Luumäelle, jonne tämä komissaari von Grossin ja kolmen konstaapelin seurassa saapui kello neljän jälkeen iltapäivällä. Käräjiä pidettiin parhaillaan, ja puheenjohtajana istui Svinhufvud tuomarinpöydän takana. Poliisin astuessa oikeussaliin vaikeni hän ja kalpeni huomattavasti. Yleisö sitävastoin ei ollut poliisin tulosta sanottavasti milläänkään. Julistettuaan kovalla äänellä istunnon päättyneeksi kapteeni Grigorjeff astui Svinhufvudin luo ja julkiluki määräyksen hänen vangitsemisestaan. Svinhufvud halusi antautua kapteenin kanssa joihinkin keskusteluihin, mutta tämän ilmoitettua, ettei hän voi ottaa kuullakseen mitään selittelyjä, Svinhufvud yritti ruveta pitämään puhetta läsnäoleville, minkä kapteeni Grigorjeff kuitenkin keskeytti heti alkuunsa. Nähdessään, ettei hänen onnistuisi puhua yleisölle, Svinhufvud kääntyi jälleen Grigorjeffin puoleen ja pyysi lupaa saada muuttaa pukua, mikä hänelle myös sallittiin. On merkille pantava, että Svinhufvudilla, joka asuu 3—4 km:n [todellisuudessa 6 km:n] päässä oikeuspaikalta olevalla tilallaan, oli viereisessä huoneessa pito- ja liinavaatteita y.m. sisältävä matkalaukku, jonka hän otti mukaansa autoon. Ajateltavissa on, että Svinhufvud oli varustautunut kaikkien tapausten varalta. Mitään vihamielisyyttä ei kokoontuneen yleisön taholta havaittu; vasta sitten kun auto ja siinä ollut pidätetty lähti liikkeelle, kuultiin muutamia 'eläköön'-huutoja.»

Jossakin hyvin kaukana leimahtelevat taivaalla kirkkaat salamat, ja valtaisa tykkien jyrinä kantaa penikulmien päähän. Ne ovat koston salamoita, mutta ne eivät näy Suomen taivaalle. Ne ovat vapauteen pyrkivän poljetun oikeuden jyskettä, mutta ne eivät kuulu Viipurinlinnan porteille. Eivät ainakaan vielä tänä yönä.

VANKINA VIIPURISSA.

Tunti sitten oli auto pysähtynyt vankilan oven eteen. Oli seisottu jossakin ahtaassa kansliassa tarkastettavana ja tutkittavana. Paperit oli otettu pois, vieläpä vyöltä puukkokin, jota ei koskaan ollut tarvinnut toiselle antaa. Se oli uskollisesti heilunut kupeella vuodesta toiseen ikäänkuin uhman merkkinä. Nyt oli sekin otettu pois.

Sinä iltana valvottiin Kotkaniemessä myöhään eikä nukuttu yölläkään.
Koko illan olivat puhelimet soineet Viipuriin. Oli touhuttu ja pakattu.
Ellen-rouvan tuli jo aikaisin seuraavana aamuna matkustaa Viipuriin.
Niin oli sovittu pankinjohtaja Lundsonin kanssa, jonka kodin turviin
tuomarin puoliso kutsuttiin.

Oli vielä pimeä, kun reki vierähti Kotkaniemen portailta talviseen pimeään, sama reki, joka päivää, kahta aikaisemmin oli kuljettanut käräjätalolle Luumäen tuomaria. Nyt istui samassa reessä hänen vaimonsa oudoin aavistuksin. Edessä oli synkkä tie, mutta vielä synkempi oli itse elämä.

Asemalla, junaan noustessa, näkyi laiturilla tuttuja kasvoja, joilla kuvastui vakava osanoton ilme. Mutta junassa istui vieraita, tuntemattomia ihmisiä, jotka välinpitämättöminä, melkein ynseästi, katsoivat uutta matkustajaa. Juna vihelsi niinkuin ennenkin, lähti nytkähdellen liikkeelle ja vauhtiin päästyään kiiti hyvää kyytiä kohti tuntematonta. Vain muutamille asemille se pysähteli hetkeksi viheltämään ja ajoi suoraan Viipuriin.

Yksinäisiä jalankulkijoita kiiruhti Viipurin katukäytävillä, ja aseman edustalla kuului kimeä sanomalehtipojan ääni. Elämä tuntui sykkivän Viipurissa samassa tahdissa kuin ennenkin. Aamun sanomalehdissä oli kyllä uutinen Svinhufvudin vangitsemisesta, mutta se oli lyhyt ja asiallinen. Koko maan sanomalehdistö kertoi tapahtuman vain lyhyin uutisin, uskaltamatta sanallakaan sanoa mielipidettään sen johdosta. Tuntui kuin noissa sanomalehtiuutisissa olisi kaikkein elävimmin kuvastunut kansan ahdistus. Ne eivät voineet julkaista uutista edes suurin, sanovin otsikoin, puhumattakaan vastalauseista. Julkisen sanan piti vaieta silloinkin, kun oli kysymyksessä kansan pyhimpien oikeuksien puoltaminen.

Mutta Suomen kansa oli oppinut lukemaan rivien välistä. Kädet puristuivat nyrkkiin, kun tuli tieto eduskunnan monivuotisen puhemiehen vangitsemisesta, ja viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään katkesivat.

Kun Lappeen tuomiokunnan tuomari aamulla rauhattoman päivän ja yön jälkeen istui koppinsa vuoteen vieressä, kuului käytävällä askelten kaiku. Vartija avasi oven ja kehoitti vankia seuraamaan mukana kansliaan. Siellä oli tuomarin puoliso jo odottamassa. Outo väristys kävi läpi molempien ruumiin. Eilen omassa kodissa ja tänään vieraassa vankilassa. Katseet puhuivat ja sanat vaikenivat.

Sinä vuonna, jolloin Lappeen tuomiokunnan tuomari tuotiin vankina Viipuriin, oli lääninvankilan päällikkönä Arvid Stråhlman. Hänen apulaisenaan oli nuori Walter von Gerich, jonka mieltä laiton vangitseminen vavahdutti niinkuin koko Suomen kansaakin. Hän koetti parhaansa mukaan lievittää sitä loukkausta, joka oli kohdannut hänen maanmiestänsä. Jo seuraavana päivänä siirrettiin vanki hänen toimestaan yksinäisestä kopistaan tilavaan ja valoisaan sairaalahuoneeseen. Hänen avullaan pääsi Ellen-rouva joka päivä, toisinaan kahdestikin, tervehtimään miestään. Ja monet tuttavatkin saivat käydä tapaamassa vangittua tuomaria, niiden joukossa pankinjohtaja Lundson ja vanha hovioikeudenneuvos G.W. Homén. Vankilassa käyneiden joukossa olivat myös tohtorit von Numers ja Granberg, jotka tutkivat hänen terveyttään ja myöhemmin hankkivat hänelle runsaasti lääketarpeita.

— Käräjätalosta lähdettiin matkalle avonaisella autolla, ja minä tarkenin siinä hyvin, kun minulla oli turkkini ja karvalakkini, mutta poliiseja paleli koko lailla, sillä niillä oli liian vähän vaatetta. Kun ajettiin Kotkaniemen tienristeyksen sivu, ei tiellä näkynyt eikä kuulunut mitään. Matka meni koko hyvin muuten, mutta tiellä Lappeenrannan ja Viipurin välillä joutui auto epäkuntoon, ja siinä viivyttäessä poliisit palelivat ja voivottelivat pakkasta.

Vihdoin päästiin perille Viipuriin, ja siellä otettiin ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen yön minä makasin kopissa, en muista missä kerroksessa, mutta seuraavana aamuna vietiin minut lääkärien määräyksestä sairaalaan. Se oli iso huone, jossa oli neljä sänkyä, mutta minä sain asua siellä yksin. Siellä olikin erinomaisen hyvä olla. Ruoat tuotiin kaupungilta, eikä siellä ollut mitään hätää. Ja sinne sai vähitellen tulla tervehtimäänkin. Vaimoni pääsi jo heti alusta.

Hyvä mies vankilassa oli luutnantti Walter von Gerich, josta oli paljon apua. Ståhlman oli vähän arempi ja pysytteli enemmän syrjässä, mutta Gerich järjesti kaikki hyvin. Hän kävi useamman kerran päivässä minua tervehtimässä, ja me juttelimme asioista hyvin paljon.

Eräänä marraskuun harmaana päivänä avautui lääninvankilassa jälleen sen huoneen ovi, jossa asui Lappeen tuomiokunnan tuomari. Sisään astui vanha tuttu, silloinen ratsumestari Hannes Ignatius. Hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Ulkomailta juuri palanneena oli hänellä Ruotsin lehtiä mukanaan. Niissä kerrottiin jostakin muustakin kuin ryssien voitoista, joista kotimaan lehdet olivat olleet uutisia täynnä. Ruotsissa ei sotasensuuri pakottanut sanomalehtiä selittämään tappioita voitoiksi, vaan antoi esittää tosiasiat sellaisinaan. Ja ne olivat ryssille vähemmän mieluisia. Marraskuun lopulla oli itärintamalla, Kutnon ja Lipnon luona, käyty ankaria taisteluja. Hindenburg oli antanut venäläisille vahvasti selkään ottaen vangiksi kokonaisia rykmenttejä. Tieto saksalaisten voitoista oli vangille iloinen uutinen. Maailmansota saattaisi ehkä murtaa Venäjän vallan ja antaa Suomelle vapauden.

KARKOITUSMÄÄRÄYS.

Oli marraskuun 28:s päivä. Vanki istui vuoteensa reunalla ja tutki edessä olevaa ranskankielistä Venäjän historiaa. Siinä kerrottiin, kuinka Venäjän kansa oli kolmatta sataa vuotta kantanut orjan kahleita. Tataariheimo oli hallinnut suurta kansaa, jolla ei ollut voimaa karistaa päältään vierasta iestä. Kun valta vihdoin oli tullut kansan omille miehille, oli Venäjän kehityksessä alkanut uusi kausi. Vieraita heimoja orjuutettiin, niiden joukossa monia suomensukuisia kansoja, jotka, jos olisivat olleet yksimielisiä, olisivat ehkä voineet selviytyä voittajina taistelussa. Nyt oli heidät lyöty maahan, monet heimot olivat jo kuolleet, ja niiden viimeiset rippeet asuivat hajallaan yli laajan pohjoisen Venäjän. Vanha syrjääninoita Pam oli jo yli 600 vuotta sitten sanonut kansalleen, että Moskovasta ei meille voi tulla mitään hyvää, mutta hänen sanojaan ei uskottu. Seurauksena oli, että Venäjä oli voittanut ensin kaukaisemmat heimokansat ja tullut nyt Suomen porteille. Nevan rannalle oli Pietari-tsaari Isonvihan aikana rakentanut pääkaupunkinsakin. Sataa vuotta myöhemmin Venäjä valloitti Suomen kokonaisuudessaan, mutta ei sentään koskenut Ruotsin lakeihin ja suomenkieleen. Nyt sensijaan oli Venäjä tullut Suomen koteihinkin ja pyrkinyt salakavalasti kuin varas viemään kansalta oikeuden ja äidinkielenkin turvan.

Kun ovi jälleen avautui ja vartija tuli hakemaan vankia kansliaan, oli Svinhufvud yhä edelleen kirjansa ääressä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Todellisuus karkoitti pian mietteet. Edessä seisoi Viipurin kaupungin poliisimestari, joka ryssiä kumartelemalla oli kohonnut asemaansa. Vangin astuessa sisään istui poliisimestari pöytänsä ääressä vakavan näköisenä.

Poliisimestari ilmoitti edelleen, että vanki sai kolme päivää aikaa järjestääkseen asioitaan, minkä jälkeen oli lähdettävä matkalle.

Maan sanomalehdissä oli lyhyt uutinen Svinhufvudin karkoittamisesta.
Niinpä Helsingin Sanomat kertoi vain seuraavaa:

»Viime lauantaina ilmoitettiin Viipurin lääninvankilaan viedylle Lappeen tuomiokunnan tuomarille, asessori P E. Svinhufvudille, että kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin Siperiassa sodan ajaksi.»

Ennenkuin yllämainittu uutinen tuli julkisuuteen, oli kenraalikuvernööri pitänyt hyvää huolta yleisen mielipiteen valmistelemisesta vastaanottamaan karkoitustietoa. Edellisen päivän sanomalehdissä oli nimittäin julkaistu kenraalikuvernöörin selitys vangitsemisen johdosta, mutta siinä oli esitetty vain Kasanskijn ja Svinhufvudin välinen kirjeenvaihto, ei muuta. Kenraalikuvernöörin erottamis- ja karkoittamispäätösten perusteluista ei mainittu sanaakaan.

Samana päivänä kuin Viipurin poliisimestari ilmoitti Svinhufvudille karkoittamisesta, kävi Ellen-rouva tervehtimässä miestään. Tuskin oli hän saanut tietää surusanomasta, kun hän jo ilmoitti olevansa valmis seuraamaan mukana. Niin oli päättänyt tehdä Alma Hasselblattkin, Vaasan pormestarin puoliso, jonka miehen venäläiset jo muutamia kuukausia aikaisemmin olivat raastaneet Siperiaan. Etappitietä oli Ivar Hasselblatt saanut matkustaa kaukaiseen Taraan Omskin kuvernementissa. Puoliso oli tahtonut heti seurata miestään, mutta ei ollut löytänyt häntä. Vasta kuukausien kuluttua saapui Siperiasta kirje, joka kertoi kauheasta matkasta halki Venäjän lakeuksien. Silloin päätti Alma Hasselblatt matkustaa miehensä luokse. Tässä tarkoituksessa hän oli nyt saapunut Viipuriin ja pyytänyt saada yhtyä samaan matkaan Ellen ja P.E. Svinhufvudin kanssa.

Walter von Gerich oli heti tarjoutunut matkaan saattamaan, mutta hänelle ei annettu lupaa siihen. Syy saattajanhankkimis-ajatukseen oli se, että Ellen-rouva ei osannut lainkaan venättä eikä hän olisi voinut yksin matkustaa Venäjällä. Epätietoista myös oli, saisiko hän matkustaa yhdessä miehensä kanssa vai erikseenkö, ja ilman saattajaa ei kuitenkaan uskallettu toimittaa häntä matkalle.

— Olin siellä ollut muistaakseni pari kolme päivää, kun Pekonen kutsui minut ylös kansliaan ja sanoi, että kenraalikuvernööri oli karkoittanut minut Tomskiin. Sitten Pekonen kysyi, tahtoisinko kopion karkoitusmääräyksestä. Vastasin, etten siitä välitä; karkoittaminen oli yhtä laitonta kuin virastaerottaminenkin. Pekonen ilmoitti vielä, että sain kolme päivää järjestää asioitani, olematta kuitenkaan oikeutettu poistumaan vankilasta, ja että ihmisiä sai tulla vankilaan minua tapaamaan.

Kun tuli tieto karkoittamisesta, sanoi vaimoni, että hän lähtee matkaan. Seuraamme päätti yhtyä myös rouva Hasselblatt. Hänen miehensä, pormestari Hasselblatt, vietiin syyskuussa Siperiaan, ja hän sai matkustaa »etappitietä» kaikenlaisten rikollisten kanssa vankilasta vankilaan. Hän sai kärsiä parisen kuukautta, sillä vasta marraskuussa hän tuli perille Taraan. Rouva oli nyt tullut Vaasasta ja tahtoi seurata meitä Omskiin saakka.

Minulla oli vankilassa mukanani ranskankielinen A. Rambaud'n kirjoittama Venäjän historia. Se oli sangen mielenkiintoinen, sillä sen avulla saattoi jonkin verran tutustua Venäjän kansan vaiheisiin ja kirjaviin oloihin. Hannes Ignatius tarjosi jotakin muutakin luettavaa, mutta minä arvelin, etten tarvitse. Tuon Venäjän historian olin kyllä lukenut aikaisemmin käännöksenä, mutta nyt olin ostanut ranskalaisen alkuperäisen ja vähän myöhemmän painoksen.

Rauhaton päivä on jälleen hiljennyt illaksi. Valkeat lumikentät, jotka vielä eilen levittäytyivät yli seutujen, ovat päivän aikana ehtineet sulaa. Ilma on lämmennyt, ja syksyinen, musta maankuori on pilkistänyt uudelleen esiin. Tuuli, joka oli jo mennyt talveksi metsiin nukkumaan, on herännyt pimenevään syksyiseen ilmaan ja vinkuu rauhattomana nurkissa.

Vuoteensa vieressä istuu Lappeen tuomiokunnan tuomari, joka saman päivän aamuna on saanut tiedon karkoitusmääräyksestään. Ajatukset liukuvat jonnekin kauas Siperian aroille, suureen tuntemattomaan, mutta aivan huomaamatta ne palaavat jälleen kotiin Kotkaniemeen. Muistuu mieleen pöydän ääressä istuva perhe, jonka kasvoille lampunvalo jakaa valoja ja varjoja. Muistuu Kotkaniemen ihana hiekkaranta ja Kivijärven kymmenet saaret. Vielä muistuvat mieleen pihakoivut ja niiden vieressä seisova solakka mäntymetsä. Ja vanha Osmokin muistuu mieleen. Tuntuu kuin se seisoisi siinä edessä häntäänsä heilutellen ja hyppien. Sen ilolla ei ole rajaa, sillä nyt mennään metsään.

— No — no — Osmo — oleppas nyt — oleppas nyt — kyllä sitä kohta jo mennään!

Mutta siihen katkesikin muistojen tie. Edessä pilkottivat pienestä ikkunasta vankilan vastapäiset synkät muurit. Ja jossakin niiden sivuseinillä erottui rautaristikoitakin.

Mutta ennenkuin yö tuli, kumartui vanki uudelleen kirjan ääreen. Hänen edessään ei ollut enää Venäjän historia, vaan suomalainen lakikirja. Siihenhän ne olivat kirjoitetut isien pyhät lait, joita nyt oli häväisty ja joiden puolustajat oli teljetty vankiloihin.

Näin kertoo Svinhufvud itse tästä lakikirjasta, jonka hän oli ottanut mukaansa kaukaiselle matkalle:

— Se oli tavallinen lakikirja, 1734 vuoden lakikirja, se on selvä, mikäs se muuten olisi ollut. Se on sentään suurenmoinen, kun sitä saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään siihen. Siitä voi juristi lukea kuinka paljon hyvänsä, ja aina siitä lähtee uutta irti. Jos tuli ikävä, ei tarvinnut muuta kuin ottaa se käsille vain, kyllä siinä aina sai ajan kulumaan.

Samaan aikaan kuin Svinhufvud tutki lakikirjaansa, kiiti yöjunassa Suomen pääkaupunkia kohden kirjelmä, jossa Viipurin läänin kuvernööri kertoi kenraalikuvernöörille toimenpiteistään. Kirje oli salainen ja venäjänkielinen, Anatol Aleksandroffin käsialaa, ja siinä sanottiin m.m.:

»Eilispäivänä toimittivat santarmieverstiluutnantti Peti ja poliisilaitoksen etsivän osaston komissaari Heinjärvi etsivien avustamina huolellisen kotietsinnän Svinhufvudin maatilalla, jolloin otettiin talteen hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa. Etsinnän tuloksista en voi vielä ilmoittaa mitään, sillä everstiluutnantti Peti ja herra Heinjärvi palasivat viime yönä vasta kolmannella tunnilla matkaltaan eivätkä näin ollen ole ehtineet vielä käydä läpi kirjeenvaihtoa kokonaisuudessaan.

Svinhufvudin agitatorinen ja hallitukselle vihamielinen toiminta on siksi tunnettu Teidän Ylhäisyydellenne, ettei minun tarvitse siihen lisätä mitään. Päätöksellänne on hänet määrätty karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin niin kauaksi aikaa, kuin sotatilaa Suomessa kestää. Sodan loputtua lakkautetaan sotatila ja Svinhufvud palaa Suomeen sekä kiukustuneena toimenpiteistä, joihin nykyjään on hänen suhteensa ryhdytty, rupeaa tietenkin jatkamaan hallituksenvastaista toimintaansa vielä laajemmassa määrässä kuin tähän saakka. Tämän estämiseksi, ettekö, Teidän Ylhäisyytenne, katsoisi tarkoituksenmukaiseksi niiden julkeiden rikkomusten vuoksi, jotka Svinhufvud viime aikoina on itselleen sallinut, lähettää häntä koskevat asiakirjat Sisäasiainministeriön Erikoiselle neuvottelukomitealle, joka on oikeutettu karkoittamaan, ellen väärin muista, enintään viiden vuoden ajaksi. Olen vahvasti vakuutettu, ettei Suomelle siitä ole muuta kuin hyötyä.»

KAUNIS ESIMERKKI.

Kieltäytyessään vangitsemasta Svinhufvudia oli nimismies Nordström toiminut omantuntonsa vaatimusten mukaisesti. Hän joutuikin ensimmäisenä kärsimään menettelystään rangaistuksen viranomaisten taholta. Viipurin läänin kuvernööri kiiruhti vielä samana päivänä, jolloin Svinhufvud vangittiin, erottamaan hänet virastaan.

Raportissaan kenraalikuvernöörille 28.11.1914 Viipurin läänin kuvernööri sanoo Nordströmin toiminnasta seuraavaa:

»Koska Luumäen piirin nimismies Nordström, joka kahdesta kiertokirjeestäni huolimatta ei ainoastaan ollut ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin estääkseen Svinhufvudia omavaltaisesti aloittamasta käräjiä — hän jätti tekemättä minulle ilmoituksenkin siitä, joten Svinhufvudille oli käynyt mahdolliseksi laiton tuomarinviran hoitaminen lähes kahden päivän aikana —, vaan vieläpä, kuten jälkeenpäin on selvinnyt, tahallaan sulki puhelimensa tehdäkseen lääninhallitukselle mahdottomaksi päästä yhteyteen hänen kanssaan, on osoittanut ilmeistä tottelemattomuutta ja täydellistä epäluotettavuutta, minä viipymättä marraskuun 12/25 päivänä erotin hänet virasta.»…

Selitettyään senjälkeen määränneensä tutkimuksen toimitettavaksi Nordströmin toiminnasta kuvernööri ilmoittaa aikovansa saattaa hänet vankeusrangaistukseen, jos vain käy ilmi, ettei hän ole toimittanut kuvernöörin määräyksiä poliisikonstaapeleille, niinkuin näyttää todennäköiseltä. Tämän uhkauksen kuvernööri panikin täytäntöön: Nordström sai istua kolme kuukautta vankeudessa.

Saatuaan hovioikeudenauskultantti Elias von Hertzenin 22.11.1914 päiväämän kirjeen, jossa hän ilmoitti kieltäytyvänsä istumasta Luumäen käräjiä, vaati Viipurin hovioikeus kirjelmässään 26.11.1914 häneltä selitystä menettelyynsä. Vastauskirjelmässään 7.12.1914 ilmoitti Hertzen m.m.:

»Koska Hov. asessori P.E. Svinhufvud ei kuitenkaan ollut laillisesti virasta erotettu, oli Hovioikeuden Hov. ausk. Tapanaiselle antama määräys pätevyyttä vailla. Samasta syystä ei Hovioikeus voinut määrätä myöskään minua hänen sijaisenaan istumaan mainittuja käräjiä, vaan oli sekin Hovioikeuden toimenpide pätevyyttä vailla. Tästä syystä en voinut istua noita käräjiä, vaan jäivät ne tuomiokunnan varsinaiselle tuomarille Hov. asessori P.E. Svinhufvudille toimitettaviksi.»

Tästä selityksestä välittämättä tuomittiin Hertzen kärsimään 5 kuukauden vankeusrangaistus. Vuoden 1916 alussa hän suoritti Kuopion lääninvankilassa rangaistuksensa.

Taistellessaan vuonna 1918 Vienan-Karjalassa sairastui Hertzen siellä ja menetti henkensä.

Hovioikeuden auskultantti Toivo Tapanainen oli parhaillaan istumassa Valkealan käräjiä saadessaan 20.11.1914 Viipurin hovioikeuden kirjeen, jossa hänet määrättiin hoitamaan Lappeen tuomiokuntaa Svinhufvudin jälkeen. Istuttuaan käräjät loppuun ja neuvoteltuaan sillä välillä menettelystään pyysi hän kirjelmässään 4.12.1914 vapautusta tehtävästään. Kun ei siihen suostuttu, oli hän pakotettu 7.12.1914 toisessa kirjelmässään Viipurin hovioikeudelle ilmoittamaan, ettei tule missään tapauksessa määräystä noudattamaan. Tämän johdosta määrättiin nostettavaksi syyte häntä vastaan, ja hänet tuomittiin vankeusrangaistukseen 4 kuukaudeksi, minkä hän suoritti Viipurin lääninvankilassa.

Kertomukset Nordströmin, Hertzenin ja Tapanaisen menettelystä todistavat, että Suomessa oli vielä miehiä, jotka uskalsivat panna oman asemansa vaakalaudalle voidakseen puolustaa esimiehensä kunniaa ja ilmaista vastalauseensa hänen laittoman vangitsemisensa johdosta. He kärsivät tietysti rangaistuksensa yhtä syyttömästi kuin Svinhufvudkin, mutta he tekivät sen ilolla, sillä he tiesivät sillä tavoin edistävänsä samaa asiaa, jota Svinhufvudkin menettelyllään tarkoitti osoittaa, nimittäin, että viimeisetkin velvollisuussiteet Venäjään olivat nyt katkenneet.

Mutta ei ainoastaan Suomen sivistyneistö, vaan myöskin yhteinen kansa oli valmis näyttämään solidaarisuudentuntoaan. Hyvänä esimerkkinä siitä on Kotkaniemen isäntärengin Reetun menettely. Hän oli nuorena miehenä tullut kartanoon Padasjoen pitäjästä, jossa hänen isällään oli pieni torppa. Kotkaniemessä hän oli jo ollut alun seitsemättä vuotta, kun Svinhufvud vangittiin. Tänä aikana hän oli seurannut kunnioittavin mielin sitä taistelua, jota käytiin Suomen oikeuksien puolesta. Kun hän sai tiedon talon isäntää kohdanneesta onnettomuudesta ja näki, kuinka suuret taloudelliset vaarat uhkasivat Kotkanientä, tuli hän aamulla ennen Ellen Svinhufvudin Viipurin-matkaa ilmoittamaan tälle, että kyllä hän on valmis nyt hoitamaan Kotkaniemen maita ilman mitään palkkaa. Hän siis, jolla ei mitään ollut, oli valmis luopumaan siitäkin vähäisestä ansiosta, mikä hänelle renkinä kuului, helpottaakseen siten isäntänsä vaikeata asemaa ja auttaakseen häntä säilyttämään Kotkaniemen.

HÄÄT VANKILASSA.

Luumäen kirkosta kuului virrenveisuu viereiseen pitäjäntupaan saakka, jossa istui muutamia naapuri-isäntiä poltellen pyhäpiippuja.

Miesten astuessa kirkkoon on pappi juuri lopettanut saarnansa. Päät penkkiriveissä ovat kumartuneet rukoukseen. Siellä täällä, naisten puolella, vilahtelee valkoisia nenäliinoja silmäkulmilla. Nyt kaikuu papin voimakas ääni yli kirkon. Kuinka hyvin hän onkaan osannut sovittaa rukouksensa sanat. Tuntuu aivankuin hän pyytäisi Jumalan suojelemaan sitä miestä, jonka ne, jotka itsensä olivat ylentäneet, olivat karkoittaneet kaukaiseen vieraaseen maahan. Monet kädet yhtyvät ristiin, ja harras rukous kohoaa taivaalle.

Kohta kuuluvat jo papin sanat hänen kuuluttaessaan kristilliseen avioliittoon toisen ja kolmannen kerran tilanomistaja Olof Alfthanin Pulsasta ja asessorintyttären Mary Svinhufvudin Kotkaniemestä.

Kun karkoitusmääräyksen toimeenpanoa ei alkanut kuulua määräajan kuluttua, heräsi vangin omaisissa halu järjestää Mary Svinhufvudin ja Olof Alfthanin vihkiminen heti, eikä jouluna, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Kihlautunut pari oli jo kerran kuulutettu Luumäellä. Nyt oli vain järjestettävä nopeasti toinen ja kolmas kuulutus sekä hankittava vankilan viranomaisilta lupa saada toimittaa vihkiminen vankilassa, jotta morsiamen isä voisi olla tilaisuudessa läsnä. Walter von Gerich ja Arvid Stråhlman antoivat luvan vihkiäisten järjestämiseen vankilassa omalla vastuullaan. Ja niin oli sunnuntaina keskipäivällä kaikki valmista. Odotettiin vain puhelinsanomaa Luumäeltä toisesta ja kolmannesta kuulutuksesta, jotta vihkiminen voitaisiin laillisesti suorittaa.

Vankilan isossa kansliahuoneessa seisoo pöydän takana virkapukuinen, keski-ikäinen pappi. Hänen edessään on valkopukuinen nuori nainen, jonka kasvot ovat yhtä valkeat kuin morsiuspuku. Vihkimäjuhlan vieraidenkin kasvoilta on hymy paennut. He seisovat kaikki, niin morsiamen äiti kuin sulhasen tädit, aivankuin suuressa surujuhlassa.

Pehr Evind Svinhufvud seisoo syrjässä muista, katselee ja kuuntelee. Mitä hän ajattelee, sen tietävät vain nuo vankilan synkät ristikkoikkunat.

Ovien ohi vilahtaa harmaapukuisia miehiä, jotka vaanivat katseillaan vankia. Joku heistä yrittää tulla sisäänkin, mutta peräytyy kuitenkin takaisin.

— Nuorempi tyttäreni vihittiin, ja se tapahtui lääninvankilan kansliahuoneessa, jotta minäkin saisin olla mukana. Vankilan pappi, Friman, joka oli vanha tuttu, toimitti vihkimisen. Siellä oli vaimoni — ja Yngve — ja minä — rouva Kottelin — ja muutamia Olofin sukulaisia — ja vaimoni äiti — ja keitä siellä oli. Pikkanen seurakunta, vain toista kymmentä henkeä kaikkiaan, ei sen enempää. Gerich se järjesti kaiken. Hän ja Stråhlman saivat jäljestäpäin »skraapan» siitä, että olivat sallineet vihkimisen vankilassa.

Samana päivänä, jolloin vihkiäiset olivat lääninvankilassa, lähetti Viipurin läänin kuvernööri kaupungin poliisimestarille seuraavan määräyksen:

»Kehoitan Teitä ottamaan vastaan täkäläisestä lääninvankilasta siellä säilytettävänä olevan entisen hovioikeudenasessorin, Lappeen tuomiokunnan tuomarin, Pehr Evind Svinhufvudin ja lähettämään hänet maanantaina 7 p:nä joulukuuta 7.30 aamulla lähtevällä pikajunalla yhden komissaarion sekä etsivänpoliisin seuraamana Petrogradin kuvernöörille enempää toimenpidettä varten.»

Mutta tästä määräyksestä ei Svinhufvud eikä kukaan hänen omaisistaan tietänyt mitään. Yhtä vähänhän kukaan tässä vihkimätilaisuudessa läsnäolleista aavisti silloin, kuinka suureksi merkkipäiväksi sama joulukuun kuudes oli myöhemmin tuleva maamme historiassa. Ei kukaan tietänyt, että kolme vuotta myöhemmin Suomen kansa julistautuisi itsenäiseksi. Vielä vähemmin aavisti silloin kukaan, että morsiamen isä, jota nyt oli verisesti loukattu, olisi juuri se mies, joka julistaisi Suomelle vuosisatoja odotetun itsenäisyyssanoman.

Samaan aikaan kuin Svinhufvudin tyttären vihkiäisiä toimitettiin lääninvankilan kansliahuoneessa, saapui sinne Viipurin poliisilaitoksen etsivän osaston päällikkö toimittamaan parin vangin kuulustelua. Sattumalta ohjautuivat hänen askelensa kansliahuoneeseen, ja niin hän joutui vihkiäistilaisuuden näkijäksi. Huomatessaan väkeä kansliahuoneessa peräytyi hän tosin heti takaisin, mutta kysyi kuitenkin häntä vankien luo ohjaamaan tulleelta Walter von Gerichiltä väen kokoontumisen syytä ja sai myös siihen totuudenmukaisen vastauksen. Näine tietoineen lähti etsivän osaston päällikkö heti vankien kuulustelun suoritettuaan ilmoittamaan tapahtumasta Helsinkiin kenraalikuvernöörin kansliaan, josta jo varhain seuraavana aamuna soitettiin Viipurin läänin kuvernöörille ja tiedusteltiin, kuinka on mahdollista, että Svinhufvudin tyttären vihkiminen on saanut tapahtua vankilassa. Viipurin läänin kuvernööri lähetti vielä samana aamuna määräyksen kaupungin poliisimestarille kuulustelun ja tutkimuksen toimittamisesta asiassa.

Toista viikkoa myöhemmin Viipurin läänin kuvernööri lähetti kenraalikuvernöörille selityksen asiassa. Se oli päivätty 16.12.1914 ja oli näin kuuluva:

»Sittenkuin tietooni oli tullut, että täkäläisessä lääninvankilassa olisi 23 päivänä marraskuuta kuluvaa vuotta vanhaa lukua vietetty siihen aikaan sanotussa vankilassa säilytettävänä olleen, Tomskin kuvernementtiin karkoittamistaan odottavan Svinhufvudin tyttären häitä, minä heti määräsin poliisimestarin toimittamaan poliisikuulustelun asiassa. Minulle toimitetusta pöytäkirjasta olen havainnut, että huhu oli ollut tosi ja että vankilan johtaja oli myöntynyt siihen, että Svinhufvudin tyttären vihkiäiset oli toimitettu vankilan kansliassa; vihkiäisissä olivat läsnä paitsi sulhasta — erästä Alfthania — morsiamen vanhemmat ja lähimmät sukulaiset, kaikkiaan 12—15 henkeä. Paitsi näitä olivat läsnä vankilan v.t. johtaja Stråhlman, hänen apulaisensa von Gerich ja vankilan pastori Friman, joka toimitti vihkimisen. Vielä on pantava merkille se seikka, että kun etsivän osaston päällikkö Heinjärvi saapui vankilaan toimittamaan poliisikuulustelua, niinhyvin Stråhlman kuin Gerich pöytäkirjaan merkittyjen kertomustensa mukaan julkilausuivat ihmettelynsä sen johdosta, että kuvernööri sekaantuu vankilan sisäistä järjestystä koskeviin asioihin, jotka heidän mielestään voivat koskea ainoastaan heitä itseään ja vankeinhoitohallitusta eikä kuvernööriä. Maan kuvernööreille ja lääninhallitusten virkamiehille annetun arm. vahvistetun johtosäännön 27 §:stä kuitenkin selvästi havaitaan, että kuvernöörin tulee pitää huolta vangittujen henkilöiden oikeasta säilyttämisestä rangaistuslaitoksissa. Mielestäni se, että Svinhufvudin tyttären vihkiäisten on sallittu tapahtua vankilan seinien sisäpuolella, todistaa vankilan v.t. johtajan puolelta täydellistä vankilapalveluksen asettamien vaatimusten ymmärtämisen puutetta.

Poliisikuulustelupöytäkirja lähetetään samanaikaisesti Suomen vankeinhoitohallitukselle.

Vankilanjohtaja Arvid Stråhlman lähetti omasta puolestaan jo aikaisemmin laajan selityksen vankeinhoitohallitukselle. Tämän kirjelmän syrjään on vankeinhoitohallituksen silloinen ylijohtaja P. Strauch tehnyt seuraavan merkinnän:

»Kenraalikuvernöörin minulle antaman ohjeen mukaisesti ei tämä Viipurin läänin kuvernöörin tiedonanto aiheuta mitään toimenpiteitä vankeinhoitohallituksen taholta. Olen henkilökohtaisesti antanut määräyksen virkaatekevälle vankilanjohtajalle Stråhlmanille, että hänen tällaisissa poikkeustapauksissa tulee puhelimitse edeltäkäsin neuvotella vankeinhoitohallituksen ylijohtajan kanssa tai antaa asiasta tieto kuvernöörille.»

Juttu päättyikin tähän aiheuttamatta vankilan viranomaisille lisää ikävyyksiä.

LÄHTÖ VIIPURISTA.

Vanki oli yksin. Vaikka päivä alkoi jo hämärtyä, näkyi vankilan pihalla vielä miehiä kävelyllä. Oli näet sunnuntai, ja vangeillekin tahdottiin silloin antaa enemmän vapautta. Katsellessa noita muita vankeja, joiden kasvoissa kuvastui rikollisuus, muistui Lappeen tuomiokunnan tuomarin mieleen toinen päivä vankilassa. Silloin oli hänellekin tarjottu tilaisuus mennä kävelemään vankilan pihalle yhdessä muiden vankien kanssa. Mutta hän oli vain kiittänyt huomaavaisuudesta ja kieltäytynyt, sillä eihän hän, joka oli ollut noiden toisten tuomari, voinut mennä sinne.

Vihkiäisillallisten jälkeen, joissa oli vallinnut painostava mieliala, Ellen-rouva on nukkunut rauhattomasti. Tosin ei hänellä enää kahteen viikkoon ole ollut rauhallista yötä, mutta nyt tuntuu uni kokonaan paenneen. On kuin hän yhä vain seisoisi vankilan isossa salissa ja näkisi harmaapukuisten salapoliisien vaanivan kaikkialla ympärillä. Mutta aamupuoleen, kun väsymys jo on uuvuttanut viimeiset voimat, Ellen-rouva vaipuu hetkeksi horroksiin. Lundsonin ruokasalin seinäkello lyö kuusi, mutta ne lyönnit hän kuulee vain puolella korvalla. Ne tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa ja jäävät hetkeksi korviin kumajamaan.

Kuului vihlova, kimeä soitto. Mutta ennenkuin Ellen-rouva ehti tajuta, että oltiinkin pimeässä Viipurissa eikä Luumäellä, oli puhelin jo pärähtänyt viimeisen kerran. Pimeässä eteishuoneessa kuului hetken ajan kyselevä ääni, mutta soittaja oli poissa. Pahoin aavistuksin palasi Ellen-rouva huoneeseensa. Kuka oli soittanut näin aikaisin aamulla? Kellohan oli vasta puoli seitsemän, ja ulkona oli pilkkopimeä. Hän kiersi sähkölampun palamaan. Valkeaan kattoon livahti musta varjo, mutta lattialle ja vuoteelle piirtyivät keltaiset valojuovat.

Walter von Gerichin puolesta, jonka oli täytynyt kiiruhtaa vankilaan, ilmoitettiin puhelimessa vain lyhyesti:

— Nyt ne lähtevät viemään häntä! Juna lähtee kello puoli kahdeksalta, mutta siihen ette enää ehdi! Matkustakaa seuraavassa junassa Pietariin!

Vankilan portin edustalta — kello oli vasta vähän yli 7 aamulla — vieri auto ulos pimeään kaupunkiin. Vain siellä täällä tuli joku yksinäinen jalankulkija vastaan. Katulyhdyt, jotka himmennettyinä valaisivat pimeitä katuja, vaikuttivat unisilta, niinkuin yksinäiset työhönsä kiiruhtavat ihmisetkin. Poliisiupseeri v. Grossin ja muutamien vartijoiden saattamana kuljetettiin karkoitettu junaan, jossa hänelle oli varattu kokonainen vaunu. Kun vankilan portailta lähdettiin, oli Walter von Gerich pyrkinyt mukaan autoon karkoitettua saattamaan, mutta komissaari v. Gross oli työntänyt hänet pois Silloin Gerich juoksi rataa pitkin nopeasti asemalle ja tapasi aivan viime hetkessä Svinhufvudin. Kiireessä hän sai ilmoitetuksi vain seuraavat sanat:

Kun vartijat olivat asettuneet paikoilleen, vihelsi juna ja lähti, mutta ikkunoiden eteen vedettiin verhot. Juna läheni lähenemistään Suomen ja Venäjän rajaa. Jossakin viimeisillä asemilla hakivat vartijamiehet vangille voileipiä. Minuutit kuluivat hitaasti, kunnes juna vihdoin pysähtyi Valkeasaareen, Rajajoen toiselle puolelle.

Suomi oli jäänyt taakse, eikä karkoitetulle oltu suotu tilaisuutta sanoa edes katsein hyvästiä omalle maalleen. Mutta sydän sanoi hyvästit salaa. Karkoitettu näki läpi vaunun verhojenkin edessään isänmaan yhtenä suurena kokonaisuutena. Hän näki Suomen saaret ja järvet, näki viljapellot ja kylänraitit. Hän muisti kotiveräjän ja pihakoivun, muisti allien ja kurkien tulon, kun ne keväällä taivaankorkealla kiiruhtivat yli Kivijärven Vienan-Karjalaan. Allit pysähtyivät muutamiksi keväisiksi päiviksi saarten rantoihin rallattelemaan, mutta kurjet eivät jääneet. Niiden siipien suhina kuului vain kotiportaille tyyninä kevätiltoina.

Mutta junan kiitäessä Pietaria kohden kiiti sen edellä suuren Venäjän
pääkaupungin kuvernöörille sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että
Svinhufvud saapuu, samanlainen sähkösanoma kiiti yhdenaikaisesti myös
Helsinkiin kenraalikuvernöörille, ja se kertoi seuraavaa:

»Tänään aamupikajunassa lähetettiin Pietariin Svinhufvud poliisikomissaarion, etsivän konstaapelin ja santarmialiupseerin saattamana. Pietarin kuvernöörille on ennakolta ilmoitettu sähkösanomalla. Svinhufvudin lähdöstä ei ollut kellään tietoa, eikä kukaan ollut asemalla saattamassa.»

-— Heti seuraavana maanantaina häitten jälkeen, jotka olivat sunnuntaina, tuli käsky aikaisin aamulla: pian vaatteisiin, puolen tunnin perästä lähdetään! Minä menin puoli kahdeksan junassa ja vaimoni ja rouva Hasselblatt yhdeksän aikaan.

Niiden vieraiden joukossa, jotka Viipurissa kävivät tervehtimässä
Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli myös hänen vävynsä, insinööri
Sommar. Kun vävy kysyi appiukoltaan, mitä tämä ajatteli tuomiostaan,
oli Svinhufvud vastannut:

— En luullut, että kävisi näin. Ajattelin, että lähettäisivät Krestyyn tai sotatuomioistuimen tuomittavaksi johonkin muuhun vankilaan.

Vielä oli vävy kysellyt, luuliko appi pääsevänsä takaisin kotiin.
Siihen oli Svinhufvud vastannut samoin sanoin kuin Ignatiuksellekin:

Svinhufvudin kasvoilla ei pieninkään ilme ollut osoittanut mielenliikutusta, mutta omaiset sanoivat hänelle kuitenkin hyvästi, niinkuin sanotaan sille, jota ei enää koskaan odoteta kotiin palaavaksi. Svinhufvudin vanha äiti, joka asui Helsingissä, ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin muut. Hän luotti lujasti siihen, että poika vielä kerran palaa kotimaahan. Vanhuuden takia hän ei lähtenyt poikaansa tervehtimään Viipurin lääninvankilaan, samoinkuin ei Svinhufvudin sisarkaan, Mathilda, jonka terveys oli heikko. Molemmat kuitenkin luottivat lujasti tulevaisuuteen.

PIETARISSA.

Kun aamu alkaa valjeta sumuisessa kaupungissa, jossa asuu miljoonia ihmisiä, heräävät kadut yöunestaan tuossa tuokiossa. Ensimmäisinä elonmerkkeinä alkaa pimeiltä kaduilta kuulua kimeitä raitiotievaunujen soittoja. Lyhdyt sammuvat, ja yö vaihtuu hämärän alta kuultavaan päivään. Silloin yhtyvät raitiotievaunujen soittoihin autojen tuuttaavat äänet, ja pian kuuluu kaikilta kaduilta ajurien hevosten tuttu kipkap, joka puukatua vastaan sointuu hillitysti, mutta mukulakivillä sorahtaa vihlovasti korvaan. Pääkaduilla vyöryy kohta autojen ja ajurien katkeamaton jono risteilevien raitiotievaunujen keskellä, ja ihmismeri lainehtii leveillä katukäytävillä.

Miljoonien ihmisten ja tuhansien katujen kaupungin rauhattomaan vilinään katoaa myös sen ajurin tie, joka tänä aamuna kuljettaa Lappeen tuomiokunnan tuomaria kuvernöörintalolle. Saattomiehet istuvat vieressä ja puhuvat vierasta kieltä, sitä samaa kieltä, joka nyt kaikilta suunnilta kantaa korviin. Vieraskieliset ja räikeänväriset kyltit pistävät silmiin, ja omituinen koleahko kaupunki-ilma lehahtaa vastaan.

Ollaan Venäjän suuressa pääkaupungissa. Vielä kaksisataa vuotta sitten oli samalla paikalla suomalainen Nevanlinna ja sen ympärillä suomalaiset kalastajakylät. Nyt oli tilalle kohonnut venäläinen jättiläiskaupunki, ja suomalaiset saarikylät olivat vaihtuneet satakatuisiin suuriin kaupunginosiin. Silloin oli Nevanlinna ollut — itää vastaan, nyt oli Pietari tukikohtana Suomea vastaan.

Päivä on kulunut, ja ilta on vaihtumassa yöksi. Karkoitettu istuu yksin ja mietteissään. Käytävän ovi avautuu, ja sisään astuu pari vartiomiestä, jotka puhuvat keskenään venäjää ja antavat karkoitetulle merkin seurata mukana. Ollaan taas Pietarin kaduilla. Kaupunki on nyt aivan toinen kuin aamulla. Katulyhdyt ovat jälleen syttyneet, mutta niiden valot ovat himmeät. Jostakin kaukaa kuuluu raskaiden askelten tasainen tahti. Kohta ilmestyy eteen sotilasosasto. Miesten kasvoja on mahdoton erottaa, mutta olalla olevien kiväärien varjot heijastuvat pitkinä vastapäiselle kivimuurille. Ne näkyvät vain hetken lyhtyjen kohdalla ja katoavat jälleen. Sotilasosastokin katoaa. Ensin pikajunaan yön selkään. Sitten maailmansotaan.

Ajuri pysähtyy vankilan mustien muurien viereen. Noustaan ylös kivisiä portaita. Käytävissä viruu vankeja joka paikassa, mutta viimeksitullut viedään erikseen yksinäiseen koppiin. Ovi paukahtaa kiinni, ja hetken ajan kuuluu sen edessä avaimen rapina. Sitten on taas hiljaista. Karkoitettu oikaisee itsensä vuoteelle, mutta uni ei ota tullakseen. Katosta heijastaa valoliekki silmään eikä anna unen rauhaa. Kuva toisensa jälkeen kiitää ohi silmien. Luumäen käräjät, Viipurin vankeus, vankilan häät, kaikki muistikuvat pyrkivät nyt mieleen. Viimein valtaa väsymys ruumiin. Kaasu liekki lepattaa yhä heikompana. Ohut, keltainen valoviiru pyrkii silmäripsistä ulos, jakaantuu moniin säikeisiin ja sammuu uneen.

Pietarin asemalla oli varatuomari Antti Hackzell vastassa Svinhufvudia. Pankinjohtaja Lundsonin pyynnöstä hän oli suostunut ajamaan karkoitetun asiaa Pietarissa.

Hän tiesi hyvin, että kaksi, kolme kuukautta kestävä matka vankilasta toiseen, joissa raivosi mitä vaarallisimpia kulkutauteja, suurten rikollisten ja pahantekijöiden seurassa, olisi saattanut muodostua Svinhufvudille mitä arveluttavimmaksi. Saivathan etappitietä kuljetettavat vangit suorittaa matkansa kurjissa tavarajunien perään kytketyissä vankivaunuissa ja viettää usein viikkomääriä siirtovankiloissa. Kun muistaa, että kaikki tämä olisi tapahtunut talven kylmimpään aikaan, jolloin Siperian pakkanen kohoaa yli puoleensataan asteeseen, voi helposti kuvitella mielessään sen synkän kohtalon, joka nyt odotti Svinhufvudia. Pelastaakseen hänet tästä kiiruhti Hackzell Pietarin katuja virastosta toiseen hankkimassa Svinhufvudille lupaa saada suorittaa matka Siperiaan omalla kustannuksellaan ja tavallisessa matkustajajunassa. Hän kääntyi ensin Pietarin läänin kuvernöörin, kreivi Adlerbergin puoleen, mutta tämä torjui heti pyynnön asian poliittisen luonteen takia ja neuvoi Hackzellia sensijaan kääntymään santarmien ylipäällikön puoleen, jolla yksin oli valta ratkaista asia.

Santarmihallitus oli Pietarin synkimpiä virastoja ja sen päällikkö, kenraali Dshunkovski, maan kaikkein eniten pelättyjä miehiä. Hänen puheilleen pääseminen näytti suoranaiselta mahdottomuudelta. Onnistuakseen kuitenkin tehtävässään Hackzell päätti pyytää Suomen ministerivaltiosihteeriä, kenraali Markoffia, hankkimaan hänelle pääsyn Dshunkovskin puheille, mutta Markoff kieltäytyi itsepintaisesti. Ja kuitenkin olisi hänen tarvinnut vain soittaa Dshunkovskille, niin ovet olisivat avautuneet.

Masentuneena kahden ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta Hackzell päätti kääntyä erään tuntemansa valtioneuvoksen puoleen, joka seurusteli Venäjän oikeusministerin Shtsheglovitoffin perheessä ja joka siellä oli tutustunut eräisiin korkeihin santarmiupseereihin. Mainittu valtioneuvos suostuikin avustamaan ja antoi Hackzellille suosituksen, jonka avulla hän pääsisi eversti Niedermüllerin puheille santarmihallituksessa. Tämä suositus taskussaan avasi Hackzell pelätyn santarmihallituksen ovet ja pitkän aikaa odotettuaan pääsi vihdoin Niedermüllerin puheille. Mutta tulos oli hyvin laiha. Niedermüllerillä ei ollut asian kanssa mitään tekemistä, eikä hän voinut edes hankkia audienssia kenraali Dshunkovskin luo. Hän suostui kuitenkin auttamaan Hackzellia pääsemään kenraali Dshunkovskin pääsihteerin, Senko-Popovitshin puheille.

Hackzell siirtyi isoon saliin odottamaan. Tunnit kuluivat, mutta mitään ei kuulunut. Korkeita santarmiupseereja kulki käytävässä alinomaa, ja eräs kenraali tuli häntä puhuttelemaan. Aika alkoi jo lähetä iltaa.

‒ Kellon lähetessä kuutta tuli eräs siviilipukuinen herra hakemaan minut pieneen ikkunattomaan huoneeseen, jossa oli suurenpuoleinen pöytä ja pari nojatuolia, ja pyysi odottamaan. Hetken kuluttua astui sisään kiireisiin askelin toinen siviilipukuinen mies, ojensi minulle kätensä ja viittasi istumaan. Asettaen kellonsa pöydälle ilmoitti hän minulle tiukasti:

Sekä mies että hetki ovat vielä tänään elävinä mielessäni. Edessänihän oli Senko-Popovitsh, yksi niitä herroja, kenties ainoa, joka talossa määräsi ja jonka määräämisvalta käsitykseni mukaan ulottui paljon laajemmallekin. Hän oli ilmeisesti Venäjän kaikkein mahtavimpia miehiä, kooltaan pieni, kasvoiltaan ruma, oikea puoli naamaa palohaavan runtelema, mutta kasvojenilmeiltään raudankova ja tuijottava. Puhuin hänelle suoraan ja päättäväisesti, sillä tiesin, että tiukassa paikassa on venäläiselle puhuttava paljon rohkeammin kuin mitä hän osaa odottaakaan. Selitin hänelle suoraan, että Svinhufvudin vieminen Siperiaan etappitietä merkitsisi hänen tuhoansa ja kysyin:

Selitin, että Suomi tulisi joutumaan täydellisen epätoivon valtaan, jos sellainen loukkaus Svinhufvudia kohtaan saisi tapahtua, kuin nyt oli kysymyksessä.

Kolme minuuttia oli kulunut, ehkä enemmänkin. Senko-Popovitsh otti kellonsa, pisti sen taskuunsa ja ilmoitti minulle kuivasti, ettei minulla olisi tilaisuutta tavata kenraalia. Samalla hän kertoi minulle salaisuutena, että kenraali oli saanut käskyn matkustaa ylimääräisellä junalla klo 1/2 12 yöllä Livadiaan; samaan aikaan matkustaisi sinne myös keisari omalla junallaan. Ennen matkaa sanoi hän kuitenkin vielä kerran tapaavansa kenraalin ja lupasi esittää tälle asian, mutta tuloksesta hän ei voinut ilmoittaa mitään.

Tämän sanottuaan hän lähti. Seuratessani häntä portaita alas ennätin vain nähdä hänen kiiruhtavan suureen umpinaiseen autoon, jossa oli jo ennestään useampia santarmiupseereja, ja katoavan kaupungin vilinään.

Kiiruhdin heti kotiini ja koetin sieltä käsin saada puhelimitse selvää Svinhufvudista. Kun en siinä onnistunut, lähdin vaimoni kanssa professori Julius Iversénin luo, jonka luona rouva Svinhufvud ja rouva Hasselblatt asuivat, mutta sielläkään ei tiedetty Svinhufvudista mitään. Ajoin silloin kuvernöörin talolle ja sain päivystävältä vartijalta tietää, että Svinhufvud oli viety siirtovankilaan.

Kello kymmenen aikaan olin jälleen kotona, ja hermojännitykseni oli aivan tavaton. Junan lähtöön ei ollut enää pitkää aikaa. Kun kello oli neljännestä vailla yksitoista, en voinut enää hillitä mieltäni, vaan tartuin puhelinluetteloon, hain Senko-Popovitshin puhelimen ja soitin. Hän vastasi itse, ja tuskin olin ehtinyt sanoa ensimmäiset sanani, kun hän huusi kiivaasti ja paiskaten puhelimen kiinni:

»Sanoinhan, että soitan teille kello yksitoista, mitä te häiritsette minua!»

»Kenraali on sallinut Svinhufvudin matkustaa omalla kustannuksellaan. Asiasta on annettu tieto kuvernöörinvirastolle ja sisäasiainministeriölle. Kääntykää huomenna kuvernöörin puoleen! Hyvästi!»

Puhelin paiskattiin jälleen kiinni, ennenkuin ehdin kiittää luvasta. Soitin heti professori Iversénille ja pyysin häntä saattamaan uutisen rouva Svinhufvudin tietoon.

Samana yönä soitin suomalaiselle, mutta puolalaissukuiselle insinööri Harald Majewskille, jonka tunsin hyvin ja joka palveli O.Y. Granitin konttorissa Pietarissa, ja pyysin häntä lähtemään Siperiaan matkustavien matkatulkiksi. Hän suostui heti pyyntööni ja lupasi tulla varhain seuraavana aamuna neuvottelemaan lähemmin asiasta.

Oli jo ohi puoliyön, ennenkuin pääsin nukkumaan. Päivä oli kulunut tulisessa kiireessä ja hirveässä jännityksessä, mutta olihan myös saavutettu tulos, jonka merkitys ei varmaankaan ollut vähäinen.

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä istui vankilassa ja odotteli lähtömääräystä, suorittivat Ellen-rouva ja Antti Hackzell lähtövalmistuksia. Yhdessä kävivät he kuvernöörin luona, joka nyt suhtautui aivan toisin asiaan. Santarmihallituksesta saamansa määräyksen mukaisesti suostui hän järjestämään matkan heti ja pyysi puhelimitse vankilaylihallitusta antamaan luvan rouva Svinhufvudille ja herra Majewskille seurata mukana. Kun Hackzell kävi mainitussa virastossa, sai hän heti lupapaperit. Vieläpä asianomainen virkamies, joka oli suomalaissyntyinen, koetti järjestää parhaat mahdolliset saattomiehetkin mukaan.

Hackzellilla oli niin paljon asioita suoritettavinaan, ettei hän ehtinyt käydä ilmoittamassa karkoitetulle, että matkalle lähdetään samana iltana. Tämä istuikin odotellen koko päivän, mutta mitään ei kuulunut. Illalla vasta ilmestyi vankilaan poliisiupseeri ja ilmoitti, että matkalle lähdetään heti.

— Pietariin minä siis tulin, ja tietysti ajurilla vietiin johonkin virastoon; kyllä kai se oli kuvernöörinvirasto. Hackzell oli vastassa asemalla valvoakseen, etteivät veisi minua sellaiseen paikkaan, josta ei enää löydettäisi, kuten oli käynyt Ivar Hasselblattille. Kun olin ollut virastossa vähän aikaa, tuli Hackzell sinne. Hän selitti ja kyseli yhtä ja toista ja sai seuraavana päivänä asiat järjestetyksi siten, että vaimoni sai seurata minua ja että pääsimme omalla kustannuksellamme matkustamaan. Lisäksi piti meidän kustantaa vartiomiesten matkat sekä sinne että myös takaisin. Hackzell toimi pontevasti, ja ilman häntä ei tätä olisi saatu aikaan.

Kuvernöörinvirastossa ollessani toimitettiin minulle sinne ruokaa: voita, leipää, makkaraa, juustoa ja maitoa. Joku poliisi kävi ne minulle ostamassa, sillä ne eivät uskaltaneet laskea minua kaupungille syömään. Istuin siellä koko illan, kunnes hyvin myöhään tulivat hakemaan ja veivät minut Peresilnaja-vankilaan. Koko yön ajan paloi siellä kaasuliekki ja pisti silmiini, ja se vaivasi tuntuvasti, vaikkakin panin lakin silmilleni.

Käytävissä ja eteishuoneissa oli paljon vankeja, mutta minä sain olla yksinäisessä kopissa. Sitten päivällä sain kävellä ulkona niinkuin muutkin vangit. Katselin tarkkaan, mutta en nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Kyllä kai minäkin olin yhtä tuntematon toisille. Nyt ei ollut enää pelkoa omista kundeista. Sitten pääsin sisään ja sain ruokaa, joka pistettiin koppiini luukusta; se oli jotakin puuroa ja teetä. Jos olisi pitemmän aikaa pitänyt siellä olla, niin kyllä olisi laihtunut.

Illalla tultiin sanomaan, että nyt pitää lähteä matkalle. Edeltäpäin ei tietysti ilmoitettu mitään. Sinne tuli eräs herrasmies, joka osoittautui olevan poliisiupseeri Felsengart. Hän selitti tulevansa minua saattamaan. Otettiin tavarat ulos ja ajettiin asemalle. Siellä liittyi meihin toinen mies, joka osoittautui olevan kersantti Mashkaljoff ja joka puhui vähävenäjän murretta.

Felsengartilla oli rahaa pilettien ostoon. Minä neuvoin ostamaan piletit toiseen luokkaan, sillä ei sitä viitsi kolmannessa ajaa. Felsengart tuli kuitenkin pian takaisin tuoden tiedon, että toisen luokan piletit ovat loppuneet. No, sitten ostetaan ensimmäiseen luokkaan. Se miellytti häntä kovasti, ja hän osti kolme ensimmäisen luokan pilettiä. Ne maksoivat kappaleelta vain 45 ruplaa, johon tuli lisäksi sotaveroa 9 ruplaa, siis yhteensä 54 ruplaa 5 à 6 päivän junamatkasta. Se oli mielestäni hyvin huokeata.

Tiistai-iltana, joulukuun 8 p:nä seisoivat Pietarin Nikolain asematalon isossa salissa Ellen Svinhufvud ja Alma Hasselblatt odottamassa. Heidän seurassaan olivat Majewski ja Hackzell, toinen valmiina seuraamaan heidän mukanaan pitkälle matkalle, toinen valvomassa, että kaikki tapahtui sopimuksen mukaisesti. Mukana olivat asemalla myös professori Julius Iversén rouvineen ja Mary ja Olof Alfthan.

Seurue seisoi siinä vaiti, mutta jokaisen katse tarkasti tiukasti viereisiä ovia, joista ihmisiä virtasi sisään matkatavaroineen. Erityisesti jokaista virkapukuista miestä katseltiin pitkään. Vihdoin tulivat odotetut. Sisään astui Svinhufvud kahden vartiomiehen saattamana. Hänet vietiin suoraan asemalaiturilla odottavaan junaan. Mutta hänen askeliaan seurattiin. Ja tuskin hän oli ehtinyt astua vaunuun, kun Ellen-rouva, Alma Hasselblatt ja Majewskikin olivat siellä. Muutaman hetken sai Svinhufvud keskustella saattajiensa kanssa. Kun asemakello oli lyönyt yhdeksän, vierähti juna liikkeelle. Samean ikkunan läpi näkyi selvästi, kuinka Svinhufvud reippaasti nyökytti päätään saattajilleen.

Ellen Svinhufvudin kasvoilla oli ahdistava, rauhaton aavistus vaihtunut iloon. Oltiin jälleen yhdessä. Vaikkakin karkoitettuina ja matkalla Siperiaan, mutta sittenkin yhdessä.

Pietarin valot näkyivät hetken ja katosivat pimeään. Sieltä täältä vilkkui kuitenkin vastaan toisia valoja. Ne olivat Inkerin kylien tulia, aivankuin viimeisiä jäähyväisiä siltä kansalta, joka vielä puhui suomenkieltä.

SIPERIAAN.

Junan ikkunoiden vieritse juoksevat ohi Venäjänmaan suuret metsät, jotka ovat lumettomia ja syksynharmaita. Siellä täällä näkyy metsien keskellä kyläryhmiä, mutta niiden talot ovat yhteenpainautuneita ja näyttävät aivankuin hakevan turvaa toisiltaan suuressa ahdistuksessaan. Talotkin ovat matalia ja maahan vaipuneita. On kuin ohut sade tihkuisi niiden harmaiden turvekattojen läpi.

Silloin juna pujahtaa uudelleen suureen metsään. Siellä ovat puitten rungot miehen varren vahvuisia ja niiden latvat niin korkealla, ettei voi niitä erottaa. Ne voisivat ehkä näkyä, jos metsä olisi kauempana, mutta nyt ovat männyt tulleet niin lähelle veturia, että kädellä voisi melkein ulottua runkoihin. Kun metsästä ei tule loppua, vaikka juna jo monta tuntia on kiiruhtanut yhtä mittaa itää kohden, alkavat viimeisetkin valonsäikeet, jotka sen läpi ovat tunkeneet tiensä vaunuihin, vähitellen himmetä. Mutta ennenkuin iltahämärä on ehtinyt vaihtua pilkkopimeään, syttyvät kaasulamput junan kattoihin. Silloin on junan ikkunasta vaikeata erottaa, ollaanko metsän vai kylän kohdalla, mutta se ei ole tarpeellistakaan. Tiedetään vain, että juna uurtaa tiensä halki pohjoisen Venäjän ja että suuria kaupunkeja, monien satojen kilometrien päässä toisistaan, tulee vastaan.

Kerran ennenkin on Svinhufvud istunut Venäjän junassa ja katsellut noita suuria tasankomaita. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin oli matkan suunta ollut toinen. Oli ajettu etelää eikä itää kohden. Ei Siperiaan, vaan Novgorodiin. Vapaana miehenä oli Svinhufvud silloin matkustanut sinne tervehtimään karkotettuja maanmiehiään, Theodor Homénia, Ernst Estlanderia ja Emil Schybergsonia. Ei hän silloin ollut aavistanut, että kerran hän oli itsekin matkustava vankina Venäjälle, Vielä paljon kauemmaksi ja paljon pitemmäksi ajaksi, pitemmäksi ajaksi.

Felsengart ja Mashkaljoff, joiden vartioitavaksi Venäjä oli uskonut Lappeen tuomiokunnan tuomarin, olivat tavallisia ryssänsotilaita. Felsengart oli, kuten nimikin osoitti, saksalaista alkuperää; isä oli saksalainen, ja poikakin osasi jonkin sanan saksaa. Viraltaan Felsengart oli »urjadnik» ja käytökseltään siivo. Mashkaljoff oli luonteeltaan väärentämätön kansanmies, jonka lukutaito oli kohottanut aliupseeriksi. Molemmat ottivat aluksi hyvin virallisen asenteen vankinsa suhteen. Pietarissa annetut varoitukset vaikuttivat, ettei kumpikaan uskaltanut päästää häntä hetkeksikään käsistään. Epäluuloiset katseet seurasivat häntä joka askelella.

Mutta jo Pietarissa, upeaan ensiluokan vaunuun noustaessa, jonka loisto vaikutti niin kutkuttavasti kumpaiseenkin, alkoi vartiomiesten kasvoilta virallinen katse häipyä. Kun Majewski seuraavana päivänä antoi miesten kouraan runsaat juomarahat, vaihtui katse jo ystävälliseen hymyyn. Kolmantena päivänä, Vjatkan asemalla, tapahtui vartiomiehissä vihdoin täydellinen mielenmuutos. He saivat nyt aterioidakin ensiluokan ravintolassa, ja karkoitetun kustannuksella maistuivat piiraat ja sterletit erinomaisilta. Ja karkoitetusta ja hänen vaimostaan oli tullut nyt arvoisa herra ja arvoisa rouva ja heistä itsestään nöyriä palvelijoita. Siitä hetkestä lähtien he kantoivat karkoitetun tavaratkin, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua. Ja pienemmillä asemilla juoksivat entiset mahtavat vanginvartijat kilpaa hakemaan teevettä isännälleen ja herralleen aavistaen, että kuta kohteliaampia he ymmärtäisivät olla, sitä runsaammat juomarahat olisivat heille tiedossa.

Vjatkassa tuli vastaan Venäjän talvi. Junan ikkunoihin kasvoi ohut huurre. Mutta paksumpi ja valkeampi huurre peitti pajupensaikot ja isot kyläkoivut. Itse kylät aivankuin hukkuivat suuriin lumikinoksiin, jotka kävivät sitä paksummiksi, kuta kauemmaksi tultiin. Nyt avautui eteen lumikenttiä rannattomiin joka suunnalle. Ja lumen peittämien metsien halki vaelsi Siperian juna vain yötä päivää itää kohden.

Neljäntenä päivänä alkoi kaukana taivaanrannalla häämöttää valkeita lumimäkiä. Siellä näkyivät Uralvuoret Euroopan ja Aasian rajaviivalla. Ne eivät kohonneet taivaalle yhtä mahtavina ja jyrkkinä kuin kartalta katsoen olisi odottanut, sillä talven lumi oli niitä tasoittanut ja juna oli valinnut tiensä tietysti sieltä, missä vuoren selkä kulki matalimpana. Kun juna alkoi kiivetä, kaartaen ja kierrellen, ylös Uralin rinnettä, tuntui kuin kylmä väristys olisi käynyt läpi ruumiin. Ellen-rouva, jonka kasvot olivat joka yö käyneet yhä kalpeammaksi, katseli vapisevin sydämin kylmiä lumituntureita, tietoisena siitä, että Uralvuoret olivat ikäänkuin elämän ja kuoleman rajaviiva.

— Matkaliput ostettuamme menimme erääseen vaunuun, ja sinne tulivat vaimoni ja rouva Hasselblattkin. Alkumatkalla oli vaunussa kovin ahdasta. Kaikilla oli tavaroita tavattoman paljon. Kyllähän meilläkin niitä oli, mutta toisilla oli sänkyvaatteitakin. Muutamat matkustajat ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että meillä oli saattomiehet, »strashnikat», mukana. Mutta siihen selitettiin, että he ovat maksaneet pilettinsä niinkuin toisetkin. Toisena päivänä vartijat siirtyivät seuraavaan vaununosastoon. Majewski pisti heille juomarahat käteen ja sanoi, ettei se herra mihinkään karkaa, olkaa huoleti vain.

Kuta pitemmälle matka sitten kului, sitä luottavaisemmiksi ja iloisemmiksi saattomiehet tulivat. Kyllä sen arvaa, että he nauttivat semmoisesta matkasta.

Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin ladotut sillit. Seuraava yö oli aivan toisenlainen. Silloin me jo saimme olla pitkällämmekin saattomiesten kanssa omassa osastossamme. Mutta kuta pitemmälle päästiin, sitä enemmän tuli tilaa.

Kun lähdettiin marraskuussa Luumäeltä, oli Suomessa satanut lunta. Se suli kuitenkin kokonaan pois jo Viipurissa ollessani. Olin utelias näkemään, millä kohtaa talvi tulisi vastaan. Ensimmäinen päivä oli aivan lumeton, muistaakseni Vologdaan saakka. Toisen yön jälkeen tultiin Vjatkaan, ja siellä oli jo täysi talvi. Siellä saattomiehet saivat syödä sterlettejä ja kaikkea muuta hyvää. Ihmiset vain toisinaan ihmettelivät meitä, kun me niitten saattomiesten kanssa aina kuljimme.

Venäjän rautateillä oli hyvä matkustaa. Niillä oli ylipäänsä isommat, korkeammat ja leveämmät vaunut kuin meillä. Ja mukavaa oli se, että voi aina asemilla ostaa ruokaa ja tuoda sisään ja syödä matkalla. Sai kuumaa vettä teetä varten ja melkein mitä vain halusi. Jos tuli suurempi ruoka-asema, niin voi mennä istumaan tunniksi, pariksi ruokasaliin. Pienemmillä asemilla ei viitsinyt syödä mitään. Osti mitä osti ja vei vaunuun. Siellä sai katsella maisemaa, eikä matkan pituutta huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.

Matka Jekaterinburgiin, joka jo on Ural-vuorten toisella puolella, meni hyvin. Juteltiin myös vähän ihmisten kanssa. Matkan varrella tavattiin eräs kultaseppä Imshenetski juuri Jekaterinburgista. Sen muistan, että Imshenetski kyseli Suomen oloja. Hänen mielestään Venäjän politiikka oli suuri tyhmyys Suomea kohtaan, koska se on vienyt niin huonoihin tuloksiin, ettei Suomesta saatu yhtään sotamiestäkään sotaan. Minä katselin Jekaterinburgia ikkunasta, mutta Felsengart meni kaupunkiin kultasepän luo ja osti oikean pienen kokoelman jalokiviä. Jalokivet olivat siellä hyvin huokeita, ja saattomiehet veivät niitä Pietariin ja tekivät hyvät kaupat. Ellen osti kultasepältä sormuksen itselleen.

Sitten jatkettiin matkaa, ja tuli jo Omsk, jonka kohdalla Siperian aro oli kuin aava, lakea meri. Siellä rouva Hasselblatt sanoi hyvästit meille. Hänet vei eräs suomalainen pappi, Granö, asemalta, joka oli kaukana kaupungista. Sieltä oli sitten Hasselblatt lähettänyt isäntänsä, erään tataarin, hevosella hakemaan rouvaansa. Me jatkoimme matkaa vielä ainakin toista päivää rautateitse. Sen muistan, että kun ajoimme Novonikolajevskin rautatiesiltaa pitkin Obin yli, niin verhot vedettiin ikkunoiden eteen ja matkustajien piti siirtyä seisomaan keskelle vaunua. Ryssät pelkäsivät saksalaisia vakoilijoita, ja estääkseen heitä tahi muita vihollismielisiä heittämästä vaunusta pommeja sillan räjähdyttämiseksi, he keksivät tuollaisen varokeinon.

Kun sitten oli 6 päivää matkustettu, tultiin pienelle asemalle, jonka nimi oli Taiga, mikä on sama kuin erämaa. Sieltä lähti sivurata Tomskin kaupunkiin. Aamulla olimme Taigassa, jossa saimme odottaa jonkin aikaa muutaman tunnin kestävää matkaa pohjoiseen. Muistan, että kun tultiin Tomskiin, ottivat toiset pari ajurihevosta, mutta minä ja saattomiehet saimme turvautua kuorma-ajurin liisterekeen, sillä ajurihevosia ei ollut useampia saatavissa.

Siperiassa kerrottiin aivan yleisesti, että kun Siperian rataa rakennettiin, vaativat insinöörit jotakuinkin runsaat juomarahat viedäkseen rautatien kaupungin läpi. Jos lahjuksia ei annettu, niin rata vietiin kaupungin sivu. Mitä Tomskiin tulee, niin insinöörit ilmoittivat kaupunkilaisille, että se maksaa niin ja niin paljon, 100,000 ruplaa, se rautatie, mutta saivat kaupungin porvareilta ynseän vastauksen:

»Kuulkaa, hyvät herrat! Keisari kulki tästä ohi, kun rataa suunniteltiin ja lupasi sen tänne! Herrat saavat nyt mennä tyhjin käsin, sillä me emme maksa kopekkaakaan!»

Tulos oli selvä. Rata vietiin 8—10 penikulmaa etelään Tomskista. Tästä on ollut seurauksena, että Tomskin kehitys on jokseenkin pysähtynyt. Uusi keskuspaikka on syntynyt verraten lähelle eli siihen paikkaan, missä rautatie menee Ob-joen yli. Siellä on Novonikolajevskin kaupunki. Ennenkuin rautatie rakennettiin, oli se viheliäinen kylä, jossa ei ollut montakaan asukasta. Nyt se kilpailee jo Tomskin kanssa ja kaikesta päättäen sivuuttaakin sen.

Jossakin hyvin kaukana on järvien ja saarten maa, jonka rantoja kiertävät suuret merenlahdet. Suunnattomat metsät ympäröivät kyliä, jotka seisovat liikkumattomina yhtä hiljaa kuin jäätyneiden järvien ulapat. Mutta vaiti ovat tähdetkin taivaalla. Suomen kansa nukkuu talviyön hiljaista unta.

TOMSKISSA.

Obin keskijuoksun ympärillä on yksi noita äärettömiä Siperian läänejä eli kuvernementteja, joiden pinta-ala on yhtä laaja kuin Länsi-Euroopan suurimpien valtioiden, mutta joiden asukasluku on pieni. Se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin. Kuvernementin halki kulkee Siperian suurin joki, Ob, valtavine vesineen ja levittää elämää ympärilleen. Obin ja sen sivujokien varsille on syntynyt muutamia kaupunkeja, joista Tom-joen rannalla on läänin pääkaupunki Tomsk. Se on suuresta Siperian radasta syrjään jäänyt erämaankeskus, jonka lyhyt rautatiesilmukka yhdistää muuhun maailmaan. Ja se on melkein kaikkien pohjoiseen johtavien teiden päätekohtana. Ainoat tiet siitä pohjoiseen ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja kesäisin virtansa laivatieksi.

Tomsk on monien satojen talojen ja monien kymmenien tuhansien ihmisten kaupunki. Kirkonristien ja niiden keltaisten kupolien väikkeessä saattaa Tomsk kesäisenä sunnuntaina näyttää hetken viihtyisältä kaupungilta, mutta syksyn saapuessa se muuttuu harmaaksi, suureksi kyläksi.

Joulukuun 14 p:nä Svinhufvud saapui Tomskin kaupunkiin, johon kenraalikuvernööri, Viipurin poliisimestarin ilmoituksen mukaan, oli hänet karkoittanut. Lähes kuusi vuorokautta kestänyt yhtämittainen junamatka oli vihdoinkin päättynyt. Kun veturi oli pysähtynyt Tomskin asemalle, rupesivat kaduilla lyhdynvalot syttymään. Felsengart ja Mashkaljoff arvelivat kuvernöörin jo lopettaneen päivätyönsä ja siirsivät ilmoittautumisensa seuraavaan päivään. Näin suotiin karkoitetulle tilaisuus viettää ilta hotellissa.

Erään pöydän ympärille mukavaan hotellihuoneeseen ryhmittyi viisihenkinen seurue, jonka jäsenet yhteisen pitkän junamatkan aikana olivat käyneet toisilleen varsin tutuiksi. Siinä istuivat hyvässä sovussa poliisiupseeri Felsengart, kersantti Mashkaljoff, insinööri Majewski sekä Ellen ja P.E. Svinhufvud. Teekeittiö porisi pöydän vierellä, ja laseista kohosi ylös kuumia höyryjä. Felsengart ja Mashkaljoff hymyilivät leppeintä ryssänhymyään. Matka oli onnellisesti suoritettu, karkoitettu saatettu Tomskiin ja virkavelvollisuus kunnialla täytetty. Mutta he tiesivät myös, että oltiin yhdessä viimeistä iltaa ja että nyt oli se hetki tuleva, jolloin heidän monet palveluksensa saatettaville mitattaisiin puhtaassa rahassa. Otettiinkin paperit ja rahat esille ja laskettiin ja luettiin. Kun toimitus oli päättynyt, loistivat ryssien silmät kuin Moskovan kirkkojen kultaiset kupolit.

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä oli kierrellyt virastosta toiseen saattomiestensä kohteliaasti vartioimana, oli hänelle viimeisessä vihdoin ilmoitettu todellinen karkoituspaikka, joka ei suinkaan ollut Tomskin kaupunki, vaan koko läänin pohjoisin kylä. Tomskin läänin kuvernööri, joka oli tunnettu häijyydestään ja joka oli saanut asiassa erityisiä ohjeita, oli nähnyt hyväksi karkoittaa Svinhufvudin Tymskojen kylään, joka oli 613 virstaa kaupungista pohjoiseen ja johon ei tähän saakka edes kaikkein pahimpia rikollisiakaan oltu lähetetty. Pitkä matka ei siis vielä ollutkaan päättynyt.

— Hotelliin tultuamme otettiin huone, tilattiin päivällinen ja vietettiin iltaa yhdessä. Saattomiehet sanoivat, että ollaan täällä rauhassa; kuvernöörin luo mennään vasta toisena päivänä. Ei sopinut mennä hotellin isoon saliin muitten kanssa syömään. Senvuoksi tilattiin ruoka yksityiseen huoneeseemme. Siellä tehtiin saatto miesten kanssa tilit ja annettiin heille paluumatka- ja ruokarahat. Felsengart oli niin tyytyväinen, että pyysi meitä suosittelemaan häntä toisillekin tällaisia matkoja varten. Ihmeissämme ja naurusuin lupasimme kyllä täyttää hänen pyyntönsä, jos vain meidän suosituksemme auttaisivat niissä paikoissa, missä karkoitusasioita ratkaistiin!

Saattomiehet olivat hyvin tyytyväisiä, kun saivat toisen luokan piletin hinnan taskuunsa, vaikka menivät tietysti kolmannessa luokassa. Mutta he tienasivat silläkin lailla, että ostivat Tomskista kaikenlaista turkistavaraa, joka siellä oli huokeata, ja myivät sitten hyvästä hinnasta Pietarissa.

Aamulla mentiin kuvernöörin luo. Hänen nimensä oli Dudinski, ja hän oli huonossa huudossa siitä, että oli aika satraappi. Minä jäin porstuaan odottamaan, kun saattomiehet menivät sisään, enkä nähnyt kuvernööriä. Mutta pian meidät toimitettiin pois, sillä asia ei muka kuulunut kuvernöörille. Sitten saattomiehet tarjosivat minua kaupungin poliisiviranomaisille, ja sinne kyllä aluksi kelpasin. Kaupungin poliisikamarin säilytyshuoneessa eli »putkassa» tapasin nuorenpuoleisen herrasmiehen. Katselimme toisiamme vähän aikaa, enkä muista kumpi ensin kysyi: »Sprechen Sie deutsch?» Olimme hyvin tyytyväisiä kumpikin, kun huomasimme, että se luisti. Hän kertoi olevansa saksalainen ja odottavansa lopullista karkoitusmääräystään.

Pari tuntia olin kaupungin poliisikamarissa, mutta sitten tuotiin sana, etten sinnekään kelvannut, sillä ei sekään ollut oikea paikka.

Vihdoin mentiin kolmanteen paikkaan, Tomskin läänin »ispravnikan» eli maalaispoliisipäällikön luo, jonka nimeä en muista. Hänen virastossaan sain odottaa; en tiedä, mikä asiaani viivästytti. Tällä välin tuli jo nälkä, ja sain yhden sotamiehen saattamana mennä kaupungille ostamaan leipää, voita y.m. Ruokatavarat kerättiin koriin ja vietiin poliisikamariin, ja siellä minä söin.

Vasta iltapuoleen minut kutsuttiin »ispravnikan» luo, ja muistan, kuinka hän ivallisesti selitti, että tuonne noin herra karkoitetaan, näyttäen kartalla viimeistä kylää Tomskin läänissä. Sen pitemmälle ei enää voinut karkoittaa, kun Tomskin läänissä piti olla. Sitten minulle luettiin kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä siitä, mikä karkotetulta oli kielletty: ei saanut kirjoittaa sanomalehtiin, ei saanut pitää puheita y.m.s., jota minä en viitsinyt panna sen enempää mieleen.

Sain jäädä »ispravnikan» virastoon ja olin yötä huoneessa, missä »piisarit» eli kirjurit olivat kirjoittaneet. Siinä oli paperossinpätkiä ja muuta roskaa lattialla. Sain luudan käsiini ja lakaisin nurkan puhtaaksi. Turkki vain alle, ja siinä sitä nukuin. Lämmin oli, ja sehän oli pääasia.

Majewski ja vaimoni olivat hankkineet meille kaikille komeat turkit ja lakit, joissa oli karvat kahden puolen, niin että niissä tarkeni. Huopatossut minulla oli ennestään. Mitä vaimoni jaloissa oli, sitä en muista. Majewski ja vaimoni ostivat muutakin, mitä matkan varrella tarvittiin. Meille nimittäin selitettiin, että siellä Tymskojessa tuskin oli oikeita ihmisiäkään. Se oli kaiken maailman ääressä, jossa asui vain ostjakkeja ja samojedeja. Aamulla sitten noustiin jalkeille, ja poliisikamarin pihalta lähdettiin matkalle.

TALVITIELLÄ.

Vielä muutama kuukausi sitten oli Ob virrannut väyläänsä pohjoiseen. Sen vedet olivat tulleet tuhansien kilometrien takaa ja jatkaneet matkaansa vielä kauemmas suureen, jäiseen mereen. Mutta lokakuussa olivat aallot alkaneet tyyntyä ja virran vaellus hiljetä. Eräänä varhaisena pakkasaamuna oli veden pintaan kutoutunut lasinen verkko, mikä marraskuussa oli sitten ruvennut kasvamaan paksuksi kuoreksi. Jäälle ilmestyivät kohta ensimmäiset matkareet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, ja pian niitten jälkeen syntyi viittatie. Joskus lumikinokset hävittivät reenjäljet, mutta jokiviitat neuvoivat silloin tien suunnan virran oikkujen mukaan. Mutta kun joki yltyi myötäänsä mutkittelemaan, suuttui viittatie ja oikaisi suoraan yli äyräiden.

Joulun alla, juuri silloin kun talvi oli pimeimmillään, ajoi Tomin ja Obin viittatietä Lappeen tuomiokunnan tuomari. Reessä hänen vierellään istui ison turkin sisässä hänen vaimonsa. Kokkapenkillä huuteli kyytipoika kolmelle hevoselleen, jotka toinen toisensa edessä kilpaa kiitivät jäistä tietä pitkin. Ilmassa viuhahti pitkä piiska, joskus varoitukseksi, mutta useimmiten sihahtaen kipeästi hevosraukkojen väsyneisiin selkiin.

Päivällä aurinko paistoi muutaman tunnin turkkien väliin, lämmitti hetken kylmettynyttä nenää ja hävisi taas. Auringon noustessa näytti rantakoivujen huurre hopeiselta, mutta sen laskiessa tuntui kuin kulta olisi kimallellut niiden latvoissa. Pajut olivat vieläkin paksummassa huurteessa. Niiden oksat raapivat alati reen laitaa ikäänkuin huomauttaen matkamiehille, että oltiin taasen jokiäyräällä.

Ei ainoatakaan virstapylvästä tullut vastaan, mutta penikulmat jäivät kuitenkin jälkeen. Vain kylien kohdalla voi mitata matkojen väliä, mutta erämaissa tie tuntui loputtomalta. Päivästä päivään ajettiin vain pohjoiseen. Yöt nukuttiin kievareissa, »stanokeissa», ja aamulla jatkettiin jo matkaa. Tuntui niin oudolta, kun nuo harmaat kylät toisensa jälkeen vilisivät silmien ohi. Ne pienenivätkin kuta pohjoisemmaksi tultiin, mutta joen äyräät pysyivät aina jyrkkinä.

Usein näkyi taivas rannattomana ulappana, varsinkin silloin, kun noustiin jokirinteitä ylös. Mutta kun noita samoja jyrkänteitä laskettiin alas, sumeni talvi silmissä. Hevoset kiitivät hurjinta vauhtiaan, ruoska vinkui, ja reki melkein lensi ilmassa. Tuntui kuin hevoset olisivat pelänneet reen hyppäävän hännilleen ja siksi ponnistaneet viimeiset voimansa alta päästäkseen.

Lunta, huurretta ja sinistä taivasta oli loppumattomiin sillä viittatiellä, joka johti kaukaiseen Tymskojen kylään pohjoisessa Siperiassa.

Rekimatkastaan Tymskojeen Svinhufvud kertoo: — Kolmella hevoskolmikolla lähdettiin, ja niin alkoi yhden viikon rekiretki. Oli järjestetty siten, että minä ja vaimoni istuimme toisessa ja Majewski ja saattomiehet toisessa reessä. Tavarat olivat erikseen kolmannessa. Ensimmäinen hevoskolmikko oli muistaakseni ilmaiseksi, mutta kahdesta muusta saatiin maksaa kyytiraha. Siperiassa ei saa kievarista kyytiä, ellei ole viranomaisten lupakirjaa siihen. Meille oli määrätty vain yksi maksettava kyyti, mutta me tarvitsimme kaksi. Kievarien isännät olivat toisinaan äkäisiä siitä, mutta saattomiehet komensivat heitä, ja niin saatiin aina kolme kyytiä.

Saattomiehet, jotka meitä seurasivat, olivat nimeltään Bogdanoff ja Karnaljuk. Edellinen oli tavallinen solttu Tobolskin kuvernementista, kiltti mies muuten, ja toinen, jolla oli nauha olassaan, oli joko valkovenäläinen tai vähävenäläinen. Karnaljuk tuli vain Narymiin saakka, jossa vaihtui uusi mies, Filatoff. Hän oli arvoltaan vääpeli, mutta en muista mistä hän oli kotoisin. Filatoff ja Bogdanoff olivat sitten meidän vartijamme Tymskojessa.

Reet olivat hyvin mukavia, vaikka verraten yksinkertaisia. Ne olivat kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri, jotteivät ne kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset sivulle ja taakse. Ne olivat hyvin tilavia, ja kun niihin pani heiniä, voi niissä istua kuin nojatuolissa. Jalakset nousivat korkealle eteenpäin, ja niihin oli rakennettu pieni kokkapenkki, jossa kyytimies istui. Hevosia oli jokaisen reen edessä kolme perätysten, sillä tiet olivat niin kapeat, etteivät ne mahtuneet vieretysten. Merkillepantava oli ajomiehen piiska. Se oli niin pitkä, että tapasi ensimmäiseenkin hevoseen. Piiskan puuvarsi oli verraten paksu, arsinan pituinen, ja itse piiskassa oli kolme osaa, jotka päähän käyden ohenivat. Sillä kun hujautti, niin kyllä sen tiesi. Tavallisella »siivettömällä» reellä ei olisi päässyt mihinkään, sillä tiet olivat hyvin kuoppaisia ja hyppyräisiä ja lisäksi ihan vinoon ajettuja.

Tie kulki ensin Tom-joen ja sitten Ob-joen vartta alas. Joessa oli monta haarautumaa, ja tie vei monin paikoin saarien yli. Talvella oli vesi niin alhaalla, että joen äyräät viettivät jyrkästi alas. Kuljettiin aina kestikievarista toiseen. Niitten väliä oli tavallisesti 30—40 virstaa, ja sellaisia taipaleita tehtiin pari kolme päivässä. Koko matkaa oli vähän päälle 600 virstaa, muistaakseni 613. Kartalla ei väli näytä niin pitkältä, mutta tie mutkitteli koko lailla.

Kievarissa juotiin teetä. Omituisena piirteenä voi kertoa, että tyttönen, joka toi lasit pöytään, säännöllisesti piti sormensa sisäpuolella, niin että laseissa näkyivät sormenjäljet. Se oli ensimmäinen huomio, ja se jatkui pitkin matkaa. Tee oli neliskulmaisiin kappaleisiin puristettua »tiiliteetä», ja siinä oli vähän kaneelia joukossa, minkä takia se oli hyvää kylmää vastaan.

Ob-joen toinen ranta oli lakeampi ja toinen metsäistä. Maisema oli yleensä jonkin verran vaihtelevampaa. Mäkiä ei kuitenkaan ollut, sillä ajettiin jokia myöten, mutta jokien äyräät olivat kyllä mäkien veroisia, niin jyrkkiä ja korkeita ne olivat. Ja sangen usein niitä mentiin ylös ja alas. Toisena iltana yövyttiin erääseen kylään, jonka nimi oli Moltshanovo. Se näytti koko lailla siistiltä, ja siellä oli sairashuone, jonka peltikattoiset rakennukset muistuttivat länsimaita. Kun Majewski rupesi puhuttelemaan »stanokin» isäntäväkeä, kävi selville, että se oli puolalaista. Isäntä oli nuorena 16-vuotiaana poikasena karkoitettu Siperiaan Puolan kapinan johdosta. Hän oli siellä nainut venakon, ja lapset olivat jotakuinkin venäläistyneitä.

Seuraavana päivänä tultiin varsin isoon kylään, jonka nimi oli Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat tervehtimään meitä. He olivat venäläisiä ja poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettuja ja tahtoivat tietää, oltiinko sosialisteja ja mistä syystä oli karkoitettu Siperiaan. Majewski sai olla tulkkina ja selittää, ettei meillä ollut mitään tekemistä venäläisten kanssa. Kalpashevo oli eteläisimpiä kyliä Narymin piirissä eli »Narymskij krajssa». Tämä »kraj» oli jo kauan aikaa ollut yksi Venäjän valtakunnan varsinaisia karkoituspaikkoja ja soveltuikin siihen varsin hyvin. Se oli laaja, noin 40 peninkulmaa poikittain ja 60 peninkulmaa pitkittäin eli siis pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita. Asutusta oli vain Obin ja sen sivujokien varsilla, ja sitäkin harvaan, noin 18,000 henkeä koko »krajssa». Eteläosassa harjoitettiin vielä vähän maanviljelystä, mutta pohjoisempana eli väestö kalastuksesta ja turkiskaupasta. Tällaisessa maassa ei ollut suurta vaaraa vallankumouksellisten aatteiden levittämisestä. Ajattelipa sen maan väestö sitä tai tätä, ei valtakunnan rauha siitä häiriintynyt.

Kievareissa olivat yöt yleensä hyvin hankalat, kun ei ollut tilaisuutta mennä vuoteeseen. Ainoassa paikassa, missä sitä tarjottiin, oli vuoteessa tulirokkoinen lapsi, joka ajettiin pois, jotta vieraat saisivat mennä tilalle. Ei ollut aivan houkuttelevaa mennä sellaiseen sänkyyn. Niillä ei muuten ollut tupaa, niinkuin meillä, vaan iso sali, jossa lattialla oli kirjavia mattoja ja jonka takana oli pari kamaria. Isomman huoneen lattialla siellä maattiin. Minä makasin keskellä, Majewski toisella ja vaimoni toisella puolella. Turkit olivat alla ja peitteet päällä. Yöt kovalla lattialla maaten eivät olleet vaimolleni kovin mieluisia, mutta tultiin sitä sentään toimeen.

Eräässä kievarissa Kalpashevosta pohjoiseen oli isäntänä Danilo-niminen mies, joka sanoi olevansa ostjakki, vaikk'en tiedä, oliko hän ostjakki vai samojedi. Minä rupesin kyselemään häneltä sanoja, saadakseni tietää minkälaista miehen kieli oli. Kaksi sanaa oli minusta suomenkaltaista; puu oli pooja, reki oli kalk eli meidän kelkka. Muuta yhteyttä en tavannut. Danilo sanoi muuten, että ryssät ovat suuria löntyksiä. Jos ne olisivat niin vikkeliä ja taitavia kuin ostjakit, kääntyisi sota kohta toiselle tolalle. Sellainen ajatus hänellä oli sodasta.

Matkan varrella sattui useammankin kerran, että tavattiin jonkinlaisia karavaaneja, jolloin väliin toista sataakin hevosta tuli vastaan. Se ei ollut hauskaa, sillä piti ajaa aina tien syrjään ja laskea koko karavaani ohitse. Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä perässään 7 hevosta rekineen. Ne kuljettivat pääasiallisesti jäätynyttä kalaa, jota veivät Tomskiin, mistä tavara sitten kulkeutui Venäjälle ja aina Pietariin saakka. Kun Majewski ne näki, sanoi hän, että nyt hän tietää, mistä jäätyneet kalat Pietariin tulevat. Toisissa reissä oli setripuun pähkinöitä ja toisissa myös lintuja. Reet kulkivat kyllä hyvin, mutta tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä siivet tarvittiin, ettei kaaduttu.

Talot olivat tavallisesti yksissä ryhmissä. Vain jokin harva oli yksinään. Niissä olivat ikkunat aivan samoin kuin Muolaan venäläiskylässä Kyyrölässä.

Yhden ainoan kerran me kaaduimme. Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös.

Vihdoin tulimme Narymin kaupunkiin, josta oli vielä 12 penikulmaa
Tymskojeen. Narym oli pieni kaupunki, jossa asui noin 1,000 henkeä.
Siellä tavattiin taas poliisiviranomainen eli »pristavi», jonka nimi
oli Walter. Minulle lueteltiin uudestaan, mitä ei saanut tehdä, ja
Majewski oli tulkkina. Sitten kysyttiin:

Perästäpäin selitti Majewski, että se oli vain sellainen pieni alkutunnustelu. »Pristavi» tahtoi tiedustella kautta rantain, oliko halu karata, ja ilmoittaa, ettei se aivan mahdotonta ollut. Sain kuulla, että karkaaminen olisi maksanut 3,000 ruplaa. Jos olisin sen lyönyt pöytään, niin olisin päässyt pois. Mutta minne minä olisin mennyt? Jos olisin osannut hyvin venäjänkieltä, olisin kyllä onnistunut, mutta kun en sitä osannut, niin olisi kielentaitamattomuus kohta herättänyt epäilyksiä. Saksalaiset upseerit, jotka lähtivät karkumatkalle, olivat järjestäneet asiansa siten, että ottivat mukaansa venäjänkieltä taitavan naisen, joka oli olevinaan heidän rouvansa. Tämä puhui tietysti venättä ja hoiti koko matkan. He menivät Kiinaan päin ja sen kautta pois. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että Tomskissa väärät passit maksoivat 25 ruplaa, mutta sodan aikana ne alenivat 15 ruplaan. Kauppa kuin kauppa!

Narymissa levättiin puoli päivää. Sieltä ostettiin mukaan nikkelinen teekeitin ja kaikenlaista muuta tavaraa. Sitten lähdettiin ajamaan viimeistä taivalta. Iljinan kylässä oltiin vielä yksi yö ja seitsemäntenä iltana saavuttiin sitten Tymskojeen.

Reen pohjalta näkyivät taivaalla Siperian tähdet. Ne tuikkivat joka ilta ja yö, vieläpä aamupimeälläkin, kun kestikievarien pihoilta lähdettiin. Taivaan sini oli käynyt tummemmaksi kuin Suomessa, mutta tähdet olivat samat. Tuntui kuin ei Pohjantähti olisi liikahtanutkaan paikaltaan, vaikka sitä kohden vaellettiin päiväkausia. Se kimmelsi aina samalla paikalla ja näytti aina tietä samaan suuntaan. Otavakin oli ylhäällä, vanha tuttu, mutta se näkyi väliin lännestä ja väliin idästä, aina sen mukaan kuin joen uoma kierteli ja reki käänteli.

Tuhannet kilometrit olivat nyt Suomen ja Siperian välillä. Ob-joelta tuntui matka Kivijärvelle suunnattoman pitkältä. Mutta vaikka sadat penikulmat erottivat, olivat taivaalla miljoonat tähdet yhdistämässä.

JOULUAATTO.

Tymskojen ja Kolyvanin asema Suomeen nähden. Karttaan on merkitty myös tärkeimmät muut tekstissä mainitut paikat.

Alun kolmatta viikkoa oli matkustettu yhtämittaa. Siperian juna oli luikerrellut kuin käärme metsien halki. Ja Obin lumisella tiellä, jota pitkin reki oli kiemurrellut yhä autiompiin maihin, oli vallinnut sanaton rauha. Tuntui niin turvalliselta nyt, kun ei reki enää humahdellut alas jyrkkiä rantaäyräitä eikä sydän hyppinyt kurkkuun vaaraa vartioimaan, mutta sittenkin valtasi mielen outo tunne, joka syntyi lähenevästä joulusta.

Saavuttuaan Tymskojen kylään joulukuun 22 p:nä vietti Lappeen tuomiokunnan tuomari yönsä majatalossa yhdessä vaimonsa, Majewskin ja vartiomiestensä, Bogdanoffin ja Filatoffin kanssa. Seuraavana päivänä karkoitetut muuttivat asumaan Flegent Savadovskin luo. Hän oli ammatiltaan entinen kauppias ja asui yhdessä vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa talon alakerrassa, jossa ikkunat olivat maan tasalla. Mutta talon yläkerrasta saivat karkoitetut haltuunsa kaksi huonetta, joista oli tuleva pitkiksi ajoiksi eteenpäin heidän uusi kotinsa. Vartiomiehet asettuivat asumaan talon yläkerran toiseen sivustaan, ison, ovettoman väliseinän taakse.

Rekimatka ja kylmä, talvinen viima olivat vieneet Ellen Svinhufvudin väsyneenä sairasvuoteelle. Ääretön mielenjännitys oli pitänyt hänen voimiaan yllä vielä viimeiset päivät, mutta kun jännitys oli lauennut, oli tauti hiipinyt tilalle. Kuume poltti kasvoja ja omituinen kipu käänteli vatsaa. Korvissa suhisi, ja puhe tuntui tulevan jostakin kaukaa, toisista huoneista. Pöytälampun valo tuli silmiin niin kummallisen sameana, kuin olisi edessä ollut harso, ja askelten kaiku tärähteli korviin kipeästi.

Sairas näki edessään pienen ikkunan syvällä seinän sisässä. Paksu jää oli kasvanut kiinni sen lasiin, niin paksu, etteivät auringonsäteetkään päässeet päivällä sen lävitse. Se oli kaikissa ikkunoissa, tuo jäinen huurre, ja paljon paksumpana kuin itse ohut lasi. Mutta syvällä pimeässä nurkassa oli pyhänkuva, jonka lasissa kimalteli kultaa.

Tymskojen kylässä oli sinä iltana, jolloin Suomessa vietettiin jouluaattoa, kuolemanhiljaista. Ei missään näkynyt pienintäkään merkkiä joulusta. Eikä sitä ollutkaan. Mutta siitä huolimatta Lappeen tuomiokunnan tuomari ja hänen matkatulkkinsa etsivät kylästä joulukuusta, kylästä, jonka laidassa kasvoi vain setripuita. Niiden öiset varjot olivat niin synkkiä, että ne erottuivat kuin aaveet pimeintäkin yötä vastaan, mutta ainoatakaan niistä ei voinut ottaa kotiin, sillä ne olivat isoja kuin jättiläiset. Silloin menivät kuusenhakijat ison setripuun juurelle ja taittoivat siitä kaksi oksaa kotiinsa jouluaatoksi.

Sen joulun aattona, jonka Svinhufvud vietti Tymskojen kylässä, kaukaisessa Siperiassa, kaivattiin siellä joulurauhaa enemmän kuin ehkä koskaan muulloin. Tuolin selustalla oli tosin kaksi setripuun oksaa, rauhan oksaa, mutta ne eivät kertoneet joulusta, vaan niistä jouluista, jotka kerran olivat olleet. Ne olivat siinä ilman kynttilöitä ja toivat mieleen eletyt onnenpäivät Kotkaniemessä. Avoimen oven ohitse näki Eilen Svinhufvudkin nuo setripuun oksat, mutta ne näyttivät yhtä mustilta ja synkiltä kuin se huonekin, jonka lattialla hän sairasvuoteellaan virui.

YKSIN.

Yhtä synkkänä kuin jouluaatto vaikenivat joulupäivätkin. Ensimmäisenä aamuna olivat huurteiset ikkunat henkineet huoneen koleaksi. Nurkassa värjyi pyhimyksen kuvakin. Mutta lattialla vanhojen patjojen päällä ja peitteiden alla oli vielä lämmintä. Siinä lepäsivät Siperian vangit. Koko huone tuntui vieraalta ja kylmältä harvoine puutuoleineen ja yksine pöytineen. Vuoteelta näkyi kamiina nurkassa, mutta sekin oli kylmillään. Olisi tehnyt mieli hypätä huopatossuihin ja virittää valkea siihen, mutta ei ollut puitakaan. Aina ennen oli jouluaamuna tuntunut huoneessa joulukynttiläin käryä, mutta nyt tuntui ilmassa siltä, kuin olisi lumi pyrkinyt sisään huoneisiinkin.

Oli kuitenkin onni, että oli saattaja mukana, jonka oma maa oli lähettänyt kuin suojelemaan matkan vaaroilta niitä, joille Venäjänmaa oli outo ja venäjänkieli vieras. Koko pitkän matkan oli järjestävä käsi ohjannut ja tasoittanut tietä. Oli ollut mukana saman kansan mies, jolle voi puheensa lausua julki omalla kielellään. Tuntui niin turvalliselta, kun tiesi, että hän voi kääntää jokaisen sanan sille kielelle, jota ei Suomessa osattu eikä tahdottu oppiakaan.

Kun aamuhämärä oli saanut tungetuksi muutamia valonsäikeitä huoneeseen läpi paksujen, huurteisten lasien, nousivat Svinhufvud ja Majewski vuoteeltaan, pukeutuivat ja laittoivat huopatossut jalkaansa. Mutta Ellen Svinhufvud jäi sairaana, kuumeenpoltto ohimoissaan nukkumaan lattialle. Majewski toi puita kamiinaan, joka hetken kuluttua hehkui suloista lämpöä huoneeseen.

Niin kuluivat joulupäivät, ja tulivat aret, mutta niiden välillä ei ollut mitään muuta eroa, kuin minkä sydän salaa teki.

Tiistaina joulukuun 29 p:nä, uudenvuoden aatonaattona, jolloin pakkanen oli yösydännä kiristynyt kaksinkertaiseksi, oli Flegent Savadovskin talossa kiirettä aamuvarhaisesta alkaen. Oli tullut päivä, jolloin Majewskin täytyi palata kotimaahan. Vain kuusi päivää hän oli ehtinyt olla Tymskojessa, mutta sinä aikana oli karkoitetun elämä saatu järjestetyksi arkiladulleen. Oli vuokrattu asuinhuoneet ja tehty Flegent Savadovskin vaimon kanssa sopimus päivällisen valmistamisesta, Flegentin itsensä pestautuessa puiden ja veden kantajaksi. Ja sairas, joka oli kohta viikon ollut vuoteellaan, alkoi toipua kuumeestaan. Mutta mieltä painoivat raskaat ajatukset. Majewskihan oli ollut kaikki kaikessa. Hänen iloinen hymynsä oli saanut mustat mietteet vaihtumaan hetkeksi muihinkin asioihin. Ja nyt hän oli poislähdössä.

Vuoteeltaan näki sairas miesten askelten liikunnan, ja tuskan hiki kohosi hänen vaalenneelle otsalleen. Hetken päästä seisoi Majewski jo vieressä, ojensi kätensä ja sanoi hyvästi. Silloin pääsivät kyynelet valloilleen oltuaan vankina koko matkan ajan.

Mutta Svinhufvud seisoi portailla turkissaan yhtä vakaana ja rauhallisena kuin ennenkin, katsellen mietteissään hevosten häntien viuhumista. Kun Majewski istui rekeen ja katosi Obin viittatielle, palasi hän takaisin vaimonsa luo, aivankuin ilmoittamaan, että nyt oltiin ypöyksin siinä suuressa Venäjän vankilassa, jonka nimi on Siperia.

Samoihin aikoihin kuin Svinhufvud varustautui kirjoittamaan Kasanskijlle vastausta, pidettiin Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden talolla lokakuun 26 p:nä merkillinen kokous, jossa olivat läsnä Väinö Kokko, Kai Donner, Y.O. Ruuth, P.H. Norrmén ja Kaarlo Kalliala ja jossa neuvoteltiin toimenpiteistä Venäjää vastaan. Ylioppilaiden johtajat suuntasivat nyt katseensa Saksaan, josta Suomi oli saapa aseitten kanssa oikeutensa takaisin. Tämä merkillinen neuvottelu oli tulevien jääkäreitten kokous, ja se oli ensimmäinen merkki häväistyn kansan kostoon nousevasta kädestä.

Kun Svinhufvud istui Viipurin lääninvankilassa joulukuun 5 p:nä odotellen tyttärensä vihkiäisiä, soitettiin Tukholmassa erästä ovikelloa, ja sisään astuivat jääkärien lähetit, Bertel Paulig ja Valter Horn, neuvottelemaan Herman Gummeruksen kanssa mahdollisuuksista tarttua miekkaan. Ja niihin aikoihin oli myös Adolf von Bonsdorff matkustanut Tukholmaan neuvottelemaan samoista asioista.

Kun Svinhufvud uudenvuodenaattona jäi yksin sairaan vaimonsa kanssa Tymskojen kylään, oltiin Berliinissä Fredrik Wetterhoffin johdolla kuumeenkiireisessä työssä aseellisen koulutuksen järjestämiseksi niille Suomen miehille, jotka olivat päättäneet nousta taistelemaan Suomen itsenäisyyden puolesta.

Ellen ja P.E. Svinhufvud eivät silloin tietäneet, että Suomessa varustautuivat kansan nuoret miehet kostamaan heidänkin puolestaan. He eivät aavistaneet, kuinka valtavasti juuri heidän kohtalonsa oli vaikuttanut niihin suomalaisiin sydämiin, jotka olivat päättäneet hankkia maalleen oikeutta asein.

Uudenvuoden aatonaattona, jolloin Majewski lähti ja jolloin Tymskojen kylässä vallitsi suru, sinä samana päivänä oli tullut kuluneeksi 25 vuotta Ellen ja P.E. Svinhufvudin hääpäivästä.

TYMSKOJESSA.

Tymskojen kylä Obin varrella on merkillinen siitä, että kevättulva säännöllisesti joka vuosi tempaa kappaleen sen reunaa mukanaan. Tämän johdosta saavat kylän asukkaat vähän väliä muutella talojaan yhä ulommaksi päälletunkevasta joen rannasta. Kirkkokin on täytynyt jo monia kertoja siirtää.

Kylässä on muutamia parempiakin rakennuksia, mutta useimmat ovat kuitenkin pieniä ja rähjäisiä. Huonoimmin on rakennettu köyhien osa kylää, jossa eräät asumukset ovat kuin luolat maan sisässä saviseinineen ja kattoikkunoineen. Niissä asuu enimmäkseen venäläistyneitä samojedeja sekä irtainta väestöä. Tohtori. Kai Donner, joka viimeisinä vuosina ennen maailmansotaa joutui viettämään tutkimusmatkoillaan muutamia kuukausia myös Tymskojen kylässä, kertoo, että sen asukkaat ovat entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden epäilyttävien ainesten sekarotuisia jälkeläisiä. Tästä johtuu, että niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset olivat viinan ikeen alla. Pitkinä pyhinä hoiperteli koko kylä pitkin katuja huutaen ja kirkuen ja kinastellen kuin hulluinhuoneessa. Maailmansodan aikana oli elämä kuitenkin varsin siivoa, kun viinaa ei ollut saatavissa eikä sitä itse osattu keittää.

— Tymskojessa, jonka venäläiset 1800-luvun alussa perustivat samojedien maalle, oli noin 25 taloa ja enintään 200 asukasta; niin meille kerrottiin. Maanviljelystä ei siellä harjoitettu. Siihen oli kai osittain syynä laiskuus, osittain se, että Obin tulva nousi aina juhannukseen saakka ja peitti maat. Ylempänä oli kyllä hiekkamaita, joita arvatenkin olisi voinut viljellä, mutta siihen ei ollut halua.

Kylä sijaitsi korkealla Obin rinteellä. Sen takana oli setrimetsä. joka oli komean näköinen. Se ei tosin ollut suuri, mutta antoi kauniin taustan kylälle. Setrimetsän takana oli aukeita maita ja kauempana suuria metsäseutuja. Kiviä ei ollut yhtään, ei edes nuotan painoksi. Rakennuksien aluksina piti käyttää lehtikuusta, joka on kestävää mätänemistä vastaan.

Tymskojelaiset elivät osaksi kalastuksella, osaksi keräämällä setrinpähkinöitä. Alkuasukkailta ostettiin sitäpaitsi turkistavaroita, ja näillä kaupoilla saatiin hyvät voittorahat. Tavarat vietiin parhaasta päästä talvella Tomskiin, jolloin kala säilyi jäätyneenä. Setrinpähkinöitä vietiin kesällä laivallakin.

Lehmiä ja hevosia siellä oli koko paljon, varsinkin hevosia, sillä talvella oli kuljetus kokonaan niiden varassa. Hevoset olivat huonoa lajia, mutta juoksivat kyllä hyvin. Ne olivat enimmäkseen pieniä ja mustia. Siellä oli tapana ajaa hevosilla aina täyttä laukkaa. Kun tultiin perille, sidottiin hevonen vaahdoksissa kiinni ja turpa vähän ylös, niin ettei se saanut syödä lunta eikä heiniä. Näin pidettiin sitä pari tuntia, tavallisesti vielä tuulessa; sitten vasta annettiin ruokaa ja juomaa. Väitettiin, että jos hevoselle heti ajon perästä annetaan ruokaa, menevät jalat piloille. Näin siellä hoidettiin hevosia. Tuskinpa tavalliset hevoset olisivat sellaista komentoa kestäneetkään. Lehmätkin olivat siellä huonoa lajia ja lypsivät vähän, mutta maito oli erittäin hyvää ja rasvapitoista.

Keskellä päivää kyläläiset ajoivat hevosensa ja lehmänsä juomaan avannosta, jota erityinen mies piti auki läpi talven. Karjatalous oli ihmeellinen siinä, että navetat ja tallit olivat kylmät. Lampaat, siat ja vasikat säilytettiin kuitenkin tavallisesti lämpöisessä, pienessä kopissa. Tallit ja navetat olivat hyvin hatarasti tehtyjä ja kokonaan ilman ikkunoita, joten valoa tuli vain ovesta ja seinien raoista. Ylhäällä olivat orret, jonne heinävarasto tuotiin sisään niin pian kuin lunta tuli.

Heinämailta sai heiniä niin paljon kuin viitsi ottaa, sillä Obin rantamaat kasvoivat runsaasti heinää, vaikka se kyllä oli karkeata saraheinää. Sääntönä oli, että ahkera keräsi enemmän heiniä ja piti useampia hevosia, ja se, joka oli laiska ja jolla oli vähemmän hevosia, keräsi vähemmän.

Puoteja oli 4—5 kappaletta. Keväällä, kun Ob-joki nousi, latasivat niin kauppiaat kuin muutkin kyläläiset venheensä täyteen tavaraa ja lähtivät sitten perhekunnittain pitkin Obia ja sen sivujokia ylös tekemään kauppaa alkuasukkaitten kanssa. Kylässä oli vain yksi kirkko, samoin yksi pappi.

Asuntomme omistaja Flegent, jonka vaimon nimi oli Tatjana ja joka oli entinen kauppias, eleli nyt koroillansa ja oli tunnettu laiskanpuoleiseksi mieheksi. Hänellä oli yhdessä serkkunsa Afrikant Savadovskin kanssa kylän suurin puurakennus, jossa hänen serkullaan toisessa päässä oli puotikin. Talo oli rakennettu venäläiseen malliin kaksikerroksiseksi. Meidän hallussamme oli yläkerrassa kaksi huonetta, iso sali, jossa oli 6 ikkunaa, ja vähän pienempi »sänkykamari», jossa oli 3 ikkunaa. Asunnosta otettiin vuokraa 12 ruplaa kuukaudessa, jota kyläläiset pitivät suorastaan kiskomisena, vaikka se meistä oli huokea hinta. Ei kummassakaan huoneessamme ollut uunia, mutta sensijaan molemmissa uuninselkä. Kun seinän takana lämmitettiin uunia, niin lämpeni meidän puolellamme uuninselkäkin. Salin ikkunat olivat aina jäässä, ja pohjoisten ikkunain lautoja vaimoni käytti ruokasäiliöinä. Salista vei ovi sänkykamariin. Sinne oli hankittu rautapeltinen pieni kamiina, jonka savutorvi oli muurattu kiinni uuninselkään tehtyyn aukkoon. Uunia lämmitettiin haloilla, mutta kamiinaan tarvittiin pilkkopuita, jotka Flegent jouti kyllä tekemään. Talosta saimme päivällistä, ja vaimoni laittoi ruokaa aamuin ja illoin. Maito oli niin hyvää, ettei sellaista saa täältäkään, ja voitakin sai, vaikka se oli vähän rasvanmakuista. Lihaa ei paljoa saanut, vaan syötiin parhaastaan kalaa. Puolukat olivat niin isoja, että luulin niitä ensin karpaloiksi.

Siellä laitettiin muuten erästä ruokaa, jota sanottiin pelemeeneiksi. Ne olivat pieniä piirakoita, vehnätaikinaan käärittyä, hienonnettua, raakaa lihaa, ja niitä laitettiin monta sataa ja vietiin sitten raakana aittaan, jossa ne säilyivät jäätyneinä. Kun tuli vieraita, otettiin piiraat sisään ja keitettiin. Muistan hyvin, kun emäntä ensikerran tarjosi meille pelemeenejä. Hän tuli aivan viereemme ja katseli meidän ilmeitämme, ikäänkuin tutkien, mitä me niistä pidimme. Ei niitä ensin oikein ymmärtänyt syödä, mutta kyllä niihin vähitellen totuttiin. Jos ne keitettiin lihaliemeen ja syötiin sen kanssa, maistuivat ne oikein hyviltä.

Talvitalous oli siitä mukavaa, että jäätyneessä tilassa ruoat säilyivät hyvin. Säiliöhuoneeseen, »tshulaaniin», voi viedä kaikki, kalat, lihat ja marjat. Vehnäsetkin vietiin sinne, ja ne jäätyivät siellä kivikoviksi. Kun niitä vaikka parin viikon kuluttua otti esille ja lämmitti uunissa, olivat ne aivankuin tuoreita. Se oli kovin mukavaa.

Vähitellen pantiin kaikki kuntoon. Ostettiin lautaset ja veitset sekä kaikenlaista mitä tarvittiin taloutta varten. Kylästä tavattiin eräs puuseppäkin, joka laittoi meille pukkisängyt ja hyllyt. Se oli toissilmäinen herrasmies, joka sanoi käyneensä oppia Tomskissa, mutta oli nyt täällä naimisissa ja asui eräässä maanalaisessa talossa, »karamoonassa». Mies teki meille yhtä ja toista muutakin puutyötä, mitä tarvittiin.

Aika kului koko hyvin. Kävelyllä käytiin usein, ainakin kerran päivässä. Tymskojessa, kuten Siperiassa yleensä, ei koskaan ollut suojailmoja. Kun talvi kerran tuli lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, niin riitti yhtä pakkasta huhtikuuhun saakka. Jälkiosa joulukuuta ja koko tammikuu oli kylmin aika. Silloin oli pakkanen usein aina 40—50 astetta. Kun turkki yllä käveltiin ja viima tuli vastaan, pantiin harvasilmäinen kaulaliina vielä kasvojenkin suojaksi. Kuljettiin kylän ympäristössä ja sen takanakin milloin missäkin teitä pitkin, sillä niitä oli runsaasti eri suuntiin. Oli hauskaa nähdä, kuinka metsäkanat eli riekot olivat aivan kesyjä. Ne kulkivat pitkin teitä eivätkä pelänneet ihmisiä. Olisi melkein voinut lyödä niitä kepillä. Ne istuivat puissakin, mikä oli minusta hyvin outoa, sillä meillä eivät metsäkanat mene puihin. Siellä ne noppivat pajukoissa ja haavoissa ja söivät niiden urpuja ja nuppuja.

Päiväjärjestys oli tavallisesti sellainen, että kahdeksan korvissa kömmittiin hiljakseen ylös. Ensinnä sytytettiin tuli kamiinaan. Piti panna turkki ylle ja huopatossut jalkaan, kun nousi sängystä valkeata virittämään, sillä yöllä oli huone ehtinyt jäähtyä. Sitten syötiin aamiaista. Päivällisen laittoi talon emäntä, mutta kun ruoka rupesi huononemaan, muutettiin kylälle syömään. Illallinen syötiin seitsemän tai kahdeksan aikaan.

Siperiassa olivat samat linnut kuin täällä; närhi oli vain vähän värikkäämpi. Harakoita ja korppeja oli, mutta variksia ei talvisaikaan näkynyt. Pakkasaikana, kun oli kylmempää, sattui, että lintuja kuoli ja tippui puista alas.

Jänis oli siellä vähän isompi kuin meillä sekä talvella paljon pitkäkarvaisempi. Susia ei ollut, sillä lumi oli metsissä niin pehmeätä, etteivät ne olisi päässeet liikkumaan. Koirakaan ei päässyt kulkemaan, vaan upposi lumeen kuin jauholaariin. Missä maa oli aukeampaa, siellä olivat tuuli ja pakkanen purreet lumen pinnan vähän kovemmaksi, mutta metsissä se oli aivan pehmoista. Muistan hyvin, kun kerran olimme kävelemässä ja tukkikuorma tuli vastaan. Siinä oli pari miestä ja koira seurassa. Seistiin siinä tienvieressä, jotta kuorma pääsisi ohitse. Läheisen pensaan ympärillä käveli riekkoja, eikä koira malttanut olla, vaan otti aimo hyppäyksen niiden kimppuun. Hyppy meni hukkaan, sillä linnut lensivät tiehensä, mutta koira ei millään ollut päästä sieltä takaisin, kovalle tielle. Näki, etteivät sudet olisi tässä maakunnassa päässeet liikkumaan mihinkään. Karhuja oli siellä kyllä, mutta ne makasivat talviunessaan.

Sieltä olisi voinut ostaa kärpän ja oravan samoinkuin ilveksen, ahman, hillerin ja saukon nahkoja, mutta emme me ruvenneet niistä kauppoja hieromaan.

Kolonok (Putorius sibericus) oli uusi eläin, jota ei ole Euroopassa. Se oli pieni, punertavankeltainen ja heleänvärinen vesikon tapainen ja kokoinen eläin. Senkin nahkoja myytiin paljon.

Maaliskuun alkupäivinä alkoi kylässä nuotanveto. Silloin oli kova pakkanen ja niin kova tuuli, että naukui nurkissa. Mutta päivä paistoi kauneimmillaan, eikä yhtään pilvenhattaraa näkynyt. Aamulla noin kello 9:n aikaan, kun katsoin ulos, oli pakkasta 40°C, ja tuuli aivan vikisi. Arvelin, ettei nuotanvedosta nyt tule mitään. Mutta sinne kaikki kuitenkin menivät. Avannot oli hakattu siihen kohtaan Ob-jokea, mihin pieni sivujoki laski, sillä sen suussa piti olla kaloja. Apaja oli pieni ja nuotta huono. Jäihin oli hakattu reikiä, ja nuotta kuljetettiin jäiden alitse vetopaikkaan aivankuin meilläkin. Apajasta tuli aimo saalis, kolme kuormaa kiiskiä ja kaksi kuormaa haukia. Kiisket olivat isoja ja lihavia ja hauet komeita. Joukossa oli vähän muutakin kalaa, kuten ahvenia, särkiä, säynäviä, sekä jokin njelma ja sterlettikin. Hyvän saaliin ja kalojen kokoontumisen syyksi selitettiin, että Obissa rupeaa kevätpuoleen vesi huononemaan. Sentakia kerääntyvät kalat semmoisiin paikkoihin, missä sivujoki yhtyy isoon jokeen, sillä siellä on vielä vesi ilmapitoisempaa. Saalis jaettiin sitten kyläläisten kesken ruokakunnittain ja vietiin, kun kaloja karttui enemmän, Tomskiin. Viikon, kahden sisään vedettiin samasta paikasta vielä kaksi kertaa nuottaa ja saatiin jokseenkin samanlainen saalis. Sitten talvinuotanveto loppui, ainakin kylän lähettyviltä. Kiisket muuten eivät suinkaan olleet halveksittua kalaa. Ne joutuivat Venäjän hienoimpiin ravintoloihin, joissa niitten lihaa tarjottiin voileipien päälle leikattuna.

Kansakoulunopettaja Afanasjeff, nuori, siisti ja raitis mies, kävi jotensakin ahkerasti luonamme opettamassa minulle venättä. Vaimonikin oli hankkinut itselleen aapiskirjan, sellaisen kuin lapsille ostetaan, jossa on paljon kuvia. Pääasia olikin, että hän oppi venäläiset kirjaimet ja pääsi vähän perille, mitä se ja se sana merkitsi. Opettajan rouvakin kulki meillä sangen usein. Hän osasi soittaa hyvin balalaikkaa ja opetti sitä taitoa vaimollenikin. Kun lähdimme Tymskojesta, lahjoitti vaimoni ostamansa balalaikan opettajan rouvalle. Nyt on sen soittotaito unohdettu.

KYLÄN ASUKKAITA.

— Elämä rupesi siellä luistamaan koko lailla. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä meitä kohtaan. Jossakin Tomskin lehdessä oli ollut uutinen — saimme nähdä sen palasen —, että Tymskojeen oli karkoitettu joku korkea herra. Kyläläiset olivat hyvin ihmeissään ja uteliaat näkemään kuka se oli ja kohtelivat tulokasta aivankuin herraa: minä olin »baarin» ja vaimoni »baarinja».

Venäjän jouluna oli meidät jo kutsuttu kansakoululasten joulujuhlaan. Se oli koko lailla »stimmungsvoll» ilta; se pidettiin kansakoululla, vanhassa puurakennuksessa, jossa asui opettaja Afanasjeff rouvineen. Pappi, joka oli soitannollinen, oli järjestänyt sinne orkesterin; itse hän soitti sitrantapaista, Afanasjeffin rouva balalaikkaa ja pari mennoniittia viulua. Lapset lausuivat ulkoa joitakin kappaleita ja lauloivat. Lopuksi tanssittiin. Kaikilla oli tavallista juhlallisempi puku, mutta jaloissa huopatossut, kun oli talvinen aika. Toisessa huoneessa sen ohella tarjottiin teetä ja voileipiä.

Mennoniitit olivat mielenkiintoinen tuttavuus. Ensikerran tapasimme pari miestä Afrikant Savadovskin puodissa. Kun huomasimme, että he puhuivat saksaa, joka vivahti »plattdeutschiin», virisi pian keskustelu. Saimme tietää, että he olivat saksalaista, ehkä hollantilaista alkujuurta ja että heidän esi-isänsä olivat muuttaneet Siperiaan, jossa heille suotiin uskonnonvapaus, ja että heidän uskontonsa kielsi heitä suorittamasta sotapalvelusta. He asuivat Tomskin läänin eteläosassa »suola-aroilla». Ulkonäöltään he olivat toisennäköisiä kuin venäläiset, keskikasvuisia ja verraten vankkatekoisia. Nyt oli heitä komennettu tänne Tymskojen piiriin parikymmentä miestä sotapalveluksen asemesta tekemään metsätöitä. Työpaikalle oli Tymskojesta matkaa parikymmentä kilometriä. Olisin mielelläni käynyt siellä katsomassa heitä ja noita metsätöitä, mutta en tahtonut kysyä vartiomiehiltä lupaa. Niin, näitä mennoniitteja oli koululasten joulujuhlassa kuusi kappaletta. He soittivat hyvin ja tanssivat aika ahkerasti.

Muissakin kutsuissa olimme, niinpä alkuaikoina »stanokin» isännän luona hänen tyttärensä häissä. Siellä vieraat syötettiin aika hyvin, ja vahvasti tanssittiin. Juotavaksi tarjottiin olutta ja tietysti teetä. Viinaksia ei niissä ollut, sillä sodan ajaksi olivat viranomaiset panneet viinat kokonaan lukon taakse. Mutta niitä kaivattiin kovasti. Muistan, kuinka häätalon isäntä kysyi minulta, enkö osannut keittää viinaa. Selitin, että olin hyvin tyhmä siinä taidossa. Hänkin pahoitteli, ettei osannut itse keittää. Kun kruunun viina oli ollut niin halpaa, oli viinankeittotaito jäänyt unohduksiin. Tymskojelaiset auttoivat asiaa siten, että laittoivat väkevää olutta.

Sitten oltiin usein nimipäivillä, »imenineillä», ja muissa pienemmissä perhejuhlissa. Sen ohella käytiin vielä tavallisilla »vieraisilla», milloin papin tai kansakoulunopettajan, lukkarin tai jonkun muun kylän asukkaan luona. Tuttavuuksiimme kuului myös kylän »grande old dame» Natalia Jakovlevna, jota Kai Donner on niin mainiosti kuvannut. Hänellä oli erittäin hyvää olutta tarjottavana ja sitten hänellä oli 3- tai 4-lokeroinen »samovaari», jossa yhtaikaa voi keittää teevettä, kaalisoppaa, pelemeeniä j.n.e.

Eräänä päivänä oli Tymskojeen tullut Vasjuganin pappi rouvineen. Vasjugan oli naapuriseurakunta, jonne sanottiin olevan 30 penikulmaa. Mies oli oikein komean näköinen eikä ollut edes kovin partainenkaan niinkuin muut papit. Hän tuntuikin tavallista sivistyneemmältä. Kävi selville, että hän oli ollut Pietarissa polyteekissä jonkin vuoden, mutta sitten päätynyt papiksi ja Vasjuganiin saakka. Mistä syystä hän oli näille raukoille rajoille joutunut, ei hän kertonut enkä minäkään ruvennut sitä utelemaan. Tapasimme hänet ensikerran oman papin luona ja toisen kerran kirkonisännöitsijän, Jefimoffin luona, joka oli Tymskojen rikkaimpia miehiä. Jefimoff pani tämän vieraan papin kunniaksi toimeen aika kemut, joihin oli pyydetty koko kylän hienosto. Siellä olivat pappi, lukkari eli »psalomshtshik», kansakoulunopettaja ja äveriäimmät kauppiaat ja tietysti me. Pidot olivat koko lailla hienot. Siellä syötettiin ja juotettiin. Kalapiiraita oli tehty useammanlaisiakin. Niihin oli tehty vehnätaikinasta alus ja syrjät ja kansi päälle ja sisällä oli njelmaa ja sterlettiä. Piirakoiden kanssa tarjottiin hienoa portviiniä. Pöydällä oli vain muutamia haarukoita, ja niitä käyttäen sai kukin vuorostaan pistää palan suuhunsa. Vastapäätä oli toinen pöytä, jossa oli 12 viinilasia. Papit joivat ensin ja sitten toiset herrat. Kun herrat olivat juoneet, kaadettiin rouville samoihin laseihin. He joivat yhtä mielellään, ja heistä viini oli yhtä hyvää kuin herroistakin. Sitten syötiin piirakkaa uudelleen ja juotiin taas päälle. Kyllä näki pappien juodessa, että viini meni hyvin luistavasti alas niin toisen kuin toisenkin papin kurkusta. Se oli varsin hyvää, ja runsaasti sitä oli myöskin. Jefimoffilla näkyi olleen vanhoja säästöjä. Siellä juotiin 7—8 lasia mieheen niinkuin ei mitään. Eikä siinä auttanut vitkasteleminen, vaan piti juoda kerrassaan pohjaan saakka, ja tunnelma oli aika hyvä. Vasjuganin pappi kertoi yhtä ja toista seurakuntansa oloista. Siellä asui ostjakkeja, jotka pyytelivät turkiseläimiä, ja siellä oli luonnonrikkauksia, kuten keltamultaa y.m. Puutteellisen kielitaidon takia en kuitenkaan voinut päästä asioista kunnolleen selville.

Maaliskuun alussa kerrottiin meille, että kylään oli tullut muuan suomalainen. Afrikant Savadovskin puodissa hänet sitten tavattiinkin, ja suomalainen hän oli: talollinen ja rakennusmestari Adolf Resch, kotoisin Uudeltakirkolta ja iältään noin 30-vuotias. Hän oli ollut urakoitsijana mukana rakentamassa eräitä linnakkeita Suomenlahden rannalla. Päällikkönä oli ollut joku venäläinen eversti, joka myi piirustukset saksalaisille ja karkasi. Siitä tuli kova tutkinto, ja vaikka Resch ei ollut urakassa mukana muuta kuin sen verran, että oli rakentanut makasiinin linnakkeeseen, epäilivät venäläiset, että hän oli osallisena samassa juonessa. Hänet otettiin kiinni, ja vaikka hän oli aivan syytön, vietiin hänet Kronstadtiin, jossa hän sai istua pitkät ajat syksyllä 1914, kunnes hänet lopulta lähetettiin Siperiaan. Sillä sääntönä oli, että syylliset ammuttiin, mutta syyttömät lähetettiin Siperiaan. Eikä siinä kyllin. Myöhemmin joutuivat hänen veljensä ja isänsä samaan Narymin piiriin, vaikka Kurjan kylään, joka oli Ket-joen varrella ja todellakin kurja paikka, kuten isä Reschille kirjoitti. Resch oli hauska tuttavuus. Me saimme puhua suomea hänen kanssaan ja pääsimme vähän tekemisiin kotimaalaisten kanssa.

Kerran mekin pidimme vähän suuremmat pidot, joihin pyysimme venäläiset tuttavamme ja Reschin, sillä piti pitää vastapidot. Resch, joka puhui hyvin venättä, pantiin tulkitsemaan ja kertomaan. Mukana olivat pappi, lukkari, kansakoulunopettaja ja kauppiaat, samat, joiden luona olimme itsekin olleet kutsuissa, ja meidän »strashnikat» Filatoff ja Bogdanoff. Parhaan mukaan heitä kestittiin njelma-kalapiirakoilla, pelemeeneillä ynnä muulla. Flegentin gramofoni sai ahkerasti soida, sillä sellainenkin oli talossa. Vieraat kyselivät Suomen oloja, ja Resch selitteli.

Parisen kuukautta olimme koko kylässä ainoat karkoitetut, mutta sitten niitä rupesi tulemaan niin paljon Venäjältä, että paikat ahtautuivat täyteen. Ensin tuli joitakin sosialisteja, juutalaisia mitä lienevät olleet, ja sitten tuli myöskin muita, nimittäin lättiläisiä, puolalaisia ja pari saksalaista. Toinen saksalaisista oli Freydenreich, lyhyt mies, jolla oli ollut jokin virka Amerikan lähetystössä Pietarissa, toinen oli nimeltään Bischler, rikas tilanomistaja Jekaterinslavin kuvernementista, verraten nuori ja pulska mies. Hänellä oli 600,000 ruplan arvoinen maatila kotonaan. En tiedä, mistä syyssä häntä oli ruvettu epäilemään, vaikka hän oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessäkin. Oli hauskaa, kun sai puhua saksaa näiden herrojen kanssa. Resch, joka puhui sujuvasti myös saksaa, asui yhdessä näiden kahden kanssa.

Puolalaisten joukossa oli muutamia sivistyneitä; niinpä nuori pappi Zander, joka oli suorittanut tutkintonsa Tartossa ja ollut saksankielen opettajana Kielcin kaupungissa ja nähtävästi liian puolalaismielisenä ja saksankielentaitoisena karkoitettu; sitten pankinjohtaja Veselovski, joka oli muistaakseni Odessasta ja oli »epäluotettavana» lähetetty tänne, hauska mies, jonka sitten kerran pikimmältään tapasin Kolyvanissa; sitten nuori ylioppilas Shapiro, joka oli ollut Varsovassa erään voimistelu- tai urheiluseuran puheenjohtajana ja joutunut siinä ominaisuudessa viranomaisten epäilyksien alaiseksi. Neljäs sivistynyt puolalainen oli liikemies Aulich Lodzista, ja keväämmällä tuli vielä lisää eräs apteekkari Lublinistä.

Muita puolalaisia oli varsin lukuisasti, joukossa eräs kokki, joka hyvän lauluäänensä vuoksi samalla oli ollut statistina jossakin oopperassa Puolassa, sekä eräs puutarhuri. Puolalaiset sivistyneet asuivat yhdessä eivätkä mielellään seurustelleet muitten, venäläisten ja saksalaisten kanssa, mutta meillä he kyllä kävivät, toisinaan kokkikin mukana, joka silloin sai laulaa »aarioita» ja muita oopperaosia. Freydenreichin »puulaaki» kävi meillä samoin varsin usein. Nämä seurusteluillat olivat sangen hupaisia ainakin meille ja toivottavasti myös vieraillemme. Vaimoni piti hyvää huolta kestitsemisestä tarjoten, paitsi Tymskojen herkkuja, myös jäätelöä, joka oli uutuus siellä, vaikka tietysti helposti valmistettavissa, kun sokeria, kermaa ja jäätä oli yllinkyllin.

Kun kylään oli tullut näin paljon herrasväkeä, laittoi eräs Tymskojen venäläinen sinne ruokalan, jossa huokeasta maksusta saatiin aika kelvollista ruokaa. Siellä kävimme maaliskuusta alkaen syömässä päivällistä; samoin tekivät myös saksalainen ja puolalainen »puulaaki». Yhteisillä päivällisillä aika kului rattoisasti, vaikkakin saksalaiset ja puolalaiset toisinaan kinastelivat, kun molemmat, ja varsinkin puolalaiset, olivat sangen ylpeät kansallisuudestaan.

Tymskojen karkoitetut olivat, eri kansallisuuksistaan huolimatta, kaikki Venäjän kansalaisia. Vasta huhtikuun alussa tuli kylään muutamia itävaltalaisia, niiden joukossa eräs Adlerberg, joka oli ollut muistaakseni Czernowiczin kaupungin kuvernöörin apulainen tai joku muu korkeampi hallinnollinen virkamies. Venäläiset vangitsivat hänet, kun valtasivat kaupungin, jossa hän oli virantoimittajana, sekä lähettivät Narymin piiriin. Tymskojessa hän ei kuitenkaan kauan saanut olla, vaan siirrettiin hänet muutamien päivien perästä Kalgujakon kyläpahaseen, noin 12 virstaa pohjoiseen päin Ob-joen varrelle. Tuossa kylässä en koskaan käynyt, mutta kerrottiin, että se oli aivan pieni, joitakin taloja käsittävä ja aivan köyhä. Kuinka Adlerbergin siellä sitten kävi, sitä en tiedä, kun pian sen jälkeen jouduin pois Tymskojesta.

Politiikasta ei Tymskojessa meidän piireissämme puhuttu. Sodan kulkua kyllä tarkasti seurattiin, mutta karkoitettujen kesken ei myötätunto ollut Venäjän armeijan puolella. Kyläläiset sitävastoin tuntuivat olevan jonkin verran »patriootteja».

Kerran eräs venäläisistä karkoitetuista, kansallisuudeltaan juutalainen ja nimeltään minulle tuntematon, yritti lähennellä kysyen, enkö minäkin ollut vallankumouksellinen, ja selittäen, että venäläisillä ja suomalaisilla »revolutsionääreillä» oli sama päämäärä. Vastasin, että meillä Suomessa oli aivan eri politiikkamme ja että me emme tahtoneet olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Siihen keskustelu katkesi.

SEMESHKO.

Narymissa asui kevättalvella 1915 karkoitettuna vähävenäläinen sanomalehtimies Grigorij Filipovitsh Semeshko. Eräänä talvipäivänä päätti hän lähteä vierailulle 120 virstan päässä olevaan Tymskojen kylään, päämääränään saada tervehtiä siellä asuvaa Svinhufvudia. Tästä käynnistään Tymskojessa, jonne hän pyysi mukaansa samassa kylässä olevan suomalaisen karkoitetun, toimittaja Heikki Välisalmen, hän on kirjoittanut kuvauksia sanomalehtiin.

Välisalmi antaa siitä kirjassaan »Siperiaan karkoitettuna» seuraavan, hauskan kuvan:

»Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäladoille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän se paremman puutteessa.»

»Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut, ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikk'ei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.»

— Maaliskuussa astui huoneeseeni eräs herrasmies, joka esitteli itsensä Semeshkoksi, ja eräs toinen, joka selitti olevansa toimittaja Heikki Välisalmi. Semeshko oli vähävenäläinen, kasakkain ylpeätä heimoa, sanomalehtimies ja vanha poliitikko, joka oli karkoitettu Narymiin. Hän oli ollut paljon mukana valtiollisissa kiihoituksissa ja oli jo aikaisemminkin ollut pariin, kolmeen kertaan karkoitettuna. Hän ja Välisalmi, joka pari kuukautta aikaisemmin oli joutunut karkoitetuksi Narymiin, tulivat yhdessä minua tervehtimään, ja kävi selville, että Semeshko oli utelias näkemään minut. He olivat siellä yhden illan, joivat teetä, juttelivat ja kertoivat yhtä ja toista. Välisalmi ja Resch, jotka osasivat venättä jonkin verran, olivat tulkkeina.

Semeshko kertoi kaikenlaista karkoitusmatkoiltaan. Hän oli ollut useammilla Venäjän kulmilla, kuten Permin kuvernementin Tsherdinskin »ujesdissa». Tämä oli yhtä kolkkoa seutua kuin Siperian syrjäiset osat ja asukkaat ehkä vielä enemmän takapajulla kuin täällä. Niinpä he lausuivat rukouksensa seinään kaiverrettuun reikään ja tukkivat sen sitten tapilla, ettei rukous luistaisi ulos ja menisi hukkaan. Turkestanin puolella Semeshko oli tehnyt tuttavuutta sellaisen poliisiputkan, »katalashkan» kanssa, jossa ei voinut seistä, maata eikä istua. Joku aika ennen maailmansodan puhkeamista oli hän Kiovassa paljastanut sikäläisten santarmien harjoittamia väärennyksiä ja sen kautta joutunut heidän erikoisiin vihoihinsa. Sodan alettua olivat santarmit sitten kostoksi toimittaneet hänet vanhana tunnettuna poliitikkona Narymin kaupunkiin. Senaikuisista karkoituksista oli hänellä paljon hauskoja juttuja, varsinkin siitä, kuinka viranomaisten hutiloimisen kautta moni aivan erehdyksestä oli joutunut Narymiin. Milloin joku akka torimatkallaan oli vahingossa joutunut suurenpuoleiseen karkoitettujen laumaan ja saanut siten seurata Siperiaan saakka torikori käsivarrellaan, milloin 7-vuotias poika oli eksynyt karkoitettujen seuraan, milloin vartiosotilaat olivat karkuunpäässeen tilalle kopanneet syrjästä jonkun toisen, ja niin loppumattomiin. Viranomaisten lahjusten-otosta ja väärien passien saamisesta hän tiesi myös varsin paljon. Minun kohtalostani hän kysyi tietysti sangen tarkkaan. Hän kertoi muuten, että Narymissa olevien karkoitettujen asema oli siedettävä.

Semeshko oli hauska ja pirteä mies. Tapasin hänet sitten Narymissa käydessäni huhtikuun alkupuolella, ja laivamatkalla Tomskiin toukokuun puolivälissä oli hän matkatoverina Narymista alkaen. Kolyvanista käsin olin sitten kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Hän oli mielenkiintoisimpia tuttavuuksiani matkani varrella.

Kun Semeshko pyysi Narymin »pristavilta» lupaa saada matkustaa tervehtimään Svinhufvudia, kysyi tämä häneltä:

Viivyteltyään ensin pitkän aikaa suostui hän vihdoin antamaan luvan.
Kerrottuaan tämän jutun eräässä sanomalehtikirjeessään pietarilaiselle
»Rjetshille» jatkaa Semeshko:

— Kun kerroin Svinhufvudille »pristavin» pelosta, alkoi hän nauraa ja sanoi:

»Valtuutan teidät sanomaan 'pristaville' ja, jos on tarpeellista, ilmoittamaan myöskin sanomalehdissä, että minä en aio paeta ja että minulla ei ole minne paetakaan. Voin asua ainoastaan Suomessa, mutta siellä en voi piileskellä, sillä minut tunnetaan kaikkialla. Olen muutoin jo liian vanha paetakseni. Sitäpaitsi käytän karkoitustani levätäkseni. Täällä on erittäin mukavaa olla, ja minä hiihtelen paljon ympäristössä ja lueskelen kovasti.»

Semeshko oli muuten jo ennen Narymin-matkaansa saanut kuulla Svinhufvudista yhtä ja toista. Niinpä hän tapasi kerran helmikuussa erään Tymskojesta kotoisin olevan kyytimiehen, jonka kanssa hänellä sukeutui seuraavanlainen keskustelu:

— Mutta meilläpä on Tymskojessa merkillinen mies, niin etevä kalastaja, että oikein ihmetyttää!

— Jumala hänen nimeään tietää! Me kutsumme häntä Pjotr Petrovitshiksi!
Hyvä on ukko, tuollainen rauhallinen!

‒ Hyvin elää. Näkyy, että on rikas, nähtävästi saksalainen. On vuokrannut kaksi huonetta, joissa asuu yhdessä vaimonsa kanssa.

— Ahaa, vai suomalainen, mutta nehän ovat hyvin pientä väkeä, kun tämä sensijaan on oikea jättiläinen!

— Mutta joka tapauksessa hän on hyvä mies. Vielä mukavampi ja lystillisempi on hänen vaimonsa. Hän sopertaa hyvin nopeasti omaa kieltään, josta ei ymmärrä yhtään mitään, ja venäjää hän ei ymmärrä ollenkaan. Jos häneltä kysyy, saako tuoda samovaarin sisään, niin hän katselee vain eikä ymmärrä mitään. Vihdoin juoksee hän Pjotr Petrovitshin luo. Tämä saapuu silloin pieni kirja kädessään ja jonkin aikaa lehtiä selailtuaan sanoo: »Samovaari, ahaa, tuokaa sisään!» — Alussa hän aina luki kirjasta mitä tarvitsi, mutta nyt hän osaa jo vähän puhua ilman kirjaakin.

OSTJAKKEJA VIERAILULLA.

Tuhat vuotta sitten ulottui suomensukuisten kansain asuma-alue yli pohjoisen ja keskisen Venäjän aina Moskovaan saakka, ja niiden väkiluku oli lähes yhtä suuri kuin venäläisten heimojen, jotka niiden kanssa kävivät taistelua suurten metsä- ja multa-alueiden asumasijoista. Taistelu päättyi tappioksi suomensukuisille kansoille, jotka sitten hajaantuivat erillisiksi heimoiksi ja joutuivat Venäjän orjuuteen. Yksi näistä heimoista, ostjakit, suomensukuisten kansain ugrilaiseen ryhmään kuuluva, joutui pakenemaan venäläisten vainoa pohjoisen Siperian suurten valtajokien Obin ja Irtyshin turviin. Aikaisemmin olivat ostjakit kuitenkin yhdessä sukulaistensa vogulien kanssa muodostaneet Jugran mahtavan valtion, josta jo arabialaiset kirjoittajat mainitsevat. Mutta menetettyään itsenäisyytensä joutuivat he pysyväisesti Venäjän valtaan noin kolme vuosisataa sitten. Vaikka monisatavuotinen orjuus onkin painanut ostjakkien kansaa, ja vaikka erämaat ovatkin pysähdyttäneet heidän sivistyksellisen kehityksensä luonnonkansan tasalle, on otsjakkien mieliin jäänyt kytemään voimakas vastenmielisyys venäläisiä kohtaan. Kerrotaan, että viime vuosisadan puolivälissä elänyt ostjakkiruhtinas Taishin kieltäytyi lähettämästä poikiaankin venäläiseen sotakouluun, vaikka hänellä siihen korkean syntyperänsä takia olisi ollut oikeus.

Ostjakit, jotka asuvat Tymskojesta monta penikulmaa länteen ja pohjoiseen, kävivät silloin tällöin kylässä asioillaan. Heistä Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä aamupuoleen tuli kylään retkikunta oikeita ostjakkeja poroineen. Kunkin reen edessä oli kolme poroa perätysten. Porot olivat hyvin sieviä, mutta ukot eivät. Heistä osasi ainoastaan yksi vähän venättä ja he olivat pakanoita. Heidän rekensä olivat samanlaisia kuin matkakertomuksissa kuvataan: liistereen tapaiset, jalakset hyvin korkeat ja ohuista laudoista tehty päällys, missä istuttiin porontaljoilla. Poroja ohjattiin pitkällä vavalla, jonka päässä oli sompa. Sillä pukattiin etumaista poroa, että se tiesi mihin kulkea. Ostjakit toivat oravan, kärpän ja kolonokin nahkoja ja ostivat sitten jauhoja, suoloja ja teetä. Viinaakin he olisivat ostaneet mielellään, mutta sitä ei ollut. Kyläläiset kertoivat, että ostjakit ostavat tavallisesti viinaa ämpäreittäin ja juovat sitä suoraan siitä, ja sellaisia he pitivät suurina juoppoina.

Venäläisillä oli ostjakkeja varten osittain eri tavarat. Heille myytiin sellaisia lautasia, joissa oli kaikki sateenkaaren värit. Samoin oli puodeissa huonoja jauhonsekaisia karamelleja varattuna erityisesti ostjakkeja varten. Kun kävin puodissa, niin kysyin ihmetellen, ketkä tällaista tavaraa ostavat. Vastattiin, että ostjakit tietysti.

Tällainen retkikunta tuli kylään pari, kolme kertaa talvessa. Venäläiset kertoivat muuten, että ostjakit eivät ole koskaan taloissa yötä. He tulevat aamulla, mutta menevät yöksi suolle, jossa oli ruokaa poroille. Ostjakit eivät ole tottuneet makaamaan huoneissa eivätkä nuku hyvin, jolleivät saa olla taivasalla, varsinkin kun metsämiehen onni huoneissa nukkuen meni pilalle. He olivat venäläisten mielestä aivan villejä. Emme osanneet heidän kanssaan puhua, mutta sen verran saimme selville kauppias Prenitsnikovin vaimolta, joka oli kotoisin Surgutista, ostjakkien alueelta, ja puhui ostjakinkieltä, että heidän laskusanansa olivat aivan suomenmukaiset. Ensimmäiset laskusanat olivat järjestyksessään: it, kat, kolm, njel, vet, khut. Useampia ei Prenitsnikovin vaimo tuntenut.

Siitä surkeasta kohtalosta, jonka alaiseksi samojedit ja ostjakit ovat joutuneet näillä pohjoisilla maanäärillä, voidaan tuskin kyllin vaikuttavin sanoin kertoa. Venäläiset anastavat heidän kalliit nahkatavaransa pilkkahinnasta. He juottavat ostjakkiparat humalaan ja tekevät kaupat heidän kanssaan silloin, kun heidän harkintakykynsä on kokonaan poissa. Täten hankkimillaan nahkatavaroilla venäläiset ansaitsevat moninkertaisesti ja elävät näillä voitoillaan. Röyhkeydessään ovat venäläiset menneet niin pitkälle, että ovat jakaneet eri ostjakkiperheet kuin orjat keskenään, joista jokaisella kauppiaalla on omat oikeutensa alaisiinsa. Saattamalla alaisensa ostjakit lisäksi hyvin ovelasti velallisikseen venäläiset ovat saaneet heidät täydelliseen valtaansa.

RYSSÄNPAPPI.

Tymskojen kylän sielunpaimen luuli — niin kertoo Donner — Suomen olevan Englannissa, ja tämän käsityksensä mukaisesti hän sanoi Donneria engelsmanniksi. Eivät siis ainakaan maantieteen tuntemuksessa papin tiedot olleet kovin laajat. Ennen maailmansotaa ja Svinhufvudin saapumista Tymskojeen esiintyi pappi myötäänsä juovuksissa. Eräänä päivänä hän oli mitä sameimmassa humalassa toikkaroinut Donnerin työhuoneeseen, tupertunut kumoon ja nukahtanut autuaalliseen uneen. On hyvin selitettävissä, millä tavalla tällainen esiintyminen vaikutti sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin ihmisiin. Maailmansodan sytyttyä tapahtui papin esiintymisessä muutos parempaan, sillä viinojen saanti muuttui hyvin vaikeaksi. Mutta siitä huolimatta katsoi pappi velvollisuudekseen ainakin silloin tällöin katsella maailman menoa pullon lasien lävitse. Ja kun valtion viinat loppuivat, ryhtyi pappi itse valmistamaan puolukkamehusta ja sokerista hyvää likööriä.

Tymskojen papilla oli sentään muitakin harrastuksia kuin viina. Paitsi papillisten tehtäviensä suorittamista, kirkkoslavonian popottamista ja kuvien kumartelemista oli hän oppinut soittamaan sitraa ja esiintyi hän juhlissa usein soittimineen.

— Pappi pani puolukkamehuun sokeria ja käytti sitä. Kun olimme papin luona ensimmäisen kerran vieraissa, niin hän tarjosi sitä ja selitti, että se on seisonut vain kymmenen päivää. Mutta kyllä siinä kuitenkin oli jo vähän alkoholia. Sitä pappi sitten aina ryyppäsi, niinkuin piti tarpeellisena ja kohtuullisena. Hän oli alkuaikoina sangen siivo mies. Vasta pääsiäisenä näimme hänet oikein päissään. Silloin oli ukko-parka hyvin rähjäisessä kunnossa. Hän kävi talosta taloon siunaamassa pyhäinkuvia ja ruokaa, ja joka paikassa tarjottiin viiniä ja muuta hyvää. Kun tuli viimeisen talon vuoro, ruokalan, jossa juuri olimme päivällisellä, ei hän enää pysynyt oikein pystyssä. Tässä kunnossa ollessaan hän pyysi meidät päivällisillekin, mutta eihän siitä tietysti tullut mitään, kun ukko oli aivan humalassa. Lukkari sitävastoin oli raitis mies ja hoiti pappia tämän kulkiessa ympäri kylää pyhällä toimituksellaan.

Venäjän papeista yleensä kuuli Svinhufvud Siperiassa pari hauskaa juttua. Niistä hän kertoo:

— Siihen aikaan kuin venäläiset summakaupalla kastoivat virolaisia kreikkalaiskatoliseen uskoon, joutui kerran eräs talonpoika todistajana korkean oikeuden eteen. Kun talonpojalta vannottamisen takia kysyttiin hänen uskontoaan, syntyi oikeuden ja hänen välillään seuraavanlainen keskustelu:

Ja niin kertoi talonpoika, että hän oli päässyt jo kasvamaan pientareita pinkovaksi pojannaskaliksi, kun ryssänpappi tuli kylän asukkaita kastamaan. Kun tämä toimitus tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä, piiloutui hän isoon leivinuuniin. Papin tullessa taloon ei poikaa saatu mitenkään uunista ulos. Silloin tarttui äiti poikansa housuihin ja koetti vetää, mutta housut jäivät käteen ja poika uuniin. Nyt tuli ryssänpappikin uunin luo ja tuumi vain yksinkertaisesti:

Ja niin otti pappi vettä ja pirautti sitä pojan takalistolle äidin pitäessä jalasta kiinni. Pappi luki määräaikansa ja sillä oli kastaminen selvä.

— Kerran, Siperian-aikani myöhemmässä vaiheessa, tutustuin erään venäläisen perheen luona hyvin vapaamieliseen pappiin. Oli paastoaika ja olimme parhaillaan syömässä mainitun perheen luona makkaraa ja muuta kiellettyä ruokaa, kun pappi rouvineen ja kälyineen näkyi astelevan ovelle. Hyvin pian vaihdettiin tietysti paastoruoat tilalle. Päivällisen päätyttyä lähtivät papin naiset pois, mutta pappi itse jäi vielä istumaan. Naisten lähdettyä sanoi pappi ensimmäiseksi:

Ja niin tuotiin kielletyt ruoat jälleen pöydälle ja Pappi söi hyvällä ruokahalulla.

POSTI.

Kevät tuli jälleen valoisine päivineen. Ulkona pilkisti aurinko yhä heleämmin lumikinoksiin, ja sisällä alkoi ikkunajää ohentua. Kun keskipäivällä käveli kylänraittia, niin valo aivan häikäisi silmiä. Setripuut seisoivat niin kumman vihreinä valkeassa lumessa, niinkuin olisivat odottaneet sen alta esiin pyrkiviä nurmikkoja. Mutta niitä ei vielä näkynyt, sillä paksut kinokset olivat niiden päällä. Aurinko ei ollut kohonnut vielä niin korkealle, että se olisi jaksanut lunta sulatella. Mutta turkinkauluksissa tuntui jo auringon lämpö, ja se ennusti paahtavaa kesää. Iltateen aikana oli huoneessa keväinen hämärä, ja näki jo istua pöydän ympärillä ilman lamppuakin. Pilvet purjehtivat tuulessa kuin kilpaa itää kohden aukoen tietä siniselle taivaalle. Silloinkin, kun ne unohtuivat paikoilleen, olivat ne ylhäisissä ilmoissa. Kevättähän se oli sellainen ilma, vaikka pakkanen olisi kuinkakin puhuttanut talvea.

Huomenna tulee posti. Saadaan taas uutisia Suomesta. Tuntui niin iloiselta, kun vain ajattelikin sen tuloa. Postihan ei ollut, niinkuin ennen, vain joukko kuivia sanomalehtiä, joista luettiin hätäisesti ainoastaan otsakkeet, vaan se oli hartain mielin odotettu viesti Suomesta.

Mutta noissa sanomalehdissä kerrottiin vain surusta Suomessa. Sortotoimenpiteet yhä kiristyivät, ja tuntui kuin hirteen vedetyn kansan viimeiset voimat olisivat alkaneet pettää. Venäläinen sotaväki oli kuin heinäsirkkaparvi pimittänyt Suomen pellot tehden koko maasta vihollissotaleirin.

Rivien välistä kuulsi sanomalehtien sotauutisista kuitenkin vilahduksia Saksan aseiden voitoista. Mutta vielä enemmän saattoi kirjeitten kaksimielisistä lauseista tehdä johtopäätöksiä sodan kulusta.

— Kerran viikossa tuli posti. Saimme kotoa sanomalehdet, jotka olivat noin kahden viikon vanhoja, ja niitä tuli aina seitsemän kerrallaan, Helsingin Sanomat vapaakappaleena. Kun tuli isompi pinkka lehtiä, oli siinä sitten lukemista pitemmäksi aikaa. Ei tietänyt oikein, aloittiko viimeisestä lehdestä vai lukiko ne päinvastaisessa järjestyksessä. Sotauutiset luettiin erityisen tarkasti. Kyläläiset hommasivat tavallisesti itse postin ja kävivät vuorotellen hakemassa sen Narymista. He kävivät siellä kaupankin takia, ja niin pysyi yhteys muun maailman kanssa jotenkin säännöllisenä.

Kirjeetkin tulivat yleensä perille, mutta olivat useimmiten sensuroituja. Kotoa kirjoitettiin hyvin varovaisesti, ja me kirjoitimme samoin. Kirjeitä saimme muutoin varsin runsaasti. Omaiset kirjoittivat tietysti säännöllisesti, mutta tuttavat myös ahkerasti: Lundson, Tekla Hultin, Mäklinit, Schybergson j.n.e. Kelirikon jälkeen tuli paljon kirjeitä yht'aikaa, kun toista kuukautta oli ollut pysähdys kulku vuoroissa.

Viimeinen uutinen ennen kelirikkoa, jonka luimme, oli että venäläiset olivat valloittaneet Przemyslin. Kyläläiset kertoivat siitä mielissään, mutta meille se oli vähemmän mieluinen uutinen. Jäittenlähdön jälkeen saatiin jälleen uutisia sodasta, mutta kaikki oli ennallaan.

Vain muutamien satojen kilometrien päässä Tymskojesta oli talvipakkasessa hajallaan olevia kyliä, joiden ikkunoista pilkoittava lampunvalo tuntui varsin kotoiselta. Ne olivat suomalaisten kyliä, ja niissä puhuttiin suomenkieltä. Monet niiden asukkaista oli koko elinajaksi karkoitettu Siperiaan, monet olivat myös tulleet vapaaehtoisesti hakemaan elämänrauhaa kaukaisesta erämaasta. Vapaaehtoisina tulleet olivat useimmat Inkeristä, josta hädissään ja maaorjuutta välttääkseen jo lähes vuosisata sitten olivat paenneet vierasta sortoa.

Sodan sytyttyä vietiin suomalaistenkin kylien miehet aseisiin, ja he saivat taistella Riian rintamalla, juuri niillä seuduilla, missä suomalainen jääkäripataljoona puolusti Saksanmaata. Aavistamatta kohtalonsa synkkyyttä latasivat monet heistä kiväärinsä ja suuntasivat ne omia veljiään kohden.

Kun Ivar Hasselblatt eräänä keväisenä päivänä vuonna 1915 saapui Eugenen kaukaiseen suomalaiseen kylään, joka oli lähes seitsemän penikulman päässä hänen omasta karkoituspaikastaan, Tarasta, tuli hänen luokseen suomalainen mies, vanha suutari, nimeltäänkin Suutari-Kalle, yksi Venäjän uhreja, joka nyt toimi oman kylänsä kirkonkellojen soittajana. Tältä maanmieheltään Ivar Hasselblatt sai kuulla, että Tymskojen kylä, jossa Suutari-Kalle kerran nuorena miehenä oli käynyt, oli Siperian kaikkein synkimpiä kyliä. Silloin Ivar Hasselblatt päätti kirjoittaa Svinhufvudille, ja niin joutui Lappeen tuomiokunnan tuomari kirjeenvaihtoon hänenkin kanssaan.

NARYMIN-MATKA.

Kun matkareki hurahti Obin jäälle, kimaltelivat lumet hopeisina tien molemmin puolin, mutta kun aurinko kallistui joen toisen rantaäyrään taa, hävisivät lumiristitkin ja kaikki lumet ympärillä näyttivät yhtä harmailta kuin pilviin peittyvä taivaskin. Mutta siellä missä reki solahti setripuumetsän sisään, oli yhtä aavemaista kuin olisi ajanut talviyönä salotietä pitkin. Metsän kannotkin törröttivät siellä täällä, niinkuin karhu olisi ne kääntänyt kupeelleen ja tahtonut näyttää, kuinka monihaaraiset juuret metsän jättiläisillä on.

— Ennen jäitten lähtöä, maaliskuun lopulla, tuli minulle, ihme kyllä, sellainen määräys, että pitää muuttaa asumaan toiseen karkoituspaikkaan, Kolyvanin kaupunkiin. Mistä sellainen määräys oli tullut, ja kuka sen oli saanut aikaan, siitä ei minulla ollut tietoa. Sen olivat ehkä ententen diplomaatit puuhanneet, tai oli se järjestetty kotimaasta käsin, sillä äitini nimessäkin oli asiasta tehty pyyntö. Muutoin piti sen olla jonkinlaisena helpotuksena minulle. Tymskojelaiset asiasta kuultuaan rupesivat peloittelemaan, että mitäs te Kolyvaniin menette, siellä on huono olla ja siellä on paljon rosvoja ja varkaitakin. He olisivat tahtoneet meitä jäämään. Me kiitimme ja sanoimme, että kyllä täällä on ollut hyvä olla, mutta kun on määrätty muuanne, niin kyllä kai sinne on mentävä.

Eräänä päivänä huhtikuun alussa saapui Narymista Petroff-niminen sotilasvartija. Hänellä oli kirje, jossa sanottiin, että minun pitää lähteä Narymin poliisipäällikön, Walterin puheille juuri Kolyvaniin-siirron johdosta. Otin siis turkin ylleni, ja niin noustiin rekeen. Oli koko päivän ajo ja vähän päällekin, muistaakseni 12 penikulmaa. Vaikka hevoset juoksivat puhtaasti koko matkan, tulimme, oltuamme Iljinassa yötä, vasta toisena iltana Narymiin. Silloin rupesi jo hiukan tuntumaan keväältä, eikä niin hiukankaan, sillä kun ajettiin Kargasokin kylän läpi, niin kottaraiset olivat jo puissa; läheni jo se aika, jolloin jäät rupeavat pettämään. Kargasok muuten merkitsee alkuasukkaitten kielellä samaa kuin karhunpesä, selittivät venäläiset. Tultiin sitten Narymiin. En oikein muista, missä olimme yötä, mutta seuraavana päivänä vietiin minut Walterin puheille. Hän otti minut varsin ystävällisesti vastaan. Selitin hänelle, niinkuin olikin, ettei nyt voinut lähteä Kolyvaniin, sillä jäitten lähdön aika oli jo ovella. Sovimme Walterin kanssa, ettei minun tarvitse lähteä vielä nyt, vaan vasta kun laivaliikenne alkaa. Se oli hyvä asia, se. Narymissa kävin tapaamassa Semeshkoa ja Välisalmea; muutamia muitakin karkoitettuja näin, m.m. paroni von Korffin, joka oli kotoisin Riiasta. Saatuani asiat suoritetuiksi palasin heti takaisin Tymskojeen.

— Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme esikaupungin, jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimeä käytetään monen muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden vinot rivit muistuttivat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi, eikä senkään takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi vähitellen huuhtoo pois — vanha kirkko on jo vaipumaisillaan jokeen —, vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan vuosikausia, näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka he pakosta ovat jättäneet.

SYNKKIÄ VIIKKOJA.

On huhtikuun yö Tymskojen kylässä. Ulkona nukkuvat lumet liikkumattomina, ja Ob on vaiti jäitten alla.

Jo iltapuoleen oli pakkanen alkanut kiristyä. Ja yöllä oli kuun sirppikin huurteessa. Mutta huoneessa oli vielä kauan suloinen lämpö. Vasta kun kuu oli kehrännyt pakkasharson ympärilleen, oli kylmä hiipinyt huoneeseenkin. Se oli ensin tarttunut poskiin ja kuunnellut siinä aikansa hengityksen tasaista tahtia, mutta sitten se oli tunkenut tiensä peitteen läpi, käynyt kiinni rintaan jäisillä kourillaan ja istunut sydämen lyöntejä kuuntelemaan. Ne kuuluivat ensin tasaisina, mutta kuta kauemmin pakkanen niitä kuunteli, sitä epätasaisemmiksi ne kävivät. Ohimoille alkoi nousta tuskan väreitä, ja omituinen kuumotus tuntui silmissä. Sydän yltyi jyskyttämään yhä vinhemmin, ja hengityksen tahti kiivastui. Silloin heräsi unestaan Siperian vanki ja tunsi itsensä sairaaksi.

Kokonaisen viikon on Svinhufvud virunut jo vuoteellaan. Kuumeen poltto on käynyt yhä tulisemmaksi ja pistosten kipu yhä tuskaisemmaksi. Ellen-rouva on valvonut yöt läpeensä vuoteen vierellä, vaihtanut kääreitä ja rukoillut.

Mutta eräänä yönä, kun sairaan tila oli käynyt kaikkein synkimmäksi, kuului ulkoa valtavaa jäitten ryskettä. Auringon valta oli nyt voittanut talven. Se ei ollut turhaan viikkoja helottanut keväisille hangille. Jättiläisvirta oli herännyt unestaan ja kalisteli nyt kahleitaan sellaisella voimalla, että koko Tymskojen kylä tärähteli kevätyössä. Isot jäälautat murtuivat ja kerääntyivät korkeihin röykkiöihin. Siperian jättiläinen oli nyt lähtenyt liikkeelle aina tuhansien virstojen pituudelta ja tuhansien sylien leveydeltä. Aamulla uivat vain yksinäiset jäälautat vapaassa virrassa.

Samana yönä, jolloin jäät murtuivat Ob-joesta, lähti kuumekin sairaan rinnasta.

— Narymissa käydessäni olin saanut yskän ja eräänä yönä, kun iltapuoleen olin juossut takkisillani pihalla, sairastuin kovasti. Heräsin siihen, että minua paleli ja minussa oli kova kuume. Siitä se sitten alkoi. Otin kyllä jonkin kiniinikapselin parannukseksi, mutta se ei auttanut. Emme tienneet, mikä tauti se oli. Kun pisti vatsaa, pelkäsimme jo, että se oli umpisuolentulehdus, mutta kipu oli vasemmalla puolella vatsaa, kun taas umpisuoli on oikealla puolella. Vaimoni rupesi heti hoitamaan minua kääreillä, mikä osoittautui oikeaksi menettelyksi. Kyläläiset, jotka kävivät katsomassa, olivat avuttomia; he eivät tunteneet muita lääkkeitä kuin jodin, tärpätin ja sinappitaikinan. Viikon päivät olin korkeassa kuumeessa, mutta sitten hellitti. Toipilaana olin kuitenkin vielä melkein koko kelirikon ajan. Kotimaahan tultuaan ja selitettyhän asian lääkäreille sai vaimoni kuulla, että tauti oli tavallinen keuhkotulehdus.

Sinä aikana, kun makasin sairaana, kevät teki tuloaan ihmeellisesti. Lumi suli nopeasti, ja kun pääsin vuoteesta ylös, oli jo ruohoakin vähän maassa. Ulkona kasvoi kevään ensimmäinen kukka, muuan orvokkilaji, josta eräs karkoitetuista, lublinilainen apteekkari, sanoi, että se on Viola odorata. Minun mielestäni ei sillä kuitenkaan ollut sellaista tuoksua; se oli kai Viola canina. Se oli muuten ainoa kukka, jonka siellä näin.

Resch toi minulle sairasvuoteelle koivunmahlaa. Hän valitti, ettei se maistunut miltään, eikä se ollutkaan minkäänmakuista, johtuen arvattavasti siitä, että koivut kasvoivat mehevässä, saviperäisessä ja kivettömässä maassa. Olin ollut vuoteessa yhteensä kolme viikkoa, kun pääsin ylös. Kun sairastuin, oli melkein täysi talvi, mutta kun pääsin pystyyn, oli jo ruoho kasvamassa.

Jokainen aamu tuo mukanaan uusia voimia. Rinnan nousu korkenee ja silmien sini kirkastuu. Kevätkin saa joka aamu uusia voimia. Auringon kaariviiva pitenee ja maan multa lämpenee. Eräänä aamuna kuuluu ikkunan takaa linnun viserrys. Tuntuu kuin korva erottaisi jokaisen äänen, sillä niin tarkkaan kuuluu kevään sanansaattajan iloinen leikittely. Se on tullut siihen koivunoksille herättämään koivunurpuja talven unesta. Joka aamu se tulee aina samoille oksille ja visertelee, kunnes saa koivun urvut hiirenkorvalle. Silloin se hyrähtää ilosta lentoon, sillä se tietää, että nyt on tullut pesänteon aika.

Yhtä avoimin sydämin kuin lapsi tuntee sairas kevään tulon. Kun räystäiltä alkavat tippua aurinkoiset vesipisarat, muistuvat sairaan mieleen lapsuuden keväät. Kotikylän jokainen polku avautuu eteen. Jokainen kivi, jokainen kanto muistuu mieleen. Kotijärven kaislikotkin. Ahven oli parhaiten tarttunut onkeen niemen kärjestä, mutta lahden pohjassa, heinikkovesissä, olivat sorsat uineet. Kevään ensimmäiset valkovuokot olivat löytyneet metsänlaidasta, kirkkotieltä, ja kielot olivat olleet lehtokummulla hevoshaassa.

Kun ulko-ovi ensimmäisen kerran aukenee ja kevätilma tuoksahtaa vastaan kasvoille, silmiin, kaikkialle, ja aurinko katselee suoraan otsaan, silloin täyttyy mieli ihanasta onnentunteesta.

IHANA KEVÄT.

Orvokki toi Tymskojen vangille sanoman suuresta keväästä. Ja suurta se olikin tuo toukokuinen kevät 1915. Valtaisina ulappoina aukenivat Obin vedet vaeltaen majesteetillisen rauhallisina erämaitten halki. Merenrannattomana kaareutui taivas yli seutujen aivankuin tahtoen sulkea aurinkoiseen syleilyynsä eksyneet pilvenhattaratkin. Ja niin kuuma oli auringon tuli, että se poltti aitansa pilvien harmaat harsot ja antoi taivaan ja veden sini en yhtyä toisiinsa kevään kauniiksi kaariviivaksi.

Kun keskipäivän aurinko paahtoi metsiin, värähti kaikilta rannoilta vastaan poppelien tuoksu, joka oli niin väkevä ja niin raikas, että tuntui, kuin laiva olisi ollut kukitettu. Mutta kun aurinko oli laskenut, aukenivat eteen valkeat tuomenkukkaiset rannat, joiden keväiseen tuoksuun ilma aivan hukkui. Auringon ympärillä kaareilivat haukat taivaankorkealla tuntikausia siipiään räpyttämättä, ja sorsien siipien suhina viuhui ympärillä alinomaa. Ja ylimpinä kaikista piirtelivät kotkat jättiläisratojaan taivaalle.

Samaa tietä, jota Obin laiva nyt kuljetti Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli joulun allakin taivallettu. Silloin oli ollut pimeä talvi ja reki oli heitellyt matkamiehiä äyräältä toiselle. Nyt oli edessä tasainen, kukitettu jokitie. Ja päivät vain vaikenemistaan vaikenivat. Silloin oli ajettu kohti synkkyyden kyliä, nyt elettiin uusien toiveiden merkeissä.

— Oli toukokuun keskiväli ja ihana aika, kun Tymskojessa noustiin laivaan. Kesti viikoittain kauniita päiviä, ilman että pilvistä oli ensinkään tietoa. Kävi hauska vieno tuuli, päivä paistoi täydeltä terältä, ja oli aivan lämmintä. Kun Tymskojesta lähdettiin, eivät lehdet vielä olleet puissa, mutta kuta etelämmäksi tultiin, sitä vihreämmiksi kävi luonto. Toisena tai kolmantena päivänä tuli poppelinhaju vastaan. Oli aivankuin kotimaan kielot olisivat tuoksuneet keväisessä ilmassa. Tuometkin alkoivat vähitellen kukkia. Varsinkin kun Narymista jatkettiin matkaa, alkoi luonto muuttua yhä kesäisemmäksi. Ob oli tulvillaan, »polnovodie», sangen komea. Penikulman laajuisina levisivät sen vedet toisin paikoin. Mutta monissa kohdin pujahti laiva pienistä kanavan tapaisista jokihaaroista, joissa oli niin ahdasta, että melkein kahden puolen voi ottaa puihin kiinni. Lintumaailma oli erikoisin kaikista. Siellä olivat kahlaajat ja sorsat, joutsenet, hanhet, lokit ja tiirat ja lisäksi petolinnut, isot kotkat, haukat ja nuolihaukat. Oli jotakin, jota ei muualla saa nähdä.

Laiva, jonka nimi oli Kalpashevets, oli muhkea ja kolmikerroksinen, sellainen pyörälaiva, niinkuin Amerikan jokilaivat kuvista päättäen ovat, iso ja mukava. Me otimme itsellemme yläkannella ison hytin, jossa oli kolme paikkaa. Ostimme kaikki kolme, jottei sinne tulisi ketään lisää. Hyttien päällä oli ensiluokan kansi, missä mekin oleskelimme päiväkaudet. Vasta laivan salongissa rupesimme lukemaan sitä suurta postia, joka kelirikon jälkeen yht'aikaa meille tuli. Sitä oli niin paljon, ettei tietänyt, mistä päästä aloittaisi.

Narymin »pristavi» Walter oli aluksi mukana ja oli hyvin kohtelias. Minua varten laivassa olevalle saattomiehellekin hän sanoi, ettei tämä saisi näyttäytyä, emmekä nähneetkään miestä koko matkalla. Entiset saattomiehemme Filatoff ja Bogdanoff olivat jääneet Tymskojeen. Narymista tuli laivaan tuttavamme Semeshko, joka oli saanut kolmen viikon loman Tomskiin hampaittensa korjauttamista varten. Sitten oli laivassa eräs juutalainen Friedmann, jossa oli keuhkotauti ja joka oli saanut luvan vaihtaa Narymin kostean ilman Kuznetskin vuoriseutuun, ja vihdoin eräs työmies Olimpijeff, joka oli oleskellut karkoitusaikansa viisi vuotta umpeen ja pääsi kotiin Venäjälle.

Vaikka venäjänkielentaitomme edelleen oli sangen puutteellinen, seurustelimme kuitenkin muiden matkustajain ja varsinkin Semeshkon kanssa. Kaiket päivät istuimme kannella, paistatimme päivää, ihailimme luontoa ja välipalaksi juttelimme. Kun päivä oli laskenut, jatkoimme kuutamolla luonnon ihailua. Ruokailu ja ravintolanpito laivassa oli myös ensiluokkaista, joten saatoimme kaikin puolin olla tyytyväiset. Ja totta onkin, että vasta nyt laivassa tunsimme itsemme taas kerran oikein ihmisiksi. Olimme aivankuin matkailijoita, vaikkakin toisten aloitteesta, »njevolnia turisti», kuten Semeshko lausui. Tämä oli ihanin laivamatka, minkä olemme tehneet, sillä laiva oli mukava, ilma mitä herttaisin ja luonto suurenmoinen!

Minulle, toipilaalle, tämä laivamatka teki hyvää. Kun viikon perästä tulin perille, tunsin itseni aivan terveeksi. Vaimollenikin oli matka hyvä lääke alakuloisuutta ja pessimismiä vastaan.

Pitkin matkaa pistäytyi laiva aina rannalle ottamaan tavaroita. Otettiin tynnyreitä, joissa oli suolattuja kaloja ja setripuun pähkinöitä. Mitään laivasiltoja ei heillä ollut, ja se oli hyvin selitettävissä, sillä veden korkeus eri vuodenaikoina oli niin erilainen. Sentähden piti valita sellainen kohta, missä ranta oli niin syvä, että laiva voi laskea suoraan maihin. Siinä oli »pristan» eli maihinlaskupaikka. Sellaisia syviä paikkoja löytyi kyllä ja niihin laiva poikkesi hyvin ahkerasti. Mutta kaupungeissa, niinkuin Narymissa ja Tomskissa, oli laivasiltana proomu, jota työnnettiin aina ulommaksi, sitä mukaa kuin vesi laski.

Kun mentiin maihin Parahdin kylän rantaan, tuli laivaan 4—5 tunguusia. Ne olivat hyvin omituista väkeä. Lyhyitä, vinosilmäisiä ja tummanvärisiä; naisetkin kulkivat housuissa, ja miehillä oli pitkä tukka, joka riippui päässä palmikkona. Niillä oli myytävänä kaikenlaisia turkiseläinten nahkoja, etupäässä oravannahkoja, mutta joukossa karhunnahkojakin. Laivassa olevat kauppiaat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja rupesivat tinkimään oravannahkojen hintoja. Sillä aikaa kuin he tinkivät, ostimme me kauneimman karhunnahan, josta maksoimme 20 ruplaa. Oikeastaan vaimoni päätti, että nahka oli ostettava. Se oli iso ja kaunis nahka, ja me olimme kauppaan hyvin tyytyväisiä. Kun kauppiaat huomasivat, että nahka oli myyty meille, pyysivät he vuorostaan saada ostaa sitä meiltä tarjoten hintaa aina 40 ruplaan saakka. Mutta emmehän me sitä myyneet.

Se olikin komein nahka, minkä olen nähnyt. Alku aikoina Kolyvanissa, kun piti nukkua lattialla, makasin sen päällä, ja se oli hyvään tarpeeseen.

Kalpashevossa — se oli eteläisin kylä Narymin piirissä, puolivälissä Tomskiin — tapasimme laivarannassa kauppias Carl Gädeken ja hänen rouvansa, tyttönimeltään Vuorikoski, ja heidän poikansa. He olivat kuulleet puhuttavan meistä, ja eiköhän meilläkin ollut heistä jotakin tietoa; sen vain muistan, että siellä laivarannassa he seisoivat meitä odottamassa, kättä lyötiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Heillä oli muuten useampiakin lapsia, vaikka yksi vain oli mukana.

Heidän tarinansa oli sama kuin niin monen muun tänä aikana. Turussa oli kaksi veljestä Gädeke, vanhempi Wilhelm Gädeke, Saksan konsuli, ja nuorempi, Carl Gädeke, joka oli ostanut Ludolf Schröder & C:on speditsioniliikkeen Turussa. Kun maailmansota alkoi, vangittiin molemmat, sillä venäläiset epäilivät heidän vakoilevan Saksan hyväksi. Vanhempi, Saksan konsuli, passitettiin Saksaan, mutta nuorempi sai ensin istua monet kuukaudet tutkintovankina, ja kun mitään rikollista ei häntä vastaan löydetty, lähetettiin hänet Siperiaan. Hänellä oli muutoin huono onni siinäkin, että venäläiset epähuomiosta, miesparka kun ei osannut venättä ollenkaan, kuljettivat hänet Narymiin saakka ja vasta sieltä takaisin Kalpashevoon, joka oli hänen määräpaikkansa.

JÄLLEEN TOMSKISSA.

Laiva pyörähti leveältä väylältään Tomin sivujoelle. Rannat kapenivat, ja virran juoksu koveni. Mutta kevät piti ilojaan yhä kukkeampana. Lehdet aukenivat yhä leveämmiksi, ja kukkien värit kävivät yhä kesäisemmiksi.

Joen mutkien takaa alkoi jo vilahdella Tomskin kirkkojen kupoleja, jotka auringossa välkkyivät kuumina ja kuparisina kuin tulet. Samasta kaupungista oli joulun alla lähdetty synkkään talvi-ilmaan aavistamatta, kuinka kauniiksi aurinko, joka silloin oli kaukana etelässä, saattaisi pukea Siperiankin metsät ja niityt. Keväistä, vilpeätä Tom-jokea ei ollut enää tuntea samaksi pakkasen puremaksi viittatieksi, jollaisena se lepäsi lumien sisässä joulun maissa.

Tapahtumista Tomskissa kertoo Semeshko eräässä kirjeessään Helsingin
Sanomille seuraavaan tapaan:

— Saavuimme Tomskiin toukokuun 17 p:nä klo 2 ip. Levähdettyämme matkan jälkeen hotelli Europassa lähdimme kihlakunnan »ispravnikan» V.I. Pelioshevskin luo. Hän otti meidät itse vastaan, mutta määräsi Svinhufvudin jäämään virastoon odottamaan lähtöään Kolyvaniin. Minä hämmästyin suuresti tämän odottamattoman määräyksen johdosta, varsinkin kun se vakaumukseni mukaan oli aivan tarpeeton. Menin »ispravnikan» virkahuoneeseen puhumaan asiasta yksityisesti hänen kanssaan.

»Minä en voi mitään», sanoi Pelioshevski, »Svinhufvud on vangittu ja jää vartioitavaksi, kunnes hänet lähetetään Kolyvaniin».

»Mutta eihän se ole tarpeellista», vastasin hänelle, »eihän Svinhufvud pakene!»

»Minä en voi mitään, sillä minulle on annettu määräys vartioida häntä erittäin huolellisesti.»

Kun huomasin keskustelun jatkamisen turhaksi, käännyin »Sibirskaja
Shisnj»-lehden toimittajan, E.B. Baitoffin puoleen. Hän suostui heti
auttamaan ja soitti puhelimitse asiasta poliisimestarille, M.P.
Sheremitoffille.

»Minä vakuutan teille», sanoi Baitoff, »ettei Svinhufvud pakene. Sallikaa hänen levähtää matkan jälkeen ja viettää yönsä rauhassa hotellissa.»

»Kun hänet tuodaan poliisikamariin», sanoi Baitoff, »vapautan hänet kyllä».

Iloisena keskustelun tuloksesta lähdin heti hakemaan Svinhufvudia. Tapasin hänet »ispravnikan» huoneen käytävässä. Hän lepäsi kahden, seinän vieressä olevan puulaatikon päälle asetetuilla paljailla laudoilla.

Mutta vapautumisesta ei tullutkaan mitään. »Ispravnikka» oli lähtenyt pois. Hänen apulaisensa ilmoitti, ettei Svinhufvudia viedäkään poliisikamariin, ja kieltäytyi samalla omasta puolestaan vapauttamasta häntä, Klo 11 illalla kävin viemässä hänelle peitteen, tyynyn ja ruokaa, jotka hänen vaimonsa lähetti hänelle.

— Kun olimme matkustaneet viisi päivää, tulimme Tomskiin. Vaimoni meni hotelliin, mutta minut vei vartiomies »ispravnikan» virastoon, vanhaan tuttuun paikkaan, missä ennenkin olin ollut. Sen minä muistan, että vaimoni ja Semeshko lähettivät minulle tyynyn ja peitteen sinne. Sanottiin, että minä saan olla siellä yötä, kunnes passit laitetaan kuntoon. Sain siis vapaan kortteerin, mutta mistä ruoat sain, sitä en muista. Joko minä vartiomiehillä ostatin ne tai sitten sain ne vaimoni toimesta. Illalla tultiin minulle sanomaan, että yöksi ottaisin parhaan paikan tampuurista, sillä nyt sinne tuli muitakin.

Ja — hast du mir gesehen — sinnepä tuli aika liuta muitakin. He olivat tavallisia karkoitettuja ja olivat menossa pohjoiseen päin. Heillä oli ohut patja mukanaan selässään ja teekannu kupeellaan. Oliko heitä nyt 6—10 kappaletta. Sitten sinne tuli eräs itävaltalainen herrasväki, vanha herra, jonka nimi oli Ritter, ja eräs rouva, joka tuntui olevan sukua herralle, noin 30-vuotias, erinomaisen kaunis, sekä nuori poika. He olivat sotavankeja, »Zivilgefangene», ja menossa niille maille, mistä me olimme tulleet. Minä luovutin tietysti paikkani rouva-paralle, joka voihki koko yön, voimatta nukkua yhtään. Vanha herra istui lattialla hänen vieressään ja lohdutteli häntä, mutta poika kuitenkin vähän nukkui. Pohjoiseen matkaavat karkoitetut olivat hyvin ruokottomia. He yskivät ja röhkivät ja kiroilivat koko ajan ja olivat ylipäänsä hyvin epämiellyttävää seuraa. Minä sen kyllä kestin, ei se niin vaarallista ollut, vähän torkahdinkin siinä lattialla, mutta vanhaa ukkoa ja nuorta rouvaa oli kovin sääli. Aamupuoleen rupesi ukko vähän juttelemaan minun kanssani, kertoi mistä oli kotoisin, sanoi nimensä ja selitti olevansa Itävallan alamainen ja siviilihenkilö ja olevansa nyt kuljetettavana ties minne.

Päivällä vietiin minut taas laivaan, ja niin päästiin jälleen siinä viiden maissa lähtemään. Semeshko tuli rantaan saattamaan ja söi päivällistäkin kanssamme.

Yksi tavarakollimme oli hävinnyt laivassa ja olisi jäänytkin sille tielleen ikipäiviksi, ellei Semeshko olisi tullut apuun. Hän sanoi, että laivaväen tarkoituksena oli varastaa säkki — siinä olivat muuten turkit sisällä —, mutta että hän panee ne tiukalle. Me lähdimme sitten jatkamaan matkaa Semeshkon jäädessä Tomskiin. Hän oli reilu mies ja tunsi maanmiehensä hyvin. Hän meni laivan konttoriin ja selitti, että laivasta on hävinnyt sellainen ja sellainen säkki ja että paha herrat perii, ellei se hyvin äkkiä tule takaisin. Lopulta turkit löytyivätkin, ja Semeshko lähetti ne meidän peräämme Kolyvaniin. Ilman hänen apuaan ne olisivat tietysti jääneet sille tielleen, sillä yksin emme olisi kyenneet saamaan niitä takaisin. Varastajat olivat laskeneet, että kun meidät viedään kruunun kyydillä, niin turkit jäävät heidän saaliikseen. Mutta Semeshko hoiti ne hunsvotit. Hän kirjoitti muuten Kolyvaniin moneen kertaan. Myöhemmin hän pakeni Kiinan kautta Amerikkaan.

Laivamatka Tomskista Kolyvaniin oli yhtä ihana kuin alkumatkakin. Samaa kaunista ilmaa ja samaa terveellistä oloa jatkui laivalla koko ajan. Pari päivää se matka kesti, ehkä alun kolmatta, ja eräänä kauniina iltapäivänä siinä viiden, kuuden korvissa tulimme Kolyvanin laivarantaan. Laskimme suoraan rantaan, sillä mitään laivalaituria ei siellä ollut. Sitten nousimme tavaroinemme rannalle, jossa oli vastassa hevosia. Otimme kaksi hevosta; tavarat panimme toiseen ja itse istuimme toiseen, ensikertaa muuten tarantassiin. Tämän vehkeen olimme aikaisemmin nähneet vain kuvissa ja kuulleet siitä puhuttavan, ja se osoittautui olevan koko hyvä, parempi kuin maineensa Siperian kertomuksissa. Siinä oli kahdet pyörät takana ja kahdet pyörät edessä akseleineen, sitten kaksi pitkää tankoa ja niiden päällä kori, jotenkin samanlainen kuin reessä. Huonommat korit olivat pajusta ja paremmat tuomesta. Koriin pantiin heiniä alle ja siinä sitten istui varsin mukavasti, varsinkin kun vielä koria kannattavat tangot joustivat pehmeästi.

Matkalla satamasta Kolyvaniin painui mieli alas. Tie oli kamalan huono suurimman osan matkaa, mutta kun vetisiin paikkoihin oli laitettu pajukimppuja, päästiin läpi. Vettä oli usein melkein hevosen vatsaa myöten, ja vähällä oli, ettei kärrin pohjakin kastunut. Kärrit keikkuivat koko ajan sinne ja tänne, ja joka hetki oltiin vaarassa joutua mitä pahimpaan liejuun. Toisinaan meni hevonen niin syvälle, että oikein epäili, kuinka täältä päästään pois. Matkaa oli kaikkiaan seitsemän kilometriä, josta ainakin neljä kilometriä oli tätä kauheata tietä. Lopulta tultiin Retshkalle, pienelle Obin sivujoelle, jonka nimi on oikeastaan Tshauss ja jonka korkealla pohjoisrannalla Kolyvan sijaitsee. Kun lautalla mentiin yli ja tultiin kaupunkiin, oli jo aivan viimeisiä hämäriä.

PUOLISON LÄHDETTYÄ.

Siperian kevät oli käynyt ihmeellisen kauniiksi. Puissa liehuivat jo isot, toukokuiset lehdet, ja aurinko helotti kuin heinäkuiselta taivaalta. Mutta Kotkaniemi oli yksin ja autiona. Vain Reetu ja vanha Leena-Stiina olivat hämärissä liikkuneet sen pihoilla. Ja kun Leena-Stiina oli kuollut kevättalvella, oli Reetu jäänyt ypöyksin. Kukaan ei ollut hoitanut Kotkanientä, ja nyt näytti sen myyminen välttämättömältä. Sen puolesta piti nousta taisteluun siitä huolimatta, että oltiinkin Siperiassa ja Venäjän vankina. Nämä ajatukset lämmittivät mieltä enemmän kuin keväinen aurinko, ja niiden innoittamana nousi Ellen-rouva junaan ja lähti takaisin Suomeen.

Oli toukokuun 27:s päivä, kun rattaat vierähtivät Kolyvanin asuntoportailta ja viimeiset vilkutukset katosivat katukulmien taakse. Eteen avautui ihana aro. Kauemmaksi kuin silmä kantoi näkyi edessä keltaisten narsissien ja isojen, sinisten orvokkien meri. Kukat tahtoivat ikäänkuin yhdistää ne, jotka Siperia oli erottanut.

Muutamien tuntien kuluttua kiiti juna yötä päivää länttä kohden. Ensin Ural-vuorille, sitten suuriin metsiin ja kaupunkeihin. Suuremmilla asemilla Ellen-rouva uskalsi ravintolan puolelle, näytti sormilla, mitä tahtoi, ja levitti kämmenelle rahoja. Siitä sai myyjä ottaa mielensä mukaan, sillä hän ei osannut vierasta kieltä edes niin paljon, että olisi osannut hintoja kysellä.

On Pietari ja sydänyö. Ajuri ajaa kadulta toiselle kohti Suomen rautatieasemaa. Pääkaduilla tulee hoiperrellen vastaan yksinäisiä jalankävijöitä, mutta sivukaduilla on autiota ja hiljaista. Vain hevosen kipkap kajahtaa yön kylmäämiin mukulakiviin, ja kaiku vastaa talojen harmaista esineistä. Eteen avautuu Nevan ranta ja sen sillan takana Suomen asema, mutta siellä ovat salvat ovien edessä. Silloin hevonen pysähtyy hotellin eteen. Ellen-rouva nousee mustia, kivisiä portaita huoneeseensa, mutta kaikki näyttää mustalta ja synkältä. Hän ei uskalla edes vaipua vuoteeseenkaan, vaikka uni pyrkii tapellen silmiin. Vihdoin tulee aamu ja kellonviisari osoittaa jo kuutta. Silloin kiiruhtaa Ellen-rouva uudelleen Suomen asemalle, josta salvat ovat jo poissa ovien edestä. Rauha tuntuu palaavan jälleen mieleen, sillä Suomen junan lähtöön on vain muutama tunti aikaa.

Kun Suomen rajalta tulee kuusimetsä vastaan, on sydän onnea tulvillaan. Tuntuu niin kotoiselta kaikki. Mutta vielä tutummilta tuntuvat kotimetsän kuuset ja männyt, kun rattailla ajetaan Reetun ja Sirkan kanssa Kotkanientä kohden. Jo näkyvät maantieltä ensimmäiset vilahdukset Kivijärvestä. Tuossa on jo Askola. Vielä kilometri metsää, ja edessä on Toikkalan kylä, josta tie kääntyy kartanoon ja kotiportille.

— Kun asiat oli saatu järjestetyiksi, noin viikon kuluttua, lähti Ellen hevosella Tshikin asemalle, joka on noin 40 km:n päässä Kolyvanista, ja nousi sieltä junaan. Hän lupasi kirjoittaa minulle joka päivä yhden kortin. Junassa oli hänellä kahden paikan sija ensimmäisessä luokassa, joka maksoi Pietariin saakka ainoastaan 48 ruplaa.

Ellenillä oli aikomus laittaa pensionaatti Kotkaniemeen, jottei sitä tarvitsisi myydä. Tuttavat ja sukulaiset varoittivat kyllä niistä puuhista ja selittivät, ettei se lyö leiville. Ellen oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä se jotakin tuottaa. Kun ei Kotkaniemen maanviljelyskään kannattanut, täytyi ainakin jotakin yrittää. Sukulaiset kehoittivat myymään Kotkaniemen, ostivatpa he häntä peloittaakseen erään kirjankin, »Pension Malepartuksen», jossa kuvattiin, kuinka huonosti täysihoitolahommat yleensä kannattavat. Mutta hän ryhtyi puuhiin kaikesta huolimatta. Hän osti taloustarpeita, sänkyjä, peitteitä ja muuta, mitä tarvittiin. Siten hän aloitti pikkuhiljaa ja pani muutamia ilmoituksia sanomalehtiin. Ensin tuli pari suomalaista, mutta sitten alkoi tulla venäläisiä, ja vähitellen yritys rupesi kannattamaan.

Ellenin lähdettyä asuin ensin väliaikaisesti puuseppä Vanja Pehterjeffillä. Mutta siellä oli ahdasta ja epämukavaa. Siellä oli oikeastaan vain kaksi huonetta, joissa isäntä asui vaimonsa kanssa ja äitinsä, joka oli mielipuoli. Minun kamarini erotti toisesta huoneesta vain oven kohdalla oleva väliverho, joten ei se kovin miellyttävää ollut. Alakerrassa oli verstas, missä Pehterjeff askarteli.

Kävimme katsomassa kylältä uutta asuntoa, ja niin osuimme Vohmintseffille. Siellä oli oikein siisti ja komea talo, peltikatto päällä. Talonväki asui itse alakerrassa, ja yläkerrassa oli iso huone vapaana. Vuokrasin siitä itselleni uuden asunnon ruokineen päivineen. Sovittiin 25 ruplan kuukausimaksusta, mikä ei ollut kallis. En kuitenkaan päässyt sinne heti muuttamaan, sillä ne selittivät, että siinä oli joitakin esteitä. Parin viikon päästä piti olla jokin kokous samoissa huoneissa, ja niin meni muutamia viikkoja odotellessa. Vähää ennen juhannusta, kun olin muistaakseni melkein kuukauden asunut Pehterjeffillä, pääsin vihdoin muuttamaan Vohmintseffille. Kun Pehterjeffiltä lähdin, maksoin vaimolle ruplan päivältä. Tämän sai Vohmintseffin rouva kuulla, ja kun tulin sinne, niin hän vaati 30 ruplaa kuussa.

Kysymykseeni, mikä aiheutti vuokran koroituksen, vastasi hän, että olin
Pehterjeffillekin maksanut ruplan päivässä.

Minä selitin siihen, että tilapäinen asunto oli kalliimpi. Sitäpaitsi olimmehan jo sopineet 25 ruplan maksusta.

»Mitäs sopimuksista», sanoi rouva Vohmintseff, »sana on kuin tinaa!» —
»Slovo kak olovo», niinkuin hänen venäjänkieliset sanansa kuuluivat.

»Meidän maassa pidetään sanasta kiinni. Jos en saa asuntoa sovitulla maksulla, niin en tule ollenkaan!»

Silloin rouvan täytyi taipua, ja niin pääsin sinne sovitusta maksusta. Siellä olikin muuten hyvä asua, sillä hallussani oli iso sali, jossa oli neljä ikkunaa. En muista, oliko minulla oma sänky vai nukuinko »koikalla», mutta pystysärmit kuitenkin teetin mustasta sertingistä. Ne voi panna sängyn ympärille, ja niin sai maata rauhassa auringon häiritsemättä. Jos tuli joku aamulla aikaisin vierailulle, niin voi pyytää istumaan ja sillä välin pukeutua. Minä söin, niinkuin sanottu, myöskin siellä Vohmintseffilla, mutta ruoka oli aika huonoa, kun rouva kitsasteli. Paastosin siellä ensin pari viikkoa, mutta sitten muutin syömään ruokapaikkaan, jonka eräs kaupunkiin karkoitettu puolalainen järjesti. Siellä sai, kun maksoi, oikein hyvää ruokaa, eikä siellä ollut paljon ruokavieraitakaan.

Vohmintseffilla asuin heinäkuun loppupäiviin saakka, kunnes muutin asumaan yhteen pastori Constantin von Hörschelmannin kanssa.

Vuokrasimme yhdessä kauppiaanleskeltä Basilnikoffilta oikein hyvän asunnon, joka oli muuten paras kortteeri, mitä meillä oli koko aikana. Se oli hyvin mukava senkin takia, että rouva Hörschelmann piti taloutta meille. Minä sain asuakseni ison salin, jossa oli riittävästi huonekalujakin, pöytiä, tuoleja, sohvia, sänkyni ja suojustimeni. Pastorilla ja hänen rouvallaan oli yhteisesti toinen kamari, joka oli vähän pienempi kuin minun. Sitten oli vielä ruokasali ja kyökki, jossa pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann nukkui. Siellä oli laveri ylhäällä uunin päällä, ja hän nukkui siellä, ja lämmin siellä oli. Syöpäläisetkin pidimme kurissa, Olimme kaupungilta löytäneet erinomaisen hyönteispulverin, »japonskij nasekomij parashok», joka tepsi kaikkiin hyönteisiin, yksin kärpäsiinkin. Sinä kesänä kärpäset olivat todellisena maanvaivana. Mutta kun ikkunalle, joka surisi täynnä kärpäsiä, ruiskutti tätä pulveria, niin hetken kuluttua kärpäset olivat kuolleet.

Pastorinrouva Johanna von Hörschelmann, joka kohta Ellen Svinhufvudin lähdettyä Suomeen saapui Kolyvaniin, on ahkerasti ja joka päivä pitämäänsä päiväkirjaan merkinnyt muistiin paljon sellaisia tapahtumia, jotka läheisesti liittyvät Svinhufvudin nimeen. Hänen päiväkirjansa on todellakin kuin valokuvauskone, jonka levyihin on tarttunut ihmeen eläviä kuvia niistä monista maanpakolaisuuden kuukausista, melkein vuosista, joita ei saanut valokuvata tavallisin konein, mutta jotka päiväkirjan valokuvaamina kertovat kaiken yksinkertaisen kirkkaasti ja kauniisti.

6.6.1915. — Tuloni Kolyvaniin. Lautalla oli Costi [pastori Constantin von Hörschelmann, päiväkirjanpitäjän puoliso] minua vastassa erään hyvin eurooppalaiselta näyttävän herran kanssa, joka osoittautui suomalaiseksi, puhemies Svinhufvudiksi, kohtalotoveriksi. Hän oli ollut pohjoisessa viime marraskuusta asti ja vain kaksi viikkoa täällä Kolyvanissa.

11.6.1915. — Hyvin kuuma päivä. Olin juuri lopettanut huoneen siistimisen, kun Svinhufvud tuli luoksemme ja jäi päivälliselle. Saatoin sen valmistaa helposti uudella pienellä paistinuunillani ja vähillä puilla.

121915. — Costi tuli kotiin joelta ja toi mukanaan minulle kärpäshaavin lahjana Svinhufvudilta.

17.6.1915. — Svinhufvud muutti pitkän Hoffmannin avustamana toiseen asuntoon.

20.6.1915. — Kahvin aikana tuli Svinhufvud kiittämään meitä tervehdyksestämme ja toi mukanaan ihania kaakkuja ja jäätelöä, jotka eivät olleet hänelle yksin maistuneet. Kun olimme juoneet kahvit, lähdimme kaikki yhdessä metsään eräälle paikalle, josta avautuu kaunis näköala yli ympäristön. Sillä aikaa kuin Costi ja Hoffmann menivät rantaan uimaan ja ottamaan aurinkokylpyjä, jäimme me Svinhufvudin kanssa istumaan mäelle.

23.6.11915. — Klo 4—6 oli Svinhufvud meidän tervetulleena vieraanamme. Luimme yhdessä R. Kailaksen kirjoittamaa »Muistioppia», mikä näytti häntä kovin kiinnostavan.

28.6.1915. — Costin epäonnistunut aurinkokylpy. Hän tuli kotiin kauheassa tilassa. Liian kuuma. Pyysimme Svinhufvudia tulemaan meille lukemaan, ja hän jäi sitten myös teelle.

7.7.1915. — Venäjän juhannus. Svinhufvud on sähköteitse ja vastauksen maksaen pyytänyt lupaa Tomskin kuvernööriltä saada matkustaa Novonikolajevskiin, mutta ei ole vieläkään, vaikka on jo kolmas päivä, saanut mitään vastausta.

Kun ukkospilvet olivat hajonneet ja taivas sinersi yllämme, lähdimme klo 3:n aikaan ulos. Ajoimme vaunuilla lähimpään kylään, Bolshoi Ajoshiin, joka on noin 7 virstan päässä. Svinhufvud, Josef Franz Hoffmann ja Costi ajoivat toisissa vaunuissa mukanaan hevosen omistajan heille toimittama kyytipoika, kun taasen toisissa vaunuissa istuin minä yhdessä rouva Hoffmannin ja hänen tyttärensä Lillin kanssa [Hoffmannit ovat eräs karkoitettu saksalainen perhe, josta myöhemmin tulee enemmän puhetta] ohjaajanamme pitkä Hoffmann.

Leiriydyimme kylän ulkopuolella kauniiseen koivikkoon, jonne haimme kylästä teekeittimen. Mukaanotetut kaakut ja ruokatavarat maistuivat erinomaisilta. Ilta-auringon hohteessa leiriydyimme vielä erääseen toiseen paikkaan, josta aukeni uusi näköala yli metsien ja joen. Costi luki meidän huviksemme Wildenbruchin humoreskin »Der nervöse Onkel». Olimme kattaneet nurmikolle kylän viereen illallispöytämme: maitoa, piimää, kananmunia, teetä, leipää ja voita. Illallisaterian ääressä istuessamme ryhmittyi ympärillemme toinen puoli kylän asukkaita muodostaen kauniin ja maalauksellisen kuvan kirjavine väreineen.

10.7.1915. — Ei mitään kirjeitä. Svinhufvudkaan ei saa enää mitään. Hän pyysi tänään Costin välityksellä, että ryhtyisin valmistamaan ruokaa myös hänelle, koska hänen emäntänsä oli sanonut hänet irti ja koska ruoka oli sellaista, että hän sitä syödessään menetti ruokahalunsa. Valitettavasti täytyi minun kieltäytyä, ainakin tämän kauhean helteen ajaksi, koska minun olisi muuten täytynyt ryhtyä kunnollisesti keittämään.

11.7.1915. — Svinhufvud lähetti meille pitkän Hoffmannin mukana 10 pulloa venäläistä kaljaa mukaanliitetyin seuraavin säkein:

»Bisweilen wir erwarten aufs Bier 'Emilias',
können wir uns erfreuen mit dem Kvas Sibirias.»

22.7.1915. — Svinhufvud on vihdoinkin kahden viikon odotuksen jälkeen saanut vastauksen kuvernöörille lähettämäänsä sähkösanomaan, jossa tämä epää hänen pyyntönsä. Poliisimestari, joka oli neuvonut häntä sähköttämään, kutsui hänet illalla luokseen selittäen anteeksipyytäen, että olisi ollut sittenkin parempi kirjoittaa kirje.

26.7.1915. — Tänään löysimme kävelymatkallamme aivan sattumalta uuden asunnon isoine saleineen. Svinhufvud muuttaa sinne ylihuomenna ja me päivää myöhemmin.

28.7.1915. — Svinhufvud muutti tänään uuteen yhteiseen asuntoomme Basilnikoffin taloon. Me kannoimme jo myös osan tavaroitamme sinne.

30.7.1915. — Aamulla tein Svinhufvudin kanssa muutamia ostoksia yhteistä talouttamme varten. Iltapäivällä menivät Costi ja Svinhufvud kävelemään.

31.7.1915. — Menin aikaisin torille yhdessä Svinhufvudin kanssa, joka auttoi minua tavaroiden kantamisessa, mikä mielestäni oli hyvin liikuttavaa. Tänään oli keittiössä lämmintä 42°C.

17.8.1915. — Svinhufvud ilmoitti tänään, että ruokapaikan rouva on sairastunut. Huomisesta alkaen hän aterioi yksinomaan meidän kanssamme.

KOLYVAN.

— Seuraavana aamuna Kolyvaniin tultua mentiin vartiomiehen kanssa poliisikamariin, jossa otettiin ystävällisesti vastaan. Siellä kysyttiin vain, missä asutaan, ja päästettiin heti pois. Joitakin aamuja senjälkeen tuli poliisi kurkistamaan asuntooni Pehterjeffille uudelleen, niinkuin katsomaan, ollaanko paikoillaan. Kun parina kolmena aamuna oli näin tapahtunut, Pehterjeff ajoi poliisin ulos sanoen, ettei saanut tulla häiritsemään hänen hyyryläistään, joka siitä saattoi panna pahakseen ja muuttaa pois.

Kun kerran sitten myöhemmin kävin poliisikamarissa, en muista mistä syystä, ilmoitti poliisimestari:

»Herra saa asua tässä kylässä aivan rauhallisesti, eikä tarvitse tulla ilmoittautumaankaan. Me tiedämme, ettei herra ole mikään rauhanhäiritsijä, 'skandalist'. Jos joku tahtoo tehdä teille pahaa, niin tulkaa vain ilmoittamaan poliisimestarille!»

Selitettyään sitten, että kaupungissa ja sen lähiympäristössä saa liikkua vapaasti missä hyvänsä, ilmoitti poliisimestari, että Novonikolajevskin kaupunkiin ei kuitenkaan pidä mennä ilman erityistä lupakirjaa. Ei hän sitä tule kieltämään, jos sitä pyydetään, mutta ilman lupakirjaa voisi joutua kiinni ja tulla passitetuksi Tomskiin istumaan moniksi kuukausiksi. Minä noudatinkin neuvoa käydessäni myöhemmin muutaman kerran Novonikolajevskissa.

Poliisimestarina oli Ivan Ivanovitsh-niminen eli Tupla-Iivana, kuten kaupunkilaiset sanoivat. Hän joi kuten »tshinovnikat» yleensä ja joutui lopulta pois virasta. Hänen kohteliaisuutensa johtui kaiketi siitä, ettei hän tiennyt, kuinka korkea herra minä oikeastaan olin. Hän nähtävästi arveli, että jos minua kohdeltaisiin siellä ankarasti ja minä karkoitusajan päätyttyä pääsisin jälleen entiseen vaikutusvaltaan, voisi hänen käydä huonosti. Pastori Hörschelmannia kohteli poliisimestari yhtä ystävällisesti.

Kolyvan oli muuten verraten vanha kaupunki. Entiseen aikaan se oli ollut isompikin, mutta oli nyt, rautatiestä syrjään jääneenä, muodostunut, niinkuin ryssät sanoivat, entisajan kaupungiksi.

Kolyvanin joutuminen radasta syrjään johtui samasta syystä kuin Tomskin. Kun Siperian rataa suunniteltiin, niin insinöörit kävivät tarjoamassa rataa sinne ja ilmoittivat, että se maksaa 4,000 ruplaa, mutta kaupungin kauppiaat ajattelivat, ettei heille ole rautatiestä hyötyä, eivätkä maksaneet mitään. Niin joutui rautatie 40 virstan päähän. Kolyvanin kehitys pysähtyi siihen ja lähti menemään alaspäin. Siellä saattoi nähdä puoleksi rakennettuja talojakin, joissa oli jo katto päällä, mutta jotka sittenkin oli jätetty lahoamaan.

Pitää muistaa muuten, että Siperian valtamaantie kulki Kolyvanin kautta. Siitä juuri entiseen aikaan karkoitetut vaelsivat jalan käyden ja hevosella ajaen, ja siellä oli vieläkin isonpuoleinen kivirakennus eli vankila, jossa karkoitetut saivat levätä jonkin viikon ja joka nyt oli tyhjänä ja ilman käyttöä.

Kaupunki, jossa oli asukkaita noin 8,000, sijaitsi hyvin hauskalla paikalla, korkealla äyräällä Tshaussjoen rannalla, vain vajaan kymmenen virstan päässä Obin leveästä valtaväylästä. Kaupungin kadut olivat hyvin leveät ja talot enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, joissa alakerta oli sangen matala, mutta yläkerta korkea. Muutamia kivitalojakin oli siellä, joitakin kauppiaitten rakennuttamia, mutta ne eivät olleet isoja. Kadut olivat tietysti ilman kiveystä — mistä sitä olisi saatu, kun ei siellä kiviä ollut —, mutta pohja oli kyllä graniittia. Kun kovempi sade teki uurteita ja syvennyksiä katuun, kuljetettiin siihen lantaa täytteeksi.

Kirkkoja siellä oli useampiakin, ja kullakin oli oma pappinsa. Pääkirkko sijaitsi keskellä kaupunkia, ja sen vierellä oli torikin, jota sanottiin »basaariksi». Torin ympärillä oli kauppapuoteja, ja sinne toivat ympäristön talonpojat kaikenlaista tavaraa kaupunkilaisten ostettavaksi. Torikauppa oli koko lailla vilkasta, ja muistaakseni oli sitä siellä joka päivä. Siellä sai ostaa jos jonkinlaista tavaraa, vehnää ja kauroja, perunoita ja kaalia, marjoja, kalaa ja lihaa, taloustarpeita, heiniä, venheitä ja mitä hyvänsä. Keskellä toria oli vaakalaitoskin, jossa kuormat punnittiin.

Kirkon toisella puolella oli sairashuone, joka ei ollut kovin häävi. Sitä hoiti eräs naislääkäri, »doktoritsa», en muista minkä niminen, enkä päässyt selville hänen ammattitaidostaan. Kaupungissa oli myös posti- ja sähkölennätinlaitos, jonka hoitajana oli sangen siisti, äsken naimisiin mennyt mies. Sitten siellä oli apteekki, mikä oli hyvä puoli, sillä silloin ei ollut lääkkeistä puutetta. Kaupungissa oli myös meijeri, jossa kaupunkilaisten ja lähikyläläisten tuomasta maidosta valmistettiin voita. Teollisuuttakin oli siellä jonkin verran, nimittäin pellavansiemenöljyn valmistusta, joka tapahtui pienissä tehtaantapaisissa rakennuksissa. Kaupungin laidassa oli tusina nahkureita, jotka parkitsivat nahkaa, mutta heidän taitonsa oli huono. Jos tahtoi hyvät saappaat, piti ostaa Moskovan nahkaa. Sitten kaupungissa oli paljon käsityöläisiä, varsinkin puuseppiä, jotka tekivät talouskapineita. Levy- ja peltiseppiäkin oli, samoin suutareita ja räätäleitä, mutta eivät ne tuntuneet erikoisen taitavia olevan.

Kolyvanilla oli koko lailla hyvä toimeentulo. Köyhiä ei nähnyt juuri ollenkaan. Yksi ja toinen rakennus oli kyllä hökkelimäinen, mutta ylipäänsä kaikki tulivat hyvin toimeen. Kauppiaat varsinkin, joita oli paljon, asuivat äveriäästi. He harjoittivat paljon turkiskauppaakin, vaikkeivät sentään niin paljon kuin Narymin piirissä. Nahat olivat siellä, kuten Siperiassa yleensä, huokeita. Sudennahat maksoivat vain 10—12 ruplaa, parhaimmat ketunnahat 30 ruplaa, soopelinnahat 70 ruplaa, saukonnahat 20 ruplaa, ja siniketun nahasta tahdottiin 150 ruplaa. Siellä oli myös ilveksen, ahman, kärpän, kolonokin ja hillerin nahkoja.

Syynä kauppiaitten rikastumiseen oli yksinkertaisesti se, että he ostivat huokealla talonpojilta ja möivät kalliilla kaupunkilaisille. Sitäpaitsi heillä oli ostaessa vähän toisenlaiset mitat kuin myydessä. Että asian laita oli näin, kuulin kerran, kun eräs juutalainen osti talonpojilta tavallisen mitan mukaan ja sai aika tappion. Kuinka huono venäläisten liiketaito oli, voi arvata siitäkin, että koko Tomskin läänissä, joka oli alueeltaan niin tavattoman laaja, oli vain kaksi sahaa. Päreitä ei tunnettu ensinkään, vaan käytettiin lautakattoja. Tiiletkin sotkettiin siten, että kaivettiin maahan iso kuoppa, johon pantiin savea ja hiekkaa, ja annettiin hevosten kulkea ympäri ja polkea; mutta ne poltettiin kyllä tavalliseen tapaan. Näin alkuperäistä oli sikäläinen elämä monessa suhteessa.

Kaupungissa oli suuri karja, oikeastaan siellä oli karjaa enemmän kuin väkeä. Lehmiä oli melkein joka talossa, ja toisilla oli lampaita ja lisäksi usein hanhia, ankkoja ja kanojakin. Karja kävi laitumella kaupungin lähellä olevalla arolla eli stepillä, jossa kasvoi lyhyttä, ravitsevaa heinää. Laitumella käyvä karja oli jaettu taloryhmittäin eri osastoihin, joilla kullakin oli oma alueensa arolla ja oma ratsastava paimenensa koirineen. Karja ajettiin aamulla jo neljän tienoissa kellojen kilistessä arolle ja tuotiin vasta kahdeksan maissa takaisin. Kun Kolyvan oli korkealla paikalla, näki kaukaa, useamman kilometrin päästä, karjan käyskentelevän laitumella.

Hevoset kävivät stepillä irrallaan paimenetta, mutta niillä oli etujalat sidottu kiinni nuoralla tai ketjulla, etteivät ne päässeet eteenpäin muuten kuin hyppimällä. Tämä varovaisuustoimenpide oli tarpeellinen, kun ei ollut aitauksia, ja niin hevoset eivät voineet kulkea kauas kotoa ja ne saatiin helposti kiinni. Mutta eläinrääkkäykseltä se meistä näytti.

Kaupungista pohjoiseen leviävä aro ei ollut täysisteppi, vaan puolisteppi, sellainen nimittäin, joka ei ole tasainen. Omskin kohdalla oli steppi kuin meri, jossa muutamat puuryhmät näkyivät pieninä saarina, mutta täällä oli maa kumpuilevaa ja aaltoilevaa. Steppi oli vanhaa suolaista merenpohjaa, joka juuri tämän suolaisuutensa takia ei kasva puita. Pienemmät kasvit ja ruoho kasvavat siellä kyllä, mutta jos istuttaa puun, niin siitä ei tule suurta, sillä juurten tunkeutuessa syvemmälle suolapohjaan puut kuolevat. Missä steppi on kumpuinen, rinteissä ja mäissä, huuhtoo vesi suolan syvemmälle, ja siihen kerääntyy suolatonta multakerrosta enemmän, joka sitten kasvattaa päälleen komean, jopa aina 5—6 metriä korkean pensaikon. Tällaiset steppisaarekkeet kasvavat enimmäkseen haapaa, koivua, orapihlajaa ja pajua, mutta myös viinimarjoja, vattuja ja ruusuja. Pensaikko on niin rehevää, että sen läpi ei ole hyvä mennä, sillä piikkiset orapihlajat, ruusut ja vatut repivät vaatteet ja ihon. Jos stepille katsoi kauempaa, niin taivaanranta näytti yhtenäiseltä matalalta metsältä, mutta kun tuli lähemmäksi, huomasikin metsiköiden leviävän läikittäin ylt’ympäri aron. Siellä täällä saattoi olla jokin hiekkaharju, joka kasvoi korkeita puita, setrejä tai mäntyjä. Se johtui siitä, että hiekka oli läpäisevämpää kuin savi, joten suola oli siellä mennyt niin syvälle, että havupuutkin pääsivät kasvamaan. Nämä harjanteet olivat venäläiseltä nimeltään »bor».

Toisenlaista oli Ob-joen oikeanpuolinen eli itäinen ranta. Se oli korkeata, kallioperäistä metsämaata muistuttaen meikäläistä vaaramaisemaa. Siellä oli pääkasvuna havu- ja etenkin mäntymetsä, mutta välillä oli myös lehtipuita, haapaa ja koivua. Leppää en nähnyt enkä katajaa, vaikka niitäkin sanottiin löytyvän.

Ob-joen ja aron välillä olivat taas Obin lietemaat. Ne ulottuivat monen sadan virstan pituisina pitkin Obin länsirantaa ja olivat leveydeltään vaihtelevia, milloin kapeita, virstan, parin levyisiä, milloin 10—20 virstan laajuisia. Kolyvanin kohdalla oli lietemaa noin 7 virstan levyinen. Suurimmalta osalta nuo lietemaat olivat aivan alavia, niin että keväinen tulva ne täydellisesti hukutti ja samalla tietysti lannoitti. Mutta ylempiäkin kohtia löytyi, varsinkin oli juuri sellainen Obin rantapenger, jolla usein kasvoi isoja komeita poppeleja tahi sakeata tuomimetsää, mikä keväällä kukkiessaan muistutti omenapuutarhaa. Toisin paikoin taas oli pajukkoa, joka oli siitä erikoista, että se kasvoi aivan suorina varsina ja yhtä tiheään kuin ruohikko. Siitä sai hyvät ongenvavat, ja varvut olivat mainiot koriteollisuuteen. Hyviä koreja olikin aina saatavana Kolyvanin torilla ja kaupoissa.

Ristiin rastiin lietemaan halki kulki vanhoja jokiuomia ja kapeita järviä, joten venheellä pääsi laajalti kulkemaan niitä pitkin. Kolyvanin kohdalla johti Retshkasta useampiakin venhereittejä tuollaisille kapeille vesille.

Kolyvanin asukkailla ei ollut viljelyksiä, mutta lähellä oli kyliä, kuten Malij Ajosh, Bolshoi Ajosh, Podgornaja, Ustshaush, Skala ynnä muita, joissa oli viljelyksiä tavalliseen venäläiseen tapaan. Niissä olivat talot yhdessä sikermässä ja keskellä yksi tai pari katua. Erillään olevia taloja, »kutor», en nähnyt missään. Kylän asukkaat viljelivät maata siten, että keväällä kyntivät maan ja kylvivät siihen heti, kun lumi oli sulanut ja maa oli kostea. Viljakasvit olivat kevätvehnä ja kaura; ruista ei viljelty. Kun kylvö oli tehty, ei menty pelloille, ennenkuin vasta elokuussa viljan valmistuessa. Vilja leikattiin pois ja puitiin stepillä, sillä kylään oli pitkä matka. Viljat tuotiin sitten kotiin, mutta oljet jätettiin isoihin aumoihin pelloille. Sodan aikana nekin saatiin kyllä kaupaksi. Syysvilja ei menestynyt, sillä talvi oli liian ankara ja routa tuli aikaisin maahan. Viljat leikattiin suureksi osaksi leikkuukoneella ja heinät usein niittokoneilla. Kesäisin korjattiin heinää Obin lietemailta, jotka kasvoivat hyvin. Esimerkiksi palkokasveja, vikkeriä ja virnaa kasvoi kauniine kukkineen villinä aivan yleisesti.

Maaperä oli yleensä niin hyvää, ettei pelloille koskaan viety lantaa. Se vedettiin joen äyräille kevättulvan vietäväksi. Kolyvanissa poltettiin osa lannasta myös lähellä olevalla lakeudella, niin että ainakin juhannukseen saakka tuntui lannan haju ilmassa.

Kaupunki oli yhteydessä muun maailman kanssa siten, että laiva kulki pari, kolme kertaa viikossa siitä ohitse. Laivaranta oli juuri siinä, missä me tulimme maihin ja missä oli tuo viheliäinen tie, joka kesän kuluessa sitten kuivui koko hyväksi. Aivan säännöllisiä eivät laivavuorot olleet. Laivan myöhästyessä sattui usein, että saatiin odottaa sitä jopa päiväkausiakin. Muistan, että tuttavamme Hoffmannitkin kerran saivat odottaa toista vuorokautta. Vaikka laivaranta oli 7 virstan päässä kaupungista, ei ihmisillä ollut siellä niin paljon aloitekykyä, että olisivat laittaneet puhelimen kaupungin ja laivarannan välille ja sitä tietä ilmoittaneet laivan saapumisesta. Ylipäänsä huomasi, että kaikilla oli aikaa runsaasti.

PASTORI HÖRSCHELMANN.

Aivan erikoinen merkitys oli sillä tuttavuudella, jonka Svinhufvud joutui tekemään pastori August Constantin von Hörschelmannin kanssa. Hänet olivat venäläiset vuoden 1915 alussa karkoittaneet Tallinnan läheltä, Baltischportista, jossa hän oli luterilaisena pappina, ja hänestä tuli pitkänä karkoitusaikana Svinhufvudin paras Siperian ystävä. Hänestä Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä tuli luokseni tuttavani Studnitz, juutalainen kauppias ja karkoitettu hänkin, mukanaan pastori Hörschelmann. Studnitz oli näet saanut kuulla, että Kolyvaniin oli tullut joku pastori, ja luullen häntä pastori Hahnssoniksi, jonka Studnitz tunsi aikaisemmasta karkoituspaikastaan Kalpashevosta, meni hän pastoria tapaamaan. Näin joutuivat Studnitz ja Hörschelmann tutustumaan toisiinsa. Kun pastori puolestaan oli kuullut tai lukenut lehdistä, että minäkin olin Kolyvanissa, tuli hän Studnitzin opastamana minun luokseni Pehterjeffille.

Muutaman päivän kuluttua tuli myös pastorinrouva kaupunkiin. Muistan hyvin, kuinka rouva tuli lautalla yli Retshkan ja nousi maihin.

Ukko itse oli ollut ensin Tomskissa pari, kolme viikkoa sokeritautia sairastamassa. Viranomaisten mielestä piti hänen sentakia, sairas kun oli, päästä parempaan paikkaan. Hän oli ensin toivonut pääsevänsä Kusnetskiin, jota pidettiin Tomskin läänin parhaimpana karkoituspaikkana ja jossa m.m. kapteeni Georg Procopé oli. Mutta hän ei päässytkään sinne, vaan joutui Kolyvaniin. Ensin hän asui rouvineen eräässä talossa, jossa oli äärettömän paljon kärpäsiä, niin että hänen lopulta täytyi muuttaa sieltä pois.

Pastorilla oli muuten kotonaan Baltischportissa ollut tavattoman paljon työtä, josta hän oli suuresti rasittunut ja sen johdosta toivonut, että hänen suotaisiin yksi vuosi oikein rauhassa levätä. Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin, kun hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän tuli pääsiäisen aikaan 1915 ja pääsi pois vasta keväällä 1917 ja sai siis yhden vuoden asemesta kaksi vuotta lepoa ja rauhaa. Hän nautti vapaudestaan, hoiti terveyttään ja vähensi sokeritautiaan.

Jokseenkin samoin oli minunkin laitani. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta sain »verbumlata» niinkuin parhaiten taisin. Se oli lepoa ilman edesvastuuta. Ei ollut oikeastaan muuta surua, kuin että sota kävi hitaasti ja että venäläiset eivät saaneet tarpeeksi selkäänsä. Meille kerrottiin, että viisi vuotta oli tavallinen aika, »srok», jonka sai olla Siperiassa, ja molemmat pidimme luonnollisena asiana, että sen ajan saisimme siellä olla. Mutta päätimme, että kun aika on kulunut umpeen ja pääsemme vapaiksi, niin matkustamme parin viikon ajaksi Altai-vuoria katsomaan, ne kun olivat niin lähellä ja sinne kun pääsi niin hyvin junassa Barnaullin ja Biskin kautta. Tekemättä se matka kuitenkin jäi molemmilta.

Kesällä 1915 oli kovin kuuma, niin että huoneissakin oli useita viikkoja yli 30° lämmintä. Ei tahtonut päästä öisin oikein nukkumaankaan. Kävin päivisin uimassa ja otin aurinkokylpyjä. Kerran houkuttelin ukko Hörschelmanninkin joen rannalle kuumaan hiekkaan, mutta hänpä ei enää tahtonut päästä takaisin kotiin, vaan oli pyörtyä matkalla. Uinti sujui kyllä hyvin, mutta paluu jalkaisin oli hyvin tukala. Ukkoa rupesi kuumuus lopulta niin vaivaamaan, ettei hän uskaltanut enää kello 10:stä aamulla kello 6:een illalla liikkua ensinkään ulkona, vaan istui sisällä huoneessaan tai meni pihalle puitten ja pensaitten varjoon. Hän teetti itselleen harmaasta pumpulikankaasta hauskan halatin, joka oli napitettu kaulaan asti ja joka oli hyvin kevyt ja ohut. Hän oli mainion näköinen siinä puvussaan, hattu päässään. Kun ukko siinä liikuskeli, niin venäläiset luulivat, että munkkihan se on. Meitä nauratti kovasti, mutta mikäpäs siinä, siellähän sai elää niinkuin tahtoi.

Minä kestin kuuman hyvin. Ei väsyttänytkään, päinvastoin meni reumatismi siellä, hyvässä kylvyssä, paljon vähemmäksi. Kyllä siellä sai levätä, hermotkin pääsivät tasapainoon ja terveys parani silminnähtävästi.

Ukko Hörschelmann opiskeli Kolyvanissa ahkerasti ruotsia. Hän oli sattunut Tomskin saksalaisen pastoraatin kirjastosta saamaan vanhan »Ollendorffin», jossa opetus kävi suullisten harjoitusten mukaan. Sitä ukko tutki ahkerasti ja luki myös Vänrikki Stoolin tarinoita, joka lähetettiin minulle sinne. Hänellä oli lisäksi ruotsalais-saksalainen sanakirja, ja minä avustin häntä ääntämisessä ja tarkistin hänen kirjoituksiaan. Emme kuitenkaan puhuneet koskaan ruotsia keskenämme, vaan aina saksaa, mutta siitä huolimatta ukko oppi koko hyvin ruotsia.

Ukko piti siellä myös pientä koulua opettaen Lilli Hoffmannia ja Karl Beauvais'ta, jotka olivat 11—13 vuoden ikäisiä lapsia ja olivat seuranneet vanhempiansa, johtaja Hoffmannia ja insinööri Beauvais'ta, karkoitusmatkalle. Hän opetti heille kaikki: uskonnot, maantiedot, laskennot saksat ja latinat. Kun hän ei oikein muistanut latinan prepositsioneja, tulin minä avuksi, sillä koulussa olin aikoinani oppinut ne runomittaan niin hyvästi, että vielä muistin. Ahkerasti ukko lasten kanssa lukikin. Ainoat aineet, jotka jäivät opettamatta, olivat luonnontieteet, sillä niistä ei ukko tiennyt mitään.

Ukon luona kävi vierailemassa hänen omaisiansa, nimittäin hänen tyttärensä Ilse ja vävynsä André Favre sekä poikansa Ottmar, joka sittemmin joutui sotaväkeen. Nuorin tytär Benita oli keväällä 1915 Tomskissa kotiopettajana erään professorin luona ja tuli sitten syksyllä isän luo sekä asui siellä toista vuotta, kunnes siirtyi myöhemmin vaimoni mukana Suomeen.

Pastorilla oli toisinaan vähän tiukkaa rahoista, ja pieni ansiomahdollisuus olisi ollut hänelle sangen tervetullut. Syksyllä 1916 kertoivat juutalaistuttavamme, että johonkin elokuvateatteriin Novonikolajevskissa otettaisiin pianonsoittaja. Mahdollisesti oli siitä ollut myös ilmoitus »Sibirskaja Shisnj»-lehdessä, joka tuli meille. Pastorinrouvaa tarjous houkutteli, sillä ansio ei ollut huono. Eräs juutalainen sai toimekseen ottaa tarkempaa selkoa asiasta, ja sen hän tekikin. Paikka oli kyllä saatavissa, ilmoitti hän jonkin päivän kuluttua, ja hyvä se olikin, mutta ei siitä ollut pastorinrouvalle, sillä ehtona oli, että piti osata soittaa »oikein nuottien mukaan». Arvelimme kuitenkin, että ystävämme arvostelukyky soitannon alalla ei ollut yhtä varma kuin kaupanteossa, jonka vuoksi ehto ei pastorinrouvaa pahoin säikähdyttänyt. Hän matkusti Novonikolajevskiin ja esittäytyi teatterin johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitten seurasivat soittokokeet erään itävaltalaisen sotavangin ollessa arvostelijana. Tutkinto onnistui loistavasti ja teatterinjohtaja oli riemuissaan, sillä taitavia soittoniekkoja ei sielläpäin kasvanut joka oksalla. Mutta pastorinrouvaa rupesi toimi arveluttamaan. Teatteri ympäristöineen ei ollut kovin houkutteleva, tuskinpa henkilötkään. Kun vielä teatterin toinen soittotaiteilija, viuluniekka-nainen, kovasti kehoitti rupeamaan toimeen selittäen, että paras ansio oli teatterinäytäntöjen jälkeen illalla, kun soitettiin yleisölle »extraa», niin pastorinrouva luopui koko tuumasta.

Pääsyynä pastori Hörschelmannin karkoitukseen oli hänen saksalaismielisyytensä. Lisäksi tuli, että hän kerran koulussa uskonnontunnilla oli selittänyt, että Saksan keisari Wilhelm II ei ole mikään antikristus, niinkuin virolainen kreikkalais-katolinen pappi oli oppilailleen selittänyt, vaan yhtä kristitty kuin muutkin ihmiset. Toisena syynä oli, että hän oli kotinsa ullakkoikkunoissa pitänyt sähkövaloa. Hän oli lukenut kirjallisuutta, mutta venäläiset olivat epäilleet hänen antavan valomerkkejä saksalaisille Suomenlahdelle.

SIPERIAN LUONTOA.

Luonto voi olla ihmeellinen lohduntuoja sille, joka sitä tuntee ja joka sen elämää voi kiintymyksellä seurata. Se voi avata eteen kokonaan uuden maailman, niin mielenkiintoisen, että kaukaisissa erämaissakin voi yksinäisyyden tunne sen edessä hävitä ja suru vaihtua iloon. Sen kanssa sai puhua sanattomasti ja iloita sen komeudesta yksin ja hiljaa.

— Luonto oli siellä suurenmoinen. Jo näköala Kolyvanin korkeilta rantatöyräiltä oli komea. Yli laajojen ja runsaskasvuisten lietemaiden näkyi Obin itäranta kohoavine vaaroineen ja tummine metsineen, siellä täällä jokin kyläpahanen rantaan pesiytyneenä. Kolyvanin rantatöyräitä halkoili joskus valtavan jyrkkä ja syvä notko alas Retshkan rantamaille, ja näitten rotkojen seinämät olivat nuolihaukkojen pesäpaikkoja.

Retshkamme oli herttainen pieni joki, joka kiemurrellen viljelysten ja lehtojen välillä hiljaisesti kuljetti sangen kirkkaat vetensä alas Obiin.

Ob taas oli mahtava virta. Se oli virstan levyinen, niin sanoivat venäläiset, ja siltä näyttikin, missä joki kulki haarautumattomana kahden rannan välissä. Virta oli siinä paljon vuolaampi kuin ensi näkemältä luuli. Suuri vedenpaljous, mikä siinä kulki pohjoista kohti, synnytti kovan virran, vaikkakaan joen uomassa ei ollut huomattavaa kaltevuutta. Putouksia siinä ei ollut ensinkään, mutta vastavirtaa soutaessa sai kyllä hikoilla aika lailla. Obin vesi oli aivan sameata, ruskeankellertävää, johtuen ruskeasta savesta, joka suurimmaksi osaksi muodostaa sen uoman. Tuumaakaan veden pinnan alle ei nähnyt.

Stepillä oli ihanaa kuljeskella kesän aikana. Laajat viljellyt tai viljelemättömät lakeudet vaihtelivat rehevien metsikköjen ja pensaikkojen kanssa ja siellä täällä oli jokin järventapainen tai puro, joskus jokin hiekkaharju korkeine mäntymetsineen. Saksalaiset väittivät, että siellä oli »täysikuu» 14 päivää, sillä kahden viikon aikana kuu paistoi yhtä heleästi kuin täysikuu heidän kotimaassaan.

Ulkoilma tuntui varsin terveelliseltä, kuivalta ja kuulakalta. Päivänpaistetta oli miltei aina. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja pastorin mielestä kuuma, sillä varjossa saattoi olla 40°C. Sateita oli harvoin, ja nekin olivat enimmäkseen ukkossateita. Sellaisen näki jo kaukaa yli stepin lähestyvän ja vyöryttävän mustan tomupilven edessään.

Talvi oli kyllä kylmä ja pitkä ja pakkasta kesti yhtämittaa, sillä marraskuusta huhtikuuhun ei ollut suojailmoja lainkaan. Lumipyrynkin aikana voi pakkanen nousta aina 40°:een C; tyynellä tietysti vielä enemmän.

Lunta tuli riittämään asti, sillä se mikä tuli, pysyi kevääseen asti. Stepillä oli talvella aina läpitunkeva viima, niin että hevosella ajaessa piti olla kahdet turkit, sillä yksi ei riittänyt. Mutta turkit ja turkikset olivat huokeat, varsinkin lammasnahat. Kun niillä »vuorasi» kotoiset vaatteensa ja tamineensa aina sormikkaisiin saakka, niin kyllä tarkeni. Lumivalkoinen huurteinen talvimaisema oli tietysti sielläkin hurmaavan kaunis, varsinkin silloin, kun eteläauringon ympärille ilmestyi valeauringoita sädekehineen, samanlaisia ilmiöitä kuin napaseutu-retkeilijäin kertomuksissakin kuvataan.

Kevät oli lyhyt ja sen vuoksi mukava. Huhtikuussa alkoi lumi sulaa, huhti- ja toukokuun vaihteissa loi Ob jäänsä, ja toukokuussa oli kesä. Vuonna 1916 oli toukokuun keskivaiheilla + 27°C varjossa. Syksy oli samoin lyhyt ja kaunis eikä syyssateista ollut paljon tietoa. Syyskuun puolivälistä alkoivat lehdet vähitellen kellastua, sillä öisin oli halloja, vaikka päivät olivatkin kauniita. Lokakuussa rupesi jäätämään, saman kuun lopussa tuli lunta, ja marraskuun alussa talvi oli valmis.

Obin lietemailla tasaiset paikat kasvoivat miehenkorkuista hyvää heinää, jota kolyvanilaiset niittivät karjalleen talviruoaksi. Vesiperäisillä mailla kasvoi karkeampaa heinää 30—40 cm:n korkuisissa mättäissä, joissa liikkuminen oli hyvin vaikeata. Mutaisia joen- ja järvenrantoja reunustivat toisinaan tiheät kukkasheiniköt, joissa ojakärsämö (Achillea ptarmica) oli 1 1/2 à 2 metrin korkuisena pääkasvina. Tällaisen kukkasheinikön suojassa oli helppo hiipiä vedessä uiskentelevien sorsien lähettyville. Ylemmillä paikoin, lietemailla, tapasi taas orapihlajia, vattuja, orjantappuroita, viinimarjapensaita ja muita, miltei läpipääsemättöminä tiheikköinä.

Toisenlainen oli kasvillisuus arolla. Ruoho oli siellä aivan lyhyttä; ainoastaan »metsiköissä» ja pensaikoissa voi tavata pitempää heinää ja märillä paikoilla mätäsheinää.

Kukat olivat stepillä erikoisen kauniita. Siellä tavattiin villinä monta sellaista lajia, jota meillä kasvatetaan puutarhoissa, niinkuin tummansininen ukonhattu, keltainen lilja, akileija, puutarhaleiniköitä, puhumattakaan mustista ja punaisista viinimarjapensaista.

Kasvisto oli siellä yleensä sama kuin meillä. Samat heimot, hernekukkaset, ristikukkaset, leiniköt, orvokit, ruusut ja muut, ja enimmälti myös samat lajit, vaikka meille vieraitakin oli koko joukko. Niinpä keväällä kukki pari vuokkolajia ja eräs pieni, soma, sininen lilja, joita meillä ei ole. Niinikään tapasin muutamia erittäin kauniita kämmekkäitä, joita en kotimaassa ole nähnyt. Vanha tuttu sitävastoin oli Siperian keltakukkainen hernepuu. Se ei ollut niin korkea kuin kotona puutarhoissa, mutta varsi oli vähän karkeampi eli rosoisempi.

Minulla ei ollut kasviota, joten en voinut kukkamaailmaan niin tarkasti perehtyä kuin olisin halunnut. Keräsin siitä huolimatta ajan kuluksi kasveja ja sain niitä ehkä talteen satakunta, jotka toin kotiin kasvitieteen professorillemme.

Marjoja siellä oli monenlaisia, vattuja ja sinivattuja, lillukoita ja sinilillukoita, mustikoita, puolukoita sekä mansikoita pari lajia; muuraimia ei ollut eikä mesimarjoja. Sen lisäksi oli tietysti tuomen- ja heisipuun marjoja, joita korittain kaupiteltiin torilla.

Kolyvanissa oli keittiökasviviljelys hyvin yleistä. Jokaisella tontilla oli ryytimaansa, ja siinä kasvoi etupäässä perunoita, mutta myös kaalia, porkkanoita, kurkkuja ja sipulia. Kukkasia ei kasvatettu muuta kuin nimeksi. Mutta ohdakkeita, takiaisia ja nokkosia oli kaikissa nurkissa.

Omenapuu ei menestynyt Kolyvanin ilmastossa, sillä talvet olivat liian kylmiä ja maa routaantui liian syvälle. Jokunen siellä kyllä koetti istuttaa omenapuita ja huolellisesti peitellä niitä talveksi, mutta tuloksia ei saatu.

Eläinmaailmakin oli yleensä sama kuin meillä. Uutuus oli Siperian orava eli »burunduk». Se oli pienempi kuin tavallinen orava, ruskea karvaltaan, mutta sillä oli kolme raitaa päälaesta aivan hännän huippuun saakka, joten se oli varsin kirjava. Se meni talveksi maan alle, jonne kaivoi itselleen pienen luolan. Sinne se keräsi talven varaksi pähkinöitä ja muuta ruokatavaraa sekä eli sillä talven yli, tullen vasta keväällä esiin. Sentähden ei sen nahallakaan ollut mitään kauppa-arvoa. Se oli hyvin siro, nousi äkkiä maasta ja kiipesi puuhun niinkuin orava ainakin. Venäläiset sanoivat, että se on kuin oikea talonpoika, joka kerää kesällä ruokavaroja elääkseen niillä talven yli.

Susia oli arolla vähän, vaikka niitten jälkiä kyllä toisinaan nähtiin ja kerran talvella itse hukkakin, joka kuitenkin juoksi kiireesti pakoon pensaikon suojaan. Sen näimme noin puolen penikulman päässä Kolyvanista. Mutta rauhallisia sudet olivat, sillä ruokaa riitti, niin ettei niiden tarvinnut pakkasöinäkään ahdistaa kaupungin koiria. Kesällä sudet olivat aivan tietymättömissä.

Käärmeitä oli tietysti paljon. Ne olivat tavallisia kyykäärmeitä, mustia, harmaita ja ruskeita aivan niinkuin meilläkin, mutta jonkin verran isompia ja lihavampia. Steppi kasvatti hiiriä, myyriä ja lintuja jos jonkin lajisia, ja niissä oli käärmeillä syötävää.

Sitäpaitsi tapasin siellä eräänlaisen tarhakäärmeenkin. Se oli musta, ja sen korvien kohdalla oli kellervänpunainen pilkku kahden puolen päätä. Se oli soman näköinen ja pitempi kuin kyy.

Lintumaailma oli erikoinen, sillä lintuja oli tavattoman paljon ja kaikkialla. Kun esimerkiksi kottaraiset rupesivat syksyllä tekemään poislähtöä, niin niitä kasaantui sellaiset parvet, että ne aivan pimittivät auringon. Variksia ja naakkoja oli myös paljon, varsinkin mustia peltovariksia, samoin tavallisia kyyhkysiä ja villejä kyyhkysiä. Haukoista oli tavallisin eräs, jonka venäläinen nimi on »korshun» ja jolla pyrstö oli uurrettu eikä tylppäpäinen niinkuin muilla haukoilla. Se oli isompi kuin meidän kanahaukkamme. Hiiripaljous ja linnut tarjosivat haukoille ruokaa tarpeeksi, ja kovasti ne kaareilivatkin ilmassa. Kun meni kävelemään joen puolelle, näki niitä aina leijailemassa siellä. Nuolihaukkojakin näki tuhkatiheään. Pääskyset ja varpuset olivat yhtä tavallisia kuin meilläkin, samoin leivoset, mutta muita laululintuja oli vähän; peipposta ei ollut ensinkään. Harjalinnun (Upupa epops) näin siellä myös, mutta seudun kaunein pikkulintu oli kuningaskalastaja (Alcedo ispida), joka on Suomessa yhtä harvinainen kuin se on siellä yleinen. Se oli pieni lintu, alta ruskea ja päältä tummansinisen metallin värinen. Se istui pajupensaikossa jokien rannoilla, lensi äkkiä esille ja noppi kalan vedestä. Se oli todellakin harvinaisen kaunis, ja saksalaiset nimittivät sitä nimellä »Fischerin du kleine». Minä sain sen nimen tietää vasta täällä kotona. Kun kerroin Adolf von Bonsdorffille siitä, niin hän tunsi sen heti ja sanoi sen nimen.

Kotkia oli useampia eri lajeja, vaikk'en niitä sen tarkemmin tuntenut, pöllöjä samoin. Yhden ammutun huuhkajan, joka oli vähän kellertävämpi kuin meidän, ostin talvella 1917 ja toin sen täytettäväksi tänne eläintieteellisiin kokoelmiin.

Keväisin ja syksyisin lensi Kolyvanin yli isoja hanhilaumoja, joita venäläiset ammuskelivat siten, että menivät aamuisin stepille niiden ylilentopaikoille. Myös joutsenia oli siellä, varsinkin keväällä, ja luulen, että ne pesivätkin lähettyvillä.

Sitten siellä oli myös nokikanoja, joita en ollut ennen nähnyt, vaikka niitä kyllä löytyy Suomessakin. Ne näyttivät lentäessään paksuilta ja kömpelöiltä. Niissä oli huono liha, eikä niitä ammuttu muuta kuin hätävaraksi, silloin kun muuta ei saatu.

Vesilinnuista siellä olivat kaikki meidän sorsalajit, yleisimpinä sinisorsa ja lapasorsa. Kuikkia ei ollut eikä kurkia, mutta sensijaan kyllä silkkikuikkia eli uikkuja ja harmaa haikara. Viimeksimainittu asusteli piilossa ruohikoissa ja nousi sieltä äkkiä lentoon, kun tuli lähelle. Kuoveja oli samoin paljon. Kahlaajista yleisin oli hyyppä (Vanellus cristatus). Kurppia oli monenlaisia, vaikka lehtokurppaa en muista nähneeni, mutta taivaanvuohia sitä enemmän, samoin vikloja eri lajeja. Kanalinnuista taisi viiriäinen, joka kulki lietemailla korkeassa ruohikossa, olla yleisin. Siellä sen kuuli huutavan, mutta sitä ei näkynyt, sillä se pysytteli piilossa. Metsäkanoja oli stepillä runsaasti, mutta ne olivat sangen arkoja. Samoin voi siellä tavata jonkin peltopyyparven. Metsot, teerit ja pyyt sitävastoin asustivat vain Obin itärannan metsämailla.

TUTTAVIA JA RETKEILYJÄ.

Svinhufvudin lähimpään seurapiiriin Kolyvanissa kuuluivat saksalaisten karkoitettujen joukossa olevat säätyläisperheet. Heistä ja heidän kanssaan tekemistään retkeilyistä Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanissa oli saksalaisten karkoitettujen joukossa useampia säätyläisiä. Niinpä oli siellä insinööri Max von Beauvais rouvineen, mukanaan 12-vuotias poika Karl ja 3-vuotias tyttö Johanna, samoin tehtaanjohtaja Josef Franz Hoffmann, joka aikaisemmin oli palvellut jossakin öljytehtaassa ja jolla oli mukana rouvansa Wanda ja 11-vuotias tyttärensä Lilli. Sitten oli insinööri Ullrich ja konttoripäällikkö Fuchs, jotka olivat poikamiehiä. Vielä oli »vanha» Schmidt ja Mangelsdorff, jotka myös olivat liiketoimissa, sekä tilanomistaja Dietrich.

Pikenttimme Karl Friedrich Hoffmann, joka oli ammatiltaan värjäri, oli kotoisin Sachsenista, mutta oli sodan alussa työssä Lodzissa, josta hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän joutui ensin Hörschelmannin tuttavuuteen, joka häntä auttoi, ja lopulta otettiin hänet yhteiseen talouteemme rouva Hörschelmannin apulaiseksi. Venäläisiä palvelijattaria ei voinut ottaa, sillä ne varastivat paljon. Hoffmann ei tosin keittänyt, mutta hoiti kaikki muut asiat, pesi astiat ja kuurasi ja lakaisi lattiat ja oli siis pikenttinä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Insinööri Beauvais'lla ja johtaja Hoffmannilla ja heidän perheillään oli molemmilla oma yksityinen asuntonsa samoinkuin insinööri Ullrichilla ja konttoripäällikkö Fuchsilla. Siellä olikin huoneita paljon saatavina, kun talot olivat kaksikerroksisia ja talonomistajat perheineen asuivat alakerrassa.

Näiden saksalaisten kanssa oltiin paljon yhdessä, tehtiinpä usein yhteisiä retkiäkin. Kolyvanin lähellä olevasta kylästä, Malij Ajoshista, saatiin silloin tällöin venhe, joka kantoi hyvin toistakymmentä henkeä. Tällä venheellä, joka oli koverrettu yhdestä puusta, retkeiltiin poikki Obin lietemaiden monien jokihaarojen. Niitähän oli seitsemän kilometrin leveydeltä Obin ja Tshaussin välillä, kaikenlaisia järven- ja kanavantapaisia, joita pitkin pääsi koukeroimaan minne hyvänsä. Maata pitkin ei päässyt pitkälle, sillä jalkaisin kulkien oli aina vesi vastassa. Usein siellä soudeltiin, katseltiin maailmaa ja välillä noustiin maihin ja keitettiin teet.

Tavallisesti olivat mukana Hörschelmannit, Beauvais't ja Hoffmannit, aina noin toistakymmentä henkeä. Pari, kolme souti vuoron perään, ja toiset istuivat.

Tämmöiset retket olivat sangen hauskoja, ja tiheään niitä tehtiinkin. Kun illan suussa tultiin kotirantaan, niin oli päivä vielä ylhäällä, mutta puolen tunnin kuluttua oli aivan pimeä. Suomessa oli tottunut pitkään, kuulakkaan ja kauan kestävään hämärään, mutta Siperiassa tuli pimeä sangen yllättäen. Juhannuksen aikanakin oli siellä kello 10:stä illalla 2:een aamulla pimeä.

Sittemmin vuokrasimme oman venheenkin, joka oli yhdestä puusta tehty pieni 2—3 hengen venhe. Laitoimme siihen hangat ja airot, ja niin soudeltiin.

Varsinkin käytin minä Karl Friedrich Hoffmannin kanssa sitä ahkerasti. Ukko Hörschelmannista ei paljoa ollut sen käyttäjäksi, sillä hän istui, etenkin kuumaan aikaan, mieluimmin kotona. Hoffmannin kanssa vesillä oltaessa soudettiin vuorotellen, ja Hoffmann tottui vähitellen vesillä liikkumaan, vaikka se alussa oli hänelle vaikeata. Monesti kesti matkamme koko päivän, ja silloin soudeltiin Obin poikkikin ylös ja alas.

Tshaussin suulla, Skalan kylässä, käytiin usein. Se oli hauska paikka, ja siellä yövyttiinkin pari kertaa erään talollisen Nasonovin talossa. Nasonov oli jonkin verran nähnyt maailmaa, sillä hän oli palvellut asevelvollisuutensa meriväessä Kronstadtissa. Venäläiset nimittäin ottivat meriväkeen miehiä suurten jokien varsilta, ja niin oli Nasonovkin joutunut sinne.

Kolyvanin ja Skalan välillä oli vielä Tshaussin kylä, mutta se oli likainen, ja sinne poikettiin harvoin.

Pari kertaa kävimme eräällä vähäisellä tärpättitehtaalla, joka oli 25 virstan päässä Obin rannalla. Sen omisti Rumantshuk niminen mies, jonka vaimo oli puolalainen. Tehdas oli Obin itärannalla, jonka korkeat ja paksut mäntypuut tarjosivat sille sopivaa raakatavaraa. Tehdas oli yksinkertainen, ja työvoimana oli saksalaisia, mutta tärpättiä siitä saatiin, pantiin pulloihin ja lähetettiin Novonikolajevskiin myytäväksi. Siellä kävin ensi kerran talvella Dietrichin kanssa ja sitten kesällä Hörschelmannien kanssa. Molemmilla kerroilla oltiin myös metsällä. Rumantshuk kävi vastavierailullakin meillä.

Kerran käytiin Obia alaspäin Potshtan kylässä erään Viks nimisen virolaisen luona, jonka kanssa Hörschelmann puhui vironkieltä. Viksin vaimo oli käynyt karjakkokoulun jossakin Venäjän puolella ja sitten laittanut pienen meijeritalouden kylään. Matkan varrella Potshtaan oli eräs tataarikylä, Ora, joka näkyi Kolyvaniinkin. Kun tultiin sinne, seisoi siellä tataarien lapsia meitä katsomassa. Joukossa oli myös muuan poikanen, jolla ei ollut yllään mitään muuta kuin vanha silinterihattu. Hän katsoa töllisteli meitä niin tarkkaan, että kaatui lopulta nokkoskasaan, josta nousi tietysti hyvin äkkiä ylös. Orassa oli muuten muhamettilainen moskeija, mutta sinne emme joutaneet poikkeamaan. Kylässä olevat tataarit olivat jäännöksiä seudun alkuasukkaista, vaikka niitä ei paljon Kolyvanissa nähty. Tataarilaisten erikoisalana oli venheitten kovertaminen yhdestä puusta.

Kun oltiin stepillä huvimatkoilla tai muuten metsällä, majoituttiin usein »isbushkiin», jotka olivat pieniä matalia tupia. Niissä oli multalattia ja pikkuinen lava, jotta sai maata, sekä rautainen kamiina, että voi keittää ja lämmittää. Venäläisillä olivat nimittäin pellot kaukana kylistä stepillä, minkä takia he asuivat keväisin kyntäessään ja kesäisin viljaa korjatessaan näissä maatuvissa. Niitä sai väliaikoina käyttää hyväkseen kuka vain tahtoi.

Vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa käytiin Fuchsin ja Ullrichin kanssa eräässä kylässäkö virstaa Kolyvanista sisämaahan. Kun tultiin perille, oli jotakuinkin pimeä. Mentiin sisälle erääseen taloon, johon oli majoitettu 5 itävaltalaista sotavankia. Heidän takiaanhan sinne oikeastaan mentiinkin, ja heidän kanssaan siellä sitten juteltiin. He olivat verraten tyytyväisiä oloonsa, sillä olihan kylässä aina parempi kuin vankileirissä. Heistä oli yksi upseeri, vaikka olikin salaa tekeytynyt sotilaaksi, jotta välttäisi vankileirin. He kertoivat omista oloistaan ja seikkailuistaan jotenkin vapaasti, ja me kerroimme vuorostamme omistamme. Fuchs, joka itse oli itävaltalainen, vakuutti heille, että kyllä minäkin olen luotettava mies, ja etten minä mene heitä ilmiantamaan.

Illalla juotiin teet, ja sitten pantiin maata saman kamarin lattialle kuin itävaltalaisetkin. Aamulla mentiin metsälle, vaikka oli pakkasta 40°C, ja ammuttiin pari jänistä.

Tämmöistä oli nyt ylipäänsä elämä siellä. Tehtiin retkeilyjä silloin tällöin ja katseltiin luonnon komeutta.

Yleensä olin huomaavinani, ettei minun karkoituspaikkani ollut huono. Minullahan ilmeisesti oli parempi olo ja vapaampi elämä kuin Takasella, Polónilla, Waseniuksella ynnä muilla, jotka joutuivat Venäjälle, sillä poliisikomento oli siellä tiukempi ja kansa epäystävällisempi karkoitettuja kohtaan.

28.8.1915. — Nousimme klo 1/2 7 ja lähdimme klo 9 vuokraamallamme hevosella Ob-joelle. Vaikka aamulla oli kylmää ja sumuista, muuttui sää päivällä kuitenkin yhä lämpöisemmäksi. Perille tultuamme ja syötyämme menivät herrat venheellä erääseen läheiseen Obin niemeen kurppia ampumaan, mutta ne olivat hyvin arkoja ja lensivät pois. Klo 6 palasimme jälleen kotiin.

5.9.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann lähtivät jo aikaisin aamulla kaksipäiväiselle metsästysretkelle kylmyydestä ja kosteudesta välittämättä. Kunpa he eivät vain kylmettyisi venheessä.

6.9.1915. — Herrat palasivat vasta klo 8 illalla mukanaan 2 hanhea ja 1 sorsa. He olivat taistelleet myrskyä, lunta ja kylmää vastaan. Yöllä he olivat tapelleet syöpäläisiäkin vastaan eräässä talonpoikaistalossa, mutta kaikesta huolimatta he olivat hyvin tyytyväisiä.

8.3.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsälle aikoen yöpyä eräällä tärpättitehtaalla yli 20 virstan päässä täältä, mutta palasivatkin klo 9:n jälkeen takaisin, koska eivät voineet jäädä sinne yöksi. Täytyi pian valmistaa illallista molemmille ja Dietrichille myös yösija, sillä hän ei tahtonut enää mennä häiritsemään väkeä apteekille, jossa asui.

1.6.1916. — Helatorstai. Ihana päivä. Lähdimme aamulla klo 1/2 9 kahdella venheellä retkelle ollen mukana yhteensä 13 henkeä. Kahden tunnin soutumatkan jälkeen pysähdyimme kauniiseen mänty- ja koivumetsään ja pidimme siellä jumalanpalveluksemme. Sitten Costi luki meille erään Gustaf Mattssonin kirjoittaman matkakuvauksen, jonka hän oli kääntänyt ruotsinkielestä. Paluumatkalla auringon laskiessa laulettiin laulu toisensa jälkeen.

18.6.1916. — Jälleen mitä ihanin retkipäivä. Kävimme noin 9—10 virstaa täältä pohjoiseen olevassa Skalan kylässä, joka on joen varrella ja on ihmeen vihreä ja kaunis. Matkalla löysimme eräästä hurmaavasta lehdosta erakon majan. Tämä erakko on ottanut osaa Turkin sotaan, ollut Jerusalemissa ja nähnyt paljon maailmaa. Hyvä järjestys vallitsi kaikkialla hänen pienellä maatilkullaan, johon hän oli istuttanut muitten puitten lisäksi lehtikuusia, setripuita, jalokuusia, saksankuusia ja tavallisia kuusia. Hänen pöytänään oli jättiläismäinen kivilaatta, ja puunrungot korvasivat puuttuvia istuimia.

Meidän perhekattilamme ripustettiin jälleen taitavasti nuotion ylle ja tuhkassa paistettiin perunoita.

Sitten luettiin saarna ja laulettiin. Aterian jälkeen herra Fuchs luki meille »Timesin» uutisia. Tapoimme lisäksi vaskikäärmeen. Klo 9 olimme jälleen kotona.

19.8.1916. — Teimme yhdessä Svinhufvudin ja Costin kanssa ihanan huviretken Laptjeffin kesähuvilalle Obin toiselle puolelle. Sattumalta ei ketään ollut kotona. Sillä aikaa kuin herrat menivät kävelemään ja jäivät istumaan Obin oikeanpuoliselle kauniille ja jylhälle rannalle, menin minä etsimään vähän syötävää ja juotavaa ja sainkin rahalla ja kauniilla sanoilla hankituksi maitoa ja leipää naapurihuvilasta. Tein sitten itsekseni partioretkiä ja etsin Costille mustikanlehtiä, joiden hakemisessa eräs vanha vaimo auttoi minua. Hän oli kaukaa kiertäen kulkenut miestemme ohi ja oli pitänyt heitä rosvoina, ja ainoastaan sen vuoksi, että he olivat muukalaisen näköisiä. Juuri kun olimme lähdössä kotimatkalle, tuli rouva Laptjeff takaisin. Hän oli odottanut meitä päivällisen ajaksi, mutta kun ei meitä kuulunut, oli hän lähtenyt metsään marjaan.

Palasimme kotiin ihanassa iltavalaistuksessa ajaen ravia, niin että täytyi pitää varansa rattailla.

SAKSALAISIA KARKOITETTUJA.

— Kolyvanissa oli yhteensä lähes tuhatkunta karkoitettua, pääasiallisesti Puolasta, ja karkoitettuja siksi, etteivät pääsisi sotaan Saksan puolelle. Nämä karkoitetut olivat enimmäkseen työväkeä ja olivat majoitetut suuriin kasarmintapaisiin puurakennuksiin. Ne olivat ilmeisesti rakennetut Japanin sodan aikana, jolloin Kolyvanissa oli sotaväkeä. Tämmöisiä parakkeja oli siellä muistaakseni kolme tai neljä, ja yhdessä niistä asuivat saksalaiset. Muilla kansallisuuksilla, puolalaisilla ja tshekkiläisillä, oli hallussaan myös oma parakkinsa. Saksalaiset olivat suutuksissaan venäläisille siitä, että nämä toisinaan vaihtoivat heidän asuntojaan. Kun saksalaiset olivat saaneet parakkinsa hyvään kuntoon ja puhdistaneet sen elävistä, tuli muutto ja heidän piti luovuttaa siisti asunto slaavilaisille.

Saksalaisten karkoitettujen joukossa oli räätäleitä, suutareita, kelloseppiä, avainseppiä ynnä muita. Heille tuli muistaakseni vähän apua Venäjän kruunulta, mutta pääasiallisen avustuksensa he saivat ulkoapäin Kiinan kautta.

Parakit olivat koko lailla hatariapa sen takia kylmiä talvella. Olihan niissä kyllä rautakamiinat, ja puitakin sai, mutta sittenkin saksalaiset valittelivat, että niissä tarkeni huonosti. Eivät ne olleet hauskan näköisiä päältäkään päin, likaisia ja mustia ja sisältä vielä ikävämpiä.

Muutamat karkoitetut siellä lyöttäytyivät yhteen, ettei heidän tarvinnut parakeissa asua. Niin tekivät lukkoseppä Giersbäck ja kelloseppä Laubisch. Samoin asuivat vanha Schmidt ja nuori Mangelsdorff yhdessä.

Mangelsdorffin tarina oli hyvin surullinen. Kuukautta ennen sotaa hän oli mennyt naimisiin ja sodan syttyessä oli hän jonkin saksalaisen liikkeen asioilla Moskovassa. Hänet otettiin tietysti kiinni ja lähetettiin Siperiaan, mutta nuori rouva jäi yksin Saksaan.

Parakeissa asui ylipäänsä se suuri joukko, jolla ei ollut varoja järjestää asioitaan paremmin, mutta ne, jotka suinkin pystyivät, pyrkivät asumaan kaupungille yksityisesti. Saksalaisten kanssa siellä seurusteltiin paljon, mutta puolalaisten ja tshekkiläisten kanssa vähän. Kesällä 1915, jolloin oli kova kuumuus Kolyvanissa, laittoivat muutamat Varsovasta karkoitetut puolalaiset sinne hyvän konditorian, ja siellä käytiin ahkerasti. Se sijaitsi vanhassa rikkinäisessä talossa, mutta hyviä leivoksia ja torttuja siellä sai, tilattaessa nimipäivä-kaakkujakin. Saatiinpa jäätelöäkin, mikä 40°:n lämmössä kyllä maistui. Ukko Hörschelmannin, jolla oli sokeritauti, täytyi kuitenkin tyytyä vain piimään, kalaan ja lihaan, niin paljon kuin hän pitikin makeista kaakuista.

Eräs karkoitetuista saksalaisista, Lipscher nimeltään, joka myös osasi hyvin venättä, sai pienen toimen postivirastossa. Hän sai kirjoittaa osoitteet niihin postipaketteihin, joita venäläiset vaimot lähettivät miehilleen tai pojilleen Saksan puolelle, jossa nämä olivat sotavankeina. Paketissa piti olla kaksinkertainen osoite, ensin venäjäksi ja sitten saksaksi, ja saksankielisiä osoitteita eivät postivirkamiehet osanneet kirjoittaa. Lipscher sai muistaakseni 10 kopekkaa osoitteelta, ja niitä piti kirjoittaa kymmenittäin joka postipäivä, sillä postihuoneen koko takaseinämä oli usein kattoon saakka täynnä paketteja. Tavallisesti lähetettiin korppuja ja muuta ruokatavaraa sotavangeille, sillä Saksassa oli tiukkaa ruokatavaroista.

Viimeinen joulu vietettiin muutoin yhdessä saksalaisten kanssa parakissa. He olivat hankkineet sinne joulukuusen ja muutenkin vähän somistaneet ja sievistäneet parakkiansa. Ensin siellä laulettiin vähän, ja sitten pastori piti raamatunselityksen. Senjälkeen jaettiin vähän joululahjoja ja sitten laulettiin taas. Se oli hyvin »stimmungsvoll» ilta. Seuraavana päivänä ukko piti taas saarnan parakissa.

Syksyllä 1916 tuotiin sinne saksalaisia kolonisteja, jotka olivat Venäjän alamaisia. He olivat saksalaisten edetessä jääneet muutamaksi kuukaudeksi Itävallan puolelle, ja kun venäläiset valloittivat alueen takaisin, otettiin asukkaat kiinni ja lähetettiin Siperiaan, vaikka he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin pakosta eläneet muutaman kuukauden vieraan vallan alaisina. Näiden ja muiden karkoitettujen keskuudessa ukko toimitteli papillisia tehtäviä, kastoi lapsia, kun niitä tuli, ja kävi hautaamassa, kun tarvittiin.

Novonikolajevskin asemalla seisoo 29 p:nä elokuuta vuonna 1916 alun neljättäsataa saksalaista, jotka ovat karkoitetut kodeistaan, Lutzkista, kaukaiseen Siperiaan. Monen kasvot on tuska tehnyt harmaiksi, mutta erityisesti kiintyy huomio erääseen onnettomaan naiseen, joka hetki sitten on synnyttänyt lapsen asemalla ja taivasalla. Hänen kasvonsa ovat itkusta punaiset, jalat huojuvat alla, mutta vieressä seisoo sotilas ja ajaa häntä laivaan. Nainen yrittää lapsi sylissään parastaan, mutta voimat pettävät. Hän vaipuu istumaan, kunnes sotilaan ruoska jälleen sivaltaa selkään ja pakottaa hänet viimeisin voimin melkein ryömimään siihen laivaan, jonka on määrä viedä hänet ja toiset onnettomat karkoitetut Obia pitkin Kolyvaniin.

Kolme päivää myöhemmin avautuu sen huoneen ovi, jossa Svinhufvud ja Hörschelmann asuvat, ja sisään astuu sama nainen lapsi sylissään. Hän luulee pastori Hörschelmannia paikkakunnan luterilaiseksi papiksi ja tulee hakemaan hänen luotaan apua, saamaan edes kasteen lapselleen, ennenkuin se ennättää kuolla. Hänet otetaan vastaan ihmisenä, ja hän saa jäädä asumaankin taloon. Pastorinrouva valvoo yöt läpeensä hänen vuoteensa vierellä.

Ja syyskuun 4 p:nä pidetään Svinhufvudin ja Hörschelmannin kodissa merkilliset ristiäiset. Svinhufvud ja pastorinrouva ovat kummeina pastorin suorittaessa kastetoimitusta. Läsnä ovat vain äiti ja ja pari muuta karkoitettua naista. Kastamisen jälkeen istutaan kahvipöytään, ja onnettomat saksalaiset kertovat kauheista kokemuksistaan.

Mutta seuraavana päivänä poliisimestari ilmoittaa, että pastorinrouva Hörschelmann karkoitetaan pohjoiseen Siperiaan, ellei hän heti lakkaa avustamasta niitä, joita on »kohdeltava vihollisina». Niin on pakko viedä nainen toiseen turvapaikkaan, hän, jonka mies on sodassa kaatunut ja joka itse on karkoitettu kaukaisiin maanääriin onneton pienokainen sylissään.

1.9.1916. — Tänään saapui 320 karkoitettua saksalaista siirtolaisparkaa Lounais-Venäjältä, Lutzkista. Meidän luoksemme joutui asumaan muuan onneton äiti 3 päivän vanhan pienokaisensa kanssa. Kotimme on kuin kyyhkyslakka, jonne venäläisten inhoittavasti kohtelemat köyhät ja kurjat saksalaisparat saapuvat hakemaan turvaa.

4.9.1916. — Klo 5 iltapäivällä vastasyntyneen kastaminen. Olimme Svinhufvudin kanssa yhdessä pienen Ida Elisabethin kummeina. Mukana oli myös kaksi karkoitettua siirtolaisrouvaa, jotka kahvin aikana kertoivat kauheita asioita viimeisistä kokemuksistaan monia viikkoja kestäneeltä matkaltaan. Meidän täytyi sijoittaa äitiparka lapsineen asumaan jonnekin muuanne, koska, kuten Costi tänään kuuli poliisimestarilta, minut voidaan lähettää Pohjois-Siperiaan sen vuoksi, että olen auttanut saksalaista naista, jota korkean esivallan määräyksen mukaan on kohdeltava vihollisena. Costi ei voinut ollenkaan rauhoittua tämän Venäjän hallituksen inhoittavan ja pakanallisen halpamaisuuden tähden.

OBIN LAUTALLA.

Kesä on kulunut retkeilyillä, aurinkokylvyissä ja uintimatkoilla. Ellenin lähdöstä on kulunut monia viikkoja ja kohta kuukausia, ja elämä on soutanut omia vesiään. Kaupunki on käynyt tutuksi, ja monia ystäviä on löytynyt. Kesä on puhjennut kukkeimmilleen, heinä on rantamailla käynyt miehen mittaiseksi, ja nurkissa ovat nokkoset ja takiaiset nousseet rehottamaan.

Eräänä päivänä, jolloin aurinko paahtaa kuuminta loimuaan Obin vesiin ja pastori piileksii puitten varjossa uskaltamatta näyttää nenännyppyäkään auringolle, lähtee Svinhufvud ensimmäiselle pitemmälle matkalleen Novonikolajevskiin.

Matka käy lautalla yli Obin, jonka vedet virtaavat juhlallisina pohjoista kohden ja jonka rannalla iso lautta näyttää virstaisen virran rinnalla pieneltä venheeltä. Kärryt toisensa jälkeen ajavat lautalle, jonka reunaviivoja vesiraja sitä mukaa tavoittelee yhä lähemmäksi. Ilmassa kajahtavat yhtämittaiset huudot, jotka käyvät vain äänekkäimmiksi lautan lähtöajan lähestyessä.

— Kerran jouduin kesällä 1915 tekemään matkan Novonikolajevskiin. Siellä kävin useammankin kerran, etupäässä hampaitteni korjuuttamisen takia, mutta myös vähän ostoksilla. Silloin kesällä ajoin sinne ajuri Gustshinin kyydillä. Kärryillä mentiin noin 8—10 virstaa Obin rannalle lautan luo, jonka piti viedä meidät yli. Lautta oli suurenpuoleinen ja hirsistä tehty. Sen lattia oli jaettu kahtia, joista toiseen avarampaan osaan asetettiin hevoset ja ajoneuvot. Niitä ahtautui sinne sillä kertaa 14—15 kappaletta. Toisella eli pienemmällä puolella oli tavallinen hevoskierto, jonka piti kuljettaa lauttaa. Siihen olivat tolpat laitetut pystyyn ja poikin niinkuin ristikkoportissa. Neljä hevosta kulki ympäri ja kiersi isoa puupyörää, joka vuorostaan pani vesipyörät liikkeelle. Siis sangen käytännöllinen laite, mutta tökeröä tekoa. Vesipyörätkin oli tehty höyläämättömistä lankuista.

Kun lähdettiin rannasta, nousi mies ristikkoportin päälle ja rupesi ajamaan hevosia piiskaten niitä minkä kerkesi. Tätä piiskaamista jatkui niin kauan kuin lautta oli vesillä. Kuta virtavampi paikka oli, sitä nopeammin ajomies piiskasi, jotta hevoset kiertäisivät tarpeeksi nopeaan. Ja kun yksi mies väsyi, nousi toinen jatkamaan piiskaamista. Kyllä siinä hiki tuli piiskaajallekin sellaisessa heloittavassa sydänpäivän kuumuudessa, varsinkin kun matkakin kesti lähes tunnin. Sillä keskellä jokea, missä virta oli vuolain, painui lautta tuntuvasti joen mukana alaspäin. Mutta kun tultiin lähemmäksi oikeata rantaa, oli virta hiljaisempaa ja päästiin taas ylöspäin. Hevosparkoja vain tuli sääli.

Ei siellä ylipäänsäkään hevosia hyvin kohdeltu. Siitä voi kertoa pari esimerkkiä. Obin lietemaillahan oli paljon kanavia ja kannaksia. Retkeillessämme siellä vedimme usein venheen kannasten yli, mutta venäläiset tekivät siinäkin vähän mukavammin. He kuljettivat venheensä sillä tavoin kannasten yli, että sitoivat hevosen hännän solmuun venheen kokassa olevaan poikkirautaan ja antoivat hevosen vetää. Kerran taas talvella näin, kun Kolyvanin lähellä kuljetettiin raskasta kuormaa, jossa oli heiniä tai halkoja. Kun toinen kuorma tuli vastaan, väistyi toinen tien syrjään. Sieltä hevonen ei saanut kuormaa takaisin ylös tielle, vaikka mies hakkasi piiskalla sitä niin paljon kuin jaksoi, tulipa toisenkin kuorman mies avuksi, ja niin piiskattiin hevosparkaa molemmin puolin. Se rynnisti ja yritti parhaansa mukaan, kunnes lopuksi rinnustimet menivät rikki. Sitten ei auttanut enää muu kuin purkaa koko kuorma ja paikata valjaat.

MOOSEKSENUSKOLAISIA.

Svinhufvudin ensimmäisiin tuttavuuksiin Kolyvanissa kuului kaksi juutalaista, Studnitz ja Rosen, jotka molemmat olivat karkoitettuja ja asuivat perheineen kaupungissa ja elivät tietysti kaupalla. Heistä Svinhufvud kertoo:

— Ensimmäiset tuttavat olivat juutalaiset Studnitz ja Rosen, joista jälkimmäinen äänsi nimensä juutalaismurteella Roisen. Studnitzin olin jo tavannut Kalpashevon laivarannassa matkalla Tymskojesta Kolyvaniin. En ollut vielä kauan ehtinyt olla perillä, kun jo Studnitz tuli asuntooni tuttavuutta tekemään mukanaan Rosen. Studnitz oli kotoisin Hotinin kaupungista Itävallan ja Venäjän rajalta, jossa hänellä oli ollut liikkeensä, ja oli myös osallisena jossakin pankkitoimessa, vaikk'ei tietenkään ollut saanut opillista sivistystä. Hän oli sangen älykäs ja oli ollut myös asevelvollisena sotaväessä ja päässyt siellä kohoamaan aliupseeriksi, mikä oli hyvin harvinaista juutalaisille. Rosen oli yksinkertaisempi ja köyhempi. Molemmat, niin Studnitz kuin Rosen, oli karkoitettu jo vuoden 1914 alussa vakoilusta epäiltyinä. Studnitz oli joutunut ensin Kalpashevoon ja Rosen Narymiin, joista olivat jollakin tavalla päässeet Kolyvaniin. He olivat naimisissa, ja kummallakin oli vaimo ja lapset mukana. Juutalaisia kun olivat, ryhtyivät he heti Kolyvaniin tultuaan käymään kauppaa. He järjestivät asiansa siten, että hankkivat kumpikin pienen myymäkojun, »balaganin», torille ja rupesivat siinä kaupittelemaan rihkamatavaraa. Itse he ostivat tavaransa Kolyvanin vakinaisista kauppapuodeista maksaen käteisellä ja saivat siten alennusta ja voittivat. Sillä keinoin he elivät koko hyvin ja hommasivat itselleen pian vapaan kulkuluvan Novonikolajevskiin.

Poliisipäällikkö hyötyi heistä siten, että kävi heidän myymäkojuissaan ostamassa tavaraa ja maksoi alennetun hinnan. Studnitz oli viisas mies. Hän ei tyytynyt pelkkään kaupankäyntiin, vaan ryhtyi muihinkin liikepuuhiin. Niinpä hän otti hankkiakseen kruunulle suolattua, hienonnettua kaalia sotaväen muonitusta varten ja suoritti hankinnan hyvällä menestyksellä.

Juutalaiset eivät näkyneet lainaavan rahoja toisiltaan. Niinpä kerran Rosen, joka oli vähävaraisempi, tuli lainaamaan minulta rahoja. Hän pyysi 25 ruplaa voidakseen ostaa vanhimmalle pojalleen vaatteita, kun poika oli pantava kouluun. Rahat hän sai ja sovittiin, että hän maksaa 5 ruplaa kuussa takaisin, ja sen hän tekikin. Hän ihmetteli muuten, kun en ottanut häneltä mitään korkoa. Kerran lainasin myös eräälle »kauhtanajuutalaiselle», joka oli kotoisin Suvalkin kuvernementista Puolasta, 40—50 ruplaa, jotka hänkin sovittuna aikana maksoi takaisin.

Studnitz kertoi minulle syksyllä 1916, että hän oli ollut avustamassa eräänlaisia ostajia, jotka kulkivat Kolyvanin seudulla ostelemassa nousuhinnassa olevia tavaroita. He olivat ostavinaan niitä valtion laskuun, mutta ostivatkin itselleen. Eräältä sellaiselta oli Studnitz kysynyt:

»Te olette ensimmäinen, joka tekee näin viisaan kysymyksen. Siksi vastaankin suoraan, että kun sota alkaa loppua, niin tulee 'devalvatio', ruplasta maksetaan pian 25 kopeekkaa, ja sentakia on hyvä, että on paljon tavaraa ja vähän rahaa!»

»Jaa, siinä on monta konstia. Parasta on, että ne ovat aina matkalla eivätkä ole missään!»

Tavarat olivat tietysti tosiasiallisesti varastossa, vaikka ne olivat olevinaan matkoilla. Jos niiden säilyttämisestä jouduttiin kiinni — varastoiminen kun oli kielletty —, niin maksettiin juomarahoja, ja asia painettiin villasella.

Jokseenkin vuodenvaihteessa 1917 kävin kerran Studnitzin kanssa Novonikolajevskissa, muistaakseni taas hampaitteni takia. Ajettiin kahden omalla ontuvalla konilla, ja pakkasta oli silloin 40°C ja melkoinen tuuli, niin että sai varjella nenäänsä jotenkin taitavasti. Meillä oli kahdet turkit yllä, joten tultiin hyvin toimeen.

Novonikolajevskissa ei menty yöksi hotelliin, vaan erääseen juutalaisperheeseen, sillä Studnitz tunsi ne kaikki. Aamulla kävelin kaupungin ympäri ja ostin eräältä kiinalaiselta itselleni lapaset. Kadun vain, etten ostanut kaksia, sillä ne olivat kestäviä. Kiinalaiset olivat muuten talvella kummallisesti puetut. Silläkin miehellä, joka kaupitteli, oli töppöset eli kankaasta tehdyt lämpimät jalkineet. Turkkia sillä ei ollut, mutta jottei koipia palelisi, oli mies, niin housuniekka kuin olikin, laittanut lisäksi sivusta napitettavat hameet päälleen.

Hevosemme seisoi koko yön ulkona pakkasessa, mutta sehän olikin siperialainen hevonen, niin ettei sillä mitään hätää ollut.

Aamulla kun noustiin, tarkastettiin, kuinka nahkapoikia opetettiin. Oli vähän surkeata nähdä niitten tekevän liikkeitä tuimassa pakkasessa, vaikka niillä olikin huopatossut jalassa ja useimmilla lyhyt turkki yllä. Kun vihdoin komennettiin pitempi lepo, niin aliupseerit, jotka harjoituksia johtivat, livistivät läheisen talon keittiöön lämmittelemään, mutta nahkapojat saivat jäädä kadulle palelemaan.

Novonikolajevskin juutalaiset olivat minulle hyvin ystävällisiä ja kysyivät, olenko sosialisti.

Selitys ei oikein tahtonut mahtua heidän päähänsä: »Mutta teidän ylioppilaanne kaiketi ovat sosialisteja!» »Ei niittenkään joukossa paljon ole.»

Asia tuntui heistä hyvin ihmeelliseltä. Olin muuten heidän keskuudessaan suuressa maineessa siitä, että olin lainannut juutalaisille rahoja enkä ollut ottanut mitään korkoa.

Pastori Hörschelmann kertoi Kolyvanin juutalaisista, että Studnitz käski aina pienen tyttärensä lausua vierailleen hepreankielisiä psalmeja. Lapsen hepreankieli oli kuitenkin niin erilaista kuin se, mitä pastori ylioppilaana oli oppinut, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan. Se oli niin hullunkurista, että hän vaivoin saattoi pidättää nauruansa.

SIMBIRSK.

Heinäkuussa vuonna 1915 oli Venäjän sanomalehdissä uutisia Svinhufvudin vapauttamisesta. Siitä puhuttiin myös sekä Tomskin että Novonikolajevskin lehdissä. Uutinen tuli Svinhufvudille itselleen täydellisenä yllätyksenä. Näitä ensimmäisiä sanomalehtiuutisia seurasi kokonaisia viikkoja, ilman että asiasta saatiin mitään lopullista tietoa. Vihdoin viimein syyskuun 2 p:nä kutsuttiin Svinhufvud yhtäkkiä poliisimestarin luo. Sinne saavuttuaan hän sai odottaa ensin kokonaisen tunnin, sillä poliisimestari oli vielä nukkumassa, vaikka kello oli 12 päivällä. Odotettuaan turhaan hänet lähetettiin takaisin, sillä poliisimestaria ei saanut herättää kesken unia. Kello yhden aikaan kutsuttiin Svinhufvud uudelleen poliisimestarin luo, joka silloin ilmoitti, että hän oli saanut luvan muuttaa Simbirskin kuvernementtiin Euroopan Venäjälle. Näin supistuivat uutiset ja huhut hänen täydellisestä vapautumisestaan vain karkoituspaikan vaihtumiseen, jonka piti muka olla rangaistuksen lievennyksenä. Poliisimestarin ilmoituksen mukaan olisi Svinhufvudin tullut itse kustantaa saattajatkin Simbirskiin puhumattakaan omasta matkastaan. Saatuaan päivän miettimisaikaa meni Svinhufvud seuraavana päivänä ilmoittamaan, että hän oli päättänyt jäädä paikoilleen. Tomskin läänin kuvernöörille lähetettiin kirjallinen ilmoitus, jossa kiitettiin tarjouksesta, ja samalla pyydettiin, että hän saisi jäädä paikoilleen. Samanaikuisesti lähetti Svinhufvud Suomen sanomalehdille seuraavansisältöisen sähkösanoman, joka ei kuitenkaan koskaan tullut perille.

»Saanut virallisen ilmoituksen, että saan matkustaa poliisin valvonnan alaisena Simbirskin kuvernementtiin, kieltäytynyt.»

— Kesällä 1915 tuli yht'äkkiä sana Kolyvaniin, että minä olen saanut luvan siirtyä Simbirskin kuvernementtiin, paikkaan, jonka sikäläinen kuvernööri ilmoittaa. Vastasin siihen yksinkertaisesti, että sinne en halua mennä. Sen piti olla jonkinlaisena lievennyksenä minulle, ja luulen, että ententen poliittiset piirit olivat sen hommanneet, sillä heitä kaiketi jonkin verran vaivasi venäläisten menettely Suomea kohtaan, jossa mieliala oli heille vähemmän suopea. Myös eduskuntaryhmien puheenjohtajat, Ahmavaara ja muut, olivat käyneet Pietarissa puhumassa puolestani.

En tahtonut lähteä Simbirskin kuvernementtiin, sillä tiesin jo, että kuta idempänä oli, sitä paremmin sai olla turvassa viranomaisten ahdisteluilta. Sitäpaitsi olisi kuvernööri voinut määrätä minulle asuinpaikan, jossa saattoi olla paljon huonommat olot kuin täällä. Neuvottelin kirjeellisesti muistaakseni myös Semeshkon kanssa asiasta. Pastorilla olisi ollut tietysti ikävä, jos minä olisin lähtenyt. Hän sanoi:

»Niin, niin, kyllä kai sinulla on parempi siellä Simbirskissä, mutta minulle tulee kovin ikävä, kun sinä lähdet!»

8.7.1915. — Eräässä venäläisessä sanomalehdessä huomasimme uutisen, että Svinhufvudin asemaa tullaan helpottamaan.

11.8.1915. — Svinhufvud sai klo 1/2 7 aamulla vapauttamistaan koskevan riemusähkösanoman ensimmäisestä karkoituspaikastaan Tymskojesta.

12.8.1915. — Svinhufvud ei vieläkään ole saanut mitään virallista tietoa vapautumisestaan, vaikka siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä. Hän on aivan sairas tästä jännityksestä, vaikka hän ulkonaisesti näyttää täysin rauhalliselta.

2.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin poliisilaitokselle, jossa hänen täytyi odottaa kokonainen tunti, koska poliisimestari vielä nukkui. Tunnin kuluttua kutsuttiin hänet uudelleen ja hänelle ilmoitettiin, että hän saa muuttaa Simbirskiin.

3.9.1915. — Svinhufvud kutsuttiin tänään uudelleen poliisilaitokseen, jolloin hänen täytyi tehdä päätöksensä Simbirskiin muuttamisesta. Hän kieltäytyi ja pyysi saada jäädä paikoilleen.

1.2.1916. — Poliisi kävi, kutsumassa Svinhufvudin poliisikamarille. Hänelle ilmoitettiin, että kuvernööri on nyt suvainnut vastata hänen noin 5 kuukautta sitten lähettämäänsä kirjelmään, jossa hän pyytää saada Simbirskiin matkustamisen sijasta jäädä tänne. Kuvernöörillä ei ole mitään sitä asiaa vastaan.

Heinäkuun lopulla pidetyssä ministerineuvoston istunnossa ehdotti oikeusministeri Hvostoff, että Svinhufvudin asemaa helpotettaisiin. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja sen johdosta ilmoitti maanviljelysministeri Krivoshein duuman jäsenille jo ennen avajaisistuntoa, että Svinhufvudille on päätetty antaa lupa palata kotimaahan. Duuman avajaisistunnossa 1.8.1915 pitämässään puheessa duumanjäsen Miljukoffkin viittasi Svinhufvudin vapauttamisen mahdollisuuksiin. Pari viikkoa tämän jälkeen toimeenpani eräs pietarilainen päivälehti kiertokyselyn Svinhufvudin asiassa. Lehti kertoi, että Miljukoffin duuman avajaistilaisuudessa pitämän puheen jälkeen alettiin Viipurissa, Helsingissä ja muissa Suomen kaupungeissa valmistautua ottamaan Svinhufvudia vastaan. Paljon väkeä kävi Svinhufvudin puolison luona Kotkaniemen tilalla, ja sähkösanomatervehdyksiä saapui kaikilta Suomen kulmilta. Mutta nyt on jo kulunut yli kaksi viikkoa duuman avajaispäivästä, ja mitään oleellisia todistuksia, jotka vahvistaisivat Miljukoffin sanat Svinhufvudiin nähden, ei ole vielä olemassa. Vasta näinä päivinä on Svinhufvudille lähetetty Miljukoffin puhe pikakirjoitusjäljennöksenä. On käynyt nimittäin selville, että siperialainen sanomalehdistö ei ole saanut julkaista Miljukoffin puhetta.

Vasta kuukautta myöhemmin sai Suomen sanomalehdistö tietää, että Svinhufvudin vapauttaminen olikin supistunut tarjottuun karkoituspaikan vaihtamiseen.

Lokakuun 14 p:nä julkaisi Uusi Suometar Svinhufvudin karkoitusasiasta seuraavan uutisen:

»Rjetsh julkaisee hra Gr. Semeshkon kirjeen, jossa tämä sanoo asessori Svinhufvudin kirjoittaneen hänelle, että kun hän ei kerran pääse kotimaahansa, niin hänelle on yhdentekevää, missä hän karkoitusaikansa viettää. Kirjeessään valittaa asessori Svinhufvud suurta väsymystä siitä, mitä hän on saanut kestää, ja huolestuttaa häntä myös kysymys, lähetetäänkö hänet vastoin tahtoansa nykyisestä olinpaikastaan Kolyvanista Simbirskin kuvernementtiin.»

Kun Svinhufvudin vapauttamisesta ei monista puuhista ja huhuista huolimatta tullut totta, kääntyi eduskunnan nuorsuomalaisen ryhmän puheenjohtaja P. Ahmavaara ryhmänsä valtuuttamana joulukuun puolivälissä ministerivaltiosihteeri Markoffin puoleen pyytäen tätä ryhtymään toimenpiteisiin, jotta eduskunnan entinen puhemies P.E. Svinhufvud saisi palata kotimaahan.

Kirjelmässä, jonka Ahmavaara henkilökohtaisesti jätti ministerivaltiosihteerille Pietarissa, lausutaan m.m.:

/#
»Perustuslain nimenomaisen vakuutuksen mukaan ei tuomaria Suomessa
voida virastaan erottaa muuten kuin laillisen tutkimuksen ja
tuomion nojalla, ja virkatoiminnastaankin hänen on vastattava
ainoastaan laillisessa tuomioistuimessa. Tästä huolimatta on
maamme kenraalikuvernööri marraskuun 1 päivänä 1914 päättänyt
kihlakunnantuomarin Svinhufvudin viralta pantavaksi, ja sittemmin
hänet on samoin kenraalikuvernöörin määräyksestä karkoitettu maasta ja
lähetetty Tomskin kuvernementtiin Venäjän keisarikunnassa.

Kansanedustaja Svinhufvudia vastaan kohdistetussa pakkotoimenpiteessä on siten menty niin pitkälle, että häneltä on, siitä huolimatta mitä Suomen laissa vangitsemisen edellytyksestä säädetään, riistetty vapaus, jopa omassa maassa oleskelemisen oikeus, jota voimassa olevan lain mukaan ei voida menettää edes rikoksen johdosta tuomioistuimen päätöksellä. Tätä pakkotoimenpidettä eivät edes nykyiset erikoisolot riitä selvittämään, sillä sen syyksi mainitut seikat, jos niitä pidettäisiinkin rangaistavina virkavirheinä, eivät ole missään yhteydessä sodankäynnin ja sen tosiasiallisten vaatimusten kanssa.

Se kohtelu, jonka alaiseksi edustaja Svinhufvud on saatettu, ja jota
ei vieläkään ole oikaistu, vaikka jo toista vuotta on kulunut, on
syvästi loukannut kansamme oikeudentuntoa ja herättänyt katkeruutta ja
tyytymättömyyttä kaikissa kansalaispiireissä.»
#/

Tämä anomus näytti ensin johtavan tuloksiin, mutta sai kuitenkin myöhemmin kenraalikuvernööri Seynin vaatimuksesta kielteisen ratkaisunsa. Asiata valaisee parhaiten »Utro Rossiin» jouluaattona 23.12.1915 julkaisema uutinen. Mainitulle lehdelle ilmoitetaan nimittäin tästä asiasta luotettavista lähteistä seuraavaa:

/#
»Asessori Svinhufvudin kysymystä vaikeuttaa se seikka, ettei tässä
tapauksessa voida sovelluttaa tavallista armahdusta, kosk'ei
Svinhufvudia ole tuomittu mistään rikoksesta, vaan hänet on
karkoitettu Siperiaan hallinnollista tietä sen vaaran takia, jota
hänen toimintansa uhkaa tuottaa yleiselle rauhallisuudelle Suomessa.
Kun kysymys Svinhufvudin vapauttamisesta nuorsuomalaisen puolueen
anomuksen yhteydessä otettiin esille, ilmoitti Suomen korkeimman
hallinnon edustaja, että hän, ottaen edesvastuun rauhan säilymisestä
maassa, pitää tarpeellisena tehdä lopun suositun suomalaisen
toimihenkilön vaikutuksesta maan asukkaisiin.

Kysymys Svinhufvudin palauttamisesta kävisi paljon helpommaksi,
jos hallitus saisi takeita, ettei Svinhufvud päästyään takaisin
tuomarinvirkaansa Viipurin lääniin rupea agiteeraamaan hallitusta
vastaan. Tällaisia takeita Svinhufvud ei tietysti anna, josta syystä
on hyvin vaikeata toimia hänen palauttamisekseen Suomeen ennen sodan
loppua.»
#/

Kohta edellämainitun uutisen jälkeen lakkaakin keskustelu Svinhufvudin vapauttamisesta, ja asia haudataan.

KOLYVANIN VENÄLÄISET.

— Kolyvanin venäläiset elivät niinkuin pikkukaupungissa yleensä eletään. Säätyluokan muodostivat virkamiehet ja varakkaammat porvarit perheineen. Kaupungin virkamiehiä olivat papit, poliisimestari ja hänen apulaisensa, tutkintotuomari, joka oli suorittanut lainopillisen tutkinnon Moskovan yliopistossa, rauhantuomari, postimestari ja lääkäri, jona alkuaikoina oli ennenmainittu »doktoritsa» ja hänen poismuutettuaan mieslääkäri, joka sairaalloisuuden vuoksi ei voinut palvella rintamalla. Sen ohessa kaupungissa oli apteekkari ja puoli tusinaa äveriäitä kauppiaita. Tämä seurapiiri pani kaupungissa toimeen iltamia ja tanssiaisia ja esitti näytelmäkappaleita sekä seurusteli tietysti keskenänsä sangen ahkerasti.

Muistan, että kesällä 1915 olimme pastorin kanssa eräissä arpajaisissa eli myyjäisissä, jotka oli järjestetty torille suureen lehtimajaan ja jossa myös esitettiin tansseja. Toisen kerran, taisi olla syksyllä 1916, olimme pastorin, hänen rouvansa ja Benitan kanssa katsomassa jotakin seuranäytelmää. Mutta muutoin elimme erillä venäläisistä. Nämä eivät liioin uskaltaneetkaan seurustella meidän kanssamme, sillä korkeat viranomaiset olisivat pian voineet kohdistaa epäluulonsa heihinkin. Sitäpaitsi maailmankatsomuksemme oli niin erilainen, ettei meistä ollut seuraa eikä huvia toisillemme.

Ainoat kolyvanilaiset, joitten kanssa olimme enemmän tekemisissä, olivat mainittu apteekkari, nimeltä Annanoff, sekä rohdoskauppias Alenski. Apteekkari Annanoff oli Kolyvanin keskeisimpiä henkilöitä, vaikk'ei ollutkaan erikoisen varakas. Hän oli nainut erään saksattaren, joka ei osannut saksaa ensinkään ja joka oli lisäksi kreikkalaiskatolinen; Annanoff itse oli kotoisin Tallinnasta, puhui saksaa hyvin ja oli luterilainen. Hänen isänsä oli eläessään merikapteeni, joka kuljetti höyrylaivoja Suomenlahdella ja Itämerellä, ja hänen mukanaan oli Annanoff nuoruudessaan kerran käynyt Helsingissäkin. Hän oli pikkuinen, pirteä ja hauska mies. Maailmaa hän oli nähnyt paljonkin, ja hänen luonaan käytiin usein juttelemassa, ja hän kävi meillä. Hänen apteekissaan ei ollut lääketarpeita paljoakaan, mutta riittämiin asti sentään. Hänellä oli apteekkarina oikeus spriin saantiin, ja siitä riitti myös syrjäisille, mutta toisinaan viinakset menivät hukkaankin. Niinpä kerrankin, kun Annanoff oli lähettänyt renkinsä Novonikolajevskiin hakemaan paria »ämpäriä» spriitä, tämä oli hyvien ystävien seurassa ryypännyt toisen astian kokonaan ja toisestakin suurimman osan.

Mistä syystä Annanoff oli tullut Kolyvaniin, sitä en kysynyt. Ylipäänsä ei tiedusteltu, kuinka kukin oli sinne joutunut. Siperiassa kerrottiin, että kun Venäjällä virkamiehen toimintaan ei oltu tyytyväisiä, hänet siirrettiin samanlaiseen virkaan itään päin, ensin Venäjälle ja sitten Siperiaan. Jos ei sielläkään voinut hoitaa itseään, tuli lopulta ero.

Alenskiin, jolla oli Kolyvanissa pieni rohdoskauppa, tutustuttiin hänen luonaan ostoksilla käytäessä jo ensi päivinä Ellenin ollessa mukana. Alenskilla oli lähellä toria pieni, siisti puurakennus, joka näytti hyvin hauskalta. Kun oltiin kävelemässä Ellenin kanssa, mentiin sinne katselemaan. Hän huomasi heti, ettemme olleet alkuasukkaita, ja rupesi puheisiin, ja niin tuli meistä tutut. Hän oli puolalainen eikä ollut karkoitettu. Hänen rouvansa nimi oli Majevski, siis sama nimi kuin suomalaisen saattajammekin.

Alenskille saatoin kerran tehdä hyvän palveluksen. Se oli syksyllä 1915, jolloin vaimonikin oli siellä. Hän tuli meille ja sanoi asiansa olevan aivan tiukalla. Hänellä oli mylly maaseudulla noin 7—8 penikulman päässä ja se oli siirrettävä toiseen paikkaan, noin 3 penikulman päähän Kolyvanista. Muutto oli jo täydessä käynnissä, koneet ja laitteet par'aikaa matkalla, mutta rahat loppuivat kesken. Hän tarvitsi vielä sata ruplaa, ja ellei hän niitä saisi, jäisi mylly taipaleelle ja pilaantuisi pian. Sellaista tappiota hän ei kestäisi, vaan menisi konkurssiin. Hän pyysi sen vuoksi minulta tuon summan lainaksi ja tarjosi pantiksi kaksipiippuisen haulikon ja joitakin rouvansa kalleuksia.

Kun kysyin, eikö hänellä ollut liiketuttavia kauppiaitten joukossa, jotka voisivat auttaa, vastasi hän:

»Te ette tunne Venäjän tapoja. Kun täällä joku joutuu vaikeuksiin, niin kukaan ei lainaa kopeekkaakaan. Kaikki vain toivovat konkurssia ja hyökkäävät sitten kimppuun ja ottavat kaikki!»

Rahat hän sai ja minä pantin. Olisin kyllä ilman panttiakin voinut uskoa hänelle rahat, mutta kun hän miltei tyrkytti pantin, otin sen vastaan.

Lainarahoillani Alenski sitten sai myllynsä paikoilleen ja asemansa pelastetuksi. Parin kolmen kuukauden kuluttua hän maksoi velan takaisin.

KIRJALLISIA ILTOJA.

Öljylamppu palaa pöydällä ja luo valoa ympärilleen, mutta nurkissa hämärtää. Pastorinrouvalla on käsissään sukanparsiminen ja Svinhufvudilla muuta pientä työn näpertelyä. Mutta ukko Hörschelmannilla on edessään saksalainen kirja, jota hän lukee ääneen.

Iltaisin ryhmittyy aina sama seurue pöydän ympärille, ja kuukaudesta toiseen kaikuu Hörschelmannin ääni hiljaisessa huoneessa. Korvat kuulevat tarkasti jokaisen sanan. Joskus suu vetäytyy hymyyn, ja joskus tarttuu suru silmiin aina kirjan sisällön vaihtelujen mukaan, mutta aina vain kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla.

— Talviseen aikaan ukko Hörschelmann tavallisesti luki ääneen, ja me pastorinrouvan kanssa kuunneltiin. Ukko tilasi kirjoja Tomskista, josta niitä eräs saksalainen pastori lähetti hänelle postitse. Siellä luettiin Goetheä, Schilleriä, Heineä, Ranskan vallankumousta, Sohmin kirkkohistoriaa ynnä muuta. Tavallisesti aloitettiin lukeminen pimeän tullen. Pastorinrouva parsi vaatteita ja minä jokseenkin samoin. Parsittiin sukkia, pyyheliinoja ja sen semmoista ja aika meni siinä hyvin. Minä ompelin myös lammasnahkoja housuihini ja takkiini. Talvella kun mentiin stepille, tarvittiin turkiksia suojaksi, sillä tuuli pyrki muuten viiltämään läpi. Villaisiin tumppuihin ja sormikkaisiin piti myös neuloa nahkat, sillä ei niistä muuten apua ollut. Kun rouva parsiskeli, niin hän tapasi sanoa, että kolmesta rikkinäisestä vaatteesta on tehtävä kaksi ehjää, ja siinä hän oli varsin oikeassa.

Ukko oli hyvin oppinut ja sai lukea, sillä aikaa kuin me pastorinrouvan kanssa istuimme ja näpertelimme yhtä ja toista. Kerran meitä nauratti kovasti, kun ukko jostakin Heinen kirjasta luki, että »ryssä on kaksijalkainen nauta, jonka tsaari on leiponut ihmiseksi». Me ihmettelimme, että sensuuri oli sallinut sellaisen kirjan luettavaksi.

Kappale kappaleelta aina luettiin ja seuraavana iltana jatkettiin. Luettiin paljon myös Fritz Reuteria, alasaksaa, jota minä ymmärsin vain puolittain ja jota toiset sitten selittivät minulle.

Martti Eklund toi minulle kirjoja, joiden joukossa oli Jac. Ahrenbergin »Människor, som jag känt». Joitakin kohtia niistä käänsin tovereilleni, m.m. huvittavan jutun Port Arthurin valloituksesta. Ahrenberg kertoo istuneensa jossakin ylhäisessä seurassa, ei se tainnut olla kenraalikuvernöörin luona, mutta ei paljoa puuttunutkaan. Se oli Japanin sodan aikana, ja läsnä oli korkeita upseereja, jotka ylistivät Venäjän armeijaa sekä väittivät, että Port Arthur on niin luja, että sitä ei valloita mikään. Sitten yht'äkkiä soitettiin Ahrenbergille puhelimessa, ja kun hän tuli takaisin, hän ilmoitti:

»Herra siunatkoon, kuinka se on mahdollista!» »Sain juuri sähkösanoman
Tukholmasta.»

Svinhufvud ja Hörschelmann viettävät talvi-iltaansa (1916) asunnossaan
Basilnikoffin talossa Kolyvanin kaupungissa.

Ahrenberg oli nimittäin sopinut tällaisesta salamerkistä ystäviensä kanssa.

Juttu huvitti meitä erityisesti ja kysyimme toisiltamme, että kuinkahan paljon samanlaista kirjeenvaihtoa maailmansodan aikana harjoitettiinkaan!

12.7.1915. — Iltapäivällä luimme Svinhufvudin kanssa, ja sen jälkeen menimme ulos arolle, jossa oli hyvin kaunista.

14.7.1915. — Pieni lukutuntimme ja kävelymatkamme koivumetsikköön, missä oli sateen jälkeen hyvin ihanaa.

29.8.1915. — Aikaisen päivällisen jälkeen luimme Svinhufvudin ja Hoffmannin kanssa päivän tekstiä, vieläpä lauloimmekin samalla 3-äänisesti.

15.10.1915. — Teen jälkeen oli meillä jälleen lukutuntimme: »Die Pfäfflinge».

22.10.1915. — Teen jälkeen luimme loppuun »Die Pfäfflinge» ja jätimme raskain mielin hyvästit näille loistoihmisille.

23.10.1915. — Illallisen jälkeen aloimme lukea Reuterin »Hanne Nüteä». Svinhufvud seuraa yllättävän hyvin alasaksalaisella murteella kirjoitettua kirjallisuutta.

11.11.1915. — Illalla aloitettiin Sperlin »Die Fahrt nach der alten Urkunde».

13.2.1916. — Teen jälkeen iloitsimme jälleen »Hungerpastorin» lukemisesta. Svinhufvud ja Costi lukivat vuorotellen.

12.3.1916. — Aloitimme lukutunnilla mitä mielenkiintoisimman kirjan: »Ernst von Bergman».

5.5.1916. — Costi luki ääneen oppilailleen Shakespearen »Julius Caesaria». Svinhufvud, Hoffmann ja minä kuuntelimme mukana.

4.7.1916. — Aloitimme jälleen kirjallisen iltamme lukemalla Henselin »Familie Mendelsohn».

30.10.1916. — Teen jälkeen jälleen vaatteiden paikkuuta, kumppanina yhä edelleen Svinhufvud. Costi luki ääneen.

18.11.1916. — Lopetimme syvästi surren mainion lukemisemme »Familie Mendelsohn». Tuntui kuin rakkaat tutut ihmiset olisivat kuolleet.

22.11.1916. — Teen jälkeen luettiin Hippelin »Lebensläufe». Costin lukiessa me Svinhufvudin kanssa räätälöimme.

27.1.1917. —Illalla luettiin »Im Gottesländchen». Svinhufvud oli esilukijana ja minä paikkailin.

7.2.1917. — Teen jälkeen Svinhufvud luki meille Panteniuksen »Um ein Ei». Costi laittoi kuvankehyksiä, ja minä paikkasin vuodepeitettä.

Nämä otteet pastorinrouvan päiväkirjasta eivät suinkaan ole tyhjentäviä. Niitä voisi sieltä poimia paljon enemmänkin, mutta jo nämäkin riittävät osoittamaan, kuinka runsaasti Kolyvanissa uhrattiin aikaa kirjallisuuden lukemiseen.

ELLEN TERVEHDYSKÄYNNILLÄ.

Ollaan Kotkaniemessä, jossa kesä on jo pudottanut lehtensä ja Kivijärvi odottaa pakkasia laineitaan vangitsemaan. Kesä on kulunut kiireiden kintereillä, mutta nyt myöhäissyksyn saapuessa on Ellen-rouva päättänyt kiireistään huolimatta lähteä jälleen Siperiaan, jonne vain kirjesilta on yhdistänyt hänet pitkän ja puuhakkaan kesän aikana. Nyt kun orvokit ovat jo kuolleet stepiltä ja pimeä on hiipimässä sinne tilalle, tarvitaan siellä valoa ja aurinkoa.

Juna kiitää itää kohden, ja samat tutut kaupungit tulevat taasen vastaan. Ural-vuoret seisovat yhtä synkkinä kuin ennenkin, mutta sittenkin monet toiveet risteilevät mielessä. Ovathan sanomalehdet kesästä lähtien olleet täynnään uutisia vapauttamisista. Vielä viimeisinä päivinäkin ennen matkaa on siitä puhuttu tuhkatiheään. Ja tulihan kesällä jo kymmeniä onnittelusähkösanomia Kotkaniemeen. Silloin uskottiin jo vapauttaminen todeksi, mutta ensimmäistä iloa seurasivat pitkät odotukset ja pettymykset.

Tshikin tutulla asemalla Ellen-rouva nousee rekeen ja ajaa tuon saman aron halki, jossa kevätkesällä kukkivat orvokit, mutta jossa nyt lumi peittää maan kaikkialla. Muutaman tunnin kuluttua alkavat näkyä jo Kolyvanin talot, ja pian senjälkeen pysähtyy reki eräiden asuntoportaiden eteen, joissa tulijaa odottavat — — —

— Marraskuussa Ellen tuli Kolyvaniin ja viipyi siellä muutamia viikkoja. Hänellä oli tullessaan matkalaukku täynnään kaikenlaisia hyviä tavaroita. Minun piti mennä häntä vastaan asemalle, mutta en saanut lupaa, ja niin lähetettiin sinne pitkäpartainen ajuri, ukko Gustshin. Kun Ellen ajoi pihalle, oltiin joukolla häntä vastassa. Pastorinväki kertoi jälkeenpäin tulleensa oikein vartavasten katsomaan, minkänäköinen vaimoni oli.

Ellenin ollessa Kolyvanissa koetettiin häntä huvittaa vierailuilla ja muilla. Korttia ei kuitenkaan koskaan pelattu, sillä minä en ollut mikään korttimies.

Jouluksi piti Ellenin lähteä kotiin hoitamaan pensionaattia, joka oli aloitettu jo syksyllä. Vieraat olivat etupäässä venäläisiä ja viihtyivät siellä erittäin hyvin. Joulunkin he viettivät Kotkaniemessä. Yritys rupesi kannattamaan, ja siitä ansaitsemillaan rahoilla Ellen maksoi sitten Siperian-matkansa ja muut menot, niin ettei hänen tarvinnut muilta pyytää.

11.11.1915. — Svinhufvud sai sähkösanoman: »Kren eilen 1/2 3 lähtenyt Pietarista.» On tiedusteltu kuka se on, mutta luultavasti se on hänen vaimonsa.

12.11.1915. — Svinhufvud sai korjausvedoksen sähkösanomaansa, jossa oli Ellen. Niinpä voimme odottaa häntä luoksemme jo maanantaina.

14.11.1915. — Svinhufvud ei, surullista kyllä, saanut mennä noutamaan vaimoaan Tshikin asemalta. Hän lähetti kyytimiehen häntä vastaan. Paha lumimyrsky.

15.11.1915. — Ikävöiden kaivattu asessorinrouva saapui klo 10 aamulla. Reki pysähtyi portaiden eteen. Jumalan kiitos, hän oli kestänyt matkan vaikeudet. Hän näyttää olevan hyvin rakastettava ihminen, ja me olemme jo hyviä tuttuja keskenämme.

16.11.1915. — Aamupäivällä kävivät Svinhufvudit tervehtimässä meidän vanhustamme, rouva Basilnikoffia. Meidän täytyi kaikkien juoda teetä hänen luonaan ja syödä juuri uunista tulleita tuulihattuleivoksia. Iltapäivällä he menivät Hoffmannien luo ja pyysivät minua mukaansa, koska asessorinrouva puhuu vain auttavasti saksaa. Hänen kanssaan tulee kuitenkin toimeen erinomaisesti.

17.11.1915. — Svinhufvudit menivät kävelemään. Rohdoskauppias tuli vierailulle heidän luokseen. Keitettiin teetä ja haettiin kakkuja, ja lopulta vieras jäi myös illalliseksi. Senjälkeen menimme ulos, joten emme päässeet tänään ollenkaan lukemaan.

22.11.1915. — Asessorinrouva valmisti jäätelöä. Hän aikoo sillä huomenna kestitä Hoffmanneja, jotka tulevat silloin vastavierailulle. Svinhufvudit menivät iltapäiväkahvin jälkeen erään tuntemansa juutalaisen luo vierailulle.

23.11.1915. — Iltapäivällä tulivat vieraat mukanaan vanha herra Schmidt ja Dietrich, yhteensä 11 henkeä. He viipyivät klo 1/2 9:ään asti, mutta eivät syöneet illallista enää, sillä kaikki olivat kylläisiä kaakusta ja jäätelöstä. Asessorinrouva on pyytänyt Benitan ensi kevääksi tai kesäksi Suomeen, jotta hän kerrankin saisi kunnollisesti virkistyä ja reipastua maalla ihanassa ulkoilmassa.

28.11.1915. — Svinhufvudit olivat iltapäivällä vierailulla rohdoskauppiaan luona.

29.11.1915. — Asessorinrouva auttoi minua vaatteiden pesussa. Hän meni sitten miehensä kanssa Hoffmanneille ommellakseen siellä pienelle pojalleen lakin Lillin lakin mallien mukaan.

5.12.1915. — Menimme kaikki klo 11 valokuvaajalle saadaksemme jonkin muiston yhteisestä elämästämme täällä. Asessorinrouvan takia, joka pian matkustaa pois, täytyi sen tapahtua jo nyt. Svinhufvudit olivat aina päivälliseen saakka kävelemässä. Me aterioimme aina sunnuntaisin ruokapaikassa. Iltapäivällä tuli vierailu toisensa jälkeen.

14.12.1915. — Svinhufvud ja Costi olivat 3-tuntisella kävelymatkalla.
Me käytimme heidän lyhyttä poissaoloansa hyväksemme harjoitellaksemme
Svinhufvudin huomiseksi syntymäpäiväksi sekakvartettia »Harre meine
Seele». Asessorinrouvalla on ihana sopraano.

15.12.1915. — Aikaisin klo 8 aamulla pidimme serenadimme. Taloon tuotiin kolme kaunista torttua ja laatikkoon pakattu pullo likööriä Dietrichiltä. Laitoin päivälliseksi suklaakiisseliä, nautittavaksi limonaadin kanssa. Costi piti ruotsinkielisen puheen, joka päättyi ruotsinkielisin sanoin esitettyyn eläköönhuutoon. Minä kohotin muutamin sanoin eläköönhuudon asessorinrouvalle, meidän satakielellemme.

Klo 4:n aikaan tulivat vieraat, jotka näyttivät viihtyvän hyvin. Me lauloimme täydessä kuorossa vanhoja kansanlaulujamme, leikimme »jeu-d'esprit'tä», juttelimme ja politikoimme.

17.12.1915. — Klo 1/2 8 saatoimme asessorinrouvan reessä Hoffmannille. Hän matkusti herra Hoffmannin kanssa asemalle ja sitten yksin edelleen Luumäelle. Pakkasta oli 12° ja kirkas aurinkoinen päivä. Svinhufvudilla ei ollut tänään ollenkaan ruokahalua. Illalla hän joi Costin kanssa sinunmaljat.

Jouluaattona odotti Luumäen asemalla Reetu rekineen Siperiasta palaavaa Ellen-rouvaa. Nuo tutut kuusi kilometriä luistivat puolessa tunnissa, ja niin oltiin jälleen Kotkaniemessä. Portailla olivat Alma Koitelin ja Eivind vastassa, ja yhdessä heidän kanssaan vietettiin sitten joulun aattoiltaa.

EINO HEINONEN

Marraskuun 19 p:nä 1915 on pastorinrouvan päiväkirjassa seuraava lyhyt merkintä:

»Muuan nuori suomalainen tulla tupsahti yht'äkkiä sisään, jäi päivälliseksi ja tuli uudelleen teelle, jolle olimme pyytäneet myös isäntäväkemme. Niin oli meitä 8 henkeä.»

— Eräänä kauniina päivänä, kun Ellenkin oli vielä Kolyvanissa, tuli asuntoomme herrasmies, joka kumarsi, puhui suomea ja kysyi, että ollaanko se ja se.

Kävi selville, että tulija oli Eino Heinonen. Hänen veljellään oli nahkurinliike Keravalla, ja hän oli tullut Siperiaan nahkoja ostamaan, joita siellä saikin, varsinkin hevosennahkoja, hyvin halvalla. Kun hän Novonikolajevskissa ollessaan kuuli, että minäkin olin siellä lähellä, päätti hän tulla tervehtimään. Sehän oli hyvin ystävällisesti tehty. Ei hän siellä kauan viipynyt, puolisen päivää vain. Istuttiin yhdessä, syötiin ja juotiin teetä sekä juteltiin. Puhuttiin kaiken maailman kieliä, viroa, saksaa ja venättä, ja me puhuimme Heinosen kanssa tietysti suomea. Kotiin tultuaan hän kirjoitti käynnistään pitkän kirjoituksenkin sanomalehtiin. Nykyään hän on Buenos Airesissa, jossa hänellä on oma liikkeensä. Oli erittäin hauska tavata hänet siellä Siperiassa.

Uudessa Suomettaressa matkansa jälkeen julkaisemassaan kirjoituksessa
Eino Heinonen kertoo käynnistään Svinhufvudin luona m.m. seuraavaa:

— Viime marraskuun 19 p:nä saavuin liikeasioissa Novonikolajevskin kaupunkiin Siperiassa. Huomattuani kartasta, että tunnetun maanmiehemme, asessori Svinhufvudin karkoituspaikka, Kolyvan, oli ainoastaan 45 virstan päässä, päätin poiketa häntä tervehtimään.

Vuokrasin hevoset ja läksin taivaltamaan. Ilma oli leuto ja keli erinomainen. Ajettuani kolmisen tuntia havupuita kasvavien seutujen läpi ja vahvaan jäähän menneen Ob-virran yli, alkoi edessäni kohoavalta harjulta häämöttää suurehko kylä.

»Sieltä näkyy Kolyvan», huudahti kyytimieheni ja kysyi, mihin käskisin ajamaan.

Kuultuani, ettei kaupungissa ollut enempää hotelleja kuin matkustajakotejakaan, kehoitin kyytimiestäni viemään minut johonkin semmoiseen paikkaan, jossa voisin saada asunnon ja ruokaa. Ja niin jouduin erään »jamtshikan» eli kyytimiehen asuntoon, jossa huoneet olivatkin siistejä ja isäntäväki ystävällistä.

Syötyäni aamiaisen ja juotuani teen läksin sitten klo kahden ajoissa Svinhufvudia tervehtimään. Löysin helposti hänen asuntonsa, kolkutin oveen ja selitin vastaanottavalle miespalvelijalle olevani suomalainen.

Heti tulikin etehiseen mies, jonka viimeksi olin nähnyt Suomen eduskunnan puhemiespöydän takana. Asessori Svinhufvud tuntui ilahtuvan maanmiehensä odottamattomasta tapaamisesta ja kehoitti minua astumaan ruokasaliin, jossa esitteli minut rouva Svinhufvudille ja eräälle virolaiselle pastorille sekä tämän rouvalle ja tyttärelle. Istuuduttuamme juuri katettuun päivällispöytään virisi vilkas keskustelu, sekaisin venäjän-, ruotsin-, suomen-, viron- ja saksankielellä.

Keskustelu suuntautui ensiksi matkustamiseen Suomesta Siperiaan, johon nähden kaikki olimme yhtä mieltä siitä, ettei se ole niinkään vaivalloinen ja merkillinen kuin miksi sitä Suomessa kuvitellaan.

Kysyin asessori Svinhufvudilta, mitä hän tiesi vapauttamisestaan, josta niin paljon oli puhuttu. Asessori vastasi, ettei hän duumassa tehdystä ilmoituksesta ja sanomalehtien kirjoituksista huolimatta ollut alunpitäenkään uskonut koko vapauttamishuhua. Asessori Svinhufvudille, kuten tunnettua, oli tarjottu tilaisuus muuttaa Simbirskin kuvernementtiin, mutta hän kiitti kunniasta ja pyysi saada jäädä Kolyvaniin. Simbirskin kuvernööri olisi nimittäin voinut määrätä asessori Svinhufvudin asuinpaikaksi minkä tahansa kyläpahasen.

Mitä muuten Siperian kansaan ja sen luonteeseen tulee, ei asessori
Svinhufvudin niistä saama käsitys ollut varsin edullinen.
Epärehellisyys ja vilppi ovat varsin yleisiä paheita.

Päivänsä kulutti hra Svinhufvud etupäässä lukemalla. Hän on hankkinut itselleen useita Siperiaa ja sen taloudellista elämää käsitteleviä teoksia ja voisi hän kerran Suomeen takaisin päästyään pitää hyvinkin mielenkiintoisia esitelmiä Siperiasta, sen kansasta ja sen taloudellisista mahdollisuuksista. —

Rouva Svinhufvud tekee ahkerasti käsitöitä, ja neiti Hörschelmann soittaa erittäin hyvästi viulua, josta kaikille koituu miellyttävää nautintoa.

Mukanani lähetti asessori Svinhufvud terveisiä kotimaahan ja pyysi kertomaan, ettei hänellä toistaiseksi ole erikoisempaa hätää, jos kohta karkoitus ei mikään huvimatka olekaan. Herra Svinhufvud näyttää erittäin virkeältä, ja sanoi hän hyvin viihtyvänsä Kolyvanissa, mikä seikka on suureksi osaksi luettava myöskin miellyttävien asuintovereitten ansioksi.

Yli 12 vuotta myöhemmin Buenos Airesista Svinhufvudille lähettämässään kirjeessä Eino Heinonen muistelee vielä tuota merkillistä käyntiään Kolyvanissa seuraavin sanoin:

»Muuten olen toisinaan ihmetellyt, kuinka Herra Senaattori saattoi suhtautua minuun heti täydellä luottamuksella Kolyvanissa, istuessani suoraan aamiaispöytään. Muistan ensimmäisen kysymyksenne:

Muistan komeat savut pitkästä piipusta. Muistan iltakävelyn Kolyvanin puhtailla lumisilla kaduilla, muistan leipurissa käynnin, yhden pöydän ja kaksi tuolia. Ovi lensi auki ja sisään syöksyi poliisimestarin apulainen ostaakseen leivoksia, ja minä luulin hänen tulevan minua tutkimaan. Herra Senaattori meni rauhallisesti keskustelemaan upseerin kanssa, ja tokko se siten minua huomasikaan.

Eino Heinonen. Karl Friedrich Hoffmann, tämä vuosisata tai tulevaisuus niitä? Minä ehdotin ryssän päästettäväksi merelle, Välimerelle, jotta antaisi meidän, Suomen, olla rauhassa pohjoisessa. Senaattori vastasi:

— Mitä ryssä merellä tekee — ei mitään — eivät ne osaa merta kyntääkään!»

JOULU 1915.

Talviaurinko hopeoi hankia. Tuulet ovat vaiti. Suuret puhtaat värit, sininen ja valkoinen, hallitsevat taivasta ja maata.

Keskipäivän auringossa odottaa talvireki Basilnikoffin asuntoportaiden edessä ja vie Svinhufvudin, Hörschelmannin ja Dietrichin metsään joulupuuta hakemaan. Tunnit vierivät ja vierittävät auringon mukanaan taivaanreunaan, mutta sitä ennen on kaunein puu kirvestetty reenpohjaan, ja sen neulasien pistellessä kasvoja ja käsiä kiiruhtaa reki takaisin kaupunkiin.

On jouluaatto. Aurinko on juuri sanonut viimeiset jäähyväisensä ja hämärä kutonut ensimmäiset verkkonsa. Silloin sulkeutuu asunnon ovi. Valmiiksi koristettu joulukuusi jää ihmeissään yksin odottamaan. Mutta sen koristajat ja hakijat, mukanaan pastorinrouva, kiiruhtavat hämäriä, lumisia katuja huopatossuissa ja turkeissa, viettämään joulua niiden kanssa, joille aurinko ei ole hymyillyt. Heille on pastori Tallinnassa asuvan serkkunsa avulla saanut järjestetyksi joulukuusen ja joululahjoja, ja yhteistä lahja-avustusta on myös Svinhufvud omilla varoillaan tukenut. Monena päivänä on pastori harjoitellut kotonaan mieskuoroa, jonka joululauluillaan piti tehdä joulusta todellinen joulu. Olisipa pastori pitänyt heille joulusaarnankin, mutta siihen ei poliisimestari antanut lupaa. Jo muutamia päiviä ennen joulua oli tämä kutsunut Svinhufvudin ja pastorin luokseen ja ilmoittanut heille, että he saavat kyllä mennä mukaan juhlaan, mutta eivät saa esiintyä puhujina siellä.

Saksalaiset Siperian vangit asuivat kylmissä parakeissa yhteen ahdettuina. Aineellisesti monella heistä tuskin oli huonompaa kuin kotona Saksassa sodan jaloissa olisi ollut, mutta henkisesti oli heille tuskallista, kun heidän täytyi pysyä toimettomina ja kun eivät he voineet auttaa isänmaataan sen suuressa kamppailussa.

Harmaassa, suuressa parakissa seisoo juhlallisena joulupuu risteineen. Kynttiläin tuttu valo ilmoittaa joulusta, suuresta rauhan juhlasta, keskellä kauheinta sotaa. Moniin kymmeniin kasvoihin leviää iloinen hymy. Mieleen muistuvat omat kodit, ne joulut, jolloin ilo oli todellinen eikä ahdistuksen murtama. Kun joululaulut kaikuvat valtaisina sävelinä, kuoron laulamina ja pastorin johtamina, silloin unohtuu, ainakin hetkeksi, kohtalon kovuus. Laulujen vaiettua jaetaan joululahjat, ja jokainen saa paketin tupakkaa.

Kun kotona joulukynttilät on sytytetty ja joululaulut kantavat korviin omissa huoneissa, muistuu Lappeen tuomiokunnan tuomarin mieleen jouluaatto Tymskojessa vuosi sitten. Silloinhan ei ollut edes joulukuusta, vain setripuun oksa, ja elämä tuntui paljon murheellisemmalta. Eilenkin nukkui silloin sairaana vuoteellaan. Nyt oli läsnä hyviä ystäviä, joulukuusi ja joululaulut.

Kauan vielä kynttiläin sammuttuakin istuttiin yhdessä teepöydän ääressä. Dietrich ja Karl Friedrich Hoffmann olivat mukana koko ajan, saipa Hoffmann arvokkaan joululahjankin, turkin, jonka Svinhufvud ja Hörschelmann olivat hänelle ostaneet ja lahjoittaneet.

Ensimmäisenä joulupäivänä oma talo täyttyi vieraista, mutta toisena joulupäivänä oltiin vierailulla Fuchsin ja Dietrichin luona. Sielläkin oltiin joulukynttiläin ja laulujen ääressä.

Saksalaisia siviilivankeja kasarmissaan Kolyvanissa. Heidän luonaan
Svinhufvud vietti joulun 1915.

JÄÄKÄRIEN LÄHETTI.

Joulukuussa 1915 jääkäripataljoonan lähetin Aarne Sihvon oleillessa Helsingissä pidettiin osakunnittain lukuisia salaisia kokouksia, joissa miehiä kehoitettiin lähtemään mukaan Saksaan harjoittelemaan ja taistelemaan jääkäreitten riveihin. Näihin aikoihin istuivat ravintolassa eräänä iltana jääkäriliikkeen innokkaat toimihenkilöt, Yrjö Ruuth, Harry Backberg ja Martti Eklund. Illan mittaan muistui heidän mieleensä kaukana Siperiassa oleva Pehr Evind Svinhufvud. He tiesivät ja luottivat siihen, että vaikkeivät toiset vanhemman polven miehet heidän pyrkimyksiään ymmärtäisikään, niin ainakin Svinhufvud seisoisi heidän takanaan.

Tämä ajatus tuli aivan yht'äkkiä mieleen ja sai innostuksen nousemaan. Kohta joulun jälkeen asettui Yrjö Ruuth asiasta neuvotteluihin Kai Donnerin kanssa, ja ajatus toteutettiin: Martti Eklund lähetettiin tervehtimään Svinhufvudia. Sitä ennen kertoi Kai Donner yksityiskohtaisesti Eklundille jääkäriliikkeen viimeisistä vaiheista, erityisesti jääkäreitten oloista Saksassa, josta hän itse hiljattain oli palannut. Hän antoi myös Siperiaan lähtevän tiedustella Svinhufvudilta — ja tämä oli yksi matkan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä —, hyväksyikö hän jääkärien toiminnan. Täten tahdottiin saada Svinhufvudin siunaus asialle.

— Tammikuun alkupäivinä vuonna 1916 tuli Martti Eklund sinne. Hän oli entinen apulaiseni, ja hänet olivat nuoret jääkäriliikkeen miehet vartavasten lähettäneet minua tervehtimään sekä katsomaan, miten siellä Siperiassa elettiin ja kuinka tultiin toimeen. Minä muistan, että oli sunnuntai, ja me olimme kaikki Radziminskilla syömässä, kun hän tuli sisään. Minulla ei ollut aavistustakaan hänen tulostaan, sillä siitä ei ilmoitettu edeltäkäsin. Hän jäi muutamiksi päiviksi Kolyvaniin, ja oli hauskaa puhua hänen kanssaan.

Hän kertoi tarkemmin, kuinka asiat täällä kotimaassa olivat, ja minä tiedustelin lisäksi niin tarkkaan kuin voin, mitenkä kukin täällä eli. Muistan, että hän kertoi erikoisesti jääkäriliikkeestä, mikä oli jo ollut vuoden hyvässä käynnissä. Olin kyllä vähän rivien välistä sanomalehdistä lukenut, että jotakin siellä oli tekeillä, sillä venäläiset lehdet puhuivat hyvin suuttuneessa äänilajissa suomalaisten suhtautumisesta sotaan. Mutta venäläiset eivät tietysti ilenneet suoraan sanoa, että suomalaisia oli mennyt Saksaan tappelemaan heitä vastaan. Eklundilta sitten sain kuulla jääkäriliikkeestä, ja se ilahdutti minua suuresti, että täällä kotona oltiin toiminnassa eikä istuttu kädet ristissä. Samalla sain kuulla, että yleinen mieliala Suomessa oli edelleen päättävästi Saksan puolella ja venäläisvastainen. Kaikki toivoivat vain kotona, että venäläiset saisivat vahvasti selkäänsä. Sain kuulla myöskin, että Adolf von Bonsdorff, Rafael Erich ja Samuli Sario olivat menneet Saksaan, ensin tosin tiedustelemaan ja tunnustelemaan vain maaperää. Mutta sitten oli tullut heille sana, ettei kannatakaan palata kotimaahan, sillä viranomaisilla oli jo jotakin vihiä heidän toimistaan. Muita yksityiskohtia ja nimiä en muista hänen kertoneen.

Eklund oli muuten hyvin sopiva mies tulemaan sinne, sillä hän oli nuori ja vahva aktivisti ja osasi venättä koko lailla. Vanhempaa miestä oli vaikea sinne lähettää, sillä oli hyvin epävarmaa pääsikö sieltä pois ollenkaan.

Pastorinrouvan päiväkirjassa on 10 p:nä tammikuuta 1916 lyhyt merkintä suomalaisen vieraan oleskelusta Kolyvanissa:

»Svinhufvud ja hänen ystävänsä ovat olleet paljon yhdessä ulkosalla kävelemässä eli toisin sanoen me olemme jättäneet heidät yksikseen, koska heillä varmaankin on paljon sanottavaa toisilleen.»

Mutta samana tammikuun päivänä, jolloin Svinhufvud ja Eklund kävelivät yhdessä kaukaisessa Siperiassa ja jolloin Svinhufvud sai ensimmäisen kerran kuulla jääkäreiden taistelusta, sattui eräs toinenkin pieni merkkitapaus kansamme historiassa. Silloin, samana päivänä, seisoi kaukana Saksanmaalla lähes tuhatpäinen miesjoukko, suomalainen jääkäripataljoona 27, täysissä varusteissa ja suorissa sotilaallisissa rivistöissä kuunnellen tarkkaan komentajansa majuri Bayerin miehekästä puhetta. Samalla kuin pataljoonalle ilmoitettiin silloin uudet upseeriylennykset, esitti majuri Bayer ensimmäisen kerran julkisesti ajatuksen suomalaisen jääkäripataljoonan lähettämisestä rintamalle taistelemaan pirua ja ryssää vastaan.

Tästä puheesta ja näistä taistelusuunnitelmista eivät Svinhufvud ja Eklund silloin, Kolyvanin katuja mittaillessaan, tietäneet mitään, mutta he aavistivat varmasti, että kosto tulee, sillä miekka vaappui jo Venäjän kotkan ympärillä, näkymättömissä vielä, mutta silti minä hetkenä tahansa valmiina rautaiseen lyöntiin. Tuntui kuin sydän olisi täyttynyt rajattomasta ilosta ajatellessa, että viimeisetkin siteet Venäjään katkeavat ja että venäläisten kanssa neuvotellaan tulevaisuudessa, niinkuin monet vuosisadat sitten, vain raudalla ja tulella.

METSÄSTYSMATKOILLA.

— Elokuussa 1915 aloitin metsästyksen. Kysyin lupaa poliisimestarilta ja hän antoi sen mielellään sanoen:

Kuvernööriltä olisi oikeastaan pitänyt hankkia lupa, mutta sen tiesi jo edeltäkäsin, ettei hän sitä olisi antanut. Senpä takia olikin hauskaa, että poliisimestari uskalsi antaa metsästysluvan omiin nimiinsä.

Siperiassa kerrottiin olevan sääntönä, että sai ampua mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä. Metsästys oli aina ollut kaikille vapaa, mutta tavallista oli, että kesän aikana, silloin kun linnut olivat vielä pesillä, niitä ei ahdistettu. Täytyi odottaa syyspuoleen, kunnes poikaset kasvoivat isoiksi, jolloin niitä vasta kannatti ampua. Minkä verran kaupunkilaiset itse metsästivät, sitä en tiedä, mutta harvat kai sitä harrastivat, sillä useimmat nuoret miehethän olivat sodassa. Karkoitetuissakaan ei ollut aluksi metsämiehiä ensinkään. Sotaväessä he olivat kyllä olleet mukana ja osasivat kiväärillä ampua, mutta haulikon käytöstä heillä ei ollut paljoa tietoa. Eivät he myöskään olleet paljoa venheissä liikkuneet, hiihtämisestä puhumattakaan.

Venheellä soudeltiin Obin vesijättömaille, joissa oli paljon matalia kanavia ja kapeita ruohikkoisia järviä. Siellä ammuttiin sorsia; ei niitä niin monta kerrallaan saatu, mutta aina jokunen sentään. Myöhemmin, kun saksalaiset tuttavani kuulivat metsästyksestä, he innostuivat kovin ja alkoivat pyrkiä mukaan. Vuoron perään sitten ammuttiin, ja hauskasti päivä kului. Saalis tuotiin kotiin, ja se maistuikin koko hyvältä, varsinkin jos oli nuoria lintuja, joissa oli erinomainen liha.

Minä käytin ensin lainaamaani vanhaa haulikkoa, joka oli tehty entisestä berdanikivääristä ja joka sangen usein »klikkasi» eikä muutenkaan ollut parhaita. Puodeista sain ostaa ruutia, hauleja ja tulppia. Siperiassa kaupan oleva ruuti oli muuten huonoa, ja haulit olivat pehmeitä, semmoisia, joita minun nuoruuteni aikana käytettiin täällä kotona.

Joskus käytiin Obin saarillakin jahdissa. Siellä tiheissä pensaikoissa oli vahvasti jäniksiä, mutta kesällä oli niitä vaikea ampua, sillä kasvillisuus oli niin rehevää, että jäniksen näki vain vilahdukselta. Muutaman jäniksen ja teeren sain kuitenkin ammutuksi. Meille sattui muuten syyskuussa 1915 mukava tapaus, joka osoittaa, kuinka kovasti venäläinen pelkäsi jäniksen lihaa. Olin näet asettanut erään jäniksen, ennenkuin se nyljettiin ja paistettiin, kellarin käytävään riippumaan. Seuraavana aamuna tuli emäntämme pauhaten sanomaan:

»Nyt te olette pilannut minun raavaanlihani kokonaan! Olette pannut jäniksen kellarin käytävään riippumaan, ja veri on valunut lihan päälle!»

Mutta kun tarjouduin ostamaan häneltä tuon pilalle menneen lihan, lauhtui akka heti ja selitti antavansa sen työmiehille:

Jänistä venäläiset pitivät nimittäin vanhan testamentin mukaan saastaisena eläimenä.

Seuraavana talvena sain haulikon Alenskilta, jolle olin lainannut rahaa. Se oli koko lailla parempi vehe. Kesällä 1916 toi vaimoni vihdoin oman haulikkoni täältä Kotkaniemestä. Se oli aika huonossa kunnossa, kun sillä kotona oli paljon ammuskeltu; toinen lukko oli mennyt epäkuntoon ja pyrki ennen aikojaan laukeamaan.

Vaimoni toi haulikon sillä tavoin, että kappaleet pantiin erikseen.
Tukki pistettiin matkalaukkuun ja piipun ympäri kierrettiin vaatteita.
Sitä oli vaikea saada Suomesta Pietariin, mutta salakuljettaen se
kuitenkin onnistui.

Marraskuulla 1915 mentiin kerran Fuchsin kanssa jänisjahtiin eräälle Bjeloje Osero nimiselle suolle. Siellä oli jonkinlainen entinen järvi, jossa kasvoi paljon sammalta ja pensaikkoa ja jonka ympärillä oli jäniksiä. Ruokapaikasta, Radziminskilta, otettiin mukaan koira, joka oli aivan meikäläisten ajokoirien näköinen. Se oli musta, ja sillä oli kellanruskeat täplät silmien yläpuolella ja rinnassa ja jaloissa sekä kannukset. Ajattelin, että jos ei tuo koira aja jänistä, niin sitten on ihme. Mutta matkalla — silloin oli kirkas ilma ja jonkinlainen pakkanen — tapasimme stepillä valkoisen pöllön jollakin kukkulalla istumassa. Kun koira sen näki, rupesi se ajamaan sitä takaa ja juoksi virstoittain sen perästä, mutta meidän jäniksistämme se ei välittänyt yhtään mitään. En yleensä nähnyt siellä koiraa, joka olisi viitsinyt jänistä ajaa. Eivätkä venäläiset niitä ampuneetkaan, pyysivät vain jänislangoilla tai pienillä raudoilla.

En oikein päässyt perille metsästyksen salaisuuksista, ennenkuin olin ollut siellä jonkin aikaa. Silloin sain selville, että lokakuussa, kun maa jo oli kokonaan jäätynyt ja lehdet poissa puista, mutta lunta ei vielä maassa, oli paras lähteä jäniksiä hätyyttämään. Ne olivat silloin jo suureksi osaksi muuttaneet karvansa, niin että vanhat jänikset olivat koko valkoisia. Tästä johtui, etteivät jänikset uskaltaneet lähteä piilopaikoistaan stepille, ja jos lähtivätkin, niin juoksivat vain lyhyitä matkoja pensaikosta toiseen. Näistä pensaikoista ampui niitä helposti. Eihän se »urheilua» ollut, mutta maanpakolaisille se oli mukavaa ajanviettoa.

Kerran menimme tällaiseen syysjahtiin mukanamme kaksi haulikkoa. Minulla oli oma haulikkoni, ja toisena oli kai Alenskin ase, jonka olin sittemmin jo ostanut häneltä. Mukana olivat Fuchs ja Ullrich ja arvattavasti pikenttimme Hoffmann. Kyytimiehenä oli eräs itävaltalainen sotavanki, wieniläinen kirjaltaja Dvorzak, joka hoiteli hevostamme. Viisin miehin ajoimme metsälle toista penikulmaa Kolyvanin ulkopuolelle. Silloin ammuttiin 18 jänistä. Minun osalleni tuli 9 ja toisille samoin 9. »Verbumlattiin» koko päivä ja eräässä »isbushkassa» keitettiin teet.

Sitten marraskuussa, kun jo oli tullut lunta, mentiin toinen kerta jokseenkin samoille maille, mutta silloin saatiin vain 6 jänistä. Steppi oli silloin aivan valkoinen, ja jänikset olivat arempia sekä lähtivät ajoissa pensaista ulos eivätkä pysähtyneet ensinkään. Joskus lähti niitä isommasta pensaikosta karkuun joka haaralle, ihan niinkuin olisi pöyhinyt höyhenpolsteria. Ajojahtiin steppi olisi muuten ollut mainio, jos vain olisi ollut ajomiehistöä. Venäläiset, niinkuin sanottu, eivät ampuneet jäniksiä, vaan pyysivät niitä langoilla ja ketunraudoilla. Jäniksen nahka oli kallista, ja sen he nylkivät tarkkaan kynsiä ja korvia myöten. Jos jänis oli valkoinen, maksoi nahka 40 kopeekkaa kappaleelta, mutta jos se oli kirjava, oli sen hinta vain 20 kopeekkaa. Aikaisemmin heitettiin jäniksen ruhot pois, mutta nyt sota-aikana myytiin niitä torilla 5 kopeekasta »njemtseille».

Metsästys oli siis sellaista, että talvella ammuttiin jäniksiä ja syyskesällä sorsia.

Ukko Hörschelmann ei ollut metsästysmatkoilla mukana, sillä hän liikuskeli hitaasti, mutta saksalaisista olivat paljon mukana Fuchs ja Dietrich, varsinkin Fuchs, sekä tietysti pikenttimme Hoffmann. Yhtä ja toista sitä aina tällaisilla metsästysmatkoilla saatiin, mutta pääasia oli, että kulutettiin aikaa.

Dietrich oli kaiketi jo kotipuolellaan Liettuassa oppinut satimia ja pyydysrautoja virittämään. Hänen kanssaan sitäkin keinoa pari kertaa yritettiin; kun rautoja ja jänislankaa sai puodeista. Tulokset olivat perin heikot, muistaakseni vain yksi jänis. Pyydyksiämme toiset pyyntimiehet, venäläiset, varastelivat, ja sudet söivät meiltä joitakin saaliita jäljistä päättäen. Mutta meidän oli rattosaa kulkea ympäri stepillä ja keittää »isbushkoissa» teetä.

Kalastuksesta ei siellä tullut mitään. Minä kyllä hankin uistimen ja siiman Novonikolajevskista sekä teetin kelankin siihen, mutta en saanut sillä muuta kuin jonkin hauen ja ahvenen. Pitkääsiimaa yritin myös kerran panna, mutta en tiedä mikä vaivasi, pohjatuuliko, sillä ihmeempiä en silläkään saanut.

Retshkassa oli jonkin verran haukia ja särkiä, joita venäläiset pyysivät jokinuotilla, mutta siihen emme me viitsineet ryhtyä. Obilla pyydettiin kalaa taas merroilla ja verkoilla. Sterlettejä kalastettiin hyvin omituisilla vehkeillä, mutta niistä en oikein päässyt selville.

Nuotalla venäläiset täälläkin toisinaan saivat hyvin runsaan kalansaaliin, mutta koukkukalastusta he eivät tunteneet enemmän kuin uistintakaan. Talvella näin heidän onkivan avannoista ja käyttävän matojen asemesta pieniä äyriäisiä, joita he olivat liejusta hakeneet.

30.8.1915. — Svinhufvud ja Hoffmann menivät klo 8 aamulla jälleen jahtiin. He palasivat vasta klo 8:n jälkeen illalla mukanaan 1 sorsa, 3 nokikanaa ja 1 haukka.

22.9.1915. — Klo 1/2 7 olivat molemmat herrat lähtövalmiina. Benita otettiin mukaan. Vasta klo 8:n aikaan illalla he palasivat takaisin, ihastuneina ja punaisiksi palaneina, mukanaan 1 jänis ja 3 kurppaa.

22.10.1915. — Metsästäjät lähtivät liikkeelle aikaisin aamulla. He palasivat klo 1/2 8 illalla mukanaan 3 valkoista jänistä ja tyytyväisyydestä loistaen.

30.1.1916. — Svinhufvud, Dietrich ja Hoffmann menivät metsään katsomaan aikaisemmin kärppiä varten asetettuja pyyntirautoja. Kymmenestä pyydyksestä oli 7 varastettu ja 3 tyhjää.

16.2.1916. — Svinhufvud ja Dietrich menivät metsään ja toivat mukanaan jäniksen satimesta. Se oli ensimmäinen saalis pyydysraudoista.

14.8.1916. — Svinhufvud palasi klo 9:n aikaan kotiin jahdista, jälleen mukanaan 8 sorsaa.

18.8.1916. — Svinhufvud, Hoffmann, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja hänen poikansa menivät jo aikaisin klo 1/2 6 jahtiin. He palasivat illalla kotiin mukanaan 10 sorsaa, jotka jaettiin kaikkien metsämiesten kesken.

26.10.1916. — Svinhufvud, Beauvais, Fuchs ja Ullrich menivät klo 8:n aikaan jahtiin. Klo 1/2 8 illalla he palasivat mukanaan 18 jänistä, joista Svinhufvud yksin oli ampunut 9.

10.11.1916. — Svinhufvud ja Fuchs menivät aikaisin jahtiin ja palasivat mukanaan 6 jänistä, joista 2 lahjoitettiin.

28.12.1916. — Svinhufvud palasi klo 1/2 10:n aikaan hyvin iloisena mukanaan pienoinen jänis.

VAARALLINEN KIRJE.

Kirjeenvaihto Kolyvanin ja kotimaan välillä oli hyvin vilkasta. Kirjeitä tuli ja meni alinomaa, sukulaisille, ystäville ja tuttaville. Enimmät kirjeet kulkivat sotasensuurin tarkastavien käsien lävitse ja muutamat niistä jäivät sille tielleen. Niin kävi myös erään kirjeen, jonka Svinhufvud oli kirjoittanut pankinjohtaja Emil Schybergsonille. Siinä arvosteltiin olevia oloja ja Venäjän hallitusta ankarassa äänilajissa, ja sensuuri päätti pidättää sen itselleen, vieläpä antoi laatia siitä memorandumin korkeammille viranomaisille. Kirje oli päivätty Kolyvanissa 2.7.1916, ja siitä valmisti memorandumin sotasensuurin virkailija, alikapteeni Berg, joka salaisessa kirjeessä 17.7.1916 lähetti sen edelleen ylemmille viranomaisille. Mainittu memorandumi, josta myös käy ilmi kirjeen poliittinen pääsisällys, on kokonaisuudessaan seuraava:

— Kirjeensä alussa tekijä koskettelee tunnettuja tapahtumia keväällä Hypoteekkiyhdistyksessä sekä entisen kapteeni Lessin, mainitun yhdistyksen kamreerin, itsemurhaa. Senjälkeen hän käsittelee mielenkiintoisesti valtiopäivävaalien tuloksia sekä lausuu monien suomalaisten tavoittelevan vain pääsyä »edustajaksi», minkä johdosta hänen mielipiteensä mukaan erityisten lakien uudetkaan esitykset eivät voi valtiopäivillä tulla ratkaistuiksi hyväksyttävään suuntaan, koska eduskunnan kokoonpano on n.s. »jokapäiväisellä, yksinkertaisella tasolla». Tekijän mielipide »Suomen osaanotosta sotamenoihin» on »aivan kielteinen», vaikka Hbl:n ja Hels. San:ain artikkelien sisällyksen mukaan hän toteaa käsityksen Suomessa aivan päinvastaiseksi. Mutta muodollisesti tämä on vain näennäinen, ulkonainen, eikä todellinen kanta. Koko tämän »erikoisen kysymyksen» arvosteleminen on mahdoton, kiitos »sensuurin».

Edelleen tekijä lausuu, että vaikka sota yhä lyö leimansa kaikkeen, täytyy toiveen rauhasta olla kaikkialla suuri:

»Kallistuminen alkaa tuntua Siperiassakin, ja elintarvekysymys saa yhä uhkaavamman luonteen. Jos meidän maamme jää riippuvaksi venäläisestä keskusvallasta varsinkin leivän tuonnin suhteen, niin tokkopahan ne meille sitä antavat. Jos meidän lisäksi on ne suoritettava Suomen markoissa kurssiin 2:66, eikä ruplissa, niin minä pidän tätä mitä suurimpana hävyttömyytenä. On mahdotonta tietää, mitkä inhoittavat tarkoitusperät ovat keksineet sellaisen mieliä kuohuttavan ehdotuksen! Arvelen, että virkamiehet silloin voivat elää jotakuinkin hyvin. Mahdollisesti korkeimmissa piireissä nyt tahdotaan palkita meitä, koska me tähän saakka olemme päässeet jotenkin vähällä sotakysymyksistä. Kuten näet ei edes täällä Siperiassa ole oppinut saamaan kovin korkeita käsityksiä pyhästä Venäjästä! Mutta kaikesta huolimatta olen minä näissä asioissa optimisti. Ei niin, että minä uskoisin rauhan tuovan meille jotakin etua, vaan pikemmin päinvastoin. Nykyinen hallitustapa on juuriaan myöten mätä ja usko sen jatkuvaisuuteen suuresti heikentynyt. Senvuoksi me voimmekin kasvavalla energialla ryhtyä työhön oman maamme hyväksi.»

Memorandumin tekijä on siis, kuten edellisestä voi havaita, rajoittunut pääasiallisesti vain siteeraamaan Svinhufvudin omia sanoja uskoen nähtävästi siten antavansa viranomaisille kaikkein vaikuttavimman kuvan kirjeen »häikäilemättömästä» sisällyksestä.

Millaisia ajatuksia mainittu kirje on herättänyt viranomaisissa, on epätietoista, mutta varmaa on, että se on antanut kenraalikuvernööri Seynille uusia erinomaisia aseita Svinhufvudia vastaan hänen koettaessaan estää maanmiehemme palauttamista takaisin kotimaahan. Sensijaan ei kirje sinänsä aiheuttanut Svinhufvudille mitään näkyviä ikävyyksiä.

Jotensakin täsmälleen vuotta myöhemmin edellämainitun memorandumin päiväystä toteutuikin Svinhufvudin ennustus »mädän hallituksen» jatkuvaisuuden päättymisestä sen sortuessa maaliskuun vallankumouksen aaltoihin.

— Kerran kirjoitin Schybergsonille pitemmän kirjeen, mutta se ei tullut perille, vaan joutui santarmiarkistoon. Siinä olinkin tavallista ankarammin arvostellut Venäjän hallitusta.

ELLEN JA EIVIND.

Kevättalvella, pari kuukautta ennen Ellenin ja Eivindin
Siperiaan-saapumista, sanoi Basilnikoffin emäntä irti asukkaansa.
Pastorinrouvan päiväkirja kertoo asiasta seuraavaa:

15.3.1916. — Vanha emäntämme pyysi meitä muuttamaan pois voidakseen antaa huoneemme miniälleen, mikä meistä oli hyvin ikävää. Kävimme heti Svinhufvudin ja Costin kanssa kaupungissa uutta asuntoa hakemassa.

19.3.1916. — Olemme löytäneet mainion asunnon, vielä paremman kuin entinen. Se on kauppias Laptjeffin talossa ja saamme siitä haltuumme 3 isoa huonetta. Taloon kuuluu puutarha, piha ja pieni parveke. Hinta on sama kuin entisessä eli 15 ruplaa kuukaudelta.

28.3.1916. — Muutimme uuteen asuntoomme ihanan ilman vallitessa, Karlin, Lillin ja erään siviilivangin uskollisesti auttaessa. Asunto on aivan eurooppalainen, melkein ylellisen hieno isoine puutarhoineen.

Kevät tuli. Aurinko nousi yhä korkeammalle, päivät pitenivät ja elämä hiihteli vanhaa latuaan. Oltiin metsästysmatkoilla, tehtiin rekiretkiä, luettiin iltaisin kirjallisuutta ja käytiin naapureissa vierailuilla. Niin kuluivat helmikuu, maaliskuu ja huhtikuu lumen ja pakkasen merkeissä. Mutta Siperian jättiläinen, Ob, auringon rinnalla kesän ja talven mahtavin valtias, kävi huhtikuun viimeisinä päivinä yhä levottomammaksi. Päivä poltti ohenevaa jäänpintaa yhä kuumemmin, ja vedet jäitten alla myllersivät yhä vuolaammin. Ja toukokuun toisena päivänä — Svinhufvud ja Dietrich olivat silloin menneet jahtiin stepille — murtuivat yht'äkkiä Obin jäät, vesi nousi sylimitoin ja peitti valtansa alle kaiken, niin että jättiläisjoesta tuli nyt rannaton meri. Ja siihenpä taittui talven viimeinen valta, vedet laskivat jälleen ja uusi kesä alkoi tehdä lehtiä puihin ja kukkia maahan. Kesäkuuta odotellessa alkoi tulla tietoja, että Ellen-rouva on jälleen tulossa Siperiaan. Pastorinrouvan päiväkirja kertoo näistä asioista seuraavaa:

27.5.1916. — Asessorinrouva toivoo olevansa noin 14 päivän kuluttua täällä mukanaan joko nuorin tai vanhin poikansa. Edellinen on noin 9-vuotias ja jälkimmäinen asianajaja Turussa. Kylläpä tulee suuri ilo Svinhufvudille.

8.6.1916. — Asessorinrouva kirjoitti tänään, että hänen tulonsa on epävarma, koska hänen sairautensa asettaa hänelle edelleen esteitä.

10.6.1916. — Asessorinrouva kirjoitti tulevansa maanantaina mukanaan nuorin poikansa. Kun Laptjeffin väki muutti kesäasunnolleen, vuokrasi Svinhufvud nopeasti myös rouva Laptjeffin makuuhuoneen.

11.6.1916, — Helluntai. Ihana ilma. Haimme yhdessä erään saksalaisen siviilivangin kanssa koivuja ja lemmikkejä koristaaksemme niillä asessorinrouvan huoneen hänen tuloaan varten. Benita sitoi seppeleen, ja Hoffmann laittoi ruotsinkielisen tervehdyslauseen.

12.6.1916. — Kaikki oli valmista asessorinrouvan vastaanottoa varten, mutta saimme odottaa turhaan.

13.6.1916. — Svinhufvud sai rouvaltaan sähkösanomatiedon, ettei ole saatavissa ainoatakaan matkalippua, minkä takia hänen lähtönsä siirtyy 20 p:ään kesäkuuta. Vastaanmennyt ajuri on nyt turhaan odottanut 3 päivää, ja huone on liian aikaisin vuokrattu. Svinhufvud oli niin väsynyt 2-päiväisestä odotuksesta, että hän jäi mieluummin kotiin meidän lähtiessämme vierailulle Dietrichin luo.

24.6.1916. — Svinhufvud jäi kotiin odottamaan sähkösanomaa meidän toisten lähtiessä viettämään Fuchsin syntymäpäivää.

25.6.1916. — Olimme juuri menossa Novonikolajevskiin, kun asessorinrouva tuli pienen poikansa Eivindin kanssa täydellisesti yllättäen meidät. Hänen Pietarista lähettämänsä sähkösanoma ei luonnollisestikaan ollut tullut perille.

— Kesäkuussa 1916 tuli Ellen sinne Eivindin kanssa. Ellen kertoi matkaltaan, että kun he ajoivat Gustshinin kanssa Tshikistä Kolyvaniin maantietä pitkin, tuli keskellä kuumaa päivää iso paarmalauma niinkuin pilvi heidän kimppuunsa. He saivat hosua sateenvarjolla, nenäliinalla ja piiskalla minkä kerkisivät varjellakseen itseään, ja hevoset kiitivät hurjaa laukkaa eteenpäin, kunnes paarmat äkkiä hävisivät. Tuollaiset paarmalaumat kuuluivat olevan matkamiesten pahimpia vaivoja kesällä. Kerran olivat saksalaiset ystävämmekin eräällä retkellä joutuneet samanlaiseen paarmalaumaan.

Sitten kuljettiin ympäri Ellenin kanssa steppiä katsomassa. Oltiin myös vieraina Beauvais'lla, Hoffmannilla ja muilla tuttavilla. Ellen sai nähdä, ettei minulla vieläkään mitään hätää ollut. Kun hän sitten oli aikansa ollut, lähtivät hän ja Eivind takaisin Kotkaniemeen kotiaskareilleen.

1.7.1916. — Ilokseni maistui päivällisruokani kaikille, vieläpä pienelle Eivindillekin, joka söi suurella ruokahalulla.

2.7.1916. — Pikku Eivind jäi vuoteeseen 39°:n kuumeessa. Näyttää kuin hänelle tulisi angina. Sitä en ihmettele ollenkaan, sillä hän on juossut kaiket päivät paljain jaloin ulkona kylmässä ja kosteassa ilmassa. Eilen onkimatkalla kastuivat hänen jalkansa, ja hän istui märissä sukissa koko illan.

3.7.1916. — Pienokainen, Jumalan kiitos, on päässyt kuumeestaan. Hän jäi kuitenkin luonnollisesti vielä vuoteeseen.

4.7.1916. — Pienokainen oli koko päivän pystyssä, mutta on hieman heikko vielä.

6.7.1916. — Asessorinrouva toi meille muuten kaikenlaista hyvää: Costille kirjoituspaperia, paperosseja, ruotsalaisen Uuden Testamentin ja mustikanlehtiä teetä varten, Benitalle ja minulle makeisia.

Asessorinrouva oli nukkunut huonosti yönsä ja jäi senvuoksi lepäämään iltapäivään asti, minkä jälkeen hän meni yhdessä miehensä ja poikansa kanssa Studnitzin luo kahville.

7.7.1916. — Asessorinrouva ottaa Benitan mukaansa ja hankkii hänelle paikan Helsingissä.

10.7.1916. — Asessorinrouva oli tänään hyvin pahoinvoipa ja oli koko päivän omassa huoneessaan.

11.7.1916. — Klo 6 aamulla menivät Svinhufvud, Fuchs, Ullrich, Beauvais ja Karl kalaan ja jäivät koko päiväksi. Costin piti mennä mukaan, mutta hän jäi kuitenkin sateen takia kotiin. Myös aamupäivällä ja illalla tuli vähäisiä sadekuuroja. Siitä huolimatta palasivat matkamiehet täysin kuivina klo 1/2 9 juuri parhaiksi teelle, mutta ilman kaloja. He olivat vetäneet venheen sateen ajaksi maihin, kaataneet sen kumoon ja hakeneet suojaa sen alta.

13.7.1916. — Koko yö valvottu. Matkatavarat lähetettiin klo 3 yöllä, ja klo 5 aamulla lähtivät asessorinrouva ja Benita.

Sinä aamuna, jolloin Ellen-rouva, Eivind ja Benita lähtivät ajamaan rattailla Siperian aroa pitkin Tshikin rautatieasemalle, oli aurinko satumaisen kaunis. Se oli juuri nousemassa Obin itärannan metsien takaa ja valaisi kylmillä aamusäteillään Kolyvania. Mutta mitä lähemmäksi rautatietä saavuttiin, sitä ylemmäksi korkeni aurinko. Aron kukkasmeri heräsi sen lämpöiseen hyväilyyn, levitti terälehdet ilmiauki ja kantoi niiden tuoksun vastaan kaikilta suunnilta.

Tulikuumia kiskoja pitkin kiiti Siperian juna muutamia tunteja myöhemmin Tshikin asemalta jälleen länttä kohden. Jo kolmatta kertaa matkasi Ellen-rouva samaa tietä. Maisemat ympärillä tuntuivat jo niin tutuilta, ettei mieli voinut niihin enää kiintyä. Mutta pieni Eivind istui alinomaa ikkunoissa, katseli kyliä ja metsiä ja ihmetteli matkan suunnatonta pituutta.

MAANVILJELYSPUUHISSA.

Eipä näyttänyt tulevan loppua maanpakolaisuudesta enemmän kuin sodastakaan. Kuukaudesta toiseen jatkui vain yhtä ja samaa Siperiassa-oloa. Silloin Dietrich ehdotti eräänä päivänä, että ryhdyttäisiin maanviljelyspuuhiin.

— Alkutalvella 1916 ostimme poliisilaitokselta itsellemme hevosen. Se oli koko lailla vahva ja hyvä, vaikka vähän ontuikin, ja maksoi vain 12 ruplaa. Saksalainen Dietrich oli mukana sitä ostamassa, ja hän sen otti myös hoitoonsa. Hän oli maanviljelijä Itä-Preussista, jossa hänellä oli pieni talo kotipuolessaan, vaikka hän pääasiassa hoiti vuokraamiansa kreivi Tyshkevitshin tiloja Liettuassa. Hän oli komea, pitkä ja harteva sekä puhui yhtä hyvin liettuaa kuin saksaa.

Ostimme torilta reenpohjan, johon hän laittoi siivet ja muut lisät, niin että se saatiin ajettavaan kuntoon. Kärrytkin hankittiin ja samoin tietysti valjaat.

Ajoimme hevosellamme milloin missäkin ja kuka milloinkin. Saksalaiset, ja varsinkin Dietrich, käyttivät sitä paljon. Sillä oli kesällä kaunis, kellertävä karva, mutta talvella pakkasen vaikutuksesta se kasvoi niin, että karvat törröttivät kuin pystykorvakoiran.

Eivät Siperian aroilla hevoset yleensä suurissa hinnoissa olleet. Hyvät työhevoset maksoivat 15—25 ruplaa. Eivät ne tosin »orloffareita» olleet, mutta vankkoja stepin hevosia. Siksipä Heinonenkin tuli sinne nahkoja ostamaan.

Kesällä 1916 ruvettiin Dietrichin ehdotuksesta suunnittelemaan maanviljelystä. Vuokratuinkin pieni maa-ala stepiltä, noin 5 virstan päässä Kolyvanista. Sinne laittoi Dietrich itselleen pienen asumuksen riu'uista, risuista ja turpeista ja muutti sinne parin saksalaisen kanssa asumaankin. Kun maa vuokrattiin »otets» Stepanilta, eräältä papilta, annettiin asumukselle sen mukaan nimeksi »Villa Batjushka». Siellä kynnettiin omalla hevosella ja viljeltiin kauraa ja vehnää ja siellä kasvatettiin myös kaaleja, lanttuja, kurkkuja ja herneitä.

Kävimme siellä pastorin ja rouvan kanssa pari, kolme kertaa hevosella. Minä kävin kyllä jalkaisinkin siellä toisinaan. Sinä kesänä kuivuus Kolyvanin seuduilla vaivasi viljelyksiä, ja meidän maatalouttamme sitä enemmän, kun myöhänlaisesti päästiin kylvämään. Sitten tuli vielä aikainen syksy, niin ettei kaura oikein tahtonut valmistua. Tulos maanviljelyksestämme ei näistä syistä ollut erikoinen. Kun syksyllä jako toimitettiin, minä sain kuitenkin aika ison säkin vehnää, jonka pitkä Hoffmann juuri ja juuri jaksoi kantaa. Myin sen Annanoffille, kun sieltä lähdin. Taloudellinen puoli yrityksestä ei siis ollut kehuttava, mutta virkistävä ja mielenkiintoinen puuha se oli.

4.5.1916. — Svinhufvud ja Dietrich ottivat Benitan mukaansa matkalle muutaman virstan päähän kaupungista, missä ovat erään venäläisen papin pellot, joita Dietrich ryhtyy viljelemään.

26.5.1916. — Iltapäivällä Svinhufvud lähti Dietrichin pelloille noin 5 kilometrin päähän täältä. Minä olin vähän huolissani, kun hän lähti juuri pahimpaan helteeseen. Dietrich tarjosi hänelle ruokaa ja saattoipa hänet hevosella takaisinkin. Svinhufvud toi mukanaan suuren joukon kasveja, osaksi jo »prässättyinä».

13.7.1916. — Heti ruokapöydästä noustuamme tuli Dietrich sopimuksen mukaisesti hakemaan meitä kaikkia luokseen »Villa Batjushkalle». Hänelle oli suuri pettymys, että asessorinrouva ja Benita olivat matkustaneet pois.

Hän oli järjestänyt kaiken hurmaavasti. Eräässä teltassa odotti meitä valkoisella liinalla mitä herkullisimmin katettu pöytä. Meille oli suuri yllätys teltan taakse asetettu gramofoni, joka yht'äkkiä soitti kauniin marssin ja useita kauniita lauluja. Tuntui niin eurooppalaiselta, että aivan unohti Siperian.

Ne kolme nuorukaista, jotka olivat jääneet Dietrichille uskollisiksi, näyttivät hyvin hauskoilta. Luulen, että ne olisivat hyvin mielellään pyörähtäneet Benitan kanssa.

20.8.1916. — Dietrich lähetti hevosella hakemaan meitä »Villa Batjushkalle». Mukana olivat myös Hoffmannit ja Beauvais't. Jälleen soitti gramofoni ja nuoriso tanssi. Luettiin, puheltiin, pidettiin päivällislepoa ja haettiin kukkia, kukin halunsa ja mielensä mukaan.

TERVEHDYS TYMSKOJESTA.

Laptjeffin talosta, jonka huoneiden sanottiin talvella olevan liian kylmiä, oli syyspuolella kesää muutettu asumaan Gustshinin luo. Muutto tapahtui heinäkuun lopulla 1916, ja nyt oli asuttu uudessa paikassa jo muutama viikko. Eräänä päivänä ilmestyi yhtäkkiä taloon kaukainen vieras. Tästä vierailusta Svinhufvud kertoo:

— Eräänä kuumana elokuun päivänä, kun istuin huoneessani Gutschinilla, kurkisti joku ovesta ja kysyi:

»Saapi», vastasin, ja huoneeseen astui vanha tuttu Tymskojesta, puolalainen Veselovski.

Sepä hauska tapaaminen! Lausuin hänet tervetulleeksi ja onnittelin, että hän oli päässyt Tymskojesta eteläisemmille maille, sekä kysyin häneltä, millä matkoilla oltiin. Veselovski selitti, ettei matka ollut niinkään hauska enää. Hän oli nimittäin karkumatkalla, ja tie oli noussut pystyyn. Nyt piti päästä takaisin Tymskojeen, mutta rahoja kun ei ollut, pyysi hän saada lainata minulta 20 ruplaa. Sitten hän kertoi, että hän oli saanut 2 viikon loman matkustaakseen Tomskiin hampaitansa korjauttamaan. Sinne tultuaan oli hän hankkinut itselleen väärän passin ja lähtenyt Novonikolajevskiin, josta oli sähköteitse tuttaviltaan Odessasta pyytänyt matkarahoja päästäkseen eteenpäin. Hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut lähettää sähkösanomaa omassa nimessään, mutta oli koettanut laatia sen siihen muotoon, että vastaanottajat ymmärtäisivät yskän. Hän odotteli sitten vastausta viikon päivät, mutta kun ei mitään kuulunut, ja omat rahat hupenivat aivan vähiin, tuli hän Kolyvaniin, jonne viimeisillä rahoillaan vielä pääsi. Loma-aika oli kyllä jo mennyt umpeen, mutta se ei ollut niin vaarallista. Kun pisti pari ruplaa »strashnikalle» käteen, ei asiasta puhuttu mitään. Mutta ellei hän pääsisi takaisin Tymskojeen, olisi hän hukassa, ja siksi hän pyysi nyt apua. Sen hänelle heti lupasinkin ja pyysin hänet päivälliselle. Kun hän kysyi, saisiko olla meillä yötä, suostuin siihenkin, josta kaikesta hän oli minulle varsin kiitollinen. Ilmoitin tietysti asiasta pastorille, mutta hänellä ei ollut mitään Veselovskin vierailua vastaan. Sen verran solidaarisuutta piti aina olla karkoitettujen kesken.

Veselovski kertoi myös uutisia Tymskojesta. Tuttavamme elivät siellä vanhaan tapaansa, mutta ikävää elämä siellä oli. Kesällä oli olo huonompaa kuin talvella, sillä kärpäset olivat maanvaivana. Lavantauti oli paljon liikkunut kylässä ja siihen oli moni kuollut, m.m. eräs juutalainen Gutmann, jonka tuttavuuteen viime aikoina siellä jouduimme. Bischler oli joutunut jonkinlaisiin rettelöihin ja oli siirretty pieneen kylään Ket-joen varrelle. Resch oli samana kesänä karannut. Lukkari ja kansakoulunopettaja Afanasjeff olivat joutuneet sotaväkeen rintamalle.

Kolyvaniin oli Veselovski tullut jo edellisenä päivänä ja ruokapaikassa tavannut useita siellä asuvia puolalaisia. Mutta hän ei uskaltanut heille ilmoittaa oikeata nimeänsä, vielä vähemmin millä matkoilla hän oli. Veselovski oli sitten meillä yötä ja lähti seuraavana päivänä laivalla pohjoiseen. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään, en saanut häneltä edes kirjekorttia.

SYNTYMÄPÄIVÄT.

Marraskuu taittui joulukuuhun. Lähenivät kolmannet syntymäpäivät Siperiassa. Ensimmäiset olivat olleet Tomskissa, jolloin Ellen ja Majewskikin olivat mukana. Silloin ei niitä muistettukaan, sillä oli niin paljon muuta ajattelemista. Toiset syntymäpäivät olivat jo iloisemmat, ja ne vietettiin Kolyvanissa. Silloin oli laulua ja vieraskäyntejä, ja Ellenkin oli silloin mukana.

Nyt olivat ovella kolmannet syntymäpäivät. Läheni aika, jolloin karkoitettu oli täyttävä 55 vuotta. Iän paino alkoi jo tuntua hartioilla.

Syntymäpäivänsä varhaisena aamuna nukkui Lappeen tuomiokunnan tuomari rauhallista Siperian-untaan. Herkät ajatukset ja aavistukset, jotka lähenevä juhlapäivä ja sen kintereillä kiirehtivä joulu toivat mukanaan, olivat nyt unten mailla. Niistä ajatuksistaan ei hän ollut kertonut kenellekään, mutta hänen silmissään oli salaa nähty surullinen väike, ja se oli koskenut niitten ystävien sydämiin, jotka nyt seisovat hänen luonaan oven takana, valmiina herättämään hänet laulutervehdyksin.

Yht'äkkiä alkavat nukkuvan korvissa soida ihmeelliset ja tutut sävelet. Ne tulevat yhä lähemmäksi ja kuuluvat yhä selvempinä. Nyt kuulee hän sanatkin. Hänelle lauletaan Maamme-laulua.

On suurta herätä unestaan laulunsäveliin, mutta vielä suurempaa ja valtavampaa on herääminen silloin, kun se tapahtuu kaukana vieraalla maalla. Mitä Svinhufvud on silloin tuntenut, kun hän keskellä Siperian pimeyttä on herännyt oman isänmaansa kansallislaulun säveliin, sen tietävät vain Siperian arot.

Suuren juhlapäivän monista kunnianosoituksista on Svinhufvudin mieleen jäänyt kaunis juhlanäytös, jonka ystävät olivat hänelle järjestäneet. Hänen nimensä jokaisesta kirjaimesta oli suunniteltu pieni kuvaelma tai näytelmä jostakin tunnetusta tapahtumasta, ja hän sai itse arvata, mitä hänen nimensä kirjainta mikin niistä tarkoitti.

Aivan erityisesti hän muisti ne kaksi kuvaelmaa, jotka edustivat hänen nimensä ensimmäistä ja viimeistä kirjainta, sillä niiden aiheet olivat Vänrikki Stoolin tarinoista. Alkukirjainta esitti kuvaelma, jossa nuori Runeberg istui vänrikki Stoolin vieressä kuuntelemassa hänen kertomuksiaan Suomen sodasta. Stoolin osaa näytteli pastori Hörschelmann, ja piippu hampaissaan hän oli todellakin kuin ilmetty vanha vänrikki-ukko. Nimen viimeisen kirjaimen kuvaelma-aihe esitti von Döbelniä Juuttaalla. Jälleen näytteli pastori pääosaa ollen itse Döbeln ja leväten vuoteessa musta side otsallaan. Ankaraa lääkäriä esitti Max von Beauvais. Tähän kuvaelmaan oli sovitettu sanojakin. Ja niin se antoi vielä elävämmän kuvan Vänrikki Stoolin tarinoista. Hartaana ja ruotsinkielisin sanoin selitti pastori vuoteeltaan kuin parhain Döbeln kuulevansa jyskeen Juuttahalta, jossa arpa lankee Suomen armeijan, ja tahtovansa päästä taudin alta, vaikka takaa kuoleman. Kun lääkäri oli pyyhkäissyt lääkepullot pois pöydältä, tarjosi pastori veljen sylin ja kiitti ymmärtämisestä.

Mutta eivät ainoastaan nämä kaksi aihetta Vänrikki Stoolin tarinoista, vaan myöskin toiset kuvaelmat olivat aiheeltaan syvästi isänmaallisia ja vaikuttavia. Pastori Hörschelmann oli viikkokausia valmistellut tätä esitystä, kirjoittanut ja runoillut ja onnistunutkin todella valmistamaan sellaisen iloisen yllätyksen, että sen muisto on jäänyt lähtemättömästi elämään kaikkien läsnäolleiden mieliin.

Pastori Hörschelmann kertoo Svinhufvudin syntymäpäiväjuhlien vietosta seuraavaa:

— Jo viikkoja ennen alkoivat valmistelumme suurisuuntaisia esityksiä varten, joilla aioimme yllättää Svinhufvudin. Olimme päättäneet vanhan virolaisen tavan mukaisesti muodostaa hänen nimensä kirjaimista tunnussanoja ja esittää nämä elävin ja puhuvin kuvin. Oli siis sepitettävä tarvittavat runot teksteihin, opittava ne ulkoa, harjoiteltava niitä yhä uudelleen ja valmisteltava pukuja. Erikoista vaikutusta odotimme eräiden Vänrikki Stoolin Tarinoista otettujen runojen näyttämölleasettamisesta sekä herttua Alban ja Egmontin kuuluisasta keskustelusta Egmontista, joka oli, kun muistaa keisarillisen väkivallan ja Svinhufvudin kohtalon, tilaisuuteen hyvin sopiva. Erään kohtauksen Robinsonista piti viitata hänen isänmaansa menetykseen ja muutamien oikeuskohtauksien piti muistuttaa häntä hänen entisestä työalastaan. Niin aikuiset kuin lapsetkin olivat haltioissaan saadessaan olla mukana valmistelemassa kunnianosoitusta ihailemallensa ystävälle, ja jokainen oli valmis yrittämään parastansa.

Syntymäpäivän varhaisena aamuna herätti kvartettimme Svinhufvudin eräällä koraalilla, pienellä motetilla ja Maamme-laululla. Mieliala oli mitä juhlallisin kaikkien rakkaiden ystävien käydessä onnittelutervehdyksellään aamupäivän kuluessa. Hänen vaatimaton, kaikkia suosionosoituksia torjuva esiintymisensä oli liikuttava. Me olisimme vain toivoneet, että hänen perheensä olisi hänet ympäröinyt ja että hänen kansansa olisi tietänyt, että hänelle myöskin kaukana vieraalla maalla ja yksinäisyydessä osoitettiin rajatonta kunnioitusta ja rakkautta.

Tervehdyskäyntien jälkeen lähetettiin syntymäpäiväsankari kävelemään ja aloitettiin sillä aikaa hänen huoneensa tyhjentäminen. Kaikki esineet ja puvut järjestettiin siten, että ne tarvittaessa heti löytyisivät. Päivällinen syötiin ulkona ruokapaikassa, ja Svinhufvudia pyydettiin saapumaan vasta myöhemmin. Vaimoni sai tehdä työtä olan takaa valmistellessaan varojemme mukaan mahdollisimman juhlallista illallista. Ystävämme saapuivat hyvissä ajoin, ja niin aloitettiin pukeutuminen ja naamioiminen. Kun meillä oli vain yksi huone yhteisesti käytettävänämme, sattui äärettömän hassuja välikohtauksia. Niinpä vaimoni, jolla ei ollut hetkeäkään aikaa ottaa aktiivisesti osaa esityksiin, sattumalta sisään pistäytyessään huudahti:

Kun kaikki oli valmista, saattoi vaimoni Svinhufvudin esiripun eteen asetettuun nojatuoliin ja istui vapaina hetkinään hänen luonaan. Eräät kutsutut tuttavat siviilivangit muodostivat pienen ja korkeassa juhlatunnelmassa olevan katsomon.

Ohjelman loputtua Svinhufvud kiitti meitä herttaisesti. Omasta mielestämme oli kaikki onnistunut hyvin, ja hänen teeskentelemätön tunnustuksensa tuotti meille erityistä tyydytystä. Nyt oli kiireesti korjattava kaikki pois. Jokainen koetti parastaan, ja pian oli näyttämölaitteiden paikalla katettu illallispöytä. Sen ympärillä, iloisessa seurassa, viivyttiin myöhäiseen iltaan. Kahvipöydässä aamulla esittämäni pitkähkön pöytärunon samoinkuin kuvaelmassa esitetyn tekstin ojensin hänelle illallispöydässä siistissä kuoressa. Hän vastasi muutamin vaikuttavin sanoin.

— Joulukuussa 1916 vietettiin minun syntymäpäiviäni. Ystäväni olivat tehneet suurenmoisia valmistuksia, ja ohjelma oli komea. Sen pääkohtana oli kuva-arvoitus, jonka lopputuloksena oli minun nimeni. Toiset kuva-arvoituksista olivat kuvaelmia, toiset näytelmäkappaleita, ja jokaisen piti esittää yhtä kirjainta minun nimessäni. Esittäminen ja näytteleminen oli oivallista. Varsinkin ukko Hörschelmann ja Fuchs sekä Josef Franz Hoffmann, joka pikenttinä oli niin mainio, olivat erinomaisia, niin että nauroimme aivan katketaksemme. Iloinen syntymäpäivä tunnelma vallitsi aamusta iltaan.

15.12.1916. — Svinhufvudin 55-vuotissyntymäpäivä. Ihme kyllä, hän ei ollut yhtään huomannut valmistuksiamme. Kaikki luisti erittäin hyvin. Aamulla klo 8 oli serenaadi, ja klo 3:n aikaan oli kahvi kaikkine vieraineen, jolloin Costi luki kirjoittamansa prologin. Kuvaelmaesitys alkoi klo 1/2 5. Klo 8:aan mennessä oli illallispöytä valmiina.

Kun juuri olimme aikeissa istua pöytään, tuli pitkä Hoffmann ilmoittamaan, että apteekkari ja venäläinen rauhantuomari tulevat vierailulle. Hän oli ilmiantanut heille syntymäpäivän, luultavasti katkerana siitä, ettei häntä oltu kutsuttu juhlaan. Niin söi hän mukana nopeasti illallisen, ja klo 9 tulivat molemmat herrat, jotka muiden vieraiden lähdettyä klo 10 jäivät istumaan ruotsalaisen punssin ääreen, mikä luultavasti oli pääsyy heidän tuloonsa. He istuivat klo 1/2 2:een saakka yöllä, ja me olimme joutua aivan suunniltamme väsymyksestä.

Hoffmann on nähtävästi aivan kykenemätön arvostelemaan, kuka missäkin on sopiva vieras.

On jälleen hiljaista ja yö. Väsymys tulee pian, mutta sitä ennen kiitävät päivän tapahtumat ohi uneen vaipuvien silmien. Edessä erottuu ilmiselvään todellinen Döbeln, sankarihahmo, joka sairasvuoteeltaan nousee taisteluun ja voittoon. Taistelun jälkeen seisoo hän kyyneleisen tantereen keskellä, sydänyölläpä ajattelee isänmaan kohtaloa, joka on salattu tuleviin aikoihin ja josta ei tiedä, iloko lie vai itku sille suotu.

VAPAUTUS.

Siperian juna vaeltaa läpi tammikuisten lumikinoksien. Ikkunat ovat paksussa huurteessa, ja ulkona on iltayö. Vaunun sisällä yksinäisessä osastossa palaa kaksi kynttilää, joiden lepattavat liekit valaisevat Ellen-rouvan kasvoja. Hänen käsissään on neulomus, ja hän on taas matkalla Siperiaan.

10.2.1917. — Asessorinrouva kirjoitti, että hän lähtee matkalle 13 p:nä helmikuuta.

17.2.1917. — Svinhufvudin huoneessa on kaikki valmiiksi koristettu asessorinrouvan vastaanottoa varten. Vahinko vain, ettei huonetta voi koristaa kesän kukilla.

18.2.1917. — Odottaessamme sähkösanoman mukaisesti asessorinrouvaa vasta klo 6 noudatimme rouva Hoffmannin kutsua ja menimme heille. Kotiintullessamme löysimme asessorinrouvan jo saapuneena ja yksin. Hän oli tullut jo klo 4. Alvinekaan, meidän uusi palvelijamme, ei ollut kotona, vaan oli mennyt auttamaan rouva Beauvais'ta. Vietimme sitten yhdessä hauskan teetunnin.

20.2.1917. — Svinhufvudit olivat koko päivän huoneessaan, vain ruoka-ajat olimme yhdessä. Molemmat ovat hieman vilustuneita.

25.2.1917. — Asessorinrouva oli vuoteessa päivälliseen saakka, sillä hänellä oli pientä vatsakipua.

1.3.1917. —- Asessorinrouva on parempi, mutta Svinhufvud itse jäi vuoteeseen. Hän tunsi itsensä hyvin pahoinvoivaksi. Kun kuume vain nousi, kävin lainaamassa Beauvais'lta heidän lämpömittariaan, ja se osoitti kauhuksemme hänellä olevan kuumetta 39,7°. Onni sentään, että asessorinrouva on täällä!

2.3.1917. Tohtori tuli ja rauhoitti ja selitti, että luultavasti on kysymyksessä vain voimakkaampi vilustuminen. Asessorinrouva ei nuku öisin ollenkaan, vaan valvoo sairaan luona.

4.3.1917. — Svinhufvudilla on tänään jälleen enemmän kuumetta. Kysymyksessä on luultavasti oikein perusteellinen influenssa.

5.3.1917. Svinhufvudilla on yhä edelleen vähän kuumetta. On niin ikävää asessorinrouvan vuoksi, vaikka meidän täytyisi olla iloisia siitä, ettei tauti ole sen vakavampaa laatua.

9.3.1917. — Svinhufvud oli jalkeilla, mutta pysytteli kuitenkin puettuna vuoteessa.

Eletään jo maaliskuun puolimaita 1917. Svinhufvud on päässyt influenssastaan, ja Ellen-rouvakin on jälleen terve. On tullut taasen se aika, jolloin Ellen-rouvan on palattava kotiin Kotkaniemeen. Mutta eräänä päivänä, kun matkalaukut jo odottavat valmiina, avautuu yht'äkkiä ovi, ja suuri riemuhuuto kajahtaa korviin:

Vapaus on tullut aavistamatta kuin keskipäivän aurinko keskelle pimeintä yötä. Se on tullut niin yllättäen, että tuntuu vaikealta uskoa sitä todeksi.

Seuraavana päivänä aurinko hopeoi puut. Hanget kimaltelevat kultana kaikkialla. Ihmiset ovat kuin pyhävaatteissaan. Karkotetusta on tullut vapaa mies. Se on totta sittenkin.

— Vaimoni oli helmikuun alussa 1917 tullut Kolyvaniin kolmannen kerran. Hän oli ollut siellä jo toista kuukautta maaliskuun keskivaiheille, ja oli juuri aikeissa lähteä pois.

Silloin oli Siperiaankin jo tullut kallis aika. Tavarat rupesivat loppumaan ja kallistumaan. Sokeriakaan ei saanut enää vapaasti, ja sokerileipurien piti lakkauttaa toimintansa. Mutta kun laskettiin voin hintoja, niin huomattiin, että kannatti lähettää sieltä voita Kotkaniemeen. Vaimoni lähettikin useampia kertoja ison laatikon ja seisoi postitoimistossa jonossa sotilaiden vaimojen kanssa. Hän oli juuri lähtöpuuhissa, kun ystävämme Studnitz, joka oli ollut matkoilla Novonikolajevskissa, toi ensimmäisen sanan:

Hän oli Novonikolajevskissa saanut kuulla asiasta, mutta Kolyvanissa ei siitä tiedetty mitään, vaikka siellä olikin sähkölennätin. Kohta tuli kuitenkin virallinen vahvistus tiedolle. Koko kaupunki joutui aivan haltioihinsa, vaikka saksalaiset samoinkuin minäkin olimme aluksi epätietoisia, tulisiko »revoljutsiasta» meille mitään hyvää. Jos venäläiset pääsisivät tekemään lujempaa vastarintaa saksalaisille, niin silloin ei siitä olisi mitään iloa. Mutta arvelimme kuitenkin, että vallankumous tulee heikentämään Venäjän valtakuntaa ja helpottamaan rauhantekoa. Sillä venäläiset näkyivät kaikki tahtovan rauhaa.

Seuraavana päivänä tuli lisätietoja vallankumouksesta. Tsaari oli luopunut valtaistuimestaan, ja hänen tilalleen toivottiin hänen veljeään. Sitten tuli tieto, että olikin muodostettu väliaikainen hallitus ja että vallankumous oli levinnyt Suomeenkin. Seyn oli otettu kiinni ja lähetetty Pietariin. Niin pian kuin tämä tieto tuli, menin heti poliisikamariin ja sanoin:

»Hyvät herrat, se, joka minut tänne lähetti, on vangittu. Nyt minä lähden takaisin kotiin!»

Vastattiin, että se kyllä kävisi päinsä, niin pian kuin virallinen tieto vapauttamisesta saapuisi.

Selitin siihen, ettei poliisin lupaa enää tarvittu, sillä kukaan ei voisi estää minua matkustamasta, ja siihen oltiin poliisikamarissa tyytyväisiä.

Päivää myöhemmin, kun olin käynyt poliisikamarissa ilmoittamassa lähdöstäni, tuli sinne virallinenkin sana. Siinä ilmoitettiin, että kyllä herra saa lähteä ja että hänet on toimitettava kotiin oikein juhlallisesti valtion kyydillä. Sitä minä en kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan kiitin onneani, että pääsin lähtemään rauhassa.

Sitten laitettiin tavarat nopeasti kuntoon, osa myytiin ja osa lahjoitettiin. Pastori sai kaikki, mitä jäi jäljelle. Munkkipuolikaskin annettiin hänelle lohdutukseksi, sillä hän oli hyvin surullinen ja ajatteli, että kuinka hänen vielä käy, kun rouvakin oli juuri vähän ennen vallankumousta matkustanut Viroon kotiaan katsomaan. Tavarat saatiin lopulta kuntoon, ja niin sanottiin sitten hyvästi kaikille vanhoille tuttaville. Venäläiset papitkin olivat saattelemassa, ja koko kaupunki oli liikkeellä. Noustiin vihdoin rekeen ja ajettiin Novonikolajevskiin. Pastori ja Studnitz tulivat saattamaan.

Matka luisti hyvin. Novonikolajevskissa mentiin sisälle erään saksalaisen luo, jonka nimi oli Schirn. Hän oli muistaakseni maanviljelystavaroiden agentti eräässä amerikkalaisessa firmassa ja oli ollut jo kymmenen vuotta Venäjällä. Hänen luonaan syötiin päivällistäkin, mutta yötä oltiin sentään hotellissa. Schirn kävi aamulla hommaamassa meidän tavaramme asemalle ja junaan. Siellä oli kauhea tungos, mutta hän sai ne kuitenkin junaan, vaikka pitikin maksaa ylipainosta puolitoistasataa ruplaa.

Novonikolajevskissakin oli silloin oikea vallankumouskuohunta. Sinne oli juuri samaan aikaan saapunut idästä päin karkoituspaikaltaan kuuluisa vallankumouksellinen Breshko-Breshkovskaja, vallankumouksen »babushka». Hän jäi yhdeksi päiväksi kaupunkiin juhlittavaksi, ja siten oli junassa vähän väljempää, sillä hänen kanssaan jäi paljon muitakin matkustajia. Muuten tuskin olisimme mahtuneetkaan junaan, vaikka kyllä se nytkin oli aika täynnä.

Novonikolajevskissa oltiin illalla kutsuttu johonkin seuraan, en muista mihin, mutta venäläisiä siellä enimmäkseen oli. Joku esitti siinä muistokirjan, johon piti kirjoittaa jokin lause. Ei siinä ollut aikaa miettimiseen, ja niin kirjoitin suomeksi:

Pastori jäi Kolyvaniin vielä toukokuuhun saakka. Hän ei saanut Pietarista vapauttamissanomaa, joten hänen täytyi itsensä puuttua asiaan ja kääntyä poliisilaitoksen puoleen ja kysyä poispääsyään. Siellä oltiin epäröiviä ja viivytettiin asiaa. Taistelihan Venäjä edelleen Saksaa vastaan. Silloin ukko pyysi nähtäväksi häntä koskevat karkoituspaperit. Niistä selvisi, että hänet oli karkoitettu »valtiollisesti epäluotettavana», siis vanhan, kaatuneen järjestelmän vastustamisesta. Se tietysti ei enää ollut mikään synti, päinvastoin ansio, ja niin sai ukko matkustusluvan. Tämä tapahtui toukokuussa, jolloin Obilla oli jo laivakulku. Niin pääsi ukko helposti Novonikolajevskiin. Mutta rautateillä rehoitti jo aika »svaboda», minkä takia matka sieltä Pietariin oli perin vaivalloinen.

VENÄJÄN HALKI.

Ural-vuoret häämöttivät jälleen taivaanrannalla. Vuonna 1914 näkyi niiltä Aasia ja nyt 1917 Eurooppa. Silloin mentiin Venäjän vankina kohti tuntemattomia kohtaloita, nyt tultiin vapaana miehenä takaisin omaan maahan. Tuntui kuin Suomikin olisi näkynyt kaukaa tuhansien kilometrien takaa.

Ellen ja P.E. Svinhufvud istuivat talven ympäröimässä vaunussaan ja katselivat, kuinka aurinko kultasi ja lämmitti keväisiä hankia. Juna, joka aina ennen oli vaeltanut kuin käärme, kiiti nyt ajatusten lennättämänä huimaa vauhtia.

Tuntui omituiselta nähdä asemilla punaisia nauhoja ja kuulla niiden kantajien säihkyvin silmin puhuvan vapaudestaan. Kummallinen huuma oli tarttunut ihmisiin. Puheita ja hurraahuutoja joka asemalla. Päivin ja öin.

— Lopultakin lähti juna liikkeelle, Jumalan kiitos. Siperian puolella saimme olla rauhassa, mutta kun tulimme Jekaterinburgiin, juuri sinne, missä tulomatkalla oli ostettu jalokiviä ja Ellenille sormus, niin siellä rautatieasemalla keksi joku, että mekin olimme mukana. Kun olimme syömässä aseman ravintolassa, nousi joku nuori sivistynyt venäläinen tuolille ja rupesi pitämään meille puhetta. Hän selitti, että täällä on eräs suomalainen, joka myös on taistellut vapauden puolesta ja ollut karkoitettuna ja että hänkin on sosialisti. Silloin oli jo ollut sanomalehdissäkin tieto, että meidät piti tuoda kotiin valtion kustannuksella. Puheen johdosta syntyi huuto ja hälinä saliin, ja minun täytyi muutamin sanoin vastata. Selitin puhujalle sen ohessa, etten ollut mikään sosialisti.

Jekaterinburgista lähdettäessä oli joka asemalla aina puhujia vastassa. Puhuttiin vapaudesta ja vallankumouksesta, ja minunkin piti heidän kehoituksestaan silloin tällöin olla mukana vastaamassa. Toisinaan ei saanut yölläkään olla rauhassa, kun tultiin selittämään, että »toverit» ovat odottamassa asemalla. Vologdassa oli oikein jokin komissioni, joka hoiti vastaanottoa.

Matkalla lähempänä Pietaria tavattiin Polón ja Backberg. Muistan hyvin, kun joku sanoi, että Miljukoff on junassa. Mutta eihän se ollut Miljukoff, vaan Polón, joka muistutti häntä paljon. He olivat myös matkalla kotiin karkoituspaikaltaan Kostroman kuvernementista. Jälleennäkeminen oli tietysti hauska. Kerrottiin toisillemme, missä oli oltu ja millaista oli ollut. Polónilta kuulin, että myös Gösta Wasenius oli ollut karkoitettuna.

Perjantaina 23.3.1917 oli Pietarissa ilmestyvässä suomenkielisessä sanomalehdessä, Inkerissä, lyhyt, näin kuuluva uutinen:

Pietari, maalisk. 5 (P.T.). Oikeusministeri on antanut määräyksen Suomen eduskunnan puhemiehen, asessori P.E. Svinhufvudin vapauttamisesta ja hänen tuomisestaan valtion kustannuksella Pietariin.

— Suuri kansalaisemme asessori Svinhufvud saapui Pietariin tiistaiaamuna klo 4. Karkoituspaikaltaan oli asessori Svinhufvud lähtenyt, odottamatta virallista tietoa karkoituksen peruuttamisesta, heti kun hän oli saanut kuulla kenraalikuvernööri Seynin vangitsemisesta. Näin ollen hän joutui matkustamaan tavallisissa matkustajajunissa. Siitä huolimatta oli kuitenkin tieto hänen matkastaan levinnyt, niin että kaikilla asemilla olivat suuret kansanjoukot paljon kärsinyttä maanmiestämme tervehtimässä. M.m. Vologdan asemalla oli laulukuntia ja torvisoittokuntia, jotka suurella juhlallisuudella ja innostunein puhein toivottivat viattomasti kärsineen oikeuden esitaistelijan tervetulleeksi vapautuneeseen Venäjään.

Perjantaina maaliskuun 16 p:nä antoi Venäjän väliaikainen hallitus sähköteitse määräyksen Itämeren laivaston päällikölle, amiraali Njepeninille Helsinkiin, että kenraalikuvernööri Seyn ja senaatin puheenjohtaja Borovitinoff oli vangittava. Muutaman tunnin kuluttua vastasi Njepenin, että vangitsemismääräysten toimeenpano, erityisesti kenraalikuvernööri Seynin pidättäminen, johtaisi yleiseen anarkiaan. Väliaikainen hallitus antoi kuitenkin uuden määräyksen, jonka mukaisesti vangitseminen sitten heti pantiin toimeen.

Samana päivänä kutsui amiraali Njepenin kymmenkunta eri puolueiden johtohenkilöä luokseen Kretshet-laivalle ja ilmoitti vangitsemismääräyksistä ja selitti pidätettyjen olevan varmassa tallessa eräässä panssarilaivassa. Pieninkään värähdys hänen kasvoillaan ei ilmaissut, mitä hän itse ajatteli. Hän toivoi, että rauha ja järjestys säilyisi maassa, ja ilmoitti samalla Venäjän hallituksen virallisen edustajan saapuvan neuvottelemaan tilanteesta seuraavana päivänä.

Sen päivän iltana, jolloin Seyn vangittiin, oli Helsingissä ihmeellisen pimeätä ja hiljaista. Sotalaivoissa paloivat punaiset lyhdyt, ja kaduilla kuului silloin tällöin lyhyitä ja yksinäisiä laukauksia. Matruusit murhasivat upseereitaan, ja seuraavana päivänä sai myös amiraali Njepenin surmansa, mutta Seyn joutui vangittuna Pietariin.

PIETARIN VIERAANA.

On keskiyö. Pietarin asemalla puhkuu laiturin vierellä pitkä Siperian juna viikkoisesta matkastaan väsyneenä. Kalpeiden lyhtyjen valossa kiiruhtavat ihmiset monine matkalaukkuineen laitureita pitkin asemahalliin ja sieltä edelleen portailta eteen aukeneville pimeille kaduille. Suuresta joukosta syrjässä vaeltaa kaksi junasta tullutta, joiden askelten tahti on hidas ja käynti epävarma. Kukaan ei ole tietänyt tulla heitä vastaan, ja vieraan miljoonakaupungin hotellit ovat täynnään matkustajia.

— Tällä tavoin sitä tultiin puoleksi hurrattuina ja kovin väsyneinä Pietariin. Sinne saavuttiin myöhään yöllä. Hotellit olivat kaikki täynnä, joten emme päässeet minnekään sisään, mutta sitten meidät kutsuttiin erään rautatievirkamiehen luo yöksi. Hän oli tullut junaan Vologdasta, ja olimme häneen matkalla tutustuneet. Odotettuamme tunnin ajan asemalla tuli hän tarjoamaan meille yökortteeria, ja sinne hänen luokseen mentiin. Nukuttiin jollakin sohvalla ja oltiin tyytyväisiä, että saatiin katto pään päälle, sillä muuten olisi saatu olla kadulla koko yö.

Seuraavana aamuna minä menin Hackzellin luo ja kävin hänen seurassaan tervehtimässä Venäjän väliaikaisen hallituksen jäseniä. Ne olivat silloin jo palauttaneet Suomelle oikeudet takaisin. Suomelle oli määrätty eri edustajakin, Roditsheff, joka oli Suomelle hyvin ystävällinen. Tapasin Kerenskin, joka oli oikeusministeri, ja Miljukoffin, joka oli ulkoministeri, mutta Ljvoff, pääministeri, oli niin kiinni töissään, etten pyrkinytkään hänen puheilleen. En muista, mitä siinä Kerenskin ja Miljukoffin kanssa juteltiin, mutta tietysti kiitin heitä siitä, että olivat antaneet Suomelle oikeudet takaisin, ja Kerenskiä kiitin vapauttamismääräyksestäni. Kävin myös Suomen ministerivaltiosihteerin virastossa, ja siellä olivat Roditsheff ja viraston virkamiehet vastassa.

Illalla olivat Pietarin suomalaiset järjestäneet meille juhlan. En muista, keitä siellä oli, mutta rovasti Saarinen oli ainakin ja nykyinen sotarovasti Malin, joka oli Pietarissa ruotsalaisen seurakunnan pappina. Paljon siellä oli väkeä. Me olimme kuitenkin kovin väsyneitä pitkän matkan jälkeen.

— Päivän kuluessa kävi asessori Svinhufvud tuomari Hackzellin kanssa oikeusministeri Kerenskin luona, joka syleillen ja suudellen toivotti asessori Svinhufvudin tervetulleeksi lausuen samalla, että ne vääryydet, jotka niinhyvin asessori Svinhufvudia kuin Suomen maatakin vanhan hallitusjärjestelmän aikana olivat kohdanneet, tulisivat tästä puolen korjatuiksi ja jäisivät vain ikäviksi muistoiksi.

Tämän jälkeen kävi asessori Svinhufvud ministerivaltiosihteerin virastossa, jossa väliaikainen ministerivaltiosihteeri Roditsheff ja hänen apulaisensa Protopopoff sekä kaikki viraston virkamiehet olivat kunnioitettua maanmiestämme vastassa. Tervehdyksen täällä lausui Roditsheff ja puheeseen vastasi lyhyesti asessori Svinhufvud.

Vielä kävi asessori Svinhufvud päivän kuluessa ulkoministeri Miljukoffin luona, joka niinikään toivotti hänet pitemmässä puheessa tervetulleeksi.

Myöskin ovat useat duumanjäsenet lausuneet toivomuksen, että asessori Svinhufvud kävisi valtakunnanduumassa. Matkasta väsyneenä ja arvaten, että täällä tulisi loppumattomiin puheita, hän jätti kuitenkin tämän käynnin tekemättä.

Klo 8 illalla olivat sitten Pietarin suomalaisen ja ruotsalaisen siirtokunnan jäsenet järjestäneet asessori Svinhufvudille vastaanottoillanvieton Grand-hotellissa. Tilaisuudessa olivat m.m. ministerivaltiosihteeri Roditsheff ja hänen apulaisensa Protopopoff sekä useita muita huomatulta Pietarin venäläisen seurapiirin edustajia. Suomalaisia ja ruotsalaisia oli tilaisuudessa saapuvilla n. 200 henkeä.

Juhlavieras saapui rouvineen illanviettoon hiukan yli klo 8, ja yleisö otti hänet vastaan seisaalleen nousten ja vilkkain kättentaputuksin.

Ensimmäisen tervehdyspuheen piti Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, pastori Malin, kiittäen lämpimin ja valituin sanoin asessori Svinhufvudia siitä horjumattomasta esimerkistä, jonka hän oikeuksiemme esitaistelijana oli koko kansallemme antanut.

Tämän jälkeen puhui kapteeni Backmansson venäjänkielellä Roditsheffille ja Protopopoffille lausuen samalla kiitokset uudelle väliaikaiselle hallitukselle siitä, että se oli Suomelle palauttanut takaisin entisen, perustuslakien mukaisen oikeusjärjestyksen.

Roditsheff ja Protopopoff vastasivat samoin venäjänkielisissä puheissa lausuen toivomuksen, että Suomen ja Venäjän keskinäisissä suhteissa tulisivat tästä puoleen toiset siteet vallitseviksi kuin kaatuneen sortovallan aikana.

Pietarin suomalaisten koulujen johtaja Peräläinen kosketteli puheessaan niitä mullistavia muutoksia, jotka vallankumous muutaman päivän aikana oli saanut aikaan sekä Suomessa että Venäjällä.

Laulun sävelten vaiettua nousi puhumaan asessori Svinhufvud pitäen puheensa sekä suomen- että ruotsin kuin myös venäjänkielellä. Puheessaan teroitti asessori Svinhufvud, ettei hän ole ansainnut niitä suurenmoisia kunnianosoituksia, joita hänen osakseen on tullut pitkin matkaa jo Venäjälläkin ja varsinkin nyt Pietarissa. Hän on tehnyt vain tuomarinvelvollisuutensa. Samalla hän painosti sitä, että oikeuden horjumattomat ihanteet aina pääsevät loppujen lopuksi voitolle, ja siksipä niiden puolesta kannattaa taistella silloinkin, kun mielivalta näyttää hetkeksi kaiken oikeuden tallaavan jalkoihinsa.

Tämän jälkeen seurasi kaunis puhe rouva Svinhufvudille, joka rohkeasti oli jakanut puolisonsa kärsimykset ja nyt yhdessä puolisonsa kanssa palasi isänmaataan kohti.

Tämän jälkeen lauloi Pietarin »Nordiska Föreningenin» lauluseura johtajansa Hoppendorffin johdolla useita lauluja sekä suomen- että ruotsinkielellä.

Vielä tämän jälkeen puhui vapaaherra Bruun ministerivaltiosihteerin apulaiselle Protopopoffille kiittäen häntä siitä aivan harvinaisen väsymättömästä työinnosta ja tarmosta, jota hän oli viime aikoina osoittanut saadakseen Suomen asioiden hoidon järjestetyksi oikealle tolalle sen sekasotkun jälkeen, jonka edelliset vastuuttomat maamme edustajat Pietarissa olivat saaneet aikaan.

Vielä seurasi muutamia puheita ja lauluja illan kuluessa. Mieliala tilaisuudessa oli tietysti erittäin innostunut.

— Asessori Svinhufvud lähti Pietarista kotimaataan kohti postijunalla klo 9.30 aamulla. Vaikka tämä aika Pietarin oloihin verraten katsotaan vielä sangen varhaiseksi aamuhetkeksi, oli siitä huolimatta asemalle kokoontunut moniin tuhansiin nouseva väkijoukko sekä suomalaista ja ruotsalaista että venäläistä yleisöä toivottamaan kunnioitetulle maanmiehellemme onnellista matkaa hänen kotimaansa portilla.

Kun asessori Svinhufvud rouvineen oli saapunut aseman eteissaliin, istuttivat nuoret kädet hänet paikalle hätäpikaa hankitulle tuolille ja kantoivat riemusaatossa ja yleisön eläköönhuutojen kaikuessa asemasillalle.

Suomen valtionrautateiden puolesta oli Pietarista lähtien varattu asessori Svinhufvudia ja häntä kotimaahan saattamaan lähteviä pietarilaisia maanmiehiämme varten erikoinen I:n luokan vaununosasto. Kun matkatavarat oli sijoitettu siihen, viritti yleisö asemasillalla laulun »Jos sydän sulia puhdas on» ja »Maamme». Viimeksimainitun laulun sävelten vaiettua piti Svinhufvud saattojoukolleen lyhyen jäähyväispuheen kiittäen siitä suurenmoisesta ja sydämellisestä vastaanotosta, joka hänen ja hänen puolisonsa osaksi oli tullut suuren ja nyttemmin vapaan Venäjän vapaassa pääkaupungissa, sekä lausuen ilonsa sen johdosta, että sai palata kotimaahan juuri silloin, kun meidänkin kansallemme pitkän sortokauden pimeyden jälkeen vapaan ja valoisan tulevaisuuden aamu kauneimmillaan hymyili.

Junan liikkeelle lähtiessä kohotti yleisö jyrisevän eläköönhuudon, joka kauan vielä kaikuna seurasi vitkalleen kotimaahan päin poistuvaa junaa.

Edellisenä yönä oli Pietarissa olevan Suomen aseman sähkösanomalaitos kuumeisella kiireellä naputellut tietoja kotimaahan, asemalta asemalle ja kaupungista kaupunkiin, että Svinhufvud on tulossa. Kuin kulovalkea levisi ilosanoma ympäri maan.

SUOMEEN.

Oi, maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi, sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien!

Ollaan Suomessa. Sävelet kohoavat valkoisesta lumesta siniselle taivaalle. Aurinkoinen mäntymetsä on vaiti. Lumiristit kimmeltävät.

Ollilan asemalle on pysähtynyt juna, jonka vaununportailla seisoo paljastetuin, päin Lappeen tuomiokunnan tuomari. Hän kuuntelee ja katselee. Kas, kansakoululaisethan siinä laulavatkin, lapset värähtelevin äänin! Kuinka kummalliselta tuntuukaan! Suomenmaa joka puolella, kaikkialla, omat lumet, omat männyt, omat kuuset!

Seuraavalla asemalla, Kuokkalassa, odottavat taasen suuret kansanjoukot lauluin ja kukin, ja samoin sitä seuraavallakin asemalla, Kellomäellä. On kuin juna kiiruhtaisi yhtämittaista sävelten ja kukkien tietä.

Terijoella virittää tuhatpäinen yleisö »Suomen laulun». Svinhufvud astuu vaununportaille, hymähtää ja vakuuttaa leikillisin sanoin, ettei se Siperiaan karkoitus itse asiassa niin peloittava ollut. Eihän siellä mitään hätää ollut, sai ruokaa niin paljon kuin tahtoi, mutta Suomessa elettiin puutteessa ja seisottiin jonoissa.

Seuraavalla asemalla, Kaivolassa, on taas lauluja ja kukkia vastassa, ja niin melkein kaikkialla, Uudellakirkolla, Perkjärvellä ja Säiniöllä.

Samana maaliskuun 28 p:nä, jolloin Svinhufvud tuli Pietarista junassa Viipuriin, oli maan sanomalehdissä uutinen, jossa kerrottiin, että porvarillisten puolueiden eduskuntaryhmäin ja puoluehallitusten valtuuskunta hyväksyi edellisenä iltana asessori Svinhufvudin ehdokkaaksi prokuraattorin virkaan. Näin oli Siperian karkoitetusta, jota Suomen kansa tervehti lauluin ja kukin, tullut samana päivänä, kun hän saapui Suomeen, maan lakien ylin valvoja. Svinhufvud, joka Seynin käsityksen mukaan oli vuonna 1914 rohjennut osoittaa suurta tottelemattomuutta niin korkeassa asemassa olevaa henkilöä kohtaan, kuin oli silloinen prokuraattori Kasanskij, oli nyt tullut itse saman viran haltijaksi.

Matkastaan Pietarista Suomeen Svinhufvud kertoo: — Aamulla sitten lähdettiin. Rajalle saakka ei ollut mitään erikoisempaa, mutta rajan yli tultua oli jo laulua, ja sitten oli sitä melkein joka asemalla, missä juna vain pysähtyi. Koululapsiakin oli laulamassa. Olihan suloinen tunne tulla kotiin, mutta toiselta puolen ei tiennyt, miksi olot muuttuisivat. Kaikki oli hataraa ja hämärää, ja tulevaisuus näytti epätietoiselta.

JUHLAVIERAANA VIIPURISSA.

Kuinka erilaisia olivatkaan nuo kaksi päivää Viipurissa, joulukuun 7:s 1914 ja maaliskuun 28:s 1917. Paljon merkillisiä muutoksia oli tapahtunut välillä. Silloin oli aamuvarhain, pilkkopimeässä, ajettu yksinäisellä reellä poliisien saattamana vankina kohti tuntematonta päämäärää, Nyt tultiin kirkkaimpana keskipäivänä takaisin, auringon, laulujen ja kukkien saattamana.

— Ei liene Viipurin asema milloinkaan ollut niin täynnä yleisöä kuin eilen päivällä Pietarin postijunan saapuessa. Vaikka olikin arkipäivä, näytti kuin koko Viipuri olisi kokoontunut asemalle. Tukahduttavaan ahdinkoon asti oli väkeä tilavalla asemasillalla, odotussalit ja halli olivat täpöisen täynnä ja tiheät ihmisjoukot liikkuivat rautatientorillakin.

Kaikki olivat kokoontuneet ilmaisemaan lämpimän osanottonsa asessori Svinhufvudille, jonka palaaminen kotimaahan oli parhain todistus sortovallan kukistumisesta. Ja kaikkia elähdytti sama tunne, jonka tahtoi ilmaista tervehdyksenä tälle huomatuimmalle kansalaisellemme, jossa on henkilöitynä oikeustaistelumme.

Juna oli myöhästynyt, mutta odotettiin kärsivällisesti, vaikka tungos oli miltei sietämätön. Vihdoin ajaa juna asemalle Viipurin torvisoittokunnan soittaessa Suomen ratsuväen marssia. Juna seisahtuu, asessori Svinhufvud ilmestyy vaunusillalle ja raikas eläköönhuuto kajahtaa hänelle tervehdykseksi. V.S.B. oli lippuineen kunniatervehdyksellä ja viritti laulun »Terve Suomen maa» sekä senjälkeen »Pää pystyyn vain». Tuskin olivat nämä sävelet kaikuneet, kun musiikkitirehtööri Sivorin johtama sekakuoro aloitti »Suomen laulun» sekä senjälkeen »Eläköön».

Nuorsuomalaisten naisten ompeluseura antoi rouva Svinhufvudille kukkia ja seuran puolesta lausui neiti Jenny Elfving tervehdyksen kotiin palaaville.

Korkea ruusukimppu ojennettiin heille myös Viipurin
Nuorsuomalaiset-yhdistyksen puolesta.

Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen kunnianosoituksesta sekä teroittaen oikeuden voittoa, vapauden merkitystä.

Kohotettiin vielä eläköönhuuto oikeudenvalvojalle, prokuraattori
Svinhufvudille ja V.S.B. lauloi Porilaisten marssin.

Senjälkeen asetettiin Svinhufvud rouvineen tuoleille ja tanakoiden käsien kohottamana kannettiin molemmat tiheiden ihmisjoukkojen lävitse rautatien torille, josta hänet V.S.B:n lippu etunenässä saatettiin Pohjoispankin taloon, pankinjohtaja Lundsonin luo.

Mutta ennenkuin tänne päästiin, jatkuivat kunnianosoitukset kauppatorilla, jossa myöskin oli suunnaton väen paljous Pankinjohtaja Lundson oli rouvineen asuntonsa edustalla tulijoita vastassa kukkastervehdyksin. Pankinjohtaja Lundson lausui tällöin:

»Lausun tervetulleeksi Pekka Svinhufvudin, Suomen ensimmäisen miehen. Hän on meidän suomalaisten ensimmäinen mies sen vuoksi, että hänen ihanteenaan on ollut oikeuksiemme puolustaminen, ja sen sitkeyden vuoksi, jolla hän on niitä puolustanut.»

Asessori Svinhufvud vastasi kiittäen vielä kerran vastaanotosta ja vakuuttaen, ettei hän ole sitä ansainnut ja pitäen sen kohdistettuna vapauden ja oikeuden asialle. Puhuessaan karkotuksesta lausui hän, että kyllä sen kestää, ja kestävyyttä luo se tietoisuus, että oikeuden ja vapauden tunto on kansassa hereillä, että kansa palvelee niitä ihanteita ja että kansassa elää tietoisuus siitä, ettei vastarinnatta saa alistua sortajan edessä. Silloin kestää karkoituksenkin mielellään. Puhuja kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon vapaudelle ja oikeudelle maailmassa ja erittäinkin Suomessa.

Eläköönhuudoin otettiin puheet vastaan, ja lopuksi hovioikeudenneuvos
G.V. Homén piti puheen pyytäen vielä kerran kohottamaan eläköönhuudon
Suomen lainvalvojalle, prokuraattori Svinhufvudille.

Eläköönhuuto kajahti, minkä jälkeen kunnioitetut vieraat siirtyivät pankinjohtaja Lundsonin asuntoon.

— Asessori Svinhufvud rouvineen saattoi viipyä Viipurissa vain niin vähän aikaa, ja varmuus tästäkin viipymisestä oli saatu siksi myöhään, ettei ollut mitenkään mahdollista järjestää täällä heille suurempaa sisäjuhlaa, varsinkin kun raatihuoneen sali oli luovutettu samaksi ajaksi toista tilaisuutta varten. Sensijaan kiiruhtivat kotimaahan palaavien lähimmät tuttavat täällä kutsumaan heidät klo 4:ksi päivällisille hotelli Andreaan, mihin kerääntyi kaikkiaan lähes satakunta henkilöä. Täällä puhui ratsumestari Ignatius asessori Svinhufvudille tervehtien hänessä vapautemme ja oikeutemme etevintä edustajaa, jolle kohotettiin raikas eläköön.

Asessori Svinhufvud kiitti lyhyesti, huomauttaen, että oikeus lopulta voiton saa, ja esitti eläköönhuudon Suomelle.

Varatuomari Hellstöm tervehti lämpimästi toista Siperiasta palannutta karkoitettua, päivällisillä läsnäolevaa toimittaja Einar Ottelinia, joka myös vastasi lyhyesti kiittäen.

Jo klo 6 päättyivät nämä innostuttavat päivälliset, kun asessori
Svinhufvud silloin lähti ylimääräisellä junalla kotiinsa Luumäelle.

Asemalle oli saapunut joukko ystäviä saattamaan ja yleisöäkin, vaikka lähtöhetkestä ei ollut ennättänyt levitä tietoa.

Myös saapui asemalle täällä eilen vuosikokoustaan viettäneen Savo-Karjalan Tukkuliikkeen puolesta kolmimiehinen lähetystö, jonka nimessä puhui kauppias J. Hietanen kiittäen asessori Svinhufvudia hänen taistelustaan oikeuksiemme puolesta.

Vaununsillalla seisten hyvästeli asessori Svinhufvud saattajiaan. Juna läksi liikkeelle. Eläköönhuuto kajahti. Päät paljastuivat. Suuren kansalaisemme kookas vartalo näkyi vielä junan sillalla junan vieriessä pois.

Pimeä oli jo tullut. Junanikkunasta näkyivät Viipurin valot nyt paljon iloisempina kuin marraskuussa 1914, jolloin maailmansota oli juuri syttynyt. Viipurin linnan muurit seisoivat juhlallisina vartiopaikallaan. Ne katselivat länteen kiitävää junaa, ja tuntui kuin nekin olisivat iloinneet oikeuden voitosta.

— Viipuriin tultiin, ja siellä olivat suurenmoiset vastaanottajaiset.
Siellä kantoivat junalta tuolilla alas käytäviä pitkin. Sitten mentiin
Lundsonille, ja juhlapäivälliset olivat vielä hotelli Andreassa. Olimme
vain niin väsyneitä koko ajan!

Kunnianosoitusten runsauteen ja suurenmoisuuteen vaikutti tietysti se juhlatunnelma, jossa kansamme silloin eli, kun pitkä, lähes pari vuosikymmentä kestänyt puristus Venäjän taholta äkkiä laukesi.

KOTONA KOTKANIEMESSÄ.

Matka jatkuu Viipurista jälleen lauluin, soitoin ja kukin. Juna solahtelee iloisesti vihellellen valkoisten lumien halki, ja korvissa kaikuvat jälleen laulut, puheet ja eläköönhuudot. Pimeässä tuikkivat kylien tulet käyvät yhä tutummiksi, ja tunnin kuluttua alkaa junan vauhti hiljentyä Luumäen asemalle. Vaunun ikkunasta näkyvät sankat kansanjoukot, ja hetken päästä vyöryy Maamme-laulu. Seisotaan paljastetuin päin. Viimeisten sävelten vaiettua astuu esille opettaja Hirvikallio ja lausuu luumäkeläisten puolesta Svinhufvudin tervetulleeksi tuomiokuntaansa takaisin. Yksityisten puolesta esittää tervehdyksen valtioneuvos Helenius.

Vielä ei ole puheiden sarja päättynyt. Nyt astuu esiin paikkakunnalla olevan venäläisen sotaväen edustaja — sotilaat seisovat kunniavahdissa pitkin junan sivua -— ja puhuu hänkin puolestaan vapaudesta ja veljeydestä ja ojentaa lopuksi Svinhufvudille lahjaksi taulun teksteineen.

Kun Svinhufvud oli vastannut puheisiin, soitettiin ja laulettiin
Karjalaisten laulu, minkä jälkeen juhlavieraat kukitettiin.

— Kas, Reetu on tullut vastaan, no päivää, päivää, kuinkas täällä jaksetaan?

Reetu kertoilee parhaansa mukaan, laittelee isäntänsä rekeen ja tarttuu ohjaksiin. Reki vierähtää natisten valkoisessa lumessa, eläköönhuutojen saattamanapa kotitaival alkaa.

Heti tienkäänteen takana, vasemmalla sivulla, seisoo Erosen käräjätalo. Kas vain, siinähän se onkin ja valot ikkunoissa! Sama talo, jossa kauan sitten… niin, niin, jäipä todistajainkuulustelu kesken silloin!

Reki kääntyy jo Salpausselän valtamaantielle. Tuttu tie… Autollapa mentiin viimeksi samaa tietä, ja ryssien kanssa. Kivijärvikin näkyy pian, ja aivan lumivalkoisena! Ja tuossa seisoo tien oikealla sivulla Askolan talo. Nyt kääntyy reki jo viimeiselle metsätaipaleelle. Jokainen kivi ja jokainen puu tuntuu yhä tutummalta. Toikkalan kylä on jo edessä ja valoja sielläkin. Niin, niin, tuttuja taloja, ja aivan samanlaisia kuin ennenkin. Nyt erkanee jo kartanotie. Valkoisesta lumesta nousevat kuuset kunniavahdeiksi, ja taivaalle korkenevat tähdet ilotuliksi. Tuossa tienkaaressahan se Ellen seisoi silloin yksin, kun autolla mentiin ohi! Eipäs tullut huomattua yhtään! No, siinähän on jo portti, piha, koivut ja Kotkaniemi.

Vain muutaman tunnin ehti Svinhufvud olla kotona Kotkaniemessä, kun matka jälleen jatkui, ja nyt Helsinkiin. Tuskin kotiin saavuttuaan ympäröivät hänet jo tuttavat ja sukulaiset, joiden kanssa vietettiin yhdessä lyhyt iltahetki. Reki vierähti jälleen Kotkaniemen portailta Luumäen asemalle, josta juna lähti kiitämään länttä kohti.

Sinä yönä, jolloin juna kiiti Luumäen asemalta Helsinkiä kohden, valvoi Ellen-rouva vaununosastossaan melkein varhaisiin aamutunteihin saakka. Niin suuri kuin väsymys olikin, ei uni tahtonut kuitenkaan tulla silmiin. Mieleen muistuivat ja ajatuksissa toistuivat yhä uudelleen kuluneen päivän monet tapahtumat, saapuminen rajan yli, tulo Viipuriin, soitot, puheet ja laulut.

Erityisesti oli korviin jäänyt kumajamaan Karjalaisten laulun sävel ja sanat, jotka matkan varrella kaikuivat alinomaa ja toivat melkein joka kerta kyynelet silmiin. Tuntui kuin niiden yksinkertaisiin säkeisiin, joiden kauneutta sävelet niin ihanasti kirkastivat, olisi ollut kätkettynä jotakin kaikkein pyhintä siitä suuresta onnesta, joksi Siperian yö oli nyt vaihtunut.

VALTAISA VASTAANOTTO HELSINGISSÄ.

»Asessori P.E. Svinhufvudia vastaanottamaan oli Helsingin asemalle eilen aamulla klo 9:ksi saapunut Ylioppilaskunta ja Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaat lippuineen. Ylioppilaat, jotka seisoivat osakunnittain lippujensa ympärillä, muodostivat kunniakujan, joka ulottui aseman viimeisiltä raiteilta torille asti. Lippuineen olivat myöskin saapuneet Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen. Kymmentuhatlukuinen kansanjoukko odotteli asemasilloilla ja Rautatientorilla ja lähiseuduilla.

Juna saapui klo 10 ap. tunnin myöhästyneenä. Asessori Svinhufvudin astuessa asemasillalle tervehdittiin häntä eläköönhuudoilla. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja A. Norrmén lausui:

— Lausun Teidät, vapaan Suomen ensimmäisen pojan, pääkaupungin nimessä tervetulleeksi!

Tämän jälkeen astui esiin yliopiston rehtori, prof. W. Ruin, joka yliopiston puolesta toivotti asessori Svinhufvudin tervetulleeksi. Omaistensa ja ystäviensä seuraamana käveli hra Svinhufvud ylioppilaiden kunniakujan päähän. Ylioppilaskunnan Laulajain lippu laskeutui hänen eteensä ja täysilukuinen kuoro lauloi maist. H. Klemetin johdolla 'Yks voima sydämehen kätketty on ja Akademiska Sångföreningen Olof Wallinin johdolla 'Porilaisten marssin'.»

Kun laulujen kaiku on vaimennut ja eläköönhuudot laanneet, astuu esiin
Ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tri Yrjö Kajava, ja lausuu:

»Herra Asessori! Se jakamaton ilontunne, joka Teidän paluunne johdosta täyttää koko kansamme mielet, on koonnut Suomen Ylioppilaskunnan tänä aamuhetkenä tänne lausumaan Teille sydämellisimmät tervetuliaisensa. Surren olemme nähneet, miten vääryys ja laittomuus ovat viime vuosina olleet vallassa riistäen meiltä oikeuksiamme toisen toisensa perästä. Mutta samalla on ihailu ja luottamus täyttänyt mielemme saadessamme kuulla Teidän kaltaistenne miesten lahjomattomasta ja varmasta esiintymisestä oikeuksiemme puolesta taistellessamme, esiintymisestä, joka on pakottanut väkivallan harjoittajatkin kunnioittamaan Teitä ja epäröimään katalassa työssään. Kuin taikavoimalla ovat olot nyt muuttuneet. Laittomuuden edustajat ovat poistetut, ja valtiollinen kevät näyttää koittavan meidän kauan sorretulle kansallemme. Teidän palaamisenne on meille parhaana uuden kevään merkkinä. Sorrettu Suomi odottaa Teitä, oikeuksiemme esitaistelija, lakiemme korkeimmaksi vartijaksi ja suuren ja itseuhrautuvan työnne kruunaamaksi kunniavahdiksi lakileijonamme sivulle. Näissä merkeissä pyydän saada Suomen Ylioppilaskunnan nimessä lausua Teidät terve tulleeksi takaisin isänmaahan. Arvoisat kansalaiset ja ylioppilaat:

Kolminkertaisen voimakkaan eläköönhuudon vaiettua vastaa Svinhufvud seuraavaan tapaan:

»Arvoisat ylioppilaat! Pyydän kiittää teitä siitä suurenmoisesta vastaanotosta, jonka olette minulle valmistaneet. Se on kyllä liikaa minulle. Mutta palatkaamme itse asiaan, joka tässä on kysymyksessä, nimittäin taisteluun oikeuden ja vapauden puolesta äskettäin kaatunutta sortovaltaa vastaan. Tässä työssä ovat monet kansalaiset olleet mukana. Siperiassa niitä on ollut, vapautensa on moni kadottanut, ja ennen kaikkea itse kansaa on kuitenkin elähdyttänyt tieto siitä, että oikeus ja totuus kyllä kerran vallalle pääsevät, kun vain jaksetaan kestää ja uskalletaan sen puolesta seista. Minun on sanomattoman hauskaa palatessani kotimaahan nähdä vapaiden lippujen liehunta tässä, ilman että niihin sortajat voivat käydä käsiksi. Samoin on minulle erittäin lohdullista nähdä, että Suomen nuoriso ja sen etunenässä kulkevat Suomen ylioppilaat ovat niin selvästi käsittäneet, että siveellinen arvo kansan elämässä on oikeus, totuus ja vapaus, ja että heitä tässä kohdin lämmittävät mitä parhaimmat isänmaalliset tunteet. Vieläkin kerran lausun herroille parhaat kiitokseni. Ehkä uskallan pyytää läsnäolevia huutamaan 3-kertaisen eläköönhuudon meidän reippaalle nuorisollemme ja Ylioppilaskunnallemme.»

Eläköönhuutojen yhä raikuessa kulki Svinhufvud ylioppilasosakuntien saattamana asematalon edustalla odottaviin vaunuihin, joiden edestä riisuttiin hevoset, ja eri osakuntien värejä kantavat ylioppilaat vetivät vaunut torin halki taajojen ihmisjoukkojen muodostamaa kujaa myöten Mikonkadulle. Kulkueen etunenässä kulkivat Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen lippuineen, ja vaunujen takana seurasivat osakunnat. Laulukunnat lauloivat Porilaisten marssia, ja kummankin puolen seisovat kansanjoukot kohottivat tuon tuostakin eläköönhuutoja. Siellä missä vaunut kulkivat ohi, kohosivat lakit ja nenäliinat tervehdykseen.

Tuo matka läpi keväisten, aurinkoisten katujen oli valtava nähtävyys. Kokonaisen kansan yhteisesti saattamana ajoi Svinhufvud vaunuissaan. Tuntui omituiselta nähdä hänet siinä keskellä Helsinkiä, suurista erämaista yhtäkkiä kotimaahan tulleena. Ja Porilaisten marssin sävelet raikuivat niin komeina, että moniin silmäkulmiin kohosi kyyneliä, jotka rajaton ilo toi mukanaan.

Kun juhlakulkue oli pysähtynyt hotelli Kämpin edustalle, viritti
Y.L. vielä »Sotamarssin». Sävelten vaiettua astuivat Ellen ja P.E.
Svinhufvud lipunkantajien portaiden eteen muodostamaa kunniakujaa
myöten ovesta sisään, jossa heitä odotti ihana huone kukkia tulvillaan.

Nyt seurasi tervehdyskäyntien, haastattelijoiden ja valokuvaajien vierailu. Vasta myöhään illalla hiljeni portailla askelten kaiku. Oltiin vihdoinkin yksin.

»Ja taasen olen tänä aamuna saanut vastaanottaa lukemattomia ystävyydenosoituksia Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Keravalla. Helsingissä oli yllätys aivan kuvaamaton. Tämän kaiken kunnianosoituksen esineenä ollessa tuntee itsensä oikein noloksi. En jaksa oikein ajatella, mitä on tapahtunut. Kaikki tuli niin odottamatta. Olin kyllä kuullut puhuttavan vallankumouksesta, mutta en saattanut odottaa sitä näin aikaisin. Olin ajatellut, että jos sellainen tulee, tapahtuu se vasta sodan jälkeen.»

SUURI KANSALAISJUHLA.

On lauantai-ilta ja viimeinen päivä maaliskuuta. Pääkaupungin upeimman ravintolan, Pörssitalon, juhlasalissa istuu satalukuinen seurue pitkien illallispöytien ääressä. Ulkoparvekkeilla riippuu siroissa laskoksissa iso Suomen lippu, ja sen ääressä on pronssinen lakipatsas laakerien, sypressien ja palmujen ympäröimänä, ja sivuilla riippuvat Savolaisen ja Karjalaisen osakunnan liput.

»Juhlavieras astui sisään Helsingin Torvisoittokunnan soittaessa kapellimestari L. Näreen johdolla Porilaisten marssia ja läsnäolleiden taputtaessa käsiään. Vieraan johdatti kunniapaikalle vanha taistelutoveri, neiti Dagmar Neovius asettuen istumaan juhlavieraan oikealle puolelle. Hänen vasemmalla puolellaan istui rouva Minette Donner. Rouva Ellen Svinhufvudin johdatti paikalleen yliopiston sijaiskansleri valtioneuvos Edv. Hjelt. Vastapäätä asessori Svinhufvudia nähtiin harmaapäinen, mutta vielä reipas vanhus, valtioneuvos Th. Rein. Hänen oli määrä saattaa vierelleen istumaan juhlavieraan vanha äiti, joka kuitenkaan ei ollut jaksanut tilaisuuteen saapua.

Kunniavieraan pöydässä nähtiin vielä valtioneuvos E.G. Palmén, senaatin molempien osastojen uudet varapuheenjohtajat, senaattorit O. Tokoi ja Aug. Nyberg, professorit I.A. Heikel ja K.J. Ståhlberg y.m.

Pitkien pöytien ääreen saliin ja parvelle olivat sitten osanottajat asettuneet, noin 500 kansalaista. Täällä nähtiin kaikki ne maamme huomatuimmat henkilöt, jotka viime sortokausien aikana ovat itsenäisyystaisteluumme tavalla tai toisella ottaneet osaa. Useat läsnäolijoista olivat joko Pietarin synkissä vankiloissa olleet tai maanpaon kärsimyksiä kokeneet.»

Soittokunnan soitettua useita kappaleita kajahtaa fanfaari, ja puhumaan nousee valtioneuvos Edv. Hjelt, joka lausuu m.m.:

»Monesti olemme näinä päivinä kysyneet itseltämme: onko tämä unta vai totta. Ehkä paljon onkin unta vain, vaikka sillä on todellisuuden leima. Kieltämättä on kuitenkin totta, että olemme saaneet takaisin ja nyt piirissämme näemme sen miehen, jota olemme tottuneet pitämään kaiken sen parhaimman, ydinterveen ja vankkumattoman lujuuden perikuvana, mikä vielä kaikesta huolimatta elää kansassamme ja jota hartaasti haluamme siinä nähdä, vaikkakaan enää emme voi katsoa sitä runoilijan ihannoivin silmin. Meidän kunniavieraamme on ehkä enemmän kuin kukaan muu teossa elävöittänyt suomalaisen miehen ihannekuvan. Mitä hän on uhrannut ja kärsinyt vakaumuksensa puolesta, pannut alttiiksi oikeuden ja totuuden tähden, sitä ei minun kertoa tarvitse. Me tiedämme sen, tai oikeastaan, me aavistamme sen täydellisemmin kuin tiedämme. Mutta siellä kaukana vuosikausia kestäneessä yksinäisyydessä ja pimeässä, Siperian tundroilla, on varmaan, kärsimysten ja odotusten hetkinä, tietoisuus tinkimättä täytetyistä velvollisuuksista itseään, omaatuntoaan ja isänmaatansa kohtaan luonut hänen rintaansa sen lohdun ja rauhan, mikä on tämän tulevaisuuden uskollinen toveri. Tämä tietoisuus on elähdyttänyt häntä synkkyyden hetkinä ja pitänyt yllä hänen uskoansa oikeuden voittoon. Ja usko on voittanut. Väkivallan aseet, jotka koettivat murtaa hänet ja hänessä lain pyhyyden, ovat itse murtuneet. Hän on taas rakkaassa, vapaassa isänmaassaan, ja hänelle aukenevat laajat työalat toimia niiden ihanteiden, niiden päämäärien hyväksi, joiden puolesta hän on taistellut. Kun me täysin, ylitsevuotavin sydämin lausumme asessori Svinhufvudin tervetulleeksi, teemme me sen syvästi kiitollisina kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt kansamme puolesta, voimme sanoa kansamme edestä, vahvistamalla meidän uskoamme tähän kansaan ja sen tulevaisuuteen. Se esimerkki, jonka hän on antanut, on paljoa arvokkaampi kuin minkä täydellisin valtiollinen viisaus olisi voinut luoda.»

»Valtioneuvos Hjeltin puheen päätyttyä saapui Suomen ruotsalaisten yhdistysten keskusliiton lähetystö neiti Annie Furuhjelmin johdolla, joka mainittujen yhdistysten puolesta esiintoi lämpimän kunnioituksen tunteet ja ilon siitä, että asessori Svinhufvud oli palannut kotimaahan. Tällaisena hetkenä, lausui puhuja, on hyvä, että meillä on keskuudessamme mies, jota kaikki puolueista huolimatta voivat yhtyä kunnioittamaan. Sellainen on asessori Svinhufvud, joka persoonassaan yhdistää kaiken, jota pidämme arvossa ja kunniassa.

Herrasväki Svinhufvudia pyydettiin sitten portaille. Pihaan oli saapunut Arbetets Vännerin lippu etunenässä Helsingin eri ruotsalaisten yhdistysten jäsenistä kokoonpantu sekakuoro, joka hra T. Sandelinin johdolla esitti muutamia isänmaallisia lauluja ja kohotti 9-kertaisen hurraa-huudon kunniavieraalle.

Asessori Svinhufvud kiitti omasta ja vaimonsa puolesta laulusta. Se kevättunnelma, lausui hän, joka Suomessa kestetyn kovan vuodenajan jälkeen on noussut, panee uskomaan parempaa tulevaisuutta. Me voimme nyt paremmin kuin ennen uskoa, että kaikki Suomen kansalaiset voivat käsi kädessä työskennellä yhdessä. Meillä suomalaisilla on edessä kysymys, miten kestää suuressa kilpailussa eri kansakuntien välillä. Siinä kilpailussa vaaditaan pieniltä kansoilta tavatonta kuntoa. Ne eivät voi luottaa suuriin joukkoihin, vaan yksityisten kansalaisten kunto on siinä ratkaiseva. Me voimme nyt, järjestäessämme olomme, olla vakuutettuja siitä, että Suomen kansalaiset voivat työskennellä hyvässä sovussa; niin että kaikki, jotka tässä maassa asuvat, tuntevat olevansa kotona täällä, tuntevat, että meillä on täällä parempi kuin missään muualla maailmassa.»

Jälleen on salissa hiljaista. Puhumaan nousee professori I.A. Heikel ja lausuu m.m.:

»Raskaita päiviä ja vuosia on kulunut siitä, kun kansalaiset viimeksi näin runsaslukuisina ja niin eri tahoilta maata ovat kerääntyneet isänmaan pojan ympärille.

Ketä saamme kiittää siitä, että näin voimme kokoontua, että vapaasti voimme lausua ajatuksemme ja tulkita tunteita, jotka tuskallisesti ovat mieltämme painaneet. Siihen, että meidänkin maamme, että Suomi on näinä kevätpäivinä kuullut vapauden siipien suhinan, nähnyt laittomuuden kukistuvan, kahleet katkottavan ja vankikopit avattavan, siihen ovat Pehr Svinhufvudin luja oikeudenkunnioitus, hänen järkkymätön rohkeutensa ja sitkeä kestävyytensä suuressa määrin vaikuttaneet. Kansan sortajat näkivät hänessä koko Suomen kansan oikeustajunnan personoituna. Ja siinä eivät he erehtyneet. Se asema, jonka kansan valitsemat edustajat hänelle antoivat, ja hänen luonteenominaisuutensa tekivät hänet Suomen kansan tunnuskuvaksi.

Runeberg kuvaa 'Jouluillassaan' erään 1808 vuoden miehen, erään tuosta harmaasta joukosta Saimaan rannoilla sanoilla 'koruton, luja, tyyni, rinnassaan raudanluja kunniantunto', jonka piirteet ihmeellisen sattuvasti kuvaavat suomalaista kansanhenkeä. Voidaan sanoa, että runoilija on kirjoittanut nämä sanat myöskin siitä jalosta tuomarista Saimaan rannoilta, jonka ympärille nyt olemme kokoontuneet.

Kuvittelen mielessäni rakkaan vieraamme suljettuna ummehtuneeseen vankikoppiin tai katse harhaillen aution tundran yli. Yö peittää hänen kaukana olevan isänmaansa. Raa'at olennot hiipivät pimeydessä ihmisten asuntojen ympärillä ja häikäilemättä loukkaavat kodin pyhyyttä. Väkivalta vallitsee ja puolueellisuus jakaa oikeutta. Mammona on päässyt suureksi jumalaksi. Kaikki jalot pyrkimykset tukahdutetaan, ja työilo pakenee. Vangin silmien eteen tuolla kaukana kuvastuu surullinen kuva hänen maastaan.

Onko hän tykkänään kadottanut uskonsa kansansa tulevaisuuteen? Onko hän vajonnut synkkään epätoivoon? Ei, katsokaa Pehr Svinhufvudia! Katsokaa hänen taistelijamuotoaan ja tuota iloista varmaa katsetta hänen silmissään. Hän on kaikesta huolimatta, maanpaon synkkinä vuosinakin, nähnyt sen päivän, joka nyt on tullut, hänelle itselleen vapauden päivänä, mutta ennenkaikkea vapauden ja uudestisyntymisen päivänä hänen rakastetulle synnyinmaalleen. Tämän päivän kohoamista harmaista usvista on hän auttanut miehekkäällä urotyöllään ja kehoittavalla esimerkillään. —

Tällaiset ajatukset varmaan maanpaon päivinä täyttivät Pehr Svinhufvudin suuren mielen. Niin tahdommekin me puristaa hänen uskollista kättään ja hänen kauttaan ja hänestä lähtevän voiman avulla yhtyä voimakkaaksi entisyydellemme ja tulevaisuudellemme uskolliseksi kansaksi.

»Minä en voi sanoin kiittää teitä siitä juhlallisesta vastaanotosta, joka on tullut osakseni. Tahdon vain lyhyesti vielä kerran huomauttaa, että minä en voi pitää tätä suurenmoista vastaanottoa kohdistettuna niin paljon minun henkilööni kuin itse siihen asiaan, josta Suomi nyt riemuitsee. Oikeustaistelummehan on nyt saavuttanut jälleen aivan ratkaisevan voiton. Sortovalta on jälleen karkoitettu. Tämän oikeustaistelun, sen on taistellut Suomen kansa. Tässä taistelussa ovat tosin yksityiset henkilöt tulleet enemmän näkyviin, etenkin ne, jotka ovat taistelussa kärsineet, mutta taistelu on kyllä pohjaltaan ja sellaisenaan Suomen kansan taistelema. Ja tämä on todistuksena siitä, että oikeudentunto kansassamme on syvälle juurtunut ja on yhä edelleenkin elävä. Kuluneet vuodet meille opettavat, kuinka tapausten kulku on meillä ollut aivankuin aaltoilevaa. Me olemme monesti olleet aallon harjalla, mutta ehkä useammin kuitenkin aaltojen välissä, niinkin syvällä, ettei valon pilkahdustakaan ole näkynyt. Mutta siitä huolimatta olemme aina uudelleen tästä asemasta pelastuneet, olemme taas nousseet aallon harjalle. Kansamme luja usko oikeuteen on se, joka tässä on ratkaisevan voiton saavuttanut. Tämä saavutettu voitto on meille tietysti hyvin lohdullinen tulevaisuuteen nähden, ja meidän tulee vain muistaa, että tämä velvoittaa kansamme edelleenkin pitämään oikeuden lippua korkealla.»

Laulutervehdykselle saapui sitten lippuineen Y.L., joka maisteri
Heikki Klemetin johdolla esitti »Nouse riennä Suomen kieli», loppuosan
»Karjalasta» ja »Vaasan marssin» sekä kohotti juhlavieraalle
kolminkertaisen eläköönhuudon.

»Vaimoni ja omasta puolestani pyydän teitä lämpimästi kiittää laulutervehdyksestä. Oli niin iloista jälleen kuulla laulua, kotimaista laulua, ja nyt kun meille onnen päivä on koittanut, pitää täällä riemulaulunkin soida. Ollessani Siperiassa, kaukana, täällä sanotaan, vaikka eihän se niin kaukana ollut, minä kyllä saatoin seurata myöskin Suomen oloja ja minua ilahdutti, kun huomasin, kuinka mahtavana ja tenhoisana laulu täällä Suomessa synkimpinä aikoinakin eli ja kukoisti. Minä saatoin silloin ymmärtää mikä mahti laulussa kuitenkin saattaa kansalle olla, kuinka meidän kaunis laulumme silloin lohdutti kirveleviä sydämiä, kun kovat iskut sattuivat, kuinka meidän laulajamme laulaen uljaita marssejamme ja kansallisia laulujamme kohottivat rohkeutta ja saattoivat intoa mieliin, silloinkin kun asema usein näytti varsin tukalalta. Lauluhan on aina ollut suurena mahtina meillä suomalaisilla, ja sen tuntee ehkä parhaiten, kun on poissa kotimaastansa. Vasta silloin huomaa, mikä tekijä laulu elämässä on.»

Jälleen nousee puhuja satalukuisen yleisön keskeltä. Maisteri P.J. Hynninen puhuu juhlavieraalle. Eläköönhuutojen kajahdeltua soittaa soittokunta Ateenalaisten laulun. Sen jälkeen saapuu Savolaisen osakunnan lähetystö, johon kuuluvat neiti Anna Moisio sekä herrat R. Sopanen ja E. Välikangas, ja kutsuu asessori Svinhufvudin osakuntansa kunniajäseneksi. Sitten tulevat Laulu-Miehet ja virittävät hra Toivo Murénin johdolla »Pois voihke ja itkun tyrske», »Terve, Suomeni maa!» ja »Suomen laulun».

»Erottamattomassa yhteydessä isänmaa-käsitteen kanssa on sana äidinkieli. Se osoittaa, että naisiansa, ja etusijassa äitejä, on kunkin kansan kiittäminen itse kansallisen erikoisuutensa alkupohjan hoidosta ja jatkumisesta. Äidinmaidossa, niin sanotaan, imee lapsi Svinhufvudin äiti, rouva Olga Svinhufvud, o.s. von Becker, itseensä luonnonlaatunsa. Jos kansalla on valppaita, lujatahtoisia äitejä, niin on sillä myös valppaita lujatahtoisia poikia ja tyttäriä. Ja jos itse kukin tarkastamme sisintämme, on kaiketi jokaisen meistä tunnustettava, että etusijassa äiti oli se, joka jo lapsuudessamme vuodatti sieluumme sen sointisävyn, joka on muodostanut perussäveleen elämänsoinnutuksessamme.

Etsimättä astuu tässä eteemme kysymys: minkälainen lienee ollut se nainen, joka istui Pehr Evind Svinhufvudin kehdon ääressä ja valoi perussäveleen hänen luonteeseensa?

Meillä ei ole iloa saada tänä iltana nähdä häntä keskuudessamme, eikä useimmilla meillä ole onnea tuntea häntä henkilökohtaisesti. Ehdottoman varmat voimme kuitenkin olla siitä, että sen naisen, joka on kasvattanut Pehr Evind Svinhufvudin ja antanut hänen luonteelleen ensimmäisen muodostelun ja suunnan, täytyi itse olla jalo ja luja luonne, olla henkilöllisyys, jolla oli lahjomaton oikeuden- ja velvollisuudentunto sekä hartaasti isänmaallinen mielenlaatu.

Olemme syvällisesti kiitolliset siitä, mitä hän on Suomen kansalle lahjoittanut pojassaan ja hänen elämäntyössään. Syvää osanottoa tuntien ajattelimme häntä, kun hän surukseen sai nähdä nuhteettoman poikansa rikollisen tavoin väkivallalla raahattavan maanpakoon. Olemme ottaneet osaa hänen levottomuuteensa tuon pitkän karkoitusajan kestäessä ja otamme nyt riemuiten osaa hänen iloonsa oikeuden voiton johdosta. Sydämestämme toivomme, etteivät mitkään pilvet tästä lähin synkistä hänen nyt seestynyttä elämänsä iltaa.

Asessori Svinhufvud! Rakas kunniavieraamme! Minä pyydän teitä saattamaan äidillenne, jonka niin kernaasti olisimme tahtoneet tällä ilonhetkellä nähdä keskuudessamme, tämän kiitollisen ja kunnioittavan tervehdyksemme.»

Tämän jälkeen kohdisti puhuja sanansa Svinhufvudin puolisolle lausuen seuraavaa:

»Rouva Ellen Svinhufvud! Miespuolinen puhuja julkilausuisi teille tässä tilaisuudessa ehkä korein kukkaskielin ritarillisen ylistyksensä. Minä pyydän vaatimattomasti Suomen naisten puolesta vakuuttaa, että me olemme ylpeät teistä. Tiedämme, kuinka paljon merkitsee vastuunalaisessa asemassa olevalle miehelle, jos lähinnä hänen sivullaan on, ei pintapuolinen olento, joka köynnöksen tavoin luhistuu kokoon kadotettuaan tukensa, vaan nainen, joka itse tietää, mitä tahtoo, ja joka oivaltaa miehensä elämäntehtävän. Ainoastaan sellainen puoliso voi elämän vakavina hetkinä olla miehelleen todelliseksi avuksi. Hän ei miehuuttomasti valitellen estä miehensä kulkua velvollisuuden raskaalla polulla. Hän päinvastoin lisää ja elvyttää hänen rohkeuttaan.

Sellaisen naisen näemme teissä, rouva Ellen Svinhufvud. Pitäkööt Suomen naiset teitä esikuvanansa. Mitä useampia semmoisia naisia maallamme on — ja näen useita heistä olevan täällä saapuvilla — sitä useampia on maallamme oleva miehiäkin, jotka järkähtämättöminä ja pelottomina noudattavat isänmaallisen velvollisuuden käskyä.

Rouva Ellen Svinhufvud! Kun väkivalta tuhosi teidän kotinne ja riisti teiltä puolisonne, ette te vaipunut toimettomaan epätoivoon. Te teitte niinkuin pohjalainen talonpoikaisvaimo, joka levollisena ja neuvokkaana tarttuu raskaaseen auraan, jonka mies on jättänyt. Varmalla kädellä te ryhdyitte yksinänne ohjaamaan rakasta Kotkannientänne. Ja empimättä te niin usein kuin mahdollista teitte tuon pitkän ja vaivalloisen matkan Siperiaan ilahduttaaksenne ja lohduttaaksenne puolisoanne.

Nyt vihdoinkin on oikeuden ja vapauden hetki lyönyt. Te olette riemukulussa saattanut puolisonne, ei ainoastaan omaan rakkaaseen kotiin ja hänen kärsimättömänä odottavan perheensä luo, vaan myös hänen oman Suomen kansansa luo, joka nyt myöskin näkee tulevaisuutensa aamun valoisana sarastavan.»

Voimakkaat eläköönhuudot kajahtivat, ja niiden vaimennuttua soittokunta soitti »Suomen laulun». Vielä puhui rehtori Rosenqvist ja sen jälkeen hovioikeudenneuvos Gadd Viipurin hovioikeuden Krestyssä olleiden jäsenten puolesta, joita juhlassa myöskin oli muistettu.

Niin jatkui ilta puheiden, soiton ja laulun ääressä myöhäisiin hetkiin saakka.

Kauan tuon suuren kansalaisjuhlan jälkeen eli mielissä sen unohtumaton muisto. Sinä iltana lausuttiin ensimmäisen kerran julkisuudessa ajatus Suomen itsenäisyydestä, joka vuosisatoja oli piillyt kansan sydämessä ja jonka puolesta jääkärit parhaillaan varustautuivat asein taistelemaan. Aina tuohon iltaan saakka oli tämä kallis ajatus salattu, mutta nyt, kun sortovalta oli luhistunut, lausuttiin se peittelemättä julki.

»Väärinkäsitetään meidät varmasti, jos luullaan, että me pidämme tavoiteltavana ihanteena sellaista itsenäisyyttä kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla on toisiinsa nähden. Kieleltään ja tavoiltaan yhtenäisessä kansakunnassa voivat osavaltiot tyytyä johonkin määrättyyn itsehallintoon ja jättää suuren joukon kansan elämän olemassaololle tärkeitä kysymyksiä yhteisen kongressin ratkaistavaksi.

Mutta kansa, joka vuosisatoja on elänyt omaa elämäänsä, joka taistellen ja vaivoja nähden on kehittänyt oman erikoisen kulttuurinsa, jossa jokainen täysin sydämin rakastaa äidinkieltään, sellainen kansa tahtoo myös itsenäisesti luoda tulevaisuutensa.

Siihen tarvittava vapaus ei voi olla mikään armolahja, se on vuosisatain työllä hankittu oikeus ja sen täytyy olla kaikkien vaiheiden varalta turvattu ja vakuutettu tosiasia.

Ne ilontunteet, jotka me tunsimme sinä päivänä, jolloin Suomen vanhat värit kevättuulessa reippaasti räiskyen ja kiihoittavina hulmusivat päittemme päällä, näiden samojen vapauden ja innostuksen tunteiden täytyy sydämissämme aina säilyä muuttumattomina, suorittaessamme isänmaallista työtämme.»

Mutta tuo maaliskuun taitteessa vietetty suuri kansalaisjuhla oli myös merkillinen siitä, että kesken sen suurten ajatusten lausuttiin myös ennustus lähenevästä myrskystä.

»Mutta meidän, jotka raskaina vuosina olemme niin paljon ajatelleet ja koetelleet, tulee sanoa itsellemme, että ihmisten parhaimmat ajatukset usein kärsivät haaksirikon intohimojen myllertämässä meressä. Varmaan kohoaa suuria vastuksia eteemme ja valtiolaivamme heittäytyy vihaisille aalloille.»

Kukapa olisi aavistanut silloin, kuinka ihmeellisellä tavalla nuo kaksi ennustusta sittemmin toteutuivat. Ennenkuin itsenäisyys saavutettiin, oli valtiolaivamme »vihaisten aaltojen» heiteltävänä.

ISIEN MAASSA.

Hyvin kaukana, tuhansien kilometrien päässä, on kaksi Siperian kylää, Tymskoje ja Kolyvan, jotka keväisessä auringossa odottavat luntensa sulamista. Vaiti virtaa Ob jäittensä alla, mutta sen syvyyksissä myllertävät jo vihaiset ärjyt, jotka odottavat vain sopivaa hetkeä murtaakseen kahleensa ja näyttääkseen vetensä auringolle.

Siperian vanki ei näe enää Obin virtaavia vesiä, vaan hänen korviinsa kantavat nyt soittojen, laulujen ja puheiden ihanat kaiut, jotka humajavat mielessä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan.

Aurinko oli matkalla Suomeen. Lumet sulivat metsistä, ja Kivijärven laineet loiskuivat taas iloisen vapaina. Kevät kiipesi jo puihin pukemaan koivuja vihreihin pukuihin, ja ensimmäiset pääskyset ilmestyivät Kotkaniemen pihalle.

Oli kuin keväisessä yössä olisi kuulunut Suomen kansan yhteinen sydämenlyönti. Oltiin taas isien maassa, yksimielisen, eheän kansan keskellä, jonka luo kevät ja vapaus tulivat käsi kädessä.

Libaun kaukaisilla kentillä kuului huhtikuun öinä tuhatpäisen jääkäripataljoonan askelten raskas tahti. Miesten katseet hakivat taivaalta niitä tähtiä, jotka näkyivät Suomeenkin, jossa elettiin vapauden suuressa ilossa, tietämättä, että idän taivas ennusti tulta ja verta. Mutta jääkärit sen aavistivat, ja siksi he puristivat kivääreitään yhä tiukemmin ja siksi kuului kohta myöhemmin keväisessä yössä kiväärinlaukausten kimeä kaiku.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVINHUFVUDIN KERTOMUKSET SIPERIASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.